Kostokynsi ei vaikuttanut pahantahtoiselta Sielutaivasta kohtaan. Taistovaara mittaili kollia vielä hetken, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi hänen puolustavalle asenteelleen. Sielutaivas ei kuitenkaan vaikuttanut voivan hyvin ja luopion suojeluvaisto iski päälle vahvana. Taistovaara oli aina taistellut muiden puolesta, mikäli oli heidät nähnyt sen arvoisiksi, mutta omaa pentuaan kohtaan tunne tuli vielä moninkertaisena naaraan päälle.
Sielutaivas alkoi synnyttää. Ymmärys iski Taistovaaran tajuntaan ja hän asettui nopeasti Kostkynnen avuksi, nyt ei ollut hyvä hetki selvitellä klaaniriitoja. Naaras muisti hetken, jossa hänen edessään makaava kissa oli saapunut tähän maailmaan eikä voinut kuin toivoa, että Sielutaivaalle tilanne olisi helpompi. Hän yritti rauhoitella naarasta parhaansa mukaan, tuoden pieniä pentuja emonsa vierelle.
Tähtiklaani ei ollut tänäänkään Taistovaaran puolella.

Ilma tuntui painostavalta. Sielutaivas oli siirtynyt siskonsa luokse tähtien joukkoon - viimeisenä toiveenaan emonsa huolehtivan pienokaisistaan. Emo, niin oli Sielutaivas sanonut, ja vaikka Taistovaara ei hetkeäkään ollut katunut, eikä edelleenkään katunut pentujensa jättämistä Aaltotäden hoiviin, ei hän voinut olla tuntematta sanan vaikutusta itseensä tyttärensä huulilta. Tyttärensä, joka oli nyt poissa. Sielutaivas oli tunnustanut rakkautensa Kostokynnelle vielä viimeisen kerran ennen lähtöään ja makasi nyt liikkumattomana kaksikon - ei, kahdeksikon jaloissa. Hiljaisuus tuntui venyvän ja venyvän, eikä Taistovaara tohtinut häiritä surevaa Kostokynttä pitkään toviin.
"Otan osaa", Taistovaara naukui lopulta. Sanat tuntuivat oudolta, sillä olihan hän juuri itsekin menettänyt tyttärensä, mutta samalla ne olivat ainoat oikeat. Kostokynsi kohtasi luopion katseen. Kollin silmistä oli kadonnut viha ja hänen nyökätessään vastaukseksi oli Taistovaara lukevinaan surun keskeltä myötätunnon hippusen. Toinen pitkä hetki kului, ennen kuin kolli avasi suunsa.
"En pysty yksinäni huolehtimaan pennuista. Historiasi päätellen sinäkään et niitä mukaasi huoli. Loimun ja Mustan saan erään tuttuni luokse turvaan joksikin aikaa, mutta..." Kollin ääni särkyi ennen lauseen kääntymistä loppuun.
Taistovaara mietti hetken. Vuoristoklaaniin ei kaikkia pentuja voisi viedä, se olisi taakkana liikaa. Toisaalta klaanien tuki ja turva olisi arvokas lahja pienille orpopennuille.
"Me voisimme viedä ne klaaneihin. Yhden kuhunkin. Minulla on hyvät välit Vuoristoklaanin päällikköön ja tuttava Kuutamoiklaanissa. Voisin viedä kaksi pennuista sinne. Sinä voisit viedä toiset kaksi Nummi- ja Puroklaaniin. Siten he pysyisivät turvassa ja tietäisimme, missä he ovat ja voisin pitää heitä silmällä ja auttaa tarvittaessa. Samalla myös sinun olisi helppoa löytää heidät halutessasi", Taistovaara ehdotti. Kostokynsi tuntui mietteliäältä ja surulliselta. Omista pennuistaan luopuminen ei ollut helppoa, ainakaan sellaiselle, joka oli ne halunnut kasvattaa yhdessä nyt kuolleen kumppaninsa kanssa. Kostokynsi nyökkäsi kuitenkin lopulta.
"Ehkä niin on parasta."
Taistovaara hymyili, tavoitteli lohdullisuutta oman surunsa ja yhä entiseen luuklaanilaiseen kohdistuvan epäluottamuksen joukosta.
"Haluatko nimetä pennut, ennen kuin lähdemme?", naaras kysyi.

//Jezke voit joko jatkaa tai voidaan sopia off-game miten tehdään! Tää jäi nyt vähän lyhyeks kun toi internet on edelleen epäluotettava xd

Kurkistin sisälle hämärään pentutarhaan.
Pesän perällä makoili yksi kuningatar ja viisi pentua, jotka olivat kaikki kääntyneet tapittamaan minua. Yskähdin hieman kiinnittääkseni myös kuningattaren huomion. Naaras nosti katseensa pennuista ja kurtisti minulle kulmiaan.
-Sinä taidat olla hieman liian iso tänne, kultaseni, tuo naukaisi silmäiltyään minua hetken.
Nyökäytin päätäni ja hymyilin ystävällisesti.
-Ehkäpä, mutta voisinko ensin tiedustella nimeäsi? Kysyin muodollisesti.
Kuningatar naurahti ja vaihtoi hieman asentoa makuualustallaan.
-Kirkasaamu on nimeni, voisitko sinä taas kertoa omasi, ja sen miksi ylipäätään olet täällä? Kirkasaamu enemminkin totesi kuin kysyi.
Nyökytin taas pienesti ja vilkaisin pentuihin. Yksi viidestä pennusta oli uskaltautunut irottautua hieman kuningattaren kyljestä ja silmäili minua nyt kiinnostuneena. Kollilla oli harmaa turkki ja harvinaisen pitkä häntä, tuon silmät olivat keltaiset ja kasvoilla risteili mustia juovia.
Hymyilin pennulle viiksiäni väräyttäen.
-Mantelitassu, ja tuota karkasin omille teilleni, joten minun pitää kuun ajan auttaa sinua erään ystäväni kanssa pentujen hoidossa, selitin asiani yhteen putkeen ja pysähdyin sen jälkeen vetämään henkeä.
Äsken mainitsemani mustajuovainen kolli tepsutti vierelleni ja katsoi minua silmiin.
-Miksi sinä karkasit? Tuo uteli kulmat kurtistuen.
Hymähdin hieman ja painauduin matalemmas, jotta näkisin pennun tasolle, eivätkä niskani tulisi taas kipeäksi alaspäin tuijottelusta.
-Tarvitsin hieman omaa aikaa, sillä täällä on joskus aikamoinen vilinä, selitin koskettaen kevyesti kuonollani pienen kollin korvaa.
Pikkuinen kikatti hieman ja siirsi katseensa sitten hymyilevään Kirkasaamuun.
-Emo, voinko mennä Mantelitassun kanssa leikkimään? Pentu kysyi silmiään räpytellen.
Kirkasaamu vilkaisi minuun kysyvästi ja hymyilin tuolle vastaukseksi.
-Totta kai Pikkupentu, mutta muistahan pystä sitten Mantelitassun kanssa äläkä lähde minnekkään, kuningatar muistutti.
Kaksi muutakin pentua kohottautui seisomaan ja vilkuili vuoroin minua, vuoroin Kirkasaamua suurilla nappisilmillään. Toisella pennuista, vaaleanruskealla naaraalla oli kauniin vaaleanvihreät silmät. Mustalla kollilla taas kasvoillaan huolestunut ilme, josta päättelin tuon olevan vaaleanruskean naaraan veli.
-Voidaanko mekin mennä? Kiltti, kiltti, kilttiii, vaaleanruskea naaras aneli karvat innosta pörhistyen.
Kirkassydän näytti hetken epäilevältä, mutta heltyi sitten.
-Hyvä on, mutta Naakkapentu, pidähän Kanervapentua tiukasti silmällä, jookos? Vaaleaturkkinen naaras kehräsi kiertäen häntänsä kahden jäljelle jääneen pennun ympärille.
Hymyilin, Kirkasaamu vaikutti todella mukavalta kissalta ja hyvältä emolta, tuo oli lempeä, mutta ei sinisilmäinen.

