Aaltotähti oli saattanut partionsa takaisin leiriin ja livahtanut itse takaisin ulos. Uskosielu ei ollut palannut ryhmään, joten hän oli todennäköisesti löytänyt emonsa. Aaltotähti oli juossut kevyesti kohti paikkaa, jossa oli päästänyt Uskosielun omilleen toiveenaan tavata ystävänsä pitkästä aikaa. Päästyään läheisen kukkulan päälle ei mikään kuitenkaan olisi voinut valmistaa päällikköä hänen edessään avautuvaan näkymään. Uskosielu itki emonsa hyväillessä soturin kylkeä ja heidän välissään makasi pieni pentu, jota Aaltotähti ei tunnistanut. Päällikkö katsoi kaksikk- kolmikkoa aloiltaan ja yritti ymmärtää, mitä oli meneillään. Lopulta Taistovaara näytti havaitsevan Aaltotähden lähistöllä, nosti katseensa pentunsa turkista ja kohtasi päällikön katseen. Kollin hämmästykseksi myös Taistovaaran kasvoilla oli murheellinen ilme.
Ei kai vain?
Aaltotähti kallisti päätään kysyen. Olisiko tilanteeseen sopivaa liittyä? Paha aavistus hiipi päällikön rintaan. Pennusta hän ei tiennyt, mutta jos sekä Taistovaara, että Uskosielu vaikuttivat... murheellisilta?
*Ei kai Sielutaivaalle ole sattunut jotain?*
Aaltotähti pudisti päätään. Tuskin sentään - se olisi jo liian huonoa tuuria. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua täysin muistellessaan toista soturiksi päässyttä ottolastaan. Sielutaivas tuskin oli lähelläkään klaaneja, joten tämän täytyi olla jotain muuta. Oliko Taistovaara sairas?
*Toivottavasti tuokin pentu ei ole hänen*, päällikkö mietti tietoisena siitä, että luopio ei pentuja vapaaehtoisesti olisi hankkinut tälläkään kertaa.
Nyt Uskosielukin oli huomannut päällikkönsä läsnäolon ja yritti selvästi kerätä itseään. Soturi perääntyi ja asettui suojelevasti pienen pennun lähelle katsoen Aaltotähtä silmiin. Soturin katseessa läikehtivä uhma hämmensä kollia entisestään. Uskosielu ei ollut koskaan noussut päällikköään vastaan, ei tosissaan.
"Aaltosyöksy", Taistovaara tervehti neutraalisti. Kolli otti sen lupana liittyä tilanteeseen ja laskeutui kahden muun luo.
"Taistovaara. Mitä on meneillään?"
Luopio katsahti Uskosielua kuin anteeksipyytävästi, ennen kuin vastasi päällikölle.
"Sielutaivas menehtyi synnytyksessä. Pentujen isä ei kykene huolehtimaan kaikista neljästä ja lisäksi kahdesta aiemmasta ottopennusta, joten klaanien turva on pikkuisille ainoa vaihtoehto. Pystyisittekö ottamaan Yöpennun? Sielutaivaan muistoksi?", naaras naukui pyytäen.
Tämä keskustelu oli käyty ennenkin. Aaltotähti muisti sen selvästi, ja niin tuntui muistavan Taistovaarakin. Ennen kuin päällikkö ehti vastata mitään puuttui Uskosielu peliin.
"Yöpentu jää! Jos hän ei jää niin en jää minäkään, Sielutaivas ei ikinä antaisi sitä anteeksi! Minä en-"
Soturin ääni sortui kesken lauseen ja Taistovaara kosketti hänen kylkeään varovasti lohduttaen. Aaltotähti oli hölmistynyt toisen purkauksesta, mutta toisaalta ymmärsi hyvin, olihan soturi juuri menettänyt ainoan jäljellä olevan sisarensa.
"Uskosielu, rauhoitu. Älä nouse päällikköäsi vastaan", Aaltotähti torui lempeästi. Uskosielu näytti hajoavan entistä pienemmiksi paloiksi ja vetäytyi kippuraan pienen pennun ympärille, joka vetäytyi kiinni soturin turkkiin. Aaltotähti kääntyi katsomaan Taistovaaraa, joka tarkkaili päällikköä odottavasti.
"Kukaan soturi ei saa hylätä pentua, joka on loukkaantunut tai vaarassa, vaikka tämä kuuluisi toiselle klaanille", Aaltotähti totesi vakavasti, siteeraten suoraan soturilakia.
"Yöpentu saa jäädä. Uskosielu pystyy varmasti huolehtimaan hänestä. Me keksimme jotain."
Taistovaara hymyili kiitollisena päällikön sanoille ja kosketti varovasti hänen kuonoaan omallaan.
"Kiitos Aaltosyöksy. Jään sinulle taas velkaa."
"Pentua ei voi jättää ulos kuolemaan. Suojatkoon Tähtiklaani Sielutaivasta matkallaan."

//Yöpentu on saapunut kotiin.

//täs tarinas on vhä verta mut aattelin kuitenki varottaa varmuuden vuoks//


Katsoin Opaalitassua. Siihen se hetki sitten loppuikin. Summer oli juuri synnyttänyt pennut ja hän tarvitsi minua enemmän. Mutta silti. En osannut olla kunnollinen isä. Tein nopean päätöksen. -Täytyy mennä viemään pennut, sanoin, vaikka tiesin että olisi vielä liian aikaista. -Ei, Opaalitassu totesi siihen lyhyesti. #Tiesin sen!#, ajattelin vihaisena. -Okei, vastasin kuitenkin rauhassa. Summer ruokki pentuja joten päätin sitten mennä metsästämään. Lähdin nopeasti sanomatta edes hyvästejä.

Kun olin päässyt pois päätin etsiä käteeni kissan jonka halusin löytää. Kissan jonka olin kadottanut kauan sitten. Hän oli luopio joka oli elänyt vaikka kuinka kauan ja tiesi sitä sun tätä klaaneista. Nimi oli luottamuksen arvoinen ja piilopaikka vaihteli yhtenään. Luopio oli kertonut vihjeeksi etsiä sieltä minne aurinko laskee. Aurinko laski täälle järvel taakse joten etsisin sieltä.

Löysin luopion nopeasti. Hän lupasi että kertoisi nimensä kun olisimme taas piilossa. -Olen Keppi, käytän sitä nimeä yleensä. Oikea nimeni on kyllä Keppihäntä mutta luovuin siitä kun tulin häädetyksi, lupio, ai niin siis Keppi avasi keskustelun.
-Minut häädettiin klaanistani koska tapoin pentuja, heikkoja sellaisia. Luovuin siitäkin käytännöstä mutta joskus etsin hylkiöitä joilla olisi pentuja, hän jatkoi sitten, koska minä tiesin säännöt. Minuun voi luottaa sanoi Keppi usein. Hän oli mukava vaikkakin aikalailla pelottava. Hän oli kuitenkin jo vanha joten voittasin hänet jo nopeasti. Se onkin syy miksi viihdyn hänen seurassaan. -Haluatko tietää jotain? Keppi kysyi kuin lukien ajatukseni. -Joo toki, en muuten olisi täällä, tuhahdin ja hän naurahti.
-En ole ajatustenlukia, joten mitä haluaisit tietää? hän kysyi vakavammin.
-Hmm... No jos aloittettaisiin siitä kuka on vahvin päällikkö? kysyin. Se ei ollut isoin kysymykseni mutta halusin aloittaa kevyistä.
-Vaikea vastata, kaikki päälliköt ovat vahvioja, mutta taidan valita sen jolla on eniten henkiä jälellä, koska sehän kissa on vahvin, jokainenhan on ollut jo kauan elossa, Keppi mietiskeli.
-Ainiin, kaikilla muilla paitsi Sulkatähdellähän on 7 henkeä, hän huomasi samalla.
-No en siis valitettavasti osaa vastata tähän ensimmäiseen, poju, Keppi murahti sitten, kehottaen jatkamaan.
-Sitten olisi tämä kysymys: Kuka on merkittävin henkilö klaanien historiassa? esitin melko helpon kysymyksen taas.
-Se on varmaan Leijonasielu, tuohan se johti Luuklaanin perustamiseen, Keppi vastasi empimättä ja sukkelaan.
Mietin hetken. Siinä ajassa se tapahtui. Elämäni päättyi. Melkein. Koska Keppi oli oikea käteni ja olin riippuvainen hänen tiedoistaan. Nimittäin Haku, vanha ystäväni jonka kanssa olin meinannut päätyä kumppaniksi hyppäsi jostain päin luolaa Kepin selkään. Se oli Kepin elämän kaunein hetki, paha kun oli. Izumikin oli paikalla. Hän hymyili viekkaasti, ja tunsin kuinka he olivat käyttäneet minua hyväkseen tappaaksen Kepin. Unohdin ehkä mainita, mutta Haku ja Izumi olivat kaukaa kaukaa ja he olivat jotenkin lentäneet hirviöllä tänne kanjonin lähettyvillä olevaan kaksijalkalaan. Sieltä he karkasivat nopeasti ja löysivät minut kun olivat nälkkäkuoleman partaalla. Heistä tuli nopeasti riippuvaisia minusta. Toisin he ovat alkaneet kasvaa pois minusta. Tätä suunnitellen luulisin. Izumilla oli nykyään yksi pentukin, ainut joka jäi kolmesta pennusta eloon. Pentu varmaan odotti ulkona, koska hän taisi olla jo melkein oppilasikäinen. Haku varmisti että Keppi oli kuollut ja kääntyi sitten puoleeni, naama veressä. Izumikin oli veressä mutten huomannut sitä aluksi. Kallioki oli värjääntynyt pohjalta punaiseksi. Izumi hymyili. Haku hymyili. Nyökkäsin heille ja vein naaraat peseytymään.


-Anteeksi mutta se oli käsky, Izumi pyysi anteeksi, mutta se oli kai vain selittelyä. Enhän minä edes ollut vihainen. Haku tyytyi olemaan hiljaa ja Izumin pentu nukkui jo. Tajusin jossain aivojeni sopukassa että minun pitäisi olla Summerin luona mutten tainnut oikeastaan välittää. Izumi oli selittänyt että hän ja Haku olivat liittyneet äitini kulkukissa joukkoon.

