Aamulla minulla oli vain utuinen mielikuva eilisen tapahtumista.
Muistin, että olin nyt oppilas, ja minulla oli mestari, mutta en muuta.
Tuntui siltä, kuin joku olisi kietaissut harmaan pilviverhon ajatusteni ympärilleni.
Tuntui suttuiselta ja epämääräiseltä.
Kohotin päätäni kohti paikkaa, jossa taivaan olisi pitänyt olla.
Mutta sen tilalla oli vain mustaa, pimeyttä, joka jatkui loputtomiin.
Kuvittelin, kuinka joskus tuo musta side poistuisi silmieni päältä, ja pystyisin katselemaan äärettömiin levittäytyvää, tummansinistä taivaankantta.
Voisin nähdä, kun illan tullessa tähdet syttyisivät valaisemaan tummunutta taivasta.
Ja voisin ehkä nähdä perheeni, minulla oli niin ikävä heitä.
Voisin leikkiä siskojeni kanssa ja kuunnella kuinka emoni kertoisi tarinoita omasta elämästään, ennen meitä.
Tuntisin vanhempieni sydämensykkeen, kun painautuisin väsyneenä heitä vasten.
Nukahtaisin tietäen, että he kaikki olisivat siinä, vierelläni, ja todellisia, eivätkä vain höpsö haave.
-Mikäs sinut saa noin masentuneen näköiseksi? Naaraskissan ääni hätkähdytti minut ajatuksistani.
Luimistin hieman korviani.
-Kuka olet? Ynähdin ehkä hieman liioitellun töykeästi.
Kuulin kuinka naaras naurahti ja istahti viereeni.
Vetäydyin hänestä kauemmas, turkkiani pörhistäen.
-Minun nimeni on Varjoturkki, olen Kastetassun mestari, naaras selitti kuuloistaen hyväntuuliselta.
En tiennyt ketään Kastetassua, mutta kai se oli joku oppilaista.
-Aha, minä olen Jokitassu, esittäydyin teennäisesti hymyillen.
En tiennyt mikä minua vaivasi tänään.
Minulle tuli heti paha olo Varjoturkin puolesta, joka yritti vain olla mukava.
-Se on hyvin kaunis nimi, toinen nuoremman naaraskissan ääni naukaisi hymyillen.
En tiennyt oliko hän ollut siinä koko ajan, vaiko tullut vasta.
-Minä olen muuten Kastetassu, naaras jatkoi iloisesti.
Nyökäytin naaraalle, antaen pienen hymyn nousta kasvoilleni.
En halunnut näyttää toisille, että minua ujostutti, vaikka he vaikuttivatkin mukavilta.

//Taas lyhyempää tarinaa :)

- Minä, Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot tapanne ja nyt on heidän vuoronsa nousta sotureiksi. Naavatassu, lupaatko suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla? Sulkatähti kysyi vaativaan sävyyn Liekkitaivaan oppilaalta, joka ei meinannut pysyä turkissaan soturinimityksensä aikana.
- Lupaan! Naavatassu vastasi innokkaana, mutta itsevarmana. Hänen mestarinsa ei voinut olla hymyilemättä ja tuntematta ylpeyttä rinnassaan. Hän oli itse kouluttanut Naavatassusta Nummiklaanin soturin arvoisen kissan ja nyt koko klaani juhlistaisi heitä. Liekkitaivas käänsi katseensa hetkeksi vierellään istuvaan Kuurahohteeseen, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys. Myös Havutassusta tulisi tänään soturi, kiitos Kuurahohteen opetuksen.
- Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin antamien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Naavatassu, tästä lähin sinut tunnetaan Naavasulkana. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat innokkuuttasi ja nopeuttasi ja hyväksyvät sinut täydeksi soturiksi, Sulkatähti julisti. Liekkitaivaan toisella puolella istuvat Saarnihäntä, Varjokukka ja Yötuuli henkäisivät ihastuksissaan ja kaikkien kolmen kasvoilla paistoi ylpeys. Seuraavaksi päällikkö kääntyi Havutassun puoleen.
- Havutassu, lupaatko suojella ja palvella tätä klaania elämäsi loppuun asti? Seinämäkiven päällä seisova naaras kysyi. Oppilas nyökkäsi.
- Lupaan, hän vastasi paljon rauhallisemmin kuin isosiskonsa.
- Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien voimien avulla annan sinulle soturinimesi. Havutassu, sinua kutsutaan tästälähin Havukuikaksi. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat lempeyttäsi ja ystävällisyyttäsi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi, Sulkatähti julisti ja pudottautui alas Seinämäkiveltä koskettaakseen kummankin tuoreen soturin otsia. Riehakkaat suosionosoitukset kaikuivat ilmassa.
- Naavasulka! Havukuikka! Naavasulka! Havukuikka!

Illan hämärryttyä Liekkitaivas sai viimeinkin olla yksin ja omassa rauhassa. Koko päivä oli mennyt Naavasulan ja Havukuikan taistelutaitojen arvioinnissa ja illan oli kruunannut kaksikon soturinimitys. Hetken hengähdystauko oli tarpeen. Hän nosti katseensa ylös pilvettömälle yötaivaalle, ja veti keuhkonsa täyteen lehtikadon viileää yöilmaa.
- Liekkitaivas, vielä jalkeilla tähän aikaan? Tuttu ääni kysyi soturin takaa ja kääntäessään päätään huomasi kolli Lehvähampaan astelevan lähemmäs häntä leirin suuaukon luota. Raidallinen kissa kumarsi ja antoi pienen hymyn nousta huulilleen.
- Tämä päivä oli rankka, halusin tulla hetkeksi pohtimaan ja selvittelemään ajatuksiani, Liekkitaivas selitti. Varapäällikkö hyrähti ja asteli entisen oppilaansa rinnalle.
- Oppilaan koulutus on hieno kokemus, mutta joka kerta minullekin tulee hieman orpo olo kun heistä tulee sotureita. Yhtäkkiä päivässä ei olekaan tarpeeksi tekemistä. Mutta kyllä se siitä helpottaa, usko pois, Lehvähammas lohdutti ja venytti selkäänsä.
- Naavasulka ja Havukuikka ovat yövartiossa, nyt on minulle siis oivallisin hetki lähteä yölliselle metsäreissulle, kun en muutenkaan saisi vielä aikaiseksi nukkua, varapäällikkö naukaisi ja lähtikin sitten jolkottelemaan järven suuntaan. Liekkitaivas hymähti ja nousi jaloilleen. Hänenkin pitäisi painua pehkuihin, jos kutsu aamupartioon kävisi. Soturi kipitti takaisin leiriin ja selitti vartiossa oleville Naavasulalle ja Havukuikalle Lehvähampaan lähteneen metsästämään, naarasta ei kannattaisi hetkeen odottaa takaisin. Sitten kolli asteli sotureiden pesään omalle paikalleen. Hän möyhi sammalvuoteensa muhkeaksi ja asettui makaamaan. Äkillinen lämmin ja turvallinen olo tulvahti raidallisen kissan sisimpään. Hän tunsi hailakan lämmön kylkeään vasten, kun Kuurasäde vaihtoi asentoaan Liekkitaivaan vieressä. Hän sulki silmänsä ja nukahti sinä samaisena hetkenä, vajoten unen ihmeellisiin maailmoihin.

