Olin alkanut olla enemmän Aaltotähden kanssa. No heh, olimmehan me kumppanit. Klaaniin oli nimitetty uusia oppilaita. No tietenkin kertomalla Aaltotähdelle, vältyin oppilaalta. Taas.
Ruskatassukin oli vähän parempaan päin. Hän pystyi jo kävelemään jollain lailla ja olin nähnyt hänen jo kävelevän leirissa. Tummatassu taas... No hän oli ärsyyntynyt ja kuulin hänen kiistelevän kumppanini kanssa.
Oli päivä, jolloin oli kokoontuminen. Minä en päässyt mukaan, mutta ehkä ensikerralla sitten. Lähtijät seisoivat lähtövalmiina ja näin uusien oppilaiden, sekä Tummatassun, yllätys, yllätys riitelevän taas.
"Heippa rakas," Aaltotähti supisi vielä korvaani enne kuin johdatti joukon pois.
Katselin tylsistyneenä ympärilleni. Eihän minulla ollut tekemistä!
Ehkä voisin lähteä saalistusretkelle? Joo, niin teen.
Mutta tylsä lähteä yksin. Ketä pyytäisin mukaan?
Katselin leiriin jääneitä kissoja. Häh, no menen sitten yksin.
Lähdin sisäänkäyntiaukosta. Ulkona jo aurinko oli melkein taivaanrannan takana. Katselin sitä. Mutta joku minua sattui. Mikä kumma? Hmm... Ehkä söin liikaa? Varmaan. No, ehkä olisi parasta vain palata leiriin.
Ärsyttävää. Makasin hiukan ummehtuneella sammalpedilläni sotureiden pesässä. Aih! Nyt se taas kävi kovemmin. Tyhmää! Sanoisin kyllä Huurrekukalle, kun hän palaisi.

Olin vain niukinnaukuin pysynyt hereillä siihen asti, kun kokoontumispartio palasi.
"Oletko sinä vieläkin hereillä?" Aaltotähti ihmetteli, kun tuli minun luokseen.
"Sattuu vatsaan. Söin varmaan jotain pilaantunutta tai liikaa," kerroin kumppanilleni.
"Selvä. Huurrekukka meni jo pesäänsä. Kerro hänelle," Aaltotähti maukui huolehtivasti.
Hymyilin tälle ja menin parantajan pesälle.
"Anteeksi, mutta minulla käy vatsaan," sanoin, kun pääsin sisälle.
"Millon se alkoi?" Huurrekukka kysyi.
"No, silloin, kun te lähditte," kerroin.
Parantaja nyökkäsi ja katseli minua joka puolelta.
"Kuule. Sinä odotat pentuja," Huurrekukka maukui.
Pentuja? Voihan, kohta kaikki unelmani kävisivät toteen.
//Nyt tuli tarina pitkästä aikaa. Ei kovin pitkä, mutta pentuja luvassa. Teen pentuhaken tänään tai huomenna.

- Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä, mutta olen varma, että joku haluaa minulle ja perheelleni pahaa. Joku on tulossa, mutta en tiedä kuka, naukaisin ja vilkaisin vieressäni istuvaa Kostokynttä. Hän ei vastannut, katseli vain edessä avartuvaa vuoristosolaa. Luimin korviani ja käänsin katseeni pois. Olisihan se pitänyt arvata, ei kollia kiinnostanut. Ehkä hän oli vain kohteliaisuuttaan kysynyt syytä apealle ololleni ja toivonut, että pitäisin asian itselläni?
- Miksi uskot noin? Kostokynsi kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kääntäen katseensa minuun huolestuneena. Hienoa, hän varmasti luuli, että olin menettänyt järkeni.
- No siis..., mumisin. Miten saisin selitettyä hänelle hienovaraisesti, että näin kuolleita kissoja? Kolli näytti kärsivällisesti odottavan vastaustani, vaikka se saikin minut vain hermostuneemmaksi,
- Näin unessani tähtiklaanilaisen... Hän kertoi vanhoista vihollisista, mitkä olisivat alkanee etsimään meitä, kerroin ja tunsin oudon kylmän tunteen hiipivän rintaani, kun pidin katsettani Kostokynnessä. Entisen luuklaaniliasen istuessa vierelläni, tunsin oloni yhtäkkiä turvattomaksi. Oliko sittenkään hyvä idea kertoa hänelle asiasta? Olinhan itse ajatellut, että tällä vaaralla tarkoitettiin Luuklaania. Kolli oli taas pitkään hiljaa, kuitenkin tuijottaen minua nyt yllättyneenä.
- Näit siis tähtiklaanilaisen? Hän kysyi epäuskoisena. Tyydyin vain nyökkäämään. Kostokynsi ei varmastikkaan ollut ikinä edes tavannut kissaa, joka olisi ollut jollakin tavalla yhteydessä Tähtiklaaniin, joten ymmärsin hänen hämmennyksensä.
- Kertoiko hän mitään muuta vaarasta? Ketä tarkalleen ottaen he voisivat olla? Kolli kysyi, kun oli saanut sulateltua asian. Pudistin päätäni ja huokaisin.
- Se tähtiklaanilainen ei suostunut kertomaan minulle, sanoin ja käänsin katseeni vuorten suuntaan. Vuoristoklaanin vuoret olivat niin korkeita ja jykeviä. Ne tuntuivat turvallisilta ja suojaa antavilta. Missään muualla kanjonissa minulla ei ollut yhtä turvallinen olo kuin täällä.
- Tiedätkö itse keitä he olisivat? Kostokynsi kysyi ja varmasti huomasi äkillisen jäykistymiseni. Miksi hänen piti mennä kysymään juuri tuota? Suuni tuntui äkillisesti kuivalta ja tunsin sydämeni tykyttävän kovemmin rinnassani. Hän varmasti huomaisi jos yrittäisin valehdella, mutta pystyisinkö kertomaan totuuttakaan?
- Ilmeestäsi päätellen veikkauksesi taitaa liittyä minuun? Kostokynsi sanoi huokaisten ja laskien katseensa alas. Jos korvani eivät olisi olleet jo luimitut, nyt ne viimeistään olisivat. Nähdessäni hänet noin pettyneenä en voinut kuin tuntea empatiaa häntä kohtaan ja syyllisyyttä itseäni kohtaan. Miksi minun piti pahoittaa kollin mieli, eihän hän edes ollut näyttänyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että yrittäisi vahingoittaa tai viedä minua Luuklaaniin. Olimme koko ajan vain lähestyneet enemmän Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajaa, kuin Tulikammiota. Mutta samalla kysymyksiä heräili mieleeni yksi toisensa jälkeen. Miksi Kostokynsi edes näytti noin pahoinvoivalta, kun olin syyttänyt häntä? Emme me edes tunteneet toisiamme kunnolla, miksi hän välitti mielipiteestäni noin paljoa?
- Sielutassu, minä voin luvata etten ikinä tekisi sinulle tai perheellesi mitään pahaa, Kostokynsi yhtäkkiä naukaisi päättäväiseen sävyyn, mikä sai minut hätkähtämään. Hän nosti katseensa ja tuijotti minua melkein sieluuni asti. Minun oli pakko kääntää katseeni tuosta, etten olisi taas punastunut. Mikä kollin katseessa ja noissa vihreissä silmissä oikein oli, kun ne aina saivat oloni tuntumaan niin pieneksi, mutta samaan aikaan... Tärkeäksi? Mumisin jotakin vastaukseksi Kostokynnen kommenttiin ja varovasti kumarruin juomaan vuoristosolan kirkasta ja kylmää vettä. Veden viileys sai nämä ahdistavat tunteet aisoihin, edes hetkeksi, ja pystyin taas katsomaan hänen suuntaansa.
- Tuntuuko sinusta, että olisin uhka sinulle? Kostokynsi taas kysyi, katsoen nyt surullisena minua, korvat luimittuina. Huokaisin syvään, mutta en viitsinyt vastata. Miksi? Koska en itsekään tiennyt koinko häntä uhkaksi. Olin tavannut tuon vain muutama auringonkierto sitten ja sattumalta olimme jääneet juttelemaan, yrteistä ja muista asioista, vaikka teidemme piti suunnata erilleen jo ensimmäisellä tapaamisellamme.
- Eli koet, Kostokynsi sanoi huokaisten, kääntäen katseensa vuoristosolaan. Nielaisin ja pudistin päätäni.
- Mutta ei se minua haittaa, naukaisin nopeasti ja olin nyt vastaanottamassa tuon hämmentynyttä katsetta omalla jämäkällä ja päättäneellä. Vaikka tapaamisestamme olikin vain muutama auringonkierto, ei hän kertaakan ollut vihjannut mitään, ei ollut käyttäytynyt uhkaavasti tai tehnyt mitään, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut monia. Olimme nukkuneet yhdessä, syöneet yhdessä ja kävelleet yhdessä, eikä hän ollut tehnyt pienintäkään elettä vahingoittamiselleni. Kostokynsi hymyili ja katseli minua lempeällä ilmeellä, nousten, kävellen lähemmäs ja istuen ihan viereeni. Turkkimme karvat koskettivat toisiaan ja tunsin taas punan nousseen kasvoilleni.
- Kiitos, Kostokynsi sanoi hiljaa, melkein kehräten. Tämä hetki oli liian täydellinen ja aivan liikaa minulle. Kolli herätti minussa niin montaa eri tunnetta, niin voimakkaita tunteita, mitä en ollut ikinä kokenut. Minun olisi tehnyt mieli vain juosta pois, eikä tuntea näin enää ikinä. Mutta samaan aikaan tunsin oloni niin turvalliseksi ja välitetyksi, että olisin halunnut tämän vain jatkuvan. Miettiessäni en huomannut nojaavani Kostokynteen ja meinasin pompata kaikille neljälle jalalleni säikähdyksestä, kun tuo kiersi häntänsä ympärilleni. Sydämeni tykytti korvissa asti ja olin varma, että hän kuulisi sen myös. Vilkaisin edessämme virtaavaan solaan ja henkäisin terävästi. Näytimme aivan samanlaisilta, kuin Vuoristoklaanin leirin reunalla istuvat soturit, mitä olin pentuna nähnyt paljonkin. Käänsin katseeni pois kuvajaisesta ja vilkaisin Kostokynttä, joka piti silmiään kiinni ja hengitti rauhallisesti. Miksi hän käyttäytyi tuolla tavalla? Miksi minä oikein käyttäydyin tällä tavalla? Nojasimme toisiimme, kuten rakastavaiset yleensä nojasivat toisiina? Käänsin katseeni tassuihini ja huokaisin uudestaan.
*Ehkä minä sitten olen rakastunut... Ainakin nyt vähän aikaa.* Mietin itsekseni.

