Palasimme Lehtikuun kanssa tulikammiolta ja jokainen klaanilainen hurrasi uutta nimeäni. Tosin hyvin vaisusti eikä kukaan edes kinnittänyt huomiotaan minuun kunnolla. Lehtikuu vei minut heti pesän luo, ja kysyi osasinko nimetä tietyt yrtit joita hän oli asettanut pöydälle. Tunnistin unikonsiemenet, kissanmintun, kirvelin, hierakan ja kaislan. -Hyvä, nuo kaksi viimeistä ovat fenkoli ja imikkä. Niitä et ole nähnytkään koska niitä en hirveästi käytä mutta muut olivat perusyrttejä jotka odotinkin sinun tunnistavan, Lehtikuu kertoi iloisesti yllättyneenä. -Siinä ei ollut kaikkia yrttejä olettaisin? En ole niin tyhmä, mutisin. Lehtikuu katseli minua: -Mestarinikin aloitti näin. Ei kukaan opi kaikkea heti. Sinun pitäisi olla ylpeä siitä että annoin eteesi ensimmäisenä päivänä jo seitsemän yrttiä. Minä sain vähemmän, luulisin. Tiesin hänen olevan oikeassa mutta silti. Ei Summer synnyttänyt minua turhan tähden. Pelastaisin vielä kaikki joltain uhkalta. Ihan mitä vain. Halusin päästä klaaniin kunnolla. Katselin ympärilleni parantajan pesässä ja panin vasta nyt merkille pikkuseikkoja. Juuret hallitsivat pääosin pesää. Juurien väliin oli mahdtettu yrttejä ja hämähäkinseittiä oli kerätty eniten. Lehtikuu seisoi hiljaa vieressäni ja antoi minun katsella rauhassa pesää. Klaani ei usein tullut tänne joten Lehtikuu oli luultavasti useinmiten yksin. Tammiturkki oli luultavast Lehtikuulle hyvä ystävä, ainakin toimeen heidän piti tulla. Lehtikuu kyllästyi lopulta: -Nyt voisit lähteä keräämään lisää kamomillaa. Taisimme käyttää sen loppuun matkan aikana. On meillä sitä vielä vähän, mutta sitä pitäisi varata vielä enemmän. Lehtikuu näytti minulle miltä kamomilla näytti, vaikka tiesinkin sen ja lähetti minut matkaan.

//kai Surutassu laitetaan ny oppilaaks?

Viileät, käyrät kynnet takertuivat kiinni Tihkutäplän niskanahkaan ja vetivät rajusti ylös. Hän tunsi maan katoavan jalkojensa alta ja kissojen ja puiden värit tiivistyvän hänen silmissään villinä kieppuvaan pyörteeseen. Hän pyristeli ja huusi, pyrki kaikin keinoin irti tunkeilijan otteesta, mutta suuri, häijysilmäinen kotka ei hievahtanutkaan ja vei häntä vain kauemmas. Hän erotti kauhun vallassa hetken ajan alla yhä kauempana häämöttävän leirin, kunnes näkymä sumentui ja näkyviin tuli pelkkiä kuusenlatvoja. Petolinnun kynnet polttelivat naaraan niskassa, ja hän jatkoi rimpuilua, kunnes kaikki kauhu ja tuulen ujellus korvissa saivat hänet menettämään tajuntansa.
Silloin Tihkutäplä hätkähti hereille väkivaltaisesta unestaan. Hätääntyneenä naaras vilkuili ympärilleen säkkipimeässä sotureiden pesässä. Turvallinen sammaleen tuoksu ja klaanitovereiden tasainen tuhina rauhoittivat hänen sydämensykkeensä hetkessä, mutta lamaantunut paniikki ei poistunut.
Tihkutäplä pujahti ulos sotureiden pesästä ja verrytteli jalkojaan pikaisesti kävelemällä hetken edestakaisin pesän edustalla, edelleen hermostuksissa unestaan. Aamu oli taas kylmempi kuin eilen. Tihkutäplä väräytti viiksiään ja vilkaisi tummaa taivasta kuusenoksien välistä. Ilmassa maistui sateelta.
#Onneksi se oli vain unta#, naaras ajatteli taas helpottuneena.
”Ai, huomenta Tihkutäplä”, sotureiden pesästä tupsahtanut Hopeaviima tervehti, ja hieraisi sammalpalleron kuonoltaan.
”Huomenta”, Tihkutäplä naukui ja hymyili pienesti lumenvalkealle, kirkassilmäiselle naaraalle, kun tuo käveli hänen rinnalleen.
”Suunnitelmia tälle päivälle?” Hopeaviima kysyi häneltä venytellessään.
”Eipä kait, partioinnin lisäksi”, siniharmaa naaras totesi ja vilkaisi tuoresaaliskasaa siltä varalta, että se kaipaisi täyttöä.
”Ei minullakaan”, Hopeaviima huokaisi ja kääri sitten häntänsä ympärilleen. Heräileviä sotureita puikkelehti ulos sotureiden pesästä, ja vilkas mutta hiljainen keskustelu täytti aukion. Tihkutäplä jutteli vielä Hopeaviiman kanssa ja oli aikeissa kertoa luotettavalle naaraalle öisistä kauhunhetkistään, kun Hämäräaskel käveli aukiolle ravistellen turkkiaan.
”Huomenta Hämäräaskel”, Tihkutäplä toivotti pirteys äänessään, vaikka sydän olikin alkanut pamppailemaan hänen rinnassaan outoon tahtiin. Hämäräaskeleen pää käännähti naaraan suuntaan, ja kolli nyökkäsi pienesti ennen kuin katsoi taas pikaisesti jonnekin muualle.
”Hämäräaskel se on aina tekemässä jotain”, Hopeaviima totesi huvittuneena ja vilkaisi soturia, joka oli mennyt kysymään Nummipyöreeltä jotain.
”Totta”, Tihkutäplä naukui ja katsahti tassujaan. Naaras oli jo myöntänyt itselleen, että oli ehkä ihastunut Hämäräaskeleeseen. Hän ei ollut varma tunteistaan, eihän hän tosiasiassa edes ollut varma, miltä ihastuminen tuntui, mutta miksipä muutenkaan hän nykyään aina etsi Hämäräaskelta katseellaan ja salaa toivoi kollin tulevan luokseen, vaikkei tuo hirveän usein tullutkaan. Tihkutäplä toivoi vain, ettei tummanharmaasta kollista tulisi yhtä taitavaa välttelemään häntä kuin Lehtikuusta. Kun parantajattaren ja Tihkutäplän välit olivat olleet vielä tulehtuneet, hän oli tuntenut olonsa enemmän takiaiseksi kuin kissaksi. Ajatus samasta tilanteesta Hämäräaskeleen kanssa sai Tihkutäplän tuntemaan olonsa pahoinvoivaksi. Ehkä hänen pitäisi vain lopettaa Hämräaskeleen kanssa, ennen kuin tilanne menisi niin monimutkaiseksi. Hän ei keksinyt muutakaan tapaa pelastaa kahden soturin orastavaa ystävyyttä.

