TW!! BLOOD WARNING TW!!! eli siis sisältää pieniä määriä verta ja tappokohtauksia, lukeminen omalla vastuulla <3

Kävelin polkua pitkin, kohti kaksijalkalaa. Leppäpentu oli luvannut näyttää minulle oman kaksijalkansa. Se typerys oli poistunut klaanistaan jo pienenä. Katsoin ympärilleni, odottaen että hirviöitä tulisi, muttei tullut. Jokainen sekuntti oli hiljainen. Linnut kuitenkin visersivät puussa. Irene oli sanonut tulevansa mukaan, mutta toisin kävi. Kumppanini oli viimehetkellä kertonut ettei olisi tulossa. Tatin päässä vilisi haukkumanimiä ja sitten se valtasi taas pään. Olin vihainen enkä halunnutkaan mennä Leppäpennun luo. Hän oli liian kiltti ja tyhmä. Pään valtasi kuitenkin samalla ystävällisyyden tunne. En silti menisi, kuitenkin halusin nähdä Irenen kuollen ystävän kumppanin. Hän oli mukava kolli ja ihan selvin päin, haluasi karata mutta uusi kumppani pitää häntä siellä. Harmaa oli tosiaankin mukava. Avulias kolli. *Ei, en voi ajatella hänestä näin, minulla on kumppani*, hylkäsin ajatuksen. Sitten käännyin takaisin. En halunnut nähdä ketään, sittekään koska se toi mieleen myös muistoja. Käännyin kannoillani ja lähdin metsään.

Kävelin pitkän matkaa, kunnes vihdoin tulin Irenen ja minun pesään. Pesä oli puun juurakon alla, pienessä onkalossa. Pesä oli jattu sammalseinän avulla kahdelle puolelle. Toisella puolella oli paikka riistalle ja kaikelle muulle, toinen taas oli varattu nukkumiselle. Nukkumiseen varattu puoli oli lattialta sammaleiden ja höyhenien peitossa. Muuten puoli oli paljas. Toinen puoli oli enemmän juurakkoinen ja sillä puolella oli paljon koloja. Irene järjesteli koloisella puolella yrttejä. Hän oli oppinut niistä paljon, vakoilemalla klaaneja. Kun astuin sisään, Irene hätkähti. Panin merkille naaran säikähtäneen ilmeen. Katselin ympärilleni ja huomasin jonkun tumman kissan makoilemassa nurkassa. Tarkemmin katsottuna, se oli tuntemani kolli, Lampisydän. Tuo oli myös peloissaan ja säikähtänyt. Hän oli piiloutunut piilonurkkaan, jonka peitteenä oli sammalia. Irene oli välttämättä halunnut rakennuttaa sen. Tämän takia siis. -Saanko kysyä mitä SINÄ, teet täällä? huusin Lampisydämmelle, joka yritti perääntyä. Loikkasin kollin kimppuun välittömästi. Irene kiskaisi minut pois, antaen Lampisydämmelle aikaa. Yhdessä he sitten ahtoivat minut piilonurkkaan, ja tukkivat sen aukon. Jostain pääsi happea sisään. Nukahdin kuitenkin pian, koska Irene antoi minulle unikonsiemeniä.

Herättyäni Irene, tai miksei Lampisydän, oli jättänyt riistaa. Sitä oli pariksi päiväksi ja pystyin säilömään sitä. Kuulin kun he vaihtoivat kieliä, ja puhuivat toisilleen. He vain rakastivat toisiaan. Kyllä ymmärsin miksi Irene halusi minusta eroon. Syitä oli monia. Esimerkiksi olin naaras enkä pystynyt hallitsemaan vihaani. Olin mustasukkainen ja toimin usein kuin päätön kolli. En pystynyt kuuntelemaan yrttipölötystä ja pakenin usein pois paikalta. Minulla oli vähän ystäviä, joilla ei ollut mitenkään hyvä maine. Siis vähän ystäviä. Oikeita ystäviä oli vain muutama, ja muut yrittivät käyttää minua hyväkseen. Minulla oli ruma nimi enkä ollut klaanisyntyinen, toisin kuin Irene. Siskoni oli Luuklaanilainen mutta silti rakastin siskoani. Kukaan ei ollut pitänyt minusta huolta pitkään aikaan. Irene joutui kantamaan paljon vastuuta. Kuitenkin Lampisydämmen kanssa oli varmasti helpompaa. En ollut varma, muuta luulisin että Lampisydämmellä oli ainakin kaksi muuta kumppania. Yksi oli oppilasikäinen joten pentuja ei syntyisi vähään aikaan mutta toinen kumppani oli saman ikäinen ja heillä oli jo pentuja.

Kun seuraavan kerrän heräsin, oli yö tai myöhäinen ilta. Kuu heitti varjoja pienestä aukosta joka minulle oli jätetty hengittämistä varten. Sitten tajusin että voisin helposti murtaa sammaleen. Kuulin Irenen ja Lampisydämmen nukkuvan joten he eivät vahtineet minua. Juoksin ovea päin pari kertaa. Se oli toivotonta koksa tila oli pieni. Eli siis yritin puskea ovea. Kun olin puskenut ovea monta kertaa, se heltyi. Sain nypittyä sammaleita niin että pääsin ahtautumaan pois. Olin valmiina hyökkäykseen, entä jos äänet olivatkin valetta. Mutta he todellakin nukkuivat. Unisena ryntäsin pois pesästä.

Olin kaukana pesästä, luultavasti jossain klaanien lähellä. Katselin taivasta joka oli vaalentumaan päin. Kuulin takanani askelia ja käännyin valmiusasemiin. Lampisydän juoksi kohti minua. Hyökkäsin koska Irene ei ollut mukana. Lampisydän väisti mutta sitä olin ennakoinut, tietysti ja sain tämän maahan. Selvästikään Irene ei uskonut minun voittavan. Mutta raastoin Lampisydämmen kurkun auki ja odotin tuon kuolemaa voitonriemuisena. Veri valui putouksena. Kuivasin veren maasta ja nostin kollin. Hän oli kevyempi mutta silti jouduin raahaamaan ruumiin takaisin pesään. Irene oli odottamassa ja näin hänen ilmeensä. Kumppanini oli kauhistunut ja samassa tajusin että olin tehnyt väärin

//Lammen voi siirtää kuolleisiin kun ei mulla sille oo käyttöä, mutta saatan haluta kirjoittaa sen kuolinkohtauksesta huomenna. Irenen voi lisätä luopioihin:
Irene on tummanharmaa kissa jolla on vihreät silmät. Hänellä on nenänpäässä musta laikku ja kasvoissa on muitakin yksityiskohtia. Irene on avulias ja haluaa kaikkea parasta muille. Kuitenkin hänet karkotettiiin kun tämä varasti yrttejä jokaiselta muulta klaanilta. Irene oli alun perin Siipisydän ja hän on syntynyt Puroklaanissa.

Istuin Irenen vieressä. Naaras nukkui sikeästi. Nousin. Summer odotti minua ulkopuolella. Tönäisin hänet lyhyesti pois. Naars puhkui vihaa. Hän oli nähnyt tilantteen. Kohotin olkiani, eipä minua kiinnostanut. Summer hyökkäsi kimppuuni ja kamppasin hänet ennenkuin naaras ehti luokseni. Lähdin Tatin perään.

