Ratamotassu asteli tyytyväisenä kuusten varjoissa, haistellen viileää ilmaa. Hän oli juuri palannut metsästämästä mestarinsa, Linnunsiiven, kanssa ja oli saanut vain yhden laihan hiiren kiinni. Ratamotassu ravasi kohti tuoresaaliskasaa, joka tuntui pienentyvän koko ajan entisestään. Hän asetti hiiren sinne ja huokaisi, istahtaen hetkeksi aikaa viileälle maalle. Kurkaten leirin toimintaan, hän huomasi Surutassun, Kuutamoklaanin parantajaoppilaan, kävelemässä kohti parantajan pesää hitaasti. Ratamotassu seurasi valkoista naarasta katseellaan ja kulkeutui omiin ajatuksiinsa.
*Millaistakohan olisi olla parantaja* Hän pohti tuijottaen tyhjyyteen. *Ei* Ratamotassu ravisti päätään. *Minusta tulee soturi, aion taistella Kuutamoklaanin puolesta.*
Silti jokin ajatuksessa aina mietitytti häntä, vaikkakin paikka oli jo varattuna.
Ratamotassu jatkoi matkaansa tuoresaaliskasalta oppilaiden pesään, sillä hänen pienet tassunsa meinasivat jäätyä loskassa jatkuvasta tarpomisesta. Siispä hän nousi ylös ja suuntasi kohti oppilaiden pesää, ohi kieliä vaihtavien sotureiden, jossa Hiljaisuustassu lepäsi. Hän oli isokokoinen, toisin kuin Ratamotassu, joka oli pienehkö, etenkin klaanilaisiinsa verrattuna. Kuutamoklaanin kissat olivat rotevia ja isoja, ja Ratamotassun mieltä painoi usein väärä kokonsa, vaikka Linnunsiipi vakuuttelikin usein toisin. Naaras asteli kohti nukkumapaikkaansa ja huomasi muutaman auringonkierron sitten löytämänsä leskenlehden. Kissa kallisteli päätään häntä nykien, pohtien mitä tekisi sillä. Kohta Ratamotassu irrotti kasvista yhden lehden hampaillaan ja alkoi pureskella sitä vakaasti. Hetken kuluttua lehti oli tahnamaista, joka oli hyvä merkki, hänen kuulemansa mukaan. Oranssi naaras nosti oikean etutassunsa niin, että hän näki sen selkeästi anturansa, ja alkoi sukia niitä antaen lehtitahnan vaikuttaa niihin. Hän oli ohimennen kerran nimittäin kuullut, kun Kuutamoklaanin parantaja, Lehtikuu, oli opettanut Surutassulle kuinka leskenlehti auttoi kipeisiin anturoihin mainiosti, ja kuinka sitä löytyi heidän reviiriltään. Oli ihme kuinka näin lehtikadon aikaan kukkiva leskenlehti vielä löytyi, mutta Ratamotassu oli ottanut sen mielissään metsästyspartion aikaan mukaansa. Ratamotassu kehräsi hetken aikaa ja alkoi sukia toista etutassuaan hiljalleen. Pian homman viimeisteltyään hän nielaisi loput tahnasta tietämättä mitä tehdä sillä ja laskeutui kippuralle. Hän lepäisi hetken, vaikka olikin vasta auringonhuppu. Ratamotassu sulki silmänsä ja alkoi vaeltaa hiljalleen unten maailmaan.

"Kiitos, että suostuit tulemaan Mustakynsi. Tiedän, että koko leiri on kaaoksessa ja kaikilla on hirveä kiire valmistautua huomiseen taisteluun, mutta tämä on tärkeää", Ruskohaukka naukui kipittäessään ripeään tahtiin Kuutamoklaanin reviirin halki. Seurasin kollia ja irvistelin tuntiessani yllämme olevien puiden oksilta tippuvan vettä suoraan päälleni. Tämä päivä oli ollut erityisen sateinen sekä harmaa ja illan kruunasi kaatosade, joka teki reviirin havuneulapohjasta yhtä mutavelliä. Se ei kuitenkaan ollut estänyt kuutamoklaanilaisia harjoittelemasta tauotta Puutähden ja Luuklaanin uhkausta vastaan. Tai Ukkostähden uhkaavia sanoja, missä oli luvannut repiä jokaiselta korvat päästä joka ei taisteluharjoituksiin osallistunut. Neljäsosakuu oli kulunut liian nopeasti, tuntui kuin eilen olisi ollut klaanien kokoontuminen mihin Puutähti ilmestyi. Aurinkomyrsky oli päästänyt meidät leiristä ulos vain sillä ehdolla, että menisimme metsästämään, nyt kun metsätyspartioita oltiin vähennetty ylimääräisten taisteluharjoitusten takia ja klaani tarvitsisi kaiken mahdollisen voiman huomista taistelua varten. Kuutamoklaanilaiset näkivät tällä hetkellä nälkää, onneksi varapäällikkö pystyi ymmärtämään ja olemaan järkevä asian suhteen. Minusta kuitenkin tuntui siltä ettei Ruskohaukka ollut pyytänyt minua mukaansa vain metsästämään. Soturi johdatti minut reviirimme eteläosaan, kohtaan missä havupuut katosivat ja lehtipuut alkoivat kasvamaan niiden tilalla. Laskeuduimme pienen mäenkumpuran ja kolli kumartui ryömiäkseen sen juuressa kasvavan suurilehtisen pensaikon juureen. Seurasin kollia ja ahtauduin hänen kanssaan pieneen tilaan. Puristin kynteni maapohjaan tuntiessani lehtien päälle laskeutuneen veden liukuvan päällemme, mutta muuten lehdet pitivät turkkimme kuivana sateelta.
"Eikö olekin oiva tarkkailupaikka? Tässtä kulki aikaisemmin puro, mutta sen kuivuessa se vei kaikki kasvitkin mukanaan, joten nyt näemme hyvin toiselle puolelle missä lehtipuut harventuvat ja Nummiklaanin reviirin nummikummut voi nähdä taivaanrannassa", Ruskohaukka naukui ja siirsi itsensä kylkeeni kiinni. En sävähtänyt yllättävää kosketusta vaan painauduin itsekin lähemmäs soturin paksua karvapeitettä. Kukaan ei olisi näkemässä meitä, joten miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja hakisi kollista lämpöä? Me olisimme vain kaksin täällä, eikä minun tarvitsisi miettiä mitä Kyyhammas tai Puutähti tästä ajattelisi. Ei minulla nyt oikeasti ollut tunteita pelissä mukana...
"Hyvä tarkkailupaikka jos odottaisimme Nummiklaanin hyökkäystä. Mutta meidän vihollisemme iskee Neljän virran tammelle suunnasta mitä emme osaa odottaa", naukaisin ja laskin pääni rusketaurkkisen kissan lavan päälle. Kasvoillani oli neutraali, ehkä jopa tylsistynyt, ilme. Kynsiäni syyhysi päästä iskemään kiinni jokaiseen joka uskaltaisi vahingoittaa Puutähteä tai Kyyhammasta. Olisi se sitten jonkun toisen klaanin kissa tai kuutamoklaanilainen. Ruskohaukka vaihtoi hieman asentoaan, ollakseen nyt enemmän minua kohti ja huokaisi sen verran epätavalliseen sävyyn, että pystyin kiinnittämään siihen huomiota. Ei sillä, ettei minun koko huomioni jo miltei ollut soturissa.
"Siitä tulikin mieleeni... Ehh... Mustakynsi, minusta tuntuu siltä, että meidän ystävyytemme on syvenemässä. Tai ainakin minä pidän sinusta, enemmän kuin ystävänä. Siksi mietinkin... Tämän taistelun jälkeen, jos Tähtiklaani suo meidän kummankin selviävän hengissä niin voisimmeko harkita... Yhteistä tulevaisuutta?" Ruskohaukka kysyi ja tuijotti tummilla silmillä omiani. Pieni vesipisara putosi lehtien välistä hänen otsalleen ja valui hänen kuonoaan pitkin maahan. Vedin syvään henkeä, epäilevä katse kasvoillani ja puristin hampaitani yhteen. Tämä ei mennyt ollenkaan niinkuin tämän olisi pitänyt mennä. Tarkoitus oli vain leikkiä soturin tunteilla, saada mahdollisesti jotakin tietoja Ukkostähdestä ja yrittää saada hänen päänsä käännettyä Puutähden suhteen. Ja nyt hän kertoo välittävänsä minusta, eikä kollilla ole pienintäkään halua seurata luopiopäällikköä, minkä takia hänet tullaan tappamaan.
"Mitetitään sitä sitten taistelun jälkeen", naukaisin lyhyesti ja laskin pääni takaisin Ruskohaukan lavalle, suunnaten katseeni Nummiklaanin reviiriä kohti. Miksi tuo typerä hiirenaivo ei voinut odottaa taistelun jälkeiselle ajalle typerän tunnustuksensa kanssa? Taistelussa soturista olisi päässyt helposti eroon, tai hänet olisi viimeistään sen jälkeen tapettu jonkun toisen tassun kautta eikä minun, koska tuo ei olisi Luuklaaniin liittynyt. Ei edes seuratessaan minua, viis siitä mitä kaikkea hän tunsi, hänen ylpeytensä klaaniaan kohtaan meni kaiken edelle. Tunnustuksen kuuleminen teki tästä kaikesta nyt niin paljon vaikeampaa. En todellakaan tiennyt oliko hän minulle enemmänkin, kuin 'ystävä' ja jos hän olisi Luuklaaniin liittynyt, olisin ehdottomasti harkinnut kollin ehdotusta. Niin ei vain ikinä tulisi tapahtumaan.

