Vertahyytävä huuto leiriaukiolta kantautui Tihkutäplän korviin ja sai naaraan hätkähtämään hetkessä hereille hauraasta puoliunestaan. Adrenaliiniryöppy nostatti soturin hetkessä jaloilleen kun tuo juoksi ulos hämärästä sotureiden pesästä.
”Hämyviiksi?” Tihkutäplä huudahti yllättyneenä, kun näki raidallisen klaanivanhimman järkyttyneiden klaanitovereidensa ympäröimänä. Veren löyhkä kantautui siniharmaan soturin nenään ja imaisi hänet kauhun ja epäuskon pyörteeseen. Jotain hirveää oli tapahtunut. Tihkutäplä näki Tammiturkin kiirehtivän pesältään ja alkavan tyynesti tutkia maassa ulvovaa vanhaa kollia, joka piteli verestä virtaavia silmiään etutassuillaan. Keltasydän oli juossut kumppaninsa rinnalle siniset silmät kauhusta laajentuneina. Kissat vaihtoivat pakokauhuisia ja hämmentyneitä katseita, ja Tihkutäplä pakotti katseensa pois sillä ei halunnut katsoa kivusta tärisevää klaaninvanhinta.
”Silmäsi ovat vaurioituneet, mutta en tiedä miten. Näyttää siltä, kuin jokin olisi raapaissut niitä, mutta ei mikään pieni eläin. Nämä näyttävät kissan kynsien jäljiltä, joten kenties toinen kissa? Hämyviiksi, kävikö joku kimppuusi?” soturi kuuli mustan parantajan kysyvän tutkittuaan klaanivanhimman vammoja. Tihkutäplä kavahti Hämyviiksen ulvoessa tuskissaan vastaukseksi.
”Sammalpuron aamupartio löysi hänet tuollaisena leirimme läheltä”, Kivisydän, valkea naarassoturi, naukui jännittyneenä.
#Kuka näin olisi voinut tehdä? Tunkeilija?# Tihkutäplä kysyi ajatuksissaan pahoinvoivasti ja vilkuili kuutamoklaanilaisia ympärillään. Soturit juoksivat toisensa perään kohti saniaisviidakkoa. Tihkutäplä astui taaksepäin ja ravisti alkujärkytyksen kankeuden rippeet pois turkistaan. Hänenkin pitäisi mennä.
”Jos joku saisi vietyä hänet klaaninvanhimpien pesään, olisin kiitollinen. Vääräsydämen synnytys alkoi joten minun pesääni ei voi nyt tulla. Hämyviiksi, tulen luoksesi tuota pikaa”, Tammiturkki maukui ja kiirehti kohti parantajan pesää. Kivisydän siirtyi oitis Hämyviiksen toiselle puolelle ja antoi jännittyneen kollin nojata itseensä.
”Minäkin voin auttaa”, Tihkutäplä naukui nähdessään soturitoverinsa tarvitsevan tukea, ja asettui itse Hämyviiksen toiselle puolelle niin että haavoittunut kolli oli tukevasti heidän välissään.
”Nopeasti, hänen on päästävä lepäämään”, Keltasydän naukui hätääntyneenä, ja käveli saattueen edellä klaanivanhimpien pesälle saakka. Hämyviiksi otti velttoja askelia heidän välissään ja mutisi välillä jotain, mistä Tihkutäplä ei saanut selvää. Naaras puri hammastaan ja katseli kynnenjälistä noruvaa verta Hämyviiksen kasvoilla, kun hän ja Kivisydän laskivat kivusta häntäänsä nykivän kollin omalle makuusijalleen. Keltasydän painautui kiinni kumppaninsa selkään ja suki hänen takkuuntunutta selkäänsä kuin lohdutukseksi. Kivisydän viittoi hännällään Tihkutäplää mukaansa, ja harmaakuvioinen soturi kiirehti jättämään klaanivanhimmat omaan rauhaansa. Naaras koitti karistaa surullista näkyä henkeä haukkovasta Hämyviiksestä silmistään, muttei kyennyt. Mitä jos hän ei näkisi silmillään enää koskaan?
#Onneksi hän jäi sentään henkiin. Ei voi tietää minkälaisen raakalaisen hän kohtasi#, soturi jatkoi mielessään ja käveli Kivisydämen perässä tyhjenevälle aukiolle.
”Aiotko mennä etsimään tunkeilijaa?” Kivisydän kysyi synkästi. Naaras piti meripihkan väriset silmänsä kiinni metsässä.
