Lumisydän istui leirissä ja katseli kuinka kokoontumispartio katosi pitkien, huurteisten kaislojen sekaan. Hän ei ollut tällä kertaa päässyt mukaan, mutta ehkä Ututähti soisi hänelle sen ilon seuraavalla kerralla. Soturi nousee ja on juuri jatkamassa matkaansa sotureiden pesälle, kun huomaa Hunajavirran pälyilevän ahdistuneen näköisenä kokoontumispartion perään. Kollin mielenkiinto herää ja hän astelee parin askeleen lähemmäs päällikön luottosoturitarta.
"Hunajavirta, onko kaikki hyvin?" Lumisydän kysyi, laskien päätään hieman alemmas kunnioituksen merkkinä. Naaras kääntää pikaisesti katseensa laikukkaaseen kissaan ja huokaisee syvään.
"Olen vain huolissani. Muistatko Nummiklaanin Usvakarvaa?" Hunajavirta esittää vastakysymyksen ja kaapii hitain vedoin etutassullaan leirin hiekkaista maapohjaa. Soturi kurtistaa kulmiaan yrittäessään miettiä, että kenestä on oikein kyse. Viimeisimmässä kokoontumisessa missä hän oli Sulkatähti saattoi mainita erään klaaninvanhimman katoamisesta, olisiko kyseessä sama kissa?
"Se Nummiklaanin kadonnut klaaninvanhin?" Lumisydän kysyy kävellessään hieman lähemmäksi luottosoturitarta, kun tuo selvästi halusi aloittaa pienimuotoisen keskustelun asiasta. Kolli seisahtuu naaraan vierelle ja katsoo pesätoveriaan pää hieman kallellaan.
"Juurikin se. Olisin halunnut päästä mukaan tähän kokoontumiseen kuulemaan olisiko hänet löydetty. Minua on kalvanut useampi kuu tämä asia", Hunajavirta sanoo, pikaisesti katsoen vierelleen pysähtynyttä soturia. Luottosoturittaren kasvoilla ei näkynyt kyyneliä, eikä tuon ääni värissyt, mutta huolissaan hän oli. Lumisydäntä alkoi kiinnostamaan, että minkälaiset näiden kahden naaraan välit oikein olivat. Tapasivatko hekin samalla tavalla Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalla, kuten hän ja Haukkakiito olivat tavanneet?
"Oliko hän läheinen sinulle? Tai kenties jonkinlaista sukua?" Soturi kysyi. Hunajavirta pudisti päätään ja nielaisi.
"Ei, tuttu vain. Tiesitkö, että hänestä piti tulla varapäällikkö Lehvähampaan sijaan? Mutta kettuhyökkäyksessä hän menetti lapsensa. Se oli hänelle liian iso piikki nieltäväksi ja hän ikään kuin kadotti elämäntajunsa ja siirtyi klaaninvanhimpiin. Ennen sitä me olimme hyvissä väleissä, joku kutsuisi meitä ehkä ystäviksikin", luottosoturitar vastaa ja huokaisee taas syvään. Lumisydän oli hieman yllättynyt naaraan kertomasta. Hän ei osannut kuvitella Nummiklaanin varapäällikkönä jotakuta muuta kuin Lehvähammasta, naaras oli toiminut Sulkatähden kanssa johtoportaana soturin koko elämän ajan.
"Toivottavasti hänelle ei ole sattunut mitään", Hunajavirta huokaa. Kolli sipaisi hännällään varovasti pesätoverinsa häntää ja viittoi päällään sotureiden pesän suuntaan.
"Kävele kanssani samaa matkaa pesälle? Jos Nummiklaanilla on jotakin ilmoitettavaa Usvakarvasta, me kuulemme sen kyllä aamulla, turha valvoa sen takia", Lumisydän naukaisi. Luottosoturitar katsoo nyt laikukasta kissaa kyynelistä ja surusta kostuneilla silmillä... Mutta nyökkää lopulta ja kääntyy kulkeakseen soturin kanssa pesälle...

Lumisydän makasi sammalpedillään ja tunsi nukahtavansa, mutta yhtäkkiä hän tunsi jonkin koskettavan lapaansa. Kosketus tuntui fyysiseltä, mutta samaan aikaan se tuntui... Keksityltä? Soturi kohotti päätään ja avasi silmänsä vain nähdäkseen häikäisevän hahmon vierellään. Kolli tunsi kyynelien valuvan hänen poskiaan pitkin ja surun takertuvan kurkkuun. Hahmon katse oli lempeä ja tuo kumartui koskettamaan pojanpoikansa kuonoa.
"Anteeksi Kultakuiske. Olen todella pahoillani siitä mitä sinulle tapahtui", laikukas kissa sanoi ääni surusta väristen.
"Ei syy ollut sinun. Luuklaanilaiset sen tekivät. Älä ikinä syytä itseäsi siitä mitä minulle tapahtui, olit vain oppilas silloin. Muista, olen aina lähelläsi. Suojelen sinua ainiaan", Kultakuiskeen ääni kuiskasi Lumisydämen korvan juuressa. Kylmät väreet kulkivat soturin kehon läpi. Turvallisuus ja lämpö, minkä Kultakuiske oli tuonut mukanaan katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Kolli jäi tuijottamaan sotureiden pesän kattoa ja kuiskasi hiljaa:
"Jos näen yhdenkin luuklaanilaisen vielä, he ovat tuhoon tuomittuja."

Ohut, loskainen lumikerros maan pinnalla lätisi ja muuttui entistä sohjoisemmaksi Tihkutäplän polkua kulkevian käpälien alla. Harmaakuvioinen naaras höristi korviaan ja kuunteli ympäristöä samalla kun antoi katseensa käydä läpi kuuran peittämän aluskasvillisuuden, jos seasta erottaisi saaliseläinten liikkeitä. Reaktio oli automaattinen, vaikkei hän ollutkaan metsällä, vaan rajapartiossa Laikkutassun, Ruostehallan ja Pilvipyrstön kanssa. Kissat kulkivat kohti Nummiklaanin rajaa, eikä kukaan ollut hetkeen sanonut mitään, joten Tihkutäplän huomio oli harhaillut jonnekin toisaalle. Harmaa naaras vilkaisi taakseen varmistaakseen, että hänen oppilaansa oli vielä siellä. Laikkutassu kulki eteenpäin kuuliaisena – naaraan korvat olivat kääntyneet vienosti luimuun ja tuon valkea ja mustan ja oranssin laikukas turkki oli pörhöllä. Lisäksi oppilaan katse oli suunnattu alas, ja oranssit silmät olivat vetäytyneet keskittyneiksi viiruiksi. Oli nuoren naaraan ensimmäinen oikea rajapartio, ja tuon oli varmasti todella keskityttävä pysyäkseen kovassa tahdissa mukana.
”Laikkutassu, haistatko jotain erikoista?” Tihkutäplä päätti kysyä. Laikkutassu havahtui keskittyneestä tilastaan ja nosti katseensa mestariinsa. Laikukkaan naaraan silmät laajentuivat, ja hänen viiksensä värisivät kun hän maisteli ilmaa.
”E-en juuri. Vain kuusia, ja vähän Nummiklaania”, oppilas myönsi ja katseli ympärilleen varuillaan. Tihkutäplä vilkaisi edellä kulkevia Ruostehallaa ja Pilvipyrstöä, jotka pysyivät vaiti, mutta kuuntelivat heitä varmasti.
”Entä saalista? Jotain, mitä et ole vielä itse metsästänyt?” Tihkutäplä esitti jatkokysymyksiä. Soturi oli aiemmin huomannut laimean jäniksen hajujäljen siitä suunnasta, johon he olivat menossa. He olivat parin pitämänsä metsästysharjoituksen aikana kohdanneet jo hiiriä ja oravia, mutta jänis oli sen verran vieras saalis Kuutamoklaanin reviirillä, että se olisi Laikkutassulle luultavasti täysin uusi tuoksu.
Laikkutassu veti syvään henkeä, ja ummisti silmiään kuin terästääkseen aistejaan. Naaras heilautti häntäänsä.
”Onko se… Jänis?” oppilas henkäisi mietittyään tovin.
”Oikein hyvä, juuri sitä tarkoitin!” Tihkutäplä naukui helpottuneena. Laikkutassu oli ehkä joskus maistanut jänistä, ja oli hienosti kaivanut laimeahkon hajun toisten alta.
”Voidaanko me metsästää se?” oppilas kysyi ja kallisti päätään pienesti.
”Vaikuttaisi siltä, että se on jo kerennyt Nummiklaanin puolelle”, Ruostehalla kommentoi ja nakkeli punaruskeita niskojaan.
”Niin. Se olisi kyllä ollut oivaa harjoitusta”, Tihkutäplä harmitteli.
”Kyllä niitä jäniksiä tulee vielä. Tiesittekö muuten, että ne osaavat uida?” Pilvipyrstön nauku kaikui partion edeltä. Laikkutassu nosti epäilevän katseensa Tihkutäplään. Harmaakuvioisen soturin oli kohautettava hartioitaan ja väräytettävä viiksiään pahoittelevasti, kun ei voinut antaa varmistusta oppilaalleen. Laikkutassu nyökkäsi kuuliaisesti, ja Tihkutäplä kääntyi taas menosuuntaan päin. Laikkutassu oli sopeutunut lähipäivinä oppilaselämään hänen mielestään loistavasti. Laikkutassu oli tottelevainen ja innokas oppimaan, ja naaraalla oli jo nyt parempi harkintakyky kuin useimmilla ikäisistään. Iloinen tunne leimusi aina Tihkutäplän rinnassa, kun hän opetti Laikkutassulle jotain uutta, ja nuoren naaraan silmät loistivat haltioituneina. Pienet onnistumiset ja nopea kehitys, joita Tihkutäplä sai todistaa, saivat hänet uskomattoman ylpeiksi. Jo muutaman päivän aikana, Laikkutassusta oli tullut hänen silmäteränsä.

Auringonhuipun koitettua Tihkutäplä vei Laikkutassun taisteluharjoituksiin. Kaksikon palatessa leiriin oli jo pilkkopimeää. Laikkutassu hoiperteli suoraan oppilaiden pesään väsyneenä ankarasta harjoittelusta, muttei valittanut sanaakaan särystä tai kylmästä.
#Hän ansaitsee kyllä palkinnon tuosta sinnikkyydestä#, Tihkutäplä ajatteli lämpimästi, ja suuntasi kohti sotureiden pesään katsottuaan, että laikukas oppilas pääsi varmasti pesälleen. Tihkutäplä vain toivoi, että ahkeruus ei kostautuisi Laikkutassulle. Hän oli jo huomannut, miten kuumeisesti naaras halusi olla hyvä, soturilakia noudattava soturi, ja tiesi, että liiallinen tarkkuus voisi vain hidastaa hänen kehitystään. Oppilas oli kuin vastakohta veljestään Salamatassusta, jonka koulutuksen kanssa Vasanloikalla oli käpälät täynnä, joten toivon mukaan sisarukset tasapainottaisivat toisiaan.
Tihkutäplä sujahti soturien pesään ja asettui makuulle sammalpedilleen. Hän erotti Ruostehallan selän ääriviivat pesän seinää vasten, ja päätteli kyljen tasaisesta noususta hänen olevan jo syvässä unessa.
”Tihkutäplä”, vaimea naukaisu kuului naaraan sivulta, ja harmaa soturi kääntyi kysyvästi kohti puhujaa. Se oli Hämäräaskel, joka näytti työntäneen vaivihkaa petinsä hiukan lähemmäs Tihkutäplää niin, että he kuulisivat toisensa.
”Mitä?” Tihkutäplä kysyi ja asetti käpälänsä rinnalleen.
”En ole kerennyt sanoa, kun on ollut kiireitä, mutta...” kolli aloitti ja näytti hieman epäröivän.
”Onnittelut mestariksi tulosta.”
”Ai. Kiitos”, Tihkutäplä naukui ja pörhisti hieman turkkiaan kuin ujostuneena. Hän oli odotellut, että olisi saanut keskustella asiasta Hämäräaskeleen kanssa, mutta ei ollut odottanut kaukaiselta tuntuvan kollin lähestyvän häntä itse. Tihkutäplä pyyhkäisi häntänsä toiselle puolelle ja tunsi sen koskettavan hennosti Hämäräaskeleen häntää. Naaraan yllätykseksi tummanharmaa soturi ei siirtynyt, vaan antoi häntänsä kietoutua kevyesti Tihkutäplän hännän ympärille.
”No, puhutaan huomenna lisää”, Hämäräaskel kuiskasi, ja käänsi kylkeään. Tihkutäplä hymyili pienesti itseksee, käpertyi kerälle ja ummisti silmänsä.