// Viel Ruusu eihhh

Puroklaanissa kävi hirveä kaatosade, eikä sen takia edes sotureita näkynyt leiriaukealla ollenkaan. Kaikki olivat käpertyneet pesiinsä odottelemaan sateen lakkaamista. Lumisydän ei ollut yksi näistä sotureista. Hän käveli ripein askelin leiriaukiolle kaislatunnelista, pudotti kalasaaliinsa sateelta suojattuun tuoresaaliskasaan ja hengitti syvään kosteaa ja viileää lehtisateen ilmaa. Vaikka Kultakuiskeen kuoleman vuosipäivä olikin mennyt muutama päivä sitten, soturi tunsi vieläkin suurta surua tilanteesta. Hän laahusti sotureiden pesälle ja ravisteli turkkinsa parhainpansa mukaan ennen sisälle astumista. Eihän hän nyt haluaisi pesätovereitaan kastella. Mutta puolipitkän turkkinsa kanssa jäi hän siltikin valumaan vettä ja kiertäessään pesän reunaa päästäkseen nukkumapaikalleen, päästelivät kissat ylättyneitä maukauksia, kun saivat osansa Lumisydämen märästä turkista ja hännästä. Pahoitellen, hän pysähtyi omalle paikalleen ja rojahti sen päälle.
"Varo nyt ettet meitä hukuta, senkin vesipeto", tuttu ääni hänen vieressään hihkaisi. Laikukas soturi käänsi päätään ja kulmat koholla katsoi huvittuneen näköistä Kottaraissulkaa, sekä Liljatuulta.
"Minä en ymmärrä kuinka sinä voit olla metsällä tuolla säällä. Enhän minä puroklaanilaisena vettä pelkää, mutta tuolla kävellessä yrittää melkein tarkoituksella vain hankkia itselleen valkoyskän", Lumisydämen veli lopetti ihmettelynsä ja kurottautui hieman lähemmäs pikkuveljeään. Laikukas soturi käänsi kysyvänä päätään tuota kohti.
"Huomaatko ettei Aamutäplä ole taaskaan paikallaan? Tässä säässä hän ei todellakaan ole tuolla ulkona, veikkaamme Liljatuulen kanssa hänen olevan taas pentutarhalla", Kottaraissulka kuiskasi hiljaa, niin että vain hän, Liljatuuli ja Lumisydän kuulivat. Laikukas soturi kurtisti kulmiaan ja nopeasti vilkaisi toisella puolellaan olevaa Ketturoihua, ettei tuo vain ollut kuullut äskeistä lausetta, mutta soturitar tuntui kiihkeästi juttelevan Punaliekin kanssa, ettei tuo varmastikkaan ollut ehtinyt keskittymään heihin. Harmaalaikkuinen kolli kääntyi takaisin veljensä puoleen.
"No emmehän me tiedä onko hän siellä jos kukaan ei ole käynyt katsomassa. Yhtähyvin hän saattaisi olla parantajilla tai vaikkapa metsästämässä", Lumisydän tokaisi välinpitämättömästi. Hän ei ymmärtänyt miksi Kottaraissulkaa ja Liljatuulta kiinnosti noin kamalasti Aamutäplän asiat tai no, olihan hän heidän siskonsa, mutta siltikin. Ei kukaan ikinä tuntunut päivittelevän Kottaraissulan tai Liljatuulen menoja ja olinpaikkoja milläkin hetkellä. Miksi sitten he oikein hössöttivät soturittaresta?
"No en tosiaankaan usko. Etkö sinä ole huomannut kuinka hän on pyöristynyt viimeaikoina?" Veli vastasi ja katsoi hyvin kysyvänä Lumisydäntä, joka hieman empien pudisteli päätään. Ei hän ollut kiinnittänyt Aamutäplän kehoon mitään huomiota.
"Väitätkö sinä, että hän olisi uudestaan tiineenä?" Laikukas soturi naukaisi hiljaa ja ryhdisti makuuasentoaan. Hän ei tosiaankaan olisi uskonut sitä. Harmaalaikkuisen kollin sisar vaikutti kaikelta muulta paitsi emoluonteelta tai kissalta joka vapaaehtoisesti hankkisi toisenkin pentueen. Hän ei ollut varma olisiko kertaakaan edes nähnyt Aamutäplää leikkimässä Lumohaukan tai Karviaisnenän kanssa noiden ollessa pentuja. Olisi vaikea uskoa, että hän leikkisi seuraavienkaan kanssa.
"Se olisi ainoa looginen ja todennäköisin selitys hänen viimeaikaiselle käyttäytymiselle", Liljatuuli vuorostaan vastasi ja laski päänsä Kottaraissulan selälle. Lumisydän räpytteli hetken epäuskoisena silmiään ja sitten laski leukansa etutassuilleen. Vai olisi Aamutäplä taas tiineenä. Olikohan pentujen isä sama, kuin Lumohaukalla ja Karviaisnenälläkin? Soturi ei ollut kiinittänyt huomiota myöskään siihen, että kenen kanssa sisar oikein vietti kaiken vapaa-aikansa, Henkitassun lisäksi, joten hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka mahdollinen isä voisi olla. Kuten ei ollut viimekerrallakaan. Lumisydän alkoi ajattelemaan kuinka nopeasti aika oli kulunut, juurihan Aamutäplä oli vasta saanut ensimmäisen pentueensa. Vuodenajat olivat vierineet kuin viuhahdus vain ja hän oli nähnyt kaikenlaista. Soturi oli menettänyt isänsä ja hyvän ystävänsä ja useasti meinannut loukata itsensä pahemman kerran. Mutta vastoinkäymiset kuuluisivat klaanielämään ja hän tulisi aina olemaan puroklaanilainen, sellainen, joka tultaisiin muistamaan. Hetken makoiltuaan Lumisydämen mieleeni muistui tarina, jonka hänen isänsä Tummakajo oli joskus pentuaikoina soturille ja tuon sisaruksille kertonut. Hän päätti testata muistaisiko Kottaraissulka tarinaa.
"Hei Kottaraissulka, muistatkos tätä..."

"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Karviaistassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Karviaisnenänä. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Puroklaanin päällikön kuuluva ääni kulkeutui läpi Puroklaanin leiriaukion. Aamutäplä istui aivan pentutarhan edustalla ja katseli soturiseremoniaa, jota juuri Ututähti piti Lumohaukalle sekä Karviaisnenälle, sekä tietenkin Hiutalevirralle, muttei jälkimmäisellä naaraalla ollut Aamutäplälle mitään väliä. Eihän hän edes tuntenut Hiutalevirtaa, joten se ei hetkauttanut häntä ollenkaan, että tuokin sai soturinimensä samaan aikaan Lumohaukan ja Karviaisnenän kanssa. Hän hieman pudisteli päätään, kun laski hieman päätään. Hänen katseensa hakeutui hänen kasvaneelle mahalleen, jonka sisällä olevat, syntymää odottelevat kirppusäkit olivat alkaneet kiemurtelemaan ja potkimaan häntä jo sen verran kovaa, että kohta hän ei enää voisi istua tässä paikoillaan ja toivoa parasta. Hieman hammasta purren, naaras kuitenkin nosti katseensa takaisin iloisina hymyileviin pentuihinsa, jotka olivat nyt kääntyneet koko muun klaanin puoleen.
“Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä! Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä!” klaani alkoi hurraamaan. Aamutäplä avasi suunsa huutaakseen pentujensa nimiä niin kovaan ääneen, että kaksikko varmasti kuulisivat hänet ja hänen onnitteluhuutonsa ihan Päällikön pesälle asti, mutta vihlaiseva kipu sai hänet sulkemaan suunsa yhtä nopeasti kuin hän oli sen avannutkin ja ähkäisi hiljaiseen ääneen. Kovempi potku seurasi ja sai naaraan tarraamaan hetkeksi maasta kiinni kynsillään ja puristamaan sitä kynsiensä välissä. Kivusta irvistäen, hän loi pennuilleen anteeksipyytävän katseen ja nousi vaivalloisesti tassuilleen lähtien kulkemaan kohti pentutarhan suuaukkoa.
*Emo on pahoillaan, lupaan onnitella teitä heti, kun olen saanut nämä kirppusäkit ulos*, hän irvistellen lupasi juuri soturiksi nimetyille esikoisilleen ja kumartui hieman mennäkseen sisälle pentutarhaan. Hän kuuli juoksuäänet perässään ja uskoi sen olevan Yöturkki, joka oli tuijotellut häntä kuin saaliseläintä viimeisten päivien aikana ja äskeisenkin ajan hän oli tuntenut vanhan kollin polttavan katseen turkillaan.
“Aamutäplä, olethan kunnossa?” Yöturkinhan ääni se heti kysyi, kun tuo oli päässyt hänen vierelleen.
“No miltä näyttää?” Aamutäplä murahti vastaukseksi, luoden tuiman katseen tummaturkkiseen parantajaan, joka katsoi häntä hieman yllättyneen oloisena, mutta nyökäytti sitten päätään ja nopeasti olikin ohittanut hänet ja kiirehti Kielopuron luokse, joka makasi sammalpedillä muutaman pennun kanssa. Ilmeisesti kolmas pentu oli ulkona ja siksi vanhemmalla kuningattarella oli vain kaksi vierellään.
“Kielopuro? Voisitko mennä Jokipennun ja Hallapennun kanssa ulos hetkeksi?” Yöturkki kysyi saaden vanhemman naaraan pään nousemaan naaraan etutassuilta ylemmäs ja luomaan katseen ensin parantajaan hämmentyneenä ennen kuin katse siirtyi Aamutäplään. Vanha naaras nyökäytti päätään nopeasti,
“Tietenkin. Hallapentu, nousehan ylös, Jokipentu tulehan.”
Hopeanharmaa naaras keräsi pennut kokoon ja lähti näiden kanssa pentutarhasta, mutta ennen kuin naaras oli kerennyt mennä Aamutäplän ohi, naaras pysähtyi hetkeksi aloilleen ja hipaisi hänen kylkeään.
“Hyvin se menee Aamutäplä, menihän se hyvin viime kerrallakin”, tuo pehmeästi totesi ja loi häneen kannustavan katseen ennen kuin paimensi ottopentunsa ulos jättäen Aamutäplän ja Yöturkin kahdestaan hämärään pesään. Yöturkki kääntyi hänen puoleensa samalla, kun Kylmähämärä kiirehti pesään. Aamutäplä loi katseen parantajaoppilaaseen kuin kysyäkseen, mitä nuorempi parantaja siellä teki, mutta nopeasti muisti, että olihan toinenkin parantaja saanut jo parantajanimensä ja toimi nyt kunnon parantajana, vaikka kollin mestari olikin vielä elossa ja toimi pääparantajana. Hän hiljalleen tassutteli sammalpedille ja köllähti siihen kyljelleen, kiroten sisällään potkivia hiirenaivoja. Kunhan nyt vain tämäkin synnytys vain menisi yhtä hyvin kuin se viimeinenkin…
“Kylmähämärä? Toithan kaiken tarvittavan?” Yöturkin kysymys sai tummanruskean parantajaoppilaan nyökäyttämään päätään ja nopeasti laskemaan kaiken tarvittavan mestarinsa luokse.
“Olet ennenkin auttanut minua synnytyksessä, joten tulet auttamaan tälläkin kertaa, jotta sitten tulevaisuudessa osaat itsekin”, Yöturkki kertoi saaden Aamutäplän pyörittelemään päätään. Oliko tämä jonkinlainen opetus Kylmähämärälle? Eikö hänen olisi pitänyt olla huomion keskipisteenä? Hänhän tässä oli kuitenkin se, joka synnytti ja kärsi, ei kaksi kollia. Aamutäplä olisi vielä voinut valittaa enemmänkin ja kirota kahta parantajaa vaikka minne, mutta kivun yltyessä, hän päätti antaa olla ja hampaitaan purren keskittyä täysin karvapalloihin, jotka halusivat kipeästi syntyä. Tähtiklaanin tähden, ole jo ohi!

