Aamulla herätessään paljon ennen muuta klaania, kiitos Myrskytuulen ja aikaisen ja pitkään kestävän harjoittelutuokion, Tuhkatassu hyvästeli Pikkutassun sekä Kurkitassun, jotka olivat nukkuneet molemmat yhdessä kasassa sisarensa päällä. Kaksi oppilasta mumisivat jotakin ja jatkoivat hullunkurisissa asennoissa nukkumistaan. Vuoristossa alas laskeutuminen aamuhämärän aikaan ja vielä puoli unisena vei aikaa, mutta ennen pitkään kaksikko pääsi perille metsikköön. Naaraan mestari johdatti heidät hiekkaiselle aukiolle, mikä oli yleisessä suosiossa Vuoristoklaanin keskuudessa taisteluharjoitusten kannalta.
"Ehdimme pitämään nopean puolustusharjoituksen ennen kuin aamuvirkut saapuvat paikalle. Sen jälkeen voisimme perehtyä enemmä hieman haastavampiin saalistustaktiikoihin, kuten lintujen ja oravien nappaamiseen", Myrskytuuli kertasi heidän aamun aikataulun, ennen kuin ohjeisti Tuhkatassulle pikaisesti helpoimmat puolustuskeinot ja miten oppilas pystyisi käyttämään pientä kokoaan ja ketteriä jalkojaan hyödyksi. Naaras kuunteli tarkasti mestarinsa ohjeistuksia, sillä ei todellakaan haluaisi nuhteluja siitä ettei keskittynyt tai kuunnellut varapäällikköä. Tieto saavuttaisi heidän leiriin saavuttua Aaltotähden ja Kaunokirjon korvat milloin tummanharmaa kissa pääsisi taas uuteen puhutteluun vanhempiensa kanssa.
"Aloitetaan ensiksi pienellä lämmittelyllä. Yritä vain mahdollisimman nopeasti väistellä hyökkäyksiäni, niin kun lihaksesi ovat tarpeeksi lämpimät, voimme aloittaa vastahyökkäysten harjoittelun", Myrskytuuli kertoi ja hänen häntänsä heilautuksesta kaksikko valmistautui harjoitukseensa. He olivat tehneet tätä samaa harjotusta jo muutaman päivän ajan, joten Tuhkatassu osasi valmistautua pudottautumalla hieman alemmas ja joustamalla jalkojaan. Hänen mestarinsa ei sen kummemmin enää varoitellut vaan syöksyi oitis oppilastaan päin. Naaras oli väistämässä oikealle, mutta kolli näki suoraan tummanharmaan kissan aikeet ja kaarsi hänen suuntaansa. Sinisilmä hämmentyi ja yritti ottaa hätäistä hypähdystä taaemmas, mutta laikukas kissa kurotti etukäpäliään ja sai kampitettua Tuhkatassun. Kissa mätkähti rähmälleen maahan ja joutui hetken yskimään ilmaan pöllähtänyttä hiekkaa suustaan.
"Pistetään tuo aikaisen herätyksen piikkiin", Myrskytuuli hymähti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Oppilas nousi jaloilleen hymähtäen. Vaikka häntä alkoikin useasti hermostuttaa mestarinsa seurassa, ei se silti tarkoittanut sitä, ettei naaras halunnut harjoitella kunnolla.
Seuraavat puolustuskerrat menivätkin jo paremmin ja Tuhkatassu sai pidettyä varapäällikön loitolla. He pitivät pienen hengähdystauon ennen kuin aloittivat kunnon harjoituksen.
"Yritetään hioa vastahyökkäystäsi. Yksinkertainen liike, hyppäät pois altani minkä jälkeen ponnistat päin minua ja joko horjutat tasapainoani hyppäämällä selkääni, lyöt minulta ilmat pihalle iskeytymällä kylkeeni tai yrität kampittaa minut", Myrkytuuli luetteli liikkeen eri variaatioita. Oppilas kuunteli korvat höröllä ja yritti nähdä mielessään liikkeen kulkua. Hänen pitäisi saada ponnistettua maasta hyvin vauhtia, että pystyisi saamaan voimaa hyökkäykseen. Kaksikko teki liikkeestä ensin hidastetun version, että Tuhkatassu älyäisi minkälaisesta harjoituksesta olisi kyse. Naaras nyökäytti päätään tajutessaan mitä hänen mestarinsa oikein ajoi liikkeellä takaa ja he asettuivat uudemman kerran vastakkain. Varapäällikkö lähti kiitämään taas hurjaa vauhtia oppilastaan kohti, mutta nyt olisi tummanharmaan kissan vuoro yllättää. Hän odotti Myrskytuulen juoksevan niin lähelle, että heidän nenänsä miltei koskettivat, ennen kuin loikkasi ketterästi sivulle. Kollin juostessa niin lähelle, ei hän ehtinyt käätymään saatikka sitten reagoimaan Tuhkatassun vastahyökkäykseen ajoissa. Alas tullessaan oppilas koukisti jalkojaan, että saisi maasta hyvin ponnistusvoimaa, minkä jälkeen sinkosi itsensä varapäällikköä päin. Hän tömähti tuon kylkeen, minkä ansiosta mestari kaatui kyljelleen maahan, kun taas naaras pääsi juuri ja juuri takaisin jaloilleen.
"Hienosti meni. Vastustajasi maatessa kyljellään, on hänen kaulansa vapaana ja jos lähestyt nopeasti, hän saattaa automaattisesti nostaa tassunsa suojaamaan itseään ja kasvojaan, milloin vatsa paljastuu. Yritä seuraavaksi hypätä selkääni. Kun saamme sen onnistumaan, voit yrittää kampittaa minua", Myrskytuuli selitti hieman hengästyneenä ja kampesi itsensä takaisin jaloilleen. Tuhkatassu tyytyi vain nyökkäämään ja pudottautui valmiiksi ottamaan seuraavan hyökkäyksen vastaan.
Hänellä kesti hetki päästä sujuvasti mestarinsa selkään pienen kokonsa vuoksi, mutta onnistui lopulta siinä. Varapäällikkö selitti, että selässä roikkuessa oppilaalla oli suora linja iskeä vastustajansa päähän, niskaan ja lapoihin. Myrskytuulen kampittaminen osottautui hieman haastavammaksi, mutta huomatessaan saavansa takajaloillaan enemmän potkaisuvoimaa kuin etutassuillaan lyöntivoimaa, Tuhkatassu oppi kierähtämään ympäri ja potkaisemaan kollilta jalat alta.
"Sinähät osaat soveltaa todella loistavasti näitä liikkeitä", hänen mestarinsa kehui. Oppilas hymähti ja oli valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, kun aukiota ympäröivästä pusikosta alkoi kuulua kahinaa. Myrskytuuli nosti korvansa tervehdyksenä ylemmäs, kun Tummavarjo ja Sirkkatassu astelivat peräkanaa aukiolle. Naaras luimi korviaan ja nousi seisomaan, vältellen kahden kollin katseita.
"Huomenta Tummavarjo ja Sirkkatassu. Tekin olette selvästi aikaisin liikkeellä tänään", Tuhkatassun mestari tervehti kaksikkoa ja viittoi oppilasta luokseen. Tummanharmaa kissa kipitti pikaisesti tuon luokse. Tummavarjo ei vastannut Myrskytuulelle vaan päättäväisesti käveli aukiolle.
"Oletan että olitte lähdössä?" Soturi kysyi hetken päästä viileästi, eikä tuntunut näyttävän tippaakaan kunnioitusta varapäällikölleen. Naarasta hirvitti raidallisen kollin käytös, mutta hänen mestarinsa ei tuntunut olevan moksiskaan epäkunnioittavasta käyttäytymisestä.
"Niin olimmekin. Hyvää harjoitusta teille", Myrskytuuli sanoi nyökäten ja lähti kulkemaan pois harjoitusaukealta. Tuhkatassu kipitti ripeästi laikukkaan kollin perässä, mutta ohittaessaan Tummavarjon, soturi sihahti äkillisesti.
"Osoittaisit hieman kunnioitusta kumartamalla vanhemmille! Luulisi päällikön tyttärenä osaavan käytöstapoja", raidallinen kolli äksytti, naarasoppilaan karvojen nousiessa taivasta vasten. Sirkkatassun mestari oli niin pelottava! Tuhkatassu vilkaisi nopeasti Tummavarjoa pelästyneenä, minkä jälkeen juoksi Myrskytuulen perään.

