“K-kiitos… kiitos tiedosta Yöturkki”, Aamutäplä takelteli vastaukseksi noustessaan seisomaan. Hänen katseensa laskeutui maata kohden avuttomana, kun vanhan parantajan katse tuntui paahtavana hänen turkillaan. Ihan kuin vanhempi kissa olisi halunnut hänen katsovan itseään. Hänkö tosiaan oli jo toistamiseen tiineenä? Hänkö tulisi saamaan Lumotassun ja Karviaistassun lisäksi vielä lisää pentuja? Jo aikaisemmassa sisarus kaksikossa oli ollut todella paljon työtä ja se oli saanut hänet melkein menettämään hermonsa. Ja nytkö hänen pitäisi tehdä se kaikki sama uudelleen uusien pentujen kanssa?
“Aamutäplä?” Yöturkki kutsui hiljaisesti, kuitenkin huolestuneisuuden raastaessa kollin ääntä. Toisen häntä kosketti hänen kylkeään kuin lohduttavana tai rohkaisevana. Aamutäplän kellertävä katse nousi hiljalleen maasta toiseen kissaan, joka nyt lähes tuijotti häntä, mutta katsekontaktin synnyttyä kaksikon välille, Yöturkin kasvoille levisi pehmeä hymy, “Oletko sinä kunnossa?”
“Olen minä”, soturitar vastasi mahdollisimman rauhallisen oloisena, vaikka hänen sydämensä tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa. Pää tuntui pyörivän ja Yöturkin painostava katse alkoi ahdistamaan saaden naaraan niskakarvat hieman pörhistymään.
“Jos sinulla… Jos sinulla ei ollut mitään muuta sanottavaa, minä lähden kouluttamaan Henkitassua”, hän kertoi parantajalle eikä edes jäänyt odottamaan tuon seuraavia sanoja -jos sellaisia olisi edes tullutkaan- ja lähti kohti oppilaiden pesää.
“Aamutäplä! Aamutäplä!” Yöturkin huudot menivät naaraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Häntä ei kiinnostanut enää kuunnella mitä muuta mahdollista asiaa tuolla saattoi olla. Pentu-uutiset olivat jo ihan tarpeeksi.
“Henkita-”
“Aamutäplä!” Kotkamielen huudahdus pysäytti Aamutäplän aloilleen ja sai tuon lauseen pysähtymään kuin seinään. Hänen tokkurainen katseensa teki tiensä häntä kohden tulevaan lumenvalkoiseen kolliin, joka nopeutti askeleitaan huomattuaan soturittaren katseen siirtyneen itseensä. Aamutäplä pudisteli hieman päätään ja yritti rauhoitella itseään. Se oli vain Kotkamieli, jos hän nyt vain osaisi käyttäytyä ihan normaalisti kuin kaikki olisi kunnossa eikä mitään outoa olisi koskaan tapahtunutkaan. Niin kuin vanha parantaja ei olisi koskaan maininnutkaan hänen tiineydestään ja siitä, että kohta hänen pitäisi taas hoitaa ja kasvattaa pentuja itsekseen.
“Onko kaikki hyvin?” Kotkamielen suusta kuului heti, kun kolli oli päässyt vain tarpeeksi lähelle. Aamutäplä hieman kallisti päätään, jotta näki hieman isomman kollin huolestuneet silmät, vaikka tuo yrittikin peittää ne ilmeettömiksi.
“Mik- miksei olisi?” hän hymähti hiljaisesti katsoessaan hieman vanhempaa soturia, kuitenkin vältellen katsekontaktia tuon kanssa. Hän ei halunnut katsoa Kotkamieltä silmiin ja näyttää niin järkyttyneeltä. Hän ei halunnut saada kollia muuttumaan samanlaiseksi oudoksi hiirenaivoksi kuin tuo oli pari päivää sitten ollut. Se kaikki oli vain johtunut siitä, että tuo vain sääli häntä. Hän ei vain jostain syystä halunnut kohdata lumenvalkoisen soturin huvittunutta virnettä juuri nyt, ei tällaisella hetkellä.
“Ajattelin vain, kun Yöturkki halusi jutella kanssasi ja vaikutat juuri nyt aika… aika järkyttyneeltä…”, Kotkamieli kertoi saaden Aamutäplän luimistamaan kulmiaan ja ottamaan nopeasti askeleen kauemmas kollista. Miten tuo pystyi sanomaan, että hän oli järkyttynyt? Oliko se muka niin helposti huomattavaa?
“Järkyttyneeltä?” Aamutäplä toisti kulmiaan kohottaen, yrittäen saada kasvoilleen ärsyyntynyttä ilmettä siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen päässään tuntui taas pyörivän. Kotkamieli varmasti vain nauraisi hänelle, jos saisi tietoonsa hänen odottavan pentuja, jo toistamiseen. Viime kerrallakin hän oli ollut ihan surkea kasvattaessaan pentujaan eikä tämäkään kerta olisi varmasti millään tavalla erilainen. Kotkamielihän oli ollut itsekin paikalla todistamassa kuinka kehno ja surkea emo hän oli Karviaistassulle ja Lumotassulle ollutkaan.
“Aamutäplä”, Kotkamieli naukui vaimeasti saaden keltasilmän katseen itseensä uudemman kerran. Kollisoturi hieman tuntui empivän, mutta nopeasti näytti rohkaisevan itseään, kun tuo otti askeleen lähemmäs häntä, kuitenkin pitäen katsekontaktin heidän välillään sen koko ajan. Aamutäplä katseli pesätoveriaan hiljaisena ja liikkumatta. Jos hän olisi nyt juossut pois, olisiko siinä edes ollut järkeä? Kotkamielihän olisi saanut hänet heittämällä kiinni halutessaan. Ja minne hän olisi edes juossut? Ei varmasti edes pitkälle, päivä päivältä pyöristyvän vatsansa kanssa.
“Mitä vain Yöturkin asia ikinä koskikaan, en aio tuomita sinua tai nauraa sinulle.”
Jollain tavalla, kollin sanat tuntuivat lohduttavan Aamutäplää ja saavan hänen rintansa kuplimaan. Hän nyökäytti päätään hieman jatkaessaan lähenevän kollin tutkailua. Kotkamieli teki tiensä varovaisesti hänen luokseen ja istui hieman hänen vierelleen, sellaisella tavalla, että he olivat melkein vastakkain muttei kuitenkaan. Kolli laski hieman päätään ja asetteli sen arpoen, hitaasti hänen olkapäälleen saaden Aamutäplän silmät hieman laajentumaan.
“Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi lähes kuultavalla äänellä, mikä olisi monesti häirinnyt häntä, mutta tällä kertaa hän ei voinut sille mitään. Hänellä ei ollut voimaa tehdä äänestään kovempaa ja nenäkkäämpää.
“Lohdutan sinua tietenkin. Eikö se nyt muka ole ilmiselvää?” Kotkamielen puuskahti kuin itsestäänselvyytenä.
“Kutsutko- kutsutko sinä tätä muka lohduttamiseksi?” naarassoturi hymähti hiljaisesti, vaikkaa äskeinen Kotkamielen sanoma lause huvittikin häntä hieman. Miten tuo lumenvalkoinen hiirenaivo oikein pystyi saamaan hänen mielentilansa kauhistuneesta ja järkyttyneestä hieman paremmaksi? Miksi edes kollia jaksoi kiinnostaa hänen olemassaolonsa. Ei tuo ollut ennenkään osoittanut tällaista läheisyyttä ja halua auttaa.
“Kyllä, onko sinulla ongelma sen kanssa?” Kotkamieli urahti hampaidensa välistä nostaen päätään hänen kaulaltaan ja hieman meripihkaisia silmiään siristäen, katsoi Aamutäplää suoraan silmiin. Laikukas soturitar katsoi kollia takaisin silmiin ja antoi kasvoilleen hiljalleen sulaa pienen hymyn, mikä tuntui saavan Kotkamielen hetkeksi pysähtymään. Näytti kuin tuon hengityskin olisi hetkeksi pysähtynyt eikä kollin kasvoilta näkynyt mitään muuta kuin pelkkää hämmennystä. Hän katsoi kollia hetken itsekin hämmästyneenä ja sydän hiljalleen alkaen lyömään kovempaa. Se tuntui lähes rummuttavan hänen rintaaansa vasten.
“Ei, ei ole”, hän kuiskasi vastaukseksi saaden Kotkamielen nyökäyttämään päätään hölmistyneenä, “Hyvä.”