Aamutäplä tuijotti sanattomana, kasvot ilmeettöminä kahta vatsansa suojissa myllertäviä karvapalloja, jotka hakivat hänestä lämpöä. Vaivalloisesti ne painoivat heiveröiset, pikkuriikkiset kehonsa häntä vasten. Pennuista pienempi, vaaleanruskea, tummaraitainen naaraspentu miukaisi kimeästi, kuin se olisi ollut vihainen tai suuttunut jostain ja sitten painoi pienen päänsä veljensä turkin alle piiloon. Sitten se taas liikahti eteenpäin, yli dramaattisen isosti päätään heilauttaen kuin aikeinaan päästä eteenpäin.
“Hiirenaivo, et sinä noin eteenpäin pääse. Emme me kävele päällä vaan jaloilla”, hän kommentoi hymähtäen, tönäisten naaraspentua hellästi lähemmäs vatsaansa ja vei häntänsä kaksikon suojaksi. Pentu miukaisi uudelleen ja sitten hieman potkaisi etutassullaan veljeään suoraan kasvoihin. Aamutäplä virnisti hieman huvittuneena,
“Aiotko sinä jo noin nuorena turvautua väkivaltaan? Kunpa vain maailma toimisikin niin… Mesipentu?”
Eikö Mesipentu olisikin aika ironinen nimi noinkin pippuriselle pennulle? Mesi yleensä toi mieleen todella lempeän ja kiltin kissan, mutta eikö se nyt olisikin aika hauskaa antaa nimi aivan päinvastaiselle kissalle? Tai no eihän sitä koskaan tiedä minkälaiseksi kaksikko tulisikaan kasvamaan ja olisiko Mesipentu isompana yhtä nenäkäs kuin nyt tuntui olevan, mutta toisaalta.. nimi sopi todella hyvin juuri kyseiselle pennulle. Hän katsoi Mesipentua ja tuon hieman nyrpistynyttä nenää. Hän hymähti itsekseen. Nimi oli täydellinen, ei sillä kuitenkaan loppupeleissä olisi väliä minkälainen kissa Mesipennusta tulisi. Hänen huomio nopeasti kiinnittyi kollipentuun, jonka vaaleanharmaa paksu turkki muistutti Aamutäplää ihan Tummakajosta. Isän lempeät kasvot sillä samalla sekunnilla palautuivat hänen mieleensä. Järkevä, luja, mutta silti niin hyvää tahtova kolli. Aamutäplä hieman luimisti korviaan. Sellainen kissa ja silti hän oli onnistunut saamaan heidän välinsä huonoiksi eikä koskaan ollut kerennyt sopia niitä ennen kuin olikin jo ollut jo liian myöhäistä.
“Te kaksi ette edes koskaan pääse näkemään Tummakajoa”, hän kertoi hiljaisena pentukaksikolle ja huokaisi syvään,
“Hän olisi varmasti tykännyt teistä yhtä paljon kuin Karviaisnenästä ja Lumohaukastakin, vaikkei hän heihinkään kerennyt kunnolla tutustumaan.
“Mesipentu ja… Ukkospentu”, hän sitten lopulta kuiskasi. Sadekuurot ja ukkoset olivat palanneet kanjoniin, jonka myötä kollipennunkin nimiehdotus tulikin hänen päähänsä. Ehkä kollipennustakin tulisi yhtä vahva ja voimakas kuin ukkosesta itsestään.

// Näin vuoden jälkeen on vihdoin Aamunkin pennut maailmassa! :D Ei siis mitenkään yhtään oo niiden tulossa kestäny xdd Ja muuten, voisko Meden ja Ukkosen ne ulkonäkö + luonne jutut päivittää näihin:

Mesipentu - Kaunis tuuheaturkkinen, solakka vaaleanruskea naaras, jolla tummia raitoja enimmäkseen esiintyy naaraan otsassa, kyljissä sekä hännässä ja sen päässä sekä vaalea merkki rinnassa. Vaaleanvihreät silmät. Omaa todella päättäväisen luonteen ja on todella kilpailuhenkinen, joka ei koskaan jätä minkäänlaista haastetta tai kilpailua kesken, vaikka se saisikin naaraan näyttämään typerältä. Melko äänekäs ja on aina sanomassa mielipiteitään heti ensimmäisten kissojen joukossa, joka voikin saada hänet helposti ongelmiin.

Ukkospentu - Pitkäkarvainen, tanakka vaaleanharmaa kolli valkoisilla etutassuilla, rinnalla, mahanaluksella sekä kuonolla ja leualla sekä lempeillä vaaleanruskeilla silmillä. Kolli on perinpohjin todella mukava ja tulee kaikkien kissojen kanssa toimeen, olivatpa he kuinka ilkeitä tai ärsyttäviä tahansa. Uskoo siihen, että kaiken kyllä saa puhumalla selvitettyä eikä tarpeettomia tappeluita tarvitse käydä. Siskoaan kohden on hyvinkin suojelunhaluinen, vaikka tietääkin siskonsa pitävän puoliaan ihan hyvin itsekin, mutta hän on aina sivussa katsomassa ja seuraamassa, ettei Mesipentu joudu tappeluihin tai ettei naaraalle käy mitenkään.

"Leopardilaikku!"
"No, kerrohan huolesi."
"Eieiei ei minulla mitään huolia ole", Leijonakynsi puuskahti ja kyyristyi Leopardilaikun puoleen niin ettei kukaan muu kuulisi heidän keskusteuaan.
"Eihän enää tarvitse huolehtia siitä, että Usvakarva löytyisi? Kuolemasta on kuitenkin kulunut jo yli auringonkierto, ruumis on varmasti jo huuhtoutunut alajuoksun kautta järveen", nuori soturi kysyi ja suuntasi vihreät silmänsä kysyvänä entiseen mestariinsa.
"Tuskinpa tarvitsee. Mutta mistä sitä ikinä tietää, ehkä seuraava partio tuokin hänen ruumiinsa näytille", tuo töksäytti ja suuntasi katseensa päällikön pesälle, kun Sulkatähti asteli ulos leiriaukealle. Leijonakynsi jäi yhä tuijottamaan Leopardilaikkua epäukoisena ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän. Jos tuo oli kerran lupautunut osallistumaan Usvakarvasta eroon pääsemiseksi, miksi hän nyt maalasi piruja seinille? Halusiko kokenut soturi entisen oppilaan paljastuvan teostaan? Luuliko tuo todella, ettei nuorempi soturi paljastaisi samalla entisen mestarinsa osallistuneen murhaan? Kermanvaalean kollin äkillinen viha ei kestänyt kauaa, kun Sulkatähti hypähti Seinämäkiven päälle ja kutsui klaanin koolle.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Jo vanhan naaraan ääni kaikui rapeana maanalaisessa leirissä. Nummiklaanilaisilla ei kestänyt kauaa saapua paikalle ja he supisivat keskenään mitä aihetta kokous käsittelisi. Leijonakynsi käänsi viimeinkin äkäisen katseensa Leopardilaikusta päällikköönsä. Hopeanharmaa naaras katseli klaanitovereitaan ilmeettömänä.
"Kuten kaikki jo varmasti tiedätte, ei Usvakarvaa ole vieläkään löydetty. Olemme Lehvähampaan kanssa tulleet siihen päätökseen, että tänä yönä emme lähetä enää etsintäpartiota nummille, sillä miltei koko reviirimme on jo etsitty. Jos hänestä ei huomisiltaan mennessä ole kuulunut, julistamme hänet kuolleeksi ja pidämme valvojaiset", Sulkatähti kertoi ja antoi murheellisen ilmeen valua kasvoilleen. Leijonakynsi tuijotti päällikköään ja kaivoi kyntensä leirin multapohjaan. Miksi he antaisivat vielä yhden lisäpäivän aikaa etsinnälle...? Nummiklaanilaisten joukosta kuului surullisia mouraisuja, mutta kukaan ei tuntunut vastustavan naaraan ilmoitusta.
"Mutta entä jos hän ei ole kuollut? Mitä jos hän käyskentelee yhä reviirillämme, on piilossa jossakin?" Kaniinisydämen iän myötä karheutunut ääni kysyi klaaninvanhimpien pesän suulta, missä hän Hämähäkkijalan kanssa istui. Leiriin laskeutui hetkeksi hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät takaisin Sulkatähteen. Päällikkö huokaisi syvään hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Me olemme tarkistaneet joen molemmat puolet klaanimme rajoille saakka. Jos hän olisi noussut ylös joesta, hänet oltaisiin varmasti haistettu. Ja me olemme viimeisen parin päivän aikana läpikäyneet reviirimme jokaisen kolkan eikä häntä ole löydetty. Tiedän etteivät kaikki ole mielissään tästä päätöksestä, mutta meidän täytyy ajatella asiaa realistiselta kannalta. Jos Usvakarva olisi elossa, hänet toltaisiin löydetty", Sulkatähti kertoi ja nyökkäsi Kaniinisydän suuntaan pahoittelevana.
"Entä, jos hän on ajatutunut reviirimme ulkopuolelle?" Klaaninvanhittaren vieressä istuva Hämähäkkijalka kysyi jo hieman huolestuneempaan sävyyn. Aukiolle puhkesi taas supina, joka oli ohi nopeasti kun päällikkö pyysi hiljaisuutta.
"Joki, minkä varelle hajujäljet veivät, vie suoraan järveen. Kuten kaikki varmasti tiedätte, järvi on matalemmalla kuin reviirimme, joten pudotus joesta järveen on varmasti ollut hänen tapauksessaan kohtalokas", Sulkatähti kertoi ja antoi nummiklaanilaisille hetken aikaa kauhistella tapahtunutta. Leijonakynsi nyökytteli itsekseen, jos naaraskin kerran oli tuota mieltä jokeen ajautumisen kohtalokkuudesta, ei pitäisi olla mitään hätää ruumiin löytymisen kanssa.
"Mutta nyt haluaisin siirtyä iloisempiin asioihin. Hiljattain pentutarhaan siirtynyt Purovirta on synnyttänyt viimeyönä uuden naaraspennun klaaniimme. Voitte jokainen käydä vuorollanne onnittelemassa Purovirtaa, Yöaskelta ja Nummipentua, mutta muistakaa olla ymmärtäväisiä, naarailla on varmasti ollut pitkä yö takanaan", Sulkatähti naukui ja suuntasi katseensa pentutarhalle, minkä suuaukolla Purovirta ja Yöaskel olivat, pienen pennun makoillen kuningattaren etukäpälien suojissa. Aukiolta kuului paljon ihastelevia naukaisuja.
"Sitten minulla olisi vielä yksi asia... Punatassu, astuisitko eteen?"
Leijonakynnen kulmat kohosivat kun Nummiklaanin vanhin oppilas asteli Seinämäkiven alle hymy huulillaan. He ilmeisesti olivat saamassa sotureiden pesään lisää asukkeja. Nuori soturi hymähti, pesä oli jo tarpeeksi ahdas ja leirin sijaitessa maan alla ei sitä uskaltanut kaivaa suuremmaksi. Kohta kolli nukkuisi mielummin ulkona kuin jonkun kanssa miltei päällekäin.
"Minä, Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Punatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti lausui muinaisia nimityssanoja.
"Lupaan", Punatassu vastasi.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Punatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Punakyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, sekä hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi", Sulkatähti naukui ja pudottautui Seinämäkiveltä alas Punakynnen eteen koskettaakseen tuon otsaa. Hurrauksien jälkeen Leijonakynsi kuuli Leopardilaikun suunalta tympääntyneen puuskahduksen. Soturi kääntyi katsomaan entistä mestariaan.
"Niin Sulkatähden tapaista korvata jonkun kuolema kahdella ilouutisella. Pitääkin alkaa varman tappamaan lisää kissoja, jos haluan Lehtitassusta soturin ennen seuraavaa viherlehteä."