Kun olimme pentujen kanssa päässeet ulos aukiolle, minua vastaan tassutti Haukkatassu, jonka yrmeä ilme kirkastui tuon nähdessä pennut.
-Tuossa on Haukkatassu, hän on minun apuanani tämän kuun ajan, nyökäytin päätäni kohti tabby-kuvioitua kollia, joka hymyili pennuille ystävällisesti.
Vilkaisin varovasti Haukkatassun silmiin ja huomasin tavanomaisen kylmän katseen muuttuneen lämpimäksi. Kollin asenne pentuja kohtaan sai minussa aikaan erikoisen tunteen, jota en osannut tulkita.
Ravistin päätäni ja käännyin taas pikkuisten puoleen.
-Mitäs haluaisitte tehdä? Kysyin noilta keskeyttäen Haukkatassun puheen.
Ruskeaturkkinen vilkaisi minuun murhaavasti, mutta ei sanonut mitään pentujen kuullen.
Kanervapennun silmät suurenivat innostuksesta.
-Voidaanko me tehdä ihan mitä vaan? Naaras hämmästeli yrittäen tosin peittää tuon.
Nyökäytin huvittuneena päätäni ja vilkaisin kahteen muuhun pentuun, joista Naakkapentu oli ainut, joka näytti hieman epäileväiseltä.
-Älä jooko anna hänen tehdä mitään typerää, kolli pyysi katsahtaen minuun anovasti.
Nyökäytin päätäni ja vilkaisin taas Kanervapentuun, joka hyppelehti iloisena pientä ympyrää etujalkojeni ympärillä.
-Tehkää mäyräratsastus! Kanervapentu hihkaisi pysäyttäen ravaamisensa.
Kallistin päätäni ja vilkaisin hölmistyneenä Haukkatassuun, joka virnisti tyytyväisenä.
-Tämä höperö tässä ei tiedä mitä tarkoitat, Kanervapentu, selittäisitkö hänelle? Ruskeaturkkinen virnuili ja vinkkasi pikkupennulle silmää.
Kanervapentu ja Pikkupentu tuijottivat minua lähes kauhistuneena.
-Miten sinä et tiedä! Pikkupentu huudahti järkyttyneenä hännällään ilmaa huiskaisten.
Hymyilin vaisusti ja puhalsin hieman ilmaa suupielestäni. Oli hetken hiljaista
-Katsos, minä en ole asunut koko elämääni klaanissa, taivalsin yksin pitkän matkan päästäkseni klaaneihin, selitin pennulle ja kosketin kevyesti hännälläni tuon kuononpäätä.
Kanervapentu näytti kiinnostuneelta ja Pikkupentu hämmentyneeltä, ymmräsin molempia täysin.
-Kerro meille!! Kanervapentu vaati ja jämähti istumaan maahan.
Naakkapentu ja Pikkupentu nyökyttivät innoissaan pikkuisia päitään ja istuutuivat hekin.
Vilkaisin epäileväisesti Haukkatassuun, jonka hänkin näytti kiinnostuneelta nyökäyttäessään pienesti.
Huokaisin pitkään ja istahdin paikoilleni laskien häntäni käpälieni päälle.
-Aloitanko ihan alusta vaiko siitä kun lähdin matkaan kohti klaaneja? Kysyin katsahtaen Kanervapentuun.
-Siitä kun lähdit matkaan! Kenevapentu päätti puolentoista sekunnin mietiskelyn jälkeen.
Nyökkäsin ja aloitin kertomisen.
Sain kuulla klaanien olemassaolosta ensimmäisen kerran erakolta;Yö nimeltään, törmäsin tuohon sattumalta kerran kaksijalkalan lähettyvillä. Yö kertoi minulle klaanielämästä lähes kaiken ja kehotti, että lähtisin matkaan. Tuo kuitenkin varoitti, että matka oli pitkä, hyvin pitkä. Minä en lannistunut, oli se kenties uhkarohkeutta taikka silkkaa puhdasta tyhmyyttä.
Ensimmäiset päivät tuntuivat helpoilta, mutta puolikuun jälkeen rasitus alkoi jo painaa käpäliäni. Minulla oli jano ja nälkä, en ollut nähnyt edes vilausta ruuasta pitkään aikaan. Kenties ruuan puute oli se, joka sai vaistoni heräämään, pakotin itseni kunnolla jalkeille ja lähdin etsimään ruokaa…ja sain sitä. Se oli ensimmäinen saaliini, metso ehkäpä. Lintu kumminkin.
Se ei maistunut mitenkään erikoiselle, mutta ainakin sain mahani täyteen ja lisää energiaa jatkaa matkaa. Kun ilta saapui, niin yöni vietin usein kaksijalkojen ladossa, sellaisessa paikassa, jossa he säilyttävät heinää ja muuta. Muistan kuinka joskus jouduin heräämään sateisina aamuina siihen, kun katto vuosi ja vesipisarat tipahtelivat päälleni. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, kun leutoina aamuina pystyin katselmaan auringon nousua, se oli minulle vielä silloin niin uusi ja outo, mutta kaunis asia.
Eniten minulle on kuitenkin painunut mieleen seikkailu suuren kaksijalkalan syövereissä. Se oli minulle uusi, mutta ei niin mukava kokemus. Olin nähnyt ja kokenut monta pientä kaksijalkalaa, mutta tämä oli niistä ehdottomasti suurin. Hirviöistä lähti siellä vielä pahempi katku, kuin missään muualla. Kaksijalkojen pesät olivat korkeita ja kivisiä, suoraan sanottuna karuja. Meteli oli hirmuinen ja kävi hermoilleni. Ja kuin viimeisen päälle hiottuna jouduin pakenemaan isoa, mustaa koiraa pois lähtiessäni, se juoksi irrallaan ja louskutti perääni kuin mikäkin hirviö.
Selostukseni katkaisi Kirkasaamu, joka yskähti vaivaantuneesti.
-Nyt olisi aika mennä nukkumaan, kuningatar totesi ja nyökäytti minulle kiitollisena päätään.
Hymyilin naaraalle iloisesti, pennut olivat piristävää seuraa ja aina ihailtavasti intoa täynä.
-Selvä, me jatkamme tästä varmaan huomenna, eikö niin pennut? Kysyin vielä ennen kuin nuo lähtivät harmissaan mutisten Kirkasaamun perään.
Pikkuisten ilmeet kirkastuivat heti hieman ja nuo nyökyttelivät innokkaasti päätään.
Sitten he tassuttivat Kirkasaamun kanssa pois.
Kun vilkaisin Haukkatassua kohti, kollin kasvoilla ollut hymy oli haihtunut viimeistä pisaraa myöten. Häntäni valahti.
-Hah! Luulit jo, että olin sinulle vihainen! Ruskeaturkkinen virnuili kumminkin yllätyksekseni.
Virnistin tuolle takaisin ja mieleeni mutoutui pieni ajatuksenpoikanen #Ehkä voisimme olla ystäviä?#

//Voi että mulle tuli jotenkin ihana mielikuva tosta Haukkatassusta pentujen kanssa ^^