Tihkutäplä oli päässyt täyteen uneen, kun hän tunsi kynsien pureutuvan niskanahkaansa. Tunne oli kaamean tuttu ainoasta aiemmasta oikeasta taistelusta, johon hän oli elämänsä aikana osallistunut. Hölmistyneen soturin silmät revähtivät auki, ja naaras käännähti vaistomaisesti hyökkääjäänsä kohtien rääkäisten yllätettynä kuin saaliseläin. Hämmennyksen vallassa hän erotti pimeässä loistavasta yönäöstään huolimatta vain hyökkääjän kiiluvat silmät samaan aikaan, kun joka puolella pesää yllättyneiden huutojen kuoro seurasi hänen omaansa.
#Mitä tapahtuu?# Tihkutäplä ajatteli veret kauhusta seisahtuneena, kun vieras kissa iski kyntensä hänen kasvoihinsa, ja hän perääntyi pesän seinää vasten. Hetken viiveellä hänkin liu’utti kyntensä esiin, ja torjui vastustajansa läimäisyjä parhaansa mukaan. Soturi sähisi tuntemattomalle kissalle, joka ärisi matalalla äänellä takaisin. Kollin turkki oli punertava ja hänen silmänsä olivat sinertävät. Tihkutäplä ei eläessään ollut nähnyt häntä tai haistanut tätä pesässä lemuavaa vieraan kissajoukon löyhkää. Tihkutäplä mietti, sekoittiko soturien pesän ulvonnan ja sähinän sekamelska hänen aistejaan ja tässä oli jonkun toisen klaanin kissa, jonka hän oli mahdollisesti kokoontumisessakin tavannut.
”Luuklaani! Mitä te oikein luulette tekevänne?” Tihkutäplä kuuli huudon kaikuvan jonkun kuutamoklaanilaisen suusta.
#Luuklaani! Ei voi olla totta!# soturi kauhistui ja puski tiensä liekinvärisen ohi. Hän törmäsi oitis jonkun toisen kissan selkään ja tunsi verta tulvahtavan lavastaan, kun vieraat kynnet sivalsivat sitä ohimennen.
#Pesässä on liian ahdasta taistella!# naaras sihisi mielessään ja potki takajaloillaan voimakkaasti, kun liekinvärinen luuklaanilainen hyökkäsi hänen kimppuunsa uudestaan. Kolli oli selvästi kokenut taistelija, ja tuon iskut lähenivät tukahduttavasti Tihkutäplää hetki hetkeltä.
”Kuutamoklaani! Ulos täältä!” Joku kokeneimmista sotureista ärjyi.
#Totta, meidän on pakko järjestätyä uudelleen#, naaras voihkaisi mielessään ja pyrki kuin sokeana kohti uloskäyntiä. Hänen ajatuksensa vaelsivat paniikissa – mihin muualle Luuklaani oli jo iskenyt? Montako kissaa heillä oli mukana? Olivatko oppilaat ja pennutkin hyökkäyksen kohteena? Hän oli kyllä kuullut tarinat Luuklaanista, eikä heillä ollut tippaakaan kunniaa mitä taisteluun tuli. Laikkutassu! Naaras oli vasta ensimmäistä kuutaan oppilaana, ja tuo oli taistelutaidoiltaan vielä aivan liian heikko kohtaamaan luuklaanilaisia. Ahdistus tukki Tihkutäplän kurkun, kun hän syöksyi ulos pesästä tuntien tutuntuoksuisia turkkeja rinnallaan. Luuklaanilaisia tupsahti sitä mukaan ulos, ja pian kaksi murisevaa kissajoukkoa tuijottivat toisiaan kuutamon alla. Tunkeilijat eivät kuitenkaan antaneet heille aikaa ajateltavaksi, vaikka koko hyökkäyksen alusta oli tuskin kulunut minuuttejakaan, vaan tunkivat heti heidän päälleen kiljuen vertahyytävästi. Tihkutäplä pelästyi raivokkuutta, jolla eräs naaras hänen kimppuunsa kävi, mutta sai uutta voimaa nähdessään taistelun kokonaistilanteen kuun koristelemassa himmeässä valossa. Suurin osa kissoista oli jo tajunnut, mitä oli tapahtumassa, eikä yllätyksestä ollut luuklaanilaisille enää paljon etua. Tihkutäplä oli kuitenkin vielä hieman hukassa, ja jostain syystä tuntemattomia kissoja tuntui valuvan lisää eri suunnista. Hän nielaisi, kun aiemmin hyökännyt naaras syöksyi hänen vatsaansa päin tassut viuhtoen. Hän väisti täpärästi ja iski kaikella voimallaan takaisin tuon kylkeä vasten. Kissa päästi vaimean korahduksen tullessaan heitetyksi, mutta kapusi nopeasti ylös ja juoksi takaisin taisteluun. Hämmentyneenä omien voimiensa osoituksesta Tihkutäplä vilkaisi oppilaiden pesälle. Sen lähettyvillä Havutassu ja Aurinkotassu ajoivat nurkkaan pitkäturkkista kollia, ja todetessaan pikaisesti heidän pärjäävän, Tihkutäplä käännähti täysin ympäri ja juoksi pitkin leirin reunaa. Hänen olisi varmaan pitänyt etsiä Nummipyörrettä tai Varistähteä saadakseen ohjeita, tai keskittyä täysin tunkeilijoiden häätämiseen, mutta ensin hänen oli löydettävä Laikkutassu jotta voisi varmistaa, että oppilas oli kunnossa. Tihkutäplä näki ketunmittojen päässä Ruostehallan painaneen pienemmän luuklaanilaisen vasten mutaista maata, eikä tuo rimpuiluyrityksistä huolimatta päässyt enää punaruskean, kookkaan soturin otteesta irti. Tihkutäplä pysähtyi veljensä eteen kuin seinään.
”Oletko nähnyt Laikkutassua?” Hän huusi taistelun pauhun yli. Ruostehalla pudisti päätään ja tiputtautui pois alistamansa kollin päältä. Luuklaanilainen livahti toisen soturin painon alta kuin kärppä, ja sujahti takaisin taistelun tiimellykseen. Viha välähti Ruostehallan yleensä tyynissä vihreissä silmissä. Tihkutäplä melkein kavahti tuota, mutta koitti sitten rauhoitella täysillä tykyttävää sydäntään naukuessaan selvemmin:
”Minun on varmistettava, ettei Laikkutassu yritä taistella. Hän menettää vielä henkensä!”
Ruostehalla murisi:
”Ole varovainen. Luuklaanilaiset eivät ole kuin muut klaanikissat. Heillä ei ole kunniaa ollenkaan.”
”Tiedän”, Tihkutäplä ja koitti olla antamatta epätoivon puristaa rinnassaan liikaa.
#Ei ole Laikkutassun aika. Hän ei ole valmis tälläiseen. Voi hyvä Tähtiklaani, miksi annoit tämän tapahtua?#
”Rauhoitu. Etsitään yhdessä, hän on varmasti kunnossa”, Ruostehalla käski nähdessään sisarensa hätäännyksen. Samassa toinen huono ajatus iski Tihkutäplään, ja tuo käännähti Ruostehallan puoleen.
”Lehtikuu! Luuklaani hyökkää kenen tahansa kimppuun, parantajatkaan eivät ehkä ole turvassa!” Tihkutäplä naukui ja luimisti korviaan. Mitä hän tekisi, jos Lehtikuulle kävisi jotain? Ystävättären ystävälliset, kauniin symmetriset ja pyöreät kasvot ilmestyivät Tihkutäplän mieleen jälleen. Pelko hänessä kasvoi taas, mutta tällä kertaa harmaa naaras pakotti sen kutistumaan. Hänen täytyi nyt ryhdistäytyä ja palauttaa mieleensä kaikki, mitä taistelemisesta ja tälläisessä tilanteessa toimimisesta tiesi.
”Olet oikeassa… Meidän täytyy tarkistaa, että Lehtikuu ja Surutassu ovat kunnossa ja valmiita hoitamaan haavoittuneita, kun olemme saaneet nuo ketunläjät ajettua pois”, Ruostehalla kähisi ja Tihkutäplä näki, että tuon käpäliä syyhytti hypätä takaisin jonkun kimppuun.
”Mennään sitten!” naaras huudahti ja lähti juoksemaan kohti parantajan pesää. Ei ollut varaa hukata aikaa. Hän etsisi Laikkutassua matkalla parantajan pesälle ja suojelisi klaaninsa kunniaa samalla.

"En voi ymmärtää miten hän voi olla tuota mieltä? Miten niin ei olisi järkevää hyökätä nyt Kuutamoklaaniin? Lehtikato on pahimmillaan ja voin vannoa, että osa heistä parantelee vieläkin haavojaan Puroklaanin kanssa käydyn taistelun jälkeen. Leijonakynsi sinä näit kuinka he taas kerran halveksuivat meitä kokoontumisessa, haukkuivat heikoiksi ja pelkureiksi. Osa puroklaanilaisistakin yhtyi ivaan! Kuvitteleeko Sulkatähti todellakin pystyvänsä valtaamaan kaikki klaanit omasta pesästään käsin? Tätä menoa Luuklaani ehtii suorittamaan kanjonin valtauksen ennen minua, meidän on näytettävä ETTEIVÄT HE PYSTY SIIHEN!" Leopardilaikku julistaa Leijonakynnelle ja heilauttelee vihaisena häntäänsä puolelta toiselle, kävellessään pientä ympyrää lumisella nummikumpuralla. Soturi kuuntelee hiljaisena entisen mestarinsa vauhkoamista ja hengittää kipreää pakkasilmaa keuhkoihinsa.
"Olin jo miltei puhunut Lehvähampaan ympäri asian kanssa! Miten sen pikku nuljakkeen pitikin tulla sotkemaan suunnitelmani... Millä perusteella Sulkatähti oikein edes valitsi Liekkitaivaan varapäällikökseen?" Luottosoturi murahtaa. Leijonakynsi napsauttaa kieltään, saaden laikukkaan kollin huomion itseensä.
"Ajattelin, että antaisimme Luuklaanin vallata ensin Kuutamoklaanin, minkä jälkeen kumpikin klaaneista olisi sekavassa tilassa, milloin saattaisi olla oikea aika hyökätä ja valloittaa ne molemmat. Luuklaanilaisten hajumerkkejä on taas huomattu lähempänä Kuutamoklaanin rajaa, he varmasti hyökkäävät hetkenä minä hyvänsä, niinhän tapahtui silloinkin kun Lehtitassu vietiin", Leijonakynsi selventää ajatuksiaan Leopardilaikulle ja katsoo tuota tyytymättömän näköisenä.
"Aivan, aivan...", luottosoturi jatkaa kehän kiertämistä kumpuralla, selvästi miettien asiaa.
"Voisimme todellakin liittoutua Kuutamoklaanin kanssa ja antaa heidän luulla, että olemme ystäviä, kunnes...", myhäilevä hymy tavoittaa laikukkaan kollin kasvot ja lopulta niille leviää voitonriemuinen ilme. Leijonakynsi nyökkäsi ja tunsi turkkinsa värähtelevän innostuksesta. Jos he aloittaisivat valloittamisvalmistelut nyt, kenties he saattaisivat olla valmiita jo ensi kuun puolella. Soturi piirtää kynnellään lumeen karttaa Kuutamoklaanin reviiristä, joka yhtyy lännessä Nummiklaanin omiin rajoihin.
"En usko, että idästä hyökkääminen kannattaa, sillä he osaavat odottaa tuloamme sieltä. Lisäksi reviirin kasvisto muuttuu miltei läpäisemättömäksi nopeammin kuin muista ilmansuunnista tullessa, eivätkä nummiklaanilaiset ole hyviä tuuheassa kasvustossa taistelussa. Mitä, jos he ovat laatineet oman suunnitelmansa sen varalle, että hyökkäämme rajaltamme ja osaavat valmistautua siihen?" Leijonakynsi kysyy.
"Pönttö, yllätämme, eliminoimme ja rusennamme heidät yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä!" Leopardilaikku vastaa.
"Nyt, sinä hankit tiedot heidän partioidensa ajoista ja pidät kaikkia heidän liikkeitään silmällä, onko selvä? Haluan tarkat raportit kaikesta! Itse lähden jututtamaan Sulkatähteä", luottosoturi jatkaa.
"Menen siis heidän alueelleen ja hankin tiedot... Et tule kuulemaan heiltä minusta seuraavassa klaanikokouksessa, pidän siitä huolen!" Leijonakynsi lupaa ja lähtee kulkemaan entisen mestarinsa rinnalla kohti pöllötasankoa ja sen takana olevaa Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välistä reviirirajaa.
"Paras olisikin... Onko kaikki nyt sitten selvää? Jos on niin ala mennä!" Leopardilaikku murahtaa. Soturi nyökkäsi ja kohta juoksikin jälleen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, varmana siitä ettei kukaan voisi sotkea hänen ja Leopardilaikun suunnitelmia. Heidät oli tehty voittajiksi!

