Tihkutäplä havahtui hereille ja sävähti aamun kylmyyttä ympärillään. Hän tunsi Ruostehallan selän lämpimänä omaansa vasten. Tokkuraisena naaras vilkuili ympärilleen ja näki suurimman osan sotureista nukkuvan vielä. Lähellä Tihkutäplän sammalpetiä Hämäräaskeleen ja Salamaviillon makuusijat kuitenkin ammottivat tyhjinä. Tihkutäplä kampesi itsensä makuuasennosta kyljelleen. Katsellessaan pesää tarkemmin hän huomasi, että moni muukin oli jo poistunut sieltä.
Tihkutäplä nousi ketterästi ja pujahti pikaisesti ulos. Leiriaukion tallottua maata peitti ohut kerros aamu-auringossa säteilevää kuuraa. Ympäröivät kuusetkin kimmelsivät valkeina ja sumun verhoamina. Tihkutäplä kumartui venytelläkseen selkäänsä, ja huomasi katseensa ajautuvan lähelle tuoresaaliskasaa, jossa Hämäräaskel istui keskustelemassa muutaman muun soturin kanssa tummanharmaa selkä käännettynä Tihkutäplään. Kolli kääntyi katsomaan taakseen juuri silloin ja kahden soturin katseet kohtasivat. Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat viiruina, ja kun kolli avasi suunsa jatkaakseen keskusteluaan ulos tuprahti höyrypilvi.
Tihkutäplä käänsi päänsä pois ja jolkotti nopeasti pitkin leirin laitamaa verrytellen hieman puutuneita jalkojaan. Viime aikoina hän oli huomannut seuraavansa Hämäräaskeleen touhuja tarkemmin kuin muiden klaanitovereidensa. Naaras ei tehnyt sitä tahalleen, mutta jokin Hämäräaskeleessa kiinnosti häntä ja sai hänet kääntämään päänsä aina tuon suuntaan. Muuten kait hän olisi suoraan mennyt puhumaan hänelle, mutta sähköiset katseet, joita kolli hänelle toisinaan lähetti, olivat saaneet Tihkutäplän ujostumaan.
Pitäisikö hänen käydä tervehtimässä Lehtikuuta? Tihkutäplä katsahti parantajan pesälle. Ei, hän varmasti nukkui vielä.
Toimettomana Tihkutäplä suunnisti kohti metsään ja heilautti häntäänsä leirin uloskäynnille käpertyneelle Hopeaviimalle. Naaras räpäytti silmiään sanattomaksi tervehdykseksi.
Tihkutäplä madalsi asentoaan ja käveli aluskasvillisuuten. Saniaisten ja heinien viileä kaste kasteli hänen käpälänpohjansa ja vatsakarvansa. Naaras maisteli ilmaa riistan varulta mutta haistoi vain neulasia ja pihkaa.
#Saalista on päivä päivältä vähemmän#, Tihkutäplä totesi mielessään ja huokaisi pölähtäessään pensaikosta yhdelle useista metsää halkovista poluista. Neulaset ympäröivissä jättikuusissa värisivät tuulessa. Naaras vaani yhden puun taakse ja veti itsensä yli paksun juurakon, kohti syvemmälle reviiriä. Puolukan- ja mustikanvarvut tuoksuivat makeilta. Tihkutäplä varoi tallomasta niiden vankkoja varsia, että aiheuttaisi mahdollisimman vähän ääntä.
#Täällä Vasanloikka joskus opetti minulle vaanimista#, harmaa naaras hoksasi ohittaessaan kiviröykkiön täyttämän aukion. Hän loikkasi huolettomana yhdelle kivistä. Sen pinta oli karhea ja sammaleen peittämä. Tihkutäplä upotti siihen kyntensä kiinni, ja loikki kiviä pitkin yli aukion. Ehkä raoissa lymyilisi jotain nappaamisen arvoista.
Silmäillessään korvat höröllä ympäristöä, tuttu Kuutamoklaanin ominaistuoksu leijui harmaatäplikkään naaraan lähelle.
#Aamun metsästyspartio#, Tihkutäplä arvasi ja loikkasi alas kiveltä katsellen suuntaa, josta hän oli hajun havainnut. Vasanloikan vankka hahmo ilmestyi kuusen takaa ja nyökkäsi pienesti Tihkutäplälle.
”Luulinkin haistaneesi sinut”, keltasilmäisen entinen mestari hymähti ja asteli hiljalleen sulavan kuuran koristeleman, rapisevan lehtimaton yli.
”Partioimassa?” Tihkutäplä kysyi ruskealta naaralta. Tuon raitojen peittämään selkään oli takertunut keltaiseksi värjäytyneitä lehtiä.
”Kyllä”, isokokoinen soturi vastasi ja väräytti korvaansa.
”Ruostehallan, Kaamosyön ja Salamaviillon kanssa. Tuskinpa tulee paljoa riistaa, te nuoret soturit olette niin malttamattomia”, naaras murahti vielä. Tihkutäplä väräytti viiksiään pienesti huvituneena.
”Riista tuntuu muutenkin olevan maan alla”, siniharmaa soturi naukui ja koukisti selkäänsä, kun äkillinen kylmyyden väre kävi hänen lävitseen.
”Kyllä sitä vielä tähän aikaan löytyy, kunhan jaksaa etsiä”, Vasanloikka totesi ja ennusti sitten synkästi:
”Odota vain lehtikatoa, niin sitten saat nähdä, miltä riistan maan alla oleminen näyttää.”
Tihkutäplä nyökkäsi huolen kiilto silmissään ja huiskaisi hännällään levottomasti. Hän otti kunnioittamansa naaraan sanat tosissaan. Viime lehtikadon aikaan hän oli tainnut olla vielä oppilas.
”Toisaalta, turha sitä vielä on murehtia”, Vasanloikka kiirehti sanomaan ja käänsi selkänsä tehdäkseen lähtöä.
”Eletään hetkessä. On vaikeista ajoista selvitty ennenkin. Ehkäpä edessä on vähäluminen lehtikato.”
Kokeneen naaraan mietiskelevät sanat hioivat toivoa Tihkutäplään, ja hän unohti mahdolliset huolensa tulevaisuudesta toivottaessaan vielä pikaisesti metsästysonnea aluskasvillisuuteen kadonneelle soturille. Tulevan lehtikadon kauhistelu oli joka lehtisade kissojen lempipuheenaihe. Mutta tälläkin kertaa heillä olisi suuri joukko huolehtimassa toisistaan.
#Parasta minunkin alkaa tehdä osaani#, Tihkutäplä lausui mielessään ja päätti todistaa Vasanloikan kommentin nuorten soturien malttamattomuudesta väärin tuomalla leiriin kasan maukasta tuoresaalista.
#Pitää vain varoa metsästämästä metsää tyhjäksi#, naaras ajatteli hilpeän itsevarmasti tasapainotellessaan kannolla, jonka alta oli ollut kuulevinaan saaliseläimen rapinaa.

Liekkitaivas tiesi tehneensä oikean päätöksen palatessaan takaisin Liljan luokse kertomaan tunteistaan, mutta joku tai jokin hänen sisimmissään ei suostunut päästämään irti vääryyden tunteesta. Siitä, että hänen olisi pitänyt jättää erakko vain oman onnensa nojaan. Raidallinen soturi puhalsi ilmaa hampaidensa välistä turhautuneena.
- Mitäs veikkaisit, kenestä tulisi Nummiklaanin uusi varapäällikkö? Kuurasäde kysäisi kiriessään veljensä kiinni. Kaksikko oltiin pistetty aamupartioon, mutta he olivat jääneet vielä hetkeksi metsästämään ja nyt kulkivat auringon aamusäteiden saattelemana leiriä kohti. Liekkitaivaan ei kauaa tarvinnut pohtia vastausta veljensä kysymykseen.
- Kuurahohde tai Valkotäplä. He ovat molemmat kokeneita sotureita, joihin kumpikin johtajistamme luottaa, raidallinen soturi totesi hieman välinpitämättömällä sävyllä. Mistä hänen veljensä edes keksi kysyä tällaista?
- Eivätkös he ole jo hieman liian vanhoja? Johtoasemaan olisi hyvä saada myös nuorempaa väkeä. Itse olisin Hahtuvaturkin tai Sadeläikän kannalla. Eiväthän hekään kamalan nuoria ole, mutteivät sentään vielä huolehdi pentunsa pentujen asioista, Kuurasäde vastasi. Liekkitaivas hymähti huvittuneena. Kumpikaan heistä ei ollut maininnut Leopardilaikkua, vaikka kokenut soturi olisikin tällä hetkellä todennäköisin valinta seuraavaksi johtajaksi. Tummanpunaisen kollin mieltä rauhoitti se, ettei hän ollut ainoa joka ajatteli, että laikukas kolli olisi epäpätevä johtoon.
- Minusta tuntuu, että vanhemisella ei ole mitään tekemistä asian kanssa vaan sillä ettei Kuiskevirta ole vielä löytänyt itselleen kumppania, raidallinen soturi korjasi veljeään.
- Mistä sinulle edes tuli mieleen alkaa harkitsemaan seuraavia johtohahmoja klaaniimme? Hän jatkoi puheenvuoroaan lisäkysymyksellä ja vilkaisi kulmat koholla juovikasta soturia. Kuurasäde kohautti olkiaan.
- No ei Sulkatähti enää mikään nuori ole... Kuulin Saarnihännän ja Varjokukan juttelevan eilen illalla... He olivat kuulemma huomanneet päällikkömme ramppaavan yhtenään Ketunkynnen ja Yötuulen luona, Liekkitaivaan veli sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, vaikka soturikaksikko kulkikin sillä hetkellä keskenään nummilla. Raidallinen soturi kurtisti kulmiaan, ei hän ollut huomannut Sulkatähden käyvän parantajien pesällä sitten Luuklaanissa tapahtuneen taistelun jälkeen.
- No kyllä sille varmasti jokin looginen selitys on. Jos taisteluharjoitukset Mantelitassun kanssa käyvät välillä liian rajuiksi? Tai sitten he vain puhuvat klaanin keskeisistä asioista tai jostakin ennustuksesta? Vaihtoehtoja on lukemattomia, joten ei kannata huolestua, Liekkitaivas sanoi ja pysähtyi haistaakseen pientä kivikekoa nummikumpuran juurella.
- Taisin haudata nappaamani myyrän tähän lähelle, odotatko hetken?