Kävelin lyhyehkön iltalenkkini jälkeen suoraan parantajanpesään ja painauduin omalle sammalvuoteelleni. Pyörin pari kertaa ympäri ja asetuin hyvään asentoon. Suljin silmäni ja henkäisin syvään. Jo kolmen viikon aikana olin tottunut nukkumaan sammaleella, vaikkei se kodin pehmustettua kissanpetiä voittanutkaan. Mutta tänä iltana minua ei väsyttänyt, vaikka viimeisillään tiineenä olo olikin todella raskasta ja väsyttävää. Tammiturkin kuoleman jälkeen sisälläni ollut syyllisyyden kammottava tunne oli repinyt minut pieniksi palasiksi, josta minun oli vaikea saada itseni jälleen kokonaiseksi. Olisko parantaja edes lähtenyt keräämään yrttejä, jos minä en olisi ollut täällä syömässä niitä? Oliko kollin kuolemantapaus minun syytäni? Hieman levottomana vaihdoin asentoani ja puuskahtaen painoin pääni takaisin sammaleelle. Vaikka minua ei ollutkaan väsyttänyt, tuntui siltä kuin olisin vaipunut hetkellisesti todella sikeään uneen.
- Kinuski? Lehtikuun ääni herätti minut. Haukoittelin makeasti ja avasin silmäni. Nuori parantaja seisoi yläpuolellani ja tuon kasvoilla oli huolestunut ilme. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin nopeasti pesää. Olimme kahden, joten miksi naaras oli huolissaan? Oliko jotakin tapahtunut?
- Mikä hätänä? Naukaisin kysymykseni hieman hätääntyneenä.
- Sinä hengitit todella raskaasti ja kierit sammaleella niin, että heräsin. Minun pitäisi kysyä sinulta, että mikä on hätänä? Lehtikuu tokaisi ja kosketti käpälällään otsaani.
- Sinulle on noussut kuumettakin, parantaja sanoi vielä ennen kuin asteli luotani pois yrttikasoilleen. Katselin naaraan perään hämmentyneenä, ei minulla ollut kuumeinen olo sitten ollenkaan. Levoton kylläkin.
- Onkohan tämä sitä mitä luulen? Kysyin Lehtikuulta tuon palatessa takaisin kapeiden ja hieman karvaiselta näyttävien lehtien kanssa. Harmaaturkkinen kissa ei vastannut, eikä edes suotunut katsomaan minua silmiin. Hän vain työnsi lehtiä lähemmäs minua, viitaten, että minun pitäisi syödä ne.
- En voi valitettavasti tuoda sinulle vielä riistaa, joten yrteillä on nyt hetki pärjättävä, parantaja sanoi ja alkoi varovasti painelemaan vatsaani. Tuo riitti minulle vastaukseksi. Into, mutta samaan aikaan mielessäni hiipivä pelko saivat minusta vallan. Pentuni, minun ja Mistelin pennut syntyisivät minä hetkenä hyvänsä. Pääsisin näkemään pikkuiseni, haistamaan heidän tuoksunsa ja kuulemaan heidän äänensä. Mutta miten klaani ottaisi heidät vastaan. Heitettäisiinkö meidät samantien pihalle, olinhan alunperin leirissä vain Tammiturkin ansiosta, milloin hän ilmoitti, että minun olisi leirissä pysyttävä siihen saakka kunnes synnytän. Revittäisiinkö meidät heti synnytyksen jälkeen ulos täältä? Katsahdin Lehtikuuhun apua hakevana, mutta unohdin saman tien omat ongelmani nähdessäni parantajan itkuisen katseen.
- Lehtikuu? Kysyin varovasti ja silitin hännälläni tuon takajalkaa. Parantaja nielaisi kyyneleensä ja katsahti muualle.
- En... En tiedä pystynkö tähän ilman Tammiturkkia, naaras vastasi värisevällä äänellä. Tuijotin harmaaturkkista kissaa hetken apeana.
- Hei, minä tiedän että sinä pystyt siihen. Sitäpaitsi, olen synnyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemminkin. Kyllä minäkin tiedän mitä tapahtuu ja milloin, yritin sanoa rohkaisevana.
- Riski, että jotakin kamalaa tapahtuu, nousee joka synnytyskerralla, Lehtikuu vastasi lyhyesti.
- Mutta sinähän olit juuri viikko sitten Vääräsydämenkin kanssa kaksin synnyttämässä.
- Mutta Tammiturkki kävi silloin tekemässä pikaisia tarkastuksia ja huomautti jos jokin oli pielessä, parantaja parahti ja nosti katseensa pesän kattoon.
- Hei, Lehtikuu, katso minua, sanoin hieman jämäkämmin ja odotin, että Lehtikuu laskisi katseensa minuun. Nähdessäni naaraan silmät, hymyilin ja hyrähdin rauhoittavana.
- Me kaksi selviämme tästä kyllä, ihan samalla tavalla kuten aikaisemminkin, lupaan sen.

"Otan osaa."
Taistovaaran sanat tuntuivat niin mitättömiltä sinä hetkenä. Maatessani Sielutaivaan ruumiin vierellä, meidän pentumme välissämme, yrittäessäni saada vielä viimeisiä hajunrippeitä rakkaastani muistiini, ennen kuin kalman haju peittäisi kaiken, ne sanat tuntuivat niin mitättömiltä. Olin menettänyt rakkaani, elämänkumppanini ja pentujeni emon. Kaikki ne puheet ja haaveet yhteisestä tulevaisuudesta, poissa. Pentuni joutuisivat kasvamaan ilman emoaan ja minä kasvattaman heidät ilman tukea, yksin. En pystyisi siihen, en mitenkään pystyisi siihen.

Nostin katseeni hetkisen päästä kohtaamaan Taistovaaran kiiltävät silmät. Vilkaistessani tuon taakse, näin kauhistuksissaan olevat Loimun ja Mustan. Silloin tilanteen vakavuus vasta iski. Meillä oli tassuissamme kuusi pentua, jotka eivät selviäisi elleivät saisi maitoa. Eikä ollut olemassa yrttiä, joka korvaisi emon maidon. Jos emme keksisi jotakin pian, meillä olisi tassuissamme kuusi ruumista lisää.
"En pysty yksinäni huolehtimaan pennuista. Historiasi päätellen sinäkään et niitä mukaasi huoli. Loimun ja Mustan saan erään tuttuni luokse turvaan joksikin aikaa, mutta...", ääneni särkyi ennen lauseen loppuun pääsyä. En voinut kuvitella edes harkitsevani vaihtoehtoa omien pentujeni pois lähettämisestä, varsinkin sen jälkeen kun Sielutaivas oli varta vasten pyytänyt meitä huolehtimaan heistä.
"Yksikään pentu tästä joukosta ei tule toimeen ilman maitoa. Tuttavani kumppanin saisin ehkä yrttien avulla vielä tuottamaan, mutta se ei riittäisi kaikille mitenkään. Loimu alkaa olemaan siinä iässä, että hänen pitäisi alkaa opettelemaan lihan syöntiä ja Mustan ollessa tuon pikkuveli, en kehtaisi erottaa heitä", kerroin nyt vakaammalla äänellä ja nielaisin kyyneliäni. Niin, minun pitäisi ajatella tätä tehtävänä mikä pitäisi suorittaa. En saisi antaa omien tunteideni tulla tähän väliin herkentämään järkevästi ajatteluani.
"Me voisimme viedä ne klaaneihin. Yhden kuhunkin. Minulla on hyvät välit Vuoristoklaanin päällikköön ja tuttava Kuutamoklaanissa. Voisin viedä kaksi pennuista sinne. Sinä voisit viedä toiset kaksi Nummi- ja Puroklaaniin. Siten he pysyisivät turvassa ja tietäisimme, missä he ovat ja voisin pitää heitä silmällä ja auttaa tarvittaessa. Samalla myös sinun olisi helppoa löytää heidät halutessasi", Taistovaara ehdotti. Nielaisin ja laskin katseeni alapuolellani makaaviin, hiljaa vikiseviin pentuihin. Jos pennut olisivat olleet yhtään vanhempia, en olisi edes harkinnut ehdotusta. Mutta vastasyntyneet tarvitsisivat nopeasti maitoa ja lämpöä, muuten ne kuolisivat. Ja lehtikadon saapuessa, ei mikään klaani hyväksyisi neljää lisäsuuta ruokittavaksi, yhdenkin ehkä jos hyvä lykky käy. Se olisi ainoa keino pitää heidät elossa ja turvassa. Nyökkäsin.
"Ehkä niin on parasta", sanoin niellessäni kyyneliä ja viitoin Loimun ja Mustan luoksemme. Kaksi kollipentua astelivat varovasti lähemmäs ja jäivät viereeni kyyhöttämään ja katselemaan vastasyntyneitä pentuja. Kumpikaan kolleista ei kysynyt mitään Sielutaivaaseen liittyvää, mikä sai minut muistamaan, että hekin menettivät oman emonsa samalla tavalla. Kaksikko varmasti tiesi mitä tapahtui eivätkä siksi kyselleet mitään.
"Haluatko nimetä pennut, ennen kuin lähdemme?" Taistovaaran kysymys herätti minut ajatuksistani. Vilkaisin opeasti luopiota, ennen kuin laskin katseeni takaisin vastasyntyneisiin. Sielutaivas oli toivonut, että nimeäisin pennut yötaivaan mukaan. Muisto kauniin yötaivaan alla vierekkäin maatessa ja rakkauden tunnustuksista vihlaisi sydäntäni. Katseeni pysähtyi esikoiseni kohdalle. Kolmanneksi suurimman ja vanhimman naaraspennun puhtaanvalkea turkki toi heti mieleeni kuun.
"Vanhin olkoon nimeltään Kuupentu", sanoin ja vilkaisin Taistovaaraa, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
"Pitäisikö hänet nimensä mukaan sitten viedä Kuutamoklaaniin?" Luopio kysyi. Tyydyin vain nyökkäämään uudestaan. Oman kokemukseni perusteella pentueen vanhimmat tunnettiin sisukkuudesta ja halusta huolehtia sisaruksistaan. Tämä naaras kasvaisi vahvaksi kissaksi, joka pitäisi huolen muista. Kuutamoklaanissa vahvuutta arvostettiin.
Toiseksi vanhimman pennun ja ainoan kollin kohdalla nimeäminen ei ollut yhtään sen hankalampaa. Harmaat täplät tuon turkissa vaikuttivat hieman hopeaisilta, joten pentu saisi nimensä Hopeahännän mukaan.
"Kolli olkoot Hopeapentu ja minusta hän sopisi Puroklaaniin", naukaisin. Puroklaanissa oli paljon hopeaturkkisia kissoja ja jo nyt pennun ruuminrakenteesta näki, että hänestä tulisi vahva uimari.
Isoimman ja toiseksi nuorimman naaraspennun kohdalla nimeämisessä kesti hetki. Mustaruskeat merkit naaraspennun muuten valkeassa turkissa eivät tuoneet mitään mieleeni. Nostin katseeni Taistovaaraan.
"Haluaisitko sinä keksiä hänelle nimen? Hän on luultavasti tuon ruskean sävyn kuitenkin sinulta perinyt", kysyin. Luopio näytti sydämenlyönnin ajan yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten ja asteli parin askeleen verran lähemmäs, että näkisi pennun paremmin.
"Yöpentu", Taistovaara naukaisi hetken päästä. Kohotin kulmiani aavistuksen verran katsoessani häneen. Yöpentu kuulosti oikein sopivalta nimeltä naaraalle, mutta luopion ääni oli nimen aikana värähtänyt surulliseen sävyyn. Taistovaara huomasi katseeni.
"Sanotaanko niin, että jos olisin saanut valita pentujeni isän, eräs kolli nimeltään Yöturkki olisi saanut paikan. Hänelläkin oli samanlaiset merkit, mutta vain valkoisina muun kehon ollessa musta", naaras kertoi lyhyesti. Tyydyin vain nyökkäämään. Jos Taistovaara halusi nimetä lapsenlapsensa menetetyn läheisensä mukaan, en minä sitä lähtisi kieltämään.
Nuorimman ja selvästi heikoimman pennun kohdalla minun oli todella vaikea pitää itseni rauhallisena. Realisesti ajatellen pentu tuskin tulisi selviämään heikon ja laihan ruumiinrakenteen vuoksi, mutta haluaisin nimetä hänet kuitenkin. Tummanharmaassa turkissa silmiinpistävät punaruskeat viirut näyttivät kuin tähdiltä yötaivaalla.
"Nuorin olkoon Tähtipentu", naukaisin ja nousin huterasti jaloilleni.
"Voin ottaa Kuu- ja Yöpennun mukaani, pärjäätkö muiden kanssa?" Taistovaara kysyi. Nyökkäsin muutaman kerran ja vedin syvään henkeäni. En haluaisi vielä hyvästellä pentujani, mutta aikaa ei ollut paljoa.
"Saisinko pytää sinulta vielä yhtä palvelusta?" Kysyin Taistovaaralta katsomatta tuohon.
"Haluaisin haudata Sielutaivaan, mutta yksinäni siinä menisi liian kauan", jatkoin selitystäni ja vilkaisin varovasti vierelläni seisovaa luopiota. Tuo nyökkäsi pikaisesti.
"Sammalia hakiessani löysin kauniin paikan järven rannan läheltä. Maaperä oli melko hiekkaista, joten kuoppa olisi helppo ja nopea kaivaa", tuo kertoi. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Loimuun ja Mustaan.
"Käymme hautaamassa Sielutaivaan, voitteko huolehtia pennuistani sillä aikaa? Heidän täytyisi pysyä lämpiminä" Sanoin koskettaen varovasti kummankin kollipennun kuononpäitä. Loimu nyökkäsi itsevarmana.
"Ei hätää, me pidämme heistä huolta."