Aamutäplä säpsähti hereille omalta sammalpediltään ja vilkuili ympärilleen hämillään ja jokseenkin säikähtäneenäkin. Hetken päästä hän kuitenkin rauhoittui ja antoi päänsä laskeutua uudelleen etutassujensa päälle ja huokaisi syvään. Eilen kuunhuipun aikoihin hän oli lähtenyt tapaamaan Kuroa ja oli ollut oudon iloinen nähdessään kollin uudelleen. Hän ei ymmärtänyt mikä isossa mustassa kollissa oikein kiehtoi häntä eikä osannut tulkita mitä erakko oikein herätti hänessä. Ehkä Kuro oli niin kiinnostava vain sen takia, ettei kuulunut Puroklaaniin tai mihinkään muuhun klaaniin ja oli niin erilainen kuin kukaan muu kissa, johon hän oli törmännyt tänä koko aikana. Jokin kollin leikkisässä virneessä ja huolettomassa ajatusmaailmassa kiehtoi häntä. Ei Kotkamieli ollut millään tavalla samanlainen, soturi kyllä osasi kiusata häntä, muttei samalla tavalla kuin Kuro. Hänestä tuntui, että hän jopa taisi tykätä erakon leikkimielisestä kiusoittelusta.
“Aamutäplä, lähdetkö aamupartioon?” Räntäturkki kysyi samalla, kun kurkisti sisään sotureiden pesään, missä Aamutäplä makoili. Hän käänsi katseensa harmaaseen kolliin ja nyökäytti päätään.
*Eihän tässä varmaan mitään muutakaan ole*, hän mietti kavuten itsensä jaloilleen ja kääntäessään päänsä suuaukolle huomasi Räntäturkin kadonneen jo. Hän hieman hymähti, sukaisi rintakarvojaan muutaman kerran ennen kuin tassutteli aukiolle, minne juuri harmaa kolli oli hävinnyt.
Hän asteli muun partion luokse, jotka olivat kokoontuneet tuoresaaliskasan luokse ja näyttivät juttelevan jostakin. Partioon kuului hänen ja Räntäturkin lisäksi Ruskalehti, Sammaltassu ja Kotkamieli, joka siirsi huomionsa Räntäturkista häneen ja katsoi jotenkin oudosti soturitarta. Aamutäplä kurtisti kulmiaan.
“Näytät väsyneeltä Aamutäplä, nukuitko ollenkaan viime yönä?” lumenvalkoinen kolli kysyi kallistaen hieman päätään.
“Milloin muka sinua on alkanut kiinnostamaan vointini?” Aamutäplä laukoi napakasti saaden kollin hieman luimistamaan korviaan.
“Yritin vain olla kohtelias”, Kotkamieli naukaisi ja tuhahti lopuksi.
“No ei tarvitse olla”, hän virkkoi heittäen toiselle mulkaisun ja kulki sitten Ruskalehden ja Räntäturkin luokse. Hän huomasi tätinsä vierellä innokkaan Sammaltassun, joka näytti olevan todella innoissaan tulevasta aamupartiosta. Olisipa häntäkin kiinnostanut yhtä paljon mitätön aamupartio kuin Sammaltassua, joka näytti saavan mustaraidallisen kollioppilaan liikahtelemaan rauhattomana ja katsomaan joka toinen sekuntti Ruskalehteä kuin kysyen telepaattisesti milloin he olivat lähdössä.
“Lähdemmekö me?” Aamutäplä kysyi. Ruskalehti loi häneen pienen katseen, nyökäytti hetken päästä päätään ja huiskautti häntäänsä lähtemisen merkiksi.
“Kokoontumisessa Varistähti kertoi kuinka Kuutamoklaanilla ja Nummiklaanilla oli rajakahakkaa! Sulkatähti sanoi, ettei olisi ollut syytä sanoa sitä niin syyttävällä äänellä, mutta Varistähti tuntui suuttuvan siitä vielä enemmän!” Sammaltassu alkoi paapattaa innokkaana. Kollioppilas vilkuili kaikkia vuoronperään ja huiskautti tuuheaa häntäänsä.
“Tuleekohan taistelu?”
“Toivon mukaan ei”, Ruskalehti naukui saaden oppilaansa korvat lopahtamaan harmistuneena. Ilmeisesti Sammaltassu olisi halunnut kuulla toisenlaisen vastauksen mestariltaan.
“Eikö se olisi mahtavaa?” kolli kysyi saaden sen pienen ilonrypähdyksensä takaisin ja käänsi tällä kertaa päätään Aamutäplää kohden ja virnisti. Soturitar vastasi serkkunsa katseeseen ilmeettömästi.
“Sammaltassu!” Ruskalehti ärähti huiskaisten kollioppilasta ja loi tähän tuiman katseen. Se näytti saavan hetkessä raidallisen kissan muuttumaan pienemmäksi naaraan tiukan katseen alla.
“Taistelut eivät ole millään tavalla hyviä asioita eikä niistä saisi iloita. Sitä ei koskaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja monesti kissoja kuolee niissä. Taistelut eivät ole leikin asia, Sammaltassu”, Ruskalehti naukui toruvalla äänensävyllä saaden Aamutäplän viikset väpättämään. Ruskalehti saattoi näyttää niin hauraalta solakan ja virtaviivaisen ruumiinrakenteensa takia, muttei antanut sen haitata millään tavalla, kun läksytti melkein itsensä kokoista veljenpoikaansa. Sammaltassu laski katseensa tassuihinsa nolostuneena.
Aamutäplä pudisteli päätään huvittuneena ja sattui katsomaan Kotkamielen suuntaan, jonka kasvoilla oli myös pieni virne. Hän ei tainnut olla ainoa, jonka mielestä oli hauskaa kuunnella Sammaltassun torumista. Kahden soturin katseet hetkeksi kohtasivat ennen kuin hän rikkoi sen ja siirsi katseensa eteenpäin.
“Ruskalehti?”
Ruskalehti huokaisi syvään, jonka jälkeen käänsi katseensa uudelleen oppilaaseensa.
“Niin Sammaltassu?”
“Eikö silloin saa iloita, kun oma klaani voittaa taistelun?” Sammaltassu uteli meripihkaiset silmät himmeästi sädehtien. Kanelinruskea naaras huokaisi syvään uudelleen ennen kuin keskitti katseensa Sammaltassuun.
“Kyllä silloin tietenkin saa iloita, sehän on aivan eri asia. Tarkoitin vain aikaisemmin, ettei taistelut aina mene nappiin ja monet kissat menettävät henkensä niissä.”
“Taistelut ovat mahtavia!” Sammaltassu hihkaisi saaden uuden huiskautuksen päähänsä.
“Sammaltassu! Etkö sinä kuunnellut ollenkaan?”

Aurinko oli madellut hieman korkeammalle taivaalle, kun aamupartio palasi leiriinsä mukanaan pari jyrsijää ja hermonsa menettäneen Ruskalehden, jonka oppilaan mielestä oli todella hauskaa leikkiä mestarinsa kustannuksella. Aamutäplä ei voinut olla myöntämättä, että tämänpäiväinen partio oli ollut todella virkistävä eikä hänestä olisi huonokaan idea lähteä uudelleen samalla porukalla partioon. Ehkä hän oli, jopa tykästynyt hieman enemmän serkkuunsa Sammaltassuun, jota ennen oli pitänyt vain mitämättömänä pentuja.
Hän kulki metsämyyränsä kanssa tuoresaaliskasan luokse ja tiputti riistansa siihen ja istui alas. Hän alkoi sukimaan hieman takkuuntunutta turkkiaan ja pyrki saamaan kaiken lian irti siitä.
“Sammaltassu, Sammaltassu! Mennäänkö kalastamaan tai uimaan?” Kettutassun kirkas ääni huuteli läheltä pientä uimapaikkaa, missä monet pennut ja oppilaat harjoittelivat uimaan ja kalastamaan. Sammaltassu kiinnitti huomionsa siskoonsa ja vilkaisi Ruskalehteä kysyen lupaa saisiko mennä ja saatuaan hennon pään nyökkäyksen, lähti kirmaamaan kohti punaruskeaa sisarustaan.
“Ruskalehti sanoi, että saan tulla!” Sammaltassu hihkui innostuneena, mihin Kettutassu hymyili leveästi.
Aamutäplä seurasi kuinka kaksikko puskivat toisiaan, jonka jälkeen kilpaillen juoksivat uimispaikalle. Hetken oli aivan hiljaista ennen kuin kuului kiljahdus ja sitä seuraava loiskahdus.
“Sammaltassu sinä hiirenaivo!” Kettutassu parahti. Aamutäplän viikset väpättivät huvittuneisuudesta. Ehkä hän oli ottanut huonon ensivaikutelman serkuistaan, ehkeivät he olleet aivan niin kamalia kuin hän oli luullut. Ehkä jopa joskus hän voisi tutustua kaksikkoon paremmin, olivathan he kuitenkin sukua hänelle.

Aurinko alkoi olla jo korkealla taivaalla, kun Tummakajo havahtui hereille. Hän nosti päätään ja kiersi katseellaan sotureiden pesää, jonka huomasi nopeasti olevan tyhjä. Hän oli ainut, joka vielä nukkui ja muut varmasti olivat jo aukiolla tekemässä hyödyllisiä asioita kuin vetämässä hirsiä kuten hän. Soturi nousi nopeasti ylös, venytteli kiireellisesti ja askelsi sitten ulos pesän suuaukosta aukiolle, jossa tuntui hieman häikäistyvän kirkkaampaa valoa, joka tuntui tulvivan joka suunnasta juuri hänen silmiinsä. Hän hieman ravisti päätään ja päästi makean haukoituksen suustaan. Kellertävä katse kiersi kissoissa ja pian hän huomasikin kumppaninsa, joka istuskeli lähellä tuoresaaliskasaa yhdessä Punalehden ja Tummakajon yllätykseksi myös Leskenlehden kanssa.
*Eikö Sädetaivas sanonutkin, ettei halua olla missään tekemisissä Leskenlehden kanssa?* Tummakajo mietti hämillään ja siristi hieman silmiään. Kaipa Sädetaivas vain halusi olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä ja yritti tulla parantajaoppilaan emon kanssa toimeen...
Niin asia varmasti oli.
“Sammaltassu! Sinun takiasi olen aivan litimärkä enkä varmasti pääse Tummakajon kanssa harjoittelemaan!” Kettutassu ulvahti vihoissaan, mikä sai soturin katseen kääntymään punaruskeaan oppilaaseen, joka oli aivan litimärkä. Punaruskea pitkä turkki oli takertunut naaraan ihoa vasten ja sai oppilaan näyttämään paljon heiveröisemmältä ja pienemmältä kuin hän oikeasti oli.
“Ei se minun syyni ole”, Sammaltassu sanoi vastaan, muttei Tummakajo voinut olla huomaamatta pientä kiusoittelevaa virnettä mustaraitaisen kollin kasvoilla.
“Mitäs teille kahdelle on tapahtunut?” hän kysyi keskeyttäen sisarusten väittelyn ja sai molemmat pysähtymään. Kettutassu nosti katseensa häneen ja näytti säikähtäneeltä, Sammaltassu vain hieman hölmistyneeltä kuin hän olisi luullut, ettei kukaan kuulisi heitä.
“Olimme menossa uimaan, kunnes tuo hiirenaivo tönäisi minut veteen!” Kettutassu kertoi ja heitti veljelleen tuiman katseen. Sammaltassu vain hörähti.
“Olisit katsonut eteesi. Ei ole minun syyni, että kompastuit omiin tassuihisi!”
“En minä-”
Sammaltassu peitti sisarensa suun hännällään ja virnisti voittoisasti. Kolli käänsi huomionsa takaisin Tummakajoon, joka katsoi kaksikkoa viikset väpättäen huvituksesta. Kollioppilas näytti hieman parantavan ryhtiään.
“Tuo hiirenaivo selittää ihan outoja, kannattaa viedä hänet Yöturkin ja Kylmätassun luokse”, Sammaltassu kertoi, virnisti hieman ja lähti sitten matkoihinsa jättäen paikoilleen seisahtuneen Kettutassun jälkeensä.
“Ei minun tarvitse mennä parantajalle! Olen ihan kunnossa!” Kettutassu hätiköi sanomaan, mikä sai Tummakajon hymähtämään huvittuneena. Kaksikko muistutti aivan häntä ja Ruskalehteä oppilasaikoina.
“Sinun kannattaa sukia itsesi kuivaksi ja voimme sitten lähteä taisteluharjoituksiin”, hän kertoi oppilaalleen veikeästi hymyillen. Kettutassu katsoi ensin Tummakajoa, sitten parantajien pesää ja uudelleen Tummakajoa. Naaras näytti hölmistyneeltä.
“Taisteluharjoituksiin?” punaruskea naaras toisti, mihin Tummakajo vastasi nyökäyttämällä päätään.
Kettutassun silmiin näytti kerääntyvän oikein ryöppäyksellä intoa ja energisyyttä. Oppilas nyökäytteli päätään innostuneena, istui alas ja alkoi sukimaan turkkiaan nopealla vauhdilla. Tummakajo katsoi oppilastaan hilpeästi. Hän istui itsekin alas ja sulki hetkeksi silmänsä. Aurinko paistoi juuri siihen kohtaan täydellisesti utuisten pilvien välistä ja lämmitti mukavasti hänen turkkiaan. Tuntui kuin kaikki se energisyys olisi imeytynyt valosta häneen.
“Mennäänkö? Olen jo valmis!” Kettutassun pirteä ääni uteli, mikä sai hänen silmänsä aukeamaan ja siirtymään punaturkkiseen naarasoppilaaseen, jonka turkki oltiin suittu siistimmäksi ja se näytti hieman kuivemmalta. Hän kuitenkin pystyi näkemään pari yhteen klimppaantunutta karvaa, muttei hän jaksanut alkaa huomauttelemaan siitä. Jos Kettutassu oli mielestään valmis miksi hän alkaisi väittämään vastaan?
“Hyvä, mennään sitten”, Tummakajo naukaisi ja nousi tassuilleen. Hän viittoi nuoren oppilaan mukaansa ulos leiristä kohti harjoituskuoppaa, missä voisi hyvin opettaa Kettutassulle uusia taisteluliikkeitä ja puolustumiskeinoja.