Liekkitaivas ja Kuurasäde astelivat hiljaisin askelin leirin suuaukosta sisään. Aamun rajapartio oli ollut normaalia aikaisempi, joten he eivät olleet varmoja oliko muu leiri jo ehtinyt heräämään. Leiriaukiolla oli kuitenkin menossa jo se normaali vilinä ja vilske, joten raidallinen soturi hyvästeli nopeasti veljensä ja lähti etsimään Naavatassua. Oppilas olisi normaalisti ollut mestarinsa mukana partioimassa, mutta tuolle oli edellispäivänä tullut riita veljensä Havutassun kanssa, eikä Kuurahohde katsonut sopivana pistää sisaruksia heti samaan partioon, vaan antaa aikaa tuulettaa tunteitaan. Liekkitaivas oli myöntynyt ehdotukseen ja siksi jätti naaraan leiriin, että kollioppilas pääsisi aamupartioon. Raidallinen soturi kurkisti oppilaiden pesään ja näki oitis Naavatassun juttelemassa Omenatassun kanssa. Oppilailla oli hyväntuulinen juttutuokio kesken, ainakin kaikista niistä kikatteluista päätellen. Kolli yskäisi kerran pesän suuaukolta, kun naaraat eivät keskustelultaan meinanneet huomata häntä. Molemmat oppilaat kääntyivät yllättyneenä katsomaan Liekkitaivasta.
- Mitä sinä täällä teet? Naavatassu murahti tympääntyneenä joutuessaan keskeyttämään juttutuokion pesätoverinsa kanssa. Raidallinen soturi katsoi oranssit silmät kiiluen oppilastaan ja viittoi tuota mukaansa.
- Sinuna Naavatassu olisin nyt vain hiljaa ja tottelisin. Ja Omenatassu, Valkotäplän johtama päivän metsästyspartio lähtee pian, sinua varmaankin jo odotellaan, kolli sanoi vakavampana. Omenatassu nousi oitis pystyyn ja pikaisesti pahoitellen kiiruhti pois pesästä. Välillä Liekkitaivas toivoi, että Naavatassukin olisi yhtä tottelevainen. Vaaleanruskealla oppilaalla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja hän Liekkitaivaan luokse saapuessaan nosti ylimielisesti nenänsä pystyyn.
- Eikö jokaiselle oppilaalle sallita ainakin yksi erehdys koulutuksen aikana? Minun erehdykseni oli antaa Havutassulle liian suuret luulot hänen taidoistaan minua vastaan, joten annapa nyt olla, Naavatassu sanoi, eikä tuntunut piittaavan pätkääkään mestarinsa toruvasta katseesta. Raidallinen soturi ei lähtenyt väittelemään oppilaansa kanssa, tuon tuntien siitä syttyisi hirveä sanasota, mikä yltyisi nopeasti tappeluksi. Sitäpitsi Liekkitaivaan oli aika pitää oppitunti naaraalle, eikä riidellä tuon kanssa.
- Tulepas nyt, jos jatkat vielä tällaista laiskottelua jäät paljon jälkeen muista. Ja saat selittää tuon saman sitten isällesi, järjestin sinut hänen johtamaan iltapartioon, kolli sanoi ja viittoi hännällään vaaleanruskeaa kissaa seuraaman häntä. Hän ei nähnyt Naavatassun ilmettä kääntyessään jo selin tuohon, mutta toivoi tuon edes hieman jännittyvän mahdollisesta saarnaushetkestä isänsä kanssa. Saarnihäntä odotti molempien pentujensa soturinimitystä kuin kuuta nousevaa, eikä varmasti olisi tyytyväinen, jos oppilaat huonolla käyttäytymisellä pidentäisivät nimitystään. Heidän päästessä pois leiristä, raidallinen soturi lähti juoksemaan oppilaansa kanssa kilpaa kohti metsäaluetta lähellä Kuutamoklaanin rajaa, missä myös pöllötasanko sijaitsi. Loistava paikka seurata Naavatassun metsästystaitoja.

“K-kiitos… kiitos tiedosta Yöturkki”, Aamutäplä takelteli vastaukseksi noustessaan seisomaan. Hänen katseensa laskeutui maata kohden avuttomana, kun vanhan parantajan katse tuntui paahtavana hänen turkillaan. Ihan kuin vanhempi kissa olisi halunnut hänen katsovan itseään. Hänkö tosiaan oli jo toistamiseen tiineenä? Hänkö tulisi saamaan Lumotassun ja Karviaistassun lisäksi vielä lisää pentuja? Jo aikaisemmassa sisarus kaksikossa oli ollut todella paljon työtä ja se oli saanut hänet melkein menettämään hermonsa. Ja nytkö hänen pitäisi tehdä se kaikki sama uudelleen uusien pentujen kanssa?
“Aamutäplä?” Yöturkki kutsui hiljaisesti, kuitenkin huolestuneisuuden raastaessa kollin ääntä. Toisen häntä kosketti hänen kylkeään kuin lohduttavana tai rohkaisevana. Aamutäplän kellertävä katse nousi hiljalleen maasta toiseen kissaan, joka nyt lähes tuijotti häntä, mutta katsekontaktin synnyttyä kaksikon välille, Yöturkin kasvoille levisi pehmeä hymy, “Oletko sinä kunnossa?”
“Olen minä”, soturitar vastasi mahdollisimman rauhallisen oloisena, vaikka hänen sydämensä tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa. Pää tuntui pyörivän ja Yöturkin painostava katse alkoi ahdistamaan saaden naaraan niskakarvat hieman pörhistymään.
“Jos sinulla… Jos sinulla ei ollut mitään muuta sanottavaa, minä lähden kouluttamaan Henkitassua”, hän kertoi parantajalle eikä edes jäänyt odottamaan tuon seuraavia sanoja -jos sellaisia olisi edes tullutkaan- ja lähti kohti oppilaiden pesää.
“Aamutäplä! Aamutäplä!” Yöturkin huudot menivät naaraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Häntä ei kiinnostanut enää kuunnella mitä muuta mahdollista asiaa tuolla saattoi olla. Pentu-uutiset olivat jo ihan tarpeeksi.
“Henkita-”
“Aamutäplä!” Kotkamielen huudahdus pysäytti Aamutäplän aloilleen ja sai tuon lauseen pysähtymään kuin seinään. Hänen tokkurainen katseensa teki tiensä häntä kohden tulevaan lumenvalkoiseen kolliin, joka nopeutti askeleitaan huomattuaan soturittaren katseen siirtyneen itseensä. Aamutäplä pudisteli hieman päätään ja yritti rauhoitella itseään. Se oli vain Kotkamieli, jos hän nyt vain osaisi käyttäytyä ihan normaalisti kuin kaikki olisi kunnossa eikä mitään outoa olisi koskaan tapahtunutkaan. Niin kuin vanha parantaja ei olisi koskaan maininnutkaan hänen tiineydestään ja siitä, että kohta hänen pitäisi taas hoitaa ja kasvattaa pentuja itsekseen.
“Onko kaikki hyvin?” Kotkamielen suusta kuului heti, kun kolli oli päässyt vain tarpeeksi lähelle. Aamutäplä hieman kallisti päätään, jotta näki hieman isomman kollin huolestuneet silmät, vaikka tuo yrittikin peittää ne ilmeettömiksi.
“Mik- miksei olisi?” hän hymähti hiljaisesti katsoessaan hieman vanhempaa soturia, kuitenkin vältellen katsekontaktia tuon kanssa. Hän ei halunnut katsoa Kotkamieltä silmiin ja näyttää niin järkyttyneeltä. Hän ei halunnut saada kollia muuttumaan samanlaiseksi oudoksi hiirenaivoksi kuin tuo oli pari päivää sitten ollut. Se kaikki oli vain johtunut siitä, että tuo vain sääli häntä. Hän ei vain jostain syystä halunnut kohdata lumenvalkoisen soturin huvittunutta virnettä juuri nyt, ei tällaisella hetkellä.
“Ajattelin vain, kun Yöturkki halusi jutella kanssasi ja vaikutat juuri nyt aika… aika järkyttyneeltä…”, Kotkamieli kertoi saaden Aamutäplän luimistamaan kulmiaan ja ottamaan nopeasti askeleen kauemmas kollista. Miten tuo pystyi sanomaan, että hän oli järkyttynyt? Oliko se muka niin helposti huomattavaa?
“Järkyttyneeltä?” Aamutäplä toisti kulmiaan kohottaen, yrittäen saada kasvoilleen ärsyyntynyttä ilmettä siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen päässään tuntui taas pyörivän. Kotkamieli varmasti vain nauraisi hänelle, jos saisi tietoonsa hänen odottavan pentuja, jo toistamiseen. Viime kerrallakin hän oli ollut ihan surkea kasvattaessaan pentujaan eikä tämäkään kerta olisi varmasti millään tavalla erilainen. Kotkamielihän oli ollut itsekin paikalla todistamassa kuinka kehno ja surkea emo hän oli Karviaistassulle ja Lumotassulle ollutkaan.
“Aamutäplä”, Kotkamieli naukui vaimeasti saaden keltasilmän katseen itseensä uudemman kerran. Kollisoturi hieman tuntui empivän, mutta nopeasti näytti rohkaisevan itseään, kun tuo otti askeleen lähemmäs häntä, kuitenkin pitäen katsekontaktin heidän välillään sen koko ajan. Aamutäplä katseli pesätoveriaan hiljaisena ja liikkumatta. Jos hän olisi nyt juossut pois, olisiko siinä edes ollut järkeä? Kotkamielihän olisi saanut hänet heittämällä kiinni halutessaan. Ja minne hän olisi edes juossut? Ei varmasti edes pitkälle, päivä päivältä pyöristyvän vatsansa kanssa.
“Mitä vain Yöturkin asia ikinä koskikaan, en aio tuomita sinua tai nauraa sinulle.”
Jollain tavalla, kollin sanat tuntuivat lohduttavan Aamutäplää ja saavan hänen rintansa kuplimaan. Hän nyökäytti päätään hieman jatkaessaan lähenevän kollin tutkailua. Kotkamieli teki tiensä varovaisesti hänen luokseen ja istui hieman hänen vierelleen, sellaisella tavalla, että he olivat melkein vastakkain muttei kuitenkaan. Kolli laski hieman päätään ja asetteli sen arpoen, hitaasti hänen olkapäälleen saaden Aamutäplän silmät hieman laajentumaan.
“Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi lähes kuultavalla äänellä, mikä olisi monesti häirinnyt häntä, mutta tällä kertaa hän ei voinut sille mitään. Hänellä ei ollut voimaa tehdä äänestään kovempaa ja nenäkkäämpää.
“Lohdutan sinua tietenkin. Eikö se nyt muka ole ilmiselvää?” Kotkamielen puuskahti kuin itsestäänselvyytenä.
“Kutsutko- kutsutko sinä tätä muka lohduttamiseksi?” naarassoturi hymähti hiljaisesti, vaikkaa äskeinen Kotkamielen sanoma lause huvittikin häntä hieman. Miten tuo lumenvalkoinen hiirenaivo oikein pystyi saamaan hänen mielentilansa kauhistuneesta ja järkyttyneestä hieman paremmaksi? Miksi edes kollia jaksoi kiinnostaa hänen olemassaolonsa. Ei tuo ollut ennenkään osoittanut tällaista läheisyyttä ja halua auttaa.
“Kyllä, onko sinulla ongelma sen kanssa?” Kotkamieli urahti hampaidensa välistä nostaen päätään hänen kaulaltaan ja hieman meripihkaisia silmiään siristäen, katsoi Aamutäplää suoraan silmiin. Laikukas soturitar katsoi kollia takaisin silmiin ja antoi kasvoilleen hiljalleen sulaa pienen hymyn, mikä tuntui saavan Kotkamielen hetkeksi pysähtymään. Näytti kuin tuon hengityskin olisi hetkeksi pysähtynyt eikä kollin kasvoilta näkynyt mitään muuta kuin pelkkää hämmennystä. Hän katsoi kollia hetken itsekin hämmästyneenä ja sydän hiljalleen alkaen lyömään kovempaa. Se tuntui lähes rummuttavan hänen rintaaansa vasten.
“Ei, ei ole”, hän kuiskasi vastaukseksi saaden Kotkamielen nyökäyttämään päätään hölmistyneenä, “Hyvä.”

