Tihkutäplä tallasi Neljän virran tammelta johtavaa polkua hiljaa klaanitovereidensa rinnalla. Kissajoukossa oli harvinaisen vaitonaista kokoontumisen jälkeen. Harmaatäplikäs naaras höristi korviaan ja kuuli jonkun supisevan kevyitä kokoontumisjuoruja. Hän pohti hetken, liittyisikö itsekin keskusteluun, mutta tyytyi pysymään paikoillaan. Tuuli suhisi läheisissä pensaissa. Jostain syystä ääni sai Tihkutäplän mahan kurnimaan.
#Toivottavasti se myyrä on vielä jäljellä#, soturi ajatteli toiveikkaasti muistellessaan aiemmin metsästyspartiossa nappaamaansa herkkupalaa.
Klaanin reviiriltä löytynyt tuppo ilveksen karvaa oli pitänyt myräkkää Kuutamoklaanin yllä lähipäivät. Varistähti oli saattanut asian muiden klaanien tietoon kokoontumisessa. Tihkutäplä vilkaisi terävästi läheistä puskaa, kun sieltä kuului rasahdus. Pienehkö pöllö syöksyi esiin ja liiti jokin karvapallo kynsissään oksiston ylle. Osa kuutamoklaanilaisista ei reagoinut lintuun mitenkään, osa pyöritteli päitään yllättyneenä hetken. Tihkutäplä huokaisi hiljaisuuden laskeutuessa jälleen kissojen ympärille. Hän ei voinut kuvitella, että jokin ilveksen kaltainen, suurikäpälinen, etäisesti kissaa muistuttava peto, kuten sitä oli hänelle kuvailtu, majailisi heidän reviirillään. Ajatus lähetti inhon väreet pitkin naaraan selkää. Pelkästään kuva kellanvaaleasta karvatuposta hänen mielessään ja muisto varoittavan pistävästä hajusta, joka siitä kumpusi, sai sydämensykkeen tihentymään. Hän osasi aavistaa, että ilveksen läsnäolo olisi paha uhka klaanille, vaikkei ollut sellaista vielä itse kohdannutkaan.
Kuuset, joiden välistä Tihkutäplä oli useasti pujahtanut leiriin, lähestyivät. Tassutellessaan soturien pesän ohi naaras huomasi Hämäräaskeleen istuvan ilmeettömänä lähellä tuoresaaliskasaa. Hän muisti juurinimitetyn tarjoutuneen vahdiksi kokoontumisen ajaksi.
Tihkutäplä vilkaisi ylös – kuunvalo hohti edelleen läpi oksien. Muut kokoontumisesta tulijat suuntasivat vaitonaisina omiin pesiinsä.
”Minä voin ottaa loppuyön”, Tihkutäplä naukui loikkiessaan lähemmäs Hämäräaskelta. Hän yritti erottaa väsymyksen merkkejä kollin kasvoilta, kun tuo vastasi kankeasti:
”Ei tarvitse esittää avuliasta. En saisi muutenkaan unta.”
Tihkutäplä peitti ällistyksensä suorasta vastauksesta, ja kohautti hartioitaan sitten. Naaras oli jo aikeissa käännähtää ja suunnata kohti sammalpetiään, kun hänen keltaiset silmänsä osuivat myyrään, joka lepäsi edelleen tuoresaaliskasan sivulla.
”Haluatko syödä kanssani?” lipsahti Tihkutäplän suusta. Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat ilmeettöminä, kun kolli tokaisi melkein kiusaantuneena aiemmista sanoistaan:
”Miten vain.”
Tihkutäplä hymähti äänettömästi ja kauhaisi myyrän itselleen käpälällään. Sitten harmaa soturi istuuntui ja kyyristyi saaliinsa eteen katsoen samalla, kuinka Hämäräaskel ensin vilkuili ympärilleen, ja poimi sitten kasasta itselleen hiiren ennen kuin tassutti Tihkutäplän rinnalle. Lihapalaa pureskellessaan Tihkutäplä ei voinut olla ajattelematta kollin käyttäytyvän hieman oudosti.
”Mitä kokoontumisessa tapahtui?” tummanharmaa kolli kysyi ja haukkasi hiirtä. Soturin meripihkasilmät hohtivat pimeässä ja tarkkailivat leirin laitoja herkeämättä.
”Ei mitään ihmeellistä. Varistähti kertoi Hämyviiksestä ja ilveksestä”, Tihkutäplä naukui ja kietoi hännän ympärilleen ennen kuin puraisi taas myyrää.
#Ja Tammiturkista#, naaras lisäsi mielessään katkerasti. Parantajan yllättävä poismeno sattui edelleen. Liian paljon oli tapahtunut liian nopeasti. Tihkutäplä nielaisi viimeiset rippeet myyrästään. Täysi vatsa toi lohdutusta vain hiukan.
”No, miten on sujunut soturina?” Tihkutäplä päätyi kysymään, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi.
”Ihan hyvin”, Hämäräaskel vastaili ja suoristi selkänsä viimeisteltyään itsekin ateriansa. Tihkutäplä nyökkäsi ja kellahti kyljelleen. Hämäräaskel tuntui erilaiselta nyt kun oli soturi. Tihkutäplä oli melko varma, että kollin kireys oppilaana oli johtunut siitä, että hän ja Ruostehalla olivat päättäneet soturikoulutuksensa aiemmin. Aiemmin Tihkutäplä oli ollut heikompi, ilmaa, juuri ja juuri kuutamoklaanilaiseksi kelpaava. Hän vilkaisi kollia. Nyt he olivat samalla tasolla, Hämäräaskeleen silmissä.
He jutustelivat hetken. Keskustelunaiheet menivät oikeastaan Tihkutäplän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Häntä kiinnosti enemmän se, miten Hämäräaskel yritti pitää keskustelua yllä vaikeuksistaan huolimatta.
”Astuin itsekin piikkiin rajapartiossa pari päivää sitten”, kollisoturi kertoi kun Tihkutäplä päätti tarinansa Ruostehallan taannoin nyrjähtäneestä nilkasta. Hän käänsi toista käpäläänsä katsoakseen haavaansa.
”Auts. Sinun pitäisi näyttää tuota Lehtikuulle”, Tihkutäplä naukui ja kurotti päätään nähdäkseen kollin ojentaman etutassun. Polkuanturassa oli isohko halkeama, joka punersi.
”Oletko varma? Lehtikuuhan vasta nimitettiin”, kolli totesi oudoksuvasti ja katsoi viimein Tihkutäplää silmiin.
”Oletko hiirenaivo?” Tihkutäplä kysyi puoliksi leikkisästi, puoliksi närkästyneenä.
”Mitä sitten. Lehtikuuhan on yhtä pätevä parantaja kuin mitä Tammiturkkikin oli.”
#Ja mahtava muutenkin!#
”Sitä paitsi, sinutkin nimitettiin juuri!” naaras jatkoi, kun Hämäräaskeleen silmät vain vetäytyivät viiruiksi. Kolli näytti pohtivan asiaa.
”Hyvä on. Käyn kun ehdin”, tuo murahti ja käänsi käpälänsä vasten maata. Tihkutäplä räpytti silmiään hämmentyneenä ja katsahti vaistomaisesti parantajan pesää, jonka muodostava kaatunut puunrunko piirtyi varjohahmona vasten metsää. Silloin naaras muisti, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli sopinut välinsä Lehtikuun kanssa. Nummipyörre oli kutsunut häntä ja sanonut Varistähdellä olevan asiaa.
”Minusta tulee ehkä pian mestari”, Tihkutäplä kertoi kun ajatuksenjuoksu toi sanat hänen suuhunsa. Varistähti oli kertonut naaraalle, että harkitsi häntä Laikkupennun mestariksi. Nyt hänen pitäisi vain jatkaa soturintehtäviensä kunniallista suorittamista, ja oppilas olisi hänen. Ajatus sai soturin kipristelemään kynsiään innosta ja jännityksestä. Mestarina oleminen olisi suuri kunnia.
”Onnea siihen”, Hämäräaskel tuhahti. Tihkutäplä vilkaisi kollia. Oliko hän suuttunut?
”Kiitos”, soturi naukui ja nousi istumaan.
”Toivon vain, etten tee mitään tyhmää Varistähden edessä ja pilaa mahdollisuuksiani”, hän naukui vitsaillen, vaikka hänellä tosiaan oli pieni huoli asiasta. Varistähti oli niin tiukka ja tarkka sotureidensa suhteen, ja puhuessaan Tihkutäplälle suuri, tummanharmaa kolli oli näyttänyt olevan juuri ja juuri tyytyväinen hänen työskentelyynsä.
#Tärkeintä on pistää klaani etusijalle#, naaras muistutti itseään.
”Minäkin haluaisin oppilaan. Ainakin oppilaan koulutuksen jälkeen on mahdollista nousta varapäälliköksi”, Hämäräaskel maukui vakavasti.
”Niin kai”, Tihkutäplä huokaisi ja käänsi sitten päätään. Toivottavasti Hämäräaskel ei vain varastaisi Laikkupentua häneltä. Naaras kykeni kuvittelemaan, että kolli olisi Varistähteä miellyttävä soturi.
#Mutta silti hän suunnitteli Laikkupentua minulle#, soturi painotti mielessään ylpeänä.
”Väsyttääkö vielä?” Tihkutäplä kysyi sitten. Kuu paistoi vielä taivaalla, mutta he olivat notkuneet leiriaukiolla jo tovin.
”Vähän”, Hämäräaskel myönsi.
”Voin pyytää jonkun jo aamuvartioon, jos haluat”, Tihkutäplä tarjoutui noustessaan jaloilleen. Pienet unet olivat alkaneet kuulostaa naaraasta hyvältä. Hämäräaskel nyökkäsi pienesti, jolloin Tihkutäplä lähti kohti soturien pesää.