***

”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!” Varistähden ääni kajahti, ja Tihkutäplä kiirehti Suurkiven juurelle.
”Lehtikato on saapumaisillaan kanjoniin ja meidän on osoitettava muille klaaneille ettemme todellakaan heikkene kylmän kauden aikana!”
Tihkutäplä istui alas ja käänsi katseensa kuuliaisesti tyynesti jäätävällä äänensävyllään puhuvaan päällikköön.
”Siksi nimitänkin tänään joukkoihimme kaksi uutta oppilasta. Salamapentu ja Laikkupentu, astukaa eteeni!”
Tihkutäplä käännähti katsomaan, kuinka oranssiraidallinen kolli ja laikukas naaras kävelivät edemmäs pörhistellen karvojaan. Soturin viikset värisivät jännityksestä pienessä tihkusateessa. Olisiko hänen vuoronsa kouluttaa seuraava Kuutamoklaanin soturi?
”Salamapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestariksesi nimitän Vasanloikan.”
Tihkutäplä hymyili pehmeästi entiselle mestarilleen, kun Vasanloikka pujahti hänen ohitseen kohti uutta oppilastaan.
”Vasanloikka, olet valmis ottamaan toisen oppilaasi. Teit hyvää työtä Tihkutäplän kanssa ja arvostamme lojaaliuuttasi soturilakia kohtaan, toivon että opetat kaiken tietämäsi uudelle oppilaallesi.”
Varistähden sanat lämmittivät Tihkutäplän sisintä, eikä naaras kyennyt olemaan tuntematta pientä haikeuden ja kaipuun tunnetta, kun raidallinen soturinaaras ja innosta häntäänsä nykivä Salamatassu koskettivat neniä ja siirtyivät hiukan sivummalle. Keskellä aukiota seisoi vielä Laikkupentu, joka vilkuili juurinimitettyä veljeään jännittyneenä.
”Laikkupentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on aikasi ryhtyä soturikoulutukseen. Sinut tunnetaan Laikkutassuna aina siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi. Mestarinasi toimii Tihkutäplä.”
Tihkutäplän korvat höristyivät pyöreiksi kun tuo kuuli nimensä päällikön suusta. Naaras ponkaisi ylös ja kiiruhti Laikkutassun vierelle ylpeys poltelleen rinnassaan. Se tapahtui! Hän olisi nyt mestari!
”Tihkutäplä, olet osoittanut olevasi valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet tarkkaavainen ja uskollinen, joten toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi Laikkutassulle”, Varistähti naukui, ja loikkasi sitten alas Suurkiveltä.
#Mikään muu ei tulisi mieleenkään#, Tihkutäplä ajatteli. Soturi kääntyi Laikkutassun puoleen ja hymyili leveästi kumartuessaan koskettamaan neniä musta- ja oranssilaikukkaan naaraan kanssa. Laikkutassun kouluttaminen olisi tästä lähtien hänen tärkein tehtävänsä. Hän ei päästäisi naarasta silmistään, vaikka mikä tulisi.
”Salamatassu! Laikkutassu!” klaani hurrasi, ja vastanimitetyt kipittivät ottamaan vastaan onnentoivotuksia. Tiikerisydän ja Valkoturkki syleilivät pentujaan. Tihkutäplä huokaisi katsellessaan perheen onnea ja tassutteli Vasanloikan vierelle.
”Onnittelut”, Vasanloikka naukui ja vilkaisi kouluttamaansa soturia.
”Samoin”, Tihkutäplä vastasi ja väräytti viiksiään huvittuneena nähdessään, kuinka innoissaan Salamatassu pyöri läheistensä jaloissa.
#Salamatassu on onnekas, kun sai sinut mestarikseen#, Tihkutäplä ajatteli ja vilkaisi Vasanloikkaa. Raidallinen soturi katsoi keskittyneenä Salamatassua ja istahti sitten sukimaan kylkeään. Vasanloikan tuntien hän mietti varmaan jo valmiiksi, millä tekniikoilla lähtisi muokkaamaan rasavillistä pennusta kunnon kuutamoklaanilaista.
”Yritän olla Laikkutassulle yhtä hyvä mestari, kuin sinä olit minulle. Opetan hänelle kaiken, minkä sinäkin opetit minulle”, Tihkutäplä lupasi.
”En epäile sitä. On ilo toimia mestarina samaan aikaan entisen oppilaani kanssa”, Vasanloikka totesi. Tihkutäplä nyökkäsi kunnioittavasti. Hänen ja Vasanloikan toimiminen sisaruskaksikon mestareina sai hänet palaamaan mielessään omiin oppilasaikoihinsa. Oliko Vasanloikka tyytyväinen siihen, minkälainen soturi hänestä oli tullut? Ja muisteliko hänkin vanhoja aikoja – pitkiä metsästysharjoituksia hiirenkorvan lämpiminä iltoina, taistelutuokioita Ruostehallan ja Linnunsiiven kanssa ja lukemattomia muita hetkiä – joskus ikävöiden?
”Tihkutäplä! Mitä tehdään ensimmäisenä?” Tihkutäplän luokse loikkinut Laikkutassu kysyi hengästyneenä, kun suurin osa klaanitovereista oli käynyt heittämässä jonkinlaisen onnentoivotuksen uusille oppilaille. Laikkutassu oli ruumiinrakenteeltaan solakka, mutta Tihkutäplä näki kuitenkin kuutamoklaanilaista vahvuutta hänen linjoissaan. Mustat ja oranssit laikut peittivät oppilaan turkkia ja hänen pyöreähköt silmänsä tuikkivat määrätietoisesti. Vaikka lähes valkea naaras näytti enemmän metsästäjältä, voisi tuosta irrota taistelussa yllättävän paljon voimaa.
”Ensin kierretään tietysti reviiri ja rajat läpi”, Tihkutäplä naukaisi ja viittoi hännällään leirin uloskäyntiä kohti. Laikkutassu vilkaisi suuntaan. Naaraan silmät laajentuivat kiinnostuneina. Samassa Tihkutäplä vilkaisi tummanharmaata taivasta oksiston läpi. He eivät ehkä ehtisi takaisin leiriin ennen pimeäntuloa, mutta kuutamoklaanilaiselle pimeässä kulku olikin luontainen osa koulutusta.
”Vasanloikka! Mennäänkö samaa matkaa?” Tihkutäplä huusi naaraalle, joka näytti jo johtavan Salamatassua perässään ulos leirin tutusta turvasta. Ruskea soturi nyökkäsi ja jäi odottamaan Tihkutäplää ja Laikkutassua, vaikka Salamatassu tuntui jo kiirehtivän kohti uloskäyntiä.
”Nähdäänkö me jotain muiden klaanien kissoja?” Laikkutassu kysyi asiallisesti, kun puurivistö lähestyi ja nuori kissa astui ensi kertaa metsään.
”Ei sitä koskaan tiedä”, Tihkutäplä naukui yllättyneenä naaraan kysymyksestä. Laikkutassu pyöritteli päätään ja tähyili kuusenhuippuja hämmästyneenä. Tihkutäplä tiesi miljoonien uusien tuoksujen ja tuntemusten tuoman hämmennyksen, ja päätti antaa nuoren kissan tutkia maisemaa rauhassa hetken aistiensa kautta. Vasanloikkakin johdatti Salamatassua heidän edellään tapaansa melko sanattomasti, vastaten kuitenkin kollin kysymyksiin.
”Tätä reittiä pitkin kuljetaan sitten Neljän Virran tammelle”, Tihkutäplä kertoi, kun heidän kulkemansa tallottu polku haarautui kahtia. Laikkutassu katsoi häntä kuuliaisesti ja nyökkäsi. Tihkutäplä vaihtoi katseita edellä kulkevan Vasanloikan kanssa ja hymyili vanhemman soturin silmien hyväksyvälle katseelle.
”Jos me jatkamme tästä Vuoristoklaanin rajalle?” Vasanloikka naukui.
”Käy”, Tihkutäplä vastasi ja väräytti viiksiään huomatessaan, että Laikkutassu taisi nauttia saadessaan hieman rauhaa veljeltään.
”Tätä kautta kuljetaan yleensä kohti Nummiklaanin rajaa”, siniharmaa naaras jatkoi hetken kuluttua ja odotti kärsivällisesti Laikkutassun kapuavan yli puunrungon, jonka oli itse ylittänyt vaivattomasti tottuneella loikalla.