Tatti katseli ympärilleen, ja kääntyi heti. Katsekontakti minun ja naaraan välillä oli tiukka. Molemmat halusivat jotain. Molemmilla oli oma päämäärä. Minulla oli synkempi. Sietäisin joutua pimeyden metsään. Sitten kun kuolisin. Väsytti ja heikotti. Hyökkäsin. Hän osasi ennakoida kaiken. Naaras osasi taistella. Asioiden puolesta. Minä olin niinkuin liikaa ja liian vähän. Hänessä oli sopivasti kaikkea. Värejä turkissa. Taistelutahtoa. Katumusta. Ujoutta. Ja vihaa. Mutta ennen kaikkea, hän oli naaras jota ei sietänyt satuttaa. Hänen luonteensa oli jotenkin puoleen vetävä ja samalla sitten jotain muuta. Hän hyökkäsi. Minä väistin. Mutta Tatti oli hyvä ennakoimaan, ja tietysti hyökkäsi sinne minne minä väistyin. Ja no. Kipu iski ja saatoin pyörtyä.

Tajusin virheeni vasta nyt. Ihme että kaikki olivat kestäneet sitä. Yritin juosta ja kadota ja samalla pitää kiinni. Tuntui kuin horjuisin vuoren reunalla, ja haluaisin pudota samalla kun en. Todellisuus iski päähäni siinä reunalla ja sitten oli menoa se. Tipuin alas katsellen muistoja, sekä kivuliaita että hyviä. Pentujen menetyksestä. Opaalitassusta, voi että se naaras oli kaunis. Ja viimeisenä muistini reunalla oli Tomu. Kuva naaraasta mielessäni oli kaunis. Sen peitti todellisuuden varjo. Näin kuvia Tomusta eri tilanteissa. Sitten tajusin. Jos joutuisin pimeyden metsään, en näkisi naarasta. Missä tahansa Tomu olisi, haluaisin sinne.

Tunsin nousevani. Näin tähdet ylläni. Oli yö ja Tatti istui Irenen ja Shummerin kanssa valvomassa ruumistani. Jokainen oli nukahduksissa, mutta he pysyttelivät yhdessä. Huomasin kuinka joku tassutti pesän takaa. Se oli Tomu. Opaalitassu kulki Tomun alapuolella, Opaalitassu oli elävä, Tomu oli vain heijastus hänestä. Tomun ja Opaalitassun tiet kuitenkin risteytyivät. Tomu käveli kohti tähtiä, ja samalla minua sillä aikaa kun Opaalitassu liikkui sulvasti valvojaisiin. Tomu istui vierelleni, ja valvoimme yhdessä heidän kanssa. Mitään ei sanottu.

//Nyt ois ehkä iloisempien tarinoiden aika? xd

-Kuulet varmasti vaimeana joen solinan, koska seisomme ketunmitan päässä siitä, joten pidä käpäläsi kaukana reunalta, Punalehti hymähti.
Kuulin kyllä veden luoman äänen.
Nyökäytin vain päätäni, sillä en uskaltanut vastata mitään, jos vaikka en saisi sanoakkaan Punalehti, vaan klaanissa oli tapana käyttää jotain eri nimitystä.
Hetken hiljaisuus laskeutui välillemme.
-Jokiklaanilla on koko kanjonin suurin reviiri, joten tämä riittää varmaan tältä päivältä, mestarini jatkoi.
Lähdin jolkottamaan Punalehden perään, seuraten kalan tuoksua, joka naaraan turkista leijaili.
***
Saavuimme myöhemmin leriin.
Ilma oli auringon laskemisen takia kylmentynyt, ja viima nipisteli nahkaani ilkeästi.
Punalehdessä vaikutti olevan vielä vaikka kuinka paljon virtaa, mutta minua ainakin väsytti jo kamalasti.
Käpäliäni ja päätäni kivisti, sekä kirsuni oli varmasti lähellä jäätymispistettä.
Mestarinikin taisi huomata asian laidan, ja totesikin minulle myötätyntoisena, että saisin mennä nukkumaan.
Tassutin oppilaidenpesälle pelkän samean muistikuvan avulla, ja olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni, kun olin osannut oikeaan paikkaan.
Kun painoin pääni pieluksille, huulillani karehtiva hymy tasoittui tyyneksi viivaksi.
En saanut heti unta, joten kaivoin käpäliini kuukiven, jonka olin piilottanut aikaisemmin päivällä makuualuseni alle.
Kiven sileä pinta tuntui rauhoittavan lämpimänä vasten käpäliäni, saaden silmäni sulkeutumaan hitaasti.
Esinettä käpälilläni rintakehääni vasten painaen vaivuin hentoon uneen.

//Joen voi varmaan laittaa oppilaaksi? :)
Lyhyen tarinan kirjailin, mutta seuraavaksi (Kyllä, luit aivan oikein) Tulee pitempää tarinaa ^^’

Aamulla minulla oli vain utuinen mielikuva eilisen tapahtumista.
Muistin, että olin nyt oppilas, ja minulla oli mestari, mutta en muuta.
Tuntui siltä, kuin joku olisi kietaissut harmaan pilviverhon ajatusteni ympärilleni.
Tuntui suttuiselta ja epämääräiseltä.
Kohotin päätäni kohti paikkaa, jossa taivaan olisi pitänyt olla.
Mutta sen tilalla oli vain mustaa, pimeyttä, joka jatkui loputtomiin.
Kuvittelin, kuinka joskus tuo musta side poistuisi silmieni päältä, ja pystyisin katselemaan äärettömiin levittäytyvää, tummansinistä taivaankantta.
Voisin nähdä, kun illan tullessa tähdet syttyisivät valaisemaan tummunutta taivasta.
Ja voisin ehkä nähdä perheeni, minulla oli niin ikävä heitä.
Voisin leikkiä siskojeni kanssa ja kuunnella kuinka emoni kertoisi tarinoita omasta elämästään, ennen meitä.
Tuntisin vanhempieni sydämensykkeen, kun painautuisin väsyneenä heitä vasten.
Nukahtaisin tietäen, että he kaikki olisivat siinä, vierelläni, ja todellisia, eivätkä vain höpsö haave.
-Mikäs sinut saa noin masentuneen näköiseksi? Naaraskissan ääni hätkähdytti minut ajatuksistani.
Luimistin hieman korviani.
-Kuka olet? Ynähdin ehkä hieman liioitellun töykeästi.
Kuulin kuinka naaras naurahti ja istahti viereeni.
Vetäydyin hänestä kauemmas, turkkiani pörhistäen.
-Minun nimeni on Varjoturkki, olen Kastetassun mestari, naaras selitti kuuloistaen hyväntuuliselta.
En tiennyt ketään Kastetassua, mutta kai se oli joku oppilaista.
-Aha, minä olen Jokitassu, esittäydyin teennäisesti hymyillen.
En tiennyt mikä minua vaivasi tänään.
Minulle tuli heti paha olo Varjoturkin puolesta, joka yritti vain olla mukava.
-Se on hyvin kaunis nimi, toinen nuoremman naaraskissan ääni naukaisi hymyillen.
En tiennyt oliko hän ollut siinä koko ajan, vaiko tullut vasta.
-Minä olen muuten Kastetassu, naaras jatkoi iloisesti.
Nyökäytin naaraalle, antaen pienen hymyn nousta kasvoilleni.
En halunnut näyttää toisille, että minua ujostutti, vaikka he vaikuttivatkin mukavilta.

