”Pisaraturkki, saat johtaa partiota Puroklaanin rajalle. Ota mukaasi Unikkokukka, Kotkasumu ja Paarmahehku”, Paarmahehku kuuli Myrskytuulen määräävän sukiessaan takkuista kylkeään. Vastaherännyt kolli nosti päänsä ylös hitaasti ja näki laikukkaan varapäällikön jatkavan partioiden jakamista. Kissojen tassut tömisivät leiriluolan lattiaa vasten. Paarmahehku venytti selkäänsä pitkälle kaarelle – edessä oli pitkä matka reviirin toiselle puolelle.
”Ihan niin kuin partioita olisi lisätty. Eilenkin olin varmaan kolmessa rajapartiossa...” hiilenmusta kolli kuuli valitusta takanaan, ja vilkaisi olansa yli nähdäkseen Unikkokukan mutisemassa Kotkasumulle, joka kohautteli hartioitaan vastaukseksi rento ilme kasvoillaan. Kaksikko kulki vieretysten. Paarmahehku lähti kävelemään heidän edellään kohti Pisaraturkkia, joka huomatessaan partiotoverinsa tervehti isoeleisellä hännänheilautuksella.
”Hieno metsästysilma tänään”, oranssiturkkinen vanhempi soturi naukui virnistäen johtaessaan partion ulos leiristä. Vilpoisa tuulenvire iski Paarmahehkua pehmeästi kasvoihin, ja kolli hengitti vapaasti raikasta ilmaa. Taivas oli kirkkaanharmaa ja hohti auringonvaloa. Oli tyynen hiljaista, melkein liian rauhallista, ja hetken Paarmahehku kuuli vain läheisen pensaikon suhinan. Kollin silmäluomet tuntuivat raskailta. Rajapartioissa ei ollut osunut viime aikoina hänen kohdalleen mitään mielenkiintoista, ja mieluummin soturi olisi jäänyt sammalvuoteeseensa. Kun Pisaraturkin valitsema reitti lähti kiemurtelemaan loivasti alas päin, Paarmahehku haukotteli.
”Sinuna yrittäisin pysyä hereillä, Paarmahehku”, suoraan veljensä taakse siirtynyt Unikkokukka tokaisi pistävästi, viitaten siihen, miten kissojen kulkema polku kaventui niin, ettei kaksi voinut kävellä vierekkäin. Kyllästyneenä Paarmahehku näpäytti ilmaa terävästi hännällään, ja kuuli yllättynyttä sähinää takaansa.
”En tiennytkään sinun olevan noin säikky”, Kotkasumu kehräsi Unikkokukalle joukkion perältä. Hilpeys paksuturkkisen kollin äänessä särähti Paarmahehkun korvassa ja sai hänet pyörittelemään silmiään.
#Milloin noista kahdesta edes tuli ystävyksiä?# kolli ajatteli ja haki yhteistä muistoa kaksikosta mielensä sopukoista löytämättä yhtäkään. Hän ei tuntenut Kotkasumua oikeastaan ollenkaan.
#Vahva, uskollinen, hyvä taistelemaan. Luultavasti hiirenaivo#, Paarmahehku listasi katkerasti ensivaikutelmansa mielessään kuunnellessaan kepeää jutustelua kummaltakin puoleltaan, etunenässä kävelevän Pisaraturkin liityttyä Unikkokukan ja Kotkasumun keskusteluun. Hiilenmusta kissa tulkitsi vaitonaisesti heidän äänensävyjään sisäistämättä paljoakaan heidän sanoistaan.
#Tähtiklaanin kiitos#, Paarmahehku ajatteli haistaessaan heikosti hajumerkit Puroklaanin rajan tuntumassa. Partio oli jo laskeutunut tasaiselle maalle, ja ympäristö vihersi puita ja kaikenlaisia kasveja. Nurmi tuntui vuoriston kovettamilla käpälillä pehmeältä ja viileältä.
”Nähdäänköhän puroklaanilaisia tänään?” Pisaraturkki ehdotti rennosti. Paamahehku muisti kokoontumisessa tavanneensa muutaman silkkiturkkisen uimarin, jotka löyhkäsivät kalalta.
”Toivottavasti he pysyttelevät omalla puolellaan”, Unikkokukka tuhahti.
”Ei heillä ole mitään syytä rikkoa rajaa. Heillähän on kalaa riittämiin”, Kotkasumu huomautti.
”Niin kai”, valkea naaras huokaisi ja lisäsi:
”Mutta silti! Täällä on niin tylsää. Tekisi mieli kynsiä jotain.”
Paarmahehku antoi häntänsä laahata maassa. Hän samastui sisarensa tuntemuksiin.
”Noo...” Pisaraturkki hidasti tahtiaan niin että oli Paarmahehkun rinnalla, jotta Unikkokukka ja Kotkasumu kuulisivat hänen äänensä paremmin.
”Ehkä meidän pitäisi pitää pienet taisteluharjoitukset.”
”Tuohan on loistoidea!” Kotkasumu naukui innostuneena.
”Eikö?” Pisaraturkki vastasi ja katsahti Paarmahehkuun. Partiota johtavan kollin vihreät silmät loistivat energisinä. Tuon silmäkulmassa oli leikkisä pilke.
”Kait se käy”, Paarmahehku totesi viileästi. Pieni harjoitustuokio oli ihan kelpo idea – ei heillä olisi leirissä parempaakaan tekemistä, kuin joutua Myrskytuulen orjuuttamaksi. Ja pitihän sotureidenkin ylläpitää taistelutaitojaan.
”Onneksi et ollut ilonpilaaja tällä kertaa”, Unikkokukka nälväisi ja sai Paarmahehkun puristamaan kyntensä multamaahan.
”Nyt selvitetään, kuka meistä on vahvin”, naaras jatkoi haastavasti.
”Tuntuu siltä, kuin viime kerrasta olisi ikuisuus”, Kotkasumu naukui ja käänsi katseensa taivaalle kuin muistellakseen oppilasaikojaan. Tuuli nousi, ja pörrötti partiolaisten turkkeja. Paarmahehkustakin harjoitustuokiot Uskosielun kanssa tuntuivat nyt kaukaisilta.
”Älä muuta sano!” Unikkokukka vastasi siniset silmät leimuten.
”En malta odottaa, että pääsen-”
”Muista, että meillä on vielä raja tarkistamatta”, Pisaraturkki muistutti keskeyttäen valkean naaraan lauseen ja väräyttäen viiksiään huvittuneena hänen innolleen. Paarmahehku tuhahti pienesti.
”Mitä me sitten tässä vielä odottelemme? Viimeinen siellä on kirpputurkki!” nuori soturitar ulvaisi ja säntäsi juoksuun Pisaraturkin ja Paarmahehkun välistä. Paarmahehku säpsähti sisarensa kosketusta kyljellään ja ennen kuin hän edes kerkesi reagoida, Pisaraturkki oli pinkaissut karvat pystyssä tuon perään huutaen:
”Älä unohda kuka tätä partiota johtaa!”
Kotkasumu repesi makeaan nauruun sännätessään kahden soturitoverinsa perään. Paarmahehku irvisti ja singahti juoksuun. Hän ei aikonut antaa kolmen hiirenaivon jättää itseään jälkeen, ja niinpä kolli käytti kaiken ponnistusvoiman jaloissaan kiitäessään heidän perässään läpi mataloiden piikkipensaiden ja heinikoiden. Vauhti hakkasi häntä kasvoihin ja muutti maisemat värimössöksi niin että hän näki edessään vain klaanitovereidensa toisiaan kilpaa kirivät hahmot, joita hän saavutti hetki hetkeltä. Pian Paarmahehku näki Unikkokukan pysähtyvän kuin seinään, ja hän joutui loikkaamaan sivulle ettei olisi törmännyt paikoilleen seisahtuneeseen Kotkasumuun. Ilmassa leijuivat vahva Vuoristoklaanin tuoksu ja Puroklaanin imelä kalanlöyhkä.
”Huh!” Pisaraturkki puuskutti ilmestyessään Unikkokukan rinnalle.
”Melkein lensit rajan yli.”
Unikkokukka perääntyi hiljaa isot, siniset silmät pyöristyneinä valtaviksi. Paarmahehku kyyristyi haukkomaan henkeä. Kotkasumu hänen vierellään lysähti istumaan huohottaen. Hiljaisuus laskeutui kissojen välille. Paarmahehku tuijotti yhä maata jalkojensa alla ja koitti tasata hengitystään.
”Sovitaan... ettei enää... yllätys-juoksukilpailuja”, Pisaraturkki naukui takellellen ja katsahti Unikkokukkaan, joka luimisti korviaan tullessaan torutuksi, vaikkakin kovin epäsuorasti. Pisaraturkki taisi aavistaa, että naaras itsekin oli huomannut temppunsa holtittomuuden. Paarmahehku höristi korviaan ja piilotti vahingoniloisen hymyn. Rajarike oli ollut lähellä, mutta ehkä Unikkokukka oli ansainnut pienen säikähdyksen.
Valkea naaras siirteli tassujaan, koittaen piilottaa niiden tärinän.
”Ihan sama”, hän kivahti ja kääntyi Paarmahehkun puoleen.
”Joka tapauksessa, Paarmahehkulla on kirppuja turkissa! Lällälläää!”
Paarmahehku nosti päänsä närkästyneenä. Kotkasumu naurahti pienesti, ja Pisaraturkin viikset värisivät varovasti.
”Tiedoksesi, teillä muilla oli runsaasti etumatkaa”, musta kolli murahti ja könysi seisomaan. Unikkokukan härnäys kismitti häntä vähän, mutta juoksupyrähdys oli palauttanut virkeyden hänen raajoihinsa.
#Ainakin tuo oli hyvää lämmittelyä taisteluharjoituksia varten#, Paarmahehku ajatteli vielä, kun kissat lähtivät jatkamaan matkaansa pitkin rajaa.