Tihkutäplä havahtui hereille ja sävähti aamun kylmyyttä ympärillään. Hän tunsi Ruostehallan selän lämpimänä omaansa vasten. Tokkuraisena naaras vilkuili ympärilleen ja näki suurimman osan sotureista nukkuvan vielä. Lähellä Tihkutäplän sammalpetiä Hämäräaskeleen ja Salamaviillon makuusijat kuitenkin ammottivat tyhjinä. Tihkutäplä kampesi itsensä makuuasennosta kyljelleen. Katsellessaan pesää tarkemmin hän huomasi, että moni muukin oli jo poistunut sieltä.
Tihkutäplä nousi ketterästi ja pujahti pikaisesti ulos. Leiriaukion tallottua maata peitti ohut kerros aamu-auringossa säteilevää kuuraa. Ympäröivät kuusetkin kimmelsivät valkeina ja sumun verhoamina. Tihkutäplä kumartui venytelläkseen selkäänsä, ja huomasi katseensa ajautuvan lähelle tuoresaaliskasaa, jossa Hämäräaskel istui keskustelemassa muutaman muun soturin kanssa tummanharmaa selkä käännettynä Tihkutäplään. Kolli kääntyi katsomaan taakseen juuri silloin ja kahden soturin katseet kohtasivat. Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat viiruina, ja kun kolli avasi suunsa jatkaakseen keskusteluaan ulos tuprahti höyrypilvi.
Tihkutäplä käänsi päänsä pois ja jolkotti nopeasti pitkin leirin laitamaa verrytellen hieman puutuneita jalkojaan. Viime aikoina hän oli huomannut seuraavansa Hämäräaskeleen touhuja tarkemmin kuin muiden klaanitovereidensa. Naaras ei tehnyt sitä tahalleen, mutta jokin Hämäräaskeleessa kiinnosti häntä ja sai hänet kääntämään päänsä aina tuon suuntaan. Muuten kait hän olisi suoraan mennyt puhumaan hänelle, mutta sähköiset katseet, joita kolli hänelle toisinaan lähetti, olivat saaneet Tihkutäplän ujostumaan.
Pitäisikö hänen käydä tervehtimässä Lehtikuuta? Tihkutäplä katsahti parantajan pesälle. Ei, hän varmasti nukkui vielä.
Toimettomana Tihkutäplä suunnisti kohti metsään ja heilautti häntäänsä leirin uloskäynnille käpertyneelle Hopeaviimalle. Naaras räpäytti silmiään sanattomaksi tervehdykseksi.
Tihkutäplä madalsi asentoaan ja käveli aluskasvillisuuten. Saniaisten ja heinien viileä kaste kasteli hänen käpälänpohjansa ja vatsakarvansa. Naaras maisteli ilmaa riistan varulta mutta haistoi vain neulasia ja pihkaa.
#Saalista on päivä päivältä vähemmän#, Tihkutäplä totesi mielessään ja huokaisi pölähtäessään pensaikosta yhdelle useista metsää halkovista poluista. Neulaset ympäröivissä jättikuusissa värisivät tuulessa. Naaras vaani yhden puun taakse ja veti itsensä yli paksun juurakon, kohti syvemmälle reviiriä. Puolukan- ja mustikanvarvut tuoksuivat makeilta. Tihkutäplä varoi tallomasta niiden vankkoja varsia, että aiheuttaisi mahdollisimman vähän ääntä.
#Täällä Vasanloikka joskus opetti minulle vaanimista#, harmaa naaras hoksasi ohittaessaan kiviröykkiön täyttämän aukion. Hän loikkasi huolettomana yhdelle kivistä. Sen pinta oli karhea ja sammaleen peittämä. Tihkutäplä upotti siihen kyntensä kiinni, ja loikki kiviä pitkin yli aukion. Ehkä raoissa lymyilisi jotain nappaamisen arvoista.
Silmäillessään korvat höröllä ympäristöä, tuttu Kuutamoklaanin ominaistuoksu leijui harmaatäplikkään naaraan lähelle.
#Aamun metsästyspartio#, Tihkutäplä arvasi ja loikkasi alas kiveltä katsellen suuntaa, josta hän oli hajun havainnut. Vasanloikan vankka hahmo ilmestyi kuusen takaa ja nyökkäsi pienesti Tihkutäplälle.
”Luulinkin haistaneesi sinut”, keltasilmäisen entinen mestari hymähti ja asteli hiljalleen sulavan kuuran koristeleman, rapisevan lehtimaton yli.
”Partioimassa?” Tihkutäplä kysyi ruskealta naaralta. Tuon raitojen peittämään selkään oli takertunut keltaiseksi värjäytyneitä lehtiä.
”Kyllä”, isokokoinen soturi vastasi ja väräytti korvaansa.
”Ruostehallan, Kaamosyön ja Salamaviillon kanssa. Tuskinpa tulee paljoa riistaa, te nuoret soturit olette niin malttamattomia”, naaras murahti vielä. Tihkutäplä väräytti viiksiään pienesti huvituneena.
”Riista tuntuu muutenkin olevan maan alla”, siniharmaa soturi naukui ja koukisti selkäänsä, kun äkillinen kylmyyden väre kävi hänen lävitseen.
”Kyllä sitä vielä tähän aikaan löytyy, kunhan jaksaa etsiä”, Vasanloikka totesi ja ennusti sitten synkästi:
”Odota vain lehtikatoa, niin sitten saat nähdä, miltä riistan maan alla oleminen näyttää.”
Tihkutäplä nyökkäsi huolen kiilto silmissään ja huiskaisi hännällään levottomasti. Hän otti kunnioittamansa naaraan sanat tosissaan. Viime lehtikadon aikaan hän oli tainnut olla vielä oppilas.
”Toisaalta, turha sitä vielä on murehtia”, Vasanloikka kiirehti sanomaan ja käänsi selkänsä tehdäkseen lähtöä.
”Eletään hetkessä. On vaikeista ajoista selvitty ennenkin. Ehkäpä edessä on vähäluminen lehtikato.”
Kokeneen naaraan mietiskelevät sanat hioivat toivoa Tihkutäplään, ja hän unohti mahdolliset huolensa tulevaisuudesta toivottaessaan vielä pikaisesti metsästysonnea aluskasvillisuuteen kadonneelle soturille. Tulevan lehtikadon kauhistelu oli joka lehtisade kissojen lempipuheenaihe. Mutta tälläkin kertaa heillä olisi suuri joukko huolehtimassa toisistaan.
#Parasta minunkin alkaa tehdä osaani#, Tihkutäplä lausui mielessään ja päätti todistaa Vasanloikan kommentin nuorten soturien malttamattomuudesta väärin tuomalla leiriin kasan maukasta tuoresaalista.
#Pitää vain varoa metsästämästä metsää tyhjäksi#, naaras ajatteli hilpeän itsevarmasti tasapainotellessaan kannolla, jonka alta oli ollut kuulevinaan saaliseläimen rapinaa.