***

Mustakynsi istui muiden klaanitovereidensa joukossa, odottamassa lähtöä klaanien kokoontumiseen ja samalla pohtien kovasti viimeöistä untaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miksi näki noin todentuntuisia, miltei muistoilta tuntuvia unia. Jokin syy sille kuitenkin oli, koska unien tapahtumat selkeästi liittyivät toisiinsa ja johdattelivat jotakin suurta kohti. Hän toivoi saavansa edes hetken rauhaa niiltä, viimeöisessä unessa oleva rakkaudentunnustus oli saanut hänet miltei oksentamaan herättyään.
"Hei Mustakynsi, ehditkö tulemaan hetkeksi tänne?" Lehmusvarjon ääni havahdutti soturittaren ajatuksistaan ja kääntäessään päätään, hän huomasi kollin oleskelevan aivan leirin reunamilla, havupuun takana. Naaras katsoi ympärilleen, Varistähteä ei vielä näkynyt, joten partio ei vielä lähtisi liikkelle. Mustakynsi kipitti nopeasti soturin luo ja kulmat koholla katsoi tuota. Mitä asiaa oranssiturkkisella kissalla oikein oli, kun näin syrjään piti vetäytyä keskustelemaan?
"Meidän pitäisi varmaankin keskustella Hiljaisuustassun ja Leijonatassun loppuarvioinnista. Suoritetaanko se tämän lehtikadon aikana, kovimpien pakkasten aikaan? Riistaa olisi miltei mahdoton löytää ja loppusuorituksesta tulisi kunnon koettelumus", Lehmusvarjo myhäili ja sen sijaan, että katsoisi soturitarta, hänen katseensa oli kokoontumispartion luona istuvassa Leijonatassussa. Tarkemmin katsoessaan naaras huomasi kuinka vihreäsilmäisen kollin kuonossa oli hailakoita naarmuja ja tuon turkki oli joiltakin osin pöllyytetty kunnolla solmuun. Hänen oppilaansa oli selvästi antanut harjoituksissa mestarilleen kunnon kyytiä, eikä soturi ollut selvästikkään pitänyt siitä.
"Sopii minulle. Sinun kannattaisi siistiytyä, Varistähti tuskin päästää sinua mukaan tuon näköisenä ja minä en todellakaan ajatellut katsoa Leijonatassun perään", Mustakynsi hymähti ja sipaisi käpälällään oranssiturkkisen kissan lavalla olevaa karvaa suoremmaksi. Lehmusvarjo käänsi katseensa soturittareen ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat, mutta naaras laski etutassunsa alas ja kiepahti ympäri, mennäkseen takaisin kokoontumispartion luo. Hän ei edes ehtinyt kertaamaan mielessään mitä juuri oli tapahtunut, kun pari oranssinruskeita silmiä tavoitti mustaturkkisen kissan katseen. Syreenikukka mulkoili häntä sotureiden pesän edustalta, ja soturittaren silmät olivat selvästi viirulla. Mustakynsi siristi omia silmiään katsoessaan tuota, mutta heidän katsekontaktinsa katkesi, kun pari kuutamoklaanilaisia käveli heidän välistään. Keltasilmäinen kissa tassutteli partionsa luokse hymähtäen, mikä tuotakin naarasta nyt oikein riivasi?

Oli Korpinkutsun valvojaisten jälkeinen aamu. Paarmahehku katseli makuullaan luolan seinämää pitkin valuvaa aamukasteen pisaraa, ja vilkaisi sitten Loskaliitoa, joka käveli kankeasti asetellen valkojuovaisia jalkojaan häntä kohti. Naaraan silmissä välkehti suru, vaikka soturi näytti yrittävän peitellä sitä.
”Hei Paarmahehku! Onko suunnitelmia tälle päivälle?” Loskaliidon tavanomainen, pirteä äänensävy halkeili. Paarmahehku nousi seisomaan ja ravisteli tomun turkistaan, ennen kuin kääntyi sisarensa puoleen yhtä viileästi kuin yleensäkin.
”Ajattelin juuri lähteä metsälle”, kolli naukui katsellen juovia kivilattiassa Loskaliidon valkeiden käpälten juuressa. Kylmenevä ilma ei oikeastaan houkutellut, mutta Loskaliidon tuntien naaras ehdottaisi metsästysreissua pian itse.
”Ai. Saisinko tulla mukaan?” solakka, vaaleajuovainen naaras kysyi ja siirsi maassa laahaavaa häntäänsä kuin pieneksi innon merkiksi. Paarmahehku näki kuitenkin ettei tuo ollut iloinen.
#Huolestuttavaa#, Paarmahehku ajatteli vilkaistessaan vielä kerran taakseen, ennen kuin ravasi Loskaliidon perään. Naaras oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kipitti pikavauhtia kohti uloskäyntiä.
#Mutta kait se on vain luonnollista menetyksen jälkeen. Eikä tätä kestä kauaa.. Tuo hiirenaivo tuskin muistaa, mitä valitsi tuoresaaliskasasta eilen#, soturi ajatteli vaihtaessaan luottavaisia katseita siskonsa kanssa. Himmeä valo loisti ulos luolan suulta, mutta Paarmahehku tiesi auringon pysyneen viime aikoina visusti pilvimassan takana.
”Viimeksi kävimme kahdestaan metsällä, kun Huurrekukka kuoli”, Paarmahehku muisteli aloittaen keskustelua.
#Ei varmaan paras puheenaihe tälle kerralle#, hän tuhahti mielessään.
”Totta. Miksi kissojen pitää kuolla? Tähtiklaanin kiitos kuitenkin, että Perhostassu on kunnossa”, Loskaliito naukui alakuloisesti, ja katsahti ylös harmaalle taivaalle. Paarmahehku nyökkäsi pienesti, mutta avasi suunsa sitten:
”Kuoleminen on vain luonnollista. Se on kaikilla edessä.”
”Olet oikeassa. Mutta sil-” Loskaliidon nyyhkäisy keskeytti naaraan lauseen. Paarmahehkun keltaiset silmät vaelsivat kallionseinämiä vaivaantuneina, kun he kulkivat eteenpäin.
”Onneksi Korpinkutsu on nyt Tähtiklaanissa. Hänen ei tarvitse huolehtia mistään, ei edes lehtikadosta”, Loskaliito naukui vielä. Paarmahehku irvisti hyytävälle viimalle, joka kävi kaksikon läpi, juuri kun Loskaliito sai viimeisen sanan suustaan, silloin kun he lähtivät kapuamaan ylemmäs vuoristoon. Naaraan sanat olivat liian toiveikkaita hänen makuunsa, mutta Paarmahehku tyytyi olemaan vaiti. Jos Korpinkutsu tosiaan oli päätynyt esi-isiensä maille, ehkä jopa häntäkin odottaisivat vielä pitkän elämän jälkeen makoisat päivät Tähtiklaanissa. Mutta tällä hetkellä sellainen ajatus tuntui vieraalta. Ajatellessaan Paarmahehku seurasi katseellaan kissojen yli lentävää pikkulintua, joka räpytteli siipiään ankarasti tuulenvirettä vastaan.
#Typerys. Ihan niin kuin voisit olla tuulta voimakkaampi#, Paarmahehku tuhahti ja kiristi tahtiaan. Linnun näkeminen oli herättänyt hänen vatsanpohjassaan polttavan nälän tunteen; mitä nopeammin hän ja Loskaliito päättäisivät metsästysretkensä, sitä nopeammin hän saisi valita itselleenkin jotain syötävää riistakasasta.
Heidän kulkiessaan Loskaliito kiitti Tähtiklaania tavallistakin useammin, kuin jokainen naaraalle tapahtunut hyvä asia olisi ollut tähtikissojen ansiota. Vaitonaisena kuunnellessaan siskonsa puhelua kylmä tyhjyys alkoi tuntua Paarmahehkusta Tähtiklaania todellisemmalta vaihtoehdolta kuolemanjälkeiselle elämälle. Mutainen rinne lipsui kollin tassujen alla, ja hän antoi kynsiensä liukua ulos tarttuakseen maahan tiukemmin. No, kait lehtikadon tehdessä tuloaan joka kissan usko esi-isien aina niin hyväntahtoisiin henkiin oli koetuksella. Paarmahehku uskoi, ettei monikaan vain uskaltanut ilmaista ääneen epäilyksiään henkikissojen läsnäolosta tai olemassaolosta. Itse hän ei välittänyt aiheesta juurikaan, tai niin hän ainakin totesi itselleen.
Tovin kuluttua Paarmahehku keskeytti alemmaksi polkua ajautuneen Loskaliidon terävällä hännänheilautuksella ja vilkaisi taakseen avautuvaa maisemaa. Kanjoni kylpi aamuauringon kellastamassa sumussa.
”Tämä taitaa olla-”
”Hei, seis! Haistan jotain herkullista!” Loskaliito sähähti yllättäen keskeyttäen Paarmahehkun lauseen ja saaden hänet säpsähtämään.
#-sopiva korkeus#, Paarmahehku viimeisteli mielessään, kun harmaajuovainen naaras kapusi jo nopeasti muutaman kiven yli. Loskaliito loikki huuliaan lipoen kohti lehtensä pudottanutta pensasta jyrkänteen reunalla. Paarmahehku murahti sisarensa impulsiivisuudelle, tässä vaiheessa enemmän tottumuksesta kuin ärsyyntymisestä.
#Oli Tähtiklaani olemassa tai ei, me olemme täällä, ja meillä on klaani ruokittavana#, Paarmahehku lausui päättääkseen pohdintansa, ja lähti hiipimään muutamien kivenlohkareiden vierustaa. Soturi maisteli ilmaa ja helpottui hetkessä löydettyään melkein heti hajujäljen, jota seurata.

