Hyökkäyssuunnitelma eteni lupaavasti. Erakosta oli yllättävän paljon hyötyä tiedon suhteen, eikä hänen menettämistään tarvinnut varoa, mikä oli ehdoton etu tietojen hankinnan kannalta. Kuolontähti ei kuitenkaan halunnut erakkoa pyörimään jatkuvasti leirissään, joten hän oli enimmäkseen lähetettynä joko tiedustelemaan tai muuten vain pois jaloista - kuten nytkin. Suunnitelmat saisivat odottaa pari auringonnousua. Kuolontähti oli lähtenyt kävelylle katsastamaan klaaninsa alueita huomatessaan tutun ongelmaoppilaan kiitävän alas vuoristoa ilmeisesti saaliin perässä. Kuolontähti päätti testata oppilaansa reaktiokykyä ja varmistettuaan toisen saaneen saaliinsa kiinni hyökkäsi päällikkö nuoremman kissan päälle.
Oppilaan taisteluyritykset olivat sisukkaita, mutta eivät yhtä tehokkaita. Paniikinomainen potkiminen ei tehnyt päällikköön suurta vaikutusta, mutta ainakaan oppilas ei anellut armoa - ja lopulta jopa tunnisti päällikkönsä. Lopulta myös Jäätassun mukana ollut Matukka suvaitsi saapua paikalle ja päällikkö sai yllätyksekseen kuulla oppilaansa löytäneen saaliinsa itse ja vieläpä taitavan ja kokeneemman metsästäjän huomaamatta. Päällikkö virnisti mielessään tyytyväisenä. Ehkäpä oppilas ei sittenkään ollut aivan hyödytön, vaikka ei hänestä taistelijaa saisi. Juoksupyrähdys saaliin perään oli ollut varsin vaikuttava, ja hajujäljen huomaaminen erittäin merkittävä onnistuminen.
Päällikkö katseli vielä hetken oppilasta edessään, kunnes sihahti tälle käskyn - ja lupauksen - palata leiriin nimitystään varten.

Kuolontähti palasi leiriin pian oppilaansa perässä. Punaturkkinen naaras löytyi oppilaiden pesästä nukkumasta, mikä ei enemmin miellyttänyt päällikköä.
"Herätys! Näinkö toimii tuleva soturi?", Kuolontähti naukui toisen lähettyviltä, mikä sai oppilaan säpsähtämään jalkeille. Pesässä ei ollut muita, joten päällikkö ei vaivautunut pyytämään oppilasta muualle asiaansa varten.
"Olet valmis soturiksi. Et välttämättä hyväksi sellaiseksi, mutta ainakin osaat metsästää ja juosta, kaipa siitäkin hyötyä on. Taistelutaitojasi sinun täytyy kuitenkin kehittää huomattavasti, mikäli haluat pysyä tämän klaanin jäsenenä kuutta kuuta pidempään", päällikkö alkoi sanella ehtojaan. Jäätassu näytti aikovan sanoa jotain, mutta Kuolontähti vaiensi nuoremman kissan tuimalla katseella.
"Lisäksi en ole kovin vakuuttunut siitä, ettet taistelussa kyennyt ajoissa tunnistamaan edes omaa päällikköäsi. Sinulla on myöskin käsittelemättä päällikkösi sanan uhmaaminen Kuutamokukan edessä, etkä ole vielä kärsinyt siitä ansaitsemaasi rangaistusta. Nämä kaikki seikat huomioiden aion kuitenkin nimittää sinut soturiksi ja siitä sietäisikin olla kiitollinen. Aiempien epäonnistumistesi vuoksi saat kuitenkin suorittaa hyppysi Matukan todistamana - minä en aio tulla sitä katsomaan. Olkoon se rangaistus teoistasi - saat nimityksesi, mutta täyttä hyväksyntääni et ole vielä ansainnut", Kuolontähti päätti asiansa ja vastausta kuuntelematta käveli luukummulle kutsumaan klaaninsa koolle.
"Saapukoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!"
Luuklaani saapui paikalle kiitettävän ripeästi. Kuolontähti katsahti kerran joukkion läpi, ennen kuin jatkoi:
"Minä, Kuolontähti, Luuklaanin päällikkö pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti Luuklaanin tavoille ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Jäätassu, lupaatko noudattaa Verilakia ja suojella tätä klaania kuolemaasi saakka?"
Puhuessaan Kuolontähti katsoi pian entistä oppilastaan tiukasti silmiin, painottaen etenkin sanaa "ahkerasti". Päälliköllä ei ollut aikomustakaan säästää oppilasta pieneltä nöyryytykseltä, loppujen lopuksi nimitykseen sisältyi selvä rangaistus.
Saatuaan Jäätassulta myöntävän vastauksen, päällikkö jatkoi seremoniaa nostaen katseensa muuhun klaaniin.
"Siinä tapauksessa, Pimeydenmetsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Jäätassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jääsilmä. Pimeydenmetsä on valinnut sinut tähän klaaniin nopeutesi ja metsästystaitojesi tähden ja hyväksyy sinut Luuklaanin täydeksi soturiksi."
Jääsilmä kohtasi päällikkönsä katseen ja Kuolontähti nyökkäsi hänelle hyväksymisen merkiksi. Sen enempää tuore soturi ei saisi, ennen kuin osoittautuisi sen arvoiseksi. Muun klaanin hurratessa tuoreen soturin nimeä laskeutui päällikkö paikaltaan ohjeistamaan Matukan viemään soturin Tulikammiolle, ennen kuin vetäytyi itse omaan pesäänsä odottamaan Kuutamokukan paluuta.

Karviaistassu kulki Lumotassun vierellä reipasta tahtia muita kissoja seuraten kohti Neljän virran tammea. Hänet ja veli oltiin valittu mukaan klaanien kokoontumiseen. Mitä lähemmäs he pääsivätkään Neljän virran tammea, sitä innostuneempi laikukas naarasoppilas olonsa tunsikaan ja se olikin saanut hänen niskavillansa pörhistymään sillä samalla sydämenlyönnillä, kun he olivat astelleet ulos Puroklaanin kaislatunnelista. Hänen vihertävä katseensa hakeutui Lumotassuun ja tuon ilmeettömän oloisiin kasvoihin. Veli tuntui olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei tuo olisi varmasti edes tajunnut nostaa jalkojaan tarpeeksi paljon, jos eteen olisi yllättäen ilmestynyt puunjuuri tai iso kivi. Mitäköhän vaaleaturkkisen kollin päässä oikein mahtoikaan liikkua? Olikohan tuolla jonkinlaisia murheita?
“Lumotassu?” hän hiljaa naukaisi, kutsuen veljeään. Toinen oppilas räpsytteli silmiään, jonka jälkeen tuon vaalean meripihkainen katse siirtyi häneen hölmistyneenä, lähes ymmällään oloisena kuin tuo ei olisi koskaan ajatellutkaan, että hän saattaisi kutsua tuota nimeltä. Karviaistassu kurtisti kulmiaan veljelleen ja kallisti aavistuksen päätään,
“Onko sinulla kaikki kunnossa?”
“Minullako?” Lumotassu kysyi miettimättä takaisin saaden siskonsa pyörittelemään päätään,
“No kuka muukaan? Näetkö ketään muuta keneltä kysyisin kuin sinulta?”
Lumotassun pää hieman kääntyili, jonka jälkeen se taas kohdistui takaisin häneen ja kolli pudisteli hieman päätään, kulmakarvat hieman koholla ja kasvoilla edelleen se hiirenaivoinen ilme.
“En näe”, kolli totesi.
“No hyvä, sillä en näe minäkään”, Karviaistassu hymähti hieman ja veljeään katsellessaan, hänen katseensa osui Aamutäplään, joka käveli Kotkamielen vierellä, hieman heistä kauempana. Kaksikko eivät puhuneet toisilleen, mutteivat myöskään näyttäneet olevan minkäänlaisissa riidoissa keskenään. Hänen katseensa liikkui emonsa kylkeä pitkin tuon pyöristyneeseen mahaan, joka paistoi helposti läpi naaraan lyhytkarvaisuuden takia. Hänen kulmansa hieman kupristuivat toistamiseen, kun hän hetken oli tutkaillut emoaan ja tuon vierellä kulkevaa lumenvalkoista, hieman emoa suurikokoisempaa kollia. Miten emo oli niin hyvinsyöneen oloinen? Tai siis, olihan heidän reviirillään vielä riistaa ja joissa ja puroissa uiskenteli vielä paljon kaloja, mutta silti… Eihän hänkään tai Lumotassu olleet niin pyöristyneitä kuten Aamutäplä oli. Ja Lumotassu sentään omasi todella pitkän ja pörröisen turkin, joka sai kollin useasti näyttämään paljon isommalta ja tanakammalta. Emo oli aina ollut todella solakka ja siro eikä hän ollut koskaan nähnyt emoaan noin pyöristyneenä.
“Mitä sinä noin tarkkaavaisesti näytät tutkivan, kun et minuakaan enää kuuntele”, Lumotassun kysymys sai Karviaistassun katseen palautumaan emostaan kolliin, joka katsoi häntä kummastuneena. Siltikin veljen silmissä paistoi selvä huvittuneisuus. Karviaistassu nyökkäsi mahdollisimman huomaamattomasti heidän emonsa suuntaan.
“Eikö emon maha olekin suuristunut todella nopeasti, vaikkei riistaakaan ole enää niin paljon?” hän kysyi. Lumotassun pää hieman kääntyi heidän emonsa suuntaan ja sitten palautui häneen nopeasti. Onneksi sentään veli ei ollut jäänyt ihmettelemään emoa näkyvämmin, jolloin he olisivat varmasti jääneet kiinni soturittaren tuijottamisesta ja tutkimisesta.
“Olet oikeassa, ei se vielä noin iso neljäsosakuuta sitten ollut”, veli myönsi ja kurtisti hänelle kulmiaan, näyttäen uteliaalta,
“Mistä luulet sen johtuvan? Onkohan se jotain vakavaakin?”
“En usko sen olevan vakavaa tai, jos se olisi, olisi emo jo mennyt etsimään apua Yöturkilta ja Kylmähämärältä. Ei emo niin tyhmä ole, etteikö ottaisi selvää, jos hänellä olisi jokin vikana”, hän kertoi tuuheaturkkiselle oppilaalle, mutta katsoi sitten tuota hieman vakavammin,
“Seurataan emon puuhia ja otetaan selvää, mitä on meneillään.”
Lumotassu nyökäytti päätään nopeasti ja katsoi häntä varmana,
“Asia selvä.”