Pentuja?!
"Ei voi," mau'uin Huurrekukalle, mutta tiesin olevani vähän hölmö.
"Voi, kyllä on pentuja luvassa. Odotas," parantaja maukui ja tunnusteli vatsaani.
"Kolme tai ehkä neljä. En ole varma," hän sanoi.
Mutta miten kertoisin Aaltotähdelle? Sanoisinko vain, että saat pentuja?
Mutisin jotain parantajalle ja lähdin kumppanini pesälle.
"Kuule, minulla on asiaa," kerroin.
"No kerro pois," Aaltotähti sanoi ja käänsi katseensa minuun.
"Odotan pentuja," kerroin suoraan.
"Pentuja? Sinä... Minä..." hän ihmetteli.
Nyökkäsin ja asetuin tämän viereen.
"Niistä tulee ihanimpia mitä on," päällikkö kuiskasi.
"Mm," sanoin väsyneesti. Oli jo hankala pitää silmiä auki, kun väsytti niin paljon.
"Nuku kultaseni," Aaltotähti naukui ja aloin vaipua uneen hänen nuolemisensa tahdissa.

Seuraavana aamuna heräsin kumppanini vierestä, päällikön pesästä.
"Huomenta..." sanoin haukotellen.
Aaltotähti hymyili minulle kaunista hymyään.
"Hmm... Haluaisitko lähteä rajapartioon Purotassun, Mutakoiven ja Korpinkutsun kanssa?" hän kysyi.
Heilautin häntääni ja mau'uin:
"No mielelläni. Kun vielä pystyy..."

Tassutin kolmen muun partiolaisen kanssa alas vuoren kivisiä ja kieltämättä melko hurjia polkuja.
Purotassu pomppi kokoajan innosta, koska tämä oli naaran ensimmäinen partio.
"Miksi kukaan haluaa elää tuollaisessa synkässä pöheikössä?" oppilas kysyi, kun olimme Kuutamoklaanin rajalla.
"Koska se on kotimme," sanoi joku tummanruskea kolli.
"Juuri niin. Pysykääkin omalla puolellanne," toinen, harmaa kolli.
Kotkakanjoni, Oksakaste ja... Joku oppilas.
"Purotassu, pysy takana," maukui Korpinkutsu varoittavasti.
Oppilas totteli. Me soturit murisimme ja katsoimme toisiamme.
"Ai eikö Vuoristoklaanissa osata muuta kuin olla jänishousuja?" Kotkakanjoni naurahti halveksivasti.
"Pysykääkin omalla puolellanne," sähisi Oksakaste.
"Pahoin vaan pelkään, että te se ensimmäisenä tunkeudutte toisen maille," murisi Mutakoipi.
"Seis lopettakaa! Turha vahingoittaa ketään rajakahakan takia," yritin.
Kollit katsoivat minua.
"Eikö olisi järkevämpää niellä ylpeytensä ja lähteä," kuiskutin Korpinkutsun korvaan.
"Hmph. Tulkaa, lähdetään," hän maukui hetken kuluttua.
Katsoin Purotassua, joka katseli Kuutamoklaanilaisia silmät suurena.
"Tule," mau'uin hänelle.
Kun kävelimme rajaa pois päin Kuutamoklaanilaisista, kuulin heidän vielä pilkkaavan jotain peräämme. Pyh, itse olette Ketunläjöjä!

Kun palasimme leiriin, oli Purotassu väsynyt ja minä kieltämättä myös. Nuori naaras meni tietenkin heti selittämään sisaruksilleen tarinaa partiosta. Minä kehräsin. Valitsin tuoresaaliskasasta hiirihaukan ja asetuin syömään.
"Tyhmää," kuului vierestäni ja säpsähdin.
Viereeni ilmestyi Ruskatassu, jolla oli suussaan hiiri.
"Mikä?" ihmettelin.
"No täällä turhana jöpötys. Miksi Tähtiklaani antoi käydä näin?" hopeaturkkinen kolli ihmetteli ja tunsin sympatiaa häntä kohtaan.
"En tiedä. Mutta olet sitkeä ja kestät tämän," lohdutin kollia.
"Kiitos," oppilas kiitti.
Tuommoinen oppilas olisi kiva.

No mites meni partio?" Aaltotähti kysyi kuuhuipun aikaan, kun olimme menossa nukkumaan.
"Eivätkö Korpinkutsu ja Mutakoipi kertoneet?" ihmettelin.
"Tietenkin, mutta entä sinä? Odotathan kumminkin pentuja..." päällikkö aloitti, mutta keskeytin hänet:
"Älä hätäile senkin karvapallo! Siihenhän on vielä vaikka kuinka aikaa."
"Minusta sinun pitäisi muuttaa jo pentutarhaan ja Myrskytuuli voisi huolehtia että saat ruokaa," Aaltotähti mietti ja kehräsin.
"Ei vielä," mau'uin hiukan huvittuneenä ja katsoin kumppaniani.
"Niistä tulee ihania pentuja, koska ne ovat noin ihanan naaraan," sanoi päällikkö lämpimästi.
"Ja koska heillä on noin hyvä isä," lisäsin.
Kehräsimme yhtaikaa ja ajattelin, ettei mikään voisi olla paremmin... Paitsi Ruskatassun jalka...

Kaamostassu katsoi silmät leimuten edessään seisovaa kissaa. Hänen, Hämärätassun ja Salamatassun emo, Routasydän, oli hylännyt heidät ja klaaninsa joitakin kuita aikaisemmin, ja juuri sillä hetkellä naaras seisoi heidän edessään. Hän ei tiennyt kummalle oli enemmän vihainen, emolleen vai itselleen, kun ei kyennyt tunnistamaan entisen klaanikissan tuoksua, vaikka se olikin variksenruoan täyttämä tätä nykyä. Kuka nyt unohtaisi sen tuoksun, jonka rinnalla oli kasvanut niin monta kuuta?
”Routasydän”, Pilvipyrstön ääni oli ihailtavan tyyni, vaikka kollin koko olemus oli täynnä epäluuloa ja vihaa. Kollin kynnet olivat esillä, tosin upotettuna pehmeään multaan, toisin kuin hänen vieressään seisovalla Kotkakanjonilla. Muutoin niin ystävällinen ja ymmärtäväinen kissa seisoi tällä hetkellä niskakarvat pörhössä ja hampaat irvessä, irrottamatta katsettaan tunkeilijasta. Routasydän ei noteerannut sotureiden vihamielisistä olemuksista, vaan katsoi tiiviisti hänen kolmea pentuaan.
”Olette päässeet soturioppilaiksi”, naaras totesi lyhyesti. Hämärätassu siristi silmiään ja päästi murinan pakenemaan leukojensa välistä, kun taas Salamatassu seisoi edelleen järkyttyneenä veljensä vieressä.
”Se ei kuitenkaan ole sinun ansiostasi. Klaani kasvattaa heistä suuria sotureita, ilman sinua”, Sammalpuro naukui viileään sävyyn. Kaamostassu huomasi, kuinka tämä siveli lempeästi hännällään Salamatassun rintaa, joka pyrki parhaansa mukaan saada itseään kasaan. Samassa naaraan mieleen palautui sotureiden aikaisemmin vaihdettu epäilevä ja salaperäinen katse ja hänestä tuntui, kuin liekit olisivat polttaneet kilpikonnakuvioista turkkia.
”Te tiesitte hajun tulevan hänestä”, Kaamostassu ei viitsinyt edes vaivautua peittelemään vihaa ja järkytystä hänen äänessään. Pilvisydän käänsi katseensa oppilaaseen pohtivasti, kunnes nyökkäsi aavistuksen.
”Emme olleet varmoja uskallammeko ottaa teidät mukaan, mutta ajattelimme sen olevan opettavainen kokemus. Aina silloin tällöin taistelukentällä voi kohdata tutun vihollisen, jota vastaan on kyettävä puolustautumaan – jopa silloin, kun vastassa on verisukulainen”, Kotkakanjoni mutisi. Salamatassu sävähti ja siirtyi kauemmaksi häntä rauhoittelevasta Sammalpurosta.
”Meidän pitäisi häätää hänet välittömästi”, Hämärätassu sähisi ja kyyristyi valmiina hyökkäämään emonsa kimppuun. Routasydän sihahti ja huitaisi ilmaa käpälällään.
”Odotan innolla sen yrittämistä”, naaras murisi. Kaamostassu oli vieläkin liian järkyttynyt tästä jälleennäkemisestä, ettei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen onnekseen Pilvipyrstö astui nuoren oppilaan eteen.
”Ei, me emme hyökkää. Emme tällä kerralla”, kolli maukui ja kääntyi Routasydämen puoleen, ”Sinun on parasta poistua reviiriltämme. Kerromme Varistähdelle sinun viipyneen Kuutamoklaanin reviirillä, enkä usko hänen olevan siitä kovinkaan iloinen.”
”En ole tehnyt mitään väärää, olen vain ohikulkumatkalla”, naaras murisi ja vihtoi hännällään kiivaasti. Tämän sanottuaan hän kääntyi silmät kiiluen pentujensa puoleen. ”Sitä paitsi olen erittäin kiinnostunut heidän elämästään.” Kaamostassu kavahti ja hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. Routasydänkö kiinnostunut pentujensa elämästä? Sitä hän ei uskoisi, vaikka itse Tähtiklaanin soturi saapuisi siitä hänelle kertomaan. Tummanharmaa naaras juoni jotain, siitä hän oli varma.
”Lähde, tai en estele heitä käymästä kimppuusi”, Pilvipyrstö murisi. Routasydän irvisti kertaalleen, mutta nousi takaisin neljälle käpälälleen. Kaamostassu silmäili luisevan naaraan kulkua samaa reittiä kohti Neljän Virran Tammea, josta he olivat häntä lähteneet seuraamaan. Vielä ennen vehreään pusikkoon katoamista tuo käänsi katseena pentuihinsa ja virnisti kiilto silmissään. Kylmät väreet kulkivat Kaamostassun kehoa pitkin, ja hän toivoi vain, ettei joutuisi enää koskaan näkemään emoaan.