//Taas lyhyempää tarinaa :)

- Minä, Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot tapanne ja nyt on heidän vuoronsa nousta sotureiksi. Naavatassu, lupaatko suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla? Sulkatähti kysyi vaativaan sävyyn Liekkitaivaan oppilaalta, joka ei meinannut pysyä turkissaan soturinimityksensä aikana.
- Lupaan! Naavatassu vastasi innokkaana, mutta itsevarmana. Hänen mestarinsa ei voinut olla hymyilemättä ja tuntematta ylpeyttä rinnassaan. Hän oli itse kouluttanut Naavatassusta Nummiklaanin soturin arvoisen kissan ja nyt koko klaani juhlistaisi heitä. Liekkitaivas käänsi katseensa hetkeksi vierellään istuvaan Kuurahohteeseen, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys. Myös Havutassusta tulisi tänään soturi, kiitos Kuurahohteen opetuksen.
- Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin antamien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Naavatassu, tästä lähin sinut tunnetaan Naavasulkana. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat innokkuuttasi ja nopeuttasi ja hyväksyvät sinut täydeksi soturiksi, Sulkatähti julisti. Liekkitaivaan toisella puolella istuvat Saarnihäntä, Varjokukka ja Yötuuli henkäisivät ihastuksissaan ja kaikkien kolmen kasvoilla paistoi ylpeys. Seuraavaksi päällikkö kääntyi Havutassun puoleen.
- Havutassu, lupaatko suojella ja palvella tätä klaania elämäsi loppuun asti? Seinämäkiven päällä seisova naaras kysyi. Oppilas nyökkäsi.
- Lupaan, hän vastasi paljon rauhallisemmin kuin isosiskonsa.
- Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien voimien avulla annan sinulle soturinimesi. Havutassu, sinua kutsutaan tästälähin Havukuikaksi. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat lempeyttäsi ja ystävällisyyttäsi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi, Sulkatähti julisti ja pudottautui alas Seinämäkiveltä koskettaakseen kummankin tuoreen soturin otsia. Riehakkaat suosionosoitukset kaikuivat ilmassa.
- Naavasulka! Havukuikka! Naavasulka! Havukuikka!

Illan hämärryttyä Liekkitaivas sai viimeinkin olla yksin ja omassa rauhassa. Koko päivä oli mennyt Naavasulan ja Havukuikan taistelutaitojen arvioinnissa ja illan oli kruunannut kaksikon soturinimitys. Hetken hengähdystauko oli tarpeen. Hän nosti katseensa ylös pilvettömälle yötaivaalle, ja veti keuhkonsa täyteen lehtikadon viileää yöilmaa.
- Liekkitaivas, vielä jalkeilla tähän aikaan? Tuttu ääni kysyi soturin takaa ja kääntäessään päätään huomasi kolli Lehvähampaan astelevan lähemmäs häntä leirin suuaukon luota. Raidallinen kissa kumarsi ja antoi pienen hymyn nousta huulilleen.
- Tämä päivä oli rankka, halusin tulla hetkeksi pohtimaan ja selvittelemään ajatuksiani, Liekkitaivas selitti. Varapäällikkö hyrähti ja asteli entisen oppilaansa rinnalle.
- Oppilaan koulutus on hieno kokemus, mutta joka kerta minullekin tulee hieman orpo olo kun heistä tulee sotureita. Yhtäkkiä päivässä ei olekaan tarpeeksi tekemistä. Mutta kyllä se siitä helpottaa, usko pois, Lehvähammas lohdutti ja venytti selkäänsä.
- Naavasulka ja Havukuikka ovat yövartiossa, nyt on minulle siis oivallisin hetki lähteä yölliselle metsäreissulle, kun en muutenkaan saisi vielä aikaiseksi nukkua, varapäällikkö naukaisi ja lähtikin sitten jolkottelemaan järven suuntaan. Liekkitaivas hymähti ja nousi jaloilleen. Hänenkin pitäisi painua pehkuihin, jos kutsu aamupartioon kävisi. Soturi kipitti takaisin leiriin ja selitti vartiossa oleville Naavasulalle ja Havukuikalle Lehvähampaan lähteneen metsästämään, naarasta ei kannattaisi hetkeen odottaa takaisin. Sitten kolli asteli sotureiden pesään omalle paikalleen. Hän möyhi sammalvuoteensa muhkeaksi ja asettui makaamaan. Äkillinen lämmin ja turvallinen olo tulvahti raidallisen kissan sisimpään. Hän tunsi hailakan lämmön kylkeään vasten, kun Kuurasäde vaihtoi asentoaan Liekkitaivaan vieressä. Hän sulki silmänsä ja nukahti sinä samaisena hetkenä, vajoten unen ihmeellisiin maailmoihin.

Ja juuri kun nummiklaanilaiset luulivat saavansa hetken rauhan klaaninsa kesken, niin jotakin järisyttävää tapahtui. Lehvähammas ei ollut palannut aamuksi leiriin järjestämään aamupartioita kuten oli luvannut. Liekkitaivas, Naavasulka ja Havukuikka joutuivat samantien Sulkatähden kuulusteltaviksi, olivathan he viimeiset kolme kissaa ketkä olivat varapäällikön nähneet. Sen jälkeen lähetettiin etsintäpartiot. Sulkatähti johti yhtä, joka etsisi Nummiklaanin taka-rajalta, Hahtuvaturkki johti yhtä mikä kiertäisi Kuutamoklaanin ja Puroklaanin väliset rajat, suorittaen näin aamun rajapartioinninkin. Sadeläikän partion oli tarkoitus käydä järven puolella, mihin Lehvähammas oli alunperin yöllä lähtenyt. Liekkitaivas oltiin nimitetty partioon mukaan Tiikerililjan ja Sadeläikän oppilaan Saratassun kanssa. Heidän juoksuvauhtinsa oli rivakka ja partio hiljensi vauhtiaan vasta järven jyrkänteille päästyään.
- Täällä haisee vain todella vanha erakon hajujälki, pitäisi pitää parempaa huolta tästä rajapuoliskosta, Tiikerililja töksäytti, kun he olivat hetkeksi pysähtyneet haistelemaan ympäristöään. Liekkitaivas vilkaisi soturitarta, muttei kommentoinut mitään tuon lausahdukseen. Tällä puolella reviiriä ainoa uhka olisi erakot ja luopiot, jotka kyllä ymmärsivät olla astumatta Nummiklaanin reviirille. Lisäksi järven jyrkännettä ei kukaan pystyisi kiipeämään, joten ainoa tapa miten reviirin ulkopuolelta pääsisi Nummiklaanin alueelle, olisi kiertää takarajalle, missä Sulkatähti partioineen tällä hetkellä oli. Eniten soturia hermostutti se, että haistaisiko partio hänen tuoksuaan, joka veisi reviirin ulkopuolelle? Hän oli Liljaa nähnyt viimeksi muutama päivä takaperin ja siinä välissä oli ehtinyt sataakin, joten kaiken järjen mukaan Liekkitaivaan hajun olisi pitänyt huuhtoutua pois. Mutta aina olisi mahdollisuus hajujäljen löytymiselle.
- Lehvähammas on mennyt tästä! Sadeläikkä yhtäkkiä sanoi ja pinkaisi juoksuun, kohti takarajaa. Muu partio lähti soturittaren perään ja hetken päästä, kun jyrkänne laskeutui järven loppuessa, he pääsivät rajaviivana toimivan joen ääreen. Nyt Liekkitaivaskin pystyi haistamaan Lehvähampaan ominaistuoksun, vaikka hajujälki ei ollutkaan tuore. Takarajan kulmassa ei kuitenkaan ollut merkkejäkään Sulkatähden johtamasta partiosta. Olivatko he aloittaneet etsintänsä Kuutamoklaanin rajan puolelta ja olivat vasta matkalla järveä kohti? Partio hetken pyöri joen kaistaleen toisella puolella, yrittäen saada varapäällikkönsä hajujäljestä kiinni.
- Katsokaa! Tiikerililja yhtäkkiä sihahti. Liekkitaivas katsoi ensiksi soturitarta ja huomatessaan tuon hyökkäävän olemuksen, hän käänsi katseensa naaraan katsomaan suuntaan, joen toiselle puolelle. Kitukasvuisten puiden varjoissa seisoi kaksi kissaa, täysikasvuinen kolli ja ehkä oppilaan ikäinen naaras, joka selvästi piilotteli ensimmäisen takana. Kaksikko ei ollut ylittänyt Nummiklaanin rajaa, mutta olivat hyvin lähellä sitä. Kollisoturi paljasti hampaansa ja antoi kynsiensä työntyä ulos. Tiikerililja ja Saratassu näyttivät olevan valmiina loikkaamaan joen yli ja käymään kahden erakon kimppuun, kun taas Sadeläikkä seisoi varautuneena, mutta rauhallisena paikallaan.
- Voitte rauhoittua, meillä ei ole aikomusta ylittää rajaanne, harmaaturkkinen kolli naukui. Liekkitaivas ei tietenkään uskonut erakon puheita, vaikka tuo ei hyökkäävältä näyttänytkään. Lehtikato oli saapunut kanjoniin ja erakot olisivat saattaneet lyöttäytyä yhteen ja olla aikeissa tunkeutua klaanien reviirille yllätyshyökkäyksen muodossa, sillä riistaa oli niukasti ja klaanien reviirit olivat kanjonin rikkaimmat metsästysmaat. Vaikka lähistöllä ei muita hajuja tai liikkeitä aistittu, kollisoturin pitäisi pitää mielessään etteivät he välttämättä olleet keskenään rajalla. Sadeläikkä nyökkäsi ja viittoi muita nummiklaanilaisia rauhoittumaan.
- Ette vain sattuisi olemassa jonkinlaisessa etsintäpartiossa? Erakkokolli kysyi varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen. Liekkitaivas siristi silmiään ja otti muutaman askeleen eteenpäin selkä köyryssä. Mistä erakko oikein tiesi heidän tosiaankin olevan Lehvähampaan etsintäpartiossa?
- Kyllä, varapäällikkömme. Haluamme vain varmistaa hänen olevan kunnossa, sillä hän ei ole viimeyön jälkeen palannut leiriimme metsätysreissultaan, kollisoturi kertoi ja tarkasteli kahta erakkoa kulmiensa alta. Kummankin kissan silmät laajenivat ja heidän olemuksensa muuttuivat hieman säikähtäneeksi. Taas heidän välilleen laskeutui hiljaisuus.
- Tiedättekö jotakin? Tiikerililja sihisi ja asteli yhtä uhkaavana Liekkitaivaan vierelle, kuin mitä tummanpunainen kissakin oli. Vanhempi erakko nyökkäsi ja päästi suustaan syvän huokauksen.
- Jos tarkoitatte vaaleanrusehtavaa kissaa, jonka juuri löysimme vähän kauempaa metsästä, niin ei hänellä oikein hyvin pyyhi. Löysimme hänet kurkku auki raadeltuna kiven juuresta. Hän haisi vahvasti Nummiklaanilta, joten päätimme tulla rajalle ilmoittamaan asiasta, tummanharmaa kolli sanoi pahoittelevana. Nummiklaanin partiossa olevat kissat kohahtivat järkytyksestä.
- Onko Lehvähammas kuollut? Saratassu miukaisi. Erakkokolli nyökkäsi ja kääntyi.
- Haluatteko, että vien teidät hänen ruumiilleen?