Auringonsäteiden hennot valokiilat alkoivat hiljalleen luoda muotojaan leiriä kohti kulkevien kissojen turkeille. Karviaistassu mateli veljensä ja Henkitassun rinnalla kohti Puroklaanin tuttua kaislatunnelia, joka oikein tuntui kutsuvan häntä. Pehmeä sammalpeti houkutteli naarasta liikaa, joka sai hänen askeleisiinsa tarpeeksi puhtia, että hän jaksoi jatkaa ripeää kävelytahtia. Hän oli niin valmis vain tipahtamaan sammalpedille ja sulkemaan silmänsä ja antamaan unen viedä mukanaan. Hän olisi voinut tehdä mitä vain saadakseen taidon teleportata itsensä oppilaiden pesälle.
“Oletko sinä muka noin väsynyt?” Lumotassun kiusoitteleva ääni tavoitti naaraan korvat ja sai hänet lopettamaan sammalpedistä ja nukkumisesta haaveilemisen ja kääntämään väsyneen katseensa veljeensä ja hymähtämään hieman,
“Eikö sinua muka?”
“Ei oikeastaan”, kolli naukaisi rintaansa hieman eteenpäin työntäen ja itsevarmasti virnistäen. Karviaistassu katsoi veljeään toinen kulmakarva koholla. Ei Lumotassu millään voinut olla noin virkeä. Kolli oli ihan satavarmasti kuolemanväsynyt, muttei vain halunnut myöntää sitä, kun Henkitassukin oli ihan kuuloetäisyyden lähettyvillä.
“Hiirenaivo”, hän tuhahti hiljaisesti samalla astellen sisään kaislatunnelista. Lumotassu seurasi aivan hänen vierellään, niin lähellä, että kollin kylki osui hänen omaansa. Kaksikko kulkivat hiljaisen Henkitassun seurin peremmälle aukiolle, jossa ei ollut enää moniakaan kissoja paikalla. Monet vielä nukkuivat pesien lämmössä. Hän vilkaisi veljeään, joka juuri oli haukottelemassa, mutta huomattuaan sisaruksensa katseen itsessään, tuo sulki suunsa. Hän hieman pyöritteli päätään veljelleen ja olikin jo kommentoimassa veljensä idioottimaista käytöstä, mutta sulki suunsa samalla sekunnilla, kun Aamutäplä teki tiensä heidän ohitseen selvästi väsyneen oloisena ja lähti hiljaisin askelin kulkemaan pentutarhaa kohden hyvin määrätietoisen oloisena kuin naaras olisi vihdoin päättänyt muuttaa nyt kokonaan pentutarhaan. Olihan Karviaistassu huomannut aikaisemminkin, että emo oli alkanut oleskelemaan pentutarhan lähettyvillä ja monta kertaa mennytkin sisälle asti pesään, muttei tuo ollut koskaan nukkunut siellä. Tai no mistä hän olisi sen voinut tietää? Ei hän millään olisi voinut seurata emonsa jokaista menoa.
“Lumotassu”, hän naukui saaden jo eteenpäin lähteneen veljensä pysähtymään niille sijoilleen ja kääntämään kysyvän katseensa häneen.
“Mitä?” kolli ynähti uupuneena, mutta kuitenkin sen enempää nurisematta teki tiensä Karviaistassun vierelle. Hän vilkaisi veljeään ja sitten nyökkäsi pentutarhaa kohden, jonka edustalla Aamutäplä vielä sattui olemaan hetken ennen kuin naaras hieman kumartui ja asteli sisälle pesään.
“Oletko sinäkin huomannut, että emo on alkanut oleskelemaan lähiaikoina pentutarhalla?” hän kysyi hiljaiseen ääneen ja kääntyi katsomaan veljeään. Lumotassu siristi hieman silmiään pentutarhaa tutkaillessaan,
“No nyt, kun sen mainitsit… Olen huomannut hänen käyvän siellä useampaan kertaan ja myös Yöturkki oli kerran hänen mukanaan. Hän myös puhui Kielopurolle yhtenä päivänä pentutarhan ulkopuolella, mutta olin niin kaukana, etten olisi millään voinut kuulla, mitä he oikein sanoivat.”
Karviaistassu nyökäytti päätään. Miksi emo oikein vieraili pentutarhalla? Ei ainakaan hänen mielestään kukaan naaraan ystävä ollut siellä. Mutta sitten toisaalta, ei hän edes tiennyt ketkä olivat Aamutäplän ystäviä ja kenen kanssa emo oikein vietti aikaansa… Emo oli aina vaikuttanut niin kylmältä ja välinpitämättömältä, ettei hän olisi edes osannut kuvitella emoaan juttelemassa jonkun kanssa hymyillen ja viettävän jonkun kanssa aikaa vapaaehtoisesti. Kuka edes haluaisi olla sellaisen kissan ystävä? Silloin pentuaikoinakaan kukaan ei ollut tullut katsomaan Aamutäplää. Tietenkin Sädetaivas oli käynyt moneen kertaan, mutta vanhempi naarashan oli Aamutäplän emo, joten se oli ihan ymmärrettävää. Ja tietenkin Tummakajokin, mutta kyseistä kollia ei ollut enää, tai no oli, mutta emon isä vietti nyt aikaansa Tähtiklaanissa eikä tuo varmasti sieltä käsin millään voinut olla hänen emonsa kanssa tai viettää aikaa tuon kanssa.
“Mutta- Ehkä emo vain halusi mennä tervehtimään Kielopuroa ja viedä hänelle jotain”, Lumotassu jälleen kerran ravisteli Karviaistassun pois ajatustensa maailmasta ja sai naarasoppilaan kääntymään veljensä luokse, joka loi hänelle hieman empivän hymyn. Kolli venytteli hieman etutassujaan. jonka jälkeen kääntyi ja otti muutaman askeleen kohti oppilaiden pesää. Tuo kuitenkin pysähtyi äkisti paikoilleen.
“Etkö sinä tulekaan? Luulin sinun olleen kuolemanväsynyt”, kolli naukui kutsuvasti. Karviaistassu käänsi katseensa veljeensä, joka oli hieman taittanut päätään taaksepäin niin, että tuo pystyi näkemään hänet sivusilmällään. Hän huokaisi syvään ja loi vielä nopean epäilevän katseen pentutarhalle, jonka jälkeen loikki veljensä vierelle. Lumotassu haukotteli nyt uudemman kerran, muttei peitellyt sitä tällä kertaa ennen kuin hymähtäen totesi, että ehkä olisi vain parempi mennä nukkumaan ja katsoa huomenna asiaa virkistyneeltä näkökannalta. Ehkei asia olisikaan niin vakava kuin sisaruskaksikko olivat kuvitelleet. Hän hymähtäen myöntyi ja seurasi isompi kokoista veljeään oppilaiden pesälle ja työntyi sisälle lämpimään pesään, josta monen kissan hiljainen kuorsaus ja tuhina kuului. Muiden häntiä väistellen, hän kulki omalle sammalpedilleen ja kävi siihen maaten. Lumotassu seurasi perässä ja pian olikin asettunut hänen viereiselle, omalle sammalpedilleen makuulleen. Isomman kollin selkä pian painui hänen omaansa vasten, kun kaksikko nukahtivat uupuneina.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokouseen!" Ututähden kutsuhuuto kaikui leirissä sillä samalla silmänräpäytyksellä, kun Karviaistassu oli asettanut tassunsa kaislatunnelista sisälle aukiolle. Hän käänsi katseensa Hunajavirtaan, joka hymyili hänelle lempeästi, mikä oli tarpeeksi Karviaistassulle, joka tiesi sillä samalla sekunnilla, mitä tämä klaanikokous oikein tarkoitti. Hän loi mestarilleen nopeasti innokkaan hymyn ennen kuin otti jalkansa alleen ja lähti juoksemaan kohti Päällikön pesää ja sen juurella olevia kissoja. Myös Lumotassu istui jo siellä Hiutaletassun ja Henkitassun seurassa, mutta kollin haistaessa sisaruksensa ominaisuustuoksun ja kuultuaan koko ajan lähemmäs rummuttavat juoksuäänet, kolli käänsi katseensa luoksensa juoksevaan Karviaistassuun. Vaaleaturkkisen kollin kasvoille nousi innostunut hymy, kun tuo pomppasi tassuilleen ja hölkkäsi sisarustaan vastaan.