Aurinko oli hiljalleen alkanut nousemaan, kun kuusi kissaa viimein valuivat takaisin leiriin. Koko loppureissu oli sujunut melkein kokonaan hiljaisuudessa, kaikki olivat väsyneitä ja hieman järkyttyneitä, erityisesti oppilaat.
”Voitte viedä saaliit tuoresaaliskasalle, sekä ottaa sieltä itsellenne ruokaa ja mennä pesäänne nukkumaan”, Pilvipyrstö ohjeisti. Kaamostassu huokaisi hiljaa ja raahasi suussaan yhtä oravaa sekä myyrää. Hänestä tuntui, kuin olisi kulkenut jossain sumussa. Väsymys tuntui hänen jokaisessa lihaksessa, eivätkä silmätkään pysyisi enää kauaa auki. Maha huusi tyhjyyttään, mutta hän oli liian voipunut saadakseen edes syötyä. Sivusilmällä hän katsahti veljiinsä, jotka näyttivät lähes yhtä uupuneilta kuin hän. Salamatassun silmät katsoivat sumeasti eteenpäin, kun taas Hämärätassulla niissä oli aavistus vihan liekehdintää. He olivat varmasti järkyttyneitä, aivan kuten Kaamostassukin. Samalla hän tunsi itsensä niin petetyksi, sotureiden olisi pitänyt kertoa heille aavistuksistaan, ennen kuin veivät heidät sen kissan eteen, jota he vihasivat eniten koko maailmassa.
”Menen suoraan nukkumaan, minun ei tee mieli syödä”, naaras mutisi ja laahusti kohti oppilaiden pesää. Hän huomasi Mustatassun, Tihkutassun ja Ruostetassun olevan kerällä omilla pedeillään ja nukkuvan rauhoittavan tuhinan ympäröiminä. Hän pujotteli oppilaiden välistä omalle pedilleen ja lysähti siihen voimattomana. Ei mennyt kauaakaan, kun hän vaipui levottomaan ja katkonaiseen uneen.

Pehmeä käpälä tökki Kaamostassun kylkeä ja hän väräytti viiksiään närkästyneenä. Hän aisti Salamatassun myskisen tuoksun ja raotti aavistuksen silmiään.
”Anna minun nukkua”, naaras tuhahti ja koetti kääntää kylkeä, mutta hänen veljensä ei antanut.
”Auringonhuippu on mennyt aikaa sitten, ja Pilvipyrstö pyysi minua herättämään sinut. Menette kuulemma harjoittelemaan”, Salamatassu naukui ja yritti peitellä vieläkin häntä vaivaavaa väsymystä. Kaamostassu murahti ja kömpi itsensä venyttelyjen saattelemana ulos. Naaras asteli ulos oppilaiden pesästä ja etsi katseellaan kellanpunaista kollia, ja huomasi tämän istuvan yhdessä muutaman muun soturin sekä Varistähden kanssa päällikön pesän edustalla. Huomatessaan oppilaansa hän nousi neljälle käpälälleen ja jolkutteli hänen luokseen.
”Pidämme lyhyen harjoitustuokion, sillä Varistähti on valinnut sinut ja veljesi mukaan kokoontumiseen”, kolli maukui ja lähti johdattelemaan Kaamostassua perässään ulos leiristä, ”harjoittelemme taistelua.” Normaalisti Kaamostassu olisi ollut innostunut harjoittelusta, mutta hän oli vieläkin katkera mestarilleen ja kahdelle muulle soturille, kun he tietoisesti olivat vieneet kolmikon Routasydämen eteen. Hän myös tiesi, että Pilvipyrstö aisti naaraan vastahakoisuuden, mutta ei halunnut tai ei vain kyennyt reagoimaan siihen erikoisemmin.
”Meillä on velvollisuuksia, joita tulee suorittaa. Toisinaan ne eivät ole mieluisia”, kokenut kissa naukui ja asteli parin ketunhännänmitan päässä edessä. Kaamostassu siristi silmiään ja tuhahti, mutta ei vastannut mitään. Hän olisi halunnut osoittaa mieltään voimakkaammin, mutta väsymys ei antanut hänelle niin paljon mahdollisuutta saada aikaiseksi. Tyytymättömänä hän vain seurasi kellanpunaista soturia kohti harjoittelupaikkaa.
”Nopeammin!” Pilvipyrstö murahti ja katsoi aavistuksen hengästyneenä Kaamostassua. Naaraan takajalat olivat alkaneet täristä voimattomuudesta, mutta silmissä paloi vielä voimakas liekki. Kolli oli sanonut pitävänsä lyhyen harjoitustuokion, mutta ei sanonut sen voimakkuudesta. Oppilas kuitenkin pitäisi päänsä ja vielä näyttäisi Pilvipyrstölle. Hän kyyristyi sähähtäen ja loikkasi kohti kellanpunaista kollia, mutta viime hetkellä ponnisti takajaloillaan ylöspäin, laskeutuen mallikkaasti mestarinsa niskaan. Painaen suuret käpälänsä maahan Kaamostassu yritti lukita kollin allensa, mutta Pilvipyrstö oli voimakkaampi; soturi heitti Kaamostassun niskastaan ja loikkasi puolestaan hänen ylleen.
”Parempi, mutta sinun tulee ottaa vastustajan koko ja voima paremmin huomioon. Vielä tässä kohtaa sinut on helppo lennättää selästä pois”, kissa maukui ja siirtyi pois Kaamostassun yltä. Pilvipyrstö vilkaisi jo lähes laskenutta aurinkoa ja viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan.
”On parasta palata takaisin leiriin. Sinun kannattaa syödä jotain, ja levätä hetki ennen lähtöä”, hän maukui, ”sinulla on kieltämättä ollut muutama rankka päivä takana, joten voisimme pitää huomenna vapaapäivän.” Kaamostassu nyökkäsi vaitonaisena ja he lähtivät jolkuttelemaan takaisin leiriin.

Leiriin päästyään Kaamostassun vatsa huusi tyhjyyttään, ja hän tajusi, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. Vielä olisi hetki, ennen kuin Varistähti keräisi joukkonsa ja matka kohti kokoontumista alkaisi, joten naaras valikoi itsellensä mehevän hiiren ja vei sen oppilaiden pesän edustalle.
”Onko kaikki hyvin”, Salamatassun huolestunut katse ilmestyi pesän sisältä. Kaamostassu kohautti lapojaan ja huokaisi.
”On, luulisin. Olen vain väsynyt”, naaras mutisi, ”Olen vieläkin sitä mieltä, että he tekivät väärin viedessään meidät Routasydämen luokse.”
”Tiedän, olen samaa mieltä”, Salamatassu huokaisi ja asteli lähemmäs sisartaan. Koskettuaan kevyesti sisarensa kuonoa omallaan, hän asettui istumaan hänen viereensä ja vilkaisi leiriaukiota.
”Tiedän, että klaani arvostaa meitä, mutta silti minusta tuntuu välillä siltä, kuin pitäisi todistella jotain muille. Aivan kuin en olisi klaanille uskollinen, koska emomme on, kuka on”, Salamatassu naukui ja siristi silmiään. Kaamostassu nyökkäsi ja näykkäsi suullisen mehukasta riistaa. Vielä jonain päivänä klaani tulisi katumaan, että on koskaan saanut heidät tuntemaan itsensä klaanille huonoiksi.


//Viimein tämä tarina, minkä kirjoitin varmaan 20 kertaa uudestaan, enkä vieläkään tykkää siitä. Toivottavasti ei myöskään haittaa että tuossa mainitsin että Kaamostassu valittiin kokoontumiseen, en jaksanut enää kumitella niitä ja halusin viimein saada tän pois alta :D

- Minä jatkan tästä vielä vähän eteenpäin, Kultakuiske sanoi Hunajavirralle, joka oli jo kääntynyt lähteäkseen takaisin leirin. Naaraat olivat olleet taas päivittäisellä kävelyretkellään, tällä kertaa lähellä Vuoristoklaanin rajaa. Soturitar oli huomannut, että arvostus reviiriä ja sen ympäristöä kohtaan oli ainakin hänen kohdallaan kasvanut huomattavasti, mitä vanhemmaksi hän tuli. Harmaaruskea kissa kuitenkin tiesi, ettei menisi kauaakaan, kun hän ei enää pääsisi poistumaan kauas leiristä, joten Kultakuiske haluaisi nauttia siitä nyt vielä, kun pystyi.
- Oletko varma ettet halua tulla kanssani? Reviirillämme saattaa asustaa muukalaisia, jotka eivät vaikuta rauhaa tahtovilta, Hunajavirta muistutti naarasta. Hänen karvat nousivat pystyyn kylmien väreiden saattelemana, kun soturitar muisti sen verisen aukion, minkä oli pari auringonkiertoa taaksepäin löytänyt. Hän kuitenkin pudisti päätänsä ja hyrähti lempeästi.
- Lupaan etten viivy kauaa, Kultakuiske rauhoitteli ystävätärtään ja hipaisi hännällään tuon kylkeä.
- Minä lähetän koko Puroklaanin perääsi, jos sinusta ei kuulu, Hunajavirta kommentoi, mutta hypähti sitten pienen virran toisella puolella olevalle maatilkulle. Naaraat hyvästelivät toisensa nopeilla, mutta tunnetta täynnä olevilla katseilla ja jatkoivat matkaansa eri suuntiin.