”Jään leiriin varmuuden vuoksi. Tuntuu väärältä jättää leiri vartiotta juuri nyt”, Tihkutäplä vastasi nähtyään suuren osan sotureista jo juosseen varjoihin. Hän näki sielunsa silmin, kuinka joukko tuntemattomia kissoja ryntäisi sisään leiriin millä hetkellä hyvänsä.
”Totta”, Kivisydän maukui ja nyökkäsi ennen kuin suuntasi kohti oppilaiden pesää. Tihkutäplä siirtyi kauemmas klaanivanhimpien pesästä, istahti paikoilleen ja huokaisi syvään.
#Tämäpä ei ollut rauhallinen aamu#, naaras ajatteli ja huomasi olevansa uninen.
#Onkohan Lehtitassu auttamassa Vääräsydämen synnytyksessä?# soturi jatkoi mielessään ja luimisti korviaan muistaessaan, mitä edellisyönä oli tapahtunut. Lehtitassun lähes itkuun murtuneet kasvot palasivat hänen mieleensä. Ne samat kasvot olivat valvottaneet häntä siitä asti, kun hän oli eilen aamunkoitossa loikkinut yksin läpi tyhjän leirin sammalpedilleen, ja yrittänyt vain nukahtaa ja uinua kaikki huolensa pois, kunnes Hämyviiksen rääkäisy aukiolta oli pakottanut hänet nousemaan. Paha olo kalvoi Tihkutäplän sisintä, kun naaras vilkaisi kaatunutta puunrunkoa leirin toisella puolella, jonka alle parantajan pesä oli kaivettu. Rungon päälle kerääntynyt sammal kimmelsi kastetta kohdissa, joihin aurinko siivilöityi ylhäällä kaartuvien kuusien oksien väleistä. Parantajan pesä näytti kaukaiselta.

***

Tihkutäplä heräsi hetken kuluttua kissojen ääniin aukiolla ja huomasi torkahtaneensa. Unisena naaras könysi ylös ja venytteli raajojaan pikaisesti. Soturi räpytteli silmiään yrittäen päästä eroon sumeisesta näöstään. Kauanko hän oli nukkunut? Moni kissa näytti palanneen metsältä.
#Löytyiköhän tunkeilija jo?# naaras mietti ja lähti tassuttelemaan kohti leirin keskustaa nolostuneena siitä että oli antautunut väsymykselle. Kävellessään Tihkutäplä huomasi Kivisydämen ilmestyvän puiden takaan leuoissaan päästäinen. Soturi oli matkalla kohti tuoresaaliskasaa.
”Kivisydän!” Tihkutäplä naukui ja kiirehti pienikokoisen naaraan luo.
”Löydettiinkö sitä Hämyviiksen kimppuun hyökännyttä kissaa?”
Valkoinen kissa pudisti päätään ja asetti saaliinsa tuoresaaliskasan päälle kääntyessään siniharmaan klaanitoverinsa puoleen.
”Ei. Hämyviiksi tosin voi kuulemma jo paremmin”, Kivisydän naukui ja pörhisti turkkiaan.
”Onneksi”, Tihkutäplä naukui ja vilkaisi klaanivanhinten pesää.
”Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juurelle klaanikokoukseen!” Varistähden huuto kajahti läpi leirin, ennen kuin Tihkutäplä kerkesi jatkaa keskustelua. Kivisydän katsahti häntä meripihkasilmät viiruina ja naaras vastasi toiselle kohauttamalla hartioitaan. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä tiedotettavaa päälliköllä oli. Ehkä se liittyisi Hämyviikseen. Tihkutäplä istuuntui vapaalle paikalle Vasanloikan viereen ja kiersi häntänsä siististi ympärilleen. Yllätykseen harmaakuvioinen naaras näki pian Tammiturkin ja Lehtitassun kävelevän pesästään Suurkiven eteen.
”Arvoisat kuutamoklaanin kissat. Vaikka parantajien kokoontuminen onkin vasta muutaman päivän kuluttua, haluan virallistaa ilmoitusasiani jo nyt. Oppilaani Lehtitassu on opiskellut monia kuita parantajien tavoille, ja tästä aamusta hän suoriutui loistokkaasti”, Tammiturkki julisti kuuluvalla äänellä. Tihkutäplän suu loksahti auki ja välittömästi hän katui sitä, ettei ollut mennyt istumaan edemmäs, lähemmäs Lehtitassua.
”Samalla kun minä olin paikkaamassa Hämyviiksen silmiä, hoiti Lehtitassu itsenäisesti Vääräsydämen synnytyksen ja hän pentuineen ovat kunnossa. Lehtitassu teki äärimmäisen hyvää työtä heidän kanssaan ja pystyn luottamaan oppilaani tassujen jälkeen sataprosenttisesti.”