Liekkitaivas makasi leirin reunalla, katse suunnattuna parantajien pesän pimeälle suuaukolle. Hän ei päässyt syyllisyyden ja surun olostaan irti. Jos hän olisi lähtenyt Lehvähampaan mukaan metsälle, tai kieltänyt tuota lähtemästä... Oli hänen syynsä, että Nummiklaani oli menettänyt varapäällikkönsä. Rakastetun, pidetyn ja urhoollisen varapäällikkönsä. Ja hänen entisen mestarinsa. Ketunkynsi ja Yötuuli eivät olleet saaneet kunnolla selville kuolinsyytä. Naaraan kurkku oli revitty auki, mutta haaskalinnut olivat ehtineet tehdä ruumiille niin pahaa jälkeä, ettei tiedetty mikä Lehvähampaan kimppuun oli oikein käynyt. Liekkitaivaan katse siirtyi päällikön pesälle, kun Sulkatähden luottosoturit Leopardilaikku, Kuurahohde ja Valkotäplä astelivat ulos pesästä. Vanhin sotureista näytti ärtyneeltä ja asteli sisäänkäyntitunnelista ulos, kun taas Kuurahohde ja Valkotäplä olivat astelemassa suoraan kohti raidallista soturia. Pieni paniikin tunne valtasi tummanpunaisen kollin.
*Olenko tehnyt jotakin väärää? Tai, mitä jos joku oli nähnyt minut Liljan seurassa...* Liekkitaivas mietti ja nousi jaloilleen. Hän yritti mahdollisimman neutraalisti katsoa kahta luottosoturia ja kumarsi pienesti noille, kun he pysähtyivät raidallisen soturin eteen.
- Kuurahohde, Valkotäplä, miten voin auttaa teitä? Tummanpunainen kolli kysyi ja väräytti korvaansa peitelläkseen hermostuneisuuttaan. Kaksikko varmasti kyllä huomasi kissan viiksien väpättävät ja hännän heiluvan ahdistuksesta, mutta kumpikaan luottosotureista ei tuntunut tarkkailevan hänen kehonkieltään tai edes näyttänyt erityisen ärtyneeltä tai pettyneeltä. Kuurahohde selvitteli kurkkuaan minkä jälkeen astui hieman lähemmäs Liekkitaivasta, kumartuen tuon kanssa samalle tasolle.
- Sinusta tulee uusi varapäällikkö, kolli kuiskasi hiljaa ja vetäytyi sitten takaisin Valkotäplän vierelle. Raidallisen soturin oranssit silmät levisivät kuun kokoisiksi ja tuon oli hyvin vakea olla pudottamatta leukaansa leirin multaiselle pohjalle asti. Niin että mitä? Hänen oli varmasti pitänyt kuulla väärin, siis hänestäkö muka varapäällikkö? Tässä pitäisi olla jokin virhe, miten muka hänestä voitaisiin yhtäkkä tehdä varapäällikkö? Soturitar selvästi huomasi Liekkitaivaan kauhistuksen ja kohensi ryhtiään, katsoakseen tummanpunaista kollia kulmiensa alta.
- Sulkatähdestä sinä olet hyvä valinta, olithan Lehvähampaan toinen oppilas ja satuit pelastamaan päällikkömme vuoristossa. Mene hänen pesäänsä kun olet saanut itsesi taas kasaan, Valkotäplä tokaisi ja kääntyi jolkotellakseen myöskin leirin sisäänkäynnille, mihin nopeasti katosi. Kuurahohde naukui onnittelunsa ja lipui itse Hahtuvaturkin luo. Raidallinen soturi jäi hölmistyneenä istumaan paikoilleen, yrittäen käsittää mitä juuri oli tapahtunut. Miksi ihmeessä Sulkatähti halusi hänestä uuden varapäällikön? Miten hän pystyisi korvaamaan Lehvähampaan?
- Eli tarkoittaako tämä sitä, että entinen mestarini on Nummiklaanin uusi varapäällikkö? Vähänkö siistiä! Naavasulan hihkaisu kuului Liekkitaivaan viereltä ja vastanimitetty soturi olikin yhtäkkiä vastakkain entisen mestarinsa kanssa. Naaraan silmissä paistoi innokkuus ja raidallinen soturi siristi silmiään yhä hämmentyneenä.
- Enpä usko, en... En minä nyt vielä varapäälliköksi halua, tummanpunainen kolli naukaisi vaivaantuneena. Vaaleanruskean kissan vihreissä silmissä paistanut innookuus kaikkosi ja tuon kulmat kurtistuivat.
- Mikset halua olla klaanimme uusi varapäällikkö? Olet koko klaanin urhein soturi ja paras mestari mitä yhdelläkään oppilaalla voi ikinä olla, Naavasulka kysyi pettyneenä. Liekkitaivas tuhahti ja väräytti hieman nolostuneena viiksiään. Tämä saattoi olla hänen entisen oppilaansa mielipide, mutta entäpä koko muun klaanin? Häntä tuskin pidettiin tarpeeksi hyvänä edes partioiden johtoon, joten kuinka iso mekkala siitä syttyisi jos hänet valittaisiin varapäälliköksi?
- Naavasulka puhuu totta, sinusta tulee aivan mahtava varapäällikkö! Sulkatähden ääni kuului yhtäkkiä heidän viereltään ja kumpikin kissoista kääntyi hieman yllättyneenä katsomaan päällikköään. Liekkitaivas tunsi karvansa pörhistyvän ja kumartaessaan naaraalle hän nielaisi, yrittäen sitten loihtia kasvoilleen jotakin muuta kuin hermostunutta ilmettä.
- Sulkatähti, enhän minä nyt oikeasti voi olla hyvä vaihtoeh-
- Liekkitaivas minä olen jo päätökseni tehnyt ja todennut sinun olevan parhain vaihtoehto koko Nummiklaanin tulevaisuutta ajatellen. Auringonlasku lähestyy enkä viitsi keskeyttää Lehvähampaan valvojaisia, joten tällä hetkellä ei muuta voi tehdä kuin mennä kutsumaan klaani koolle ja ilmoittaa heille uusi varapäällikkönsä, Sulkatähti naukui kumartuessaan lähemmäs Liekkitaivasta ja pikaisesti koskettaen tuon päälakea. Raidallinen soturi puhalsi ilmaa ulos suustaan, hänellä ei tainnut enää olla mahdollisuutta perääntyä tästä? Kyllähän jokaisen oppilaan kouluttaneen soturin haavena oli päästä varapäälliköksi, kuten oli ollut Liekkitaivaallakin. Hän ei vain ollut olettanut sen tapahtuvan näin äkkiä ja nyt kollista tuntui siltä että hän ei ollut ehtinyt valmistautua ollenkaan tähän tehtävään mikä hänelle nyt langetettiin. Sulkatähti hypähti kevyesti Seinämäkivelle kaikkeen tämänpäiväiseen verrattaessa. Klaanikokous kuulutettiin alkaneeksi ja päällikkö kertoi murtuneella äänensävyllä koko Nummiklaanille Lehvähampaan kohtalosta.
- Minun velvollisuuksiini kuuluu myös valita Lehvähampaan tilalle uusi varapäällikkö. Valinta oli vaikea, sillä olihan minulla vain päivä aikaa miettiä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että Liekkitaivas on oikea kissa tälle paikalle. Onko vastaväitteitä? Sulkatähti kysyi. Liekkitaivas käänsi katseensa hermostuneena klaanilaisten joukkoon, mutta kukaan ei pistänyt vastaan päällikkönsä päätökselle. Sen sijaan yleisöstä kuului kehuvia ja myötäileviä vastauksia.
- Selvä. Eli uusi Nummiklaanin varapäällikkö olkoon Liekkitaivas! Sulkatähti julisti puheensa päätteeksi ja seurasi katseellaan kuinka raidallinen kolli loikkasi Seinämäkiven vieressä olevalle pienemmälle kivelle. Liekkitaivas tuumi kääntyessään nummiklaanilaisia kohti hetken mitä olikaan lupautunut tekemään, mutta Ketunkynnen, Kuurasäteen, Naavasulan ja muiden hänen tuttaviensa tsemppaavat hymyt sysäsivät epävarmat ajatukset muualle. Kyllä hän pystyisi tähän, hän pystyisi ottamaan paikan vastaan Nummiklaanin uutena varapäällikkönä ja suoriutumaan hänelle annetusta tehtävästä loistavasti. Klaani hurrasi varapäällikkönsä nimeä ja loppuyön raidallinen kolli sai kuullenna onnitteluja ja kehuja muilta klaanitovereiltaan.