Painoin kuononi kevyesti Lehtituulen suupieleen ja sanoin tälle näkemiin. Kolli hymyili minulle siniset silmät onnellisena sädehtien ja jolkotti tunneliin. Olin viimein saanut kerrottua kumppanilleni, että odotin viimeisimmilläni hänen pentujansa.
Puhahdin ja käännyin vaivalloisesti makuusijallani kohti Voimaydäntä, joka tuhisi unissaan pesän nurkassa. Valko-ruskean naraan vatsan kaarteeseen oli käpertyneenä kolme pentua, Täplä-,Pöllö-ja Kultapentu. Kasvoilleni suli onnellinen hymy, kun katselin noita kolmea.
Vaivuin mietteisiini pohtien tulisiko pennuistani yhtä lempeitä ja ystävällisiä kuin isänsä, vai perisivätkö he minun rämäpäisen puoleni. Hymähdin itsekseni kun mieleeni muistuivat kaikki Aurinkomyrsyn ja Ruusutassun kanssa vietetyt hetket.
Olin yhä surullinen sisareni poismenon puolesta, mutta tiesin, että tämä katselisi perhettäni Tähtiklaanista.
Hätkähdin unelmistani, kun sammalet kahahtivat pesän perällä. Käännyin katsomaan ja kohtasin Voimasydämen lämpimän katseen.
-Pitäisikö sinun käydä verryttelemässä jalkojasi? Naaras kysyi ja nyökäytti päätään kohti minua.
Hymyilin pienesti.
Kampesin itseni ylös, mutta olin lysähtää heti takaisin. Jalkani olivat lähes voimattomat. Ravistelin niitä hetken ja kun veri alkoi kunnolla kiertää, niin tuntokin palasi hetkessä.
-Käyn tervehtimässä Tuiskuturkkia ja Jänisloikkaa, ilmoitin korviani heilauttaen.
Voimasydän nyökkäsi ja kumartui sukimaan unissaan mutisevan Kultapennun päälakea.
Askelsin ulos pentutarhasta, suoraan aukiolle, jonka yleinen kissavilinä ei ollut tänään huipussaan. Oletin useimpien klaanitovereiden olevan partioimassa tai saalistamassa.
Kun katsahdin ympärilleni, huomasin Tuiskuturkin ja Jänisloikan jutustelemassa. Päästin pienen kehräyksen livahtamaan suupieliltäni ja jokotin kaksikon luo hymy kasvoillani.
-Hei, emo, hei isä! Tervehdin iloisesti.
Jänisloikka ja Tuiskuturkki hätkähtivät ja käänsivät katseensa minua kohden. Ottoemoni kasvoilla oli liikuttunut ilme, kun tämä kurotti hieromaan kuonoaan poskeani vasten.
-Hei kultapieni, naaras kehräsi sydämellisesti hymyillen.
Kun Tuiskuturkki vetäyti takaisin, Jänisloikka hymyili ja kiersi häntänsä kumppaninsa hännän ympärille.
-Odotamme innolla pentujesi tapaamista, Jänisloikka naukui vilkaisten vieressään seisovaan naaraaseen.
Tuiskuturkki nyökäytti päätään onnellisena.
-Olet kunnon kissa, Sarasydän, sinusta tulee loistava emo, ja Lehtituulesta loistava isä,Jänisloikka lisäsi juhlallisesti päätään nyökäyttäen.
Naurahdin ja katselin ottovanhempiani, he olivat molemmat hyviä, sydämmellisiä kissoja, jotka olivat huolehtineet minusta ja sisaruksistani kuin omistaan. Olin heistä ylpeä.

//Jeii, Sarallakin hieman tarinan tapaista :D

Klaani nukkui. Pieni Mustapentu tuhisi ja painautui syvemmälle emonsa lämpimään turkkiin, pää tassujen päällä leväten. Sananjalat rapisivat, kun kun joku käänsi kylkeä. Mutta Mustapentu ei kuullut sitä, sillä hän nukkui levollisesti ja tunsi olonsa lämpimän turvalliseksi emonsa turkin suojissa. Aikaisen aamun linnut lauloivat laulujaan ja tuuli suhisi vuoren rinteillä, ketut ja mäyrätkin nukkuivat koloissaan vuoren rinteillä, ja niiden pennut hakivat emojensa suojista turvaa samalla lailla kuin Mustapentu ja Kastepentu emostaan Helmikasteesta. Ulkona lehtisateen yön kylmyys nipisteli jo nenänpäätä, mutta se ei yltänyt pentutarhaan, jossa tarkeni ihan hyvin myös lehtikadon aikaan. Luolassa haisi märältä kiveltä ja eiliseltä jääneiltä saaliinjämiltä, jotka aamupartioon lähtijät hotkisivat varmasti aamiaiseksi ennen partiota. Mutta onneksi Vuoristoklaani oli niin vahva, että tuoresaaliskasa olisi taas aurinkohuippuun mennessä niin iso, että jokainen kissa saisi vatsan täyteen. Tosin mitä pitemmälle lehtisade eteni, sitä vähemmän saalista löytyi. Hiiret ja jänikset pysyisivät koloissaan ja kaikilla olisi pulaa riistasta. Mutta Helmikaste oli vakuuttanut pennuilleen, että heillä varmasti olisi vatsat täynnä, vaikka lehtikato olisi kuinka kylmä. Hänen katseessaan kimmelsi silti huoli, mutta Mustapentu uskoi kyllä, että heidän isänsä, Uskotuuli, pitäisi varmasti huolen siitä, että he saivat ruokaa. Mustapentu ihaili isäänsä ja aikoi kasvaa yhtä isoksi ja vahvaksi kuin hän. Sitten jonain päivänä, mutta toisaalta hänestä oli mukavaa olla vielä pentutarhan suojissa ja leikkiä siskonsa ja vanhempien pentujen kanssa, eikä herätä aikaisin ruokkimaan koko klaania ja vartioimaan, ettei Kuutamoklaanin kissat tunkeutuneet heidän reviirilleen. Silti, kukapa ei haluaisi olla soturi?

Pikkuhiljaa klaani alkoi heräillä. Soturit nousivat ylös, ja varapäällikkö Myrskytuuli alkoi jakaa partioita. Vuoristoklaanin luola heräsi hetkessä eloon.
Myös Mustapentu heräsi syvistä unistaan. Hän avasi ensin vain silmänsä ja makasi paikallaan niin kauan, että Helmikastekin heräsi. Emo nuoli hänen päälakeaan lämpimällä kielellä.
-Saanko mennä katsomaan, kun Myrskytuuli jakaa partioita? Mustapentu kysyi.
Helmikaste empi hetken ennen kuin nyökkäsi päätään.
-Kunhan et sitten häiritse, ja otat siskosikin mukaan, hän lupasi.
Mustapentu nyökkäsi, nousi käpälilleen ja tassutti pentutarhasta leirin keskusaukiolle. Kastepentu seurasi hänen perässään.
-Purojuova! Ota mukaasi Keltatassu ja Ampiaspisto. Käykää Puroklaanin puoleinen raja! Ruskasiipi, Perhostassu, Tikkatuuli ja Uskotuuli! Saalistakaa te Ison Männyn luona. Tikkatuuli löysi sieltä hiirenpesän, hän näyttää paikan!
Myrskytuuli lähetti partioita matkaan. Mustapentu tunsi ylpeyttä, kun hänen isänsä nimi mainittiin.
-Uskotuuli! Mustapentu huusi ja tassutti kohti isäänsä, joka lähestyi leirin suuaukkoa, jutellen Ruskasiiven kanssa.
Isä kääntyi pentuihinsa päin ja hymyili leveästi.
-Kas. Nukuitteko hyvin? isä kysyi.
Molemmat pennut nyökkäsivät. He olivat nukkuneet erinomaiset unet.
-No hyvä. Mutta minun on lähdettävä, saalistus odottaa! Isä huikkasi olkansa yli ja kääntyi jo lähteäkseen.
-Saanko minäkin tulla!? Mustapentu huusi hänen peräänsä.
Isä kehräsi ja napautti häntä hännällään nenälle ja sanoi:
-Pentujen kuuluu pysyä leirissä, vuoristopolut ovat vaarallisia. Mutta lupaan tuoda teille hiiren.
Mustapentu hyppäsi innoissaan ilmaan.
-Oikeasti?
-Kyllä, oikeasti. Olette tarpeeksi vanhoja syömään riistaa. Nyt minun on mentävä!
Isä katosi ulos muun partion perään. Mustapentu hyppi innoissaan.
-Kuulitko Kastepentu? Oikeaa riistaa! hän kertoi innoissaan siskolleen, joka nyökkäsi suu hymyssä.
Hänen siskonsa oli hassu, koska hän kuuli kyllä, mutta ei puhunut. Emo ja Kastepentu olivat käyneet parantaja Taivasliljan luona, mutta parantaja ei tiennyt mikä hänen siskollaan oli. Kukaan ei tiennyt, saattoi vain arvailla. Mutta Kastepentu oli Mustapennulle silti tärkeä. Tietenkin oli.
Mustapentua harmitti, ettei isä ollut ottanut häntä mukaan, olihan hän jo kaksi, kohta kolme kuuta vanha! Miksi heidän pitäisi odottaa leirissä, että isä toisi hiiren? Tietenkin hän olisi iloinen, jos isä saisi hiiren, mutta silti. Hän halusi itse saalistaa, mutta ei häntä otettu mukaan, koska hän oli liian nuori! Mutta jos...
-Lähdetään itse saalistamaan! Isä on meistä ylpeä, jos me saadaan hiiri ihan itse! hän sanoi Kastepennulle, joka näytti epäilevältä.
-Ääh, mennään nyt! Mustapentu sanoi ja heilutti häntäänsä puolelta toiselle. 
Lopulta pitkän houkuttelun jälkeen, Kastepentu nyökäytti päätään ja loi Mustapentuun jos-on-pakko-katseen. Pennut odottivat, että kaikki olivat työn touhussa ja livahtivat sitten samaan tunneliin, mihin Uskotuuli hetki sitten.