Tiikerisydän suki Surupentua voimakkain nuolaisuin, kun Vääräsydän tuli tuomaan Surupennulle ja muillekkin pennuille tuoresaalista. Surupentu söi oravansa nopeasti, ei kittänyt vaan pujahti pois pentutarhasta ja suuntasi kohti parantajan pesää. Niinä kuina minä Surupentu oli ollut klaanissa hän oli oppinut olemaan hiljaa. Ja auttamaan Lehtikuuta. Surupentu toivoi pääsevänsä Lehtikuun oppilaaksi. Lehtikuu oli arka joten hän ei luultavasti lämpenisi ajatukselle mutta aina voi yrittää. Surupennun viereen tanssahteli Kuutamoklaanin oppilas, Pihkatassu. Pihkatassu oli ehkä pirtein kaikista oppilaista ja aina liikkeellä. Pihkatassu toivoi saavansa nimen Pihkahohto ja oppilas oli hyvin kunnianhimoinen. Pihkatassua ihailtiin klaanin keskuudessa pirteytensä takia, mutta oppilas keräsi paljon taisteluita ympärilleen. -Moi! Tulin juuri metsältä ja sain ihan MAHTAVAN idean, Pihkatassu ei malttanut odottaa että Surupentu pysähtyisi vaan toitotti pennun korvaan. Pihkatassu ideat olivat melko villejä joten Surupentu puditi päätään:- Ei tällä kertaa. Pihkatassu näytti pettyneeltä mutta Surupentu tiesi hyvin että Pihkatassu vain esitti. Muut eivät ehkä tienneet mutta myhvä kun sentään Surupentu tiesi. Eikö se ollut tärkeintä. Se että hän tiesi kaiken eikä edes välittänyt. Sen jälkeen mitä Surupennun ja hänen pentutovereidensa eron jälkeen tapahtui. Sen jälkeen kun Yksipentu kuoli. Sen jälkeen kun Ruusu väsyi. Niin. Siinä oli Surupennulla jo mietittävää joten parantajan pesässä nähdään, pentu.
//Joo tuota joo

Tammisydän antoi katseensa käydä läpi leiriaukiota ja hän naputteli oranssia hännänpäätään leirin nyt mutaiseen maapohjaan. Lähipäivien sateiden takia normaali hiekkapohja oli nyt yhtä savivelliä, mistä vanhemmat kissat eivät tuntuneet välittävän ollenkaan. Nuoremmat oppilaat ja pennut kuitenkin leikkivät mudassa päivittäin, kuten nytkin. Soturittaren katse lipui pentutarhan edustalla kiljuviin Monni- ja Hallapentuun, joidenka turkit olivat mudan täplittämät, kun nuo painivat ensimmäistä kertaa nähdyssä aineessa. Kuutamoklaanissa rankkasateiden jälkeen leirin pohjasta ei tullut läheskään näin mutainen, kiitos sitä peittävän havuneulamaton. Mutta hän kyllä muisti miten oli useamman kerran meinannut liukastua juostessaan leiriaukiolla rankkasateiden jälkeen. Tammisydän puri huultaan ja huokaisi syvään. Hänen ei pitäisi ajatella enää Kuutamoklaania, Puroklaani olisi nyt hänen uusi kotinsa.
"Jalotassu, lopeta! Sain juuri pestyä turkkini muutekin", läheltä kuulunut ärähdys sai soturittaren havahtumaan mietteistään ja kääntämään päätään joen vierelle. Jalotassu sekä Valkotassu istuivat joen edustalla ja vanhemman oppilaan kasvoilla oli huvittunut ilme, kun taas nuoremmalla ei niinkään.
"Anteeksi, ajattelin vain, että turkkiasi somistaisi ruskea laikku lapasi kohdalla", kolli hihitteli ja väisti ketterästi naaraan heittämää mutapaakkua. Paakku lensi kuitenkin niin lähelle Tammisydäntä, että maahan iskeytyessään mutaa roiskahti hänenkin turkilleen. Soturitar sävähti ja nousi jaloilleen, kiroten hetken tilannetta.
"Anteeksi ihan kauheasti Tammisydän!" Valkotassun hätäinen ääni kuului nyt naaraan viereltä ja kääntäessään päätään huomasi oppilaskaksikon nopeasti kipittäneen hänen luokseen.
"Ei sen ollut tarkoitus osua sinuu-"
"Sen sijaan, että vietätte täällä aikaanne vandalisoiden klaanitovereidenne turkkeja, menisitte tekin tekemään jotakin hyödyllistä!" Tammisydän sähähti ja alkoi pesemään ruskeita pilkkuja pois turkistaan. Hän olisi olettanut Jalo- sekä Valkotassun nopeasti kipittäneen pois paikalta soturittaren ärhentelyn myötä, mutta oppilaskaksikko seisoi vieläkin aloillaan.
"No me haluttaisiinkin tehdä jotakin hyödyllistä, mutta Sädetaivas ja Lumisydän on laatimassa meille jotakin kisarataa eikä me saatu mennä mukaan", Jalotassu puuskahti, Valkotassun nyökytellen vieressä. Tammisydän katsoi kissoja silmät sirillään ja murahti.
"Menkää sitten pitämään jokin tarinatuokio tai jotakin, mitä ikinä te oppilaat teettekin", soturitar maukui. Kuutamoklaanissa oppilailla ei juurikaan ollut vapaa-aikaa, ainoastaan iltaisin he ehtivät juttelemaan koko oppilasporukalla pesässään ja kertoivat toisilleen erilaisia tarinoita, aina kauhutarinoista kuuluisiin kanjonin legendoihin. Hän oli ollut yllätynyt huomatessaan, ettei Puroklaanissa oppilailta vaadittu läheskään yhtä ankaraa omistautumista soturikoulutukselle ja oppilaat saivat päivittäin viettää vapaa-aikaansa pesätovereidensa kanssa.
"Kielopuro joskus kertoi joitakin tarinoita, mutta en kyllä niitä enää muista", Jalotassu totesi.
"Voisitko... Sinä kertoa meille jotakin? Vaikka siitä millaista elämä erakkona oli?" Valkotassu kysyi hieman aremmalla sävyllä. Tammisydän lopetti kylkensä pesemisen ja katsoi hetken kahta oppilasta. Ei hän juurikaan erakon elämästä pystynyt mitään kertomaan, kun oli ollut vain hieman alle neljän vuodenajan verran yksineläjänä.
"Selviytymistähän se lähinnä oli. Jouduit itse huolehtimaan itsestäsi, eikä keheenkään voi luottaa", Tammisydän vastasi lyhyesti.
"Kerro meille joku tarina elämästäsi! Erakoille varmasti tapahtuu ihan päivittäin kaikenlaista, ruuasta tappelua sun muuta", Jalotassu naukui innostuneena ja istahti alas, kuin kielien ettei lähtisi yhtään mihinkään ennen kuin soturitar olisi kertonut tarinan. Valkotassu seurasi pesätoverinsa esimerkkiä ja istahti itsekin mutaiselle leiripohjalle. Tammisydän luimi tympääntyneenä korviaan, miksi hän olikaan valinnut oleskelupaikakseen joen vierustan? Jos hän olisi mennyt vaikkapa itsekseen metsälle, ei hänen nyt tarvitsisi toimia tarinoitsijana.
"Noo... Voisin kertoa teille tarinan, jonka emoni kertoi minulle kun olin pentu. Ehkä tekin olette kuulleet siitä, tarina on aika yleinen Kuu- siis erakkojen keskuudessa. Se sai minut olemaan nuorempana varpaillani joka hetkenä", Tammisydän selitti. Olihan hän tämän tarinan oikeasti kuullut emoltaan Hopeaviimalta, kun tuo oli kertonut sitä Tammisydämelle ja Hallatassulle kun he olivat olleet pentuja. Ei soturitar tarinaan tietenkään enää uskonut, mutta nuorena oppilaana tarina oli ollut hänllä koko ajan mielessä.
"Kerro ihmeessä, me lupaamme kuunnella!" Jalo- ja Valkotassu sanoivat miltei yhteen ääneen. Naaras nyökkäsi ja aloitti tarinan:
"Eräänä yönä kanjonissa tapahtui murha. Kaksi erakkonaarasta oli tapettu, eikä murhaajaa tiedetty. Siihen aikaan kanjonissa eli paljon erakkoja ja muinaiset klaanit Valonlaakso ja Pimeydenmetsä olivat vasta rakenteilla. Naaraiden ruumiit löydettiin elottomina, mutta täysin virheettöminä syvältä metsästä. Minkäänlaisia kamppailun jälkiä, luunmurtumia tai veritahroja ei ollut. Aluksi kaikki epäilivät kollia, joka oli erakoiden keskuudessa tunnettu. Hän oli vahvarakenteinen ja epäilyttävä, sillä hän oli syyllitynyt murhiin aiemminkin. Mutta tuolla oli alibi murhaillalle, eikä häntä voitu tuomita syylliseksi. Tapausta tutkittiin kauan, mutta tuloksetta. Asiaan kuitenkin tuli muutos, kun eräs kolli tuli kertomaan oudosta kokemuksesta, minkä oli hetkittäin kokenut. Kolli kertoi, että häneltä oltaisiin siepattu sielu."
Kaksi oppilasta henkäisivät ja vilkaisivat pikaisesti toisiaan.
"Siepattu sielu, miten se edes on mahdollista?" Jalotassu kysyi ihmetellen, mutta Tammisydän hiljensi kollin hännän heilautuksella.
"Kolli kertoi seuraavasti:
'Olin etsimässä itselleni yösijaa metsästä, kun yllättäen tunsin voimieni katoavan ja vain kaaduin maahan. Ensiksi en nähnyt kuin mustaa, mutta sitten alkoi kieppua ja keikkua ja yhtäkkiä tömähdin johonkin. Tuonpuoleinen olisi ehkä lähiten sitä kuvaava sana, vaikkei minusta tuntunut siltä että olisin ollut kuollut. Olin saapunut kanjoniin, aikaan kun sitä asuttivat isot villikissat eikä meidän kokoisista metsäkissoista ollut tietoakaan. Villikissat lähtivät jahtaamaan minua ja minun oli paettava. Juoksin niin kauan kunnes näin puun juurakossa syvän kolon, mutta ennen sinne pääsyäni näkökenttäni pimeni uudestaan. Hetken kuluttua alkoi taas se hirvittävä kieppuminen ja pian löysinkin itseni kotikisuna pehmeästä kopasta, ruokakupin vierestä. Kotikisuna olo ei ollut minulle sopivaa, sillä rajoitteita oli aivan liikaa. Onneksi näkökenttäni pimeni pian uudestaan ja pääsin pois. Ehdin käymään monessa mielenkiintoisessa ajassa ja paikassa sielunmatkani aikana, milloin tajusin, että jos haluaisin pois, minun pitäisi löytää ruumiini uudestaan. Matkani päättyi kotimetsääni ja ruumiini löytäessäni heräsin ja olin täysin ehjä ja normaali. Mutta huomasin minulle tuntemattoman kissan juoksevan pois luotani ja hänen kääntyessä katsomaan minua, hänen silmänsä hohtivat valkoisina.'
Tämän jälkeen murhien syyksi alettiin epäilemään sielunsieppausta. Tämä kolli sai kertoa tarinansa monta kertaa ja hänen on kuultu sanovan, että sielunsieppauksia on tapahtunut aikojen alusta saakka. Sielunsiepparit tarvitsevat ravinnokseen muiden kissojen sieluja ja he pystyvät metsästämään ainoastaan öisin. Jos sielut eivät pääse takaisin ruumiilleen auringon nousuun mennessä, he joutuvat sieppareiden ravinnoksi. Tämän tietyn sielunsiepparin henkilöllisyyttä ei kukaan saanut selville, mutta minäpä tiedän jotakin, jota ei kovin moni tiedä. Emoni sanoi, että on olemassa sielunsieppari suku ja tämän suvun kissoja asuu vieläkin jossakin päin kanjonia erakoiden, kuten myös klaanikissojen joukossa. Sitä ei koskaan tiedä koska he tajuavat omistavansa voimia ja kun he sen tajuavat, alkaa heidän loputon nälkänsä eikä sieppauksilta voi välttyä", Tammisydän naukui aavemaisen kolkosti tarinan loppua kohden ja virnisti nähdessään kummankin oppilaan turkit pörrössä. Kauhutarina oli tainnut kuulostaa heidän korviinsa turhankin pelottavalta ja realistiselta.
"En... En ollut kuullutkaan tällaista tarinaa aiemmin! Toivottavasti täällä ei liiku ketään sellaista joka kuuluu tuohon sukuun", Jalotassu takerteli ja nousi jaloilleen, ravistellen istumisesta puutuneita takajalkojaan.
"Toivotaan... Kiitos tarinasta, Tammisydän", Valkotassu kiitti, nousten itsekin hieman vainoharhaisen olosena ylös. Tammisydän piti naamansa juuri ja juuri peruslukemilla, oli niin lähellä ettei hän olisi purskahtanut nauruun. Oppilaat olivat tainneet pelästyä ihan kunnolla.
"Olkaahan hyvä. Eiköhän teidän pitäisi lähteä katsomaan muita pesätovereitanne, aamun metsätyspartio näytti palaavan juuri", soturitar vastasi ja katsoi kuinka oppilaskaksikko lähti ripein askelin etsimään muita klaanitovereitaan.

