"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Karviaistassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Karviaisnenänä. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Puroklaanin päällikön kuuluva ääni kulkeutui läpi Puroklaanin leiriaukion. Aamutäplä istui aivan pentutarhan edustalla ja katseli soturiseremoniaa, jota juuri Ututähti piti Lumohaukalle sekä Karviaisnenälle, sekä tietenkin Hiutalevirralle, muttei jälkimmäisellä naaraalla ollut Aamutäplälle mitään väliä. Eihän hän edes tuntenut Hiutalevirtaa, joten se ei hetkauttanut häntä ollenkaan, että tuokin sai soturinimensä samaan aikaan Lumohaukan ja Karviaisnenän kanssa. Hän hieman pudisteli päätään, kun laski hieman päätään. Hänen katseensa hakeutui hänen kasvaneelle mahalleen, jonka sisällä olevat, syntymää odottelevat kirppusäkit olivat alkaneet kiemurtelemaan ja potkimaan häntä jo sen verran kovaa, että kohta hän ei enää voisi istua tässä paikoillaan ja toivoa parasta. Hieman hammasta purren, naaras kuitenkin nosti katseensa takaisin iloisina hymyileviin pentuihinsa, jotka olivat nyt kääntyneet koko muun klaanin puoleen.
“Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä! Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä!” klaani alkoi hurraamaan. Aamutäplä avasi suunsa huutaakseen pentujensa nimiä niin kovaan ääneen, että kaksikko varmasti kuulisivat hänet ja hänen onnitteluhuutonsa ihan Päällikön pesälle asti, mutta vihlaiseva kipu sai hänet sulkemaan suunsa yhtä nopeasti kuin hän oli sen avannutkin ja ähkäisi hiljaiseen ääneen. Kovempi potku seurasi ja sai naaraan tarraamaan hetkeksi maasta kiinni kynsillään ja puristamaan sitä kynsiensä välissä. Kivusta irvistäen, hän loi pennuilleen anteeksipyytävän katseen ja nousi vaivalloisesti tassuilleen lähtien kulkemaan kohti pentutarhan suuaukkoa.
*Emo on pahoillaan, lupaan onnitella teitä heti, kun olen saanut nämä kirppusäkit ulos*, hän irvistellen lupasi juuri soturiksi nimetyille esikoisilleen ja kumartui hieman mennäkseen sisälle pentutarhaan. Hän kuuli juoksuäänet perässään ja uskoi sen olevan Yöturkki, joka oli tuijotellut häntä kuin saaliseläintä viimeisten päivien aikana ja äskeisenkin ajan hän oli tuntenut vanhan kollin polttavan katseen turkillaan.
“Aamutäplä, olethan kunnossa?” Yöturkinhan ääni se heti kysyi, kun tuo oli päässyt hänen vierelleen.
“No miltä näyttää?” Aamutäplä murahti vastaukseksi, luoden tuiman katseen tummaturkkiseen parantajaan, joka katsoi häntä hieman yllättyneen oloisena, mutta nyökäytti sitten päätään ja nopeasti olikin ohittanut hänet ja kiirehti Kielopuron luokse, joka makasi sammalpedillä muutaman pennun kanssa. Ilmeisesti kolmas pentu oli ulkona ja siksi vanhemmalla kuningattarella oli vain kaksi vierellään.
“Kielopuro? Voisitko mennä Jokipennun ja Hallapennun kanssa ulos hetkeksi?” Yöturkki kysyi saaden vanhemman naaraan pään nousemaan naaraan etutassuilta ylemmäs ja luomaan katseen ensin parantajaan hämmentyneenä ennen kuin katse siirtyi Aamutäplään. Vanha naaras nyökäytti päätään nopeasti,
“Tietenkin. Hallapentu, nousehan ylös, Jokipentu tulehan.”
Hopeanharmaa naaras keräsi pennut kokoon ja lähti näiden kanssa pentutarhasta, mutta ennen kuin naaras oli kerennyt mennä Aamutäplän ohi, naaras pysähtyi hetkeksi aloilleen ja hipaisi hänen kylkeään.
“Hyvin se menee Aamutäplä, menihän se hyvin viime kerrallakin”, tuo pehmeästi totesi ja loi häneen kannustavan katseen ennen kuin paimensi ottopentunsa ulos jättäen Aamutäplän ja Yöturkin kahdestaan hämärään pesään. Yöturkki kääntyi hänen puoleensa samalla, kun Kylmähämärä kiirehti pesään. Aamutäplä loi katseen parantajaoppilaaseen kuin kysyäkseen, mitä nuorempi parantaja siellä teki, mutta nopeasti muisti, että olihan toinenkin parantaja saanut jo parantajanimensä ja toimi nyt kunnon parantajana, vaikka kollin mestari olikin vielä elossa ja toimi pääparantajana. Hän hiljalleen tassutteli sammalpedille ja köllähti siihen kyljelleen, kiroten sisällään potkivia hiirenaivoja. Kunhan nyt vain tämäkin synnytys vain menisi yhtä hyvin kuin se viimeinenkin…
“Kylmähämärä? Toithan kaiken tarvittavan?” Yöturkin kysymys sai tummanruskean parantajaoppilaan nyökäyttämään päätään ja nopeasti laskemaan kaiken tarvittavan mestarinsa luokse.
“Olet ennenkin auttanut minua synnytyksessä, joten tulet auttamaan tälläkin kertaa, jotta sitten tulevaisuudessa osaat itsekin”, Yöturkki kertoi saaden Aamutäplän pyörittelemään päätään. Oliko tämä jonkinlainen opetus Kylmähämärälle? Eikö hänen olisi pitänyt olla huomion keskipisteenä? Hänhän tässä oli kuitenkin se, joka synnytti ja kärsi, ei kaksi kollia. Aamutäplä olisi vielä voinut valittaa enemmänkin ja kirota kahta parantajaa vaikka minne, mutta kivun yltyessä, hän päätti antaa olla ja hampaitaan purren keskittyä täysin karvapalloihin, jotka halusivat kipeästi syntyä. Tähtiklaanin tähden, ole jo ohi!

Aamutäplä tuijotti sanattomana, kasvot ilmeettöminä kahta vatsansa suojissa myllertäviä karvapalloja, jotka hakivat hänestä lämpöä. Vaivalloisesti ne painoivat heiveröiset, pikkuriikkiset kehonsa häntä vasten. Pennuista pienempi, vaaleanruskea, tummaraitainen naaraspentu miukaisi kimeästi, kuin se olisi ollut vihainen tai suuttunut jostain ja sitten painoi pienen päänsä veljensä turkin alle piiloon. Sitten se taas liikahti eteenpäin, yli dramaattisen isosti päätään heilauttaen kuin aikeinaan päästä eteenpäin.
“Hiirenaivo, et sinä noin eteenpäin pääse. Emme me kävele päällä vaan jaloilla”, hän kommentoi hymähtäen, tönäisten naaraspentua hellästi lähemmäs vatsaansa ja vei häntänsä kaksikon suojaksi. Pentu miukaisi uudelleen ja sitten hieman potkaisi etutassullaan veljeään suoraan kasvoihin. Aamutäplä virnisti hieman huvittuneena,
“Aiotko sinä jo noin nuorena turvautua väkivaltaan? Kunpa vain maailma toimisikin niin… Mesipentu?”
Eikö Mesipentu olisikin aika ironinen nimi noinkin pippuriselle pennulle? Mesi yleensä toi mieleen todella lempeän ja kiltin kissan, mutta eikö se nyt olisikin aika hauskaa antaa nimi aivan päinvastaiselle kissalle? Tai no eihän sitä koskaan tiedä minkälaiseksi kaksikko tulisikaan kasvamaan ja olisiko Mesipentu isompana yhtä nenäkäs kuin nyt tuntui olevan, mutta toisaalta.. nimi sopi todella hyvin juuri kyseiselle pennulle. Hän katsoi Mesipentua ja tuon hieman nyrpistynyttä nenää. Hän hymähti itsekseen. Nimi oli täydellinen, ei sillä kuitenkaan loppupeleissä olisi väliä minkälainen kissa Mesipennusta tulisi. Hänen huomio nopeasti kiinnittyi kollipentuun, jonka vaaleanharmaa paksu turkki muistutti Aamutäplää ihan Tummakajosta. Isän lempeät kasvot sillä samalla sekunnilla palautuivat hänen mieleensä. Järkevä, luja, mutta silti niin hyvää tahtova kolli. Aamutäplä hieman luimisti korviaan. Sellainen kissa ja silti hän oli onnistunut saamaan heidän välinsä huonoiksi eikä koskaan ollut kerennyt sopia niitä ennen kuin olikin jo ollut jo liian myöhäistä.
“Te kaksi ette edes koskaan pääse näkemään Tummakajoa”, hän kertoi hiljaisena pentukaksikolle ja huokaisi syvään,
“Hän olisi varmasti tykännyt teistä yhtä paljon kuin Karviaisnenästä ja Lumohaukastakin, vaikkei hän heihinkään kerennyt kunnolla tutustumaan.
“Mesipentu ja… Ukkospentu”, hän sitten lopulta kuiskasi. Sadekuurot ja ukkoset olivat palanneet kanjoniin, jonka myötä kollipennunkin nimiehdotus tulikin hänen päähänsä. Ehkä kollipennustakin tulisi yhtä vahva ja voimakas kuin ukkosesta itsestään.

// Näin vuoden jälkeen on vihdoin Aamunkin pennut maailmassa! :D Ei siis mitenkään yhtään oo niiden tulossa kestäny xdd Ja muuten, voisko Meden ja Ukkosen ne ulkonäkö + luonne jutut päivittää näihin:

Mesipentu - Kaunis tuuheaturkkinen, solakka vaaleanruskea naaras, jolla tummia raitoja enimmäkseen esiintyy naaraan otsassa, kyljissä sekä hännässä ja sen päässä sekä vaalea merkki rinnassa. Vaaleanvihreät silmät. Omaa todella päättäväisen luonteen ja on todella kilpailuhenkinen, joka ei koskaan jätä minkäänlaista haastetta tai kilpailua kesken, vaikka se saisikin naaraan näyttämään typerältä. Melko äänekäs ja on aina sanomassa mielipiteitään heti ensimmäisten kissojen joukossa, joka voikin saada hänet helposti ongelmiin.