//Eka tarina Mustapennulla! <3

Aamulla herätessään paljon ennen muuta klaania, kiitos Myrskytuulen ja aikaisen ja pitkään kestävän harjoittelutuokion, Tuhkatassu hyvästeli Pikkutassun sekä Kurkitassun, jotka olivat nukkuneet molemmat yhdessä kasassa sisarensa päällä. Kaksi oppilasta mumisivat jotakin ja jatkoivat hullunkurisissa asennoissa nukkumistaan. Vuoristossa alas laskeutuminen aamuhämärän aikaan ja vielä puoli unisena vei aikaa, mutta ennen pitkään kaksikko pääsi perille metsikköön. Naaraan mestari johdatti heidät hiekkaiselle aukiolle, mikä oli yleisessä suosiossa Vuoristoklaanin keskuudessa taisteluharjoitusten kannalta.
"Ehdimme pitämään nopean puolustusharjoituksen ennen kuin aamuvirkut saapuvat paikalle. Sen jälkeen voisimme perehtyä enemmä hieman haastavampiin saalistustaktiikoihin, kuten lintujen ja oravien nappaamiseen", Myrskytuuli kertasi heidän aamun aikataulun, ennen kuin ohjeisti Tuhkatassulle pikaisesti helpoimmat puolustuskeinot ja miten oppilas pystyisi käyttämään pientä kokoaan ja ketteriä jalkojaan hyödyksi. Naaras kuunteli tarkasti mestarinsa ohjeistuksia, sillä ei todellakaan haluaisi nuhteluja siitä ettei keskittynyt tai kuunnellut varapäällikköä. Tieto saavuttaisi heidän leiriin saavuttua Aaltotähden ja Kaunokirjon korvat milloin tummanharmaa kissa pääsisi taas uuteen puhutteluun vanhempiensa kanssa.
"Aloitetaan ensiksi pienellä lämmittelyllä. Yritä vain mahdollisimman nopeasti väistellä hyökkäyksiäni, niin kun lihaksesi ovat tarpeeksi lämpimät, voimme aloittaa vastahyökkäysten harjoittelun", Myrskytuuli kertoi ja hänen häntänsä heilautuksesta kaksikko valmistautui harjoitukseensa. He olivat tehneet tätä samaa harjotusta jo muutaman päivän ajan, joten Tuhkatassu osasi valmistautua pudottautumalla hieman alemmas ja joustamalla jalkojaan. Hänen mestarinsa ei sen kummemmin enää varoitellut vaan syöksyi oitis oppilastaan päin. Naaras oli väistämässä oikealle, mutta kolli näki suoraan tummanharmaan kissan aikeet ja kaarsi hänen suuntaansa. Sinisilmä hämmentyi ja yritti ottaa hätäistä hypähdystä taaemmas, mutta laikukas kissa kurotti etukäpäliään ja sai kampitettua Tuhkatassun. Kissa mätkähti rähmälleen maahan ja joutui hetken yskimään ilmaan pöllähtänyttä hiekkaa suustaan.
"Pistetään tuo aikaisen herätyksen piikkiin", Myrskytuuli hymähti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Oppilas nousi jaloilleen hymähtäen. Vaikka häntä alkoikin useasti hermostuttaa mestarinsa seurassa, ei se silti tarkoittanut sitä, ettei naaras halunnut harjoitella kunnolla.
Seuraavat puolustuskerrat menivätkin jo paremmin ja Tuhkatassu sai pidettyä varapäällikön loitolla. He pitivät pienen hengähdystauon ennen kuin aloittivat kunnon harjoituksen.
"Yritetään hioa vastahyökkäystäsi. Yksinkertainen liike, hyppäät pois altani minkä jälkeen ponnistat päin minua ja joko horjutat tasapainoani hyppäämällä selkääni, lyöt minulta ilmat pihalle iskeytymällä kylkeeni tai yrität kampittaa minut", Myrkytuuli luetteli liikkeen eri variaatioita. Oppilas kuunteli korvat höröllä ja yritti nähdä mielessään liikkeen kulkua. Hänen pitäisi saada ponnistettua maasta hyvin vauhtia, että pystyisi saamaan voimaa hyökkäykseen. Kaksikko teki liikkeestä ensin hidastetun version, että Tuhkatassu älyäisi minkälaisesta harjoituksesta olisi kyse. Naaras nyökäytti päätään tajutessaan mitä hänen mestarinsa oikein ajoi liikkeellä takaa ja he asettuivat uudemman kerran vastakkain. Varapäällikkö lähti kiitämään taas hurjaa vauhtia oppilastaan kohti, mutta nyt olisi tummanharmaan kissan vuoro yllättää. Hän odotti Myrskytuulen juoksevan niin lähelle, että heidän nenänsä miltei koskettivat, ennen kuin loikkasi ketterästi sivulle. Kollin juostessa niin lähelle, ei hän ehtinyt käätymään saatikka sitten reagoimaan Tuhkatassun vastahyökkäykseen ajoissa. Alas tullessaan oppilas koukisti jalkojaan, että saisi maasta hyvin ponnistusvoimaa, minkä jälkeen sinkosi itsensä varapäällikköä päin. Hän tömähti tuon kylkeen, minkä ansiosta mestari kaatui kyljelleen maahan, kun taas naaras pääsi juuri ja juuri takaisin jaloilleen.
"Hienosti meni. Vastustajasi maatessa kyljellään, on hänen kaulansa vapaana ja jos lähestyt nopeasti, hän saattaa automaattisesti nostaa tassunsa suojaamaan itseään ja kasvojaan, milloin vatsa paljastuu. Yritä seuraavaksi hypätä selkääni. Kun saamme sen onnistumaan, voit yrittää kampittaa minua", Myrskytuuli selitti hieman hengästyneenä ja kampesi itsensä takaisin jaloilleen. Tuhkatassu tyytyi vain nyökkäämään ja pudottautui valmiiksi ottamaan seuraavan hyökkäyksen vastaan.
Hänellä kesti hetki päästä sujuvasti mestarinsa selkään pienen kokonsa vuoksi, mutta onnistui lopulta siinä. Varapäällikkö selitti, että selässä roikkuessa oppilaalla oli suora linja iskeä vastustajansa päähän, niskaan ja lapoihin. Myrskytuulen kampittaminen osottautui hieman haastavammaksi, mutta huomatessaan saavansa takajaloillaan enemmän potkaisuvoimaa kuin etutassuillaan lyöntivoimaa, Tuhkatassu oppi kierähtämään ympäri ja potkaisemaan kollilta jalat alta.
"Sinähät osaat soveltaa todella loistavasti näitä liikkeitä", hänen mestarinsa kehui. Oppilas hymähti ja oli valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, kun aukiota ympäröivästä pusikosta alkoi kuulua kahinaa. Myrskytuuli nosti korvansa tervehdyksenä ylemmäs, kun Tummavarjo ja Sirkkatassu astelivat peräkanaa aukiolle. Naaras luimi korviaan ja nousi seisomaan, vältellen kahden kollin katseita.
"Huomenta Tummavarjo ja Sirkkatassu. Tekin olette selvästi aikaisin liikkeellä tänään", Tuhkatassun mestari tervehti kaksikkoa ja viittoi oppilasta luokseen. Tummanharmaa kissa kipitti pikaisesti tuon luokse. Tummavarjo ei vastannut Myrskytuulelle vaan päättäväisesti käveli aukiolle.
"Oletan että olitte lähdössä?" Soturi kysyi hetken päästä viileästi, eikä tuntunut näyttävän tippaakaan kunnioitusta varapäällikölleen. Naarasta hirvitti raidallisen kollin käytös, mutta hänen mestarinsa ei tuntunut olevan moksiskaan epäkunnioittavasta käyttäytymisestä.
"Niin olimmekin. Hyvää harjoitusta teille", Myrskytuuli sanoi nyökäten ja lähti kulkemaan pois harjoitusaukealta. Tuhkatassu kipitti ripeästi laikukkaan kollin perässä, mutta ohittaessaan Tummavarjon, soturi sihahti äkillisesti.
"Osoittaisit hieman kunnioitusta kumartamalla vanhemmille! Luulisi päällikön tyttärenä osaavan käytöstapoja", raidallinen kolli äksytti, naarasoppilaan karvojen nousiessa taivasta vasten. Sirkkatassun mestari oli niin pelottava! Tuhkatassu vilkaisi nopeasti Tummavarjoa pelästyneenä, minkä jälkeen juoksi Myrskytuulen perään.

