Paarmahehkun sydän tykytti juoksupyrähdyksen jäljiltä edelleen, kun partio oli jo kääntynyt pois päin rajalta ja ottanut suunnakseen reviirinsä sydämen. Kissat nousivat pientä nurmen peittämää mäkeä ylös.
”Hienoa, minä raportoin Myrskytuulelle, ettei Puroklaanin suunnalla ollut mitään poikkeavaa”, Pisaraturkki kertasi ja lipaisi rintaansa.
”Mihin mennään pitämään ne taisteluharjoitukset?” Unikkokukka kysyi malttamattomana niin kuin olisi pidätellyt kysymystä koko matkan ajan. Naaran pörröinen häntä hakkasi ilmaa puolelta toiselle.
”Kävisikö tuo?” Kotkasumu, joka oli kerennyt rinteen huipulle ensin, ehdotti. Paarmahehku teki kärsimättömänä pitkän loikan ruskearaidallisen soturin vierelle, ja tähysti suuntaan, johon tuo pitkällä hännällään osoitti. Sivummalla, melkein mäen juurella, oli loiva, hiekkainen kuoppa piikkihernepensaiden ympäröimänä. Pensaiden takana kasvoi muutama lyhyt puu, jotka raidoittivat kissan käpälienjälkien peittämän kuopan varjoillaan.
”Tuo käy hyvin”, mäen pään saavuttanut Pisaraturkki naukaisi hyväntuulisesti ja lähti jolkottelemaan alas. Nuoret soturit tassuttelivat johtajansa perään. Paarmahehku vilkuili ympärilleen ja värähti, kun lehtisateen irrottama lehti läheisestä puusta laskeutui hänen selälleen. Pieni vilunväre kulki kollin läpi. Hiilenmusta soturi katsahti taivaalle, ja näki auringon paistavan vielä pilvikerroksen läpi.
#Kunhan lehtikato ei tulisi liian nopeasti#, hän ajatteli.
”Onko kukaan käynyt täällä ikuisuuksiin?” Unikkokukka kysyi valittava sävy äänessään. Naaras ahtautui piikkisen pensaan läpi ja murahti jättäessään puhtaanvalkoisia karvatuppoja jälkeensä. Kotkasumu vastasi jotain nasevaa viikset väristen. Paarmahehku pujahti solakasti läpi lehtien ja tupsahti matalaan kuoppaan. Se oli tilava, tarpeeksi suuri neljälle täysikasvuiselle kissalle.
”Pisaraturkki”, Paarmahehku kääntyi vanhemman soturin puoleen.
”Oletko käynyt täällä ennen?”
Oranssiturkkinen katsahti taivasta ja kohautti hartioitaan.
”Ehkä joskus.”
”Aika syrjäinen paikka”, Unikkokukka kommentoi kompuroidessaan ylös.
”Kyllä minä muistan käyneeni täällä monta kertaa”, Kotkasumu naukaisi ja käveli edemmäs.
”Tuolla sain iskettyä Pöllönkynttä suoraan kuonoon”, kolli kertoi ja viittoi hännällään erästä kuopan rosoista reunaa. Paarmahehku ravisti päätään. Hän oli saattanut joskus käydä tällä harjoituskuopalla, mutta oli unohtanut sen jo. Taisteluliikkeiden kertaamisesta tulisi tosiaankin hyödyllistä.
”Aloitetaanko jo?” Unikkokukka alkoi marista ja loikkasi Paarmahehkun vierelle. Pisaraturkki vilkaisi nuorta naarasta ja sitten Kotkasumua.
”Miten vain! Jos sinä ja Kotkasumu ensin, sitten minä ja Paarmahehku?”
”Sopii”, Unikkokukka totesi ja siirtyi oitis vastapäätä Kotkasumua, joka perääntyi leikkimielinen kiilto silmissään kohti kuopan reunaa. Valkoinen naaras pörrötti turkkiaan ja siirteli tassujaan kuin valmiina iskemään kyntensä soturitoveriinsa. Paarmahehku tuhahti ja istui Pisaraturkin viereen kuopan laitamille.
Unikkokukka oli alakynnessä suurempaa kollia vastaan, mutta naaras pyrki käyttämään kokoaan hyväkseen. Hän syöksyi klaanitoverinsa sivuille vuorotellen ja väisti selkäänsä kohdistetut läimäisyt taidokkaasti. Paarmahehku seurasi sisarensa liikkeitä ja huomasi tuon silmissä ilkikurisen tuikkeen, kun Kotkasumu horjahti naaraan äkillistä vastaiskua väistäessään. Paarmahehku aisti Pisaraturkin kumartuvan puoleensa, kun vanhempi soturi huomioi Unikkokukan nopeuden:
”Kotkasumu ei ehkä pysy perässä.”
Paarmahehku kohautti hartioitaan ja siristi silmiään. Harjoitus ei ollut vielä ohi. Aivan kuin kolli olisi kuullut Pisaraturkin kommentin, Kotkasumu perääntyi vikkelästi ja otti etäisyyttä vastustajaansa. Hämmentynyt Unikkokukka peruutti ja jousti jalkojaan hyppyyn kärsimättömänä kuin napatessaan karkuun juoksevaa saalista. Kotkasumun silmissä välähti, kun soturi syöksyi vastaan ilmaan loikannutta naarasta ja paiskasi hänet maahan. Unikkokukka ulvahti ja kömpi nopeasti jaloilleen.
”Tuo sattui!” naaras kivahti ja ravisteli hiekkaa turkistaan ärtyneenä.
”Minä voitin”, Kotkasumu julisti ylpeänä ja tassutteli hänen ohitseen häntä leikkisästi kippuralla.
”Nyt on meidän vuoro!” Pisaraturkki naukui ja loikki innokkaasti keskelle kuoppaa. Paarmahehku jolkotti maltillisesti kollia vastapäätä ja katsoi matkalla kuinka Unikkokukka ja Kotkasumu istahtivat rinnakkain. Hiilenmusta soturi odotti, että naaras olisi tappionsa tuomasta katkeruudesta nälvinyt häntä jotenkin, mutta sisko tuntui uppoutuneen omiin ajatuksiinsa.
#Nyt on keskityttävä tähän#, Paarmahehku mutisi mielessään ja ravisti päätään hiukan. Pisaraturkki katsoi häntä tarkkailevaisesti alkaessaan kiertää kuopan reunusta. Paarmahehku vastasi oranssiturkkisen kollin katseeseen ja luimisti korviaan. Hän ei halunnut hävitä ja nolata itseään toisten sotureiden edessä. Mutta Pisaraturkki oli paljon kokeneempi. Eikä Paarmahehku ollut hionut taistelutaitojaan ikuisuuksiin. Yhtäkkiä hiilenmustan kollin jalat tuntuivat veltoilta. Paniikki roihahti soturin rinnassa.
Silloin Pisaraturkki syöksähti häntä kohti. Paarmahehku iskeytyi maahan ja haroi ilmaa käpälillään. Pisaraturkki painoi häntä maahan hieman yllättyneenä siitä, miten helposti nuorempi soturi oli kaatunut. Ajatukset vilisivät Paarmahehkun päässä, mutta tuo ei kerennyt tehdä päätöstä seuraavasta liikkeestään kun vaistot saivat hänet rimpuilemaan ylös ja huitomaan Pisaraturkkia etukäpälillään, joihin kuohahtanut veri oli saanut ne toimimaan taas. Pisaraturkki sähähti ja hypähti takajaloilleen vastatakseen Paarmahehkun iskuihin voimakkailla läimäisyillä. Hiilenmustan kissan karvat sojottivat sinne tänne, kun hän otti vastaan kovan lyönnin poskeensa. Vastaukseksi hän ärähti ja hakien voimaa takajaloistaan loikkasi kiinni vastustajaansa. Pisaraturkki horjahti ja perääntyi ravistellen päätään. Paarmahehku suoristi selkänsä ja valmistautui seuraavaan hyökkäykseen. Hän oli unohtaa, että harjoitus oli enemmän leikkiä kuin oikeaa taistelua, eikä hän saanut pitää edes kynsiään esillä.
#Hengitä#, hän muistutti ankarasti itselleen haukkoessaan happea. Pisaraturkki ei jäänyt odottamaan, että klaanitoverinsa olisi saanut hengityksensä tasattua, vaan juoksi häntä kohti. Paarmahehku puri hampaitaan yhteen ja huitaisi ilmaa oranssiturkkisen kissan nenän edestä pitääkseen hänet kauempana. Musta kolli yritti kerrata eri taisteluliikkeitä kuumeisesti mielessään, mutta tieto tuntui valuvan kiireessä pois hänen päästään. Pisaraturkki otti pari askelta taaksepäin, ja lukitsi hetken katseensa Paarmahehkun lapaan. Paarmahehku kierähti maahan, pois oranssiturkkisen alta, ja kömpi salamannopeasti ylös.
#Tilaisuus!# kollin mielessä välähti, kun hän näki Pisaraturkin selän edessään. Soturi loikkasi ja painoi käpälillään vanhemman soturin selkää, kun ei voinut tarrautua kynsilläänkään. Pisaraturkki, joka oli juuri siirtänyt painopisteensä taakse kääntyäkseen takaisin Paarmahehkua päin, horjahti eteen, ja lysähti kuono edellä maahan. Paarmahehku putosi kiroten alas kylki edellä maahan. Pisaraturkki nousi takaisin jaloilleen, ja alkoi heti pyyhkiä tomua kuonoltaan.
”Heh, sinä näytät aivan myyrältä!” Unikkokukka huudahti kauempaa ilkikurisesti. Paarmahehku vilkaisi vihreäsilmäistä kollia, joka pyöräytti silmiään ja katsahti sitten Paarmahehkuun pieni hymy kasvoillaan. Kolli vastasi vastahakoisella hymyllä takaisin. Pisaraturkki oli ollut voimakas vastustaja.
Unikkokukka tassutteli kahden soturin väliin.
”Kumpi teist-”
Ennen kuin naaras päätti lauseensa, Paarmahehku naukui:
”Minä voin olla nyt sinua vastaan.”
#Taidan tarvita lisää harjoitusta#, tuo ajatteli.