Tihkutäplä tähyili Lehtitassun harmaata turkkia edessään istuvien kissojen takaa. Naaras istui Tammiturkin vierellä katsellen tassujaan.
”Siksi haluankin julistaa teille oppilaani parantajanimen. Lehtitassu tunnetaan tästä lähin Lehtikuuna.”
#Lehtikuu#, Tihkutäplä naukui mielessään ja toisti ääneen parantajan uuden nimen muutaman kerran. Hänen äänensä heikkeni nopeasti. Soturi tunsi ylpeyden lämmittävän sydäntään mutta samalla katkeruus sumensi hänen mieltään. Hän halusi rynnätä onnittelemaan Lehtikuuta mutta viime yön jälkeen parantaja tuskin halusi nähdä häntä. Tihkutäplä muisteli harmaan naaraan sanoja, joissa ei vieläkään ollut hänelle mitään järkeä.
#Turha yrittää korjata asiaa nyt#, soturi mietti nielaisten katsellessaan, kuinka muutama kissa kävi onnittelemassa Lehtikuuta henkilökohtaisesti, kun muut kuutamoklaanilaiset hajaantuivat omille teilleen. Kun hän eilisyönä oli yrittänyt selvittää heidän välejään, asiat olivat vain pahentuneet. Parasta Lehtikuulle olisi jättää hänet rauhaan, vaikka se kalvoikin Tihkutäplän sisuksia kylmästi.
#Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa#, soturi päätti ja käänsi voimattomana selkänsä ystävälleen. Maksaakseen takaisin aiemmin torkkumansa ajan naaras käveli kohti Nummipyörrettä ja koitti piilottaa levottoman olotilansa. Soturi kysyi varapäälliköltä lupaa lähteä metsästämään. Hän koki velvollisuudekseen tehdä vaihteeksi jotain klaanille hyödyllistä.

Tihkutäplä kuunteli kuusten kuiskintaa tuulessa kävellessään pitkin ohutta, heinikkoon tallattua polkua syvemmälle Kuutamoklaanin reviirille. Naaras syventyi etsimään riistan tuoksuja ilmasta vaikka hänen ajatuksensa harhautuivat aina takaisin vastanimettyyn Lehtikuuhun. Tihkutäplä ei voinut uskoa ettei voinut puhua ystävälleen näin tärkeänä päivänä.
#Olisi sittenkin pitänyt pyytää joku mukaan#, soturi mietti ja ravisteli turkkiaan alkaessaan seurata hiiren hajujälkeä erään pensaan luo. Jutteluseura olisi varmasti auttanut häntä keskittymään.
Kuin kutsusta naaraan korviin kantautui katkeavan oksan ääni toiselta puolelta puskaa, jonka etupuolelle hän oli kerennyt jäljittää hiirtä. Ääni pelästytti saaliin, joka juoksi ulos vahapintaisten lehtien seasta. Vaistomaisesti Tihkutäplä jännitti itsensä valmiina loikkaamaan, ja tuhlaamatta aikaa naaras hyppäsi hiiren eteen kynnet esillä. Saalis oli musertua hänen painonsa alla ennen kuin hän antoi sille nopean tappopuraisun. Kummastuneena Tihkutäplä kääntyi katsomaan pensasta takanaan. Mikä oli säikäyttänyt hiiren?
Tumma hahmo käveli läpi oksien muristen vaimeasti.
”En yleensä tee tuollaisia virheitä”, Hämärätassu mutisi selvästi ärtyneenä siitä että Tihkutäplä oli napannut hänen saaliinsa. Tihkutäplä huokaisi ja tasoitteli yllätyksestä pörrööntynyttä turkkiaan. Hän oli säikähtänyt, kun ei ollut ensin haistanut oman klaaninsa ominaistuoksua suuressa oppilaassa.
”Anteeksi, että vaanin saalistasi”, Tihkutäplä naukui ja kallisti päätään hieman huvittuneena. Hän ei ollut ajatuksissaan huomannut toista kissaa pensaan toisella puolella. Tummanharmaa kolli kohautti hartioitaan jäykästi.
”Tämä on soturiarviointini, joten minun olisi pitänyt olla tarkempi.”
”Soturiarviointi?” Tihkutäplä naukui kiinnostuneena ja laski nappaamansa hiiren lehtimatolle. Suuri kolli nyökkäsi hitaasti, ja Tihkutäplä oli näkevinään hänen silmissään kopeutta.