Lumisydän istui leirissä ja katseli kuinka kokoontumispartio katosi pitkien, huurteisten kaislojen sekaan. Hän ei ollut tällä kertaa päässyt mukaan, mutta ehkä Ututähti soisi hänelle sen ilon seuraavalla kerralla. Soturi nousee ja on juuri jatkamassa matkaansa sotureiden pesälle, kun huomaa Hunajavirran pälyilevän ahdistuneen näköisenä kokoontumispartion perään. Kollin mielenkiinto herää ja hän astelee parin askeleen lähemmäs päällikön luottosoturitarta.
"Hunajavirta, onko kaikki hyvin?" Lumisydän kysyi, laskien päätään hieman alemmas kunnioituksen merkkinä. Naaras kääntää pikaisesti katseensa laikukkaaseen kissaan ja huokaisee syvään.
"Olen vain huolissani. Muistatko Nummiklaanin Usvakarvaa?" Hunajavirta esittää vastakysymyksen ja kaapii hitain vedoin etutassullaan leirin hiekkaista maapohjaa. Soturi kurtistaa kulmiaan yrittäessään miettiä, että kenestä on oikein kyse. Viimeisimmässä kokoontumisessa missä hän oli Sulkatähti saattoi mainita erään klaaninvanhimman katoamisesta, olisiko kyseessä sama kissa?
"Se Nummiklaanin kadonnut klaaninvanhin?" Lumisydän kysyy kävellessään hieman lähemmäksi luottosoturitarta, kun tuo selvästi halusi aloittaa pienimuotoisen keskustelun asiasta. Kolli seisahtuu naaraan vierelle ja katsoo pesätoveriaan pää hieman kallellaan.
"Juurikin se. Olisin halunnut päästä mukaan tähän kokoontumiseen kuulemaan olisiko hänet löydetty. Minua on kalvanut useampi kuu tämä asia", Hunajavirta sanoo, pikaisesti katsoen vierelleen pysähtynyttä soturia. Luottosoturittaren kasvoilla ei näkynyt kyyneliä, eikä tuon ääni värissyt, mutta huolissaan hän oli. Lumisydäntä alkoi kiinnostamaan, että minkälaiset näiden kahden naaraan välit oikein olivat. Tapasivatko hekin samalla tavalla Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalla, kuten hän ja Haukkakiito olivat tavanneet?
"Oliko hän läheinen sinulle? Tai kenties jonkinlaista sukua?" Soturi kysyi. Hunajavirta pudisti päätään ja nielaisi.
"Ei, tuttu vain. Tiesitkö, että hänestä piti tulla varapäällikkö Lehvähampaan sijaan? Mutta kettuhyökkäyksessä hän menetti lapsensa. Se oli hänelle liian iso piikki nieltäväksi ja hän ikään kuin kadotti elämäntajunsa ja siirtyi klaaninvanhimpiin. Ennen sitä me olimme hyvissä väleissä, joku kutsuisi meitä ehkä ystäviksikin", luottosoturitar vastaa ja huokaisee taas syvään. Lumisydän oli hieman yllättynyt naaraan kertomasta. Hän ei osannut kuvitella Nummiklaanin varapäällikkönä jotakuta muuta kuin Lehvähammasta, naaras oli toiminut Sulkatähden kanssa johtoportaana soturin koko elämän ajan.
"Toivottavasti hänelle ei ole sattunut mitään", Hunajavirta huokaa. Kolli sipaisi hännällään varovasti pesätoverinsa häntää ja viittoi päällään sotureiden pesän suuntaan.
"Kävele kanssani samaa matkaa pesälle? Jos Nummiklaanilla on jotakin ilmoitettavaa Usvakarvasta, me kuulemme sen kyllä aamulla, turha valvoa sen takia", Lumisydän naukaisi. Luottosoturitar katsoo nyt laikukasta kissaa kyynelistä ja surusta kostuneilla silmillä... Mutta nyökkää lopulta ja kääntyy kulkeakseen soturin kanssa pesälle...

Lumisydän makasi sammalpedillään ja tunsi nukahtavansa, mutta yhtäkkiä hän tunsi jonkin koskettavan lapaansa. Kosketus tuntui fyysiseltä, mutta samaan aikaan se tuntui... Keksityltä? Soturi kohotti päätään ja avasi silmänsä vain nähdäkseen häikäisevän hahmon vierellään. Kolli tunsi kyynelien valuvan hänen poskiaan pitkin ja surun takertuvan kurkkuun. Hahmon katse oli lempeä ja tuo kumartui koskettamaan pojanpoikansa kuonoa.
"Anteeksi Kultakuiske. Olen todella pahoillani siitä mitä sinulle tapahtui", laikukas kissa sanoi ääni surusta väristen.
"Ei syy ollut sinun. Luuklaanilaiset sen tekivät. Älä ikinä syytä itseäsi siitä mitä minulle tapahtui, olit vain oppilas silloin. Muista, olen aina lähelläsi. Suojelen sinua ainiaan", Kultakuiskeen ääni kuiskasi Lumisydämen korvan juuressa. Kylmät väreet kulkivat soturin kehon läpi. Turvallisuus ja lämpö, minkä Kultakuiske oli tuonut mukanaan katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Kolli jäi tuijottamaan sotureiden pesän kattoa ja kuiskasi hiljaa:
"Jos näen yhdenkin luuklaanilaisen vielä, he ovat tuhoon tuomittuja."

Ohut, loskainen lumikerros maan pinnalla lätisi ja muuttui entistä sohjoisemmaksi Tihkutäplän polkua kulkevian käpälien alla. Harmaakuvioinen naaras höristi korviaan ja kuunteli ympäristöä samalla kun antoi katseensa käydä läpi kuuran peittämän aluskasvillisuuden, jos seasta erottaisi saaliseläinten liikkeitä. Reaktio oli automaattinen, vaikkei hän ollutkaan metsällä, vaan rajapartiossa Laikkutassun, Ruostehallan ja Pilvipyrstön kanssa. Kissat kulkivat kohti Nummiklaanin rajaa, eikä kukaan ollut hetkeen sanonut mitään, joten Tihkutäplän huomio oli harhaillut jonnekin toisaalle. Harmaa naaras vilkaisi taakseen varmistaakseen, että hänen oppilaansa oli vielä siellä. Laikkutassu kulki eteenpäin kuuliaisena – naaraan korvat olivat kääntyneet vienosti luimuun ja tuon valkea ja mustan ja oranssin laikukas turkki oli pörhöllä. Lisäksi oppilaan katse oli suunnattu alas, ja oranssit silmät olivat vetäytyneet keskittyneiksi viiruiksi. Oli nuoren naaraan ensimmäinen oikea rajapartio, ja tuon oli varmasti todella keskityttävä pysyäkseen kovassa tahdissa mukana.
”Laikkutassu, haistatko jotain erikoista?” Tihkutäplä päätti kysyä. Laikkutassu havahtui keskittyneestä tilastaan ja nosti katseensa mestariinsa. Laikukkaan naaraan silmät laajentuivat, ja hänen viiksensä värisivät kun hän maisteli ilmaa.
”E-en juuri. Vain kuusia, ja vähän Nummiklaania”, oppilas myönsi ja katseli ympärilleen varuillaan. Tihkutäplä vilkaisi edellä kulkevia Ruostehallaa ja Pilvipyrstöä, jotka pysyivät vaiti, mutta kuuntelivat heitä varmasti.
”Entä saalista? Jotain, mitä et ole vielä itse metsästänyt?” Tihkutäplä esitti jatkokysymyksiä. Soturi oli aiemmin huomannut laimean jäniksen hajujäljen siitä suunnasta, johon he olivat menossa. He olivat parin pitämänsä metsästysharjoituksen aikana kohdanneet jo hiiriä ja oravia, mutta jänis oli sen verran vieras saalis Kuutamoklaanin reviirillä, että se olisi Laikkutassulle luultavasti täysin uusi tuoksu.
Laikkutassu veti syvään henkeä, ja ummisti silmiään kuin terästääkseen aistejaan. Naaras heilautti häntäänsä.
”Onko se… Jänis?” oppilas henkäisi mietittyään tovin.
”Oikein hyvä, juuri sitä tarkoitin!” Tihkutäplä naukui helpottuneena. Laikkutassu oli ehkä joskus maistanut jänistä, ja oli hienosti kaivanut laimeahkon hajun toisten alta.
”Voidaanko me metsästää se?” oppilas kysyi ja kallisti päätään pienesti.
”Vaikuttaisi siltä, että se on jo kerennyt Nummiklaanin puolelle”, Ruostehalla kommentoi ja nakkeli punaruskeita niskojaan.
”Niin. Se olisi kyllä ollut oivaa harjoitusta”, Tihkutäplä harmitteli.
”Kyllä niitä jäniksiä tulee vielä. Tiesittekö muuten, että ne osaavat uida?” Pilvipyrstön nauku kaikui partion edeltä. Laikkutassu nosti epäilevän katseensa Tihkutäplään. Harmaakuvioisen soturin oli kohautettava hartioitaan ja väräytettävä viiksiään pahoittelevasti, kun ei voinut antaa varmistusta oppilaalleen. Laikkutassu nyökkäsi kuuliaisesti, ja Tihkutäplä kääntyi taas menosuuntaan päin. Laikkutassu oli sopeutunut lähipäivinä oppilaselämään hänen mielestään loistavasti. Laikkutassu oli tottelevainen ja innokas oppimaan, ja naaraalla oli jo nyt parempi harkintakyky kuin useimmilla ikäisistään. Iloinen tunne leimusi aina Tihkutäplän rinnassa, kun hän opetti Laikkutassulle jotain uutta, ja nuoren naaraan silmät loistivat haltioituneina. Pienet onnistumiset ja nopea kehitys, joita Tihkutäplä sai todistaa, saivat hänet uskomattoman ylpeiksi. Jo muutaman päivän aikana, Laikkutassusta oli tullut hänen silmäteränsä.

Auringonhuipun koitettua Tihkutäplä vei Laikkutassun taisteluharjoituksiin. Kaksikon palatessa leiriin oli jo pilkkopimeää. Laikkutassu hoiperteli suoraan oppilaiden pesään väsyneenä ankarasta harjoittelusta, muttei valittanut sanaakaan särystä tai kylmästä.
#Hän ansaitsee kyllä palkinnon tuosta sinnikkyydestä#, Tihkutäplä ajatteli lämpimästi, ja suuntasi kohti sotureiden pesään katsottuaan, että laikukas oppilas pääsi varmasti pesälleen. Tihkutäplä vain toivoi, että ahkeruus ei kostautuisi Laikkutassulle. Hän oli jo huomannut, miten kuumeisesti naaras halusi olla hyvä, soturilakia noudattava soturi, ja tiesi, että liiallinen tarkkuus voisi vain hidastaa hänen kehitystään. Oppilas oli kuin vastakohta veljestään Salamatassusta, jonka koulutuksen kanssa Vasanloikalla oli käpälät täynnä, joten toivon mukaan sisarukset tasapainottaisivat toisiaan.
Tihkutäplä sujahti soturien pesään ja asettui makuulle sammalpedilleen. Hän erotti Ruostehallan selän ääriviivat pesän seinää vasten, ja päätteli kyljen tasaisesta noususta hänen olevan jo syvässä unessa.
”Tihkutäplä”, vaimea naukaisu kuului naaraan sivulta, ja harmaa soturi kääntyi kysyvästi kohti puhujaa. Se oli Hämäräaskel, joka näytti työntäneen vaivihkaa petinsä hiukan lähemmäs Tihkutäplää niin, että he kuulisivat toisensa.
”Mitä?” Tihkutäplä kysyi ja asetti käpälänsä rinnalleen.
”En ole kerennyt sanoa, kun on ollut kiireitä, mutta...” kolli aloitti ja näytti hieman epäröivän.
”Onnittelut mestariksi tulosta.”
”Ai. Kiitos”, Tihkutäplä naukui ja pörhisti hieman turkkiaan kuin ujostuneena. Hän oli odotellut, että olisi saanut keskustella asiasta Hämäräaskeleen kanssa, mutta ei ollut odottanut kaukaiselta tuntuvan kollin lähestyvän häntä itse. Tihkutäplä pyyhkäisi häntänsä toiselle puolelle ja tunsi sen koskettavan hennosti Hämäräaskeleen häntää. Naaraan yllätykseksi tummanharmaa soturi ei siirtynyt, vaan antoi häntänsä kietoutua kevyesti Tihkutäplän hännän ympärille.
”No, puhutaan huomenna lisää”, Hämäräaskel kuiskasi, ja käänsi kylkeään. Tihkutäplä hymyili pienesti itseksee, käpertyi kerälle ja ummisti silmänsä.