Illan saapuessa kanjoniin ja lämpötilan pudotessa pakkasen puolelle, kipitti Leijonakynsi sisään Nummiklaanin leiriin johtavasta sisäänkäyntitunnelista. Hän ei ollut vielä käynyt Kuutamoklaanin reviirillä, tarkkaillut vain heidän partioitaan sellaisen nähdessään. Vielä ei olisi mitään mainittavan arvoista, mutta muutaman päivän päästä soturi olisi perillä partioiden aikatauluista ja kokoonpanoista. Hän oli kyllä yllättynyt siitä, että oli nähnyt jäniksen pinkovan Kuutamoklaanin puolelta Nummiklaanin reviirille ja vain paria hetkeä myöhemmin hän pystyi haistamaan Kuutamoklaanin partion, mutta kukaan jäsenistä ei ollut lähtenyt jänisjahtiin heidän puolelleen. Hän asteli kohti tuoresaaliskasaa, nappaa sen selvästi pulskimman pulun, olihan kolli sentään ollut syömättä jo koko päivän... Sotasuunnitelmien laatiminen oli nimittäin aikaa vievää puuhaa, eikä ajatusten kulkua sopinut keskeyttää ruokatauolla. Juuri kun Leijonakynsi saa ateriansa loppuun, kävelee Sulkatähti päättäväisin askelin ulos pesästään ja hypähtää Seinämäkivelle huutaen;
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juurelle klaanikokoukseen!" Koko Nummiklaani kerääntyy pikaisesti koolle.
"Olen saanut tietooni sen, että Kuutamoklaani on ruvennut agressiivisemmaksi rajojensa merkkailulla lähemmäs meidän maitamme ja saaliin perässä tapahtuneet rajanylitykset ovat lisääntyneet. Haluan jokaisen rajapartion olevan tarkka rajanaapurimme rajalla ja jokaisen rajanylittäjän on todettava ettei Nummiklaania kannata ärsyttää asian kanssa", Sulkatähti kehotti ja ilmaisi kehonkielellään, että yksin hän ja vain hän teki päätökset, eikä asiasta saisi kuulua vastaväitteitä. Leopradilaikku oli varmasti päällikön mieltymysten takana, vaikkei Kuutamoklaanilta rajanylityksiä ollut oikeastaan tapahtunut. Luottosoturi oli varmasti vain uskotellut naaraalle, että niin olisi käynyt. Leijonakynsi huomaa Liekkitaivaan antavan päällikölleen huolestuneen katseen, mutta tuo ei välitä. Sen jälkeen naaras ilmoitti uusista partioista ja muista valmisteluista, selvästikin sen takia, että varapäällikkö ei osannut hoitaa varapäällikön tehtäviään kunnolla. Kermanvaaleaa kollia hymyilytti.
"Sitten meidän olisi aika toivottaa klaaniimme kolme uutta oppilasta. Peippospentu, Pikkupentu ja Murhepentu, astuisitteko eteemme?" Sulkatähti naukaisi. Kolme kuusikuista pentua kipitti turkit suittuina Seinämäkiven alle ja kohdistivat katseensa päällikköönsä.
"Peippospentu, Pikkupentu ja Murhepentu, olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja on teidän aikanne ryhtyä soturikoulutukseen. Peippospentu, siihen asti kunnes sinä saat soturinimesi, sinua kutsutaan Peippostassuna. Mestarinasi toimii Liekkitaivas. Liekkitaivas, osoitit tehneesi hyvää työtä Naavasulan kanssa ja klaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi, haluan että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti kertoi ja klaani seurasi sivusta kuinka tuore oppilas ja tuon uusi mestari koskettivat neniään, vaikka naaras hieman hätkähtikin varapäällikkönsä kosketusta.
"Pikkupentu, sinua kutsutaan Pikkutassuksi aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi. Mestariksesi tulkoon Kuurasäde. Kuurasäde, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Nummiklaani kunnioittaa pelottomuuttasi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti lausui ja väräytti tyytyväisenä korvaansa kun kaksi kollia koskettivat neniään ja sen jälkeen siirtyi viimeisen pennun nimittämiseen.
"Murhepentu, tästä päivästä soturinimitykseesi asti sinua kutsutaan nimellä Murhetassu. Mestariksesi olen valinnut Leijonakynnen", päällikkö lausui ja Leijonakynsi tunsi turkkinsa jokaisen karvan nousevan pystyyn kuullessaan nimensä. Hän lähti varmoin askelin kulkemaan kohti uutta oppilastaan ja vähät välitti katseista, mitä hänen klaanitoverinsa hänelle antoivat. Saapuessaan Murhetassun viereen ja nähdessään tuoreen oppilaan ensimmäistä kertaa hyvin, soturi hymähti. Jollakin tapaa Murhetassu muistutti kermanvaaleaa kollia tuossa iässä. Tummaturkkinen kolli ei selvästikkään omistanut nummiklaanilaiselle tyypillistä hoikkaa ruumiinrakennetta vaan oli jykevä ja isokokoinen. Vihersilmä jollakin tapaa tajusi miksi Sulkatähti oli valinnut juuri hänet Murhetassun mestariksi.
"Leijonakynsi, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Klaani kunnioittaa jämäkkyyttäsi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle kissalle", päällikkö julisti ja Leijonakynsi kumartui hyvin nopeasti vain hipaisemaan uuden oppilaansa kuonoa. Tämä tapa sinetöidä oppilaan ja mestarin välinen sidos oli täysin typerä ja kun soturista tulisi päällikkö, hän kitkisi sen heti pois. Kissojen tullessa onnittelemaan kolmea uutta oppilasta, teki kolli sillä välin tietään Leopardilaikun luokse.
"Miten minun olisi tarkoitus olla vakoilemassa Kuutamoklaania, jos minulla on oppilas koulutettavani?" Leijonakynsi sihisi hiljaa päästessään puhe etäisyydelle entisestä mestaristaan. Luottosoturin kasvoilla oli tympeä ilme, hänkään ei selvästi ollut tyytyväinen tapahtuneeseen. Eikä kermanvaalea soturi alkaisi uutta tehtäväänsä laiminlyömään, hän saattaisi sillä menettää mahdollisuutensa olla Murhetassun mestari, siis askeleensa lähemmäs varapäällikön paikkaa.
"Huomenna jos teitä ei valita aamupartioon, viet Murhetassun Kuutamoklaanin rajalle ja opetat hänelle reviirimme perusjuttuja. Minä ja Lehtitassu ilmaannumme paikalle kun kerkiämme ja minä näytän hänelle loput rajoistamme samalla, kun Lehtitassu metsästää. Suunnitellaan myöhempiä päiviä huomenna", Leopradilaikku sanoi. Leijonakynsi mietti entisen mestarinsa sanomaa ja nyökkäsi. Idea olisi hyvä, klaanikin näkisi hänen viettävän aikaa Murhetassun kanssa, eikä kuusikuinen pentu varmastikkaan ollut tarpeeksi fiksu tajuamaan ettei tämä olisi normaali koulutustapa. Kermanvaalea soturi nyökkäsi ja tassutteli sitten uuden oppilaansa luokse, katsoen tuota pitkään hieman halveksuvalla katseella ennen kuin sanoi mitään.
"Käymme nyt hakemassa sammalta ja huomenna lähdemme heti aamusta rajakierrokselle, sillä lehtikato ja lumi tulee hidastamaan matkaamme. Rupea siis nukkumaan heti palattuamme, sillä edessämme on pitkä reissu."

Aamulla herättyään Leijonakynsi kävi herättämässä Murhetassun.
"Kipaise syömässä pieni myyrä tuoresaaliskasasta, jotta jaksat pitkän matkan", soturi murahti, minkä jälkeen kipitti aamupartion luokse, joka oli jo valmiina lähtemään rajakierrokselle, selittämään Liekkitaivaalle ettei toivoisi joutuvansa parina seuraavana päivänä moneenkaan aamu tai päiväpartioon, käyttäen tekosyynä oppilaansa kouluttamista. Samalla, kun varapäällikkö pohti kermanvaalean kollin pyyntöä, kipaisi Murhetassu tuoresaaliskasan luokse ja söi myyrän hyvällä ruokahalulla. Syötyään oppilas tassutteli mestarinsa luokse, joka oli jäänyt katsomaan raidallisen kollin johtaman aamupartion menoa, hymyillen viekkaasti.
"Eiköhän lähdetä", Leijonakynsi naukaisi huomatessaan tummaturkkisen kollin vierellään. Oppilaan kasvoilla ei ollut mikään innostunein ilme, mutta tuon silmät välkkyivät odottamattomina. Soturi kohotti katseensa ja haki katsekontaktin entisen mestarinsa kanssa, joka oli juuri saapunut leiriaukiolle.
"Leopardilaikku! Me lähdemme nyt!"

Surutassu istui parantajan pesän nurkassa, lajittelemassa huolellisesti kasveja ja yrttejä. Osa yrteistä oli kuivunut, koska oli jo lehtikato. Siispä kaikki piti säästää. Tosin yrtit vielä kukoistivat, mutta kuinka kauan? Surutassu lajitteli yrttejään ajatuksissaan, kun Lehtikuu tuli pesään. Naaraalla oli hampaissaan orava, jonka kissat sitten jakoivat. Ilta pimeni jo ja monet kävivät nukkumaan. Nummipyörre lähetti vielä iltapartion matkaan, ja sitten kävi itsekkin nukkumaan. Päivä oli ollut rauhallinen, eikä kukaan ollut loukkaantunut. Kun naaraat olivat viimeistelleet ruokansa, kävi Surutassu nukkumaan petiinsä, rauhallisena. Hän vaipui nopeasti uneen eikä juuri miettinyt asioita.

-Luuklaani! joku rääkäisi yön pimeydessä. Surutassu ei kuullut loppuja mutta oli jo valmiina. Joku asteli hitaasti pesään, mutta jo täysin hereillä oleva Surutassu tönäisi hänet pois, kun tuo yritti hyökätä. Lehtikuu heräili myös, ja tajusi tilanteen heti.
-Valmistele parannuspaikka, koska sitä tullaan tarvitsemaan. Muista ottaa perus jutut niinkuin hämähäkin seittit, kirvelit ja kehäkukan lehtiä. Jos jollain tulee tulehtunut haava, niin sitten on kirveliä, Lehtikuu selosti kun Surutassu otti jotain. Itse Lehtikuu meni pyytämään soturia joka vartioisi pesää, koska ei heidän kannattaisi muuallekkaan mennä. Kun soturi tuli, hän peitti aukon melkein kokonaan, tarkoituksella. Pari kertaa joku yritti , mutta lopetti kun Lehtikuu tuli äreänä soturin ohitse ja häneen ilmeensä paljasti kaiken. Surutassu kurkki Laatikon ohi. Taistelu oli käynnissä, jokainen taisteli jotain vastaan. Kuitenkin hän äkkäsi Varistähden Kuolontähden edessä. Varistähti makasi maassa ja joku oli hänen edessään, puolustamassa.
-Lehtikuu! Katso Varistähteä! Surutassu huudahti ja Lehtikuu oli salamana paikalla. Hän valmisteli Varistähdelle jo yrttejä samalla kun lähetti Laatikon hakemaan Varistähden.
-Laatikko, voit mennä taisteluun. Vasanoikka, tulisitko tänne? Lehtikuu huusi samalla kun paikkasi Varistäteä. Surutassulla oli kädet täynnä, heti kun Iltapentu tuotiin pesään, samoin kuin Sammalpuro. Varistähden tila oli heikko, mutta Sammalpurolla ja Iltapennulla oli vielä jonkinlaiset mahdollisuudet. Luuklaani oli hyökännyt myös pentutarhaan, siksi Iltapentu oli loukkaantunut. Täysi pentutarha oltiin kuitenkin tyhjennetty nopeasti, ja kissat jotka eivät osallistuneet taisteluun, eli pennut ja kuningattaret piiileskelivät jossain päin leiriä, tai lähialuetta sotureja mukanaan. Susisydän istui tyttärensä vieressä ja rukoili hiljaa tähtiklaania. Suurin osa sotureista taisteli vielä aukiolla.
-Varistähti menetti hengen, sanoi Lehtikuu pian lannistuneena. Hän otti Sammalpuron omaan hoitoonsa koska tuolla oli enemmän vammoja, ja huonommat mahdollisuudet. Kukaan ei kuitenkaan enään suojannut pesää, koska Vasanloikka oli siirtynyt syrjään rynnäkön takia. Luuklaanin nuoria kissoja syöksyi sisään. He iskivät sitä sun toista, ja Surutassu sai päähänsä verta pulppuavan haavan, ja lähtivät sitten. Iltapennun tila oli nyt hyvin huono. Sammalpuro oli välttäytynyt osumilta niukasti ja nousi nyt ylös. Hän auttoi Varistähden, joka oli juuri nousut ylös. Varistähti oli menettänyt hengen mutta nyt taas voimissaan. Päällikkö lähti nopeaa tahtia aukiolle, ja kävi nopean keskustelun Nummipyörteen kanssa. Aamu valkeni hiljalleen, ja taistelu oli vielä käynnissä. Mutta Varistähti ja Nummipyörre jakoivat suunnitelmaansa. Luuklaanin kissat olivat vähentyneet, heillä oli siis luultavasti parannuspiste. Varistähti sai kuitenkin pian ajettua isomman osan leiristä. Yli puolet olivat vielä jäljellä, pesään tuotiin vanhingoittuneita ja taistelu oli jo väsyttävää katsella että taistella.