Aamutäplä kulki hiljalleen kohti pentutarhaa ja empien katsoi ympärilleen kuin etsien satoja silmäpareja, jotka olisivat äänettömästi häntä tuominneet. Kuitenkaan kaikilla tuntui olevan kiire omien asioidensa takia, jonka takia kukaan ei sen erityisemmin kiinnittänyt huomiota kermanvaaleaan, laikukkaaseen tulevaan kuningattareen, joka hieman kyyryssä, hiipien lähestyi maidolta tuoksuvaa pesää. Pesälle päästyään, hän hengähti syvään, jonka jälkeen kyyristyi hieman mennäkseen sisälle hämärään pesään. Sammalta oli aseteltu kovettuneeseen mutaan, josta pesä oltiin rakennettu ja sen hieman harmahtava pinta toi Aamutäplän mieleen ensimmäisen kerran, kun hän oli sinne mennyt kauhuissaan odottaessaan Karviaistassua ja Lumotassua. Tulisikohan tästäkin synnytyksestä yhtä helppoa kuin viime kerrasta vai vieläkin vaikeampaa? Kylmät väreet kulkivat naaraan selkäpiitä pitkin vain ajatellessaankin olisiko synnytys kivuliaampaa kuin viime kerralla.
“Aamutäplä?” Kielopuron ääni hänen selkänsä takaa meinasi aiheuttaa sydänkohtauksen tulevalle kuningattarelle, kun hän äkkiä käännähti ympäri nähdäkseen hopeaturkkisen naaraan, joka toimi myös kuningattarena, vaikka olikin iältään jo niin vanha, että olisi voinut viettää vanhuuden päiviään kokopäiväisesti klaaninvanhimpien pesässä. Rauhoiteltuaan säikähtänyttä sydän parkaansa, Aamutäplä nyökkäsi kunnioittavasti vanhemmalle naaraalle.
“Mitä asiaa sinulla on pentutarhalle?” vanha naaras uteli samalla, kun tuo kiinnostuneena katseli puolelleen kääntynyttä Aamutäplää.
“Minä… minä muutan tänne ihan parin kuun sisällä ja ajattelin vain tulla katsomaan olisiko minulle tilaa täällä”, Aamutäplä kertoi vanhemmalle sen enempää kiertelemättä. Kielopuro hieman kallisti päätään ja hymyili sitten lempeästi,
“Tietenkin sinulle on tilaa hupsu.”
“Minulla onkin ollut aika yksinäistä”, naaras vielä lisäsi hymähtäen ja huiskautti sitten häntäänsä kutsuakseen Aamutäplän mukaansa sisälle pesään. Naaras huokaisi syvään hiljaisesti ennen kuin seurasi toista kuningattarena toimivaa naarasta hieman pölyiseen pesään.
“Eikös sinulla ole oppilaskin?” Kielopuro sitten kysyi heidän astellessaan peremmälle sammalpedeillä vuorrattuun pesään. Aamutäplä vain parilla askeleella päätyi toisen vierelle eikä edes kerennyt ajatellakkaan, mitä vastata, kun tuo taas katsoi häntä läpitunkevilla silmillään uteliaasti,
“Oletko jo harkinnut hänelle toista mestaria vai onko Henkitassu jo saanut tarpeeksi koulutusta päästäkseen soturiksi?”
Soturitar katsoi vanhempaa naarasta hieman yllättyneenä. Hän ei ollut ajatellut edes koko asiaa… Tietenkin hän olisi halunnut uskoa, että Henkitassu olisi ollut jo valmis soturiksi, mutta kollilla oli vielä niin paljon oppimista ennen sitä. Eikä hän varmasti edes kerkeäisi opettamaan tuota ennen kuin olisi jo liian myöhäistä ja hänen pentunsa syntyisivät. Ei hänellä olisi tarpeeksi aikaa kouluttaa oppilasta ja hoitaa vastasyntyneitä pentujaan samaan aikaan. Ei siihen vain riittäisi aika ja jaksamus…
“Ei hätää, en minä sinua halunnut pelotella!” Kielopuro naurahti kehräten ja puski hellästi hänen kylkeään,
“Ei sinun tarvitse sitä murehtia, kunhan vain kerrot Ututähdelle asian laidan, hän varmasti osaa auttaa sinua ja voitte varmasti päättää Henkitassulle yhdessä mestarin, joka hänelle sopisi koulutuksen loppuun saakka.”
Aamutäplä nyökkäsi vanhemmalle naaraalle vastaukseksi. Kielopuro hymähti pehmeästi ennen kuin ilmoitti menevänsä katsomaaan, minne Monnipentu ja Hallapentu olivat menneet ja eihän kollikaksikko olleet saaneet itseensä mihinkään pulaan. Aamutäplä katsoi naaraan perään ennen kuin huokaisi syvään. Miksi juuri nyt? Miksei hän voinut tulla tiineeksi vasta myöhemmin? Miksi juuri nyt, kun kaikki tuntui menevän paremmin…?

// Vihdoin Aamulla kirjotettu, onhan viime kerrasta jo aika kauan xd Muuten, tuli vaan mietittyä et kuka vois toimia Henkitassun mestarina sen hetken, kun Aamu on siirtyny pentutarhaan? Aamu voi kyl vielä jonkun aikaa toimia Hengen mestarina mut se ei voi enää kauheesti pitää sellasia harjotuksia, mitkä koostuu taisteluharkoista yms

Olin rajapartiossa yhdessä mestarini sädetaivaan kanssa. Näin Rajalla partion johon kuului ainakin yksi oppilas mestarinsa kanssa ja siinä samassa partiossa oli pari muuta soturia." Mitä te täällä teette kysyi Sädetaivas Vuoristoklaanin partiolta. " Olemme tarkastamassa rajaa vastasi mustan ruskea ja paksuturkkinen naaras." Okei Sädetaivas vastasi. Lähdimme jatkamaan rajojen tarkastusta ja hajumerkkien jättämistä. Kun olimme valmiit lähdimme takasin kohti leiriä. " Menehän lepäämään. Olet tehnyt hyvin töitä rajaa tarkastaessa, että ansaitset lepo hetken. Menin oppilaiden pesään ja nukahdin hetkeksi. Kun heräsin kuulin sateen ropisevan pesän kattoa vasten. Kurkistin ulos pesästä ja huomasin, että kukaan ei ollut ulkona ei edes päällikkö. Laitoin pääni takasin pesään kun olin jo likomärkä vaikka en ollut edes kovinkaan pitkään ulkona. Kun olin niin märkä niin minulla tietenkin oli kylmä. Ravistelin turkkiani ja kaikki vesi tietysti roiskui ympäri oppilaiden pesää. Kukaan ei onneksi herännyt siihen. Kun olin kuiva käperryin sammalelle ja nukahdin. Nukuin koko yön sikeästi ja kuuntelin kuinka sade rummutti pesän kattoa.

"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Jänötassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jänötuli. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi!" Ututähden ääni kaikui leirissä saaden Karviaistassun höristämään hieman korviaan ja suuntaamaan katseensa nyt kokonaan tabbykuvioiseen vastanimitettyyn soturiin, Jänötuleen.
“Jänötuli! Jänötuli!” klaani alkoi hurraamaan ja Karviaistassu lähti nopeasti mukaan hurrauksiin kuullen myös vierellään istuvan Lumotassun huutavan uuden soturin nimeä kuuluvaan ääneen. Hurrauksien alettua hiljentymään, kääntyi Lumotassu nyt kokonaan sisaruksensa puoleen ja virnisti ilkikurisesti,
“No nyt on sinun Jänötulesikin soturi. Sinun on vain nopeasti todistettava Hunajavirralle olevasi soturinimen veroinen, jotta pääset nukkumaan rakkaasi kanssa samaan pesään.”
“Mistä sinä oikein puhut?” Karviaistassu älähti. Hän kääntyi katsomaan virnistelevää veljeään ja tuhahtaen läpsäisi tuota hännällään. Viimeisten muutaman päivän aikana Lumotassulla ei ollut tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta kuin Jänötuli ja se kuinka tuo voisikaan kiusata häntä kollista. Eihän hänen ja Jänötulen välillä ollut edes mitään! Se oli kaikki Lumotassun kuvitelmaa. Hän ja Jänötuli olivat vain ystäviä! Mitä väärää muka siinä oli?
“No entä sinä ja Hiutaletassu?” hän heitti takaisin veljelleen ja rohkaistuneena nähdessään kollin hämmentyneen katseen, hän jatkoi,
“Eikö sinunkin pitäisi alkaa harjoittelemaan kunnolla ja osoittaa Punalehdelle, että olet valmis saamaan soturinimesi? Koska kohta sinulla loppuu aika Hiutaletassun ollessa kohta jo valmis soturiseremoniaansa.”
Hän hieman kumartui veljeään kohden ja hymyili hieman,
“Joten veli, muista harjoitella kunnolla ja olla tunnollinen oppilas niin pääset nopeammin viettämään enemmän aikaa Hiutaletassusi kanssa sotureidenpesässä.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja loikki Jänötulen luokse, joka oli loikannut alas muiden onniteltavaksi.
“Hei Jänötuli!” Karviaistassu hihkaisi hieman normaalia ääntään kovempaa saaden tabbykuvioisen kollin kääntämään vain silmänräpäyksissä katseensa häneen. Kollin meripihkaiset silmät pulpahtelivat ilosta. Hän nopeutti askeliaan ja pian saapuikin vastanimetyn soturin luokse. Syvältä hänen rinnastaan kumpusi hiljaista kehräämistä, kun hän puski päällään hellästi kollin rintaa.
“Onnittelut, Jänötuli on kiva nimi”, hän kertoi hiljaa hymyillen saaden vanhemman kollinkin kehräämään hiljaisesti, mutta kuitenkin niin kovaa, että naarasoppilas pystyi kuulemaan sen selvästi. Nopeasti kuitenkin naarasoppilas tajusi kuinka lähellä hän olikaan soturia, joten hieman nolostuneena hän peruutti kauemmas tuosta ja nosti vihertävät silmänsä toista kohden.
“Anteeksi”, hän hymähti hiljaisesti. Jänötuli naurahti pehmeästi,
“Anteeksi mistä?”
“Anteeksi…”, laikukas naaras aloitti, kuitenkin jättäen lauseensa vain yhteen sanaan, kun pudisteli päätään ja huiskautti häntäänsä piittaamattoman oloisena,
“Unohda, ei se ollut mitään tärkeää.”
“Selvä?” Jänötuli hymähti hieman kulmakarvojaan kurtistaen, mutta kuitenkin hymyillen sillä hieman vinolla tavalla. Karviaistassu nyökäytti päätään tuolle, kun ei tiennyt miten muutenkaan hänen olisi pitänyt reagoida. Kiusallinen hiljaisuus oli nopeasti hiipinyt heidän välilleen saaden kaksikon katselemaan kaikkialle muualle kuin toisiinsa ja miettimään, mitä sanoa, jottei painostava hiljaisuus jatkuisi.
“Lähtisitkö sinä-”, oli Jänötuli alottamassa, mutta kollin lause kesketyi Sammalsateen huudahdukseen tulla luokseen. Vastanimetty soturi loi häneen pahoittelevan katseen ennen kuin kääntyi ympäri ja loikki mustaraidallisen kollin luokse. Karviaistassu kääntyi katsomaan kuinka kaksi kollia kävivät jonkinlaista keskustelua hetken aikaa ennen kuin Sammalsade huiskautti paksua häntäänsä kohti metsää saaden Jänötulen liikahtamaan eteenpäin. Yhdessä kollikaksikko tekivät tiensä kaislatunnelin läpi metsään.
“Eikö Jänötulen kannattaisi levätä tulevaa yövartiointia varten?” Karviaistassu mietti ääneen kiertäessään häntänsä etutassujensa ympärille jäädessään katselemaan kahden kissan poistumista leiristä.
“Täällä sinä vain murehdit Jänötulesta! Eikö Hunajavirta järjestä sinulle tarpeeksi harjoituksia, kun sinulla tuntuu jäävän niin paljon aikaa murehtia muiden perään?” Lumotassun ivallinen ääni luikerteli Karviaistassun korviin saaden naarasoppilaaan kääntämään katseensa luokseen tulleeseen kullanruskea laikukkaaseen veljeensä. Hän katseli kuinka Lumotassu istahti hänen vierelleen ja sitten kolli käänsikin meripihkaiset silmänsä häneen. Jänötuleen verrattuna, veljen silmät olivat hieman vaaleamman meripihkan sävyiset ja aina niin ivalliset tai muuten vain hohtivat sellaista kiusaajan tapaista ilkeyttä. Tiesihän Karvaistassu, ettei Lumotassu ollut millään tavalla ilkeä eikä tuo varmasti halunnut kenellekään mitään pahaa, mutta jos hän olisi tavannut Lumotassun ensimmäistä kertaa ja kolli olisi ollut hänelle ihan tuntematon, olisi hän varmasti olettanut tuon olevan ihan kauhea pesätoveri, joka kiusasi jokaista tielleen eksynyttä.
“No mikä sinulla on, kun noin hiljainen olet? Et sinä ainakaan äsken ollut noin hiljainen”, valkea kolli mutisi siristäessään silmiään,
“Eihän se Jänötuli sanonut mitään ilkeää sinulle? Jos sanoi, minä voin kyllä listiä sen karvapallon puolestasi.”
“Miksi hän olisi sanonut? Hei Lumotassu, oletko menettänyt järkesi?” Karviaistassu kysyi hieman pukahtaen. Hän tutkaili kollia hämmentyneenä. Miksi Lumotassun ensimmäinen arvaus hänen hiljaisuuteensa liittyen oli Jänötuli ja kollin sanat? Eihän Jänötuli ollut koskaan hänelle ilkeän oloinen, ja jos olisi ollut, olisi hän sanonut kollille vastaan. Tai no, ehkei hän olisi sanonut tuolle mitään vaan jättänyt tuon omaan arvoonsa ja pitänyt etäisyyttään tuohon… Tai sitten kertonut suoraan Lumotassulle.
“Minä vain yritin arvata”, Lumotassu hymähti kohauttaessaan olkapäitään. Karvaistassu huokaisi syvään ja pudisteli päätään veljelleen. Ihan hiirenaivo koko kissa.