"Muistatko mitä opetin lintujen ja oravien nappaamisesta?" Myrskytuuli kysyi ja vilkaisi nopeasti hieman taaempana tassuttelevaa Tuhkatassua. Oppilas katseli tassuihinsa ja päästi myöntävän hymähdyksen suustaan. Hän ei ymmärtänyt miten Tummavarjo ensiksi itse kohteli Vuoristoklaanin varapäällikköä kuin torakkaa ja sen jälkeen oletti naaraan suorastaan palvovan häntä. Soturin käytös sai tummanharmaan kissan sapen kiehumaan. Myrskytuuli tuntui muutenkin olevan joka vuoristoklaanilaisen kaveri, eikä mikään halveksuttava kissa, minä Tummavarjo tuota kohteli. Vai oliko varapäällikön yli-positiivinen käyttäytyminen sittenkin heikkous monen mielestä?
"Haluaisitko, että muistutan sinua vielä? Voin sen jälkeen päästää sinut itsenäisesti metsästämään. Eli lintujen kanssa pitää muistaa-"
"Pärjään ihan hyvin ilman sinuakin!" Tuhkatassu sähähti vihaisena ja lähti loikkimaan kauemmas mestaristaan. Hän oli purkanut kaikki vihaset tunteensa Myrksytuuleen ja halusi nyt vain mahdollisimman kauas tuosta. Sitä paitsi, kyllä hän pystyisi ilman mitään mestarinsa muistutuksia nappaamaan muutaman linnun ja oravan. Tarkistaessaan ettei varapäällikkö ollut mailla halmeilla, lähti oppilas jäljittämään Vuoristoklaanin metsän eläinten hajua. Hän joutui kävelemään hetken ennen kuin sai mielenkiintoisesta hajusta kiinni, mutta se ei kuulunutkaan riistaeläimelle vaan Vuoristoklaanin parantajaoppilaalle Opaalitassulle.
*Mitä Opaalitassu täällä tekee, vielä näin aikaisin aamusta? Eikä Taivasliljan hajua missään...* Tuhkatassu ihmetteli ja lähti seuraamaan klaanitoverinsa hajua. Hän lähestyi Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin läheistä rajaa, milloin hänen nenäänsä myöskin kantautui muiden kissojen hajuja. Mutta nämä hajut eivät kuuluneet vuoristoklaanilaisille, mutteivät myöskään kuutamoklaanilaisille.
*Erakkoja! Onko Opaalitassu pulassa?* Oppilas tajusi säikähtäen ja lähti nopeasti jäljittämään parantajaoppilaan jälkeä. Hän ei ehtinyt kauaskaan, kun jo näkikin klaanitoverinsa laikukkaan turkin pilkistelevän puiden takaa.
"Opaalitassu, oletko kunnossa?" Tuhkatassu tervehti säikähtäneen näköistä Opaalitassua juostessaan tuon kiinni.
"J-Juu?" Parantajaoppilas vastasi hieman hämmentyneenä klaanitoverinsa yhtäkkisestä ilmestymisestä paikalle. Naarasoppilas tarkasteli nopeasti heidän ympäristöään ja helpotuksekseen ei nähnyt ketään.
"Meidän on palattava leiriin Opaalitassu, haistoin erakkoja ihan tässä lähistöllä", Tuhkatassu naukaisi hiljempaa ja viittoi laikukasta naarasta seuraamaan häntä.

//Opaali, haluatko jatkaa?^^

-Ai, onnistuin tokaisemaan ennenkuin juoksin takaisin pesään. Opaalitassu huomaisi kuitenkin käytöksestäni huokuvan järkytyksen joten sitten vain juoksin pois kohti päämäärää. Ennenkuin huomasinkaan, olin Nummiklaanin reviirillä. #Nummiklaani, paikka jossa kuolen tuota pikaa#, ajattelin huomatessani viimein Nummiklaanin hajumerkit ympärilläni. Niin Tomuhan se oli. Tomu joka oli tuonut minut tänne Tomu joka leikki kanssani pentuna ja Tomu, joka heittäytyi Luuklaanilaisen eteen, minun elämäni vuokseni. Jo ennen tätä tapahtumaa Tomu oli alkanut käyttäytyä erikoisesti. Hän söi vähemmän ja nukkui huonosti. Usein Tomu nyös karkaili siihen aikaan, ja yhtenä lehtisateen päivänä hön sitten johdatti minut aukiolle jossa Luuklaani odotti. He yrittivät tappaa minut, mutta Tomu heittäytyi tielle ja siinä oli kauniin naaraan surullinen elämä. Ja sitten tajusin sen. Opaalitassu ja Summer muistuttivat kovasti Tomua, mutta Opaalitassu enemmän, luonteeltaankin. Tarvitsin tuota naarasta paljon, en ystäväksi, vaan kumppaniksi niinkuin Tomukin. Minun olisi keksittävä suunnitelma. Ensin menisin tapaamaan Opaalitassua.

Tassutin vuorilla ja odotin Opaalitassua. Hän oli luvannut tulla. Lehti lennähti nenälleni ja tuuli kuljetti sen siitä vielä Opaalitassun nenälle joka oli tullut viereeni. Pyyhkäisin sen pois samalla huomaten tunteiden vellovan sisälläni. Katselin naarasta ja kyllä, hän näytti Tomulta. -Minulla on sinulle toivomus, Opaalitassu mutisi. -Tapa kolli nimeltä Tiikerikuu. Katselin Opaalitassua yllättyneenä. -Ehkä voisinkin, mutta miltä hän näyttää ja mistä klaanissa hän asuu? kysyin varovasti naaraalta, josta oli tullut unelmani. -Hänellä on vihreät silmät ja tummanharmaa turkki. Lisäksi hänellä on melko lihaksikas ruumiinrakenne ja hän tykkää viettää aikaansa eri naaraiden kanssa. Hänellä on usein viekas katse silmissään, Opaalitassu vastasi melkeinpä hymyillen. -Äläkä unohda Kirkaslintua, naarasta jolla on samentinpehmeä vaalea turkki, meripihkan väriset silmät ja samanlainen viekas katse. Hän viihtyy Tiikerikuun kanssa, onnea kokeiluun, Opaalitassu naurahti heti sen perään.

Puroklaanissa löysin nopeasti leiriin, muut olivat jo nukkumassa, mutta yllätys yllätys, etsimäni kissat istuivat leirin edessä. Vaikka olinkin ruumiinrakenteeltani heikko, tässä tilanteessa kuitenkin olin varma siitä että taistelu olisi vaikeaa. Eikä se ollutkaan. Oikeastaan oli miltei liian helppoa, tappaa kissat, tuntemattomia kun olivat. Mutta tappamisen jälkeen, juoksin peloissa karkuun, en halunnut jäädä kiinni. Piilouduin ja nukahdin.

Herätessäni huomasin Opaalitassun huolestuneet kasvot. Summer oli kuulemma löytänyt minut ja huolestunut hirveästi. Pennut olivat syntymässä parin yön jälkeen eikä Summer ksetänyt rasitusta ja stressiä. Opaalitassu oli saalistanut meille molemmille. Nyökkäsin kiitokseksi ja söin isoin ruokahaluin koko aterian. Se maitti elisen retken jälkeen.