”Hämärätassu! Mikä kestää?” sähinä kaikui aluskasvillisuudesta, josta loikkasi esiin toinen suurikokoinen kollioppilas. Mustaturkkinen Salamatassu ravisteli lehtiä turkiltaan. Kollin epäileviksi viiruiksi vetääntyneet silmät tuijottivat Tihkutäplää yllättyneinä, kun hän huomasi soturin seisovan polulla veljensä seurassa.
”Säikytin sen hiiren”, Hämärätassu mutisi ja viittoi Salamatassua takaisin sinne mistä oppilaat olivat tulleet. Salamatassu vilkaisi kuollutta hiirtä Tihkutäplän jaloissa ja mulkaisi naarasta ennen kuin katosi metsän pimeyteen. Tihkutäplä luimisti korviaan kollille. Salamatassun täytyi tuntea olonsa erityisen valmiiksi soturiksi jos tuo uskalsi käyttäytyä noin epäkunnioittavasti korkeammassa asemassa olevaa kissaa kohtaan. Tihkutäplä huokaisi ja poimi hiiren taas leukoihinsa. Hän ei saanut paljoakaan kunnioitusta lähes samanikäisiltä ja kaksinkertaisesti hänen kokoisiltaan oppilailta, vaikka olikin jo soturi. Toisaalta, olihan hän jo tottunut kovakuoristen klaanitovereidensa karkeuteen.
”Ehkä he ovat vain hermona arvioinneistaan”, Tihkutäplä naukui itselleen ja muisti ettei ollut tajunnut toivottaa kaksikolle onnea.
#Pitää olla kohteliaampi ensi kerralla. Toivottavasti en häirinnyt heidän arviointejansa liikaa#, naaras ajatteli, ennen kuin lähti toiseen suuntaan etsimään lisää saalista.

***

Tihkutäplä palasi leiriin kahden hiiren kanssa. Naaras vei ne tuoresaaliskasalle ja perääntyi sitten leirin laitamille lepäämään hetkeksi. Soturi käpertyi viileälle maalle ja veti käpälänsä alleen. Hänen olonsa oli nyt tuuman verran parempi ja metsästys oli vienyt hänen ajatuksensa pois Lehtikuusta ainakin hetkeksi. Ehkä nyt hän saisi rentouduttua.
#Pitäisi varmaan hakea jotain syötävää#, hän ajatteli hajamielisesti ja ummisti silmiänsä. Ennen kuin naaras kerkesi suunnitella tuoresaaliskasalle paluuta enempää, aukiota halkoi tuttu huuto:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Tihkutäplä räpytteli silmiään hämmästyneenä ja jolkotti Suurkiven juurelle muiden sotureiden kerääntyessä ympärille. Matkallaan hän huomasi Salamatassun ja Hämärätassun palanneen arvioinnistaan ja istuskelevan nyt etummaisessa kissarivissä sisarensa Kaamostassun rinnalla. Kyse täytyi olla heidän nimitysmenoistaan.
Tihkutäplä katsahti taakseen etsiäkseen juttutoveria ja näki Ruostehallan tassuttelevan itseään kohti. Harmaakuvioinen naaras heilautti pirteästi häntäänsä tervehdykseksi veljelleen. Tuntui siltä, että Tihkutäplä ei ollut nähnyt häntä ikuisuuksiin. Silloin ajatus pulpahti hänen mieleensä – hänen pitäisi kertoa Ruostehallalle tilanteestaan Lehtikuun kanssa niin nopeasti kuin mahdollista. Asiasta kertominen ehkä helpottaisi raskasta taakkaa hänen sydämellään, ja hän voisi keskittyä muihin asioihin.
Tummanpunainen kolli istui hänen vierelleen kuten aina ennenkin ja kumartui venyttämään selkäänsä. Ennen kuin Tihkutäplä kerkesi kertoa kuulumisiaan tuolle, Varistähti aloitti klaanikokouksen ja veti kaikkien huomion itseensä. Yleensä päällikön puhuessa Tihkutäplä keskittyi häneen täysin, mutta nyt naaraan ajatukset harhailivat jo siinä, miten hän muotoilisi tunteensa Ruostehallalle.
”Kaamostassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
Vasta silloin Tihkutäplä havahtui ja keskitti huomionsa Kaamostassuun, joka seisoi hievahtamatta klaaninsa keskellä, valmiina vastaanottamaan uuden nimensä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kaamostassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kaamosyönä. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutahtoasi ja lujuuttasi ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tihkutäplä hurrasi Kaamosyön nimeä muiden tahtiin kunnes Varistähti kutsui Salamatassun eteensä, ja nimitti hänet Salamaviilloksi. Viimeisenä Varistähti katsoi voimaa hehkuvilla silmillään Hämärätassua.
”Hämärätassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Hämärätassu jyrähti.
”Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hämärätassu, sinut tunnetaan tästä lähtien Hämäräaskeleena.”
Lopetettuaan seremonian Varistähti piiskaisi ilmaa hännällään merkiksi klaanikokouksen päättymisestä ja hyppäsi alas Suurkiveltä nakellen niskojaan.
”Kaamosyö! Salamaviilto! Hämäräaskel!” vastanimitetyiden sotureiden klaanitoverit huusivat ylpeinä.
Tihkutäplän viikset värisivät. Hän ei ollut kenties koskaan nähnyt sisaruskolmikon kasvoilla niin hyväntuulisia ilmeitä. Soturi pujotteli kissojen välistä onnittelemaan heitä kasvotusten, se oli tärkeää, etenkin metsässä hiukan pahan maun suuhun jättäneen tapaamisen jälkeen. Ruostehallan hän voisi sittenkin napata jälkeenkin.
#Kumpa olisin voinut onnitella Lehtikuutakin näin#, Tihkutäplä ajatteli silti, vaikka yritti työntää taas päähänsä pujahtaneen ajatuksen pois mielestään.

//Tapahtui ennen Liekkitaivaan viimeisintä tarinaa

"Anteeksi, enhän minä ole ollut liian lähentelevä?" Lempeä naukaisu kuului Leijonakynnen vierestä tuon rämpiessä itsensä jaloilleen, välittämättä kivusta. Hän kiersi muutaman ketunmitan päähän naaraasta ja siristää silmiään tarkkaillakseen tuota paremmin. Nuori soturi ei ollut ikinä nähnytkään tätä kissaa elämässään, joten hän ei mitenkään voinut kuulua mihinkään klaaniin, varsinkaan kun ei edes haissut yhdeltäkään.
"Mitä teet Nummiklaanin reviirillä?" Leijonakynsi huusi karvat pystyssä. Kermanvaalea naaras kallisti päätään ja päästi suustaan lyhyen naurahduksen.
"Et sinä ole Nummiklaanin reviirillä", tuo hörähti ja loi nuoreen soturiin oudoksuvan katseen. Kolli kurstisti kulmiaan ja katseli ympärilleen. Toden totta, hän seisoi harvapuisella metsäalueella, eikä Nummiklaanin reviirillä metsää ollut, ennen Kuutamoklaanin rajaa. Mutta hänhän oli juossut järvelle päin...?
"Jos kävelisimme vähän matkaa tuohon suuntaan, saapuisimme järven keskikohdalle", naaras jatkoi ja nyökkäsi kohti harvaa metsäaluetta Leijonakynnen takana. Vihersilmä ei sanonut mitään, hän oli liian hämillään kaikesta ja liian tohkeissaan puollustamassa itseään.
"Nimeni on Kaarnasydän, kuka sinä olet?" Naaras yritti aloittaa keskustelua ja astui varovasti askeleen lähemmäs nuorta soturia. Kolli irvisti.
"Entinen klaanikissa joka on nyt erakoitunut? Kuvottavaa", Leijonakynsi murahti. Kaarnasydän kurtisti kulmiaan ja otti muutaman askeleen lähemmäs.
"Anteeksi, sinä et tiedä minun tarinaan-",
Naaras ei ehtinyt sanomaan enempää, kun nuori soturi olikin jo hänen kimpussaan. Vielä kovasta hämmennyksestä, kivusta ja jostakin todella syvältä kumpuavasta erakkovihasta kärsinyt kolli oli ottanut Kaarnasydämen lähestymisen uhkan merkkinä eikä suostuisi päästämään tuota kynsistään ennen kuin jomman kumman henki lähtisi. Leijonakynsi sähisi ja murisi, iskien lujilla tassunlyönneillä naarasta päähän ja yrittäen saada tilaisuutta käydä tuon kaulaan käsiksi. Kaarnasydän todistautui olevan vahvempi vastustaja mitä vihersilmä oli olettanut, mutta jos tuolla kerran klaaninimi oli, kai hän oli soturikoulutuksenkin käynyt. Nuori soturi kuitenkin pääsi loppupeleissä niskan päälle kokonsa ja voimansa takia ja tilaisuuden saadessaan, upotti hän hampaansa naaraan kurkkuun. Kolli löi hampaansa yhteen ja tunsi kuinka Kaarnasydämen henkitorvi murskautui hänen vahvan puruvoimansa alla. Vaikka naaras kuinka sähisi, korisi ja yritti lyödä ja potkia Leijonakynttä viimeisillä voimillaan, oli tuon peli jo menetetty. Pieni kyynelnoro valui naaraan kermanvaalea poskipäätä pitkin maahan. Nuori soturi piti hampaansa yhdessä vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun Kaarnasydämen ruumis veltostui ja verta valui vuolaasti tuon kaulasta. Hän ei nimittäin päässyt irti tunteesta mikä hänelle oli tullut. Kolli oli tappanut kissan, riistänyt tuolta hengen ja mahdollisuuden elämälle. Ja se tuntui mahtavalta.