Tänään olisi kokoontuminen ja minä pääsisin mukaan. Olen todella innoissani ensimmäisestä kokoontumisesta.
// Illalla//
Kokoontumiseen lähtijät tulkaa tänne. Kuului Aaltotähden ääni sisäänkäynniltä. Saavuin viimeisenä paikalle ja lähdimme siitä kohti Neljän virran tammea. Kun olimme siellä paikalle olivat tulleet meidän lisäksi jo Nummiklaani ja Kuutamoklaani. Huomasin kun muut Vuoristoklaanilaiset olivat menneet vaihtamaan kuulumisia muiden kissojen kanssa. Vaaleanruskea kolli jolla on siniset silmät asteli minun luokseni.
- Kuka sinä olet? Kysyin vaaleanruskealta kollilta.
- Olen Karsitassu. Hän vastasi kysymykseeni. Kuka sinä olet? Hän kysyi minulta.
- Olen Hiutaletassu Vuoristoklaanista. Vastasin. Mistä klaanista sinä olet? Kysyin
- Olen Nummiklaanista. Hän vastasi.
Aaltotähti oli ilmoittanut kokoontumisen alkaneeksi kun kuutamoklaani oli saapunut paikalle.
- Aloita sinä Sulkatähti. Hän naukaisi Nummiklaanin päällikölle. Sulkatähti nyökkäsi kiitokseksi, astui eteen ja aloitti.
- Nummiklaanista vanhin klaaninvanhin Usvakarva on kadonnut. Hänen viimeisimmät hajujälkensä johtivat reviirillä virtaavan joen rannalle.
Sulkatähti astui taakse ja Ututähti astui eteen ja aloitti puhumaan
-Puroklaanin alueelta kuultu vertahyytävä kirkaisu, mutta huutajaa ei olla löydetty. Tiikerikuu löydettiin tapettuna yö vartionsa jälkeen, tekijä ollut luultavammin erakko tuntemattoman hajujäljen takia. Mikä ruumiin läheltä löytyi. Meillä on myös kolme uutta soturia Punaliekki, Jänötuli ja Ruusulaulu ja lisäksi Hallapentu on puroklaanin nuorin jäsen. Ututähti antoi klaanien hetken aikaa hurrata kunnes astui taakse ja antoi tilaa Aaltotähdelle. Aaltotähti astui eteen ja alkoi puhumaan.
- Vuoristoklaanin alueella kuljeksii tuntematon erakko, ketä ei olla vielä saatu kiinni. Meillä on myös yksi uusi soturi nimittäin Piikkisammal. Aaltotähti antoi klaanien hetken aikaa hurrata ja astui taakse ja antoi tilaa Varistähdelle joka astui eteen ja alkoi puhumaan.
- Kuutamoklaanin alueella useampi tuntematon erakko joita ei olla vielä saatu kiinni. Kun kokoontuminen oli ohi hyvästelimme toiset klaanit ja lähdimme kohti leiriä. Kun saavuimme perille leiriin menin oppilaiden pesään ja aloin nukkua.

Piti autta saamaan pennut pois. En oikeastaan pystynyt. Olisin halunnut kiljua Tivasliljan paikalle mutten enää voinut. Myrsky oli pahimpia lehtisateen myrskyjä. Satoi kyllä kokoajan mutta myrsky oli liikaa. Salaman ääntä ei sentään ollut vielä kuulunut. Taistelin pitäen pennut, itseni, Summerin ja Lampisydämmen hengissä. Tai no lähinnä pennut ja Summerin. Eivät he sinänsä olleet tärkeitä, mutta halusin nähdä miltä pennut näyttäisitvät. -Hyvä Summer, jaksat kyllä, Lampisydän kannusti vieressäni. En ollut varma jaksaisinko minä jos olisin tuossa tilassa mutta tajusin etten tulisi olemaan. Salaman jyrähdyksen aikaan, pieni pentu putkahti viimein ulos. Summer huoahti mutta alkoi huohottaa taas pian. Toinen salama jyrähti. Samassa sain idean. -Summer, yritä saada loput pennut ulos aina kun salama on jyrähtänyt, ilmoitin ideani. Summer huohotti ja nyökkäsi. Annoin hänelle kepin samalla kun ohjeistin Lampisydäntä. Kirveliä oli vieressäni. Lampisydän piti pentua lämpimänä toisella puolellani. Oli myös purasruohoa lisäämään maidon tuloa. Pentuja tulisi vielä lisää ehkä sellaiset kolme kappaletta. Salama jyrähti taas ja autoin Summeria jo tottuneesti ponnistamaan toisen pennun. Summer päästi huokauksen ulos. Lampisydän antoi toisen pennun Kuutamotassulle joka oli lupautunut auttamaan. Loput kaksi pentua syntyväitkin sitten heti perään ja Kuutamotassu laski ensimmäisen pennun emonsa viereen. Kun olin tarkastanut kaikki pennut, ne makasivat emonsa vieressä juoden maitoa. Lampisydän katseli valkoista pentua erityisesti. -Summer, menemme juttelemaan, Kuutamotassu, hae minut jos jotain tapahtuu, sanoin molemmille ja vein Lampisydämmen pensaan taakse.
Heti kun olimme piilossa, painauduin kollia vasten. -Lampisydän? Oletko jo tappanut ne kissat? supatin kollille.
-T-toki olen, Lampisydän kuiskasi takaisin epäröiden. -Se oli aika helppoa, hän jatkoi sitten.
-Hyvä, kuitenkin, lähetättekö oikeasti kaksi pentua Vuoristoklaaniin, kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen. Taas tuli hiljaista.
-Kyllä lähetämme, sinä olet turvallinen vaihtoehto, Lampi sydän vastasi pienen tauon jälkeen, kiusoitellen. Painauduin hymyillen häntä vasten ja sitten lähdimme erillämme takaisin.

-Tuo joka on jo avannut silmänsä saa olla Jokipentu. Hänellä on ihan joen väriset silmät, Summer mutisi melkein itsekseen uupuneena. Olin käynyt välissä leirissä, mutta nyt kaikki oli hyvin. He olivat jo nimenneet pennut ja pian olisi aika lähteä viemään niitä. Pieni valkoinen sinisilmäinen sokea pentu on Jokipentu. Salaman aikaan syntynyt tummanharmaa pentu meripihkan värisillä silmillä sai nimekseen Salamapentu. He nimesivät kauniin valkoturkkisen sulavalinjaisen pennun Kaunopennuksi. Viimeinen pentu on sitten Surupentu. Surupennulla, mielestäni pennuista kiinnostavimmilla oli valkoinen turkki, ja hän näytti hieman Jokipennulta. Surupennun toinen silmä on sokea ja pennun onkin melkein yhtä vaikea oppia tekemään asioita, kuin Jokipennullakin. Normaalit pennut lähetettiin suoraan Vuoristoklaaniin, mutta Lampisydämmen ja Summerin mielestä Jokipennun koti olisi Puroklaanissa ja Surupentu on kuulemma synnynnäinen Kuutamoklaanilainen. Minun olisi helpompi viedä Salamapentu ja Kaunopentu Vuoristoklaaniin, koska he olivat kovia juoksemaan. Salamapennulla oli taistelian luonne, ja koska olin auttanut paria synnytyksessä, hänen klaaninsa saisi nauttia kunnon taisteliasta. -Aika lähteä, kuulutin. Talutin pennut pois pienestä leiristä. Kaunopentu katseli silmät suurina ympärilleen. Pennun kuono värisi. -Miksi luonto on syntynyt, kuka on sen emo, pentu esitti yhtäkkia idioottimaisen kysymyksen. -En tiedä, mutta kerron teille nyt kaiken soturilaista, mutisin.


Aaltotähden reaktio oli odotattattevissa, mutta nopeasti päällikkö lämpeni pennuille. He muuttivan pentutarhaan ja saivat muilta kunigattarilta maitoa. Katselin usein parantajan pesältä käsin miten pennut leikkivät ja telmivät leirissä.


// Saimpahan nyt tän kirjotettua. Oli kivaa kyllä, aika pitkä tarina itelleni kirjottaa tällänen. Läksytki pitais tehä :D

Olin vieläkin poissa leiristä. Huomasin juuri silloin, että kokoontuminen alkaisi juuri kohta. Halusin niin kovasti kuulla kokoontumisen että menin kohti neljän virran tammea. Huomasin Ututähden hajujäljen ja lähdin seuraamaan sitä. Saavuin pian aukelle jonne oli kerääntynyt kissoja. Kissat puhelivat toisilleen ja pian huomasin Ututähden jossain korkealla. Hän oli aloittelemassa mutta Aaltotähti keskeytti tylysti.-Jospa sinä Sulkatähti aloitaisit tänään, hän ilmoitti supertylysti. Sulkatähti astui eteen ja aloitti: -Nummiklaani voi hyvin, mutta Usvakarva on kadonnut, viimeiset hajuhavainnot ovat reviirillä virtaanvan joen varrella. Siinä taisi olla kaikki sanomisen arvoinen. Ututähti astui eteen ja vilkaisi Aaltotähteä kysyvästi. Kolli nyökkäsi ja Ututähti astui ihan eteen.
-Puroklaanissa taistelun jälkeinen haavojen parantelu ja toipuminen on vihdoin lopetettu ja Puroklaani on taas voimissaan. Puroklaanin alueella on kuultu vertähyytävä kirkaisu, äänen päästäjää ei ole löydetty. Tiikerikuu ja hänen kumppaninsa ovat kuolleet. He kuolivat luultavasti syynä verenhukka, yövartion aikana. Erakko on tappanut heifät, läheltä löytyneen hajujäljen perusteella. Jälki johti Kuutamoklaanin reviirille päin. Olemme kuitenkin saaneet uusia sotureita ja uuden jäsenen klaaniimme. Punaliekki, Jänötuli sekä Ruusulaulu ovat saaneet soturinimensä. Hallapentu on uusin jäsen, Ututähti päätti pitkän puheensa ja antoi kissoille aikaa hurrata. Sillävälin Aaltotähti astui eteen, peittäen Varistähden taakseen. Olin arvaillut kaikki paitsi Ututähden mutta Kielopuron kertoman mukaan olin arvannut oikein. -Alueellamme kuljeskelee tuntematon erakko, emmekä ole saaneet häntä kiinni. Kiitämme kuitenkin Tähtiklaania siitä että Tuhkatassu ja Opaalitassu huomasivat hajun ja osasivat varoittaa siitä. Piikkisammal on Vuoristoklaanin uusin soturi, Aaltotähti sanoi silmäillen klaaneja. Hän antoi heille aikaa hurrata ja sitten astui taaksepäin päästäen Varistähden eteensä. Varistähti selitti nopeasti tilanteen ja sitten kokoontuminen oli ohi. Hallapentu huomasi olevansa väsynyt. Halusom jonkun kantamaan minut kotiin. Niimpä menin sitten aukealle ja sanoin: -Haluan kyytiin. Ututähti oli vihainen mutta empä siitä välittänyt.