Katsoin epäuskoisena kissaa, joka oli astunut esiin varjoista. Taistovaaraa, emoani. En ollut nähnyt tuota miltei vuoteen, viimeksi ohimennen viime lehtikatona. Minun oli hieman vaikea sisäistää tilannetta, Loimu ja Musta jaloissani ja Kostokynsi edessäni pelottavan näköisenä. Tilanne pitäisi saada rauhoitettua. Otin askeleen kumppaniani kohti ja kosketin varovasti kuonollani tuon niskaa.
- Kostokynsi, voit rauhoittua, hän ei tee mitään, naukaisin rauhoittelevasti ja katsahdin Taistovaaraa, osoittaen sanani myös hänelle. Eihän emolla pitäisi olla syytä hyökätä, eihän Kostokynsi ollut ikinä tuolle Luuklaanissa pahoin tehnyt...? Kumppanini vilkaisi minua ja tasoitellessaan karvojaan, hän kääntyi ympäri mennäkseen taaempana olevien Loimun ja Mustan luo. Katsoin hetken hänen peräänsä ennen kuin käänsi katseeni takaisin naarasta kohden. Otin varovaisesti muutaman askeleen tuota kohti, mutta pidin välillämme muutaman ketunmitan, ihan vain muodollisuuksien vuoksi. Taistovaara tutki minua hetken osittain tulkitsemattomalla, osittain haikealla katseella. Luimin hieman korviani. Niin, eihän emo tosiaankaan ollut saanut tietää ennen tätä, että minulla oli kumppani tai että olin viimeisillään tiineenä.
- Miten voit? Naaras kysyi ja näytti jotenkin rentoutuvan, kun Kostokynsi siirtyi kahden pennun seuraan. Hymyilin pienesti yrittäen osoittaa etten ollut hermostunut, mutta en voinut olla kaivamatta toisen etutassuni kynsillä maapohjaa.
- Ihan hyvin... Kuten varmasti huomaat, elämässäni on tapahtunut paljon sitten viime näkemämme, sanoin hymyillen, kerraten päässäni kaikkia parin vuodenajan aikana tapahtuneita asioita. Aikaisemmin elämäni oli mennyt samaa harmaata rataa ja päivät olivat sulaneet toisiinsa. Kostokynnen tavattuani jokainen päivä oli tuntunut erilaiselta ja ainutlaatuiselta. Ja nyt asiat vain paranisivat pienokaisten päästessä maailmaan.
- Kuinka kauan olet tuon kanssa liikkunut? Taistovaara kysyi nyökäten päällään aavistuksen kumppanini suuntaan, hänen äänensävynsä muuttuessa inasen viileäksi. Väräytin korviani.
- Olemme Kostokynnen kanssa matkanneet yhdessä noin nelisen kuuta... Hänet ulosajettiin Luuklaanista puoli vuotta sitten, jos sitä mietit, vastasin ja vaihdoin painoani etutassulta toiselle. En muistanut oliko Taistovaaran kanssa jutteleminen aina ollut näin vaivaannuttavaa. Emo pysyi taas aavistuksen verran hiljaa ja viittoi sitten hännällään Loimua ja Mustaa kohti.
- Ovatko nämä teidän pentujanne vai...?
- Tapasimme erakkoporukan neljäsosakuu sitten ja he eivät pystyneet pitämään huolta heistä, joten otimme heidät suojateiksemme, selitin ja vilkaisin itsekin kahta takanani kyyhöttävää pentua. He olivat jo hieman rentoutuneet tuntemattoman kissan seurassa, mutta yhä tuijottivat Taistovaaraa silmät suurina ja pentukarva pörröllä.
- Eli oma verisukuni odottelee vielä päivänvalon näkemistä? Emo kysyi, yrittäen selvästi keventää tunnelmaa hieman hilpeämmällä, mutta lämpimällä äänensävyllä. Tyydyin vain nyökkäämään, suu vedettynä tiukaksi viivaksi. Lehtisateen viileä tuuli riepotteli ohutta turkkiani ja se sai minut värisemään kylmästä. Samaan aikaan minulla oli kuitenkin todella kuuma ja pelkäsin ehkä olevani sairas, mutta halusin pyyhkäistä ajatuksen pois mielestäni. En voisi sairastua nyt, en ennen pentujen syntymää.
- Niin, Kostokynnen mukaan pitäisi odottaa enää vain muutama päivä..., naukaisin hieman tökerösti pidemmän hiljaisuuden laskeutuessa välillemme ja hieman levottomana tamppasin maata jaloillani.
- Tiedätkö mitä Uskosielulle kuuluu? En ole nähnyt häntäkään sitten viime hiirenkorvan alun. Aikookohan hän hankkia perhettä itselleen? Esitin jatkokysymyksen saadakseni taas Taistovaaran ääneen ja hänen nyt tarkasti seuraavan katseensa pois minusta.
- En ole tavannut häntä hetkeen, mutta Uskosielun tuntien hän tekee ensimmäisenä Vuoristoklaanin tilanteesta parhaimman mahdollisen ennen kuin edes yrittää miettiä omia päämääriään tai halujaan- Sielutaivas onko kaikki hyvin? Emo kysyi yhtäkkiä vierestäni, laskiessaan häntänsä varovaisesti lavalleni. Katsoin tuon keltaisiin silmiin hieman hämmentyneenä, hengittäen hyvin raskaasti. Mikä minulla oikein oli? Kamalan levoton olo ainakin...
- Sielutaivas mene makaamaan, Kostokynnen ääni kuului takaani ja yhtäkkiä myös kumppanini oli vieressäni auttamassa minua laskeutumaan nurmikolle, mihin osa ruskan värittämistä puista oli jo pudottanut lehtensä.
- Tähtiklaanille kiitos siitä, että olimme ehtineet keräämään kaikki tarvittavat yrtit jo- Loimu ja Musta, pysytelkää vain siellä, meitä ei saa nyt häiritä, mutta ette karkaa yhtään mihinkään! Kostokynnen ääni suorastaan kaikui ympärilläni, kun oloni keveni hetkeksi. Tuntui melkein siltä kuin olisin pyörtynyt, vaikkei minua huimannut ollenkaan. Kuitenkin kova kipu vatsassani, joka väreili takajalkojani pitkin aina varpaisiin saakka palautti minut takaisin maan pinnalle. Ei voinut olla totta...
- Hienoa Sielutaivas, hengittele ihan rauhassa... Kun sanon, niin sinun pitää ponnistaa, kumppanini sanoi hyvin vakavalla äänellä, tunnustellessa vatsaani ja kylkeäni.
- Selvä, sanoin pidätellen kurkkuun noussutta itkua.

Jokainen supistus oli toistaan pahempi ja joka kerta ne tuntuivat rikkovan pientä, haurasta kehoani enemmän. Ensimmäisen pennun synnyttämisessä oli mennyt kauan, ehkä jopa liian kauan Kostokynnen ja Taistovaaran jakamien huolestuneiden katseiden perusteella. Emoni oli kuitenkin tuonut näytille kauniin puhtaanvalkeaturkkisen naaraspennun ja laskenut sen ylävatsalleni. Sanonut kivun kyllä hellittävän ja seuraavan synnytyksen menevän jo paljon paremmin, että pystyisin siihen kyllä. Sen jälkeen hän oli lähtenyt pois kumppanini käskystä. Seuraavan pennun syntyessä Kostokynsi toi kiireellä sen eteeni.
- Puhkaise sikiöpussi ja nuole pentua rinnasta vastakarvaan, kunnes se alkaa pitämään ääntä. Teet loistavaa työtä rakkaani, kolli naukui nopeasti puskien päätäni, siirtyen sitten takaisin vastaanottamaan seuraavaa pentua. Tarrasin hampaillani pentua ympäröivään limaiseen sikiökalvoon ja purin sen helposti rikki. Nuolin myöskin valkoturkkista, mutta harmaalaikukasta kollipentua vastakarvaan kunnes hän päästi kimakan kiljaisun suustaan. Silmäni kostuivat niin paljon että koko näkökenttäni sumeni hetkellisesti.
- Voi kuinka kauniin pojan sinä olet saanut, Taistovaaran ääni kuului taas läheltäni, kun hän otti pennun tassujeni välistä ja laski senkin ylävatsalleni siskonsa viereen. Niiskaisin vaikerointieni välissä ja tunsin kuinka jotakin märkää paineltiin takajaloilleni ja alavatsalleni... Sammalta? Vuosinko minä verta?
- Noniin Sielutaivas, pentuja on vielä kaksi jäljellä, Kostokynsi naukui, mutta nyt kuulin hänen äänen värisevän. Ilosta, surusta vai kauhusta? En ehtinyt miettimään asiaa enempää kun raju supistus löi kehoani ja jouduin hampaat tiukasti kiinni toisissaan upottamaan kynteni metsäpohjaan. Supistuksen ja ponnistuksen jälkeen oloni alkoi olla heikko, siis todella heikko ja pyörtymisen tunne tuli takaisin.
- Toinen kaunis tytär, Taistovaara naukui viereltäni ja jaksoin vain hetkellisesti vilkaista valkoturkkista, mustilla merkeillä koristeltua naarasta.
- Kaunis, sanoin hieman poissaolevalla äänellä, sillä siltä minusta todellakin tuntui. Minulla oli huono olo, kaikkialla, varsinkin takajalkojen kohdalla jyskyttävä hirveä kipu ei ollut lähteäkseen, hirveä jano, heikotti...
- Sielutaivas, sinun pitää jaksaa ponnistaa viimeinen pentu ulos...
- Sielutaivas, sinä jaksat kyllä!
- Sielutaivas... Sielutaivas!
Äänet pyörivät hurjaa vauhtia ympärilläni, vedin viimeisen kerran syvään henkeä ja ponnistin kaikella voimallani, valahtaen sen jälkeen veltoksi nurmikolle. Hengittäminen tuntui niin raskaalta ja vaikealta. Joku käveli eteeni ja laski pienen pennun nähtävilleni.
- Katso Sielutaivas... Kuinka kaunis naaras... Kostokynsi naukui värisevällä äänellä ja huomasin tuon itkevän. Laskin katseeni harmahtavan mustaan pentuun, jonka selkää koristivat silmiinpistävät, punaruskeat viirut.
- Sinä teit niin loistavaa työtä rakkaani..., kumppanini kehräsi ja painoi päänsä omaani vasten, itkien hiljaa kaulaani vasten. Olisin halunnut kiertää häntäni hänen ja vastasyntyneiden pentujemme ympärille, mutta en pystynyt liikuttamaan sitä...
- Minä rakastan sinua aivan kamalasti Sielutaivas, kuten rakastan näitä pentujakin, Kostokynsi naukui ja laskeutui vierelleni, jättäen pennut väliimme. En jaksanut vastata mitään, suuri väsymyksen aalto oli ottanut minusta vallan. Tunsin jonkun kävelevän selkäni taakse ja silittäen rauhallisin vedoin hännällään selkääni. Aloin rauhoittumaan ja jaksoin nostaa pääni kumppanini päätä vasten.
- Muistatko... Sen yön kun kerroimme tunteistamme toisillemme... Se yötaivas oli niin kaunis... Haluaisin, että nimeämme pentumme sen mukaan..., mau'uin käheällä äänellä, vilkaisten ylävatsallani kyyhöttäviä pentuja.
- Tietenkin, tietenkin, Kostokynsi naukui yhä pää haudattuna niskaturkkiini. Siirtäessään katsettani eteeni, näin Synkkäkukan savuisen hahmon parin ketunmitan päässä. Naaraan kasvoilla oli surullinen ilme. Nielaisin. Mieleeni palasi samantien se keskustelu tuntemattoman Pimeydenmetsän hengen kanssa, joka kertoi, että tulisin hylkäämään pentuni ja Kostokynnen, sekä minua ja Kostokynttä koskevan ennustuksen sanat missä taas kerrottiin Kostokynnen satuttavan perhettäni elämääni astumisen johdosta... Ja sitten kaikki selkeni minulle.
- Emo?
- Niin kulta?
- Voitko katsoa pentujemme perään... Loimun ja Mustan myös?
- Yritän parhaani.
Siirryin vielä haistamaan Kostokynnen tuoksua ja katsoin kyyneleet silmistä valuen pentujamme. Enkä ikinä pääsisi tustustumaan heihin?
- Minä rakastan sinua, kumppanini naukui nostettuaan itkuisen katseensa kaulastani.
- Ja minä rakastan sinua. Sinusta tulee loistava isä, tiedän sen.