"Muistatko mitä opetin lintujen ja oravien nappaamisesta?" Myrskytuuli kysyi ja vilkaisi nopeasti hieman taaempana tassuttelevaa Tuhkatassua. Oppilas katseli tassuihinsa ja päästi myöntävän hymähdyksen suustaan. Hän ei ymmärtänyt miten Tummavarjo ensiksi itse kohteli Vuoristoklaanin varapäällikköä kuin torakkaa ja sen jälkeen oletti naaraan suorastaan palvovan häntä. Soturin käytös sai tummanharmaan kissan sapen kiehumaan. Myrskytuuli tuntui muutenkin olevan joka vuoristoklaanilaisen kaveri, eikä mikään halveksuttava kissa, minä Tummavarjo tuota kohteli. Vai oliko varapäällikön yli-positiivinen käyttäytyminen sittenkin heikkous monen mielestä?
"Haluaisitko, että muistutan sinua vielä? Voin sen jälkeen päästää sinut itsenäisesti metsästämään. Eli lintujen kanssa pitää muistaa-"
"Pärjään ihan hyvin ilman sinuakin!" Tuhkatassu sähähti vihaisena ja lähti loikkimaan kauemmas mestaristaan. Hän oli purkanut kaikki vihaset tunteensa Myrksytuuleen ja halusi nyt vain mahdollisimman kauas tuosta. Sitä paitsi, kyllä hän pystyisi ilman mitään mestarinsa muistutuksia nappaamaan muutaman linnun ja oravan. Tarkistaessaan ettei varapäällikkö ollut mailla halmeilla, lähti oppilas jäljittämään Vuoristoklaanin metsän eläinten hajua. Hän joutui kävelemään hetken ennen kuin sai mielenkiintoisesta hajusta kiinni, mutta se ei kuulunutkaan riistaeläimelle vaan Vuoristoklaanin parantajaoppilaalle Opaalitassulle.
*Mitä Opaalitassu täällä tekee, vielä näin aikaisin aamusta? Eikä Taivasliljan hajua missään...* Tuhkatassu ihmetteli ja lähti seuraamaan klaanitoverinsa hajua. Hän lähestyi Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin läheistä rajaa, milloin hänen nenäänsä myöskin kantautui muiden kissojen hajuja. Mutta nämä hajut eivät kuuluneet vuoristoklaanilaisille, mutteivät myöskään kuutamoklaanilaisille.
*Erakkoja! Onko Opaalitassu pulassa?* Oppilas tajusi säikähtäen ja lähti nopeasti jäljittämään parantajaoppilaan jälkeä. Hän ei ehtinyt kauaskaan, kun jo näkikin klaanitoverinsa laikukkaan turkin pilkistelevän puiden takaa.
"Opaalitassu, oletko kunnossa?" Tuhkatassu tervehti säikähtäneen näköistä Opaalitassua juostessaan tuon kiinni.
"J-Juu?" Parantajaoppilas vastasi hieman hämmentyneenä klaanitoverinsa yhtäkkisestä ilmestymisestä paikalle. Naarasoppilas tarkasteli nopeasti heidän ympäristöään ja helpotuksekseen ei nähnyt ketään.
"Meidän on palattava leiriin Opaalitassu, haistoin erakkoja ihan tässä lähistöllä", Tuhkatassu naukaisi hiljempaa ja viittoi laikukasta naarasta seuraamaan häntä.

//Opaali, haluatko jatkaa?^^

-Ai, onnistuin tokaisemaan ennenkuin juoksin takaisin pesään. Opaalitassu huomaisi kuitenkin käytöksestäni huokuvan järkytyksen joten sitten vain juoksin pois kohti päämäärää. Ennenkuin huomasinkaan, olin Nummiklaanin reviirillä. #Nummiklaani, paikka jossa kuolen tuota pikaa#, ajattelin huomatessani viimein Nummiklaanin hajumerkit ympärilläni. Niin Tomuhan se oli. Tomu joka oli tuonut minut tänne Tomu joka leikki kanssani pentuna ja Tomu, joka heittäytyi Luuklaanilaisen eteen, minun elämäni vuokseni. Jo ennen tätä tapahtumaa Tomu oli alkanut käyttäytyä erikoisesti. Hän söi vähemmän ja nukkui huonosti. Usein Tomu nyös karkaili siihen aikaan, ja yhtenä lehtisateen päivänä hön sitten johdatti minut aukiolle jossa Luuklaani odotti. He yrittivät tappaa minut, mutta Tomu heittäytyi tielle ja siinä oli kauniin naaraan surullinen elämä. Ja sitten tajusin sen. Opaalitassu ja Summer muistuttivat kovasti Tomua, mutta Opaalitassu enemmän, luonteeltaankin. Tarvitsin tuota naarasta paljon, en ystäväksi, vaan kumppaniksi niinkuin Tomukin. Minun olisi keksittävä suunnitelma. Ensin menisin tapaamaan Opaalitassua.

Tassutin vuorilla ja odotin Opaalitassua. Hän oli luvannut tulla. Lehti lennähti nenälleni ja tuuli kuljetti sen siitä vielä Opaalitassun nenälle joka oli tullut viereeni. Pyyhkäisin sen pois samalla huomaten tunteiden vellovan sisälläni. Katselin naarasta ja kyllä, hän näytti Tomulta. -Minulla on sinulle toivomus, Opaalitassu mutisi. -Tapa kolli nimeltä Tiikerikuu. Katselin Opaalitassua yllättyneenä. -Ehkä voisinkin, mutta miltä hän näyttää ja mistä klaanissa hän asuu? kysyin varovasti naaraalta, josta oli tullut unelmani. -Hänellä on vihreät silmät ja tummanharmaa turkki. Lisäksi hänellä on melko lihaksikas ruumiinrakenne ja hän tykkää viettää aikaansa eri naaraiden kanssa. Hänellä on usein viekas katse silmissään, Opaalitassu vastasi melkeinpä hymyillen. -Äläkä unohda Kirkaslintua, naarasta jolla on samentinpehmeä vaalea turkki, meripihkan väriset silmät ja samanlainen viekas katse. Hän viihtyy Tiikerikuun kanssa, onnea kokeiluun, Opaalitassu naurahti heti sen perään.

Puroklaanissa löysin nopeasti leiriin, muut olivat jo nukkumassa, mutta yllätys yllätys, etsimäni kissat istuivat leirin edessä. Vaikka olinkin ruumiinrakenteeltani heikko, tässä tilanteessa kuitenkin olin varma siitä että taistelu olisi vaikeaa. Eikä se ollutkaan. Oikeastaan oli miltei liian helppoa, tappaa kissat, tuntemattomia kun olivat. Mutta tappamisen jälkeen, juoksin peloissa karkuun, en halunnut jäädä kiinni. Piilouduin ja nukahdin.

Herätessäni huomasin Opaalitassun huolestuneet kasvot. Summer oli kuulemma löytänyt minut ja huolestunut hirveästi. Pennut olivat syntymässä parin yön jälkeen eikä Summer ksetänyt rasitusta ja stressiä. Opaalitassu oli saalistanut meille molemmille. Nyökkäsin kiitokseksi ja söin isoin ruokahaluin koko aterian. Se maitti elisen retken jälkeen.