//mestarina olosta on niin kivaa kirjottaa!!<3

-Ja viimeinen kokoontumiseen tuleva on Mantelitassu, Sulkatähti lopetti.
Hopeanharmaa naaras oli pistänyt pystyyn klaanikokouksen, jossa hän oli kertonut kokoontumiseen lähtijät.
Minun onnekseni olin saanut muutamia tuttujakin mukaan, Haukkatassun ja hänen veljensä Korppitassun.
Millainenkohan Haukkatassun veli olisi, jos hän itse oli melko usein kiukkuinen hiirenaivo.
Hyvällä tavalla tietenkin kiukkuinen hiirenaivo, osasi hän olla joskus ihan ystävällinenkin, vaikka ei näyttänytkään sitä puolta itsestään kovin usein. Ainakaan minun seurassani.
Kohottauduin käpälilleni.
Eilen olin ollut kahdessa metsästyspartiossa ja mennyt sen jälkeen suoriltaan nukkumaan, joten jäseniäni kivisti aivan tuhottomasti.
Venyttelin hetken aloillani ja ravistelin vielä sitten kaikki neljä käpälääni yksi kerrallaan. Se ei auttanut kovin paljoa, mutta ainakin minulle tuli hieman rennompi olo.
Vilkuilin ympärilleni ja hoksasinkin pian Haukkatassun, joka näytti keskustelevan Korppitassun kanssa.
Olin kyllä nähnyt ystäväni veljen aiemmin, mutta en ollut saanut hänen kanssaan minkäänlaista keskustelua aikaan.
Korkeintaan sanonut hyvät huomenet ohimennen.
Tassutin kaksikon luo ja yritin hymyillä ystävällisesti.
Korppitassu vastasi hymyyni ja nyökäytti päätään, Haukkatassu vain mulkaisi pistävästi.
-Anteeksi, keskeytinkö jotain? Pahoittelin nähdessäni Korppitassun vaivaantuneen ilmeen.
Kellertäväturkkinen katsahti veljeensä hiukan paheksuvasti, mutta pudisti sitten päätään.
-Ei, et keskeyttänyt, tuo hymähti.
Naurahdin vaivaantuneena.
Olimme kaikki hetken hiljaa ja vain tuijotimme toisiamme.
Tai no minä tuijotin Haukkatassua ja hänen veljensä teki samoin.
Lopulta tabby-kuvioinen hätkähti hereille transsistaan ja nakkeli niskojaan ärtyneenä.
-Mitä nyt taas? Tuo huokaisi viitaten sanoillaan arvatenkin lähinnä minuun.
Loin kasvoilleni sen ”No voi Tähtiklaanin tähden”-Ilmeen.
-Ei mitään, näytit vain siltä kuin olisit juuri nukahtanut käpälillesi, totesin lapojani kohauttaen.
Haukkatassu loi kasvoilleen ivallisen virnistyksen.
-Näytät itse unohtaneen, että meidän pitäisi ehkäpä lähteä kokoontumiseen, ennen kuin jotkut puhuvat ohi suunsa, kolli huomautti kulmiaan kohottaen.
En ollut varma, kuumpaan meistä tuo viittasi sanoillaan, minuun vai Korppitassuun?
Korppitassu tönäisi minua käpälällä lapaan ja nyökäytti päätään kohti meitä ärtyneesti mulkoilevaan Sulkatähteen.
-Meidän on parasta mennä, kolli kuiskutti.

Olimme viimeinen klaani, joka saapui Neljän virran tammelle.
Muut klaanit näyttivät pelkältä erottamattomalta kissamereltä toisten keskustellessa, kun toiset taas vain istuskelivat kyräillen aukion reunalla.
Ilmassa leijuvat erilaiset tuoksut kuitenkin paljastivat, että kyseessä oli klaanien kokoontuminen, eikä pelkkä kulkukissojen remakka.
Tunsin kuinka jonkun turkki hipaisi omaani.
Käännyin kissan puoleen kohdatakseni Haukkatassun lämpimänruskeat silmät, jotka napittivat minua painostavasti.
-Ensimmäinen kokoontumisesi, vai? Kolli virnisti nyökäyttäen päätään kissamerta kohti.
Vilkaisin alas auikiolle epäileväisenä ja siirsin katseeni sitten takaisin minua lähentelevään kissaan.
-Ja jos pelottaa niin voithan aina tulla minun kanssani, Haukkatassu ehdotti tavallista ystävällisemmällä äänensävyllä.
Kohautin lapojani ja kiristin kävelytahtiani hiukan, yrittäen karistaa epäilyksen mielestäni ja vain nauttia tästä illasta.
Haukkatassu tassutti rennosti vierelläni, kuin meillä ei ikinä mitään kinaa olisi ollutkaan.
Kun laskeuduimme muiden kissojen joukkoon, tuntui, kuin pikkulintu olisi joutunut keskelle kotkien muodostavaa rinkiä.
Kissojen yhtäkkinen paljous tuntui epämiellyttävältä, joten ajattelin pysyä mahdollisimman lähellä Haukkatassua, joka vaikutti tietävän mitä tehdä.
Kolli hätkähti hieman, kun tassutin ihan tuon kyljessä kiinni, mutta rentoutui pian, ja vaikutti jopa nauttivan tilanteesta.
Hetken ympäri ämpäri pyöriskeltyämme, löysimme sopivan istumapaikan muiden klaanilaisten joukosta.
Istuimme Haukkatassun kanssa aika lähekkäin, mutta ei se lopulta minua haitannut. Oikeastaan ruskeaturrkinen voisi unohtaa uransa soturina ja ruveta työskentelemään minulle.
Hänestä tulisi varmasti hyvä niskatuki.
Tiedän, minulla on huono huumorintaju, mutta saapahan ainakin nauraa kaikelle ihan hölmöllekin.

Kokoontumisessa oli oikeastaan aika tylsää.
Lopulta minusta oli unettavaa kuunnella muiden päälliköiden keskustelua, joten painoin pääni Haukkatassun lavalle ja annoin silmieni painua kiinni.
Kerkesin kuulla kuinka toinen yritti vielä sanoa ”-Mitä?” Mutta olin jo kerennyt vaipua uneen.

//Loppu oli hiukan tönkkö, mutta toivottavasti ihan lukukelpoinen tarina:]

TW!! BLOOD WARNING TW!!! eli siis sisältää pieniä määriä verta ja tappokohtauksia, lukeminen omalla vastuulla <3

Kävelin polkua pitkin, kohti kaksijalkalaa. Leppäpentu oli luvannut näyttää minulle oman kaksijalkansa. Se typerys oli poistunut klaanistaan jo pienenä. Katsoin ympärilleni, odottaen että hirviöitä tulisi, muttei tullut. Jokainen sekuntti oli hiljainen. Linnut kuitenkin visersivät puussa. Irene oli sanonut tulevansa mukaan, mutta toisin kävi. Kumppanini oli viimehetkellä kertonut ettei olisi tulossa. Tatin päässä vilisi haukkumanimiä ja sitten se valtasi taas pään. Olin vihainen enkä halunnutkaan mennä Leppäpennun luo. Hän oli liian kiltti ja tyhmä. Pään valtasi kuitenkin samalla ystävällisyyden tunne. En silti menisi, kuitenkin halusin nähdä Irenen kuollen ystävän kumppanin. Hän oli mukava kolli ja ihan selvin päin, haluasi karata mutta uusi kumppani pitää häntä siellä. Harmaa oli tosiaankin mukava. Avulias kolli. *Ei, en voi ajatella hänestä näin, minulla on kumppani*, hylkäsin ajatuksen. Sitten käännyin takaisin. En halunnut nähdä ketään, sittekään koska se toi mieleen myös muistoja. Käännyin kannoillani ja lähdin metsään.