Aamutäplä kulki hiljalleen kohti pentutarhaa ja empien katsoi ympärilleen kuin etsien satoja silmäpareja, jotka olisivat äänettömästi häntä tuominneet. Kuitenkaan kaikilla tuntui olevan kiire omien asioidensa takia, jonka takia kukaan ei sen erityisemmin kiinnittänyt huomiota kermanvaaleaan, laikukkaaseen tulevaan kuningattareen, joka hieman kyyryssä, hiipien lähestyi maidolta tuoksuvaa pesää. Pesälle päästyään, hän hengähti syvään, jonka jälkeen kyyristyi hieman mennäkseen sisälle hämärään pesään. Sammalta oli aseteltu kovettuneeseen mutaan, josta pesä oltiin rakennettu ja sen hieman harmahtava pinta toi Aamutäplän mieleen ensimmäisen kerran, kun hän oli sinne mennyt kauhuissaan odottaessaan Karviaistassua ja Lumotassua. Tulisikohan tästäkin synnytyksestä yhtä helppoa kuin viime kerrasta vai vieläkin vaikeampaa? Kylmät väreet kulkivat naaraan selkäpiitä pitkin vain ajatellessaankin olisiko synnytys kivuliaampaa kuin viime kerralla.
“Aamutäplä?” Kielopuron ääni hänen selkänsä takaa meinasi aiheuttaa sydänkohtauksen tulevalle kuningattarelle, kun hän äkkiä käännähti ympäri nähdäkseen hopeaturkkisen naaraan, joka toimi myös kuningattarena, vaikka olikin iältään jo niin vanha, että olisi voinut viettää vanhuuden päiviään kokopäiväisesti klaaninvanhimpien pesässä. Rauhoiteltuaan säikähtänyttä sydän parkaansa, Aamutäplä nyökkäsi kunnioittavasti vanhemmalle naaraalle.
“Mitä asiaa sinulla on pentutarhalle?” vanha naaras uteli samalla, kun tuo kiinnostuneena katseli puolelleen kääntynyttä Aamutäplää.
“Minä… minä muutan tänne ihan parin kuun sisällä ja ajattelin vain tulla katsomaan olisiko minulle tilaa täällä”, Aamutäplä kertoi vanhemmalle sen enempää kiertelemättä. Kielopuro hieman kallisti päätään ja hymyili sitten lempeästi,
“Tietenkin sinulle on tilaa hupsu.”
“Minulla onkin ollut aika yksinäistä”, naaras vielä lisäsi hymähtäen ja huiskautti sitten häntäänsä kutsuakseen Aamutäplän mukaansa sisälle pesään. Naaras huokaisi syvään hiljaisesti ennen kuin seurasi toista kuningattarena toimivaa naarasta hieman pölyiseen pesään.
“Eikös sinulla ole oppilaskin?” Kielopuro sitten kysyi heidän astellessaan peremmälle sammalpedeillä vuorrattuun pesään. Aamutäplä vain parilla askeleella päätyi toisen vierelle eikä edes kerennyt ajatellakkaan, mitä vastata, kun tuo taas katsoi häntä läpitunkevilla silmillään uteliaasti,
“Oletko jo harkinnut hänelle toista mestaria vai onko Henkitassu jo saanut tarpeeksi koulutusta päästäkseen soturiksi?”
Soturitar katsoi vanhempaa naarasta hieman yllättyneenä. Hän ei ollut ajatellut edes koko asiaa… Tietenkin hän olisi halunnut uskoa, että Henkitassu olisi ollut jo valmis soturiksi, mutta kollilla oli vielä niin paljon oppimista ennen sitä. Eikä hän varmasti edes kerkeäisi opettamaan tuota ennen kuin olisi jo liian myöhäistä ja hänen pentunsa syntyisivät. Ei hänellä olisi tarpeeksi aikaa kouluttaa oppilasta ja hoitaa vastasyntyneitä pentujaan samaan aikaan. Ei siihen vain riittäisi aika ja jaksamus…
“Ei hätää, en minä sinua halunnut pelotella!” Kielopuro naurahti kehräten ja puski hellästi hänen kylkeään,
“Ei sinun tarvitse sitä murehtia, kunhan vain kerrot Ututähdelle asian laidan, hän varmasti osaa auttaa sinua ja voitte varmasti päättää Henkitassulle yhdessä mestarin, joka hänelle sopisi koulutuksen loppuun saakka.”
Aamutäplä nyökkäsi vanhemmalle naaraalle vastaukseksi. Kielopuro hymähti pehmeästi ennen kuin ilmoitti menevänsä katsomaaan, minne Monnipentu ja Hallapentu olivat menneet ja eihän kollikaksikko olleet saaneet itseensä mihinkään pulaan. Aamutäplä katsoi naaraan perään ennen kuin huokaisi syvään. Miksi juuri nyt? Miksei hän voinut tulla tiineeksi vasta myöhemmin? Miksi juuri nyt, kun kaikki tuntui menevän paremmin…?