Yö alkoi hiljalleen muuttua aamuun ja valo alkoi hiljalleen palaamaan Puroklaanin leiriaukiolle, jonka kaislatunnelin suulla Karviaisnenä ja Lumohaukka istuivat vartioinnissa. Kaksikon oli tullut istua ja valvoa leiriä koko yön soturinimiensä saamisen takia ja se tosiaan myös näkyikin kaksikossa. Karviaisnenän silmät olivat sirillä, melkein kokonaan kiinni. Hänen ryhtinsä oli römähtänyt eteenpäin nojaavaan eikä naaras meinannut enää millään pysyä hereillä. Hänen lihaksiinsa sattui ja pisteli. Ainut asia, mikä naaraan piti hereillä oli se, ettei hän halunnut näyttää vanhemmille sotureille olevansa ihan hiirenaivo, joka ei jaksanut yhtä yötä valvoa. Lumohaukka sen sijaan, että tuo olisi ollut samanlaisessa epäryhdikkäässä asennossa, kolli istui selkä suorana paikoillaan ja tuijotti eteenpäin väsyneenä. Tuon silmien pupillit olivat viiruuntuneet ja ne vain tuijottivat tyhjyyttä edessään lähes horroksen tapaisessa tilassa.
“Väsyttääkö teitä?” ääni sai sisarukset nopeasti kääntämään katseensa heidän luokseen astelevaan Varjoturkkiin. Karviaisnenä ripeästi kasasi ryhtinsä ja räpytteli silmiään, jottei olisi näyttänyt siltä kuin olisi voinut vain kupsahtaa maahan ja nukahtaa sillä samalla sekunnilla, kun hänen kehonsa tömähti hiekkaiselle maapinnalle. Lumohaukka hieman pudisteli päätään vanhemmalle naaras soturille, joka hieman hymähtäen virnisti heille,
“Ei teidän tarvitse minulle esittää. Voitte mennä nukkumaan sotureiden pesään, muut ovat jo hakeneet teille sammalvuoteet, jottei teidän tarvitse enää uupuneena niitä tarvitse mennä hakemaan.”
“Kiitos, Varjoturkki”, Lumohaukka naukui pieni hymy kasvoillaan ja nyökkäsi naaraalle hieman ennen kuin käänsi katseensa Karviaisnenään, joka ei ollut päästänyt sanaakaan suustaan,
“Mennäänkö? Vai jaksatko vartioida vielä enemmänkin?”
“Hulluko sinä olet?” hän sihahti veljelleen hiljaisesti ennen kuin nyökkäsi ripeästi Varjoturkille kiitollisena ja nousi kankeille tassuilleen. Hieman kipeytyneitä lihaksiaan venytellen, hän vilkaisi veljeään,
“Mennään vain.”
Lumohaukka heitti hänelle huvittuneen katseen ennen kuin kaksikko lähtivät kulkemaan kohti sotureiden pesää. Karviaisnenä vilkaisi veljeään, toivottavasti heidät sammalvuoteensa olisivat taas vierekkäin -niin kuin ne olivat aina olleet.