//Siinä sitte pitkähkö tarina

Haukkatassu mulkoili minua kulmiensa alta, kollin tabby-kuvioitu turkki roikkui märkänä tuon kylkiä vasten. Tassutin iloisesti hyppelehtien välittämättä oppilaan ilveilystä. Tihkutti hieman ja turkkini oli kovaa vauhtia kastumassa.
-Typerys, Haukkatassu mutisi.
Kohotin toista kulmaani ja käännyin katsomaan ruskeaturkkista.
-Mistä hyvästä tuo oli? Kysyin suutani mutristaen.
Haukkatassu pyöräytti silmiään vastaamatta kysymykseeni ja vilkaisi taivaalle, jonne harmaat pilvet olivat alkaneet kerääntyä yhä tiiviimmin.
Puhahdin ärtyneenä ja väräytin korviani.
-Vastaa, tokaisin vaaleanvihreitä silmiäni siristäen.
Haukkatassu hätkähti äänensävyäni, mutta sai hetken päästä kerättyä itsensä uudelleen. Kollin silmiin syttyi kiusoitteleva pilke.
-Noo’o, entäpä jos en? Ruskeaturkkinen härnäsi irvistäen.
Kallistin päätäni ja suljin silmäni hetkeksi kuunnellen sateen ropinaa.
Vedin syvään henkeä ja rauhoitin itseni, mutta en pystynyt estämään kynsiäni käpristymään kasteiseen ruohikkoon.
-Entäpä jos et? Sille en voi mitään, naukaisin viileästi.
Haukkatassu jatkoi kävelyä, mutta kerkesin nähdä tämän silmissä hämmentyneen katseen.
Hymähdin itsekseni kollin lapselliselle käytökselle.
Kun lähdin astelemaan eteenpäin, turkkini oli jo likomärkä paikallaan seisoskelusta.
Värisytin viiksiäni saaden niihin tarttuneet pisarat tipahtelemaan maahan.
Oikeastaan tunnelma oli melko rauhoittava. Kuunnellessani askelteni aiheuttamia tömähdyksiä omiin ajatuksiini vaipuneena, en kerennyt pysähtyä ennen kuin törmäsin johonkin.
-Mitä ihm-!? Kerkesin puhahtaa ennen kuin Haukkatassun häntä peitti suuni.
Mutisin ensin loukkaantuneena, mutta kollioppilaan vaativa katse sai minut vaikenemaan. Tuo viittoi hännällään minua tulemaan lähemmäksi.
-Katso, tuo kuiskasi osoittaen harjoituskuopalla istuskelevaa kahta kissaa.
Tunnistin mestarimme heti, Sulkatähden hopeaisen turkin helpommin kuin Purovirran vaaleanruskean.
Nuo vaikuttivat väittelevät jostain kiihkeästi, sillä heidän äänensä kantoivat tänne asti.
-Eivät he pärjää kahdestaan! Niistä kahdesta ei ole kuulunut mitään sateen alkamisen jälkeen! Purovirta huudahti hypähtäen äkisti käpälilleen.
Sulkatähti vaikutti tyyneltä istuessaan häntä käpälien yli laskettuna.
-He ovat varmasti vain jääneet torailemaan jonnekkin, sen verran minä kaksi oppilasta kyllä tunnen, että tiedän missä he ovat milloinkin, Sulkatähden ääni tuskin kantoi tänne, mutta kuulin sen silti.
Vilkaisimme Haukkatassun kanssa toisiimme, vaikutti siltä, että meitä oltiin kaipailtu.
Haukkatassu oli jo lähtemässä laskeutumaan rinnettä alas, mutta pysäytin tuon hännälläni. Kolli kurtisti kulmiaan, mutta ei valittanut.
-Hys, kuunnellaan, kuiskasin nyökäyttäen päätäni mestareidemme suuntaan.
Haukkatassu nyökäytti päätään vaisusti.
-Mistä tiedät, jos heille on käynyt jotakin?
Ovat vaikka tippuneet jokeen tai muuta kamalaa! Purovirta hätäili karvat pörhistyen.
Hätkähdin muutaman askeleen eteenpäin kun jääkylmä vesipisara tipahti kuonolleni. Pensas, jossa olimme piilossa kahahti. Haukkatassu vilkaisi minua vihaisesti, kun Sulkatähden neutraali katse kääntyi tuoijottamaan meitä. Olimme paljastuneet, valkoinen turkkini erottui aikamoisen matkan päähän.
-Tulkaa esiin sieltä, hopeanharmaa päälikkö huikkasi ja kohottautui seisomaan.
Huokaisin tympääntyneenä, mutta tulin pois pensaan takaa ja lähdin kompuroiden laskeutumaan kohti kahta naarasta. Haukkatassu seurasi perässäni häntäänsä laahaten, kolli varmaan arveli, että olimme vaikeuksissa. Loin pahoittelevan katseen Sulkatähteen, joka katsoi minua ärtyneenä liikehtien.
-Lähditte sitten omille teillenne vai? Tuo tivasi vilkuillen vuorottellen minua ja Haukkatassua.
Ruskeaturkkinen kolli nyökäytti vaisusti päätään vaivautumatta vastaamaan mitään. Minulla kävi sillä hetkellä hieman sääliksi kiistakumppaniani, vaikka tämä ärsyttävä olikin.
Purovirta huokaisi ja vilkaisi toivottomana Sulkatähteen, joka tuijotti ilmeettömänä takaisin. Kahden naaraan katseita varjosti pettymys.
-Teille on määrättävä rangaistus, ettävoi noin vain karkailla pois leiristä ilman asianmukaista lupaa, mestarini tuhahti katsoen minua tiukasti silmiin.
Nielaisin kuuluvasti, jalkani tuntuivat kivettyneet aloilleen, sillä nyt olisin todella halunnut juosta pois, mutta en voinut.
Purovirta nyökäytti napakasti päätään.
-Minulla on ehdotus, ruskeaturkkinen naaras sanoi silmiään siristäen.
Sulkatähti ei sanonut mitään, antoi vain painostavan katseensa liukua minusta Haukkatassuun.
-Teidän pitää oppia kunnioittamaan päällikön asettamia rajoituksia, joudutte kuun ajan putsaamaan pentutarhan ja auttamaan kuningattaria pentujensa hoidossa;-Ja ilman mitään ylimääräisiä mutinoita, Purovirta lisäsi vilkaisten varoittavasti Haukkatassuun, joka irvisti.
Silmäni levisivät järkytyksestä, kuun ajan! Eihän tässä ollut mitään järkeä? Eihän? Vilkaisin anovasti Sulkatähteen, mutta tuo sivuutti katseeni täysin.
-Olen samaa mieltä Purovirran kanssa, hopeanharmaa naaras myönsi.
Huokaisin, kahta kamalampaa, joutuisin sietämään Haukkatassua koko kuun ajan.
-Ja vielä, teidän kahden pitää oppia tulemaan toimeen, ei klaanille ole mitään hyötyä kahdesta toisilleen kaunaa kantavasta soturista! Sulkatähti määräsi painokkaasti.
Manaisin mestarimme alimpaan maanrakoon, jos en olisi juuri nyt ollut niin huonossa valossa noiden silmissä.
Haukkatassun huokaisu jäi leijumaan raskaana ilmassa, kollin ääni oli tympääntynyt ja väsynyt.
Kiristelin hampaitani, miksi minun pitäisi pärjätä Haukkatassun kanssa? Tuo oli välillä oikea kiusankappale! Käännyin katsomaan tabby-kuvioista kollia, joka tuijotti ilmeettömänä takaisin.
-Aselepo? Tuo kysyi kallistaen hieman päätään.
Kai minun oli pakko, emme muutoin jaksaisi paria päivää enempää toisiemme naamoja.
-Aselepo, huokaisin vilkaisten myrtyneenä iloisesti hymyilevään Sulkatähteen.
Ehkä tästä ei tulisi ihan katastrofia.

//Vähän tönkkö luku, mutta sain jotain aikaiseksi näillä minun harmailla aivosoluillani xd

Vaikka idea saalistuksesta olikin aluksi tuntunut loistoidealta, ei se oikeasti ollut. Sade piiskasi heitä ja liukastutti polkua heidän jalkojensa alla. Mustapentu oli varma, että jossain heidän yläpuolellaan lenteli kotka. Hän ei myöntänyt pelkäävänsä, vaan marssi siskonsa edellä polkua alaspäin. Kohta he olivat tulleet vyöhykkeelle, josta puut alkoivat. Kirjavan punaiset, keltaiset ja oranssit lehdet leijailivat maahan, muodostaen sen päälle värikkään ja liukkaan kerroksen. Onneksi polku oli jo loiventunut ja leventynyt, muuten he molemmat olisivat hetkessä tipahtaneet alas rinteeltä.

Oksat raksahtivat katki ja lehdet rasahtelivat pentujen tassujen alla, säikyttäen ne vähäisetkin riistaeläimet koloihinsa. Mustapentu tajusi sen kyllä, mutta kerta
alhaalla asti oltiin, täytyi yrittää. Mustapentu painoi päänsä maahan, ja yritti löytää maasta merkkejä saaliseläimistä. Mutta hän haistoi vain märän maan josta sade oli huuhtonut eläinten hajut pois.
Yhtäkkiä Kastepentu haistoi jotain, sillä naaras tökkäsi häntä tassullaan ja osoitti pusikkoa edessäpäin. Sieltä kuului ääniä, aivan selvää tassujen rapinaa maata vasten.
-Sinä oikealta ja minä vasemmalta? Mustapentu ehdotti kuiskaten, ja Kastepentu nyökkäsi päätään.
Hän hiipi mahdollisimman hiljaa, häntä rahisuttaen lehtiä ja tassut raapien maata, josta saaliseläin varmasti kuuli, että kaksi pentua yritti hypätä sen selkään. Kun Mustapentu oli tarpeeksi lähellä, hän hyppäsi ja niin teki Kastepentukin.
Kollin kynnet osuivat karvaan ja yhden hätääntyneen hetken ajan hän luuli hypänneensä ketun tai mäyrän selkään, ennen kuin tajusi, että he olivat hypänneet kissan kimppuun. Tuo kissa ravisti heidät kimpustaan ja vasta kun Mustapentu nousi maasta, johon iso kissa oli hänet heittänyt, hän tajusi kenet oli yllättänyt.
-Tikkatuuli? Mustapentu sanoi epäuskoisena. Kolli oli aluksi liian sekaisin tunnistaakseen heitä, mutta oli hetkessä taas tässä hetkessä ja loi tunteista sekalaiseen katseensa pentukaksikkoon.
-Mustapentu ja Kastepentu? Mitä te täällä teette? soturi kysyi vihreät silmät heitä ensin uteliaasti katsoen.
-Öö… Oltiin saalistamassa ja luultiin sinua saaliseläimeksi… Mustapentu sepitti ja Tikkatuuli kehräsi.
-Minua? Oletteko tosissanne? Mikä saaliseläin on näin iso?
Mustapentu tajusi vasta nyt miten tyhmiä he olivat olleet. He olivat luulleet isoa ruskea soturia oravaksi!
Mutta vasta nyt Tikkatuuli tajusi, että kaksikko oli pentuja eikä oppilaita ja katsoi heitä hiukan vihaisesti.
-Minun pitää viedä teidät leiriin. Muu partio jäi isolle Männylle ja minä lähdin seuraamaan oravan hajujälkeä soturi selitti ja kipristi häntänsä selkänsä ylle sen merkiksi, että pentujen tulisi seurata häntä.
-Olette kyllä hiirenaivoja, tiesittekö? Tikkatuuli sanoi ja Mustapennun oli pakko myöntyä.