Ja juuri kun nummiklaanilaiset luulivat saavansa hetken rauhan klaaninsa kesken, niin jotakin järisyttävää tapahtui. Lehvähammas ei ollut palannut aamuksi leiriin järjestämään aamupartioita kuten oli luvannut. Liekkitaivas, Naavasulka ja Havukuikka joutuivat samantien Sulkatähden kuulusteltaviksi, olivathan he viimeiset kolme kissaa ketkä olivat varapäällikön nähneet. Sen jälkeen lähetettiin etsintäpartiot. Sulkatähti johti yhtä, joka etsisi Nummiklaanin taka-rajalta, Hahtuvaturkki johti yhtä mikä kiertäisi Kuutamoklaanin ja Puroklaanin väliset rajat, suorittaen näin aamun rajapartioinninkin. Sadeläikän partion oli tarkoitus käydä järven puolella, mihin Lehvähammas oli alunperin yöllä lähtenyt. Liekkitaivas oltiin nimitetty partioon mukaan Tiikerililjan ja Sadeläikän oppilaan Saratassun kanssa. Heidän juoksuvauhtinsa oli rivakka ja partio hiljensi vauhtiaan vasta järven jyrkänteille päästyään.
- Täällä haisee vain todella vanha erakon hajujälki, pitäisi pitää parempaa huolta tästä rajapuoliskosta, Tiikerililja töksäytti, kun he olivat hetkeksi pysähtyneet haistelemaan ympäristöään. Liekkitaivas vilkaisi soturitarta, muttei kommentoinut mitään tuon lausahdukseen. Tällä puolella reviiriä ainoa uhka olisi erakot ja luopiot, jotka kyllä ymmärsivät olla astumatta Nummiklaanin reviirille. Lisäksi järven jyrkännettä ei kukaan pystyisi kiipeämään, joten ainoa tapa miten reviirin ulkopuolelta pääsisi Nummiklaanin alueelle, olisi kiertää takarajalle, missä Sulkatähti partioineen tällä hetkellä oli. Eniten soturia hermostutti se, että haistaisiko partio hänen tuoksuaan, joka veisi reviirin ulkopuolelle? Hän oli Liljaa nähnyt viimeksi muutama päivä takaperin ja siinä välissä oli ehtinyt sataakin, joten kaiken järjen mukaan Liekkitaivaan hajun olisi pitänyt huuhtoutua pois. Mutta aina olisi mahdollisuus hajujäljen löytymiselle.
- Lehvähammas on mennyt tästä! Sadeläikkä yhtäkkiä sanoi ja pinkaisi juoksuun, kohti takarajaa. Muu partio lähti soturittaren perään ja hetken päästä, kun jyrkänne laskeutui järven loppuessa, he pääsivät rajaviivana toimivan joen ääreen. Nyt Liekkitaivaskin pystyi haistamaan Lehvähampaan ominaistuoksun, vaikka hajujälki ei ollutkaan tuore. Takarajan kulmassa ei kuitenkaan ollut merkkejäkään Sulkatähden johtamasta partiosta. Olivatko he aloittaneet etsintänsä Kuutamoklaanin rajan puolelta ja olivat vasta matkalla järveä kohti? Partio hetken pyöri joen kaistaleen toisella puolella, yrittäen saada varapäällikkönsä hajujäljestä kiinni.
- Katsokaa! Tiikerililja yhtäkkiä sihahti. Liekkitaivas katsoi ensiksi soturitarta ja huomatessaan tuon hyökkäävän olemuksen, hän käänsi katseensa naaraan katsomaan suuntaan, joen toiselle puolelle. Kitukasvuisten puiden varjoissa seisoi kaksi kissaa, täysikasvuinen kolli ja ehkä oppilaan ikäinen naaras, joka selvästi piilotteli ensimmäisen takana. Kaksikko ei ollut ylittänyt Nummiklaanin rajaa, mutta olivat hyvin lähellä sitä. Kollisoturi paljasti hampaansa ja antoi kynsiensä työntyä ulos. Tiikerililja ja Saratassu näyttivät olevan valmiina loikkaamaan joen yli ja käymään kahden erakon kimppuun, kun taas Sadeläikkä seisoi varautuneena, mutta rauhallisena paikallaan.
- Voitte rauhoittua, meillä ei ole aikomusta ylittää rajaanne, harmaaturkkinen kolli naukui. Liekkitaivas ei tietenkään uskonut erakon puheita, vaikka tuo ei hyökkäävältä näyttänytkään. Lehtikato oli saapunut kanjoniin ja erakot olisivat saattaneet lyöttäytyä yhteen ja olla aikeissa tunkeutua klaanien reviirille yllätyshyökkäyksen muodossa, sillä riistaa oli niukasti ja klaanien reviirit olivat kanjonin rikkaimmat metsästysmaat. Vaikka lähistöllä ei muita hajuja tai liikkeitä aistittu, kollisoturin pitäisi pitää mielessään etteivät he välttämättä olleet keskenään rajalla. Sadeläikkä nyökkäsi ja viittoi muita nummiklaanilaisia rauhoittumaan.
- Ette vain sattuisi olemassa jonkinlaisessa etsintäpartiossa? Erakkokolli kysyi varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen. Liekkitaivas siristi silmiään ja otti muutaman askeleen eteenpäin selkä köyryssä. Mistä erakko oikein tiesi heidän tosiaankin olevan Lehvähampaan etsintäpartiossa?
- Kyllä, varapäällikkömme. Haluamme vain varmistaa hänen olevan kunnossa, sillä hän ei ole viimeyön jälkeen palannut leiriimme metsätysreissultaan, kollisoturi kertoi ja tarkasteli kahta erakkoa kulmiensa alta. Kummankin kissan silmät laajenivat ja heidän olemuksensa muuttuivat hieman säikähtäneeksi. Taas heidän välilleen laskeutui hiljaisuus.
- Tiedättekö jotakin? Tiikerililja sihisi ja asteli yhtä uhkaavana Liekkitaivaan vierelle, kuin mitä tummanpunainen kissakin oli. Vanhempi erakko nyökkäsi ja päästi suustaan syvän huokauksen.
- Jos tarkoitatte vaaleanrusehtavaa kissaa, jonka juuri löysimme vähän kauempaa metsästä, niin ei hänellä oikein hyvin pyyhi. Löysimme hänet kurkku auki raadeltuna kiven juuresta. Hän haisi vahvasti Nummiklaanilta, joten päätimme tulla rajalle ilmoittamaan asiasta, tummanharmaa kolli sanoi pahoittelevana. Nummiklaanin partiossa olevat kissat kohahtivat järkytyksestä.
- Onko Lehvähammas kuollut? Saratassu miukaisi. Erakkokolli nyökkäsi ja kääntyi.
- Haluatteko, että vien teidät hänen ruumiilleen?

Liekkitaivas makasi leirin reunalla, katse suunnattuna parantajien pesän pimeälle suuaukolle. Hän ei päässyt syyllisyyden ja surun olostaan irti. Jos hän olisi lähtenyt Lehvähampaan mukaan metsälle, tai kieltänyt tuota lähtemästä... Oli hänen syynsä, että Nummiklaani oli menettänyt varapäällikkönsä. Rakastetun, pidetyn ja urhoollisen varapäällikkönsä. Ja hänen entisen mestarinsa. Ketunkynsi ja Yötuuli eivät olleet saaneet kunnolla selville kuolinsyytä. Naaraan kurkku oli revitty auki, mutta haaskalinnut olivat ehtineet tehdä ruumiille niin pahaa jälkeä, ettei tiedetty mikä Lehvähampaan kimppuun oli oikein käynyt. Liekkitaivaan katse siirtyi päällikön pesälle, kun Sulkatähden luottosoturit Leopardilaikku, Kuurahohde ja Valkotäplä astelivat ulos pesästä. Vanhin sotureista näytti ärtyneeltä ja asteli sisäänkäyntitunnelista ulos, kun taas Kuurahohde ja Valkotäplä olivat astelemassa suoraan kohti raidallista soturia. Pieni paniikin tunne valtasi tummanpunaisen kollin.
*Olenko tehnyt jotakin väärää? Tai, mitä jos joku oli nähnyt minut Liljan seurassa...* Liekkitaivas mietti ja nousi jaloilleen. Hän yritti mahdollisimman neutraalisti katsoa kahta luottosoturia ja kumarsi pienesti noille, kun he pysähtyivät raidallisen soturin eteen.
- Kuurahohde, Valkotäplä, miten voin auttaa teitä? Tummanpunainen kolli kysyi ja väräytti korvaansa peitelläkseen hermostuneisuuttaan. Kaksikko varmasti kyllä huomasi kissan viiksien väpättävät ja hännän heiluvan ahdistuksesta, mutta kumpikaan luottosotureista ei tuntunut tarkkailevan hänen kehonkieltään tai edes näyttänyt erityisen ärtyneeltä tai pettyneeltä. Kuurahohde selvitteli kurkkuaan minkä jälkeen astui hieman lähemmäs Liekkitaivasta, kumartuen tuon kanssa samalle tasolle.
- Sinusta tulee uusi varapäällikkö, kolli kuiskasi hiljaa ja vetäytyi sitten takaisin Valkotäplän vierelle. Raidallisen soturin oranssit silmät levisivät kuun kokoisiksi ja tuon oli hyvin vakea olla pudottamatta leukaansa leirin multaiselle pohjalle asti. Niin että mitä? Hänen oli varmasti pitänyt kuulla väärin, siis hänestäkö muka varapäällikkö? Tässä pitäisi olla jokin virhe, miten muka hänestä voitaisiin yhtäkkä tehdä varapäällikkö? Soturitar selvästi huomasi Liekkitaivaan kauhistuksen ja kohensi ryhtiään, katsoakseen tummanpunaista kollia kulmiensa alta.
- Sulkatähdestä sinä olet hyvä valinta, olithan Lehvähampaan toinen oppilas ja satuit pelastamaan päällikkömme vuoristossa. Mene hänen pesäänsä kun olet saanut itsesi taas kasaan, Valkotäplä tokaisi ja kääntyi jolkotellakseen myöskin leirin sisäänkäynnille, mihin nopeasti katosi. Kuurahohde naukui onnittelunsa ja lipui itse Hahtuvaturkin luo. Raidallinen soturi jäi hölmistyneenä istumaan paikoilleen, yrittäen käsittää mitä juuri oli tapahtunut. Miksi ihmeessä Sulkatähti halusi hänestä uuden varapäällikön? Miten hän pystyisi korvaamaan Lehvähampaan?
- Eli tarkoittaako tämä sitä, että entinen mestarini on Nummiklaanin uusi varapäällikkö? Vähänkö siistiä! Naavasulan hihkaisu kuului Liekkitaivaan viereltä ja vastanimitetty soturi olikin yhtäkkiä vastakkain entisen mestarinsa kanssa. Naaraan silmissä paistoi innokkuus ja raidallinen soturi siristi silmiään yhä hämmentyneenä.
- Enpä usko, en... En minä nyt vielä varapäälliköksi halua, tummanpunainen kolli naukaisi vaivaantuneena. Vaaleanruskean kissan vihreissä silmissä paistanut innookuus kaikkosi ja tuon kulmat kurtistuivat.
- Mikset halua olla klaanimme uusi varapäällikkö? Olet koko klaanin urhein soturi ja paras mestari mitä yhdelläkään oppilaalla voi ikinä olla, Naavasulka kysyi pettyneenä. Liekkitaivas tuhahti ja väräytti hieman nolostuneena viiksiään. Tämä saattoi olla hänen entisen oppilaansa mielipide, mutta entäpä koko muun klaanin? Häntä tuskin pidettiin tarpeeksi hyvänä edes partioiden johtoon, joten kuinka iso mekkala siitä syttyisi jos hänet valittaisiin varapäälliköksi?
- Naavasulka puhuu totta, sinusta tulee aivan mahtava varapäällikkö! Sulkatähden ääni kuului yhtäkkiä heidän viereltään ja kumpikin kissoista kääntyi hieman yllättyneenä katsomaan päällikköään. Liekkitaivas tunsi karvansa pörhistyvän ja kumartaessaan naaraalle hän nielaisi, yrittäen sitten loihtia kasvoilleen jotakin muuta kuin hermostunutta ilmettä.
- Sulkatähti, enhän minä nyt oikeasti voi olla hyvä vaihtoeh-
- Liekkitaivas minä olen jo päätökseni tehnyt ja todennut sinun olevan parhain vaihtoehto koko Nummiklaanin tulevaisuutta ajatellen. Auringonlasku lähestyy enkä viitsi keskeyttää Lehvähampaan valvojaisia, joten tällä hetkellä ei muuta voi tehdä kuin mennä kutsumaan klaani koolle ja ilmoittaa heille uusi varapäällikkönsä, Sulkatähti naukui kumartuessaan lähemmäs Liekkitaivasta ja pikaisesti koskettaen tuon päälakea. Raidallinen soturi puhalsi ilmaa ulos suustaan, hänellä ei tainnut enää olla mahdollisuutta perääntyä tästä? Kyllähän jokaisen oppilaan kouluttaneen soturin haavena oli päästä varapäälliköksi, kuten oli ollut Liekkitaivaallakin. Hän ei vain ollut olettanut sen tapahtuvan näin äkkiä ja nyt kollista tuntui siltä että hän ei ollut ehtinyt valmistautua ollenkaan tähän tehtävään mikä hänelle nyt langetettiin. Sulkatähti hypähti kevyesti Seinämäkivelle kaikkeen tämänpäiväiseen verrattaessa. Klaanikokous kuulutettiin alkaneeksi ja päällikkö kertoi murtuneella äänensävyllä koko Nummiklaanille Lehvähampaan kohtalosta.
- Minun velvollisuuksiini kuuluu myös valita Lehvähampaan tilalle uusi varapäällikkö. Valinta oli vaikea, sillä olihan minulla vain päivä aikaa miettiä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että Liekkitaivas on oikea kissa tälle paikalle. Onko vastaväitteitä? Sulkatähti kysyi. Liekkitaivas käänsi katseensa hermostuneena klaanilaisten joukkoon, mutta kukaan ei pistänyt vastaan päällikkönsä päätökselle. Sen sijaan yleisöstä kuului kehuvia ja myötäileviä vastauksia.
- Selvä. Eli uusi Nummiklaanin varapäällikkö olkoon Liekkitaivas! Sulkatähti julisti puheensa päätteeksi ja seurasi katseellaan kuinka raidallinen kolli loikkasi Seinämäkiven vieressä olevalle pienemmälle kivelle. Liekkitaivas tuumi kääntyessään nummiklaanilaisia kohti hetken mitä olikaan lupautunut tekemään, mutta Ketunkynnen, Kuurasäteen, Naavasulan ja muiden hänen tuttaviensa tsemppaavat hymyt sysäsivät epävarmat ajatukset muualle. Kyllä hän pystyisi tähän, hän pystyisi ottamaan paikan vastaan Nummiklaanin uutena varapäällikkönä ja suoriutumaan hänelle annetusta tehtävästä loistavasti. Klaani hurrasi varapäällikkönsä nimeä ja loppuyön raidallinen kolli sai kuullenna onnitteluja ja kehuja muilta klaanitovereiltaan.