// Vihdoin Aamulla kirjotettu, onhan viime kerrasta jo aika kauan xd Muuten, tuli vaan mietittyä et kuka vois toimia Henkitassun mestarina sen hetken, kun Aamu on siirtyny pentutarhaan? Aamu voi kyl vielä jonkun aikaa toimia Hengen mestarina mut se ei voi enää kauheesti pitää sellasia harjotuksia, mitkä koostuu taisteluharkoista yms

Olin rajapartiossa yhdessä mestarini sädetaivaan kanssa. Näin Rajalla partion johon kuului ainakin yksi oppilas mestarinsa kanssa ja siinä samassa partiossa oli pari muuta soturia." Mitä te täällä teette kysyi Sädetaivas Vuoristoklaanin partiolta. " Olemme tarkastamassa rajaa vastasi mustan ruskea ja paksuturkkinen naaras." Okei Sädetaivas vastasi. Lähdimme jatkamaan rajojen tarkastusta ja hajumerkkien jättämistä. Kun olimme valmiit lähdimme takasin kohti leiriä. " Menehän lepäämään. Olet tehnyt hyvin töitä rajaa tarkastaessa, että ansaitset lepo hetken. Menin oppilaiden pesään ja nukahdin hetkeksi. Kun heräsin kuulin sateen ropisevan pesän kattoa vasten. Kurkistin ulos pesästä ja huomasin, että kukaan ei ollut ulkona ei edes päällikkö. Laitoin pääni takasin pesään kun olin jo likomärkä vaikka en ollut edes kovinkaan pitkään ulkona. Kun olin niin märkä niin minulla tietenkin oli kylmä. Ravistelin turkkiani ja kaikki vesi tietysti roiskui ympäri oppilaiden pesää. Kukaan ei onneksi herännyt siihen. Kun olin kuiva käperryin sammalelle ja nukahdin. Nukuin koko yön sikeästi ja kuuntelin kuinka sade rummutti pesän kattoa.

"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Jänötassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jänötuli. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi!" Ututähden ääni kaikui leirissä saaden Karviaistassun höristämään hieman korviaan ja suuntaamaan katseensa nyt kokonaan tabbykuvioiseen vastanimitettyyn soturiin, Jänötuleen.
“Jänötuli! Jänötuli!” klaani alkoi hurraamaan ja Karviaistassu lähti nopeasti mukaan hurrauksiin kuullen myös vierellään istuvan Lumotassun huutavan uuden soturin nimeä kuuluvaan ääneen. Hurrauksien alettua hiljentymään, kääntyi Lumotassu nyt kokonaan sisaruksensa puoleen ja virnisti ilkikurisesti,
“No nyt on sinun Jänötulesikin soturi. Sinun on vain nopeasti todistettava Hunajavirralle olevasi soturinimen veroinen, jotta pääset nukkumaan rakkaasi kanssa samaan pesään.”
“Mistä sinä oikein puhut?” Karviaistassu älähti. Hän kääntyi katsomaan virnistelevää veljeään ja tuhahtaen läpsäisi tuota hännällään. Viimeisten muutaman päivän aikana Lumotassulla ei ollut tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta kuin Jänötuli ja se kuinka tuo voisikaan kiusata häntä kollista. Eihän hänen ja Jänötulen välillä ollut edes mitään! Se oli kaikki Lumotassun kuvitelmaa. Hän ja Jänötuli olivat vain ystäviä! Mitä väärää muka siinä oli?
“No entä sinä ja Hiutaletassu?” hän heitti takaisin veljelleen ja rohkaistuneena nähdessään kollin hämmentyneen katseen, hän jatkoi,
“Eikö sinunkin pitäisi alkaa harjoittelemaan kunnolla ja osoittaa Punalehdelle, että olet valmis saamaan soturinimesi? Koska kohta sinulla loppuu aika Hiutaletassun ollessa kohta jo valmis soturiseremoniaansa.”
Hän hieman kumartui veljeään kohden ja hymyili hieman,
“Joten veli, muista harjoitella kunnolla ja olla tunnollinen oppilas niin pääset nopeammin viettämään enemmän aikaa Hiutaletassusi kanssa sotureidenpesässä.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja loikki Jänötulen luokse, joka oli loikannut alas muiden onniteltavaksi.
“Hei Jänötuli!” Karviaistassu hihkaisi hieman normaalia ääntään kovempaa saaden tabbykuvioisen kollin kääntämään vain silmänräpäyksissä katseensa häneen. Kollin meripihkaiset silmät pulpahtelivat ilosta. Hän nopeutti askeliaan ja pian saapuikin vastanimetyn soturin luokse. Syvältä hänen rinnastaan kumpusi hiljaista kehräämistä, kun hän puski päällään hellästi kollin rintaa.
“Onnittelut, Jänötuli on kiva nimi”, hän kertoi hiljaa hymyillen saaden vanhemman kollinkin kehräämään hiljaisesti, mutta kuitenkin niin kovaa, että naarasoppilas pystyi kuulemaan sen selvästi. Nopeasti kuitenkin naarasoppilas tajusi kuinka lähellä hän olikaan soturia, joten hieman nolostuneena hän peruutti kauemmas tuosta ja nosti vihertävät silmänsä toista kohden.
“Anteeksi”, hän hymähti hiljaisesti. Jänötuli naurahti pehmeästi,
“Anteeksi mistä?”
“Anteeksi…”, laikukas naaras aloitti, kuitenkin jättäen lauseensa vain yhteen sanaan, kun pudisteli päätään ja huiskautti häntäänsä piittaamattoman oloisena,
“Unohda, ei se ollut mitään tärkeää.”
“Selvä?” Jänötuli hymähti hieman kulmakarvojaan kurtistaen, mutta kuitenkin hymyillen sillä hieman vinolla tavalla. Karviaistassu nyökäytti päätään tuolle, kun ei tiennyt miten muutenkaan hänen olisi pitänyt reagoida. Kiusallinen hiljaisuus oli nopeasti hiipinyt heidän välilleen saaden kaksikon katselemaan kaikkialle muualle kuin toisiinsa ja miettimään, mitä sanoa, jottei painostava hiljaisuus jatkuisi.
“Lähtisitkö sinä-”, oli Jänötuli alottamassa, mutta kollin lause kesketyi Sammalsateen huudahdukseen tulla luokseen. Vastanimetty soturi loi häneen pahoittelevan katseen ennen kuin kääntyi ympäri ja loikki mustaraidallisen kollin luokse. Karviaistassu kääntyi katsomaan kuinka kaksi kollia kävivät jonkinlaista keskustelua hetken aikaa ennen kuin Sammalsade huiskautti paksua häntäänsä kohti metsää saaden Jänötulen liikahtamaan eteenpäin. Yhdessä kollikaksikko tekivät tiensä kaislatunnelin läpi metsään.
“Eikö Jänötulen kannattaisi levätä tulevaa yövartiointia varten?” Karviaistassu mietti ääneen kiertäessään häntänsä etutassujensa ympärille jäädessään katselemaan kahden kissan poistumista leiristä.
“Täällä sinä vain murehdit Jänötulesta! Eikö Hunajavirta järjestä sinulle tarpeeksi harjoituksia, kun sinulla tuntuu jäävän niin paljon aikaa murehtia muiden perään?” Lumotassun ivallinen ääni luikerteli Karviaistassun korviin saaden naarasoppilaaan kääntämään katseensa luokseen tulleeseen kullanruskea laikukkaaseen veljeensä. Hän katseli kuinka Lumotassu istahti hänen vierelleen ja sitten kolli käänsikin meripihkaiset silmänsä häneen. Jänötuleen verrattuna, veljen silmät olivat hieman vaaleamman meripihkan sävyiset ja aina niin ivalliset tai muuten vain hohtivat sellaista kiusaajan tapaista ilkeyttä. Tiesihän Karvaistassu, ettei Lumotassu ollut millään tavalla ilkeä eikä tuo varmasti halunnut kenellekään mitään pahaa, mutta jos hän olisi tavannut Lumotassun ensimmäistä kertaa ja kolli olisi ollut hänelle ihan tuntematon, olisi hän varmasti olettanut tuon olevan ihan kauhea pesätoveri, joka kiusasi jokaista tielleen eksynyttä.
“No mikä sinulla on, kun noin hiljainen olet? Et sinä ainakaan äsken ollut noin hiljainen”, valkea kolli mutisi siristäessään silmiään,
“Eihän se Jänötuli sanonut mitään ilkeää sinulle? Jos sanoi, minä voin kyllä listiä sen karvapallon puolestasi.”
“Miksi hän olisi sanonut? Hei Lumotassu, oletko menettänyt järkesi?” Karviaistassu kysyi hieman pukahtaen. Hän tutkaili kollia hämmentyneenä. Miksi Lumotassun ensimmäinen arvaus hänen hiljaisuuteensa liittyen oli Jänötuli ja kollin sanat? Eihän Jänötuli ollut koskaan hänelle ilkeän oloinen, ja jos olisi ollut, olisi hän sanonut kollille vastaan. Tai no, ehkei hän olisi sanonut tuolle mitään vaan jättänyt tuon omaan arvoonsa ja pitänyt etäisyyttään tuohon… Tai sitten kertonut suoraan Lumotassulle.
“Minä vain yritin arvata”, Lumotassu hymähti kohauttaessaan olkapäitään. Karvaistassu huokaisi syvään ja pudisteli päätään veljelleen. Ihan hiirenaivo koko kissa.