//Mitäköhän käy? Joku Luuklaanilainen tai Kuutamoklaanilainen jatkamaan?

Ututähti käveli hermostuksissaan edes takaisin pesässään ja Tammisydän seurasi intensiivisesti vierestä tuon kasvojen ilmeiden vaihtumista. Eiväthän he tietenkään saaneet nauttia rauhallisesta lehtikadosta, aina oli tapahduttava jotakin mikä pitäisi Puroklaanin varpaillaan. Yöturkki oli jo aikaisemmin maininnut parantajien kokoontumisesta tullessaan, että hän ja Kylmähämärä olivat saaneet jonkinlaisia enteitä Tähtiklaanilta, mikä koskisi lähiaikoina tapahtuvaa suurta taistelua. Asia oli tietenkin jätetty sikseen, kunnes Yöturkki oli yöllä käynyt ilmoittamassa nähneensä toisen unen, mikä vahvistaisi taistelun kanjoniin. Ja päällikkö ei ollut saanut asiaa mielestään pois koko päivänä.
"Minun on pakko käydä Tulikammiolla varmistuttamassa asia, emme voi odotella enää uusia enneunia, tiedä jos niitä edes tulee enää", Ututähti huokaisi ja nyökytteli itselleen. Tammisydän kohautti kulmiaan ja vääntäytyi ylös heidän yhteiseltä sammalpediltään.
"Parasta siis ilmoittaa klaanille asiasta", soturitar naukaisi ja yhdessä käveli kumppaninsa kanssa ulos heidän pesästään. Oli pimeä ilta, johon vain hohtavat hanget ja tähdet taivaalla loivat himmeää valoaan. Päällikkö kutsui klaanin koolle ja hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisi, että parantajat olivat nähneet useampaan otteeseen enneunia, jotka liittyisivät mahdolliseen taisteluun.
"Kuten tiedätte, minun täytyy matkustaa Tulikammioon vaihtamaan unia Tähtiklaanin kanssa, että saamme varmuuden asiasta. Joten Hiiriturkki saakoon huolehtia klaanista matkani aikana. Otan mukaani oppilaani Kuutamotassun ja Tammisydämen. Olkoon matka meille myötäinen", Ututähti lopetti puheensa ja loikkasi pois pesänsä päältä. Tammisydän oli yllättynyt siitä, että hän pääsisi kumppaninsa mukaan, hänhän pääsisi ensimmäistä kertaa Tulikammiolle. Ja myös että he kulkisivat niin pienellä kokoonpanolla. Päällikkö selvästi halusi tehdä vain pikaisen matkan kammiolle.
"Valmistelenko teille matkayrtit?" Yöturkki tuli kysymään kolmikolta, jotka olivat lyöttäytyneet nyt yhteen ryhmään, valmiina lähtöön. Valkoturkkinen naaras pudisti päätään.
"Me emme ole poissa niin pitkään, että ehtisimme nälkään kuolla. Ja uskon kyllä, että pystymme metsästämään jotakin matkan varrella", Ututähti selvensi parantajalle ja kääntyi nyt Hiiriturkin puoleen, joka oli äsken saapunut paikalle.
"Pidä hyvää huolta klaanistamme, palaamme kun kerkiämme", Tammisydämen kumppani sanoi.
"Lupaan pitää siitä hyvän huolen!" Hiiriturkki lupasi. Tämän jälkeen kolmikko lähti matkaan.

Hetken kuljettuaan alkoi Kuutamotassu kyselemään kaikenlaista:
"Voiko unien vaihtaminen olla vaarallista?"
"Ei se ainakaan vielä kellekkään mitään vakavaa ole tehnyt, mutta henkisesti siihen pitää varautua, joten voin olla väsynyt kun tulen ulos", Ututähti sanoi.
"Hyvä", Kuutamotassu vastasi helpottuneena. Kolmikko käveli pitkän matkan ihan hiljaa, kaikki omissa ajatuksissaan. Hiljaisuus kuitenkin keskeytyi taas Kuutamotassun kysymykseen:
"Kauanko kestää vaihtaa unia?"
"Riippuu aina päälliköstä tai parantajasta, mutta me lähdemme luultavasti huomisaamuna", Ututähti selitti.
"Okei", Kuutamotassu vastasi. Tammisydän vilkaisi pikaisesti kumppaniaan, tuo ei varmasti olisi mielellään jäänyt niin pitkäksi aikaa Tulikammiolle. Kuun vasta ollessa nousemassa ja aikaa vielä ollessa he pyydystivät kaikki itselleen punatulkut ja söivät ne. Sen jälkeen he kävelivät koko pitkän ja kylmän yönpuolikkaan, kiiveten vuoristoon. Kun he pääsivät viimeinkin perille pelottavan näköisen luolan suulle, viimeinkin päällikkö sanoi:
"Nyt on tullut minun aikani mennä vaihtamaan unia ja mukaani sisälle kammioon otan Tammisydämen ja sinä, Kuutamotassu saat jäädä vartioon." Yö oli jo pitkällä ja pakkanen kiristyi koko ajan joten soturitar oli hyvin onnellinen, mutta myös hieman hermostunut päästessään Ututähden mukaan Tulikammioon. Kaksikko hyvästeli Kuutamotassun, joka jäi urheasti vartioimaan heitä suuaukon käytävän varrelle, nähden näin vielä ulos, mutta ollen itse tuulensuojassa.
"Kulje kannoillani ettet eksy, sillä täällä on hyvin pimeää", Tammisydämen kumppani neuvoi. Soturitar lähti seuraamaan päällikköään ja käytti tuntoaistiaan apunaan pimeässä käytävässä. Ja vaikka hän omistikin synnynnäisenä kuutamoklaanilaisena hyvän pimeänäön, oli hänellä siltikin ongelmia käytävässä suunnistamisessa. Lopulta, pimeän alaspäin viettävän käytävän jälkeen he saapuivat kammioon. Kammioon, joka oli juuri sopiva parille kissalle ja jonka katossa oli reikä, mistä pystyi juuri ja juuri näkemään taivaalla hohtavan kuun. Ututähti kävi makuulleen, koskettaen kuonollaan kammion keskellä olevaa Kuukiveä ja oranssiturkkinen naaras istahti kammion suuaukolle, tuntien selässään pieniä, viileitä tuulenhenkäyksiä. Muuten kammiossa oli oikein lämmin, varsinkin sen kalliopohja tuntui miltei kuumalta tassujen alla. Kaksikko oli aivan hiiren hiljaa ja Tammisydän odotti, että näkisi sen, mistä oli vain muilta kuullut mieltä lumoavia tarinoita. Asian, minkä hän oli koko pienen ikänsä ajan halunnut nähdä. Ja sitten se alkoi tapahtumaan, kuu alkoi valaisemaan kammion seinämiä hiirenmitta kerrallaan ja soturitar tuijotti vuoroin sitä ja vuoroin Ututähteä. Hän oli helpottunut, sillä näki ettei hänen kumppanillaan ollut hätää valon osuessa häneen ja lopulta Kuukiveen. Oranssiturkkinen naaras istui hiljaa ja aika tuntui ikuisuudelta, mutta lopulta päällikkö nousi ja näytti eleillään, että Tammisydämen täytyisi seurata valkoturkkista naarasta. Niinpä he lähtivät ulos kammiosta, pimeään käytävään.

*Vihdoinkin pihalla ja Kuutamotassukin on onneksi kunnossa.* Tammisydän ajatteli tyytyväisenä. Matka kotiin tulisi olemaan kuitenkin hitaampi, sillä soturitar näki, että Ututähti oli henkisesti väsynyt, niin kuin hän oli sanonutkin. Kolmikko tassutteli oranssiturkkisen naaraan johdolla lumisessa hangessa ja yhtäkkiä hänestä alkoi tuntumaan oudolta. Ei sillä tavalla oudolta, että häneltä puuttuisi jotakin tai että heitä seurattaisiin, vaan hän tunsi pahoinvointia. Kissa tunsi kuinka ruoka nousi ylöspäin hänen vatsassaan, mutta ei tohtinut sanoa mitään kellekkään, ettei turhaan huolestuttaisi heitä. Häntä kuitenkin alkoi huimata ja hänen kumppaninsa kysyi oliko Tammisydän kunnossa, sillä Ututähden mielestä tuo näytti hieman huojuvalta. Soturitar vastasi, että kaikki oli hyvin, mutta todellisuudessa hän ei voinut ollenkaan hyvin. Kolmikko kulki eteenpäin ja hän alkoi näkemään kaiken hieman epäselvästi. Lopulta kaikki pimeni ja oranssiturkkinen naaras muisti vain enää kuinka päällikkö käski Kuutamotassua pysähtymään.

"Keskitämme voimamme nyt vain ja ainoastaan Kuutamoklaaniin, aiomme vallata sen tänään! MIKÄÄN EI OLE ENÄÄ TIELLÄMME!" Kuolontähti ulvoi, saaden kohta koko Luuklaanin leirin ulvomaan mukanaan. Jääsilmä seurasi sivusta muiden mielipuolista menoa ja pyöräytteli silmiään. Hän oli ollut enemmän kuin vain tyytyväinen kuullessaan ettei joutuisi osaksi taistelujoukkoa, hänhän halusi elää eikä menettää henkeään ensimmäisen kuutamoklaanilaisen kynsiin, joka hänen eteensä sattuisi. Nuori soturi käänsi katseensa myöskin syrjässä istuvaan erakkonaaraaseen Kuutamokukkaan, jonka yksi ainoa silmä kiilsi aivan hullulla tavalla. Laikukas naaras ei ymmärtänyt miten kukaan pystyi olemaan noin innoissaan taistelussa, missä tulisi vain satuttamaan tai tapattamaan itsensä. Jääsilmä seurasi sivusta kuinka taisteluun lähtevät soturit ja oppilaat kalusivat tuoresaaliskasan tyhjäksi ja Kuolontähden johdolla lähtivät pois leiristä, kohti Kuutamoklaanin rajaa.

Jääsilmä ravisteli maahan tuupertunutta Arpikynttä...
*Herää jo!* Nuori soturi oli jo kauan yrittänyt kiskoa soturia hereille... Naaras oli löytänyt kollin tuupertuneena maasta, hän oli varmaankin törmännyt johonkin kovalla voimalla tai kärsi liian kovasta verenhukasta. Enemmän laikukasta kissaa kuitenkin hermostutti se, että hän oli nähnyt kauempana vilahduksen liikkeestä ja ilmassa haisi muunkin kuin tummanharmaan kissan veri. Hän olisi hakenut parantajan jo aikaa sitten ellei olisi tiennyt sitä, että Myrkkymarja ei hänen mukaansa lähtisi. Ensimmäisten kissojen saapuessa taistelun temmellyksestä Luuklaanin leiriin, käskytti Matukka leiriin jääneet ja taisteluun osallistumattomat kissat auttamaan klaanitoverinsa turvallisesti leiriin. Kissajoukon päästessä Neljän virran tammelle oli haavoittuneiden kissojen määrä suuri. Myrkkymarja kuitenkin ilmoitti, että osa luuklaanilaisista oli vielä Kuutamoklaanin reviirillä ja heidät pitäisi saada nyt pois sieltä, kun suurin osa luuklaanilaisista oli saapunut hoidettavaksi. Susitassu ja Käärmetassu olivat jääneet taluttamaan Diamondia kohti vuoristoa, kun Matukka, Marjakuono ja Helmiturkki lähtivät hakemaan kissoja ja mahdollisia ruumia pois Kuutamoklaanin leiristä, sillä välin kun Puolikasvo ja Jääsilmä haravoivat Kuutamoklaanin aluetta henkiinjääneiden varalta.