Välillä mietin, miten muilla meni. He kai olivat oppilaita. Erityisesti Jokitassu tai pentu, en tiedä kumpi, oli iso mietinnän aihe. Entä jos häntä ei hyväksyttäisi klaaniinsa, niinkuin minua? Lehtikuulla oli tehtävää, joten hän antoi minun mennä etsimään yrttejä. Löysin hierakkaa ja eksyin kaksijalkalaan löytäen kamomillaa mutten sen enmpää. Lehtikato oli peittänyt märällä lumellaan melkein kaiken, tai tappanut kasvit. Minun oli vaikea ymmärtää miten jotkut parantajat löysivät täältä yrttejä. Kuitenkin jotkut taisivat löytää. En ollut varma olinko lahjakas joten laskin sen varaan että vain lahjakkaat parantajat löysivät tällä säällä muita yrttejä. Lopulta vain yritin saalistaa. Kuulin hiiren ja yritin muistaa miten saalistamista opetettiin. Vaanin hiirtä ja kun aika tuli, syöksyin sen kimppuun. Metsästin myös oravan. Ajattelin että tämä saisi klaanin hyväksymään minut.

Leirissä, oli turha sanoa kotona, se kun ei ollut sitä minulle, vein saaliini kasaan. Moni huomasi sen ja nyökkäli hyväksyvästi. Kuitenkin kukaan ei kehunut minua tai osoittanut enempää kunnioitusta. Nappasin jotain kasasta ja etsin seuraa. Lopulta ehdotin Orvokkitassulle, jos söisimme yhdessä. Naaras nyökkäsi. Söimme vaitonaisina ja hiljaisuuden vallitessa. No, sitä ei kestänyt pitkään. Naaras lähti mestarinsa kanssa ja jätti minut yksin. Ja taas todistin sitä. Vaikka kuinka yritin en pystynyt olemaan tykkäämisen arvoinen.

Tuntui kuin kaikki riista olisi painunut maan alle heti, kun ilma vähänkin kylmeni, vaikka ei edes ollut pakkasta.
Minua harmitti se, että en voinut olla mitenkään hyödyksi.
Värjöttelin vain käpälät mutaiseen, liejuiseen räntään uponneena, yrittäen kuulostella edes pientä elonmerkkiä.
Rasahduksia kuului silloin tällöin, mutta kaikki äännähdykset eivät välttämättä lähteneet riistasta.
Tämän olin oppinut sen jälkeen, kun olin loikannut päistikkaa Punalehden kimppuun, ja saanut mestarini lähes nyrjäyttämään nilkkansa.
Raotin suutani hieman ja maistelin ilmaa.
Kaikki hajut tuntuivat peittyneen vetisen loskan alle. Miten minusta ikinä tulisi soturia? Kurkkuani kuristi harmista.
Ravistin päätäni, en voisi olla ikinä yhtä hyvä kuin muutkin, jos en uskoisi itseeni.
Purin huultani ja tarkkailin lähiympäristöä.
Kului hetki ilman minkäänlaista havaittavissa olevaa ääntä.
Heilautin korviani innostuneena, kun kuulin pientä rapinaa edessäni siintävässä pusikossa.
Hengitin syvään, ei tämä olisi yhtään sen vaikeampaa, kuin kaislankorren nappaaminen.
Painauduin matalaksi loskaa vasten niin, että vatsakarvani kastuivat, saaden minut sävähtämään iljettävää märkää tunnetta.
Astelin varovasti eteenpäin, pysähtyen arviolta ketunmitan päähän saaliista.
Astuin vielä yhden askeleen, ja rapina loppui.
Jähmetyin paikalleni, jännittäen lihakseni loikkaan.
Kuulin kuinka eläin lähti kipittämään karkuun.
Loikkasin horjahtaen eteenpäin, ja lähdin pinkomaan pikkueläimen perään.
Päästäisen oli hankala liikkua korkeassa ”hangessa” joten minulla oli edes jonkinlainen etulyöntiasema.
Horjahtelin silloin tällöin, ja olin vähällä kaatua maahan, mutta pakotin itseni jatkamaan.
Viimein pystyin loikkaamaan eläimen kimppuun, saalis oli niin lähellä.
Tunsin kuinka käpäläni painoivat pienen eläimen vasten maata, saaden sen vikisemään lohduttomasti.
Hetken sisälläni pisti sääli eläintä kohtaan, mutta painoin sen taka-alalle ja annoin eläimelle pikaisen puraisun.
Nostin saaliini ylös lumesta ja lähdin loikkimaan minun ja Punalehden sopimaa tapaamispaikkaa kohti.
Puoli päivää siinä meni, mutta minä olin saanut sen!
Ja päästäinen oli vielä harvinaisen hyväkuntoinen, se oli pulskempi kuin yleensä Lehtikadon aikaan saadut saaliit, mutta laihempi mitä olin odottanut.
Maistoin Punalehden ominaistuoksun ilmassa, kun saavuin hiekka-aukiolle.
Jolkotin mestarini luokse, päästäinen ruumis suussani roikkuen.
-Hyvin tehty, Punalehti tokaisi.
Mestarini nosti oman saaliinsa suuhunsa ja mumisi jotain lähtemisen suuntaista.
Kun aloimme tassuttamaan kohti leiriä, en voinut peittää rinnassani kuplivaa ylpeyden tunnetta.

***

Olin hyvällä mielellä, kun menin valitsemaan itselleni jotain syötävää.
Olin nimittäin vienyt päästäiseni pentutarhalle, ja käynyt vaihtamassa pikaisesti kuulumisia Kielopuron kanssa.
Vanhalla naaraalla oli mennyt hyvin, ja hän oli nykyään Monnipennun ottoemo.
Olin päätynyt jutustelemaan vielä pennunkin kanssa vähän aikaa, ja tajunnut, että tuo oli hyvin mukava kissa.
Sitten minulle oli kuitenkin tullut nälkä, ja olin joutunut keskeyttämään Monnipennun selityksen isosta ketusta, jonka hän oli nähnyt unessaan.
Kolli oli kuulemma ajanut sen tiehensä käyttämällä hienoja taisteluliikkeitä.
Minua hymyilytti, kun poimin riistakasasta ruipelon oravan.
Pennut olivat todella ihania, ja heidän kanssaan oli mukava olla.
Tassutin oravan kanssa oppilaidenpesän viereen, ja mutustelin sitä mietteliäänä.
Mitenköhän siskoillani meni uusissa klaaneissaan?
Minusta oli oikeastaan hieman epäreilua, että Salamapentu, ja Kaunopentu olivat samassa klaanissa, mutta minä ja Surupentu eri klaaneissa.
Mutta olihan se tietenkin järkevämpää olla laittamatta suurisuista Kaunopentua Kuutamoklaanin, jossa joku häneen kyllästynyt soturi tekisi hänestä päivällistä.
Sain syötyä oravani loppuun, joten päätin painella suoraan nukkumaan.
Sen verran nimittäin olin saanut selville, että aurinko oli hiljalleen painumassa mailleen.

Ratamotassu asteli tyytyväisenä kuusten varjoissa, haistellen viileää ilmaa. Hän oli juuri palannut metsästämästä mestarinsa, Linnunsiiven, kanssa ja oli saanut vain yhden laihan hiiren kiinni. Ratamotassu ravasi kohti tuoresaaliskasaa, joka tuntui pienentyvän koko ajan entisestään. Hän asetti hiiren sinne ja huokaisi, istahtaen hetkeksi aikaa viileälle maalle. Kurkaten leirin toimintaan, hän huomasi Surutassun, Kuutamoklaanin parantajaoppilaan, kävelemässä kohti parantajan pesää hitaasti. Ratamotassu seurasi valkoista naarasta katseellaan ja kulkeutui omiin ajatuksiinsa.
*Millaistakohan olisi olla parantaja* Hän pohti tuijottaen tyhjyyteen. *Ei* Ratamotassu ravisti päätään. *Minusta tulee soturi, aion taistella Kuutamoklaanin puolesta.*
Silti jokin ajatuksessa aina mietitytti häntä, vaikkakin paikka oli jo varattuna.
Ratamotassu jatkoi matkaansa tuoresaaliskasalta oppilaiden pesään, sillä hänen pienet tassunsa meinasivat jäätyä loskassa jatkuvasta tarpomisesta. Siispä hän nousi ylös ja suuntasi kohti oppilaiden pesää, ohi kieliä vaihtavien sotureiden, jossa Hiljaisuustassu lepäsi. Hän oli isokokoinen, toisin kuin Ratamotassu, joka oli pienehkö, etenkin klaanilaisiinsa verrattuna. Kuutamoklaanin kissat olivat rotevia ja isoja, ja Ratamotassun mieltä painoi usein väärä kokonsa, vaikka Linnunsiipi vakuuttelikin usein toisin. Naaras asteli kohti nukkumapaikkaansa ja huomasi muutaman auringonkierron sitten löytämänsä leskenlehden. Kissa kallisteli päätään häntä nykien, pohtien mitä tekisi sillä. Kohta Ratamotassu irrotti kasvista yhden lehden hampaillaan ja alkoi pureskella sitä vakaasti. Hetken kuluttua lehti oli tahnamaista, joka oli hyvä merkki, hänen kuulemansa mukaan. Oranssi naaras nosti oikean etutassunsa niin, että hän näki sen selkeästi anturansa, ja alkoi sukia niitä antaen lehtitahnan vaikuttaa niihin. Hän oli ohimennen kerran nimittäin kuullut, kun Kuutamoklaanin parantaja, Lehtikuu, oli opettanut Surutassulle kuinka leskenlehti auttoi kipeisiin anturoihin mainiosti, ja kuinka sitä löytyi heidän reviiriltään. Oli ihme kuinka näin lehtikadon aikaan kukkiva leskenlehti vielä löytyi, mutta Ratamotassu oli ottanut sen mielissään metsästyspartion aikaan mukaansa. Ratamotassu kehräsi hetken aikaa ja alkoi sukia toista etutassuaan hiljalleen. Pian homman viimeisteltyään hän nielaisi loput tahnasta tietämättä mitä tehdä sillä ja laskeutui kippuralle. Hän lepäisi hetken, vaikka olikin vasta auringonhuppu. Ratamotassu sulki silmänsä ja alkoi vaeltaa hiljalleen unten maailmaan.