Ukkospentu - Pitkäkarvainen, tanakka vaaleanharmaa kolli valkoisilla etutassuilla, rinnalla, mahanaluksella sekä kuonolla ja leualla sekä lempeillä vaaleanruskeilla silmillä. Kolli on perinpohjin todella mukava ja tulee kaikkien kissojen kanssa toimeen, olivatpa he kuinka ilkeitä tai ärsyttäviä tahansa. Uskoo siihen, että kaiken kyllä saa puhumalla selvitettyä eikä tarpeettomia tappeluita tarvitse käydä. Siskoaan kohden on hyvinkin suojelunhaluinen, vaikka tietääkin siskonsa pitävän puoliaan ihan hyvin itsekin, mutta hän on aina sivussa katsomassa ja seuraamassa, ettei Mesipentu joudu tappeluihin tai ettei naaraalle käy mitenkään.

"Leopardilaikku!"
"No, kerrohan huolesi."
"Eieiei ei minulla mitään huolia ole", Leijonakynsi puuskahti ja kyyristyi Leopardilaikun puoleen niin ettei kukaan muu kuulisi heidän keskusteuaan.
"Eihän enää tarvitse huolehtia siitä, että Usvakarva löytyisi? Kuolemasta on kuitenkin kulunut jo yli auringonkierto, ruumis on varmasti jo huuhtoutunut alajuoksun kautta järveen", nuori soturi kysyi ja suuntasi vihreät silmänsä kysyvänä entiseen mestariinsa.
"Tuskinpa tarvitsee. Mutta mistä sitä ikinä tietää, ehkä seuraava partio tuokin hänen ruumiinsa näytille", tuo töksäytti ja suuntasi katseensa päällikön pesälle, kun Sulkatähti asteli ulos leiriaukealle. Leijonakynsi jäi yhä tuijottamaan Leopardilaikkua epäukoisena ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän. Jos tuo oli kerran lupautunut osallistumaan Usvakarvasta eroon pääsemiseksi, miksi hän nyt maalasi piruja seinille? Halusiko kokenut soturi entisen oppilaan paljastuvan teostaan? Luuliko tuo todella, ettei nuorempi soturi paljastaisi samalla entisen mestarinsa osallistuneen murhaan? Kermanvaalean kollin äkillinen viha ei kestänyt kauaa, kun Sulkatähti hypähti Seinämäkiven päälle ja kutsui klaanin koolle.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Jo vanhan naaraan ääni kaikui rapeana maanalaisessa leirissä. Nummiklaanilaisilla ei kestänyt kauaa saapua paikalle ja he supisivat keskenään mitä aihetta kokous käsittelisi. Leijonakynsi käänsi viimeinkin äkäisen katseensa Leopardilaikusta päällikköönsä. Hopeanharmaa naaras katseli klaanitovereitaan ilmeettömänä.
"Kuten kaikki jo varmasti tiedätte, ei Usvakarvaa ole vieläkään löydetty. Olemme Lehvähampaan kanssa tulleet siihen päätökseen, että tänä yönä emme lähetä enää etsintäpartiota nummille, sillä miltei koko reviirimme on jo etsitty. Jos hänestä ei huomisiltaan mennessä ole kuulunut, julistamme hänet kuolleeksi ja pidämme valvojaiset", Sulkatähti kertoi ja antoi murheellisen ilmeen valua kasvoilleen. Leijonakynsi tuijotti päällikköään ja kaivoi kyntensä leirin multapohjaan. Miksi he antaisivat vielä yhden lisäpäivän aikaa etsinnälle...? Nummiklaanilaisten joukosta kuului surullisia mouraisuja, mutta kukaan ei tuntunut vastustavan naaraan ilmoitusta.
"Mutta entä jos hän ei ole kuollut? Mitä jos hän käyskentelee yhä reviirillämme, on piilossa jossakin?" Kaniinisydämen iän myötä karheutunut ääni kysyi klaaninvanhimpien pesän suulta, missä hän Hämähäkkijalan kanssa istui. Leiriin laskeutui hetkeksi hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät takaisin Sulkatähteen. Päällikkö huokaisi syvään hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Me olemme tarkistaneet joen molemmat puolet klaanimme rajoille saakka. Jos hän olisi noussut ylös joesta, hänet oltaisiin varmasti haistettu. Ja me olemme viimeisen parin päivän aikana läpikäyneet reviirimme jokaisen kolkan eikä häntä ole löydetty. Tiedän etteivät kaikki ole mielissään tästä päätöksestä, mutta meidän täytyy ajatella asiaa realistiselta kannalta. Jos Usvakarva olisi elossa, hänet toltaisiin löydetty", Sulkatähti kertoi ja nyökkäsi Kaniinisydän suuntaan pahoittelevana.
"Entä, jos hän on ajatutunut reviirimme ulkopuolelle?" Klaaninvanhittaren vieressä istuva Hämähäkkijalka kysyi jo hieman huolestuneempaan sävyyn. Aukiolle puhkesi taas supina, joka oli ohi nopeasti kun päällikkö pyysi hiljaisuutta.
"Joki, minkä varelle hajujäljet veivät, vie suoraan järveen. Kuten kaikki varmasti tiedätte, järvi on matalemmalla kuin reviirimme, joten pudotus joesta järveen on varmasti ollut hänen tapauksessaan kohtalokas", Sulkatähti kertoi ja antoi nummiklaanilaisille hetken aikaa kauhistella tapahtunutta. Leijonakynsi nyökytteli itsekseen, jos naaraskin kerran oli tuota mieltä jokeen ajautumisen kohtalokkuudesta, ei pitäisi olla mitään hätää ruumiin löytymisen kanssa.
"Mutta nyt haluaisin siirtyä iloisempiin asioihin. Hiljattain pentutarhaan siirtynyt Purovirta on synnyttänyt viimeyönä uuden naaraspennun klaaniimme. Voitte jokainen käydä vuorollanne onnittelemassa Purovirtaa, Yöaskelta ja Nummipentua, mutta muistakaa olla ymmärtäväisiä, naarailla on varmasti ollut pitkä yö takanaan", Sulkatähti naukui ja suuntasi katseensa pentutarhalle, minkä suuaukolla Purovirta ja Yöaskel olivat, pienen pennun makoillen kuningattaren etukäpälien suojissa. Aukiolta kuului paljon ihastelevia naukaisuja.
"Sitten minulla olisi vielä yksi asia... Punatassu, astuisitko eteen?"
Leijonakynnen kulmat kohosivat kun Nummiklaanin vanhin oppilas asteli Seinämäkiven alle hymy huulillaan. He ilmeisesti olivat saamassa sotureiden pesään lisää asukkeja. Nuori soturi hymähti, pesä oli jo tarpeeksi ahdas ja leirin sijaitessa maan alla ei sitä uskaltanut kaivaa suuremmaksi. Kohta kolli nukkuisi mielummin ulkona kuin jonkun kanssa miltei päällekäin.
"Minä, Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Punatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti lausui muinaisia nimityssanoja.
"Lupaan", Punatassu vastasi.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Punatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Punakyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, sekä hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi", Sulkatähti naukui ja pudottautui Seinämäkiveltä alas Punakynnen eteen koskettaakseen tuon otsaa. Hurrauksien jälkeen Leijonakynsi kuuli Leopardilaikun suunalta tympääntyneen puuskahduksen. Soturi kääntyi katsomaan entistä mestariaan.
"Niin Sulkatähden tapaista korvata jonkun kuolema kahdella ilouutisella. Pitääkin alkaa varman tappamaan lisää kissoja, jos haluan Lehtitassusta soturin ennen seuraavaa viherlehteä."

Tiikerisydän suki Surupentua voimakkain nuolaisuin, kun Vääräsydän tuli tuomaan Surupennulle ja muillekkin pennuille tuoresaalista. Surupentu söi oravansa nopeasti, ei kittänyt vaan pujahti pois pentutarhasta ja suuntasi kohti parantajan pesää. Niinä kuina minä Surupentu oli ollut klaanissa hän oli oppinut olemaan hiljaa. Ja auttamaan Lehtikuuta. Surupentu toivoi pääsevänsä Lehtikuun oppilaaksi. Lehtikuu oli arka joten hän ei luultavasti lämpenisi ajatukselle mutta aina voi yrittää. Surupennun viereen tanssahteli Kuutamoklaanin oppilas, Pihkatassu. Pihkatassu oli ehkä pirtein kaikista oppilaista ja aina liikkeellä. Pihkatassu toivoi saavansa nimen Pihkahohto ja oppilas oli hyvin kunnianhimoinen. Pihkatassua ihailtiin klaanin keskuudessa pirteytensä takia, mutta oppilas keräsi paljon taisteluita ympärilleen. -Moi! Tulin juuri metsältä ja sain ihan MAHTAVAN idean, Pihkatassu ei malttanut odottaa että Surupentu pysähtyisi vaan toitotti pennun korvaan. Pihkatassu ideat olivat melko villejä joten Surupentu puditi päätään:- Ei tällä kertaa. Pihkatassu näytti pettyneeltä mutta Surupentu tiesi hyvin että Pihkatassu vain esitti. Muut eivät ehkä tienneet mutta myhvä kun sentään Surupentu tiesi. Eikö se ollut tärkeintä. Se että hän tiesi kaiken eikä edes välittänyt. Sen jälkeen mitä Surupennun ja hänen pentutovereidensa eron jälkeen tapahtui. Sen jälkeen kun Yksipentu kuoli. Sen jälkeen kun Ruusu väsyi. Niin. Siinä oli Surupennulla jo mietittävää joten parantajan pesässä nähdään, pentu.
//Joo tuota joo