//Mun erikoisalaa on kielletyt suhteent joten pian Hallapentu saa tutustua uusiin tuttavuuksiin.

Naaraan kehräys oli pehmeä. Painauduin vasten kissan kylkeä ja inahdin pienesti. Missä olivat kaikki tutut hajut ja äänet?
-Ei hätää, olet turvassa, tuo rauhoitteli ja kietaisi häntänsä ympärilleni.
Kissan turkki oli ihanan pehmeä ja lämmin, painoin pääni tämän hännän päälle ja haukottelin pienesti.
-Väsyttääkö? Voit nukkua siinä, naaraas kehräsi lempeästi.
Kissan lämmin hengitys tuntui korvaani vasten saaden minut värähtämään pienesti. Suljin silmäni hitaasti ja hymyilin.

Heräsin hellään töytäisyyn lavassani. Ynähdin ja käänsin kylkeäni painautuen tiukemmin vasten lämmintä turkkia. Töytäisy tuntui uudelleen. Väräytin toista korvaani ja kohotin päätäni hieman.
-Nuku vielä pienokainen, uninen ääni hyrisi.
Pääni nuokahti takaisin pedille.
-Hmm’mh, mumisin ja kietaisin häntäni kuonon päälle.
Tunsin kuinka kissa veti minua varovasti lähemmäs kylkeään ja painoi sitten päänsä.
Tuo asetteli hetken itseään paremmin ja rentoutui sitten. Huo’ahdin tyytyväisenä. Kehoni muuttui raskaammaksi ja raskaammaksi, lopulta saaden vajoamaan minut uneen.

Viereeni painautuneena oli kaksi pientä kehoa, tunsin molempien sydämensykkeen vaimeana rintaani ja selkääni vasten. Kohotin vaivalloisesti päätäni ja nuuhkaisin ilmaa, haisi erikoiselta. En ollut aiemmin sisäistänyt tuoksua, joka kissoista leijaili, se oli hieman erikoinen, mutta siedettävä.
Joku kohottautui ylös vieressäni, ja haukotteli.
-Heippa! Mikä on nimesi? Tuo huudahti.
Korvani luimistuivat toisen kovan äänen takia, mutta yritin silti hymyillä pienesti.
-Jokipentu, siksi minua kutsuttiin, mumisin huultani puraisten.
Jännityksen tunne tuntui ikävänä kouraisuna mahani pohjassa kun kissa ei vastannutkaan, pitikö tuo minua outona?
-Aha, kiva nimi! Minun nimeni on Hallapentu! Pystyin erottamaan ylpeyden vivahduksen toisen äänessä tuon lausuessa nimensä.
#Kokoa itsesi!# Patistelin itseäni päässäni, minun piti olla rohkea! Korjasin ryhtiäni hieman ja nyökäytin ponnekkaasti päätäni.
-Ihan okei nimi, totesin tekopirteästi.
Toinen oli taas hiljaa hetken, tunsin tuon tuijotuksen jämähtäneen kavoihini.
-Oletko sokea? Hallapentu kysyi suoraan, epäilemättä.
Kumpa voisin olla enemmän tuon kaltainen. Mutta ei, ryhtini lysähti taas.
-J-joo-? Sopersin kääntäen pääni toiseen suuntaan.
Hallapentu tuntui miettivän jotain, sillä hiljaisuus laskeutui taas välillemme.
-Ei se haittaa! Minä voin auttaa sinua! Osaan tosi hyvin kertoa kaikenlaista leiristä! Kissa alkoi yhtäkkiä hehkuttamaan.
Hätkähdin, mutta nyökäytin hetken päästä taas hieman päätäni.
-Mmm’m, mumisin myöntävästi.
Vieressäni kahahti jokin, käänsin päätäni äänen suuntaan karvat pörhistyen. Peruutin muutaman askeleen taaksepäin, mitä jos joku hyökkää?
-Ihan rauhassa, minä se vain, rauhoitteli sama ääni, jonka olin kuullut ennen nukahtamistani.
Tasoitin karvani ja huokaisin sisäisesti helpotuksesta, kun kyse ei ollutkaan hyökkäyksestä. Hallapentu vieressäni kuului mumisevan jotain itsekseen, joten päätin jättää tämän rauhaan.
Köpöttelin takaisin ison kissan luokse, ja väläytin tuolle hammashymyni.
-Mikä sinun nimi on? Kysyin suutani mutristaen.
Kissa naurahti ja ilmeisesti vaihtoi asentoa, sillä tuon makuualunen kahisi taas.
-Kielopuro on nimeni, Hallapennun oletkin jo tavannut, Monnipentu nukkuu vielä, Kielopuroksi itseään tituuleerannut kissa selitti.
Nyökytin ja istahdin paikalleni, kieraisten häntäni käpälieni yli. Käpäläni aristivat hieman huonossa asenossa nukutun yön takia, mutta en halunnut valittaa pikkuaisoista.
Vaivuin taas unelmiini.
Kuvittelin, että jonain päivänä pystyisin vielä näkemään maailman samalla tavalla kuin muut. En edes ymmärtänyt mitään mistään ja silti minua pelotti.
Mitä jos minut tuomittaisiin ulkonäköni tai luonteeni perusteella? Ajatuksia tulvi mieleeni ensimmäisen jälkeen yhä enemmän ja enemmän. Ja sitä mukaa pelko sisälläni kasvoi taas hiukan.
Puraisin huultani yrittäen pidätellä kyyneliä, jotka polttelivat ilkeästi silmäkulmassani. Lysähdin maahan ja painoin käpäläni pääni päälle yrittäen tukahduttaa ajatukseni hiekkaan.
-Jokipentu! Kielopuron hätääntynyt huudahdus kaikui kaukaisena korvissani.
Sitten kaikki pimeni, vielä pimeämmäksi kuin ennestään.

Heräsin vahvaan hajujen aaltoon, joka kirveli silmiäni. Nyrpistin nenääni ja suljin silmäni tiukasti kiinni, jos tämä oli myrkytys, niin minua he eivät saisi!
Höristin korviani kun kuulin vaimeaa keskustelua viereltäni. Kissojen äänet olivat niin hiljaiset, että niitä oli vaikea kuulla.
-Paraneeko hän? Kielopuron ääni kysyi, sitten kuului pientä töminää kun naaras ilmeisesti ramppasi pientä ympyrää.
Kuului raskas huokaisu.
-Kyllä, pikkuisella on varmasti vain vieroitusoireita, hän pärjää, toinen selvästi erillainen ääni selitti lempeästi.
Kielopuron suunnalta kuuluva töminä lakkasi.
-Entä yrtit? Voisivatko ne rauhoittaa häntä? Kielopuro uteli yhä hiljaisella äänellä.
Sitten ei enää kuulunut muuta kuin käpälänaskeleet, jotka lähtivät kauemmas minusta.
-Katsotaan…luulisin, että kissanminttu voisi auttaa häntä tottumaan tähän, toinen kissa totesi.
Höristin taas korviani kuullessani pientä kahinaa ja epämääräistä muminaa.
Sitten käpälänaskeleet palasivat takaisin luokseni, tällä kertaa ne pysähtyivät ihan viereeni.
Päätin pistää shown käyntiin. Avasin silmäni liioitellun hitaasti ja annoin haukotuksen soljua suupieliltäni.
-Missä olen? Sopersin kohottautuen istumaan korvat luimistuen.
Viereltäni kuului naurahdus.
-Olet minun, eli Yöturkin ja oppilaani Kylmähämärän pesässä. Lyhyemmin sanottuna parantajan pesässä, Yöturkki selitti.
Nyökytin vaisusti päätäni ja siristin silmiäni hiukan.
-Mitä parantajat tekevät? Kysyin vilpittömän uteliaana.
Yöturkki hymähti, ja istahti ilmeisesti aloilleen maahan, sillä kuulin pienen tömähdyksen.
-Parantajat auttavat ja hoitavat sairaita kissoja, jotka tarvitsevat apua. He ovat yhtä tärkeä osa klaania kuin päälikkökin, sillä he pitävät soturit, oppilaat ja pennut samalla tavalla terässä kuin johtajalta saamansa kannustus, parantaja luennoi, pystyin kuulemaan ylpeyden tuon äänestä.
Minulla oli silti vielä niin paljon kysymyksiä, mutta suostuisiko kissa vastaamaan niihin? Ei auttanut kuin kokeilla.
Kietaisin häntäni jalkojeni ympäri.
-Voiko jompi kumpi teistä kertoa minulle mikä tämä paikka on, niinkuin tämä iso paikka kun täällä on kerta moniakin pesiä, eikä vain se yksi? Ja miltä täällä näyttää? Mistä voin löytää kaiken? Utelin päätäni kallistaen.
Arvelin, että Kielopuro ja Yöturkki vilkaisivat toisiinsa hämmentyneinä.
-Noo’o, pitäähän pennulle selittää miten tämä systeemi toimii, Yöturkki huokaisi lopulta.
Kielopuro puhahti, ja istahti ilmeisesti hänkin aloilleen lattialle. Jossain kahisi taas, käänsin katseeni äänen suuntaan.
-Tuossa Jokipentu, on meidän päälikkömme, Ututähti, Yöturkki maukui kunnioittavasti.
Nyökytin päätäni huomauttamatta, että en pystynyt näkemään mitään, sillä oletin, että Yöturkki saattaisi loukkaantua.
-Ja tässä on ilmeisesti uusin tulokkaamme, Jokipentu? Ututähti kysyi ystävällisesti ja tassutti peremmälle pesään.
-Mm’m, mumisin ja nyökäytin päätäni pienesti.