"Kiitos, että suostuit tulemaan Mustakynsi. Tiedän, että koko leiri on kaaoksessa ja kaikilla on hirveä kiire valmistautua huomiseen taisteluun, mutta tämä on tärkeää", Ruskohaukka naukui kipittäessään ripeään tahtiin Kuutamoklaanin reviirin halki. Seurasin kollia ja irvistelin tuntiessani yllämme olevien puiden oksilta tippuvan vettä suoraan päälleni. Tämä päivä oli ollut erityisen sateinen sekä harmaa ja illan kruunasi kaatosade, joka teki reviirin havuneulapohjasta yhtä mutavelliä. Se ei kuitenkaan ollut estänyt kuutamoklaanilaisia harjoittelemasta tauotta Puutähden ja Luuklaanin uhkausta vastaan. Tai Ukkostähden uhkaavia sanoja, missä oli luvannut repiä jokaiselta korvat päästä joka ei taisteluharjoituksiin osallistunut. Neljäsosakuu oli kulunut liian nopeasti, tuntui kuin eilen olisi ollut klaanien kokoontuminen mihin Puutähti ilmestyi. Aurinkomyrsky oli päästänyt meidät leiristä ulos vain sillä ehdolla, että menisimme metsästämään, nyt kun metsätyspartioita oltiin vähennetty ylimääräisten taisteluharjoitusten takia ja klaani tarvitsisi kaiken mahdollisen voiman huomista taistelua varten. Kuutamoklaanilaiset näkivät tällä hetkellä nälkää, onneksi varapäällikkö pystyi ymmärtämään ja olemaan järkevä asian suhteen. Minusta kuitenkin tuntui siltä ettei Ruskohaukka ollut pyytänyt minua mukaansa vain metsästämään. Soturi johdatti minut reviirimme eteläosaan, kohtaan missä havupuut katosivat ja lehtipuut alkoivat kasvamaan niiden tilalla. Laskeuduimme pienen mäenkumpuran ja kolli kumartui ryömiäkseen sen juuressa kasvavan suurilehtisen pensaikon juureen. Seurasin kollia ja ahtauduin hänen kanssaan pieneen tilaan. Puristin kynteni maapohjaan tuntiessani lehtien päälle laskeutuneen veden liukuvan päällemme, mutta muuten lehdet pitivät turkkimme kuivana sateelta.
"Eikö olekin oiva tarkkailupaikka? Tässtä kulki aikaisemmin puro, mutta sen kuivuessa se vei kaikki kasvitkin mukanaan, joten nyt näemme hyvin toiselle puolelle missä lehtipuut harventuvat ja Nummiklaanin reviirin nummikummut voi nähdä taivaanrannassa", Ruskohaukka naukui ja siirsi itsensä kylkeeni kiinni. En sävähtänyt yllättävää kosketusta vaan painauduin itsekin lähemmäs soturin paksua karvapeitettä. Kukaan ei olisi näkemässä meitä, joten miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja hakisi kollista lämpöä? Me olisimme vain kaksin täällä, eikä minun tarvitsisi miettiä mitä Kyyhammas tai Puutähti tästä ajattelisi. Ei minulla nyt oikeasti ollut tunteita pelissä mukana...
"Hyvä tarkkailupaikka jos odottaisimme Nummiklaanin hyökkäystä. Mutta meidän vihollisemme iskee Neljän virran tammelle suunnasta mitä emme osaa odottaa", naukaisin ja laskin pääni rusketaurkkisen kissan lavan päälle. Kasvoillani oli neutraali, ehkä jopa tylsistynyt, ilme. Kynsiäni syyhysi päästä iskemään kiinni jokaiseen joka uskaltaisi vahingoittaa Puutähteä tai Kyyhammasta. Olisi se sitten jonkun toisen klaanin kissa tai kuutamoklaanilainen. Ruskohaukka vaihtoi hieman asentoaan, ollakseen nyt enemmän minua kohti ja huokaisi sen verran epätavalliseen sävyyn, että pystyin kiinnittämään siihen huomiota. Ei sillä, ettei minun koko huomioni jo miltei ollut soturissa.
"Siitä tulikin mieleeni... Ehh... Mustakynsi, minusta tuntuu siltä, että meidän ystävyytemme on syvenemässä. Tai ainakin minä pidän sinusta, enemmän kuin ystävänä. Siksi mietinkin... Tämän taistelun jälkeen, jos Tähtiklaani suo meidän kummankin selviävän hengissä niin voisimmeko harkita... Yhteistä tulevaisuutta?" Ruskohaukka kysyi ja tuijotti tummilla silmillä omiani. Pieni vesipisara putosi lehtien välistä hänen otsalleen ja valui hänen kuonoaan pitkin maahan. Vedin syvään henkeä, epäilevä katse kasvoillani ja puristin hampaitani yhteen. Tämä ei mennyt ollenkaan niinkuin tämän olisi pitänyt mennä. Tarkoitus oli vain leikkiä soturin tunteilla, saada mahdollisesti jotakin tietoja Ukkostähdestä ja yrittää saada hänen päänsä käännettyä Puutähden suhteen. Ja nyt hän kertoo välittävänsä minusta, eikä kollilla ole pienintäkään halua seurata luopiopäällikköä, minkä takia hänet tullaan tappamaan.
"Mitetitään sitä sitten taistelun jälkeen", naukaisin lyhyesti ja laskin pääni takaisin Ruskohaukan lavalle, suunnaten katseeni Nummiklaanin reviiriä kohti. Miksi tuo typerä hiirenaivo ei voinut odottaa taistelun jälkeiselle ajalle typerän tunnustuksensa kanssa? Taistelussa soturista olisi päässyt helposti eroon, tai hänet olisi viimeistään sen jälkeen tapettu jonkun toisen tassun kautta eikä minun, koska tuo ei olisi Luuklaaniin liittynyt. Ei edes seuratessaan minua, viis siitä mitä kaikkea hän tunsi, hänen ylpeytensä klaaniaan kohtaan meni kaiken edelle. Tunnustuksen kuuleminen teki tästä kaikesta nyt niin paljon vaikeampaa. En todellakaan tiennyt oliko hän minulle enemmänkin, kuin 'ystävä' ja jos hän olisi Luuklaaniin liittynyt, olisin ehdottomasti harkinnut kollin ehdotusta. Niin ei vain ikinä tulisi tapahtumaan.

***

Mustakynsi istui muiden klaanitovereidensa joukossa, odottamassa lähtöä klaanien kokoontumiseen ja samalla pohtien kovasti viimeöistä untaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miksi näki noin todentuntuisia, miltei muistoilta tuntuvia unia. Jokin syy sille kuitenkin oli, koska unien tapahtumat selkeästi liittyivät toisiinsa ja johdattelivat jotakin suurta kohti. Hän toivoi saavansa edes hetken rauhaa niiltä, viimeöisessä unessa oleva rakkaudentunnustus oli saanut hänet miltei oksentamaan herättyään.
"Hei Mustakynsi, ehditkö tulemaan hetkeksi tänne?" Lehmusvarjon ääni havahdutti soturittaren ajatuksistaan ja kääntäessään päätään, hän huomasi kollin oleskelevan aivan leirin reunamilla, havupuun takana. Naaras katsoi ympärilleen, Varistähteä ei vielä näkynyt, joten partio ei vielä lähtisi liikkelle. Mustakynsi kipitti nopeasti soturin luo ja kulmat koholla katsoi tuota. Mitä asiaa oranssiturkkisella kissalla oikein oli, kun näin syrjään piti vetäytyä keskustelemaan?
"Meidän pitäisi varmaankin keskustella Hiljaisuustassun ja Leijonatassun loppuarvioinnista. Suoritetaanko se tämän lehtikadon aikana, kovimpien pakkasten aikaan? Riistaa olisi miltei mahdoton löytää ja loppusuorituksesta tulisi kunnon koettelumus", Lehmusvarjo myhäili ja sen sijaan, että katsoisi soturitarta, hänen katseensa oli kokoontumispartion luona istuvassa Leijonatassussa. Tarkemmin katsoessaan naaras huomasi kuinka vihreäsilmäisen kollin kuonossa oli hailakoita naarmuja ja tuon turkki oli joiltakin osin pöllyytetty kunnolla solmuun. Hänen oppilaansa oli selvästi antanut harjoituksissa mestarilleen kunnon kyytiä, eikä soturi ollut selvästikkään pitänyt siitä.
"Sopii minulle. Sinun kannattaisi siistiytyä, Varistähti tuskin päästää sinua mukaan tuon näköisenä ja minä en todellakaan ajatellut katsoa Leijonatassun perään", Mustakynsi hymähti ja sipaisi käpälällään oranssiturkkisen kissan lavalla olevaa karvaa suoremmaksi. Lehmusvarjo käänsi katseensa soturittareen ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat, mutta naaras laski etutassunsa alas ja kiepahti ympäri, mennäkseen takaisin kokoontumispartion luo. Hän ei edes ehtinyt kertaamaan mielessään mitä juuri oli tapahtunut, kun pari oranssinruskeita silmiä tavoitti mustaturkkisen kissan katseen. Syreenikukka mulkoili häntä sotureiden pesän edustalta, ja soturittaren silmät olivat selvästi viirulla. Mustakynsi siristi omia silmiään katsoessaan tuota, mutta heidän katsekontaktinsa katkesi, kun pari kuutamoklaanilaisia käveli heidän välistään. Keltasilmäinen kissa tassutteli partionsa luokse hymähtäen, mikä tuotakin naarasta nyt oikein riivasi?