Tihkutäplä oli päässyt täyteen uneen, kun hän tunsi kynsien pureutuvan niskanahkaansa. Tunne oli kaamean tuttu ainoasta aiemmasta oikeasta taistelusta, johon hän oli elämänsä aikana osallistunut. Hölmistyneen soturin silmät revähtivät auki, ja naaras käännähti vaistomaisesti hyökkääjäänsä kohtien rääkäisten yllätettynä kuin saaliseläin. Hämmennyksen vallassa hän erotti pimeässä loistavasta yönäöstään huolimatta vain hyökkääjän kiiluvat silmät samaan aikaan, kun joka puolella pesää yllättyneiden huutojen kuoro seurasi hänen omaansa.
#Mitä tapahtuu?# Tihkutäplä ajatteli veret kauhusta seisahtuneena, kun vieras kissa iski kyntensä hänen kasvoihinsa, ja hän perääntyi pesän seinää vasten. Hetken viiveellä hänkin liu’utti kyntensä esiin, ja torjui vastustajansa läimäisyjä parhaansa mukaan. Soturi sähisi tuntemattomalle kissalle, joka ärisi matalalla äänellä takaisin. Kollin turkki oli punertava ja hänen silmänsä olivat sinertävät. Tihkutäplä ei eläessään ollut nähnyt häntä tai haistanut tätä pesässä lemuavaa vieraan kissajoukon löyhkää. Tihkutäplä mietti, sekoittiko soturien pesän ulvonnan ja sähinän sekamelska hänen aistejaan ja tässä oli jonkun toisen klaanin kissa, jonka hän oli mahdollisesti kokoontumisessakin tavannut.
”Luuklaani! Mitä te oikein luulette tekevänne?” Tihkutäplä kuuli huudon kaikuvan jonkun kuutamoklaanilaisen suusta.
#Luuklaani! Ei voi olla totta!# soturi kauhistui ja puski tiensä liekinvärisen ohi. Hän törmäsi oitis jonkun toisen kissan selkään ja tunsi verta tulvahtavan lavastaan, kun vieraat kynnet sivalsivat sitä ohimennen.
#Pesässä on liian ahdasta taistella!# naaras sihisi mielessään ja potki takajaloillaan voimakkaasti, kun liekinvärinen luuklaanilainen hyökkäsi hänen kimppuunsa uudestaan. Kolli oli selvästi kokenut taistelija, ja tuon iskut lähenivät tukahduttavasti Tihkutäplää hetki hetkeltä.
”Kuutamoklaani! Ulos täältä!” Joku kokeneimmista sotureista ärjyi.
#Totta, meidän on pakko järjestätyä uudelleen#, naaras voihkaisi mielessään ja pyrki kuin sokeana kohti uloskäyntiä. Hänen ajatuksensa vaelsivat paniikissa – mihin muualle Luuklaani oli jo iskenyt? Montako kissaa heillä oli mukana? Olivatko oppilaat ja pennutkin hyökkäyksen kohteena? Hän oli kyllä kuullut tarinat Luuklaanista, eikä heillä ollut tippaakaan kunniaa mitä taisteluun tuli. Laikkutassu! Naaras oli vasta ensimmäistä kuutaan oppilaana, ja tuo oli taistelutaidoiltaan vielä aivan liian heikko kohtaamaan luuklaanilaisia. Ahdistus tukki Tihkutäplän kurkun, kun hän syöksyi ulos pesästä tuntien tutuntuoksuisia turkkeja rinnallaan. Luuklaanilaisia tupsahti sitä mukaan ulos, ja pian kaksi murisevaa kissajoukkoa tuijottivat toisiaan kuutamon alla. Tunkeilijat eivät kuitenkaan antaneet heille aikaa ajateltavaksi, vaikka koko hyökkäyksen alusta oli tuskin kulunut minuuttejakaan, vaan tunkivat heti heidän päälleen kiljuen vertahyytävästi. Tihkutäplä pelästyi raivokkuutta, jolla eräs naaras hänen kimppuunsa kävi, mutta sai uutta voimaa nähdessään taistelun kokonaistilanteen kuun koristelemassa himmeässä valossa. Suurin osa kissoista oli jo tajunnut, mitä oli tapahtumassa, eikä yllätyksestä ollut luuklaanilaisille enää paljon etua. Tihkutäplä oli kuitenkin vielä hieman hukassa, ja jostain syystä tuntemattomia kissoja tuntui valuvan lisää eri suunnista. Hän nielaisi, kun aiemmin hyökännyt naaras syöksyi hänen vatsaansa päin tassut viuhtoen. Hän väisti täpärästi ja iski kaikella voimallaan takaisin tuon kylkeä vasten. Kissa päästi vaimean korahduksen tullessaan heitetyksi, mutta kapusi nopeasti ylös ja juoksi takaisin taisteluun. Hämmentyneenä omien voimiensa osoituksesta Tihkutäplä vilkaisi oppilaiden pesälle. Sen lähettyvillä Havutassu ja Aurinkotassu ajoivat nurkkaan pitkäturkkista kollia, ja todetessaan pikaisesti heidän pärjäävän, Tihkutäplä käännähti täysin ympäri ja juoksi pitkin leirin reunaa. Hänen olisi varmaan pitänyt etsiä Nummipyörrettä tai Varistähteä saadakseen ohjeita, tai keskittyä täysin tunkeilijoiden häätämiseen, mutta ensin hänen oli löydettävä Laikkutassu jotta voisi varmistaa, että oppilas oli kunnossa. Tihkutäplä näki ketunmittojen päässä Ruostehallan painaneen pienemmän luuklaanilaisen vasten mutaista maata, eikä tuo rimpuiluyrityksistä huolimatta päässyt enää punaruskean, kookkaan soturin otteesta irti. Tihkutäplä pysähtyi veljensä eteen kuin seinään.
”Oletko nähnyt Laikkutassua?” Hän huusi taistelun pauhun yli. Ruostehalla pudisti päätään ja tiputtautui pois alistamansa kollin päältä. Luuklaanilainen livahti toisen soturin painon alta kuin kärppä, ja sujahti takaisin taistelun tiimellykseen. Viha välähti Ruostehallan yleensä tyynissä vihreissä silmissä. Tihkutäplä melkein kavahti tuota, mutta koitti sitten rauhoitella täysillä tykyttävää sydäntään naukuessaan selvemmin:
”Minun on varmistettava, ettei Laikkutassu yritä taistella. Hän menettää vielä henkensä!”
Ruostehalla murisi:
”Ole varovainen. Luuklaanilaiset eivät ole kuin muut klaanikissat. Heillä ei ole kunniaa ollenkaan.”
”Tiedän”, Tihkutäplä ja koitti olla antamatta epätoivon puristaa rinnassaan liikaa.
#Ei ole Laikkutassun aika. Hän ei ole valmis tälläiseen. Voi hyvä Tähtiklaani, miksi annoit tämän tapahtua?#
”Rauhoitu. Etsitään yhdessä, hän on varmasti kunnossa”, Ruostehalla käski nähdessään sisarensa hätäännyksen. Samassa toinen huono ajatus iski Tihkutäplään, ja tuo käännähti Ruostehallan puoleen.
”Lehtikuu! Luuklaani hyökkää kenen tahansa kimppuun, parantajatkaan eivät ehkä ole turvassa!” Tihkutäplä naukui ja luimisti korviaan. Mitä hän tekisi, jos Lehtikuulle kävisi jotain? Ystävättären ystävälliset, kauniin symmetriset ja pyöreät kasvot ilmestyivät Tihkutäplän mieleen jälleen. Pelko hänessä kasvoi taas, mutta tällä kertaa harmaa naaras pakotti sen kutistumaan. Hänen täytyi nyt ryhdistäytyä ja palauttaa mieleensä kaikki, mitä taistelemisesta ja tälläisessä tilanteessa toimimisesta tiesi.
”Olet oikeassa… Meidän täytyy tarkistaa, että Lehtikuu ja Surutassu ovat kunnossa ja valmiita hoitamaan haavoittuneita, kun olemme saaneet nuo ketunläjät ajettua pois”, Ruostehalla kähisi ja Tihkutäplä näki, että tuon käpäliä syyhytti hypätä takaisin jonkun kimppuun.
”Mennään sitten!” naaras huudahti ja lähti juoksemaan kohti parantajan pesää. Ei ollut varaa hukata aikaa. Hän etsisi Laikkutassua matkalla parantajan pesälle ja suojelisi klaaninsa kunniaa samalla.