//Siinä sitte pitkähkö tarina

Haukkatassu mulkoili minua kulmiensa alta, kollin tabby-kuvioitu turkki roikkui märkänä tuon kylkiä vasten. Tassutin iloisesti hyppelehtien välittämättä oppilaan ilveilystä. Tihkutti hieman ja turkkini oli kovaa vauhtia kastumassa.
-Typerys, Haukkatassu mutisi.
Kohotin toista kulmaani ja käännyin katsomaan ruskeaturkkista.
-Mistä hyvästä tuo oli? Kysyin suutani mutristaen.
Haukkatassu pyöräytti silmiään vastaamatta kysymykseeni ja vilkaisi taivaalle, jonne harmaat pilvet olivat alkaneet kerääntyä yhä tiiviimmin.
Puhahdin ärtyneenä ja väräytin korviani.
-Vastaa, tokaisin vaaleanvihreitä silmiäni siristäen.
Haukkatassu hätkähti äänensävyäni, mutta sai hetken päästä kerättyä itsensä uudelleen. Kollin silmiin syttyi kiusoitteleva pilke.
-Noo’o, entäpä jos en? Ruskeaturkkinen härnäsi irvistäen.
Kallistin päätäni ja suljin silmäni hetkeksi kuunnellen sateen ropinaa.
Vedin syvään henkeä ja rauhoitin itseni, mutta en pystynyt estämään kynsiäni käpristymään kasteiseen ruohikkoon.
-Entäpä jos et? Sille en voi mitään, naukaisin viileästi.
Haukkatassu jatkoi kävelyä, mutta kerkesin nähdä tämän silmissä hämmentyneen katseen.
Hymähdin itsekseni kollin lapselliselle käytökselle.
Kun lähdin astelemaan eteenpäin, turkkini oli jo likomärkä paikallaan seisoskelusta.
Värisytin viiksiäni saaden niihin tarttuneet pisarat tipahtelemaan maahan.
Oikeastaan tunnelma oli melko rauhoittava. Kuunnellessani askelteni aiheuttamia tömähdyksiä omiin ajatuksiini vaipuneena, en kerennyt pysähtyä ennen kuin törmäsin johonkin.
-Mitä ihm-!? Kerkesin puhahtaa ennen kuin Haukkatassun häntä peitti suuni.
Mutisin ensin loukkaantuneena, mutta kollioppilaan vaativa katse sai minut vaikenemaan. Tuo viittoi hännällään minua tulemaan lähemmäksi.
-Katso, tuo kuiskasi osoittaen harjoituskuopalla istuskelevaa kahta kissaa.
Tunnistin mestarimme heti, Sulkatähden hopeaisen turkin helpommin kuin Purovirran vaaleanruskean.
Nuo vaikuttivat väittelevät jostain kiihkeästi, sillä heidän äänensä kantoivat tänne asti.
-Eivät he pärjää kahdestaan! Niistä kahdesta ei ole kuulunut mitään sateen alkamisen jälkeen! Purovirta huudahti hypähtäen äkisti käpälilleen.
Sulkatähti vaikutti tyyneltä istuessaan häntä käpälien yli laskettuna.
-He ovat varmasti vain jääneet torailemaan jonnekkin, sen verran minä kaksi oppilasta kyllä tunnen, että tiedän missä he ovat milloinkin, Sulkatähden ääni tuskin kantoi tänne, mutta kuulin sen silti.
Vilkaisimme Haukkatassun kanssa toisiimme, vaikutti siltä, että meitä oltiin kaipailtu.
Haukkatassu oli jo lähtemässä laskeutumaan rinnettä alas, mutta pysäytin tuon hännälläni. Kolli kurtisti kulmiaan, mutta ei valittanut.
-Hys, kuunnellaan, kuiskasin nyökäyttäen päätäni mestareidemme suuntaan.
Haukkatassu nyökäytti päätään vaisusti.
-Mistä tiedät, jos heille on käynyt jotakin?
Ovat vaikka tippuneet jokeen tai muuta kamalaa! Purovirta hätäili karvat pörhistyen.
Hätkähdin muutaman askeleen eteenpäin kun jääkylmä vesipisara tipahti kuonolleni. Pensas, jossa olimme piilossa kahahti. Haukkatassu vilkaisi minua vihaisesti, kun Sulkatähden neutraali katse kääntyi tuoijottamaan meitä. Olimme paljastuneet, valkoinen turkkini erottui aikamoisen matkan päähän.
-Tulkaa esiin sieltä, hopeanharmaa päälikkö huikkasi ja kohottautui seisomaan.
Huokaisin tympääntyneenä, mutta tulin pois pensaan takaa ja lähdin kompuroiden laskeutumaan kohti kahta naarasta. Haukkatassu seurasi perässäni häntäänsä laahaten, kolli varmaan arveli, että olimme vaikeuksissa. Loin pahoittelevan katseen Sulkatähteen, joka katsoi minua ärtyneenä liikehtien.
-Lähditte sitten omille teillenne vai? Tuo tivasi vilkuillen vuorottellen minua ja Haukkatassua.
Ruskeaturkkinen kolli nyökäytti vaisusti päätään vaivautumatta vastaamaan mitään. Minulla kävi sillä hetkellä hieman sääliksi kiistakumppaniani, vaikka tämä ärsyttävä olikin.
Purovirta huokaisi ja vilkaisi toivottomana Sulkatähteen, joka tuijotti ilmeettömänä takaisin. Kahden naaraan katseita varjosti pettymys.
-Teille on määrättävä rangaistus, ettävoi noin vain karkailla pois leiristä ilman asianmukaista lupaa, mestarini tuhahti katsoen minua tiukasti silmiin.
Nielaisin kuuluvasti, jalkani tuntuivat kivettyneet aloilleen, sillä nyt olisin todella halunnut juosta pois, mutta en voinut.
Purovirta nyökäytti napakasti päätään.
-Minulla on ehdotus, ruskeaturkkinen naaras sanoi silmiään siristäen.
Sulkatähti ei sanonut mitään, antoi vain painostavan katseensa liukua minusta Haukkatassuun.
-Teidän pitää oppia kunnioittamaan päällikön asettamia rajoituksia, joudutte kuun ajan putsaamaan pentutarhan ja auttamaan kuningattaria pentujensa hoidossa;-Ja ilman mitään ylimääräisiä mutinoita, Purovirta lisäsi vilkaisten varoittavasti Haukkatassuun, joka irvisti.
Silmäni levisivät järkytyksestä, kuun ajan! Eihän tässä ollut mitään järkeä? Eihän? Vilkaisin anovasti Sulkatähteen, mutta tuo sivuutti katseeni täysin.
-Olen samaa mieltä Purovirran kanssa, hopeanharmaa naaras myönsi.
Huokaisin, kahta kamalampaa, joutuisin sietämään Haukkatassua koko kuun ajan.
-Ja vielä, teidän kahden pitää oppia tulemaan toimeen, ei klaanille ole mitään hyötyä kahdesta toisilleen kaunaa kantavasta soturista! Sulkatähti määräsi painokkaasti.
Manaisin mestarimme alimpaan maanrakoon, jos en olisi juuri nyt ollut niin huonossa valossa noiden silmissä.
Haukkatassun huokaisu jäi leijumaan raskaana ilmassa, kollin ääni oli tympääntynyt ja väsynyt.
Kiristelin hampaitani, miksi minun pitäisi pärjätä Haukkatassun kanssa? Tuo oli välillä oikea kiusankappale! Käännyin katsomaan tabby-kuvioista kollia, joka tuijotti ilmeettömänä takaisin.
-Aselepo? Tuo kysyi kallistaen hieman päätään.
Kai minun oli pakko, emme muutoin jaksaisi paria päivää enempää toisiemme naamoja.
-Aselepo, huokaisin vilkaisten myrtyneenä iloisesti hymyilevään Sulkatähteen.
Ehkä tästä ei tulisi ihan katastrofia.

//Vähän tönkkö luku, mutta sain jotain aikaiseksi näillä minun harmailla aivosoluillani xd

Vaikka idea saalistuksesta olikin aluksi tuntunut loistoidealta, ei se oikeasti ollut. Sade piiskasi heitä ja liukastutti polkua heidän jalkojensa alla. Mustapentu oli varma, että jossain heidän yläpuolellaan lenteli kotka. Hän ei myöntänyt pelkäävänsä, vaan marssi siskonsa edellä polkua alaspäin. Kohta he olivat tulleet vyöhykkeelle, josta puut alkoivat. Kirjavan punaiset, keltaiset ja oranssit lehdet leijailivat maahan, muodostaen sen päälle värikkään ja liukkaan kerroksen. Onneksi polku oli jo loiventunut ja leventynyt, muuten he molemmat olisivat hetkessä tipahtaneet alas rinteeltä.

Oksat raksahtivat katki ja lehdet rasahtelivat pentujen tassujen alla, säikyttäen ne vähäisetkin riistaeläimet koloihinsa. Mustapentu tajusi sen kyllä, mutta kerta
alhaalla asti oltiin, täytyi yrittää. Mustapentu painoi päänsä maahan, ja yritti löytää maasta merkkejä saaliseläimistä. Mutta hän haistoi vain märän maan josta sade oli huuhtonut eläinten hajut pois.
Yhtäkkiä Kastepentu haistoi jotain, sillä naaras tökkäsi häntä tassullaan ja osoitti pusikkoa edessäpäin. Sieltä kuului ääniä, aivan selvää tassujen rapinaa maata vasten.
-Sinä oikealta ja minä vasemmalta? Mustapentu ehdotti kuiskaten, ja Kastepentu nyökkäsi päätään.
Hän hiipi mahdollisimman hiljaa, häntä rahisuttaen lehtiä ja tassut raapien maata, josta saaliseläin varmasti kuuli, että kaksi pentua yritti hypätä sen selkään. Kun Mustapentu oli tarpeeksi lähellä, hän hyppäsi ja niin teki Kastepentukin.
Kollin kynnet osuivat karvaan ja yhden hätääntyneen hetken ajan hän luuli hypänneensä ketun tai mäyrän selkään, ennen kuin tajusi, että he olivat hypänneet kissan kimppuun. Tuo kissa ravisti heidät kimpustaan ja vasta kun Mustapentu nousi maasta, johon iso kissa oli hänet heittänyt, hän tajusi kenet oli yllättänyt.
-Tikkatuuli? Mustapentu sanoi epäuskoisena. Kolli oli aluksi liian sekaisin tunnistaakseen heitä, mutta oli hetkessä taas tässä hetkessä ja loi tunteista sekalaiseen katseensa pentukaksikkoon.
-Mustapentu ja Kastepentu? Mitä te täällä teette? soturi kysyi vihreät silmät heitä ensin uteliaasti katsoen.
-Öö… Oltiin saalistamassa ja luultiin sinua saaliseläimeksi… Mustapentu sepitti ja Tikkatuuli kehräsi.
-Minua? Oletteko tosissanne? Mikä saaliseläin on näin iso?
Mustapentu tajusi vasta nyt miten tyhmiä he olivat olleet. He olivat luulleet isoa ruskea soturia oravaksi!
Mutta vasta nyt Tikkatuuli tajusi, että kaksikko oli pentuja eikä oppilaita ja katsoi heitä hiukan vihaisesti.
-Minun pitää viedä teidät leiriin. Muu partio jäi isolle Männylle ja minä lähdin seuraamaan oravan hajujälkeä soturi selitti ja kipristi häntänsä selkänsä ylle sen merkiksi, että pentujen tulisi seurata häntä.
-Olette kyllä hiirenaivoja, tiesittekö? Tikkatuuli sanoi ja Mustapennun oli pakko myöntyä.

-Mitä te ajattelitte? Teille olisi voinut sattua jotakin! Helmilaine huusi enemmän huolesta sokeana, kuin varsinaisesti vihaisena.
-Mutta eihän meille käynyt mitään… Mustapentu yritti, mutta emo vähät välittäen poikansa selityksistä, vei heidät sisään leiriin, kiittäen ensin Tikkatuulta siitä, että tämä oli palauttanut pennut turvallisesti leiriin.
Kastepentu ja Mustapentu saivat heti katseita osakseen. Osa niistä oli vihaisia, osa helpottuneita ja osa jopa huvittuneita.
-Tähtiklaanin kiitos, parantaja Taivaslilja huokaisi, kun näki sateen kasteleman pentukaksikon.
Valkoinen naaras johdatti heidät omaan pesäänsä, jossa yrtit tuoksuivat voimakkaina ja kutkuttavina. Taivaslilja tassutti pesänsä perälle ja kaiveli hetken yrttikasoja, ennen kuin löysi etsimänsä. Sen haju oli voimakas ja kukat olivat pyöreät ja keltaiset.
-Syökää. Se on pietaryrttiä ja sen pitäisi auttaa teitä pysymään terveinä. Luojan kiitos te löydyitte ja vielä ehjinä! Mitä te ajattelitte, kun sillä lailla lähditte leiristä? parantaja kysyi, eikä Mustapentu oikeastaan osannut vastata. Hän söi yrttinsä kiltisti, vaikka ne maistuivatkin pahalta ja ylpeytensä niellen pyysi emolta anteeksi ja kiitti Taivasliljaa.
He tassuttivat kuin äänettömän käskyn saaneena pentutarhaan ja käpertyivät makuusijalleen.
-Se oli tyhmä idea. Eikö niin, Kastepentu? Mustapentu kysyi pää tassujensa päällä, mutta sisko ei vastannut, sillä hän nukkui jo.
Mustapentu hymähti ja katseli pentutarhan seiniä mietteliäänä. Emo oli jäänyt luultavasti juoruamaan muille siitä, miten tyhmiä hänen pentunsa olivat olleet. Mutta pahinta kaikessa oli nähdä isän pettynyt ilme.
Uskotuuli tassutti rauhallisesti hänen luokseen. Isän ilme oli oikeastaan mitäänsanomaton, ja se oli vielä pahempaa.
-Kävitte sitten seikkailemassa? isä kysyi normaali hauskuus äänestään puuttuen.
Mustapentu vain nyökkäsi. He olivat molemmat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin isä avasi taas suunsa:
-Tiedät varmaan, että vuoristopolut ovat liukkaina vaarallisia, jopa sotureille? isä kysyi, mutta odottamatta Mustapennun vastausta, hän jatkoi:
-Voisin kertoa sinulle tarinan Mustahuudosta, Vuoristoklaanin uskollisesta soturista, joka oli hyvin rohkea, jopa uhkarohkea. Hän oli sinun iso-iso-isäsi.
Uskotuuli piti pienen tauon, jonka aikana Mustapentu vaihtoi parempaan asentoon, josta oli hyvä kuunnella isän tarinaa.