Kultakuiske katsoi kaukana Vuoristoklaanin alueella olevia vuoria puiden jo punertavien latvojen välistä. Hän ei ollut ikinä pitänyt tästä osasta reviiriään, liian paljon puita ja liian pieniä puroja ja lampia. Mutta naaras ei kuitenkaan voinut väittää etteivät pikkuhiljaa ruskastuneet lehdet olleet kaunis näky. Hän asteli rennoin askelin eteenpäin ja ravisteli turkkiaan kylmän viiman iskiessä. Kyllä soturitar pian kääntyisi leiriin päin, ei hän haluaisi vilustua ja saada valkoyskää. Kultakuiske jatkoi matkaansa, kulkien ihan Vuoristoklaanin rajan läheisyydessä, miettien niitä näitä. Hän kuitenkin heräsi ajatuksistaan, kun kuuli hiukan kauempaa oksan katkeavan. Harmaaruskea kissa vaistomaisesti pudottautui alemmas ja haisteli ilmaa.
- Onko täällä ketään? Kultakuiske kuiskasi viileään tuuleen, joka oli yllättäen voimistunut. Hän ei haistanut mitään normaalista poikkeavaa, mutta jokin sai hänet siirtymään viereisen kanervapöheikön lehtien suojaan. Naaras odotti, hengittäen hyvin katkonaisesti.
- Viiltokynsi on kuollut, joten teidän pitää olla hyvin varuillanne Kuolontähden seurassa, kollin ääni kuului noin puunmitan päästä. Soturitar tunsi niskakarvojensa nousevan, kun hän tunnisti Luuklaanin päällikön nimen.
- Tarvitaan vain yksi väärä sana tai liian uhkaava äänensävy ja hän on sivaltanut kaulasi auki, ääni kuului nyt lähempää ja Kultakuiske tunsi jännittävän jokaikisen lihaksen kehossaan. Häntä pelotti todella paljon. Nämä olisivat luuklaanilaisia, jotka eivät tarvitsisi syytä toisen kimppuun käymiselle. Kurkistaessaan puskan lehtien välistä, hän näki kahden kissan lähestyvän Tulikammiolta päin. Toinen kokonaan pikimusta kolli (Pakkasviima) ja toinen oli...
*Ohramyrsky!* Kultakuiske tunnisti entisen puroklaanilaisnaaraan, joka oli kadonnut Varpuskynnen kanssa monia kuita sitten. Kaikki olivat ajatelleet naaraiden vain ryhtyneen erakoiksi, he eivät ikinä vaikuttaneet viihtyvän Puroklaanissa. Heillä ei kylläkään ollut kauhean hyvää mainettakaan siellä, he olivat aina aloittamassa riitoja muiden kanssa. Mutta Ohramyrsky ja mahdollisesti Varpuskynsi Luuklaanissa?
- Joten me joudumme taas tekemään kaiken työn miellyttääksemme häntä? Mustaturkkinen naaras tuhahti kaksikon kävellessä lähemmäs soturittaren piilopaikkaa. Hän painautui maahan ja sulki silmänsä, toivoen etteivät luuklaanilaiset nähneet häntä.
- Me kaikki joudumme tekemään töitä miellyttääksemme häntä. Yhtälailla hän saattaisi hyökätä nyt minunkin kimppuuni. Perheenjäsenen menettäminen on kaikille kova pala purtavaksi, mustaturkkisen kollin ääni kuului jo melkein kanervapuskan toiselta puolelta. Kultakuiske painautui niin matalaksi kuin vain pystyi ja rukoili Tähtiklaanilta suojelusta.
- Niin kai sitten, Ohramyrsky tuhahti taas, mutta ääni tuntui nyt kaikkonevan, kuten tassun askeleetkin. Naaras avasi silmänsä ja kurkisti varovasti piilopaikastaan. Luuklaanilaiset olivat vain kävelleet hänen ohitseen, eikä heitä näkynyt enää missään. Soturitar huokaisi ja antoi itselleen aikaa rauhoittua taas toisesta hermoja raastavasta tilanteesta.
*Pitää mennä kertomaan Ututähdelle!* Hän ajatteli heti rauhoituttuaan ja varovasti hiipi pois pusikon suojista. Lähiympäristössä ei näkynyt ketään, joten Kultakuiske lähti juoksemaan niin nopeasti kuin pystyi, kohti leiriä. Hän ei aluksi uskaltanut edes vilkaistakkaan taakseen, puiden ja kivien väistely, sekä se paniikki mitä naaras taas tunsi, veivät hänen kaiken huomionsa. Vasta kuullessaan oman juoksuaskeleidensa rummutuksen lisäksi toiset, soturitar vilkaisi taakseen. Hän näki vilaukselta kaksi mustaa kissaa aivan perässään, joista toinen otti samana silmänräpäyksenä loikan Kultakuisketta kohti. Hän ei edes ehtinyt säikähtää, kun tunsi kaatuvansa kumoon. Paino piti häntä aloillaan maassa ja terävät kynnet painautuivat hänen kurkulleen.
- Ja sinä luulit ettemme haistaisi pelkotuoksuasi! Musta kolli murisi soturittaren päällä, painaen kynsiään tuon kaulaan vielä enemmän. Naaras yritti potkia ja työntää kaikin voimin, mutta ei saanut luuklaanilaista irti kimpustaan. Myös Ohramyrsky piti häntä paikoillaan, joten Kultakuiskeen oli hyvin vaikea liikkua. Hän tunsi terävien kynsien porautuvan kylkiinsä ja vatsaansa. Jokainen liike, minkä harmaaruskea kissa teki, sattui. Hän yski ja kähisi hapenpuutteen takia.
- Hei, minähän tunnen sinut, Ohramyrsky naukaisi ilkikurisesti ja teki nopean, mutta syvän viillon soturittaren alavatsaan tarratessaan paremmin kiinni tuohon. Kultakuiske huudahti kivusta.
- Sinä olet sen rasittavan oppilaskolmikon emo, musta naaras sähisi ja väisti ketterästi potkaisun, minkä Kultakuiske oli tähdännyt tuon naamaan. Hän ei varmasti olisi edes keksinyt tehdä tarkasti tähdättyä iskua, mutta hänen pentujensa haukkuminen sai naaraan sapen kyllä kiehumaan.
- Jaa aletaan sitä käyttäytymään uhmakkaasti vai? Mustaturkkinen kolli murisi ja painoi kyntensä nyt kunnolla soturittaren kurkkuun. Hän haistoi veren rautaisen hajun ilmassa ja tunsi sen vuotavan kaulaansa pitkin maahan. Naaras korisi ja vinkui, anellen kaksikkoa lopettamaan, mutta hän ei missään vaiheessa lopettanut potkimista. Hänen näkökenttänsä sumentui kyynelistä, mitkä alkoivat virtaamaan hänen poskiaan pitkin.
- Älk... Ää, Kultakuiske sai sanotuksi, yhä yrittäen kaikin voimin työntää luuklaanilaisia pois päältään. Kipu, mikä vain kasvoi kasvamistaan sumensi hänen ajatuksensa.
- Mepäs taidammekin jättää Puroklaanille pienen lahjan, kostoksi sinun ja Varpuskynnen kaltoinkohtelusta, luuklaanilaiskolli murisi, vilkaisten takana olevaan Ohramyrskyyn, joka nyökkäsi ilkeästi virnistäen. Harmaaruskea naaras sai juuri ja juuri selvää ylös kohotetusta verisestä tassusta, joka iskeytyi voimakkaasti häntä päin.

*Mutta... Minä olisin halunnut tehdä vielä niin paljon asioita...* Ajatukset harhailivat Kultakuiskeen päässä, mutta hän ei pystynyt kunnolla keskittymään niihin. Ne ikäänkuin vain lipuivat hänen ohitseen, ollen vain muutaman silmänräpäyksen paikoillaan.
Hän olisi halunnut jutella Hunajavirran ja Kanijalan kanssa heidän tulevista klaaninvanhinpäivistään, hän olisi halunnut olla lähimpien ystäviensä seurassa elämänsä viimeisimmät päivät.
Hän olisi halunnut jutella Tummakajon kanssa kunnolla heidän riidastaan, pyytää anteeksi käyttäymistään ja valehteluaan. Toivoa, että poika antaisi hänelle anteeksi ja he pystyisivät elämään taas normaalina perheenä.
Hän olisi halunnut keskustella Ruskalehden kanssa tuon tulevaisuudesta ja kertoa kuinka paljon häntä rakastaisi, ei väliä miten naaras eläisi.
Hän olisi halunnut kuulla Täpläliidon nauravan heidän seuratessaan tuon pentujen leikkimistä.
Hän olisi halunnut jutella Kotkamielen kanssa ja kertoa, ettei tuolla olisi mikään kiire oman perheen hankintaan.
Hän olisi halunnut nähdä Räntäturkin arvostettuna soturina Puroklaanissa.
Hän olisi halunnut nähdä Aamutäplän rakastuvan palavasti johonkuhun.
Hän olisi halunnut nähdä Kottaraissulan suorittavan uroteon, mistä hänet ikuisesti muistettaisiin.
Hän olisi halunnut nähdä Kuplatassun, Savitassun, Lumitassun, Kettutassun ja Sammaltassun saavan soturinimensä ja elävänsä onnellisesti klaanitovereidensa seurassa.
Hän haluaisi kertoa kaikille pennuilleen ja kasvateilleen kuinka ylpeä heistä olisi ja kuinka paljon hän heitä rakastaisi.

Kultakuiskeen silpottu ruumis makasi samalla kohdalla, missä hänet oltiin juoksusta kaadettu. Luuklaanilaiseet olivat jättäneet naaraan yksin, raapien ja purien tuota kunnes olivat tyytyväisiä haavojen tappavuuteen ja nauroivat makeasti lähtiessään. Soturitar hengitti pinnallisesti, eikä hän jaksanut nousta. Häntä pyörrytti, heikotti, sattui eikä hän tiennyt oliko enää edes tajuissaan. Mitä isommaksi verilammikko hänen allaan kasvoi, sitä heikommin harmaaruskea kissa hengitti. Hän tiesi, ettei nousisi tästä enää, hän tiesi, ettei pääsisi enää näkemään rakkaitaan.
- Kyllä sinä heidät tulet vielä näkemään, tuntematon kimeä ääni sanoi. Kultakuiske avasi itkuisia silmiään ja näki vierellään pienen kimaltelevan hahmon.
- Sani... Ais... Pentu? Naaras korisi tunnistaessaan pennun. Hän muisti, kuinka soturiksi päästessään pieni orpo pentu, Saniaispentu, oltiin tuotu leiriin, joka oli myöhemmin kuollut luuklaanilaisen kynsiin, kun oli livahtanut itsekseen ulos leiristä. Syy ei tietenkään ollut kenenkään yksittäisen kissan, vaan koko klaanin. Pentutarhassa ei silloin ollut yhtäkään kuningatarta katsomassa pennun perään, joten kukaan ei huomannut tuon katoamista.
- Lupaat... Ko? Kultakuiske ähisi miltei äänettömästi, antaen kyynelten valua jo valmiiksi märille poskille. Saniaispentu nyökkäsi ja käveli lähemmäs, varovasti koskettaen nenällään soturittaren omaa.
- Pimeydenmetsään sinä kuulut, kuului ääni kauempaa, ääni mitä naaras ei ollut pitkään aikaan kuullut. Hän käänsi nyt hohtavat silmänsä puiden varjoissa lipuvaa hahmoa kohti ja tuijotti hyvin tuimalla katseella ruskeita, kuolleita silmiä. Inho ruskeaturkkista, laikukasta kollia kasvoi Kultakuiseen sisällään, kun hän näki mihin kissa jota oli ennen rakastanut, oli oman kuolemansa jälkeen joutunut.
- Sinä rikoit soturilakia, joskus lämmin, mutta nyt kylmältä ja kolkolta kuulostava ääni sanoi uudestaan.
- Hän on tehnyt tarpeeksi hyvittääkseen tuon teon, Saniaispentu naukaisi ja katsoi hymyillen vierellään seisovaa Kultakuisketta.
- Et sinä Pimeydenmetsään joudu, hän jatkoi. Soturitar nyökkäsi kiitollisena ja helpottuneena.
- Me voisimme lähteä nyt, hän naukaisi hohtavalle pennulle vierellään, joka myöskin nyökkäsi. Kultakuiske kääntyi kuitenkin enen lähtöään katsomaan varjoissa seisovaa hahmoa, jonka turkki loimusi kuin liekit, ja mustaa savua leijui tuon ympärillä.
- Älä näyttäydy poikani unissa enää, Kultakuiske sähähti.

//Äh, tulipas tästä nyt vähän... Tällänen. Mutta ihan kuka vaan saa löytää Kultakuiskeen ruumiin, ei väliä miten tämä tästä jatkuu. Kulta voi myös näyttäytyä jonkun unessa/unissa.

“Kokeile uudelleen, mutta tällä kertaa yritä olla katsomatta niin selvästi sinne, minne olet hyökkäämässä”, Tummakajo selitti oppilaalleen, joka kampesi itsensä jaloilleen ja katsoi mestariaan vakavasti ja nyökäytti päätään.
“Voit myös käyttää vatsan raastamista niin kuin opettelimme. Muista vain olla nopea liikkeissäsi”, hän vielä kertoi naaras oppilaalle, joka nyökäytti päätään uudelleen.
Tummakajo otti tukevan otteen ja tuijotti sitten punaruskeaa Kettutassua, joka seisoi paikoillaan ja katseesta päätellen yritti miettiä miten tällä kertaa kokeilla voittaa tummanharmaa soturi. Naaraan tuuhea häntä huiski puolelta toiselle ja hän näytti hieman jännittyneeltä. Tummakajo kumartui hieman ja nyökäytti päätään toiselle merkiksi, että tämä voisi aloittaa. Kettutassua ei tarvinnut montaa kertaa käskeä, kun tämä oli lähtenyt jo ripeään juoksuun. Naaras puikahti nopeilla liikeillä Tummakajon vasemmalle puolelle ja loikkasi hänen kylkeensä. Tummakajo väisti sivummalle ja helpolla liikkeellä heitti oppilaan kimpustaan. Punaruskea oppilas mäiskähti maahan ja happi pakeni hänen keuhkoistaan saaden tämän haukkaamaan happeaan kiivaasti.
“Oli se jo parempi tällä kertaa, mutta sinun on osattava ennakoida vihollisen liikkeet”, Tummakajo kertoi ja katsoi ymmärtäväisenä naaras oppilasta, jonka korvat olivat menneet hieman luimuun.
“En minä ikinä opi”, Kettutassu valitti nousten samalla ylös. Naaras pudisteli turkkiaan ja Tummakajo pystyi näkemään selvästi kuinka hiekka pöllysi ilmaan ja muodosti pienen pilven. Hän hymähti pehmeästi.
“Kyllä sinä opit ja tämähän on vasta ensimmäinen taisteluharjoituksesi. Ei kukaan ole täydellinen ensimmäisillä kerroilla”, hän naukui ja heilautti häntäänsä.
“Voimme jatkaa taisteluharjoituksia huomenna. Jos haluat, voimme opetella uimista tai sitten voit halutessasi saada loppu päivän vapaaksi.”
“Uimista?” Kettutassu toisti nostaen katseensa häneen.
“Niin, uimista”, hän sanoi pieni virne kasvoillaan.
“Uiminen on todella tärkeä taito puroklaanilaiselle ja voisit näyttää Sammaltassulle.”
Kettutassu katsoi häntä hetken ennen kuin naaraan kasvot näyttivät kirkastuvan. Hän nyökytteli päätään innokkaana, mikä sai kollin viikset väpättämään.
“Haluan näyttää Sammaltassulle, ettei minua noin vain heitetä veteen! MInusta tulee paras uimari!” Kettutassu hihkui ja tassutteli hänen luokseen. Oppilas katsoi häntä kipinöivin silmin.
“Mennäänkö me?”
“Mennään”, Tummakajo hymähti huvittuneena ja viittoi oppilaansa mukaan.