Oli Korpinkutsun valvojaisten jälkeinen aamu. Paarmahehku katseli makuullaan luolan seinämää pitkin valuvaa aamukasteen pisaraa, ja vilkaisi sitten Loskaliitoa, joka käveli kankeasti asetellen valkojuovaisia jalkojaan häntä kohti. Naaraan silmissä välkehti suru, vaikka soturi näytti yrittävän peitellä sitä.
”Hei Paarmahehku! Onko suunnitelmia tälle päivälle?” Loskaliidon tavanomainen, pirteä äänensävy halkeili. Paarmahehku nousi seisomaan ja ravisteli tomun turkistaan, ennen kuin kääntyi sisarensa puoleen yhtä viileästi kuin yleensäkin.
”Ajattelin juuri lähteä metsälle”, kolli naukui katsellen juovia kivilattiassa Loskaliidon valkeiden käpälten juuressa. Kylmenevä ilma ei oikeastaan houkutellut, mutta Loskaliidon tuntien naaras ehdottaisi metsästysreissua pian itse.
”Ai. Saisinko tulla mukaan?” solakka, vaaleajuovainen naaras kysyi ja siirsi maassa laahaavaa häntäänsä kuin pieneksi innon merkiksi. Paarmahehku näki kuitenkin ettei tuo ollut iloinen.
#Huolestuttavaa#, Paarmahehku ajatteli vilkaistessaan vielä kerran taakseen, ennen kuin ravasi Loskaliidon perään. Naaras oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kipitti pikavauhtia kohti uloskäyntiä.
#Mutta kait se on vain luonnollista menetyksen jälkeen. Eikä tätä kestä kauaa.. Tuo hiirenaivo tuskin muistaa, mitä valitsi tuoresaaliskasasta eilen#, soturi ajatteli vaihtaessaan luottavaisia katseita siskonsa kanssa. Himmeä valo loisti ulos luolan suulta, mutta Paarmahehku tiesi auringon pysyneen viime aikoina visusti pilvimassan takana.
”Viimeksi kävimme kahdestaan metsällä, kun Huurrekukka kuoli”, Paarmahehku muisteli aloittaen keskustelua.
#Ei varmaan paras puheenaihe tälle kerralle#, hän tuhahti mielessään.
”Totta. Miksi kissojen pitää kuolla? Tähtiklaanin kiitos kuitenkin, että Perhostassu on kunnossa”, Loskaliito naukui alakuloisesti, ja katsahti ylös harmaalle taivaalle. Paarmahehku nyökkäsi pienesti, mutta avasi suunsa sitten:
”Kuoleminen on vain luonnollista. Se on kaikilla edessä.”
”Olet oikeassa. Mutta sil-” Loskaliidon nyyhkäisy keskeytti naaraan lauseen. Paarmahehkun keltaiset silmät vaelsivat kallionseinämiä vaivaantuneina, kun he kulkivat eteenpäin.
”Onneksi Korpinkutsu on nyt Tähtiklaanissa. Hänen ei tarvitse huolehtia mistään, ei edes lehtikadosta”, Loskaliito naukui vielä. Paarmahehku irvisti hyytävälle viimalle, joka kävi kaksikon läpi, juuri kun Loskaliito sai viimeisen sanan suustaan, silloin kun he lähtivät kapuamaan ylemmäs vuoristoon. Naaraan sanat olivat liian toiveikkaita hänen makuunsa, mutta Paarmahehku tyytyi olemaan vaiti. Jos Korpinkutsu tosiaan oli päätynyt esi-isiensä maille, ehkä jopa häntäkin odottaisivat vielä pitkän elämän jälkeen makoisat päivät Tähtiklaanissa. Mutta tällä hetkellä sellainen ajatus tuntui vieraalta. Ajatellessaan Paarmahehku seurasi katseellaan kissojen yli lentävää pikkulintua, joka räpytteli siipiään ankarasti tuulenvirettä vastaan.
#Typerys. Ihan niin kuin voisit olla tuulta voimakkaampi#, Paarmahehku tuhahti ja kiristi tahtiaan. Linnun näkeminen oli herättänyt hänen vatsanpohjassaan polttavan nälän tunteen; mitä nopeammin hän ja Loskaliito päättäisivät metsästysretkensä, sitä nopeammin hän saisi valita itselleenkin jotain syötävää riistakasasta.
Heidän kulkiessaan Loskaliito kiitti Tähtiklaania tavallistakin useammin, kuin jokainen naaraalle tapahtunut hyvä asia olisi ollut tähtikissojen ansiota. Vaitonaisena kuunnellessaan siskonsa puhelua kylmä tyhjyys alkoi tuntua Paarmahehkusta Tähtiklaania todellisemmalta vaihtoehdolta kuolemanjälkeiselle elämälle. Mutainen rinne lipsui kollin tassujen alla, ja hän antoi kynsiensä liukua ulos tarttuakseen maahan tiukemmin. No, kait lehtikadon tehdessä tuloaan joka kissan usko esi-isien aina niin hyväntahtoisiin henkiin oli koetuksella. Paarmahehku uskoi, ettei monikaan vain uskaltanut ilmaista ääneen epäilyksiään henkikissojen läsnäolosta tai olemassaolosta. Itse hän ei välittänyt aiheesta juurikaan, tai niin hän ainakin totesi itselleen.
Tovin kuluttua Paarmahehku keskeytti alemmaksi polkua ajautuneen Loskaliidon terävällä hännänheilautuksella ja vilkaisi taakseen avautuvaa maisemaa. Kanjoni kylpi aamuauringon kellastamassa sumussa.
”Tämä taitaa olla-”
”Hei, seis! Haistan jotain herkullista!” Loskaliito sähähti yllättäen keskeyttäen Paarmahehkun lauseen ja saaden hänet säpsähtämään.
#-sopiva korkeus#, Paarmahehku viimeisteli mielessään, kun harmaajuovainen naaras kapusi jo nopeasti muutaman kiven yli. Loskaliito loikki huuliaan lipoen kohti lehtensä pudottanutta pensasta jyrkänteen reunalla. Paarmahehku murahti sisarensa impulsiivisuudelle, tässä vaiheessa enemmän tottumuksesta kuin ärsyyntymisestä.
#Oli Tähtiklaani olemassa tai ei, me olemme täällä, ja meillä on klaani ruokittavana#, Paarmahehku lausui päättääkseen pohdintansa, ja lähti hiipimään muutamien kivenlohkareiden vierustaa. Soturi maisteli ilmaa ja helpottui hetkessä löydettyään melkein heti hajujäljen, jota seurata.

Lumisydän istui leirissä ja katseli kuinka kokoontumispartio katosi pitkien, huurteisten kaislojen sekaan. Hän ei ollut tällä kertaa päässyt mukaan, mutta ehkä Ututähti soisi hänelle sen ilon seuraavalla kerralla. Soturi nousee ja on juuri jatkamassa matkaansa sotureiden pesälle, kun huomaa Hunajavirran pälyilevän ahdistuneen näköisenä kokoontumispartion perään. Kollin mielenkiinto herää ja hän astelee parin askeleen lähemmäs päällikön luottosoturitarta.
"Hunajavirta, onko kaikki hyvin?" Lumisydän kysyi, laskien päätään hieman alemmas kunnioituksen merkkinä. Naaras kääntää pikaisesti katseensa laikukkaaseen kissaan ja huokaisee syvään.
"Olen vain huolissani. Muistatko Nummiklaanin Usvakarvaa?" Hunajavirta esittää vastakysymyksen ja kaapii hitain vedoin etutassullaan leirin hiekkaista maapohjaa. Soturi kurtistaa kulmiaan yrittäessään miettiä, että kenestä on oikein kyse. Viimeisimmässä kokoontumisessa missä hän oli Sulkatähti saattoi mainita erään klaaninvanhimman katoamisesta, olisiko kyseessä sama kissa?
"Se Nummiklaanin kadonnut klaaninvanhin?" Lumisydän kysyy kävellessään hieman lähemmäksi luottosoturitarta, kun tuo selvästi halusi aloittaa pienimuotoisen keskustelun asiasta. Kolli seisahtuu naaraan vierelle ja katsoo pesätoveriaan pää hieman kallellaan.
"Juurikin se. Olisin halunnut päästä mukaan tähän kokoontumiseen kuulemaan olisiko hänet löydetty. Minua on kalvanut useampi kuu tämä asia", Hunajavirta sanoo, pikaisesti katsoen vierelleen pysähtynyttä soturia. Luottosoturittaren kasvoilla ei näkynyt kyyneliä, eikä tuon ääni värissyt, mutta huolissaan hän oli. Lumisydäntä alkoi kiinnostamaan, että minkälaiset näiden kahden naaraan välit oikein olivat. Tapasivatko hekin samalla tavalla Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalla, kuten hän ja Haukkakiito olivat tavanneet?
"Oliko hän läheinen sinulle? Tai kenties jonkinlaista sukua?" Soturi kysyi. Hunajavirta pudisti päätään ja nielaisi.
"Ei, tuttu vain. Tiesitkö, että hänestä piti tulla varapäällikkö Lehvähampaan sijaan? Mutta kettuhyökkäyksessä hän menetti lapsensa. Se oli hänelle liian iso piikki nieltäväksi ja hän ikään kuin kadotti elämäntajunsa ja siirtyi klaaninvanhimpiin. Ennen sitä me olimme hyvissä väleissä, joku kutsuisi meitä ehkä ystäviksikin", luottosoturitar vastaa ja huokaisee taas syvään. Lumisydän oli hieman yllättynyt naaraan kertomasta. Hän ei osannut kuvitella Nummiklaanin varapäällikkönä jotakuta muuta kuin Lehvähammasta, naaras oli toiminut Sulkatähden kanssa johtoportaana soturin koko elämän ajan.
"Toivottavasti hänelle ei ole sattunut mitään", Hunajavirta huokaa. Kolli sipaisi hännällään varovasti pesätoverinsa häntää ja viittoi päällään sotureiden pesän suuntaan.
"Kävele kanssani samaa matkaa pesälle? Jos Nummiklaanilla on jotakin ilmoitettavaa Usvakarvasta, me kuulemme sen kyllä aamulla, turha valvoa sen takia", Lumisydän naukaisi. Luottosoturitar katsoo nyt laikukasta kissaa kyynelistä ja surusta kostuneilla silmillä... Mutta nyökkää lopulta ja kääntyy kulkeakseen soturin kanssa pesälle...