“Suorititko sinäkin Hunajavirran kanssa oppilasarviointisi?!” Lumotassu lähes huudahti, kun oli Karviaistassun luona. Hän katsoi veljeään ja nyökäytti päätään innostuneena ja katsoi sitten tuota sydän hakaten kovaa rinnassa,
“Entä sinä?”
“Tietenkin! Miksen olisi?” Lumotassu ilmoitti rintaansa röyhistäen, voittoisa virne kasvoillaan. Karviaistassu virnisti veljelleen takaisin ja puski tuota rintaan.
“Meidän varmasti kannattaa mennä takaisin tai muuten Ututähti ei nimitäkkään meitä sotureiksi!” hän hihkaisi ja puski veljeään eteenpäin. Lumotassu naurahti ja lähti nopeasti hänen mukaansa, kun he ravasivat takaisin muiden luokse ja istuivat alas. Kaksikko vilkaisivat toisiaan innostuneina, lähes täristen malttamattomina.
“Minulla on hyviä uutisia”, Ututähti aloitti kuuluvaan ääneen saatuaan kaikkien kissojen huomion. Hänen vierellään juuri äsken seisonut punertavan oranssi naaras pudottautui alas kiveltä ja istahti hieman kauemmas, mutta kuitenkin hän oli niin lähellä, että kuulisi selvästi päällikkönsä sanat. Karviaistassu jaksoi vain sekunnin katsoa naaras soturia, kun hänen huomionsa herpaantui ja se kohdistui uudestaan Ututähteen, jonka kasvoilla oli ylpeä hymy.
“Tänään minä nimitän kolme oppilasta sotureiksi. Hiutaletassu, astu eteen.”
Hän vilkaisi vaaleanharmaata, vaaleajuovaista naarasoppilasta, joka hieman epävarman oloisesti nousi tassuilleen ja otti varovaisen askeleen eteenpäin. Karviaistassu huomasi Lumotassun hieman hipaisevan toisen oppilaan takajalkaa hännällään, mikä sai Hiutaletassun nopeasti vilkaisemaan hieman nuorempaa kollia ennen kuin pieni hymy kasvoillaan tuo suuntasi katseensa takaisin päällikköön. Naaras otti tällä kertaa rohkeammin muutamia askeleita lähemmäs niin, että oli Ututähden edessä.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hiutaletassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Ututähden katse oli lempeä, kun päällikkö katsoi edessään seisovaa oppilasta. Hiutaletassu näytti vetävän syvää henkeä sisään ja sitten ulos,
“Lupaan.”
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hiutaletassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hiutalevirtana. Tähtiklaani kunnioittaa itsenäisyyttäsi ja aloitekykyäsi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Ututähti naukui tiputtautuen Hiutalevirran kanssa samalle tasolle ja hymyili vastanimetylle soturittarelle. Hiutalevirta nyökkäsi kunnioittavasti päätään päällikölle ja nuolaisi tuon lapaa. Ututähti käänsi katseensa Karviaistassuun ja Lumotassuun saaden naarasoppilaan jäätymään paikoilleen.
“Lumotassu, astuisitko eteen?” Ututähti kehotti hymyillen. Lumotassu hypähti jaloilleen ja teki tiensä muiden kissojen ohi päällikön luokse. Karviaistassu katsoi kuinka hänen veljensä seisoi päällikön edessä ylpeänä, rinta hieman ulospäin työnnettynä ja kasvoillaan tuolla varmasti oli itsevarma ilme.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lumotassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Naaras lausui samat sanat Lumotassulle ja katsoi vaaleturkkista kollia.
“Lupaan!” Lumotassu melkein huudahti, ääni voimakkuutta puhkuen. Ututähden silmissä välähti tyytyväisyys.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lumotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lumohaukkana. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja päättäväisyyttäsi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, naaras lausui. Lumohaukka nuolaisi päällikön lapaa ja kääntyi katsomaan klaania. Kollin katse haki Karviaistassua ja heidän katseidensa kohdattua, kolli virnisti omalla hassulla tavallaan, joka sai Karviaistassun vetämään syvää happea keuhkojensa täydeltä ja hymyilemään tuolle takaisin hieman rauhoittuneempana.
“Karviaistassu”, Ututähti kutsui. Karviaistassu hieman värähti, mutta nousi nopeasti kankeille koivilleen ja lähti tekemään tietään kissojen läpi kohti päällikköä. Hän joutui hieman pujottelemaan ja varomaan muiden häntiä, ettei olisi astunut niiden päälle ja saanut kiroamiset niskoilleen. Kuitenkin pienen pujottelun jälkeen, hän seisoi Ututähden edessä. Hänen sydämensä tuntui tekevän tietään ulos hänen rinnastaan.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Karviaistassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" naaras kysyi ja nyt, kun sanat oltiin suoraan tarkoitettu Karviaistassulle eikä kenellekään muulle, se sai naaraan olon todella voimakkaaksi ja, jopa hieman itsevarmaksi. Nyt päällikkö katsoi vain häntä eikä ketään muuta. Hän nosti katseensa päällikön lempeisiin silmiin ja nyökäytti päätään,
“Lupaan.”
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Karviaistassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Karviaisnenänä. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö naukui lujaan ääneen saaden Karviaisnenän korvat hetkeksi luimistumaan ennen kuin en taas ponnahtivat ylös ja hän hiljaisin, varovaisin askelin läheni päällikköä ja hennosti nuolaisi tuon lapaa. Sitten hän jo tunsikin veljensä turvallisen kyljen itseään vasten, kun kolli käänsi heidät molemmat kasvokkain kohti muit kissoja.
“Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä! Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä!” klaani alkoi hurraamaan. Karviaisnenän sydän hakkasi nopeasti innostuksesta ja hänen vilkaistua veljeään, myös tuon kasvot olivat täynnä iloa ja onnellisuutta. Ja, kun hänen katseensa kävi kissoja läpi, jotka heidän nimiään huusivat, hänen katseensa hakeutui pentutarhan edustalla jo ylös nousseeseen Aamutäplään, joka oli kääntänyt heille selkänsä ja teki vaivalloisesti tietään pentutarhaan. Yöturkki hölkkäsi nopeasti naaraan perään sanaakaan sanomatta jättäen Karviaisnenän tuijottamaan tyrmistyneenä pentutarhaa.