-Mitä te ajattelitte? Teille olisi voinut sattua jotakin! Helmilaine huusi enemmän huolesta sokeana, kuin varsinaisesti vihaisena.
-Mutta eihän meille käynyt mitään… Mustapentu yritti, mutta emo vähät välittäen poikansa selityksistä, vei heidät sisään leiriin, kiittäen ensin Tikkatuulta siitä, että tämä oli palauttanut pennut turvallisesti leiriin.
Kastepentu ja Mustapentu saivat heti katseita osakseen. Osa niistä oli vihaisia, osa helpottuneita ja osa jopa huvittuneita.
-Tähtiklaanin kiitos, parantaja Taivaslilja huokaisi, kun näki sateen kasteleman pentukaksikon.
Valkoinen naaras johdatti heidät omaan pesäänsä, jossa yrtit tuoksuivat voimakkaina ja kutkuttavina. Taivaslilja tassutti pesänsä perälle ja kaiveli hetken yrttikasoja, ennen kuin löysi etsimänsä. Sen haju oli voimakas ja kukat olivat pyöreät ja keltaiset.
-Syökää. Se on pietaryrttiä ja sen pitäisi auttaa teitä pysymään terveinä. Luojan kiitos te löydyitte ja vielä ehjinä! Mitä te ajattelitte, kun sillä lailla lähditte leiristä? parantaja kysyi, eikä Mustapentu oikeastaan osannut vastata. Hän söi yrttinsä kiltisti, vaikka ne maistuivatkin pahalta ja ylpeytensä niellen pyysi emolta anteeksi ja kiitti Taivasliljaa.
He tassuttivat kuin äänettömän käskyn saaneena pentutarhaan ja käpertyivät makuusijalleen.
-Se oli tyhmä idea. Eikö niin, Kastepentu? Mustapentu kysyi pää tassujensa päällä, mutta sisko ei vastannut, sillä hän nukkui jo.
Mustapentu hymähti ja katseli pentutarhan seiniä mietteliäänä. Emo oli jäänyt luultavasti juoruamaan muille siitä, miten tyhmiä hänen pentunsa olivat olleet. Mutta pahinta kaikessa oli nähdä isän pettynyt ilme.
Uskotuuli tassutti rauhallisesti hänen luokseen. Isän ilme oli oikeastaan mitäänsanomaton, ja se oli vielä pahempaa.
-Kävitte sitten seikkailemassa? isä kysyi normaali hauskuus äänestään puuttuen.
Mustapentu vain nyökkäsi. He olivat molemmat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin isä avasi taas suunsa:
-Tiedät varmaan, että vuoristopolut ovat liukkaina vaarallisia, jopa sotureille? isä kysyi, mutta odottamatta Mustapennun vastausta, hän jatkoi:
-Voisin kertoa sinulle tarinan Mustahuudosta, Vuoristoklaanin uskollisesta soturista, joka oli hyvin rohkea, jopa uhkarohkea. Hän oli sinun iso-iso-isäsi.
Uskotuuli piti pienen tauon, jonka aikana Mustapentu vaihtoi parempaan asentoon, josta oli hyvä kuunnella isän tarinaa.

-Eräänä sateisena päivänä, Mustahuuto määrättiin metsästämään. Lehtikato oli jo pitkällä ja lumi sataisi ihan pian. Mustahuuto oli loistava saalistaja ja hän lähti aikaisin aamulla. Hänen mukaansa varapäällikkö määräsi Okamyrskyn. Hänkin oli Vuoristoklaanin soturi, mutta paljon rauhallisempi, kuin Mustahuuto. Mustahuuto ja Okamyrsky lähtivät leiristä, ja päättivät, että hajaantumalla he voisivat saada enemmän. Okamyrsky lähti saalistamaan alemmas rinteille ja hurja Mustahuuto halusi saalistaa ylempänä vuoristossa. Okamyrsky sai alempaa oikein mehevän oravan. Hän sai sen rauhassa vaanien ja odottaen sopivaa hetkeä ja sillä oikealla hetkellä nopeasti ponkaisten. Mustahuuto taas ei meinannut löytää kapeilta poluilta aluksi mitään, mutta lopulta näki suuren jäniksen, varmasti suurimman mitä kukaan koko ’Kanjonissa oli nähnyt. Aluksi myös Mustahuuto vaani sitä rauhassa, mutta kyllästyi lopulta odotteluun ja hiljaiseen etenemiseen. Hän uskoi ponnistusvoimansa riittävän miltei mahdottomaan hyppyyn. Mutta hän oli väärässä. Hyppy jäi hiirenmitan vajaaksi ja kani lähti hurjaa vauhtia karkuun. Mustahuuto tietenkin seurasi sitä, uhkarohkeasti juosten kapealla vuoristopolulla. Mutta, vaikka kuinka soturi yritti, kani pääsi häneltä karkuun. Hän kääntyi pettyneenä; hän ei ollut saanut mitään.
Matkalla leiriin Mustahuuto törmäsi Okamyrskyyn, joka kantoi suussaan oravaa. Se oli hieno orava, se Mustahuudon oli pakko myöntää. Hän kysyikin, että ”Miten noin komean oravan olet saanut?” ja Okamyrsky vastasi: ”Vaanien ja ponkaisten.” Okamyrsky ihmetteli, miten Mustahuuto ei ollut saanut mitään, vaikka olihan hän klaanin paras saalistaja. Hän oli itseensä pettynyt ja jatkossa hän malttoi odottaa oikeaa hetkeä.

Mustapentu katsoi Uskotuulta suu auki. Tarina oli ollut mielenkiintoinen.
-Tiedätkö, mikä oli tarinan opetus? isä kysyi Mustapennulta, joka ei osannut vastata joten isä paljasti:
-Tarinan opetus oli se, että kaikessa täytyy olla kärsivällinen ja odottaa oikeaa hetkeä. Mustahuuto menetti kaninsa, kun oli liian malttamaton. Okamyrsky oli siis selvästi fiksumpi, koska hän malttoi odottaa.
Mustapentua nolotti ja hän olisi halunnut vajota petinsä ja sen alla olevan kallion läpi. Hän oli ollut typerä lähtiessään leiristä näin pienenä ja ilman lupaa.
-Ethän ole vihainen? hänen oli pakko kysyä Uskotuulelta, joka pudisti päätään.
-En ole, en. Kunhan jatkossa lupaat olla tekemättä mitään typerää, hän sanoi taas tavallisen iloisena, sinä isänä, jota Mustapentu rakasti.
Mustapentu nousi ylös ja päätti, ettei antaisi menneen enää häiritä.
-Haluaisitko sinä muuten sitä hiirtä? isä kysyi pilke silmässään.
Mustapentu hypähti ilmaan ja huudahti:
-Tottakai!
niin kovaan ääneen, että Kastepentu heräsi uniltaan ja nosti päänsä ilmaan. Hän kysyi katsellaan isältä, mistä he olivat puhuneet ja tämä vastasi:
-Hiirtä maistamaan. Nyt joudutte kelpuuttamaan minun saalistamani, Uskotuuli sanoi kehräten.
Tänään oli ollut jännä päivä, eikä se vielä loppunut, ajatteli Mustapentu.

//Toinen tarina <3

Kostokynsi ei vaikuttanut pahantahtoiselta Sielutaivasta kohtaan. Taistovaara mittaili kollia vielä hetken, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi hänen puolustavalle asenteelleen. Sielutaivas ei kuitenkaan vaikuttanut voivan hyvin ja luopion suojeluvaisto iski päälle vahvana. Taistovaara oli aina taistellut muiden puolesta, mikäli oli heidät nähnyt sen arvoisiksi, mutta omaa pentuaan kohtaan tunne tuli vielä moninkertaisena naaraan päälle.
Sielutaivas alkoi synnyttää. Ymmärys iski Taistovaaran tajuntaan ja hän asettui nopeasti Kostkynnen avuksi, nyt ei ollut hyvä hetki selvitellä klaaniriitoja. Naaras muisti hetken, jossa hänen edessään makaava kissa oli saapunut tähän maailmaan eikä voinut kuin toivoa, että Sielutaivaalle tilanne olisi helpompi. Hän yritti rauhoitella naarasta parhaansa mukaan, tuoden pieniä pentuja emonsa vierelle.
Tähtiklaani ei ollut tänäänkään Taistovaaran puolella.