Tammisydän antoi katseensa käydä läpi leiriaukiota ja hän naputteli oranssia hännänpäätään leirin nyt mutaiseen maapohjaan. Lähipäivien sateiden takia normaali hiekkapohja oli nyt yhtä savivelliä, mistä vanhemmat kissat eivät tuntuneet välittävän ollenkaan. Nuoremmat oppilaat ja pennut kuitenkin leikkivät mudassa päivittäin, kuten nytkin. Soturittaren katse lipui pentutarhan edustalla kiljuviin Monni- ja Hallapentuun, joidenka turkit olivat mudan täplittämät, kun nuo painivat ensimmäistä kertaa nähdyssä aineessa. Kuutamoklaanissa rankkasateiden jälkeen leirin pohjasta ei tullut läheskään näin mutainen, kiitos sitä peittävän havuneulamaton. Mutta hän kyllä muisti miten oli useamman kerran meinannut liukastua juostessaan leiriaukiolla rankkasateiden jälkeen. Tammisydän puri huultaan ja huokaisi syvään. Hänen ei pitäisi ajatella enää Kuutamoklaania, Puroklaani olisi nyt hänen uusi kotinsa.
"Jalotassu, lopeta! Sain juuri pestyä turkkini muutekin", läheltä kuulunut ärähdys sai soturittaren havahtumaan mietteistään ja kääntämään päätään joen vierelle. Jalotassu sekä Valkotassu istuivat joen edustalla ja vanhemman oppilaan kasvoilla oli huvittunut ilme, kun taas nuoremmalla ei niinkään.
"Anteeksi, ajattelin vain, että turkkiasi somistaisi ruskea laikku lapasi kohdalla", kolli hihitteli ja väisti ketterästi naaraan heittämää mutapaakkua. Paakku lensi kuitenkin niin lähelle Tammisydäntä, että maahan iskeytyessään mutaa roiskahti hänenkin turkilleen. Soturitar sävähti ja nousi jaloilleen, kiroten hetken tilannetta.
"Anteeksi ihan kauheasti Tammisydän!" Valkotassun hätäinen ääni kuului nyt naaraan viereltä ja kääntäessään päätään huomasi oppilaskaksikon nopeasti kipittäneen hänen luokseen.
"Ei sen ollut tarkoitus osua sinuu-"
"Sen sijaan, että vietätte täällä aikaanne vandalisoiden klaanitovereidenne turkkeja, menisitte tekin tekemään jotakin hyödyllistä!" Tammisydän sähähti ja alkoi pesemään ruskeita pilkkuja pois turkistaan. Hän olisi olettanut Jalo- sekä Valkotassun nopeasti kipittäneen pois paikalta soturittaren ärhentelyn myötä, mutta oppilaskaksikko seisoi vieläkin aloillaan.
"No me haluttaisiinkin tehdä jotakin hyödyllistä, mutta Sädetaivas ja Lumisydän on laatimassa meille jotakin kisarataa eikä me saatu mennä mukaan", Jalotassu puuskahti, Valkotassun nyökytellen vieressä. Tammisydän katsoi kissoja silmät sirillään ja murahti.
"Menkää sitten pitämään jokin tarinatuokio tai jotakin, mitä ikinä te oppilaat teettekin", soturitar maukui. Kuutamoklaanissa oppilailla ei juurikaan ollut vapaa-aikaa, ainoastaan iltaisin he ehtivät juttelemaan koko oppilasporukalla pesässään ja kertoivat toisilleen erilaisia tarinoita, aina kauhutarinoista kuuluisiin kanjonin legendoihin. Hän oli ollut yllätynyt huomatessaan, ettei Puroklaanissa oppilailta vaadittu läheskään yhtä ankaraa omistautumista soturikoulutukselle ja oppilaat saivat päivittäin viettää vapaa-aikaansa pesätovereidensa kanssa.
"Kielopuro joskus kertoi joitakin tarinoita, mutta en kyllä niitä enää muista", Jalotassu totesi.
"Voisitko... Sinä kertoa meille jotakin? Vaikka siitä millaista elämä erakkona oli?" Valkotassu kysyi hieman aremmalla sävyllä. Tammisydän lopetti kylkensä pesemisen ja katsoi hetken kahta oppilasta. Ei hän juurikaan erakon elämästä pystynyt mitään kertomaan, kun oli ollut vain hieman alle neljän vuodenajan verran yksineläjänä.
"Selviytymistähän se lähinnä oli. Jouduit itse huolehtimaan itsestäsi, eikä keheenkään voi luottaa", Tammisydän vastasi lyhyesti.
"Kerro meille joku tarina elämästäsi! Erakoille varmasti tapahtuu ihan päivittäin kaikenlaista, ruuasta tappelua sun muuta", Jalotassu naukui innostuneena ja istahti alas, kuin kielien ettei lähtisi yhtään mihinkään ennen kuin soturitar olisi kertonut tarinan. Valkotassu seurasi pesätoverinsa esimerkkiä ja istahti itsekin mutaiselle leiripohjalle. Tammisydän luimi tympääntyneenä korviaan, miksi hän olikaan valinnut oleskelupaikakseen joen vierustan? Jos hän olisi mennyt vaikkapa itsekseen metsälle, ei hänen nyt tarvitsisi toimia tarinoitsijana.
"Noo... Voisin kertoa teille tarinan, jonka emoni kertoi minulle kun olin pentu. Ehkä tekin olette kuulleet siitä, tarina on aika yleinen Kuu- siis erakkojen keskuudessa. Se sai minut olemaan nuorempana varpaillani joka hetkenä", Tammisydän selitti. Olihan hän tämän tarinan oikeasti kuullut emoltaan Hopeaviimalta, kun tuo oli kertonut sitä Tammisydämelle ja Hallatassulle kun he olivat olleet pentuja. Ei soturitar tarinaan tietenkään enää uskonut, mutta nuorena oppilaana tarina oli ollut hänllä koko ajan mielessä.
"Kerro ihmeessä, me lupaamme kuunnella!" Jalo- ja Valkotassu sanoivat miltei yhteen ääneen. Naaras nyökkäsi ja aloitti tarinan:
"Eräänä yönä kanjonissa tapahtui murha. Kaksi erakkonaarasta oli tapettu, eikä murhaajaa tiedetty. Siihen aikaan kanjonissa eli paljon erakkoja ja muinaiset klaanit Valonlaakso ja Pimeydenmetsä olivat vasta rakenteilla. Naaraiden ruumiit löydettiin elottomina, mutta täysin virheettöminä syvältä metsästä. Minkäänlaisia kamppailun jälkiä, luunmurtumia tai veritahroja ei ollut. Aluksi kaikki epäilivät kollia, joka oli erakoiden keskuudessa tunnettu. Hän oli vahvarakenteinen ja epäilyttävä, sillä hän oli syyllitynyt murhiin aiemminkin. Mutta tuolla oli alibi murhaillalle, eikä häntä voitu tuomita syylliseksi. Tapausta tutkittiin kauan, mutta tuloksetta. Asiaan kuitenkin tuli muutos, kun eräs kolli tuli kertomaan oudosta kokemuksesta, minkä oli hetkittäin kokenut. Kolli kertoi, että häneltä oltaisiin siepattu sielu."
Kaksi oppilasta henkäisivät ja vilkaisivat pikaisesti toisiaan.
"Siepattu sielu, miten se edes on mahdollista?" Jalotassu kysyi ihmetellen, mutta Tammisydän hiljensi kollin hännän heilautuksella.
"Kolli kertoi seuraavasti:
'Olin etsimässä itselleni yösijaa metsästä, kun yllättäen tunsin voimieni katoavan ja vain kaaduin maahan. Ensiksi en nähnyt kuin mustaa, mutta sitten alkoi kieppua ja keikkua ja yhtäkkiä tömähdin johonkin. Tuonpuoleinen olisi ehkä lähiten sitä kuvaava sana, vaikkei minusta tuntunut siltä että olisin ollut kuollut. Olin saapunut kanjoniin, aikaan kun sitä asuttivat isot villikissat eikä meidän kokoisista metsäkissoista ollut tietoakaan. Villikissat lähtivät jahtaamaan minua ja minun oli paettava. Juoksin niin kauan kunnes näin puun juurakossa syvän kolon, mutta ennen sinne pääsyäni näkökenttäni pimeni uudestaan. Hetken kuluttua alkoi taas se hirvittävä kieppuminen ja pian löysinkin itseni kotikisuna pehmeästä kopasta, ruokakupin vierestä. Kotikisuna olo ei ollut minulle sopivaa, sillä rajoitteita oli aivan liikaa. Onneksi näkökenttäni pimeni pian uudestaan ja pääsin pois. Ehdin käymään monessa mielenkiintoisessa ajassa ja paikassa sielunmatkani aikana, milloin tajusin, että jos haluaisin pois, minun pitäisi löytää ruumiini uudestaan. Matkani päättyi kotimetsääni ja ruumiini löytäessäni heräsin ja olin täysin ehjä ja normaali. Mutta huomasin minulle tuntemattoman kissan juoksevan pois luotani ja hänen kääntyessä katsomaan minua, hänen silmänsä hohtivat valkoisina.'
Tämän jälkeen murhien syyksi alettiin epäilemään sielunsieppausta. Tämä kolli sai kertoa tarinansa monta kertaa ja hänen on kuultu sanovan, että sielunsieppauksia on tapahtunut aikojen alusta saakka. Sielunsiepparit tarvitsevat ravinnokseen muiden kissojen sieluja ja he pystyvät metsästämään ainoastaan öisin. Jos sielut eivät pääse takaisin ruumiilleen auringon nousuun mennessä, he joutuvat sieppareiden ravinnoksi. Tämän tietyn sielunsiepparin henkilöllisyyttä ei kukaan saanut selville, mutta minäpä tiedän jotakin, jota ei kovin moni tiedä. Emoni sanoi, että on olemassa sielunsieppari suku ja tämän suvun kissoja asuu vieläkin jossakin päin kanjonia erakoiden, kuten myös klaanikissojen joukossa. Sitä ei koskaan tiedä koska he tajuavat omistavansa voimia ja kun he sen tajuavat, alkaa heidän loputon nälkänsä eikä sieppauksilta voi välttyä", Tammisydän naukui aavemaisen kolkosti tarinan loppua kohden ja virnisti nähdessään kummankin oppilaan turkit pörrössä. Kauhutarina oli tainnut kuulostaa heidän korviinsa turhankin pelottavalta ja realistiselta.
"En... En ollut kuullutkaan tällaista tarinaa aiemmin! Toivottavasti täällä ei liiku ketään sellaista joka kuuluu tuohon sukuun", Jalotassu takerteli ja nousi jaloilleen, ravistellen istumisesta puutuneita takajalkojaan.
"Toivotaan... Kiitos tarinasta, Tammisydän", Valkotassu kiitti, nousten itsekin hieman vainoharhaisen olosena ylös. Tammisydän piti naamansa juuri ja juuri peruslukemilla, oli niin lähellä ettei hän olisi purskahtanut nauruun. Oppilaat olivat tainneet pelästyä ihan kunnolla.
"Olkaahan hyvä. Eiköhän teidän pitäisi lähteä katsomaan muita pesätovereitanne, aamun metsätyspartio näytti palaavan juuri", soturitar vastasi ja katsoi kuinka oppilaskaksikko lähti ripein askelin etsimään muita klaanitovereitaan.