-Eräänä sateisena päivänä, Mustahuuto määrättiin metsästämään. Lehtikato oli jo pitkällä ja lumi sataisi ihan pian. Mustahuuto oli loistava saalistaja ja hän lähti aikaisin aamulla. Hänen mukaansa varapäällikkö määräsi Okamyrskyn. Hänkin oli Vuoristoklaanin soturi, mutta paljon rauhallisempi, kuin Mustahuuto. Mustahuuto ja Okamyrsky lähtivät leiristä, ja päättivät, että hajaantumalla he voisivat saada enemmän. Okamyrsky lähti saalistamaan alemmas rinteille ja hurja Mustahuuto halusi saalistaa ylempänä vuoristossa. Okamyrsky sai alempaa oikein mehevän oravan. Hän sai sen rauhassa vaanien ja odottaen sopivaa hetkeä ja sillä oikealla hetkellä nopeasti ponkaisten. Mustahuuto taas ei meinannut löytää kapeilta poluilta aluksi mitään, mutta lopulta näki suuren jäniksen, varmasti suurimman mitä kukaan koko ’Kanjonissa oli nähnyt. Aluksi myös Mustahuuto vaani sitä rauhassa, mutta kyllästyi lopulta odotteluun ja hiljaiseen etenemiseen. Hän uskoi ponnistusvoimansa riittävän miltei mahdottomaan hyppyyn. Mutta hän oli väärässä. Hyppy jäi hiirenmitan vajaaksi ja kani lähti hurjaa vauhtia karkuun. Mustahuuto tietenkin seurasi sitä, uhkarohkeasti juosten kapealla vuoristopolulla. Mutta, vaikka kuinka soturi yritti, kani pääsi häneltä karkuun. Hän kääntyi pettyneenä; hän ei ollut saanut mitään.
Matkalla leiriin Mustahuuto törmäsi Okamyrskyyn, joka kantoi suussaan oravaa. Se oli hieno orava, se Mustahuudon oli pakko myöntää. Hän kysyikin, että ”Miten noin komean oravan olet saanut?” ja Okamyrsky vastasi: ”Vaanien ja ponkaisten.” Okamyrsky ihmetteli, miten Mustahuuto ei ollut saanut mitään, vaikka olihan hän klaanin paras saalistaja. Hän oli itseensä pettynyt ja jatkossa hän malttoi odottaa oikeaa hetkeä.

Mustapentu katsoi Uskotuulta suu auki. Tarina oli ollut mielenkiintoinen.
-Tiedätkö, mikä oli tarinan opetus? isä kysyi Mustapennulta, joka ei osannut vastata joten isä paljasti:
-Tarinan opetus oli se, että kaikessa täytyy olla kärsivällinen ja odottaa oikeaa hetkeä. Mustahuuto menetti kaninsa, kun oli liian malttamaton. Okamyrsky oli siis selvästi fiksumpi, koska hän malttoi odottaa.
Mustapentua nolotti ja hän olisi halunnut vajota petinsä ja sen alla olevan kallion läpi. Hän oli ollut typerä lähtiessään leiristä näin pienenä ja ilman lupaa.
-Ethän ole vihainen? hänen oli pakko kysyä Uskotuulelta, joka pudisti päätään.
-En ole, en. Kunhan jatkossa lupaat olla tekemättä mitään typerää, hän sanoi taas tavallisen iloisena, sinä isänä, jota Mustapentu rakasti.
Mustapentu nousi ylös ja päätti, ettei antaisi menneen enää häiritä.
-Haluaisitko sinä muuten sitä hiirtä? isä kysyi pilke silmässään.
Mustapentu hypähti ilmaan ja huudahti:
-Tottakai!
niin kovaan ääneen, että Kastepentu heräsi uniltaan ja nosti päänsä ilmaan. Hän kysyi katsellaan isältä, mistä he olivat puhuneet ja tämä vastasi:
-Hiirtä maistamaan. Nyt joudutte kelpuuttamaan minun saalistamani, Uskotuuli sanoi kehräten.
Tänään oli ollut jännä päivä, eikä se vielä loppunut, ajatteli Mustapentu.

//Toinen tarina <3

Kostokynsi ei vaikuttanut pahantahtoiselta Sielutaivasta kohtaan. Taistovaara mittaili kollia vielä hetken, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi hänen puolustavalle asenteelleen. Sielutaivas ei kuitenkaan vaikuttanut voivan hyvin ja luopion suojeluvaisto iski päälle vahvana. Taistovaara oli aina taistellut muiden puolesta, mikäli oli heidät nähnyt sen arvoisiksi, mutta omaa pentuaan kohtaan tunne tuli vielä moninkertaisena naaraan päälle.
Sielutaivas alkoi synnyttää. Ymmärys iski Taistovaaran tajuntaan ja hän asettui nopeasti Kostkynnen avuksi, nyt ei ollut hyvä hetki selvitellä klaaniriitoja. Naaras muisti hetken, jossa hänen edessään makaava kissa oli saapunut tähän maailmaan eikä voinut kuin toivoa, että Sielutaivaalle tilanne olisi helpompi. Hän yritti rauhoitella naarasta parhaansa mukaan, tuoden pieniä pentuja emonsa vierelle.
Tähtiklaani ei ollut tänäänkään Taistovaaran puolella.

Ilma tuntui painostavalta. Sielutaivas oli siirtynyt siskonsa luokse tähtien joukkoon - viimeisenä toiveenaan emonsa huolehtivan pienokaisistaan. Emo, niin oli Sielutaivas sanonut, ja vaikka Taistovaara ei hetkeäkään ollut katunut, eikä edelleenkään katunut pentujensa jättämistä Aaltotäden hoiviin, ei hän voinut olla tuntematta sanan vaikutusta itseensä tyttärensä huulilta. Tyttärensä, joka oli nyt poissa. Sielutaivas oli tunnustanut rakkautensa Kostokynnelle vielä viimeisen kerran ennen lähtöään ja makasi nyt liikkumattomana kaksikon - ei, kahdeksikon jaloissa. Hiljaisuus tuntui venyvän ja venyvän, eikä Taistovaara tohtinut häiritä surevaa Kostokynttä pitkään toviin.
"Otan osaa", Taistovaara naukui lopulta. Sanat tuntuivat oudolta, sillä olihan hän juuri itsekin menettänyt tyttärensä, mutta samalla ne olivat ainoat oikeat. Kostokynsi kohtasi luopion katseen. Kollin silmistä oli kadonnut viha ja hänen nyökätessään vastaukseksi oli Taistovaara lukevinaan surun keskeltä myötätunnon hippusen. Toinen pitkä hetki kului, ennen kuin kolli avasi suunsa.
"En pysty yksinäni huolehtimaan pennuista. Historiasi päätellen sinäkään et niitä mukaasi huoli. Loimun ja Mustan saan erään tuttuni luokse turvaan joksikin aikaa, mutta..." Kollin ääni särkyi ennen lauseen kääntymistä loppuun.
Taistovaara mietti hetken. Vuoristoklaaniin ei kaikkia pentuja voisi viedä, se olisi taakkana liikaa. Toisaalta klaanien tuki ja turva olisi arvokas lahja pienille orpopennuille.
"Me voisimme viedä ne klaaneihin. Yhden kuhunkin. Minulla on hyvät välit Vuoristoklaanin päällikköön ja tuttava Kuutamoiklaanissa. Voisin viedä kaksi pennuista sinne. Sinä voisit viedä toiset kaksi Nummi- ja Puroklaaniin. Siten he pysyisivät turvassa ja tietäisimme, missä he ovat ja voisin pitää heitä silmällä ja auttaa tarvittaessa. Samalla myös sinun olisi helppoa löytää heidät halutessasi", Taistovaara ehdotti. Kostokynsi tuntui mietteliäältä ja surulliselta. Omista pennuistaan luopuminen ei ollut helppoa, ainakaan sellaiselle, joka oli ne halunnut kasvattaa yhdessä nyt kuolleen kumppaninsa kanssa. Kostokynsi nyökkäsi kuitenkin lopulta.
"Ehkä niin on parasta."
Taistovaara hymyili, tavoitteli lohdullisuutta oman surunsa ja yhä entiseen luuklaanilaiseen kohdistuvan epäluottamuksen joukosta.
"Haluatko nimetä pennut, ennen kuin lähdemme?", naaras kysyi.