// No nyt on Karviainen ja Lumo sotureita ja Aamun synnytys käynnistyny ^^
Hiutalevirta, Lumohaukka ja Karviaisnenä

Kylmä tuulenvire sai turkkini pörhistymään.
Musta karvapeite keräsi kaiken jäjellä olevan lämmön, mutta sää oli niin kylmä, että minua hytisytti.
Olin käynyt parantajanpesällä äskettäin ja Taivaslilja oli painottanut minua pysymään lämpimässä pentutarhassa. Parantaja oli antanut kaksi katajanmarjaa vatsakipua helpottamaan. Minua kyllä kauhistutti hieman tuleva koetus, mutta tiesin, että perheeni olisi tukenani oli tilanne mikä hyvänsä.
Köpöttelin kankein jaloin pitkin kivistä pintaa vilkuillen ympärilleni hermostuneena. Olin sopinut Aurinkomyrskylle tapaavani tuon parantajan tarkastuksen jälkeen pentutarhan suuaukon läheisyydessä, mutta suurisuista veljeäni ei vieläkään näkynyt. Puhahdin ärtyneenä ja istahdin paikalleni maahan.
Jonkin ajan kuluttua Aurinkomyrsky tassutti luokseni ja hymyili iloisesti, loin kolliin musertavan katseen.
-Olin jäätyä kalikaksi, mutisin korviani luimistaen.
Oranssiturkkinen kolli kallisti päätään huolestuneena ja istahti viereeni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan.
-Olen pahoillani? Aurinkomyrsky ehdotti kulmaansa kohottaen.
Hymähdin ja vilkuilin ympärilleni etsien erästä tiettyä kissaa. Kun katseeni kohdistui kirkkaansinisiin silmiin, niin suupieleni kohosivat lempeään hymyyn.
Lehtituuli jolkotti minun ja Aurinkomyrskyn luokse nyökäyttäen jäykästi päätään veljelleni. Kolli istahti vierelleni, ja kiersi häntänsä omani ympäri.
-Paleleeko? Tuo kysyi huolestuneena.
Katsoin kumppaniani silmiin ja pudistin hiukan päätäni. Virnistin ilkikurisesti kun näin sivusilmälläni Aurinkomyrskyn loukkaantuneen ilmeen.
-Entä mi-!?Veljeni huudahti, mutta hiljensi sitten äänensä ärtyneeksi mutinaksi.
Nojasin pääni Lehtituulen lapaan ja huokaisin.
-Aurinkomyrsky parka, vaaleaturkkinen nauroi.
Vejeni loi murhaavan katseen toiseen kolliin ja puhahti ärtyneenä.
-Tuntisitko muka itsesi yksinäiseksi jos sisaresi saisi melkein heti soturiksi tultuaan kumppanin? Aurinkomyrsky marmatti kulmiaan kurtistaen.
Hymähdin ja annoin katseeni kiertää pitkin leirissä jutustelevia klaanitovereitani. Piikkisammal- klaanimme tuorein soturi
tassutti horjahdellen kohti soturienpesää.
Yksin vietetty yö mahtoi olla rankka nuorelle kollille.
Muistin itsekkin kuinka mielikuvitukseni oli ottanut jalat alleen ja saanut minut kuvittelemaan petojen kiilusilmiä lähes kaikkiin mahdollisiin kivenkoloihin.


Jalkani olivat kankeat kuin mitkäkin ikivanhat puunpökkelöt.
Pieni verryttely oli muutenkin hyväksi, joten olin lähtenyt pienelle kävelylle
leirin lähelle, ja tietenkin ilmoittanut tästä Lehtituulelle, sekä Taivasliljalle.
Parantaja oli vaikuttanut kiireiseltä, joten olin vain jättänyt tuolle pikaiset kuulumiseni ja lähtenyt.
Aistini terästäytyivät heti kun olin saanut keuhkoihini ensimmäisen henkäyksen raikasta vuoristoilmaa. Kieltämättä leirissä oli hieman tunkkaista, luolassa kun oleilimme.
Tassutin kankeasti ensimmäiset askeleet, mutta jalkani vertyivät kummasti muutaman kunnon harppauksen jälkeen.
Vuoristossa tuoksui sateelle, kivelle ja märälle sammaleelle.
Yöllä oli tihkuttanut hieman, joten kivipinnasta oli tullut jopa vaarallisen liukas.
Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä, kun toinen etukäpälistäni luiskahti altani.
Nipistin silmäni tiukasti kiinni ja valmistauduin kohtaamaan loppuni.
Silmäni rävähtivät kuitenkin auki hämmästyksestä, kun en tömähtänytkään kovalle maankamaralle, vaan tunsin toisen kissan lämpimän turkin vasten omaa kylkeäni.
Ravistin hölmistyneenä päätäni ja katsoin kissaan vaivaantuneena.
-Sarasydän, varohan, Lehtituuli torui auttaen minut takaisin neljälle jalalle.
Kasvojani kuumotti kun laskin katseeni käpäliini.
-A-anteeksi, mutisin huultani purren.
Lehtituuli hymähti lempeästi saaden minut kohottamaan päätäni.
-Ei se mitään, kunhan et satuta itseäsi, se on minulle tärkeintä, kolli hymyili ja laski häntänsä varovasti lavoilleni.
Huokaisin helpotuksesta hiljaa mielessäni.
-Kiitos, naukaisin antaen suupielieni kohota hitaasti pieneen hymyyn.
Kumppanini kohotti toista kulmaansa yhä hymyillen.
-Kuuleppas senkin hiirenaivo, minun tehtäväni on pitää sinut pois vaaroista ja sen myös teen, kolli tokaisi.
Näin välähdyksen leikkimielisyydestä tuon vasemmassa silmässäkulmassa, joten päätin yhtyä näytökseen.
-Minusta taitaa tuntua, että sinä se tässä enemmän suojelua tarvitset, huokaisin ylidramaattisesti silmiäni pyöräyttäen.
Lehtituuli kääntyi pois päin minusta muka loukkaantuneena.
-Tämä on törkeä loukkaus minua kohtaan, tuo tuhahti kuonoansa kohottaen.
Yritin pidätellä kasvoilleni kumpuilevaa hymyä purskahtamasta ulos nauruna…mutta minut tuntien se ei onnistunut.
Nauruni kumpusi pitkän ajan jälkeen suoraan sydämestäni. Se kupli iloisesti rinnassa ja tuntui saavan kaiken näyttämään tuumaa kirkkaammalta ja positiivisemmalta.

//Apua ääk, olihan se Taivaslilja se parantaja? Jos ei ollu niin nyt kyllä hävettää xd

Kaivauduin syvemmälle pehmeisiin höyheniin, jotka kutittelivat nenänpäätäni pienesti. Aivastin pölläyttäen kuononi ympärillä olleet höyhenet ilmaan.
Olin taas hukannut sen!
Niiskaisin äänekkäästi ja yritin tunnustella käpälilläni makuualustaani, jotta löytäisin sen.
Lopulta tielleni osui pyöreä, sileä esine,
joka luiskahti heti pois tassuistani, kun yritin poimia sen.
Inahdin säikähdyksestä ja yritin syöksyä kiven perään. Kuitenkin kompastuin ja pyörin hetken ilmassa ympäri, tömähtäen sitten sellälleni kovaan maahan. Huultani purren pystyin kohottautumaan ylös vapisevin jaloin. Olin luisunut makuualustan reunan yli.
-Mitä tapahtui kultapieni, katsoin toiseen suuntaan, olen niin pahoillani! Kielopuro huudahti.
Pian tunsinkin naaraan hännän lavoillani, tuo ohjasi minua oikeaan suuntaan.
Kompuroin käpälilläni ja lysähdin huokaisten takaisin makuulle.
-Se meni taas hukkaan! Sopersin silmiäni räpytellen.
Kielopuro silitti hännällään selkääni ja hyssytteli minua, kun kyyneleet alkoivat pistellä silmäkulmissani.
Normaalisti olisin vain nielenyt itkuni ja jatkanut etsimistä, mutta kivi oli minulle liian tärkeä, myös Kielopuro tiesi sen.
Naaras lopetti hetkeksi silittämiseni.
Pian tunsin jotain kylmää käpälieni juuressa. Vilkaisin sokeilla silmilläni ylös Kielopuroon, missä oletin tämän olevan.
Naaras painautui takaisin makuulle ja kietoi häntänsä suojelevasti ympärilleni.
Vedin kiven rintaani vasten ja nojasin pääni vasten sen kylmää pintaa.
Kivi ei ollut kovin iso, mutta se oli aina kylmä ja se sai minut rauhalliseksi.
Tämä auttoi kuulemma myös minulla ilmeisesti oleviin vieroitusoireisiin, mitä lie olivatkaan.
Muut ikäiseni pennut olivat sanoneet kiveäni vähän niinkuin kuuksi. Kuu oli siis se joka tuli yöllä auringon tilalle. Se oli kirkas ja kaunis.
Välillä minua harmitti, olisin halunnut nimittäin nähdä kuun. Se oli varmasti niin hieno kuin muut olivat sanoneet.
Kielopuro oli kuitenkin lohduttanut minua, hän oli sanonut, että olin ainut jolla oli tällainen kuukivi. Se oli saanut minut hymyilemään iloisesti.
Otin kiven taas käpäliini ja tunnustelin sen pintaa. Siinä oli pieniä painaumia, mutta muuten se oli sileä.
Olin miettinyt miten kuukivestä oli tullut tuollainen, muut kivet mitä minä tiesin, olivat karheita ja kovia, minun oli kylmä ja sileä.
-Kielopuro? Naukaisin käpälilläni kuukiven pintaa hivellen.
Vanhan naaraan lämmin henkäys tuntui lämpimänä kasvojani vasten. Tuo kosketti kuonollaan varovasti kuononani saaden minut kikattamaan pienesti.
-Niin varpunen? Naaras kysyi hiljaa.
Mutristin huuliani ja laskin katseeni alaspäin käpäliini.
-Mistä kuukivi löytyi? Utelin hetken kuluttua.
Kielopuro oli hiljaa. Naaras paransi asentoaan vieressäni ja painoi minua hieman tiukemmin itseään vasten.
-Kuukivi…no, haluaisitko kuulla tarinan? Kielpuron äänestä kuului hymy, joka naaraan kasvoille oli varmasti levinnyt.
Nyökytin päätäni innoissani.
Tunsin kuinka karvani pörhistyivät hieman, kuulisin ensimmäisen tarinani!
-No niin, halusit siis tietää kuukivesi tarinan? Hyvä, aloittakaamme siitä kuka sen löysi- Yötassu, ihan tavallinen parantajaoppilas, Kielopuro kertoi edelleen hymy äänestään kuultaen.
Minuakin alkoi hymyilyttää kun toinenkin hymyili niin paljon.
-Yötassu oli eräänä hieman sateisena päivänä keräämässä yrttejä joen lähellä, kun hänen huomionsa kiinnitti erikoinen säihke, kolli halusi kaikin puolin tietää mistä valo oli peräisin, joten hän lähti suoraan sitä kohti tiheään kaislikkoon.
Yötassu oli odottanut jotain ihan turhanpäiväistä, johon olisi turha tuhlata aikaansa, mutta vastassa olikin erikoinen, valkoinen kivi. Parantajaoppilas ei ollut koskaan elämänsä aikana mitään niin kaunista, kivessä oli pieniä painaumia, mutta se ei häntä hetkauttanut, Kielopuro naurahti viimeisten sanojen kohdalla.
-Yötassu vei kiven suoraan mestarinsa luokse ja kysyi tältä mihin sitä voisi käyttää. Nuoren oppilaan pettymykseksi se ei ollut kuitenkaan mitenkään hyödyllinen jos parantajien näkökulmasta katsottiin, joten hän lahjoitti sen pentutarhaan. Mutta tiedätkös mitä, Yötassu tunnetaan nykyään Yöturkkina, Jokiklaanin luotettavana parantajana, Kielopuro lopetti kertomuksensa.
Huokaisin haltiotuneena, vaikka ei parantajan elämä minua kiinnostanutkaan, niin kuulostihan tuo hienolta! Silti…minusta tulisi koko klaanin paras soturi, joka auttaisi aina heikompiaan! Se minusta tulisi totta tosiaan!