Ruusulaulu katseli omassa hiljaisuudessaan tähtiä, kun istui vartiossa. Tähti sun muukin kapine lenteli taivaalla ja Ruusulaulu hytisi. Punaliekki ja Tammisydän sekä Jänötuli olivat viimeiset nimitetyt soturit, ja heidän nimityksensä oli pitänyt tottakai pitää ennen Ruusulaulun. Mutta nyt nimensä kanssa Ruusulaulu iloitsi. Silloin hän näki tuikkivsn vitivalkoisen tähden, joka oli hänen perheensä tähti, tai niin Ruusulaulu ajatteli. Mutta tähti näytti tippuvan ja lopulta sitä ei enään näkynyt, eikä Ruusulaulu enään tuntenut oloaan rakastetuksi.

kuun päästä.

-Ruusulaulu! Tule partioon! Punaliekki, joka oli taas kerran päätetty partion johtajaksi, huikkasi. -Tulossa, Ruusulaulu vastasi, ravisteli turkkiaan, venytteli, ja lähti partion perään. Aamupartio kier koko reviirin rajat, saalisti vähän, ja muutenkin merkitsi rajoja. Se oli tavallsta isompi mutta pian partio jo jaettiin Ruusulaululle ja Punaliekille. Punaliekin partio tarkistaisi rajat ja Ruusulaulun saalistaisi. Ruusulaulu kohautti lapojaan ja yhdessä Lumotassun, Punalehden ja Sammalsateen kanssa hän lähti saalistamaaan. He saivat saaalista niinkuin normaalistikkin. Päivä oli kaikin tavoin normaali. Ehkä liiankin, sillä Ruusulaulu oli pitkästyä kuoliaaksi. Kun Ruusulaulu oli saanut syödäkseen, naaras lähti nukkumaan. Unikaan ei ollut mitenkään hieno taikka omituinen, ja Ruusulaulu oikeasti pitkästyi. Lopulta hän päätti vain mennä uimaan. Ruusulaulu piti uimisesta, ja hänen mielestään se virkisti sopivasti. Joki oli melko viileä, joten Ruusulaulu lähti tutkimusmatkalle.

//jatkuu ens Ruusun tarinas ofc

"Punaliekki! Tule katsomaan kuinka ison kalan sain!", Ruusulaulu huusi pesän ulkopuolelta. Punaliekki vastasi unenpöpperössä "Tullaan!", Punaliekki venytteli ja jolkutti ulos pesästä. Ruusulaulu, Jänötuli ja pari muutakin soturia istuivat siellä katselemassa valtavaa kalaa. "Miten sinä tuollaisen oikein sait?", Punaliekki henkäisi. Ruusulaulu vastasi "En oikein itsekään ole varma. Ehkä vain onnella.", Punaliekki oli hämmentynyt. Miten kukaan Tähtiklaanin nimeen voisi saada tuollaista? "Se...on hieno." Hän maukui hiljaa.

*Voisin varmaan nyt mennä saalistamaan.*,
Punaliekki ajatteli ja tassutti Hiiriturkin ja Ututähden luo. "Menen metsästämään. Haittaako?" Punaliekki kysyi. "Mene vain. Tuoresaaliskasa kaipaa vähän täydennystä" Ututähti vastasi ja vilkaisi, melkeinpä tyhjään, tuoresaaliskasaan. "Ota mukaasi vaikka Ruusulaulu ja Tammisydän." Hiiriturkki lisäsi. "Hyvä on." Punaliekki maukui. "Ruusulaulu! Tammisydän! Mennään saalistamaan!", Punaliekki huusi kahdelle ikäiselleen soturille jotka keskustelivat vieläkin siitä kalasta aukion laidassa. Molemmat huusivat yhtä aikaa "Tulossa!", ja he pinkaisivat Punaliekin luokse. "Mihin mennään?", Ruusulaulu kysyi innoissaan. "Lähdemme vähän kauemmas joelle.", Punaliekki vastasi. "Mennään sitten ettei tuhlata aikaa!" Tammisydän huusi karhunvatukkatunnelilta. Punaliekki ja Ruusulaulu kiitivät hänen peräänsä. Kun he pääsivät joelle, he kuulivat vertahyytävän kirkaisun. Punaliekki ei tiennyt mikä se oli, mutta häntä alkoi heikottaa ja pelottaa. Hän kaatui maahan veri korvissa kohisten. *Voi Tähtiklaani, ei kai ole vielä minun aikani kuolla?* Punaliekki ajatteli, ja hänen ajatuksensa täyttyivät pimeydestä.

"Punaliekki, oletko kunnossa?" Puroklaanin parantaja Yöturkki kysyi. "Olen, mutta missä Tammisydän ja Ruusulaulu? Ovathan hekin kunnossa?" Punaliekki naukui. "He ovat aivan kunnossa ja menivät kertomaan Ututähdelle että menetit tajuntasi." *Menetin tajuntani? Tähtiklaanin tähden, mistäköhän se johtui?* Punaliekki ajatteli. "No, voisin varmaan mennä nyt." Yöturkki vastasi "Niin voitkin." Punaliekki tassutti aukiolle ja näki Ruusulaulun ja Tammisydämen istumassa kivellä. Heistä leijaili pelkotuoksu. "Hei! Oletteko kunnossa? Saitteko selville mikä se outo asia tai otus oli?" Punaliekki kysyi Ruusulaululta ja Tammisydämeltä. He kääntyivät katsomaan. "Emme saaneet selville, mutta tärkeintä on että olet kunnossa." Ruusulaulu vastasi. *Mikä ikinä se olikaan, klaanitoverit pitävät minusta huolta ja minä heistä.* Punaliekki ajatteli iloisena.