//Traumatisoidaan Taistista ja Kostoa vielä vähän lisää ;D. Magic, jatkatko Taistovaaralla/Yöpennulla niin voin jatkaa sitten Kostokynnellä/Tähtipennulla?

Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan nimeltään Tuhkatassu. Tällä kertaa Tuhkatassu kuitenkin selitti jotain jollekin, luultavasti saman ikäiselle kollille. Kolli vastaili innokkaasti ja heilutti häntäänsä. -Joo mennään vaan, haluaisin nähdä rajat! kolli yhtäkkiä hihkaisi, mutta ääni kuului niin läheltä ettei Lampisydän keskittynyt vastaukseen jonka Tuhkatassu hihkaisi takaisin. Ei, ei Lampisydän siihen keskittynyt, hän keskittyi pakoon.

Katsoin kyyneleet silmistä valuen metsää edessäni ja yritin olla päästämättä tuskan täyteistä vaikerointia ilmoille. Miten se olikaan voinut olla niin tapahtumarikas ja vuoristoratainen päivä. Vääräsydämen pentujen syntymä, Hämyviiksen nyt aika varma sokeutuminen, uhka mikä liikkui Kuutamoklaanin reviirillä, Lehtitassun, siis Lehtikuun nimitys, kolmen muun oppilaan soturinimitys ja viimeisimpänä Tammiturkin kuolema. En voinut käsittää miten se kaikki oli voinut tapahtua saman päivän aikana. Oliko klaanissa eläminen aina näin hektistä? Tiesinkö siitä oikeasti mitään, olinhan vain elänyt parantajien pesässä enkä muuten osallistunut klaanielämään. En kuitenkaan saanut mielestäni kuvaa kuinka Tammiturkin eloton ruumis tuotiin illan saatossa leriin ja kuinka pahasti Lehtikuu oli sen takia romahtanutut. Kunka olimme yhdessä putsanneet parantajan verisen turkin ja asetelleet hyvältä tuoksuvia yrttejä peittämään kalman hajua. Ja yö, kun kollin valvojaiset oli, oli Lehtikuu maannut aamuun saakka vanhan mestarinsa ruumiilla. Itse olin seurannut parantajien pesän edustalla hautajaisia, missä Nummipyörre oli käynyt vaihtamassa muutaman sanan kanssani. Muuten olinkin saanut olla yön yksin. En ollut edes raaskinut mennä nukkumaan sen jälkeen kun aamuvarhaisella Tammiturkin ruumis oltiin viety haudattavaksi, vaan istuin parantajien pesän takana, katsoen tiheäpuiseen metsikköön. Miten minun olisi tarkoitus edes saada unta tässä tilanteessa? Yksi niistä parista hassusta kissasta jotka ottivat minut vastaan omaan klaaniinsa oltiin riistetty minulta ja Lehtikuulta. Olin ihan odottanut kissojen ryöppyä, jotka repisivät minut ulos pesästä ja ajaisivat pois reviiriltään, mutta Tammiturkin kuoleman jälkeen leirissä oli ollut hiljaista, eikä kukaan ilmeisesti jaksanut olla sotajalalla. Kuolinsyynä parantajan kuolemaan oli ollut reviirin pohjoispuolella olevaan rotkoon putoaminen. Mustakynsi niminen naaras oli lähtenyt iltatuimaan kollin kanssa yrttejä keräämään ja naaraan sanojen mukaan he olivat eronneet hetkeksi. Kun Tammiturkki ei ollut saapunut takaisin tapaamispaikalle, oli soturi lähtenyt tuon hajujäljen perään ja saapunut rotkolle minkä pohjalla oli nähnyt mustaturkkisen parantajan. Puristin silmäni hetkellisesti kiinni ja niiskaisin keuhkoni täyteen syksyistä ilmaa. Väsy alkoi painamaan, joten minun olisi kai vain pakko palata parantajien pesälle ja toivoa olevani mahdollisimman vähän vaivaksi Lehtikuulle.

- Lehtikuu? Tuntemattoman kissan ääni herätti minut hyvin pinnallisesta unestani. Nostin päätäni tokkuraisena ylös ja yritin pimeässä nähdä pesään astunutta kissaa. Ensiksi en erottanut muuta kuin kirkkaat, hailakan keltaiset silmät, mutta näköni tottuessa pesän vähäiseen valomäärään, huomasin harmaansinertävän, laikukkaan naaraan seisovan suuakolla. Nousin hieman kömpelösti vatsalleni ja hymyilin ystävällisesti kuutamoklaanilaiselle.
- Valitettavasti Lehtikuu ei ole täällä tällä hetkellä. Hän lähti viemään... Tammiturkin sammalia pois, sanoin, ääneni hiipuen lauseen loputtua. Naaras luimi hieman korviaan ja polkaisi maata etutassullaan.
- Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata. Anteeksi häiriö, kuutamoklaanilainen naukaisi ja oli jo kääntymäisillään pois, kun yhtäkkiä joutuikin nenäkkäin pesään sisään saapuneen Lehtikuun kanssa. molemmat naaraat näyttivät hieman hätkähtävän asiasta.
- Tihkutäplä... Mitä sinä täällä? parantaja kysyi hieman vaivaantuneena, kävellen klaanitoverinsa ohi pesän perukoilla olevan yrttivaraston luokse.
- Minä olisin halunnut jutella kanssasi Lehtikuu, jos siis sinulla olisi vain ollut aikaa ja halua jutella minun kanssani, Tihkutäpläksi kutsuttu naaras kertoi.
- Jaa, vieressäni pyörivä naaras sanoi katsellen ympärilleen, pitäen kuitenkin katseensa kaukana suuaukolla seisovasta kissasta. Kurtistin kulmiani kaksikon käytökselle. Koko leirissäolo aikanani ei Lehtikuu ollut ainakaan minun huomaten jutellut tälle laikukkalle naaralle, joten kaksikon välit taisivat olla hieman viileät. Mutta parantaja oli niin hyväsydäminen, miten hänellä voisi olla huonot välit klaanitoveriinsa, joka selvästi halusi vielä korjata nämä kuivahkot välit. Suuaukolla seisova kuutamoklaanilainen puri hammasta ja lyötynä laski häntänsä laahaamaan maata.
- Löydät minut sitten aukiolta kun haluat jutella, Tihkutäplä sanoi huokaisten ja kääntyi poistuakseen pesästä. Kun jäimme kaksin Lehtikuun kanssa, siirsin kysyvän katseeni oitis tuohon.
- No mitäs tuo nyt oli olevinaan? Kysyin naaraalta. Parantaja ei kääntynyt puoleeni vaan jatkoi pesänsä tutkimista, ainoastaa heilautti häntäänsä viestiäkseen että oli kuullut kysymykseni. Huokaisin syvään, päätäni pudistellen.
- Hän selvästi haluaa jutella kanssasi joten miksi et menisi juttelemaan? Nyt jos milloin olisi hyvä aika päästä purkamaan tunteitaan toiselle ja keskustelemaan niistä, ehdotin. Lehtikuu hymähti ja väräytti korviaan vaivaantuneena.
- Mutta meidän välimme ovat niin oudot... Enkä, enkä edes tiedä mistä aloittaa hänen kanssaan, parantaja puuskahti ja luimituin korvin vilkaisi suuntaani. Yritin hymyillä tuolle niin lempeällä ja emollisella hymyllä kuin vain pystyin.
- Ja ne myös pysyvät outoina jos ette aloita jostakin. Ihan kuten Tammiturkkikin silloin joskus sanoi, parantajan on tultava toimeen kaikkien klaanitovereidensa kanssa, eli et vain voi vältellä heitä järkeilin Lehtikuulle, tuntien kirpaisun sisimmässäni mainitessani Tammiturkin nimen. Parantaja oli hetken hiljaa, minkä jälkeen huokaisi syvään.
- Pärjäisitkö täällä hetkisen itseksesi? Naaras kysyi, lähtien kävelemään kohti pesänsä suuaukkoa.
- Enköhän minä jo yhdestä synnytyksestä ilman apuja selviä, kun niitä on jo takanakin kaksi, naurahdin ja katsoin kuinka Lehtikuu lähti Tihkutäplän perään.

Minun piti itse keskittyä olennaiseen, eli nykyhetkeen. Painauduin matalaksi ja annoin pitkinä rehottavien heinien sivellä kylkiäni. Raotin suutani ja maistelin hetken ilmaa. Aromi tulvahti suuhuni ja oli melkein niin voimakas, että minua alkoi yskittää. Tukahdutin yskänpuuskan ja siristin silmiäni yrittäen tiirailla edes vilausta kohteestani. Venytin kaulaani ja näin vilahduksen vaaleanruskeasta turkista. Otin muutaman tunnustelevan askeleen eteenpäin ja naulitsin katseeni kohtaan, jossa eläin luultavasti oli. Jännitin lihakseni loikkaan, mutta en vielä tehnyt mitään. Kuulostelin hetken mahdollisia merkkejä siitä, että nisäkäs oli jo ehtinyt pakoon. Niitä ei kuulunut. Tein nopean syöksyn heinikon läpi ja tunsin kuinka etukäpäläni iskeytyivät lihaan. Kani kiljahti kauhuissaan ja potki käpälillään kuin riivattu. Kumarsin kaulani ja annoin tappavan puraisun. Tunsin kuinka hampaani tavoittivat luun ja rusauttivat sen poikki. Nisäkäs valahti veltoksi otteessani. Irrotin ruumiista hetkeksi ja pidin pienen hiljaisuuden kiittäen mielessäni Tähtiklaania. Tartuin uudelleen kiinni eläimen niskasta ja purin hampani syvälle sen ruhoon. Kani oli ilmeisen hyvinsyönyt yksilö, ja painava. Siitä minulle tuli mieleen myös hyvinsyöneet Jokiklaanilaiset, joiden hengitys haisi ihan kalalle. Hyi! Miten joku pystyi syömään sellaista suomujen peittämää eväkästä! Irvistin inhosta suu täynnä saalistani. Yritin raahata sen mahdollisimman siistejä reittejä pitkin, koska sen takakäpälät jäivät laahaamaan maata. Kuka haluaisi syödä märkää kania? En minä ainakaan! Olimme Sulkatähden kanssa sopineet tapaavamme harjoituskuopan lähettyvillä, jotta hän voisi sitten arvioida saamani saaliin. Kanin lisäksi olin saanut muutaman päästäisen, joita näin vipeltämässä heinänkorsien keskellä. Olin kaivanut ne maahan odottamaan paluutani. Raahasin kanin ruhoa puhisten ja puuskuttaen. Vatukoihin ja muihin irtokiviin kompuroiden, mikä nimittäin sen hauskempaa, kuin paritusinaa piikkiä käpälässä ja kivi syvälle polkuanturaan työntyneenä? Kun saavuin paikalle Sulkatähti oli jo odottamassa käpäliensä juurella jokin ruskeankirjava lintu. Mestarini nyökkäsi hyväksyvästi ja tarjosi minulle apuaan kanin kantamisessa. Hyväksyin avun ilomielin, olihan kani sen verran iso.

Nuolaisin viimeiset päästäisenrippeet viiksistäni ja huokaisin tyytyväisenä. Minulla oli täysi olo vaikka päästäinen olikin ollut melko pieni. Kiersin häntäni käpälieni ympäri ja keskityin lähinnä tarkkailemaan muiden tekemisiä. Ketunkynsi näytti väittelevän jostakin oppilaansa, mustaturkkisen Yötuulen kanssa. En antanut katseeni viipyä parantajissa pitkään vaan yritin etsiä jotain kiinnostavampaa. Sitten katseeni jämähti Punatassuun, punaturkkiseen kolliin jonka toinen korva oli taittunut kuin keskeltä kahtia haljennut oksa. Olisimme voineet olla hänen kanssaan ystävät. Mutta ehkä ei, vaikutti siltä että hänen toinen kaverinsa, Haukkatassu ei halunnut noin vain ottaa ulkopuolisia porukkaan. Käänsin katseeni taas muualle. Näin Sulkatähden tassuttavan suuntaani ja kohottauduin jaloilleni. Nyökäytin hopeanharmaalle naaralle päätäni tervehdykseksi kun tämä saapui kuuloetäisyydelle.
-Tiedäthän, että sinun olisi hyvä hioa sosiaalisia taitojasi, Sulkatähti muistutti vilkaisten lapansa yli keskenään keskustelevaan oppilaiden joukkoon.
Kurtistin kulmiani ja vilkaisin itsekkin pesätoverieni suuntaan. Melkein kaikki kuiskuttelivat keskenään ja vilkuilivat mukamas huomaamattomasti tänne päin. Ei ollut vaikea hoksata kenestä he puhuivat.
-Kai, huokaisin kääntäen katseeni toiseen suuntaan.
Sulkatähti hymähti vaisusti ja pudisti päätään. Naaras kääntyi pois päin minusta viittoillen hännällään jollekkin
ruskeaturkkiselle naarassoturille. Tämä tassutti päällikönsä luokse ja nyökäytti päätään.
-Niin, Sulkatähti? Naaras kysyi korviaan heilauttaen.
Sulkatähti vilkaisi minuun toinen kulma koholla.
-Aivan Purovirta, ajattelin jos voisimme pitää yhteisharjoitukset oppilaidemme kanssa, Sulkatähti totesi.
Luimistin korviani, yhteisharjoitukset? Sepä ikävää.
-Mukava kuulla, käyn vain ravistelemassa hereille sen unikeon, Purovirta tuhahti viiksiään huvittuneena väräyttäen.
Oletin, että unikeolla ruskeaturkkinen viittasi oppilaaseensa, oli tämä sitten kuka tahansa. Naaras jolkotti pois ja katosi oppilaiden pesään häntä perässään hulmahtaen.
Sulkatähti kääntyi puoleeni ja kurtisti kulmiaan.
-Käyttäydyt sitten kunnolla, mestarini painotti heilauttaen häntäänsä.
Huokaisin, miksi kaikki olettivat, että käyttäydyin huonosti? Mutristin suutani.
-Ainahan mi-lauseeni katkesi kun näin ketä Purovirta oli unikeolla tarkoittanut.
Tabbykuvioitu kollioppilas oli pörhistänyt karvansa ja vilkuili vihamielisesti mestariaan. Kun katseemme kohtasivat, molempien korvat painuivat salamana luimuun.
-Sinä! Ärähdimme melkein kuin yhdestä suusta.
Haukkatassu pyöräytti silmiään.
-Ja ei kun paranee, söisin mielummin häntäni, kuin harjoittelisin hänen kanssaan, ruskeaturkkinen älähti nyökäyttäen päätään suuntaani.
Purovirta vilkaisi murhaavasti oppilaaseensa, joka tuijotti samalla mitalla takaisin.
-Pahoittelut, Haukkatassulla on ollut hiukkasen huono päivä, ruskeaturkkinen naaras totesi kireästi.
Sulkatähti nyökäytti ymmärtäväisesti päätään.
-Tiedän tunteen, hopeaturkkinen naaras totesi vilkaisten minuun.
Puhahdin ärtyneenä. Minun ja tuon kirpunaivon yhteistyöstä ei tulisi kyllä kerta kaikkiaan mitään. Haukkatassu huokaisi ja lopetti mestarinsa tuijotuksen. Sen sijaan kolli siristi minulle varoittavasti silmiään. Käänsin katseeni Sulkatähteen.
-No, turha tässä koko päiväät tuhlata, eiköhän mennä, tokaisin töytäisten päällikköä käpälällä lapaan.
Sulkatähti vilkaisi minua tuimasti, mutta nyökäytti päätään. Hopeanharmaa naaras heilautti häntäänsä kiinnittääkseen Purovirran ja Haukkatassun huomion. Tallustimme ulos leiristä vielä rauhallisissa merkeissä.

Vielä vähän kauempana Sulkatähti ja Purovirta olivat niin keskittyneitä vaihtamaan kuulumisia, etteivät huomanneet minun ja Haukkatassun vaihtavan tuimia katseita. Tabby-kuvioidun kollin kasvoille oli vääntynyt ärtynyt irvistys ja tämän silmät suorastaan kipinöivät negatiivista energiaa. Voisin kuvitella, että omalla naamallani oli samanlainen ilme. Olisin voinut ottaa oppilaan sijasta tuijostuskilpailun vaikka mulkosilmäisen pöllön kanssa, enkä olisi huomannut eroa.

Asetuimme vastakkain hiekka-ja havunneulaspohjalle. Haukkatassun ilme oli lukematon, eikä tämän katsetta saanut kiinni. Luultavasti vain ankaran harjoittelun tulosta, ei muuta.
Tunsin kuinka oma katseeni harhaili mihin sattuu, puihin harjoituskuopan laidalla, pusikossa räpistelevään lintuun…kaikkialle muualle paitsi lähistön kissoihin.
Sulkatähti ja Purovirta olivat jättäytyneet vähän kauemmas, mutta silti kuuloetäisyydelle.
-Aloitamme ensimmäiseksi yksinkertaisella hyökkäyksellä ja puolustautumisella, Sulkatähti aloitti selkeällä äänellä.
Heilautin korviani kuittauksena siitä, että olin kuullut mestarini sanat.
-Mantelitassu, sinä voit hyökätä ensin, pidä mielessäsi liikkeet joita olemme harjoitelleet, Sulkatähti osoitti viimeiset sanansa minulle.
Purovirta nyökytteli päätään.
-Haukkatassu, sinä olet teistä kahdesta se joka puolustautuu, toivotan onnea molemmille! Purovirta huudahti.
Sitten aukiolla hiljeni, kuulin jopa tuulen hennon suhinan korvissani. Kallistin päätäni hieman. Voisin hyökätä suoraan tai ns. Epäsuoraan. Suora hyökkäys kuulosti paremmalta vanhempaa oppilasta vastaan. En antaisi kollille aikaa tajuta tekemisiäni. Jännitin lihakseni ja ponkaisin ilmaan kohti vastustajan selkää. Haukkatassu hätkähti ja käänteli hetken päätään. Iskeydyin vanhemman oppilaan selkään ja tarrauduin varovasti tassuillani tämän nahkaan. En upottanut kynsiäni edes syvälle. Sitten Haukkatassu yllätyksekseni tömähti maahan minä mukanani. Ilmat rusentuivat kovakouraisesti ulos keuhkoistani ja jouduin haukkomaan henkeä. Ruskea turkki ympäröi minut joka puolelta. Yritin läpsiä kollin selkää käpälilläni saadakseni tämän nousemaan päältäni. Se toimi. Haukkatassun paino hellitti ja tämä nousi ylös. Vanhempi kolli katsoi minuun voitonriemuisena turkkiaan tomusta pudistellen. Yskin hiekkaa ulos suustani ja vääntäydyin horjahdellen seisomaan.
Sulkatähti tassutti luokseni ja laski häntänsä lavoilleni.
-Oletko kunnossa? Naaras kysyi tarkastellen minua silmät sirrillään.
Haukkatassu vilkuili minua vaivihkaa mestarini selän takaa. Kollin kasvoilla oli ylpeilevä virnistys.
-Joojoo, ärähdin ravistellen Sulkatähden hännän pois lavoiltani.
En kaivannut huolenpitoa, en ainakaan Haukkatassun nähden. Se kolli oli ainut kaikista kissoista, joka sai pinnani venymään näin pahasti. Sulkatähti nyökäytti päätään vaisusti ja palasi takaisin paikalleen Purovirran viereen.
-Hyvää työtä molemmilta, mutta Haukkatassu, sinun on keskityttävä seuraavalla kerralla tarkemmin…Ja Mantelitassu, älä anna hänen yllättää
itseäsi, hopeanharmaa naaras opasti meitä vuorotellen vilkuillen. Nyökäytin jäykästi päätäni ja astuin uudelleen kollia vastapäätä. Jännitin lihakseni loikkaan ja ponnistin uudelleen kohti tabby-kuvioitua selkää. Haukkatassu väisti ja syöksähti minua kohti käpälät ojossa. Kerkesin juuri ja juuri hypähtää sivuun, kun kollin tassut tavoittelivat ilmaa kohdassa, jossa olin vielä hetki sitten ollut. Ponkaisin taas, mutta luikahdin nyt Haukkatassun vatsan alle. Läpsin kynnet sisälle vedettynä kollin vatsaa saaden tämän horjahtelemaan. Pujahdin pois tämän alta ja loikkasin pyörällä päästään olevan oppilaan kimppuun. Käpäläni tavoittivat Haukkatassun kyljen, jota töytäisin ehkä hieman liian kovakouraisesti. Oppilas tömähti ähkäisten maahan ja jäi hengästyneenä makaamaan paikalleen. Laskin käpäläni kollin kyljelle ja siirsin katseeni tyytyväisenä mestariini, joka kyhjötti hieman kauempana. Naaras nyökäytti päätään hyväksyvästi. Siirsin käpäläni pois Haukkatassun päältä ja peruutin muutaman askeleen antaen oppilaalle tilaa nousta. Tabby-kuvioinen vaikutti ärtyneeltä ktasoesssaan minua tuimasti alta kulmiensa.
-Minä annoin sinun voitta tahalleen, Haukkatassu tuhahti kuonoaan ylimielisesti kohottaen.
Naurahdin epäuskoisena, kolli olisi anellut armoa, jos kyse olisi ollut oikeasta tappelusta.
-Niin varmaan, ja siilitkin lentävät, tokaisin päätäni kallistaen.

//Voi että, tuli taas hieman tönkkö luku xd, nooo, sain sentään jotakin tehtyä :D

- Liekkitaivas, et sinä ikinä saa itsellesi kumppania jos kohtelet naaraita noin, oli Sadeläikkä vitsaillut, kun Haukkakiito ja Liekkitaivas olivat sattuneet samaan aikaan tuoresaaliskasalle ja alkaneet kinaamaan siitä kumpi oli nähnyt ensimmäisenä kasassa olevan mehevän varpusen. Lähistöllä ollut Sadeläikkä oli päättänyt ratkaista alkavan riidan ottamalla varpusen itselleen, aiheuttaen vitsillään soturikaksikolle hieman kiusalliset välit. Mutta äskeisen seurauksena kollisoturin mieleen tulvahti vielä varpustakin suurempi ongelma; Lilja. Erakko, joka yhä vaelsi kollin unissa, häiritsi hänen keskittymistään, mutta kuitenkaan raidallinen kissa ei halunnut hänen katoavan. Liekkitaivaalla todella taisi olla tunteita tuota kermanvaaleaa naarasta kohtaan, mutta eihän mitenkään voisi rakastua häneen klaanikissana. Ja pari päivää aikaisemmin tapahtuneen selkkauksen jälkeen, Lilja tuskin lämpenisi hänelle enää, niin loukkaantunut naaras oli ollut Liekkitaivaan tempun jälkeen. Vai jos erakko antaisikin hänelle toisen mahdollisuuden, voisiko hän sittenkin valita tunteet ja luopua klaanikissan elosta? Olisiko soturi valmis kärsimään karkoituksen klaanistaan? Turhautuminen hallitsi kollin sisintä tällä hetkellä ja hän tamppasi maata tassuillaan. Raidallinen kissa mietti kuumeisesti pystyisikö menemään tapaamaan naarasta uudelleen ja olisiko mahdollisuutta uuden kipinän syttymiselle. Hän ei osannut tehdä päätöstä, eikä edes ollut varma tunteistaan tuota kermanvaaleaa kissaa kohtaan. Liekkitaivas kuitenkin päätti mennä tervehtimään Liljaa. Ehkä sitten hän tietäisi tunteistaan paremmin.

Liekkitaivas asteli pitkin järven rantaa, minkä juurella pitäisi olla vanha mäyränkolo, jossa Lilja nyt asusti. Hän luotti niin vahvasti tietoon, kun erakko oli kotinsa sijainnin hänelle kertonut ettei soturilla edes käynyt mielessä että mitään koloa ei ehkä edes olisi. Hän kuitenkin äkkiä havahtui tuttuun ääneen:
- Mitä ihmettä sinä täällä teet? Kolli kiepahti ympäri ja kummallinen lämpö valtasi hänet.
*Lilja!* Erakko seisoi pienen matkan päässä, eikä selvästi ollut tyytyväinen nähdessään Liekkitaivasta uudestaan. Naaraan karvat olivat pörröllä ja korvat luimitut.
- Hei! Soturi tervehti tuota ja yritti keventää tunnelmaa väläyttämällä Liljalle komeinta hymyään. Kermanvaalea kissa kohotti toista kulmaansa.
- Vastaisitko kysymykseeni?
- Nosiis... Minä halusin nähdä ja pyytää anteeksi aikaisempaa tökeröä käytöstäni. Se oli todella typerästi ja lapsellisesti tehty minulta... Taisin vain hieman... Pelästyä yllättävää lähentymistämme, Liekkitaivas selitti pahoittelevana ja nelisti erakon luokse, mutta kuitenkin piti luonteelleen omaisen rauhallisuuden liikkeissään. Lilja peruutti muutaman askeleen, muttei näyttänyt enää yhtä hyökkäävältä vaan pikemminkin miettivän soturin sanojen todenmukaisuutta.
- Ymmärrän täysin suuttumisesi, varsinkin kun sinulla ei tainnut kamalan hyvä päivä edes olla. Siksi annankin anteeksi ilkeät haukkusi, Liekkitaivas selitti. Tämä olisi parhain selitys mihin hän pääsisi tässä tunnetilassa. Lilja katsoi kollia, kyyneleiden virran valuessa tuon poskipäitä pitkin maahan. Erakko puri hammastaan.
- Hyvä on... Saat anteeksi vaikka se olikin todella ilkeästi tehty, naaras sanoi surun kyyneleet silmissään. Soturi henkäisi syvään ja katsoi kermanvaalean kissan tummansinisiin silmiin. Ei olisi epäilystäkään etteikö hän rakastaisi Liljaa, vaikka he olivat tavanneet vasta muutaman kerran. Erakko pyyhki kyyneleensä etutassullaan ja katsoi sen jälkeen Liekkitaivasta lempeästi suoraan hänen oransseihin silmiinsä, eikä kolli voinut irroittaa katsettaan tuosta. Kolli toivoi niin paljon naaraan tuntevan samoin kuin hän, että nummiklaanilainen meinasi ajautua aivan hulluuden partaalle. Raidallinen kissa hymyili lämpimästi kermanvaalealle kissalle, vaikka soturilain mukaan hänen olisi kuulunut häätää Lilja reviiriltä jo aikoja sitten. Tässä tilanteessa soturi ei vain kyennyt olemaan kuuliainen Tähtiklaania kohtaan. Eikä järven lähellä edes käynyt paljon nummiklaanilaisia, joten periaatteessa erakon oleskelusta ei ollut tällä hetkellä kellekkään haittaa.
- Haluaisitko nähdä pesäni? Naaras kysyi yhä pala kurkussaan ja pienellä rykäisyllä selvitteli ääntään, hymyillen sen jälkeen hieman nolostuneena. Liekkitaivas nyökkäsi vastaukseksi ja sujahti kermanvaalean kissan perässä lähellä olevaan mäyränkoloon. Sisäänkäynti oli aika ahdas, mikä kieli siitä että pesässä oli asunut hyvin nuori mäyrä, mikä ei läheskään ollut vielä täysikasvuinen, mutta hetken ryömittyään kolosta muodostui yllättävän isokokoinen luola. Tai no, oli se luolaksi todella pieni, mutta soturin mielestä oikein kodikas.
- Tässä tämä nyt on..., hänen vieressään istuva Lilja sanoi katsellen ympärilleen, vaikkei pimeässä paljoa nähnytkään. Kolon perimmäisessä nurkassa oli pehmoisen näköinen sammalvuode ja Liekkitaivas asettui sen päälle kyljelleen.
- Tämä on oikein mukava pesä... Vaatisi ehkä hieman koristelua, mutta muuten oikein hyvä, soturi sanoi hieman karskeasti, vitsillä tietenkin. Erakko levitti kasvoilleen valloittavan hymynsä ja päästi pienen hihkaisun suustaan, minkä jälkeen asettui aivan Liekkitaivaan viereen makaamaan. Kollin selkäpiitä kihelmöi. Mikään ei olisi saanut häntä lähtemään siitä tilanteesta, ei edes se mäyrä joka pesäkolossa oli joskus asustanut.
- Kuule, näin sinut neljäsosakuu takaperin juttelemassa jonkun tummanharmaan kollin kanssa Nummiklaanin, Puroklaanin ja Neljän virran tammen risteyskohdassa. En haluaisi olla se kolli, mutta kuka hän oikein oli? Liekkitaivas kysyi uteliaana hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Siis tarkoitat varmaan Tiikerikuuta. Hän on puroklaanilainen ja isäni, Lilja naukaisi hieman hämmentyneenä, varmaankin yllättyen siitä että soturi oli nähnyt kaksikon. Kolli kurtisti kulmiaan. Hän ei tiennytkään, että Liljan isä oli puroklaanilainen, ihmekös kolli olikin vaikuttanut tutulta. Kai joskus jossakin kokoontumisessa nähnyt ohimennen. Sen Liekkitaivas tiesi, että erakon emo oli syntyjään kuutamoklaanilainen, joka karkoitettiin klaanista Liljapentu mukanaan.
- Ai, no sanoiko hän sinulle sitten jotakin ikävää, kun pari päivää sen jälkeen olit siellä jyrkänteellä itkemässä? soturi jatkoi kyselyään. Nyt naaras luimi hieman korviaan ja huokaisi.
- Minä... Minä löysin emoni ruumiin rajanne takaa. Vaikken erityisesti pitänyt hänestä, oli hän ainoa vanhempi joka minua kasvatti sen jälkeen kun meidät klaanista karkoitettiin.

Liekkitaivas räpytteli silmiään auki ja äkkiä säikähti olinpaikkaansa. Kauanko hän oli nukkunut? Pieni paniikki sai soturin pomppaamaan jaloilleen, mutta tajuttuaan Liljan nukkuvan vieressään, hän rauhoitti mielensä. Kolli oli jo kerran tyrinyt samanlaisen tilanteen kanssa, hän ei tekisi sitä toiste, kuten oli erakollekin luvannut. Nummiklaanilainen ryömi kolosta ulkosalle ja huomasi kuun olevan jo korkealla yötaivaalla. Hän oli lähtenyt leiristä aurinkohuipun jälkeen, joten raidallinen kissa oli ollut jo liian kauan poissa. Hänen klaanitoverinsa varmasti jo ihmettelisivät, kun Liekkitaivasta ei kuulunut partioihin tai Naavatassua kouluttamaan. Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki palata leiriin, kun kaikki nukkuisivat, eivätkä välttämättä huomaisi soturin poissaoloa. Pitäisi vain toivoa yövartiossa olevan kissan olevan Kuurasäde tai joku muu tuttu jolle kelpaisi selitykseksi venynyt mietiskelykävely. Soturi pujahti takaisin koloon ja herätti Liljan.
- Joudun valitettavasti lähtemään, hän kuiskasi vielä puoli unessa olevan erakon korvaan ja antoi tuolle hyvän yön suukon, ennen kuin lähti matkaan. Liekkitaivas oli luvannut rakkaalleen tulevansa pian hänen luokseen, eikä itsekkään malttanut odottaa seuraavaa tapaamista. Leirikummulle päästyään soturin kulmat kurtistuivat. Joskus yövartija istui ulkona sisäänkäynnin edessä, mutta nyt koko suuaukon alue oli autio. Kolli asteli varovasti eteenpäin ja haistoi Kuurahohteen tuoksun melko vahvasti, kokeneempi soturi oli ilmeisesti mennyt takaisin sisälle leiriin. Mutta asia mikä vei nummiklaanilaisen huomion oli alhaalta leiristä kuuluva puheensorina. Liekkitaivas kyyristyi mennäkseen karhunvatukkapusikossa olevan reiän läpi, mikä oli leiriin johtavan tunnelin suojana. Raidallinen kissa tassutti leiriin korvat pystyssä, huomatessaan leiriaukiolla olevan väkeä, mikä hieman kauhistutti häntä. Melkein koko klaani oli kokoontunut aukiolle ja he mourusivat surkeasti. Hän kiersi hieman kauempaa nähdäkseen minkä ympärillä kaikki oikein poukkoilivat. Eräs Nummiklaanin soturi, Saarnihäntä, riensi kollin luokse huomatessaan tuo olevan vielä hämillään ja katsoi pesätoveriaan surkeana.
- Mitä tapahtui? Liekkitaivas kysyi Saarnihännältä.
- Tule, mennään hieman lähemmäs katsomaan, tummaraitainen soturi sanoi apeasti ja kiiruhti ruskearaidallinen soturi perässään muiden keskelle. Tummanpunainen kolli näki Kirkasaamun, jonka tassuissa lojui Hiiripennun eloton ruumis. Kauhistus riipi ornassisilmäisen kissan sisintä kuin terävät kynnet.
- Kirkasaamu kertoi Hiiripennun kesken uniensa saavan yhtäkkiä pahoja kouristuksia. Parantajat arvelivat hänen syöneen salaa tuoresaaliskasasta ja ottaneen vahingossa variksenruokaa, tai jotakin muuta suuhun kelpaamatonta, mutteivät voineet varmistua asiasta koska Hiiripentu ei oksentanut. Ketunkynsi ja Yötuuli yrittivät syöttää hänelle joitakin yrttejä, mutta ne eivät auttaneet. Ja nyt... Hiiripentu on siirtynyt Tähtiklaanin metsästysmaille, mikä on aivan kamalaa. Hän oli vain pari päivää vajaa kuuden kuun täyttämisestä ja oppilasnimensä saamisesta, Saarnihäntä naukui takerrellen sanoissaan hieman.
*Ja nyt Peippospentu ja Pikkupentu jäivät ilman isosiskoa...* Liekkitaivas ajatteli surullisena mielessään.

”Löydät minut sitten aukiolta, kun haluat jutella”, Tihkutäplä huokaisi ja käänsi selkänsä Lehtikuulle ja kotikisulle jättääkseen heidät rauhaan.
Asteltuaan ulos parantajan pesästä soturi puristi kynsiään maahan turhautuneena, ja käveli istumaan erään kannon viereen. Ruostehallan vakavin silmin antama neuvo pyöri hänen päässään: ”Puhu hänen kanssaan, ennen kuin on liian myöhäistä.” Tihkutäplä oli ottanut veljensä sanat tosissaan, ja oli ollut jo marssia Lehtikuun luo. Mutta sitten Tammiturkki oli kuollut, mikä oli tehnyt asioista vielä monimutkaisempaa.
Naaras riiputti päätään murheellisena muistaessaan, että mustaturkkinen parantaja kulki nyt Tähtiklaanin metsästysmailla. Hän muisti lempeän katseen kollin silmissä, kun tuo oli paikannut hänen raadellun silmänsä yrttiseoksellaan ja ne kerrat, kun Lehtikuu oli puhunut mestaristaan puhdas ihailu äänessään. Ahdistus riipi Tihkutäplän selkää kylminä väreinä. Klaani oli menettänyt toisen parantajistaan, ja Tihkutäplä voisi menettää kummatkin. Naaras toivoi, että Lehtikuu saapuisi aukiolle ja asiat selventyisivät. Siitä ei kuitenkaan harmaan kissan aiemman käytöksen jälkeen ollut varmuutta.
Tihkutäplä nielaisi palan kurkustaan, kun näki silmäkulmassaan Lehtikuun siron hahmon. Parantaja tassutteli hänen eteensä ja nosti symmetriset, pyöreähköt kasvonsa häneen. Nyt Tihkutäplä ymmärsi, miksi naaras oli vältellyt hänen katsettaan viime aikoina. Tällaisessa tilanteessa se oli niin… vaikeaa.
Tihkutäplä ei tiennyt mistä aloittaa.
”Halusit puhua”, harmaa naaras totesi, ja väräytti korvaansa hermostumisen merkkinä. Tihkutäplä vilkuili aukiota. Heihin ei kiinnitetty huomiota.
”Mennäänkö vähän sivummalle?” siniharmaa soturi kysyi, ja Lehtikuu nyökkäsi. Tihkutäplä johdatti hänet aluskasvillisuuteen, vain parin ketunmitan päähän leiristä, mutta niin kauas ettei heidän turkkejaan ulkopuolinen erottaisi leiriaukiolta.
”Tiedän, ettei viime kerta mennyt hyvin”, Tihkutäplä naukui epäröiden.
”Anteeksi, että juoksin pois niin”, Lehtikuu kuiskasi silloin ja pudisti päätään. Tihkutäplä väräytti korvaansa hermostuneena.
”Sanoit silloin, etten ymmärtäisi”, Tihkutäplä muisteli hiljaa. Paino hänen rinnallaan kasvoi.
”Ja uskon sinua, jos olet sitä mieltä. Mu-mutta...” Veri pauhusi Tihkutäplän korvissa. Hän ei ennen ollut ollut näin paniikissa Lehtikuun kanssa, joka päinvastoin näytti normaalia tyynemmältä. Ehkä jopa itsevarmemmalta. Tai sitten vain surun turruttamalta.
”En halua menettää sinua. Enkä tietenkään halua häiritä työtäsi”, Tihkutäplä jatkoi taas ääni värisen, eikä ollut varma mitä möläytteli suustaan. Lehtikuu näytti hämmentyneeltä.
”Nyt kun Tammiturkki on poissa”, parantaja naukui kivisin kasvoin.
”En tiedä, miten asiat tulevat menemään.”
Tihkutäplän sydäntä vihlasi, ja naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä. Suru läikehti Lehtikuun silmissä kun hänen ilmeensä rentoutui hiukan.
”Alan pikkuhiljaa jo hyväksyä sen, ettei hän tule enää takaisin neuvomaan”, naaras sopersi ja katsahti sitten ylös latvojen piirittämälle taivaalle.
”Luulin, että tarvitsin miettimisaikaa tähän. Mutta Tihkutäplä, minä-”
Tihkutäplä pakotti itsensä rauhoittumaan ja katsoi Lehtikuuta suoraan silmiin ja odotti. Ja odotti. Sitten Lehtikuu huokaisi syvään.
”Taisin toimia väärin, kun välttelin. En minäkään halua menettää sinua”, naaras maukui ja lakaisi ympäröiviä heiniä levottomasti hännällään. Helpotus valtasi Tihkutäplän, ja naaras antoi huomaamattaan jännittämiensä lihasten rentoutua.
”Mutta nyt kun Tammiturkki on Tähtiklaanissa, en voi ajatella muuta kuin sitä ja parantajan hommia”, Lehtikuu mutisi katsellen taas maata. Tihkutäplä hengitti syvään viileää lehtisateen ilmaa.
”Tajuan. Anteeksi, kun vaivasin päätäsi tällä”, soturi sai lopulta suustaan. Hän ei täysin tiennyt, olivatko kaksikon välit nyt korjaantuneet. Lehtikuun sanoissa oli jotain outoa, ja epäilys takoi ikävänä hänen takaraivossaan. Kertoiko parantaja vieläkään koko totuutta? Nyt soturille oli kuitenkin tärkeintä nähdä, kuinka Lehtikuu näytti rentoutuvan itsekin.
#Jos hän salailisi jotain, sille olisi hyvä syy#, naaras ajatteli.
”Ei se mitään. Rehellisesti sanottuna, haluaisin vain unohtaa tämän ja aloittaa alusta”, Lehtikuu uikutti vastaukseksi Tihkutäplän anteeksipyynnölle.
”Minäkin”, Tihkutäplä myönsi ja hymyili heikosti. Lehtikuu räpytteli silmiään ja lähetti pienen hymyn takaisin. Muutaman päivän aikana Tihkutäplän hartioille kertynyt kuorma alkoi keventyä.
”Nyt tiedän, että sinulla on paljon meneillään”, täplikäs naaras naukui. Vaikka hänen olonsa oli nyt helpompi, oli hänellä vielä tunne siitä, että Lehtitassu kätki jotain sisälleen.
”Muista sitten, että voit kertoa minulle ihan kaiken”, soturi muistutti pehmeästi, niin kuin oli tehnyt viimeksikin, ja kosketti hennosti hännällään Lehtikuun kylkeä. Naaras nyökkäsi.
”Uskon, että selviät kaikesta ilman minuakin. En tiedä tiedätkö sitä, mutta olet sinnikäs kissa. Mutta jos tarvitset tukea, kerro minulle”, Tihkutäplä sanoi. Hän tiesi, miten moni kuutamoklaanilainen pilkkasi Lehtikuuta tietämättä, että hänellä oli yksi klaanin vaikeimmista asemista, etenkin nyt.
”Selvä, minä kerron”, Lehtikuu vakuutti ja katsahti sitten leirin suuntaan:
”Syödään pian taas tuoresaalista yhdessä. Viime kerrasta on aikaa.”
”Ajattelin juuri samaa”, Tihkutäplä kehräsi.
”No, minun pitää palata nyt Kinuskin luokse. Yrttivarastojakin pitäisi järjestellä”, Lehtikuu naukui ja selvensi kurkkuaan. Tihkutäplä nyökkäsi. Hän oli huomannut vaalean kotikisun pentujen pyöristämän vatsan. Soturi loikki yhdessä parantajan kanssa pois aluskasvillisuudesta, ja vaihtoi hänen kanssaan vielä lämpimästi katseita ennen kuin tuo vilahti takaisin pesäänsä.
#Ruostehalla oli oikeassa#, Tihkutäplä ajatteli huojentuneena ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Kaikki oli nyt hyvin.
”Tihkutäplä!” soturi kuuli terävän kutsun ja käänsi päätään kohti Suurkiveä, jonka luota huuto kaikui. Nummipyörre seisoi päällikön pesän suulla ja viittoi häntä luokseen.
#Mistä hän voisi haluta puhua?# naaras mietti ja kömpi ylös.

Yövartion vaihtuessa kuuhuipun aikaan Mustakynsi kömpi takaisin sammalvuoteelleen ja ummisti silmänsä painavan väsymyksen johdosta. Seuraavat päivät Tammiturkin kuoleman jälkeen olivat olleet hermoja raastavat. Koko rotko oltiin tutkittu ja soturitarta oltiin kuullusteltu useampaan otteeseen. Ilmeisesti tapaturmaa ei enää pidettykään niin paljon vahinkona Hämyviiksen tapauksen tapahtuvan miltei samana päivänä, mitä Mustakynsi ei ollut tajunnut ottaa huomioon ollenkaan. Mutta jos hän olisi pitkittänyt suunnitelmaansa yhtään pidempään, kotikisu olisi saattanut synnyttää ja rotkolle olisi saattanut ilmaantua porukkaa ennen suunnitelman loppuunvientiä. Hän ei voinut olla tuntematta Nummipyörteen tuomitsevaa katsetta turkissaan joka kerta kun mustaturkkinen soturitar oli aukiolla tai sotureiden pesässä ollut. Varapäälliköllä sai olla omat spekulaationsa, mutta niin kauan kuin todisteita ei Mustakynttä vastaan löytyisi, kaikki olisi hyvin.

"Hei Mustakynsi, herää. Varistähti on määrännyt sinut järjestämään tämän aamun partiot", Lehmusvarjon ääni herätteli Mustakynttä, vaikka soturittaresta tuntui siltä, että oli ehtinyt sulkemaan silmänsä vain muutaman sydämenlyönnin ajaksi. Naaras kömpi jaloilleen pörröisen turkkinsa kanssa ja sen enempää kyselemättä, ehkä myös hieman unesta tokkuraisena, tassutti aukiolle, missä aamuvarhaisella heränneitä sotureita ja muutama oppilas jo oli. Mustakynsi pidätteli haukoitusta ja pujotteli aukiolla istuvien kissojen ohi päällikön pesän eteen, mistä Nummipyörre yleensä jakoi partiokokoonpanot. Varistähti istui pesänsä edessä ja silmät viiruina katsahti entistä oppilastaan tuon saapuessa paikalle.
"Nummipyörre keksi saada itselleen päänsäryn ja on nukkumassa sitä pois parantajan pesässä", päällikkö naukaisi ivallisesti, eikä Mustakynsi ollut varma osoitettiinko ivallisuus Nummipyörteen poissaoloa vai mustaturkkisen soturittaren odottelua kohti. Valkomerkkinen naaras nyökkäsi ja kääntyi kohtaamaan hieman lähemmäksi kerääntynyttä kissajoukkoa. Yleensä Varistähden luottosoturit tai päällikkö itse jakelivat partiota varapäällikön poissaollessa, mutta ilmeisesti keltasilmä oltiin nyt valittu tehtävään.
"Aamun metsästyspartiota johtakoot Lehmusvarjo. Mukaasi voit ottaa Laatikon ja Oksakatseen. Ottakaa oppilaanne mukaan", Mustakynsi sanoi pohtivasti, mutta kuitekin piti jämäkkyyden äänessään osoittaakseen hänen sanojensa olevan viimeisiä. Lehmusvarjo nyökkäsi ja lähti kokoamaan partiotaan. Mustaturkkinen soturitar seurasi silmät viiruina Laatikon lyöttäytymistä partion mukaan. Erakkokin saisi tehdä jotakin klaaninsa eteen, muutakin kuin olla vain tiellä ja muiden holhottavana.
"Tihkutäplä, ota sinä aamun rajapartio. Kiertäkää Nummiklaanin reviiri Neljän virran tammelle asti. Ota mukaasi Syreenikukka oppilaansa kanssa, Pilvipyrstö ja Sammalpuro", Mustakynsi sanoi hieman pidemmän pohdinnan jälkeen. Tihkutäplä nyökkäsi ja häntä innosta pystyssä lähti kokoamaan partiotaan kasaan.
"Tulkaa raportoimaan minulle saavuttuanne. Kummankin raportin saatuani päivän metsästyspartio lähtee liikkelle minun johdollani. Mukaani tulevat Ruostehalla sekä Mustakynsi oppilaineen. Päiväpartiota saa luvan johtaa Kotkakanjoni. Ota mukaasi Vasanloikka, Linnunsiipi, Piikkiraita ja Kuiskauspyyntö. Aloitatte Neljän virran tammelta ja saatte kiertää Vuoristoklaanin rajan aina leiriimme asti. Illan partiot julisetaan myöhemmin", Varistähti jatkoi ja heilautti häntäänsä hajoittaakseen yleisön. Mustakynsi väräytti korviaan, hän ehtisi hyvin jatkamaan uniaan ennen aurinkohuipun metsätyspartiota, mutta Hiljaisuustassu saisi varmasti paljon enemmän riistaa kiinni pienen lämmittelyn kanssa. Niinpä sotureiden pesän sijaan soturitar etsikin oppilaansa tassuihinsa ja lähti tuon kanssa harjoittelemaan.

Mustakynsi roikotti suussaan pääskyä, sekä pientä kaninpoikasta. Aurinkohuipun metsätyspartio oli levittäytynyt lähemmäs Nummiklaanin rajaa, missä soturitar oli ensin näyttänyt pääskyn pyynnin puuhun kiiveten ja vainun saadessaan juoksi jäniksen kiinni ennen kuin tuo ehti rajan yli nummille. Hiljaisuustassu oli saanut oravan, Kiurutassu metsämyyrän, Ruostehalla varpusen ja kotimatkalla kolli juoksi vielä hiiren kiinni. Varistähti oli saanut harakan, näädän ja päästäisen. Ruokaa he olivat siis saaneet yllättävän hyvin tassuihinsa lehtisateeseen verrattaessa. Leiriin astuessaan heidän keveä tunnelmansa kuitenkin katosi ja leiriaukiolta huokuva hätäisyys sai Mustakynnenkin karvat pystyyn. He ehtivät tuoresaliskasalle asti, ennen kuin koko klaani oli miltei ympäröinyt heidät.
"Kotkakanjonin johtama päiväpartio löysi jotkain omituista!"
"Tämä liittyy aivan varmasti Hämyviiksen tapaukseen!"
"En ole ikinä haistanut mitään noin kirpeää ja myskistä, mikä ihme se on?"
"Varistähti tiedätkö sinä mitä tämä on?"
Nummipyörre ahtautui kissojen lomasta Varistähden eteen ja pudotti tuon jalkojen juureen karvapallolta näyttävän asian, maukuen sitten vaimeasti Varistähdelle jotakin. Mustakynsi kurkisti entisen mestarinsa takaa ja katsoi silmät viiruina maassa olevaa kermanvaalea karvakasaa, mistä tosiaankin leijaili oudon myskinen tuoksu. Päällikkö kumartui nuuhkaisemaan karvaa, minkä jälkeen hän nyökkäsi varapäällikölleen.
"Ajattelet siis samaa kuin minäkin?" Nummipyörre kysyi, mihin Varistähti murahti vastauksena. Sen jälkeen savunharmaa kolli päästi kutsuhuudon, mikä sai ympärillä pukkoilevat kissat astumaan taaemmas, antaakseen päällikölleen tilaa. Mustakynsi seisoi yhä Varistähden takana Ruostehallan, Hiljaisuustassun ja Kiurutassun kanssa.
"Mistäköhän tuo on peräisin?" Hän kuuli Kiurutassun kysyvän hiljaa Hiljaisuustassulta. Mustakynnen oppilas kohautti lapojaan.
"En koe tarvetta kutsua klaania koolle, sillä suurin osa teistä on jo tässä ja loput saavat informaation varmasti myöhemmin selville. Ilmeisesti Kotkakanjonin rajapartio oli löytänyt vuorten lähistöltä kasan keltaista karvaa, mikä ei kuutamoklaanilaiselle, saatikka sitten erakolle haissut. Haluan että jokainen teistä painaa tämän hajun mieleensä, sillä tämä kellertävä karvapallo ja pistävä haju kuuluvat mitä luultavimmin ilvekselle", Varistähti naukui ja sai kunnon kohahduksen vastauksena klaanitovereiltaan. Mustakynsi huomasi Ruostehallan jännittyvän, sekä kahden muun oppilaan säikähtävän ilmoitusta. Kuutamoklaanin reviirillä ei oltu viime hiirenkorvan jälkeen petoja nähty, mutta olisihan se pitänyt arvata ettei rauha kestäisi ikuisesti.
"Satuttiko sitten se ilves Hämyviikseä?"
"Ei voinut olla, ilveksillä on tunnetusti suuret tassut ja kynnet, Tammiturkkikin sanoi raapaleiden olleen kissan kynsien kokoisia", sai laumasta kuulunut kysymys vastauksen.
"Jos reviirillämme käyskentelisi täysikasvuinen ilves, se olisi vähintäänkin nähty tai haistettu jo aikoja sitten. Luultavasti tämä yksilö on vasta nuori ja kasvuiässä, mikä selittäisi sen halukkuuden pysyä piilossa ja tutkia asioita etäältä, sekä mahdollisuuden myös olla Hämyviiksen sokeutumisen takana", Nummipyörre jatkoi kohahduksen hiljennyttyä. Mustakynsi siristi silmiään ja käänsi päänsä katsoakseen leiriä ympäröivän metsän siimekseen. Jos ilves kerran olisi nuori, liikkuisiko se myös yksin? Olisiko sen perhe etsimässä sitä ja löytäisi myös tiensä Kuutamoklaanin reviirille. Soturitar puri hammasta ja huiskautti häntäänsä. Ilves tulisi tappaa tai ajaa tiehensä reviiriltä, muuten tässä ei tulisi käymään hyvin. Lehtikatoon mennessä se olisi ehtinyt kasvaa jo täysikokoiseksi ja silloin helpoin saalis metsästä löytyisi Kuutamoklaanin leiristä. Soturitar väräytti korviaan, sulkien muut äänet ympäriltään hetkellisesti ja pieni hymy nousi naaraan suupielille. Ilvesuhka oli tullut juuri oikeaan aikaan, nyt kellään ei edes kävisi mielessä Tammiturkin kuolema.

Kurkipentu, se taisi olla sen maaennuskauden kissan nimi, lähti partioon ja Opaalitassu jolla oo vielä vähän vapaata aikaa jäljellä istuskeli vain paikallaan. Sitten aika pian Mustikkasielu tuli Opaalitassun viereen jä töksäytti tuosta noin: -Miksi syödä meidän klaanisyntyisten riistaa, olemme sentään itse metsästäneet sen ja sitten joku erakkopentu tulee syömään sitä. Sanat sattuivat mutta Mustikkasielu oli kai jo aika vanha ja sitäpaitsi kissa sanoi asiat suoraan kaunistelematta. Kun Opaalitassu oli hiljaa Mustikkasielu mutisi jotain ja lähti. -Opaalitassu! Tule takaisin pesälle kun olet syönyt! Taivaslilja, Opaalitassu tajusi, ja sitten hän lähti kiireesti koht parantajan pesää. Jo ennestään ahtaaseen pesään oli Taivasliljan lisäksi ahtautunut pari muutakin kissaa. Ainakin varapäällikkö kökötti suuaukon tuntumassa. -Hei Opaalitassu, Varapäällikö jonka nimeä Opaalitassu ei muistanut, tervehti Opaalitassua. -Hei, Opaalitassu mutisi ja pujahti pesään. Ehkä varapäällikön nimi oli joku tuuli päätteinen joten Opaalitassu päätti kutsua tätä Tuuleksi. -Taivaslilja, miksi Tuuli tai siis tuo kolli on täällä? Opaalitassu uteli. -Hänellä on vähän kuumetta, ei mitään vakavampaa, hän nukkuu täällä yhden yön, tarkkailen tilannetta siis, Taivaslilja vastasi, hän ei näyttänyt huolestuneelta mikä vakuutti Opaalitassun. —Okei!, hän maukaisi.


Taivasliljalla oli muita kiireitä joten Opaalitassulla ei ollut tekemistä. Taivaslilja sanoi että Opaalitassu voisi pitää yhden vapaapäivän. Niimpä Opaalitassu suuntasi ulos raikkaaseen ilmaan. Hän suuntasi Vuoristoklaanin ja Puroklaanin väliselle rajalle, siellä ei näet virrannut puroa. Olisihan Purokin ollut ihan mukava, mutta oli aika viileä, ainakin Opaalitassun mielestä. Siellä ei olisi ollut kiva peseytyä, jos se edes olisi sallittua. Kun hän saapui rajalle, toisella puolella hajurajaa istui kissa. Opaalitassu teki nopean päätelmän. Kissa oli naaras, ja oppilas. Opaalitassu istui toiselle puolelle rajaa. -Hei, hän maukui varovasti. Kissa näytti pelästyneeltä. -Kuka sinä olet!? naaraskissa melkein huusi. -Opaalitassu, Taivasliljan oppilas, Opaalitassu vastasi kummissaan. Kai heille oli kerrottu uudesta oppilaasta kokoontumisessa, vaikka eipä tuo kissa luultavasti siellä ollutkaan sillä kerralla. -Ahaa, kissa vaipui mietteisiinsä. -Olet Susa parantajaoppilas, naaras kysyi hetken päästä. -Joo, kuka sinä muuten olet? Opaalitassu vastasi //Noh tuota ehkä se selviää seuraavassa tarinassa xD

-Ai minäkö? kissa kysyi lievästi yllättyneenä. -Kuutamotassu, oppilas lisäsi. -Ai, hei Kuutamotassu! Oletko sinä muuten klaanisyntyinen, siis kun olet Puroklaanissa mutta näytät enemmän kotikisulta tai jotain? Opaalitassu tivasi, hän ei halunnut olla ainut klaanisynnytön. Kuutamotassu mietti hetken. -Jos kotikissa isä, ja entinen kuollut Puroklaanilainen emo lasketaan? Tieto yllätti Opaalitassua. Tuokaan kissa ei oikein tuntenut vanhempiaan. -Ai, hän vastasi vieläkin yllättyneenä. -Minun isäni ja emoni ovat molemmat kuolleet, isä kuoli koska Luuklaanilaiset rankaisivat häntä ja tappoivat pienen kidutuspäivän jälkeen. Ja äiti tapettiin sen päivän jälkeen, hän oli vankina ja näki rangaistuksen, Opaalitassu kuiskasi. Nyt oli Kuutamotassun vuoro olla ällistynyt, mutta hän laantuu helpommin. -Juostaisiinko kilpaa tuolle tammelle tuossa? hän kysyi Opaalitassulta. Opaalitassu oli iloinen uudesta ystävästään ja nyökkäsi. -Okei, kolme, kaksi, yksi, NYT! hän huudahti ja molemmat lähtivät nauraen matkaan.


Puut vilisivät silmissä, kun Opaalitassu pinkoi paikalta jossa hän ja Kuutamotassu tapasivat. Sinne oli noin vain saapunut Puroklaanin rajapartio. Onneksi he eivät olleet nähneet Opaalitassua, koska Kuutamotassu oli ehtinyt varoittaa. Opaalitassu suunnisti nyt kohti leiriä, ilta alkoi näet hämärtää, ja partio olisi voinut muutenkin haistaa tai kuulla Opaalitassun jos hän olisi piilotellut. Ja olihan leirissä tuoresaalista hänelle ja Taivasliljalle. Parantaja voisi opettaa vaikka mistä tunnistaa esimerkiksi Valkoyskän tai kuumeen.


Leiriin päästyään Opaalitassu äkkäsi nopeasti Taivasliljan joka istuskeli parantajan pesän edustalla, selvästi odottaen Opaalitassua tai jotain muuta kissaa. Kuitenkin kun parantaja näki Opaalitassun hän hymyili ja lähti tulemaan Opaalitassua kohti. Opaalitassu hidasti vauhtiaan ettei olisi törmännyt Taivasliljaan. -Tulithan sinä vihdoinkin, Taivaslilja puoliksi moitti, puoliksi nauroi. -Söisitkö kanssani yhdessä? Taivaslilja kysyi sitten Opaalitassulta. Opaalitassu nyökkäsi, mutta kysyi: -Opetatko sitten minulle miten tunnistan erillaisia tauteja? Taivaslilja nauroi taas kun kuuli Opaalitassun kysymyksen. -Tottakai minä opetan, olethan oppilaani, Taivaslilja vastasi, ja lähti hakemaan jonkun saaliin syötäväksi.