Lumisydän makasi sammalpedillään ja tunsi nukahtavansa, mutta yhtäkkiä hän tunsi jonkin koskettavan lapaansa. Kosketus tuntui fyysiseltä, mutta samaan aikaan se tuntui... Keksityltä? Soturi kohotti päätään ja avasi silmänsä vain nähdäkseen häikäisevän hahmon vierellään. Kolli tunsi kyynelien valuvan hänen poskiaan pitkin ja surun takertuvan kurkkuun. Hahmon katse oli lempeä ja tuo kumartui koskettamaan pojanpoikansa kuonoa.
"Anteeksi Kultakuiske. Olen todella pahoillani siitä mitä sinulle tapahtui", laikukas kissa sanoi ääni surusta väristen.
"Ei syy ollut sinun. Luuklaanilaiset sen tekivät. Älä ikinä syytä itseäsi siitä mitä minulle tapahtui, olit vain oppilas silloin. Muista, olen aina lähelläsi. Suojelen sinua ainiaan", Kultakuiskeen ääni kuiskasi Lumisydämen korvan juuressa. Kylmät väreet kulkivat soturin kehon läpi. Turvallisuus ja lämpö, minkä Kultakuiske oli tuonut mukanaan katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Kolli jäi tuijottamaan sotureiden pesän kattoa ja kuiskasi hiljaa:
"Jos näen yhdenkin luuklaanilaisen vielä, he ovat tuhoon tuomittuja."

Ohut, loskainen lumikerros maan pinnalla lätisi ja muuttui entistä sohjoisemmaksi Tihkutäplän polkua kulkevian käpälien alla. Harmaakuvioinen naaras höristi korviaan ja kuunteli ympäristöä samalla kun antoi katseensa käydä läpi kuuran peittämän aluskasvillisuuden, jos seasta erottaisi saaliseläinten liikkeitä. Reaktio oli automaattinen, vaikkei hän ollutkaan metsällä, vaan rajapartiossa Laikkutassun, Ruostehallan ja Pilvipyrstön kanssa. Kissat kulkivat kohti Nummiklaanin rajaa, eikä kukaan ollut hetkeen sanonut mitään, joten Tihkutäplän huomio oli harhaillut jonnekin toisaalle. Harmaa naaras vilkaisi taakseen varmistaakseen, että hänen oppilaansa oli vielä siellä. Laikkutassu kulki eteenpäin kuuliaisena – naaraan korvat olivat kääntyneet vienosti luimuun ja tuon valkea ja mustan ja oranssin laikukas turkki oli pörhöllä. Lisäksi oppilaan katse oli suunnattu alas, ja oranssit silmät olivat vetäytyneet keskittyneiksi viiruiksi. Oli nuoren naaraan ensimmäinen oikea rajapartio, ja tuon oli varmasti todella keskityttävä pysyäkseen kovassa tahdissa mukana.
”Laikkutassu, haistatko jotain erikoista?” Tihkutäplä päätti kysyä. Laikkutassu havahtui keskittyneestä tilastaan ja nosti katseensa mestariinsa. Laikukkaan naaraan silmät laajentuivat, ja hänen viiksensä värisivät kun hän maisteli ilmaa.
”E-en juuri. Vain kuusia, ja vähän Nummiklaania”, oppilas myönsi ja katseli ympärilleen varuillaan. Tihkutäplä vilkaisi edellä kulkevia Ruostehallaa ja Pilvipyrstöä, jotka pysyivät vaiti, mutta kuuntelivat heitä varmasti.
”Entä saalista? Jotain, mitä et ole vielä itse metsästänyt?” Tihkutäplä esitti jatkokysymyksiä. Soturi oli aiemmin huomannut laimean jäniksen hajujäljen siitä suunnasta, johon he olivat menossa. He olivat parin pitämänsä metsästysharjoituksen aikana kohdanneet jo hiiriä ja oravia, mutta jänis oli sen verran vieras saalis Kuutamoklaanin reviirillä, että se olisi Laikkutassulle luultavasti täysin uusi tuoksu.
Laikkutassu veti syvään henkeä, ja ummisti silmiään kuin terästääkseen aistejaan. Naaras heilautti häntäänsä.
”Onko se… Jänis?” oppilas henkäisi mietittyään tovin.
”Oikein hyvä, juuri sitä tarkoitin!” Tihkutäplä naukui helpottuneena. Laikkutassu oli ehkä joskus maistanut jänistä, ja oli hienosti kaivanut laimeahkon hajun toisten alta.
”Voidaanko me metsästää se?” oppilas kysyi ja kallisti päätään pienesti.
”Vaikuttaisi siltä, että se on jo kerennyt Nummiklaanin puolelle”, Ruostehalla kommentoi ja nakkeli punaruskeita niskojaan.
”Niin. Se olisi kyllä ollut oivaa harjoitusta”, Tihkutäplä harmitteli.
”Kyllä niitä jäniksiä tulee vielä. Tiesittekö muuten, että ne osaavat uida?” Pilvipyrstön nauku kaikui partion edeltä. Laikkutassu nosti epäilevän katseensa Tihkutäplään. Harmaakuvioisen soturin oli kohautettava hartioitaan ja väräytettävä viiksiään pahoittelevasti, kun ei voinut antaa varmistusta oppilaalleen. Laikkutassu nyökkäsi kuuliaisesti, ja Tihkutäplä kääntyi taas menosuuntaan päin. Laikkutassu oli sopeutunut lähipäivinä oppilaselämään hänen mielestään loistavasti. Laikkutassu oli tottelevainen ja innokas oppimaan, ja naaraalla oli jo nyt parempi harkintakyky kuin useimmilla ikäisistään. Iloinen tunne leimusi aina Tihkutäplän rinnassa, kun hän opetti Laikkutassulle jotain uutta, ja nuoren naaraan silmät loistivat haltioituneina. Pienet onnistumiset ja nopea kehitys, joita Tihkutäplä sai todistaa, saivat hänet uskomattoman ylpeiksi. Jo muutaman päivän aikana, Laikkutassusta oli tullut hänen silmäteränsä.

Auringonhuipun koitettua Tihkutäplä vei Laikkutassun taisteluharjoituksiin. Kaksikon palatessa leiriin oli jo pilkkopimeää. Laikkutassu hoiperteli suoraan oppilaiden pesään väsyneenä ankarasta harjoittelusta, muttei valittanut sanaakaan särystä tai kylmästä.
#Hän ansaitsee kyllä palkinnon tuosta sinnikkyydestä#, Tihkutäplä ajatteli lämpimästi, ja suuntasi kohti sotureiden pesään katsottuaan, että laikukas oppilas pääsi varmasti pesälleen. Tihkutäplä vain toivoi, että ahkeruus ei kostautuisi Laikkutassulle. Hän oli jo huomannut, miten kuumeisesti naaras halusi olla hyvä, soturilakia noudattava soturi, ja tiesi, että liiallinen tarkkuus voisi vain hidastaa hänen kehitystään. Oppilas oli kuin vastakohta veljestään Salamatassusta, jonka koulutuksen kanssa Vasanloikalla oli käpälät täynnä, joten toivon mukaan sisarukset tasapainottaisivat toisiaan.
Tihkutäplä sujahti soturien pesään ja asettui makuulle sammalpedilleen. Hän erotti Ruostehallan selän ääriviivat pesän seinää vasten, ja päätteli kyljen tasaisesta noususta hänen olevan jo syvässä unessa.
”Tihkutäplä”, vaimea naukaisu kuului naaraan sivulta, ja harmaa soturi kääntyi kysyvästi kohti puhujaa. Se oli Hämäräaskel, joka näytti työntäneen vaivihkaa petinsä hiukan lähemmäs Tihkutäplää niin, että he kuulisivat toisensa.
”Mitä?” Tihkutäplä kysyi ja asetti käpälänsä rinnalleen.
”En ole kerennyt sanoa, kun on ollut kiireitä, mutta...” kolli aloitti ja näytti hieman epäröivän.
”Onnittelut mestariksi tulosta.”
”Ai. Kiitos”, Tihkutäplä naukui ja pörhisti hieman turkkiaan kuin ujostuneena. Hän oli odotellut, että olisi saanut keskustella asiasta Hämäräaskeleen kanssa, mutta ei ollut odottanut kaukaiselta tuntuvan kollin lähestyvän häntä itse. Tihkutäplä pyyhkäisi häntänsä toiselle puolelle ja tunsi sen koskettavan hennosti Hämäräaskeleen häntää. Naaraan yllätykseksi tummanharmaa soturi ei siirtynyt, vaan antoi häntänsä kietoutua kevyesti Tihkutäplän hännän ympärille.
”No, puhutaan huomenna lisää”, Hämäräaskel kuiskasi, ja käänsi kylkeään. Tihkutäplä hymyili pienesti itseksee, käpertyi kerälle ja ummisti silmänsä.