Tihkutäplä tallasi Neljän virran tammelta johtavaa polkua hiljaa klaanitovereidensa rinnalla. Kissajoukossa oli harvinaisen vaitonaista kokoontumisen jälkeen. Harmaatäplikäs naaras höristi korviaan ja kuuli jonkun supisevan kevyitä kokoontumisjuoruja. Hän pohti hetken, liittyisikö itsekin keskusteluun, mutta tyytyi pysymään paikoillaan. Tuuli suhisi läheisissä pensaissa. Jostain syystä ääni sai Tihkutäplän mahan kurnimaan.
#Toivottavasti se myyrä on vielä jäljellä#, soturi ajatteli toiveikkaasti muistellessaan aiemmin metsästyspartiossa nappaamaansa herkkupalaa.
Klaanin reviiriltä löytynyt tuppo ilveksen karvaa oli pitänyt myräkkää Kuutamoklaanin yllä lähipäivät. Varistähti oli saattanut asian muiden klaanien tietoon kokoontumisessa. Tihkutäplä vilkaisi terävästi läheistä puskaa, kun sieltä kuului rasahdus. Pienehkö pöllö syöksyi esiin ja liiti jokin karvapallo kynsissään oksiston ylle. Osa kuutamoklaanilaisista ei reagoinut lintuun mitenkään, osa pyöritteli päitään yllättyneenä hetken. Tihkutäplä huokaisi hiljaisuuden laskeutuessa jälleen kissojen ympärille. Hän ei voinut kuvitella, että jokin ilveksen kaltainen, suurikäpälinen, etäisesti kissaa muistuttava peto, kuten sitä oli hänelle kuvailtu, majailisi heidän reviirillään. Ajatus lähetti inhon väreet pitkin naaraan selkää. Pelkästään kuva kellanvaaleasta karvatuposta hänen mielessään ja muisto varoittavan pistävästä hajusta, joka siitä kumpusi, sai sydämensykkeen tihentymään. Hän osasi aavistaa, että ilveksen läsnäolo olisi paha uhka klaanille, vaikkei ollut sellaista vielä itse kohdannutkaan.
Kuuset, joiden välistä Tihkutäplä oli useasti pujahtanut leiriin, lähestyivät. Tassutellessaan soturien pesän ohi naaras huomasi Hämäräaskeleen istuvan ilmeettömänä lähellä tuoresaaliskasaa. Hän muisti juurinimitetyn tarjoutuneen vahdiksi kokoontumisen ajaksi.
Tihkutäplä vilkaisi ylös – kuunvalo hohti edelleen läpi oksien. Muut kokoontumisesta tulijat suuntasivat vaitonaisina omiin pesiinsä.
”Minä voin ottaa loppuyön”, Tihkutäplä naukui loikkiessaan lähemmäs Hämäräaskelta. Hän yritti erottaa väsymyksen merkkejä kollin kasvoilta, kun tuo vastasi kankeasti:
”Ei tarvitse esittää avuliasta. En saisi muutenkaan unta.”
Tihkutäplä peitti ällistyksensä suorasta vastauksesta, ja kohautti hartioitaan sitten. Naaras oli jo aikeissa käännähtää ja suunnata kohti sammalpetiään, kun hänen keltaiset silmänsä osuivat myyrään, joka lepäsi edelleen tuoresaaliskasan sivulla.
”Haluatko syödä kanssani?” lipsahti Tihkutäplän suusta. Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat ilmeettöminä, kun kolli tokaisi melkein kiusaantuneena aiemmista sanoistaan:
”Miten vain.”
Tihkutäplä hymähti äänettömästi ja kauhaisi myyrän itselleen käpälällään. Sitten harmaa soturi istuuntui ja kyyristyi saaliinsa eteen katsoen samalla, kuinka Hämäräaskel ensin vilkuili ympärilleen, ja poimi sitten kasasta itselleen hiiren ennen kuin tassutti Tihkutäplän rinnalle. Lihapalaa pureskellessaan Tihkutäplä ei voinut olla ajattelematta kollin käyttäytyvän hieman oudosti.
”Mitä kokoontumisessa tapahtui?” tummanharmaa kolli kysyi ja haukkasi hiirtä. Soturin meripihkasilmät hohtivat pimeässä ja tarkkailivat leirin laitoja herkeämättä.
”Ei mitään ihmeellistä. Varistähti kertoi Hämyviiksestä ja ilveksestä”, Tihkutäplä naukui ja kietoi hännän ympärilleen ennen kuin puraisi taas myyrää.
#Ja Tammiturkista#, naaras lisäsi mielessään katkerasti. Parantajan yllättävä poismeno sattui edelleen. Liian paljon oli tapahtunut liian nopeasti. Tihkutäplä nielaisi viimeiset rippeet myyrästään. Täysi vatsa toi lohdutusta vain hiukan.
”No, miten on sujunut soturina?” Tihkutäplä päätyi kysymään, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi.
”Ihan hyvin”, Hämäräaskel vastaili ja suoristi selkänsä viimeisteltyään itsekin ateriansa. Tihkutäplä nyökkäsi ja kellahti kyljelleen. Hämäräaskel tuntui erilaiselta nyt kun oli soturi. Tihkutäplä oli melko varma, että kollin kireys oppilaana oli johtunut siitä, että hän ja Ruostehalla olivat päättäneet soturikoulutuksensa aiemmin. Aiemmin Tihkutäplä oli ollut heikompi, ilmaa, juuri ja juuri kuutamoklaanilaiseksi kelpaava. Hän vilkaisi kollia. Nyt he olivat samalla tasolla, Hämäräaskeleen silmissä.
He jutustelivat hetken. Keskustelunaiheet menivät oikeastaan Tihkutäplän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Häntä kiinnosti enemmän se, miten Hämäräaskel yritti pitää keskustelua yllä vaikeuksistaan huolimatta.
”Astuin itsekin piikkiin rajapartiossa pari päivää sitten”, kollisoturi kertoi kun Tihkutäplä päätti tarinansa Ruostehallan taannoin nyrjähtäneestä nilkasta. Hän käänsi toista käpäläänsä katsoakseen haavaansa.
”Auts. Sinun pitäisi näyttää tuota Lehtikuulle”, Tihkutäplä naukui ja kurotti päätään nähdäkseen kollin ojentaman etutassun. Polkuanturassa oli isohko halkeama, joka punersi.
”Oletko varma? Lehtikuuhan vasta nimitettiin”, kolli totesi oudoksuvasti ja katsoi viimein Tihkutäplää silmiin.
”Oletko hiirenaivo?” Tihkutäplä kysyi puoliksi leikkisästi, puoliksi närkästyneenä.
”Mitä sitten. Lehtikuuhan on yhtä pätevä parantaja kuin mitä Tammiturkkikin oli.”
#Ja mahtava muutenkin!#
”Sitä paitsi, sinutkin nimitettiin juuri!” naaras jatkoi, kun Hämäräaskeleen silmät vain vetäytyivät viiruiksi. Kolli näytti pohtivan asiaa.
”Hyvä on. Käyn kun ehdin”, tuo murahti ja käänsi käpälänsä vasten maata. Tihkutäplä räpytti silmiään hämmentyneenä ja katsahti vaistomaisesti parantajan pesää, jonka muodostava kaatunut puunrunko piirtyi varjohahmona vasten metsää. Silloin naaras muisti, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli sopinut välinsä Lehtikuun kanssa. Nummipyörre oli kutsunut häntä ja sanonut Varistähdellä olevan asiaa.
”Minusta tulee ehkä pian mestari”, Tihkutäplä kertoi kun ajatuksenjuoksu toi sanat hänen suuhunsa. Varistähti oli kertonut naaraalle, että harkitsi häntä Laikkupennun mestariksi. Nyt hänen pitäisi vain jatkaa soturintehtäviensä kunniallista suorittamista, ja oppilas olisi hänen. Ajatus sai soturin kipristelemään kynsiään innosta ja jännityksestä. Mestarina oleminen olisi suuri kunnia.
”Onnea siihen”, Hämäräaskel tuhahti. Tihkutäplä vilkaisi kollia. Oliko hän suuttunut?
”Kiitos”, soturi naukui ja nousi istumaan.
”Toivon vain, etten tee mitään tyhmää Varistähden edessä ja pilaa mahdollisuuksiani”, hän naukui vitsaillen, vaikka hänellä tosiaan oli pieni huoli asiasta. Varistähti oli niin tiukka ja tarkka sotureidensa suhteen, ja puhuessaan Tihkutäplälle suuri, tummanharmaa kolli oli näyttänyt olevan juuri ja juuri tyytyväinen hänen työskentelyynsä.
#Tärkeintä on pistää klaani etusijalle#, naaras muistutti itseään.
”Minäkin haluaisin oppilaan. Ainakin oppilaan koulutuksen jälkeen on mahdollista nousta varapäälliköksi”, Hämäräaskel maukui vakavasti.
”Niin kai”, Tihkutäplä huokaisi ja käänsi sitten päätään. Toivottavasti Hämäräaskel ei vain varastaisi Laikkupentua häneltä. Naaras kykeni kuvittelemaan, että kolli olisi Varistähteä miellyttävä soturi.
#Mutta silti hän suunnitteli Laikkupentua minulle#, soturi painotti mielessään ylpeänä.
”Väsyttääkö vielä?” Tihkutäplä kysyi sitten. Kuu paistoi vielä taivaalla, mutta he olivat notkuneet leiriaukiolla jo tovin.
”Vähän”, Hämäräaskel myönsi.
”Voin pyytää jonkun jo aamuvartioon, jos haluat”, Tihkutäplä tarjoutui noustessaan jaloilleen. Pienet unet olivat alkaneet kuulostaa naaraasta hyvältä. Hämäräaskel nyökkäsi pienesti, jolloin Tihkutäplä lähti kohti soturien pesää.