Kävelin pitkän matkaa, kunnes vihdoin tulin Irenen ja minun pesään. Pesä oli puun juurakon alla, pienessä onkalossa. Pesä oli jattu sammalseinän avulla kahdelle puolelle. Toisella puolella oli paikka riistalle ja kaikelle muulle, toinen taas oli varattu nukkumiselle. Nukkumiseen varattu puoli oli lattialta sammaleiden ja höyhenien peitossa. Muuten puoli oli paljas. Toinen puoli oli enemmän juurakkoinen ja sillä puolella oli paljon koloja. Irene järjesteli koloisella puolella yrttejä. Hän oli oppinut niistä paljon, vakoilemalla klaaneja. Kun astuin sisään, Irene hätkähti. Panin merkille naaran säikähtäneen ilmeen. Katselin ympärilleni ja huomasin jonkun tumman kissan makoilemassa nurkassa. Tarkemmin katsottuna, se oli tuntemani kolli, Lampisydän. Tuo oli myös peloissaan ja säikähtänyt. Hän oli piiloutunut piilonurkkaan, jonka peitteenä oli sammalia. Irene oli välttämättä halunnut rakennuttaa sen. Tämän takia siis. -Saanko kysyä mitä SINÄ, teet täällä? huusin Lampisydämmelle, joka yritti perääntyä. Loikkasin kollin kimppuun välittömästi. Irene kiskaisi minut pois, antaen Lampisydämmelle aikaa. Yhdessä he sitten ahtoivat minut piilonurkkaan, ja tukkivat sen aukon. Jostain pääsi happea sisään. Nukahdin kuitenkin pian, koska Irene antoi minulle unikonsiemeniä.

Herättyäni Irene, tai miksei Lampisydän, oli jättänyt riistaa. Sitä oli pariksi päiväksi ja pystyin säilömään sitä. Kuulin kun he vaihtoivat kieliä, ja puhuivat toisilleen. He vain rakastivat toisiaan. Kyllä ymmärsin miksi Irene halusi minusta eroon. Syitä oli monia. Esimerkiksi olin naaras enkä pystynyt hallitsemaan vihaani. Olin mustasukkainen ja toimin usein kuin päätön kolli. En pystynyt kuuntelemaan yrttipölötystä ja pakenin usein pois paikalta. Minulla oli vähän ystäviä, joilla ei ollut mitenkään hyvä maine. Siis vähän ystäviä. Oikeita ystäviä oli vain muutama, ja muut yrittivät käyttää minua hyväkseen. Minulla oli ruma nimi enkä ollut klaanisyntyinen, toisin kuin Irene. Siskoni oli Luuklaanilainen mutta silti rakastin siskoani. Kukaan ei ollut pitänyt minusta huolta pitkään aikaan. Irene joutui kantamaan paljon vastuuta. Kuitenkin Lampisydämmen kanssa oli varmasti helpompaa. En ollut varma, muuta luulisin että Lampisydämmellä oli ainakin kaksi muuta kumppania. Yksi oli oppilasikäinen joten pentuja ei syntyisi vähään aikaan mutta toinen kumppani oli saman ikäinen ja heillä oli jo pentuja.

Kun seuraavan kerrän heräsin, oli yö tai myöhäinen ilta. Kuu heitti varjoja pienestä aukosta joka minulle oli jätetty hengittämistä varten. Sitten tajusin että voisin helposti murtaa sammaleen. Kuulin Irenen ja Lampisydämmen nukkuvan joten he eivät vahtineet minua. Juoksin ovea päin pari kertaa. Se oli toivotonta koksa tila oli pieni. Eli siis yritin puskea ovea. Kun olin puskenut ovea monta kertaa, se heltyi. Sain nypittyä sammaleita niin että pääsin ahtautumaan pois. Olin valmiina hyökkäykseen, entä jos äänet olivatkin valetta. Mutta he todellakin nukkuivat. Unisena ryntäsin pois pesästä.

Olin kaukana pesästä, luultavasti jossain klaanien lähellä. Katselin taivasta joka oli vaalentumaan päin. Kuulin takanani askelia ja käännyin valmiusasemiin. Lampisydän juoksi kohti minua. Hyökkäsin koska Irene ei ollut mukana. Lampisydän väisti mutta sitä olin ennakoinut, tietysti ja sain tämän maahan. Selvästikään Irene ei uskonut minun voittavan. Mutta raastoin Lampisydämmen kurkun auki ja odotin tuon kuolemaa voitonriemuisena. Veri valui putouksena. Kuivasin veren maasta ja nostin kollin. Hän oli kevyempi mutta silti jouduin raahaamaan ruumiin takaisin pesään. Irene oli odottamassa ja näin hänen ilmeensä. Kumppanini oli kauhistunut ja samassa tajusin että olin tehnyt väärin

//Lammen voi siirtää kuolleisiin kun ei mulla sille oo käyttöä, mutta saatan haluta kirjoittaa sen kuolinkohtauksesta huomenna. Irenen voi lisätä luopioihin:
Irene on tummanharmaa kissa jolla on vihreät silmät. Hänellä on nenänpäässä musta laikku ja kasvoissa on muitakin yksityiskohtia. Irene on avulias ja haluaa kaikkea parasta muille. Kuitenkin hänet karkotettiiin kun tämä varasti yrttejä jokaiselta muulta klaanilta. Irene oli alun perin Siipisydän ja hän on syntynyt Puroklaanissa.

Istuin Irenen vieressä. Naaras nukkui sikeästi. Nousin. Summer odotti minua ulkopuolella. Tönäisin hänet lyhyesti pois. Naars puhkui vihaa. Hän oli nähnyt tilantteen. Kohotin olkiani, eipä minua kiinnostanut. Summer hyökkäsi kimppuuni ja kamppasin hänet ennenkuin naaras ehti luokseni. Lähdin Tatin perään.

Tatti katseli ympärilleen, ja kääntyi heti. Katsekontakti minun ja naaraan välillä oli tiukka. Molemmat halusivat jotain. Molemmilla oli oma päämäärä. Minulla oli synkempi. Sietäisin joutua pimeyden metsään. Sitten kun kuolisin. Väsytti ja heikotti. Hyökkäsin. Hän osasi ennakoida kaiken. Naaras osasi taistella. Asioiden puolesta. Minä olin niinkuin liikaa ja liian vähän. Hänessä oli sopivasti kaikkea. Värejä turkissa. Taistelutahtoa. Katumusta. Ujoutta. Ja vihaa. Mutta ennen kaikkea, hän oli naaras jota ei sietänyt satuttaa. Hänen luonteensa oli jotenkin puoleen vetävä ja samalla sitten jotain muuta. Hän hyökkäsi. Minä väistin. Mutta Tatti oli hyvä ennakoimaan, ja tietysti hyökkäsi sinne minne minä väistyin. Ja no. Kipu iski ja saatoin pyörtyä.

Tajusin virheeni vasta nyt. Ihme että kaikki olivat kestäneet sitä. Yritin juosta ja kadota ja samalla pitää kiinni. Tuntui kuin horjuisin vuoren reunalla, ja haluaisin pudota samalla kun en. Todellisuus iski päähäni siinä reunalla ja sitten oli menoa se. Tipuin alas katsellen muistoja, sekä kivuliaita että hyviä. Pentujen menetyksestä. Opaalitassusta, voi että se naaras oli kaunis. Ja viimeisenä muistini reunalla oli Tomu. Kuva naaraasta mielessäni oli kaunis. Sen peitti todellisuuden varjo. Näin kuvia Tomusta eri tilanteissa. Sitten tajusin. Jos joutuisin pimeyden metsään, en näkisi naarasta. Missä tahansa Tomu olisi, haluaisin sinne.

Tunsin nousevani. Näin tähdet ylläni. Oli yö ja Tatti istui Irenen ja Shummerin kanssa valvomassa ruumistani. Jokainen oli nukahduksissa, mutta he pysyttelivät yhdessä. Huomasin kuinka joku tassutti pesän takaa. Se oli Tomu. Opaalitassu kulki Tomun alapuolella, Opaalitassu oli elävä, Tomu oli vain heijastus hänestä. Tomun ja Opaalitassun tiet kuitenkin risteytyivät. Tomu käveli kohti tähtiä, ja samalla minua sillä aikaa kun Opaalitassu liikkui sulvasti valvojaisiin. Tomu istui vierelleni, ja valvoimme yhdessä heidän kanssa. Mitään ei sanottu.