Tänään olisi kokoontuminen ja minä pääsisin mukaan. Olen todella innoissani ensimmäisestä kokoontumisesta.
// Illalla//
Kokoontumiseen lähtijät tulkaa tänne. Kuului Aaltotähden ääni sisäänkäynniltä. Saavuin viimeisenä paikalle ja lähdimme siitä kohti Neljän virran tammea. Kun olimme siellä paikalle olivat tulleet meidän lisäksi jo Nummiklaani ja Kuutamoklaani. Huomasin kun muut Vuoristoklaanilaiset olivat menneet vaihtamaan kuulumisia muiden kissojen kanssa. Vaaleanruskea kolli jolla on siniset silmät asteli minun luokseni.
- Kuka sinä olet? Kysyin vaaleanruskealta kollilta.
- Olen Karsitassu. Hän vastasi kysymykseeni. Kuka sinä olet? Hän kysyi minulta.
- Olen Hiutaletassu Vuoristoklaanista. Vastasin. Mistä klaanista sinä olet? Kysyin
- Olen Nummiklaanista. Hän vastasi.
Aaltotähti oli ilmoittanut kokoontumisen alkaneeksi kun kuutamoklaani oli saapunut paikalle.
- Aloita sinä Sulkatähti. Hän naukaisi Nummiklaanin päällikölle. Sulkatähti nyökkäsi kiitokseksi, astui eteen ja aloitti.
- Nummiklaanista vanhin klaaninvanhin Usvakarva on kadonnut. Hänen viimeisimmät hajujälkensä johtivat reviirillä virtaavan joen rannalle.
Sulkatähti astui taakse ja Ututähti astui eteen ja aloitti puhumaan
-Puroklaanin alueelta kuultu vertahyytävä kirkaisu, mutta huutajaa ei olla löydetty. Tiikerikuu löydettiin tapettuna yö vartionsa jälkeen, tekijä ollut luultavammin erakko tuntemattoman hajujäljen takia. Mikä ruumiin läheltä löytyi. Meillä on myös kolme uutta soturia Punaliekki, Jänötuli ja Ruusulaulu ja lisäksi Hallapentu on puroklaanin nuorin jäsen. Ututähti antoi klaanien hetken aikaa hurrata kunnes astui taakse ja antoi tilaa Aaltotähdelle. Aaltotähti astui eteen ja alkoi puhumaan.
- Vuoristoklaanin alueella kuljeksii tuntematon erakko, ketä ei olla vielä saatu kiinni. Meillä on myös yksi uusi soturi nimittäin Piikkisammal. Aaltotähti antoi klaanien hetken aikaa hurrata ja astui taakse ja antoi tilaa Varistähdelle joka astui eteen ja alkoi puhumaan.
- Kuutamoklaanin alueella useampi tuntematon erakko joita ei olla vielä saatu kiinni. Kun kokoontuminen oli ohi hyvästelimme toiset klaanit ja lähdimme kohti leiriä. Kun saavuimme perille leiriin menin oppilaiden pesään ja aloin nukkua.

Piti autta saamaan pennut pois. En oikeastaan pystynyt. Olisin halunnut kiljua Tivasliljan paikalle mutten enää voinut. Myrsky oli pahimpia lehtisateen myrskyjä. Satoi kyllä kokoajan mutta myrsky oli liikaa. Salaman ääntä ei sentään ollut vielä kuulunut. Taistelin pitäen pennut, itseni, Summerin ja Lampisydämmen hengissä. Tai no lähinnä pennut ja Summerin. Eivät he sinänsä olleet tärkeitä, mutta halusin nähdä miltä pennut näyttäisitvät. -Hyvä Summer, jaksat kyllä, Lampisydän kannusti vieressäni. En ollut varma jaksaisinko minä jos olisin tuossa tilassa mutta tajusin etten tulisi olemaan. Salaman jyrähdyksen aikaan, pieni pentu putkahti viimein ulos. Summer huoahti mutta alkoi huohottaa taas pian. Toinen salama jyrähti. Samassa sain idean. -Summer, yritä saada loput pennut ulos aina kun salama on jyrähtänyt, ilmoitin ideani. Summer huohotti ja nyökkäsi. Annoin hänelle kepin samalla kun ohjeistin Lampisydäntä. Kirveliä oli vieressäni. Lampisydän piti pentua lämpimänä toisella puolellani. Oli myös purasruohoa lisäämään maidon tuloa. Pentuja tulisi vielä lisää ehkä sellaiset kolme kappaletta. Salama jyrähti taas ja autoin Summeria jo tottuneesti ponnistamaan toisen pennun. Summer päästi huokauksen ulos. Lampisydän antoi toisen pennun Kuutamotassulle joka oli lupautunut auttamaan. Loput kaksi pentua syntyväitkin sitten heti perään ja Kuutamotassu laski ensimmäisen pennun emonsa viereen. Kun olin tarkastanut kaikki pennut, ne makasivat emonsa vieressä juoden maitoa. Lampisydän katseli valkoista pentua erityisesti. -Summer, menemme juttelemaan, Kuutamotassu, hae minut jos jotain tapahtuu, sanoin molemmille ja vein Lampisydämmen pensaan taakse.
Heti kun olimme piilossa, painauduin kollia vasten. -Lampisydän? Oletko jo tappanut ne kissat? supatin kollille.
-T-toki olen, Lampisydän kuiskasi takaisin epäröiden. -Se oli aika helppoa, hän jatkoi sitten.
-Hyvä, kuitenkin, lähetättekö oikeasti kaksi pentua Vuoristoklaaniin, kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen. Taas tuli hiljaista.
-Kyllä lähetämme, sinä olet turvallinen vaihtoehto, Lampi sydän vastasi pienen tauon jälkeen, kiusoitellen. Painauduin hymyillen häntä vasten ja sitten lähdimme erillämme takaisin.

-Tuo joka on jo avannut silmänsä saa olla Jokipentu. Hänellä on ihan joen väriset silmät, Summer mutisi melkein itsekseen uupuneena. Olin käynyt välissä leirissä, mutta nyt kaikki oli hyvin. He olivat jo nimenneet pennut ja pian olisi aika lähteä viemään niitä. Pieni valkoinen sinisilmäinen sokea pentu on Jokipentu. Salaman aikaan syntynyt tummanharmaa pentu meripihkan värisillä silmillä sai nimekseen Salamapentu. He nimesivät kauniin valkoturkkisen sulavalinjaisen pennun Kaunopennuksi. Viimeinen pentu on sitten Surupentu. Surupennulla, mielestäni pennuista kiinnostavimmilla oli valkoinen turkki, ja hän näytti hieman Jokipennulta. Surupennun toinen silmä on sokea ja pennun onkin melkein yhtä vaikea oppia tekemään asioita, kuin Jokipennullakin. Normaalit pennut lähetettiin suoraan Vuoristoklaaniin, mutta Lampisydämmen ja Summerin mielestä Jokipennun koti olisi Puroklaanissa ja Surupentu on kuulemma synnynnäinen Kuutamoklaanilainen. Minun olisi helpompi viedä Salamapentu ja Kaunopentu Vuoristoklaaniin, koska he olivat kovia juoksemaan. Salamapennulla oli taistelian luonne, ja koska olin auttanut paria synnytyksessä, hänen klaaninsa saisi nauttia kunnon taisteliasta. -Aika lähteä, kuulutin. Talutin pennut pois pienestä leiristä. Kaunopentu katseli silmät suurina ympärilleen. Pennun kuono värisi. -Miksi luonto on syntynyt, kuka on sen emo, pentu esitti yhtäkkia idioottimaisen kysymyksen. -En tiedä, mutta kerron teille nyt kaiken soturilaista, mutisin.


Aaltotähden reaktio oli odotattattevissa, mutta nopeasti päällikkö lämpeni pennuille. He muuttivan pentutarhaan ja saivat muilta kunigattarilta maitoa. Katselin usein parantajan pesältä käsin miten pennut leikkivät ja telmivät leirissä.


// Saimpahan nyt tän kirjotettua. Oli kivaa kyllä, aika pitkä tarina itelleni kirjottaa tällänen. Läksytki pitais tehä :D

Olin vieläkin poissa leiristä. Huomasin juuri silloin, että kokoontuminen alkaisi juuri kohta. Halusin niin kovasti kuulla kokoontumisen että menin kohti neljän virran tammea. Huomasin Ututähden hajujäljen ja lähdin seuraamaan sitä. Saavuin pian aukelle jonne oli kerääntynyt kissoja. Kissat puhelivat toisilleen ja pian huomasin Ututähden jossain korkealla. Hän oli aloittelemassa mutta Aaltotähti keskeytti tylysti.-Jospa sinä Sulkatähti aloitaisit tänään, hän ilmoitti supertylysti. Sulkatähti astui eteen ja aloitti: -Nummiklaani voi hyvin, mutta Usvakarva on kadonnut, viimeiset hajuhavainnot ovat reviirillä virtaanvan joen varrella. Siinä taisi olla kaikki sanomisen arvoinen. Ututähti astui eteen ja vilkaisi Aaltotähteä kysyvästi. Kolli nyökkäsi ja Ututähti astui ihan eteen.
-Puroklaanissa taistelun jälkeinen haavojen parantelu ja toipuminen on vihdoin lopetettu ja Puroklaani on taas voimissaan. Puroklaanin alueella on kuultu vertähyytävä kirkaisu, äänen päästäjää ei ole löydetty. Tiikerikuu ja hänen kumppaninsa ovat kuolleet. He kuolivat luultavasti syynä verenhukka, yövartion aikana. Erakko on tappanut heifät, läheltä löytyneen hajujäljen perusteella. Jälki johti Kuutamoklaanin reviirille päin. Olemme kuitenkin saaneet uusia sotureita ja uuden jäsenen klaaniimme. Punaliekki, Jänötuli sekä Ruusulaulu ovat saaneet soturinimensä. Hallapentu on uusin jäsen, Ututähti päätti pitkän puheensa ja antoi kissoille aikaa hurrata. Sillävälin Aaltotähti astui eteen, peittäen Varistähden taakseen. Olin arvaillut kaikki paitsi Ututähden mutta Kielopuron kertoman mukaan olin arvannut oikein. -Alueellamme kuljeskelee tuntematon erakko, emmekä ole saaneet häntä kiinni. Kiitämme kuitenkin Tähtiklaania siitä että Tuhkatassu ja Opaalitassu huomasivat hajun ja osasivat varoittaa siitä. Piikkisammal on Vuoristoklaanin uusin soturi, Aaltotähti sanoi silmäillen klaaneja. Hän antoi heille aikaa hurrata ja sitten astui taaksepäin päästäen Varistähden eteensä. Varistähti selitti nopeasti tilanteen ja sitten kokoontuminen oli ohi. Hallapentu huomasi olevansa väsynyt. Halusom jonkun kantamaan minut kotiin. Niimpä menin sitten aukealle ja sanoin: -Haluan kyytiin. Ututähti oli vihainen mutta empä siitä välittänyt.