Painoin kuononi kevyesti Lehtituulen suupieleen ja sanoin tälle näkemiin. Kolli hymyili minulle siniset silmät onnellisena sädehtien ja jolkotti tunneliin. Olin viimein saanut kerrottua kumppanilleni, että odotin viimeisimmilläni hänen pentujansa.
Puhahdin ja käännyin vaivalloisesti makuusijallani kohti Voimaydäntä, joka tuhisi unissaan pesän nurkassa. Valko-ruskean naraan vatsan kaarteeseen oli käpertyneenä kolme pentua, Täplä-,Pöllö-ja Kultapentu. Kasvoilleni suli onnellinen hymy, kun katselin noita kolmea.
Vaivuin mietteisiini pohtien tulisiko pennuistani yhtä lempeitä ja ystävällisiä kuin isänsä, vai perisivätkö he minun rämäpäisen puoleni. Hymähdin itsekseni kun mieleeni muistuivat kaikki Aurinkomyrsyn ja Ruusutassun kanssa vietetyt hetket.
Olin yhä surullinen sisareni poismenon puolesta, mutta tiesin, että tämä katselisi perhettäni Tähtiklaanista.
Hätkähdin unelmistani, kun sammalet kahahtivat pesän perällä. Käännyin katsomaan ja kohtasin Voimasydämen lämpimän katseen.
-Pitäisikö sinun käydä verryttelemässä jalkojasi? Naaras kysyi ja nyökäytti päätään kohti minua.
Hymyilin pienesti.
Kampesin itseni ylös, mutta olin lysähtää heti takaisin. Jalkani olivat lähes voimattomat. Ravistelin niitä hetken ja kun veri alkoi kunnolla kiertää, niin tuntokin palasi hetkessä.
-Käyn tervehtimässä Tuiskuturkkia ja Jänisloikkaa, ilmoitin korviani heilauttaen.
Voimasydän nyökkäsi ja kumartui sukimaan unissaan mutisevan Kultapennun päälakea.
Askelsin ulos pentutarhasta, suoraan aukiolle, jonka yleinen kissavilinä ei ollut tänään huipussaan. Oletin useimpien klaanitovereiden olevan partioimassa tai saalistamassa.
Kun katsahdin ympärilleni, huomasin Tuiskuturkin ja Jänisloikan jutustelemassa. Päästin pienen kehräyksen livahtamaan suupieliltäni ja jokotin kaksikon luo hymy kasvoillani.
-Hei, emo, hei isä! Tervehdin iloisesti.
Jänisloikka ja Tuiskuturkki hätkähtivät ja käänsivät katseensa minua kohden. Ottoemoni kasvoilla oli liikuttunut ilme, kun tämä kurotti hieromaan kuonoaan poskeani vasten.
-Hei kultapieni, naaras kehräsi sydämellisesti hymyillen.
Kun Tuiskuturkki vetäyti takaisin, Jänisloikka hymyili ja kiersi häntänsä kumppaninsa hännän ympärille.
-Odotamme innolla pentujesi tapaamista, Jänisloikka naukui vilkaisten vieressään seisovaan naaraaseen.
Tuiskuturkki nyökäytti päätään onnellisena.
-Olet kunnon kissa, Sarasydän, sinusta tulee loistava emo, ja Lehtituulesta loistava isä,Jänisloikka lisäsi juhlallisesti päätään nyökäyttäen.
Naurahdin ja katselin ottovanhempiani, he olivat molemmat hyviä, sydämmellisiä kissoja, jotka olivat huolehtineet minusta ja sisaruksistani kuin omistaan. Olin heistä ylpeä.

//Jeii, Sarallakin hieman tarinan tapaista :D

Klaani nukkui. Pieni Mustapentu tuhisi ja painautui syvemmälle emonsa lämpimään turkkiin, pää tassujen päällä leväten. Sananjalat rapisivat, kun kun joku käänsi kylkeä. Mutta Mustapentu ei kuullut sitä, sillä hän nukkui levollisesti ja tunsi olonsa lämpimän turvalliseksi emonsa turkin suojissa. Aikaisen aamun linnut lauloivat laulujaan ja tuuli suhisi vuoren rinteillä, ketut ja mäyrätkin nukkuivat koloissaan vuoren rinteillä, ja niiden pennut hakivat emojensa suojista turvaa samalla lailla kuin Mustapentu ja Kastepentu emostaan Helmikasteesta. Ulkona lehtisateen yön kylmyys nipisteli jo nenänpäätä, mutta se ei yltänyt pentutarhaan, jossa tarkeni ihan hyvin myös lehtikadon aikaan. Luolassa haisi märältä kiveltä ja eiliseltä jääneiltä saaliinjämiltä, jotka aamupartioon lähtijät hotkisivat varmasti aamiaiseksi ennen partiota. Mutta onneksi Vuoristoklaani oli niin vahva, että tuoresaaliskasa olisi taas aurinkohuippuun mennessä niin iso, että jokainen kissa saisi vatsan täyteen. Tosin mitä pitemmälle lehtisade eteni, sitä vähemmän saalista löytyi. Hiiret ja jänikset pysyisivät koloissaan ja kaikilla olisi pulaa riistasta. Mutta Helmikaste oli vakuuttanut pennuilleen, että heillä varmasti olisi vatsat täynnä, vaikka lehtikato olisi kuinka kylmä. Hänen katseessaan kimmelsi silti huoli, mutta Mustapentu uskoi kyllä, että heidän isänsä, Uskotuuli, pitäisi varmasti huolen siitä, että he saivat ruokaa. Mustapentu ihaili isäänsä ja aikoi kasvaa yhtä isoksi ja vahvaksi kuin hän. Sitten jonain päivänä, mutta toisaalta hänestä oli mukavaa olla vielä pentutarhan suojissa ja leikkiä siskonsa ja vanhempien pentujen kanssa, eikä herätä aikaisin ruokkimaan koko klaania ja vartioimaan, ettei Kuutamoklaanin kissat tunkeutuneet heidän reviirilleen. Silti, kukapa ei haluaisi olla soturi?

Pikkuhiljaa klaani alkoi heräillä. Soturit nousivat ylös, ja varapäällikkö Myrskytuuli alkoi jakaa partioita. Vuoristoklaanin luola heräsi hetkessä eloon.
Myös Mustapentu heräsi syvistä unistaan. Hän avasi ensin vain silmänsä ja makasi paikallaan niin kauan, että Helmikastekin heräsi. Emo nuoli hänen päälakeaan lämpimällä kielellä.
-Saanko mennä katsomaan, kun Myrskytuuli jakaa partioita? Mustapentu kysyi.
Helmikaste empi hetken ennen kuin nyökkäsi päätään.
-Kunhan et sitten häiritse, ja otat siskosikin mukaan, hän lupasi.
Mustapentu nyökkäsi, nousi käpälilleen ja tassutti pentutarhasta leirin keskusaukiolle. Kastepentu seurasi hänen perässään.
-Purojuova! Ota mukaasi Keltatassu ja Ampiaspisto. Käykää Puroklaanin puoleinen raja! Ruskasiipi, Perhostassu, Tikkatuuli ja Uskotuuli! Saalistakaa te Ison Männyn luona. Tikkatuuli löysi sieltä hiirenpesän, hän näyttää paikan!
Myrskytuuli lähetti partioita matkaan. Mustapentu tunsi ylpeyttä, kun hänen isänsä nimi mainittiin.
-Uskotuuli! Mustapentu huusi ja tassutti kohti isäänsä, joka lähestyi leirin suuaukkoa, jutellen Ruskasiiven kanssa.
Isä kääntyi pentuihinsa päin ja hymyili leveästi.
-Kas. Nukuitteko hyvin? isä kysyi.
Molemmat pennut nyökkäsivät. He olivat nukkuneet erinomaiset unet.
-No hyvä. Mutta minun on lähdettävä, saalistus odottaa! Isä huikkasi olkansa yli ja kääntyi jo lähteäkseen.
-Saanko minäkin tulla!? Mustapentu huusi hänen peräänsä.
Isä kehräsi ja napautti häntä hännällään nenälle ja sanoi:
-Pentujen kuuluu pysyä leirissä, vuoristopolut ovat vaarallisia. Mutta lupaan tuoda teille hiiren.
Mustapentu hyppäsi innoissaan ilmaan.
-Oikeasti?
-Kyllä, oikeasti. Olette tarpeeksi vanhoja syömään riistaa. Nyt minun on mentävä!
Isä katosi ulos muun partion perään. Mustapentu hyppi innoissaan.
-Kuulitko Kastepentu? Oikeaa riistaa! hän kertoi innoissaan siskolleen, joka nyökkäsi suu hymyssä.
Hänen siskonsa oli hassu, koska hän kuuli kyllä, mutta ei puhunut. Emo ja Kastepentu olivat käyneet parantaja Taivasliljan luona, mutta parantaja ei tiennyt mikä hänen siskollaan oli. Kukaan ei tiennyt, saattoi vain arvailla. Mutta Kastepentu oli Mustapennulle silti tärkeä. Tietenkin oli.
Mustapentua harmitti, ettei isä ollut ottanut häntä mukaan, olihan hän jo kaksi, kohta kolme kuuta vanha! Miksi heidän pitäisi odottaa leirissä, että isä toisi hiiren? Tietenkin hän olisi iloinen, jos isä saisi hiiren, mutta silti. Hän halusi itse saalistaa, mutta ei häntä otettu mukaan, koska hän oli liian nuori! Mutta jos...
-Lähdetään itse saalistamaan! Isä on meistä ylpeä, jos me saadaan hiiri ihan itse! hän sanoi Kastepennulle, joka näytti epäilevältä.
-Ääh, mennään nyt! Mustapentu sanoi ja heilutti häntäänsä puolelta toiselle. 
Lopulta pitkän houkuttelun jälkeen, Kastepentu nyökäytti päätään ja loi Mustapentuun jos-on-pakko-katseen. Pennut odottivat, että kaikki olivat työn touhussa ja livahtivat sitten samaan tunneliin, mihin Uskotuuli hetki sitten.