Kun Leijonakynsi saapui klaaniin, käydessä ensin tietenkin järvellä pustaamassa itsensä, oli leiriaukiolla häslinkiä. Ilmeisesti Sulkatähti oli juuri pyytänyt klaanin koolle. Nuori soturi otti paikkansa takarivistä ja yritti vaikuttaa klaanitovereilleen mahdollisimman normaalilta, vaikka hänen turkissaan yhä pisteli ja kynsiä kihelmöi.
"Leijonakynsi, Sulkatähti on määrännyt sinut järjestämään tämän illan partiot tämän kokouksen jälkeen", kollin viereen istahtava Leopardilaikku naukaisi pikaisesti ennen kuin Sulkatähti pääsi ääneen. Kokeneempi soturi vilkaisi entistä oppilastaan ja päästi varovaisen sihahduksen suustaan.
"Tasoita karvasi, näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
Leijonakynsi ravisti itseään nenästä hännän päähän, rentoutti lihaksensa ja yrittää keskittyä kokoukseen, jotta saisi ajatuksensa muualle Kaarnasydämestä.
"Hyvät klaanitoverit, olemme palanneet parantajien kokoontumisesta ja haluaisin nyt ilmoittaa teille oppilaani uuden parantajanimen. Yötassu tunnetaan tästälähin Yötuulena ja Tähtiklaani hyväksyi hänet Nummiklaanin uudeksi parantajaksi!" Ketunkynsi ilmoitti Sulkatähden aloitussanojen jälkeen. Paikalla oleva klaani alkoi hurraamaan Yötuulen uutta nimeä, Saarnihännän äänen kuuluvan kaikista kovemmin. Leopradilaikku ja Leijonakynsi eivät kuitenkaan hurranneet vaan siirtyivät leirin suuaukolle odottamaan iltapartioiden lähtöä samalla, kun muut menivät onnittelemaan Yötuulta.
"Vau Havutassu, voitko kuvitella, että Yötuuli sai parantajanimensä ennen meitä, vaikka parantajien koulutus kestää yleensä pidempään kuin soturikoulutus?" Naavatassun marmattava ääni kuului heidän läheltään, kun sisaruskaksikko oli käynyt onnittelemassa vanhempaa sisartaan.
"Ehkäpä Yötuuli on vain oppinut todella nopeasti? Ei kannata olla kateellinen hänelle siitä vaan onnellinen hänen puolestaan, onhan hän siskomme. Ja Kuurahohde ainakin sanoi pitävänsä loppuarviointini minä päivänä hyvänsä!"

-Hei Haukkatassu! Luuletko, että sinut nimitetään kohta soturiksi? Heilautin välinpitämättömästi korvaani toisen oppilaan huudahdukselle, joka oli kantautunut korviini.
Istuin yksikseni pienellä auringon täplittämällä alueella oppilaiden pesän vieressä. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani, vaikka kokemuksesta tiesin, että tähän aikaan päivien olisi pitänyt muuttua jo sateisiksi. Olin päättänyt nauttia joka ainoasta aurinkoisesta päivästä, joka eteeni sattuisi.
-Haukkatassu, ole kiltti ja vastaa viimeinkin! Olet mököttänyt koko aamun! Joku ärähti turhautuneena.
Pyöräytin silmiäni ärtyneesti. Nuo kaksi aikoivat ilmeisesti tapella koko päivän.
Kohotin katseeni ja siristin silmiäni äänien suuntaan. Torailevat kumppanukset odottautuivat Punatassuksi ja Haukkatassuksi, joka oli kääntämyt punertavalle kollioppilaalle mielenosoituksellisesti selkänsä.
-Hyppää järveen, miksi minun muka pitäisi lopettaa mököttäminen! Haukkatassu tuhahti ja huiskautti ärtyneesti hännällään.
Punatassu mutristi suutaan muka tuohtuneena.
-Ei sitten, tämä tokaisi ja käänsi selkänsä kollille.
