"Sinä tulit! Odotinkin jo sinua. Tai siis... Tuota... Siis, ehdin jo ihmetellä kun sinua ei näkynyt jo aiemmin partion mukana... Tai siis... Unohda...", Tammisydän takelteli kävellessään Ututähteä vastaan. Päällikkö oli osallistunut illan viimiseen metsätyspartioon, muttei ollut saapunut muun partion mukana, vaan tullut omia aikojaan takaisin leiriin. Oranssiturkkinen soturi ei olisi kestänyt kauaakaan istua leiriuakion laidalla Hiiriturkin, sekä muiden puroklaanilaisten katseiden alla jotka valmistautuivat yöpuulle ja siksi piristyneenä sipsuttikin kumppaniaan vastaan tuon viimein saapuessa kaislatunnelista. Valkoturkkinen naaras kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä ja käveli tuoresaaliskasalle pudottaakseen saaliinsa, joka pääasiassa koostui kalasta.
"Sinullako ikävä minua? Voi Tammisydän kyllä minä tiesin, että murtuisit tuon jäisen kuoren alta", Ututähti sanoi maireasti ja puski Tammisydämen päälakea. Oranssiturkkinen soturitar perääntyi ja oli hieman itsekin hämillään änkytyksestään ja tunnepuuskastaan. Yleensä hänellä ei ollut ongelmaa käyttäytyä viileästi tai olla näyttämättä tunteitaan.
"Menisimmekö pesääsi?" Turkoosisilmäinen naaras kysyi puuskahtaen, kääntyen jo Päällikön pesän suuntaan. Päällikkö huokaisi, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen tyytyi nyökkäämään ja seurasi kumppaniaan pesäänsä. He pääsivät kivipaasin alle juuri ennen kuin sade puhkesi leiriin. Tammisydän tunsi turvautuvan tunteen kiertyvän ympärilleen kun pesän varjot osuivat häneen ja leiriaukion hälinä vaimentui.
"Hiiriturkki kertoi, että Hiutaletassun loppuarviointi oli mennyt mainiosti. Hänestäkin voitaisiin nimittää soturi lähipäivinä", Ututähti sanoi heidän asettuessa alas. Oranssiturkkinen soturitar nyökkäsi ja laski päänsä tassujensa päälle. Päällikkö jatkoi rupatteluaan, ehdotellen Hiutaletassun soturinimeä liittyen tuon vahvuuksiin sun muihin, Tammisydämen lähinnä kuunnellen puolella korvalla. Heillä ei nykyään ollutkaan muita keskustelunaiheita, kuin uudet soturit tai arvuuttelua siitä ketkä puroklaanista saisivat seuraavan pentueen. Molemmat naaraat olivat niin sulkeutuneita omien tunteidensa ja kokemustensa kanssa ettei syvemmästä keskustelusta olisi tullut mitään.
"Miltä Hiutalekajo kuulostaisi? Hiiriturkki koulutti aikoinaan Tummakajoa paljon, kun en omilta kiireiltäni itse ehtinytkään toimia kauhean aktiivisissa mestarihommissa. Nyt kun Tummakajo on siirtynyt Tähtiklaanin metsästysmaille, rauha hänen sielulleen, voisi Hiutaletassun nimeäminen Tummakajon mukaan olla Hiiriturkin mieleen", Ututähti naukaisi ja vilkaisi kumppaniaan. Oranssiturkkinen soturitar ei tiennyt oliko hänen kumppaninsa oikeasti tätä mieltä vai heittikö hän ilmoille vain nasevan kommentin, mihin Tammisydän sentään vastaisi eikä jatkaisi tasaisin väliajoin hymähtelyä.
"Jos sen teet niin Sädetaivas ja Ruskalehti tulevat molemmat kynsimään sinulta korvat päästäsi. Sinun pitäisi ainakin kysyä olisiko heille okei alkaa kuunteleman nimeä Hiutalekajo ja kestäisivätkö he päivittäistä muistutusta menetetystä rakkaasta?" Turkoosisilmäinen naaras tuhahti ja yhtäkkiä hänen ei enää tehnytkään mieli oleskella Ututähden kanssa heidän pesässään. Ulkona oleva sade oli yltynyt jo kaatosateeksi, mutta sekin alkoi tuntumaan jopa jo houkuttelevalta.
"Taidanpa lähteä metsälle...", Tammisydän mutisi ja nousi venytelläkseen raajojaan.
"Mielestäni sinä voisit odottaa aamuun asti täällä ja lähteä vasta sitten. Eihän tuolla edes näe kunnolla mihin astuu", Ututähti naukui ja viittoi soturitarta palaamaan takaisin hänen vierelleen sammalmättäälle. Oranssiturkkinen naaras katsoi ensin kumppaniaan, minkä jälkeen vei katseensa leiriaukiolle. Kylmä tuuli toi kosteutta sisään ja kuten päällikkökin oli sanonut, ei tuossa kaatosateessa edes nähnyt eteensä. Jos Tammisydän metsälle nyt lähtisi, hän tulisi takaisin vain valkoyskän kanssa. Turkoosisilmäinen kissa huokaisi ja päätti noudattaa tuon järkevän naaraan mietteitä ja kömpi takaisin lämpimälle sammaleelle makaamaan. Ututähti käpertyi soturittaren viereen lohduttavasti ja sulki silmänsä onnellisen näköisenä.
"Hyvää yötä", päällikkö kehräsi ja tuon hengitys harveni muutamassa silmänräpäyksessä. Oranssiturkkinen naaras hymähti, valkoturkkisen kissan piti olla todella väsynyt jos pystyi nukahtamaan noinkin nopeasti. Tammisydän käänsi katseensa takaisin pesän suuaukolle ja kuunteli sateen ropinaa haltioituneena. Häntä ei vielä väsyttänyt ja metsälle lähtö kutkutteli vieläkin turkoosisilmäisen kissan takaraivossa. Ja kuin siunauksena, pienen hetken päästä kaatosade laantui pieneksi tihkusateeksi. Soturitar nousi varovasti sammalpediltä ja hiljaa sipsutteli leiriaukiolle. Leirin pohjasta oli tullut hieman mutainen kaatosateen ja hiekkapohjan yhdistelmästä, mutta se ei oranssiturkkisen naaraan menoa haitannut. Yövahdissa oleva Ruskalehti näytti olevan läpimärkä ja kerrassaan huvittava näky karvojen liimaantuessa tuon ihoon, mutta Tammisydän piti naamansa peruslukemilla ja lyhyesti ilmoitti menevänsä metsälle.
"Sade on varmasti haihduttanut kaikki hajut, joten älkää odotelko minua takaisin ennen auringonousua", oranssiturkkinen soturitar naukaisi, ennen kuin katosi kaislatunneliin.