Yö alkoi hiljalleen muuttua aamuun ja valo alkoi hiljalleen palaamaan Puroklaanin leiriaukiolle, jonka kaislatunnelin suulla Karviaisnenä ja Lumohaukka istuivat vartioinnissa. Kaksikon oli tullut istua ja valvoa leiriä koko yön soturinimiensä saamisen takia ja se tosiaan myös näkyikin kaksikossa. Karviaisnenän silmät olivat sirillä, melkein kokonaan kiinni. Hänen ryhtinsä oli römähtänyt eteenpäin nojaavaan eikä naaras meinannut enää millään pysyä hereillä. Hänen lihaksiinsa sattui ja pisteli. Ainut asia, mikä naaraan piti hereillä oli se, ettei hän halunnut näyttää vanhemmille sotureille olevansa ihan hiirenaivo, joka ei jaksanut yhtä yötä valvoa. Lumohaukka sen sijaan, että tuo olisi ollut samanlaisessa epäryhdikkäässä asennossa, kolli istui selkä suorana paikoillaan ja tuijotti eteenpäin väsyneenä. Tuon silmien pupillit olivat viiruuntuneet ja ne vain tuijottivat tyhjyyttä edessään lähes horroksen tapaisessa tilassa.
“Väsyttääkö teitä?” ääni sai sisarukset nopeasti kääntämään katseensa heidän luokseen astelevaan Varjoturkkiin. Karviaisnenä ripeästi kasasi ryhtinsä ja räpytteli silmiään, jottei olisi näyttänyt siltä kuin olisi voinut vain kupsahtaa maahan ja nukahtaa sillä samalla sekunnilla, kun hänen kehonsa tömähti hiekkaiselle maapinnalle. Lumohaukka hieman pudisteli päätään vanhemmalle naaras soturille, joka hieman hymähtäen virnisti heille,
“Ei teidän tarvitse minulle esittää. Voitte mennä nukkumaan sotureiden pesään, muut ovat jo hakeneet teille sammalvuoteet, jottei teidän tarvitse enää uupuneena niitä tarvitse mennä hakemaan.”
“Kiitos, Varjoturkki”, Lumohaukka naukui pieni hymy kasvoillaan ja nyökkäsi naaraalle hieman ennen kuin käänsi katseensa Karviaisnenään, joka ei ollut päästänyt sanaakaan suustaan,
“Mennäänkö? Vai jaksatko vartioida vielä enemmänkin?”
“Hulluko sinä olet?” hän sihahti veljelleen hiljaisesti ennen kuin nyökkäsi ripeästi Varjoturkille kiitollisena ja nousi kankeille tassuilleen. Hieman kipeytyneitä lihaksiaan venytellen, hän vilkaisi veljeään,
“Mennään vain.”
Lumohaukka heitti hänelle huvittuneen katseen ennen kuin kaksikko lähtivät kulkemaan kohti sotureiden pesää. Karviaisnenä vilkaisi veljeään, toivottavasti heidät sammalvuoteensa olisivat taas vierekkäin -niin kuin ne olivat aina olleet.

“Karviaisnenä! Hei Karviaisnenä, herää!” Lumohaukan mumina teki tiensä Karviaisnenän uneen ja lopulta kollin äänen ollessa kovempaa kovempi, naaras päätti avata silmänsä ja räpytellä niitä valon osuessa niihin ilkeästi. Siristellen silmiään, hän käänsi päänsä suuntaan missä uskoi Lumohaukan olevan.
“No kerro, älä huuda korvaani”, hän mutisi vastaukseksi. Veljen kasvojen piirteet alkoivat hiljalleen erottua valaistuneesta pesästä ja vasta silloin Karviaisnenä huomasi kollin kasvoilla hieman panikoituneen ilmeen. Hänen korvansa hieman luimistuvat.
“Mikä on vialla? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaisesti. Ilme veljen kasvoilla muuttui hölmistyneeksi,
“Emo sai eilen pentuja.”
“Mitä?” Karviaisnenä toisti. Mistä Lumohaukka oikein puhui? Eihän emo ollut edes kertonut heille, että tuo tulisi saamaan lisää pentuja, hyvä kun naaras oli vaikuttanut edes siltä, että olisi halunnut Lumohaukkaa ja Karviaisnenää alunperinkään.
“Emo sai eilen pentuja”, Lumohaukka toisti samalla, kun tömähti istumaan. Kolli katsoi häntä kuin ei olisi uskonut itsekään, mitä oikein puhui.
“Kuulin Kielopurolta”, tuo vielä lisäsi katsoen häntä kuin pyytäen apua.
“Kuka heidän isänsä on?” Ei kai se voisi olla Kuro? Ei varmasti… Emohan oli sanonut, ettei he saaneet mennä enää katsomaan isää ja se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun he kollin koskaan näkisivät.
“Kielopuro ei kertonut enkä tainnut edes tajuta kysyä”, Lumohaukka tunnusti korviaan luimistaen.
“Kenet luulet pentujen isän olevan? Tai siis… Meidän… sisaruksiemme isän?” vaalea kolli kyseli ja loppua kohden hieman takelteli sanoissaan. Karviaisnenä katsoi veljeään ja pudisteli päätään vastentahtoisesti,
“Ne pennut eivät tule koskaan olemaan sisaruksiamme.”
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” Lumohaukka ihmetteli, muttei Karviaisnenä vastannut tuolle, kun pakotti itsensä nousemaan seisomaan siitä huolimatta, että tuntui kuin jokainen hänen lihaksensa olisi ollut jumissa. Kylmyys ei tosiaan tehnyt hyvää lihaksille. Hän hammasta purren teki tiensä ulos sotureiden pesään Lumohaukan seuratessa häntä hämmästyneenä.
“Karviaisnenä, mitä sinä oikein tarkoitat?” veli kysyi, kun loikki hänen vierelleen ja tökkäsi häntä hieman kylkeen,
“Puhu minulle!”
Hän käänsi katseensa kolliin. Tuo katsoi häntä ahdistuneen oloisena, muttei se haitannut häntä ollenkaan. Oli Lumohaukka sitten, vaikka ja mitä mieltä, se ei tulisi koskaan saamaan hänen näkökulmaansa muuttumaan siihen, että emon uudet pennut olisivat hänen sisaruksiaan millään tavalla. Hän tiesi, tai ainakin luuli tietävänsä, ettei pentujen isä ollut Kuro vaan joku muu. Jos veli halusi alkaa leikkimään isoveljeä pennulle, joilla ei ollut samaa isää kuin heillä kahdella, tehkööt tuo sen, mutta hän ei aikonut millään tavalla osallistua pentujen tulevaisuuteen. Naaraan silmät viiruuntuivat saaden Lumohaukan lopettamaan ulinansa hänen vierellään ja sulkemaan suunsa, kun kaksikko lähtivät kohti pentutarhaa. Emo sai nyt kertoa heti paikalla, mistä oli oikein kyse.
“Karviaisnenä?” Lumohaukka kutsui hiljaisesti kuin epäröiden, mitä voisi tapahtua, jos tuo ei astuisi eteen ja yrittäisi ensin itse saada selville siskonsa suunnitelmat ennen kuin olisi liian myöhäistä. Kolli asettui hänen tielleen, pentutarhan suuaukon eteen estäen hänen pääsynsä sisälle pesään. Katse naaraan kasvoilla muuttui vihaisemmaksi kuin se oli koskaan aikaisemmin ollut. Aikoiko Lumohaukka estää häntä saamasta selville totuutta tästä koko asiasta?
“Väistä”, hän sihahti, häntäänsä heilauttaen terävästi ilmassa sanattomana varoituksena veljelleen.
“En ennen kuin kerrot minulle mitä oikein olet tekemässä ja sanomassa”, kolli naukui, asettuen yhä enemmän pesän edustalle. Kollin hieman pörhistynyt turkki sai tuon näyttämään isommalta kuin tuo oikeasti olikaan. Karviaisnenä tuijotti veljeään äreänä.
“Eikö sinua muka kiinnosta millään tavalla, että kuka heidän isänsä oikein on ja mitä on oikein menossa? Yhtäkkiä emo vain saa pentuja eikä edes kerro meille siitä, ei edes vihjaile mitenkään. Pitäisikö minun muka vain hyväksyä se ja siirtyä elämässäni eteenpäin? Hiirenaivoko sinä olet?” hän lähes sähisi veljelleen. Naaraan yleensä niin siisti ja silkkinen turkki oli nopeasti pörhistynyt.
“Tietenkin minua kiinnostaa! Enkä minä mitään tuollaista väitä, miksi väittäisin?” kolli älähti ja päätään pudistellen, nielaisten hermostuneena,
“En vain halua, että sinä alat tappelemaan emon kanssa ja satuta itseäsi. Etkö voisi vähän rauhoittua? Ihan vain omaksi parhaaksesi…?”
Karviaisnenä tutki veljeään ja yritti saada selkoa tuon silmistä puhuiko kolli totta vai yrittikö tuo vain huijata häntä jostain oudosta syystä. Kolli kuitenkin näytti olevan aidosti hermostunut ja näytti siltä kuin olisi ollut todella huolestunut hänestä. Hän pudisteli hieman päätään ja yritti rauhoitella hulluna hakkaavaa sydäntään sekä ulos työntyneitä kynsiään, jotka jostain kumman syystä olisivat halunneet pureutua jonkun ihoon ja repiä sen riekaleiksi. Paremminkin hänen mielessään oli Aamutäplän kermanvalkoinen, kellertävä laikkuinen turkki ja se, mitä se näyttäisi hänen kynsiensä alla. Karviaisnenä pudisteli uudelleen päätään ja istui alas vastahakoisena. Ei hän tietenkään halunnut satuttaa omaa emoaan! Mutta miksi silti jokin hänessä halusi purkaa raivoaan Aamutäplään ja saada naaraan kärsimään. Ehkä se oli jonkinlaisen vihan, kateellisuuden ja surun yhdistelmästä syntynyt kostonhalu? Kostonhalu antaa emonsa kärsiä samanlaisella tavalla kuin hän ja Lumohaukka silloin, kun kaksikko olivat olleet pentuja ja emo oli kohdellut heitä kylmästi ja ollut aina osoittanut, etteivät he olleet toivottuja. Ja, ettei naaras antanut heidän nähdä isäänsä, joka oikeasti näytti välittävän heistä, tai ainakin siltä kolli oli vaikuttanut, kun hän oli tuon viimeksi nähnyt. Eihän emo nytkään edes ollut tullut onnittelemaan heitä soturinimien saamisesta ja siitä, että he olivat kovalla vaivalla päässeet sotureiksi. Sen sijaan tuo oli päättänyt hankkia lisää ei-haluttuja pentuja, jotka varmasti tulisivat tuntemaan aivan samanlailla kuin hänkin, toivottomaksi ja miettimään miksei emo rakastanut ja välittänyt heistä. Tai sitten pentujen isä olisikin rakastava ja Aamutäpläkin muuttuisi välittäväksi ja lämpimäksi. Karviaisnenä nosti katseensa veljeensä, joka katsoi häntä huolestuneena, muttei ollut siltikään liikkunut hiirenmittaakaan pentutarhan edestä, vaikka näyttikin siltä, että olisi halunnut tulla lohduttamaan häntä. Karviaisnenän katse ajelehti pentutarhaan. Hän ei oikeastaan tiennyt kumpaa hän olisi toivonut enemmän, sitä, että pennuilla olisi ollut samanlainen pentuaika kuin heilläkin vai, että noilla olisi ollut rakastava isähahmo ja, että Aamutäplä olisi muuttunut noiden takia oikeaksi välittäväksi emoksi.
“Haluan vain puhua hänelle”, Karviaisnenä sitten hetken hiljaisuuden jälkeen totesi hiljaisesti ja parilla askeleella oli vastakkain veljensä kanssa. Katse kylmän rauhallisena, hän pukahti tyynesti,
“Väisty tieltäni.”
“Karviaisnenä”, Lumohaukka naukui anelevasti,
“Ei minua haittaa mitä emolle tapahtuu, mutta olen vain huolestunut sinusta. En halua, että sinulle käy mitään. Ja emo on kokeneempi soturi ja osaa taistella ja hänellä on paljon sellaisia taitoja ja niksejä, joita me emme vielä tiedä ja hän voi helposti voittaa sinut. En vain halua, että sinuun sattuu.”
“Kuka puhui taistelemisesta? Kuten sanoin, haluan vain puhua hänelle”, hän sanoi ja katsoi kollia varoittavasti. Joko nyt tuo väistäisi tieltä tai hän saisi tuon siirtymään. Lumohaukka huokaisi,
“Älä tee mitään typerää.”
Hän pudisteli päätään veljelleen ja puski sitten tuon ohi pentutarhan hämärään sisätilaan. Hänellä kesti jonkin aikaa tottua pimeään ennen kuin hän erottikaan Aamutäplän pimeästä. Naaras oli nostanut päätään ja tuijotti häneen silmät viiruuntuneina selvästi osoittaen, että oli juuri kuullut kaiken. Karviaisnenä kohotti leukaansa ylemmäs. Nyt, kun emokin tiesi puheenaiheen yhtä hyvin kuin hänkin, ei tarvinnut aloittaa alusta.
“Kuka noiden pentujen isä on?” hän kysyi sen enempää epäröimättä. Aamutäplä katsoi takaisin, keltaiset silmät pimeydessä hohtaen. Kuningatar peitti hännällään pennut ja vei ne lähemmäs itseään kuin olisi kuvitellut hänen hyökkäämään viattomien pentujen kimppuun. Karviaisnenä oli vihainen emolleen, ei pennuille, joilla ei ollut minkäänlaista valinnanvaraa, että he olivat täällä.
“Kerro minulle!” hän vaati hampaat irvessä.
“Se ei kuulu sinulle millään tavalla”, tuo sihahti takaisin. Karviaisnenän huulille nousi vahingoniloinen hymy,
“Ei kuulu minulle? Sinä olet emoni ja nuo ovat sinun pentusi. Onko niiden isä Kuro vai joku muu?”
“Heidän isänsä on tästä klaanista. Sinun ei tarvitse tietää enempää”, Aamutäplä urahti hampaidensa välistä uhkaavana, mutta juuri nyt Karviaisnenää ei pelottanut emonsa käytös. Ehkä nuorempana tai pentuna häntä olisi pelottanut samanlainen käytös, mitä emo tällä hetkellä käytti. Nyt häntä ei kiinnostanut hiirenviikseäkään. Pentuna hän oli aina hakenut emonsa hyväksyntää ja sitä, että emo olisi nähnyt hyvän hänessä ja sen takia muuttunut erilaiseksi eikä ollut aina niin kylmä ja kolkko.
“Tähtiklaani siunatkoon noita pentuja, sillä sinun kanssasi ne eivät tule koskaan olemaan onnellisia. Ne tulevat vain kokemaan samanlaisen kylmän kohtelun niin kuin minä ja Lumohaukka jouduimme kokemaan. Ne tulevat aina yrittämään saada parhaan puolen esiin sinussa ja sinä tulet aina pettämään niiden odotukset, koska et sinä parempaankaan pysty”, hän antoi kaiken tulla ulos samalla, kun hän tuijotti suoraan emoaan silmiin eikä antanut heidän katsekontaktinsa rikkoutua, ei edes sillä hetkellä, kun Aamutäplän silmät olivat laajentuneet ja tuo oli nousemassa ylös.
“Sinä se et tiedä mitään. Et voi sanoa mitään, jos et tiedä yhtään mitään”, emo ärisi ja näytti siltä kuin olisi voinut seuraavaksi hyökätä hänen kimppuunsa.
“Aika ironista. Aiotko hyökätä minun kimppuuni ja osoittaa pennuillesi heti jo ensi kättelemällä minkälainen heidän emonsa tulee olemaan? Ja tietämisestä, miten minä en voisi tietää, jos olen ollut sinun kasvatukseksi alaisena ja kokenut sen kaiken?” hän hymähti emolleen ja kuuli kuinka Lumohaukan askeleet lähestyivät häntä takaapäin. Hän väräytti korvaansa ilmoittaakseen veljelleen, että oli kyllä kuullut tuon.
“Sano Kotkamielelle, että hänen pitää kasvattaa pennut itse tai niiden emo tulee pilaamaan ne”, hän heitti saaden emonsa pysähtymään ja tuijottamaan häntä kuin olisi nähnyt tähtiklaanilaisen.
“Karviaisnenä?” Lumohaukka kuiskasi hiljaisena ja Karviaisenän kääntäessä katseensa veljeensä, katsoi tuo vain ja ainoastaan häntä huolestuneena eikä edes luonut katsettakaan emoonsa.
“Lumohaukka?” Aamutäplä naukui, muttei Lumohaukka noteeranut emoaan millään tavalla vaan jatkoi siskonsa katsomista. Veljen vaalean meripihkaisten silmien ainoa katsemiskohde oli hänen siskonsa.
“Mennään”, Karviaisnenä naukui ja loi vielä katseen emoonsa ja tuon jalkojen juuressa mönkiviin karvapalloihin. Hän loi niihin kylmän katseen ennen kuin käänsi selkänsä emolleen ja lähti Lumohaukan seuratessa ulos pesästä.