//Eka tarina Mustapennulla! <3

Aamulla herätessään paljon ennen muuta klaania, kiitos Myrskytuulen ja aikaisen ja pitkään kestävän harjoittelutuokion, Tuhkatassu hyvästeli Pikkutassun sekä Kurkitassun, jotka olivat nukkuneet molemmat yhdessä kasassa sisarensa päällä. Kaksi oppilasta mumisivat jotakin ja jatkoivat hullunkurisissa asennoissa nukkumistaan. Vuoristossa alas laskeutuminen aamuhämärän aikaan ja vielä puoli unisena vei aikaa, mutta ennen pitkään kaksikko pääsi perille metsikköön. Naaraan mestari johdatti heidät hiekkaiselle aukiolle, mikä oli yleisessä suosiossa Vuoristoklaanin keskuudessa taisteluharjoitusten kannalta.
"Ehdimme pitämään nopean puolustusharjoituksen ennen kuin aamuvirkut saapuvat paikalle. Sen jälkeen voisimme perehtyä enemmä hieman haastavampiin saalistustaktiikoihin, kuten lintujen ja oravien nappaamiseen", Myrskytuuli kertasi heidän aamun aikataulun, ennen kuin ohjeisti Tuhkatassulle pikaisesti helpoimmat puolustuskeinot ja miten oppilas pystyisi käyttämään pientä kokoaan ja ketteriä jalkojaan hyödyksi. Naaras kuunteli tarkasti mestarinsa ohjeistuksia, sillä ei todellakaan haluaisi nuhteluja siitä ettei keskittynyt tai kuunnellut varapäällikköä. Tieto saavuttaisi heidän leiriin saavuttua Aaltotähden ja Kaunokirjon korvat milloin tummanharmaa kissa pääsisi taas uuteen puhutteluun vanhempiensa kanssa.
"Aloitetaan ensiksi pienellä lämmittelyllä. Yritä vain mahdollisimman nopeasti väistellä hyökkäyksiäni, niin kun lihaksesi ovat tarpeeksi lämpimät, voimme aloittaa vastahyökkäysten harjoittelun", Myrskytuuli kertoi ja hänen häntänsä heilautuksesta kaksikko valmistautui harjoitukseensa. He olivat tehneet tätä samaa harjotusta jo muutaman päivän ajan, joten Tuhkatassu osasi valmistautua pudottautumalla hieman alemmas ja joustamalla jalkojaan. Hänen mestarinsa ei sen kummemmin enää varoitellut vaan syöksyi oitis oppilastaan päin. Naaras oli väistämässä oikealle, mutta kolli näki suoraan tummanharmaan kissan aikeet ja kaarsi hänen suuntaansa. Sinisilmä hämmentyi ja yritti ottaa hätäistä hypähdystä taaemmas, mutta laikukas kissa kurotti etukäpäliään ja sai kampitettua Tuhkatassun. Kissa mätkähti rähmälleen maahan ja joutui hetken yskimään ilmaan pöllähtänyttä hiekkaa suustaan.
"Pistetään tuo aikaisen herätyksen piikkiin", Myrskytuuli hymähti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Oppilas nousi jaloilleen hymähtäen. Vaikka häntä alkoikin useasti hermostuttaa mestarinsa seurassa, ei se silti tarkoittanut sitä, ettei naaras halunnut harjoitella kunnolla.
Seuraavat puolustuskerrat menivätkin jo paremmin ja Tuhkatassu sai pidettyä varapäällikön loitolla. He pitivät pienen hengähdystauon ennen kuin aloittivat kunnon harjoituksen.
"Yritetään hioa vastahyökkäystäsi. Yksinkertainen liike, hyppäät pois altani minkä jälkeen ponnistat päin minua ja joko horjutat tasapainoani hyppäämällä selkääni, lyöt minulta ilmat pihalle iskeytymällä kylkeeni tai yrität kampittaa minut", Myrkytuuli luetteli liikkeen eri variaatioita. Oppilas kuunteli korvat höröllä ja yritti nähdä mielessään liikkeen kulkua. Hänen pitäisi saada ponnistettua maasta hyvin vauhtia, että pystyisi saamaan voimaa hyökkäykseen. Kaksikko teki liikkeestä ensin hidastetun version, että Tuhkatassu älyäisi minkälaisesta harjoituksesta olisi kyse. Naaras nyökäytti päätään tajutessaan mitä hänen mestarinsa oikein ajoi liikkeellä takaa ja he asettuivat uudemman kerran vastakkain. Varapäällikkö lähti kiitämään taas hurjaa vauhtia oppilastaan kohti, mutta nyt olisi tummanharmaan kissan vuoro yllättää. Hän odotti Myrskytuulen juoksevan niin lähelle, että heidän nenänsä miltei koskettivat, ennen kuin loikkasi ketterästi sivulle. Kollin juostessa niin lähelle, ei hän ehtinyt käätymään saatikka sitten reagoimaan Tuhkatassun vastahyökkäykseen ajoissa. Alas tullessaan oppilas koukisti jalkojaan, että saisi maasta hyvin ponnistusvoimaa, minkä jälkeen sinkosi itsensä varapäällikköä päin. Hän tömähti tuon kylkeen, minkä ansiosta mestari kaatui kyljelleen maahan, kun taas naaras pääsi juuri ja juuri takaisin jaloilleen.
"Hienosti meni. Vastustajasi maatessa kyljellään, on hänen kaulansa vapaana ja jos lähestyt nopeasti, hän saattaa automaattisesti nostaa tassunsa suojaamaan itseään ja kasvojaan, milloin vatsa paljastuu. Yritä seuraavaksi hypätä selkääni. Kun saamme sen onnistumaan, voit yrittää kampittaa minua", Myrskytuuli selitti hieman hengästyneenä ja kampesi itsensä takaisin jaloilleen. Tuhkatassu tyytyi vain nyökkäämään ja pudottautui valmiiksi ottamaan seuraavan hyökkäyksen vastaan.
Hänellä kesti hetki päästä sujuvasti mestarinsa selkään pienen kokonsa vuoksi, mutta onnistui lopulta siinä. Varapäällikkö selitti, että selässä roikkuessa oppilaalla oli suora linja iskeä vastustajansa päähän, niskaan ja lapoihin. Myrskytuulen kampittaminen osottautui hieman haastavammaksi, mutta huomatessaan saavansa takajaloillaan enemmän potkaisuvoimaa kuin etutassuillaan lyöntivoimaa, Tuhkatassu oppi kierähtämään ympäri ja potkaisemaan kollilta jalat alta.
"Sinähät osaat soveltaa todella loistavasti näitä liikkeitä", hänen mestarinsa kehui. Oppilas hymähti ja oli valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, kun aukiota ympäröivästä pusikosta alkoi kuulua kahinaa. Myrskytuuli nosti korvansa tervehdyksenä ylemmäs, kun Tummavarjo ja Sirkkatassu astelivat peräkanaa aukiolle. Naaras luimi korviaan ja nousi seisomaan, vältellen kahden kollin katseita.
"Huomenta Tummavarjo ja Sirkkatassu. Tekin olette selvästi aikaisin liikkeellä tänään", Tuhkatassun mestari tervehti kaksikkoa ja viittoi oppilasta luokseen. Tummanharmaa kissa kipitti pikaisesti tuon luokse. Tummavarjo ei vastannut Myrskytuulelle vaan päättäväisesti käveli aukiolle.
"Oletan että olitte lähdössä?" Soturi kysyi hetken päästä viileästi, eikä tuntunut näyttävän tippaakaan kunnioitusta varapäällikölleen. Naarasta hirvitti raidallisen kollin käytös, mutta hänen mestarinsa ei tuntunut olevan moksiskaan epäkunnioittavasta käyttäytymisestä.
"Niin olimmekin. Hyvää harjoitusta teille", Myrskytuuli sanoi nyökäten ja lähti kulkemaan pois harjoitusaukealta. Tuhkatassu kipitti ripeästi laikukkaan kollin perässä, mutta ohittaessaan Tummavarjon, soturi sihahti äkillisesti.
"Osoittaisit hieman kunnioitusta kumartamalla vanhemmille! Luulisi päällikön tyttärenä osaavan käytöstapoja", raidallinen kolli äksytti, naarasoppilaan karvojen nousiessa taivasta vasten. Sirkkatassun mestari oli niin pelottava! Tuhkatassu vilkaisi nopeasti Tummavarjoa pelästyneenä, minkä jälkeen juoksi Myrskytuulen perään.