"En voi ymmärtää miten hän voi olla tuota mieltä? Miten niin ei olisi järkevää hyökätä nyt Kuutamoklaaniin? Lehtikato on pahimmillaan ja voin vannoa, että osa heistä parantelee vieläkin haavojaan Puroklaanin kanssa käydyn taistelun jälkeen. Leijonakynsi sinä näit kuinka he taas kerran halveksuivat meitä kokoontumisessa, haukkuivat heikoiksi ja pelkureiksi. Osa puroklaanilaisistakin yhtyi ivaan! Kuvitteleeko Sulkatähti todellakin pystyvänsä valtaamaan kaikki klaanit omasta pesästään käsin? Tätä menoa Luuklaani ehtii suorittamaan kanjonin valtauksen ennen minua, meidän on näytettävä ETTEIVÄT HE PYSTY SIIHEN!" Leopardilaikku julistaa Leijonakynnelle ja heilauttelee vihaisena häntäänsä puolelta toiselle, kävellessään pientä ympyrää lumisella nummikumpuralla. Soturi kuuntelee hiljaisena entisen mestarinsa vauhkoamista ja hengittää kipreää pakkasilmaa keuhkoihinsa.
"Olin jo miltei puhunut Lehvähampaan ympäri asian kanssa! Miten sen pikku nuljakkeen pitikin tulla sotkemaan suunnitelmani... Millä perusteella Sulkatähti oikein edes valitsi Liekkitaivaan varapäällikökseen?" Luottosoturi murahtaa. Leijonakynsi napsauttaa kieltään, saaden laikukkaan kollin huomion itseensä.
"Ajattelin, että antaisimme Luuklaanin vallata ensin Kuutamoklaanin, minkä jälkeen kumpikin klaaneista olisi sekavassa tilassa, milloin saattaisi olla oikea aika hyökätä ja valloittaa ne molemmat. Luuklaanilaisten hajumerkkejä on taas huomattu lähempänä Kuutamoklaanin rajaa, he varmasti hyökkäävät hetkenä minä hyvänsä, niinhän tapahtui silloinkin kun Lehtitassu vietiin", Leijonakynsi selventää ajatuksiaan Leopardilaikulle ja katsoo tuota tyytymättömän näköisenä.
"Aivan, aivan...", luottosoturi jatkaa kehän kiertämistä kumpuralla, selvästi miettien asiaa.
"Voisimme todellakin liittoutua Kuutamoklaanin kanssa ja antaa heidän luulla, että olemme ystäviä, kunnes...", myhäilevä hymy tavoittaa laikukkaan kollin kasvot ja lopulta niille leviää voitonriemuinen ilme. Leijonakynsi nyökkäsi ja tunsi turkkinsa värähtelevän innostuksesta. Jos he aloittaisivat valloittamisvalmistelut nyt, kenties he saattaisivat olla valmiita jo ensi kuun puolella. Soturi piirtää kynnellään lumeen karttaa Kuutamoklaanin reviiristä, joka yhtyy lännessä Nummiklaanin omiin rajoihin.
"En usko, että idästä hyökkääminen kannattaa, sillä he osaavat odottaa tuloamme sieltä. Lisäksi reviirin kasvisto muuttuu miltei läpäisemättömäksi nopeammin kuin muista ilmansuunnista tullessa, eivätkä nummiklaanilaiset ole hyviä tuuheassa kasvustossa taistelussa. Mitä, jos he ovat laatineet oman suunnitelmansa sen varalle, että hyökkäämme rajaltamme ja osaavat valmistautua siihen?" Leijonakynsi kysyy.
"Pönttö, yllätämme, eliminoimme ja rusennamme heidät yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä!" Leopardilaikku vastaa.
"Nyt, sinä hankit tiedot heidän partioidensa ajoista ja pidät kaikkia heidän liikkeitään silmällä, onko selvä? Haluan tarkat raportit kaikesta! Itse lähden jututtamaan Sulkatähteä", luottosoturi jatkaa.
"Menen siis heidän alueelleen ja hankin tiedot... Et tule kuulemaan heiltä minusta seuraavassa klaanikokouksessa, pidän siitä huolen!" Leijonakynsi lupaa ja lähtee kulkemaan entisen mestarinsa rinnalla kohti pöllötasankoa ja sen takana olevaa Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välistä reviirirajaa.
"Paras olisikin... Onko kaikki nyt sitten selvää? Jos on niin ala mennä!" Leopardilaikku murahtaa. Soturi nyökkäsi ja kohta juoksikin jälleen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, varmana siitä ettei kukaan voisi sotkea hänen ja Leopardilaikun suunnitelmia. Heidät oli tehty voittajiksi!

Illan saapuessa kanjoniin ja lämpötilan pudotessa pakkasen puolelle, kipitti Leijonakynsi sisään Nummiklaanin leiriin johtavasta sisäänkäyntitunnelista. Hän ei ollut vielä käynyt Kuutamoklaanin reviirillä, tarkkaillut vain heidän partioitaan sellaisen nähdessään. Vielä ei olisi mitään mainittavan arvoista, mutta muutaman päivän päästä soturi olisi perillä partioiden aikatauluista ja kokoonpanoista. Hän oli kyllä yllättynyt siitä, että oli nähnyt jäniksen pinkovan Kuutamoklaanin puolelta Nummiklaanin reviirille ja vain paria hetkeä myöhemmin hän pystyi haistamaan Kuutamoklaanin partion, mutta kukaan jäsenistä ei ollut lähtenyt jänisjahtiin heidän puolelleen. Hän asteli kohti tuoresaaliskasaa, nappaa sen selvästi pulskimman pulun, olihan kolli sentään ollut syömättä jo koko päivän... Sotasuunnitelmien laatiminen oli nimittäin aikaa vievää puuhaa, eikä ajatusten kulkua sopinut keskeyttää ruokatauolla. Juuri kun Leijonakynsi saa ateriansa loppuun, kävelee Sulkatähti päättäväisin askelin ulos pesästään ja hypähtää Seinämäkivelle huutaen;
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juurelle klaanikokoukseen!" Koko Nummiklaani kerääntyy pikaisesti koolle.
"Olen saanut tietooni sen, että Kuutamoklaani on ruvennut agressiivisemmaksi rajojensa merkkailulla lähemmäs meidän maitamme ja saaliin perässä tapahtuneet rajanylitykset ovat lisääntyneet. Haluan jokaisen rajapartion olevan tarkka rajanaapurimme rajalla ja jokaisen rajanylittäjän on todettava ettei Nummiklaania kannata ärsyttää asian kanssa", Sulkatähti kehotti ja ilmaisi kehonkielellään, että yksin hän ja vain hän teki päätökset, eikä asiasta saisi kuulua vastaväitteitä. Leopradilaikku oli varmasti päällikön mieltymysten takana, vaikkei Kuutamoklaanilta rajanylityksiä ollut oikeastaan tapahtunut. Luottosoturi oli varmasti vain uskotellut naaraalle, että niin olisi käynyt. Leijonakynsi huomaa Liekkitaivaan antavan päällikölleen huolestuneen katseen, mutta tuo ei välitä. Sen jälkeen naaras ilmoitti uusista partioista ja muista valmisteluista, selvästikin sen takia, että varapäällikkö ei osannut hoitaa varapäällikön tehtäviään kunnolla. Kermanvaaleaa kollia hymyilytti.
"Sitten meidän olisi aika toivottaa klaaniimme kolme uutta oppilasta. Peippospentu, Pikkupentu ja Murhepentu, astuisitteko eteemme?" Sulkatähti naukaisi. Kolme kuusikuista pentua kipitti turkit suittuina Seinämäkiven alle ja kohdistivat katseensa päällikköönsä.
"Peippospentu, Pikkupentu ja Murhepentu, olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja on teidän aikanne ryhtyä soturikoulutukseen. Peippospentu, siihen asti kunnes sinä saat soturinimesi, sinua kutsutaan Peippostassuna. Mestarinasi toimii Liekkitaivas. Liekkitaivas, osoitit tehneesi hyvää työtä Naavasulan kanssa ja klaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi, haluan että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti kertoi ja klaani seurasi sivusta kuinka tuore oppilas ja tuon uusi mestari koskettivat neniään, vaikka naaras hieman hätkähtikin varapäällikkönsä kosketusta.
"Pikkupentu, sinua kutsutaan Pikkutassuksi aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi. Mestariksesi tulkoon Kuurasäde. Kuurasäde, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Nummiklaani kunnioittaa pelottomuuttasi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti lausui ja väräytti tyytyväisenä korvaansa kun kaksi kollia koskettivat neniään ja sen jälkeen siirtyi viimeisen pennun nimittämiseen.
"Murhepentu, tästä päivästä soturinimitykseesi asti sinua kutsutaan nimellä Murhetassu. Mestariksesi olen valinnut Leijonakynnen", päällikkö lausui ja Leijonakynsi tunsi turkkinsa jokaisen karvan nousevan pystyyn kuullessaan nimensä. Hän lähti varmoin askelin kulkemaan kohti uutta oppilastaan ja vähät välitti katseista, mitä hänen klaanitoverinsa hänelle antoivat. Saapuessaan Murhetassun viereen ja nähdessään tuoreen oppilaan ensimmäistä kertaa hyvin, soturi hymähti. Jollakin tapaa Murhetassu muistutti kermanvaaleaa kollia tuossa iässä. Tummaturkkinen kolli ei selvästikkään omistanut nummiklaanilaiselle tyypillistä hoikkaa ruumiinrakennetta vaan oli jykevä ja isokokoinen. Vihersilmä jollakin tapaa tajusi miksi Sulkatähti oli valinnut juuri hänet Murhetassun mestariksi.
"Leijonakynsi, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Klaani kunnioittaa jämäkkyyttäsi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle kissalle", päällikkö julisti ja Leijonakynsi kumartui hyvin nopeasti vain hipaisemaan uuden oppilaansa kuonoa. Tämä tapa sinetöidä oppilaan ja mestarin välinen sidos oli täysin typerä ja kun soturista tulisi päällikkö, hän kitkisi sen heti pois. Kissojen tullessa onnittelemaan kolmea uutta oppilasta, teki kolli sillä välin tietään Leopardilaikun luokse.
"Miten minun olisi tarkoitus olla vakoilemassa Kuutamoklaania, jos minulla on oppilas koulutettavani?" Leijonakynsi sihisi hiljaa päästessään puhe etäisyydelle entisestä mestaristaan. Luottosoturin kasvoilla oli tympeä ilme, hänkään ei selvästi ollut tyytyväinen tapahtuneeseen. Eikä kermanvaalea soturi alkaisi uutta tehtäväänsä laiminlyömään, hän saattaisi sillä menettää mahdollisuutensa olla Murhetassun mestari, siis askeleensa lähemmäs varapäällikön paikkaa.
"Huomenna jos teitä ei valita aamupartioon, viet Murhetassun Kuutamoklaanin rajalle ja opetat hänelle reviirimme perusjuttuja. Minä ja Lehtitassu ilmaannumme paikalle kun kerkiämme ja minä näytän hänelle loput rajoistamme samalla, kun Lehtitassu metsästää. Suunnitellaan myöhempiä päiviä huomenna", Leopradilaikku sanoi. Leijonakynsi mietti entisen mestarinsa sanomaa ja nyökkäsi. Idea olisi hyvä, klaanikin näkisi hänen viettävän aikaa Murhetassun kanssa, eikä kuusikuinen pentu varmastikkaan ollut tarpeeksi fiksu tajuamaan ettei tämä olisi normaali koulutustapa. Kermanvaalea soturi nyökkäsi ja tassutteli sitten uuden oppilaansa luokse, katsoen tuota pitkään hieman halveksuvalla katseella ennen kuin sanoi mitään.
"Käymme nyt hakemassa sammalta ja huomenna lähdemme heti aamusta rajakierrokselle, sillä lehtikato ja lumi tulee hidastamaan matkaamme. Rupea siis nukkumaan heti palattuamme, sillä edessämme on pitkä reissu."