//Sori muuten, tavallaan skippasin sen kohdan jossa Opaali vie nää tuonne klaaneihin

Mustakynsi ja Lehmusvarjo palasivat sotureiden pesään yövartiostaan Nummipyörteen ja muutaman muun soturin herättyä ja soturitar pöyhi makuualustansa mukavaksi ennen kuin asettui sen päälle. Hän piti yövartiosta, sen lisäksi että toinen vartiossa oleva istui leirin toisella puolella, naaras sai olla aivan yksin ajatustensa kanssa ja suunnitella rauhassa tulevaisuuttaan. Hän ei uskonut, että kukaan enää keksisi mustaturkkisen kissan tappaneen Tammiturkkia, joten seuraavaa Kuutamoklaanin mainetta kasaan polkevaa kissaa odottaisi samankaltainen kohtalo. Mutta kenet hän ottaisi seuraavaksi uhrikseen? Mustakynsi puuskahti ja sulki silmänsä. Hän voisi ajatella asiaa myöhemmin.

***

"Jos yksikin teistä kertoo tilanteestamme jotakin muille klaaneille, kynsin hänet itse! Ilman armoa!" Ukkostähti rähisi kokoontumispartiomme edestä. Olimme pysähtyneet hieman ennen kukkulaa, mitä pitkin laskeutuisimme Neljän virran tammen takana olevan lammen toiselle puolelle. Väräytin viiksiäni peittääkseni hymyni. Jos Puukynsi toimisi suunnitelmansa mukaan, muut klaanit olisivat hyvinkin perillä Kuutamoklaanin lähiaikaisista tapahtumista.
"Hermostuttaako sinua?" Vieressäni koko matkan juossut Ruskohaukka kysyi kiusoitteleva sävy äänessään. Käänsin päätäni katsoakseni kokeneen soturin vihreitä silmiä ja puhahdin.
"Tämä ei ole ensimmäinen kokoontumiseni, tiedän kyllä miten tammella toimitaan", naukaisin silmiäni pyöritellen ja lähtiessämme taas liikkeelle, sipaisin hännänpäälläni Ruskohaukan poskea. Kyllä minäkin osasin olla kiusoitteleva. Ja asia mikä minua hermostutti ei todellakaan liittynyt kokoontumiseen vaan siihen oliko Kyyhammas pentuineen jos päässyt pois leiristä. Ukkostähti ja Aurinkomyrsky olivat halunneet jättää enemmän kissoja leiriä vartioimaan Puukynnen hyökkäyksen varalta, joten leiristä ääneti lähteminen tulisi olemaan hankalaa. Purin huultani ja toivoin heidän onnistuvan.
Saavuttuamme aukiolle rupesivat muut klaanit heti kuiskimaan. Olimme tietenkin tulleet viimeisinä, joten saapumisemme kyllä huomattiin. Ja samalla huomattiin se, ettei meitä ollut yhtä paljoa kuin normaalisti. En tosiaankaan haluaisi joutua kenenkään loputtomien kyselyiden uhriksi, joten kipitin istumaan aukion laidalle, sivummalle muista. Täältä myös näkisin selvästi, kun Puukynsi saapuisi. Yllätyksekseni en saanutkaan olla yksin vaan Ruskohaukka saapui luokseni ja istahti viereeni niin, että takajalkamme koskettivat toisiaan.
"Sanot tietäväsi miten tammella toimitaan, mutta et kuitenkaan mene seurustelemaan muiden kanjonin klaanikissojen kanssa?" Kokeneempi soturi kysyi lempeällä äänensävyllä. Väräytin korviani ja siirryin inasen kauemmaksi tuosta. Eihän kolli nyt saisi luulla, että seuraani olisi näin helppo lyöttäytyä. Muutenkin minun olisi keskityttävä Puukynnen saapumiseen eli Ruskohaukka saisi painua takaisin sinne mistä tulikin. En kuitenkaan kerennyt vastaamaan kokeneelle soturille, kun tammen oksalta kuului kovaääninen naukaisu. Kokoontuminen alkaisi. Vuoristoklaanin päällikkö Tammitähti toivotti kaikki tervetulleeksi ja selitti kokoontumisyön säännöt paikallaolijoille. Kuuntelin naaraan selityksiä vain puolella korvalla, sillä keskittymiseni oli tiiviisti aukiota ympäröivien puiden varjoissa. Näinkö niiden lomassa liikehdintää?
Tammitähti oli juuri selittämässä Vuoristoklaanin kuulumisia, kun aukion toiselta laidalta kuului mouraisu. Kaikkien paikallaolijoiden päät kääntyivät huutajan suuntaan ja aukio täyttyi solvaavista sähähdyksistä ja huudahduksista. Puukynsi oli selvästi toiminut suunnitelmansa mukaan ja käynyt vierailemassa muissakin klaaneissa. Tunsin vetäväni syvään henkeä nähdessäni Puukynnen ja Kyyhampaan astelevan itsevarmoin askelin aukiolle puiden varjoista. Kuningatar oli siis pentuineen päässyt ulos leiristä. Onneksi.
"Petturi!
"Senkin ketunläjä!"
"Revin sinulta korvat päästä!" Solvaavia huutoja kuului kaikkialta, jopa tammen juurelta ja sen oksilta missä päälliköt ja varapäälliköt istuivat. Puukynnen näkeminen selvästi nostatti kaikissa paikallaolijoissa kovia tunteita.
"Miten hän oikein kehtaa tulla tänne, vielä täysikuun aikaan?" Ruskohaukka murisi vieressäni niskaturkki taivasta kohti. Käänsin katseeni häneen ja tunsin sydämessäni pienen vihlaisun. Kokeneesta soturista ei ikinä tulisi Puukynnen seuraajaa, joten tuon vallatessa koko kanjonin, ei kolli selviäisi hengissä. Sääli. En ehkä tohtinut sitä myöntää, mutta tuon itsekkään hiirenaivon seura oli joskus ihan mukavaa.
"Puukynsi, sinut on erotettu klaanistasi, miten julkeat tulla tänne?! Ja sinä myös Kyyhammas? Olisi pitänyt arvata! Katsokin ettet jalallasi enää astukkaan rajojemme sisäpuolelle tai pieksemme sinut!" Ukkostähti jyrisi tammen oksalta ja näytti siltä, että olisi valmis syöksymään sieltä kissakaksikon kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Muutkin päälliköt selvästi näyttivät ärsyyntyneiltä, mutta pysyivät vielä turkeissaan.
"Pyydän hiljaisuutta! Eikö täysikuun aikaan vallitsekin aselepo? Mitäköhän Tähtiklaaninne olisi mieltä siitä, että kävisitte kimppuumme?" Puukynsi maukui, silmäillen vuorotellen aukiolla olevia kissoja ohittaessaan nuo. Yleisöstä kuului epäilevää muminaa, mutta suurin osa ei perääntynyt kollin uhitellessa Tähtiklaanin vihasta.
"Ei meidän tarvitse kimppuunne käydä. Kai sinäkin sen tajuat, että teitä on kaksi ja meillä on neljän eri klaanin kokoontumispartiot? Pystymme ajaman teidät pois yhdessä hujauksessa", Tammitähti vastasi ja viittoi hännällään leiriaukeaa. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni. Kuinka typeränä he oikein pitivät Puukynttä, saapua nyt tänne ilman tukijoukkoja?
"Voi Tammitähti, emme me kaksin tänne tulleet - Tämä aukio on piiritetty. Jos yksikin teistä ottaa vielä yhdenkin uhkaavan askeleen meitä kohti, joukkoni tulevat tappamaan jokaisen tähän kokoontumiseen osallistuneen!" Puukynsi naukui ja kääntyi puhumaan loput lauseestaan kissajoukolle. Yleisössä kohtahti ja kissat alkoivat hätääntyneinä katselemaan ympärilleen ja etsimään aukiota suojelevien puiden varjoista piirittäjiään. Annoin omankin katseeni käydä aukion laidoilla ja näin kymmenien kissojen astelevan esiin puiden varjoista. Suurin osa heistä oli entisiä kuutamoklaanilaisia jotka olivat lähteneet Puukynnen mukaan, osaa en ollut ikinä nähnytkään eli varmasti erakkoja ja kulkukissoja. Joukosta löytyi myös yllättävän paljon puroklaanilaisia, tunnistin joukosta myös muutaman nummiklaanilaisen ja vuoristoklaanilaisenkin. Tunsin lämpimän tunteen kasvavan rinnassani. Entinen mestarini oli pystynyt keräämään ympärilleen yli klaanillisen verran kissoja ja kuvitelmat kanjonin valtaamisesta alkoivat tuntumaan tosilta. Ei enää kauaa, niin koko kanjoni olisi meidän. Puukynsi teki tiensä tammen juurelle ja ketterästi loikkasi sen matalimmalle oksalle, välittämästä sättivistä huudoista. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt uhittelua enempää elettä tuon tai Kyyhampaan, joka istahti muiden varapäälliköiden lähelle, kimppuun käymiselle. Uhkaus oli mennyt perille.
"Hyvät kanjonin kissat! Minä, Puutähti, Luuklaanin päällikkö haluaisin ilmoittaa teille koko tulevaisuuttamme koskevan asian. Luuklaani aikoo ottaa koko kanjonin haltuunsa tavalla tai toisella. Neljäsosakuun päästä tällä aukealla tulemme rauhaomaisessa mielessä vaatimaan päälliköitänne luopumaan johtajan asemistaan ja lupaamaan uskollisuuttaan minulle. Kaikki jotka vastustelevat tullaan tappamaan. Jos joku klaani ei paikalle saavu, alamme valtaamaan klaaneja yksitellen, kunnes kaikki ovat hallussamme. Me olemme valmiita toimimaan rauhan merkeissä, mutta jos te haluatte taistella, me taistelemme ja tapamme joka ikisen teistä!" Puutähti ulvoi ja aukion laidalla seisovien kissojen suista kuului kannattavia maukaisuja. En meinannut pysyä nahoissani, entisestä mestaristani oli viimeinkin tullut Luuklaanin päällikkö Puutähti, pian koko kanjonin hallitsija!