//Mun erikoisalaa on kielletyt suhteent joten pian Hallapentu saa tutustua uusiin tuttavuuksiin.

Naaraan kehräys oli pehmeä. Painauduin vasten kissan kylkeä ja inahdin pienesti. Missä olivat kaikki tutut hajut ja äänet?
-Ei hätää, olet turvassa, tuo rauhoitteli ja kietaisi häntänsä ympärilleni.
Kissan turkki oli ihanan pehmeä ja lämmin, painoin pääni tämän hännän päälle ja haukottelin pienesti.
-Väsyttääkö? Voit nukkua siinä, naaraas kehräsi lempeästi.
Kissan lämmin hengitys tuntui korvaani vasten saaden minut värähtämään pienesti. Suljin silmäni hitaasti ja hymyilin.

Heräsin hellään töytäisyyn lavassani. Ynähdin ja käänsin kylkeäni painautuen tiukemmin vasten lämmintä turkkia. Töytäisy tuntui uudelleen. Väräytin toista korvaani ja kohotin päätäni hieman.
-Nuku vielä pienokainen, uninen ääni hyrisi.
Pääni nuokahti takaisin pedille.
-Hmm’mh, mumisin ja kietaisin häntäni kuonon päälle.
Tunsin kuinka kissa veti minua varovasti lähemmäs kylkeään ja painoi sitten päänsä.
Tuo asetteli hetken itseään paremmin ja rentoutui sitten. Huo’ahdin tyytyväisenä. Kehoni muuttui raskaammaksi ja raskaammaksi, lopulta saaden vajoamaan minut uneen.

Viereeni painautuneena oli kaksi pientä kehoa, tunsin molempien sydämensykkeen vaimeana rintaani ja selkääni vasten. Kohotin vaivalloisesti päätäni ja nuuhkaisin ilmaa, haisi erikoiselta. En ollut aiemmin sisäistänyt tuoksua, joka kissoista leijaili, se oli hieman erikoinen, mutta siedettävä.
Joku kohottautui ylös vieressäni, ja haukotteli.
-Heippa! Mikä on nimesi? Tuo huudahti.
Korvani luimistuivat toisen kovan äänen takia, mutta yritin silti hymyillä pienesti.
-Jokipentu, siksi minua kutsuttiin, mumisin huultani puraisten.
Jännityksen tunne tuntui ikävänä kouraisuna mahani pohjassa kun kissa ei vastannutkaan, pitikö tuo minua outona?
-Aha, kiva nimi! Minun nimeni on Hallapentu! Pystyin erottamaan ylpeyden vivahduksen toisen äänessä tuon lausuessa nimensä.
#Kokoa itsesi!# Patistelin itseäni päässäni, minun piti olla rohkea! Korjasin ryhtiäni hieman ja nyökäytin ponnekkaasti päätäni.
-Ihan okei nimi, totesin tekopirteästi.
Toinen oli taas hiljaa hetken, tunsin tuon tuijotuksen jämähtäneen kavoihini.
-Oletko sokea? Hallapentu kysyi suoraan, epäilemättä.
Kumpa voisin olla enemmän tuon kaltainen. Mutta ei, ryhtini lysähti taas.
-J-joo-? Sopersin kääntäen pääni toiseen suuntaan.
Hallapentu tuntui miettivän jotain, sillä hiljaisuus laskeutui taas välillemme.
-Ei se haittaa! Minä voin auttaa sinua! Osaan tosi hyvin kertoa kaikenlaista leiristä! Kissa alkoi yhtäkkiä hehkuttamaan.
Hätkähdin, mutta nyökäytin hetken päästä taas hieman päätäni.
-Mmm’m, mumisin myöntävästi.
Vieressäni kahahti jokin, käänsin päätäni äänen suuntaan karvat pörhistyen. Peruutin muutaman askeleen taaksepäin, mitä jos joku hyökkää?
-Ihan rauhassa, minä se vain, rauhoitteli sama ääni, jonka olin kuullut ennen nukahtamistani.
Tasoitin karvani ja huokaisin sisäisesti helpotuksesta, kun kyse ei ollutkaan hyökkäyksestä. Hallapentu vieressäni kuului mumisevan jotain itsekseen, joten päätin jättää tämän rauhaan.
Köpöttelin takaisin ison kissan luokse, ja väläytin tuolle hammashymyni.
-Mikä sinun nimi on? Kysyin suutani mutristaen.
Kissa naurahti ja ilmeisesti vaihtoi asentoa, sillä tuon makuualunen kahisi taas.
-Kielopuro on nimeni, Hallapennun oletkin jo tavannut, Monnipentu nukkuu vielä, Kielopuroksi itseään tituuleerannut kissa selitti.
Nyökytin ja istahdin paikalleni, kieraisten häntäni käpälieni yli. Käpäläni aristivat hieman huonossa asenossa nukutun yön takia, mutta en halunnut valittaa pikkuaisoista.
Vaivuin taas unelmiini.
Kuvittelin, että jonain päivänä pystyisin vielä näkemään maailman samalla tavalla kuin muut. En edes ymmärtänyt mitään mistään ja silti minua pelotti.
Mitä jos minut tuomittaisiin ulkonäköni tai luonteeni perusteella? Ajatuksia tulvi mieleeni ensimmäisen jälkeen yhä enemmän ja enemmän. Ja sitä mukaa pelko sisälläni kasvoi taas hiukan.
Puraisin huultani yrittäen pidätellä kyyneliä, jotka polttelivat ilkeästi silmäkulmassani. Lysähdin maahan ja painoin käpäläni pääni päälle yrittäen tukahduttaa ajatukseni hiekkaan.
-Jokipentu! Kielopuron hätääntynyt huudahdus kaikui kaukaisena korvissani.
Sitten kaikki pimeni, vielä pimeämmäksi kuin ennestään.

Heräsin vahvaan hajujen aaltoon, joka kirveli silmiäni. Nyrpistin nenääni ja suljin silmäni tiukasti kiinni, jos tämä oli myrkytys, niin minua he eivät saisi!
Höristin korviani kun kuulin vaimeaa keskustelua viereltäni. Kissojen äänet olivat niin hiljaiset, että niitä oli vaikea kuulla.
-Paraneeko hän? Kielopuron ääni kysyi, sitten kuului pientä töminää kun naaras ilmeisesti ramppasi pientä ympyrää.
Kuului raskas huokaisu.
-Kyllä, pikkuisella on varmasti vain vieroitusoireita, hän pärjää, toinen selvästi erillainen ääni selitti lempeästi.
Kielopuron suunnalta kuuluva töminä lakkasi.
-Entä yrtit? Voisivatko ne rauhoittaa häntä? Kielopuro uteli yhä hiljaisella äänellä.
Sitten ei enää kuulunut muuta kuin käpälänaskeleet, jotka lähtivät kauemmas minusta.
-Katsotaan…luulisin, että kissanminttu voisi auttaa häntä tottumaan tähän, toinen kissa totesi.
Höristin taas korviani kuullessani pientä kahinaa ja epämääräistä muminaa.
Sitten käpälänaskeleet palasivat takaisin luokseni, tällä kertaa ne pysähtyivät ihan viereeni.
Päätin pistää shown käyntiin. Avasin silmäni liioitellun hitaasti ja annoin haukotuksen soljua suupieliltäni.
-Missä olen? Sopersin kohottautuen istumaan korvat luimistuen.
Viereltäni kuului naurahdus.
-Olet minun, eli Yöturkin ja oppilaani Kylmähämärän pesässä. Lyhyemmin sanottuna parantajan pesässä, Yöturkki selitti.
Nyökytin vaisusti päätäni ja siristin silmiäni hiukan.
-Mitä parantajat tekevät? Kysyin vilpittömän uteliaana.
Yöturkki hymähti, ja istahti ilmeisesti aloilleen maahan, sillä kuulin pienen tömähdyksen.
-Parantajat auttavat ja hoitavat sairaita kissoja, jotka tarvitsevat apua. He ovat yhtä tärkeä osa klaania kuin päälikkökin, sillä he pitävät soturit, oppilaat ja pennut samalla tavalla terässä kuin johtajalta saamansa kannustus, parantaja luennoi, pystyin kuulemaan ylpeyden tuon äänestä.
Minulla oli silti vielä niin paljon kysymyksiä, mutta suostuisiko kissa vastaamaan niihin? Ei auttanut kuin kokeilla.
Kietaisin häntäni jalkojeni ympäri.
-Voiko jompi kumpi teistä kertoa minulle mikä tämä paikka on, niinkuin tämä iso paikka kun täällä on kerta moniakin pesiä, eikä vain se yksi? Ja miltä täällä näyttää? Mistä voin löytää kaiken? Utelin päätäni kallistaen.
Arvelin, että Kielopuro ja Yöturkki vilkaisivat toisiinsa hämmentyneinä.
-Noo’o, pitäähän pennulle selittää miten tämä systeemi toimii, Yöturkki huokaisi lopulta.
Kielopuro puhahti, ja istahti ilmeisesti hänkin aloilleen lattialle. Jossain kahisi taas, käänsin katseeni äänen suuntaan.
-Tuossa Jokipentu, on meidän päälikkömme, Ututähti, Yöturkki maukui kunnioittavasti.
Nyökytin päätäni huomauttamatta, että en pystynyt näkemään mitään, sillä oletin, että Yöturkki saattaisi loukkaantua.
-Ja tässä on ilmeisesti uusin tulokkaamme, Jokipentu? Ututähti kysyi ystävällisesti ja tassutti peremmälle pesään.
-Mm’m, mumisin ja nyökäytin päätäni pienesti.

//Sori muuten, tavallaan skippasin sen kohdan jossa Opaali vie nää tuonne klaaneihin

Mustakynsi ja Lehmusvarjo palasivat sotureiden pesään yövartiostaan Nummipyörteen ja muutaman muun soturin herättyä ja soturitar pöyhi makuualustansa mukavaksi ennen kuin asettui sen päälle. Hän piti yövartiosta, sen lisäksi että toinen vartiossa oleva istui leirin toisella puolella, naaras sai olla aivan yksin ajatustensa kanssa ja suunnitella rauhassa tulevaisuuttaan. Hän ei uskonut, että kukaan enää keksisi mustaturkkisen kissan tappaneen Tammiturkkia, joten seuraavaa Kuutamoklaanin mainetta kasaan polkevaa kissaa odottaisi samankaltainen kohtalo. Mutta kenet hän ottaisi seuraavaksi uhrikseen? Mustakynsi puuskahti ja sulki silmänsä. Hän voisi ajatella asiaa myöhemmin.

***

"Jos yksikin teistä kertoo tilanteestamme jotakin muille klaaneille, kynsin hänet itse! Ilman armoa!" Ukkostähti rähisi kokoontumispartiomme edestä. Olimme pysähtyneet hieman ennen kukkulaa, mitä pitkin laskeutuisimme Neljän virran tammen takana olevan lammen toiselle puolelle. Väräytin viiksiäni peittääkseni hymyni. Jos Puukynsi toimisi suunnitelmansa mukaan, muut klaanit olisivat hyvinkin perillä Kuutamoklaanin lähiaikaisista tapahtumista.
"Hermostuttaako sinua?" Vieressäni koko matkan juossut Ruskohaukka kysyi kiusoitteleva sävy äänessään. Käänsin päätäni katsoakseni kokeneen soturin vihreitä silmiä ja puhahdin.
"Tämä ei ole ensimmäinen kokoontumiseni, tiedän kyllä miten tammella toimitaan", naukaisin silmiäni pyöritellen ja lähtiessämme taas liikkeelle, sipaisin hännänpäälläni Ruskohaukan poskea. Kyllä minäkin osasin olla kiusoitteleva. Ja asia mikä minua hermostutti ei todellakaan liittynyt kokoontumiseen vaan siihen oliko Kyyhammas pentuineen jos päässyt pois leiristä. Ukkostähti ja Aurinkomyrsky olivat halunneet jättää enemmän kissoja leiriä vartioimaan Puukynnen hyökkäyksen varalta, joten leiristä ääneti lähteminen tulisi olemaan hankalaa. Purin huultani ja toivoin heidän onnistuvan.
Saavuttuamme aukiolle rupesivat muut klaanit heti kuiskimaan. Olimme tietenkin tulleet viimeisinä, joten saapumisemme kyllä huomattiin. Ja samalla huomattiin se, ettei meitä ollut yhtä paljoa kuin normaalisti. En tosiaankaan haluaisi joutua kenenkään loputtomien kyselyiden uhriksi, joten kipitin istumaan aukion laidalle, sivummalle muista. Täältä myös näkisin selvästi, kun Puukynsi saapuisi. Yllätyksekseni en saanutkaan olla yksin vaan Ruskohaukka saapui luokseni ja istahti viereeni niin, että takajalkamme koskettivat toisiaan.
"Sanot tietäväsi miten tammella toimitaan, mutta et kuitenkaan mene seurustelemaan muiden kanjonin klaanikissojen kanssa?" Kokeneempi soturi kysyi lempeällä äänensävyllä. Väräytin korviani ja siirryin inasen kauemmaksi tuosta. Eihän kolli nyt saisi luulla, että seuraani olisi näin helppo lyöttäytyä. Muutenkin minun olisi keskityttävä Puukynnen saapumiseen eli Ruskohaukka saisi painua takaisin sinne mistä tulikin. En kuitenkaan kerennyt vastaamaan kokeneelle soturille, kun tammen oksalta kuului kovaääninen naukaisu. Kokoontuminen alkaisi. Vuoristoklaanin päällikkö Tammitähti toivotti kaikki tervetulleeksi ja selitti kokoontumisyön säännöt paikallaolijoille. Kuuntelin naaraan selityksiä vain puolella korvalla, sillä keskittymiseni oli tiiviisti aukiota ympäröivien puiden varjoissa. Näinkö niiden lomassa liikehdintää?
Tammitähti oli juuri selittämässä Vuoristoklaanin kuulumisia, kun aukion toiselta laidalta kuului mouraisu. Kaikkien paikallaolijoiden päät kääntyivät huutajan suuntaan ja aukio täyttyi solvaavista sähähdyksistä ja huudahduksista. Puukynsi oli selvästi toiminut suunnitelmansa mukaan ja käynyt vierailemassa muissakin klaaneissa. Tunsin vetäväni syvään henkeä nähdessäni Puukynnen ja Kyyhampaan astelevan itsevarmoin askelin aukiolle puiden varjoista. Kuningatar oli siis pentuineen päässyt ulos leiristä. Onneksi.
"Petturi!
"Senkin ketunläjä!"
"Revin sinulta korvat päästä!" Solvaavia huutoja kuului kaikkialta, jopa tammen juurelta ja sen oksilta missä päälliköt ja varapäälliköt istuivat. Puukynnen näkeminen selvästi nostatti kaikissa paikallaolijoissa kovia tunteita.
"Miten hän oikein kehtaa tulla tänne, vielä täysikuun aikaan?" Ruskohaukka murisi vieressäni niskaturkki taivasta kohti. Käänsin katseeni häneen ja tunsin sydämessäni pienen vihlaisun. Kokeneesta soturista ei ikinä tulisi Puukynnen seuraajaa, joten tuon vallatessa koko kanjonin, ei kolli selviäisi hengissä. Sääli. En ehkä tohtinut sitä myöntää, mutta tuon itsekkään hiirenaivon seura oli joskus ihan mukavaa.
"Puukynsi, sinut on erotettu klaanistasi, miten julkeat tulla tänne?! Ja sinä myös Kyyhammas? Olisi pitänyt arvata! Katsokin ettet jalallasi enää astukkaan rajojemme sisäpuolelle tai pieksemme sinut!" Ukkostähti jyrisi tammen oksalta ja näytti siltä, että olisi valmis syöksymään sieltä kissakaksikon kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Muutkin päälliköt selvästi näyttivät ärsyyntyneiltä, mutta pysyivät vielä turkeissaan.
"Pyydän hiljaisuutta! Eikö täysikuun aikaan vallitsekin aselepo? Mitäköhän Tähtiklaaninne olisi mieltä siitä, että kävisitte kimppuumme?" Puukynsi maukui, silmäillen vuorotellen aukiolla olevia kissoja ohittaessaan nuo. Yleisöstä kuului epäilevää muminaa, mutta suurin osa ei perääntynyt kollin uhitellessa Tähtiklaanin vihasta.
"Ei meidän tarvitse kimppuunne käydä. Kai sinäkin sen tajuat, että teitä on kaksi ja meillä on neljän eri klaanin kokoontumispartiot? Pystymme ajaman teidät pois yhdessä hujauksessa", Tammitähti vastasi ja viittoi hännällään leiriaukeaa. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni. Kuinka typeränä he oikein pitivät Puukynttä, saapua nyt tänne ilman tukijoukkoja?
"Voi Tammitähti, emme me kaksin tänne tulleet - Tämä aukio on piiritetty. Jos yksikin teistä ottaa vielä yhdenkin uhkaavan askeleen meitä kohti, joukkoni tulevat tappamaan jokaisen tähän kokoontumiseen osallistuneen!" Puukynsi naukui ja kääntyi puhumaan loput lauseestaan kissajoukolle. Yleisössä kohtahti ja kissat alkoivat hätääntyneinä katselemaan ympärilleen ja etsimään aukiota suojelevien puiden varjoista piirittäjiään. Annoin omankin katseeni käydä aukion laidoilla ja näin kymmenien kissojen astelevan esiin puiden varjoista. Suurin osa heistä oli entisiä kuutamoklaanilaisia jotka olivat lähteneet Puukynnen mukaan, osaa en ollut ikinä nähnytkään eli varmasti erakkoja ja kulkukissoja. Joukosta löytyi myös yllättävän paljon puroklaanilaisia, tunnistin joukosta myös muutaman nummiklaanilaisen ja vuoristoklaanilaisenkin. Tunsin lämpimän tunteen kasvavan rinnassani. Entinen mestarini oli pystynyt keräämään ympärilleen yli klaanillisen verran kissoja ja kuvitelmat kanjonin valtaamisesta alkoivat tuntumaan tosilta. Ei enää kauaa, niin koko kanjoni olisi meidän. Puukynsi teki tiensä tammen juurelle ja ketterästi loikkasi sen matalimmalle oksalle, välittämästä sättivistä huudoista. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt uhittelua enempää elettä tuon tai Kyyhampaan, joka istahti muiden varapäälliköiden lähelle, kimppuun käymiselle. Uhkaus oli mennyt perille.
"Hyvät kanjonin kissat! Minä, Puutähti, Luuklaanin päällikkö haluaisin ilmoittaa teille koko tulevaisuuttamme koskevan asian. Luuklaani aikoo ottaa koko kanjonin haltuunsa tavalla tai toisella. Neljäsosakuun päästä tällä aukealla tulemme rauhaomaisessa mielessä vaatimaan päälliköitänne luopumaan johtajan asemistaan ja lupaamaan uskollisuuttaan minulle. Kaikki jotka vastustelevat tullaan tappamaan. Jos joku klaani ei paikalle saavu, alamme valtaamaan klaaneja yksitellen, kunnes kaikki ovat hallussamme. Me olemme valmiita toimimaan rauhan merkeissä, mutta jos te haluatte taistella, me taistelemme ja tapamme joka ikisen teistä!" Puutähti ulvoi ja aukion laidalla seisovien kissojen suista kuului kannattavia maukaisuja. En meinannut pysyä nahoissani, entisestä mestaristani oli viimeinkin tullut Luuklaanin päällikkö Puutähti, pian koko kanjonin hallitsija!