Haukkatassu huokaisi.
-Selvä, selvä, mutta älä nyt heti ala teroittamaan kynsiäsi, senkin kirpunaivo! Ruskeaturkkinen oppilas mutisi.
Olin hieman kateellinen siitä, kuinka leppoisasti he torailivat keskenään. Kollit vaikuttivat ylimmiltä ystävyksiltä. Yhtäkkiä Puntassu kääntyi katsomaan suuntaani. Vilkaisin ympärilleni toivoen, että vieressäni oli joku muu, jota oppilas katsoi.
Siellä ei ollut ketään. Yritin nielaista jännitykseni ja hymyillä, mutta näytti luultavasti siltä, että irvistin kollille. Kollioppilas katsoi minua hämmästyneenä, kuin ei olisi ikinä ennen nähnytkaan. En minä mielestäni nyt niin oudolta näyttänyt, vain pari karvaa sinne tai tänne. Punatassu kääntyi takaisin Haukkatassun puoleen ja tökkäsi kollin selkää saadakseen tämän huomion. Ruskeaturkkinen kääntyi ja kumartui punertavaturkkisen puoleen. Kollit supisivat hetken keskenenään ja loivat pieniä silmäyksiä suuntaani. Yritin höristää korviani ja olla piittaamatta kaksikon katseista. En kuullut mitään, vain epämääräistä muminaa ja epäselviä, joten kuten sanoja muistuttavia naukaisuja. Lopulta kaksikko lopetti puhumisen ja nyökäyttivät toisilleen päitään. Kallistin päätäni ja kurtistin kulmiani mietteliäänä. Mitä oppilaat oikein aikoivat? Pilkata? Ei, he vaikuttivat mukavilta. Puhua säästä, ehkäpä…Mutta mitä kiinnostavaa säässä olisi? Päätin sitten arvailemisen sijaan vain seurata mitä Puntassu ja Haukkatassu tekisivät. Kaksikko lähti tassuttamaan hitaasti minua kohti, Punatassun ilme oli ystävällinen ja Haukkatassun ilme lähinnä lukematon. Olin aina ihmetellyt miksi kolli oli muille niin ilkeä. Ainakin Punatassun seurassa hän vaikutti mukavalta ja kiltiltä. Ravistin päätäni pienesti karkottaakseni nämä ns. ”Salaliittoteoriat” mielestäni. Ehkä hän oli vain ujo. Kaksikko saapui luokseni ja Puntassu yskähti herättääkseen huomioni. Olin laskenut katseeni käpäliini, joten kohotin sen varovasti ylös. Vanhemman kollin silmät näyttivät ymmärtäväisiltä tämän suodessa minulle pienen hymyn. Haukkatassu tuhahti ja käänsi katseensa muualle. Ilmeisesti Punatassu olis se, joka kaksikosta hoiti tuntemattomille puhumisen.
-Hei, minä olen Punatassu ja vähäpuheinen ystäväni tuossa on Haukkatassu, punaturkkinen sanoi ja vilkaisi tuimasti Haukkatassun suuntaan.
Vaaleaturkkinen kolli näytti olevan kiinnostunut luolan seinillä olevasta sammaleesta enemmän kuin ystävänsä äkäisistä silmäyksistä. Uskaltauduin hymähtämään pienesti ja siirsin katseeni takaisin Puntassun ystävällisiin piirteisiin.
-Mantelitassu, hauska tutustua, esittelin itseni muodollisesti.
Sydämeni läpätti rinnassani kuin paraskin perhonen. Voisiko olla mahdollista, että näistä kahdesta tulisi ystäviäni?
-Joopa joo, no niin, eiköhän lähdetä Punatassu, tokaisi Haukkatassu ja nytkäytti häntäänsä kutsuvasti.
Punatassu oli jo avaamassa suutansa vastaväitteisiin, kun ruskeaturkkinen oppilas marssi pois luotani luolan toiselle puolelle. Häntäni lässähti ja sydämeni läpätys muuttui lähinnä olemattomaksi räpistelyksi. Se siitä sitten. Punatassu vilkaisi minuun pahoittelevasti.
-Olen pahoillani, hänellä on huono päivä, kolli pahoitteli vielä ja riensi sitten ystävänsä perään.