//Nyt ois ehkä iloisempien tarinoiden aika? xd

-Kuulet varmasti vaimeana joen solinan, koska seisomme ketunmitan päässä siitä, joten pidä käpäläsi kaukana reunalta, Punalehti hymähti.
Kuulin kyllä veden luoman äänen.
Nyökäytin vain päätäni, sillä en uskaltanut vastata mitään, jos vaikka en saisi sanoakkaan Punalehti, vaan klaanissa oli tapana käyttää jotain eri nimitystä.
Hetken hiljaisuus laskeutui välillemme.
-Jokiklaanilla on koko kanjonin suurin reviiri, joten tämä riittää varmaan tältä päivältä, mestarini jatkoi.
Lähdin jolkottamaan Punalehden perään, seuraten kalan tuoksua, joka naaraan turkista leijaili.
***
Saavuimme myöhemmin leriin.
Ilma oli auringon laskemisen takia kylmentynyt, ja viima nipisteli nahkaani ilkeästi.
Punalehdessä vaikutti olevan vielä vaikka kuinka paljon virtaa, mutta minua ainakin väsytti jo kamalasti.
Käpäliäni ja päätäni kivisti, sekä kirsuni oli varmasti lähellä jäätymispistettä.
Mestarinikin taisi huomata asian laidan, ja totesikin minulle myötätyntoisena, että saisin mennä nukkumaan.
Tassutin oppilaidenpesälle pelkän samean muistikuvan avulla, ja olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni, kun olin osannut oikeaan paikkaan.
Kun painoin pääni pieluksille, huulillani karehtiva hymy tasoittui tyyneksi viivaksi.
En saanut heti unta, joten kaivoin käpäliini kuukiven, jonka olin piilottanut aikaisemmin päivällä makuualuseni alle.
Kiven sileä pinta tuntui rauhoittavan lämpimänä vasten käpäliäni, saaden silmäni sulkeutumaan hitaasti.
Esinettä käpälilläni rintakehääni vasten painaen vaivuin hentoon uneen.

//Joen voi varmaan laittaa oppilaaksi? :)
Lyhyen tarinan kirjailin, mutta seuraavaksi (Kyllä, luit aivan oikein) Tulee pitempää tarinaa ^^’

Aamulla minulla oli vain utuinen mielikuva eilisen tapahtumista.
Muistin, että olin nyt oppilas, ja minulla oli mestari, mutta en muuta.
Tuntui siltä, kuin joku olisi kietaissut harmaan pilviverhon ajatusteni ympärilleni.
Tuntui suttuiselta ja epämääräiseltä.
Kohotin päätäni kohti paikkaa, jossa taivaan olisi pitänyt olla.
Mutta sen tilalla oli vain mustaa, pimeyttä, joka jatkui loputtomiin.
Kuvittelin, kuinka joskus tuo musta side poistuisi silmieni päältä, ja pystyisin katselemaan äärettömiin levittäytyvää, tummansinistä taivaankantta.
Voisin nähdä, kun illan tullessa tähdet syttyisivät valaisemaan tummunutta taivasta.
Ja voisin ehkä nähdä perheeni, minulla oli niin ikävä heitä.
Voisin leikkiä siskojeni kanssa ja kuunnella kuinka emoni kertoisi tarinoita omasta elämästään, ennen meitä.
Tuntisin vanhempieni sydämensykkeen, kun painautuisin väsyneenä heitä vasten.
Nukahtaisin tietäen, että he kaikki olisivat siinä, vierelläni, ja todellisia, eivätkä vain höpsö haave.
-Mikäs sinut saa noin masentuneen näköiseksi? Naaraskissan ääni hätkähdytti minut ajatuksistani.
Luimistin hieman korviani.
-Kuka olet? Ynähdin ehkä hieman liioitellun töykeästi.
Kuulin kuinka naaras naurahti ja istahti viereeni.
Vetäydyin hänestä kauemmas, turkkiani pörhistäen.
-Minun nimeni on Varjoturkki, olen Kastetassun mestari, naaras selitti kuuloistaen hyväntuuliselta.
En tiennyt ketään Kastetassua, mutta kai se oli joku oppilaista.
-Aha, minä olen Jokitassu, esittäydyin teennäisesti hymyillen.
En tiennyt mikä minua vaivasi tänään.
Minulle tuli heti paha olo Varjoturkin puolesta, joka yritti vain olla mukava.
-Se on hyvin kaunis nimi, toinen nuoremman naaraskissan ääni naukaisi hymyillen.
En tiennyt oliko hän ollut siinä koko ajan, vaiko tullut vasta.
-Minä olen muuten Kastetassu, naaras jatkoi iloisesti.
Nyökäytin naaraalle, antaen pienen hymyn nousta kasvoilleni.
En halunnut näyttää toisille, että minua ujostutti, vaikka he vaikuttivatkin mukavilta.

//Taas lyhyempää tarinaa :)

- Minä, Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot tapanne ja nyt on heidän vuoronsa nousta sotureiksi. Naavatassu, lupaatko suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla? Sulkatähti kysyi vaativaan sävyyn Liekkitaivaan oppilaalta, joka ei meinannut pysyä turkissaan soturinimityksensä aikana.
- Lupaan! Naavatassu vastasi innokkaana, mutta itsevarmana. Hänen mestarinsa ei voinut olla hymyilemättä ja tuntematta ylpeyttä rinnassaan. Hän oli itse kouluttanut Naavatassusta Nummiklaanin soturin arvoisen kissan ja nyt koko klaani juhlistaisi heitä. Liekkitaivas käänsi katseensa hetkeksi vierellään istuvaan Kuurahohteeseen, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys. Myös Havutassusta tulisi tänään soturi, kiitos Kuurahohteen opetuksen.
- Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin antamien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Naavatassu, tästä lähin sinut tunnetaan Naavasulkana. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat innokkuuttasi ja nopeuttasi ja hyväksyvät sinut täydeksi soturiksi, Sulkatähti julisti. Liekkitaivaan toisella puolella istuvat Saarnihäntä, Varjokukka ja Yötuuli henkäisivät ihastuksissaan ja kaikkien kolmen kasvoilla paistoi ylpeys. Seuraavaksi päällikkö kääntyi Havutassun puoleen.
- Havutassu, lupaatko suojella ja palvella tätä klaania elämäsi loppuun asti? Seinämäkiven päällä seisova naaras kysyi. Oppilas nyökkäsi.
- Lupaan, hän vastasi paljon rauhallisemmin kuin isosiskonsa.
- Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien voimien avulla annan sinulle soturinimesi. Havutassu, sinua kutsutaan tästälähin Havukuikaksi. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat lempeyttäsi ja ystävällisyyttäsi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi, Sulkatähti julisti ja pudottautui alas Seinämäkiveltä koskettaakseen kummankin tuoreen soturin otsia. Riehakkaat suosionosoitukset kaikuivat ilmassa.
- Naavasulka! Havukuikka! Naavasulka! Havukuikka!