Aamulla herättyään Leijonakynsi kävi herättämässä Murhetassun.
"Kipaise syömässä pieni myyrä tuoresaaliskasasta, jotta jaksat pitkän matkan", soturi murahti, minkä jälkeen kipitti aamupartion luokse, joka oli jo valmiina lähtemään rajakierrokselle, selittämään Liekkitaivaalle ettei toivoisi joutuvansa parina seuraavana päivänä moneenkaan aamu tai päiväpartioon, käyttäen tekosyynä oppilaansa kouluttamista. Samalla, kun varapäällikkö pohti kermanvaalean kollin pyyntöä, kipaisi Murhetassu tuoresaaliskasan luokse ja söi myyrän hyvällä ruokahalulla. Syötyään oppilas tassutteli mestarinsa luokse, joka oli jäänyt katsomaan raidallisen kollin johtaman aamupartion menoa, hymyillen viekkaasti.
"Eiköhän lähdetä", Leijonakynsi naukaisi huomatessaan tummaturkkisen kollin vierellään. Oppilaan kasvoilla ei ollut mikään innostunein ilme, mutta tuon silmät välkkyivät odottamattomina. Soturi kohotti katseensa ja haki katsekontaktin entisen mestarinsa kanssa, joka oli juuri saapunut leiriaukiolle.
"Leopardilaikku! Me lähdemme nyt!"

Surutassu istui parantajan pesän nurkassa, lajittelemassa huolellisesti kasveja ja yrttejä. Osa yrteistä oli kuivunut, koska oli jo lehtikato. Siispä kaikki piti säästää. Tosin yrtit vielä kukoistivat, mutta kuinka kauan? Surutassu lajitteli yrttejään ajatuksissaan, kun Lehtikuu tuli pesään. Naaraalla oli hampaissaan orava, jonka kissat sitten jakoivat. Ilta pimeni jo ja monet kävivät nukkumaan. Nummipyörre lähetti vielä iltapartion matkaan, ja sitten kävi itsekkin nukkumaan. Päivä oli ollut rauhallinen, eikä kukaan ollut loukkaantunut. Kun naaraat olivat viimeistelleet ruokansa, kävi Surutassu nukkumaan petiinsä, rauhallisena. Hän vaipui nopeasti uneen eikä juuri miettinyt asioita.

-Luuklaani! joku rääkäisi yön pimeydessä. Surutassu ei kuullut loppuja mutta oli jo valmiina. Joku asteli hitaasti pesään, mutta jo täysin hereillä oleva Surutassu tönäisi hänet pois, kun tuo yritti hyökätä. Lehtikuu heräili myös, ja tajusi tilanteen heti.
-Valmistele parannuspaikka, koska sitä tullaan tarvitsemaan. Muista ottaa perus jutut niinkuin hämähäkin seittit, kirvelit ja kehäkukan lehtiä. Jos jollain tulee tulehtunut haava, niin sitten on kirveliä, Lehtikuu selosti kun Surutassu otti jotain. Itse Lehtikuu meni pyytämään soturia joka vartioisi pesää, koska ei heidän kannattaisi muuallekkaan mennä. Kun soturi tuli, hän peitti aukon melkein kokonaan, tarkoituksella. Pari kertaa joku yritti , mutta lopetti kun Lehtikuu tuli äreänä soturin ohitse ja häneen ilmeensä paljasti kaiken. Surutassu kurkki Laatikon ohi. Taistelu oli käynnissä, jokainen taisteli jotain vastaan. Kuitenkin hän äkkäsi Varistähden Kuolontähden edessä. Varistähti makasi maassa ja joku oli hänen edessään, puolustamassa.
-Lehtikuu! Katso Varistähteä! Surutassu huudahti ja Lehtikuu oli salamana paikalla. Hän valmisteli Varistähdelle jo yrttejä samalla kun lähetti Laatikon hakemaan Varistähden.
-Laatikko, voit mennä taisteluun. Vasanoikka, tulisitko tänne? Lehtikuu huusi samalla kun paikkasi Varistäteä. Surutassulla oli kädet täynnä, heti kun Iltapentu tuotiin pesään, samoin kuin Sammalpuro. Varistähden tila oli heikko, mutta Sammalpurolla ja Iltapennulla oli vielä jonkinlaiset mahdollisuudet. Luuklaani oli hyökännyt myös pentutarhaan, siksi Iltapentu oli loukkaantunut. Täysi pentutarha oltiin kuitenkin tyhjennetty nopeasti, ja kissat jotka eivät osallistuneet taisteluun, eli pennut ja kuningattaret piiileskelivät jossain päin leiriä, tai lähialuetta sotureja mukanaan. Susisydän istui tyttärensä vieressä ja rukoili hiljaa tähtiklaania. Suurin osa sotureista taisteli vielä aukiolla.
-Varistähti menetti hengen, sanoi Lehtikuu pian lannistuneena. Hän otti Sammalpuron omaan hoitoonsa koska tuolla oli enemmän vammoja, ja huonommat mahdollisuudet. Kukaan ei kuitenkaan enään suojannut pesää, koska Vasanloikka oli siirtynyt syrjään rynnäkön takia. Luuklaanin nuoria kissoja syöksyi sisään. He iskivät sitä sun toista, ja Surutassu sai päähänsä verta pulppuavan haavan, ja lähtivät sitten. Iltapennun tila oli nyt hyvin huono. Sammalpuro oli välttäytynyt osumilta niukasti ja nousi nyt ylös. Hän auttoi Varistähden, joka oli juuri nousut ylös. Varistähti oli menettänyt hengen mutta nyt taas voimissaan. Päällikkö lähti nopeaa tahtia aukiolle, ja kävi nopean keskustelun Nummipyörteen kanssa. Aamu valkeni hiljalleen, ja taistelu oli vielä käynnissä. Mutta Varistähti ja Nummipyörre jakoivat suunnitelmaansa. Luuklaanin kissat olivat vähentyneet, heillä oli siis luultavasti parannuspiste. Varistähti sai kuitenkin pian ajettua isomman osan leiristä. Yli puolet olivat vielä jäljellä, pesään tuotiin vanhingoittuneita ja taistelu oli jo väsyttävää katsella että taistella.

//Mitäköhän käy? Joku Luuklaanilainen tai Kuutamoklaanilainen jatkamaan?

Ututähti käveli hermostuksissaan edes takaisin pesässään ja Tammisydän seurasi intensiivisesti vierestä tuon kasvojen ilmeiden vaihtumista. Eiväthän he tietenkään saaneet nauttia rauhallisesta lehtikadosta, aina oli tapahduttava jotakin mikä pitäisi Puroklaanin varpaillaan. Yöturkki oli jo aikaisemmin maininnut parantajien kokoontumisesta tullessaan, että hän ja Kylmähämärä olivat saaneet jonkinlaisia enteitä Tähtiklaanilta, mikä koskisi lähiaikoina tapahtuvaa suurta taistelua. Asia oli tietenkin jätetty sikseen, kunnes Yöturkki oli yöllä käynyt ilmoittamassa nähneensä toisen unen, mikä vahvistaisi taistelun kanjoniin. Ja päällikkö ei ollut saanut asiaa mielestään pois koko päivänä.
"Minun on pakko käydä Tulikammiolla varmistuttamassa asia, emme voi odotella enää uusia enneunia, tiedä jos niitä edes tulee enää", Ututähti huokaisi ja nyökytteli itselleen. Tammisydän kohautti kulmiaan ja vääntäytyi ylös heidän yhteiseltä sammalpediltään.
"Parasta siis ilmoittaa klaanille asiasta", soturitar naukaisi ja yhdessä käveli kumppaninsa kanssa ulos heidän pesästään. Oli pimeä ilta, johon vain hohtavat hanget ja tähdet taivaalla loivat himmeää valoaan. Päällikkö kutsui klaanin koolle ja hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisi, että parantajat olivat nähneet useampaan otteeseen enneunia, jotka liittyisivät mahdolliseen taisteluun.
"Kuten tiedätte, minun täytyy matkustaa Tulikammioon vaihtamaan unia Tähtiklaanin kanssa, että saamme varmuuden asiasta. Joten Hiiriturkki saakoon huolehtia klaanista matkani aikana. Otan mukaani oppilaani Kuutamotassun ja Tammisydämen. Olkoon matka meille myötäinen", Ututähti lopetti puheensa ja loikkasi pois pesänsä päältä. Tammisydän oli yllättynyt siitä, että hän pääsisi kumppaninsa mukaan, hänhän pääsisi ensimmäistä kertaa Tulikammiolle. Ja myös että he kulkisivat niin pienellä kokoonpanolla. Päällikkö selvästi halusi tehdä vain pikaisen matkan kammiolle.
"Valmistelenko teille matkayrtit?" Yöturkki tuli kysymään kolmikolta, jotka olivat lyöttäytyneet nyt yhteen ryhmään, valmiina lähtöön. Valkoturkkinen naaras pudisti päätään.
"Me emme ole poissa niin pitkään, että ehtisimme nälkään kuolla. Ja uskon kyllä, että pystymme metsästämään jotakin matkan varrella", Ututähti selvensi parantajalle ja kääntyi nyt Hiiriturkin puoleen, joka oli äsken saapunut paikalle.
"Pidä hyvää huolta klaanistamme, palaamme kun kerkiämme", Tammisydämen kumppani sanoi.
"Lupaan pitää siitä hyvän huolen!" Hiiriturkki lupasi. Tämän jälkeen kolmikko lähti matkaan.