Vesi liplatti rauhoittavasti ja tuntui saavan Tummakajon koko olotilan rauhoittumaan. Linnut visersivät aivan läheisten puiden oksilla ja ainut asia, mikä sai hiljaisuuden harmonian rikkoutumaan oli innosta pälpättävä Kettutassu, joka ei meinannut pysyä millään paikoillaan vaan olisi halunnut vain oppia kaiken heti samalla sekunnilla. Tummakajo vilkaisi sivusilmällä oppilastaan ja pyöritteli silmiään tälle. Hän tassutteli kiirettömästi veden äärelle ja kumartui latkimaan raikasta vettä. Hän kuuli innosta pomppivan Kettutassun koko ajan, muttei antanut naaraan häiritä juomataukoaan.
“Tummakajo? Tummakajooo!” Kettutassu huudahti ja kipitti hänen vierelleen. Soturi pystyi tuntemaan polttavan katseen turkillaan.
“Kerro pois.”
“Mitä kaikkea sinä vielä opetat minulle? Tietenkin taistelemista ja kalastamista sekä uimista, mutta mitä muuta?” hänen veljentyttärensä uteli.
“Opetan sinulle maariistan metsästämistä, kiipeilemistä ja muiden kissojen jäljittämistä”, Tummakajo kertoi ja juotuaan nousi istumaan ja käänsi katseensa punaruskeaan kissaan.
“Miksi kiipeilemistä? Eihän kiipeileminen kuulu puroklaanilaiselle”, Kettutassu kysyi hämmentyneenä.
“Koska on tärkeää osata kaikkea ja taito kiipeillä voi joskus pelastaa henkesi”, hän selitti ja lisäsi, “Maariistan saalistamista tarvitaan silloin, kun järvet ja lammet ovat jäässä emmekä me voi syödä mitään muuta kuin maariistaa. Jäljittäminen on taas todella tärkeä taito ja se voi olla todella tärkeä, jos eksyt muista tai sinun pitää jäljittää minne joku vihollinen on mennyt.”
Kettutassu nyökytteli päätään ja katsoi Tummakajoa isoilla silmillään. Tummakajo oli hyvillään, että Kettutassu jaksoi kuunnella häntä eikä ollut keskeyttänyt häntä kertaakaan. Nytkin oppilas istui paikoillaan ja kuunteli häntä korvat höröllä.
“Vau! En olisi uskonut, että koulutukseni tulisi olemaan noinkin laajaa”, naaras naukui silmät pyöreinä ja hymyili sitten sydämellisesti, “Olet mahtava Tummakajo.”
Hän katsoi veljentytärtään hetken sanattomana ennen kuin pukkasi oppilastaan virnistäen lempeästi.
“Et sinäkään hullumpi ole Kettutassu.”

Päivät paranytajan pesässä olivat tylsiä. Katselin haikeana, kun Tikkatassu, Soratassu, Kiepputassu ja Purotassu nimiteettiin oppilaiksi. Lisäksi Kaunokirjo vain pulskistui pulsistumistaan.

Eräänä päivänä hän tuli luokseni.
"Hei. Mitä kuuluu?" hän kysyi istahtaen viereeni ja ähkäisi samalla.
"No ei mitään erityisen hyvää. Entä sinulle?" kysyin mustaruskearaidalliselta soturettarelta.
"No, ihan hyvin. Ruokahalu ei kyllä ole kovin hyvä," hän maukui.
Kunmaa. Ei ruokahalua, mutta pulsikstui vaan silti...
"Odotatko pentuja?" henkäisin.
"Shh, älä noin kovasti. Sovimme Aaltotähden kanssa, ettemme kerro ennen, kun muuran pentutarhaan," naaras supisi.
Nyökkäsin ja mutisin:
"Öh... Onnea,"
"Kiitos paljon," naaras kehräsi.
"Haluatko jakaa tämän jäniksen? Kun minulla ei ole oikein nälkä," Kaunokirjo kysyi.
"Vaikka," vastasin.
Aloimme haukkailla vuorotellen paloja. Ensin hän haukkasi ja tuonsi otuksen minulle. Sitten minä söin ja työnsin hänelle.
"Kiitos, kun jaoit kanssani," hän sanoi hymyillen, kun jänis oli syöty.
"Ole hyvä vaan. Tule vaan joskus toistekin, minulla on nimittäin tosi tylsää," maukaisin naaraalle, joka nyökkäsi.
Asetuin varovasti seisomaan ja laskin painoa jalalle. Oli se vielä vähän arka, mutta kyllä sillä pystyi jo kävelemään.
"Hyvä. Alkaa parantua," parantaja sanoi takaani ja säpsähdin.
"Joo, niin alkaa. Milloin pääsen takaisin harjoittelemaan?" kysyin Huurrekukalta innokkaasti.
Parantaja mietti, ennen kun vastasi:
"Hmm... No ehkä jo huomenna. Mutta vasta ihan kevyttä, ei vielä taisteluharjoituksia," Parantajanaaras jatkoi, kun olin jo pomppia innosta.
"Selvä, ei mitään raskasta," myönsin.
mustaharmaa naaras nyökkäsi ja jätti minut yksin. Asetuin makaamaan mahan parantajien pesän viereen.
Mieleeni tuli Mansikka, Aamu ja Olki. Perheeni. Mitenköhän Mansikka pärjäisi, kun hänellä ei ollut minua? Tai emo...
Sillä hetkellä ajattelin, että eläisin mielummin perheeni parissa, kuin loukussa täällä kallion sisällä.
Mutta tavallaan kaduin heti ajatustani. Minullahan olisi täällä ystäviä ja mestari ja tulevaisuus.
"Anteeksi, häiritsenkö?" Taivastassu, parantajaoppilas kysyi ja keskeytti mietteeni.
"Ei haittaa, kiva saada vain seuraa," vastasin naaraalle, joka kävi viereeni makaamaan.
"Mitä mietit?" hän kysyi.
"Perhettäni. Varsinkin siskoani Mansikkaa. Minua ärsyttää olla vain hyödyttömänä ja maata täällä loukussa. Kaikki hössöttävät minusta ja pitävät minusta huolta. Olen vain taakka," selitin Taivastassulle.
Taivastassu kuunteli ja nyökäytteli päätään.
"Kuulehan nyt. Klaanissa pidetään toisista huolta. Muut tekevät sen mielellään," hän lohdutti.
"No eivät aivan kaikki," maukaisin ja ajattelin Tummatassua.
Taivastassukin tiesi, ketä tarkoitin ja sanoi:
"Melkein kaikki. Ja kohta sinä pääset taas normaaliin elämään. Kun joku muu loukkaantuu, sinä voit auttaa heitä. Teet tavallaan vastapalveluksen."
Aloin ymmärtää.
"Kiitos," kuiskasin naaraalle.
"Ole hyvä. Voit pyytää aina minmua kaveriksi, jos tarvitset seuraa," tämä vastasi.
Hymyilin parantajaoppilaalle, josta oli tullut jo melkein paras ystäväni. Ja totta oli, että kohta pääsisin takaisin harjoittelemaan. Ihan kohta.

//Tuli pitkästä aikaa taas Ruskalla. Ei jaksanu sillon kirjottaa, kun se oli potilaana, mutta nyt kirjotin kun se pääsee pois.

“Onko kukaan nähnyt Kultakuisketta? Häntä ei ole näkynyt aikoihin ja minua pelottaa, että hänelle on käynyt jotain”, Hunajavirta naukui katsoen kaikkia kissoja vuoronperään pelästyneen oloisena, muttei kukaan voinut vastata naaraan kysymykseen. Kukaan ei ollut nähnyt vanhempaa soturitarta pitkään aikaan. Muiden kissojen pään pudistelut saivat Hunajavirran korvat luimistumaan ja hänen silmiinsä syttymään suuremman ahdistuksen.
“Kanijalka! Oletko sinäkään nähnyt Kultakuisketta?” Hunajavirta kysyi loikkien harmaan kollin luokse.
“En ole nähnyt häntä sitten auringonhuipun jälkeen”, Kanijalka naukui harmistuneena ja loi soturittareen pahoittelevan katseen.
“Ei olisi pitänyt antaa hänen mennä yksinään”, valkoruskea naaras soturi huokaisi. Hän loi katseen metsään ja asettui istumaan alas ja näytti todella uupuneelta.
Aamutäplä katsoi kauempaa Kultakuiskeen yhtä hyvintä ystävää eikä voinut olla tuntematta pientä huolta vanhempaa naarasta kohtaan. Jos Hunajavirtakaan ei ollut nähnyt häntä ja naaras oli ollut kadoksissa auringonhuipun ajoista asti, hänelle olisi voinut sattua vaikka ja mitä. Kermanvaalea naaras huokaisi syvään, hän toivoi ettei soturittarelle ollut tapahtunut mitään pahaa ja tämä oli aivan kunnossa.. Ehkä naaras oli vain mennyt pidemmälle kävelylle ja päätynyt saalistamaan ja siksi tällä meni niin kauan. Pakkohan asian niin oli olla..