Välillä mietin, miten muilla meni. He kai olivat oppilaita. Erityisesti Jokitassu tai pentu, en tiedä kumpi, oli iso mietinnän aihe. Entä jos häntä ei hyväksyttäisi klaaniinsa, niinkuin minua? Lehtikuulla oli tehtävää, joten hän antoi minun mennä etsimään yrttejä. Löysin hierakkaa ja eksyin kaksijalkalaan löytäen kamomillaa mutten sen enmpää. Lehtikato oli peittänyt märällä lumellaan melkein kaiken, tai tappanut kasvit. Minun oli vaikea ymmärtää miten jotkut parantajat löysivät täältä yrttejä. Kuitenkin jotkut taisivat löytää. En ollut varma olinko lahjakas joten laskin sen varaan että vain lahjakkaat parantajat löysivät tällä säällä muita yrttejä. Lopulta vain yritin saalistaa. Kuulin hiiren ja yritin muistaa miten saalistamista opetettiin. Vaanin hiirtä ja kun aika tuli, syöksyin sen kimppuun. Metsästin myös oravan. Ajattelin että tämä saisi klaanin hyväksymään minut.

Leirissä, oli turha sanoa kotona, se kun ei ollut sitä minulle, vein saaliini kasaan. Moni huomasi sen ja nyökkäli hyväksyvästi. Kuitenkin kukaan ei kehunut minua tai osoittanut enempää kunnioitusta. Nappasin jotain kasasta ja etsin seuraa. Lopulta ehdotin Orvokkitassulle, jos söisimme yhdessä. Naaras nyökkäsi. Söimme vaitonaisina ja hiljaisuuden vallitessa. No, sitä ei kestänyt pitkään. Naaras lähti mestarinsa kanssa ja jätti minut yksin. Ja taas todistin sitä. Vaikka kuinka yritin en pystynyt olemaan tykkäämisen arvoinen.