Tihkutäplä oli päässyt täyteen uneen, kun hän tunsi kynsien pureutuvan niskanahkaansa. Tunne oli kaamean tuttu ainoasta aiemmasta oikeasta taistelusta, johon hän oli elämänsä aikana osallistunut. Hölmistyneen soturin silmät revähtivät auki, ja naaras käännähti vaistomaisesti hyökkääjäänsä kohtien rääkäisten yllätettynä kuin saaliseläin. Hämmennyksen vallassa hän erotti pimeässä loistavasta yönäöstään huolimatta vain hyökkääjän kiiluvat silmät samaan aikaan, kun joka puolella pesää yllättyneiden huutojen kuoro seurasi hänen omaansa.
#Mitä tapahtuu?# Tihkutäplä ajatteli veret kauhusta seisahtuneena, kun vieras kissa iski kyntensä hänen kasvoihinsa, ja hän perääntyi pesän seinää vasten. Hetken viiveellä hänkin liu’utti kyntensä esiin, ja torjui vastustajansa läimäisyjä parhaansa mukaan. Soturi sähisi tuntemattomalle kissalle, joka ärisi matalalla äänellä takaisin. Kollin turkki oli punertava ja hänen silmänsä olivat sinertävät. Tihkutäplä ei eläessään ollut nähnyt häntä tai haistanut tätä pesässä lemuavaa vieraan kissajoukon löyhkää. Tihkutäplä mietti, sekoittiko soturien pesän ulvonnan ja sähinän sekamelska hänen aistejaan ja tässä oli jonkun toisen klaanin kissa, jonka hän oli mahdollisesti kokoontumisessakin tavannut.
”Luuklaani! Mitä te oikein luulette tekevänne?” Tihkutäplä kuuli huudon kaikuvan jonkun kuutamoklaanilaisen suusta.
#Luuklaani! Ei voi olla totta!# soturi kauhistui ja puski tiensä liekinvärisen ohi. Hän törmäsi oitis jonkun toisen kissan selkään ja tunsi verta tulvahtavan lavastaan, kun vieraat kynnet sivalsivat sitä ohimennen.
#Pesässä on liian ahdasta taistella!# naaras sihisi mielessään ja potki takajaloillaan voimakkaasti, kun liekinvärinen luuklaanilainen hyökkäsi hänen kimppuunsa uudestaan. Kolli oli selvästi kokenut taistelija, ja tuon iskut lähenivät tukahduttavasti Tihkutäplää hetki hetkeltä.
”Kuutamoklaani! Ulos täältä!” Joku kokeneimmista sotureista ärjyi.
#Totta, meidän on pakko järjestätyä uudelleen#, naaras voihkaisi mielessään ja pyrki kuin sokeana kohti uloskäyntiä. Hänen ajatuksensa vaelsivat paniikissa – mihin muualle Luuklaani oli jo iskenyt? Montako kissaa heillä oli mukana? Olivatko oppilaat ja pennutkin hyökkäyksen kohteena? Hän oli kyllä kuullut tarinat Luuklaanista, eikä heillä ollut tippaakaan kunniaa mitä taisteluun tuli. Laikkutassu! Naaras oli vasta ensimmäistä kuutaan oppilaana, ja tuo oli taistelutaidoiltaan vielä aivan liian heikko kohtaamaan luuklaanilaisia. Ahdistus tukki Tihkutäplän kurkun, kun hän syöksyi ulos pesästä tuntien tutuntuoksuisia turkkeja rinnallaan. Luuklaanilaisia tupsahti sitä mukaan ulos, ja pian kaksi murisevaa kissajoukkoa tuijottivat toisiaan kuutamon alla. Tunkeilijat eivät kuitenkaan antaneet heille aikaa ajateltavaksi, vaikka koko hyökkäyksen alusta oli tuskin kulunut minuuttejakaan, vaan tunkivat heti heidän päälleen kiljuen vertahyytävästi. Tihkutäplä pelästyi raivokkuutta, jolla eräs naaras hänen kimppuunsa kävi, mutta sai uutta voimaa nähdessään taistelun kokonaistilanteen kuun koristelemassa himmeässä valossa. Suurin osa kissoista oli jo tajunnut, mitä oli tapahtumassa, eikä yllätyksestä ollut luuklaanilaisille enää paljon etua. Tihkutäplä oli kuitenkin vielä hieman hukassa, ja jostain syystä tuntemattomia kissoja tuntui valuvan lisää eri suunnista. Hän nielaisi, kun aiemmin hyökännyt naaras syöksyi hänen vatsaansa päin tassut viuhtoen. Hän väisti täpärästi ja iski kaikella voimallaan takaisin tuon kylkeä vasten. Kissa päästi vaimean korahduksen tullessaan heitetyksi, mutta kapusi nopeasti ylös ja juoksi takaisin taisteluun. Hämmentyneenä omien voimiensa osoituksesta Tihkutäplä vilkaisi oppilaiden pesälle. Sen lähettyvillä Havutassu ja Aurinkotassu ajoivat nurkkaan pitkäturkkista kollia, ja todetessaan pikaisesti heidän pärjäävän, Tihkutäplä käännähti täysin ympäri ja juoksi pitkin leirin reunaa. Hänen olisi varmaan pitänyt etsiä Nummipyörrettä tai Varistähteä saadakseen ohjeita, tai keskittyä täysin tunkeilijoiden häätämiseen, mutta ensin hänen oli löydettävä Laikkutassu jotta voisi varmistaa, että oppilas oli kunnossa. Tihkutäplä näki ketunmittojen päässä Ruostehallan painaneen pienemmän luuklaanilaisen vasten mutaista maata, eikä tuo rimpuiluyrityksistä huolimatta päässyt enää punaruskean, kookkaan soturin otteesta irti. Tihkutäplä pysähtyi veljensä eteen kuin seinään.
”Oletko nähnyt Laikkutassua?” Hän huusi taistelun pauhun yli. Ruostehalla pudisti päätään ja tiputtautui pois alistamansa kollin päältä. Luuklaanilainen livahti toisen soturin painon alta kuin kärppä, ja sujahti takaisin taistelun tiimellykseen. Viha välähti Ruostehallan yleensä tyynissä vihreissä silmissä. Tihkutäplä melkein kavahti tuota, mutta koitti sitten rauhoitella täysillä tykyttävää sydäntään naukuessaan selvemmin:
”Minun on varmistettava, ettei Laikkutassu yritä taistella. Hän menettää vielä henkensä!”
Ruostehalla murisi:
”Ole varovainen. Luuklaanilaiset eivät ole kuin muut klaanikissat. Heillä ei ole kunniaa ollenkaan.”
”Tiedän”, Tihkutäplä ja koitti olla antamatta epätoivon puristaa rinnassaan liikaa.
#Ei ole Laikkutassun aika. Hän ei ole valmis tälläiseen. Voi hyvä Tähtiklaani, miksi annoit tämän tapahtua?#
”Rauhoitu. Etsitään yhdessä, hän on varmasti kunnossa”, Ruostehalla käski nähdessään sisarensa hätäännyksen. Samassa toinen huono ajatus iski Tihkutäplään, ja tuo käännähti Ruostehallan puoleen.
”Lehtikuu! Luuklaani hyökkää kenen tahansa kimppuun, parantajatkaan eivät ehkä ole turvassa!” Tihkutäplä naukui ja luimisti korviaan. Mitä hän tekisi, jos Lehtikuulle kävisi jotain? Ystävättären ystävälliset, kauniin symmetriset ja pyöreät kasvot ilmestyivät Tihkutäplän mieleen jälleen. Pelko hänessä kasvoi taas, mutta tällä kertaa harmaa naaras pakotti sen kutistumaan. Hänen täytyi nyt ryhdistäytyä ja palauttaa mieleensä kaikki, mitä taistelemisesta ja tälläisessä tilanteessa toimimisesta tiesi.
”Olet oikeassa… Meidän täytyy tarkistaa, että Lehtikuu ja Surutassu ovat kunnossa ja valmiita hoitamaan haavoittuneita, kun olemme saaneet nuo ketunläjät ajettua pois”, Ruostehalla kähisi ja Tihkutäplä näki, että tuon käpäliä syyhytti hypätä takaisin jonkun kimppuun.
”Mennään sitten!” naaras huudahti ja lähti juoksemaan kohti parantajan pesää. Ei ollut varaa hukata aikaa. Hän etsisi Laikkutassua matkalla parantajan pesälle ja suojelisi klaaninsa kunniaa samalla.

"En voi ymmärtää miten hän voi olla tuota mieltä? Miten niin ei olisi järkevää hyökätä nyt Kuutamoklaaniin? Lehtikato on pahimmillaan ja voin vannoa, että osa heistä parantelee vieläkin haavojaan Puroklaanin kanssa käydyn taistelun jälkeen. Leijonakynsi sinä näit kuinka he taas kerran halveksuivat meitä kokoontumisessa, haukkuivat heikoiksi ja pelkureiksi. Osa puroklaanilaisistakin yhtyi ivaan! Kuvitteleeko Sulkatähti todellakin pystyvänsä valtaamaan kaikki klaanit omasta pesästään käsin? Tätä menoa Luuklaani ehtii suorittamaan kanjonin valtauksen ennen minua, meidän on näytettävä ETTEIVÄT HE PYSTY SIIHEN!" Leopardilaikku julistaa Leijonakynnelle ja heilauttelee vihaisena häntäänsä puolelta toiselle, kävellessään pientä ympyrää lumisella nummikumpuralla. Soturi kuuntelee hiljaisena entisen mestarinsa vauhkoamista ja hengittää kipreää pakkasilmaa keuhkoihinsa.
"Olin jo miltei puhunut Lehvähampaan ympäri asian kanssa! Miten sen pikku nuljakkeen pitikin tulla sotkemaan suunnitelmani... Millä perusteella Sulkatähti oikein edes valitsi Liekkitaivaan varapäällikökseen?" Luottosoturi murahtaa. Leijonakynsi napsauttaa kieltään, saaden laikukkaan kollin huomion itseensä.
"Ajattelin, että antaisimme Luuklaanin vallata ensin Kuutamoklaanin, minkä jälkeen kumpikin klaaneista olisi sekavassa tilassa, milloin saattaisi olla oikea aika hyökätä ja valloittaa ne molemmat. Luuklaanilaisten hajumerkkejä on taas huomattu lähempänä Kuutamoklaanin rajaa, he varmasti hyökkäävät hetkenä minä hyvänsä, niinhän tapahtui silloinkin kun Lehtitassu vietiin", Leijonakynsi selventää ajatuksiaan Leopardilaikulle ja katsoo tuota tyytymättömän näköisenä.
"Aivan, aivan...", luottosoturi jatkaa kehän kiertämistä kumpuralla, selvästi miettien asiaa.
"Voisimme todellakin liittoutua Kuutamoklaanin kanssa ja antaa heidän luulla, että olemme ystäviä, kunnes...", myhäilevä hymy tavoittaa laikukkaan kollin kasvot ja lopulta niille leviää voitonriemuinen ilme. Leijonakynsi nyökkäsi ja tunsi turkkinsa värähtelevän innostuksesta. Jos he aloittaisivat valloittamisvalmistelut nyt, kenties he saattaisivat olla valmiita jo ensi kuun puolella. Soturi piirtää kynnellään lumeen karttaa Kuutamoklaanin reviiristä, joka yhtyy lännessä Nummiklaanin omiin rajoihin.
"En usko, että idästä hyökkääminen kannattaa, sillä he osaavat odottaa tuloamme sieltä. Lisäksi reviirin kasvisto muuttuu miltei läpäisemättömäksi nopeammin kuin muista ilmansuunnista tullessa, eivätkä nummiklaanilaiset ole hyviä tuuheassa kasvustossa taistelussa. Mitä, jos he ovat laatineet oman suunnitelmansa sen varalle, että hyökkäämme rajaltamme ja osaavat valmistautua siihen?" Leijonakynsi kysyy.
"Pönttö, yllätämme, eliminoimme ja rusennamme heidät yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä!" Leopardilaikku vastaa.
"Nyt, sinä hankit tiedot heidän partioidensa ajoista ja pidät kaikkia heidän liikkeitään silmällä, onko selvä? Haluan tarkat raportit kaikesta! Itse lähden jututtamaan Sulkatähteä", luottosoturi jatkaa.
"Menen siis heidän alueelleen ja hankin tiedot... Et tule kuulemaan heiltä minusta seuraavassa klaanikokouksessa, pidän siitä huolen!" Leijonakynsi lupaa ja lähtee kulkemaan entisen mestarinsa rinnalla kohti pöllötasankoa ja sen takana olevaa Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välistä reviirirajaa.
"Paras olisikin... Onko kaikki nyt sitten selvää? Jos on niin ala mennä!" Leopardilaikku murahtaa. Soturi nyökkäsi ja kohta juoksikin jälleen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, varmana siitä ettei kukaan voisi sotkea hänen ja Leopardilaikun suunnitelmia. Heidät oli tehty voittajiksi!