Kun aurinko alkoi laskea ja pimeys laskeutua aukiolle, Aamutäplä oli noussut ylös ja hiipinyt aivan hiiren hiljaa pois sotureiden pesästä varoen, ettei herättäisi ketään. Hän vilkuili ympärilleen tarkistaen, ettei kukaan ollut vielä aukiolla ja huomaisi häntä. Hän ei halunnut jäädä kiinni siitä, että hiippailisi kuunhuipun aikoihin ulos leiristä ja asettaisi itsensä jonkinlaiseen vaaraan varsinkin, kun Kultakuiske ei ollut palannut koko päivänä takaisin leiriin. Aamutäplä halusi selvittää, mitä vanhemmalle naaraalle oli tapahtunut ja ehkä halusi myös nähdä Kuron. Hän uskoi erakon vieläkin majailevan lähellä Vuoristoklaanin rajaa ja Puroklaanin reviirillä, missä oli enemmän puita ja aluskasvillisuutta. Soturitar ajatteli, että Kuro varmasti oli piiloutunut puuhun, josta kollia oli vaikeaa nähdä tai huomata.
Hän hieman siristeli silmiään pimeydessä ja jatkoi matkaansa kaislatunnelille ja vilkuili ympärilleen vielä viimeisen kerran ennen kuin pujahti ulos leiristä metsään, joka kuulosti todella hiljaiselta. Ainoa asia, jonka hän pystyi kuulemaan oli oma aavistuksen kiihtynyt hengityksensä ja kuivat lehdet, jotka rapisivat hänen allaan hänen astuessa niiden päälle. Naaras kulki reipasta tahtia öisessä metsässä ja yritti olla niin hiljainen kuin vain pystyikään, koska ei tahtonut herättää kenenkään huomiota. Hän vain halusi päästä turvallisesti perille Kuron luokse. Jokin hänessä vain tahtoi upottaa kasvonsa kollin paksuihin rintakarvoihin ja vain unohtaa kaikki edes hetkeksi aikaa.
Hän oli jo lähellä heidän tapaamispaikkaa, kun outo kipu hänen vatsassaan sai naaraan pysähtymään ja irvistämään hetkellisestä kivusta. Hän käänteli korviaan tarkistaakseen, ettei kukaan seurannut häntä ja sen tehtyään hän istui alas ja hellästi kosketti tassullaan vatsaansa. Aamutäplä säpsähti säikähtäneenä tuntiessaan jonkun liikahtavan vatsassaan.
*Mitä hiirenpapanaa? Olenko syönyt jotain outoa?* hän mietti kummissaan ja siveli tassullaan pari kertaa vatsaansa ennen kuin ravisteli päätään. Nyt ei ollut oikea aika ihmetellä vaan jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti! Ei ollut yhtään turvallista vain jäädä istumaan yksinään metsään yöllä. Ei sitä voinut koskaan tietää minkälainen peto voisi hyökätä selän takaa kimppuun, kun hän keskittäisi kaiken keskittymisensä vatsaansa eikä ympäristöönsä.
Hän kipusi itsensä takaisin seisomaan ja lähti ripein askelin jatkamaan matkaansa kohti hänen ja Kuron tapaamispaikkaa. Jokainen askel vei häntä lähemmäs kollia ja outo ilon tunne syttyi hänen rinnassaan saaden naaraan kasvoille nousemaan pienen hymyn. Ehkä kollin seurassa vain oli niin ihanaa olla, että hän vain tunsi iloa päästä uudelleen ison erakon syleilyyn.
“Aamutäplä?” hän kuuli tutun äänen kysyvän hiljaa ylhäältä puusta. Naaras nosti katsettaan ylemmäs ja huomasi pimeässä kiiluvat vihreät silmät, jotka tuntuivat saavan kermanvaalean soturittaren jäätymään paikoilleen ja sulamaan siihen paikkaan. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan kovempaa kuin äsken, mikä sai Aamutäplän hieman pelästymään.
“Aivan, minähän se taas täällä”, hän hymähti saaden huvittuneen hyrähdyksen aikaiseksi erakossa.
“Tulitko taas katsomaa minua ja häätämään minut pois?” Kuro kyseli laskeutuen oksan alemmas.
“Mitäs muutakaan minä tekisin päivät pitkät kuin tulisin katsomaan sinua ja häätämään alueeltamme?” hän kysyi sarkastisesti ja virnisti. Hänestä tuntui hyvälle vain vitsailla, kun tiesi ettei Kuro tulisi ottamaan kaikkea itseensä ja osasi vastata omalla tavallaan hänen ärähdyksilleen. Jälleen kerran, Kotkamieli varmasti vain ottaisi itseensä ja ärähtäisi takaisin saaden kaksikon välille syttymään hetkellisen sodan. Ainahan siinä kävi niin.
“Voi kuinka ajattelevaista sinulta”, Kuro naukui ja Aamutäplä pystyi kuulemaan selkeästi virneen kollin sanoista. Hän hymähti.
“No autatko sinä minut sinne puuhun vai joudunko tapattamaan niskani, kun olet siellä ylhäällä ja minä täällä alhaalla?” hän kysyi saaden Kuron laskeutumaan ihan alimmalle oksalle ja laskemaan tassuansa alemmas hänelle tarkoituksenaan vain noukkia hänet luokseen. Aamutäplä tuhahti toiselle, eihän hän nyt niin kevyt ollut, että kolli voisi noin vain vetää hänet tassullaan ylös puuhun luokseen. Oliko toinen ihan hiirenaivo?
“Olen aivan tässä, sinun pitää kiivetä vähän ylemmäs niin saan vedettyä sinut sitten tänne”, Kuro selitti. Kollin katse näytti niin pehmeältä ja koko erakon olemus oli rauhoittava. Aamutäplä nyökäytti päätään hänelle ja kumartui hieman ja ponkaisi ilmaan. Hänen kyntensä tarrasivat puunkaarnasta kiinni ja varovaisin liikkein hän lähti vetämään itseään hitaasti kohti Kuroa, joka oli kumartunut yhä enemmän eteenpäin. Aamutäplää hieman hirvitti, että kolli vielä tulisi tippumaan sen takia, että yrittäisi auttaa häntä. Koska jos toisen tasapaino horjahtaisi he olisivat vielä molemmat maassa.
“Ihan pikkuisen vielä”, musta kolli sanoi pehmeästi saaden Aamutäplän ponnistelemaan. Ei tarvittu kuin pari ponnistelua ja hän tunsikin jo erakon hampaat niskavilloissaan ja tunsi kuinka toinen veti hänet ylös luokseen kuin hän olisi ollut vain kevyt höyhen.
“Miten sinä-”
“Olen vahva luonnostani”, Kuro keskeytti ja heitti hänelle ilkikurisen virneensä, mikä sai hänen viikset väpättämään huvituksesta.
“Ehkä”, hän naukui kohauttaen olkapäitään.
“Tulitpa sinä myöhään. Aiotko jäädä kanssani koko yöksi nukkumaan?” Kuro uteli, mikä sai Aamutäplän hiljentymään. Ei hänkään tiennyt aikoisi jäädä kuinka kauaksi aikaa eikä varmasti ollut kaikista järkevintä lähteä yksin pimeässä etsimään Kultakuisketta tai edes tiedustelemaan naaraasta. Hän käänsi katseensa takaisin erakkoon, joka tutkaili häntä lämpimän vihreillä silmillään.
“Kaipa minä jään täksi yöksi kanssasi, koska ei ole varmasti järkevintä lähteä takaisin leiriin pimeässä”, hän kertoi ja lisäsi, “mutta minun on oltava jo ennen auringonnousua takaisin leirissä tai muuten jotkut voivat alkaa epäilemään, missä olen ollut.”
“Ei se mitään, ei sinun tarvitse siitä hermoilla. Olen useasti todella aikaisin ylhäällä ja lupaan herättää sinut hyvissä ajoissa, jotta pääset ajallaan leiriisi”, Kuro kertoi ja nyökkäsi sitten ylemmäs, “ehdottaisin, että kiipeisimme vielä hieman ylemmäs, jottei kukaan näe meitä niin helposti. On ollut todella monesti lähellä, että olen jäänyt kiinni, koska olen ollut aivan liian alhaalla.”
“Mitäs olet niin hiirenaivo, ettet ole lähtenyt toisten reviiriltä”, Aamutäplä tuhahti saaden Kuron naurahtamaan.
“Niin, kaipa minä vain olen tyhmä. Mutta suurin syyni on pysyä täällä on, koska jos lähtisin en enää näkisi sinua. Eikö se olisikin aika surullista, jos en voisi enään nähdä sinua?” erakko kysyi virne kasvoillaan ja heitti soturittarelle leikkisän katseen ja kääntyi sitten ympäri ja kumartui hieman. Aamutäplä sen sijaan katsoi kollin selkää ihmeissään. Kuro ei siis lähtenyt vain sen takia, koska muuten he kaksi eivät voisi nähdä?
“Tuletko sinä?” Kuro kysyi jo loikattuaan toiselle oksalle ja oli kääntänyt katseensa häneen.
“Tulen tulen!” hän tuhahti. Ehkä hänkin saman syyn takia tuli aina vain uudelleen näkemään kollia, vaikka tiesi tasan tarkkaan, ettei olisi saanut tehdä niin. Hän rikkoi soturilakia..
Hän kumartui hieman ja loikkasi ylemmäs iskien kyntensä puuhun ja lähti hinaamaan itseään ylemmäs toiselle oksalle, jolla Kuro jo olikin. Hän pääsi juuri ja juuri toiselle oksalle, kun Kuro kiipesi kolmannelle.
*Et voi olla tosissasi!* hän puhahti purren hammasta ja lähti kiipeämään kolmannelle oksalle ja Kuron avulla pääsi sinne. Hänen hengityksensä oli muuttunut tiheäksi ja hänestä oli vaikeaa hengittää. Hän kumartui hieman haukkomaan happeaan. Ei hän ennen näin huonossa kunnossa ollut.
“Oletko kunnossa?” Kuro kyseli huolestuneena ja laski paksun häntänsä soturittaren selän päälle ja silitti häntä hellävaroen.
“O-olen kunnossa”, hän kertoi hetken päästä saatuaan hengityksensä rauhoittumaan.
“Oletko aivan varma? Ei se äsken nimittäin näyttänyt oikein siltä”, kolli sanoi. Aamutäplä veti happea keuhkojensa täydeltä ja puhalsi ne ulos, jonka jälkeen kääntyi tumman kollin puoleen, joka tutkaili häntä.
“Olen ihan kunnossa”, hän kertoi ja vilkaisi vatsaansa, “aikaisemmin minua sattui vatsaan ja äsken tuntui kuin en olisi saanut happea.”
“Sattui vatsaan?” Kuro toisti, mihin Aamutäplä vastasi nyökäyttämällä päätään. Hän oli aivan liian poikki alkaakseen tiuskimaan kollille siitä miksi tuon piti toistaa häntä.
“Olen väsynyt, voimmeko mennä nukkumaan?” Aamutäplä kysyi yrittäen saada kollin ajatukset johonkin muuhun. Kuro vilkaisi häntä ja näytti miettivät hetken ennen kuin myöntyi idealle.
“Hyvä on, mutta puhutaan sitten huomenna enemmän. Ehkä saamme tietää syyn kivuillesi”, hän kertoi ja laskeutui makaamaan leveälle oksalle. Aamutäplä nyökytteli päätään ja kävi maaten Kuron vierelle niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan. Hän vilkaisi isompaa kissaa ja varovaisesti laski päänsä tuon etutassujen päälle ja nojasi hieman tuon rintaan. Hän tunsi kuinka toinen nosti päätään ja hetken hiljaisuuden kuluttua laski oman päänsä hänen selkänsä päälle. Lämmin tunne täytti Aamutäplän rinnan ja hänestä tuntui pitkästä aikaa turvalliselta nukkua näin lähellä toista. Hän muisteli kuinka pentuna oli aina käpertynyt Lumitassun ja Kottaraissulan vierelle ja painanut kuononsa jommankumman kollin pehmoiseen turkkiin ja nukahtanut nopeasti. Nytkin silmät suljettuaan hän huomasi kuinka uni vei hänet nopeasti mukanaan.