Liekkitaivas tiesi tehneensä oikean päätöksen palatessaan takaisin Liljan luokse kertomaan tunteistaan, mutta joku tai jokin hänen sisimmissään ei suostunut päästämään irti vääryyden tunteesta. Siitä, että hänen olisi pitänyt jättää erakko vain oman onnensa nojaan. Raidallinen soturi puhalsi ilmaa hampaidensa välistä turhautuneena.
- Mitäs veikkaisit, kenestä tulisi Nummiklaanin uusi varapäällikkö? Kuurasäde kysäisi kiriessään veljensä kiinni. Kaksikko oltiin pistetty aamupartioon, mutta he olivat jääneet vielä hetkeksi metsästämään ja nyt kulkivat auringon aamusäteiden saattelemana leiriä kohti. Liekkitaivaan ei kauaa tarvinnut pohtia vastausta veljensä kysymykseen.
- Kuurahohde tai Valkotäplä. He ovat molemmat kokeneita sotureita, joihin kumpikin johtajistamme luottaa, raidallinen soturi totesi hieman välinpitämättömällä sävyllä. Mistä hänen veljensä edes keksi kysyä tällaista?
- Eivätkös he ole jo hieman liian vanhoja? Johtoasemaan olisi hyvä saada myös nuorempaa väkeä. Itse olisin Hahtuvaturkin tai Sadeläikän kannalla. Eiväthän hekään kamalan nuoria ole, mutteivät sentään vielä huolehdi pentunsa pentujen asioista, Kuurasäde vastasi. Liekkitaivas hymähti huvittuneena. Kumpikaan heistä ei ollut maininnut Leopardilaikkua, vaikka kokenut soturi olisikin tällä hetkellä todennäköisin valinta seuraavaksi johtajaksi. Tummanpunaisen kollin mieltä rauhoitti se, ettei hän ollut ainoa joka ajatteli, että laikukas kolli olisi epäpätevä johtoon.
- Minusta tuntuu, että vanhemisella ei ole mitään tekemistä asian kanssa vaan sillä ettei Kuiskevirta ole vielä löytänyt itselleen kumppania, raidallinen soturi korjasi veljeään.
- Mistä sinulle edes tuli mieleen alkaa harkitsemaan seuraavia johtohahmoja klaaniimme? Hän jatkoi puheenvuoroaan lisäkysymyksellä ja vilkaisi kulmat koholla juovikasta soturia. Kuurasäde kohautti olkiaan.
- No ei Sulkatähti enää mikään nuori ole... Kuulin Saarnihännän ja Varjokukan juttelevan eilen illalla... He olivat kuulemma huomanneet päällikkömme ramppaavan yhtenään Ketunkynnen ja Yötuulen luona, Liekkitaivaan veli sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, vaikka soturikaksikko kulkikin sillä hetkellä keskenään nummilla. Raidallinen soturi kurtisti kulmiaan, ei hän ollut huomannut Sulkatähden käyvän parantajien pesällä sitten Luuklaanissa tapahtuneen taistelun jälkeen.
- No kyllä sille varmasti jokin looginen selitys on. Jos taisteluharjoitukset Mantelitassun kanssa käyvät välillä liian rajuiksi? Tai sitten he vain puhuvat klaanin keskeisistä asioista tai jostakin ennustuksesta? Vaihtoehtoja on lukemattomia, joten ei kannata huolestua, Liekkitaivas sanoi ja pysähtyi haistaakseen pientä kivikekoa nummikumpuran juurella.
- Taisin haudata nappaamani myyrän tähän lähelle, odotatko hetken?

Liekkitaivas ja Kuurasäde astelivat hiljaisin askelin leirin suuaukosta sisään. Aamun rajapartio oli ollut normaalia aikaisempi, joten he eivät olleet varmoja oliko muu leiri jo ehtinyt heräämään. Leiriaukiolla oli kuitenkin menossa jo se normaali vilinä ja vilske, joten raidallinen soturi hyvästeli nopeasti veljensä ja lähti etsimään Naavatassua. Oppilas olisi normaalisti ollut mestarinsa mukana partioimassa, mutta tuolle oli edellispäivänä tullut riita veljensä Havutassun kanssa, eikä Kuurahohde katsonut sopivana pistää sisaruksia heti samaan partioon, vaan antaa aikaa tuulettaa tunteitaan. Liekkitaivas oli myöntynyt ehdotukseen ja siksi jätti naaraan leiriin, että kollioppilas pääsisi aamupartioon. Raidallinen soturi kurkisti oppilaiden pesään ja näki oitis Naavatassun juttelemassa Omenatassun kanssa. Oppilailla oli hyväntuulinen juttutuokio kesken, ainakin kaikista niistä kikatteluista päätellen. Kolli yskäisi kerran pesän suuaukolta, kun naaraat eivät keskustelultaan meinanneet huomata häntä. Molemmat oppilaat kääntyivät yllättyneenä katsomaan Liekkitaivasta.
- Mitä sinä täällä teet? Naavatassu murahti tympääntyneenä joutuessaan keskeyttämään juttutuokion pesätoverinsa kanssa. Raidallinen soturi katsoi oranssit silmät kiiluen oppilastaan ja viittoi tuota mukaansa.
- Sinuna Naavatassu olisin nyt vain hiljaa ja tottelisin. Ja Omenatassu, Valkotäplän johtama päivän metsästyspartio lähtee pian, sinua varmaankin jo odotellaan, kolli sanoi vakavampana. Omenatassu nousi oitis pystyyn ja pikaisesti pahoitellen kiiruhti pois pesästä. Välillä Liekkitaivas toivoi, että Naavatassukin olisi yhtä tottelevainen. Vaaleanruskealla oppilaalla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja hän Liekkitaivaan luokse saapuessaan nosti ylimielisesti nenänsä pystyyn.
- Eikö jokaiselle oppilaalle sallita ainakin yksi erehdys koulutuksen aikana? Minun erehdykseni oli antaa Havutassulle liian suuret luulot hänen taidoistaan minua vastaan, joten annapa nyt olla, Naavatassu sanoi, eikä tuntunut piittaavan pätkääkään mestarinsa toruvasta katseesta. Raidallinen soturi ei lähtenyt väittelemään oppilaansa kanssa, tuon tuntien siitä syttyisi hirveä sanasota, mikä yltyisi nopeasti tappeluksi. Sitäpitsi Liekkitaivaan oli aika pitää oppitunti naaraalle, eikä riidellä tuon kanssa.
- Tulepas nyt, jos jatkat vielä tällaista laiskottelua jäät paljon jälkeen muista. Ja saat selittää tuon saman sitten isällesi, järjestin sinut hänen johtamaan iltapartioon, kolli sanoi ja viittoi hännällään vaaleanruskeaa kissaa seuraaman häntä. Hän ei nähnyt Naavatassun ilmettä kääntyessään jo selin tuohon, mutta toivoi tuon edes hieman jännittyvän mahdollisesta saarnaushetkestä isänsä kanssa. Saarnihäntä odotti molempien pentujensa soturinimitystä kuin kuuta nousevaa, eikä varmasti olisi tyytyväinen, jos oppilaat huonolla käyttäytymisellä pidentäisivät nimitystään. Heidän päästessä pois leiristä, raidallinen soturi lähti juoksemaan oppilaansa kanssa kilpaa kohti metsäaluetta lähellä Kuutamoklaanin rajaa, missä myös pöllötasanko sijaitsi. Loistava paikka seurata Naavatassun metsästystaitoja.