"Muistatko mitä opetin lintujen ja oravien nappaamisesta?" Myrskytuuli kysyi ja vilkaisi nopeasti hieman taaempana tassuttelevaa Tuhkatassua. Oppilas katseli tassuihinsa ja päästi myöntävän hymähdyksen suustaan. Hän ei ymmärtänyt miten Tummavarjo ensiksi itse kohteli Vuoristoklaanin varapäällikköä kuin torakkaa ja sen jälkeen oletti naaraan suorastaan palvovan häntä. Soturin käytös sai tummanharmaan kissan sapen kiehumaan. Myrskytuuli tuntui muutenkin olevan joka vuoristoklaanilaisen kaveri, eikä mikään halveksuttava kissa, minä Tummavarjo tuota kohteli. Vai oliko varapäällikön yli-positiivinen käyttäytyminen sittenkin heikkous monen mielestä?
"Haluaisitko, että muistutan sinua vielä? Voin sen jälkeen päästää sinut itsenäisesti metsästämään. Eli lintujen kanssa pitää muistaa-"
"Pärjään ihan hyvin ilman sinuakin!" Tuhkatassu sähähti vihaisena ja lähti loikkimaan kauemmas mestaristaan. Hän oli purkanut kaikki vihaset tunteensa Myrksytuuleen ja halusi nyt vain mahdollisimman kauas tuosta. Sitä paitsi, kyllä hän pystyisi ilman mitään mestarinsa muistutuksia nappaamaan muutaman linnun ja oravan. Tarkistaessaan ettei varapäällikkö ollut mailla halmeilla, lähti oppilas jäljittämään Vuoristoklaanin metsän eläinten hajua. Hän joutui kävelemään hetken ennen kuin sai mielenkiintoisesta hajusta kiinni, mutta se ei kuulunutkaan riistaeläimelle vaan Vuoristoklaanin parantajaoppilaalle Opaalitassulle.
*Mitä Opaalitassu täällä tekee, vielä näin aikaisin aamusta? Eikä Taivasliljan hajua missään...* Tuhkatassu ihmetteli ja lähti seuraamaan klaanitoverinsa hajua. Hän lähestyi Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin läheistä rajaa, milloin hänen nenäänsä myöskin kantautui muiden kissojen hajuja. Mutta nämä hajut eivät kuuluneet vuoristoklaanilaisille, mutteivät myöskään kuutamoklaanilaisille.
*Erakkoja! Onko Opaalitassu pulassa?* Oppilas tajusi säikähtäen ja lähti nopeasti jäljittämään parantajaoppilaan jälkeä. Hän ei ehtinyt kauaskaan, kun jo näkikin klaanitoverinsa laikukkaan turkin pilkistelevän puiden takaa.
"Opaalitassu, oletko kunnossa?" Tuhkatassu tervehti säikähtäneen näköistä Opaalitassua juostessaan tuon kiinni.
"J-Juu?" Parantajaoppilas vastasi hieman hämmentyneenä klaanitoverinsa yhtäkkisestä ilmestymisestä paikalle. Naarasoppilas tarkasteli nopeasti heidän ympäristöään ja helpotuksekseen ei nähnyt ketään.
"Meidän on palattava leiriin Opaalitassu, haistoin erakkoja ihan tässä lähistöllä", Tuhkatassu naukaisi hiljempaa ja viittoi laikukasta naarasta seuraamaan häntä.

//Opaali, haluatko jatkaa?^^

-Ai, onnistuin tokaisemaan ennenkuin juoksin takaisin pesään. Opaalitassu huomaisi kuitenkin käytöksestäni huokuvan järkytyksen joten sitten vain juoksin pois kohti päämäärää. Ennenkuin huomasinkaan, olin Nummiklaanin reviirillä. #Nummiklaani, paikka jossa kuolen tuota pikaa#, ajattelin huomatessani viimein Nummiklaanin hajumerkit ympärilläni. Niin Tomuhan se oli. Tomu joka oli tuonut minut tänne Tomu joka leikki kanssani pentuna ja Tomu, joka heittäytyi Luuklaanilaisen eteen, minun elämäni vuokseni. Jo ennen tätä tapahtumaa Tomu oli alkanut käyttäytyä erikoisesti. Hän söi vähemmän ja nukkui huonosti. Usein Tomu nyös karkaili siihen aikaan, ja yhtenä lehtisateen päivänä hön sitten johdatti minut aukiolle jossa Luuklaani odotti. He yrittivät tappaa minut, mutta Tomu heittäytyi tielle ja siinä oli kauniin naaraan surullinen elämä. Ja sitten tajusin sen. Opaalitassu ja Summer muistuttivat kovasti Tomua, mutta Opaalitassu enemmän, luonteeltaankin. Tarvitsin tuota naarasta paljon, en ystäväksi, vaan kumppaniksi niinkuin Tomukin. Minun olisi keksittävä suunnitelma. Ensin menisin tapaamaan Opaalitassua.

Tassutin vuorilla ja odotin Opaalitassua. Hän oli luvannut tulla. Lehti lennähti nenälleni ja tuuli kuljetti sen siitä vielä Opaalitassun nenälle joka oli tullut viereeni. Pyyhkäisin sen pois samalla huomaten tunteiden vellovan sisälläni. Katselin naarasta ja kyllä, hän näytti Tomulta. -Minulla on sinulle toivomus, Opaalitassu mutisi. -Tapa kolli nimeltä Tiikerikuu. Katselin Opaalitassua yllättyneenä. -Ehkä voisinkin, mutta miltä hän näyttää ja mistä klaanissa hän asuu? kysyin varovasti naaraalta, josta oli tullut unelmani. -Hänellä on vihreät silmät ja tummanharmaa turkki. Lisäksi hänellä on melko lihaksikas ruumiinrakenne ja hän tykkää viettää aikaansa eri naaraiden kanssa. Hänellä on usein viekas katse silmissään, Opaalitassu vastasi melkeinpä hymyillen. -Äläkä unohda Kirkaslintua, naarasta jolla on samentinpehmeä vaalea turkki, meripihkan väriset silmät ja samanlainen viekas katse. Hän viihtyy Tiikerikuun kanssa, onnea kokeiluun, Opaalitassu naurahti heti sen perään.

Puroklaanissa löysin nopeasti leiriin, muut olivat jo nukkumassa, mutta yllätys yllätys, etsimäni kissat istuivat leirin edessä. Vaikka olinkin ruumiinrakenteeltani heikko, tässä tilanteessa kuitenkin olin varma siitä että taistelu olisi vaikeaa. Eikä se ollutkaan. Oikeastaan oli miltei liian helppoa, tappaa kissat, tuntemattomia kun olivat. Mutta tappamisen jälkeen, juoksin peloissa karkuun, en halunnut jäädä kiinni. Piilouduin ja nukahdin.

Herätessäni huomasin Opaalitassun huolestuneet kasvot. Summer oli kuulemma löytänyt minut ja huolestunut hirveästi. Pennut olivat syntymässä parin yön jälkeen eikä Summer ksetänyt rasitusta ja stressiä. Opaalitassu oli saalistanut meille molemmille. Nyökkäsin kiitokseksi ja söin isoin ruokahaluin koko aterian. Se maitti elisen retken jälkeen.

//Siinä sitte pitkähkö tarina

Haukkatassu mulkoili minua kulmiensa alta, kollin tabby-kuvioitu turkki roikkui märkänä tuon kylkiä vasten. Tassutin iloisesti hyppelehtien välittämättä oppilaan ilveilystä. Tihkutti hieman ja turkkini oli kovaa vauhtia kastumassa.
-Typerys, Haukkatassu mutisi.
Kohotin toista kulmaani ja käännyin katsomaan ruskeaturkkista.
-Mistä hyvästä tuo oli? Kysyin suutani mutristaen.
Haukkatassu pyöräytti silmiään vastaamatta kysymykseeni ja vilkaisi taivaalle, jonne harmaat pilvet olivat alkaneet kerääntyä yhä tiiviimmin.
Puhahdin ärtyneenä ja väräytin korviani.
-Vastaa, tokaisin vaaleanvihreitä silmiäni siristäen.
Haukkatassu hätkähti äänensävyäni, mutta sai hetken päästä kerättyä itsensä uudelleen. Kollin silmiin syttyi kiusoitteleva pilke.
-Noo’o, entäpä jos en? Ruskeaturkkinen härnäsi irvistäen.
Kallistin päätäni ja suljin silmäni hetkeksi kuunnellen sateen ropinaa.
Vedin syvään henkeä ja rauhoitin itseni, mutta en pystynyt estämään kynsiäni käpristymään kasteiseen ruohikkoon.
-Entäpä jos et? Sille en voi mitään, naukaisin viileästi.
Haukkatassu jatkoi kävelyä, mutta kerkesin nähdä tämän silmissä hämmentyneen katseen.
Hymähdin itsekseni kollin lapselliselle käytökselle.
Kun lähdin astelemaan eteenpäin, turkkini oli jo likomärkä paikallaan seisoskelusta.
Värisytin viiksiäni saaden niihin tarttuneet pisarat tipahtelemaan maahan.
Oikeastaan tunnelma oli melko rauhoittava. Kuunnellessani askelteni aiheuttamia tömähdyksiä omiin ajatuksiini vaipuneena, en kerennyt pysähtyä ennen kuin törmäsin johonkin.
-Mitä ihm-!? Kerkesin puhahtaa ennen kuin Haukkatassun häntä peitti suuni.
Mutisin ensin loukkaantuneena, mutta kollioppilaan vaativa katse sai minut vaikenemaan. Tuo viittoi hännällään minua tulemaan lähemmäksi.
-Katso, tuo kuiskasi osoittaen harjoituskuopalla istuskelevaa kahta kissaa.
Tunnistin mestarimme heti, Sulkatähden hopeaisen turkin helpommin kuin Purovirran vaaleanruskean.
Nuo vaikuttivat väittelevät jostain kiihkeästi, sillä heidän äänensä kantoivat tänne asti.
-Eivät he pärjää kahdestaan! Niistä kahdesta ei ole kuulunut mitään sateen alkamisen jälkeen! Purovirta huudahti hypähtäen äkisti käpälilleen.
Sulkatähti vaikutti tyyneltä istuessaan häntä käpälien yli laskettuna.
-He ovat varmasti vain jääneet torailemaan jonnekkin, sen verran minä kaksi oppilasta kyllä tunnen, että tiedän missä he ovat milloinkin, Sulkatähden ääni tuskin kantoi tänne, mutta kuulin sen silti.
Vilkaisimme Haukkatassun kanssa toisiimme, vaikutti siltä, että meitä oltiin kaipailtu.
Haukkatassu oli jo lähtemässä laskeutumaan rinnettä alas, mutta pysäytin tuon hännälläni. Kolli kurtisti kulmiaan, mutta ei valittanut.
-Hys, kuunnellaan, kuiskasin nyökäyttäen päätäni mestareidemme suuntaan.
Haukkatassu nyökäytti päätään vaisusti.
-Mistä tiedät, jos heille on käynyt jotakin?
Ovat vaikka tippuneet jokeen tai muuta kamalaa! Purovirta hätäili karvat pörhistyen.
Hätkähdin muutaman askeleen eteenpäin kun jääkylmä vesipisara tipahti kuonolleni. Pensas, jossa olimme piilossa kahahti. Haukkatassu vilkaisi minua vihaisesti, kun Sulkatähden neutraali katse kääntyi tuoijottamaan meitä. Olimme paljastuneet, valkoinen turkkini erottui aikamoisen matkan päähän.
-Tulkaa esiin sieltä, hopeanharmaa päälikkö huikkasi ja kohottautui seisomaan.
Huokaisin tympääntyneenä, mutta tulin pois pensaan takaa ja lähdin kompuroiden laskeutumaan kohti kahta naarasta. Haukkatassu seurasi perässäni häntäänsä laahaten, kolli varmaan arveli, että olimme vaikeuksissa. Loin pahoittelevan katseen Sulkatähteen, joka katsoi minua ärtyneenä liikehtien.
-Lähditte sitten omille teillenne vai? Tuo tivasi vilkuillen vuorottellen minua ja Haukkatassua.
Ruskeaturkkinen kolli nyökäytti vaisusti päätään vaivautumatta vastaamaan mitään. Minulla kävi sillä hetkellä hieman sääliksi kiistakumppaniani, vaikka tämä ärsyttävä olikin.
Purovirta huokaisi ja vilkaisi toivottomana Sulkatähteen, joka tuijotti ilmeettömänä takaisin. Kahden naaraan katseita varjosti pettymys.
-Teille on määrättävä rangaistus, ettävoi noin vain karkailla pois leiristä ilman asianmukaista lupaa, mestarini tuhahti katsoen minua tiukasti silmiin.
Nielaisin kuuluvasti, jalkani tuntuivat kivettyneet aloilleen, sillä nyt olisin todella halunnut juosta pois, mutta en voinut.
Purovirta nyökäytti napakasti päätään.
-Minulla on ehdotus, ruskeaturkkinen naaras sanoi silmiään siristäen.
Sulkatähti ei sanonut mitään, antoi vain painostavan katseensa liukua minusta Haukkatassuun.
-Teidän pitää oppia kunnioittamaan päällikön asettamia rajoituksia, joudutte kuun ajan putsaamaan pentutarhan ja auttamaan kuningattaria pentujensa hoidossa;-Ja ilman mitään ylimääräisiä mutinoita, Purovirta lisäsi vilkaisten varoittavasti Haukkatassuun, joka irvisti.
Silmäni levisivät järkytyksestä, kuun ajan! Eihän tässä ollut mitään järkeä? Eihän? Vilkaisin anovasti Sulkatähteen, mutta tuo sivuutti katseeni täysin.
-Olen samaa mieltä Purovirran kanssa, hopeanharmaa naaras myönsi.
Huokaisin, kahta kamalampaa, joutuisin sietämään Haukkatassua koko kuun ajan.
-Ja vielä, teidän kahden pitää oppia tulemaan toimeen, ei klaanille ole mitään hyötyä kahdesta toisilleen kaunaa kantavasta soturista! Sulkatähti määräsi painokkaasti.
Manaisin mestarimme alimpaan maanrakoon, jos en olisi juuri nyt ollut niin huonossa valossa noiden silmissä.
Haukkatassun huokaisu jäi leijumaan raskaana ilmassa, kollin ääni oli tympääntynyt ja väsynyt.
Kiristelin hampaitani, miksi minun pitäisi pärjätä Haukkatassun kanssa? Tuo oli välillä oikea kiusankappale! Käännyin katsomaan tabby-kuvioista kollia, joka tuijotti ilmeettömänä takaisin.
-Aselepo? Tuo kysyi kallistaen hieman päätään.
Kai minun oli pakko, emme muutoin jaksaisi paria päivää enempää toisiemme naamoja.
-Aselepo, huokaisin vilkaisten myrtyneenä iloisesti hymyilevään Sulkatähteen.
Ehkä tästä ei tulisi ihan katastrofia.

//Vähän tönkkö luku, mutta sain jotain aikaiseksi näillä minun harmailla aivosoluillani xd

Vaikka idea saalistuksesta olikin aluksi tuntunut loistoidealta, ei se oikeasti ollut. Sade piiskasi heitä ja liukastutti polkua heidän jalkojensa alla. Mustapentu oli varma, että jossain heidän yläpuolellaan lenteli kotka. Hän ei myöntänyt pelkäävänsä, vaan marssi siskonsa edellä polkua alaspäin. Kohta he olivat tulleet vyöhykkeelle, josta puut alkoivat. Kirjavan punaiset, keltaiset ja oranssit lehdet leijailivat maahan, muodostaen sen päälle värikkään ja liukkaan kerroksen. Onneksi polku oli jo loiventunut ja leventynyt, muuten he molemmat olisivat hetkessä tipahtaneet alas rinteeltä.

Oksat raksahtivat katki ja lehdet rasahtelivat pentujen tassujen alla, säikyttäen ne vähäisetkin riistaeläimet koloihinsa. Mustapentu tajusi sen kyllä, mutta kerta
alhaalla asti oltiin, täytyi yrittää. Mustapentu painoi päänsä maahan, ja yritti löytää maasta merkkejä saaliseläimistä. Mutta hän haistoi vain märän maan josta sade oli huuhtonut eläinten hajut pois.
Yhtäkkiä Kastepentu haistoi jotain, sillä naaras tökkäsi häntä tassullaan ja osoitti pusikkoa edessäpäin. Sieltä kuului ääniä, aivan selvää tassujen rapinaa maata vasten.
-Sinä oikealta ja minä vasemmalta? Mustapentu ehdotti kuiskaten, ja Kastepentu nyökkäsi päätään.
Hän hiipi mahdollisimman hiljaa, häntä rahisuttaen lehtiä ja tassut raapien maata, josta saaliseläin varmasti kuuli, että kaksi pentua yritti hypätä sen selkään. Kun Mustapentu oli tarpeeksi lähellä, hän hyppäsi ja niin teki Kastepentukin.
Kollin kynnet osuivat karvaan ja yhden hätääntyneen hetken ajan hän luuli hypänneensä ketun tai mäyrän selkään, ennen kuin tajusi, että he olivat hypänneet kissan kimppuun. Tuo kissa ravisti heidät kimpustaan ja vasta kun Mustapentu nousi maasta, johon iso kissa oli hänet heittänyt, hän tajusi kenet oli yllättänyt.
-Tikkatuuli? Mustapentu sanoi epäuskoisena. Kolli oli aluksi liian sekaisin tunnistaakseen heitä, mutta oli hetkessä taas tässä hetkessä ja loi tunteista sekalaiseen katseensa pentukaksikkoon.
-Mustapentu ja Kastepentu? Mitä te täällä teette? soturi kysyi vihreät silmät heitä ensin uteliaasti katsoen.
-Öö… Oltiin saalistamassa ja luultiin sinua saaliseläimeksi… Mustapentu sepitti ja Tikkatuuli kehräsi.
-Minua? Oletteko tosissanne? Mikä saaliseläin on näin iso?
Mustapentu tajusi vasta nyt miten tyhmiä he olivat olleet. He olivat luulleet isoa ruskea soturia oravaksi!
Mutta vasta nyt Tikkatuuli tajusi, että kaksikko oli pentuja eikä oppilaita ja katsoi heitä hiukan vihaisesti.
-Minun pitää viedä teidät leiriin. Muu partio jäi isolle Männylle ja minä lähdin seuraamaan oravan hajujälkeä soturi selitti ja kipristi häntänsä selkänsä ylle sen merkiksi, että pentujen tulisi seurata häntä.
-Olette kyllä hiirenaivoja, tiesittekö? Tikkatuuli sanoi ja Mustapennun oli pakko myöntyä.

-Mitä te ajattelitte? Teille olisi voinut sattua jotakin! Helmilaine huusi enemmän huolesta sokeana, kuin varsinaisesti vihaisena.
-Mutta eihän meille käynyt mitään… Mustapentu yritti, mutta emo vähät välittäen poikansa selityksistä, vei heidät sisään leiriin, kiittäen ensin Tikkatuulta siitä, että tämä oli palauttanut pennut turvallisesti leiriin.
Kastepentu ja Mustapentu saivat heti katseita osakseen. Osa niistä oli vihaisia, osa helpottuneita ja osa jopa huvittuneita.
-Tähtiklaanin kiitos, parantaja Taivaslilja huokaisi, kun näki sateen kasteleman pentukaksikon.
Valkoinen naaras johdatti heidät omaan pesäänsä, jossa yrtit tuoksuivat voimakkaina ja kutkuttavina. Taivaslilja tassutti pesänsä perälle ja kaiveli hetken yrttikasoja, ennen kuin löysi etsimänsä. Sen haju oli voimakas ja kukat olivat pyöreät ja keltaiset.
-Syökää. Se on pietaryrttiä ja sen pitäisi auttaa teitä pysymään terveinä. Luojan kiitos te löydyitte ja vielä ehjinä! Mitä te ajattelitte, kun sillä lailla lähditte leiristä? parantaja kysyi, eikä Mustapentu oikeastaan osannut vastata. Hän söi yrttinsä kiltisti, vaikka ne maistuivatkin pahalta ja ylpeytensä niellen pyysi emolta anteeksi ja kiitti Taivasliljaa.
He tassuttivat kuin äänettömän käskyn saaneena pentutarhaan ja käpertyivät makuusijalleen.
-Se oli tyhmä idea. Eikö niin, Kastepentu? Mustapentu kysyi pää tassujensa päällä, mutta sisko ei vastannut, sillä hän nukkui jo.
Mustapentu hymähti ja katseli pentutarhan seiniä mietteliäänä. Emo oli jäänyt luultavasti juoruamaan muille siitä, miten tyhmiä hänen pentunsa olivat olleet. Mutta pahinta kaikessa oli nähdä isän pettynyt ilme.
Uskotuuli tassutti rauhallisesti hänen luokseen. Isän ilme oli oikeastaan mitäänsanomaton, ja se oli vielä pahempaa.
-Kävitte sitten seikkailemassa? isä kysyi normaali hauskuus äänestään puuttuen.
Mustapentu vain nyökkäsi. He olivat molemmat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin isä avasi taas suunsa:
-Tiedät varmaan, että vuoristopolut ovat liukkaina vaarallisia, jopa sotureille? isä kysyi, mutta odottamatta Mustapennun vastausta, hän jatkoi:
-Voisin kertoa sinulle tarinan Mustahuudosta, Vuoristoklaanin uskollisesta soturista, joka oli hyvin rohkea, jopa uhkarohkea. Hän oli sinun iso-iso-isäsi.
Uskotuuli piti pienen tauon, jonka aikana Mustapentu vaihtoi parempaan asentoon, josta oli hyvä kuunnella isän tarinaa.

-Eräänä sateisena päivänä, Mustahuuto määrättiin metsästämään. Lehtikato oli jo pitkällä ja lumi sataisi ihan pian. Mustahuuto oli loistava saalistaja ja hän lähti aikaisin aamulla. Hänen mukaansa varapäällikkö määräsi Okamyrskyn. Hänkin oli Vuoristoklaanin soturi, mutta paljon rauhallisempi, kuin Mustahuuto. Mustahuuto ja Okamyrsky lähtivät leiristä, ja päättivät, että hajaantumalla he voisivat saada enemmän. Okamyrsky lähti saalistamaan alemmas rinteille ja hurja Mustahuuto halusi saalistaa ylempänä vuoristossa. Okamyrsky sai alempaa oikein mehevän oravan. Hän sai sen rauhassa vaanien ja odottaen sopivaa hetkeä ja sillä oikealla hetkellä nopeasti ponkaisten. Mustahuuto taas ei meinannut löytää kapeilta poluilta aluksi mitään, mutta lopulta näki suuren jäniksen, varmasti suurimman mitä kukaan koko ’Kanjonissa oli nähnyt. Aluksi myös Mustahuuto vaani sitä rauhassa, mutta kyllästyi lopulta odotteluun ja hiljaiseen etenemiseen. Hän uskoi ponnistusvoimansa riittävän miltei mahdottomaan hyppyyn. Mutta hän oli väärässä. Hyppy jäi hiirenmitan vajaaksi ja kani lähti hurjaa vauhtia karkuun. Mustahuuto tietenkin seurasi sitä, uhkarohkeasti juosten kapealla vuoristopolulla. Mutta, vaikka kuinka soturi yritti, kani pääsi häneltä karkuun. Hän kääntyi pettyneenä; hän ei ollut saanut mitään.
Matkalla leiriin Mustahuuto törmäsi Okamyrskyyn, joka kantoi suussaan oravaa. Se oli hieno orava, se Mustahuudon oli pakko myöntää. Hän kysyikin, että ”Miten noin komean oravan olet saanut?” ja Okamyrsky vastasi: ”Vaanien ja ponkaisten.” Okamyrsky ihmetteli, miten Mustahuuto ei ollut saanut mitään, vaikka olihan hän klaanin paras saalistaja. Hän oli itseensä pettynyt ja jatkossa hän malttoi odottaa oikeaa hetkeä.

Mustapentu katsoi Uskotuulta suu auki. Tarina oli ollut mielenkiintoinen.
-Tiedätkö, mikä oli tarinan opetus? isä kysyi Mustapennulta, joka ei osannut vastata joten isä paljasti:
-Tarinan opetus oli se, että kaikessa täytyy olla kärsivällinen ja odottaa oikeaa hetkeä. Mustahuuto menetti kaninsa, kun oli liian malttamaton. Okamyrsky oli siis selvästi fiksumpi, koska hän malttoi odottaa.
Mustapentua nolotti ja hän olisi halunnut vajota petinsä ja sen alla olevan kallion läpi. Hän oli ollut typerä lähtiessään leiristä näin pienenä ja ilman lupaa.
-Ethän ole vihainen? hänen oli pakko kysyä Uskotuulelta, joka pudisti päätään.
-En ole, en. Kunhan jatkossa lupaat olla tekemättä mitään typerää, hän sanoi taas tavallisen iloisena, sinä isänä, jota Mustapentu rakasti.
Mustapentu nousi ylös ja päätti, ettei antaisi menneen enää häiritä.
-Haluaisitko sinä muuten sitä hiirtä? isä kysyi pilke silmässään.
Mustapentu hypähti ilmaan ja huudahti:
-Tottakai!
niin kovaan ääneen, että Kastepentu heräsi uniltaan ja nosti päänsä ilmaan. Hän kysyi katsellaan isältä, mistä he olivat puhuneet ja tämä vastasi:
-Hiirtä maistamaan. Nyt joudutte kelpuuttamaan minun saalistamani, Uskotuuli sanoi kehräten.
Tänään oli ollut jännä päivä, eikä se vielä loppunut, ajatteli Mustapentu.

//Toinen tarina <3