Tammisydän nuoli huolimattomin vedoin Ututähden korvantaustaa päällikön maatessa hänen rintaansa vasten. Nuoren soturittaren mielen perukoilla pyöri edellispäivänä tapahtunut kohtaus, missä hänen kumppaninsa oli menettänyt yhden hengistään Puroklaanin reviirille tunkeutuneen erakon takia. Vaikka valkoturkkinen naaras olikin vakuutellut, ettei hengen menetys ollut tuntunut missään ja niitä olisi vielä liuta jäljellä, ei punaturkkinen naaras voinut olla ahdistumatta ajatuksistaan mitkä hänen päässään pyörivät. Puhuiko Ututähti edes totta henkiensä määrästä vai elikö tuo viimeisiään? Joutuisiko Tammisydän pian luopumaan siitä ainoasta kissasta joka hänet Puroklaaniin oli hyväksynyt, joka oli auttanut kaikessa mikä oli ensimmäisinä kuina tuottanut ongelmia uuteen klaaniin ja sen tapoihin sopeutumisessa? Nuori soturitar tunsi kuinka päällikkö kierähti selälleen ja leikkisästi läppäisi kumppaninsa kuonoa.
"Minulla ei ole kohta enää karvoja korvissani jos jatkat tuota väkivaltaista pesemistä", valkoturkkinen naaras kehräsi hilpeästi. Oranssiturkkinen naaras ei pystynyt hymyilemään kumppanilleen takaisin vaan katsoi tuota vaikeasti luettavalla katseella. Ututähti katseli hetken Tammisydämen turkooseja silmiä, ennen kuin painoi päänsä tuon rinnustaan.
"Sinä huolehdit aivan turhista", päällikkö huokaisi syvään ja laski häntänsä lohduttavasti kumppaninsa selän päälle. Nuori soturitar kavahtaa hieman tuntiessaan kumppaninsa varovasti kietoutuvan hänen ympärilleen. Hän olisi voinut nousta ja lähteä, minkä oranssiturkkinen naaras olisi ihan mielellään tehnyt. Päästä nyt raikkaaseen lehtisateen värittämälle reviirille ajattelemaan mietteensä puhki. Mutta Ututähden ele sai Tammisydämen tuntemaan olonsa turvallisemmaksi, joten hän jää aloilleen, vaikka hieman jäykkänä yhä onkin eikä laske päätään alas. He olivat hetken hiljaa ja vain nauttivat toistensa seurasta ja ruumiinlämmöstä, kunnes Puroklaanin varapäällikkö Hiiriturkki pyysi lupaa astua sisään pesän suuaukolta. Nuori soturitar on jo nousemassa ylös, mutta päällikkö pudistelee päätään ja pyytää hänet jäämään aloilleen. Oranssiturkkinen naaras tuhahtaa ja luimii hieman korviaan. He eivät olleet erityisemmin näyttäneet tuoretta suhdettaan klaanilleen ja Hiiriturkki varmaan olisi viimeinen joka mielissään astuisi pesään keskustelemaan klaania koskevista asioista samalla kun Tammisydän ja Ututähti olisivat kietoutuneina toisiinsa kuin mitkäkin vastarakastuneet nuoret. Vaikka sitähän he periaatteessa olivatkin. Valkoturkkinen naaras pyytää varapäällikkönsä sisään ja pian raidallinen naaras onkin heidän edessään. Hetken Hiiriturkki vain tuijottaa kaksikkoa ja Tammisydän kääntää katseensa pesän seinään kiusaantuneena.
"Niin Hiiriturkki? Miksi oikein tulit?" Ututähti kysyi ennen kuin hiljaisuus ehti venyä yhtään kiusallisemmaksi. Varapäällikkö yskäisee ja suoristaa ryhtinsä.
"Tulin ilmoittamaan, että Puronlaulu ja Jänötassu palasivat loppuarvioinnista. Puronlaululla olisi ilmeisesti asiaa sinulle oppilaansa nimityksestä", raidallinen naaras kertoi, pitäen katseensa koko ajan päällikössään.
"Selvä on. Kerro Puronlaululle, että syö ensiksi jotakin ja tulee sitten vasta kanssani puheille", Ututähti pyysi ja antoi Hiiriturkille luvan poistua. Varapäällikkö kumarsi ja lähti ripein askelin pois pesästä.
"Hmmm, minkäköhän nimen antaisin Jänötassulle...", päällikkö pohti ääneen jättäen kokonaan huomioimatta sen kuinka turhautunut Tammisydän oli äskeisestä kiusallisesta tilanteesta. Nuori soturitar ei vastannut, vaan jatkoi yhä seinämän tuijottelua.
"Mitä mieltä olisit nimestä... Jänöjalka?" Ututähti kysyi, nyt jo vaativammalla äänensävyllä, vihjaten että hänen kumppaninsa olisi parasta vastata eikä vain mököttää. