Unessani istuin vielä Tiikerikuu vierelläni. Ei hän ollut perin mukava mutta niin itsevarma että kiinnitti huomion siihen. Kirkaslintu olikin saamassa pentuja mutta kuoli sitten Tiikerikuun kanssa. Asia nyt vain sattui olemaan niin että minäkin saisin pentuja. En tiedä olisiko oikein sanoa tämä Kirkaslintua ajatellen muttei naaras ollut kovin hyvä emo, entisten pentujen aikana, kun hän huolehti hetken Lumihännän pennuista. Ainakin pennut saivat tarvitsemansa huolenpidon. Ja turvan. Minä olin sitten se luotettava Kirkaslinnun ja Tiikerikuun kuoleman jälkeen. Mutta Kuutamotassu oli alkanut kasvamaan erilleen muista ja Kaislatassu tuntui jotenkin välttelevän minua. Kai se johtui siitä kun kerroin heille syntyvän pian melkein kuin sisko- ja/ tai velipuolia. Annoin heille aikaa sulattaa uutisen muttei minulla enään riittänyt kärsivällisyytä. Tiikerikuu näkyi unissani yhä enemmän, ja pennut välttelivät minua. Mahtavaa. -Hei, Ruusulaulu, kuulitko? Sinun pitäisi tulla partioon nyt heti eikä kuun päästä, Punaliekki huhuili joten venyttelin ja lähdin kohti pesän suuaukkoa. -Kai se on pakko, vitsailin noustessani sammaleilta. Suuntasin kohti leirin sisäänkäyntiä jossa huomasin partion odotttavan minua. Punaliekki oli kiirehtinyt sinne ja näytti toimivan partion johtajana. Partioon kuului myös Kuplamyrsky ja Kaislatassu mestarinsa kanssa. Minun siis odotettiin tulevan viidenneksi partioon. Punaliekki kertoi partion olevan normaali metsästyspartio. -Menemme metsästämään vuoristoon päin, sinne missä nyt sitten onkin vielä riistaa.

Kävelin Kuplamyrskyn vieressä vaitonaisena. En ollut huomannut vielä kuudennen kissan, Lintusiiven olevan mukana. Kolli oli melko pienikokoinen ja vältteli syömistä. Kylkiluut näkyivät ja parantajat pähkäilivät miten kollin saisi syömään. Tuo oli luultavasti nytkin nälkäkuoleman partaalla eikä edes vilkaisutkaan minuun saati sitten kehenkään. Lintusiipi traumatisoitui pentuna kun hänen emonsa kuoli myrkylliseen/myrkytettyyn variksenruokaan jota kaksijalat olivat muokanneet saaden siitä herkullisen näköisen. Ratamosiipi oli se ''onnekas'' joka sai syödä sen hiiren. Lintusiipi ei syönyt mutta muuten kai hän voi kokoajan ihan hyvin. En tiedä onko suru hyvinvointia mutta ainakaan iloisuus ei ole elintarve. Luulisin ainakin. No kuitenkin. Sain jo matkalla pari kalaa jotka huomasin vedessä, tarkkanäköinen kun olin, ja siitä vain parani. Kotimatkalla kannoin viittä kalaa. En huomannut Kaislatassua ennenkuin oppilas avasi keskustelun naukumalla hei tai jotain sinne päin. Kaislatassu oli jo sulattanut ujoidestaan palasia mutta silti naaras ujosteli todella paljon. -Hei, Kaislatassu, minä sen siaan aloitiin keskustelun reippaammin. -Tuota minua on vaivannut viime päivinä yksi asia, naaras meni suoraan asiaan kainostelematta yhtäään. Mietin mikä se voisi olla. -No, kerro sitten, lopulta tokaisin, vähän peloissani mikä asia olisi. -Kuka on sitten meidän ''ottoemo'' jos sinä saat pentuja, oppilas maukui pelokkaammin itsekkin. -Höpsis, minähän olen teidän ''ottoemonne'' aina.

"Pikkutassu sinä olet nukkunut jo ainakin kolme auringonkiertoa, mennään jo! Minä haluan nähdä sen uuden pennun kenet isä ja Uskosielu oikein toi tänne", Tuhkatassu marisi ja tökki nuorempaa sisartaan hereille. Edellisenä päivänä oli Vuoristoklaanin pentutarha saanut täydennystä ja harmaaturkkinen oppilas halusi kuollakseen nähdä uuden pennun. Aaltotähti oli kuitenkin sanonut pennun olleen juuri syntynyt eikä sitä saanut mennä heti katsomaan.
"Vielä hetki jooko? Ei se pentu mihinkään karkaa", Pikkutassu aneli ja vetäytyi kauemmas isosiskonsa tassun ulottuvilta. Sinisilmäinen naaras käänsi ärsyyntyneen katseensa vuorostaan Kurkitassuun, joka seisoi sisarensa vierellä hiljaa.
"Kurkitassu, voisitko sinäkin vuorostasi sanoa jotakin?" Tuhkatassu pyysi ja viittoi pikkuveljeään yrittämään saamaan mustaturkkista oppilasta jalkeille. Kolli ei kuitenkaan ehtinyt saamaan sanaakaan suustaan, kun leiriaukiolle iski kova hälinä, niin kova että se herätti Pikkutassunkin huomion. Kolme oppilasta kipittivät pikaisesti pesänsä suuaukolle tarkastelemaan tilannetta. Oliko klaaniin saapunut lisää uusia pentuja?
"Missä Perhostassu on, mitä hänelle on oikein tapahtunut?" Sorasydämen miltei hysteeriseltä kuulostava ääni kysyi parantajan pesän edustalta, missä soturitar oli Ruskasiiven kanssa nenät vastakkain. Naaraan laikukas turkki oli pörhentynyt ja selkä hieman kaarella, kertoen että hän vaatisi vastauksen tai mottaisi edessään olevaa soturia kuonoon. Kollin onneksi Taivaslilja saapui pesästään ja asteli tuon vierelle.
"Ruskasiipi toi Perhostassun tänne, ilmeisesti aamun rajapartiossa oli tapahtunut jonkinlainen onnettomuus minkä johdosta Perhostassu menetti tajuntansa törmätessään kiveen. Epäilen ettei kiveen törmääminen aiheuta kuitenkaan noin vahvaa tajuttomuutta eli hän on saanut sitä aikaisemmin muitakin iskuja päähänsä", Taivaslilja selitti ja jäi hetkeksi miettimään paikoilleen omaa selitystään. Sorasydän päästi suustaan parahduksen ja pyysi nähdä pentunsa, mihin parantaja joutui vastaamaan kieltävästi. Opaalitassu oli vielä viimeistelemässä oppilaan hoitoa. Tuhkatassu käänsi päätään ja huomasi Marjaleuan sekä Purojuovan istuvan aivan kiinni toisissaan, nuorempi soturitar selvästi huolestuneempana kuin emonsa. Myöskin lähiställä oleva Pisaraturkki tuntui kuuntelevan tarkasti parantajan selityksiä ja tuon häntä heilui levottomasti puolelta toiselle. Oppilas kurtisti kulmiaan, mistä lähtien soturia oli kiinnostanut Perhostassun hyvinvointi?