Tuntui kuin kaikki riista olisi painunut maan alle heti, kun ilma vähänkin kylmeni, vaikka ei edes ollut pakkasta.
Minua harmitti se, että en voinut olla mitenkään hyödyksi.
Värjöttelin vain käpälät mutaiseen, liejuiseen räntään uponneena, yrittäen kuulostella edes pientä elonmerkkiä.
Rasahduksia kuului silloin tällöin, mutta kaikki äännähdykset eivät välttämättä lähteneet riistasta.
Tämän olin oppinut sen jälkeen, kun olin loikannut päistikkaa Punalehden kimppuun, ja saanut mestarini lähes nyrjäyttämään nilkkansa.
Raotin suutani hieman ja maistelin ilmaa.
Kaikki hajut tuntuivat peittyneen vetisen loskan alle. Miten minusta ikinä tulisi soturia? Kurkkuani kuristi harmista.
Ravistin päätäni, en voisi olla ikinä yhtä hyvä kuin muutkin, jos en uskoisi itseeni.
Purin huultani ja tarkkailin lähiympäristöä.
Kului hetki ilman minkäänlaista havaittavissa olevaa ääntä.
Heilautin korviani innostuneena, kun kuulin pientä rapinaa edessäni siintävässä pusikossa.
Hengitin syvään, ei tämä olisi yhtään sen vaikeampaa, kuin kaislankorren nappaaminen.
Painauduin matalaksi loskaa vasten niin, että vatsakarvani kastuivat, saaden minut sävähtämään iljettävää märkää tunnetta.
Astelin varovasti eteenpäin, pysähtyen arviolta ketunmitan päähän saaliista.
Astuin vielä yhden askeleen, ja rapina loppui.
Jähmetyin paikalleni, jännittäen lihakseni loikkaan.
Kuulin kuinka eläin lähti kipittämään karkuun.
Loikkasin horjahtaen eteenpäin, ja lähdin pinkomaan pikkueläimen perään.
Päästäisen oli hankala liikkua korkeassa ”hangessa” joten minulla oli edes jonkinlainen etulyöntiasema.
Horjahtelin silloin tällöin, ja olin vähällä kaatua maahan, mutta pakotin itseni jatkamaan.
Viimein pystyin loikkaamaan eläimen kimppuun, saalis oli niin lähellä.
Tunsin kuinka käpäläni painoivat pienen eläimen vasten maata, saaden sen vikisemään lohduttomasti.
Hetken sisälläni pisti sääli eläintä kohtaan, mutta painoin sen taka-alalle ja annoin eläimelle pikaisen puraisun.
Nostin saaliini ylös lumesta ja lähdin loikkimaan minun ja Punalehden sopimaa tapaamispaikkaa kohti.
Puoli päivää siinä meni, mutta minä olin saanut sen!
Ja päästäinen oli vielä harvinaisen hyväkuntoinen, se oli pulskempi kuin yleensä Lehtikadon aikaan saadut saaliit, mutta laihempi mitä olin odottanut.
Maistoin Punalehden ominaistuoksun ilmassa, kun saavuin hiekka-aukiolle.
Jolkotin mestarini luokse, päästäinen ruumis suussani roikkuen.
-Hyvin tehty, Punalehti tokaisi.
Mestarini nosti oman saaliinsa suuhunsa ja mumisi jotain lähtemisen suuntaista.
Kun aloimme tassuttamaan kohti leiriä, en voinut peittää rinnassani kuplivaa ylpeyden tunnetta.

***

Olin hyvällä mielellä, kun menin valitsemaan itselleni jotain syötävää.
Olin nimittäin vienyt päästäiseni pentutarhalle, ja käynyt vaihtamassa pikaisesti kuulumisia Kielopuron kanssa.
Vanhalla naaraalla oli mennyt hyvin, ja hän oli nykyään Monnipennun ottoemo.
Olin päätynyt jutustelemaan vielä pennunkin kanssa vähän aikaa, ja tajunnut, että tuo oli hyvin mukava kissa.
Sitten minulle oli kuitenkin tullut nälkä, ja olin joutunut keskeyttämään Monnipennun selityksen isosta ketusta, jonka hän oli nähnyt unessaan.
Kolli oli kuulemma ajanut sen tiehensä käyttämällä hienoja taisteluliikkeitä.
Minua hymyilytti, kun poimin riistakasasta ruipelon oravan.
Pennut olivat todella ihania, ja heidän kanssaan oli mukava olla.
Tassutin oravan kanssa oppilaidenpesän viereen, ja mutustelin sitä mietteliäänä.
Mitenköhän siskoillani meni uusissa klaaneissaan?
Minusta oli oikeastaan hieman epäreilua, että Salamapentu, ja Kaunopentu olivat samassa klaanissa, mutta minä ja Surupentu eri klaaneissa.
Mutta olihan se tietenkin järkevämpää olla laittamatta suurisuista Kaunopentua Kuutamoklaanin, jossa joku häneen kyllästynyt soturi tekisi hänestä päivällistä.
Sain syötyä oravani loppuun, joten päätin painella suoraan nukkumaan.
Sen verran nimittäin olin saanut selville, että aurinko oli hiljalleen painumassa mailleen.

Ratamotassu asteli tyytyväisenä kuusten varjoissa, haistellen viileää ilmaa. Hän oli juuri palannut metsästämästä mestarinsa, Linnunsiiven, kanssa ja oli saanut vain yhden laihan hiiren kiinni. Ratamotassu ravasi kohti tuoresaaliskasaa, joka tuntui pienentyvän koko ajan entisestään. Hän asetti hiiren sinne ja huokaisi, istahtaen hetkeksi aikaa viileälle maalle. Kurkaten leirin toimintaan, hän huomasi Surutassun, Kuutamoklaanin parantajaoppilaan, kävelemässä kohti parantajan pesää hitaasti. Ratamotassu seurasi valkoista naarasta katseellaan ja kulkeutui omiin ajatuksiinsa.
*Millaistakohan olisi olla parantaja* Hän pohti tuijottaen tyhjyyteen. *Ei* Ratamotassu ravisti päätään. *Minusta tulee soturi, aion taistella Kuutamoklaanin puolesta.*
Silti jokin ajatuksessa aina mietitytti häntä, vaikkakin paikka oli jo varattuna.
Ratamotassu jatkoi matkaansa tuoresaaliskasalta oppilaiden pesään, sillä hänen pienet tassunsa meinasivat jäätyä loskassa jatkuvasta tarpomisesta. Siispä hän nousi ylös ja suuntasi kohti oppilaiden pesää, ohi kieliä vaihtavien sotureiden, jossa Hiljaisuustassu lepäsi. Hän oli isokokoinen, toisin kuin Ratamotassu, joka oli pienehkö, etenkin klaanilaisiinsa verrattuna. Kuutamoklaanin kissat olivat rotevia ja isoja, ja Ratamotassun mieltä painoi usein väärä kokonsa, vaikka Linnunsiipi vakuuttelikin usein toisin. Naaras asteli kohti nukkumapaikkaansa ja huomasi muutaman auringonkierron sitten löytämänsä leskenlehden. Kissa kallisteli päätään häntä nykien, pohtien mitä tekisi sillä. Kohta Ratamotassu irrotti kasvista yhden lehden hampaillaan ja alkoi pureskella sitä vakaasti. Hetken kuluttua lehti oli tahnamaista, joka oli hyvä merkki, hänen kuulemansa mukaan. Oranssi naaras nosti oikean etutassunsa niin, että hän näki sen selkeästi anturansa, ja alkoi sukia niitä antaen lehtitahnan vaikuttaa niihin. Hän oli ohimennen kerran nimittäin kuullut, kun Kuutamoklaanin parantaja, Lehtikuu, oli opettanut Surutassulle kuinka leskenlehti auttoi kipeisiin anturoihin mainiosti, ja kuinka sitä löytyi heidän reviiriltään. Oli ihme kuinka näin lehtikadon aikaan kukkiva leskenlehti vielä löytyi, mutta Ratamotassu oli ottanut sen mielissään metsästyspartion aikaan mukaansa. Ratamotassu kehräsi hetken aikaa ja alkoi sukia toista etutassuaan hiljalleen. Pian homman viimeisteltyään hän nielaisi loput tahnasta tietämättä mitä tehdä sillä ja laskeutui kippuralle. Hän lepäisi hetken, vaikka olikin vasta auringonhuppu. Ratamotassu sulki silmänsä ja alkoi vaeltaa hiljalleen unten maailmaan.