Eihän minulla mitään Summeria vastaan, hän vai oli vihankepeä tai jotain, koska naaras juoksenteli metsässä pitäen kovaa meteliä. Silloin tällöin jouduin vain pelastamaan Summerin mutta eipä siitä mitään haittaa luultavasti ollut, haavat vain aukeilivat ja Summerin piti etsiä lisää seittiä. Huokaus pääsi ilmoille kun venyttelin kankeita jäseniäni levon jälkeen. Summer kehräsi vieressäni ja nousi myöskin, hieman vilkkaanpana. Hän naukaisi iloisena jotain metsästämiseen liittyvää ja lähti pois. Kuulostelin metsää sillä partiot olivat käyneet ihan piilopaikkamme vieressä. Kaksijalkakin oli ravannut jonkin matkan päässä paikasta. -Lampisydän, joku kuiskasi oikealta puolelta. Karvani pörhistyivät ja hyppäsin ilmaan säikähdyksestä. Opaalitassu naurahti. -Älä viitsi, Summer on tuolla ulkona, hän miettii mikä on kumppani kun kerroin siitä hänelle, Opaalitassu kiusoitteli ja samassa Summer kurkkasi Opaalitassun takaa nolona. -Anteeksi, ei olisi pitänyt kysyä, hän maukui häpeissään. -Anna kun katson ne haavat, Opaalitassu ehdotti. Naaras kumartui ja samalla Lampisydän meni maahan makuulleen. Summer väläytti hänelle säälivän ja samalla kiusoittelevan katseen. -Okei, kumppani tarkoittaa erakoilla ja kulkukissoilla lähinnä yhdessä kulkemista, ja joskus ehkä pentuja, Lampisydän selitti, sitä kun oli vaikea selittää. -Ahaa, Summer naukaisi sarkastisesti. -No menen nyt sinne saalistamaan. Summer lähti ja Opaalitassu jäi tutkimaan vielä kaikkia haavoja. Hetken päästä naaras nosti päänsä. -Hyvältä näyttää, voin näemmä lähteä, Opaalitassu totesi ja pujahti pois pesästä. Kuulin kun hän keräsi yrttejä ja sitten taisin nukahtaa.


-Herätys unikeko, toin ruokaa! Summer huudahti ja herätti minut. -Joo, hymyilin, sillä naaras oli kuin aurinko, taisi olla jäänteitä siitä unesta. Söin ja joinkin vähän niinkuin joka päivä. -No, nyt voit kuulemma jo lähteä pesästä, mennäänkö lähemmäs Puroklaania? Summer kysyi kun olin syönyt kylliksi. -Ai kaloja? No kyllä se kai käy, totesin iloisena raittiista ilmasta. Ihanaa kun tuuli viimeinkin viilensi turkkia, nenänpäätä kutitti ja jalkoja vilutti. Summer painautui Lampisydäntä vasten, niinkuin Lampisydänkin Summeria.

-Auh, Summer voihkaisi. -Mitä nyt, hätäännyin. -Pennut ne vain, Summer rauhoitteli ja sitten tajusi punastuen. -Pennut? kysyin hämmentyneenä.

//Heti aika pentumaista eikumitä.

Hallapentu määräili parhailaan Kielopuroa kun Monnipentu tassutti pentutarhaan. Hänellä oli kolme kalaa jotka kolli laski varovasti pesän pienelle kivelle. -Otan isoimman, Hallapentu huudahti voitonriemuisena nopeasta vastauksestaan ja juoksi nappaamaan kaloista isoimman. -Se oli kyllä tarkoitettu Kielopurolle, Monnipentu yritti mutta turhaan, Hallapentu naposteli jo kalaansa.


Kielopuro nukkui sikeästi samaten kuin koko leiri yöpartioita jos niitä edes oli, lukuunottamatta. Hallapentu oli kuitenkin hereillä ja valmiina vaikka mihin. Hallapentu tassutti hiljaa pois pentutarhasta kohti sisäänkäyntiä. Hän luikahti pensaaseen varmistaakseen ettei häntä varmasti nähty. Hallapentu tuli vähän ajan päästä pois pensaasta, ja lähti kohti tuntematonta. Hallapentu aloitti juoksunja sen jälkeen häntä ei olisi nähnyt kukaan. Pian Hallapentu kuitenkin vaipui uneen johonkin pusikkoon minkä hän oli löytänyt.

Unessa Hallapennun eteen ilmestyi pari kissaa jotka näyttivät hohtavan valoa. Valoa saapui joka puolelta ja kun kissat liikkuivat, valoa tuli vain enemmän ja enemmän. He neljä kissaa Hallapentu mukaan lukien istuivat tai seisoivat kivien päällä. Alla virtasi puro. Kolme muuta kissaa hymyilivät Hallapennulle joka oli enemmän kuin hämmästynyt. Yhden kissoista hän tunnisti Kielopuron kertomuksista, se oli Vuoristoklaanin jo kuollut parantaja, Huurrekukka nimeltään. Sitten oli kaksi muuta naarasta, jotka omasivat molemmat Puroklaanin tuoksun, tosin melko laimean sellaisen. -Hei, Hallapentu, aloitti toinen Puroklaanin naaras sointuvalla äänellään. -Suru löytää sinut, kastelee sinut kyynelillään, synnyttää pentusi ja jatkaa reittiään, tulva tuo murheet sinulle mutta kestät ja yrität, koska tiesi on kivikkoinen jo muutennkin, se Huurrekukka selitti.-Ajattelimme kertoa,tulevaisuudestasi vähän, viimeinen kissa jatkoi. Hallapentu tuijotti kissoja inhon vallassa. *Vai että minulle pentuja ja surua.* -Ihan sama ei kiinnosta, Hallapentu tuhahti, mutta mustaturkkinen solakka naaras puroklaanista kietaisi häntänsä Hallapennun ymärille. -Kiinnostaa sinua kultapieni sitten soturina, naaras kehräsi ja katosi yön pimeyteen muiden mukana.

Herätessään Hallapentu räpytteli silmiään kunnes muisti missä oli sekä muisti myäs unen. Se oli outo, pelottava ja kummallinen, mutta Hallapentu päätti unohtaa sen. //Arvaattekos kuka Suru on, ja kuka tuo musta solakka naaras puroklaanista oli?