Illan hämärryttyä Liekkitaivas sai viimeinkin olla yksin ja omassa rauhassa. Koko päivä oli mennyt Naavasulan ja Havukuikan taistelutaitojen arvioinnissa ja illan oli kruunannut kaksikon soturinimitys. Hetken hengähdystauko oli tarpeen. Hän nosti katseensa ylös pilvettömälle yötaivaalle, ja veti keuhkonsa täyteen lehtikadon viileää yöilmaa.
- Liekkitaivas, vielä jalkeilla tähän aikaan? Tuttu ääni kysyi soturin takaa ja kääntäessään päätään huomasi kolli Lehvähampaan astelevan lähemmäs häntä leirin suuaukon luota. Raidallinen kissa kumarsi ja antoi pienen hymyn nousta huulilleen.
- Tämä päivä oli rankka, halusin tulla hetkeksi pohtimaan ja selvittelemään ajatuksiani, Liekkitaivas selitti. Varapäällikkö hyrähti ja asteli entisen oppilaansa rinnalle.
- Oppilaan koulutus on hieno kokemus, mutta joka kerta minullekin tulee hieman orpo olo kun heistä tulee sotureita. Yhtäkkiä päivässä ei olekaan tarpeeksi tekemistä. Mutta kyllä se siitä helpottaa, usko pois, Lehvähammas lohdutti ja venytti selkäänsä.
- Naavasulka ja Havukuikka ovat yövartiossa, nyt on minulle siis oivallisin hetki lähteä yölliselle metsäreissulle, kun en muutenkaan saisi vielä aikaiseksi nukkua, varapäällikkö naukaisi ja lähtikin sitten jolkottelemaan järven suuntaan. Liekkitaivas hymähti ja nousi jaloilleen. Hänenkin pitäisi painua pehkuihin, jos kutsu aamupartioon kävisi. Soturi kipitti takaisin leiriin ja selitti vartiossa oleville Naavasulalle ja Havukuikalle Lehvähampaan lähteneen metsästämään, naarasta ei kannattaisi hetkeen odottaa takaisin. Sitten kolli asteli sotureiden pesään omalle paikalleen. Hän möyhi sammalvuoteensa muhkeaksi ja asettui makaamaan. Äkillinen lämmin ja turvallinen olo tulvahti raidallisen kissan sisimpään. Hän tunsi hailakan lämmön kylkeään vasten, kun Kuurasäde vaihtoi asentoaan Liekkitaivaan vieressä. Hän sulki silmänsä ja nukahti sinä samaisena hetkenä, vajoten unen ihmeellisiin maailmoihin.

Ja juuri kun nummiklaanilaiset luulivat saavansa hetken rauhan klaaninsa kesken, niin jotakin järisyttävää tapahtui. Lehvähammas ei ollut palannut aamuksi leiriin järjestämään aamupartioita kuten oli luvannut. Liekkitaivas, Naavasulka ja Havukuikka joutuivat samantien Sulkatähden kuulusteltaviksi, olivathan he viimeiset kolme kissaa ketkä olivat varapäällikön nähneet. Sen jälkeen lähetettiin etsintäpartiot. Sulkatähti johti yhtä, joka etsisi Nummiklaanin taka-rajalta, Hahtuvaturkki johti yhtä mikä kiertäisi Kuutamoklaanin ja Puroklaanin väliset rajat, suorittaen näin aamun rajapartioinninkin. Sadeläikän partion oli tarkoitus käydä järven puolella, mihin Lehvähammas oli alunperin yöllä lähtenyt. Liekkitaivas oltiin nimitetty partioon mukaan Tiikerililjan ja Sadeläikän oppilaan Saratassun kanssa. Heidän juoksuvauhtinsa oli rivakka ja partio hiljensi vauhtiaan vasta järven jyrkänteille päästyään.
- Täällä haisee vain todella vanha erakon hajujälki, pitäisi pitää parempaa huolta tästä rajapuoliskosta, Tiikerililja töksäytti, kun he olivat hetkeksi pysähtyneet haistelemaan ympäristöään. Liekkitaivas vilkaisi soturitarta, muttei kommentoinut mitään tuon lausahdukseen. Tällä puolella reviiriä ainoa uhka olisi erakot ja luopiot, jotka kyllä ymmärsivät olla astumatta Nummiklaanin reviirille. Lisäksi järven jyrkännettä ei kukaan pystyisi kiipeämään, joten ainoa tapa miten reviirin ulkopuolelta pääsisi Nummiklaanin alueelle, olisi kiertää takarajalle, missä Sulkatähti partioineen tällä hetkellä oli. Eniten soturia hermostutti se, että haistaisiko partio hänen tuoksuaan, joka veisi reviirin ulkopuolelle? Hän oli Liljaa nähnyt viimeksi muutama päivä takaperin ja siinä välissä oli ehtinyt sataakin, joten kaiken järjen mukaan Liekkitaivaan hajun olisi pitänyt huuhtoutua pois. Mutta aina olisi mahdollisuus hajujäljen löytymiselle.
- Lehvähammas on mennyt tästä! Sadeläikkä yhtäkkiä sanoi ja pinkaisi juoksuun, kohti takarajaa. Muu partio lähti soturittaren perään ja hetken päästä, kun jyrkänne laskeutui järven loppuessa, he pääsivät rajaviivana toimivan joen ääreen. Nyt Liekkitaivaskin pystyi haistamaan Lehvähampaan ominaistuoksun, vaikka hajujälki ei ollutkaan tuore. Takarajan kulmassa ei kuitenkaan ollut merkkejäkään Sulkatähden johtamasta partiosta. Olivatko he aloittaneet etsintänsä Kuutamoklaanin rajan puolelta ja olivat vasta matkalla järveä kohti? Partio hetken pyöri joen kaistaleen toisella puolella, yrittäen saada varapäällikkönsä hajujäljestä kiinni.
- Katsokaa! Tiikerililja yhtäkkiä sihahti. Liekkitaivas katsoi ensiksi soturitarta ja huomatessaan tuon hyökkäävän olemuksen, hän käänsi katseensa naaraan katsomaan suuntaan, joen toiselle puolelle. Kitukasvuisten puiden varjoissa seisoi kaksi kissaa, täysikasvuinen kolli ja ehkä oppilaan ikäinen naaras, joka selvästi piilotteli ensimmäisen takana. Kaksikko ei ollut ylittänyt Nummiklaanin rajaa, mutta olivat hyvin lähellä sitä. Kollisoturi paljasti hampaansa ja antoi kynsiensä työntyä ulos. Tiikerililja ja Saratassu näyttivät olevan valmiina loikkaamaan joen yli ja käymään kahden erakon kimppuun, kun taas Sadeläikkä seisoi varautuneena, mutta rauhallisena paikallaan.
- Voitte rauhoittua, meillä ei ole aikomusta ylittää rajaanne, harmaaturkkinen kolli naukui. Liekkitaivas ei tietenkään uskonut erakon puheita, vaikka tuo ei hyökkäävältä näyttänytkään. Lehtikato oli saapunut kanjoniin ja erakot olisivat saattaneet lyöttäytyä yhteen ja olla aikeissa tunkeutua klaanien reviirille yllätyshyökkäyksen muodossa, sillä riistaa oli niukasti ja klaanien reviirit olivat kanjonin rikkaimmat metsästysmaat. Vaikka lähistöllä ei muita hajuja tai liikkeitä aistittu, kollisoturin pitäisi pitää mielessään etteivät he välttämättä olleet keskenään rajalla. Sadeläikkä nyökkäsi ja viittoi muita nummiklaanilaisia rauhoittumaan.
- Ette vain sattuisi olemassa jonkinlaisessa etsintäpartiossa? Erakkokolli kysyi varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen. Liekkitaivas siristi silmiään ja otti muutaman askeleen eteenpäin selkä köyryssä. Mistä erakko oikein tiesi heidän tosiaankin olevan Lehvähampaan etsintäpartiossa?
- Kyllä, varapäällikkömme. Haluamme vain varmistaa hänen olevan kunnossa, sillä hän ei ole viimeyön jälkeen palannut leiriimme metsätysreissultaan, kollisoturi kertoi ja tarkasteli kahta erakkoa kulmiensa alta. Kummankin kissan silmät laajenivat ja heidän olemuksensa muuttuivat hieman säikähtäneeksi. Taas heidän välilleen laskeutui hiljaisuus.
- Tiedättekö jotakin? Tiikerililja sihisi ja asteli yhtä uhkaavana Liekkitaivaan vierelle, kuin mitä tummanpunainen kissakin oli. Vanhempi erakko nyökkäsi ja päästi suustaan syvän huokauksen.
- Jos tarkoitatte vaaleanrusehtavaa kissaa, jonka juuri löysimme vähän kauempaa metsästä, niin ei hänellä oikein hyvin pyyhi. Löysimme hänet kurkku auki raadeltuna kiven juuresta. Hän haisi vahvasti Nummiklaanilta, joten päätimme tulla rajalle ilmoittamaan asiasta, tummanharmaa kolli sanoi pahoittelevana. Nummiklaanin partiossa olevat kissat kohahtivat järkytyksestä.
- Onko Lehvähammas kuollut? Saratassu miukaisi. Erakkokolli nyökkäsi ja kääntyi.
- Haluatteko, että vien teidät hänen ruumiilleen?