Hetken kuljettuaan alkoi Kuutamotassu kyselemään kaikenlaista:
"Voiko unien vaihtaminen olla vaarallista?"
"Ei se ainakaan vielä kellekkään mitään vakavaa ole tehnyt, mutta henkisesti siihen pitää varautua, joten voin olla väsynyt kun tulen ulos", Ututähti sanoi.
"Hyvä", Kuutamotassu vastasi helpottuneena. Kolmikko käveli pitkän matkan ihan hiljaa, kaikki omissa ajatuksissaan. Hiljaisuus kuitenkin keskeytyi taas Kuutamotassun kysymykseen:
"Kauanko kestää vaihtaa unia?"
"Riippuu aina päälliköstä tai parantajasta, mutta me lähdemme luultavasti huomisaamuna", Ututähti selitti.
"Okei", Kuutamotassu vastasi. Tammisydän vilkaisi pikaisesti kumppaniaan, tuo ei varmasti olisi mielellään jäänyt niin pitkäksi aikaa Tulikammiolle. Kuun vasta ollessa nousemassa ja aikaa vielä ollessa he pyydystivät kaikki itselleen punatulkut ja söivät ne. Sen jälkeen he kävelivät koko pitkän ja kylmän yönpuolikkaan, kiiveten vuoristoon. Kun he pääsivät viimeinkin perille pelottavan näköisen luolan suulle, viimeinkin päällikkö sanoi:
"Nyt on tullut minun aikani mennä vaihtamaan unia ja mukaani sisälle kammioon otan Tammisydämen ja sinä, Kuutamotassu saat jäädä vartioon." Yö oli jo pitkällä ja pakkanen kiristyi koko ajan joten soturitar oli hyvin onnellinen, mutta myös hieman hermostunut päästessään Ututähden mukaan Tulikammioon. Kaksikko hyvästeli Kuutamotassun, joka jäi urheasti vartioimaan heitä suuaukon käytävän varrelle, nähden näin vielä ulos, mutta ollen itse tuulensuojassa.
"Kulje kannoillani ettet eksy, sillä täällä on hyvin pimeää", Tammisydämen kumppani neuvoi. Soturitar lähti seuraamaan päällikköään ja käytti tuntoaistiaan apunaan pimeässä käytävässä. Ja vaikka hän omistikin synnynnäisenä kuutamoklaanilaisena hyvän pimeänäön, oli hänellä siltikin ongelmia käytävässä suunnistamisessa. Lopulta, pimeän alaspäin viettävän käytävän jälkeen he saapuivat kammioon. Kammioon, joka oli juuri sopiva parille kissalle ja jonka katossa oli reikä, mistä pystyi juuri ja juuri näkemään taivaalla hohtavan kuun. Ututähti kävi makuulleen, koskettaen kuonollaan kammion keskellä olevaa Kuukiveä ja oranssiturkkinen naaras istahti kammion suuaukolle, tuntien selässään pieniä, viileitä tuulenhenkäyksiä. Muuten kammiossa oli oikein lämmin, varsinkin sen kalliopohja tuntui miltei kuumalta tassujen alla. Kaksikko oli aivan hiiren hiljaa ja Tammisydän odotti, että näkisi sen, mistä oli vain muilta kuullut mieltä lumoavia tarinoita. Asian, minkä hän oli koko pienen ikänsä ajan halunnut nähdä. Ja sitten se alkoi tapahtumaan, kuu alkoi valaisemaan kammion seinämiä hiirenmitta kerrallaan ja soturitar tuijotti vuoroin sitä ja vuoroin Ututähteä. Hän oli helpottunut, sillä näki ettei hänen kumppanillaan ollut hätää valon osuessa häneen ja lopulta Kuukiveen. Oranssiturkkinen naaras istui hiljaa ja aika tuntui ikuisuudelta, mutta lopulta päällikkö nousi ja näytti eleillään, että Tammisydämen täytyisi seurata valkoturkkista naarasta. Niinpä he lähtivät ulos kammiosta, pimeään käytävään.

*Vihdoinkin pihalla ja Kuutamotassukin on onneksi kunnossa.* Tammisydän ajatteli tyytyväisenä. Matka kotiin tulisi olemaan kuitenkin hitaampi, sillä soturitar näki, että Ututähti oli henkisesti väsynyt, niin kuin hän oli sanonutkin. Kolmikko tassutteli oranssiturkkisen naaraan johdolla lumisessa hangessa ja yhtäkkiä hänestä alkoi tuntumaan oudolta. Ei sillä tavalla oudolta, että häneltä puuttuisi jotakin tai että heitä seurattaisiin, vaan hän tunsi pahoinvointia. Kissa tunsi kuinka ruoka nousi ylöspäin hänen vatsassaan, mutta ei tohtinut sanoa mitään kellekkään, ettei turhaan huolestuttaisi heitä. Häntä kuitenkin alkoi huimata ja hänen kumppaninsa kysyi oliko Tammisydän kunnossa, sillä Ututähden mielestä tuo näytti hieman huojuvalta. Soturitar vastasi, että kaikki oli hyvin, mutta todellisuudessa hän ei voinut ollenkaan hyvin. Kolmikko kulki eteenpäin ja hän alkoi näkemään kaiken hieman epäselvästi. Lopulta kaikki pimeni ja oranssiturkkinen naaras muisti vain enää kuinka päällikkö käski Kuutamotassua pysähtymään.

"Keskitämme voimamme nyt vain ja ainoastaan Kuutamoklaaniin, aiomme vallata sen tänään! MIKÄÄN EI OLE ENÄÄ TIELLÄMME!" Kuolontähti ulvoi, saaden kohta koko Luuklaanin leirin ulvomaan mukanaan. Jääsilmä seurasi sivusta muiden mielipuolista menoa ja pyöräytteli silmiään. Hän oli ollut enemmän kuin vain tyytyväinen kuullessaan ettei joutuisi osaksi taistelujoukkoa, hänhän halusi elää eikä menettää henkeään ensimmäisen kuutamoklaanilaisen kynsiin, joka hänen eteensä sattuisi. Nuori soturi käänsi katseensa myöskin syrjässä istuvaan erakkonaaraaseen Kuutamokukkaan, jonka yksi ainoa silmä kiilsi aivan hullulla tavalla. Laikukas naaras ei ymmärtänyt miten kukaan pystyi olemaan noin innoissaan taistelussa, missä tulisi vain satuttamaan tai tapattamaan itsensä. Jääsilmä seurasi sivusta kuinka taisteluun lähtevät soturit ja oppilaat kalusivat tuoresaaliskasan tyhjäksi ja Kuolontähden johdolla lähtivät pois leiristä, kohti Kuutamoklaanin rajaa.

Jääsilmä ravisteli maahan tuupertunutta Arpikynttä...
*Herää jo!* Nuori soturi oli jo kauan yrittänyt kiskoa soturia hereille... Naaras oli löytänyt kollin tuupertuneena maasta, hän oli varmaankin törmännyt johonkin kovalla voimalla tai kärsi liian kovasta verenhukasta. Enemmän laikukasta kissaa kuitenkin hermostutti se, että hän oli nähnyt kauempana vilahduksen liikkeestä ja ilmassa haisi muunkin kuin tummanharmaan kissan veri. Hän olisi hakenut parantajan jo aikaa sitten ellei olisi tiennyt sitä, että Myrkkymarja ei hänen mukaansa lähtisi. Ensimmäisten kissojen saapuessa taistelun temmellyksestä Luuklaanin leiriin, käskytti Matukka leiriin jääneet ja taisteluun osallistumattomat kissat auttamaan klaanitoverinsa turvallisesti leiriin. Kissajoukon päästessä Neljän virran tammelle oli haavoittuneiden kissojen määrä suuri. Myrkkymarja kuitenkin ilmoitti, että osa luuklaanilaisista oli vielä Kuutamoklaanin reviirillä ja heidät pitäisi saada nyt pois sieltä, kun suurin osa luuklaanilaisista oli saapunut hoidettavaksi. Susitassu ja Käärmetassu olivat jääneet taluttamaan Diamondia kohti vuoristoa, kun Matukka, Marjakuono ja Helmiturkki lähtivät hakemaan kissoja ja mahdollisia ruumia pois Kuutamoklaanin leiristä, sillä välin kun Puolikasvo ja Jääsilmä haravoivat Kuutamoklaanin aluetta henkiinjääneiden varalta.

Jääsilmä alkoi olla epätoivoinen, hän ei saanut Arpikynttä hereille... Nuori soturi huokaa helpotuksesta kuullessaan soturin suusta hiljaista vaikerrusta. Kolli vaikutti olevan myös muuten kunnossa sillä naaras ei ollut nähnyt suuria ruhjeita, eikä pää ollut saanut kovia kolhuja sillä lumi oli vaimentanut iskua. Laikukas kissa oli silti ehtinyt säikähtää ettei tummanharmaa kissa heräisi tuosta koskaan. Hän ravistaa päätään ja pyyhkäisee nopeasti silmäkulmiaan, keskittyen olennaiseen: Arpikynsi olisi elossa ja hänet olisi pikaisesti saatava Myrkkymarjan luo. Jääsilmä oli ollut niin paniikissa siitä, että oli murhanhimoisen vihollisklaanin reviirillä ypöyksin, ettei edes ollut huomannut itkevänsä kauhusta. Nuori soturi raahaa soturin Neljän virran tammen väliaikaiseen leiriin ja luovuttaa kollin parantajan tassuihin. Tummanharmaa kissa ei ollut vieläkään havahtunut...
"Kuutamoklaanilaisia!" Matukan huuto yhtäkkiä kuuluu Kuutamoklaanin reviirin suunnalta ja kourallinen kissoja juoksee Myrkkymarjan rakentamaan ensiapuleiriin.
"Meidän pitää mennä nyt, he uhkasivat etteivät lopeta jahtaamistamme edes Neljän virran tammelle", soturi sihisi ja alkoi auttamaan haavoittuneita luuklaanilaisia ylös.
"Jokainen joka pysyy tassuillaan liikkeelle!" Jääsilmä seisoi paniikissa paikoillaan ja katseli ympärilleen hätääntyneenä. Hän halusi vain juosta ja juosta, mahdollisimman kauas täältä, mutta jos joku näkisi hänen pakenevan auttamatta klaanitovereitaan, hän kokisi varman kuoleman leirissä.
"Jääsilmä, tule auttamaan minua kantamaan yrttejä!" Myrkkymarjan ääni kuului ylitse muiden ja kääntäessään katseensa parantajan suuntaan, näytti tuo hätäisenä keräilevän yrttejä kasaan sammaleille ja solmivan niitä keskenään yhteen, että niitä olisi parempi kantaa.
"Lyö yhteen kaikkea mitä löydät, meillä ei ole varaa menettää näitä yrttejä!" Mustalaikkuinen naaras sähisi ja Jääsilmä alkoi potkimaan kaikkea lumesta löytyvää yhteen kasaan sammaleen päälle. Pian he olivat enää kaksin aukiolla ja nuori soturi tunsi karvojensa syhähtävän taivasta kohti kun hänelle vieras sotahuuto kuului Neljän virran tammen toiselta puolelta. Kuutamoklaani oli täällä.
"Mentiin!" Nuori soturi huudahti ja nappasi kerälle pyöritellyn sammalpallon hampaidensa väliin ja lähti nopeasti juoksemaan kohti vuoristoa. Myrkkymarja pysyi vain hetken hänen vierellään, mutta nopeasti parantajan vauhti hyytyi ja tuo jäi yhä enemmän ja enemmän jälkeen. Jääsilmä ei kertaakaan katsonut taakseen nähdäkseen kuinka lähellä kuutamoklaanilaiset oikein olivat, hän pystyi aistimaan sen heidän pitämistä sähähdyksistä ja lähenevistä askeleiden rummutuksesta. Sitten mustalaikukas naaras rääkäisi niin lujaa, että punalaikukas naaras vilkaisi automaattisesti taakseen. Harmaaturkkinen, mustaraitainen kolli oli hypännyt harmaaraitaisen kissan päälle ja upottanut hampaansa Myrkkymarjan niskaan. Nuori soturi käänsi katseensa eteenpäin ja jatkoi vuoristoon juoksemista, adrenaliinin antaen lisävauhtia. Hänen ei tarvinnut enää katsoa taakseen tietääkseen mitä tuolle tapahtuisi. Kuutamoklaanilaisen keltaisissa silmissä palanut raivo oli vain varmistanut sen, ettei parantaja selviäisi hengissä leiriin.