"Mennään siis katsomaan rajoja" Kaunokirjo sanoi. Hiutaletassu kuuli jostakin takaansa äänen. # Kukakohan siellä mahtaa olla? Hän ajatteli. Hän näki kun aukiolla kävelivät Myrskytuuli Vuoristoklaanin varapäällikkö ja Tuiskuturkki oppilaidensa Tuhkatassun ja Siilitassun kanssa. " Mihin olette menossa? Myrskytuulen oppilas Tuhkatassu kysyi. " Katsomaan rajoja kun on Hiutaletassun ensimmäinen päivä oppilaana. Kaunokirjo sanoi. " Voimmeko mekin tulla? Kysyi Siilitassu. Ilman muuta jos se teidän mestareille sopii. Sanoi Kaunokirjo". " Sopiiko se? kysyi Siilitassu." Toki vastasi Tuiskuturkki ja Myrskytuuli nyökäytti päätään hyväksyvästi.
" No mennäänkö hän kysyi ärtyneenä? Hiutaletassu sinun pitää oppia koulutuksessa myös hiukan kärsivällisyyttä. Sanoi Kaunokirjo kiusoitellen ja hiukan huvittuneena myös". He lähtivät ulos leiristä Kaunokirjo johdossa. Siilitassu tuli hänen viereensä kävelemään ja hän kuiskasi." Minä voin myös näyttää sinulle paikkoja ja Siilitassun tuoksu valtasi hänet kokonaan. Okei, kiitos tarjouksesta, mutta Kaunokirjo näyttää kyllä minulle paikat ". Hän huomasi yhtäkkiä, että he olivat pysähtyneet paikoilleen. # He alkavat jo kohta ihmetellä mihin me jäätiin#. Hän alkoi hivuttautua taaksepäin, mutta Siilitassu huomasi hänen aikeensa. " Mitä sinä teet? Siilitassu kysyi. Me ollaan katsomassa rajoja. Hiutaletassu muistutti ja meidän pitää ottaa toiset kiinni. He lähtivät juoksuun ja seurasivat klaanitovereidensa tuoksua ja lopulta löysivät heidät läheltä Puroklaanin rajaa. " Missä te oikein olitte? Myrskytuuli kysyi. Jäin vaan suustani kiinni hiukan kiinni. Sanoi Siilitassu. " Tämä on Puroklaanin ja vuoristoklaanin välinen raja. Kaunokirjo sanoi. " Haistatko hajumerkit Hiutaletassu" . Hän nyökkäsi. " Oikein hyvä sanoi Kaunokirjo. " Mitä te teette täällä? Kysyi Puroklaanin Kerman vaalea naaras jolla on taivaan siniset silmät ja hänellä oli oppilaansa mukana. " Keitä nuo ovat? kysyi Hiutaletassu mestariltaan. " He ovat Sädetaivas ja hänen oppilaansa Valkotassu. Kierrämme vain rajoja." Sanoi Myrskytuuli. Meillä on uusi oppilas Vuoristoklaanissa ja hänen nimensä on hiutaletassu. Hän seisoi mestarinsa Kaunokirjon ja Siilitassun välissä todella urheasti vaikka häntä jännitti ensikohtaaminen Puroklaanin kissojen kanssa. " Okei nyökkäsi Sädetaivas". Sädetaivas ja Valkotassu lähtivät poispäin rajalta. Hän huomasi, että Valkotassu kuitenkin jäi vielä rajalle. " Onnea Hiutaletassu. Valkotassu sanoi." On hienoa saada uusi oppilas mihin klaaniin tahansa. " Kiitos Valkotassu. Hän sanoi hiljaa niin, että vain Valkotassu kuuli. " Jatketaan makaa ". Sanoi Tuiskuturkki. Kun aurinko oli laskemassa he pääsivät leiriin ja Hiutaletassu tassutti tuoresaaliskasalle. # Olen niin nälkäinen, että voisin syödä vaikka ketun#. Hän ajatteli. Ja kyyristyi syömään. Kun hän oli syönyt hän oli todella väsynyt ja meni oppilaiden pesään ja kysyi Tuhkatassulta. " Missä minä voin nukkua"? Tee makuusija mihin vain haluat". Tuhkatassu sanoi ystävällisesti ja sitten hän asteli makuusijallaan, että siitä tulisi mukavampi ja asettui nukkumaan. Hän heräsi varhain seuravana aamuna ja ei saanut mielestään eilistä kohtaamista Valkotassun Puroklaanin oppilaan kanssa.# Hän vaikutti todella mukavalta ja hiukan ujolta, mutta hän ei voisi ystävystyä tämän kanssa ainakaan todella läheisesti, koska se rikkoisi soturilakia# Hän hiipi pois oppilaiden pesästä ja meni ohi Myrskytuulen joka jakoi päivän partioita ja sitten kun reitti oli selvä hän meni ulos leirin sisäänkäynniltä ja suuntasi metsään. # Hmm voisin vaikkapa saalistaa klaanille. Hän huomasi oravan joka kaikessa rauhassa istui puussa selkä häneen päin. Hän hiipi aluskasvillisuudessa ja kun hän oli tarpeeksi lähellä hän loikkasi ja puraisi oravaa nopeasti niskaan ennen kuin se huomasi mitään ja hän kiitti tähtiklaania hiljaa mielessään. Kun hän oli saalistanut jonkin aikaa hän huomasi, että aurinkohuippu oli mennyt jo vähän aikaa sitten. Hän lähti tallustamaan leiriä kohti orava suussaan, mutta siinä ei ollut kaikki hän kävisi hakemassa loput riistansa jotka oli saanut klaanille. Kun hän palasi leiriin oravaa suussa raahaten hän huomasi klaanikokouksen. " Siinähän sinä olet kuului Aaltotähden ääni suurtasanteelta. Olemme olleet huolissamme. Olin vain metsällä. Sanoi Hiutaletassu päällikölle.