//Jezke voit joko jatkaa tai voidaan sopia off-game miten tehdään! Tää jäi nyt vähän lyhyeks kun toi internet on edelleen epäluotettava xd

Kurkistin sisälle hämärään pentutarhaan.
Pesän perällä makoili yksi kuningatar ja viisi pentua, jotka olivat kaikki kääntyneet tapittamaan minua. Yskähdin hieman kiinnittääkseni myös kuningattaren huomion. Naaras nosti katseensa pennuista ja kurtisti minulle kulmiaan.
-Sinä taidat olla hieman liian iso tänne, kultaseni, tuo naukaisi silmäiltyään minua hetken.
Nyökäytin päätäni ja hymyilin ystävällisesti.
-Ehkäpä, mutta voisinko ensin tiedustella nimeäsi? Kysyin muodollisesti.
Kuningatar naurahti ja vaihtoi hieman asentoa makuualustallaan.
-Kirkasaamu on nimeni, voisitko sinä taas kertoa omasi, ja sen miksi ylipäätään olet täällä? Kirkasaamu enemminkin totesi kuin kysyi.
Nyökytin taas pienesti ja vilkaisin pentuihin. Yksi viidestä pennusta oli uskaltautunut irottautua hieman kuningattaren kyljestä ja silmäili minua nyt kiinnostuneena. Kollilla oli harmaa turkki ja harvinaisen pitkä häntä, tuon silmät olivat keltaiset ja kasvoilla risteili mustia juovia.
Hymyilin pennulle viiksiäni väräyttäen.
-Mantelitassu, ja tuota karkasin omille teilleni, joten minun pitää kuun ajan auttaa sinua erään ystäväni kanssa pentujen hoidossa, selitin asiani yhteen putkeen ja pysähdyin sen jälkeen vetämään henkeä.
Äsken mainitsemani mustajuovainen kolli tepsutti vierelleni ja katsoi minua silmiin.
-Miksi sinä karkasit? Tuo uteli kulmat kurtistuen.
Hymähdin hieman ja painauduin matalemmas, jotta näkisin pennun tasolle, eivätkä niskani tulisi taas kipeäksi alaspäin tuijottelusta.
-Tarvitsin hieman omaa aikaa, sillä täällä on joskus aikamoinen vilinä, selitin koskettaen kevyesti kuonollani pienen kollin korvaa.
Pikkuinen kikatti hieman ja siirsi katseensa sitten hymyilevään Kirkasaamuun.
-Emo, voinko mennä Mantelitassun kanssa leikkimään? Pentu kysyi silmiään räpytellen.
Kirkasaamu vilkaisi minuun kysyvästi ja hymyilin tuolle vastaukseksi.
-Totta kai Pikkupentu, mutta muistahan pystä sitten Mantelitassun kanssa äläkä lähde minnekkään, kuningatar muistutti.
Kaksi muutakin pentua kohottautui seisomaan ja vilkuili vuoroin minua, vuoroin Kirkasaamua suurilla nappisilmillään. Toisella pennuista, vaaleanruskealla naaraalla oli kauniin vaaleanvihreät silmät. Mustalla kollilla taas kasvoillaan huolestunut ilme, josta päättelin tuon olevan vaaleanruskean naaraan veli.
-Voidaanko mekin mennä? Kiltti, kiltti, kilttiii, vaaleanruskea naaras aneli karvat innosta pörhistyen.
Kirkassydän näytti hetken epäilevältä, mutta heltyi sitten.
-Hyvä on, mutta Naakkapentu, pidähän Kanervapentua tiukasti silmällä, jookos? Vaaleaturkkinen naaras kehräsi kiertäen häntänsä kahden jäljelle jääneen pennun ympärille.
Hymyilin, Kirkasaamu vaikutti todella mukavalta kissalta ja hyvältä emolta, tuo oli lempeä, mutta ei sinisilmäinen.

Kun olimme pentujen kanssa päässeet ulos aukiolle, minua vastaan tassutti Haukkatassu, jonka yrmeä ilme kirkastui tuon nähdessä pennut.
-Tuossa on Haukkatassu, hän on minun apuanani tämän kuun ajan, nyökäytin päätäni kohti tabby-kuvioitua kollia, joka hymyili pennuille ystävällisesti.
Vilkaisin varovasti Haukkatassun silmiin ja huomasin tavanomaisen kylmän katseen muuttuneen lämpimäksi. Kollin asenne pentuja kohtaan sai minussa aikaan erikoisen tunteen, jota en osannut tulkita.
Ravistin päätäni ja käännyin taas pikkuisten puoleen.
-Mitäs haluaisitte tehdä? Kysyin noilta keskeyttäen Haukkatassun puheen.
Ruskeaturkkinen vilkaisi minuun murhaavasti, mutta ei sanonut mitään pentujen kuullen.
Kanervapennun silmät suurenivat innostuksesta.
-Voidaanko me tehdä ihan mitä vaan? Naaras hämmästeli yrittäen tosin peittää tuon.
Nyökäytin huvittuneena päätäni ja vilkaisin kahteen muuhun pentuun, joista Naakkapentu oli ainut, joka näytti hieman epäileväiseltä.
-Älä jooko anna hänen tehdä mitään typerää, kolli pyysi katsahtaen minuun anovasti.
Nyökäytin päätäni ja vilkaisin taas Kanervapentuun, joka hyppelehti iloisena pientä ympyrää etujalkojeni ympärillä.
-Tehkää mäyräratsastus! Kanervapentu hihkaisi pysäyttäen ravaamisensa.
Kallistin päätäni ja vilkaisin hölmistyneenä Haukkatassuun, joka virnisti tyytyväisenä.
-Tämä höperö tässä ei tiedä mitä tarkoitat, Kanervapentu, selittäisitkö hänelle? Ruskeaturkkinen virnuili ja vinkkasi pikkupennulle silmää.
Kanervapentu ja Pikkupentu tuijottivat minua lähes kauhistuneena.
-Miten sinä et tiedä! Pikkupentu huudahti järkyttyneenä hännällään ilmaa huiskaisten.
Hymyilin vaisusti ja puhalsin hieman ilmaa suupielestäni. Oli hetken hiljaista
-Katsos, minä en ole asunut koko elämääni klaanissa, taivalsin yksin pitkän matkan päästäkseni klaaneihin, selitin pennulle ja kosketin kevyesti hännälläni tuon kuononpäätä.
Kanervapentu näytti kiinnostuneelta ja Pikkupentu hämmentyneeltä, ymmräsin molempia täysin.
-Kerro meille!! Kanervapentu vaati ja jämähti istumaan maahan.
Naakkapentu ja Pikkupentu nyökyttivät innoissaan pikkuisia päitään ja istuutuivat hekin.
Vilkaisin epäileväisesti Haukkatassuun, jonka hänkin näytti kiinnostuneelta nyökäyttäessään pienesti.
Huokaisin pitkään ja istahdin paikoilleni laskien häntäni käpälieni päälle.
-Aloitanko ihan alusta vaiko siitä kun lähdin matkaan kohti klaaneja? Kysyin katsahtaen Kanervapentuun.
-Siitä kun lähdit matkaan! Kenevapentu päätti puolentoista sekunnin mietiskelyn jälkeen.
Nyökkäsin ja aloitin kertomisen.
Sain kuulla klaanien olemassaolosta ensimmäisen kerran erakolta;Yö nimeltään, törmäsin tuohon sattumalta kerran kaksijalkalan lähettyvillä. Yö kertoi minulle klaanielämästä lähes kaiken ja kehotti, että lähtisin matkaan. Tuo kuitenkin varoitti, että matka oli pitkä, hyvin pitkä. Minä en lannistunut, oli se kenties uhkarohkeutta taikka silkkaa puhdasta tyhmyyttä.
Ensimmäiset päivät tuntuivat helpoilta, mutta puolikuun jälkeen rasitus alkoi jo painaa käpäliäni. Minulla oli jano ja nälkä, en ollut nähnyt edes vilausta ruuasta pitkään aikaan. Kenties ruuan puute oli se, joka sai vaistoni heräämään, pakotin itseni kunnolla jalkeille ja lähdin etsimään ruokaa…ja sain sitä. Se oli ensimmäinen saaliini, metso ehkäpä. Lintu kumminkin.
Se ei maistunut mitenkään erikoiselle, mutta ainakin sain mahani täyteen ja lisää energiaa jatkaa matkaa. Kun ilta saapui, niin yöni vietin usein kaksijalkojen ladossa, sellaisessa paikassa, jossa he säilyttävät heinää ja muuta. Muistan kuinka joskus jouduin heräämään sateisina aamuina siihen, kun katto vuosi ja vesipisarat tipahtelivat päälleni. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, kun leutoina aamuina pystyin katselmaan auringon nousua, se oli minulle vielä silloin niin uusi ja outo, mutta kaunis asia.
Eniten minulle on kuitenkin painunut mieleen seikkailu suuren kaksijalkalan syövereissä. Se oli minulle uusi, mutta ei niin mukava kokemus. Olin nähnyt ja kokenut monta pientä kaksijalkalaa, mutta tämä oli niistä ehdottomasti suurin. Hirviöistä lähti siellä vielä pahempi katku, kuin missään muualla. Kaksijalkojen pesät olivat korkeita ja kivisiä, suoraan sanottuna karuja. Meteli oli hirmuinen ja kävi hermoilleni. Ja kuin viimeisen päälle hiottuna jouduin pakenemaan isoa, mustaa koiraa pois lähtiessäni, se juoksi irrallaan ja louskutti perääni kuin mikäkin hirviö.
Selostukseni katkaisi Kirkasaamu, joka yskähti vaivaantuneesti.
-Nyt olisi aika mennä nukkumaan, kuningatar totesi ja nyökäytti minulle kiitollisena päätään.
Hymyilin naaraalle iloisesti, pennut olivat piristävää seuraa ja aina ihailtavasti intoa täynä.
-Selvä, me jatkamme tästä varmaan huomenna, eikö niin pennut? Kysyin vielä ennen kuin nuo lähtivät harmissaan mutisten Kirkasaamun perään.
Pikkuisten ilmeet kirkastuivat heti hieman ja nuo nyökyttelivät innokkaasti päätään.
Sitten he tassuttivat Kirkasaamun kanssa pois.
Kun vilkaisin Haukkatassua kohti, kollin kasvoilla ollut hymy oli haihtunut viimeistä pisaraa myöten. Häntäni valahti.
-Hah! Luulit jo, että olin sinulle vihainen! Ruskeaturkkinen virnuili kumminkin yllätyksekseni.
Virnistin tuolle takaisin ja mieleeni mutoutui pieni ajatuksenpoikanen #Ehkä voisimme olla ystäviä?#