//Vähän tällaista lyhyempää pätkää kirjoittelin Joella ^^
Seuraavasta tarinasta tulee pitempi…Ja tämän voisikin lisätä Yön toteuttamattomien lupausten listaan, kiitos! XD

Mitä juuri tapahtui?
Nummipyörre istui lähellä Kuutamoklaanin rajaa ja katsoi kohtaa puiden siimeksessä, jonne synkkämielinen ruskeaturkkinen naaras oli juuri kadonnut vikisevä pentu hampaissaan. Varapäällikkö katsahti alaspäin ja tarkensi katseensa tassujensa välissä kyyhöttävään pentuun. Perheensä menettäneen naaraan sydämmessä värähti jotain hänen tarkkaillessaan pentua, joka vaistomaisesti haki lämpöä vanhemman kissan turkista. Nummipyörre huokaisi. Taistovaara oli menettänyt paikkansa klaanissa viimeisen kerran jo ikuisuus sitten, ja nyt klaanin pitäisi uhrata osa ruoastaan hänen lapsenlapsensa pelastamiseen? Toffeeturkkisen korva värähti ahdistuneena. Hän ei antaisi pennulle käydä kuinkaan, pieni Kuupentu oli varastanut naaraan sydämen, mutta pikkuisen sukupuu ei helpottaisi hänen elämänsä alkutaipaletta ollenkaan.
"Päätit sitten tupsahtaa tänne", varapäällikkö jutteli pienelle karvamöykylle kokeilevasti, kuten oli tehnyt aikanaan omille pennuilleen. Pentu vingahti. Naaras hymyili pikkuisen vastaukselle, tietoisena sen sattumanvaraiduusesta, mutta yhtäkaikki tyytyväisenä.
"Selvä sitten. Tulehan tänne", Nummipyörre hymähti ja poimi pennun varovasti hampaisiinsa. Varapäällikkö oli ollut metsästämässä itsekseen ja tämä oli täysin päinvastainen lopputulos suhteessa tarvittuun.
*Ruokaa lähdin hakemaan, mutta sen sijaan tuon yhden uun suun ruokittavaksi.*
Nummipyörre kulki maastossa tottuneesti ja mahdollisimman varovasti. Vikisevä pentu tuntui levottomalta.
*Ehkä hänen on kylmä.*
Leirin lähestyessä Nummipyörteen aivot kävivät ylikierroksilla hänen yrittäessään keksiä selityksiä klaanille pennun puolesta. Kuutamoklaani ei todellakaan ollut paras paikka orpopennulle, etenkään vihollisen lapsenlapselle, mutta Taistovaaran kertoman mukaan pentuja oli liikaa yhdelle klaanille annettavaksi.
*Sinun täytyyt tuntea historiasi, sillä se tulee tuomaan sinulle paljon ongelmia, pikkuinen*, Nummipyörre huokaisi mielessään. Leirin suulla hän pysähtyi vielä kerran aloilleen. Miten tämän voisi selittää Varistähdelle?
*Kylmä joki sinut perikööt, Taistovaara...*

//Kuupentu on saapunut kotiinsa

Sielutaivas oli kuollut. Uskosieli nieli kyyneliään emonsa kertoessa siskonsa viimeisestä hetkistä. Naaraiden välissä vikisevä pieni pentu toimi elävänä todisteena luopion kertomuksesta - Uskosielu oli jäänyt pentueensa viimeiseksi elossa. Tähtipentu, Hopeapentu, Kuupentu ja Yöpentu, joista jälkimmäinen makasi maassa soturin edessä. Emo oli kertonut pennun saaneen nimensä vanhan ystävän ja Sielutaivaan toiveen mukaan. Ajatus sai Uskosielun hymyilemään, nimessä yhdistyivät sekä toteutuneet, että toteutumattomat todellisuudet. Mitä oli, on ja olisi voinut olla.
"Pärjäätkö sinä?"
Taistovaaran sanat palauttivat Uskosielun nykyhetkeen. Hän katsahti emoonsa, joka oli harvinaisen vakava ja rauhallinen omaksi itsekseen. Kyyneleet karkasivat soturin silmistä ja hän antoi itselleen luvan hakea turvaa emostaan. Vaikka luopio ei ollut kasvattanut Uskosielua satunnaisia oppitunteja enempää, tunsi hän silti vahvan yhteyden biologiseen emoonsa. Toisinaan soturi pohti, olisiko tilanne toinen, mikäli hänellä olisi kasvattiemo, mutta Uskosielu oli varttunut ensisijassa Aaltotähden huomassa, joten suhde omaan emoon oli säilynyt vahvana pesueen vanhimmalla - ainoalla. Ajatus sai naaraan itkemään entistä pahemmin. Hän tunsi emonsa nuolevan turkkiaan puhtaaksi ja kuuli pienen pennun vikisevän tassuissaan. Näinkö hänkin oli päätynyt Vuoristoklaaniin?
Tämä rajapartio oli ottanut todella kummallisen käänteen. Uskosielu oli saanut vihin emonsa tuoksusta ja niin oli samassa partiossa ollut Aaltotähtikin - niin soturi ainakin uskoi, sillä päällikkö oli hieman liian sopivasti pyytänyt Uskosielua tarkistamaan kauimmaisen nurkan nopeasti yksin.
"Luuletko, että Aaltotähti antaisi hänen jäädä? Yöpennun sisarukset ovat kolmessa muussa klaanissa."
Uskosielu nyökkäsi emonsa sanoille.
"Ruokaa ei ole liikaa, ja oleme juuri ottaneet.... saaneet pentuja klaaniin, mutta hän on siskontyttöni! Joko Yöpentu jää tai minä lähden!", Uskosielu julisti, ääni muuttuen loppua kohden rauhalisesta hysteeriseksi. Taistovaara oli nopeasti takaisin pentunsa rinnalla ja antoi tämän itkeä rauhassa.
"Kaikki tulee olemaan hyvin. Sielutaivas on turvassa, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin."
Uskosielu veti syvään henkeä kuunnellessaan emonsa sanoja. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli hyvin, ja pieni vikisevä mytty soturin jaloissa oli turvassa. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli-