***

Mustakynsi heräsi kuullessaa kiljaisun leiriaukealta. Hän oli vielä tokkurainen ja hämmentynyt juuri näkemästään unesta, mutta silti ryntäsi ulos sotureiden pesästä katsomaan mitä aukealla tapahtui. Kauhukseen soturitar sai huomata, että täysikasvuinen kotka oli repinyt tiensä kuusipuiden latvojen läpi leiriaukealle ja napannut kynsiinsä yhden Vääräsydämen ja Mustalammen vastasyntyneistä pennuista! Mustakynsi ei tiennyt pennun nimeä, mutta aavisteli sen olevan pentueen vanhin eli Yöpentu. Koko klaani oli jo saapunut paikalle ja he yrittivät epätoivoisesti sähistä ja maukua kotkan perään, mutta he olivat liian myöhässä. Kukaan ei enää ylettänyt saamaan otetta kaksikosta. Sitten Varistähti ilmestyi pesästään ja nopealla loikalla hyppäsi ensin Suurkiven päälle ja siitä ponnisti itsensä kotkan kimppuun. Täysikokoisen kissan paino sai linnun hämmentymään ja pudottamaan korkeuttaan, milloin kissat pääsivät hyppäämällä tarraamaan kotkan jalkoihin kiinni. Mustakynsi seurasi tilannetta aloillaan sotureiden pesän vierestä ja katsoi ilmeettömänä kuinka Nummipyörre ja Pilvipyrstö putosivat maahan saadessaan revittyä Yöpennun kotkan kynsistä. Kotkan saadessa kyntensä vapaaksi tarrasi se kiinni Varistähteen ja pudotti tuon alas, lentäen sen jälkeen takaisin taivaalle. Koko klaani ympäröi linnun kimpusta pudonneita kissoja ja noita kannettiin parantajan pesälle. Mustakynsi istui aloillaan ja saadessaan ajatuksensa selviksi, hän alkoi muistelemaan unta minkä oli nähnyt. Soturitar oli jo luullut pääsevänsä eroon näistä oudoista unista sillä hän ei ollut nähnyt niitä hetkeen, mutta ilmeisesti ne palasivat nyt takaisin piinaamaan naarasta. Hän tiesi unien sijoittuvan menneisyyteen, sillä Ukkostähti oli legenda koko kanjonissa, mielipuolinen päällikkö joka oli johtanut Kuutamoklaania muutamaa päällikköä ennen kuin Varistähti astui valtaan. Mustakynsi oli myöskin nähnyt Nummipyörteen sekä Pilvipyrstön oppilaina, joten unet eivät voineet sijoittua kauaskaan menneisyyteen. Varsinkin jos Luuklaanikin oli jo olemassa. Mutta se mikä häntä eniten mietitytti oli se, että kenen näkökulmasta soturitar oikein läpikävi näitä unia? Selvästi jonkun Kuutamoklaanissa olleen naaraan, jolla oli läheiset välit Luuklaanin perustajiin. Hän oli kyllä kuullut naaraan nimen, muttei ollut uskonut sitä, kertonut itselleen, että oli vain kuullut väärin. Ei olisi mitenkään mahdollista, että niin lyhyen aikavälin sisällä olisi muka ollut kaksi samannimistä kissaa... Mustakynsi käänsi katseensa päällikön pesälle, mihin Varistähti oltiin viety ja siristi silmiään. Olisko päällikkö muka oikeasti tarkoituksella nimennyt hänet Mustakynneksi, samannimiseksi kuutamoklaanilaisnaaraaksi joka hänen unissaan toimi kissana kenen silmien läpi hän näki unimaailmansa? Soturitar kaivoi kyntensä leirin havuneulapohjaan ja puuskahti tympääntyneenä. Oltiinko hänet todellakin nimitetty klaaninsa pettäneen kissan mukaan? Arvostus Varistähteä kohtaan katosi sillä samalla hetkellä Mustakynnen mielestä, eikä hän yhtään ihmetellyt kuinka helppoa oli ollut päästää irti arvostuksen tunteesta entistä mestariaan kohtaan. Olihan hän selvästi unessaan Puutähden ilmestymisestä tuntenut enemmän kuin Varistähden pudotessa kotkan selästä alas.
"Nuo kirotut kotkat. Selvästi vuoristosta on riista loppunut jos ne ovat levittäytyneet tänne asti jo", Lehmusvarjo naukui astellesaan Mustakynnen viereen, havahduttaen soturittaren ajatuksistaan. Hän mumisi olevansa samaa mieltä ja kohotti katseensa taivaalle. Lehtikato läheni, eivätkä klaanikissat olleet ainoita petoeläimiä jotka joutuivat nyt kunnolla etsimään ruokaansa.
"Näin ei saisi tapahtua uudestaan tai meillä ei kohta enää ole pentuja", naaras kommentoi ja kääntyi katsomaan soturia.
"Pidetäänkö yhteiset taisteluharjoitukset? Yritettäisiin saada oppilaamme sotureiksi seuraavaan kokoontumiseen mennessä niin on sekin piina sitten ohi."

Mustakynsi tallusti muun kokoontumispartion mukana ja välillä astuessaan tunsi kipua vasemman lapansa kohdalla. Taisteluharjotuksissa Hiljaisuustassu oli tömähtänyt niin lujaa soturittaren lapaa vasten, että se oli varmaan hetkeksi mennyt sijoiltaan. Mutta tämähän vain kertoi oppilaan vahventumisesta. Onneksi he eivät liikkuneet nopeaan tahtiin, sillä Varistähti oli saanut kotkan kynsistä niin syvän haavan takajalkaansa, että hyvä jos sai pidettyä painoa sillä. Leirissä liikkui huhu, että päällikkö oli menettänyt yhden elämistään, sillä kynsi oli kuulemma osunut valtimoon ja verenvuoto oli ollut loppumaton. Mustakynttä arvelutti, että pääsisikö kolli ehjin nahoin tammen oksalle. Mutta kyse oli Kuutamoklaanin päällikköstä joka omasi hyvät kiipeilytaidot, olihan tuo opettanut soturittarenkin kiipeilemään erinomaisesti puissa. Kai hän pystyisi varomaan takajalkaansa kiivetessään.
Mustakynnen yllätykseksi vain Nummiklaani oli paikalla aukiolla heidän sinne saavuttua. Soturitar seurasi vierestä kuinka kuutamoklaanilaiset sulautuivat nummiklaanilaisten joukkoon ja alkoivat vaihtaa kuulumisia. Varistähti ja Nummipyörre olivat Sulkatähden ja Lehvähampaan seurassa, klaaninvanhimmat menivät makoilemaan juurakon lähelle ja Hämyviiksi ja Keltasydän olivat heti äänessä tämänpäiväisestä, miten olivat miltei menettäneet vanhimman lapsenlapsensa. Sammalpuro ja Kotkakanjoni juttelivat hyväntuulisina nummiklaanilaisparille ja heidän suunnaltaan kuului yhtenään äänekästä naurua ja yllättyneitä henkäyksiä. Mustakynsi jäi itsekseen oleskelemaan taka-alalle, pitäen silmällä aukion reunalla kasvavia varjoja. Vaikka hän olikin vain nähnyt unta kissoista puiden varjoissa, miksi hänestä tuntui siltä kuin kymmenet silmäparit tuijottaisivat häntä puiden varjojen seasta?