//Voi että mulle tuli jotenkin ihana mielikuva tosta Haukkatassusta pentujen kanssa ^^

Kävelin lyhyehkön iltalenkkini jälkeen suoraan parantajanpesään ja painauduin omalle sammalvuoteelleni. Pyörin pari kertaa ympäri ja asetuin hyvään asentoon. Suljin silmäni ja henkäisin syvään. Jo kolmen viikon aikana olin tottunut nukkumaan sammaleella, vaikkei se kodin pehmustettua kissanpetiä voittanutkaan. Mutta tänä iltana minua ei väsyttänyt, vaikka viimeisillään tiineenä olo olikin todella raskasta ja väsyttävää. Tammiturkin kuoleman jälkeen sisälläni ollut syyllisyyden kammottava tunne oli repinyt minut pieniksi palasiksi, josta minun oli vaikea saada itseni jälleen kokonaiseksi. Olisko parantaja edes lähtenyt keräämään yrttejä, jos minä en olisi ollut täällä syömässä niitä? Oliko kollin kuolemantapaus minun syytäni? Hieman levottomana vaihdoin asentoani ja puuskahtaen painoin pääni takaisin sammaleelle. Vaikka minua ei ollutkaan väsyttänyt, tuntui siltä kuin olisin vaipunut hetkellisesti todella sikeään uneen.
- Kinuski? Lehtikuun ääni herätti minut. Haukoittelin makeasti ja avasin silmäni. Nuori parantaja seisoi yläpuolellani ja tuon kasvoilla oli huolestunut ilme. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin nopeasti pesää. Olimme kahden, joten miksi naaras oli huolissaan? Oliko jotakin tapahtunut?
- Mikä hätänä? Naukaisin kysymykseni hieman hätääntyneenä.
- Sinä hengitit todella raskaasti ja kierit sammaleella niin, että heräsin. Minun pitäisi kysyä sinulta, että mikä on hätänä? Lehtikuu tokaisi ja kosketti käpälällään otsaani.
- Sinulle on noussut kuumettakin, parantaja sanoi vielä ennen kuin asteli luotani pois yrttikasoilleen. Katselin naaraan perään hämmentyneenä, ei minulla ollut kuumeinen olo sitten ollenkaan. Levoton kylläkin.
- Onkohan tämä sitä mitä luulen? Kysyin Lehtikuulta tuon palatessa takaisin kapeiden ja hieman karvaiselta näyttävien lehtien kanssa. Harmaaturkkinen kissa ei vastannut, eikä edes suotunut katsomaan minua silmiin. Hän vain työnsi lehtiä lähemmäs minua, viitaten, että minun pitäisi syödä ne.
- En voi valitettavasti tuoda sinulle vielä riistaa, joten yrteillä on nyt hetki pärjättävä, parantaja sanoi ja alkoi varovasti painelemaan vatsaani. Tuo riitti minulle vastaukseksi. Into, mutta samaan aikaan mielessäni hiipivä pelko saivat minusta vallan. Pentuni, minun ja Mistelin pennut syntyisivät minä hetkenä hyvänsä. Pääsisin näkemään pikkuiseni, haistamaan heidän tuoksunsa ja kuulemaan heidän äänensä. Mutta miten klaani ottaisi heidät vastaan. Heitettäisiinkö meidät samantien pihalle, olinhan alunperin leirissä vain Tammiturkin ansiosta, milloin hän ilmoitti, että minun olisi leirissä pysyttävä siihen saakka kunnes synnytän. Revittäisiinkö meidät heti synnytyksen jälkeen ulos täältä? Katsahdin Lehtikuuhun apua hakevana, mutta unohdin saman tien omat ongelmani nähdessäni parantajan itkuisen katseen.
- Lehtikuu? Kysyin varovasti ja silitin hännälläni tuon takajalkaa. Parantaja nielaisi kyyneleensä ja katsahti muualle.
- En... En tiedä pystynkö tähän ilman Tammiturkkia, naaras vastasi värisevällä äänellä. Tuijotin harmaaturkkista kissaa hetken apeana.
- Hei, minä tiedän että sinä pystyt siihen. Sitäpaitsi, olen synnyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemminkin. Kyllä minäkin tiedän mitä tapahtuu ja milloin, yritin sanoa rohkaisevana.
- Riski, että jotakin kamalaa tapahtuu, nousee joka synnytyskerralla, Lehtikuu vastasi lyhyesti.
- Mutta sinähän olit juuri viikko sitten Vääräsydämenkin kanssa kaksin synnyttämässä.
- Mutta Tammiturkki kävi silloin tekemässä pikaisia tarkastuksia ja huomautti jos jokin oli pielessä, parantaja parahti ja nosti katseensa pesän kattoon.
- Hei, Lehtikuu, katso minua, sanoin hieman jämäkämmin ja odotin, että Lehtikuu laskisi katseensa minuun. Nähdessäni naaraan silmät, hymyilin ja hyrähdin rauhoittavana.
- Me kaksi selviämme tästä kyllä, ihan samalla tavalla kuten aikaisemminkin, lupaan sen.

"Otan osaa."
Taistovaaran sanat tuntuivat niin mitättömiltä sinä hetkenä. Maatessani Sielutaivaan ruumiin vierellä, meidän pentumme välissämme, yrittäessäni saada vielä viimeisiä hajunrippeitä rakkaastani muistiini, ennen kuin kalman haju peittäisi kaiken, ne sanat tuntuivat niin mitättömiltä. Olin menettänyt rakkaani, elämänkumppanini ja pentujeni emon. Kaikki ne puheet ja haaveet yhteisestä tulevaisuudesta, poissa. Pentuni joutuisivat kasvamaan ilman emoaan ja minä kasvattaman heidät ilman tukea, yksin. En pystyisi siihen, en mitenkään pystyisi siihen.

Nostin katseeni hetkisen päästä kohtaamaan Taistovaaran kiiltävät silmät. Vilkaistessani tuon taakse, näin kauhistuksissaan olevat Loimun ja Mustan. Silloin tilanteen vakavuus vasta iski. Meillä oli tassuissamme kuusi pentua, jotka eivät selviäisi elleivät saisi maitoa. Eikä ollut olemassa yrttiä, joka korvaisi emon maidon. Jos emme keksisi jotakin pian, meillä olisi tassuissamme kuusi ruumista lisää.
"En pysty yksinäni huolehtimaan pennuista. Historiasi päätellen sinäkään et niitä mukaasi huoli. Loimun ja Mustan saan erään tuttuni luokse turvaan joksikin aikaa, mutta...", ääneni särkyi ennen lauseen loppuun pääsyä. En voinut kuvitella edes harkitsevani vaihtoehtoa omien pentujeni pois lähettämisestä, varsinkin sen jälkeen kun Sielutaivas oli varta vasten pyytänyt meitä huolehtimaan heistä.
"Yksikään pentu tästä joukosta ei tule toimeen ilman maitoa. Tuttavani kumppanin saisin ehkä yrttien avulla vielä tuottamaan, mutta se ei riittäisi kaikille mitenkään. Loimu alkaa olemaan siinä iässä, että hänen pitäisi alkaa opettelemaan lihan syöntiä ja Mustan ollessa tuon pikkuveli, en kehtaisi erottaa heitä", kerroin nyt vakaammalla äänellä ja nielaisin kyyneliäni. Niin, minun pitäisi ajatella tätä tehtävänä mikä pitäisi suorittaa. En saisi antaa omien tunteideni tulla tähän väliin herkentämään järkevästi ajatteluani.
"Me voisimme viedä ne klaaneihin. Yhden kuhunkin. Minulla on hyvät välit Vuoristoklaanin päällikköön ja tuttava Kuutamoklaanissa. Voisin viedä kaksi pennuista sinne. Sinä voisit viedä toiset kaksi Nummi- ja Puroklaaniin. Siten he pysyisivät turvassa ja tietäisimme, missä he ovat ja voisin pitää heitä silmällä ja auttaa tarvittaessa. Samalla myös sinun olisi helppoa löytää heidät halutessasi", Taistovaara ehdotti. Nielaisin ja laskin katseeni alapuolellani makaaviin, hiljaa vikiseviin pentuihin. Jos pennut olisivat olleet yhtään vanhempia, en olisi edes harkinnut ehdotusta. Mutta vastasyntyneet tarvitsisivat nopeasti maitoa ja lämpöä, muuten ne kuolisivat. Ja lehtikadon saapuessa, ei mikään klaani hyväksyisi neljää lisäsuuta ruokittavaksi, yhdenkin ehkä jos hyvä lykky käy. Se olisi ainoa keino pitää heidät elossa ja turvassa. Nyökkäsin.
"Ehkä niin on parasta", sanoin niellessäni kyyneliä ja viitoin Loimun ja Mustan luoksemme. Kaksi kollipentua astelivat varovasti lähemmäs ja jäivät viereeni kyyhöttämään ja katselemaan vastasyntyneitä pentuja. Kumpikaan kolleista ei kysynyt mitään Sielutaivaaseen liittyvää, mikä sai minut muistamaan, että hekin menettivät oman emonsa samalla tavalla. Kaksikko varmasti tiesi mitä tapahtui eivätkä siksi kyselleet mitään.
"Haluatko nimetä pennut, ennen kuin lähdemme?" Taistovaaran kysymys herätti minut ajatuksistani. Vilkaisin opeasti luopiota, ennen kuin laskin katseeni takaisin vastasyntyneisiin. Sielutaivas oli toivonut, että nimeäisin pennut yötaivaan mukaan. Muisto kauniin yötaivaan alla vierekkäin maatessa ja rakkauden tunnustuksista vihlaisi sydäntäni. Katseeni pysähtyi esikoiseni kohdalle. Kolmanneksi suurimman ja vanhimman naaraspennun puhtaanvalkea turkki toi heti mieleeni kuun.
"Vanhin olkoon nimeltään Kuupentu", sanoin ja vilkaisin Taistovaaraa, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
"Pitäisikö hänet nimensä mukaan sitten viedä Kuutamoklaaniin?" Luopio kysyi. Tyydyin vain nyökkäämään uudestaan. Oman kokemukseni perusteella pentueen vanhimmat tunnettiin sisukkuudesta ja halusta huolehtia sisaruksistaan. Tämä naaras kasvaisi vahvaksi kissaksi, joka pitäisi huolen muista. Kuutamoklaanissa vahvuutta arvostettiin.
Toiseksi vanhimman pennun ja ainoan kollin kohdalla nimeäminen ei ollut yhtään sen hankalampaa. Harmaat täplät tuon turkissa vaikuttivat hieman hopeaisilta, joten pentu saisi nimensä Hopeahännän mukaan.
"Kolli olkoot Hopeapentu ja minusta hän sopisi Puroklaaniin", naukaisin. Puroklaanissa oli paljon hopeaturkkisia kissoja ja jo nyt pennun ruuminrakenteesta näki, että hänestä tulisi vahva uimari.
Isoimman ja toiseksi nuorimman naaraspennun kohdalla nimeämisessä kesti hetki. Mustaruskeat merkit naaraspennun muuten valkeassa turkissa eivät tuoneet mitään mieleeni. Nostin katseeni Taistovaaraan.
"Haluaisitko sinä keksiä hänelle nimen? Hän on luultavasti tuon ruskean sävyn kuitenkin sinulta perinyt", kysyin. Luopio näytti sydämenlyönnin ajan yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten ja asteli parin askeleen verran lähemmäs, että näkisi pennun paremmin.
"Yöpentu", Taistovaara naukaisi hetken päästä. Kohotin kulmiani aavistuksen verran katsoessani häneen. Yöpentu kuulosti oikein sopivalta nimeltä naaraalle, mutta luopion ääni oli nimen aikana värähtänyt surulliseen sävyyn. Taistovaara huomasi katseeni.
"Sanotaanko niin, että jos olisin saanut valita pentujeni isän, eräs kolli nimeltään Yöturkki olisi saanut paikan. Hänelläkin oli samanlaiset merkit, mutta vain valkoisina muun kehon ollessa musta", naaras kertoi lyhyesti. Tyydyin vain nyökkäämään. Jos Taistovaara halusi nimetä lapsenlapsensa menetetyn läheisensä mukaan, en minä sitä lähtisi kieltämään.
Nuorimman ja selvästi heikoimman pennun kohdalla minun oli todella vaikea pitää itseni rauhallisena. Realisesti ajatellen pentu tuskin tulisi selviämään heikon ja laihan ruumiinrakenteen vuoksi, mutta haluaisin nimetä hänet kuitenkin. Tummanharmaassa turkissa silmiinpistävät punaruskeat viirut näyttivät kuin tähdiltä yötaivaalla.
"Nuorin olkoon Tähtipentu", naukaisin ja nousin huterasti jaloilleni.
"Voin ottaa Kuu- ja Yöpennun mukaani, pärjäätkö muiden kanssa?" Taistovaara kysyi. Nyökkäsin muutaman kerran ja vedin syvään henkeäni. En haluaisi vielä hyvästellä pentujani, mutta aikaa ei ollut paljoa.
"Saisinko pytää sinulta vielä yhtä palvelusta?" Kysyin Taistovaaralta katsomatta tuohon.
"Haluaisin haudata Sielutaivaan, mutta yksinäni siinä menisi liian kauan", jatkoin selitystäni ja vilkaisin varovasti vierelläni seisovaa luopiota. Tuo nyökkäsi pikaisesti.
"Sammalia hakiessani löysin kauniin paikan järven rannan läheltä. Maaperä oli melko hiekkaista, joten kuoppa olisi helppo ja nopea kaivaa", tuo kertoi. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Loimuun ja Mustaan.
"Käymme hautaamassa Sielutaivaan, voitteko huolehtia pennuistani sillä aikaa? Heidän täytyisi pysyä lämpiminä" Sanoin koskettaen varovasti kummankin kollipennun kuononpäitä. Loimu nyökkäsi itsevarmana.
"Ei hätää, me pidämme heistä huolta."

Tihkutäplä havahtui hereille ja sävähti aamun kylmyyttä ympärillään. Hän tunsi Ruostehallan selän lämpimänä omaansa vasten. Tokkuraisena naaras vilkuili ympärilleen ja näki suurimman osan sotureista nukkuvan vielä. Lähellä Tihkutäplän sammalpetiä Hämäräaskeleen ja Salamaviillon makuusijat kuitenkin ammottivat tyhjinä. Tihkutäplä kampesi itsensä makuuasennosta kyljelleen. Katsellessaan pesää tarkemmin hän huomasi, että moni muukin oli jo poistunut sieltä.
Tihkutäplä nousi ketterästi ja pujahti pikaisesti ulos. Leiriaukion tallottua maata peitti ohut kerros aamu-auringossa säteilevää kuuraa. Ympäröivät kuusetkin kimmelsivät valkeina ja sumun verhoamina. Tihkutäplä kumartui venytelläkseen selkäänsä, ja huomasi katseensa ajautuvan lähelle tuoresaaliskasaa, jossa Hämäräaskel istui keskustelemassa muutaman muun soturin kanssa tummanharmaa selkä käännettynä Tihkutäplään. Kolli kääntyi katsomaan taakseen juuri silloin ja kahden soturin katseet kohtasivat. Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat viiruina, ja kun kolli avasi suunsa jatkaakseen keskusteluaan ulos tuprahti höyrypilvi.
Tihkutäplä käänsi päänsä pois ja jolkotti nopeasti pitkin leirin laitamaa verrytellen hieman puutuneita jalkojaan. Viime aikoina hän oli huomannut seuraavansa Hämäräaskeleen touhuja tarkemmin kuin muiden klaanitovereidensa. Naaras ei tehnyt sitä tahalleen, mutta jokin Hämäräaskeleessa kiinnosti häntä ja sai hänet kääntämään päänsä aina tuon suuntaan. Muuten kait hän olisi suoraan mennyt puhumaan hänelle, mutta sähköiset katseet, joita kolli hänelle toisinaan lähetti, olivat saaneet Tihkutäplän ujostumaan.
Pitäisikö hänen käydä tervehtimässä Lehtikuuta? Tihkutäplä katsahti parantajan pesälle. Ei, hän varmasti nukkui vielä.
Toimettomana Tihkutäplä suunnisti kohti metsään ja heilautti häntäänsä leirin uloskäynnille käpertyneelle Hopeaviimalle. Naaras räpäytti silmiään sanattomaksi tervehdykseksi.
Tihkutäplä madalsi asentoaan ja käveli aluskasvillisuuten. Saniaisten ja heinien viileä kaste kasteli hänen käpälänpohjansa ja vatsakarvansa. Naaras maisteli ilmaa riistan varulta mutta haistoi vain neulasia ja pihkaa.
#Saalista on päivä päivältä vähemmän#, Tihkutäplä totesi mielessään ja huokaisi pölähtäessään pensaikosta yhdelle useista metsää halkovista poluista. Neulaset ympäröivissä jättikuusissa värisivät tuulessa. Naaras vaani yhden puun taakse ja veti itsensä yli paksun juurakon, kohti syvemmälle reviiriä. Puolukan- ja mustikanvarvut tuoksuivat makeilta. Tihkutäplä varoi tallomasta niiden vankkoja varsia, että aiheuttaisi mahdollisimman vähän ääntä.
#Täällä Vasanloikka joskus opetti minulle vaanimista#, harmaa naaras hoksasi ohittaessaan kiviröykkiön täyttämän aukion. Hän loikkasi huolettomana yhdelle kivistä. Sen pinta oli karhea ja sammaleen peittämä. Tihkutäplä upotti siihen kyntensä kiinni, ja loikki kiviä pitkin yli aukion. Ehkä raoissa lymyilisi jotain nappaamisen arvoista.
Silmäillessään korvat höröllä ympäristöä, tuttu Kuutamoklaanin ominaistuoksu leijui harmaatäplikkään naaraan lähelle.
#Aamun metsästyspartio#, Tihkutäplä arvasi ja loikkasi alas kiveltä katsellen suuntaa, josta hän oli hajun havainnut. Vasanloikan vankka hahmo ilmestyi kuusen takaa ja nyökkäsi pienesti Tihkutäplälle.
”Luulinkin haistaneesi sinut”, keltasilmäisen entinen mestari hymähti ja asteli hiljalleen sulavan kuuran koristeleman, rapisevan lehtimaton yli.
”Partioimassa?” Tihkutäplä kysyi ruskealta naaralta. Tuon raitojen peittämään selkään oli takertunut keltaiseksi värjäytyneitä lehtiä.
”Kyllä”, isokokoinen soturi vastasi ja väräytti korvaansa.
”Ruostehallan, Kaamosyön ja Salamaviillon kanssa. Tuskinpa tulee paljoa riistaa, te nuoret soturit olette niin malttamattomia”, naaras murahti vielä. Tihkutäplä väräytti viiksiään pienesti huvituneena.
”Riista tuntuu muutenkin olevan maan alla”, siniharmaa soturi naukui ja koukisti selkäänsä, kun äkillinen kylmyyden väre kävi hänen lävitseen.
”Kyllä sitä vielä tähän aikaan löytyy, kunhan jaksaa etsiä”, Vasanloikka totesi ja ennusti sitten synkästi:
”Odota vain lehtikatoa, niin sitten saat nähdä, miltä riistan maan alla oleminen näyttää.”
Tihkutäplä nyökkäsi huolen kiilto silmissään ja huiskaisi hännällään levottomasti. Hän otti kunnioittamansa naaraan sanat tosissaan. Viime lehtikadon aikaan hän oli tainnut olla vielä oppilas.
”Toisaalta, turha sitä vielä on murehtia”, Vasanloikka kiirehti sanomaan ja käänsi selkänsä tehdäkseen lähtöä.
”Eletään hetkessä. On vaikeista ajoista selvitty ennenkin. Ehkäpä edessä on vähäluminen lehtikato.”
Kokeneen naaraan mietiskelevät sanat hioivat toivoa Tihkutäplään, ja hän unohti mahdolliset huolensa tulevaisuudesta toivottaessaan vielä pikaisesti metsästysonnea aluskasvillisuuteen kadonneelle soturille. Tulevan lehtikadon kauhistelu oli joka lehtisade kissojen lempipuheenaihe. Mutta tälläkin kertaa heillä olisi suuri joukko huolehtimassa toisistaan.
#Parasta minunkin alkaa tehdä osaani#, Tihkutäplä lausui mielessään ja päätti todistaa Vasanloikan kommentin nuorten soturien malttamattomuudesta väärin tuomalla leiriin kasan maukasta tuoresaalista.
#Pitää vain varoa metsästämästä metsää tyhjäksi#, naaras ajatteli hilpeän itsevarmasti tasapainotellessaan kannolla, jonka alta oli ollut kuulevinaan saaliseläimen rapinaa.

Liekkitaivas tiesi tehneensä oikean päätöksen palatessaan takaisin Liljan luokse kertomaan tunteistaan, mutta joku tai jokin hänen sisimmissään ei suostunut päästämään irti vääryyden tunteesta. Siitä, että hänen olisi pitänyt jättää erakko vain oman onnensa nojaan. Raidallinen soturi puhalsi ilmaa hampaidensa välistä turhautuneena.
- Mitäs veikkaisit, kenestä tulisi Nummiklaanin uusi varapäällikkö? Kuurasäde kysäisi kiriessään veljensä kiinni. Kaksikko oltiin pistetty aamupartioon, mutta he olivat jääneet vielä hetkeksi metsästämään ja nyt kulkivat auringon aamusäteiden saattelemana leiriä kohti. Liekkitaivaan ei kauaa tarvinnut pohtia vastausta veljensä kysymykseen.
- Kuurahohde tai Valkotäplä. He ovat molemmat kokeneita sotureita, joihin kumpikin johtajistamme luottaa, raidallinen soturi totesi hieman välinpitämättömällä sävyllä. Mistä hänen veljensä edes keksi kysyä tällaista?
- Eivätkös he ole jo hieman liian vanhoja? Johtoasemaan olisi hyvä saada myös nuorempaa väkeä. Itse olisin Hahtuvaturkin tai Sadeläikän kannalla. Eiväthän hekään kamalan nuoria ole, mutteivät sentään vielä huolehdi pentunsa pentujen asioista, Kuurasäde vastasi. Liekkitaivas hymähti huvittuneena. Kumpikaan heistä ei ollut maininnut Leopardilaikkua, vaikka kokenut soturi olisikin tällä hetkellä todennäköisin valinta seuraavaksi johtajaksi. Tummanpunaisen kollin mieltä rauhoitti se, ettei hän ollut ainoa joka ajatteli, että laikukas kolli olisi epäpätevä johtoon.
- Minusta tuntuu, että vanhemisella ei ole mitään tekemistä asian kanssa vaan sillä ettei Kuiskevirta ole vielä löytänyt itselleen kumppania, raidallinen soturi korjasi veljeään.
- Mistä sinulle edes tuli mieleen alkaa harkitsemaan seuraavia johtohahmoja klaaniimme? Hän jatkoi puheenvuoroaan lisäkysymyksellä ja vilkaisi kulmat koholla juovikasta soturia. Kuurasäde kohautti olkiaan.
- No ei Sulkatähti enää mikään nuori ole... Kuulin Saarnihännän ja Varjokukan juttelevan eilen illalla... He olivat kuulemma huomanneet päällikkömme ramppaavan yhtenään Ketunkynnen ja Yötuulen luona, Liekkitaivaan veli sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, vaikka soturikaksikko kulkikin sillä hetkellä keskenään nummilla. Raidallinen soturi kurtisti kulmiaan, ei hän ollut huomannut Sulkatähden käyvän parantajien pesällä sitten Luuklaanissa tapahtuneen taistelun jälkeen.
- No kyllä sille varmasti jokin looginen selitys on. Jos taisteluharjoitukset Mantelitassun kanssa käyvät välillä liian rajuiksi? Tai sitten he vain puhuvat klaanin keskeisistä asioista tai jostakin ennustuksesta? Vaihtoehtoja on lukemattomia, joten ei kannata huolestua, Liekkitaivas sanoi ja pysähtyi haistaakseen pientä kivikekoa nummikumpuran juurella.
- Taisin haudata nappaamani myyrän tähän lähelle, odotatko hetken?

Liekkitaivas ja Kuurasäde astelivat hiljaisin askelin leirin suuaukosta sisään. Aamun rajapartio oli ollut normaalia aikaisempi, joten he eivät olleet varmoja oliko muu leiri jo ehtinyt heräämään. Leiriaukiolla oli kuitenkin menossa jo se normaali vilinä ja vilske, joten raidallinen soturi hyvästeli nopeasti veljensä ja lähti etsimään Naavatassua. Oppilas olisi normaalisti ollut mestarinsa mukana partioimassa, mutta tuolle oli edellispäivänä tullut riita veljensä Havutassun kanssa, eikä Kuurahohde katsonut sopivana pistää sisaruksia heti samaan partioon, vaan antaa aikaa tuulettaa tunteitaan. Liekkitaivas oli myöntynyt ehdotukseen ja siksi jätti naaraan leiriin, että kollioppilas pääsisi aamupartioon. Raidallinen soturi kurkisti oppilaiden pesään ja näki oitis Naavatassun juttelemassa Omenatassun kanssa. Oppilailla oli hyväntuulinen juttutuokio kesken, ainakin kaikista niistä kikatteluista päätellen. Kolli yskäisi kerran pesän suuaukolta, kun naaraat eivät keskustelultaan meinanneet huomata häntä. Molemmat oppilaat kääntyivät yllättyneenä katsomaan Liekkitaivasta.
- Mitä sinä täällä teet? Naavatassu murahti tympääntyneenä joutuessaan keskeyttämään juttutuokion pesätoverinsa kanssa. Raidallinen soturi katsoi oranssit silmät kiiluen oppilastaan ja viittoi tuota mukaansa.
- Sinuna Naavatassu olisin nyt vain hiljaa ja tottelisin. Ja Omenatassu, Valkotäplän johtama päivän metsästyspartio lähtee pian, sinua varmaankin jo odotellaan, kolli sanoi vakavampana. Omenatassu nousi oitis pystyyn ja pikaisesti pahoitellen kiiruhti pois pesästä. Välillä Liekkitaivas toivoi, että Naavatassukin olisi yhtä tottelevainen. Vaaleanruskealla oppilaalla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja hän Liekkitaivaan luokse saapuessaan nosti ylimielisesti nenänsä pystyyn.
- Eikö jokaiselle oppilaalle sallita ainakin yksi erehdys koulutuksen aikana? Minun erehdykseni oli antaa Havutassulle liian suuret luulot hänen taidoistaan minua vastaan, joten annapa nyt olla, Naavatassu sanoi, eikä tuntunut piittaavan pätkääkään mestarinsa toruvasta katseesta. Raidallinen soturi ei lähtenyt väittelemään oppilaansa kanssa, tuon tuntien siitä syttyisi hirveä sanasota, mikä yltyisi nopeasti tappeluksi. Sitäpitsi Liekkitaivaan oli aika pitää oppitunti naaraalle, eikä riidellä tuon kanssa.
- Tulepas nyt, jos jatkat vielä tällaista laiskottelua jäät paljon jälkeen muista. Ja saat selittää tuon saman sitten isällesi, järjestin sinut hänen johtamaan iltapartioon, kolli sanoi ja viittoi hännällään vaaleanruskeaa kissaa seuraaman häntä. Hän ei nähnyt Naavatassun ilmettä kääntyessään jo selin tuohon, mutta toivoi tuon edes hieman jännittyvän mahdollisesta saarnaushetkestä isänsä kanssa. Saarnihäntä odotti molempien pentujensa soturinimitystä kuin kuuta nousevaa, eikä varmasti olisi tyytyväinen, jos oppilaat huonolla käyttäytymisellä pidentäisivät nimitystään. Heidän päästessä pois leiristä, raidallinen soturi lähti juoksemaan oppilaansa kanssa kilpaa kohti metsäaluetta lähellä Kuutamoklaanin rajaa, missä myös pöllötasanko sijaitsi. Loistava paikka seurata Naavatassun metsästystaitoja.