Jääsilmä alkoi olla epätoivoinen, hän ei saanut Arpikynttä hereille... Nuori soturi huokaa helpotuksesta kuullessaan soturin suusta hiljaista vaikerrusta. Kolli vaikutti olevan myös muuten kunnossa sillä naaras ei ollut nähnyt suuria ruhjeita, eikä pää ollut saanut kovia kolhuja sillä lumi oli vaimentanut iskua. Laikukas kissa oli silti ehtinyt säikähtää ettei tummanharmaa kissa heräisi tuosta koskaan. Hän ravistaa päätään ja pyyhkäisee nopeasti silmäkulmiaan, keskittyen olennaiseen: Arpikynsi olisi elossa ja hänet olisi pikaisesti saatava Myrkkymarjan luo. Jääsilmä oli ollut niin paniikissa siitä, että oli murhanhimoisen vihollisklaanin reviirillä ypöyksin, ettei edes ollut huomannut itkevänsä kauhusta. Nuori soturi raahaa soturin Neljän virran tammen väliaikaiseen leiriin ja luovuttaa kollin parantajan tassuihin. Tummanharmaa kissa ei ollut vieläkään havahtunut...
"Kuutamoklaanilaisia!" Matukan huuto yhtäkkiä kuuluu Kuutamoklaanin reviirin suunnalta ja kourallinen kissoja juoksee Myrkkymarjan rakentamaan ensiapuleiriin.
"Meidän pitää mennä nyt, he uhkasivat etteivät lopeta jahtaamistamme edes Neljän virran tammelle", soturi sihisi ja alkoi auttamaan haavoittuneita luuklaanilaisia ylös.
"Jokainen joka pysyy tassuillaan liikkeelle!" Jääsilmä seisoi paniikissa paikoillaan ja katseli ympärilleen hätääntyneenä. Hän halusi vain juosta ja juosta, mahdollisimman kauas täältä, mutta jos joku näkisi hänen pakenevan auttamatta klaanitovereitaan, hän kokisi varman kuoleman leirissä.
"Jääsilmä, tule auttamaan minua kantamaan yrttejä!" Myrkkymarjan ääni kuului ylitse muiden ja kääntäessään katseensa parantajan suuntaan, näytti tuo hätäisenä keräilevän yrttejä kasaan sammaleille ja solmivan niitä keskenään yhteen, että niitä olisi parempi kantaa.
"Lyö yhteen kaikkea mitä löydät, meillä ei ole varaa menettää näitä yrttejä!" Mustalaikkuinen naaras sähisi ja Jääsilmä alkoi potkimaan kaikkea lumesta löytyvää yhteen kasaan sammaleen päälle. Pian he olivat enää kaksin aukiolla ja nuori soturi tunsi karvojensa syhähtävän taivasta kohti kun hänelle vieras sotahuuto kuului Neljän virran tammen toiselta puolelta. Kuutamoklaani oli täällä.
"Mentiin!" Nuori soturi huudahti ja nappasi kerälle pyöritellyn sammalpallon hampaidensa väliin ja lähti nopeasti juoksemaan kohti vuoristoa. Myrkkymarja pysyi vain hetken hänen vierellään, mutta nopeasti parantajan vauhti hyytyi ja tuo jäi yhä enemmän ja enemmän jälkeen. Jääsilmä ei kertaakaan katsonut taakseen nähdäkseen kuinka lähellä kuutamoklaanilaiset oikein olivat, hän pystyi aistimaan sen heidän pitämistä sähähdyksistä ja lähenevistä askeleiden rummutuksesta. Sitten mustalaikukas naaras rääkäisi niin lujaa, että punalaikukas naaras vilkaisi automaattisesti taakseen. Harmaaturkkinen, mustaraitainen kolli oli hypännyt harmaaraitaisen kissan päälle ja upottanut hampaansa Myrkkymarjan niskaan. Nuori soturi käänsi katseensa eteenpäin ja jatkoi vuoristoon juoksemista, adrenaliinin antaen lisävauhtia. Hänen ei tarvinnut enää katsoa taakseen tietääkseen mitä tuolle tapahtuisi. Kuutamoklaanilaisen keltaisissa silmissä palanut raivo oli vain varmistanut sen, ettei parantaja selviäisi hengissä leiriin.

Kuluu kolme päivää, ennen kuin luuklaanilaiset pääsevät normaaliin päivärytmiinsä. Arpikynnen, kuten monen muunkin taistelussa haavoittuneen tilassa ei mitään muutosta tapahdu, kunnes viimeisenä näistä päivistä soturi yhtäkkiä räväyttää silmänsä auki. Kollin heräämisen jälkeen Jääsilmä, joka oli ollut seuraamassa potilaiden vointia, lähti etsimään Mustakipinää ja sai kuulla Ohramyrskyltä tämän lähteneen leiristä muutama hetki sitten surullisen näköisenä. Nuori soturi tiesi heti mistä etsiä... Naaras kapuaa samaiselle kallion huipulle, jolta oli kerran löytänyt molempien Myrkkymarjan ja tuon oppilaan opiskelemassa. Punalaikukas kissa istahtaa kollin viereen ja hetken hiljaisuuden jälkeen naukaisee:
"Hän oli sinulle tärkeä, eikö vain? Sinä... Sinä rakastit häntä..." Mustakipinä kääntää yllättyneenä katseensa Jääsilmään, valkotäplikäs kissa oli selvästikin luullut ettei sinisilmä tiennyt.
"Tule, uskoisin että ruumis on yhä metsässä, haluat varmasti hyvästellä hänet vielä...?"

Kaksikko laskeutui alas kielekkeeltä kohti metsää. Jääsilmä osoittaa Mustakipinälle Myrkkymarjan ruumiin puiden joukosta. Parantaja nopeuttaa askeleitaan ja nuori soturi kuulee vähän matkan päästä parkaisun ja näkee kuinka kolli romahtaa maassa makaavan ruumiin vierelle ja purskahtaa itkuun... Naaras jää kauemmas ja antaa valkotäpläisen kissan surra rauhassa. Punalaikukas kissa tajuaa, että edesmennyt parantaja oli ollut Mustakipinälle todellakin tärkeä. Sinisilmä kääntää katseensa pois sillä katumus ja suru tuntuvat sumentavan hänen ajatuskykynsä... Jääsilmä ei tiedä olisiko mustalaikukas naaras edes pysynyt hengissä jos hän olisi tullut puolustamaan tuota, mutta nuori soturi lupaa itselleen, että jos ei voi koskaan tehdä muuta niin ainakin pitää hänelle tärkeät kissat elossa niin kauan kuin vain pystyy.

//Jos joku ei tykkää ällösöpöistä tarinoista, niin ei kannata lukaista tätä! :3 Tuotanoinnii meni vähän ylisiirappiseksi tämä homma, ehhheh :>


Haukottelin makeasti.
Eilen ansaittu soturinimeni oli velvoittanut minut yövartioon, jonka jälkeen olin ollut niin rättiväsynyt, että maksamatonta univelkaa oli riittänyt aurinkohuippuun asti.
Vilkuilin unisena ympärilleni, ja katseeni osui sattumalta veljeksiin, jotka tuhisivat lähes toistensa kyljessä kiinni.
Haukkaliito ja Korppituuli olivat saaneet soturinimensä samanaikaisesti minun kanssani, ja viettäneet myös yövartion seuranani.
Tarkastelin Haukkaliitoa, joka näytti tavallista rauhallisemmalta nukkuessaan.
Kollin suu oli hieman raollaan, ja tuon kylki kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin.
Jokin liikahti sisälläni pienesti, saaden minut kääntämään pääni äkkiä pois.
Nielaisin, ajattelin Haukkaliidon soinnukaskasta, hieman matala ääntä, ja kauniita, tummanruskeita silmiä.
Ajattelin sitä, kun kollin ääni pehmeni, ja kasvoille levisi kiusoitteleva virnistys, jolloin en voinut enää katsoa tuota silmiin.
Painoin pääni käpäliini, ja hengitin syvään.
Sisälläni kupliva lämmin tunne tuntui hyvältä, se kutitti vatsanpohjassa ja nostatti pakostikin hymyn kasvoilleni.
Ravistelin päätäni, ja kohottauduin istumaan.
Kasvoilleni kohonnut kuumotus oli saanut minut hämmentyneeksi, en minä voinut pitää kissasta, joka oli härnännyt minua lähes koko oppilasaikani.
Hymähdin itsekseni, varmasti kaikki äskeinen johtui vain väsymyksestä, niin sen täytyi olla.
Päätin asian varmistaakseni katsahtaa Haukkaliitoon.
Jäykistyin ja kuumotus kasvoillani vain syveni.
Haukkaliito tarkasteli minua tummanruskeilla silmillään, pieni virnistys kasvoilleen levinneenä.
-Mitä? Äyskähdin mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan pesän ulkopuolelle eksynyt kuulisi.
Tabby-kuvioinen kolli kohotti kulmiaan, saaden minut laskemaan katseeni maahan, yrittäessäni peitellä häkellystäni ja kasvojeni kuumotusta.
-Mitäs, mitäs! Itsekkin katselit ihan rauhassa minun nukkumistani…kerroppas minulle mikäköhän saa sinut tekemään niin, Haukkaliito virnisti.
Älähdin, mutta peitin kuitenkin äkkiä suuni sen jälkeen, ympärilleni vilkuillen.
-E-en minä tiedä, sopersin huultani hermostuneena puraisten.
En katsonut Haukkaliitoon, vaan käpäliini, joten en nähnyt tuon reaktiota.
-Vai et tiedä? Miksi sitten tivaat minulta vastausta samaan kysymykseen, johon et itsekkään pysty vastaamaan? Kolli kysyi.
Kurkkuani kuristi, mutta ei itku, vaan sanat, jotka olisin halunnut sanoa, mutta en uskaltanut.
-T-typerys, kivahdin sen sijaan päätäni pudistaen.
Kuulin Haukkaliidon hymähtävän.
Kolli kohottautui käpälilleen, lähtien loikkimaan luokseni, tyhjiä makuusijoja väistellen.
Tuo kumartui eteeni ja katseli hetken silmiään siristäen omia silmiäni.
Sitten tuo hymyili yllätyksekseni hieman.
-Miksi en olekaan aiemmin huomannut, kuinka kauniit silmät sinulla on, kolli enemmänkin totesi kuin kysyi.
Kiusasiko tuo hiirenaivo minua tahallaan, vai yrittikö muuten vain ärsyttää.
-Mitä haluat? Mumisin toisen katsetta vältellen.
Haukkaliito tuijotti minua vielä hetken silmiin.
-Osaatko arvata? Tuo kysyi puhaltaen kiusoittelevasti ilmaa kuonolleni.
Pudistin hetken päästä päätäni.
Toinen kolli tuhahti hieman, ja vetäytyi hitusen kauemmas.
Onneksi, sillä minua oli alkanut ahdistaa toisen yhtäkkinen läheisyys.
-Hmmm…Mitäköhän se olisi? Tuo ’tuumaili’ häntäänsä heilauttaen.
Pyöräytin hieman silmiäni, en minä mitenkään voinut tietää, mitä tuon pienen typeryksen mielessä oikein pyöri.
Aivan kuin lukien ajatukseni Haukkaliito kallisti hieman päätään, ja hymyili.
-Ainut asia minkä haluan, on sydämesi, tuo hymähti pehmeästi.
Olin järkyttynyt, hyvin lievästi sanottuna järkyttynyt, mutta onnellinen.
Nyyhkäisin hieman, olin niin iloinen, ja tuntui kuin sydämeni voisi kohta poksahtaa ulos rinnastani.
-H-hei, älä itke! Sanoinko jotain väärin? Haukkaliito hätäili istuen viereeni.
Kolli kietoi häntänsä lavoilleni, ja hyssytteli minua hiljaa.
Kerkesimme olla siinä hetken, kunnes niskaani alkoi särkeä.
Painoin pääni toisen lavalle, mutta nostin sen ylös, kun tuo yhtäkkiä vetäytyi kauemmas.
Katsoin kolliin kysyvästi, ja tuo nyökäytti vaisusti päätään, kohti makuupaikkaansa.
Kääntäessäni katseeni, näin Korppituulen, joka katseli meitä tietäväinen virnistys kasvoillaan.
-A-aa, sain sanottua.
Korppiliito huitaisi hännällään välinpitämättömästi ja hymyili.
-En kai häirinnyt, voin jättää teidät kyyhkyläiset tänne keskenäänkin jos haluatte? Kolli naurahti.
Haukkaliito huokaisi hieman, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään.
-Kyllä kiitos, tuo naukui hieman kireän oloisena.
Korppituuli virnisti, ja ennen kuin tuon häntä vilahti ulos pesästä, kerkesin kuulla tuon hiukkaavan:
-Harvinaisen suloinen rakkaudentunnustus sinulta, Haukkaliito!
Kun Korppituuli oli lähtenyt, käännyin takaisin Haukkaliidon puoleen, joka siirteli käpäliään vaivaantuneena.
-Oliko sinulla vielä jotain? Kysyin päätäni kallistaen.
Haukkaliito nyökytti päätään ja kumartui eteeni.
Tuon silmät kiilsivät hermostuneena, ja olemus oli pelokkaan oloinen, ja minua huoletti, koska en tiennyt miksi.
-Halusin antaa tämän, kolli tokaisi, ja kumartui koskettamaan kevyesti kuonoani.
Hymyilin, ja siirryin istumaan Haukkaliidon viereen.
Kolli painoi päänsä lavalleni, ja katseli minua silmät sirrillään.
-Mantelikuono, sinä olet paras kissa, jonka olen koskaan tuntenut, tuo tokaisi.
Ilmeisesti kehut eivät oikein olleet Haukkaliidon alaa, mutta kollin sanat saivat silti sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.

//Voi itku, miten mä ees pystyn kirjoittaan mitään tällaista, kasun tätä koko loppuelämäni ToT

Tuhkatassu ryömi ylös ja ulos oppilaiden pesästä ja venytteli pitkään sillä paikat olivat jumissa pitkän ja kylmän yön jäljiltä. Oppilas lähti kohti riistakasaa vain todetakseen sen olevan tyhjä. Eli ei kuin metsästämään. Naaras haki katseellaan mestariaan ja yllättyi nähdessään tuon vasta kömpivän ulos sotureiden pesästä. Oliko hän kerrankin herännyt aikaisemmin kuin Myrskytuuli? Tummaharmaa kissa kipitti varapäällikön luokse ja antoi tuon venytellä rauhassa, avaten suunsa vasta silloin kun kolli antoi oppilaalleen kysyvän katseen.
"Voisinko lähteä metsästämään, riistakasamme on tyhjä", Tuhkatassu kysyi. Naaraan mestari katsoi sydämenlyönnin ajan oppilastaan arvioivasti, kunnes nyökkäsi hyväksyttävästi.
"Mene sinä vain edeltä, minä seuraan sinua kyllä perästä. Nappaa niin paljon saalista mukaasi kuin vain pystyt", Myrskytuuli naukaisi. Tummanharmaa kissa nyökkäsi ja kirmasi ulos leiristä. Hän pysähtyi leirin ulkopuolella ja vilkaisi olkansa yli vain nähdäkseen varapäällikön arvioivan katseen hänessä.

Vaikka lehtikato olikin, riistaa löytyi aika huonosti muihin päiviin verrattuna. Pari päästäistä Tuhkatassu oli saanut napattua, mutta sillä ei ruokittaisi koko klaania. No, oppilas kantaisi ainakin oman kortensa kekoon. Hän matkasi kohti puroa, jatkaen matkaa sen yli, mutta määränpäästä ei ollut tietoakaan. Naaras oli uupunut ja hänen tassujansa pakotti, sillä tummanharmaa kissa oli kävellyt jo aurinkohuippuun saakka. Katsoessaan taivasta hän totesi sen olevan tosi tumma. Myrsky olisi tulossa ja sinisilmälle tuli kiire. Hän näki lähellään vuoren, jonka rinteessä kasvoi paljon vihreitä kasveja ja ajatteli vielä kiivetä sen luo ennen kuin lähtisi takaisin. Kukinnassa olevat kasvit taatusti houkuttelivat luokseen riistaeläimiä. Kiivettyään Tuhkatassu löysi luolan, jonka sisällä haisi vieras kissa. Haju oli niin mieto, että se oli varmasti jo neljäsosakuun vanha, mutta hän ilmoittaisi asiasta isälleen heti kun palaisi takaisin leiriin. Oppilas lähti takaisin alaspäin metsästämään, sillä vuori oli selvästi asumaton. Hetken harpottuaan hän huomasi oravan todella matalan puun oksalla. Oksa sijaitsi sen verran alhaalla, että naaras sai helposti pelkällä hypyllä kiinni eläimestä ja alas pudotessaan puraisi sen hengiltä. Juuri kun hän oli tarttunut oravaan kiikuttaakseen sen päästäisten luo, lähellä oleva pusikko kahahti. Tuhkatassu säikähti ja pudottautui matalemmaksi, valmistautuen juoksemaan hyökkäävältä erakolta, joka ei selvästikkään vielä ollut häipynyt Vuoristoklaanin reviiriltä. Erakon hyökätessä oli tummaharmaa kissa kuitenkin nopeampi. Hän väisti täpärästi tumman hahmon kynsiä ja pinkoi suojaan tiheiden puiden lomaan. Kuullessaan jahtaavien tassujen äänet takanaan, oppilas tajusi, ettei tunkeilija lopettaisi hänen jahtaamistaan tuosta noin vain. Naaraan olisi hyökättävä ja ajettava kissa pois Vuoristoklaanin reviiriltä. Minkälaisen kuvan hän oikein edes antaisi itsestään jos johdattaisi erakon leiriin asti, koska oli liian pelokas kohtaaman tuon? Tummanharmaa kissa viskaisi oravan lähimpään pusikkoon ja kiristi vauhtiaan. Hänen pitäisi saada hyvin etumatkaa jahtaajaansa. Kuullessaan tuon askelten loittonevan, Tuhkatassu syöksyi nopeasti pusikon taakse ja valmistautui loikkaamaan sillä samaisella silmänräpäyksellä tunkeilijaa kohti kun tuo tulisi näkyviin. Oppilas kuuli juoksuaskelten lähestyvän ja näkemättä sen kummemmin vastustajaansa, hän heittäytyi tuota kohti, kaataen heidät molemmat maahan. Naaras pysyi juuri ja juuri tassuillaan, ja tasapainon saadessaan hypähti ympäri ja kävi taistoon. Hänen vastustajansa oli juuri saanut itsensä jaloilleen kun tunsi napakan ja hyvin tähdätyn iskun kuonossaan, joutuen horjumaan kauemmas tummanharmaasta kissasta.
"Myrskytuuli? Mitä sinä oikein teet?" Tuhkatassu älähti tunnistaessaan vastustajansa olevan hänen mestarinsa. Myrskytuuli ei kuitenkaan tuhlannut aikaansa juttelemiseen vaan lähti samontein uuteen hyökkäykseen. Oppilas ehti juuri ja juuri syöksähtämään tuon alta pois, tuntien kuinka tuon kynnet hivelivät hänen selkänsä karvoja. Naaras tarttui käpälillään kiinni toiseen varapäällikön takajaloista, saaden tuon muksahtamaan maahan kylki edellä laskeutumisen epäonnistuessa. Hän ei halunnut satuttaa kollia kauhean pahasti, joten piti kyntensä piilossa ja oli hieman hellempi liikkeidensä kanssa. Yrittäessään syöksähtää laikukkaan kissan päälle, lukitakseen tuon maahan sai tummanharmaa kissa kovan potkun lapaansa, mikä sai hänet peruuttamaan muutaman askeleen ja sihahtamaan kivusta. Tässä ajassa Myrskytuuli oli ehtinyt taas kerran kapuamaan jaloilleen ja näytti olevan valmis uuteen kontaktinottoon. Tällä kertaa Tuhkatassu ei enää pidätellyt voimansa ja vauhtinsa kanssa vaan otti mestarinsa hyökkäyksen vastaan. Varapäällikkö syöksähti oppilastaan kohti, mutta tuo sai pysäytettyä kollin nousemalla kahdelle jalalle ja lyömällä etutassunsa kaikella voimalla laikukkaan kissan päähän. Myrskytuuli rämähti maahan hänen eteensä, mutta nousi taas vauhdikkaasti tarratakseen naarasta tuon lavoista. Sen jälkeen kaksikko kieri hyvän tovin maassa, toisen mukiloidessa toista. Tummanharmaa kissa oli useaan otteeseen niskan päällä nopeutensa ja pienen kokonsa ansiosta, mutta hänen mestarinsa vei lopulta voiton. He irtautuivat toisistaan ja vetivät muutaman kerran syvään henkeä lumisella maapohjalla.
"Oikein hienoa taistelua sinulta Tuhkatassu! Se yllätyshyökkäys oli oikein oiva tapa saada takaa-ajaja pysähtymään", Myrskytuuli naukaisi mietteliäästi. Tuhkatassu tuhahti närkästyneena ja ravisteli lumipaakkuja turkistaan. Hän ei ollut älynnyt miksi varapäällikkö oli tuosta noin vain hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta oppilasta myös suututti hänen häviämisensä.
"Käydäänpä hakemassa saaliisi, emme halua antaa koko leirin odottaa...", naaraan mestari aloitti, mutta lopetti lauseensa siihen ja lähti rivakkaan vauhtiin polkua pitkin, minkä varrella tummanharmaa kissa oli juossut tuota pakoon. Sinisilmä nousi hämmentyneenä ylös. Miksi koko leiri odottaisi heitä?
"Löysin muuten vanhan erakon hajun yhdestä luolasta. Se oli mieto, varmaankin viimeviikkoinen", Tuhkatassu naukaisi saadessaan Myrskytuulen kiinni. Varapäällikkö nyökkäsi ja kohotti katseeensa taivaalle.
"Minä en tuon myrskyn takia ole lähettämässä enää yhtäkään partiota ulos, voimme käydä huomenna tarkastuttamassa asian."

"Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Tuhkatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?" Aaltotähti kysyi Puhujakiven päältä ja tuijotti tiiviisti tytärtään. Tuhkatassun rinnassa hakkasi ja hänestä tuntui siltä, että hän meinasi pyörtyä. Tätä päivää oppilas oli odottanut vaikka kuinka monta kuuta ja viimeinkin se tapahtuisi! Hän saisi soturinimensä, nuoremman sisarensa rinnalla. Naaras vilkaisi Puhujakiven viereisellä kivellä istuvaa Myrskytuulea, jonka neutraaleilta kasvoilta pystyi näkemään ylpeyden, kun heidän katseensa kohtasivat.
"Lupaan!" Tummanharmaa kissa lupasi ja yritti parhaansa mukaan olla liikuttamatta häntäänsä, joka innokkuudesta johtuen halusi heilua ympyrää. Minkähän soturinimen saisi? Toivottavasti hänen isänsä oli valinnut jonkin hyvän!
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien avulla annan sinulle soturinimesi. Tuhkatassu, sinut tunnetaan tästälähin Tuhkakajona. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat huolehtivaisuuttasi ja lempeyttäsi ja sinut hyväksytään Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi!" Aaltotähti naukui ja siirtyi sitten Pikkutassun puoleen.
"Pikkutassu, lupaatko noudattaa kuuliaisesti soturilakia ja puolustaa tätä klaania loppuun asti?" Päällikkö kysyi mukaillen samoja sanoja, mitä oli käyttänyt toisen tyttärensä kanssa.
"Lupaan!" Pikkutassu naukaisi uhmakkaana ja pikaisesti vilkaisi vierellään seisovaa sisartaan innokas kiilto silmässään.
"Siinä tapauksessa sinäkin olet ansainnut soturinimesi. Tästälähin sinut tunnetaan Pikkukotkana, Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat positiivisuuttasi ja rohkeuttasi ja sinut hyväksytään Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi!" Aaltotähti maukui ja hypähti alas Puhujankiveltä, jotta hänen tyttärensä pääsisivät osoittamaan kunnioituksensa ja saamaan siunauksen isältään. Heidän kääntyessään vastaanottamaan klaanitovereidensa hurraukset, he nopeasti vilkaisivat toisiaan ja kumpikin naurahti onnellisena.
"Tuhkakajo! Pikkukotka! Tuhkakajo! Pikkukotka!"