Aamun lämpimät säteet kutittelivat kahden kissan neniä ja täplittivät heidän turkkejaan. Pienet hattarapilvet lipuivat omaan rauhalliseen tahtiinsa taivaalla ja ryhmittäytyivät pieneen kasaan, jossa ne muodostivat yhä isomman pilven. Puun lehdet piilottivat kaksi kissaa melkein kokonaan varjoihin. Kaksikko nukkui todella lähekkäin ja olivat solmineet häntänsä yhteen. Kuro oli ensimmäinen, joka availi silmiään ja räpytteli niitä aamuisessa valaistuksessa. Hetken haukoteltuaan ja heräteltyään itseään, hän siirsi katseensa vieressä nukkuvaan Aamutäplään ja hymyili pehmeästi. Vaalean naaraan turkilla olleet vaaleanruskeat täplät näyttivät aivan auringon täplittämiltä valoläikiltä ja nimi Aamutäplä sopi soturittarelle hyvin. Hänen mielestään naaras oli kuin aamuaurinko, joka sai mielen syttymään eloon ja katsomaan uutta päivää hyvin mielin. Aamutäplä oli saattanut antaa itsestään hieman karvaan ja sähäkkään ensivaikutelman, mutta hän ymmärsi kyllä miksi. Olihan hän tunkeutunut heidän alueelleen ja naaras oli vain yrittänyt puolustaa sitä. Ja nämä pari kuunhuippua soturittaren kanssa olivat saaneet Kuron näkemään toisen ihan eri tavalla. Ei Aamutäplä ilkeä ollut eikä häijy, ehkä hieman suoranainen vain. Eikä sekään mikään huono juttu ollut, naaraan sähäkkyys tuntui saavan hänet tykkäämään toisesta vieläkin enemmän.
Hän hymähti ajatuksilleen ja nousi varovaisesti seisomaan. Venyteltyään yön aikana jännittyneitä lihaksiaan, hän kääntyi takaisin puroklaanilaisen puoleen ja varovaisesti kumartui tämän puoleen ja pehmeästi kosketti tämän päälakea.
“Aamutäplä, aurinko alkaa kohta nousta, sinun kannattaisi lähteä ennen kuin saat muut huolestuneiksi”, hän naukui pehmeästi ja varovaisesti kosketti tassullaankin tämän kylkeä. Hetki kesti ennen kuin soturitar alkoi osoittamaan heräämisen merkkejä.
“Onko jo aamu?” Aamutäplä kysyi unisena ja raotteli silmiään. Hän vastasi pään nyökäytyksellä ja hymyllä.
Vaalea naaras nousi pikkuhiljaa ylös ja venytteli ja haukoitteli. Hetken päästä hän käänsi huomionsa Kuroon, joka katseli häntä kuin ainutta kissaa koko maapallolla. Katse sai hänen sydämensä hypähtämään hieman.
“Kiitos, että sain jäädä kanssasi tänne nukkumaan”, Aamutäplä naukui pieni hymy kasvoillaan ja vilkaisi tassujaan nolostuneena. Ei hän useasti kiitellyt.
“Enhän minä nyt olisi voinut lähettää sinua takaisinkaan leiriin pimeällä, se olisi voinut olla vaarallista”, musta kolli vastasi. Aamutäplä nyökkäsi ja vaihtoi painoa tassulta toiselle.
“Pääsetkö nyt varmasti turvallisesti ja huomaamattomasti takaisin leiriin?” Kuro kyseli virnistäen samalla, kun he kaksi laskeutuivat alas puusta vuorotellen. Ensin kolli meni ja sitten Aamutäplä tuli perässä.
“Pääsen pääsen, ei sinun sitä tarvitse pelätä hiirenaivo”, hän hymähti ja huojentuneena hymyili, kun pääsi alas puusta turvalliselle maankamaralle.
“Ja voin vain kertoa, että olin saalistamassa todella aikaisin, koska en saanut nukuttua.”
“Tiedäthän, että se tarkoittaa sitä, että sinun on oikeasti saalistettava jotakin”, Kuro sanahti luoden leikkimielisen katseen häneen. Aamutäplä tuhahti virnistäen.
“Kyllä minä sen tiedän. Luuletko minua aivan hiirenaivoksi?”
“No en, kunhan vain ajattelin kertoa, ettet unohtaisi”, erakko vitsaili, mikä sai soturittaren kasvoille nousemaan hyväntuulisen hymyn. Kuron kanssa oleminen tuntui vain niin helpolta.
“Minun on nyt mentävä, ehkä me näemme uudelleen lähiaikoina”, hän naukui ja kosketti kollin nenää omallaan ennen kuin kääntyi ympäri.
“Odotan sinua täällä, vaikka ikuisuuden!” Kuro huudahti.
“Aivan varmasti”, hän puhahti huvittuneena ja lähti kulkemaan nopealla tahdilla kohti leiriä samalla, kun kuunteli koko ajan ympärilleen niin riistan kuin muidenkin eläinten varulta.

“Aamutäplä! Outoa nähdä sinua täällä yksin metsässä tähän aikaan”, Puronlaulun ääni kantautui kermanvaalean naaraan korviin, mikä sai hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa aamupartioon, jonka etunenässä ilmeisemmin Puronlaulu toimi. Naaraan takana seisoi Punalehti, Räntäturkki ja Leskenlehti.
“No tiedäthän minut, en voisi vastustaa saalistamista”, hän vastasi jolkotellen nelikon luokse ja osoitti sanoillaan hampaissaan roikkuvaa hiirtä. Puronlaulu katsoi häntä hetken ennen kuin nyökäytti päätään.
“Haluatko liittyä meidän kanssamme aamupartioon? Olemme menossa tarkistamaan Tulikammion läheisen alueen”, kellanpunainen naaras kertoi ja huokaisi hieman hermostuneen oloisena, “uskomme, että Kultakuiske voisi ehkä olla sen lähettyvillä. Olemme etsineet häntä joka paikasta ja viimeisin alue, mistä ei olla etsitty on Tulikammion läheinen alue.”
“Aivan”, Aamutäplä naukaisi ja nielaisi, “kyllä minä mukaan voin tulla.”
“No hyvä, mitä enemmän apua sen parempi”, hänen enonsa kumppani naukui ja kääntyi hieman. Aamutäplä nyökäytti päätään naaraan sanoille ja hautasi hiirensä nopeasti aikomuksenaan ottaa se mukaan, kun he palaisivat leiriin ja lähti sitten seuraamaan partion hännillä Puronlaulua, joka lähti johdattamaan heitä Tulikammiota ja Vuoristokaanin rajaa kohden.
“En edes kuullut sinun lähtevän aamulla sotureiden pesästä”, Räntäturkki naukui hidastaen tahtinsa hänen kanssaan samaksi. Hän vilkaisi vierellään kävelevää kollia ja kohautti olkapäitään mahdollisimman huolettoman näköisesti.
“En halunnut herättää ketään vain sen takia, ettei minua väsyttänyt, joten pyrin olemaan todella hiljaa”, hän kertoi harmaalle soturille, jonka polttavan katseen tunsi turkillaan.
“No sitten taidat olla todella hiljainen. Sellainen taito on hyvä maaristan saalistamisessa”, kolli selitti hymähtäen. Aamutäplä ei tiennyt mitä vastata, joten nyökäytti vaan päätään ja toivoi, että harmaaturkkinen kissa jättäisi hänet rauhaan.
Mitä lähemmäs he Vuoristoklaanin rajaa pääsivät sitä enemmän Aamutäplästä alkoi tuntumaan, että jokin oli hyvin pahasti pielessä. Hänen rintaansa tuntui puristavan ja haju, joka ilmassa leijaili sai naaraan niskavillat pörhistymään.
“Haistatteko tekin tuon?” hän kysyi saaden kissojen huomion itseensä. Puronlaulu kurtisti kulmiaan pölhistyneenä.
“Haistaa minkä?”
“No tuon hajun”, Aamutäplä yritti ja luimisti korviaan, kun sai muilta epäileviä katseita.
“Jokin on pielessä, tunnen sen.”
“En tunne mitään outoa, Aamutäplä”, Räntäturkki naukui kummastuneena luoden soturittareen oudoksuvan katseen.
Hän kiri aivan Puronlaulun vierelle ja vilkaisi kellanpunaista naarasta, jonka jälkeen ohitti tämän ja avasi hieman suutansa lähtien jäljittämään outoa hajua. Hajuun oli sekoittunut luita ja metallin inhottavaa hajua. Kuin… Kuin verta! Hänen turkkinsa pörhistyi enemmän. Hän lähti pitkin askelin kulkemaan eteenpäin ja kuuli kuinka muu partio seurasi häntä ihmetellen. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä enemmän muutkin alkoivat valpastua ja haistamaan saman kuin hänkin. He lähestyivät aluskasvillisuudessa paikkaa, missä haju tuntui tulevan. Se oli aivan selkeästi verta eikä Aamutäplä tässä vaiheessa osannut ajatella enään mitään muuta kuin pahinta.
“E-ei voi- ei voi olla totta”, hän änkytti päästyään pienelle aukiolle, missä Kultakuiskeen silvottu ruumis makasi silmät lasittuneina verilammikon keskellä. Hänestä tuntui kuinka päässä alkoi pyöriä ja halu oksentaa kasvoi joka sekunti, kun hän katsoi entisen puroklaanilaisen ruumista. Hänestä tuntui pahalta, tuntui kuinka hän olisi vain voinut pyörtyä. Veren rautainen tuoksu kutitteli hänen nenäänsä ja sai voimaan pahoin.
“Kultakuiske? O-onko tämä totta?” Räntäturkki henkäisi katsoen entisen ottoemonsa ruumista järkyttyneenä.
“Kultakuiske!” kolli kiljaisi rynnäten harmaaruskea soturin ruumiin luokse ja hengitys kiihtyneenä tuijotti ottoemonsa ruumista kuin ei olisi voinut uskoa silmiänsä.
“L-Leskenlehti voitko auttaa minua? Meidän on vietävä hänet leiriin”, Puronlaulun ääni kaikui Aamutäplän korvissa, kun hän tuijotti itkevää Räntäturkkia ja entisen kuningattaren ruumista, joka oltiin revitty ja purtu riekaleiksi. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Juuri eilenhän hän oli nähnyt naaraan leirissä. Juuri äskenhän hän oli jutellut toisen kanssa. Ei naaras voinut olla siinä. Ei kukaan voinut tehdä tällaista. Ei kukaan voinut olla niin sydämetön, että tekisi tällaisen kauhuteon. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä sanomaan mitään. Päässä tuntui vain pyörivän ja muiden sanomiset sekoittuvan puheensorinaksi, mistä ei saanut mitään selvää. Kuulosti aivan siltä kuin kaikki olisivat puhuneet samaan aikaan.
Hän ei muistanut mitään matkasta Vuoristoklaanin rajalta takaisin leiriin. Hän pystyi vain muistamaan kuinka kauhun sekoittama ja itkevä Räntäturkki oli nojannut häneen ja sanonut jotain, mistä Aamutäplä ei ollut saanut selvää. Hän ei muistanut, että olisi kävellyt itse omilla jaloillaan leiriin tai ottanut aamulla saalistamaansa hiirtä mukaan. Hänestä tuntui kuin olisi ollut vain hämärässä olotilassa, jossa pystyi vain leijumaan pimeässä eikä ohjaamaan omaa ruumistaan. Leiriin päästyään hän oli kääntänyt katsettaan hieman sotureiden pesälle päin ja huomannut kuinka isänsä kasvot olivat muuttuneet tyynestä järkyttyneiksi ja nähnyt kuinka kolli oli juossut heitä vastaan hokien jotain. Kollin suu oli liikkunut nopeasti eikä hän ollut voinut tehdä mitään muuta kuin vain räpytellä kollille silmiään. Tummakajo oli kääntänyt katseensa häneen ja oli näyttänyt todella huolestuneelta. Soturi oli vilkuillut emonsa kuollutta ruumista ja häntä vuorotellen. Aamutäplä oli myös huomannut kuinka lisää kissoja oli tullut heidän luokseen ja Räntäturkin paino häntä vasten oli yllättäen hävinnyt. Hän ei tiennyt minne kolli oli mennyt, muttei sillä ollut väliä. Joku tuli hänen vierelleen ja lähti kuljettamaan pois muiden kissojen luota parantajan pesälle. Ehkä kissa oli Sädetaivas tai Kottaraissulka, ei hän tiennyt. Loppujen lopuksi hän löysi itsensä parantajan pesältä ja kävi maaten. Kaipa Yöturkki tai Kylmätassu hänen ympärillään pyörivät.