“Karviaisnenä! Hei Karviaisnenä, herää!” Lumohaukan mumina teki tiensä Karviaisnenän uneen ja lopulta kollin äänen ollessa kovempaa kovempi, naaras päätti avata silmänsä ja räpytellä niitä valon osuessa niihin ilkeästi. Siristellen silmiään, hän käänsi päänsä suuntaan missä uskoi Lumohaukan olevan.
“No kerro, älä huuda korvaani”, hän mutisi vastaukseksi. Veljen kasvojen piirteet alkoivat hiljalleen erottua valaistuneesta pesästä ja vasta silloin Karviaisnenä huomasi kollin kasvoilla hieman panikoituneen ilmeen. Hänen korvansa hieman luimistuvat.
“Mikä on vialla? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaisesti. Ilme veljen kasvoilla muuttui hölmistyneeksi,
“Emo sai eilen pentuja.”
“Mitä?” Karviaisnenä toisti. Mistä Lumohaukka oikein puhui? Eihän emo ollut edes kertonut heille, että tuo tulisi saamaan lisää pentuja, hyvä kun naaras oli vaikuttanut edes siltä, että olisi halunnut Lumohaukkaa ja Karviaisnenää alunperinkään.
“Emo sai eilen pentuja”, Lumohaukka toisti samalla, kun tömähti istumaan. Kolli katsoi häntä kuin ei olisi uskonut itsekään, mitä oikein puhui.
“Kuulin Kielopurolta”, tuo vielä lisäsi katsoen häntä kuin pyytäen apua.
“Kuka heidän isänsä on?” Ei kai se voisi olla Kuro? Ei varmasti… Emohan oli sanonut, ettei he saaneet mennä enää katsomaan isää ja se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun he kollin koskaan näkisivät.
“Kielopuro ei kertonut enkä tainnut edes tajuta kysyä”, Lumohaukka tunnusti korviaan luimistaen.
“Kenet luulet pentujen isän olevan? Tai siis… Meidän… sisaruksiemme isän?” vaalea kolli kyseli ja loppua kohden hieman takelteli sanoissaan. Karviaisnenä katsoi veljeään ja pudisteli päätään vastentahtoisesti,
“Ne pennut eivät tule koskaan olemaan sisaruksiamme.”
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” Lumohaukka ihmetteli, muttei Karviaisnenä vastannut tuolle, kun pakotti itsensä nousemaan seisomaan siitä huolimatta, että tuntui kuin jokainen hänen lihaksensa olisi ollut jumissa. Kylmyys ei tosiaan tehnyt hyvää lihaksille. Hän hammasta purren teki tiensä ulos sotureiden pesään Lumohaukan seuratessa häntä hämmästyneenä.
“Karviaisnenä, mitä sinä oikein tarkoitat?” veli kysyi, kun loikki hänen vierelleen ja tökkäsi häntä hieman kylkeen,
“Puhu minulle!”
Hän käänsi katseensa kolliin. Tuo katsoi häntä ahdistuneen oloisena, muttei se haitannut häntä ollenkaan. Oli Lumohaukka sitten, vaikka ja mitä mieltä, se ei tulisi koskaan saamaan hänen näkökulmaansa muuttumaan siihen, että emon uudet pennut olisivat hänen sisaruksiaan millään tavalla. Hän tiesi, tai ainakin luuli tietävänsä, ettei pentujen isä ollut Kuro vaan joku muu. Jos veli halusi alkaa leikkimään isoveljeä pennulle, joilla ei ollut samaa isää kuin heillä kahdella, tehkööt tuo sen, mutta hän ei aikonut millään tavalla osallistua pentujen tulevaisuuteen. Naaraan silmät viiruuntuivat saaden Lumohaukan lopettamaan ulinansa hänen vierellään ja sulkemaan suunsa, kun kaksikko lähtivät kohti pentutarhaa. Emo sai nyt kertoa heti paikalla, mistä oli oikein kyse.
“Karviaisnenä?” Lumohaukka kutsui hiljaisesti kuin epäröiden, mitä voisi tapahtua, jos tuo ei astuisi eteen ja yrittäisi ensin itse saada selville siskonsa suunnitelmat ennen kuin olisi liian myöhäistä. Kolli asettui hänen tielleen, pentutarhan suuaukon eteen estäen hänen pääsynsä sisälle pesään. Katse naaraan kasvoilla muuttui vihaisemmaksi kuin se oli koskaan aikaisemmin ollut. Aikoiko Lumohaukka estää häntä saamasta selville totuutta tästä koko asiasta?
“Väistä”, hän sihahti, häntäänsä heilauttaen terävästi ilmassa sanattomana varoituksena veljelleen.
“En ennen kuin kerrot minulle mitä oikein olet tekemässä ja sanomassa”, kolli naukui, asettuen yhä enemmän pesän edustalle. Kollin hieman pörhistynyt turkki sai tuon näyttämään isommalta kuin tuo oikeasti olikaan. Karviaisnenä tuijotti veljeään äreänä.
“Eikö sinua muka kiinnosta millään tavalla, että kuka heidän isänsä oikein on ja mitä on oikein menossa? Yhtäkkiä emo vain saa pentuja eikä edes kerro meille siitä, ei edes vihjaile mitenkään. Pitäisikö minun muka vain hyväksyä se ja siirtyä elämässäni eteenpäin? Hiirenaivoko sinä olet?” hän lähes sähisi veljelleen. Naaraan yleensä niin siisti ja silkkinen turkki oli nopeasti pörhistynyt.
“Tietenkin minua kiinnostaa! Enkä minä mitään tuollaista väitä, miksi väittäisin?” kolli älähti ja päätään pudistellen, nielaisten hermostuneena,
“En vain halua, että sinä alat tappelemaan emon kanssa ja satuta itseäsi. Etkö voisi vähän rauhoittua? Ihan vain omaksi parhaaksesi…?”
Karviaisnenä tutki veljeään ja yritti saada selkoa tuon silmistä puhuiko kolli totta vai yrittikö tuo vain huijata häntä jostain oudosta syystä. Kolli kuitenkin näytti olevan aidosti hermostunut ja näytti siltä kuin olisi ollut todella huolestunut hänestä. Hän pudisteli hieman päätään ja yritti rauhoitella hulluna hakkaavaa sydäntään sekä ulos työntyneitä kynsiään, jotka jostain kumman syystä olisivat halunneet pureutua jonkun ihoon ja repiä sen riekaleiksi. Paremminkin hänen mielessään oli Aamutäplän kermanvalkoinen, kellertävä laikkuinen turkki ja se, mitä se näyttäisi hänen kynsiensä alla. Karviaisnenä pudisteli uudelleen päätään ja istui alas vastahakoisena. Ei hän tietenkään halunnut satuttaa omaa emoaan! Mutta miksi silti jokin hänessä halusi purkaa raivoaan Aamutäplään ja saada naaraan kärsimään. Ehkä se oli jonkinlaisen vihan, kateellisuuden ja surun yhdistelmästä syntynyt kostonhalu? Kostonhalu antaa emonsa kärsiä samanlaisella tavalla kuin hän ja Lumohaukka silloin, kun kaksikko olivat olleet pentuja ja emo oli kohdellut heitä kylmästi ja ollut aina osoittanut, etteivät he olleet toivottuja. Ja, ettei naaras antanut heidän nähdä isäänsä, joka oikeasti näytti välittävän heistä, tai ainakin siltä kolli oli vaikuttanut, kun hän oli tuon viimeksi nähnyt. Eihän emo nytkään edes ollut tullut onnittelemaan heitä soturinimien saamisesta ja siitä, että he olivat kovalla vaivalla päässeet sotureiksi. Sen sijaan tuo oli päättänyt hankkia lisää ei-haluttuja pentuja, jotka varmasti tulisivat tuntemaan aivan samanlailla kuin hänkin, toivottomaksi ja miettimään miksei emo rakastanut ja välittänyt heistä. Tai sitten pentujen isä olisikin rakastava ja Aamutäpläkin muuttuisi välittäväksi ja lämpimäksi. Karviaisnenä nosti katseensa veljeensä, joka katsoi häntä huolestuneena, muttei ollut siltikään liikkunut hiirenmittaakaan pentutarhan edestä, vaikka näyttikin siltä, että olisi halunnut tulla lohduttamaan häntä. Karviaisnenän katse ajelehti pentutarhaan. Hän ei oikeastaan tiennyt kumpaa hän olisi toivonut enemmän, sitä, että pennuilla olisi ollut samanlainen pentuaika kuin heilläkin vai, että noilla olisi ollut rakastava isähahmo ja, että Aamutäplä olisi muuttunut noiden takia oikeaksi välittäväksi emoksi.
“Haluan vain puhua hänelle”, Karviaisnenä sitten hetken hiljaisuuden jälkeen totesi hiljaisesti ja parilla askeleella oli vastakkain veljensä kanssa. Katse kylmän rauhallisena, hän pukahti tyynesti,
“Väisty tieltäni.”
“Karviaisnenä”, Lumohaukka naukui anelevasti,
“Ei minua haittaa mitä emolle tapahtuu, mutta olen vain huolestunut sinusta. En halua, että sinulle käy mitään. Ja emo on kokeneempi soturi ja osaa taistella ja hänellä on paljon sellaisia taitoja ja niksejä, joita me emme vielä tiedä ja hän voi helposti voittaa sinut. En vain halua, että sinuun sattuu.”
“Kuka puhui taistelemisesta? Kuten sanoin, haluan vain puhua hänelle”, hän sanoi ja katsoi kollia varoittavasti. Joko nyt tuo väistäisi tieltä tai hän saisi tuon siirtymään. Lumohaukka huokaisi,
“Älä tee mitään typerää.”
Hän pudisteli päätään veljelleen ja puski sitten tuon ohi pentutarhan hämärään sisätilaan. Hänellä kesti jonkin aikaa tottua pimeään ennen kuin hän erottikaan Aamutäplän pimeästä. Naaras oli nostanut päätään ja tuijotti häneen silmät viiruuntuneina selvästi osoittaen, että oli juuri kuullut kaiken. Karviaisnenä kohotti leukaansa ylemmäs. Nyt, kun emokin tiesi puheenaiheen yhtä hyvin kuin hänkin, ei tarvinnut aloittaa alusta.
“Kuka noiden pentujen isä on?” hän kysyi sen enempää epäröimättä. Aamutäplä katsoi takaisin, keltaiset silmät pimeydessä hohtaen. Kuningatar peitti hännällään pennut ja vei ne lähemmäs itseään kuin olisi kuvitellut hänen hyökkäämään viattomien pentujen kimppuun. Karviaisnenä oli vihainen emolleen, ei pennuille, joilla ei ollut minkäänlaista valinnanvaraa, että he olivat täällä.
“Kerro minulle!” hän vaati hampaat irvessä.
“Se ei kuulu sinulle millään tavalla”, tuo sihahti takaisin. Karviaisnenän huulille nousi vahingoniloinen hymy,
“Ei kuulu minulle? Sinä olet emoni ja nuo ovat sinun pentusi. Onko niiden isä Kuro vai joku muu?”
“Heidän isänsä on tästä klaanista. Sinun ei tarvitse tietää enempää”, Aamutäplä urahti hampaidensa välistä uhkaavana, mutta juuri nyt Karviaisnenää ei pelottanut emonsa käytös. Ehkä nuorempana tai pentuna häntä olisi pelottanut samanlainen käytös, mitä emo tällä hetkellä käytti. Nyt häntä ei kiinnostanut hiirenviikseäkään. Pentuna hän oli aina hakenut emonsa hyväksyntää ja sitä, että emo olisi nähnyt hyvän hänessä ja sen takia muuttunut erilaiseksi eikä ollut aina niin kylmä ja kolkko.
“Tähtiklaani siunatkoon noita pentuja, sillä sinun kanssasi ne eivät tule koskaan olemaan onnellisia. Ne tulevat vain kokemaan samanlaisen kylmän kohtelun niin kuin minä ja Lumohaukka jouduimme kokemaan. Ne tulevat aina yrittämään saada parhaan puolen esiin sinussa ja sinä tulet aina pettämään niiden odotukset, koska et sinä parempaankaan pysty”, hän antoi kaiken tulla ulos samalla, kun hän tuijotti suoraan emoaan silmiin eikä antanut heidän katsekontaktinsa rikkoutua, ei edes sillä hetkellä, kun Aamutäplän silmät olivat laajentuneet ja tuo oli nousemassa ylös.
“Sinä se et tiedä mitään. Et voi sanoa mitään, jos et tiedä yhtään mitään”, emo ärisi ja näytti siltä kuin olisi voinut seuraavaksi hyökätä hänen kimppuunsa.
“Aika ironista. Aiotko hyökätä minun kimppuuni ja osoittaa pennuillesi heti jo ensi kättelemällä minkälainen heidän emonsa tulee olemaan? Ja tietämisestä, miten minä en voisi tietää, jos olen ollut sinun kasvatukseksi alaisena ja kokenut sen kaiken?” hän hymähti emolleen ja kuuli kuinka Lumohaukan askeleet lähestyivät häntä takaapäin. Hän väräytti korvaansa ilmoittaakseen veljelleen, että oli kyllä kuullut tuon.
“Sano Kotkamielelle, että hänen pitää kasvattaa pennut itse tai niiden emo tulee pilaamaan ne”, hän heitti saaden emonsa pysähtymään ja tuijottamaan häntä kuin olisi nähnyt tähtiklaanilaisen.
“Karviaisnenä?” Lumohaukka kuiskasi hiljaisena ja Karviaisenän kääntäessä katseensa veljeensä, katsoi tuo vain ja ainoastaan häntä huolestuneena eikä edes luonut katsettakaan emoonsa.
“Lumohaukka?” Aamutäplä naukui, muttei Lumohaukka noteeranut emoaan millään tavalla vaan jatkoi siskonsa katsomista. Veljen vaalean meripihkaisten silmien ainoa katsemiskohde oli hänen siskonsa.
“Mennään”, Karviaisnenä naukui ja loi vielä katseen emoonsa ja tuon jalkojen juuressa mönkiviin karvapalloihin. Hän loi niihin kylmän katseen ennen kuin käänsi selkänsä emolleen ja lähti Lumohaukan seuratessa ulos pesästä.