Tihkutäplä pujotteli toistensa kimpussa pyörivien kissojen ohi ja tunsi sykkeensä tasoittuvan huomatessaan, että kuutamoklaanilaiset pärjäsivät kuin pärjäsivätkin luuklaanilaisille. Vaikka heidät oltiin saatu yllätettyä, taitavaksi taistelijoiksi koulutetut kuutamoklaanilaiset alkoivat päästä jyvälle taistelusta. Tihkutäplänkin mieli selkeentyi, ja kun hän oli tekemässä tietään pöllyävien turkkien ohi niin, että oli juuri näkemässä kaatuneen puun jonka alle parantajan pesä oli tehty, eräs luuklaanilainen loikkasi hänen tielleen ja iski kynnet ojossa. Tihkutäplä otti vaistomaisesti taisteluasennon ja valmistautui väistämään, kun Ruostehalla syöksyi hänen tielleen ja iski nokikkain lähes kokoisensa kissan kanssa.
”Minä otan tämän”, Ruostehalla huusi juuri ennen kuin iski hampaansa tunkeilijan lapaan.
Huojennuksesta sanattomana Tihkutäplä jatkoi matkaansa tassut lipsuen taistelun myötä mutaiseksi muuttuneessa maassa. Parantajan pesällä Lehtikuu tupsahti häntä vastaan suussaan tuuhea yrttitukko.
”Oletko sinä loukkaantunut?” Lehtikuu kysyi. Tihkutäplä pudisti päätään tiukasti ja pysähtyi parantajan eteen huohottaen. Kaikki näytti olevan kunnossa, ja pesää vartioitiin huolellisesti.
”Ei, tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa. Onko Surutassukin siellä?”
Lehtikuu nyökkäsi hitaasti.
”Olemme valmiina huolehtimaan loukkaantuneista.”
”Entä Laikkutassu?” Tihkutäplä kysyi ja heilautti vapisevaa häntäänsä.
Lehtikuu pudisti päätään ja mumisi hiljaa:
”En ole nähnyt.” Tihkutäplä nyökkäsi lyötynä ja käännähti takaisin taistelua päin. Vahva veren haju ja huoli painoivat lamauttavasti hänen hartioillaan eikä hän hetkeen tiennyt mitä tehdä. Sitten naaras otti pari juoksuaskelta ja yllätti lähimmän luuklaanilaisen hyppäämällä kollin selkään, ja raastamalla hänen turkkiaan kynsillään voimakkaasti. Taistelun huumassa hänen oli pakko unohtaa Laikkutassu hetkeksi ja lopettaa säntäily.
Yllätetty kolli, joka oli juuri paljastanut hampaansa Salamaviillolle, sähisi ja heittäytyi selälleen, yrittäen murskata Tihkutäplän alleen. Tihkutäplä oli aavistanut sen olevan vastustajansa reaktio ja oli lipunut puoliksi pois kollin päältä, niin että pääsi nopeasti livahtamaan tuon alta ja oli valmiina iskemään häntä vatsaan. Siinä, missä luuklaanilaisen olisi pitänyt maata, oli kuitenkin tyhjää. Vastustaja oli kierähtänyt kauemmas Tihkutäplän ulottumattomiin, ja yllätyksen tuoma etu oli menetetty.
#Kokenut taistelija#, Tihkutäplä ajatteli ja murisi.
Ylpeänä ja kuumapäisenä kissana Salamaviilto ei näyttänyt olevan täysin innoissaan siitä, että Tihkutäplä oli keskeyttänyt hänen taistelunsa. Kollin kurkusta pulppusi kuitenkin verta vauhdilla ja hän näytti tuskin pysyvän enään tassuillaan. Heti kun luuklaanilaisen huomio oli vaihtunut Tihkutäplään, Salamaviilto lähti ontumaan kohti parantajan pesää. Lyhytturkkinen, oranssi kolli, jonka turkki oli verilaikkujen peitossa Salamaviillon kanssa taistelusta, vilkaisi häijysti kiiluvilla silmillään mustan kuutamoklaanilaissoturin perään, muttei lähtenyt jahtaamaan häntä. Tihkutäplä nielaisi huomaamattomasti. Yksikin isku herkkään kohtaan voisi olla kohtalokas näin julmasti taistelevan kissan kanssa. Soturi hengitti syvään. Hän ei saisi antaa epävarmuutensa ja pelonsa näkyä.
Luuklaanilainen iski varoittamatta. Hän syöksähti lähemmäs ja nousi kepeästi takajaloilleen kuin suureksi varjoksi Tihkutäplän ylle, aikeinaan antaa kovia iskuja käpälillään. Tihkutäplä olisi voinut livahtaa tuon ohi, mutta salamannopeasti hän päätti kohdata kollin suoraan, ja syöksyä täysillä eteenpäin. Ehkä hän olisi tarpeeksi voimakas kaatamaan hänet kokonaan. Luuklaanilainen oli kuitenkin riittävän nopea reagoimaan ja vahva niin, että kykeni ohittamaan Tihkutäplän ja jatkamaan hyökkäystään sivulta. Tihkutäplä madaltui ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni toivoen, että vastustaja epäröisi. Uloshengittäessään naaras otti riskin, ja sivalsi kynsillään kollin jalkoja. Hänen onnekseen luuklaanilaisen oma nopeus oli käynyt tälle epäonneksi, sillä Tihkutäplän väistettyä hänen syöksynsä sivulta hän ei ollut kerennyt korjata asentoaan, ennen kuin Tihkutäplä kamppasi hänet hänen epävakaan painopisteensä avuttamana. Luuklaanilainen menetti pieneksi sekunniksi täysin tasapainonsa, ja tipahti hetken kohti maata, ennen kuin käännähti toisin päin liukkaasti kuin käärme. Tihkutäplä oli kerennyt siirtää itsensä pois iskuetäisyydeltä, ja huojentuneena kyettyään väistämään kollin aiemmat iskut, hän toisti itselleen:
#Voin oikeasti voittaa tämän, jos en tee typeriä virheitä!#
Samalla Tihkutäplä kerkesi vilkuilla nopeasti ympärilleen. Kissojen suhteen heillä oli vielä toistaiseksi ylivoima, ja jos hän saisi jonkun kamppailemaan kanssaan, he voisivat takuuvarmasti ajaa juuri tämän luuklaanilaisen pois. Ehkä hän voisi tehdä sen yksinkin. Tihkutäplä käänsi katseensa vastustajaansa: oranssiturkkinen ei vaikuttanut kovinkaan taktiselta taistelijalta, vaan näytti luottavan kokemukseensa. Aiemmin hän oli ehkä aliarvioinut Tihkutäplää, joka ei lainkaan ollut yhtä vahva vastus kuin Salamaviilto, ja halusi voittaa hänet nyt mahdollisimman nopeasti. Tihkutäplä perääntyi askeleen, kun luuklaanilaisen kasvoille levisi leveä hymy.
#Tai sitten hän on vain murhanhimoinen#, hän ajatteli kauhistuneena ja odotti kollin tekevän liikkeen. Luuklaanilainen syöksyi jälleen kynnet ojossa, ja Tihkutäplän oli pakko väistää ja kirota tilannetta mielessään. Tätä äkkipikaista kollia vastaan hän kuitenkin oletti olevansa melko hyvä pysyessään puolustuskannalla, mutta taistelun pitkittyessä ja hänen väsyessään hänen mahdollisuutensa tehdä jokin virhe kasvaisivat.
#Minun on pakko tehdä jotain pian, muuten tämä ei pääty hyvin.#
Kun oranssiturkkinen sähähti ja lähti uuteen hyökkäykseen, Tihkutäplä kierähti pois tuon tieltä ja ponkaisi nopeasti jaloilleen. Hän oli jälleen väistänyt kuin tuurilla, ja luuklaanilainen kääntyi häntä kohti vihastunein silmin. Kun oranssiturkkinen loikkasi häntä kohti, Tihkutäplä sujahti puoliksi hänen alleen ja työnsi koko vartalollaan ylöspäin toivoen, että voimakas isku saisi luuklaanilaisen kumoon. Vastustaja puristi kyntensä Tihkutäplän selkään, jolloin hän kierähti jälleen maahan. Mutaa roiskui harmaalle turkille, kun kamppailu jatkoi nyt maassa – luuklaanilaisen pyrkiessä vapaaksi Tihkutäplän painon alta, naaras kääntyi ja raapi voimakkaasti hänen vatsaansa, johon tuo vastasi vetämällä terävän viillon kuutamoklaanilaisen kasvoja pitkin. Veri värjäsi soturin näkökentän hetkeksi punaiseksi, mutta hän ei kerennyt olla kauhuissaan tuntiessaan suunnatonta vihaa ja tyytyväisyyttä kun luuklaanilaisen lämmintä verta levisi viimeinkin hänen käpälilleen. Muutamien hetkien kuluttua tunkeilija pakotti itsensä irti Tihkutäplän otteesta ja sinkosi hänen tavoittamattomiinsa, jättäen harmaakuvioisen soturin katsomaan peräänsä vauhkoontuneena. Tihkutäplä oli pitkältä tuntuneen taistelun voittaja.
Äskeisestä voimaantuneena harmaa kissa kerkesi arvioida jälleen laajemmin tilannetta ympärillään. Luuklaanilaisia oli rutkasti vähemmän, mutta lähteneet olivat jättäneet jälkeensä verilammikkoja joka puolelle kissojen mylläämää leiriä. Nyt kun aukiolla oli tyhjempää, Tihkutäplän silmät osuivat Hämäräaskeleeseen, joka taisteli yksin siniharmaan naaraan ja punertavan kollin kanssa. Hämäräaskeleen takana, kuusikkoa vasten kyyhöttivät Laikkutassu ja Salamatassu, jotka olivat painautuneet toisiinsa kiinni silmät kauhusta laajentuneina. Helpottuneena siitä, että oppilaat olivat elossa, mutta suunnattoman huolestuneena tilanteesta Tihkutäplä pinkaisi paikalle ja loikkasi äkisti punertavan kollin selkään juuri kun tuo oli iskemässä kyntensä Hämäräaskeleeseen, jonka toinen luuklaanilaisista oli saanut harhautettua.
”Tihkutäplä!” Laikkutassu vinkaisi, ja Hämäräaskel soi väsyneen katseen paikalle saapuneelle pesätoverilleen, ennen kuin keskittyi taas torjumaan oman vastustajansa iskuja. Kolli, johon Tihkutäplä oli iskenyt, sihisi harmistuneena ja hypähti sivulle nopeasti, jolloin Tihkutäplän oli tiputtauduttava alas. Keltasilmäinen luuklaanilaiskolli murisi ärtyneenä ja katseli häntä kylmäävästi, kun kuutamoklaanilainen jatkoi hyökkäystään ajaakseen tuota kauemmas oppilaista. Tihkutäplä sivalsi ilmaa kynsillään ja iski hampaansa kollin lapaan. Luuklaanilainen riuhtaisi itsensä irti, ja viilsi terävillä kynsillään Tihkutäplän rintaa. Iskuja jaeltiin edelleen puolelta toiselle, ja tovin kuluttua Tihkutäplä näki silmänurkastaan, että Hämäräaskel heitti siniharmaan luuklaanilaisnaaraan maahan ja oli antamassa viimeistä iskuaan, kun tuo pakeni hänen käpälistään ja pinkaisi kivahtaen pakoon. Naaras jätti peräänsä verivanan, jonka nähdessään Tihkutäplää vastaan taistellut kolli mutisi tympääntyneenä ja kääntyi klaanitoverinsa perään. Tihkutäplä vilkaisi hämmentyneenä voitosta vierelleen tullutta Hämäräaskelta, jonka silmissä hän odotti kohtaavansa voitonriemun.
”Vasanloikka”, Hämäräaskel naukui synkästi ja käännähti kohti Laikkutassua ja Salamatassua, jotka kyyhöttivät edelleen aluskasvillisuudessa. Tihkutäplä kohahti, kun huomasi tutun korvaparin piirtyvän hopeisena tummaa metsää vasten. Hän ei ollut huomannut Vasanloikan leirin reunalla kasvavien saniaisten lomassa makaavaa ruumista, joka näytti silmänräpäyksen ajan liikkumattomalta, kunnes Tihkutäplä oli entisen mestarinsa vierellä kuin salamana, ja näki soturinaaraan kyljen liikkuvan, kun hän hengitti kylmenevään maahan.
”Vasanloikka!” Tihkutäplä parkaisi ja etsi lisää elonmerkkejä klaanitoveristaan, jonka lasittunut katse näytti tuijottavan taivasta. Salamatassu hoiperteli mestarinsa toiselle puolelle järkyttyneenä, helmeilevät, epäuskoiset kyyneleet poskillaan.
”Hämäräaskel ja Vasanloikka suojelivat meitä”, Laikkutassun värisevä ääni tavoitti Tihkutäplän korvat.
#Laikkutassu ja Salamatassu ovat kunnossa#, Tihkutäplä ajatteli huojentuneena ja katseli järkyttyneenä Vasanloikkaa. Silloin ruskea soturi korahti säpsäyttäen Tihkutäplän, ja heilautti heikosti ilmassa raitojen koristamaa häntäänsä. Painostava tunne kuristi Tihkutäplän kurkkua, ja naaras laskeutui maahan, kun ei pysynyt enää jaloillaan.
”Sa-Salamatassu, hae apua Vasanloikalle, äkkiä!” hän käski järkytyksen pidättelemänä. Terävät äänet halkoivat leiriä, ja Tihkutäplä vilkaisi olansa taakse, jossa viimeiset luuklaanilaiset sukelsivat aluskasvillisuuteen ulvoen. Silloin hampaat tarrasivat Tihkutäplän niskanahkaan, ja vetivät shokissa olevaa kissaa kauemmas Vasanloikasta.
”Perään, muuten he pääsevät karkuun!” Hämäräaskel ärisi, kun Tihkutäplä katsoi häntä hölmistyneenä. Tummanharmaan kollin ääni oli niin käskevä, että Tihkutäplä tunsi pakottavaa tarvetta toimia, ja kampesi jaloilleen. Hän juoksi Hämäräaskeleen rinnalla ja vilkaisi taakseen Vasanloikan hahmoa, jonka vierellä Laikkutassu tuijotti takaisin avuttomana. Kuutamoklaanilaisia syöksyi aluskasvillisuuteen ja ajojahtiin, ja heidän kuunvalossa välkehtivät kyntensä ja hampaansa janosivat kostoa. Tihkutäplä puristi silmänsä tiukasti kiinni ja pyrki pysymään Hämäräaskeleen rinnalla, joka kiri vauhtia jatkuvasti. Naaras ei tuntenut vielä kipua taistelussa saamista haavoistaan, vain voimakkaan ilmavirran kasvoillaan.
#Vasanloikka, et saa kuolla vielä! Minä tarvitsen sinua!#