// Tämä tarina jatkuu vielä seuraavassa tarinassa//

Paarmahehkun sydän tykytti juoksupyrähdyksen jäljiltä edelleen, kun partio oli jo kääntynyt pois päin rajalta ja ottanut suunnakseen reviirinsä sydämen. Kissat nousivat pientä nurmen peittämää mäkeä ylös.
”Hienoa, minä raportoin Myrskytuulelle, ettei Puroklaanin suunnalla ollut mitään poikkeavaa”, Pisaraturkki kertasi ja lipaisi rintaansa.
”Mihin mennään pitämään ne taisteluharjoitukset?” Unikkokukka kysyi malttamattomana niin kuin olisi pidätellyt kysymystä koko matkan ajan. Naaran pörröinen häntä hakkasi ilmaa puolelta toiselle.
”Kävisikö tuo?” Kotkasumu, joka oli kerennyt rinteen huipulle ensin, ehdotti. Paarmahehku teki kärsimättömänä pitkän loikan ruskearaidallisen soturin vierelle, ja tähysti suuntaan, johon tuo pitkällä hännällään osoitti. Sivummalla, melkein mäen juurella, oli loiva, hiekkainen kuoppa piikkihernepensaiden ympäröimänä. Pensaiden takana kasvoi muutama lyhyt puu, jotka raidoittivat kissan käpälienjälkien peittämän kuopan varjoillaan.
”Tuo käy hyvin”, mäen pään saavuttanut Pisaraturkki naukaisi hyväntuulisesti ja lähti jolkottelemaan alas. Nuoret soturit tassuttelivat johtajansa perään. Paarmahehku vilkuili ympärilleen ja värähti, kun lehtisateen irrottama lehti läheisestä puusta laskeutui hänen selälleen. Pieni vilunväre kulki kollin läpi. Hiilenmusta soturi katsahti taivaalle, ja näki auringon paistavan vielä pilvikerroksen läpi.
#Kunhan lehtikato ei tulisi liian nopeasti#, hän ajatteli.
”Onko kukaan käynyt täällä ikuisuuksiin?” Unikkokukka kysyi valittava sävy äänessään. Naaras ahtautui piikkisen pensaan läpi ja murahti jättäessään puhtaanvalkoisia karvatuppoja jälkeensä. Kotkasumu vastasi jotain nasevaa viikset väristen. Paarmahehku pujahti solakasti läpi lehtien ja tupsahti matalaan kuoppaan. Se oli tilava, tarpeeksi suuri neljälle täysikasvuiselle kissalle.
”Pisaraturkki”, Paarmahehku kääntyi vanhemman soturin puoleen.
”Oletko käynyt täällä ennen?”
Oranssiturkkinen katsahti taivasta ja kohautti hartioitaan.
”Ehkä joskus.”
”Aika syrjäinen paikka”, Unikkokukka kommentoi kompuroidessaan ylös.
”Kyllä minä muistan käyneeni täällä monta kertaa”, Kotkasumu naukaisi ja käveli edemmäs.
”Tuolla sain iskettyä Pöllönkynttä suoraan kuonoon”, kolli kertoi ja viittoi hännällään erästä kuopan rosoista reunaa. Paarmahehku ravisti päätään. Hän oli saattanut joskus käydä tällä harjoituskuopalla, mutta oli unohtanut sen jo. Taisteluliikkeiden kertaamisesta tulisi tosiaankin hyödyllistä.
”Aloitetaanko jo?” Unikkokukka alkoi marista ja loikkasi Paarmahehkun vierelle. Pisaraturkki vilkaisi nuorta naarasta ja sitten Kotkasumua.
”Miten vain! Jos sinä ja Kotkasumu ensin, sitten minä ja Paarmahehku?”
”Sopii”, Unikkokukka totesi ja siirtyi oitis vastapäätä Kotkasumua, joka perääntyi leikkimielinen kiilto silmissään kohti kuopan reunaa. Valkoinen naaras pörrötti turkkiaan ja siirteli tassujaan kuin valmiina iskemään kyntensä soturitoveriinsa. Paarmahehku tuhahti ja istui Pisaraturkin viereen kuopan laitamille.
Unikkokukka oli alakynnessä suurempaa kollia vastaan, mutta naaras pyrki käyttämään kokoaan hyväkseen. Hän syöksyi klaanitoverinsa sivuille vuorotellen ja väisti selkäänsä kohdistetut läimäisyt taidokkaasti. Paarmahehku seurasi sisarensa liikkeitä ja huomasi tuon silmissä ilkikurisen tuikkeen, kun Kotkasumu horjahti naaraan äkillistä vastaiskua väistäessään. Paarmahehku aisti Pisaraturkin kumartuvan puoleensa, kun vanhempi soturi huomioi Unikkokukan nopeuden:
”Kotkasumu ei ehkä pysy perässä.”
Paarmahehku kohautti hartioitaan ja siristi silmiään. Harjoitus ei ollut vielä ohi. Aivan kuin kolli olisi kuullut Pisaraturkin kommentin, Kotkasumu perääntyi vikkelästi ja otti etäisyyttä vastustajaansa. Hämmentynyt Unikkokukka peruutti ja jousti jalkojaan hyppyyn kärsimättömänä kuin napatessaan karkuun juoksevaa saalista. Kotkasumun silmissä välähti, kun soturi syöksyi vastaan ilmaan loikannutta naarasta ja paiskasi hänet maahan. Unikkokukka ulvahti ja kömpi nopeasti jaloilleen.
”Tuo sattui!” naaras kivahti ja ravisteli hiekkaa turkistaan ärtyneenä.
”Minä voitin”, Kotkasumu julisti ylpeänä ja tassutteli hänen ohitseen häntä leikkisästi kippuralla.
”Nyt on meidän vuoro!” Pisaraturkki naukui ja loikki innokkaasti keskelle kuoppaa. Paarmahehku jolkotti maltillisesti kollia vastapäätä ja katsoi matkalla kuinka Unikkokukka ja Kotkasumu istahtivat rinnakkain. Hiilenmusta soturi odotti, että naaras olisi tappionsa tuomasta katkeruudesta nälvinyt häntä jotenkin, mutta sisko tuntui uppoutuneen omiin ajatuksiinsa.
#Nyt on keskityttävä tähän#, Paarmahehku mutisi mielessään ja ravisti päätään hiukan. Pisaraturkki katsoi häntä tarkkailevaisesti alkaessaan kiertää kuopan reunusta. Paarmahehku vastasi oranssiturkkisen kollin katseeseen ja luimisti korviaan. Hän ei halunnut hävitä ja nolata itseään toisten sotureiden edessä. Mutta Pisaraturkki oli paljon kokeneempi. Eikä Paarmahehku ollut hionut taistelutaitojaan ikuisuuksiin. Yhtäkkiä hiilenmustan kollin jalat tuntuivat veltoilta. Paniikki roihahti soturin rinnassa.
Silloin Pisaraturkki syöksähti häntä kohti. Paarmahehku iskeytyi maahan ja haroi ilmaa käpälillään. Pisaraturkki painoi häntä maahan hieman yllättyneenä siitä, miten helposti nuorempi soturi oli kaatunut. Ajatukset vilisivät Paarmahehkun päässä, mutta tuo ei kerennyt tehdä päätöstä seuraavasta liikkeestään kun vaistot saivat hänet rimpuilemaan ylös ja huitomaan Pisaraturkkia etukäpälillään, joihin kuohahtanut veri oli saanut ne toimimaan taas. Pisaraturkki sähähti ja hypähti takajaloilleen vastatakseen Paarmahehkun iskuihin voimakkailla läimäisyillä. Hiilenmustan kissan karvat sojottivat sinne tänne, kun hän otti vastaan kovan lyönnin poskeensa. Vastaukseksi hän ärähti ja hakien voimaa takajaloistaan loikkasi kiinni vastustajaansa. Pisaraturkki horjahti ja perääntyi ravistellen päätään. Paarmahehku suoristi selkänsä ja valmistautui seuraavaan hyökkäykseen. Hän oli unohtaa, että harjoitus oli enemmän leikkiä kuin oikeaa taistelua, eikä hän saanut pitää edes kynsiään esillä.
#Hengitä#, hän muistutti ankarasti itselleen haukkoessaan happea. Pisaraturkki ei jäänyt odottamaan, että klaanitoverinsa olisi saanut hengityksensä tasattua, vaan juoksi häntä kohti. Paarmahehku puri hampaitaan yhteen ja huitaisi ilmaa oranssiturkkisen kissan nenän edestä pitääkseen hänet kauempana. Musta kolli yritti kerrata eri taisteluliikkeitä kuumeisesti mielessään, mutta tieto tuntui valuvan kiireessä pois hänen päästään. Pisaraturkki otti pari askelta taaksepäin, ja lukitsi hetken katseensa Paarmahehkun lapaan. Paarmahehku kierähti maahan, pois oranssiturkkisen alta, ja kömpi salamannopeasti ylös.
#Tilaisuus!# kollin mielessä välähti, kun hän näki Pisaraturkin selän edessään. Soturi loikkasi ja painoi käpälillään vanhemman soturin selkää, kun ei voinut tarrautua kynsilläänkään. Pisaraturkki, joka oli juuri siirtänyt painopisteensä taakse kääntyäkseen takaisin Paarmahehkua päin, horjahti eteen, ja lysähti kuono edellä maahan. Paarmahehku putosi kiroten alas kylki edellä maahan. Pisaraturkki nousi takaisin jaloilleen, ja alkoi heti pyyhkiä tomua kuonoltaan.
”Heh, sinä näytät aivan myyrältä!” Unikkokukka huudahti kauempaa ilkikurisesti. Paarmahehku vilkaisi vihreäsilmäistä kollia, joka pyöräytti silmiään ja katsahti sitten Paarmahehkuun pieni hymy kasvoillaan. Kolli vastasi vastahakoisella hymyllä takaisin. Pisaraturkki oli ollut voimakas vastustaja.
Unikkokukka tassutteli kahden soturin väliin.
”Kumpi teist-”
Ennen kuin naaras päätti lauseensa, Paarmahehku naukui:
”Minä voin olla nyt sinua vastaan.”
#Taidan tarvita lisää harjoitusta#, tuo ajatteli.