Liekkitaivas makasi leirin reunalla, katse suunnattuna parantajien pesän pimeälle suuaukolle. Hän ei päässyt syyllisyyden ja surun olostaan irti. Jos hän olisi lähtenyt Lehvähampaan mukaan metsälle, tai kieltänyt tuota lähtemästä... Oli hänen syynsä, että Nummiklaani oli menettänyt varapäällikkönsä. Rakastetun, pidetyn ja urhoollisen varapäällikkönsä. Ja hänen entisen mestarinsa. Ketunkynsi ja Yötuuli eivät olleet saaneet kunnolla selville kuolinsyytä. Naaraan kurkku oli revitty auki, mutta haaskalinnut olivat ehtineet tehdä ruumiille niin pahaa jälkeä, ettei tiedetty mikä Lehvähampaan kimppuun oli oikein käynyt. Liekkitaivaan katse siirtyi päällikön pesälle, kun Sulkatähden luottosoturit Leopardilaikku, Kuurahohde ja Valkotäplä astelivat ulos pesästä. Vanhin sotureista näytti ärtyneeltä ja asteli sisäänkäyntitunnelista ulos, kun taas Kuurahohde ja Valkotäplä olivat astelemassa suoraan kohti raidallista soturia. Pieni paniikin tunne valtasi tummanpunaisen kollin.
*Olenko tehnyt jotakin väärää? Tai, mitä jos joku oli nähnyt minut Liljan seurassa...* Liekkitaivas mietti ja nousi jaloilleen. Hän yritti mahdollisimman neutraalisti katsoa kahta luottosoturia ja kumarsi pienesti noille, kun he pysähtyivät raidallisen soturin eteen.
- Kuurahohde, Valkotäplä, miten voin auttaa teitä? Tummanpunainen kolli kysyi ja väräytti korvaansa peitelläkseen hermostuneisuuttaan. Kaksikko varmasti kyllä huomasi kissan viiksien väpättävät ja hännän heiluvan ahdistuksesta, mutta kumpikaan luottosotureista ei tuntunut tarkkailevan hänen kehonkieltään tai edes näyttänyt erityisen ärtyneeltä tai pettyneeltä. Kuurahohde selvitteli kurkkuaan minkä jälkeen astui hieman lähemmäs Liekkitaivasta, kumartuen tuon kanssa samalle tasolle.
- Sinusta tulee uusi varapäällikkö, kolli kuiskasi hiljaa ja vetäytyi sitten takaisin Valkotäplän vierelle. Raidallisen soturin oranssit silmät levisivät kuun kokoisiksi ja tuon oli hyvin vakea olla pudottamatta leukaansa leirin multaiselle pohjalle asti. Niin että mitä? Hänen oli varmasti pitänyt kuulla väärin, siis hänestäkö muka varapäällikkö? Tässä pitäisi olla jokin virhe, miten muka hänestä voitaisiin yhtäkkä tehdä varapäällikkö? Soturitar selvästi huomasi Liekkitaivaan kauhistuksen ja kohensi ryhtiään, katsoakseen tummanpunaista kollia kulmiensa alta.
- Sulkatähdestä sinä olet hyvä valinta, olithan Lehvähampaan toinen oppilas ja satuit pelastamaan päällikkömme vuoristossa. Mene hänen pesäänsä kun olet saanut itsesi taas kasaan, Valkotäplä tokaisi ja kääntyi jolkotellakseen myöskin leirin sisäänkäynnille, mihin nopeasti katosi. Kuurahohde naukui onnittelunsa ja lipui itse Hahtuvaturkin luo. Raidallinen soturi jäi hölmistyneenä istumaan paikoilleen, yrittäen käsittää mitä juuri oli tapahtunut. Miksi ihmeessä Sulkatähti halusi hänestä uuden varapäällikön? Miten hän pystyisi korvaamaan Lehvähampaan?
- Eli tarkoittaako tämä sitä, että entinen mestarini on Nummiklaanin uusi varapäällikkö? Vähänkö siistiä! Naavasulan hihkaisu kuului Liekkitaivaan viereltä ja vastanimitetty soturi olikin yhtäkkiä vastakkain entisen mestarinsa kanssa. Naaraan silmissä paistoi innokkuus ja raidallinen soturi siristi silmiään yhä hämmentyneenä.
- Enpä usko, en... En minä nyt vielä varapäälliköksi halua, tummanpunainen kolli naukaisi vaivaantuneena. Vaaleanruskean kissan vihreissä silmissä paistanut innookuus kaikkosi ja tuon kulmat kurtistuivat.
- Mikset halua olla klaanimme uusi varapäällikkö? Olet koko klaanin urhein soturi ja paras mestari mitä yhdelläkään oppilaalla voi ikinä olla, Naavasulka kysyi pettyneenä. Liekkitaivas tuhahti ja väräytti hieman nolostuneena viiksiään. Tämä saattoi olla hänen entisen oppilaansa mielipide, mutta entäpä koko muun klaanin? Häntä tuskin pidettiin tarpeeksi hyvänä edes partioiden johtoon, joten kuinka iso mekkala siitä syttyisi jos hänet valittaisiin varapäälliköksi?
- Naavasulka puhuu totta, sinusta tulee aivan mahtava varapäällikkö! Sulkatähden ääni kuului yhtäkkiä heidän viereltään ja kumpikin kissoista kääntyi hieman yllättyneenä katsomaan päällikköään. Liekkitaivas tunsi karvansa pörhistyvän ja kumartaessaan naaraalle hän nielaisi, yrittäen sitten loihtia kasvoilleen jotakin muuta kuin hermostunutta ilmettä.
- Sulkatähti, enhän minä nyt oikeasti voi olla hyvä vaihtoeh-
- Liekkitaivas minä olen jo päätökseni tehnyt ja todennut sinun olevan parhain vaihtoehto koko Nummiklaanin tulevaisuutta ajatellen. Auringonlasku lähestyy enkä viitsi keskeyttää Lehvähampaan valvojaisia, joten tällä hetkellä ei muuta voi tehdä kuin mennä kutsumaan klaani koolle ja ilmoittaa heille uusi varapäällikkönsä, Sulkatähti naukui kumartuessaan lähemmäs Liekkitaivasta ja pikaisesti koskettaen tuon päälakea. Raidallinen soturi puhalsi ilmaa ulos suustaan, hänellä ei tainnut enää olla mahdollisuutta perääntyä tästä? Kyllähän jokaisen oppilaan kouluttaneen soturin haavena oli päästä varapäälliköksi, kuten oli ollut Liekkitaivaallakin. Hän ei vain ollut olettanut sen tapahtuvan näin äkkiä ja nyt kollista tuntui siltä että hän ei ollut ehtinyt valmistautua ollenkaan tähän tehtävään mikä hänelle nyt langetettiin. Sulkatähti hypähti kevyesti Seinämäkivelle kaikkeen tämänpäiväiseen verrattaessa. Klaanikokous kuulutettiin alkaneeksi ja päällikkö kertoi murtuneella äänensävyllä koko Nummiklaanille Lehvähampaan kohtalosta.
- Minun velvollisuuksiini kuuluu myös valita Lehvähampaan tilalle uusi varapäällikkö. Valinta oli vaikea, sillä olihan minulla vain päivä aikaa miettiä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että Liekkitaivas on oikea kissa tälle paikalle. Onko vastaväitteitä? Sulkatähti kysyi. Liekkitaivas käänsi katseensa hermostuneena klaanilaisten joukkoon, mutta kukaan ei pistänyt vastaan päällikkönsä päätökselle. Sen sijaan yleisöstä kuului kehuvia ja myötäileviä vastauksia.
- Selvä. Eli uusi Nummiklaanin varapäällikkö olkoon Liekkitaivas! Sulkatähti julisti puheensa päätteeksi ja seurasi katseellaan kuinka raidallinen kolli loikkasi Seinämäkiven vieressä olevalle pienemmälle kivelle. Liekkitaivas tuumi kääntyessään nummiklaanilaisia kohti hetken mitä olikaan lupautunut tekemään, mutta Ketunkynnen, Kuurasäteen, Naavasulan ja muiden hänen tuttaviensa tsemppaavat hymyt sysäsivät epävarmat ajatukset muualle. Kyllä hän pystyisi tähän, hän pystyisi ottamaan paikan vastaan Nummiklaanin uutena varapäällikkönä ja suoriutumaan hänelle annetusta tehtävästä loistavasti. Klaani hurrasi varapäällikkönsä nimeä ja loppuyön raidallinen kolli sai kuullenna onnitteluja ja kehuja muilta klaanitovereiltaan.