Jääsilmä raotti hitaasti silmiään ja säpsähti huomatessaan kissan kasvot omiensa edessä.
"Ja hän heräsi viimein! Oli jo aikakin, aurinko laskee tuota pikaa", Matukan tuttu ääni naukaisi suoraan nuoren soturin yläpuolelta.
*Matukka... Minä nyljen sinut aivan juuri...* Naaras ajatteli mielessään ja nousi varovaisesti istumaan, ollessaan vielä hieman tokkurainen unien jäljiltä. Hän katseli ihmeissään ympärilleen.
*Mikä aika, mikä paikka, mitä on oikein tapahtunut?* Jääsilmä käänsi katsettaan Matukkaan päin ja katsoi tätä kysyvästi.
"Olet nukkunut nimityksestäsi lähtien ja nyt meidän on aika lähteä Tulikammiolle. Tiedäthän? Soturinimitys, Tulikammio, laavan yli hyppääminen?", kokenut soturi naukaisi rennosti ja viittoi hännällään nuorta soturia seuraamaan häntä. Naaras nousi hitaasti ja parhaansa mukaan viivytellen ylös.
*Voi ei... Onko nyt jo hyppyni aika? En varmasti tule selviämään siitä.* Jääsilmä ajatteli haikeana. Ja tätä hyppyä hän ei voisi jättää välistä, Kuolontähti määräisi muuten koko Luuklaanin hänen kimppuunsa eikä hän saisi armoa. Hän menettäisi henkensä joka tapauksessa, joko laavassa palaen tai klaanitovereidensa raatelemana. Punaoranssiturkkisen kissan suru ja ahdistus paistoi ilmeisesti aika vahvasti hänen katseessaan, sillä hetken kuluttua Matukka tuli takaisin hänen luokseen ja hymyili pienesti.
"Hei, ei se hyppy kamalan iso ole. Otat vain hyvin vauhtiat ja ajoitat askeleesi oikein niin pääset varmasti helposti yli. Enemmän olisin huolissani varapäälliköiden hyppypaikasta, se on melkein puolet pidempi kuin sotureiden!" Kokeneempi soturi selitti ja kulki ensimmäisenä ulos sotureiden pesästä, Jääsilmä vanavedessä maleksien. Hän oli hiljaa, sillä ei osannut vastata Matukan selitykseen mitenkään. Tuleva pelotti häntä liikaa, niin paljon ettei hän edes viitsinyt ärhennellä kollille tai vihoitella siitä miten Kuolontähti nöyryyttäisi häntä sillä, että lähetti Matukan sijastaan valvomaan hyppyä. Leiriaukiolla harva kissa toivotti onnea nuorelle soturille ja leiristä ulos päästyään hän antoi pienen kyynelnoron valua poskipäitään pitkin maahan. Jääsilmän pää valahti toivottomana alas. He ehtivät kävelemään pikkuhetken, kun tuttu ääni herätti jälleen naaraan ajatuksistaan.
"Oletko käynyt Tulikammiolla aikaisemmin? Minun on myönnettävä, että muistikuvani reitistä hyppytasanteille ovat huterat, joten korjaa vain jos olemme menossa väärään suuntaan. Mentäisiinkö muuten hyppysi jälkeen syömään jotakin? Olet sen jälkeen varmasti todella nälkäinen, jos vaikka metsästettäisiin klaanillekin samalla?"
Jääsilmä ei edes kunnolla kuunnellut loppuun kokeneemman soturin höpinöitä, ainoastaan nyökkäsi surkeana ja jatkoi vuoristopolulla maleksimista.

Viimeinkin perille päästyään, oli aurinko jo ehtinyt laskemaan ja kuu nousemaan. He olivat joutuneet kääntymään muutaman kerran ympäri, matukan johtaessa heitä harhaan, mutta nyt Matukka ja Jääsilmä seisoivat oikean vuoristoluolan suuaukon edessä ja näkivät luolassa vain pelkkää pimeyttä. Nuori soturi tunsi tärisevänsä, ei kylmästä, vaan kauhusta. Kokeneemman soturin johdolla he lähtivät kulkemaan pimeää käytävää pitkin ja naaras tunsi kuinka maa vietti hieman alemmas. Vuoriston seinämät olivat kosteat ja mitä alemmas he menivät, sitä lämpimämmäksi maa tassujen alla ja ilma muuttui. Jääsilmä ei ikinä ollut käynyt hyppytasanteilla, ainoastaan Kuukivellä Kuolontähden kanssa. Pian hohkava punainen valo ylsi käytävään ja kissakaksikko saapui hyppytasanteille. Ilma oli hiostava ja kuuma, eri hajuisia höyrypilviä leijaili ympäri tasannetta. Nuori soturi ei edes halunnut katsoa tasanteen reunalta alas, laavan punainen hehku mikä heijastui Tulikammion seinissä riitti hänelle.
"Sinun täytyy ilmoittaa ikäsi", Matukka sanoi hiljaa ja vilkaisi vieressään tärisevää Jääsilmää. Pitihän nyt Pimeydenmetsän henkien tietää kuinka nuoren sielun saisivat joukkoonsa.
"27 kuuta...", nuori soturi ilmoitti ääni väristen.
"Jääsilmä, on aika todistaa oleko aidosti uskollinen Luuklaanille... Öhh.. Miten se nyt meni? Hyppää Tulikammion yli ja... Ja toivo että Pimeydenmetsän henget antavat sinulle armoa?" Matukka takelteli seremoniasanojen kanssa. Jääsilmä mulkaisi kokeneempaa soturia äkäisenä. Voisiko hän enää yhtää enempää törttöillä nuoren soturin hyppyseremonian kanssa?
"Voit nyt lausua puheesi Pimeydenmetsän hengille", kokenut soturi lisäsi vielä pikaisesti ennen kuin astui sivummalle. Naaras seisoi aloillaan ja suuntasi katseensa vastakkaiselle tasanteelle. Hyppymatka tuntui niin pitkältä... Jääsilmä kiersi pienen ympyrän, tarkkaillakseen mistä kohdasta olisi hyvä lähteä juoksemaan ja mistä ponnistaa. Hän vilkaisi pikaisesti Matukkaa, joka nyökkäsi takaisin. He eivät voisi koko yötä viettää kammiolla. Nuori soturi asettui suoraan juoksulinjaan ja sulki silmänsä.
"Voi Pimeydenmetsän henget... Olen aina ollut uskollinen Luuklaanille, antakaa minun selvitä tästä...", hän aneli juuri ja juuri ääneen. Sitten naaras lähti juoksuun. Hän ei ollut ennättänyt edes ketunmitan päähän reunasta kun joutui jarruttamaan ja kiepsahti ympäri turkki pörröllä.
"Ei, EI, minähän en tätä tee. Tämä on täysin idioottimaista ja hullua, Matukka, etkö voi vaan sanoa, että selvisin hypystä? Teen ihan mitä tahansa!" Jääsilmä naukui hysteerisenä ja antoi kynsiensä työntyä ulos. Matukka asettui tunnelin suuaukon eteen, tukkien näin nuoren soturin turvallisimman pakokeinon.
"Jos yrität paeta, minulla on lupa tappaa sinut. Yritä uudestaan, meillä on vielä aikaa", kokeneempi soturi murisi ja paljasti omat kyntensä. Naaras jätti kalliopintaan pieniä valkoisia viivoja kävellessään eteenpäin kynnet esillä ja harkitsi todella vahvasti kollin kimppuun käymistä.
"Kaikki tietävät mitä on tapahtunut, jos palaat itseksesi leiriin. Etkä sinä pysty erakkona elämään", Matukka murisi, hänen häntänsä heiluen villisti puolelta toiselle. Kolli olisi valmist puollustamaan itseään ja varmasti valmis myöskin tappamaan Jääsilmän. Nuori soturi tunsi kyynelien valuvan poskiaan pitkin ja hän puri hampaitaan yhteen ahdistuksesta. Kokeneempi soturi oli oikeassa, ei naaras pystyisi elättämään itseään yksin. Ja ainoa tapa selvitä ulos hengissä ja haavoittumatta olisi hypätä. Hän puristi silmänsä kiinni ja hitaasti kääntyi taas juoksulinjaansa. Punaoranssiturkkinen kissa kohotti katseensa taivaalle, mitä ei juurikaan näkynyt höyrypilvien seasta.
"Tämä on hullua, tämä on täysin hullua...", Jääsilmä toisti itsekseen ja veti viimeisen kerran syvään henkeä, ennen kuin lähti juoksuun. Juoksumatka tuntui samaan aikaan ikuiselta, samaan aikaan menevän aivan liian nopeasti. Hän ponnisti vauhtia aivan tasanteen reunalta ja kurotti etukäpäliään saadakseen otteen vastakkaisesta tasanteesta. Hyppy meni ohi yhdessä hujauksessa ja nuori soturi tunsi kun hänen yläruumiinsa tömähti tasanteelle. Samalla hän tunsi myös hurjaa vauhtia liusuvan alas. Kyyneleet sumensivat kokonaan hänen näkökenttänsä. Naaraan takajalat hakivat kalliosta otetta, samalla kuin hän yritti vetää itseään ylös. Jääsilmä tunsi kaikissa tassuissaan muidenkin kissojen kallioon tekemät kynnenjäljet, kun heidän hyppynsä on jäänyt hieman lyhyeksi. Sihisten hän yritti vetää itseään ylös ja inahti, kun tunsi terävän kallioreunan repäisevän hänen vatsaansa haavan. Adrenaliiniryöpyn saadessaan hän ponnisti kaikilla voimillaan ja sai kuin saikin toisen takajalkansa tasanteen reunalle. Nuori soturi veti itsensä ylös ja nopeasti kipitti kauemmas reunasta. Hän oli tehnyt sen, hän oli päässyt yli.