Ilma tuntui painostavalta. Sielutaivas oli siirtynyt siskonsa luokse tähtien joukkoon - viimeisenä toiveenaan emonsa huolehtivan pienokaisistaan. Emo, niin oli Sielutaivas sanonut, ja vaikka Taistovaara ei hetkeäkään ollut katunut, eikä edelleenkään katunut pentujensa jättämistä Aaltotäden hoiviin, ei hän voinut olla tuntematta sanan vaikutusta itseensä tyttärensä huulilta. Tyttärensä, joka oli nyt poissa. Sielutaivas oli tunnustanut rakkautensa Kostokynnelle vielä viimeisen kerran ennen lähtöään ja makasi nyt liikkumattomana kaksikon - ei, kahdeksikon jaloissa. Hiljaisuus tuntui venyvän ja venyvän, eikä Taistovaara tohtinut häiritä surevaa Kostokynttä pitkään toviin.
"Otan osaa", Taistovaara naukui lopulta. Sanat tuntuivat oudolta, sillä olihan hän juuri itsekin menettänyt tyttärensä, mutta samalla ne olivat ainoat oikeat. Kostokynsi kohtasi luopion katseen. Kollin silmistä oli kadonnut viha ja hänen nyökätessään vastaukseksi oli Taistovaara lukevinaan surun keskeltä myötätunnon hippusen. Toinen pitkä hetki kului, ennen kuin kolli avasi suunsa.
"En pysty yksinäni huolehtimaan pennuista. Historiasi päätellen sinäkään et niitä mukaasi huoli. Loimun ja Mustan saan erään tuttuni luokse turvaan joksikin aikaa, mutta..." Kollin ääni särkyi ennen lauseen kääntymistä loppuun.
Taistovaara mietti hetken. Vuoristoklaaniin ei kaikkia pentuja voisi viedä, se olisi taakkana liikaa. Toisaalta klaanien tuki ja turva olisi arvokas lahja pienille orpopennuille.
"Me voisimme viedä ne klaaneihin. Yhden kuhunkin. Minulla on hyvät välit Vuoristoklaanin päällikköön ja tuttava Kuutamoiklaanissa. Voisin viedä kaksi pennuista sinne. Sinä voisit viedä toiset kaksi Nummi- ja Puroklaaniin. Siten he pysyisivät turvassa ja tietäisimme, missä he ovat ja voisin pitää heitä silmällä ja auttaa tarvittaessa. Samalla myös sinun olisi helppoa löytää heidät halutessasi", Taistovaara ehdotti. Kostokynsi tuntui mietteliäältä ja surulliselta. Omista pennuistaan luopuminen ei ollut helppoa, ainakaan sellaiselle, joka oli ne halunnut kasvattaa yhdessä nyt kuolleen kumppaninsa kanssa. Kostokynsi nyökkäsi kuitenkin lopulta.
"Ehkä niin on parasta."
Taistovaara hymyili, tavoitteli lohdullisuutta oman surunsa ja yhä entiseen luuklaanilaiseen kohdistuvan epäluottamuksen joukosta.
"Haluatko nimetä pennut, ennen kuin lähdemme?", naaras kysyi.

//Jezke voit joko jatkaa tai voidaan sopia off-game miten tehdään! Tää jäi nyt vähän lyhyeks kun toi internet on edelleen epäluotettava xd

Kurkistin sisälle hämärään pentutarhaan.
Pesän perällä makoili yksi kuningatar ja viisi pentua, jotka olivat kaikki kääntyneet tapittamaan minua. Yskähdin hieman kiinnittääkseni myös kuningattaren huomion. Naaras nosti katseensa pennuista ja kurtisti minulle kulmiaan.
-Sinä taidat olla hieman liian iso tänne, kultaseni, tuo naukaisi silmäiltyään minua hetken.
Nyökäytin päätäni ja hymyilin ystävällisesti.
-Ehkäpä, mutta voisinko ensin tiedustella nimeäsi? Kysyin muodollisesti.
Kuningatar naurahti ja vaihtoi hieman asentoa makuualustallaan.
-Kirkasaamu on nimeni, voisitko sinä taas kertoa omasi, ja sen miksi ylipäätään olet täällä? Kirkasaamu enemminkin totesi kuin kysyi.
Nyökytin taas pienesti ja vilkaisin pentuihin. Yksi viidestä pennusta oli uskaltautunut irottautua hieman kuningattaren kyljestä ja silmäili minua nyt kiinnostuneena. Kollilla oli harmaa turkki ja harvinaisen pitkä häntä, tuon silmät olivat keltaiset ja kasvoilla risteili mustia juovia.
Hymyilin pennulle viiksiäni väräyttäen.
-Mantelitassu, ja tuota karkasin omille teilleni, joten minun pitää kuun ajan auttaa sinua erään ystäväni kanssa pentujen hoidossa, selitin asiani yhteen putkeen ja pysähdyin sen jälkeen vetämään henkeä.
Äsken mainitsemani mustajuovainen kolli tepsutti vierelleni ja katsoi minua silmiin.
-Miksi sinä karkasit? Tuo uteli kulmat kurtistuen.
Hymähdin hieman ja painauduin matalemmas, jotta näkisin pennun tasolle, eivätkä niskani tulisi taas kipeäksi alaspäin tuijottelusta.
-Tarvitsin hieman omaa aikaa, sillä täällä on joskus aikamoinen vilinä, selitin koskettaen kevyesti kuonollani pienen kollin korvaa.
Pikkuinen kikatti hieman ja siirsi katseensa sitten hymyilevään Kirkasaamuun.
-Emo, voinko mennä Mantelitassun kanssa leikkimään? Pentu kysyi silmiään räpytellen.
Kirkasaamu vilkaisi minuun kysyvästi ja hymyilin tuolle vastaukseksi.
-Totta kai Pikkupentu, mutta muistahan pystä sitten Mantelitassun kanssa äläkä lähde minnekkään, kuningatar muistutti.
Kaksi muutakin pentua kohottautui seisomaan ja vilkuili vuoroin minua, vuoroin Kirkasaamua suurilla nappisilmillään. Toisella pennuista, vaaleanruskealla naaraalla oli kauniin vaaleanvihreät silmät. Mustalla kollilla taas kasvoillaan huolestunut ilme, josta päättelin tuon olevan vaaleanruskean naaraan veli.
-Voidaanko mekin mennä? Kiltti, kiltti, kilttiii, vaaleanruskea naaras aneli karvat innosta pörhistyen.
Kirkassydän näytti hetken epäilevältä, mutta heltyi sitten.
-Hyvä on, mutta Naakkapentu, pidähän Kanervapentua tiukasti silmällä, jookos? Vaaleaturkkinen naaras kehräsi kiertäen häntänsä kahden jäljelle jääneen pennun ympärille.
Hymyilin, Kirkasaamu vaikutti todella mukavalta kissalta ja hyvältä emolta, tuo oli lempeä, mutta ei sinisilmäinen.