Illan saapuessa kanjoniin ja lämpötilan pudotessa pakkasen puolelle, kipitti Leijonakynsi sisään Nummiklaanin leiriin johtavasta sisäänkäyntitunnelista. Hän ei ollut vielä käynyt Kuutamoklaanin reviirillä, tarkkaillut vain heidän partioitaan sellaisen nähdessään. Vielä ei olisi mitään mainittavan arvoista, mutta muutaman päivän päästä soturi olisi perillä partioiden aikatauluista ja kokoonpanoista. Hän oli kyllä yllättynyt siitä, että oli nähnyt jäniksen pinkovan Kuutamoklaanin puolelta Nummiklaanin reviirille ja vain paria hetkeä myöhemmin hän pystyi haistamaan Kuutamoklaanin partion, mutta kukaan jäsenistä ei ollut lähtenyt jänisjahtiin heidän puolelleen. Hän asteli kohti tuoresaaliskasaa, nappaa sen selvästi pulskimman pulun, olihan kolli sentään ollut syömättä jo koko päivän... Sotasuunnitelmien laatiminen oli nimittäin aikaa vievää puuhaa, eikä ajatusten kulkua sopinut keskeyttää ruokatauolla. Juuri kun Leijonakynsi saa ateriansa loppuun, kävelee Sulkatähti päättäväisin askelin ulos pesästään ja hypähtää Seinämäkivelle huutaen;
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juurelle klaanikokoukseen!" Koko Nummiklaani kerääntyy pikaisesti koolle.
"Olen saanut tietooni sen, että Kuutamoklaani on ruvennut agressiivisemmaksi rajojensa merkkailulla lähemmäs meidän maitamme ja saaliin perässä tapahtuneet rajanylitykset ovat lisääntyneet. Haluan jokaisen rajapartion olevan tarkka rajanaapurimme rajalla ja jokaisen rajanylittäjän on todettava ettei Nummiklaania kannata ärsyttää asian kanssa", Sulkatähti kehotti ja ilmaisi kehonkielellään, että yksin hän ja vain hän teki päätökset, eikä asiasta saisi kuulua vastaväitteitä. Leopradilaikku oli varmasti päällikön mieltymysten takana, vaikkei Kuutamoklaanilta rajanylityksiä ollut oikeastaan tapahtunut. Luottosoturi oli varmasti vain uskotellut naaraalle, että niin olisi käynyt. Leijonakynsi huomaa Liekkitaivaan antavan päällikölleen huolestuneen katseen, mutta tuo ei välitä. Sen jälkeen naaras ilmoitti uusista partioista ja muista valmisteluista, selvästikin sen takia, että varapäällikkö ei osannut hoitaa varapäällikön tehtäviään kunnolla. Kermanvaaleaa kollia hymyilytti.
"Sitten meidän olisi aika toivottaa klaaniimme kolme uutta oppilasta. Peippospentu, Pikkupentu ja Murhepentu, astuisitteko eteemme?" Sulkatähti naukaisi. Kolme kuusikuista pentua kipitti turkit suittuina Seinämäkiven alle ja kohdistivat katseensa päällikköönsä.
"Peippospentu, Pikkupentu ja Murhepentu, olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja on teidän aikanne ryhtyä soturikoulutukseen. Peippospentu, siihen asti kunnes sinä saat soturinimesi, sinua kutsutaan Peippostassuna. Mestarinasi toimii Liekkitaivas. Liekkitaivas, osoitit tehneesi hyvää työtä Naavasulan kanssa ja klaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi, haluan että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti kertoi ja klaani seurasi sivusta kuinka tuore oppilas ja tuon uusi mestari koskettivat neniään, vaikka naaras hieman hätkähtikin varapäällikkönsä kosketusta.
"Pikkupentu, sinua kutsutaan Pikkutassuksi aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi. Mestariksesi tulkoon Kuurasäde. Kuurasäde, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Nummiklaani kunnioittaa pelottomuuttasi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti lausui ja väräytti tyytyväisenä korvaansa kun kaksi kollia koskettivat neniään ja sen jälkeen siirtyi viimeisen pennun nimittämiseen.
"Murhepentu, tästä päivästä soturinimitykseesi asti sinua kutsutaan nimellä Murhetassu. Mestariksesi olen valinnut Leijonakynnen", päällikkö lausui ja Leijonakynsi tunsi turkkinsa jokaisen karvan nousevan pystyyn kuullessaan nimensä. Hän lähti varmoin askelin kulkemaan kohti uutta oppilastaan ja vähät välitti katseista, mitä hänen klaanitoverinsa hänelle antoivat. Saapuessaan Murhetassun viereen ja nähdessään tuoreen oppilaan ensimmäistä kertaa hyvin, soturi hymähti. Jollakin tapaa Murhetassu muistutti kermanvaaleaa kollia tuossa iässä. Tummaturkkinen kolli ei selvästikkään omistanut nummiklaanilaiselle tyypillistä hoikkaa ruumiinrakennetta vaan oli jykevä ja isokokoinen. Vihersilmä jollakin tapaa tajusi miksi Sulkatähti oli valinnut juuri hänet Murhetassun mestariksi.
"Leijonakynsi, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Klaani kunnioittaa jämäkkyyttäsi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle kissalle", päällikkö julisti ja Leijonakynsi kumartui hyvin nopeasti vain hipaisemaan uuden oppilaansa kuonoa. Tämä tapa sinetöidä oppilaan ja mestarin välinen sidos oli täysin typerä ja kun soturista tulisi päällikkö, hän kitkisi sen heti pois. Kissojen tullessa onnittelemaan kolmea uutta oppilasta, teki kolli sillä välin tietään Leopardilaikun luokse.
"Miten minun olisi tarkoitus olla vakoilemassa Kuutamoklaania, jos minulla on oppilas koulutettavani?" Leijonakynsi sihisi hiljaa päästessään puhe etäisyydelle entisestä mestaristaan. Luottosoturin kasvoilla oli tympeä ilme, hänkään ei selvästi ollut tyytyväinen tapahtuneeseen. Eikä kermanvaalea soturi alkaisi uutta tehtäväänsä laiminlyömään, hän saattaisi sillä menettää mahdollisuutensa olla Murhetassun mestari, siis askeleensa lähemmäs varapäällikön paikkaa.
"Huomenna jos teitä ei valita aamupartioon, viet Murhetassun Kuutamoklaanin rajalle ja opetat hänelle reviirimme perusjuttuja. Minä ja Lehtitassu ilmaannumme paikalle kun kerkiämme ja minä näytän hänelle loput rajoistamme samalla, kun Lehtitassu metsästää. Suunnitellaan myöhempiä päiviä huomenna", Leopradilaikku sanoi. Leijonakynsi mietti entisen mestarinsa sanomaa ja nyökkäsi. Idea olisi hyvä, klaanikin näkisi hänen viettävän aikaa Murhetassun kanssa, eikä kuusikuinen pentu varmastikkaan ollut tarpeeksi fiksu tajuamaan ettei tämä olisi normaali koulutustapa. Kermanvaalea soturi nyökkäsi ja tassutteli sitten uuden oppilaansa luokse, katsoen tuota pitkään hieman halveksuvalla katseella ennen kuin sanoi mitään.
"Käymme nyt hakemassa sammalta ja huomenna lähdemme heti aamusta rajakierrokselle, sillä lehtikato ja lumi tulee hidastamaan matkaamme. Rupea siis nukkumaan heti palattuamme, sillä edessämme on pitkä reissu."

Aamulla herättyään Leijonakynsi kävi herättämässä Murhetassun.
"Kipaise syömässä pieni myyrä tuoresaaliskasasta, jotta jaksat pitkän matkan", soturi murahti, minkä jälkeen kipitti aamupartion luokse, joka oli jo valmiina lähtemään rajakierrokselle, selittämään Liekkitaivaalle ettei toivoisi joutuvansa parina seuraavana päivänä moneenkaan aamu tai päiväpartioon, käyttäen tekosyynä oppilaansa kouluttamista. Samalla, kun varapäällikkö pohti kermanvaalean kollin pyyntöä, kipaisi Murhetassu tuoresaaliskasan luokse ja söi myyrän hyvällä ruokahalulla. Syötyään oppilas tassutteli mestarinsa luokse, joka oli jäänyt katsomaan raidallisen kollin johtaman aamupartion menoa, hymyillen viekkaasti.
"Eiköhän lähdetä", Leijonakynsi naukaisi huomatessaan tummaturkkisen kollin vierellään. Oppilaan kasvoilla ei ollut mikään innostunein ilme, mutta tuon silmät välkkyivät odottamattomina. Soturi kohotti katseensa ja haki katsekontaktin entisen mestarinsa kanssa, joka oli juuri saapunut leiriaukiolle.
"Leopardilaikku! Me lähdemme nyt!"