Viileä tuuli puhalsi kohti Pajutassun kasvoja sai tuon hieman pörhistämään turkkiaan. Hän oli ollut parantajan pesällä jo ihan tarpeeksi, ainakin omasta mielestään. Hän ei ymmärtänyt miksi häntä piti pitää siellä, jos hän oli jo tarpeeksi vahva itse lähteäkseen kävelemään. Kyllähän haavoihin sattui ja kirveli vielä ja välillä hänen oli ihan tosissaan purtava hammasta lähtiessään liikkeelle, muttei se ollut häntä millään tavalla hidastellut. Ja muutenkin, soturin oli oltava vahva ja kestettävä kipua. Eikö niin? Luuklaanilaiset eivät olleet heikkoja eikä ollut hänkään! He eivät ehkä olleet Pihlajatassun kanssa syntyperältään luuklaanilaisia, mutta he olivat varttuneet tässä klaanissa ja juuri sen takia hän vannoikin uskollisuuttaan Luuklaanille. Ja niin siskokin varmasti teki. Olihan naaras hänellekin osoittanut sanattomasti, että oli todella uskollinen Luuklaanille eikä koskaan pettäisi sitä.
“Täällä sinä vain aukaiset uudelleen jo melkein parantuneet haavasi. Luuletko olevasi jotenkin erityinen vai vain hiirenaivo, joka luulee, että minä tulen tuhlaamaan koko yrttivarastoni sinuun?” Myrkkymarjan ärsyyntynyt ääni kuului aivan kollioppilaan takaa ja sai hänen pänsä nopeasti kääntymään taaksemmas, jotta hän pystyi näkemään ruskeaturkkisen parantajan, jonka kasvoilla oli tyytymätön ilme. Hän nosti vanhemmalle naaraalle hieman kulmiaan,
“En minä ole milloinkaan pakottanut sinua hoitamaan minua. Jos minä aukaisen haavani, se on minun oma syyni eikä kuolemani millään tavalla kosketa sinua.”
“Ja luuletko, ettei yhden soturin elämä merkitse mitään? Tulevana soturina luulin sinun olevan hieman järkevämpi”, Myrkkymarja hymähti kolkolla äänensävyllä ja katsoi häntä hieman siristäen silmiään,
“Miten luulet, että klaaniin tulee uusia sotureita, jos kaikki oppilaat kuolevat ennen soturiksi tulemista eikä pentuja ole?”
Pajutassu katsoi vierelleen tullutta naarasta hieman hämmentyneenä, mutta peitti sen nopeasti pienen virneen alle,
“Ainahan pentuja voi varastaa muilta klaanielta. Oletko aivan unohtanut sen?”
“Ja sillä tavalla monet kissat voivat menettää henkensä, jolloin se ei ole järkevää. Pentujen kasvatukseen kuitenkin menee monia kuita ja heidän takiaan kuolleet soturit vain saavat klaanin näyttämään heikommalta. Mitä me teemme pienillä kirppusäkeillä, jotka eivät vielä osaa edes puolustaa itseään? Niitä pitää hoitaa ja kasvattaa sekä ruokkia”, parantaja naukui koleasti, häntä tarkkaillen viiruuntuneilla silmillään. Pajutassu katsoi naarasta takaisin miettien, miten voisikaan kommentoida tuon äsken sanomaa. Myrkkymarja oli ihan oikeassa, mutta toisaalta, jos soturit saisivat itsensä tapetuiksi vain sen takia, että menivät varastamaan pentuja, olivatko nuo oikeasti soturinimiensä arvoisia? Se, että tapattaisi varastaessaan hiiren kokoista pentua, miten voisi olla niin heikko, että menettäisi henkensä sen takia?
“Jos pennut ovat sinulle niin tärkeitä klaanin puolesta…”, Pajutassu aloitti katsoessaan naarasta, “Mikset sitten hanki niitä itse?”
“Luuletko, että minulla olisi aikaa kasvattaa niitä, jos teen samalla parantajan hommia?” Myrkkymarja sihahti. Naaraan katse näytti kyseenalaistavan häntä ja hänen äsken sanomiaan sanoja.
“Mutta onhan sinulla Mustakipinä. Onhan hänkin jo parantaja ja pystyisi varmasti hoitamaan sinunkin parantamishommasi, kun sinä hoitaisit pentuja siihen asti, että ne olisivat tarpeeksi vanhoja pärjätäkseen ilman sinua”, Pajutassu väitti vastaan katsellessaan naarasta kummastuneena. Eikö uusien pentujen hankkiminen klaaniin olisi vain plussaa? Sitä kautta, klaani olisi vahvempi eikä sen tarvitsisi pelätä, ettei oppilaita ja sotureita olisi tarpeeksi?
“Pajutassu! Olet jo jalkeilla?” Kaksikon tulistuneen katsekontaktin katkaisi Pihlajatassun innostunut ääni, joka sai Pajutassun unohtamaan sillä samalla sekunnilla parantajan ja siirtämään katseensa siskoonsa, joka ravasi hänen luokseen hymy kasvoillaan. Myrkkymarjan tuhahdus sai vain kollioppilaan väräyttömään korviaan, kun hän nousi tassuilleen ja tassutteli siskoaan vastaan. Pihlajatassu ei kauaakaan miettinyt, kun loikkasi veljeään kohden ja kaatoi tuon voimalla maahan. Pajutassu ähkäisi hieman kipeän kylkensä iskeytyessä maahan ja huitaisi tassullan päälleen asettunutta sisarustaan kasvoihin.
“Etkö sinä hiirenaivo muista, että minulla on kipuja?!” hän ähkäisi tuolle saaden Pihlajatassun virnistämään,
“Et sinä voi enää olla niin kipeä, jos jaksat jo valittaa tuolla tavalla ja ilmestyä ulos parantajankin pesästä!”
“Ketunläjä”, hän puhahti naarasoppilaalle ja potkaisi hellästi takajaloillaan tuon vatsaa, jotta sai sisaruksensa väistämään sivuun. Hän pyörähti jaloilleen ja irvisti hieman, mutta petti kivun virnistyksen alle ja katsoi sitten siskoaan.
“Mikä sinut toi tänne? Ei sinua olekaan näkynyt hetkeen. Unohditko minut kokonaan?” hän hymähti saaden Pihlajatassun virnistämään ilkikurisesti,
“Tiedäthän veli rakas, että meidän joidenkin on jatkettava koulutusta ja hoidettava oppilaiden tehtäviä?”
“Aiotko saada soturinimesi ennen minua? Senkin petturi”, hän murahti leikkimielisenä ja yritti uudelleen huitaista tassullaan sisarustaan, mutta tuo nopeasti väisti häntä, ilkikurisen pilkkeen kimmeltäessä naaraan silmissä.
“Pitäähän elämän jatkua, eikö niin? Eikä kukaan käskenyt sinua haavoittumaan niin pahasti, se on sinun ihan omaa syytäsi”, Pihlajatassu kertoi, lähes kehräten. Naaras selvästi halusi ärsyttää häntä. Pajutassu nosti toista kulmaansa tuolle.
“En minä voi millään hallita kissojen mieliä enkä olisi voinut saada sitä vihollissoturia muuttamaan mieltään minun listimisestäni”, hän sanoi, kohauttaen olkapäitään. Pihlajatassu hymähti.
“Kaipa sitten niin. Muuten..”, naaras naukui ja katsoi häntä uteliaana, vilkaisten hieman hänen taakseen ennen kuin katsoi taas häntä,
“Mitä sinä puhuit Myrkkymarjan kanssa?”
“Pennuista”, Pajutassu vastasi ja huomatessaan sisaruksensa silmien leventyvän hämmästyksestä, hän nopeasti jatkoi,
“Puhuimme siitä kuinka minun haavojeni uudelleen avautuminen voisi johtaa hengenlähtööni ja siitä kuinka hän ei aikoisi käyttää kaikkia yrttejään niiden parantamiseen vain ja ainoastaan sen takia, että minä muka ihan itse toivoisin omaa kuolemaani. Kerroin hänelle sitten, ettei yhden soturin elämän menettäminen varmasti nyt niin kauheaa voisi olla, mihin hän vastasi, että kyllä se muka olisi ja, että klaani voisi olla heikompi, kun pentujakaan ei ole. Hämmästelin asiaa ja kerroin hänelle, että kyllähän me voisimme varastaa pentuja klaanillemme, jos tilanne muka oikeasti olisi niin vakava, mihin hän kommentoi, että se saattaisi saada lisää sotureita kuolemaan. Mutta eikö se vain tarkoittaisi, että ne soturit olisi heikkoja? Kuitenkin… Sanoin sitten hänelle, että jos hän oikeasti on niin huolestunut siitä, miksei hän itse hanki pentuja ja hoida niitä siihen asti, että ne ovat tarpeeksi vanhoja pärjätäkseen itse? Ehdotin, että Mustakipinä voisi siihen asti hoitaa parantajanhommia, kunnes hän on taas palannut parantajaksi pentujen pystyessä pärjäämään itsekseen.”
“Ja mitä sitten?” Pihlajatassu uteli katsoessaan häntä aidon kiinnostuneena. Pajutassu kallisti päätään,
“Ja mitä sitten? Ei sen jälkeen kerennyt tapahtumaan mitään, kun sinä tulit ja keskeytit meidät.”
“Miten minä olisi voinut tietää, että te puhuitte tuollaisista asioista ja keskeyttäisin teidät, jos vain halusin tulla katsomaan sinua, kun sinua ei ole näkynyt hetkeen parantajan pesän ulkopuolella?” naarasoppilas tuhahti, häntäänsä terävästi ilmassa heilauttaen. Pajutassu naurahti pehmeästi ja puski sisarustaan,
“En minä sinua syytäkään.”
“No hyvä”, naaras murahti vastaukseksi, vaikka naaraan kasvoilla näkyikin ärtymyksen lisäksi myös huvittuneisuutta. Oppilas katsoi Pajutassua ja tönäisi häntä takaisin, silmät ilkikurisina loistaen,
“Aiotko sinä alkaa isäksi Myrkkymarjan pennuille, vai?”
“Mitä sinä oikein höpötät? Hiirenaivo!” hän huudahti läpsäistessään siskoaan ja sitten juoksi karkuun Pihlajatassua, joka huusi hänen peräänsä, että aikoisi tappaa hänet vihollissoturin puolesta, jos vain saisi hänet kiinni.