"Tuhkatassu katso!" Pikkutassu sihahti isosikonsa viereltä ja katsoi karvat pystyssä leirin suuaukkoa kohti. Tuhkatassu käänsi päänsä suuaukolle ja tunsi henkensä salpaantuvan. Aamun rajapartio palasi, mukanaan Jäkäläaskel sekä Sädeloiste, jotka kantoivat jonkun ruumista mukanaan. Kahdella soturilla ei kuitenkaan ollut kiire ja heidän kasvoillaan oli tummat ilmeet. Jotakin pahaa oli tapahtunut, jotakin peruuttamatonta.
"Onko tuo... Korpinkutsu?" Tuhkatassu kysyi kauhuissaan ja käänsi katseensa takaisin parantajan pesälle, kuullessaan Perhostassun vaikeroivan äänen. Naarasoppilas seisoi hieman huojuen Opaalitassu vierellään ja kyyneleet valuivat tuon poskille. Sorasydän kiiruhti oitis tyttärensä viereen ja tuki tuota toiselta puolelta. Raidalliselle kissalle ei voinut olla käynyt kamalan pahasti jos hän kerran jalkeilla jo oli.
"Hän... Hän lähti perääni kun putosin. Ja nyt hän on kuollut. Tämä on täysin minun syytäni...", Perhostassu itki. Tuhkatassu tunsi painavan tunteen rinnallaan. Naarasoppilas ei varmasti ikinä lakkaisi syyttämästä itseään tuon kiltin soturin kuolemasta.
"Oliko Korpinkutsu sinulle jotenkin tärkeä Tuhkatassu? Harjoittelitteko paljon yhdessä? Otan osaa menetykseesi."
Harmaaturkkinen oppilas tunsi lämpimän kehon istuvan viereensä ja sivulle katsoessaan oli Pikkutassu painautunut isosiskonsa turkkiin kiinni. Tuhkatassu ei ollut edes itse tajunnut itkevänsä ja pyyhikin nopeasti kyyneleensä.
"Ei ollut... Mutta hän oli läheinen isän ja emon kanssa", harmaaturkkinen oppilas vastasi. Hän nosti katseensa sisarestaan ja suuntasi sen päällikön pesälle minkä edustalla Aaltotähti ja Kaunokirjo istuivat, selvästi murtuneen näköisinä.
"Meidän pitäisi mennä varmaan heidän luokseen", Kurkitassu ehdotti ja nopeasti kolme oppilasta nousivat ylös ja kipittivät leiriukion halki vanhempiensa luokse.
"Otamme osaa...", Tuhkatassu sanoi sisaruksiensakin puolesta saapuessaan Aaltotähden ja Kaunokirjon luokse. Emo painautui heti vanhimpaan tyttäreensä kiinni ja lempeästi kehräsi tuota vasten. Soturittaren kehräys rauhoitti harmaaturkkisen oppilaan mieltä hiukan, mutta ei parantanut menetyksen tuskaa.
"Menisimmekö syömään yhdessä? Eiliseltä on vielä riistaa jäljellä", Aaltotähti ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen. Vastaukseksi isä sai vain hiljaisia nyökkäyksiä perheeltään. Tuhkatassu lähti Kaunokirjo vierellään huterasti kävellen kohti tuoresaaliskasaa. Huterasti sen takia, että emo ei omalta itkemiseltään meinannut nähdä välillä tassuihinsa. Päällikkö valitsi itselleen ja kumppanilleen punatulkun ja pennuilleen hyvin syöneen myyrän. Harmaaturkkinen oppilas löntysti raskain askelin luolan seinämän viereen ja laski isänsä sekä Kurkitassun väliin maate. Pikkutassu ja Kurkitassu alkoivat molemmat jäystämään myyrää suurella ruokahalulla, mutta Tuhkatassulla ei ollut nälkä. Hän lähinnä vain nyppi kuivia jänteenpaloja mitä hänen sisaruksensa jättivät syömättä.
"Aaltotähti? Saanko liittyä seuraanne?" Uskosielun kysymys keskeytti heidän ruokailunsa. Aaltotähti päätään nostamatta nyökkäsi kokeneelle soturittarelle ja jatkoi punatulkun syömistä. Tuhkatassu seurasi kuinka kermanvaalea naaras asettautui heitä vastapäätä syömään ja laski rinnalleen pienen valkoruskean pennun. Harmaaturkkista oppilasta harmitti ajatus ettei hän enää ollut yhtä innoissaan nähdessään uuden tulokkaan, kuin mitä muutamaa hetkeä aikaisemmin oli ollut. Myös Uskosielun kasvoilla oleva surullinen ilme muistutti Tuhkatassua siitä, että kokenut soturitar oli myös juuri menettänyt hyvän ystävänsä.

//Toivottavasti en nyt pelaillut muiden hahmoilla liikaa. >.<

Aluksi Tähtipennulla oli lämmin ja turvallinen olo. Useat hajut pyörivät hänen ympärillään, joista voimakkain oli maidon lämmin tuoksu. Hän tunsi koko pienen kehonsa olevan saarrettu lämpimillä ruumiilla jotka välillä tönivät häntä kivuliaastikin. Sitten, yksitellen, lämpimät ruumiit ja hajut hänen ympäriltään katosivat. Sitten iski kylmä ja nälkä. Vaikka pikkuinen pentu kuinka vikisi ja huusi, ei lämpö enää palannut tai maidon tuoksu tullut takaisin. Sen sijaan hänen niskanahkaansa tartuttiin ja pitkään kestävä roikkuminen ja keikkuminen alkoi. Kylmä lehtisateen tuuli pörrötti pikkuisen neidin vatsakarvaa ja hän kiersi häntänsä toisen takajalkansa ympärille, vaikkei se lämmittämisessä oikein auttanutkaan. Sitten hänet laskettiin maahan ja lämpö ja kaksi tutuista tuoksuista palasivat hetkeksi. Maitoa Tähtipentu ei kuitenkaan vieläkään haistanut. Hetken päästä yksi tuoksu ja lämmin keho hänen viereltään katosi ja pentu huusi itkien tuon perään. Mihin kaikki ne tutut hajut oikein katosivat? Ja taas roikkuminen alkoi ja se kesti tällä kertaa hyvin pitkään. Neitokainen tunsi nukkuvansa suurimman osan matkasta ja havahtui vasta silloin kun hänet laskettiin uudemman kerran alas ja lämmin keho kyyristyi hänen ympärilleen.
"Rakastan sinua Tähtipentu. Tiedän että olet vahva pikkuinen, sinä selviät kyllä elossa leiriin asti. Toivottavasti näemme pian uudestaan."