Kuluu kolme päivää, ennen kuin luuklaanilaiset pääsevät normaaliin päivärytmiinsä. Arpikynnen, kuten monen muunkin taistelussa haavoittuneen tilassa ei mitään muutosta tapahdu, kunnes viimeisenä näistä päivistä soturi yhtäkkiä räväyttää silmänsä auki. Kollin heräämisen jälkeen Jääsilmä, joka oli ollut seuraamassa potilaiden vointia, lähti etsimään Mustakipinää ja sai kuulla Ohramyrskyltä tämän lähteneen leiristä muutama hetki sitten surullisen näköisenä. Nuori soturi tiesi heti mistä etsiä... Naaras kapuaa samaiselle kallion huipulle, jolta oli kerran löytänyt molempien Myrkkymarjan ja tuon oppilaan opiskelemassa. Punalaikukas kissa istahtaa kollin viereen ja hetken hiljaisuuden jälkeen naukaisee:
"Hän oli sinulle tärkeä, eikö vain? Sinä... Sinä rakastit häntä..." Mustakipinä kääntää yllättyneenä katseensa Jääsilmään, valkotäplikäs kissa oli selvästikin luullut ettei sinisilmä tiennyt.
"Tule, uskoisin että ruumis on yhä metsässä, haluat varmasti hyvästellä hänet vielä...?"

Kaksikko laskeutui alas kielekkeeltä kohti metsää. Jääsilmä osoittaa Mustakipinälle Myrkkymarjan ruumiin puiden joukosta. Parantaja nopeuttaa askeleitaan ja nuori soturi kuulee vähän matkan päästä parkaisun ja näkee kuinka kolli romahtaa maassa makaavan ruumiin vierelle ja purskahtaa itkuun... Naaras jää kauemmas ja antaa valkotäpläisen kissan surra rauhassa. Punalaikukas kissa tajuaa, että edesmennyt parantaja oli ollut Mustakipinälle todellakin tärkeä. Sinisilmä kääntää katseensa pois sillä katumus ja suru tuntuvat sumentavan hänen ajatuskykynsä... Jääsilmä ei tiedä olisiko mustalaikukas naaras edes pysynyt hengissä jos hän olisi tullut puolustamaan tuota, mutta nuori soturi lupaa itselleen, että jos ei voi koskaan tehdä muuta niin ainakin pitää hänelle tärkeät kissat elossa niin kauan kuin vain pystyy.

//Jos joku ei tykkää ällösöpöistä tarinoista, niin ei kannata lukaista tätä! :3 Tuotanoinnii meni vähän ylisiirappiseksi tämä homma, ehhheh :>


Haukottelin makeasti.
Eilen ansaittu soturinimeni oli velvoittanut minut yövartioon, jonka jälkeen olin ollut niin rättiväsynyt, että maksamatonta univelkaa oli riittänyt aurinkohuippuun asti.
Vilkuilin unisena ympärilleni, ja katseeni osui sattumalta veljeksiin, jotka tuhisivat lähes toistensa kyljessä kiinni.
Haukkaliito ja Korppituuli olivat saaneet soturinimensä samanaikaisesti minun kanssani, ja viettäneet myös yövartion seuranani.
Tarkastelin Haukkaliitoa, joka näytti tavallista rauhallisemmalta nukkuessaan.
Kollin suu oli hieman raollaan, ja tuon kylki kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin.
Jokin liikahti sisälläni pienesti, saaden minut kääntämään pääni äkkiä pois.
Nielaisin, ajattelin Haukkaliidon soinnukaskasta, hieman matala ääntä, ja kauniita, tummanruskeita silmiä.
Ajattelin sitä, kun kollin ääni pehmeni, ja kasvoille levisi kiusoitteleva virnistys, jolloin en voinut enää katsoa tuota silmiin.
Painoin pääni käpäliini, ja hengitin syvään.
Sisälläni kupliva lämmin tunne tuntui hyvältä, se kutitti vatsanpohjassa ja nostatti pakostikin hymyn kasvoilleni.
Ravistelin päätäni, ja kohottauduin istumaan.
Kasvoilleni kohonnut kuumotus oli saanut minut hämmentyneeksi, en minä voinut pitää kissasta, joka oli härnännyt minua lähes koko oppilasaikani.
Hymähdin itsekseni, varmasti kaikki äskeinen johtui vain väsymyksestä, niin sen täytyi olla.
Päätin asian varmistaakseni katsahtaa Haukkaliitoon.
Jäykistyin ja kuumotus kasvoillani vain syveni.
Haukkaliito tarkasteli minua tummanruskeilla silmillään, pieni virnistys kasvoilleen levinneenä.
-Mitä? Äyskähdin mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan pesän ulkopuolelle eksynyt kuulisi.
Tabby-kuvioinen kolli kohotti kulmiaan, saaden minut laskemaan katseeni maahan, yrittäessäni peitellä häkellystäni ja kasvojeni kuumotusta.
-Mitäs, mitäs! Itsekkin katselit ihan rauhassa minun nukkumistani…kerroppas minulle mikäköhän saa sinut tekemään niin, Haukkaliito virnisti.
Älähdin, mutta peitin kuitenkin äkkiä suuni sen jälkeen, ympärilleni vilkuillen.
-E-en minä tiedä, sopersin huultani hermostuneena puraisten.
En katsonut Haukkaliitoon, vaan käpäliini, joten en nähnyt tuon reaktiota.
-Vai et tiedä? Miksi sitten tivaat minulta vastausta samaan kysymykseen, johon et itsekkään pysty vastaamaan? Kolli kysyi.
Kurkkuani kuristi, mutta ei itku, vaan sanat, jotka olisin halunnut sanoa, mutta en uskaltanut.
-T-typerys, kivahdin sen sijaan päätäni pudistaen.
Kuulin Haukkaliidon hymähtävän.
Kolli kohottautui käpälilleen, lähtien loikkimaan luokseni, tyhjiä makuusijoja väistellen.
Tuo kumartui eteeni ja katseli hetken silmiään siristäen omia silmiäni.
Sitten tuo hymyili yllätyksekseni hieman.
-Miksi en olekaan aiemmin huomannut, kuinka kauniit silmät sinulla on, kolli enemmänkin totesi kuin kysyi.
Kiusasiko tuo hiirenaivo minua tahallaan, vai yrittikö muuten vain ärsyttää.
-Mitä haluat? Mumisin toisen katsetta vältellen.
Haukkaliito tuijotti minua vielä hetken silmiin.
-Osaatko arvata? Tuo kysyi puhaltaen kiusoittelevasti ilmaa kuonolleni.
Pudistin hetken päästä päätäni.
Toinen kolli tuhahti hieman, ja vetäytyi hitusen kauemmas.
Onneksi, sillä minua oli alkanut ahdistaa toisen yhtäkkinen läheisyys.
-Hmmm…Mitäköhän se olisi? Tuo ’tuumaili’ häntäänsä heilauttaen.
Pyöräytin hieman silmiäni, en minä mitenkään voinut tietää, mitä tuon pienen typeryksen mielessä oikein pyöri.
Aivan kuin lukien ajatukseni Haukkaliito kallisti hieman päätään, ja hymyili.
-Ainut asia minkä haluan, on sydämesi, tuo hymähti pehmeästi.
Olin järkyttynyt, hyvin lievästi sanottuna järkyttynyt, mutta onnellinen.
Nyyhkäisin hieman, olin niin iloinen, ja tuntui kuin sydämeni voisi kohta poksahtaa ulos rinnastani.
-H-hei, älä itke! Sanoinko jotain väärin? Haukkaliito hätäili istuen viereeni.
Kolli kietoi häntänsä lavoilleni, ja hyssytteli minua hiljaa.
Kerkesimme olla siinä hetken, kunnes niskaani alkoi särkeä.
Painoin pääni toisen lavalle, mutta nostin sen ylös, kun tuo yhtäkkiä vetäytyi kauemmas.
Katsoin kolliin kysyvästi, ja tuo nyökäytti vaisusti päätään, kohti makuupaikkaansa.
Kääntäessäni katseeni, näin Korppituulen, joka katseli meitä tietäväinen virnistys kasvoillaan.
-A-aa, sain sanottua.
Korppiliito huitaisi hännällään välinpitämättömästi ja hymyili.
-En kai häirinnyt, voin jättää teidät kyyhkyläiset tänne keskenäänkin jos haluatte? Kolli naurahti.
Haukkaliito huokaisi hieman, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään.
-Kyllä kiitos, tuo naukui hieman kireän oloisena.
Korppituuli virnisti, ja ennen kuin tuon häntä vilahti ulos pesästä, kerkesin kuulla tuon hiukkaavan:
-Harvinaisen suloinen rakkaudentunnustus sinulta, Haukkaliito!
Kun Korppituuli oli lähtenyt, käännyin takaisin Haukkaliidon puoleen, joka siirteli käpäliään vaivaantuneena.
-Oliko sinulla vielä jotain? Kysyin päätäni kallistaen.
Haukkaliito nyökytti päätään ja kumartui eteeni.
Tuon silmät kiilsivät hermostuneena, ja olemus oli pelokkaan oloinen, ja minua huoletti, koska en tiennyt miksi.
-Halusin antaa tämän, kolli tokaisi, ja kumartui koskettamaan kevyesti kuonoani.
Hymyilin, ja siirryin istumaan Haukkaliidon viereen.
Kolli painoi päänsä lavalleni, ja katseli minua silmät sirrillään.
-Mantelikuono, sinä olet paras kissa, jonka olen koskaan tuntenut, tuo tokaisi.
Ilmeisesti kehut eivät oikein olleet Haukkaliidon alaa, mutta kollin sanat saivat silti sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.

//Voi itku, miten mä ees pystyn kirjoittaan mitään tällaista, kasun tätä koko loppuelämäni ToT