"Kiitos, että suostuit tulemaan Mustakynsi. Tiedän, että koko leiri on kaaoksessa ja kaikilla on hirveä kiire valmistautua huomiseen taisteluun, mutta tämä on tärkeää", Ruskohaukka naukui kipittäessään ripeään tahtiin Kuutamoklaanin reviirin halki. Seurasin kollia ja irvistelin tuntiessani yllämme olevien puiden oksilta tippuvan vettä suoraan päälleni. Tämä päivä oli ollut erityisen sateinen sekä harmaa ja illan kruunasi kaatosade, joka teki reviirin havuneulapohjasta yhtä mutavelliä. Se ei kuitenkaan ollut estänyt kuutamoklaanilaisia harjoittelemasta tauotta Puutähden ja Luuklaanin uhkausta vastaan. Tai Ukkostähden uhkaavia sanoja, missä oli luvannut repiä jokaiselta korvat päästä joka ei taisteluharjoituksiin osallistunut. Neljäsosakuu oli kulunut liian nopeasti, tuntui kuin eilen olisi ollut klaanien kokoontuminen mihin Puutähti ilmestyi. Aurinkomyrsky oli päästänyt meidät leiristä ulos vain sillä ehdolla, että menisimme metsästämään, nyt kun metsätyspartioita oltiin vähennetty ylimääräisten taisteluharjoitusten takia ja klaani tarvitsisi kaiken mahdollisen voiman huomista taistelua varten. Kuutamoklaanilaiset näkivät tällä hetkellä nälkää, onneksi varapäällikkö pystyi ymmärtämään ja olemaan järkevä asian suhteen. Minusta kuitenkin tuntui siltä ettei Ruskohaukka ollut pyytänyt minua mukaansa vain metsästämään. Soturi johdatti minut reviirimme eteläosaan, kohtaan missä havupuut katosivat ja lehtipuut alkoivat kasvamaan niiden tilalla. Laskeuduimme pienen mäenkumpuran ja kolli kumartui ryömiäkseen sen juuressa kasvavan suurilehtisen pensaikon juureen. Seurasin kollia ja ahtauduin hänen kanssaan pieneen tilaan. Puristin kynteni maapohjaan tuntiessani lehtien päälle laskeutuneen veden liukuvan päällemme, mutta muuten lehdet pitivät turkkimme kuivana sateelta.
"Eikö olekin oiva tarkkailupaikka? Tässtä kulki aikaisemmin puro, mutta sen kuivuessa se vei kaikki kasvitkin mukanaan, joten nyt näemme hyvin toiselle puolelle missä lehtipuut harventuvat ja Nummiklaanin reviirin nummikummut voi nähdä taivaanrannassa", Ruskohaukka naukui ja siirsi itsensä kylkeeni kiinni. En sävähtänyt yllättävää kosketusta vaan painauduin itsekin lähemmäs soturin paksua karvapeitettä. Kukaan ei olisi näkemässä meitä, joten miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja hakisi kollista lämpöä? Me olisimme vain kaksin täällä, eikä minun tarvitsisi miettiä mitä Kyyhammas tai Puutähti tästä ajattelisi. Ei minulla nyt oikeasti ollut tunteita pelissä mukana...
"Hyvä tarkkailupaikka jos odottaisimme Nummiklaanin hyökkäystä. Mutta meidän vihollisemme iskee Neljän virran tammelle suunnasta mitä emme osaa odottaa", naukaisin ja laskin pääni rusketaurkkisen kissan lavan päälle. Kasvoillani oli neutraali, ehkä jopa tylsistynyt, ilme. Kynsiäni syyhysi päästä iskemään kiinni jokaiseen joka uskaltaisi vahingoittaa Puutähteä tai Kyyhammasta. Olisi se sitten jonkun toisen klaanin kissa tai kuutamoklaanilainen. Ruskohaukka vaihtoi hieman asentoaan, ollakseen nyt enemmän minua kohti ja huokaisi sen verran epätavalliseen sävyyn, että pystyin kiinnittämään siihen huomiota. Ei sillä, ettei minun koko huomioni jo miltei ollut soturissa.
"Siitä tulikin mieleeni... Ehh... Mustakynsi, minusta tuntuu siltä, että meidän ystävyytemme on syvenemässä. Tai ainakin minä pidän sinusta, enemmän kuin ystävänä. Siksi mietinkin... Tämän taistelun jälkeen, jos Tähtiklaani suo meidän kummankin selviävän hengissä niin voisimmeko harkita... Yhteistä tulevaisuutta?" Ruskohaukka kysyi ja tuijotti tummilla silmillä omiani. Pieni vesipisara putosi lehtien välistä hänen otsalleen ja valui hänen kuonoaan pitkin maahan. Vedin syvään henkeä, epäilevä katse kasvoillani ja puristin hampaitani yhteen. Tämä ei mennyt ollenkaan niinkuin tämän olisi pitänyt mennä. Tarkoitus oli vain leikkiä soturin tunteilla, saada mahdollisesti jotakin tietoja Ukkostähdestä ja yrittää saada hänen päänsä käännettyä Puutähden suhteen. Ja nyt hän kertoo välittävänsä minusta, eikä kollilla ole pienintäkään halua seurata luopiopäällikköä, minkä takia hänet tullaan tappamaan.
"Mitetitään sitä sitten taistelun jälkeen", naukaisin lyhyesti ja laskin pääni takaisin Ruskohaukan lavalle, suunnaten katseeni Nummiklaanin reviiriä kohti. Miksi tuo typerä hiirenaivo ei voinut odottaa taistelun jälkeiselle ajalle typerän tunnustuksensa kanssa? Taistelussa soturista olisi päässyt helposti eroon, tai hänet olisi viimeistään sen jälkeen tapettu jonkun toisen tassun kautta eikä minun, koska tuo ei olisi Luuklaaniin liittynyt. Ei edes seuratessaan minua, viis siitä mitä kaikkea hän tunsi, hänen ylpeytensä klaaniaan kohtaan meni kaiken edelle. Tunnustuksen kuuleminen teki tästä kaikesta nyt niin paljon vaikeampaa. En todellakaan tiennyt oliko hän minulle enemmänkin, kuin 'ystävä' ja jos hän olisi Luuklaaniin liittynyt, olisin ehdottomasti harkinnut kollin ehdotusta. Niin ei vain ikinä tulisi tapahtumaan.

***

Mustakynsi istui muiden klaanitovereidensa joukossa, odottamassa lähtöä klaanien kokoontumiseen ja samalla pohtien kovasti viimeöistä untaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miksi näki noin todentuntuisia, miltei muistoilta tuntuvia unia. Jokin syy sille kuitenkin oli, koska unien tapahtumat selkeästi liittyivät toisiinsa ja johdattelivat jotakin suurta kohti. Hän toivoi saavansa edes hetken rauhaa niiltä, viimeöisessä unessa oleva rakkaudentunnustus oli saanut hänet miltei oksentamaan herättyään.
"Hei Mustakynsi, ehditkö tulemaan hetkeksi tänne?" Lehmusvarjon ääni havahdutti soturittaren ajatuksistaan ja kääntäessään päätään, hän huomasi kollin oleskelevan aivan leirin reunamilla, havupuun takana. Naaras katsoi ympärilleen, Varistähteä ei vielä näkynyt, joten partio ei vielä lähtisi liikkelle. Mustakynsi kipitti nopeasti soturin luo ja kulmat koholla katsoi tuota. Mitä asiaa oranssiturkkisella kissalla oikein oli, kun näin syrjään piti vetäytyä keskustelemaan?
"Meidän pitäisi varmaankin keskustella Hiljaisuustassun ja Leijonatassun loppuarvioinnista. Suoritetaanko se tämän lehtikadon aikana, kovimpien pakkasten aikaan? Riistaa olisi miltei mahdoton löytää ja loppusuorituksesta tulisi kunnon koettelumus", Lehmusvarjo myhäili ja sen sijaan, että katsoisi soturitarta, hänen katseensa oli kokoontumispartion luona istuvassa Leijonatassussa. Tarkemmin katsoessaan naaras huomasi kuinka vihreäsilmäisen kollin kuonossa oli hailakoita naarmuja ja tuon turkki oli joiltakin osin pöllyytetty kunnolla solmuun. Hänen oppilaansa oli selvästi antanut harjoituksissa mestarilleen kunnon kyytiä, eikä soturi ollut selvästikkään pitänyt siitä.
"Sopii minulle. Sinun kannattaisi siistiytyä, Varistähti tuskin päästää sinua mukaan tuon näköisenä ja minä en todellakaan ajatellut katsoa Leijonatassun perään", Mustakynsi hymähti ja sipaisi käpälällään oranssiturkkisen kissan lavalla olevaa karvaa suoremmaksi. Lehmusvarjo käänsi katseensa soturittareen ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat, mutta naaras laski etutassunsa alas ja kiepahti ympäri, mennäkseen takaisin kokoontumispartion luo. Hän ei edes ehtinyt kertaamaan mielessään mitä juuri oli tapahtunut, kun pari oranssinruskeita silmiä tavoitti mustaturkkisen kissan katseen. Syreenikukka mulkoili häntä sotureiden pesän edustalta, ja soturittaren silmät olivat selvästi viirulla. Mustakynsi siristi omia silmiään katsoessaan tuota, mutta heidän katsekontaktinsa katkesi, kun pari kuutamoklaanilaisia käveli heidän välistään. Keltasilmäinen kissa tassutteli partionsa luokse hymähtäen, mikä tuotakin naarasta nyt oikein riivasi?