Jääsilmä raotti hitaasti silmiään ja säpsähti huomatessaan kissan kasvot omiensa edessä.
"Ja hän heräsi viimein! Oli jo aikakin, aurinko laskee tuota pikaa", Matukan tuttu ääni naukaisi suoraan nuoren soturin yläpuolelta.
*Matukka... Minä nyljen sinut aivan juuri...* Naaras ajatteli mielessään ja nousi varovaisesti istumaan, ollessaan vielä hieman tokkurainen unien jäljiltä. Hän katseli ihmeissään ympärilleen.
*Mikä aika, mikä paikka, mitä on oikein tapahtunut?* Jääsilmä käänsi katsettaan Matukkaan päin ja katsoi tätä kysyvästi.
"Olet nukkunut nimityksestäsi lähtien ja nyt meidän on aika lähteä Tulikammiolle. Tiedäthän? Soturinimitys, Tulikammio, laavan yli hyppääminen?", kokenut soturi naukaisi rennosti ja viittoi hännällään nuorta soturia seuraamaan häntä. Naaras nousi hitaasti ja parhaansa mukaan viivytellen ylös.
*Voi ei... Onko nyt jo hyppyni aika? En varmasti tule selviämään siitä.* Jääsilmä ajatteli haikeana. Ja tätä hyppyä hän ei voisi jättää välistä, Kuolontähti määräisi muuten koko Luuklaanin hänen kimppuunsa eikä hän saisi armoa. Hän menettäisi henkensä joka tapauksessa, joko laavassa palaen tai klaanitovereidensa raatelemana. Punaoranssiturkkisen kissan suru ja ahdistus paistoi ilmeisesti aika vahvasti hänen katseessaan, sillä hetken kuluttua Matukka tuli takaisin hänen luokseen ja hymyili pienesti.
"Hei, ei se hyppy kamalan iso ole. Otat vain hyvin vauhtiat ja ajoitat askeleesi oikein niin pääset varmasti helposti yli. Enemmän olisin huolissani varapäälliköiden hyppypaikasta, se on melkein puolet pidempi kuin sotureiden!" Kokeneempi soturi selitti ja kulki ensimmäisenä ulos sotureiden pesästä, Jääsilmä vanavedessä maleksien. Hän oli hiljaa, sillä ei osannut vastata Matukan selitykseen mitenkään. Tuleva pelotti häntä liikaa, niin paljon ettei hän edes viitsinyt ärhennellä kollille tai vihoitella siitä miten Kuolontähti nöyryyttäisi häntä sillä, että lähetti Matukan sijastaan valvomaan hyppyä. Leiriaukiolla harva kissa toivotti onnea nuorelle soturille ja leiristä ulos päästyään hän antoi pienen kyynelnoron valua poskipäitään pitkin maahan. Jääsilmän pää valahti toivottomana alas. He ehtivät kävelemään pikkuhetken, kun tuttu ääni herätti jälleen naaraan ajatuksistaan.
"Oletko käynyt Tulikammiolla aikaisemmin? Minun on myönnettävä, että muistikuvani reitistä hyppytasanteille ovat huterat, joten korjaa vain jos olemme menossa väärään suuntaan. Mentäisiinkö muuten hyppysi jälkeen syömään jotakin? Olet sen jälkeen varmasti todella nälkäinen, jos vaikka metsästettäisiin klaanillekin samalla?"
Jääsilmä ei edes kunnolla kuunnellut loppuun kokeneemman soturin höpinöitä, ainoastaan nyökkäsi surkeana ja jatkoi vuoristopolulla maleksimista.