“K-kiitos… kiitos tiedosta Yöturkki”, Aamutäplä takelteli vastaukseksi noustessaan seisomaan. Hänen katseensa laskeutui maata kohden avuttomana, kun vanhan parantajan katse tuntui paahtavana hänen turkillaan. Ihan kuin vanhempi kissa olisi halunnut hänen katsovan itseään. Hänkö tosiaan oli jo toistamiseen tiineenä? Hänkö tulisi saamaan Lumotassun ja Karviaistassun lisäksi vielä lisää pentuja? Jo aikaisemmassa sisarus kaksikossa oli ollut todella paljon työtä ja se oli saanut hänet melkein menettämään hermonsa. Ja nytkö hänen pitäisi tehdä se kaikki sama uudelleen uusien pentujen kanssa?
“Aamutäplä?” Yöturkki kutsui hiljaisesti, kuitenkin huolestuneisuuden raastaessa kollin ääntä. Toisen häntä kosketti hänen kylkeään kuin lohduttavana tai rohkaisevana. Aamutäplän kellertävä katse nousi hiljalleen maasta toiseen kissaan, joka nyt lähes tuijotti häntä, mutta katsekontaktin synnyttyä kaksikon välille, Yöturkin kasvoille levisi pehmeä hymy, “Oletko sinä kunnossa?”
“Olen minä”, soturitar vastasi mahdollisimman rauhallisen oloisena, vaikka hänen sydämensä tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa. Pää tuntui pyörivän ja Yöturkin painostava katse alkoi ahdistamaan saaden naaraan niskakarvat hieman pörhistymään.
“Jos sinulla… Jos sinulla ei ollut mitään muuta sanottavaa, minä lähden kouluttamaan Henkitassua”, hän kertoi parantajalle eikä edes jäänyt odottamaan tuon seuraavia sanoja -jos sellaisia olisi edes tullutkaan- ja lähti kohti oppilaiden pesää.
“Aamutäplä! Aamutäplä!” Yöturkin huudot menivät naaraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Häntä ei kiinnostanut enää kuunnella mitä muuta mahdollista asiaa tuolla saattoi olla. Pentu-uutiset olivat jo ihan tarpeeksi.
“Henkita-”
“Aamutäplä!” Kotkamielen huudahdus pysäytti Aamutäplän aloilleen ja sai tuon lauseen pysähtymään kuin seinään. Hänen tokkurainen katseensa teki tiensä häntä kohden tulevaan lumenvalkoiseen kolliin, joka nopeutti askeleitaan huomattuaan soturittaren katseen siirtyneen itseensä. Aamutäplä pudisteli hieman päätään ja yritti rauhoitella itseään. Se oli vain Kotkamieli, jos hän nyt vain osaisi käyttäytyä ihan normaalisti kuin kaikki olisi kunnossa eikä mitään outoa olisi koskaan tapahtunutkaan. Niin kuin vanha parantaja ei olisi koskaan maininnutkaan hänen tiineydestään ja siitä, että kohta hänen pitäisi taas hoitaa ja kasvattaa pentuja itsekseen.
“Onko kaikki hyvin?” Kotkamielen suusta kuului heti, kun kolli oli päässyt vain tarpeeksi lähelle. Aamutäplä hieman kallisti päätään, jotta näki hieman isomman kollin huolestuneet silmät, vaikka tuo yrittikin peittää ne ilmeettömiksi.
“Mik- miksei olisi?” hän hymähti hiljaisesti katsoessaan hieman vanhempaa soturia, kuitenkin vältellen katsekontaktia tuon kanssa. Hän ei halunnut katsoa Kotkamieltä silmiin ja näyttää niin järkyttyneeltä. Hän ei halunnut saada kollia muuttumaan samanlaiseksi oudoksi hiirenaivoksi kuin tuo oli pari päivää sitten ollut. Se kaikki oli vain johtunut siitä, että tuo vain sääli häntä. Hän ei vain jostain syystä halunnut kohdata lumenvalkoisen soturin huvittunutta virnettä juuri nyt, ei tällaisella hetkellä.
“Ajattelin vain, kun Yöturkki halusi jutella kanssasi ja vaikutat juuri nyt aika… aika järkyttyneeltä…”, Kotkamieli kertoi saaden Aamutäplän luimistamaan kulmiaan ja ottamaan nopeasti askeleen kauemmas kollista. Miten tuo pystyi sanomaan, että hän oli järkyttynyt? Oliko se muka niin helposti huomattavaa?
“Järkyttyneeltä?” Aamutäplä toisti kulmiaan kohottaen, yrittäen saada kasvoilleen ärsyyntynyttä ilmettä siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen päässään tuntui taas pyörivän. Kotkamieli varmasti vain nauraisi hänelle, jos saisi tietoonsa hänen odottavan pentuja, jo toistamiseen. Viime kerrallakin hän oli ollut ihan surkea kasvattaessaan pentujaan eikä tämäkään kerta olisi varmasti millään tavalla erilainen. Kotkamielihän oli ollut itsekin paikalla todistamassa kuinka kehno ja surkea emo hän oli Karviaistassulle ja Lumotassulle ollutkaan.
“Aamutäplä”, Kotkamieli naukui vaimeasti saaden keltasilmän katseen itseensä uudemman kerran. Kollisoturi hieman tuntui empivän, mutta nopeasti näytti rohkaisevan itseään, kun tuo otti askeleen lähemmäs häntä, kuitenkin pitäen katsekontaktin heidän välillään sen koko ajan. Aamutäplä katseli pesätoveriaan hiljaisena ja liikkumatta. Jos hän olisi nyt juossut pois, olisiko siinä edes ollut järkeä? Kotkamielihän olisi saanut hänet heittämällä kiinni halutessaan. Ja minne hän olisi edes juossut? Ei varmasti edes pitkälle, päivä päivältä pyöristyvän vatsansa kanssa.
“Mitä vain Yöturkin asia ikinä koskikaan, en aio tuomita sinua tai nauraa sinulle.”
Jollain tavalla, kollin sanat tuntuivat lohduttavan Aamutäplää ja saavan hänen rintansa kuplimaan. Hän nyökäytti päätään hieman jatkaessaan lähenevän kollin tutkailua. Kotkamieli teki tiensä varovaisesti hänen luokseen ja istui hieman hänen vierelleen, sellaisella tavalla, että he olivat melkein vastakkain muttei kuitenkaan. Kolli laski hieman päätään ja asetteli sen arpoen, hitaasti hänen olkapäälleen saaden Aamutäplän silmät hieman laajentumaan.
“Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi lähes kuultavalla äänellä, mikä olisi monesti häirinnyt häntä, mutta tällä kertaa hän ei voinut sille mitään. Hänellä ei ollut voimaa tehdä äänestään kovempaa ja nenäkkäämpää.
“Lohdutan sinua tietenkin. Eikö se nyt muka ole ilmiselvää?” Kotkamielen puuskahti kuin itsestäänselvyytenä.
“Kutsutko- kutsutko sinä tätä muka lohduttamiseksi?” naarassoturi hymähti hiljaisesti, vaikkaa äskeinen Kotkamielen sanoma lause huvittikin häntä hieman. Miten tuo lumenvalkoinen hiirenaivo oikein pystyi saamaan hänen mielentilansa kauhistuneesta ja järkyttyneestä hieman paremmaksi? Miksi edes kollia jaksoi kiinnostaa hänen olemassaolonsa. Ei tuo ollut ennenkään osoittanut tällaista läheisyyttä ja halua auttaa.
“Kyllä, onko sinulla ongelma sen kanssa?” Kotkamieli urahti hampaidensa välistä nostaen päätään hänen kaulaltaan ja hieman meripihkaisia silmiään siristäen, katsoi Aamutäplää suoraan silmiin. Laikukas soturitar katsoi kollia takaisin silmiin ja antoi kasvoilleen hiljalleen sulaa pienen hymyn, mikä tuntui saavan Kotkamielen hetkeksi pysähtymään. Näytti kuin tuon hengityskin olisi hetkeksi pysähtynyt eikä kollin kasvoilta näkynyt mitään muuta kuin pelkkää hämmennystä. Hän katsoi kollia hetken itsekin hämmästyneenä ja sydän hiljalleen alkaen lyömään kovempaa. Se tuntui lähes rummuttavan hänen rintaaansa vasten.
“Ei, ei ole”, hän kuiskasi vastaukseksi saaden Kotkamielen nyökäyttämään päätään hölmistyneenä, “Hyvä.”