Tähtipentu käveli metsän hiljaisuudessa ja mietti oliko hänen perheellään kaikki hyvin. Pentu tiesi ettei Nummiklaanin pentutarhassa olevat kissat olleet hänen oikeaa perhettään, muttei myöskään tiennyt keitä naaraan oikeaan perheeseen kuuluvat kissat olivat. Ja miksi he haluaisivat ikinä hylätä hänet. Kaikilla muilla pentutarhan pennuilla oli perhe, miksi hän joutui olemaan ilman perhettä? Viirukas kissa oli luullut olevansa metsässä ihan yksin ja hypähtikin ilmaan karvat pystyssä, kun hänen takaansa kuului hento kuiskaus:
"Tule Tähtipentu, tule...", ääni viekotteli hennolla äänensävyllä. Vihersilmä kääntyi äänen suuntaan ja mietti tovin olisiko järkevää tehdä sitä mitä vieras ääni käskee. Hänen päätöksensä oli yksinkertainen EI! Tähtipentu tarrasi kynsillään kiinni jäisestä sammaleesta ja jännitti lihaksensa valmiiksi hyökkäystä varten.
"Ei tarvitse pelätä... Olen metsänhenki ja tulin kertomaan sinulle tärkeän viestin. Tule...", ääni jatkoi. Pentu oli epävarma, sillä ääni kuulosti tuulen pehmeältä kuiskaukselta, samalta minkä hän oli kuullut kun häntä oltiin pitkä matka roikotettu viileässä ilmassa niskanahasta. Mutta siinä oli jotakin hämärää. Joten naaraan päätös oli jälleen EI!
"En aio tulla mukaasi!" Tähtipentu huusi tyhjyyteen. Kirpakka pakkastuuli puhalsi voimakkaasti päin hänen kasvojaan.
"Ei ole hätää...", ääni kuiskasi.
"Tule vain...", ääni ilmoitti luontevasti. Pentu puristi sammalta tassujensa välissä yhä lujempaa ja lujempaa.
"En aio tulla mukaasi!" Hän toisti aiemmin lausutun vastauksensa uudelleen, mutta huusi sen lujempaa. Tuuli yltyi ja yltyi. Tähtipentu tunsi tassujensa alkavan upota sammaleeseen.
"Olet ainoa mahdollisuutemme... Tarvitsemme sinua", ääni kuiskasi jälleen.
"Ja tällä tapaa ilmoitatte sen! Aiotteko lennättää minut taivaan tuuliin?" Hän huusi raivoissaan.
"Tule mukaani... Tarvitsemme sinua...", ääni karjui. Tähtipentu lukitsi korvansa ääneltä. Hän katsoi kauhuissaan lähellä olevaa puuta, jonka juuret näyttivät lähestyvän kiemurrellen pentua ja tuon tassuja kohti. Hän lähti juoksemaan pois ja lujaa. Äänen muuttunut äänensävy oli saanut naaraalla jalat alleen. Hän juoksi ja juoksi, kohti tyhjyyttä.

Tähtipentu avasi kauhuissaan silmänsä ja tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan tuhatta ja sataa. Purovirran huolestuneet kasvot tarkkailivat pienen pennun jokaista liikettä ja tuo varovasti töytäisi kuonollaan pienokaista. Viirullinen naaras kömpi huojuen jaloilleen ja haukoitteli pitkään. Äskeinen olikin onneksi vain ollut unta.
"Ei ilmeisesti ollut mikään mukava uni kaikesta vääntelystäsi ja ininästäsi päätellen", kuningatar naukaisi ja lipaisi muutaman sojottavan karvan punaviiruisen kissan päälaelta suoraksi. Vihersilmä pudisti päätään ja ravisteli turkkiaan.
"Ethän vain... Nähnyt unta perheestäsi? Ei varmasti olisi mukavaa muistaa heitä painajaisen avulla", Purovirta kertoi ja kiersi vaaleanruskean häntänsä Tähtipennun ympärille.
"Ei, ei mitään sellaista...", pentu sopersi.
"Unessani... Me-metsä heräsi eloon...", hän naukaisi tärisevällä äänellä ja katsoi isoin silmin vieressään makaavaa kuningatarta.
"Siis mitä! Miten voit unessasi edes nähdä metsää jos et edes tiedä miltä se näyttää. Emme ole koskaan käyneet leirin ulkopuolella, sinä huijaat!" Keskustelua kuunnellut Kanervapentu naukaisi hämmentyneenä.
"Tiedän mitä näin! Metsä heräsi eloon...", Tähtipentu jatkoi tomerammin. Hän ei ymmärtänyt miksi raidallinen pentu ei voinut uskoa häntä. Jos tuo ei uskoisi viirullista pentua, uskoisiko Purovirtakaan? Punaviiruinen naaras marssi korvat luimittuina pentutarhan toiseen päähän, missä Viiksihäntä pentuineen oli ja käpertyi kerälle. Hän halusi vain hukuttautui lähimmäiseen puroon, sillä mustanharmaasta kissasta tuntui siltä, että hänen elämänsä oli tällä hetkellä siellä mihin aurinko ei paista... Eli tosi syvällä piilossa. Hetken vellottuaan siinä kaikessa vihassa ja surussa, oli vihersilmä päätöksensä tehnyt: Hän lähtisi Nummiklaanista tämän päivän jälkeen. Tähtipentu nousi jaloilleen ja nopeasti kipitti ulos pentutarhasta. Hän ei ollut pyytänyt lupaa poistua, mutta oli aika varma, että molemmat kuningattaret olivat hänen poistumisensa nähneet eivätkä vain viitsineet kommentoida. Niin he ainakin tekivät Kanervapennun ja Naakkapennun kohdalla. Pennulla kesti hetki suunnistaa parantajien pesään, eihän hän ollut koskaan käynyt siellä aikaisemmin. Naaras oli kuitenkin kuullut pesän haisevan erilaiselta muihin leirin pesiin verrattuina, joten rohkeasti hän astui sisään kitkerältä, katkeralta ja jollakin tavalla makealta haisevaan pesään. Viirukas kissa katseli ihmeissään ympärilleen yrittäessään totuttaa silmiään pimeään pesään ja hätkähti kun näki suuren oranssinruskean naaraskissan kävelevän eteensä. Tämä oli varmasti toinen Nummiklaanin parantajista.
"Sinä olet varmastikin Tähtipentu! Hei pienokainen, olen Ketunkynsi", kissa esitteli itsensä ja kumartui hieman alemmas päästäkseen jutustelemaan lähemmin pennun kanssa. Tähtipentu nyökkäsi ja kertoi kuulleensa parantajilla olevan yrttejä jotka veisivät nälän pois ja että hän tarvitsisi niitä. Ketunkynsi ihmetteli pennun pyyntöä, mutta loppujen lopuksi kävi hakemassa viirullisen naaraan tarvitsemat yrtit. Parantaja selitti, että yrit pitäisi syödä juuri ennen matkalle lähtöä, että niiden teho kestäisi mahdollisimman pitkään. Punaviirullinen kissa nyökkäsi ja päätti lähteä illalla, kun olisi tarpeeksi pimeää, silloin hänen katoamistaan ei huomattaisi niin helposti. Hän ei suostunut kertomaan ajatuksistaan kenellekkään, sillä kaikki pitäisivät vihersilmää hulluna. Ei pieni pentu selviäisi yksin lehtikadon myrskyisässä säässä. Mutta hän yrittäisi. Tähtipennulla ei ollut tietoa minne menisi ja mitä tekisi, mutta yksi asia oli varmaa: Hän etsisi oikean perheensä ja jäisi asumaan heidän kanssaan. Oranssiruskea naaras toi pennulle lisää yrttejä, eikä selvästi halunnut udella liikaa, mutta kysyi minkälaiselle matkalle tuo olisi lähdössä kun tällaisia yrttejä tarvitsisi. Viirullinen naaras kertoi aikovansa tehdä retken, mutta ei paljastanut yksityiskohtia.

Ilta alkoi hämärtyä ja muut kissat olivat vaihtamassa kieliä tai itsekseen puhdistamassa turkkejaan. Oli Tähtipennun aika toimia. Pentu päätti käydä parantajien pesällä syömässä yrtit ja kiittämässä Ketunkynttä ennen lähtöään. Viirullinen naaras löysi tuon pesästään, laittamassa yrttejä järjestykseen.
"Alkaako retkesi nyt?" Parantaja kysyi kääntämättä katsettaan vierailijaan.
"Kyllä ja ajattelin tulla kiittämään sinua yrteistä joita annoit, ilman niitä en välttämättä selviäisi matkastani", puhuessaan Tähtipentu huomasi pienen palan nousevan hänen kurkkuunsa, mutta pentu ei aikoisi perua reissuaan. Hän katseli ympärilleen, etsien yrttikasaa mikä viirullisen naaraan pitäisi syödä, mutta kasveja ei näkynyt missään. Kääntäessään hämmentyneen katseensa Ketunkynteen, oli oranssinruskea naaras kääntynyt ja kumartunut hänen puoleensa.
"Kuule pikkuinen, sinä tiedät etten voi päästää sinua yksin maailmaan leirimme ulkopuolella, vaikka sinä sitä kuinka haluaisit. Sinun pitää kasvaa, vahvistua ja oppia pitämään huolta itsestäsi ja muista ympärilläsi", parantaja naukui, kiertäen häntänsä punaviirullisen kissan ympärille. Tähtipentu tunsi taas sen samaisen palan kurkussaan ja teki kaikkensa pitääkseen kyyneleet loitolla. Hän tiesi olevansa pieni ja heikko, eikä ymmärtänyt mitä vaaroja maailma piti sisällään, mutta hän halusi lähteä! Hän halusi perheensä luo!
"Tähtipentu, miksi et alottaisi kertomalla minulle miksi oikein haluat lähteä. Sen jälkeen voin mennä puhumaan päälliköllemme asiasta ja voimme yhdessä suunnitella mitä tuleman pitää", Ketunkynsi kertoi. Pentu niiskaisi ja kohotti katseensa naaraskissaan yläpuolellaan. Hän ei ollut edes ehtinyt avaamaan suutaan, kun kyyneleet jo valuivat hänen poskiaan pitkin pesän multapohjalle.