~~~ Puolikuuta myöhemmin ~~~

"Peippospentu ja Pikkupentu, väistäkääpä nyt! Tähtipentu avaa kohta silmänsä ja tarvitsee tilaa", Tähtipennulle jo tutuksi tullut naarasääni naukui. Tämä ääni ei kuitenkaan yhdistynyt siihen samaan tuoksuun, mitä hän oli ensimmäisinä hetkinään haistanut. Se ei tuntunut niin turvalliselta. Naaraspentu avasi pikkuhiljaa silmänsä ja kurtsiti kulmiaan kun ei tuntunut näkevän sitä samaa pimeyttä enempää, mitä oli aikaisemminkin nähnyt.
"Ei hätää pikkuinen sinulla kestää hetki totutella leirimme pimeyteen. Mutta voi Purovirta, tule katsomaan kuinka kauniin vaaleanvihreät silmät Tähtipennulla oikein on!" Sama naarasääni naukui ja jos Tähtipentu muisti oikein, tuota kissaa kutsuttiin Kirkasaamuksi.
"No niinpäs onkin! Muistuttavat todella paljon Murhepennun silmiä", toinen naarasääni naukui ja varovasti kosketti kuonollaan pennun otsaa. Viirullinen naaras vinkaisi ja perääntyi kömpelösti muutaman askeleen, tömähtäen Kirkasaamun lämpimään kehoon.
"Missä ovat ne tutut tuoksut?" Tähtipentu miukui ja käpertyi maahan pieneksi keräksi. Miksi hän oikein oli täällä näiden uusien tuoksujen seurassa, eikä niiden vanhojen? Missä oli se turvalliselta kuulostanut ääni mikä oli kertonut rakastavansa Tähtipentua? Kirkasaamu sekä se toinen naaraskissa supisivat jotakin toisilleen, mistä pentu ei enää saanut mitään selvää. Eikä hän halunnutkaan ottaa selvää siitä, hän vain halusi ne tutut ja turvalliset tuoksut ja lämpimät kehot takaisin.

//Siis voi apua kuinka vaikeeta vastasyntyneillä pennuilla on kirjottaa x~x

Kottaraispentu nukkui sikeästi pentutarhassa emonsa lämmin turkki vieressään. Hän ei ollut vielä avannut silmiään, mutta hänen sisaruksensa olivat jo seuraavana päivänä syntymästä. " Emo miksi Kottaraispentu ei avaa silmiään. Kysyi hänen siskonsa Oravatassu. " Hän avaa silmänsä sit kun on sen aika. " Sitten kun hän on avannut ne voitte mennä kolmistaan tutkimaan leiriä, " Jee mahtavaa. Kuupentu ja Oravapentu naukaisivat yhteen ääneen. * Niin avaan silmäni kun sen aika on. Hän ajatteli ja nukahti uudelleen. Hän heräsi säpsähtäen. Hän oli nähnyt unta, jossa hän oli jahdannut hiirtä ja oli melkein saanut sen kiinni ennen kuin oli herännyt. Hän avasi silmänsä ja räpytteli silmiään auringon valossa. Hän katsoi ympärilleen ja näki emon makaavan hänen vieressään sikeässä unessa. " Emo minä avasin silmäni. Hän naukaisi voinko nyt mennä tutkimaan leiriä Kuupennun ja Oravapennun kanssa. " Voit mennä. Viiksihäntä naukaisi unisena. " Oravapentu Kuupentu tuletteko leikkimään. Hän naukaisi innostuneena. " Joo tullaan Kuupentu naukaisi innostuneena. Hän lähti Kuupennun kanssa edeltä pentutarhasta. "Tuletko Oravapentu. Hän huikkasi pentutarhaan siskolleen. " Juu tullaan. Tämä vastasi ja kiiruhti heidän luokseen. " Leikitäänkö sellaista leikkiä, jossa minä olen päällikkö Kottaraistähti ja Oravapentu on varapäällikkö Oravahäntä ja Kuupentu sinä olet parantaja Kuutaivas. " Miksen minä voi olla päällikkö Oravapentu nurisi. " Voit olla päällikkö seuraavalla kerralla. Lupaan sen. Hän naukaisi. " Selvä. Oravapentu naukaisi. Jos lupaat sen. Hän jatkoi. Kottaraispentu kiiruhti kohti Seinämäkiveä ja aikoi loikata sen päälle kun pentutarhalta kuului hänen emonsa ääni. " Sinne ei saa mennä. Emo naukaisi. " Selvä hän naukaisi emolle vastaukseksi ja kiiruhti takaisin pentuetovereidensa luokse ja kuulutti Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen. Ehkä hiukan kovaa sillä Viiksihäntä ilmestyi pentutarhasta muiden kuningattareiden kanssa pentutarhan suuaukolle vihaisen näköisenä. " Kottaraispentu nyt sinä olet pahoissa vaikeuksissa. Tule tänne. " Se oli vain leikkiä. Hän naukaisi. " Sinun pitäisi olla varovaisempi. Jotkut eivät saata tykätä siitä jos pentu huutaa kokouskutsun, " Anteeksi emo. Kottaraispentu naukaisi samalla kun siirteli tassujaan. Hänestä tuntui kun hän voisi vajota maan alle.

// No tälläinen tarina Kottaraispennulla//

Jotain oli pielessä. Pienen pennun rinnassa oli ikävän tunne, vaikka hän ei sitä vielä itse osannutkaan nimetä. Jokin oli hullusti, mutta samalla kaikki oli yhtä tuoksujen ja tuntemusten massaa, josta mikään ei oikein erottunut edukseen tai haitakseen. Jostain kuului muksahdus ja rääkäisy, mikä sai pikkuisen karvat pörhistymään.
"Ei mitään hätää Yöpentu, oppilaat vain harjoittelevat. Nuku vain rauhassa, sinulla on aikaa", pehmeä ääni naukui aivan pennun korvien yläpuolelta. Yöpentu vingahti ja kierähti lähemmäksi äänen lähdettä yrittäessään saada sitä selkoa. Jokin pehmeä pukkasi hellästi hänen kasvojaan.
Vaalea valo äikäisi pennun silmiä. Se välähteli pois ja takaisin epäsäännöllisin väliajoin. Yöpentu vikisi tyytymättömänä, valo ei tuntunut kivalta.
"Rauhassa vain, voit avata silmäsi jos siltä tuntuu", sama ääni jatkoi.
*Avata silmäni?*
Hetken ihmeteltyään Yöpentu havaitsi voivansa kontrolloida valoa ja sulki sen nopeasti ja tiukasti pois. Ei. EI ole kivaa. Yöpenut hakeutui lähemmäksi pehmeää karvaa, jonka se tunsi vierellään. Se hyrisi ja tuntui turvalliselta ja tutulta, ikään kuin pentu muistaisi sen jostakin. Vielä hetkeksi pentutarhaan laskeutui hiljaisuus, kun Yöpentu nukahti sikeään uneen paetakseen inhottavan valon kirvelyltä.
------
Valo ei tuntunutkaan enää terävältä. Yöpentu makasi aloillaan ihmetellen ja käänteli päätään kokeilevasti. Hänen ympärillään erilaisia muotoja alkoi hahmottua pennun näköpiiriin. Kauempaa kuului ääniä, mutta vaikka naaras kuinka yritti hän ei pystynyt hahmottamaan kauempana liikkuvaa äänen lähdettä. Sen sijaan aivan hänen yläpuolelleen piirtyi kuva kermanvaaleasta kissasta, joka tutkiskeli pentua katseellaan.
"Huomenta Yöpentu", naaras naukui hymyillen.
*Yöpentu? Missä? Kuka?*
Naaras nuoli pennun turkkia suoremmaksi ja jatkoi jutteluaan.
"Nukuitkin Yöpentu aika pitkään. Aika ihme tässä metelissä."
*Ai, minä!*
Pentu maisteli nimeä kielellään. Se tuntui hassulla tavalla kutkuttavalta ja mielenkiintoiselta. Hetkeksi kummallinen suru katosi pennun rinnasta. Yöpentu oli hänen nimensä - hänellä oli jotakin omaa, jota kukaan ei voisi ottaa pois!

Paarmahehku tunsi jaloissaan edellispäivän taisteluharjoitukset, mutta raahautui pienestä epämiellyttävyyden tunteesta huolimatta tavallista pirteämmin ulos sotureiden pesältä. Kävellessään hän vilkaisi taakseen, ja näki Unikkokukan astelevan sotureiden pesästä pörhistellen turkkiaan ja valitellen aamun kylmyyttä. Piikkisammal tassutteli valkean naaraan perästä kommentoiden tuttavallisesti jotain. Paarmahehku käänsi päänsä pois sisarensa suunnasta tuhahtaen. Tietenkään Unikkokukan ystävyyssuhteet eivät kuuluneet hänelle, mutta paljon mieluummin hän olisi nähnyt siskonsa kenen tahansa muun kuin Piiikkisammaleen seurassa. Piikkisammaleessa oli vain jotain rasittavaa. Paarmahehku oli luullut päässeensä eroon hänestä pitemmäksikin aikaa siirryttyään sotureiden pesään, mutta kermanvärinen kolli oli tullut nimitetyksi jo jonkin aikaa sitten. Uutena soturina hänen paikkansa oli lähellä soturien pesän suuta, lähellä myös Paarmahehkun makuusijaa, joka oli nyt siirretty uuden pesätoverin tieltä lähemmäs keskustaa.
Paarmahehku tassutti kohti leirin keskustaa, jossa sotureita oli kerääntynyt valmistautumaan päivän partioita varten. Ainakin hän pääsisi pian vuoristoon tuntemaan virkistävän tuulen turkillaan ja maistelemaan kasteentäyteistä, raikasta ilmaa ilman että tarvitsisi vaivaantua Piikkisammaleen läsnäolosta.
”Mustikkasielu, saat johtaa tänään metsästyspartiota”, hiilenmusta soturi kuuli Myrskytuulen sanat ja höristi korviaan päästessään paremmalle kuuloetäisyydelle.
”Ota mukaasi Piikkisammal, Paarmahehku, Ruskasiipi ja Perhostassu”, varapäällikkö jatkoi ja siirtyi heti jakelemaan muita päivän partioita. Paarmahehkun jotenkuten hyvä mieli mureni hetkessä. Kolli käveli happamana soturien läpi kohti Mustikkasielua, joka kävi läpi arvioivalla katseellaan mukaan valittuja kissoja. Hän seisahtui Piikkisammaleen rinnalle, kuitenkin riittävän kauas, ja nyökkäsi Mustikkasielulle, kun naaras kysyi, olivatko kaikki valmiina lähtemään. Laikukas naaras lähti johtamaan partiota ulos leiristä. Paarmahehku luimisti korviaan, kun Piikkisammal kiirehti hänen edelleen. Onneksi lyhytkarvainen kolli ei tuntunut kiinnittävään häneen sen enempää huomiota kuin muihinkaan.
Lehtisateen ilma oli yhtä vilpoisa kuin edellispäivinäkin. Aurinko oli piiloutunut vaalean pilviverhon taakse, ja öisistä pisaroista kimmeltävä sora liukui märkänä tassujen alla. Aamuinen usva velloi yhä taivaanrajassa. Kaukaisuudessa sen saattoi nähdä verhoavan vielä puidenhuippuja. Paarmahehku maistoi tapansa mukaisesti pikaisesti ilmaa riistan tuoksujen varalta. Sade oli peittänyt vanhat hajujäljet alleen, mutta vuoristo tulvi edelleen joka puolelta tuttua ja turvallista Vuoristoklaanin ominaistuoksua.
Kun partio oli hetken taivaltanut Mustikkasielun johdolla, kissat pysähtyivät vuorenrinteelle.
”Paarmahehku ja Piikkisammal, metsästäkää te..”
Paarmahehkun niskavillat nousivat pystyyn automaattisesti, kun hän kuuli tulleensa paritetuksi Piikkisammaleen kanssa. Piikkisammal avasi suunsa oitis, ja Paarmahehku aavisti hetken hänen valittavan jaoista:
”Haistoin aiemmin polulla hiiren. Saisinko luvan käydä nappaamassa sen? Olisi sääli, jos-”
”No menkää te sitten sinne suuntaan. Minä, Ruskasiipi ja Perhostassu käymme läpi Taivaspuun pohjoispuolen”, Mustikkasielu maukui sotureille jämerästi. Paarmahehku vilkaisi Piikkisammalta viileästi.
”Tavataan vielä leirin edustalla ennen auringonhuippua!” Mustikkasielu lisäsi vielä, ja lähetti heidät matkaan näpäyttämällä ilmaa hännänpäällään. Piikkisammal nyökkäsi kuuliaisesti ja lähti sitten tassuttelemaan tahdikkaasti takaisin partion tulosuuntaan.
Paarmahehku kiirehti hänen peräänsä katse tiukasti edessä päin. Hiilenmustan kollin selkää poltteli ärtymys. Piikkisammaleen tärkeilevä olemus ja välinpitämätön katse kertoivat, että kolli luuli selvästi olevansa jotain nyt, kun oli soturi.
”Missä sinä muka haistoit sen hiiren?” Paarmahehku päätyi tivaamaan, kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa niin vastenmieliselle tapaukselle. Piikkisammal vilkaisi sivusilmällään toista kollia.
”Tuolla”, kermanvärinen soturi tokaisi ääni täynnä myrkkyä ja viittasi korvillaan rosoilevan polun päähän, jossa pyöreän muotoista maalaikkua peitti kellastunut nurmi ja kallionreunojen vieressä kasvoi tuuheita pensaita. Tasanteen toisen reunan läpi virtasi pieni puro, josta vesi laski alas vikkelään.
”Ai, täällä”, Paarmahehku mutisi kumartuessaan virtauksen ylle, aikeinaan juoda siitä. Hänen nenänsä oli juuri koskettamassa jäänkylmää pintaa, kun rapina läheisessä pensaikossa sai hänet vaistomaisesti jähmettymään liikkumattomaksi. Piikkisammal oli jo valahtanut vaanimisasentoon, ja eteni kohti kasvillisuutta.
”Minähän sanoin, tämä paikka kuhisee hiiriä!” kolli supisi ylimielisesti tuijottaen kohdettaan keskittyneesti. Paarmahehku pyöräytti silmiään ja maistoi ilmaa. Makea, tuoresaaliin tuoksu. Kolli tunsi ärtymyksen nostavan jälleen päätään. Hän olisi mieluusti huomannut Piikkisammaleen olevan väärässä.
Paarmahehkun oli pakko myöntää mielessäänn, että Piikkisammaleen saalistusliikkeet olivat sulavia. Hänen pitkä häntänsä lepäsi luontevasti vaakatasossa, ja lihakset väreilivät turkin alla, kun hän jousti jalkojaan loikkaan. Valkeat, käyrät kynnet työntyivät esiin ja viilsivät ilmaa edessään. Kuului oksien rusahduksia kun soturi työntyi pensaaseen ja hapuili etukäpälillään kohtaa, johon oli paikantanut saaliinsa. Silmänräpäyksessä kermanvärinen kolli käänsi päätään Paarmahehkun suuntaan roikottaen elotonta hiirtä suussaan. Paarmahehku kohautti olkiaan ja murahti jotain. Piikkisammal varmaan luuli olevansa klaanin paras metsästäjä. Kehtasikin leveillä taidoillaan.
”Päätit sitten säikyttää kaiken riistan Kuutamoklaaniin saakka”, Paarmahehku tokaisi ja nosti huultaan. Piikkisammaleen silmät kaventuivat tiukoiksi viiruiksi.
”Miten niin?” hän vastasi ja loikkasi puskista.
Paarmahehku nakkeli niskojaan jupisten ja kääntyi sivummalle. Ilmassa leijui vielä riistan tuoksu. Solakka vuoristoklaanilainen otti pari pientä askelta ja madaltui sitten vaanimisasentoon. Hän hiipi hiljaa kohti pensaikkoa, joka oli vastakkaisessa suunnassa Piikkisammaleesta. Kollin katse tuntui seuraavan häntä, mutta kun Paarmahehku vilkaisi taakseen, hän oli jo kadonnut näkyvistä. Hiilenmusta kolli tuhahti ja käänsi katseensa sitten pensaikkoon, joiden kuivien oksien lomasta kantautui hiiren vieno tuoksu.

"Hän... Hän lähti perääni kun putosin. Ja nyt hän on kuollut. Tämä on täysin minun syytäni…”, Perhostassu itki nojatessaan Sorasydämeen hakien tuosta turvaa. Sorasydän katsoi kauhuissaan pentuaan ja painautui tuota vasten enemmän, kiertäen häntänsä keskimmäisen pentunsa selän päälle yrittäen lohdutella tuota parhaansa mukaan. Hän ei edes pystynyt kuvitellakaan mitä naarasoppilas oli joutunut näkemään ja todistamaan omin silmin. Korpinkutsu ei välttämättä ollut edes Perhostassulle läheinen eikä kollosoturi ollut tuon mestarikaan, mutta silti Korpinkutsu oli ollut todella mukava ja helposti lähestyttävä kissa. Hän huokaisi syvään, sydän kovaa rinnassa hakaten. Kun Kieppumyrsky oli melkein luiskahtanut kuolemaansa hänen silmiensä edessä, oli hän syyttänyt itseään, kun ei ollut mennyt ja pysäyttänyt hiirenaivosta sisarustaan ennen kuin oli melkein ollut jo liian myöhäistä. Naaraan katse suuntautui aukiolle, jonne pikimusta Korpinkutsu oltiin laskettu. Jäkäläaskel ja Sädeloiste seisoivat hetken kollin ruumiin luona ennen kuin toisiaan vilkaisten siirtyivät etäämmälle, pois muiden tieltä.
“Perhostassu”, Sorasydän sitten lempeästi kutsui, kun hän kääntyi uudemman kerran pentunsa puoleen, joka oli nyt roikotti päätään ja istui kuin kasassa paikoillaan. Naaraan poskille virtasi kyyneleitä toisensa perään ja naaras itki sydäntäsärkevästi.
“Se ei ollut sinun syytäsi, sinun on uskottava minua”, hän kuiskasi pennulleen ja kumartui tuon ylle alkaen sukimaan naaraan sotkuista turkkia pitkin vedoin. Oppilaan itku vain koveni entisestään.
“Uskothan sinä minua?” Sorasydän kysyi hiljaisesti. Perhostassu pudisteli heiveröisesti päätään ja painoi päänsä hänen rintakarvojaan vasten. Vaaleanruskea naarasoppilas tärisi kauttaaltaan, mikä sai Sorasydämen tuntemaan itsensä hyödyttömäksi. Hän ei voinut tehdään mitään pentunsa eteen saadakseen tuon paremmalle tuulelle. Hän ei voinut mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtumia niin, ettei kenellekään olisi tapahtunut mitenkään. Jos hän olisi vain pystynyt, hän olisi tietenkin tehnyt niin. Ei hän halunnut nähdä rakkaidensa kärsivän, varsinkaan pienokaistensa. Hänen katseensa harhaili Opaalitassuun, joka katsoi vierestä yhtä tietämättömän oloisena ja pian parantajaoppilas olikin lähtenyt tekemään tietään Korpinkutsun ruumiin luokse. Lähellä Korpinkutsun ruumista, kuitenkin hieman etäämmällä istui myös Marjaleuka sekä Purojuova, jotka olivat painautuneet toisiaan vasten kuin hakien toisistaan turvaa. Olihan Korpinkutsu kuitenkin ollut Purojuovan mestari… Sorasydän katsoi sisarustaan huolestuneena. Kuinkahan tuo jaksoi? Tämä oli varmasti Purojuovalle kova isku. Marjaleuka naaraan vierellä näytti myös musertuneelta, ehkä emo oli ollut Korpinkutsun kanssa samaan aikaan oppilaita? Ehkä Marjaleuka oli ollut läheinen menehtyneen kollin kanssa? Kunpa hän olisi vain voinut tehdä kaikkien olot paremmiksi..
“Sorasydän?” Pisaraturkin ääni yllätti Sorasydänen täysin ja sai tummanruskealaikukkaan naaraan kääntämään nopeasti päätään kollia kohden. Tämän kaiken hiljaisuudenko jälkeen, jonkun kuolema sai vihdoin kollin lähestymään uudelleen häntä ja avaamaan suunsa? Hänen silmänsä hieman viiruuntuivat. Pisaraturkki oli jo monia kuita sitten, kun hän vielä oli ollut tiineenä, sanonut tarvitsevansa tilaa miettiä tätä kaikkea ja heitä sekä heidän tulevaisuuttaan ja nytkö vasta kolli oli saanut mietittyä tarpeeksi? Hänen suustaan kuului pientä murinaa, mikä näytti hätkäyttävän Pisaraturkkia ja sai Perhostassun nostamaan päätään, yhä täristen. Naarasoppilas kuitenkin näytti tahtovan tietää, mikä oli saanut hänen emonsa murisemaan.
“Mitä sinä haluat?” Sorasydän kysyi katsoessaan Pisaraturkkia, joka pysähtyi niille aloilleen eikä näyttänyt harkitsevansakkaan tulevansa lähemmäs. Ehkä Sorasydämen kehonkieli kertoi enemmän kuin naaraan yksikään sana.
“Emo?” Perhostassu kuiskasi hiljaisesti, saaden Sorasydämen katseen siirtymään keltaturkkiseen oppilaaseen. Hän hymyili pennulleen pehmeästi välittämättä Pisaraturkin olemassaolosta.
“Minusta tuntuu, että sinun olisi parasta mennä hieman lepäämään. Ruskasiipi varmasti ymmärtää ja voin kertoa hänelle, että otat loppupäivän vapaaksi. Voit pyytää Taivasliljalta yrttejä, jotka auttavat sinua nukkumaan paremmin, jos uskot, ettet saa unta”, hän kertoi Perhostassulle mahdollisimman pehmeästi ja maanittelevasti kuin vain ikinä pystyikään. Hän halusi pennulleen parasta ja uni varmasti saisi Perhostassun hetkeksi paremmalle päälle sekä hän halusi kuulla, mitä asiaa Pisaraturkilla oli. Hän ei välttämättä halunnut olla kolli kanssa tekemisissä, olihan tuo hylännyt hänet vaikeaan aikaan eikä ollut käynyt kertaakaan katsomassa häntä tai heidän pentujaan, mutta silti… hän halusi kuulla, mitä sanottavaa toisella oli.
“Selvä”, Perhostassu naukui vaimeasti ja nousi tassuilleen heiveröisesti. Sorasydän katsoi tytärtään huolestuneena ja nousi seisomaan,
“Haluatko, että saattelen sinut sinne vai pääsetkö itse?”
“Pääsen kyllä itse”, oppilas vastasi hiljaisesti ja lähti hoipertelemaan kohti oppilaiden pesää, häntä laahaten naaraan perässä kivipintaa pitkin. Sorasydän seurasi tytärtään siihen asti, kunnes tuo oli astunut sisälle oppilaiden pesään, jonka jälkeen hän kääntyi oranssihtavan kollisoturin puoleen, joka itsekin katsoi oppilaiden pesän suuntaan surun välkkyessä kollin vihreissä silmissä. Sorasydän katsoi kollia hiljaisena. Tuon vihertävien silmien katse liikkui hiljaisesti pesältä häneen ja nopeasti kolli hänen edessään näytti hermostuneelta.
“Joten…”, Sorasydän aloitti mittailessaan edessään seisovaa kissaa,
“Mitä sinä haluat? Oliko sinulla jotain asiaakin?”
“Oletko sinä vihainen? Tarkoitan…”, Pisaraturkki vihdoin uskaltautui kysymään ja rykäisi kurkkunsa selväksi,
“Oletko sinä vihainen minulle?”
“Vihainen?” Sorasydän toisti ja kohotti hieman leukaansa Pisaraturkkia katsellessaan.
“Vihainen siitä, että sinä hylkäsit minut ja meidän vastasyntyneet pentumme vai siitä, ettet sinä koskaan tullut katsomaan minua pentutarhaan? Vai ehkä siitä, ettet koskaan näyttänyt haluavan olla osa pentujemme elämää ja tulevaisuutta?” hän kysyi ääni kylmän tyynenä. Hän tuijotti kollia edessään tulistuneena. Kyllä hän halusi, että Pisaraturkki olisi osa hänen ja heidän pentujensa elämää. Hän olisi jo kauan sitten mennä puhumaan tuolle ja saamaan kolli hiljaisuuden loppumaan. Hän olisi halunnut painautua tuon lämmintä kehoa vasten ja hukuttaa kasvonsa kollin rintakarvoja vasten ja hengittää tuon turvallista tuoksua, joka oli aina saanut hänet rauhoittumaan. Hän olisi halunnut viettää aikaa kollin kanssa niin kuin ennen vanhaa ja seikkailla kollin kanssa metsässä, mutta sen kaiken sijaan, tuo oli etäännyttänyt itsensä hänestä ja heidän pennuistaan tehden sen mahdottomaksi, että hän olisi edes osannut elätellä toivoa kaikesta haluamastaan.
“Sinulla.. sinulla on kaikki maailman syyt vihata minua ja minun typeryyttäni, mutta Sorasydän, minä pyydän ja rukoilen Tähtiklaanin tähden, että jonain päivänä sinä voit antaa minulle anteeksi, koska minä- minä todella ikävöin sinua ja.. meitä”, Pisaraturkki kertoi lähes anelevasti ja askel askeleelta seisoi nyt aivan hänen edessään. Sorasydän henkäisi hieman katsoessaan kollin kyynelistä täyttyneitä silmiä, jotka tuijottivat syvälle hänen sinisiin silmiinsä.
“Miksen- miksen minä voi olla sinulle vihainen kaiken tämän jälkeen?” hän kuiskasi tuskastuneena kyyneliään niellen. Pisaraturkki katsoi häntä surumielisesti ja varovaisesti painoi päätään lähemmäs hänen omaansa niin, että kahden kissan otsat olivat toisiaan vasten.
“Miksen minä voi vihata sinua Pisaraturkki? Minä todella haluaisin vihata sinua ja huutaa sinulle juuri nyt mutta… minä en voi, en vain pysty”, Sorasydän kertoi ja viimeisen sanan kohdalla, hän antoi pidättelemänsä kyynelten ottaa hänestä vallan ja valuttaa hänen poskilleen suolaisia kyyneliä. Pisaraturkki niiskaisi hiljaa,
“Sinun pitäisi, sinulla on kaikki syyt vihata minua ja minä todella.. todella ansaitsen sinun vihasi.”
Sorasydän itki hiljaa eikä Pisaraturkkikaan voinut pidätellä kyyneleitään. Ja pian hieman isokokoisemman kollin kyyneleet valuivat pitkin tuon poskia maahan.

Muistin pienempänä kuulleeni tuskanhuudahduksia emoni ja sisarteni synnyttäessä, sekä pelkääväni itse joutumaan samaan tilanteeseen kuin he. Mutta yhdenkään synnytykseni aikana en ollut huutanut, vakeroinut tai valittanut. Kipua tietenkin oli, mutta ei niinkään että sen takia piti olla äänessä. Synnytys oli omalla kohdallani enemmänkin uuvuttavaa ja voimiavievää, en edes tiedä olisiko minulla riittänyt voimaa huutamiseen. Käperryin tiukemmin kolmen suloisen karvapalleron ympärille ja ummistin silmäni uudestaan, vaipuakseni takaisin levottomien unien maailmaan.
- Älähän vielä nukahda, sinun pitää välillä syödäkin että pysyt pentujesi kanssa hengissä, Lehtikuu naukui ja kevyesti työnsi eteeni pienen päästäisen. Raotin silmiäni, mutta en millään jaksanut kurottautua päästäisen luo. Vaikka olinkin ollut aliravittu ja pelännyt itseni ja pentujeni puolesta viimeiset pari viikkoa, en meinannut siltikään jaksaa syödä. Mutta sen lisäksi, että olin liian uupunut syödäkseni, minua myös pelotti. Koska kuutamoklaanilaiset tulisivat repimään minut ja pentuni ulos parantajan pesältä ja jättäisivät vain kylmästi rajalleen? Mitä jos Kuutamokukka olisi siellä odottamassa minua ja pentujani? Tai se ilves? Talvikin oli juuri alkanut, selviäisivätkö pennut edes niin kylmässä? Yhtäkkiä Nummipyörre työntyi pesään sisään ja hymyili pienesti nähdessään vatsani suojissa vikisevät pennut.
- No, miten meni? Lehtikuu kysyi odottaen varapäälliköltä. Nostin pääni tassujeni päältä, sillä parantajan puheensävy oli herättänyt kiinnostukseni. Katsoin kumpaakin kissaa vuorotellen ja nielaisin. Nummipyörre oli aina ollut puolellani leirissä, eikä ikinä ollut ilmaissut haluavansa minun lähetvän heti pentujeni syntymän jälkeen. Nytkö se kuitenkin tapahtuisi? Toffeeturkkinen naaras käveli harmaaturkkisen naaraan luo ja supisi jotakin tuon korvaan. Kuiskuttelun jälkeen kumpikin kissoista oli hetken hiljaa.
- Tiedätkö... Mmm... Nummipyörre, saanko kertoa hänelle? Lehtikuu kysyi varapäälliköltä, joka näytti hetken pohtivan jotakin.
*Siis mitä?* Ajattelin ihmeissäni ja nousin äkisti seisomaan.
- Kertoa mitä? Katsoin kysyvästi kahta naarasta edessäni, jotka molemmat nopeasti vilkaisivat suuntaani. Hetken hiljaisuuden jälkeen Nummipyörre huokaisi ja nyökkäsi.
- Kerro pois. Parempi, että hän saa tietää ennen sitä tiettyä hetkeä, varapäällikkö sanoi. Lihakseni jännittyivät ja jännitys sai hengitykseni tiheytymään. Sydämeni hakkasi rinnassani yhä tiheämpään tahtiin. Odotin jo pahinta: klaanista karkoitusta, mutta järkytyin vielä enemmän kuullessani Lehtikuun sanat:
- Varistähti ei lähetä sinua ja pentujasi pois, vielä. Hän kuitenkin vaatii, että siirryt pentutarhaan muiden kuningattarien ja pentujen kanssa. Sitten kun pentusi ovat tarpeeksi vanhoja itse kävelemään, te lähdette, parantaja sanoi. Nielaisin ja käänsin katseeni alla oleviin pentuihini.
*En ole valmis vielä muuttamaan pentutarhaan, mitä minä teen?* Huokaisin hieman paniikissa, mutta loihdin nopean tekohymyn kasvoilleni. Tietenkin olin kiitollinen siitä ettei minua vielä potkittaisi pihalle, joten yritin esittää iloista ja onnellista, mutta esitykseni ei nähtävästi uponnut kumpaankaan heistä.
- Ei sinua pentutarhassa nyljetä. Kaikilla kunigattarilla on liian kiire omien pentujensa vahtimiseen, eivät he edes ehdi kiinnittää sinuun huomiota, Nummipyörre tuumaili hetken ja sitten naukaisi iloisesti, yrittäen selvästi nostattaa ilmapiiriä ja saada minua innostumaan ideasta. Nyökkäsin ja istahdin takaisin sammalpedilleni, kiertäen häntäni pentujeni ympärille.
*Ei minulla oikein ole muita mahdollisuuksia, kuin... Ähhh... Antaa mennä.* Ajattelin ja nyökkäsin nyt itsevarmemmin.

- Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen! Varistähti kajautti kovaan ääneen. Lähdin tallustamaan varmoin askelin kohti Suurkiveä, jääden istumaan hieman sivummalle, pentutarhan lähettyville. Kävellessäni san ihmeellisiä katseita niskaani. Ihan, kuin koko klaani olisi odottamassa minun tekevän jotakin... Olin hämmentynyt. Varmistin, että kaikki kolme pentuani olivat tallella ennen kuin kohotin jännittyneen katseeni kasvavaan väkijoukkoon.
- Siirsin sammalpetisi pentutarhaan ja ilmoitin muille kuningattarille tulostasi, Lehtikuu sanoi ilmestyessään vierelleni ja nuolaisi rohkaisevasti korvaani. Nyökkäsin kiitoksena, vaikka parantajan rohkaisu sai minun oloni entistä tukalammaksi.
- Lehtikato on saapumaisillaan kanjoniin ja meidän on osoitettava muille klaaneille ettemme todellakaan heikkene kylmän kauden aikana! Siksi nimitänkin tänään joukkoihimme kaksi uutta oppilasta. Salamapentu ja Laikkupentu, astukaa eteeni, Varistähti käski ja seurasi kylmällä katseellaan kuinka kaksi pentua astelivat itsevarmasti aukiolle hänen eteensä.
- Salamapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestariksesi nimitän Vasanloikan, Varistähti lausui ja kiinnitti katseensa raidalliseen soturinaaraaseen, joka nopeasti puikkelehti kissojen välistä Salamatassun viereen.
- Vasanloikka, olet valmis ottamaan toisen oppilaasi. Teit hyvää työtä Tihkutäplän kanssa ja arvostamme lojaalisuuttasi soturilakia kohtaan, toivon että opetat kaiken tietämäsi uudelle oppilaallesi, Varistähti sanoi ja seurasi kuinka soturi ja oppilas koskettivat toistensa neniä, ennen kuin siirtyivät hieman sivummalle. Sitten päällikkö kääntyi Laikkupennun puoleen.
- Laikkupentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on aikasi ryhtyä soturikoulutukseen. Sinut tunnetaan Laikkutassuna aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi. Mestarinasi toimii Tihkutäplä, Varistähti lausui ja seurasi kuinka hieman yllättyneen näköinen nuori naarassoturi kipitti ripein askelin Laikkutassun rinnalle.
- Tihkutäplä, olet osoittanut olevasi valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet tarkkaavainen ja uskollinen, joten toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi Laikkutassulle, päällikkö lopetti puheensa ja laskeutui alas. Tihkutäplä ja Laikkutassukin koskettivat neniään. Leiriaukiolla huudettiin kahden uuden oppilaan nimet ja kuutamoklaanilaiset ryntäsivät onnittelemaan noita sekä heidän perheenjäseniään. Onnittelujen raikuessa hiivin hiljaa pentujeni kanssa pentutarhan varjoihin.

“Haluatko, että saattelen sinut sinne vai pääsetkö itse?” Sorasydänen huolestunut ääni kysyi aivan läheltä saaden mielenkiintoni siirtymään ottoemooni, joka puhui Perhostassulle.
“Pääsen kyllä itse”, vaaleanruskea naarasoppilas vastasi emolleen ja lähti tassuttelemaan, tai no paremminkin hoipertelemaan kohti oppilaiden pesää. Seurasin naaraan menoa oppilaiden pesälle ja, kun hän oli astunut sisälle pesään, siirsin katseeni takaisin Sorasydämeen sekä Pisaraturkkiin, joka seisoi lähes nenäkkäin ottoemoni kanssa ja näytti siltä, että tuolla olisi ollut jotain asiaa hänelle. Kurtistin hieman kulmiani. Mitäköhän asiaa Pisaraturkilla oikein oli Sorasydämelle? En ollut nähnyt heitä kahta yhdessä koskaan ja nyt he näyttivät siltä kuin olisivat tapelleet tai aikeissa tehdä niin. Huokaisin syvään. Eihän asia tietenkään minulle kuulunut, mutta totta kai olin kiinnostunut. Miten en olisi ollut? Olihan kyseessä kuitenkin minut kasvattanut kissa. Jos Pisaraturkki koskisi kynnelläkään häneen, saisi kolli tosiaan katua päätöstään.
“Sirkkatassu!” Tummavarjon huudahdus sai kuitenkin huomioni siirtymään kahdesta soturista mestariini, joka seisoi vain parin askeleen päässä minusta tyytymätön ilme kasvoillaan. Hyppäsin nopeasti tassuilleni ja lähes juoksin mustaraitaisen kollin luokse. En halunnut suututtaa tuota, koska en ikinä tiennyt mitä hän voisikaan tehdä. Nostin katseeni Tummavarjoon odottavana.
“Olen etsinyt sinua jo ihan liian kauan. Kerro minulle Sirkkatassu, oletko sinä ollut minua piilossa vai mitä on oikein meneillään?” kolli kyseenalaisti, katsoen minua tuimasti. Pudistelin päätäni hänelle nopeasti,
“En- en ollut piilossa.”
“Miten en sitten löytänyt sinua, vaikka kuinka yritin ja yritin?” kolli kysyi nostaen toista kulmakarvaansa hölmistyneenä. Kohautin olkapäitäni yhtä hämmentyneenä. En ollut edes nähnyt vilaustakaan mestaristani koko päivänä! Olin kyllä sen sijaan kerennyt näkemään kuinka päiväpartio oli tuonut lähes pökertyneen Perhostassun mukanaan ja sitten partion kaksi viimeistä kissaa olivat kantaneet Korpinkutsun ruumiin leiriin ja asettaneet sen leiriaukion keskelle kaikkien silmien alle. Olin itsekin hetken ihmetellyt vanhemman kollin ruumista, mutta enemmän minua oli kiinnostanut Perhostassu ja hänen kuntonsa. Olihan naaras kuitenkin serkkuni.
“No kuitenkin”, Tummavarjo tuhahti ajatteluhetkeni väliin ja huiskautti häntäänsä ilmassa,
“Lähdetään harjoittelemaan, menneet ovat menneitä. Jos seuraavan kerran minua ei näy eikä kuulu, yritä sinäkin tulla etsimään minua.”
Nyökäytin päätäni vanhemmalle kollille ja lähdin seuraamaan häntä ulos leiristä viileään ulkoilmaan.

// Aika lyhyt, mutta menkööt :D

Istuin hiljaa Nummiklaanin rajalla ja katsoin kukkulaa, jonka taakse partio oli Tähtipennun kanssa lähtenyt. Hetken minulla oli ollut kaikki. Kumppani ja pennut, mutta vain muutamassa hetkessä olin menettänyt sen kaiken. Sielutaivaan hautaaminen oli ollut kauhein asia mitä olin ikinä joutunut tekemään. Onneksi Pihlajanpiikki oli sattunut paikalle ja hoitanut hautaustyön loppuun minun ja Taistovaaran seuraten vieressä. Olin tuolle kollille niin paljon velkaa tällä hetkellä. Hautaamisen jälkeen hän suostui saattamaan minut, Taistovaaran ja pennut Puroklaanin rajalle, minkä jälkeen lupasi huolehtia Loimusta ja Mustasta siihen saakka kunnes palaisin takaisin. Muistin vieläkin hyvin kuinka pelokkailta kaksi vanhempaa pentua olivat näyttäneet, kun yhtäkkiä heidät pyydettiin tuntemattoman kissan mukaan. Hehän olivat heti tietenkin luulleet, että olin hylkäämässä heitä, aivan kuten Kuutamokin oli heidät hylännyt. Ja vaikka lupasinkin palaavani takaisin, en pääni perukoilla jaksanut uskoa siihen. Minulla ei ollut enää mitään, ei yhtkiäs mitään syytä jatkaa elämää. Pentuni olivat turvassa kaikissa neljässä klaanissa, Loimu ja Musta olivat Pihlajanpiikin perheen huomissa ja minä olin yksin, vailla klaania ja perhettä. Minulla ei ollut täällä enää yhtään mitään. Taistovaara pitäisi kyllä huolen siitä, että minun ja Sielutaivaan pennut pysyisivät turvassa ja kasvaisivat onnellisina ja turvassa klaaneissa, ikinä tuntematta oikeita vanhempiaan. Mutta joka kerta kun ajattelin luovuttavani, näin Loimun keltaiset, pelosta hohtavat silmät ajatuksissani ja vastuun tunne kouraisi rintaani. Minulla olisi vielä velvollisuuksia täällä. Olimme Sielutaivaan kanssa luvanneet Loimulle ja Mustalle, että he saisivat olla osa perhettämme. Ja vaikka se perhe olikin nyt pirstoutunut pieniksi palasiksi ja levinnyt ympäri kanjonia, minä voisin vielä pitää meitä kolmea kasassa. Nousin jaloilleni ja ravistelin turkkiani. Minun pitäisi palata takaisin ennen pimeää.

//Tämmönen kökköinen