Aamutäplä kulki hiljalleen kohti pentutarhaa ja empien katsoi ympärilleen kuin etsien satoja silmäpareja, jotka olisivat äänettömästi häntä tuominneet. Kuitenkaan kaikilla tuntui olevan kiire omien asioidensa takia, jonka takia kukaan ei sen erityisemmin kiinnittänyt huomiota kermanvaaleaan, laikukkaaseen tulevaan kuningattareen, joka hieman kyyryssä, hiipien lähestyi maidolta tuoksuvaa pesää. Pesälle päästyään, hän hengähti syvään, jonka jälkeen kyyristyi hieman mennäkseen sisälle hämärään pesään. Sammalta oli aseteltu kovettuneeseen mutaan, josta pesä oltiin rakennettu ja sen hieman harmahtava pinta toi Aamutäplän mieleen ensimmäisen kerran, kun hän oli sinne mennyt kauhuissaan odottaessaan Karviaistassua ja Lumotassua. Tulisikohan tästäkin synnytyksestä yhtä helppoa kuin viime kerrasta vai vieläkin vaikeampaa? Kylmät väreet kulkivat naaraan selkäpiitä pitkin vain ajatellessaankin olisiko synnytys kivuliaampaa kuin viime kerralla.
“Aamutäplä?” Kielopuron ääni hänen selkänsä takaa meinasi aiheuttaa sydänkohtauksen tulevalle kuningattarelle, kun hän äkkiä käännähti ympäri nähdäkseen hopeaturkkisen naaraan, joka toimi myös kuningattarena, vaikka olikin iältään jo niin vanha, että olisi voinut viettää vanhuuden päiviään kokopäiväisesti klaaninvanhimpien pesässä. Rauhoiteltuaan säikähtänyttä sydän parkaansa, Aamutäplä nyökkäsi kunnioittavasti vanhemmalle naaraalle.
“Mitä asiaa sinulla on pentutarhalle?” vanha naaras uteli samalla, kun tuo kiinnostuneena katseli puolelleen kääntynyttä Aamutäplää.
“Minä… minä muutan tänne ihan parin kuun sisällä ja ajattelin vain tulla katsomaan olisiko minulle tilaa täällä”, Aamutäplä kertoi vanhemmalle sen enempää kiertelemättä. Kielopuro hieman kallisti päätään ja hymyili sitten lempeästi,
“Tietenkin sinulle on tilaa hupsu.”
“Minulla onkin ollut aika yksinäistä”, naaras vielä lisäsi hymähtäen ja huiskautti sitten häntäänsä kutsuakseen Aamutäplän mukaansa sisälle pesään. Naaras huokaisi syvään hiljaisesti ennen kuin seurasi toista kuningattarena toimivaa naarasta hieman pölyiseen pesään.
“Eikös sinulla ole oppilaskin?” Kielopuro sitten kysyi heidän astellessaan peremmälle sammalpedeillä vuorrattuun pesään. Aamutäplä vain parilla askeleella päätyi toisen vierelle eikä edes kerennyt ajatellakkaan, mitä vastata, kun tuo taas katsoi häntä läpitunkevilla silmillään uteliaasti,
“Oletko jo harkinnut hänelle toista mestaria vai onko Henkitassu jo saanut tarpeeksi koulutusta päästäkseen soturiksi?”
Soturitar katsoi vanhempaa naarasta hieman yllättyneenä. Hän ei ollut ajatellut edes koko asiaa… Tietenkin hän olisi halunnut uskoa, että Henkitassu olisi ollut jo valmis soturiksi, mutta kollilla oli vielä niin paljon oppimista ennen sitä. Eikä hän varmasti edes kerkeäisi opettamaan tuota ennen kuin olisi jo liian myöhäistä ja hänen pentunsa syntyisivät. Ei hänellä olisi tarpeeksi aikaa kouluttaa oppilasta ja hoitaa vastasyntyneitä pentujaan samaan aikaan. Ei siihen vain riittäisi aika ja jaksamus…
“Ei hätää, en minä sinua halunnut pelotella!” Kielopuro naurahti kehräten ja puski hellästi hänen kylkeään,
“Ei sinun tarvitse sitä murehtia, kunhan vain kerrot Ututähdelle asian laidan, hän varmasti osaa auttaa sinua ja voitte varmasti päättää Henkitassulle yhdessä mestarin, joka hänelle sopisi koulutuksen loppuun saakka.”
Aamutäplä nyökkäsi vanhemmalle naaraalle vastaukseksi. Kielopuro hymähti pehmeästi ennen kuin ilmoitti menevänsä katsomaaan, minne Monnipentu ja Hallapentu olivat menneet ja eihän kollikaksikko olleet saaneet itseensä mihinkään pulaan. Aamutäplä katsoi naaraan perään ennen kuin huokaisi syvään. Miksi juuri nyt? Miksei hän voinut tulla tiineeksi vasta myöhemmin? Miksi juuri nyt, kun kaikki tuntui menevän paremmin…?

// Vihdoin Aamulla kirjotettu, onhan viime kerrasta jo aika kauan xd Muuten, tuli vaan mietittyä et kuka vois toimia Henkitassun mestarina sen hetken, kun Aamu on siirtyny pentutarhaan? Aamu voi kyl vielä jonkun aikaa toimia Hengen mestarina mut se ei voi enää kauheesti pitää sellasia harjotuksia, mitkä koostuu taisteluharkoista yms

Olin rajapartiossa yhdessä mestarini sädetaivaan kanssa. Näin Rajalla partion johon kuului ainakin yksi oppilas mestarinsa kanssa ja siinä samassa partiossa oli pari muuta soturia." Mitä te täällä teette kysyi Sädetaivas Vuoristoklaanin partiolta. " Olemme tarkastamassa rajaa vastasi mustan ruskea ja paksuturkkinen naaras." Okei Sädetaivas vastasi. Lähdimme jatkamaan rajojen tarkastusta ja hajumerkkien jättämistä. Kun olimme valmiit lähdimme takasin kohti leiriä. " Menehän lepäämään. Olet tehnyt hyvin töitä rajaa tarkastaessa, että ansaitset lepo hetken. Menin oppilaiden pesään ja nukahdin hetkeksi. Kun heräsin kuulin sateen ropisevan pesän kattoa vasten. Kurkistin ulos pesästä ja huomasin, että kukaan ei ollut ulkona ei edes päällikkö. Laitoin pääni takasin pesään kun olin jo likomärkä vaikka en ollut edes kovinkaan pitkään ulkona. Kun olin niin märkä niin minulla tietenkin oli kylmä. Ravistelin turkkiani ja kaikki vesi tietysti roiskui ympäri oppilaiden pesää. Kukaan ei onneksi herännyt siihen. Kun olin kuiva käperryin sammalelle ja nukahdin. Nukuin koko yön sikeästi ja kuuntelin kuinka sade rummutti pesän kattoa.