Ruusulaulu katseli omassa hiljaisuudessaan tähtiä, kun istui vartiossa. Tähti sun muukin kapine lenteli taivaalla ja Ruusulaulu hytisi. Punaliekki ja Tammisydän sekä Jänötuli olivat viimeiset nimitetyt soturit, ja heidän nimityksensä oli pitänyt tottakai pitää ennen Ruusulaulun. Mutta nyt nimensä kanssa Ruusulaulu iloitsi. Silloin hän näki tuikkivsn vitivalkoisen tähden, joka oli hänen perheensä tähti, tai niin Ruusulaulu ajatteli. Mutta tähti näytti tippuvan ja lopulta sitä ei enään näkynyt, eikä Ruusulaulu enään tuntenut oloaan rakastetuksi.

kuun päästä.

-Ruusulaulu! Tule partioon! Punaliekki, joka oli taas kerran päätetty partion johtajaksi, huikkasi. -Tulossa, Ruusulaulu vastasi, ravisteli turkkiaan, venytteli, ja lähti partion perään. Aamupartio kier koko reviirin rajat, saalisti vähän, ja muutenkin merkitsi rajoja. Se oli tavallsta isompi mutta pian partio jo jaettiin Ruusulaululle ja Punaliekille. Punaliekin partio tarkistaisi rajat ja Ruusulaulun saalistaisi. Ruusulaulu kohautti lapojaan ja yhdessä Lumotassun, Punalehden ja Sammalsateen kanssa hän lähti saalistamaaan. He saivat saaalista niinkuin normaalistikkin. Päivä oli kaikin tavoin normaali. Ehkä liiankin, sillä Ruusulaulu oli pitkästyä kuoliaaksi. Kun Ruusulaulu oli saanut syödäkseen, naaras lähti nukkumaan. Unikaan ei ollut mitenkään hieno taikka omituinen, ja Ruusulaulu oikeasti pitkästyi. Lopulta hän päätti vain mennä uimaan. Ruusulaulu piti uimisesta, ja hänen mielestään se virkisti sopivasti. Joki oli melko viileä, joten Ruusulaulu lähti tutkimusmatkalle.

//jatkuu ens Ruusun tarinas ofc

"Punaliekki! Tule katsomaan kuinka ison kalan sain!", Ruusulaulu huusi pesän ulkopuolelta. Punaliekki vastasi unenpöpperössä "Tullaan!", Punaliekki venytteli ja jolkutti ulos pesästä. Ruusulaulu, Jänötuli ja pari muutakin soturia istuivat siellä katselemassa valtavaa kalaa. "Miten sinä tuollaisen oikein sait?", Punaliekki henkäisi. Ruusulaulu vastasi "En oikein itsekään ole varma. Ehkä vain onnella.", Punaliekki oli hämmentynyt. Miten kukaan Tähtiklaanin nimeen voisi saada tuollaista? "Se...on hieno." Hän maukui hiljaa.

*Voisin varmaan nyt mennä saalistamaan.*,
Punaliekki ajatteli ja tassutti Hiiriturkin ja Ututähden luo. "Menen metsästämään. Haittaako?" Punaliekki kysyi. "Mene vain. Tuoresaaliskasa kaipaa vähän täydennystä" Ututähti vastasi ja vilkaisi, melkeinpä tyhjään, tuoresaaliskasaan. "Ota mukaasi vaikka Ruusulaulu ja Tammisydän." Hiiriturkki lisäsi. "Hyvä on." Punaliekki maukui. "Ruusulaulu! Tammisydän! Mennään saalistamaan!", Punaliekki huusi kahdelle ikäiselleen soturille jotka keskustelivat vieläkin siitä kalasta aukion laidassa. Molemmat huusivat yhtä aikaa "Tulossa!", ja he pinkaisivat Punaliekin luokse. "Mihin mennään?", Ruusulaulu kysyi innoissaan. "Lähdemme vähän kauemmas joelle.", Punaliekki vastasi. "Mennään sitten ettei tuhlata aikaa!" Tammisydän huusi karhunvatukkatunnelilta. Punaliekki ja Ruusulaulu kiitivät hänen peräänsä. Kun he pääsivät joelle, he kuulivat vertahyytävän kirkaisun. Punaliekki ei tiennyt mikä se oli, mutta häntä alkoi heikottaa ja pelottaa. Hän kaatui maahan veri korvissa kohisten. *Voi Tähtiklaani, ei kai ole vielä minun aikani kuolla?* Punaliekki ajatteli, ja hänen ajatuksensa täyttyivät pimeydestä.

"Punaliekki, oletko kunnossa?" Puroklaanin parantaja Yöturkki kysyi. "Olen, mutta missä Tammisydän ja Ruusulaulu? Ovathan hekin kunnossa?" Punaliekki naukui. "He ovat aivan kunnossa ja menivät kertomaan Ututähdelle että menetit tajuntasi." *Menetin tajuntani? Tähtiklaanin tähden, mistäköhän se johtui?* Punaliekki ajatteli. "No, voisin varmaan mennä nyt." Yöturkki vastasi "Niin voitkin." Punaliekki tassutti aukiolle ja näki Ruusulaulun ja Tammisydämen istumassa kivellä. Heistä leijaili pelkotuoksu. "Hei! Oletteko kunnossa? Saitteko selville mikä se outo asia tai otus oli?" Punaliekki kysyi Ruusulaululta ja Tammisydämeltä. He kääntyivät katsomaan. "Emme saaneet selville, mutta tärkeintä on että olet kunnossa." Ruusulaulu vastasi. *Mikä ikinä se olikaan, klaanitoverit pitävät minusta huolta ja minä heistä.* Punaliekki ajatteli iloisena.