Välillä mietin, miten muilla meni. He kai olivat oppilaita. Erityisesti Jokitassu tai pentu, en tiedä kumpi, oli iso mietinnän aihe. Entä jos häntä ei hyväksyttäisi klaaniinsa, niinkuin minua? Lehtikuulla oli tehtävää, joten hän antoi minun mennä etsimään yrttejä. Löysin hierakkaa ja eksyin kaksijalkalaan löytäen kamomillaa mutten sen enmpää. Lehtikato oli peittänyt märällä lumellaan melkein kaiken, tai tappanut kasvit. Minun oli vaikea ymmärtää miten jotkut parantajat löysivät täältä yrttejä. Kuitenkin jotkut taisivat löytää. En ollut varma olinko lahjakas joten laskin sen varaan että vain lahjakkaat parantajat löysivät tällä säällä muita yrttejä. Lopulta vain yritin saalistaa. Kuulin hiiren ja yritin muistaa miten saalistamista opetettiin. Vaanin hiirtä ja kun aika tuli, syöksyin sen kimppuun. Metsästin myös oravan. Ajattelin että tämä saisi klaanin hyväksymään minut.

Leirissä, oli turha sanoa kotona, se kun ei ollut sitä minulle, vein saaliini kasaan. Moni huomasi sen ja nyökkäli hyväksyvästi. Kuitenkin kukaan ei kehunut minua tai osoittanut enempää kunnioitusta. Nappasin jotain kasasta ja etsin seuraa. Lopulta ehdotin Orvokkitassulle, jos söisimme yhdessä. Naaras nyökkäsi. Söimme vaitonaisina ja hiljaisuuden vallitessa. No, sitä ei kestänyt pitkään. Naaras lähti mestarinsa kanssa ja jätti minut yksin. Ja taas todistin sitä. Vaikka kuinka yritin en pystynyt olemaan tykkäämisen arvoinen.

Tuntui kuin kaikki riista olisi painunut maan alle heti, kun ilma vähänkin kylmeni, vaikka ei edes ollut pakkasta.
Minua harmitti se, että en voinut olla mitenkään hyödyksi.
Värjöttelin vain käpälät mutaiseen, liejuiseen räntään uponneena, yrittäen kuulostella edes pientä elonmerkkiä.
Rasahduksia kuului silloin tällöin, mutta kaikki äännähdykset eivät välttämättä lähteneet riistasta.
Tämän olin oppinut sen jälkeen, kun olin loikannut päistikkaa Punalehden kimppuun, ja saanut mestarini lähes nyrjäyttämään nilkkansa.
Raotin suutani hieman ja maistelin ilmaa.
Kaikki hajut tuntuivat peittyneen vetisen loskan alle. Miten minusta ikinä tulisi soturia? Kurkkuani kuristi harmista.
Ravistin päätäni, en voisi olla ikinä yhtä hyvä kuin muutkin, jos en uskoisi itseeni.
Purin huultani ja tarkkailin lähiympäristöä.
Kului hetki ilman minkäänlaista havaittavissa olevaa ääntä.
Heilautin korviani innostuneena, kun kuulin pientä rapinaa edessäni siintävässä pusikossa.
Hengitin syvään, ei tämä olisi yhtään sen vaikeampaa, kuin kaislankorren nappaaminen.
Painauduin matalaksi loskaa vasten niin, että vatsakarvani kastuivat, saaden minut sävähtämään iljettävää märkää tunnetta.
Astelin varovasti eteenpäin, pysähtyen arviolta ketunmitan päähän saaliista.
Astuin vielä yhden askeleen, ja rapina loppui.
Jähmetyin paikalleni, jännittäen lihakseni loikkaan.
Kuulin kuinka eläin lähti kipittämään karkuun.
Loikkasin horjahtaen eteenpäin, ja lähdin pinkomaan pikkueläimen perään.
Päästäisen oli hankala liikkua korkeassa ”hangessa” joten minulla oli edes jonkinlainen etulyöntiasema.
Horjahtelin silloin tällöin, ja olin vähällä kaatua maahan, mutta pakotin itseni jatkamaan.
Viimein pystyin loikkaamaan eläimen kimppuun, saalis oli niin lähellä.
Tunsin kuinka käpäläni painoivat pienen eläimen vasten maata, saaden sen vikisemään lohduttomasti.
Hetken sisälläni pisti sääli eläintä kohtaan, mutta painoin sen taka-alalle ja annoin eläimelle pikaisen puraisun.
Nostin saaliini ylös lumesta ja lähdin loikkimaan minun ja Punalehden sopimaa tapaamispaikkaa kohti.
Puoli päivää siinä meni, mutta minä olin saanut sen!
Ja päästäinen oli vielä harvinaisen hyväkuntoinen, se oli pulskempi kuin yleensä Lehtikadon aikaan saadut saaliit, mutta laihempi mitä olin odottanut.
Maistoin Punalehden ominaistuoksun ilmassa, kun saavuin hiekka-aukiolle.
Jolkotin mestarini luokse, päästäinen ruumis suussani roikkuen.
-Hyvin tehty, Punalehti tokaisi.
Mestarini nosti oman saaliinsa suuhunsa ja mumisi jotain lähtemisen suuntaista.
Kun aloimme tassuttamaan kohti leiriä, en voinut peittää rinnassani kuplivaa ylpeyden tunnetta.

***

Olin hyvällä mielellä, kun menin valitsemaan itselleni jotain syötävää.
Olin nimittäin vienyt päästäiseni pentutarhalle, ja käynyt vaihtamassa pikaisesti kuulumisia Kielopuron kanssa.
Vanhalla naaraalla oli mennyt hyvin, ja hän oli nykyään Monnipennun ottoemo.
Olin päätynyt jutustelemaan vielä pennunkin kanssa vähän aikaa, ja tajunnut, että tuo oli hyvin mukava kissa.
Sitten minulle oli kuitenkin tullut nälkä, ja olin joutunut keskeyttämään Monnipennun selityksen isosta ketusta, jonka hän oli nähnyt unessaan.
Kolli oli kuulemma ajanut sen tiehensä käyttämällä hienoja taisteluliikkeitä.
Minua hymyilytti, kun poimin riistakasasta ruipelon oravan.
Pennut olivat todella ihania, ja heidän kanssaan oli mukava olla.
Tassutin oravan kanssa oppilaidenpesän viereen, ja mutustelin sitä mietteliäänä.
Mitenköhän siskoillani meni uusissa klaaneissaan?
Minusta oli oikeastaan hieman epäreilua, että Salamapentu, ja Kaunopentu olivat samassa klaanissa, mutta minä ja Surupentu eri klaaneissa.
Mutta olihan se tietenkin järkevämpää olla laittamatta suurisuista Kaunopentua Kuutamoklaanin, jossa joku häneen kyllästynyt soturi tekisi hänestä päivällistä.
Sain syötyä oravani loppuun, joten päätin painella suoraan nukkumaan.
Sen verran nimittäin olin saanut selville, että aurinko oli hiljalleen painumassa mailleen.