"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Jänötassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jänötuli. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi!" Ututähden ääni kaikui leirissä saaden Karviaistassun höristämään hieman korviaan ja suuntaamaan katseensa nyt kokonaan tabbykuvioiseen vastanimitettyyn soturiin, Jänötuleen.
“Jänötuli! Jänötuli!” klaani alkoi hurraamaan ja Karviaistassu lähti nopeasti mukaan hurrauksiin kuullen myös vierellään istuvan Lumotassun huutavan uuden soturin nimeä kuuluvaan ääneen. Hurrauksien alettua hiljentymään, kääntyi Lumotassu nyt kokonaan sisaruksensa puoleen ja virnisti ilkikurisesti,
“No nyt on sinun Jänötulesikin soturi. Sinun on vain nopeasti todistettava Hunajavirralle olevasi soturinimen veroinen, jotta pääset nukkumaan rakkaasi kanssa samaan pesään.”
“Mistä sinä oikein puhut?” Karviaistassu älähti. Hän kääntyi katsomaan virnistelevää veljeään ja tuhahtaen läpsäisi tuota hännällään. Viimeisten muutaman päivän aikana Lumotassulla ei ollut tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta kuin Jänötuli ja se kuinka tuo voisikaan kiusata häntä kollista. Eihän hänen ja Jänötulen välillä ollut edes mitään! Se oli kaikki Lumotassun kuvitelmaa. Hän ja Jänötuli olivat vain ystäviä! Mitä väärää muka siinä oli?
“No entä sinä ja Hiutaletassu?” hän heitti takaisin veljelleen ja rohkaistuneena nähdessään kollin hämmentyneen katseen, hän jatkoi,
“Eikö sinunkin pitäisi alkaa harjoittelemaan kunnolla ja osoittaa Punalehdelle, että olet valmis saamaan soturinimesi? Koska kohta sinulla loppuu aika Hiutaletassun ollessa kohta jo valmis soturiseremoniaansa.”
Hän hieman kumartui veljeään kohden ja hymyili hieman,
“Joten veli, muista harjoitella kunnolla ja olla tunnollinen oppilas niin pääset nopeammin viettämään enemmän aikaa Hiutaletassusi kanssa sotureidenpesässä.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja loikki Jänötulen luokse, joka oli loikannut alas muiden onniteltavaksi.
“Hei Jänötuli!” Karviaistassu hihkaisi hieman normaalia ääntään kovempaa saaden tabbykuvioisen kollin kääntämään vain silmänräpäyksissä katseensa häneen. Kollin meripihkaiset silmät pulpahtelivat ilosta. Hän nopeutti askeliaan ja pian saapuikin vastanimetyn soturin luokse. Syvältä hänen rinnastaan kumpusi hiljaista kehräämistä, kun hän puski päällään hellästi kollin rintaa.
“Onnittelut, Jänötuli on kiva nimi”, hän kertoi hiljaa hymyillen saaden vanhemman kollinkin kehräämään hiljaisesti, mutta kuitenkin niin kovaa, että naarasoppilas pystyi kuulemaan sen selvästi. Nopeasti kuitenkin naarasoppilas tajusi kuinka lähellä hän olikaan soturia, joten hieman nolostuneena hän peruutti kauemmas tuosta ja nosti vihertävät silmänsä toista kohden.
“Anteeksi”, hän hymähti hiljaisesti. Jänötuli naurahti pehmeästi,
“Anteeksi mistä?”
“Anteeksi…”, laikukas naaras aloitti, kuitenkin jättäen lauseensa vain yhteen sanaan, kun pudisteli päätään ja huiskautti häntäänsä piittaamattoman oloisena,
“Unohda, ei se ollut mitään tärkeää.”
“Selvä?” Jänötuli hymähti hieman kulmakarvojaan kurtistaen, mutta kuitenkin hymyillen sillä hieman vinolla tavalla. Karviaistassu nyökäytti päätään tuolle, kun ei tiennyt miten muutenkaan hänen olisi pitänyt reagoida. Kiusallinen hiljaisuus oli nopeasti hiipinyt heidän välilleen saaden kaksikon katselemaan kaikkialle muualle kuin toisiinsa ja miettimään, mitä sanoa, jottei painostava hiljaisuus jatkuisi.
“Lähtisitkö sinä-”, oli Jänötuli alottamassa, mutta kollin lause kesketyi Sammalsateen huudahdukseen tulla luokseen. Vastanimetty soturi loi häneen pahoittelevan katseen ennen kuin kääntyi ympäri ja loikki mustaraidallisen kollin luokse. Karviaistassu kääntyi katsomaan kuinka kaksi kollia kävivät jonkinlaista keskustelua hetken aikaa ennen kuin Sammalsade huiskautti paksua häntäänsä kohti metsää saaden Jänötulen liikahtamaan eteenpäin. Yhdessä kollikaksikko tekivät tiensä kaislatunnelin läpi metsään.
“Eikö Jänötulen kannattaisi levätä tulevaa yövartiointia varten?” Karviaistassu mietti ääneen kiertäessään häntänsä etutassujensa ympärille jäädessään katselemaan kahden kissan poistumista leiristä.
“Täällä sinä vain murehdit Jänötulesta! Eikö Hunajavirta järjestä sinulle tarpeeksi harjoituksia, kun sinulla tuntuu jäävän niin paljon aikaa murehtia muiden perään?” Lumotassun ivallinen ääni luikerteli Karviaistassun korviin saaden naarasoppilaaan kääntämään katseensa luokseen tulleeseen kullanruskea laikukkaaseen veljeensä. Hän katseli kuinka Lumotassu istahti hänen vierelleen ja sitten kolli käänsikin meripihkaiset silmänsä häneen. Jänötuleen verrattuna, veljen silmät olivat hieman vaaleamman meripihkan sävyiset ja aina niin ivalliset tai muuten vain hohtivat sellaista kiusaajan tapaista ilkeyttä. Tiesihän Karvaistassu, ettei Lumotassu ollut millään tavalla ilkeä eikä tuo varmasti halunnut kenellekään mitään pahaa, mutta jos hän olisi tavannut Lumotassun ensimmäistä kertaa ja kolli olisi ollut hänelle ihan tuntematon, olisi hän varmasti olettanut tuon olevan ihan kauhea pesätoveri, joka kiusasi jokaista tielleen eksynyttä.
“No mikä sinulla on, kun noin hiljainen olet? Et sinä ainakaan äsken ollut noin hiljainen”, valkea kolli mutisi siristäessään silmiään,
“Eihän se Jänötuli sanonut mitään ilkeää sinulle? Jos sanoi, minä voin kyllä listiä sen karvapallon puolestasi.”
“Miksi hän olisi sanonut? Hei Lumotassu, oletko menettänyt järkesi?” Karviaistassu kysyi hieman pukahtaen. Hän tutkaili kollia hämmentyneenä. Miksi Lumotassun ensimmäinen arvaus hänen hiljaisuuteensa liittyen oli Jänötuli ja kollin sanat? Eihän Jänötuli ollut koskaan hänelle ilkeän oloinen, ja jos olisi ollut, olisi hän sanonut kollille vastaan. Tai no, ehkei hän olisi sanonut tuolle mitään vaan jättänyt tuon omaan arvoonsa ja pitänyt etäisyyttään tuohon… Tai sitten kertonut suoraan Lumotassulle.
“Minä vain yritin arvata”, Lumotassu hymähti kohauttaessaan olkapäitään. Karvaistassu huokaisi syvään ja pudisteli päätään veljelleen. Ihan hiirenaivo koko kissa.

Tänään olisi kokoontuminen ja minä pääsisin mukaan. Olen todella innoissani ensimmäisestä kokoontumisesta.
// Illalla//
Kokoontumiseen lähtijät tulkaa tänne. Kuului Aaltotähden ääni sisäänkäynniltä. Saavuin viimeisenä paikalle ja lähdimme siitä kohti Neljän virran tammea. Kun olimme siellä paikalle olivat tulleet meidän lisäksi jo Nummiklaani ja Kuutamoklaani. Huomasin kun muut Vuoristoklaanilaiset olivat menneet vaihtamaan kuulumisia muiden kissojen kanssa. Vaaleanruskea kolli jolla on siniset silmät asteli minun luokseni.
- Kuka sinä olet? Kysyin vaaleanruskealta kollilta.
- Olen Karsitassu. Hän vastasi kysymykseeni. Kuka sinä olet? Hän kysyi minulta.
- Olen Hiutaletassu Vuoristoklaanista. Vastasin. Mistä klaanista sinä olet? Kysyin
- Olen Nummiklaanista. Hän vastasi.
Aaltotähti oli ilmoittanut kokoontumisen alkaneeksi kun kuutamoklaani oli saapunut paikalle.
- Aloita sinä Sulkatähti. Hän naukaisi Nummiklaanin päällikölle. Sulkatähti nyökkäsi kiitokseksi, astui eteen ja aloitti.
- Nummiklaanista vanhin klaaninvanhin Usvakarva on kadonnut. Hänen viimeisimmät hajujälkensä johtivat reviirillä virtaavan joen rannalle.
Sulkatähti astui taakse ja Ututähti astui eteen ja aloitti puhumaan
-Puroklaanin alueelta kuultu vertahyytävä kirkaisu, mutta huutajaa ei olla löydetty. Tiikerikuu löydettiin tapettuna yö vartionsa jälkeen, tekijä ollut luultavammin erakko tuntemattoman hajujäljen takia. Mikä ruumiin läheltä löytyi. Meillä on myös kolme uutta soturia Punaliekki, Jänötuli ja Ruusulaulu ja lisäksi Hallapentu on puroklaanin nuorin jäsen. Ututähti antoi klaanien hetken aikaa hurrata kunnes astui taakse ja antoi tilaa Aaltotähdelle. Aaltotähti astui eteen ja alkoi puhumaan.
- Vuoristoklaanin alueella kuljeksii tuntematon erakko, ketä ei olla vielä saatu kiinni. Meillä on myös yksi uusi soturi nimittäin Piikkisammal. Aaltotähti antoi klaanien hetken aikaa hurrata ja astui taakse ja antoi tilaa Varistähdelle joka astui eteen ja alkoi puhumaan.
- Kuutamoklaanin alueella useampi tuntematon erakko joita ei olla vielä saatu kiinni. Kun kokoontuminen oli ohi hyvästelimme toiset klaanit ja lähdimme kohti leiriä. Kun saavuimme perille leiriin menin oppilaiden pesään ja aloin nukkua.