Aaltotähti oli saattanut partionsa takaisin leiriin ja livahtanut itse takaisin ulos. Uskosielu ei ollut palannut ryhmään, joten hän oli todennäköisesti löytänyt emonsa. Aaltotähti oli juossut kevyesti kohti paikkaa, jossa oli päästänyt Uskosielun omilleen toiveenaan tavata ystävänsä pitkästä aikaa. Päästyään läheisen kukkulan päälle ei mikään kuitenkaan olisi voinut valmistaa päällikköä hänen edessään avautuvaan näkymään. Uskosielu itki emonsa hyväillessä soturin kylkeä ja heidän välissään makasi pieni pentu, jota Aaltotähti ei tunnistanut. Päällikkö katsoi kaksikk- kolmikkoa aloiltaan ja yritti ymmärtää, mitä oli meneillään. Lopulta Taistovaara näytti havaitsevan Aaltotähden lähistöllä, nosti katseensa pentunsa turkista ja kohtasi päällikön katseen. Kollin hämmästykseksi myös Taistovaaran kasvoilla oli murheellinen ilme.
Ei kai vain?
Aaltotähti kallisti päätään kysyen. Olisiko tilanteeseen sopivaa liittyä? Paha aavistus hiipi päällikön rintaan. Pennusta hän ei tiennyt, mutta jos sekä Taistovaara, että Uskosielu vaikuttivat... murheellisilta?
*Ei kai Sielutaivaalle ole sattunut jotain?*
Aaltotähti pudisti päätään. Tuskin sentään - se olisi jo liian huonoa tuuria. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua täysin muistellessaan toista soturiksi päässyttä ottolastaan. Sielutaivas tuskin oli lähelläkään klaaneja, joten tämän täytyi olla jotain muuta. Oliko Taistovaara sairas?
*Toivottavasti tuokin pentu ei ole hänen*, päällikkö mietti tietoisena siitä, että luopio ei pentuja vapaaehtoisesti olisi hankkinut tälläkään kertaa.
Nyt Uskosielukin oli huomannut päällikkönsä läsnäolon ja yritti selvästi kerätä itseään. Soturi perääntyi ja asettui suojelevasti pienen pennun lähelle katsoen Aaltotähtä silmiin. Soturin katseessa läikehtivä uhma hämmensä kollia entisestään. Uskosielu ei ollut koskaan noussut päällikköään vastaan, ei tosissaan.
"Aaltosyöksy", Taistovaara tervehti neutraalisti. Kolli otti sen lupana liittyä tilanteeseen ja laskeutui kahden muun luo.
"Taistovaara. Mitä on meneillään?"
Luopio katsahti Uskosielua kuin anteeksipyytävästi, ennen kuin vastasi päällikölle.
"Sielutaivas menehtyi synnytyksessä. Pentujen isä ei kykene huolehtimaan kaikista neljästä ja lisäksi kahdesta aiemmasta ottopennusta, joten klaanien turva on pikkuisille ainoa vaihtoehto. Pystyisittekö ottamaan Yöpennun? Sielutaivaan muistoksi?", naaras naukui pyytäen.
Tämä keskustelu oli käyty ennenkin. Aaltotähti muisti sen selvästi, ja niin tuntui muistavan Taistovaarakin. Ennen kuin päällikkö ehti vastata mitään puuttui Uskosielu peliin.
"Yöpentu jää! Jos hän ei jää niin en jää minäkään, Sielutaivas ei ikinä antaisi sitä anteeksi! Minä en-"
Soturin ääni sortui kesken lauseen ja Taistovaara kosketti hänen kylkeään varovasti lohduttaen. Aaltotähti oli hölmistynyt toisen purkauksesta, mutta toisaalta ymmärsi hyvin, olihan soturi juuri menettänyt ainoan jäljellä olevan sisarensa.
"Uskosielu, rauhoitu. Älä nouse päällikköäsi vastaan", Aaltotähti torui lempeästi. Uskosielu näytti hajoavan entistä pienemmiksi paloiksi ja vetäytyi kippuraan pienen pennun ympärille, joka vetäytyi kiinni soturin turkkiin. Aaltotähti kääntyi katsomaan Taistovaaraa, joka tarkkaili päällikköä odottavasti.
"Kukaan soturi ei saa hylätä pentua, joka on loukkaantunut tai vaarassa, vaikka tämä kuuluisi toiselle klaanille", Aaltotähti totesi vakavasti, siteeraten suoraan soturilakia.
"Yöpentu saa jäädä. Uskosielu pystyy varmasti huolehtimaan hänestä. Me keksimme jotain."
Taistovaara hymyili kiitollisena päällikön sanoille ja kosketti varovasti hänen kuonoaan omallaan.
"Kiitos Aaltosyöksy. Jään sinulle taas velkaa."
"Pentua ei voi jättää ulos kuolemaan. Suojatkoon Tähtiklaani Sielutaivasta matkallaan."

//Yöpentu on saapunut kotiin.

//täs tarinas on vhä verta mut aattelin kuitenki varottaa varmuuden vuoks//


Katsoin Opaalitassua. Siihen se hetki sitten loppuikin. Summer oli juuri synnyttänyt pennut ja hän tarvitsi minua enemmän. Mutta silti. En osannut olla kunnollinen isä. Tein nopean päätöksen. -Täytyy mennä viemään pennut, sanoin, vaikka tiesin että olisi vielä liian aikaista. -Ei, Opaalitassu totesi siihen lyhyesti. #Tiesin sen!#, ajattelin vihaisena. -Okei, vastasin kuitenkin rauhassa. Summer ruokki pentuja joten päätin sitten mennä metsästämään. Lähdin nopeasti sanomatta edes hyvästejä.

Kun olin päässyt pois päätin etsiä käteeni kissan jonka halusin löytää. Kissan jonka olin kadottanut kauan sitten. Hän oli luopio joka oli elänyt vaikka kuinka kauan ja tiesi sitä sun tätä klaaneista. Nimi oli luottamuksen arvoinen ja piilopaikka vaihteli yhtenään. Luopio oli kertonut vihjeeksi etsiä sieltä minne aurinko laskee. Aurinko laski täälle järvel taakse joten etsisin sieltä.

Löysin luopion nopeasti. Hän lupasi että kertoisi nimensä kun olisimme taas piilossa. -Olen Keppi, käytän sitä nimeä yleensä. Oikea nimeni on kyllä Keppihäntä mutta luovuin siitä kun tulin häädetyksi, lupio, ai niin siis Keppi avasi keskustelun.
-Minut häädettiin klaanistani koska tapoin pentuja, heikkoja sellaisia. Luovuin siitäkin käytännöstä mutta joskus etsin hylkiöitä joilla olisi pentuja, hän jatkoi sitten, koska minä tiesin säännöt. Minuun voi luottaa sanoi Keppi usein. Hän oli mukava vaikkakin aikalailla pelottava. Hän oli kuitenkin jo vanha joten voittasin hänet jo nopeasti. Se onkin syy miksi viihdyn hänen seurassaan. -Haluatko tietää jotain? Keppi kysyi kuin lukien ajatukseni. -Joo toki, en muuten olisi täällä, tuhahdin ja hän naurahti.
-En ole ajatustenlukia, joten mitä haluaisit tietää? hän kysyi vakavammin.
-Hmm... No jos aloittettaisiin siitä kuka on vahvin päällikkö? kysyin. Se ei ollut isoin kysymykseni mutta halusin aloittaa kevyistä.
-Vaikea vastata, kaikki päälliköt ovat vahvioja, mutta taidan valita sen jolla on eniten henkiä jälellä, koska sehän kissa on vahvin, jokainenhan on ollut jo kauan elossa, Keppi mietiskeli.
-Ainiin, kaikilla muilla paitsi Sulkatähdellähän on 7 henkeä, hän huomasi samalla.
-No en siis valitettavasti osaa vastata tähän ensimmäiseen, poju, Keppi murahti sitten, kehottaen jatkamaan.
-Sitten olisi tämä kysymys: Kuka on merkittävin henkilö klaanien historiassa? esitin melko helpon kysymyksen taas.
-Se on varmaan Leijonasielu, tuohan se johti Luuklaanin perustamiseen, Keppi vastasi empimättä ja sukkelaan.
Mietin hetken. Siinä ajassa se tapahtui. Elämäni päättyi. Melkein. Koska Keppi oli oikea käteni ja olin riippuvainen hänen tiedoistaan. Nimittäin Haku, vanha ystäväni jonka kanssa olin meinannut päätyä kumppaniksi hyppäsi jostain päin luolaa Kepin selkään. Se oli Kepin elämän kaunein hetki, paha kun oli. Izumikin oli paikalla. Hän hymyili viekkaasti, ja tunsin kuinka he olivat käyttäneet minua hyväkseen tappaaksen Kepin. Unohdin ehkä mainita, mutta Haku ja Izumi olivat kaukaa kaukaa ja he olivat jotenkin lentäneet hirviöllä tänne kanjonin lähettyvillä olevaan kaksijalkalaan. Sieltä he karkasivat nopeasti ja löysivät minut kun olivat nälkkäkuoleman partaalla. Heistä tuli nopeasti riippuvaisia minusta. Toisin he ovat alkaneet kasvaa pois minusta. Tätä suunnitellen luulisin. Izumilla oli nykyään yksi pentukin, ainut joka jäi kolmesta pennusta eloon. Pentu varmaan odotti ulkona, koska hän taisi olla jo melkein oppilasikäinen. Haku varmisti että Keppi oli kuollut ja kääntyi sitten puoleeni, naama veressä. Izumikin oli veressä mutten huomannut sitä aluksi. Kallioki oli värjääntynyt pohjalta punaiseksi. Izumi hymyili. Haku hymyili. Nyökkäsin heille ja vein naaraat peseytymään.