***

Mustakynsi heräsi kuullessaa kiljaisun leiriaukealta. Hän oli vielä tokkurainen ja hämmentynyt juuri näkemästään unesta, mutta silti ryntäsi ulos sotureiden pesästä katsomaan mitä aukealla tapahtui. Kauhukseen soturitar sai huomata, että täysikasvuinen kotka oli repinyt tiensä kuusipuiden latvojen läpi leiriaukealle ja napannut kynsiinsä yhden Vääräsydämen ja Mustalammen vastasyntyneistä pennuista! Mustakynsi ei tiennyt pennun nimeä, mutta aavisteli sen olevan pentueen vanhin eli Yöpentu. Koko klaani oli jo saapunut paikalle ja he yrittivät epätoivoisesti sähistä ja maukua kotkan perään, mutta he olivat liian myöhässä. Kukaan ei enää ylettänyt saamaan otetta kaksikosta. Sitten Varistähti ilmestyi pesästään ja nopealla loikalla hyppäsi ensin Suurkiven päälle ja siitä ponnisti itsensä kotkan kimppuun. Täysikokoisen kissan paino sai linnun hämmentymään ja pudottamaan korkeuttaan, milloin kissat pääsivät hyppäämällä tarraamaan kotkan jalkoihin kiinni. Mustakynsi seurasi tilannetta aloillaan sotureiden pesän vierestä ja katsoi ilmeettömänä kuinka Nummipyörre ja Pilvipyrstö putosivat maahan saadessaan revittyä Yöpennun kotkan kynsistä. Kotkan saadessa kyntensä vapaaksi tarrasi se kiinni Varistähteen ja pudotti tuon alas, lentäen sen jälkeen takaisin taivaalle. Koko klaani ympäröi linnun kimpusta pudonneita kissoja ja noita kannettiin parantajan pesälle. Mustakynsi istui aloillaan ja saadessaan ajatuksensa selviksi, hän alkoi muistelemaan unta minkä oli nähnyt. Soturitar oli jo luullut pääsevänsä eroon näistä oudoista unista sillä hän ei ollut nähnyt niitä hetkeen, mutta ilmeisesti ne palasivat nyt takaisin piinaamaan naarasta. Hän tiesi unien sijoittuvan menneisyyteen, sillä Ukkostähti oli legenda koko kanjonissa, mielipuolinen päällikkö joka oli johtanut Kuutamoklaania muutamaa päällikköä ennen kuin Varistähti astui valtaan. Mustakynsi oli myöskin nähnyt Nummipyörteen sekä Pilvipyrstön oppilaina, joten unet eivät voineet sijoittua kauaskaan menneisyyteen. Varsinkin jos Luuklaanikin oli jo olemassa. Mutta se mikä häntä eniten mietitytti oli se, että kenen näkökulmasta soturitar oikein läpikävi näitä unia? Selvästi jonkun Kuutamoklaanissa olleen naaraan, jolla oli läheiset välit Luuklaanin perustajiin. Hän oli kyllä kuullut naaraan nimen, muttei ollut uskonut sitä, kertonut itselleen, että oli vain kuullut väärin. Ei olisi mitenkään mahdollista, että niin lyhyen aikavälin sisällä olisi muka ollut kaksi samannimistä kissaa... Mustakynsi käänsi katseensa päällikön pesälle, mihin Varistähti oltiin viety ja siristi silmiään. Olisko päällikkö muka oikeasti tarkoituksella nimennyt hänet Mustakynneksi, samannimiseksi kuutamoklaanilaisnaaraaksi joka hänen unissaan toimi kissana kenen silmien läpi hän näki unimaailmansa? Soturitar kaivoi kyntensä leirin havuneulapohjaan ja puuskahti tympääntyneenä. Oltiinko hänet todellakin nimitetty klaaninsa pettäneen kissan mukaan? Arvostus Varistähteä kohtaan katosi sillä samalla hetkellä Mustakynnen mielestä, eikä hän yhtään ihmetellyt kuinka helppoa oli ollut päästää irti arvostuksen tunteesta entistä mestariaan kohtaan. Olihan hän selvästi unessaan Puutähden ilmestymisestä tuntenut enemmän kuin Varistähden pudotessa kotkan selästä alas.
"Nuo kirotut kotkat. Selvästi vuoristosta on riista loppunut jos ne ovat levittäytyneet tänne asti jo", Lehmusvarjo naukui astellesaan Mustakynnen viereen, havahduttaen soturittaren ajatuksistaan. Hän mumisi olevansa samaa mieltä ja kohotti katseensa taivaalle. Lehtikato läheni, eivätkä klaanikissat olleet ainoita petoeläimiä jotka joutuivat nyt kunnolla etsimään ruokaansa.
"Näin ei saisi tapahtua uudestaan tai meillä ei kohta enää ole pentuja", naaras kommentoi ja kääntyi katsomaan soturia.
"Pidetäänkö yhteiset taisteluharjoitukset? Yritettäisiin saada oppilaamme sotureiksi seuraavaan kokoontumiseen mennessä niin on sekin piina sitten ohi."

Mustakynsi tallusti muun kokoontumispartion mukana ja välillä astuessaan tunsi kipua vasemman lapansa kohdalla. Taisteluharjotuksissa Hiljaisuustassu oli tömähtänyt niin lujaa soturittaren lapaa vasten, että se oli varmaan hetkeksi mennyt sijoiltaan. Mutta tämähän vain kertoi oppilaan vahventumisesta. Onneksi he eivät liikkuneet nopeaan tahtiin, sillä Varistähti oli saanut kotkan kynsistä niin syvän haavan takajalkaansa, että hyvä jos sai pidettyä painoa sillä. Leirissä liikkui huhu, että päällikkö oli menettänyt yhden elämistään, sillä kynsi oli kuulemma osunut valtimoon ja verenvuoto oli ollut loppumaton. Mustakynttä arvelutti, että pääsisikö kolli ehjin nahoin tammen oksalle. Mutta kyse oli Kuutamoklaanin päällikköstä joka omasi hyvät kiipeilytaidot, olihan tuo opettanut soturittarenkin kiipeilemään erinomaisesti puissa. Kai hän pystyisi varomaan takajalkaansa kiivetessään.
Mustakynnen yllätykseksi vain Nummiklaani oli paikalla aukiolla heidän sinne saavuttua. Soturitar seurasi vierestä kuinka kuutamoklaanilaiset sulautuivat nummiklaanilaisten joukkoon ja alkoivat vaihtaa kuulumisia. Varistähti ja Nummipyörre olivat Sulkatähden ja Lehvähampaan seurassa, klaaninvanhimmat menivät makoilemaan juurakon lähelle ja Hämyviiksi ja Keltasydän olivat heti äänessä tämänpäiväisestä, miten olivat miltei menettäneet vanhimman lapsenlapsensa. Sammalpuro ja Kotkakanjoni juttelivat hyväntuulisina nummiklaanilaisparille ja heidän suunnaltaan kuului yhtenään äänekästä naurua ja yllättyneitä henkäyksiä. Mustakynsi jäi itsekseen oleskelemaan taka-alalle, pitäen silmällä aukion reunalla kasvavia varjoja. Vaikka hän olikin vain nähnyt unta kissoista puiden varjoissa, miksi hänestä tuntui siltä kuin kymmenet silmäparit tuijottaisivat häntä puiden varjojen seasta?

Hyökkäyssuunnitelma eteni lupaavasti. Erakosta oli yllättävän paljon hyötyä tiedon suhteen, eikä hänen menettämistään tarvinnut varoa, mikä oli ehdoton etu tietojen hankinnan kannalta. Kuolontähti ei kuitenkaan halunnut erakkoa pyörimään jatkuvasti leirissään, joten hän oli enimmäkseen lähetettynä joko tiedustelemaan tai muuten vain pois jaloista - kuten nytkin. Suunnitelmat saisivat odottaa pari auringonnousua. Kuolontähti oli lähtenyt kävelylle katsastamaan klaaninsa alueita huomatessaan tutun ongelmaoppilaan kiitävän alas vuoristoa ilmeisesti saaliin perässä. Kuolontähti päätti testata oppilaansa reaktiokykyä ja varmistettuaan toisen saaneen saaliinsa kiinni hyökkäsi päällikkö nuoremman kissan päälle.
Oppilaan taisteluyritykset olivat sisukkaita, mutta eivät yhtä tehokkaita. Paniikinomainen potkiminen ei tehnyt päällikköön suurta vaikutusta, mutta ainakaan oppilas ei anellut armoa - ja lopulta jopa tunnisti päällikkönsä. Lopulta myös Jäätassun mukana ollut Matukka suvaitsi saapua paikalle ja päällikkö sai yllätyksekseen kuulla oppilaansa löytäneen saaliinsa itse ja vieläpä taitavan ja kokeneemman metsästäjän huomaamatta. Päällikkö virnisti mielessään tyytyväisenä. Ehkäpä oppilas ei sittenkään ollut aivan hyödytön, vaikka ei hänestä taistelijaa saisi. Juoksupyrähdys saaliin perään oli ollut varsin vaikuttava, ja hajujäljen huomaaminen erittäin merkittävä onnistuminen.
Päällikkö katseli vielä hetken oppilasta edessään, kunnes sihahti tälle käskyn - ja lupauksen - palata leiriin nimitystään varten.

Kuolontähti palasi leiriin pian oppilaansa perässä. Punaturkkinen naaras löytyi oppilaiden pesästä nukkumasta, mikä ei enemmin miellyttänyt päällikköä.
"Herätys! Näinkö toimii tuleva soturi?", Kuolontähti naukui toisen lähettyviltä, mikä sai oppilaan säpsähtämään jalkeille. Pesässä ei ollut muita, joten päällikkö ei vaivautunut pyytämään oppilasta muualle asiaansa varten.
"Olet valmis soturiksi. Et välttämättä hyväksi sellaiseksi, mutta ainakin osaat metsästää ja juosta, kaipa siitäkin hyötyä on. Taistelutaitojasi sinun täytyy kuitenkin kehittää huomattavasti, mikäli haluat pysyä tämän klaanin jäsenenä kuutta kuuta pidempään", päällikkö alkoi sanella ehtojaan. Jäätassu näytti aikovan sanoa jotain, mutta Kuolontähti vaiensi nuoremman kissan tuimalla katseella.
"Lisäksi en ole kovin vakuuttunut siitä, ettet taistelussa kyennyt ajoissa tunnistamaan edes omaa päällikköäsi. Sinulla on myöskin käsittelemättä päällikkösi sanan uhmaaminen Kuutamokukan edessä, etkä ole vielä kärsinyt siitä ansaitsemaasi rangaistusta. Nämä kaikki seikat huomioiden aion kuitenkin nimittää sinut soturiksi ja siitä sietäisikin olla kiitollinen. Aiempien epäonnistumistesi vuoksi saat kuitenkin suorittaa hyppysi Matukan todistamana - minä en aio tulla sitä katsomaan. Olkoon se rangaistus teoistasi - saat nimityksesi, mutta täyttä hyväksyntääni et ole vielä ansainnut", Kuolontähti päätti asiansa ja vastausta kuuntelematta käveli luukummulle kutsumaan klaaninsa koolle.
"Saapukoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!"
Luuklaani saapui paikalle kiitettävän ripeästi. Kuolontähti katsahti kerran joukkion läpi, ennen kuin jatkoi:
"Minä, Kuolontähti, Luuklaanin päällikkö pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti Luuklaanin tavoille ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Jäätassu, lupaatko noudattaa Verilakia ja suojella tätä klaania kuolemaasi saakka?"
Puhuessaan Kuolontähti katsoi pian entistä oppilastaan tiukasti silmiin, painottaen etenkin sanaa "ahkerasti". Päälliköllä ei ollut aikomustakaan säästää oppilasta pieneltä nöyryytykseltä, loppujen lopuksi nimitykseen sisältyi selvä rangaistus.
Saatuaan Jäätassulta myöntävän vastauksen, päällikkö jatkoi seremoniaa nostaen katseensa muuhun klaaniin.
"Siinä tapauksessa, Pimeydenmetsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Jäätassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jääsilmä. Pimeydenmetsä on valinnut sinut tähän klaaniin nopeutesi ja metsästystaitojesi tähden ja hyväksyy sinut Luuklaanin täydeksi soturiksi."
Jääsilmä kohtasi päällikkönsä katseen ja Kuolontähti nyökkäsi hänelle hyväksymisen merkiksi. Sen enempää tuore soturi ei saisi, ennen kuin osoittautuisi sen arvoiseksi. Muun klaanin hurratessa tuoreen soturin nimeä laskeutui päällikkö paikaltaan ohjeistamaan Matukan viemään soturin Tulikammiolle, ennen kuin vetäytyi itse omaan pesäänsä odottamaan Kuutamokukan paluuta.