Oli Korpinkutsun valvojaisten jälkeinen aamu. Paarmahehku katseli makuullaan luolan seinämää pitkin valuvaa aamukasteen pisaraa, ja vilkaisi sitten Loskaliitoa, joka käveli kankeasti asetellen valkojuovaisia jalkojaan häntä kohti. Naaraan silmissä välkehti suru, vaikka soturi näytti yrittävän peitellä sitä.
”Hei Paarmahehku! Onko suunnitelmia tälle päivälle?” Loskaliidon tavanomainen, pirteä äänensävy halkeili. Paarmahehku nousi seisomaan ja ravisteli tomun turkistaan, ennen kuin kääntyi sisarensa puoleen yhtä viileästi kuin yleensäkin.
”Ajattelin juuri lähteä metsälle”, kolli naukui katsellen juovia kivilattiassa Loskaliidon valkeiden käpälten juuressa. Kylmenevä ilma ei oikeastaan houkutellut, mutta Loskaliidon tuntien naaras ehdottaisi metsästysreissua pian itse.
”Ai. Saisinko tulla mukaan?” solakka, vaaleajuovainen naaras kysyi ja siirsi maassa laahaavaa häntäänsä kuin pieneksi innon merkiksi. Paarmahehku näki kuitenkin ettei tuo ollut iloinen.
#Huolestuttavaa#, Paarmahehku ajatteli vilkaistessaan vielä kerran taakseen, ennen kuin ravasi Loskaliidon perään. Naaras oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kipitti pikavauhtia kohti uloskäyntiä.
#Mutta kait se on vain luonnollista menetyksen jälkeen. Eikä tätä kestä kauaa.. Tuo hiirenaivo tuskin muistaa, mitä valitsi tuoresaaliskasasta eilen#, soturi ajatteli vaihtaessaan luottavaisia katseita siskonsa kanssa. Himmeä valo loisti ulos luolan suulta, mutta Paarmahehku tiesi auringon pysyneen viime aikoina visusti pilvimassan takana.
”Viimeksi kävimme kahdestaan metsällä, kun Huurrekukka kuoli”, Paarmahehku muisteli aloittaen keskustelua.
#Ei varmaan paras puheenaihe tälle kerralle#, hän tuhahti mielessään.
”Totta. Miksi kissojen pitää kuolla? Tähtiklaanin kiitos kuitenkin, että Perhostassu on kunnossa”, Loskaliito naukui alakuloisesti, ja katsahti ylös harmaalle taivaalle. Paarmahehku nyökkäsi pienesti, mutta avasi suunsa sitten:
”Kuoleminen on vain luonnollista. Se on kaikilla edessä.”
”Olet oikeassa. Mutta sil-” Loskaliidon nyyhkäisy keskeytti naaraan lauseen. Paarmahehkun keltaiset silmät vaelsivat kallionseinämiä vaivaantuneina, kun he kulkivat eteenpäin.
”Onneksi Korpinkutsu on nyt Tähtiklaanissa. Hänen ei tarvitse huolehtia mistään, ei edes lehtikadosta”, Loskaliito naukui vielä. Paarmahehku irvisti hyytävälle viimalle, joka kävi kaksikon läpi, juuri kun Loskaliito sai viimeisen sanan suustaan, silloin kun he lähtivät kapuamaan ylemmäs vuoristoon. Naaraan sanat olivat liian toiveikkaita hänen makuunsa, mutta Paarmahehku tyytyi olemaan vaiti. Jos Korpinkutsu tosiaan oli päätynyt esi-isiensä maille, ehkä jopa häntäkin odottaisivat vielä pitkän elämän jälkeen makoisat päivät Tähtiklaanissa. Mutta tällä hetkellä sellainen ajatus tuntui vieraalta. Ajatellessaan Paarmahehku seurasi katseellaan kissojen yli lentävää pikkulintua, joka räpytteli siipiään ankarasti tuulenvirettä vastaan.
#Typerys. Ihan niin kuin voisit olla tuulta voimakkaampi#, Paarmahehku tuhahti ja kiristi tahtiaan. Linnun näkeminen oli herättänyt hänen vatsanpohjassaan polttavan nälän tunteen; mitä nopeammin hän ja Loskaliito päättäisivät metsästysretkensä, sitä nopeammin hän saisi valita itselleenkin jotain syötävää riistakasasta.
Heidän kulkiessaan Loskaliito kiitti Tähtiklaania tavallistakin useammin, kuin jokainen naaraalle tapahtunut hyvä asia olisi ollut tähtikissojen ansiota. Vaitonaisena kuunnellessaan siskonsa puhelua kylmä tyhjyys alkoi tuntua Paarmahehkusta Tähtiklaania todellisemmalta vaihtoehdolta kuolemanjälkeiselle elämälle. Mutainen rinne lipsui kollin tassujen alla, ja hän antoi kynsiensä liukua ulos tarttuakseen maahan tiukemmin. No, kait lehtikadon tehdessä tuloaan joka kissan usko esi-isien aina niin hyväntahtoisiin henkiin oli koetuksella. Paarmahehku uskoi, ettei monikaan vain uskaltanut ilmaista ääneen epäilyksiään henkikissojen läsnäolosta tai olemassaolosta. Itse hän ei välittänyt aiheesta juurikaan, tai niin hän ainakin totesi itselleen.
Tovin kuluttua Paarmahehku keskeytti alemmaksi polkua ajautuneen Loskaliidon terävällä hännänheilautuksella ja vilkaisi taakseen avautuvaa maisemaa. Kanjoni kylpi aamuauringon kellastamassa sumussa.
”Tämä taitaa olla-”
”Hei, seis! Haistan jotain herkullista!” Loskaliito sähähti yllättäen keskeyttäen Paarmahehkun lauseen ja saaden hänet säpsähtämään.
#-sopiva korkeus#, Paarmahehku viimeisteli mielessään, kun harmaajuovainen naaras kapusi jo nopeasti muutaman kiven yli. Loskaliito loikki huuliaan lipoen kohti lehtensä pudottanutta pensasta jyrkänteen reunalla. Paarmahehku murahti sisarensa impulsiivisuudelle, tässä vaiheessa enemmän tottumuksesta kuin ärsyyntymisestä.
#Oli Tähtiklaani olemassa tai ei, me olemme täällä, ja meillä on klaani ruokittavana#, Paarmahehku lausui päättääkseen pohdintansa, ja lähti hiipimään muutamien kivenlohkareiden vierustaa. Soturi maisteli ilmaa ja helpottui hetkessä löydettyään melkein heti hajujäljen, jota seurata.