Viimeinkin perille päästyään, oli aurinko jo ehtinyt laskemaan ja kuu nousemaan. He olivat joutuneet kääntymään muutaman kerran ympäri, matukan johtaessa heitä harhaan, mutta nyt Matukka ja Jääsilmä seisoivat oikean vuoristoluolan suuaukon edessä ja näkivät luolassa vain pelkkää pimeyttä. Nuori soturi tunsi tärisevänsä, ei kylmästä, vaan kauhusta. Kokeneemman soturin johdolla he lähtivät kulkemaan pimeää käytävää pitkin ja naaras tunsi kuinka maa vietti hieman alemmas. Vuoriston seinämät olivat kosteat ja mitä alemmas he menivät, sitä lämpimämmäksi maa tassujen alla ja ilma muuttui. Jääsilmä ei ikinä ollut käynyt hyppytasanteilla, ainoastaan Kuukivellä Kuolontähden kanssa. Pian hohkava punainen valo ylsi käytävään ja kissakaksikko saapui hyppytasanteille. Ilma oli hiostava ja kuuma, eri hajuisia höyrypilviä leijaili ympäri tasannetta. Nuori soturi ei edes halunnut katsoa tasanteen reunalta alas, laavan punainen hehku mikä heijastui Tulikammion seinissä riitti hänelle.
"Sinun täytyy ilmoittaa ikäsi", Matukka sanoi hiljaa ja vilkaisi vieressään tärisevää Jääsilmää. Pitihän nyt Pimeydenmetsän henkien tietää kuinka nuoren sielun saisivat joukkoonsa.
"27 kuuta...", nuori soturi ilmoitti ääni väristen.
"Jääsilmä, on aika todistaa oleko aidosti uskollinen Luuklaanille... Öhh.. Miten se nyt meni? Hyppää Tulikammion yli ja... Ja toivo että Pimeydenmetsän henget antavat sinulle armoa?" Matukka takelteli seremoniasanojen kanssa. Jääsilmä mulkaisi kokeneempaa soturia äkäisenä. Voisiko hän enää yhtää enempää törttöillä nuoren soturin hyppyseremonian kanssa?
"Voit nyt lausua puheesi Pimeydenmetsän hengille", kokenut soturi lisäsi vielä pikaisesti ennen kuin astui sivummalle. Naaras seisoi aloillaan ja suuntasi katseensa vastakkaiselle tasanteelle. Hyppymatka tuntui niin pitkältä... Jääsilmä kiersi pienen ympyrän, tarkkaillakseen mistä kohdasta olisi hyvä lähteä juoksemaan ja mistä ponnistaa. Hän vilkaisi pikaisesti Matukkaa, joka nyökkäsi takaisin. He eivät voisi koko yötä viettää kammiolla. Nuori soturi asettui suoraan juoksulinjaan ja sulki silmänsä.
"Voi Pimeydenmetsän henget... Olen aina ollut uskollinen Luuklaanille, antakaa minun selvitä tästä...", hän aneli juuri ja juuri ääneen. Sitten naaras lähti juoksuun. Hän ei ollut ennättänyt edes ketunmitan päähän reunasta kun joutui jarruttamaan ja kiepsahti ympäri turkki pörröllä.
"Ei, EI, minähän en tätä tee. Tämä on täysin idioottimaista ja hullua, Matukka, etkö voi vaan sanoa, että selvisin hypystä? Teen ihan mitä tahansa!" Jääsilmä naukui hysteerisenä ja antoi kynsiensä työntyä ulos. Matukka asettui tunnelin suuaukon eteen, tukkien näin nuoren soturin turvallisimman pakokeinon.
"Jos yrität paeta, minulla on lupa tappaa sinut. Yritä uudestaan, meillä on vielä aikaa", kokeneempi soturi murisi ja paljasti omat kyntensä. Naaras jätti kalliopintaan pieniä valkoisia viivoja kävellessään eteenpäin kynnet esillä ja harkitsi todella vahvasti kollin kimppuun käymistä.
"Kaikki tietävät mitä on tapahtunut, jos palaat itseksesi leiriin. Etkä sinä pysty erakkona elämään", Matukka murisi, hänen häntänsä heiluen villisti puolelta toiselle. Kolli olisi valmist puollustamaan itseään ja varmasti valmis myöskin tappamaan Jääsilmän. Nuori soturi tunsi kyynelien valuvan poskiaan pitkin ja hän puri hampaitaan yhteen ahdistuksesta. Kokeneempi soturi oli oikeassa, ei naaras pystyisi elättämään itseään yksin. Ja ainoa tapa selvitä ulos hengissä ja haavoittumatta olisi hypätä. Hän puristi silmänsä kiinni ja hitaasti kääntyi taas juoksulinjaansa. Punaoranssiturkkinen kissa kohotti katseensa taivaalle, mitä ei juurikaan näkynyt höyrypilvien seasta.
"Tämä on hullua, tämä on täysin hullua...", Jääsilmä toisti itsekseen ja veti viimeisen kerran syvään henkeä, ennen kuin lähti juoksuun. Juoksumatka tuntui samaan aikaan ikuiselta, samaan aikaan menevän aivan liian nopeasti. Hän ponnisti vauhtia aivan tasanteen reunalta ja kurotti etukäpäliään saadakseen otteen vastakkaisesta tasanteesta. Hyppy meni ohi yhdessä hujauksessa ja nuori soturi tunsi kun hänen yläruumiinsa tömähti tasanteelle. Samalla hän tunsi myös hurjaa vauhtia liusuvan alas. Kyyneleet sumensivat kokonaan hänen näkökenttänsä. Naaraan takajalat hakivat kalliosta otetta, samalla kuin hän yritti vetää itseään ylös. Jääsilmä tunsi kaikissa tassuissaan muidenkin kissojen kallioon tekemät kynnenjäljet, kun heidän hyppynsä on jäänyt hieman lyhyeksi. Sihisten hän yritti vetää itseään ylös ja inahti, kun tunsi terävän kallioreunan repäisevän hänen vatsaansa haavan. Adrenaliiniryöpyn saadessaan hän ponnisti kaikilla voimillaan ja sai kuin saikin toisen takajalkansa tasanteen reunalle. Nuori soturi veti itsensä ylös ja nopeasti kipitti kauemmas reunasta. Hän oli tehnyt sen, hän oli päässyt yli.

Viileä tuuli puhalsi kohti Pajutassun kasvoja sai tuon hieman pörhistämään turkkiaan. Hän oli ollut parantajan pesällä jo ihan tarpeeksi, ainakin omasta mielestään. Hän ei ymmärtänyt miksi häntä piti pitää siellä, jos hän oli jo tarpeeksi vahva itse lähteäkseen kävelemään. Kyllähän haavoihin sattui ja kirveli vielä ja välillä hänen oli ihan tosissaan purtava hammasta lähtiessään liikkeelle, muttei se ollut häntä millään tavalla hidastellut. Ja muutenkin, soturin oli oltava vahva ja kestettävä kipua. Eikö niin? Luuklaanilaiset eivät olleet heikkoja eikä ollut hänkään! He eivät ehkä olleet Pihlajatassun kanssa syntyperältään luuklaanilaisia, mutta he olivat varttuneet tässä klaanissa ja juuri sen takia hän vannoikin uskollisuuttaan Luuklaanille. Ja niin siskokin varmasti teki. Olihan naaras hänellekin osoittanut sanattomasti, että oli todella uskollinen Luuklaanille eikä koskaan pettäisi sitä.
“Täällä sinä vain aukaiset uudelleen jo melkein parantuneet haavasi. Luuletko olevasi jotenkin erityinen vai vain hiirenaivo, joka luulee, että minä tulen tuhlaamaan koko yrttivarastoni sinuun?” Myrkkymarjan ärsyyntynyt ääni kuului aivan kollioppilaan takaa ja sai hänen pänsä nopeasti kääntymään taaksemmas, jotta hän pystyi näkemään ruskeaturkkisen parantajan, jonka kasvoilla oli tyytymätön ilme. Hän nosti vanhemmalle naaraalle hieman kulmiaan,
“En minä ole milloinkaan pakottanut sinua hoitamaan minua. Jos minä aukaisen haavani, se on minun oma syyni eikä kuolemani millään tavalla kosketa sinua.”
“Ja luuletko, ettei yhden soturin elämä merkitse mitään? Tulevana soturina luulin sinun olevan hieman järkevämpi”, Myrkkymarja hymähti kolkolla äänensävyllä ja katsoi häntä hieman siristäen silmiään,
“Miten luulet, että klaaniin tulee uusia sotureita, jos kaikki oppilaat kuolevat ennen soturiksi tulemista eikä pentuja ole?”
Pajutassu katsoi vierelleen tullutta naarasta hieman hämmentyneenä, mutta peitti sen nopeasti pienen virneen alle,
“Ainahan pentuja voi varastaa muilta klaanielta. Oletko aivan unohtanut sen?”
“Ja sillä tavalla monet kissat voivat menettää henkensä, jolloin se ei ole järkevää. Pentujen kasvatukseen kuitenkin menee monia kuita ja heidän takiaan kuolleet soturit vain saavat klaanin näyttämään heikommalta. Mitä me teemme pienillä kirppusäkeillä, jotka eivät vielä osaa edes puolustaa itseään? Niitä pitää hoitaa ja kasvattaa sekä ruokkia”, parantaja naukui koleasti, häntä tarkkaillen viiruuntuneilla silmillään. Pajutassu katsoi naarasta takaisin miettien, miten voisikaan kommentoida tuon äsken sanomaa. Myrkkymarja oli ihan oikeassa, mutta toisaalta, jos soturit saisivat itsensä tapetuiksi vain sen takia, että menivät varastamaan pentuja, olivatko nuo oikeasti soturinimiensä arvoisia? Se, että tapattaisi varastaessaan hiiren kokoista pentua, miten voisi olla niin heikko, että menettäisi henkensä sen takia?
“Jos pennut ovat sinulle niin tärkeitä klaanin puolesta…”, Pajutassu aloitti katsoessaan naarasta, “Mikset sitten hanki niitä itse?”
“Luuletko, että minulla olisi aikaa kasvattaa niitä, jos teen samalla parantajan hommia?” Myrkkymarja sihahti. Naaraan katse näytti kyseenalaistavan häntä ja hänen äsken sanomiaan sanoja.
“Mutta onhan sinulla Mustakipinä. Onhan hänkin jo parantaja ja pystyisi varmasti hoitamaan sinunkin parantamishommasi, kun sinä hoitaisit pentuja siihen asti, että ne olisivat tarpeeksi vanhoja pärjätäkseen ilman sinua”, Pajutassu väitti vastaan katsellessaan naarasta kummastuneena. Eikö uusien pentujen hankkiminen klaaniin olisi vain plussaa? Sitä kautta, klaani olisi vahvempi eikä sen tarvitsisi pelätä, ettei oppilaita ja sotureita olisi tarpeeksi?
“Pajutassu! Olet jo jalkeilla?” Kaksikon tulistuneen katsekontaktin katkaisi Pihlajatassun innostunut ääni, joka sai Pajutassun unohtamaan sillä samalla sekunnilla parantajan ja siirtämään katseensa siskoonsa, joka ravasi hänen luokseen hymy kasvoillaan. Myrkkymarjan tuhahdus sai vain kollioppilaan väräyttömään korviaan, kun hän nousi tassuilleen ja tassutteli siskoaan vastaan. Pihlajatassu ei kauaakaan miettinyt, kun loikkasi veljeään kohden ja kaatoi tuon voimalla maahan. Pajutassu ähkäisi hieman kipeän kylkensä iskeytyessä maahan ja huitaisi tassullan päälleen asettunutta sisarustaan kasvoihin.
“Etkö sinä hiirenaivo muista, että minulla on kipuja?!” hän ähkäisi tuolle saaden Pihlajatassun virnistämään,
“Et sinä voi enää olla niin kipeä, jos jaksat jo valittaa tuolla tavalla ja ilmestyä ulos parantajankin pesästä!”
“Ketunläjä”, hän puhahti naarasoppilaalle ja potkaisi hellästi takajaloillaan tuon vatsaa, jotta sai sisaruksensa väistämään sivuun. Hän pyörähti jaloilleen ja irvisti hieman, mutta petti kivun virnistyksen alle ja katsoi sitten siskoaan.
“Mikä sinut toi tänne? Ei sinua olekaan näkynyt hetkeen. Unohditko minut kokonaan?” hän hymähti saaden Pihlajatassun virnistämään ilkikurisesti,
“Tiedäthän veli rakas, että meidän joidenkin on jatkettava koulutusta ja hoidettava oppilaiden tehtäviä?”
“Aiotko saada soturinimesi ennen minua? Senkin petturi”, hän murahti leikkimielisenä ja yritti uudelleen huitaista tassullaan sisarustaan, mutta tuo nopeasti väisti häntä, ilkikurisen pilkkeen kimmeltäessä naaraan silmissä.
“Pitäähän elämän jatkua, eikö niin? Eikä kukaan käskenyt sinua haavoittumaan niin pahasti, se on sinun ihan omaa syytäsi”, Pihlajatassu kertoi, lähes kehräten. Naaras selvästi halusi ärsyttää häntä. Pajutassu nosti toista kulmaansa tuolle.
“En minä voi millään hallita kissojen mieliä enkä olisi voinut saada sitä vihollissoturia muuttamaan mieltään minun listimisestäni”, hän sanoi, kohauttaen olkapäitään. Pihlajatassu hymähti.
“Kaipa sitten niin. Muuten..”, naaras naukui ja katsoi häntä uteliaana, vilkaisten hieman hänen taakseen ennen kuin katsoi taas häntä,
“Mitä sinä puhuit Myrkkymarjan kanssa?”
“Pennuista”, Pajutassu vastasi ja huomatessaan sisaruksensa silmien leventyvän hämmästyksestä, hän nopeasti jatkoi,
“Puhuimme siitä kuinka minun haavojeni uudelleen avautuminen voisi johtaa hengenlähtööni ja siitä kuinka hän ei aikoisi käyttää kaikkia yrttejään niiden parantamiseen vain ja ainoastaan sen takia, että minä muka ihan itse toivoisin omaa kuolemaani. Kerroin hänelle sitten, ettei yhden soturin elämän menettäminen varmasti nyt niin kauheaa voisi olla, mihin hän vastasi, että kyllä se muka olisi ja, että klaani voisi olla heikompi, kun pentujakaan ei ole. Hämmästelin asiaa ja kerroin hänelle, että kyllähän me voisimme varastaa pentuja klaanillemme, jos tilanne muka oikeasti olisi niin vakava, mihin hän kommentoi, että se saattaisi saada lisää sotureita kuolemaan. Mutta eikö se vain tarkoittaisi, että ne soturit olisi heikkoja? Kuitenkin… Sanoin sitten hänelle, että jos hän oikeasti on niin huolestunut siitä, miksei hän itse hanki pentuja ja hoida niitä siihen asti, että ne ovat tarpeeksi vanhoja pärjätäkseen itse? Ehdotin, että Mustakipinä voisi siihen asti hoitaa parantajanhommia, kunnes hän on taas palannut parantajaksi pentujen pystyessä pärjäämään itsekseen.”
“Ja mitä sitten?” Pihlajatassu uteli katsoessaan häntä aidon kiinnostuneena. Pajutassu kallisti päätään,
“Ja mitä sitten? Ei sen jälkeen kerennyt tapahtumaan mitään, kun sinä tulit ja keskeytit meidät.”
“Miten minä olisi voinut tietää, että te puhuitte tuollaisista asioista ja keskeyttäisin teidät, jos vain halusin tulla katsomaan sinua, kun sinua ei ole näkynyt hetkeen parantajan pesän ulkopuolella?” naarasoppilas tuhahti, häntäänsä terävästi ilmassa heilauttaen. Pajutassu naurahti pehmeästi ja puski sisarustaan,
“En minä sinua syytäkään.”
“No hyvä”, naaras murahti vastaukseksi, vaikka naaraan kasvoilla näkyikin ärtymyksen lisäksi myös huvittuneisuutta. Oppilas katsoi Pajutassua ja tönäisi häntä takaisin, silmät ilkikurisina loistaen,
“Aiotko sinä alkaa isäksi Myrkkymarjan pennuille, vai?”
“Mitä sinä oikein höpötät? Hiirenaivo!” hän huudahti läpsäistessään siskoaan ja sitten juoksi karkuun Pihlajatassua, joka huusi hänen peräänsä, että aikoisi tappaa hänet vihollissoturin puolesta, jos vain saisi hänet kiinni.

Unessani istuin vielä Tiikerikuu vierelläni. Ei hän ollut perin mukava mutta niin itsevarma että kiinnitti huomion siihen. Kirkaslintu olikin saamassa pentuja mutta kuoli sitten Tiikerikuun kanssa. Asia nyt vain sattui olemaan niin että minäkin saisin pentuja. En tiedä olisiko oikein sanoa tämä Kirkaslintua ajatellen muttei naaras ollut kovin hyvä emo, entisten pentujen aikana, kun hän huolehti hetken Lumihännän pennuista. Ainakin pennut saivat tarvitsemansa huolenpidon. Ja turvan. Minä olin sitten se luotettava Kirkaslinnun ja Tiikerikuun kuoleman jälkeen. Mutta Kuutamotassu oli alkanut kasvamaan erilleen muista ja Kaislatassu tuntui jotenkin välttelevän minua. Kai se johtui siitä kun kerroin heille syntyvän pian melkein kuin sisko- ja/ tai velipuolia. Annoin heille aikaa sulattaa uutisen muttei minulla enään riittänyt kärsivällisyytä. Tiikerikuu näkyi unissani yhä enemmän, ja pennut välttelivät minua. Mahtavaa. -Hei, Ruusulaulu, kuulitko? Sinun pitäisi tulla partioon nyt heti eikä kuun päästä, Punaliekki huhuili joten venyttelin ja lähdin kohti pesän suuaukkoa. -Kai se on pakko, vitsailin noustessani sammaleilta. Suuntasin kohti leirin sisäänkäyntiä jossa huomasin partion odotttavan minua. Punaliekki oli kiirehtinyt sinne ja näytti toimivan partion johtajana. Partioon kuului myös Kuplamyrsky ja Kaislatassu mestarinsa kanssa. Minun siis odotettiin tulevan viidenneksi partioon. Punaliekki kertoi partion olevan normaali metsästyspartio. -Menemme metsästämään vuoristoon päin, sinne missä nyt sitten onkin vielä riistaa.

Kävelin Kuplamyrskyn vieressä vaitonaisena. En ollut huomannut vielä kuudennen kissan, Lintusiiven olevan mukana. Kolli oli melko pienikokoinen ja vältteli syömistä. Kylkiluut näkyivät ja parantajat pähkäilivät miten kollin saisi syömään. Tuo oli luultavasti nytkin nälkäkuoleman partaalla eikä edes vilkaisutkaan minuun saati sitten kehenkään. Lintusiipi traumatisoitui pentuna kun hänen emonsa kuoli myrkylliseen/myrkytettyyn variksenruokaan jota kaksijalat olivat muokanneet saaden siitä herkullisen näköisen. Ratamosiipi oli se ''onnekas'' joka sai syödä sen hiiren. Lintusiipi ei syönyt mutta muuten kai hän voi kokoajan ihan hyvin. En tiedä onko suru hyvinvointia mutta ainakaan iloisuus ei ole elintarve. Luulisin ainakin. No kuitenkin. Sain jo matkalla pari kalaa jotka huomasin vedessä, tarkkanäköinen kun olin, ja siitä vain parani. Kotimatkalla kannoin viittä kalaa. En huomannut Kaislatassua ennenkuin oppilas avasi keskustelun naukumalla hei tai jotain sinne päin. Kaislatassu oli jo sulattanut ujoidestaan palasia mutta silti naaras ujosteli todella paljon. -Hei, Kaislatassu, minä sen siaan aloitiin keskustelun reippaammin. -Tuota minua on vaivannut viime päivinä yksi asia, naaras meni suoraan asiaan kainostelematta yhtäään. Mietin mikä se voisi olla. -No, kerro sitten, lopulta tokaisin, vähän peloissani mikä asia olisi. -Kuka on sitten meidän ''ottoemo'' jos sinä saat pentuja, oppilas maukui pelokkaammin itsekkin. -Höpsis, minähän olen teidän ''ottoemonne'' aina.

"Pikkutassu sinä olet nukkunut jo ainakin kolme auringonkiertoa, mennään jo! Minä haluan nähdä sen uuden pennun kenet isä ja Uskosielu oikein toi tänne", Tuhkatassu marisi ja tökki nuorempaa sisartaan hereille. Edellisenä päivänä oli Vuoristoklaanin pentutarha saanut täydennystä ja harmaaturkkinen oppilas halusi kuollakseen nähdä uuden pennun. Aaltotähti oli kuitenkin sanonut pennun olleen juuri syntynyt eikä sitä saanut mennä heti katsomaan.
"Vielä hetki jooko? Ei se pentu mihinkään karkaa", Pikkutassu aneli ja vetäytyi kauemmas isosiskonsa tassun ulottuvilta. Sinisilmäinen naaras käänsi ärsyyntyneen katseensa vuorostaan Kurkitassuun, joka seisoi sisarensa vierellä hiljaa.
"Kurkitassu, voisitko sinäkin vuorostasi sanoa jotakin?" Tuhkatassu pyysi ja viittoi pikkuveljeään yrittämään saamaan mustaturkkista oppilasta jalkeille. Kolli ei kuitenkaan ehtinyt saamaan sanaakaan suustaan, kun leiriaukiolle iski kova hälinä, niin kova että se herätti Pikkutassunkin huomion. Kolme oppilasta kipittivät pikaisesti pesänsä suuaukolle tarkastelemaan tilannetta. Oliko klaaniin saapunut lisää uusia pentuja?
"Missä Perhostassu on, mitä hänelle on oikein tapahtunut?" Sorasydämen miltei hysteeriseltä kuulostava ääni kysyi parantajan pesän edustalta, missä soturitar oli Ruskasiiven kanssa nenät vastakkain. Naaraan laikukas turkki oli pörhentynyt ja selkä hieman kaarella, kertoen että hän vaatisi vastauksen tai mottaisi edessään olevaa soturia kuonoon. Kollin onneksi Taivaslilja saapui pesästään ja asteli tuon vierelle.
"Ruskasiipi toi Perhostassun tänne, ilmeisesti aamun rajapartiossa oli tapahtunut jonkinlainen onnettomuus minkä johdosta Perhostassu menetti tajuntansa törmätessään kiveen. Epäilen ettei kiveen törmääminen aiheuta kuitenkaan noin vahvaa tajuttomuutta eli hän on saanut sitä aikaisemmin muitakin iskuja päähänsä", Taivaslilja selitti ja jäi hetkeksi miettimään paikoilleen omaa selitystään. Sorasydän päästi suustaan parahduksen ja pyysi nähdä pentunsa, mihin parantaja joutui vastaamaan kieltävästi. Opaalitassu oli vielä viimeistelemässä oppilaan hoitoa. Tuhkatassu käänsi päätään ja huomasi Marjaleuan sekä Purojuovan istuvan aivan kiinni toisissaan, nuorempi soturitar selvästi huolestuneempana kuin emonsa. Myöskin lähiställä oleva Pisaraturkki tuntui kuuntelevan tarkasti parantajan selityksiä ja tuon häntä heilui levottomasti puolelta toiselle. Oppilas kurtisti kulmiaan, mistä lähtien soturia oli kiinnostanut Perhostassun hyvinvointi?
"Tuhkatassu katso!" Pikkutassu sihahti isosikonsa viereltä ja katsoi karvat pystyssä leirin suuaukkoa kohti. Tuhkatassu käänsi päänsä suuaukolle ja tunsi henkensä salpaantuvan. Aamun rajapartio palasi, mukanaan Jäkäläaskel sekä Sädeloiste, jotka kantoivat jonkun ruumista mukanaan. Kahdella soturilla ei kuitenkaan ollut kiire ja heidän kasvoillaan oli tummat ilmeet. Jotakin pahaa oli tapahtunut, jotakin peruuttamatonta.
"Onko tuo... Korpinkutsu?" Tuhkatassu kysyi kauhuissaan ja käänsi katseensa takaisin parantajan pesälle, kuullessaan Perhostassun vaikeroivan äänen. Naarasoppilas seisoi hieman huojuen Opaalitassu vierellään ja kyyneleet valuivat tuon poskille. Sorasydän kiiruhti oitis tyttärensä viereen ja tuki tuota toiselta puolelta. Raidalliselle kissalle ei voinut olla käynyt kamalan pahasti jos hän kerran jalkeilla jo oli.
"Hän... Hän lähti perääni kun putosin. Ja nyt hän on kuollut. Tämä on täysin minun syytäni...", Perhostassu itki. Tuhkatassu tunsi painavan tunteen rinnallaan. Naarasoppilas ei varmasti ikinä lakkaisi syyttämästä itseään tuon kiltin soturin kuolemasta.
"Oliko Korpinkutsu sinulle jotenkin tärkeä Tuhkatassu? Harjoittelitteko paljon yhdessä? Otan osaa menetykseesi."
Harmaaturkkinen oppilas tunsi lämpimän kehon istuvan viereensä ja sivulle katsoessaan oli Pikkutassu painautunut isosiskonsa turkkiin kiinni. Tuhkatassu ei ollut edes itse tajunnut itkevänsä ja pyyhikin nopeasti kyyneleensä.
"Ei ollut... Mutta hän oli läheinen isän ja emon kanssa", harmaaturkkinen oppilas vastasi. Hän nosti katseensa sisarestaan ja suuntasi sen päällikön pesälle minkä edustalla Aaltotähti ja Kaunokirjo istuivat, selvästi murtuneen näköisinä.
"Meidän pitäisi mennä varmaan heidän luokseen", Kurkitassu ehdotti ja nopeasti kolme oppilasta nousivat ylös ja kipittivät leiriukion halki vanhempiensa luokse.
"Otamme osaa...", Tuhkatassu sanoi sisaruksiensakin puolesta saapuessaan Aaltotähden ja Kaunokirjon luokse. Emo painautui heti vanhimpaan tyttäreensä kiinni ja lempeästi kehräsi tuota vasten. Soturittaren kehräys rauhoitti harmaaturkkisen oppilaan mieltä hiukan, mutta ei parantanut menetyksen tuskaa.
"Menisimmekö syömään yhdessä? Eiliseltä on vielä riistaa jäljellä", Aaltotähti ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen. Vastaukseksi isä sai vain hiljaisia nyökkäyksiä perheeltään. Tuhkatassu lähti Kaunokirjo vierellään huterasti kävellen kohti tuoresaaliskasaa. Huterasti sen takia, että emo ei omalta itkemiseltään meinannut nähdä välillä tassuihinsa. Päällikkö valitsi itselleen ja kumppanilleen punatulkun ja pennuilleen hyvin syöneen myyrän. Harmaaturkkinen oppilas löntysti raskain askelin luolan seinämän viereen ja laski isänsä sekä Kurkitassun väliin maate. Pikkutassu ja Kurkitassu alkoivat molemmat jäystämään myyrää suurella ruokahalulla, mutta Tuhkatassulla ei ollut nälkä. Hän lähinnä vain nyppi kuivia jänteenpaloja mitä hänen sisaruksensa jättivät syömättä.
"Aaltotähti? Saanko liittyä seuraanne?" Uskosielun kysymys keskeytti heidän ruokailunsa. Aaltotähti päätään nostamatta nyökkäsi kokeneelle soturittarelle ja jatkoi punatulkun syömistä. Tuhkatassu seurasi kuinka kermanvaalea naaras asettautui heitä vastapäätä syömään ja laski rinnalleen pienen valkoruskean pennun. Harmaaturkkista oppilasta harmitti ajatus ettei hän enää ollut yhtä innoissaan nähdessään uuden tulokkaan, kuin mitä muutamaa hetkeä aikaisemmin oli ollut. Myös Uskosielun kasvoilla oleva surullinen ilme muistutti Tuhkatassua siitä, että kokenut soturitar oli myös juuri menettänyt hyvän ystävänsä.

//Toivottavasti en nyt pelaillut muiden hahmoilla liikaa. >.<

Aluksi Tähtipennulla oli lämmin ja turvallinen olo. Useat hajut pyörivät hänen ympärillään, joista voimakkain oli maidon lämmin tuoksu. Hän tunsi koko pienen kehonsa olevan saarrettu lämpimillä ruumiilla jotka välillä tönivät häntä kivuliaastikin. Sitten, yksitellen, lämpimät ruumiit ja hajut hänen ympäriltään katosivat. Sitten iski kylmä ja nälkä. Vaikka pikkuinen pentu kuinka vikisi ja huusi, ei lämpö enää palannut tai maidon tuoksu tullut takaisin. Sen sijaan hänen niskanahkaansa tartuttiin ja pitkään kestävä roikkuminen ja keikkuminen alkoi. Kylmä lehtisateen tuuli pörrötti pikkuisen neidin vatsakarvaa ja hän kiersi häntänsä toisen takajalkansa ympärille, vaikkei se lämmittämisessä oikein auttanutkaan. Sitten hänet laskettiin maahan ja lämpö ja kaksi tutuista tuoksuista palasivat hetkeksi. Maitoa Tähtipentu ei kuitenkaan vieläkään haistanut. Hetken päästä yksi tuoksu ja lämmin keho hänen viereltään katosi ja pentu huusi itkien tuon perään. Mihin kaikki ne tutut hajut oikein katosivat? Ja taas roikkuminen alkoi ja se kesti tällä kertaa hyvin pitkään. Neitokainen tunsi nukkuvansa suurimman osan matkasta ja havahtui vasta silloin kun hänet laskettiin uudemman kerran alas ja lämmin keho kyyristyi hänen ympärilleen.
"Rakastan sinua Tähtipentu. Tiedän että olet vahva pikkuinen, sinä selviät kyllä elossa leiriin asti. Toivottavasti näemme pian uudestaan."

~~~ Puolikuuta myöhemmin ~~~

"Peippospentu ja Pikkupentu, väistäkääpä nyt! Tähtipentu avaa kohta silmänsä ja tarvitsee tilaa", Tähtipennulle jo tutuksi tullut naarasääni naukui. Tämä ääni ei kuitenkaan yhdistynyt siihen samaan tuoksuun, mitä hän oli ensimmäisinä hetkinään haistanut. Se ei tuntunut niin turvalliselta. Naaraspentu avasi pikkuhiljaa silmänsä ja kurtsiti kulmiaan kun ei tuntunut näkevän sitä samaa pimeyttä enempää, mitä oli aikaisemminkin nähnyt.
"Ei hätää pikkuinen sinulla kestää hetki totutella leirimme pimeyteen. Mutta voi Purovirta, tule katsomaan kuinka kauniin vaaleanvihreät silmät Tähtipennulla oikein on!" Sama naarasääni naukui ja jos Tähtipentu muisti oikein, tuota kissaa kutsuttiin Kirkasaamuksi.
"No niinpäs onkin! Muistuttavat todella paljon Murhepennun silmiä", toinen naarasääni naukui ja varovasti kosketti kuonollaan pennun otsaa. Viirullinen naaras vinkaisi ja perääntyi kömpelösti muutaman askeleen, tömähtäen Kirkasaamun lämpimään kehoon.
"Missä ovat ne tutut tuoksut?" Tähtipentu miukui ja käpertyi maahan pieneksi keräksi. Miksi hän oikein oli täällä näiden uusien tuoksujen seurassa, eikä niiden vanhojen? Missä oli se turvalliselta kuulostanut ääni mikä oli kertonut rakastavansa Tähtipentua? Kirkasaamu sekä se toinen naaraskissa supisivat jotakin toisilleen, mistä pentu ei enää saanut mitään selvää. Eikä hän halunnutkaan ottaa selvää siitä, hän vain halusi ne tutut ja turvalliset tuoksut ja lämpimät kehot takaisin.

//Siis voi apua kuinka vaikeeta vastasyntyneillä pennuilla on kirjottaa x~x