Karviaistassu kulki Lumotassun vierellä reipasta tahtia muita kissoja seuraten kohti Neljän virran tammea. Hänet ja veli oltiin valittu mukaan klaanien kokoontumiseen. Mitä lähemmäs he pääsivätkään Neljän virran tammea, sitä innostuneempi laikukas naarasoppilas olonsa tunsikaan ja se olikin saanut hänen niskavillansa pörhistymään sillä samalla sydämenlyönnillä, kun he olivat astelleet ulos Puroklaanin kaislatunnelista. Hänen vihertävä katseensa hakeutui Lumotassuun ja tuon ilmeettömän oloisiin kasvoihin. Veli tuntui olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei tuo olisi varmasti edes tajunnut nostaa jalkojaan tarpeeksi paljon, jos eteen olisi yllättäen ilmestynyt puunjuuri tai iso kivi. Mitäköhän vaaleaturkkisen kollin päässä oikein mahtoikaan liikkua? Olikohan tuolla jonkinlaisia murheita?
“Lumotassu?” hän hiljaa naukaisi, kutsuen veljeään. Toinen oppilas räpsytteli silmiään, jonka jälkeen tuon vaalean meripihkainen katse siirtyi häneen hölmistyneenä, lähes ymmällään oloisena kuin tuo ei olisi koskaan ajatellutkaan, että hän saattaisi kutsua tuota nimeltä. Karviaistassu kurtisti kulmiaan veljelleen ja kallisti aavistuksen päätään,
“Onko sinulla kaikki kunnossa?”
“Minullako?” Lumotassu kysyi miettimättä takaisin saaden siskonsa pyörittelemään päätään,
“No kuka muukaan? Näetkö ketään muuta keneltä kysyisin kuin sinulta?”
Lumotassun pää hieman kääntyili, jonka jälkeen se taas kohdistui takaisin häneen ja kolli pudisteli hieman päätään, kulmakarvat hieman koholla ja kasvoilla edelleen se hiirenaivoinen ilme.
“En näe”, kolli totesi.
“No hyvä, sillä en näe minäkään”, Karviaistassu hymähti hieman ja veljeään katsellessaan, hänen katseensa osui Aamutäplään, joka käveli Kotkamielen vierellä, hieman heistä kauempana. Kaksikko eivät puhuneet toisilleen, mutteivat myöskään näyttäneet olevan minkäänlaisissa riidoissa keskenään. Hänen katseensa liikkui emonsa kylkeä pitkin tuon pyöristyneeseen mahaan, joka paistoi helposti läpi naaraan lyhytkarvaisuuden takia. Hänen kulmansa hieman kupristuivat toistamiseen, kun hän hetken oli tutkaillut emoaan ja tuon vierellä kulkevaa lumenvalkoista, hieman emoa suurikokoisempaa kollia. Miten emo oli niin hyvinsyöneen oloinen? Tai siis, olihan heidän reviirillään vielä riistaa ja joissa ja puroissa uiskenteli vielä paljon kaloja, mutta silti… Eihän hänkään tai Lumotassu olleet niin pyöristyneitä kuten Aamutäplä oli. Ja Lumotassu sentään omasi todella pitkän ja pörröisen turkin, joka sai kollin useasti näyttämään paljon isommalta ja tanakammalta. Emo oli aina ollut todella solakka ja siro eikä hän ollut koskaan nähnyt emoaan noin pyöristyneenä.
“Mitä sinä noin tarkkaavaisesti näytät tutkivan, kun et minuakaan enää kuuntele”, Lumotassun kysymys sai Karviaistassun katseen palautumaan emostaan kolliin, joka katsoi häntä kummastuneena. Siltikin veljen silmissä paistoi selvä huvittuneisuus. Karviaistassu nyökkäsi mahdollisimman huomaamattomasti heidän emonsa suuntaan.
“Eikö emon maha olekin suuristunut todella nopeasti, vaikkei riistaakaan ole enää niin paljon?” hän kysyi. Lumotassun pää hieman kääntyi heidän emonsa suuntaan ja sitten palautui häneen nopeasti. Onneksi sentään veli ei ollut jäänyt ihmettelemään emoa näkyvämmin, jolloin he olisivat varmasti jääneet kiinni soturittaren tuijottamisesta ja tutkimisesta.
“Olet oikeassa, ei se vielä noin iso neljäsosakuuta sitten ollut”, veli myönsi ja kurtisti hänelle kulmiaan, näyttäen uteliaalta,
“Mistä luulet sen johtuvan? Onkohan se jotain vakavaakin?”
“En usko sen olevan vakavaa tai, jos se olisi, olisi emo jo mennyt etsimään apua Yöturkilta ja Kylmähämärältä. Ei emo niin tyhmä ole, etteikö ottaisi selvää, jos hänellä olisi jokin vikana”, hän kertoi tuuheaturkkiselle oppilaalle, mutta katsoi sitten tuota hieman vakavammin,
“Seurataan emon puuhia ja otetaan selvää, mitä on meneillään.”
Lumotassu nyökäytti päätään nopeasti ja katsoi häntä varmana,
“Asia selvä.”