-Anteeksi mutta se oli käsky, Izumi pyysi anteeksi, mutta se oli kai vain selittelyä. Enhän minä edes ollut vihainen. Haku tyytyi olemaan hiljaa ja Izumin pentu nukkui jo. Tajusin jossain aivojeni sopukassa että minun pitäisi olla Summerin luona mutten tainnut oikeastaan välittää. Izumi oli selittänyt että hän ja Haku olivat liittyneet äitini kulkukissa joukkoon.

// Viel Ruusu eihhh

Puroklaanissa kävi hirveä kaatosade, eikä sen takia edes sotureita näkynyt leiriaukealla ollenkaan. Kaikki olivat käpertyneet pesiinsä odottelemaan sateen lakkaamista. Lumisydän ei ollut yksi näistä sotureista. Hän käveli ripein askelin leiriaukiolle kaislatunnelista, pudotti kalasaaliinsa sateelta suojattuun tuoresaaliskasaan ja hengitti syvään kosteaa ja viileää lehtisateen ilmaa. Vaikka Kultakuiskeen kuoleman vuosipäivä olikin mennyt muutama päivä sitten, soturi tunsi vieläkin suurta surua tilanteesta. Hän laahusti sotureiden pesälle ja ravisteli turkkinsa parhainpansa mukaan ennen sisälle astumista. Eihän hän nyt haluaisi pesätovereitaan kastella. Mutta puolipitkän turkkinsa kanssa jäi hän siltikin valumaan vettä ja kiertäessään pesän reunaa päästäkseen nukkumapaikalleen, päästelivät kissat ylättyneitä maukauksia, kun saivat osansa Lumisydämen märästä turkista ja hännästä. Pahoitellen, hän pysähtyi omalle paikalleen ja rojahti sen päälle.
"Varo nyt ettet meitä hukuta, senkin vesipeto", tuttu ääni hänen vieressään hihkaisi. Laikukas soturi käänsi päätään ja kulmat koholla katsoi huvittuneen näköistä Kottaraissulkaa, sekä Liljatuulta.
"Minä en ymmärrä kuinka sinä voit olla metsällä tuolla säällä. Enhän minä puroklaanilaisena vettä pelkää, mutta tuolla kävellessä yrittää melkein tarkoituksella vain hankkia itselleen valkoyskän", Lumisydämen veli lopetti ihmettelynsä ja kurottautui hieman lähemmäs pikkuveljeään. Laikukas soturi käänsi kysyvänä päätään tuota kohti.
"Huomaatko ettei Aamutäplä ole taaskaan paikallaan? Tässä säässä hän ei todellakaan ole tuolla ulkona, veikkaamme Liljatuulen kanssa hänen olevan taas pentutarhalla", Kottaraissulka kuiskasi hiljaa, niin että vain hän, Liljatuuli ja Lumisydän kuulivat. Laikukas soturi kurtisti kulmiaan ja nopeasti vilkaisi toisella puolellaan olevaa Ketturoihua, ettei tuo vain ollut kuullut äskeistä lausetta, mutta soturitar tuntui kiihkeästi juttelevan Punaliekin kanssa, ettei tuo varmastikkaan ollut ehtinyt keskittymään heihin. Harmaalaikkuinen kolli kääntyi takaisin veljensä puoleen.
"No emmehän me tiedä onko hän siellä jos kukaan ei ole käynyt katsomassa. Yhtähyvin hän saattaisi olla parantajilla tai vaikkapa metsästämässä", Lumisydän tokaisi välinpitämättömästi. Hän ei ymmärtänyt miksi Kottaraissulkaa ja Liljatuulta kiinnosti noin kamalasti Aamutäplän asiat tai no, olihan hän heidän siskonsa, mutta siltikin. Ei kukaan ikinä tuntunut päivittelevän Kottaraissulan tai Liljatuulen menoja ja olinpaikkoja milläkin hetkellä. Miksi sitten he oikein hössöttivät soturittaresta?
"No en tosiaankaan usko. Etkö sinä ole huomannut kuinka hän on pyöristynyt viimeaikoina?" Veli vastasi ja katsoi hyvin kysyvänä Lumisydäntä, joka hieman empien pudisteli päätään. Ei hän ollut kiinnittänyt Aamutäplän kehoon mitään huomiota.
"Väitätkö sinä, että hän olisi uudestaan tiineenä?" Laikukas soturi naukaisi hiljaa ja ryhdisti makuuasentoaan. Hän ei tosiaankaan olisi uskonut sitä. Harmaalaikkuisen kollin sisar vaikutti kaikelta muulta paitsi emoluonteelta tai kissalta joka vapaaehtoisesti hankkisi toisenkin pentueen. Hän ei ollut varma olisiko kertaakaan edes nähnyt Aamutäplää leikkimässä Lumohaukan tai Karviaisnenän kanssa noiden ollessa pentuja. Olisi vaikea uskoa, että hän leikkisi seuraavienkaan kanssa.
"Se olisi ainoa looginen ja todennäköisin selitys hänen viimeaikaiselle käyttäytymiselle", Liljatuuli vuorostaan vastasi ja laski päänsä Kottaraissulan selälle. Lumisydän räpytteli hetken epäuskoisena silmiään ja sitten laski leukansa etutassuilleen. Vai olisi Aamutäplä taas tiineenä. Olikohan pentujen isä sama, kuin Lumohaukalla ja Karviaisnenälläkin? Soturi ei ollut kiinittänyt huomiota myöskään siihen, että kenen kanssa sisar oikein vietti kaiken vapaa-aikansa, Henkitassun lisäksi, joten hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka mahdollinen isä voisi olla. Kuten ei ollut viimekerrallakaan. Lumisydän alkoi ajattelemaan kuinka nopeasti aika oli kulunut, juurihan Aamutäplä oli vasta saanut ensimmäisen pentueensa. Vuodenajat olivat vierineet kuin viuhahdus vain ja hän oli nähnyt kaikenlaista. Soturi oli menettänyt isänsä ja hyvän ystävänsä ja useasti meinannut loukata itsensä pahemman kerran. Mutta vastoinkäymiset kuuluisivat klaanielämään ja hän tulisi aina olemaan puroklaanilainen, sellainen, joka tultaisiin muistamaan. Hetken makoiltuaan Lumisydämen mieleeni muistui tarina, jonka hänen isänsä Tummakajo oli joskus pentuaikoina soturille ja tuon sisaruksille kertonut. Hän päätti testata muistaisiko Kottaraissulka tarinaa.
"Hei Kottaraissulka, muistatkos tätä..."