Kun olimme pentujen kanssa päässeet ulos aukiolle, minua vastaan tassutti Haukkatassu, jonka yrmeä ilme kirkastui tuon nähdessä pennut.
-Tuossa on Haukkatassu, hän on minun apuanani tämän kuun ajan, nyökäytin päätäni kohti tabby-kuvioitua kollia, joka hymyili pennuille ystävällisesti.
Vilkaisin varovasti Haukkatassun silmiin ja huomasin tavanomaisen kylmän katseen muuttuneen lämpimäksi. Kollin asenne pentuja kohtaan sai minussa aikaan erikoisen tunteen, jota en osannut tulkita.
Ravistin päätäni ja käännyin taas pikkuisten puoleen.
-Mitäs haluaisitte tehdä? Kysyin noilta keskeyttäen Haukkatassun puheen.
Ruskeaturkkinen vilkaisi minuun murhaavasti, mutta ei sanonut mitään pentujen kuullen.
Kanervapennun silmät suurenivat innostuksesta.
-Voidaanko me tehdä ihan mitä vaan? Naaras hämmästeli yrittäen tosin peittää tuon.
Nyökäytin huvittuneena päätäni ja vilkaisin kahteen muuhun pentuun, joista Naakkapentu oli ainut, joka näytti hieman epäileväiseltä.
-Älä jooko anna hänen tehdä mitään typerää, kolli pyysi katsahtaen minuun anovasti.
Nyökäytin päätäni ja vilkaisin taas Kanervapentuun, joka hyppelehti iloisena pientä ympyrää etujalkojeni ympärillä.
-Tehkää mäyräratsastus! Kanervapentu hihkaisi pysäyttäen ravaamisensa.
Kallistin päätäni ja vilkaisin hölmistyneenä Haukkatassuun, joka virnisti tyytyväisenä.
-Tämä höperö tässä ei tiedä mitä tarkoitat, Kanervapentu, selittäisitkö hänelle? Ruskeaturkkinen virnuili ja vinkkasi pikkupennulle silmää.
Kanervapentu ja Pikkupentu tuijottivat minua lähes kauhistuneena.
-Miten sinä et tiedä! Pikkupentu huudahti järkyttyneenä hännällään ilmaa huiskaisten.
Hymyilin vaisusti ja puhalsin hieman ilmaa suupielestäni. Oli hetken hiljaista
-Katsos, minä en ole asunut koko elämääni klaanissa, taivalsin yksin pitkän matkan päästäkseni klaaneihin, selitin pennulle ja kosketin kevyesti hännälläni tuon kuononpäätä.
Kanervapentu näytti kiinnostuneelta ja Pikkupentu hämmentyneeltä, ymmräsin molempia täysin.
-Kerro meille!! Kanervapentu vaati ja jämähti istumaan maahan.
Naakkapentu ja Pikkupentu nyökyttivät innoissaan pikkuisia päitään ja istuutuivat hekin.
Vilkaisin epäileväisesti Haukkatassuun, jonka hänkin näytti kiinnostuneelta nyökäyttäessään pienesti.
Huokaisin pitkään ja istahdin paikoilleni laskien häntäni käpälieni päälle.
-Aloitanko ihan alusta vaiko siitä kun lähdin matkaan kohti klaaneja? Kysyin katsahtaen Kanervapentuun.
-Siitä kun lähdit matkaan! Kenevapentu päätti puolentoista sekunnin mietiskelyn jälkeen.
Nyökkäsin ja aloitin kertomisen.
Sain kuulla klaanien olemassaolosta ensimmäisen kerran erakolta;Yö nimeltään, törmäsin tuohon sattumalta kerran kaksijalkalan lähettyvillä. Yö kertoi minulle klaanielämästä lähes kaiken ja kehotti, että lähtisin matkaan. Tuo kuitenkin varoitti, että matka oli pitkä, hyvin pitkä. Minä en lannistunut, oli se kenties uhkarohkeutta taikka silkkaa puhdasta tyhmyyttä.
Ensimmäiset päivät tuntuivat helpoilta, mutta puolikuun jälkeen rasitus alkoi jo painaa käpäliäni. Minulla oli jano ja nälkä, en ollut nähnyt edes vilausta ruuasta pitkään aikaan. Kenties ruuan puute oli se, joka sai vaistoni heräämään, pakotin itseni kunnolla jalkeille ja lähdin etsimään ruokaa…ja sain sitä. Se oli ensimmäinen saaliini, metso ehkäpä. Lintu kumminkin.
Se ei maistunut mitenkään erikoiselle, mutta ainakin sain mahani täyteen ja lisää energiaa jatkaa matkaa. Kun ilta saapui, niin yöni vietin usein kaksijalkojen ladossa, sellaisessa paikassa, jossa he säilyttävät heinää ja muuta. Muistan kuinka joskus jouduin heräämään sateisina aamuina siihen, kun katto vuosi ja vesipisarat tipahtelivat päälleni. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, kun leutoina aamuina pystyin katselmaan auringon nousua, se oli minulle vielä silloin niin uusi ja outo, mutta kaunis asia.
Eniten minulle on kuitenkin painunut mieleen seikkailu suuren kaksijalkalan syövereissä. Se oli minulle uusi, mutta ei niin mukava kokemus. Olin nähnyt ja kokenut monta pientä kaksijalkalaa, mutta tämä oli niistä ehdottomasti suurin. Hirviöistä lähti siellä vielä pahempi katku, kuin missään muualla. Kaksijalkojen pesät olivat korkeita ja kivisiä, suoraan sanottuna karuja. Meteli oli hirmuinen ja kävi hermoilleni. Ja kuin viimeisen päälle hiottuna jouduin pakenemaan isoa, mustaa koiraa pois lähtiessäni, se juoksi irrallaan ja louskutti perääni kuin mikäkin hirviö.
Selostukseni katkaisi Kirkasaamu, joka yskähti vaivaantuneesti.
-Nyt olisi aika mennä nukkumaan, kuningatar totesi ja nyökäytti minulle kiitollisena päätään.
Hymyilin naaraalle iloisesti, pennut olivat piristävää seuraa ja aina ihailtavasti intoa täynä.
-Selvä, me jatkamme tästä varmaan huomenna, eikö niin pennut? Kysyin vielä ennen kuin nuo lähtivät harmissaan mutisten Kirkasaamun perään.
Pikkuisten ilmeet kirkastuivat heti hieman ja nuo nyökyttelivät innokkaasti päätään.
Sitten he tassuttivat Kirkasaamun kanssa pois.
Kun vilkaisin Haukkatassua kohti, kollin kasvoilla ollut hymy oli haihtunut viimeistä pisaraa myöten. Häntäni valahti.
-Hah! Luulit jo, että olin sinulle vihainen! Ruskeaturkkinen virnuili kumminkin yllätyksekseni.
Virnistin tuolle takaisin ja mieleeni mutoutui pieni ajatuksenpoikanen #Ehkä voisimme olla ystäviä?#

//Voi että mulle tuli jotenkin ihana mielikuva tosta Haukkatassusta pentujen kanssa ^^

Kävelin lyhyehkön iltalenkkini jälkeen suoraan parantajanpesään ja painauduin omalle sammalvuoteelleni. Pyörin pari kertaa ympäri ja asetuin hyvään asentoon. Suljin silmäni ja henkäisin syvään. Jo kolmen viikon aikana olin tottunut nukkumaan sammaleella, vaikkei se kodin pehmustettua kissanpetiä voittanutkaan. Mutta tänä iltana minua ei väsyttänyt, vaikka viimeisillään tiineenä olo olikin todella raskasta ja väsyttävää. Tammiturkin kuoleman jälkeen sisälläni ollut syyllisyyden kammottava tunne oli repinyt minut pieniksi palasiksi, josta minun oli vaikea saada itseni jälleen kokonaiseksi. Olisko parantaja edes lähtenyt keräämään yrttejä, jos minä en olisi ollut täällä syömässä niitä? Oliko kollin kuolemantapaus minun syytäni? Hieman levottomana vaihdoin asentoani ja puuskahtaen painoin pääni takaisin sammaleelle. Vaikka minua ei ollutkaan väsyttänyt, tuntui siltä kuin olisin vaipunut hetkellisesti todella sikeään uneen.
- Kinuski? Lehtikuun ääni herätti minut. Haukoittelin makeasti ja avasin silmäni. Nuori parantaja seisoi yläpuolellani ja tuon kasvoilla oli huolestunut ilme. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin nopeasti pesää. Olimme kahden, joten miksi naaras oli huolissaan? Oliko jotakin tapahtunut?
- Mikä hätänä? Naukaisin kysymykseni hieman hätääntyneenä.
- Sinä hengitit todella raskaasti ja kierit sammaleella niin, että heräsin. Minun pitäisi kysyä sinulta, että mikä on hätänä? Lehtikuu tokaisi ja kosketti käpälällään otsaani.
- Sinulle on noussut kuumettakin, parantaja sanoi vielä ennen kuin asteli luotani pois yrttikasoilleen. Katselin naaraan perään hämmentyneenä, ei minulla ollut kuumeinen olo sitten ollenkaan. Levoton kylläkin.
- Onkohan tämä sitä mitä luulen? Kysyin Lehtikuulta tuon palatessa takaisin kapeiden ja hieman karvaiselta näyttävien lehtien kanssa. Harmaaturkkinen kissa ei vastannut, eikä edes suotunut katsomaan minua silmiin. Hän vain työnsi lehtiä lähemmäs minua, viitaten, että minun pitäisi syödä ne.
- En voi valitettavasti tuoda sinulle vielä riistaa, joten yrteillä on nyt hetki pärjättävä, parantaja sanoi ja alkoi varovasti painelemaan vatsaani. Tuo riitti minulle vastaukseksi. Into, mutta samaan aikaan mielessäni hiipivä pelko saivat minusta vallan. Pentuni, minun ja Mistelin pennut syntyisivät minä hetkenä hyvänsä. Pääsisin näkemään pikkuiseni, haistamaan heidän tuoksunsa ja kuulemaan heidän äänensä. Mutta miten klaani ottaisi heidät vastaan. Heitettäisiinkö meidät samantien pihalle, olinhan alunperin leirissä vain Tammiturkin ansiosta, milloin hän ilmoitti, että minun olisi leirissä pysyttävä siihen saakka kunnes synnytän. Revittäisiinkö meidät heti synnytyksen jälkeen ulos täältä? Katsahdin Lehtikuuhun apua hakevana, mutta unohdin saman tien omat ongelmani nähdessäni parantajan itkuisen katseen.
- Lehtikuu? Kysyin varovasti ja silitin hännälläni tuon takajalkaa. Parantaja nielaisi kyyneleensä ja katsahti muualle.
- En... En tiedä pystynkö tähän ilman Tammiturkkia, naaras vastasi värisevällä äänellä. Tuijotin harmaaturkkista kissaa hetken apeana.
- Hei, minä tiedän että sinä pystyt siihen. Sitäpaitsi, olen synnyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemminkin. Kyllä minäkin tiedän mitä tapahtuu ja milloin, yritin sanoa rohkaisevana.
- Riski, että jotakin kamalaa tapahtuu, nousee joka synnytyskerralla, Lehtikuu vastasi lyhyesti.
- Mutta sinähän olit juuri viikko sitten Vääräsydämenkin kanssa kaksin synnyttämässä.
- Mutta Tammiturkki kävi silloin tekemässä pikaisia tarkastuksia ja huomautti jos jokin oli pielessä, parantaja parahti ja nosti katseensa pesän kattoon.
- Hei, Lehtikuu, katso minua, sanoin hieman jämäkämmin ja odotin, että Lehtikuu laskisi katseensa minuun. Nähdessäni naaraan silmät, hymyilin ja hyrähdin rauhoittavana.
- Me kaksi selviämme tästä kyllä, ihan samalla tavalla kuten aikaisemminkin, lupaan sen.