Auringonsäteiden hennot valokiilat alkoivat hiljalleen luoda muotojaan leiriä kohti kulkevien kissojen turkeille. Karviaistassu mateli veljensä ja Henkitassun rinnalla kohti Puroklaanin tuttua kaislatunnelia, joka oikein tuntui kutsuvan häntä. Pehmeä sammalpeti houkutteli naarasta liikaa, joka sai hänen askeleisiinsa tarpeeksi puhtia, että hän jaksoi jatkaa ripeää kävelytahtia. Hän oli niin valmis vain tipahtamaan sammalpedille ja sulkemaan silmänsä ja antamaan unen viedä mukanaan. Hän olisi voinut tehdä mitä vain saadakseen taidon teleportata itsensä oppilaiden pesälle.
“Oletko sinä muka noin väsynyt?” Lumotassun kiusoitteleva ääni tavoitti naaraan korvat ja sai hänet lopettamaan sammalpedistä ja nukkumisesta haaveilemisen ja kääntämään väsyneen katseensa veljeensä ja hymähtämään hieman,
“Eikö sinua muka?”
“Ei oikeastaan”, kolli naukaisi rintaansa hieman eteenpäin työntäen ja itsevarmasti virnistäen. Karviaistassu katsoi veljeään toinen kulmakarva koholla. Ei Lumotassu millään voinut olla noin virkeä. Kolli oli ihan satavarmasti kuolemanväsynyt, muttei vain halunnut myöntää sitä, kun Henkitassukin oli ihan kuuloetäisyyden lähettyvillä.
“Hiirenaivo”, hän tuhahti hiljaisesti samalla astellen sisään kaislatunnelista. Lumotassu seurasi aivan hänen vierellään, niin lähellä, että kollin kylki osui hänen omaansa. Kaksikko kulkivat hiljaisen Henkitassun seurin peremmälle aukiolle, jossa ei ollut enää moniakaan kissoja paikalla. Monet vielä nukkuivat pesien lämmössä. Hän vilkaisi veljeään, joka juuri oli haukottelemassa, mutta huomattuaan sisaruksensa katseen itsessään, tuo sulki suunsa. Hän hieman pyöritteli päätään veljelleen ja olikin jo kommentoimassa veljensä idioottimaista käytöstä, mutta sulki suunsa samalla sekunnilla, kun Aamutäplä teki tiensä heidän ohitseen selvästi väsyneen oloisena ja lähti hiljaisin askelin kulkemaan pentutarhaa kohden hyvin määrätietoisen oloisena kuin naaras olisi vihdoin päättänyt muuttaa nyt kokonaan pentutarhaan. Olihan Karviaistassu huomannut aikaisemminkin, että emo oli alkanut oleskelemaan pentutarhan lähettyvillä ja monta kertaa mennytkin sisälle asti pesään, muttei tuo ollut koskaan nukkunut siellä. Tai no mistä hän olisi sen voinut tietää? Ei hän millään olisi voinut seurata emonsa jokaista menoa.
“Lumotassu”, hän naukui saaden jo eteenpäin lähteneen veljensä pysähtymään niille sijoilleen ja kääntämään kysyvän katseensa häneen.
“Mitä?” kolli ynähti uupuneena, mutta kuitenkin sen enempää nurisematta teki tiensä Karviaistassun vierelle. Hän vilkaisi veljeään ja sitten nyökkäsi pentutarhaa kohden, jonka edustalla Aamutäplä vielä sattui olemaan hetken ennen kuin naaras hieman kumartui ja asteli sisälle pesään.
“Oletko sinäkin huomannut, että emo on alkanut oleskelemaan lähiaikoina pentutarhalla?” hän kysyi hiljaiseen ääneen ja kääntyi katsomaan veljeään. Lumotassu siristi hieman silmiään pentutarhaa tutkaillessaan,
“No nyt, kun sen mainitsit… Olen huomannut hänen käyvän siellä useampaan kertaan ja myös Yöturkki oli kerran hänen mukanaan. Hän myös puhui Kielopurolle yhtenä päivänä pentutarhan ulkopuolella, mutta olin niin kaukana, etten olisi millään voinut kuulla, mitä he oikein sanoivat.”
Karviaistassu nyökäytti päätään. Miksi emo oikein vieraili pentutarhalla? Ei ainakaan hänen mielestään kukaan naaraan ystävä ollut siellä. Mutta sitten toisaalta, ei hän edes tiennyt ketkä olivat Aamutäplän ystäviä ja kenen kanssa emo oikein vietti aikaansa… Emo oli aina vaikuttanut niin kylmältä ja välinpitämättömältä, ettei hän olisi edes osannut kuvitella emoaan juttelemassa jonkun kanssa hymyillen ja viettävän jonkun kanssa aikaa vapaaehtoisesti. Kuka edes haluaisi olla sellaisen kissan ystävä? Silloin pentuaikoinakaan kukaan ei ollut tullut katsomaan Aamutäplää. Tietenkin Sädetaivas oli käynyt moneen kertaan, mutta vanhempi naarashan oli Aamutäplän emo, joten se oli ihan ymmärrettävää. Ja tietenkin Tummakajokin, mutta kyseistä kollia ei ollut enää, tai no oli, mutta emon isä vietti nyt aikaansa Tähtiklaanissa eikä tuo varmasti sieltä käsin millään voinut olla hänen emonsa kanssa tai viettää aikaa tuon kanssa.
“Mutta- Ehkä emo vain halusi mennä tervehtimään Kielopuroa ja viedä hänelle jotain”, Lumotassu jälleen kerran ravisteli Karviaistassun pois ajatustensa maailmasta ja sai naarasoppilaan kääntymään veljensä luokse, joka loi hänelle hieman empivän hymyn. Kolli venytteli hieman etutassujaan. jonka jälkeen kääntyi ja otti muutaman askeleen kohti oppilaiden pesää. Tuo kuitenkin pysähtyi äkisti paikoilleen.
“Etkö sinä tulekaan? Luulin sinun olleen kuolemanväsynyt”, kolli naukui kutsuvasti. Karviaistassu käänsi katseensa veljeensä, joka oli hieman taittanut päätään taaksepäin niin, että tuo pystyi näkemään hänet sivusilmällään. Hän huokaisi syvään ja loi vielä nopean epäilevän katseen pentutarhalle, jonka jälkeen loikki veljensä vierelle. Lumotassu haukotteli nyt uudemman kerran, muttei peitellyt sitä tällä kertaa ennen kuin hymähtäen totesi, että ehkä olisi vain parempi mennä nukkumaan ja katsoa huomenna asiaa virkistyneeltä näkökannalta. Ehkei asia olisikaan niin vakava kuin sisaruskaksikko olivat kuvitelleet. Hän hymähtäen myöntyi ja seurasi isompi kokoista veljeään oppilaiden pesälle ja työntyi sisälle lämpimään pesään, josta monen kissan hiljainen kuorsaus ja tuhina kuului. Muiden häntiä väistellen, hän kulki omalle sammalpedilleen ja kävi siihen maaten. Lumotassu seurasi perässä ja pian olikin asettunut hänen viereiselle, omalle sammalpedilleen makuulleen. Isomman kollin selkä pian painui hänen omaansa vasten, kun kaksikko nukahtivat uupuneina.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokouseen!" Ututähden kutsuhuuto kaikui leirissä sillä samalla silmänräpäytyksellä, kun Karviaistassu oli asettanut tassunsa kaislatunnelista sisälle aukiolle. Hän käänsi katseensa Hunajavirtaan, joka hymyili hänelle lempeästi, mikä oli tarpeeksi Karviaistassulle, joka tiesi sillä samalla sekunnilla, mitä tämä klaanikokous oikein tarkoitti. Hän loi mestarilleen nopeasti innokkaan hymyn ennen kuin otti jalkansa alleen ja lähti juoksemaan kohti Päällikön pesää ja sen juurella olevia kissoja. Myös Lumotassu istui jo siellä Hiutaletassun ja Henkitassun seurassa, mutta kollin haistaessa sisaruksensa ominaisuustuoksun ja kuultuaan koko ajan lähemmäs rummuttavat juoksuäänet, kolli käänsi katseensa luoksensa juoksevaan Karviaistassuun. Vaaleaturkkisen kollin kasvoille nousi innostunut hymy, kun tuo pomppasi tassuilleen ja hölkkäsi sisarustaan vastaan.
“Suorititko sinäkin Hunajavirran kanssa oppilasarviointisi?!” Lumotassu lähes huudahti, kun oli Karviaistassun luona. Hän katsoi veljeään ja nyökäytti päätään innostuneena ja katsoi sitten tuota sydän hakaten kovaa rinnassa,
“Entä sinä?”
“Tietenkin! Miksen olisi?” Lumotassu ilmoitti rintaansa röyhistäen, voittoisa virne kasvoillaan. Karviaistassu virnisti veljelleen takaisin ja puski tuota rintaan.
“Meidän varmasti kannattaa mennä takaisin tai muuten Ututähti ei nimitäkkään meitä sotureiksi!” hän hihkaisi ja puski veljeään eteenpäin. Lumotassu naurahti ja lähti nopeasti hänen mukaansa, kun he ravasivat takaisin muiden luokse ja istuivat alas. Kaksikko vilkaisivat toisiaan innostuneina, lähes täristen malttamattomina.
“Minulla on hyviä uutisia”, Ututähti aloitti kuuluvaan ääneen saatuaan kaikkien kissojen huomion. Hänen vierellään juuri äsken seisonut punertavan oranssi naaras pudottautui alas kiveltä ja istahti hieman kauemmas, mutta kuitenkin hän oli niin lähellä, että kuulisi selvästi päällikkönsä sanat. Karviaistassu jaksoi vain sekunnin katsoa naaras soturia, kun hänen huomionsa herpaantui ja se kohdistui uudestaan Ututähteen, jonka kasvoilla oli ylpeä hymy.
“Tänään minä nimitän kolme oppilasta sotureiksi. Hiutaletassu, astu eteen.”
Hän vilkaisi vaaleanharmaata, vaaleajuovaista naarasoppilasta, joka hieman epävarman oloisesti nousi tassuilleen ja otti varovaisen askeleen eteenpäin. Karviaistassu huomasi Lumotassun hieman hipaisevan toisen oppilaan takajalkaa hännällään, mikä sai Hiutaletassun nopeasti vilkaisemaan hieman nuorempaa kollia ennen kuin pieni hymy kasvoillaan tuo suuntasi katseensa takaisin päällikköön. Naaras otti tällä kertaa rohkeammin muutamia askeleita lähemmäs niin, että oli Ututähden edessä.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hiutaletassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Ututähden katse oli lempeä, kun päällikkö katsoi edessään seisovaa oppilasta. Hiutaletassu näytti vetävän syvää henkeä sisään ja sitten ulos,
“Lupaan.”
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hiutaletassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hiutalevirtana. Tähtiklaani kunnioittaa itsenäisyyttäsi ja aloitekykyäsi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Ututähti naukui tiputtautuen Hiutalevirran kanssa samalle tasolle ja hymyili vastanimetylle soturittarelle. Hiutalevirta nyökkäsi kunnioittavasti päätään päällikölle ja nuolaisi tuon lapaa. Ututähti käänsi katseensa Karviaistassuun ja Lumotassuun saaden naarasoppilaan jäätymään paikoilleen.
“Lumotassu, astuisitko eteen?” Ututähti kehotti hymyillen. Lumotassu hypähti jaloilleen ja teki tiensä muiden kissojen ohi päällikön luokse. Karviaistassu katsoi kuinka hänen veljensä seisoi päällikön edessä ylpeänä, rinta hieman ulospäin työnnettynä ja kasvoillaan tuolla varmasti oli itsevarma ilme.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lumotassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Naaras lausui samat sanat Lumotassulle ja katsoi vaaleturkkista kollia.
“Lupaan!” Lumotassu melkein huudahti, ääni voimakkuutta puhkuen. Ututähden silmissä välähti tyytyväisyys.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lumotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lumohaukkana. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja päättäväisyyttäsi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, naaras lausui. Lumohaukka nuolaisi päällikön lapaa ja kääntyi katsomaan klaania. Kollin katse haki Karviaistassua ja heidän katseidensa kohdattua, kolli virnisti omalla hassulla tavallaan, joka sai Karviaistassun vetämään syvää happea keuhkojensa täydeltä ja hymyilemään tuolle takaisin hieman rauhoittuneempana.
“Karviaistassu”, Ututähti kutsui. Karviaistassu hieman värähti, mutta nousi nopeasti kankeille koivilleen ja lähti tekemään tietään kissojen läpi kohti päällikköä. Hän joutui hieman pujottelemaan ja varomaan muiden häntiä, ettei olisi astunut niiden päälle ja saanut kiroamiset niskoilleen. Kuitenkin pienen pujottelun jälkeen, hän seisoi Ututähden edessä. Hänen sydämensä tuntui tekevän tietään ulos hänen rinnastaan.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Karviaistassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" naaras kysyi ja nyt, kun sanat oltiin suoraan tarkoitettu Karviaistassulle eikä kenellekään muulle, se sai naaraan olon todella voimakkaaksi ja, jopa hieman itsevarmaksi. Nyt päällikkö katsoi vain häntä eikä ketään muuta. Hän nosti katseensa päällikön lempeisiin silmiin ja nyökäytti päätään,
“Lupaan.”
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Karviaistassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Karviaisnenänä. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö naukui lujaan ääneen saaden Karviaisnenän korvat hetkeksi luimistumaan ennen kuin en taas ponnahtivat ylös ja hän hiljaisin, varovaisin askelin läheni päällikköä ja hennosti nuolaisi tuon lapaa. Sitten hän jo tunsikin veljensä turvallisen kyljen itseään vasten, kun kolli käänsi heidät molemmat kasvokkain kohti muit kissoja.
“Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä! Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä!” klaani alkoi hurraamaan. Karviaisnenän sydän hakkasi nopeasti innostuksesta ja hänen vilkaistua veljeään, myös tuon kasvot olivat täynnä iloa ja onnellisuutta. Ja, kun hänen katseensa kävi kissoja läpi, jotka heidän nimiään huusivat, hänen katseensa hakeutui pentutarhan edustalla jo ylös nousseeseen Aamutäplään, joka oli kääntänyt heille selkänsä ja teki vaivalloisesti tietään pentutarhaan. Yöturkki hölkkäsi nopeasti naaraan perään sanaakaan sanomatta jättäen Karviaisnenän tuijottamaan tyrmistyneenä pentutarhaa.

// No nyt on Karviainen ja Lumo sotureita ja Aamun synnytys käynnistyny ^^
Hiutalevirta, Lumohaukka ja Karviaisnenä