"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Karviaistassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Karviaisnenänä. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Puroklaanin päällikön kuuluva ääni kulkeutui läpi Puroklaanin leiriaukion. Aamutäplä istui aivan pentutarhan edustalla ja katseli soturiseremoniaa, jota juuri Ututähti piti Lumohaukalle sekä Karviaisnenälle, sekä tietenkin Hiutalevirralle, muttei jälkimmäisellä naaraalla ollut Aamutäplälle mitään väliä. Eihän hän edes tuntenut Hiutalevirtaa, joten se ei hetkauttanut häntä ollenkaan, että tuokin sai soturinimensä samaan aikaan Lumohaukan ja Karviaisnenän kanssa. Hän hieman pudisteli päätään, kun laski hieman päätään. Hänen katseensa hakeutui hänen kasvaneelle mahalleen, jonka sisällä olevat, syntymää odottelevat kirppusäkit olivat alkaneet kiemurtelemaan ja potkimaan häntä jo sen verran kovaa, että kohta hän ei enää voisi istua tässä paikoillaan ja toivoa parasta. Hieman hammasta purren, naaras kuitenkin nosti katseensa takaisin iloisina hymyileviin pentuihinsa, jotka olivat nyt kääntyneet koko muun klaanin puoleen.
“Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä! Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä!” klaani alkoi hurraamaan. Aamutäplä avasi suunsa huutaakseen pentujensa nimiä niin kovaan ääneen, että kaksikko varmasti kuulisivat hänet ja hänen onnitteluhuutonsa ihan Päällikön pesälle asti, mutta vihlaiseva kipu sai hänet sulkemaan suunsa yhtä nopeasti kuin hän oli sen avannutkin ja ähkäisi hiljaiseen ääneen. Kovempi potku seurasi ja sai naaraan tarraamaan hetkeksi maasta kiinni kynsillään ja puristamaan sitä kynsiensä välissä. Kivusta irvistäen, hän loi pennuilleen anteeksipyytävän katseen ja nousi vaivalloisesti tassuilleen lähtien kulkemaan kohti pentutarhan suuaukkoa.
*Emo on pahoillaan, lupaan onnitella teitä heti, kun olen saanut nämä kirppusäkit ulos*, hän irvistellen lupasi juuri soturiksi nimetyille esikoisilleen ja kumartui hieman mennäkseen sisälle pentutarhaan. Hän kuuli juoksuäänet perässään ja uskoi sen olevan Yöturkki, joka oli tuijotellut häntä kuin saaliseläintä viimeisten päivien aikana ja äskeisenkin ajan hän oli tuntenut vanhan kollin polttavan katseen turkillaan.
“Aamutäplä, olethan kunnossa?” Yöturkinhan ääni se heti kysyi, kun tuo oli päässyt hänen vierelleen.
“No miltä näyttää?” Aamutäplä murahti vastaukseksi, luoden tuiman katseen tummaturkkiseen parantajaan, joka katsoi häntä hieman yllättyneen oloisena, mutta nyökäytti sitten päätään ja nopeasti olikin ohittanut hänet ja kiirehti Kielopuron luokse, joka makasi sammalpedillä muutaman pennun kanssa. Ilmeisesti kolmas pentu oli ulkona ja siksi vanhemmalla kuningattarella oli vain kaksi vierellään.
“Kielopuro? Voisitko mennä Jokipennun ja Hallapennun kanssa ulos hetkeksi?” Yöturkki kysyi saaden vanhemman naaraan pään nousemaan naaraan etutassuilta ylemmäs ja luomaan katseen ensin parantajaan hämmentyneenä ennen kuin katse siirtyi Aamutäplään. Vanha naaras nyökäytti päätään nopeasti,
“Tietenkin. Hallapentu, nousehan ylös, Jokipentu tulehan.”
Hopeanharmaa naaras keräsi pennut kokoon ja lähti näiden kanssa pentutarhasta, mutta ennen kuin naaras oli kerennyt mennä Aamutäplän ohi, naaras pysähtyi hetkeksi aloilleen ja hipaisi hänen kylkeään.
“Hyvin se menee Aamutäplä, menihän se hyvin viime kerrallakin”, tuo pehmeästi totesi ja loi häneen kannustavan katseen ennen kuin paimensi ottopentunsa ulos jättäen Aamutäplän ja Yöturkin kahdestaan hämärään pesään. Yöturkki kääntyi hänen puoleensa samalla, kun Kylmähämärä kiirehti pesään. Aamutäplä loi katseen parantajaoppilaaseen kuin kysyäkseen, mitä nuorempi parantaja siellä teki, mutta nopeasti muisti, että olihan toinenkin parantaja saanut jo parantajanimensä ja toimi nyt kunnon parantajana, vaikka kollin mestari olikin vielä elossa ja toimi pääparantajana. Hän hiljalleen tassutteli sammalpedille ja köllähti siihen kyljelleen, kiroten sisällään potkivia hiirenaivoja. Kunhan nyt vain tämäkin synnytys vain menisi yhtä hyvin kuin se viimeinenkin…
“Kylmähämärä? Toithan kaiken tarvittavan?” Yöturkin kysymys sai tummanruskean parantajaoppilaan nyökäyttämään päätään ja nopeasti laskemaan kaiken tarvittavan mestarinsa luokse.
“Olet ennenkin auttanut minua synnytyksessä, joten tulet auttamaan tälläkin kertaa, jotta sitten tulevaisuudessa osaat itsekin”, Yöturkki kertoi saaden Aamutäplän pyörittelemään päätään. Oliko tämä jonkinlainen opetus Kylmähämärälle? Eikö hänen olisi pitänyt olla huomion keskipisteenä? Hänhän tässä oli kuitenkin se, joka synnytti ja kärsi, ei kaksi kollia. Aamutäplä olisi vielä voinut valittaa enemmänkin ja kirota kahta parantajaa vaikka minne, mutta kivun yltyessä, hän päätti antaa olla ja hampaitaan purren keskittyä täysin karvapalloihin, jotka halusivat kipeästi syntyä. Tähtiklaanin tähden, ole jo ohi!

Aamutäplä tuijotti sanattomana, kasvot ilmeettöminä kahta vatsansa suojissa myllertäviä karvapalloja, jotka hakivat hänestä lämpöä. Vaivalloisesti ne painoivat heiveröiset, pikkuriikkiset kehonsa häntä vasten. Pennuista pienempi, vaaleanruskea, tummaraitainen naaraspentu miukaisi kimeästi, kuin se olisi ollut vihainen tai suuttunut jostain ja sitten painoi pienen päänsä veljensä turkin alle piiloon. Sitten se taas liikahti eteenpäin, yli dramaattisen isosti päätään heilauttaen kuin aikeinaan päästä eteenpäin.
“Hiirenaivo, et sinä noin eteenpäin pääse. Emme me kävele päällä vaan jaloilla”, hän kommentoi hymähtäen, tönäisten naaraspentua hellästi lähemmäs vatsaansa ja vei häntänsä kaksikon suojaksi. Pentu miukaisi uudelleen ja sitten hieman potkaisi etutassullaan veljeään suoraan kasvoihin. Aamutäplä virnisti hieman huvittuneena,
“Aiotko sinä jo noin nuorena turvautua väkivaltaan? Kunpa vain maailma toimisikin niin… Mesipentu?”
Eikö Mesipentu olisikin aika ironinen nimi noinkin pippuriselle pennulle? Mesi yleensä toi mieleen todella lempeän ja kiltin kissan, mutta eikö se nyt olisikin aika hauskaa antaa nimi aivan päinvastaiselle kissalle? Tai no eihän sitä koskaan tiedä minkälaiseksi kaksikko tulisikaan kasvamaan ja olisiko Mesipentu isompana yhtä nenäkäs kuin nyt tuntui olevan, mutta toisaalta.. nimi sopi todella hyvin juuri kyseiselle pennulle. Hän katsoi Mesipentua ja tuon hieman nyrpistynyttä nenää. Hän hymähti itsekseen. Nimi oli täydellinen, ei sillä kuitenkaan loppupeleissä olisi väliä minkälainen kissa Mesipennusta tulisi. Hänen huomio nopeasti kiinnittyi kollipentuun, jonka vaaleanharmaa paksu turkki muistutti Aamutäplää ihan Tummakajosta. Isän lempeät kasvot sillä samalla sekunnilla palautuivat hänen mieleensä. Järkevä, luja, mutta silti niin hyvää tahtova kolli. Aamutäplä hieman luimisti korviaan. Sellainen kissa ja silti hän oli onnistunut saamaan heidän välinsä huonoiksi eikä koskaan ollut kerennyt sopia niitä ennen kuin olikin jo ollut jo liian myöhäistä.
“Te kaksi ette edes koskaan pääse näkemään Tummakajoa”, hän kertoi hiljaisena pentukaksikolle ja huokaisi syvään,
“Hän olisi varmasti tykännyt teistä yhtä paljon kuin Karviaisnenästä ja Lumohaukastakin, vaikkei hän heihinkään kerennyt kunnolla tutustumaan.
“Mesipentu ja… Ukkospentu”, hän sitten lopulta kuiskasi. Sadekuurot ja ukkoset olivat palanneet kanjoniin, jonka myötä kollipennunkin nimiehdotus tulikin hänen päähänsä. Ehkä kollipennustakin tulisi yhtä vahva ja voimakas kuin ukkosesta itsestään.

// Näin vuoden jälkeen on vihdoin Aamunkin pennut maailmassa! :D Ei siis mitenkään yhtään oo niiden tulossa kestäny xdd Ja muuten, voisko Meden ja Ukkosen ne ulkonäkö + luonne jutut päivittää näihin:

Mesipentu - Kaunis tuuheaturkkinen, solakka vaaleanruskea naaras, jolla tummia raitoja enimmäkseen esiintyy naaraan otsassa, kyljissä sekä hännässä ja sen päässä sekä vaalea merkki rinnassa. Vaaleanvihreät silmät. Omaa todella päättäväisen luonteen ja on todella kilpailuhenkinen, joka ei koskaan jätä minkäänlaista haastetta tai kilpailua kesken, vaikka se saisikin naaraan näyttämään typerältä. Melko äänekäs ja on aina sanomassa mielipiteitään heti ensimmäisten kissojen joukossa, joka voikin saada hänet helposti ongelmiin.

Ukkospentu - Pitkäkarvainen, tanakka vaaleanharmaa kolli valkoisilla etutassuilla, rinnalla, mahanaluksella sekä kuonolla ja leualla sekä lempeillä vaaleanruskeilla silmillä. Kolli on perinpohjin todella mukava ja tulee kaikkien kissojen kanssa toimeen, olivatpa he kuinka ilkeitä tai ärsyttäviä tahansa. Uskoo siihen, että kaiken kyllä saa puhumalla selvitettyä eikä tarpeettomia tappeluita tarvitse käydä. Siskoaan kohden on hyvinkin suojelunhaluinen, vaikka tietääkin siskonsa pitävän puoliaan ihan hyvin itsekin, mutta hän on aina sivussa katsomassa ja seuraamassa, ettei Mesipentu joudu tappeluihin tai ettei naaraalle käy mitenkään.