Tihkutäplä tallasi Neljän virran tammelta johtavaa polkua hiljaa klaanitovereidensa rinnalla. Kissajoukossa oli harvinaisen vaitonaista kokoontumisen jälkeen. Harmaatäplikäs naaras höristi korviaan ja kuuli jonkun supisevan kevyitä kokoontumisjuoruja. Hän pohti hetken, liittyisikö itsekin keskusteluun, mutta tyytyi pysymään paikoillaan. Tuuli suhisi läheisissä pensaissa. Jostain syystä ääni sai Tihkutäplän mahan kurnimaan.
#Toivottavasti se myyrä on vielä jäljellä#, soturi ajatteli toiveikkaasti muistellessaan aiemmin metsästyspartiossa nappaamaansa herkkupalaa.
Klaanin reviiriltä löytynyt tuppo ilveksen karvaa oli pitänyt myräkkää Kuutamoklaanin yllä lähipäivät. Varistähti oli saattanut asian muiden klaanien tietoon kokoontumisessa. Tihkutäplä vilkaisi terävästi läheistä puskaa, kun sieltä kuului rasahdus. Pienehkö pöllö syöksyi esiin ja liiti jokin karvapallo kynsissään oksiston ylle. Osa kuutamoklaanilaisista ei reagoinut lintuun mitenkään, osa pyöritteli päitään yllättyneenä hetken. Tihkutäplä huokaisi hiljaisuuden laskeutuessa jälleen kissojen ympärille. Hän ei voinut kuvitella, että jokin ilveksen kaltainen, suurikäpälinen, etäisesti kissaa muistuttava peto, kuten sitä oli hänelle kuvailtu, majailisi heidän reviirillään. Ajatus lähetti inhon väreet pitkin naaraan selkää. Pelkästään kuva kellanvaaleasta karvatuposta hänen mielessään ja muisto varoittavan pistävästä hajusta, joka siitä kumpusi, sai sydämensykkeen tihentymään. Hän osasi aavistaa, että ilveksen läsnäolo olisi paha uhka klaanille, vaikkei ollut sellaista vielä itse kohdannutkaan.
Kuuset, joiden välistä Tihkutäplä oli useasti pujahtanut leiriin, lähestyivät. Tassutellessaan soturien pesän ohi naaras huomasi Hämäräaskeleen istuvan ilmeettömänä lähellä tuoresaaliskasaa. Hän muisti juurinimitetyn tarjoutuneen vahdiksi kokoontumisen ajaksi.
Tihkutäplä vilkaisi ylös – kuunvalo hohti edelleen läpi oksien. Muut kokoontumisesta tulijat suuntasivat vaitonaisina omiin pesiinsä.
”Minä voin ottaa loppuyön”, Tihkutäplä naukui loikkiessaan lähemmäs Hämäräaskelta. Hän yritti erottaa väsymyksen merkkejä kollin kasvoilta, kun tuo vastasi kankeasti:
”Ei tarvitse esittää avuliasta. En saisi muutenkaan unta.”
Tihkutäplä peitti ällistyksensä suorasta vastauksesta, ja kohautti hartioitaan sitten. Naaras oli jo aikeissa käännähtää ja suunnata kohti sammalpetiään, kun hänen keltaiset silmänsä osuivat myyrään, joka lepäsi edelleen tuoresaaliskasan sivulla.
”Haluatko syödä kanssani?” lipsahti Tihkutäplän suusta. Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat ilmeettöminä, kun kolli tokaisi melkein kiusaantuneena aiemmista sanoistaan:
”Miten vain.”
Tihkutäplä hymähti äänettömästi ja kauhaisi myyrän itselleen käpälällään. Sitten harmaa soturi istuuntui ja kyyristyi saaliinsa eteen katsoen samalla, kuinka Hämäräaskel ensin vilkuili ympärilleen, ja poimi sitten kasasta itselleen hiiren ennen kuin tassutti Tihkutäplän rinnalle. Lihapalaa pureskellessaan Tihkutäplä ei voinut olla ajattelematta kollin käyttäytyvän hieman oudosti.
”Mitä kokoontumisessa tapahtui?” tummanharmaa kolli kysyi ja haukkasi hiirtä. Soturin meripihkasilmät hohtivat pimeässä ja tarkkailivat leirin laitoja herkeämättä.
”Ei mitään ihmeellistä. Varistähti kertoi Hämyviiksestä ja ilveksestä”, Tihkutäplä naukui ja kietoi hännän ympärilleen ennen kuin puraisi taas myyrää.
#Ja Tammiturkista#, naaras lisäsi mielessään katkerasti. Parantajan yllättävä poismeno sattui edelleen. Liian paljon oli tapahtunut liian nopeasti. Tihkutäplä nielaisi viimeiset rippeet myyrästään. Täysi vatsa toi lohdutusta vain hiukan.
”No, miten on sujunut soturina?” Tihkutäplä päätyi kysymään, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi.
”Ihan hyvin”, Hämäräaskel vastaili ja suoristi selkänsä viimeisteltyään itsekin ateriansa. Tihkutäplä nyökkäsi ja kellahti kyljelleen. Hämäräaskel tuntui erilaiselta nyt kun oli soturi. Tihkutäplä oli melko varma, että kollin kireys oppilaana oli johtunut siitä, että hän ja Ruostehalla olivat päättäneet soturikoulutuksensa aiemmin. Aiemmin Tihkutäplä oli ollut heikompi, ilmaa, juuri ja juuri kuutamoklaanilaiseksi kelpaava. Hän vilkaisi kollia. Nyt he olivat samalla tasolla, Hämäräaskeleen silmissä.
He jutustelivat hetken. Keskustelunaiheet menivät oikeastaan Tihkutäplän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Häntä kiinnosti enemmän se, miten Hämäräaskel yritti pitää keskustelua yllä vaikeuksistaan huolimatta.
”Astuin itsekin piikkiin rajapartiossa pari päivää sitten”, kollisoturi kertoi kun Tihkutäplä päätti tarinansa Ruostehallan taannoin nyrjähtäneestä nilkasta. Hän käänsi toista käpäläänsä katsoakseen haavaansa.
”Auts. Sinun pitäisi näyttää tuota Lehtikuulle”, Tihkutäplä naukui ja kurotti päätään nähdäkseen kollin ojentaman etutassun. Polkuanturassa oli isohko halkeama, joka punersi.
”Oletko varma? Lehtikuuhan vasta nimitettiin”, kolli totesi oudoksuvasti ja katsoi viimein Tihkutäplää silmiin.
”Oletko hiirenaivo?” Tihkutäplä kysyi puoliksi leikkisästi, puoliksi närkästyneenä.
”Mitä sitten. Lehtikuuhan on yhtä pätevä parantaja kuin mitä Tammiturkkikin oli.”
#Ja mahtava muutenkin!#
”Sitä paitsi, sinutkin nimitettiin juuri!” naaras jatkoi, kun Hämäräaskeleen silmät vain vetäytyivät viiruiksi. Kolli näytti pohtivan asiaa.
”Hyvä on. Käyn kun ehdin”, tuo murahti ja käänsi käpälänsä vasten maata. Tihkutäplä räpytti silmiään hämmentyneenä ja katsahti vaistomaisesti parantajan pesää, jonka muodostava kaatunut puunrunko piirtyi varjohahmona vasten metsää. Silloin naaras muisti, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli sopinut välinsä Lehtikuun kanssa. Nummipyörre oli kutsunut häntä ja sanonut Varistähdellä olevan asiaa.
”Minusta tulee ehkä pian mestari”, Tihkutäplä kertoi kun ajatuksenjuoksu toi sanat hänen suuhunsa. Varistähti oli kertonut naaraalle, että harkitsi häntä Laikkupennun mestariksi. Nyt hänen pitäisi vain jatkaa soturintehtäviensä kunniallista suorittamista, ja oppilas olisi hänen. Ajatus sai soturin kipristelemään kynsiään innosta ja jännityksestä. Mestarina oleminen olisi suuri kunnia.
”Onnea siihen”, Hämäräaskel tuhahti. Tihkutäplä vilkaisi kollia. Oliko hän suuttunut?
”Kiitos”, soturi naukui ja nousi istumaan.
”Toivon vain, etten tee mitään tyhmää Varistähden edessä ja pilaa mahdollisuuksiani”, hän naukui vitsaillen, vaikka hänellä tosiaan oli pieni huoli asiasta. Varistähti oli niin tiukka ja tarkka sotureidensa suhteen, ja puhuessaan Tihkutäplälle suuri, tummanharmaa kolli oli näyttänyt olevan juuri ja juuri tyytyväinen hänen työskentelyynsä.
#Tärkeintä on pistää klaani etusijalle#, naaras muistutti itseään.
”Minäkin haluaisin oppilaan. Ainakin oppilaan koulutuksen jälkeen on mahdollista nousta varapäälliköksi”, Hämäräaskel maukui vakavasti.
”Niin kai”, Tihkutäplä huokaisi ja käänsi sitten päätään. Toivottavasti Hämäräaskel ei vain varastaisi Laikkupentua häneltä. Naaras kykeni kuvittelemaan, että kolli olisi Varistähteä miellyttävä soturi.
#Mutta silti hän suunnitteli Laikkupentua minulle#, soturi painotti mielessään ylpeänä.
”Väsyttääkö vielä?” Tihkutäplä kysyi sitten. Kuu paistoi vielä taivaalla, mutta he olivat notkuneet leiriaukiolla jo tovin.
”Vähän”, Hämäräaskel myönsi.
”Voin pyytää jonkun jo aamuvartioon, jos haluat”, Tihkutäplä tarjoutui noustessaan jaloilleen. Pienet unet olivat alkaneet kuulostaa naaraasta hyvältä. Hämäräaskel nyökkäsi pienesti, jolloin Tihkutäplä lähti kohti soturien pesää.

Painoin kuononi kevyesti Lehtituulen suupieleen ja sanoin tälle näkemiin. Kolli hymyili minulle siniset silmät onnellisena sädehtien ja jolkotti tunneliin. Olin viimein saanut kerrottua kumppanilleni, että odotin viimeisimmilläni hänen pentujansa.
Puhahdin ja käännyin vaivalloisesti makuusijallani kohti Voimaydäntä, joka tuhisi unissaan pesän nurkassa. Valko-ruskean naraan vatsan kaarteeseen oli käpertyneenä kolme pentua, Täplä-,Pöllö-ja Kultapentu. Kasvoilleni suli onnellinen hymy, kun katselin noita kolmea.
Vaivuin mietteisiini pohtien tulisiko pennuistani yhtä lempeitä ja ystävällisiä kuin isänsä, vai perisivätkö he minun rämäpäisen puoleni. Hymähdin itsekseni kun mieleeni muistuivat kaikki Aurinkomyrsyn ja Ruusutassun kanssa vietetyt hetket.
Olin yhä surullinen sisareni poismenon puolesta, mutta tiesin, että tämä katselisi perhettäni Tähtiklaanista.
Hätkähdin unelmistani, kun sammalet kahahtivat pesän perällä. Käännyin katsomaan ja kohtasin Voimasydämen lämpimän katseen.
-Pitäisikö sinun käydä verryttelemässä jalkojasi? Naaras kysyi ja nyökäytti päätään kohti minua.
Hymyilin pienesti.
Kampesin itseni ylös, mutta olin lysähtää heti takaisin. Jalkani olivat lähes voimattomat. Ravistelin niitä hetken ja kun veri alkoi kunnolla kiertää, niin tuntokin palasi hetkessä.
-Käyn tervehtimässä Tuiskuturkkia ja Jänisloikkaa, ilmoitin korviani heilauttaen.
Voimasydän nyökkäsi ja kumartui sukimaan unissaan mutisevan Kultapennun päälakea.
Askelsin ulos pentutarhasta, suoraan aukiolle, jonka yleinen kissavilinä ei ollut tänään huipussaan. Oletin useimpien klaanitovereiden olevan partioimassa tai saalistamassa.
Kun katsahdin ympärilleni, huomasin Tuiskuturkin ja Jänisloikan jutustelemassa. Päästin pienen kehräyksen livahtamaan suupieliltäni ja jokotin kaksikon luo hymy kasvoillani.
-Hei, emo, hei isä! Tervehdin iloisesti.
Jänisloikka ja Tuiskuturkki hätkähtivät ja käänsivät katseensa minua kohden. Ottoemoni kasvoilla oli liikuttunut ilme, kun tämä kurotti hieromaan kuonoaan poskeani vasten.
-Hei kultapieni, naaras kehräsi sydämellisesti hymyillen.
Kun Tuiskuturkki vetäyti takaisin, Jänisloikka hymyili ja kiersi häntänsä kumppaninsa hännän ympärille.
-Odotamme innolla pentujesi tapaamista, Jänisloikka naukui vilkaisten vieressään seisovaan naaraaseen.
Tuiskuturkki nyökäytti päätään onnellisena.
-Olet kunnon kissa, Sarasydän, sinusta tulee loistava emo, ja Lehtituulesta loistava isä,Jänisloikka lisäsi juhlallisesti päätään nyökäyttäen.
Naurahdin ja katselin ottovanhempiani, he olivat molemmat hyviä, sydämmellisiä kissoja, jotka olivat huolehtineet minusta ja sisaruksistani kuin omistaan. Olin heistä ylpeä.

//Jeii, Sarallakin hieman tarinan tapaista :D

Klaani nukkui. Pieni Mustapentu tuhisi ja painautui syvemmälle emonsa lämpimään turkkiin, pää tassujen päällä leväten. Sananjalat rapisivat, kun kun joku käänsi kylkeä. Mutta Mustapentu ei kuullut sitä, sillä hän nukkui levollisesti ja tunsi olonsa lämpimän turvalliseksi emonsa turkin suojissa. Aikaisen aamun linnut lauloivat laulujaan ja tuuli suhisi vuoren rinteillä, ketut ja mäyrätkin nukkuivat koloissaan vuoren rinteillä, ja niiden pennut hakivat emojensa suojista turvaa samalla lailla kuin Mustapentu ja Kastepentu emostaan Helmikasteesta. Ulkona lehtisateen yön kylmyys nipisteli jo nenänpäätä, mutta se ei yltänyt pentutarhaan, jossa tarkeni ihan hyvin myös lehtikadon aikaan. Luolassa haisi märältä kiveltä ja eiliseltä jääneiltä saaliinjämiltä, jotka aamupartioon lähtijät hotkisivat varmasti aamiaiseksi ennen partiota. Mutta onneksi Vuoristoklaani oli niin vahva, että tuoresaaliskasa olisi taas aurinkohuippuun mennessä niin iso, että jokainen kissa saisi vatsan täyteen. Tosin mitä pitemmälle lehtisade eteni, sitä vähemmän saalista löytyi. Hiiret ja jänikset pysyisivät koloissaan ja kaikilla olisi pulaa riistasta. Mutta Helmikaste oli vakuuttanut pennuilleen, että heillä varmasti olisi vatsat täynnä, vaikka lehtikato olisi kuinka kylmä. Hänen katseessaan kimmelsi silti huoli, mutta Mustapentu uskoi kyllä, että heidän isänsä, Uskotuuli, pitäisi varmasti huolen siitä, että he saivat ruokaa. Mustapentu ihaili isäänsä ja aikoi kasvaa yhtä isoksi ja vahvaksi kuin hän. Sitten jonain päivänä, mutta toisaalta hänestä oli mukavaa olla vielä pentutarhan suojissa ja leikkiä siskonsa ja vanhempien pentujen kanssa, eikä herätä aikaisin ruokkimaan koko klaania ja vartioimaan, ettei Kuutamoklaanin kissat tunkeutuneet heidän reviirilleen. Silti, kukapa ei haluaisi olla soturi?

Pikkuhiljaa klaani alkoi heräillä. Soturit nousivat ylös, ja varapäällikkö Myrskytuuli alkoi jakaa partioita. Vuoristoklaanin luola heräsi hetkessä eloon.
Myös Mustapentu heräsi syvistä unistaan. Hän avasi ensin vain silmänsä ja makasi paikallaan niin kauan, että Helmikastekin heräsi. Emo nuoli hänen päälakeaan lämpimällä kielellä.
-Saanko mennä katsomaan, kun Myrskytuuli jakaa partioita? Mustapentu kysyi.
Helmikaste empi hetken ennen kuin nyökkäsi päätään.
-Kunhan et sitten häiritse, ja otat siskosikin mukaan, hän lupasi.
Mustapentu nyökkäsi, nousi käpälilleen ja tassutti pentutarhasta leirin keskusaukiolle. Kastepentu seurasi hänen perässään.
-Purojuova! Ota mukaasi Keltatassu ja Ampiaspisto. Käykää Puroklaanin puoleinen raja! Ruskasiipi, Perhostassu, Tikkatuuli ja Uskotuuli! Saalistakaa te Ison Männyn luona. Tikkatuuli löysi sieltä hiirenpesän, hän näyttää paikan!
Myrskytuuli lähetti partioita matkaan. Mustapentu tunsi ylpeyttä, kun hänen isänsä nimi mainittiin.
-Uskotuuli! Mustapentu huusi ja tassutti kohti isäänsä, joka lähestyi leirin suuaukkoa, jutellen Ruskasiiven kanssa.
Isä kääntyi pentuihinsa päin ja hymyili leveästi.
-Kas. Nukuitteko hyvin? isä kysyi.
Molemmat pennut nyökkäsivät. He olivat nukkuneet erinomaiset unet.
-No hyvä. Mutta minun on lähdettävä, saalistus odottaa! Isä huikkasi olkansa yli ja kääntyi jo lähteäkseen.
-Saanko minäkin tulla!? Mustapentu huusi hänen peräänsä.
Isä kehräsi ja napautti häntä hännällään nenälle ja sanoi:
-Pentujen kuuluu pysyä leirissä, vuoristopolut ovat vaarallisia. Mutta lupaan tuoda teille hiiren.
Mustapentu hyppäsi innoissaan ilmaan.
-Oikeasti?
-Kyllä, oikeasti. Olette tarpeeksi vanhoja syömään riistaa. Nyt minun on mentävä!
Isä katosi ulos muun partion perään. Mustapentu hyppi innoissaan.
-Kuulitko Kastepentu? Oikeaa riistaa! hän kertoi innoissaan siskolleen, joka nyökkäsi suu hymyssä.
Hänen siskonsa oli hassu, koska hän kuuli kyllä, mutta ei puhunut. Emo ja Kastepentu olivat käyneet parantaja Taivasliljan luona, mutta parantaja ei tiennyt mikä hänen siskollaan oli. Kukaan ei tiennyt, saattoi vain arvailla. Mutta Kastepentu oli Mustapennulle silti tärkeä. Tietenkin oli.
Mustapentua harmitti, ettei isä ollut ottanut häntä mukaan, olihan hän jo kaksi, kohta kolme kuuta vanha! Miksi heidän pitäisi odottaa leirissä, että isä toisi hiiren? Tietenkin hän olisi iloinen, jos isä saisi hiiren, mutta silti. Hän halusi itse saalistaa, mutta ei häntä otettu mukaan, koska hän oli liian nuori! Mutta jos...
-Lähdetään itse saalistamaan! Isä on meistä ylpeä, jos me saadaan hiiri ihan itse! hän sanoi Kastepennulle, joka näytti epäilevältä.
-Ääh, mennään nyt! Mustapentu sanoi ja heilutti häntäänsä puolelta toiselle. 
Lopulta pitkän houkuttelun jälkeen, Kastepentu nyökäytti päätään ja loi Mustapentuun jos-on-pakko-katseen. Pennut odottivat, että kaikki olivat työn touhussa ja livahtivat sitten samaan tunneliin, mihin Uskotuuli hetki sitten.

//Eka tarina Mustapennulla! <3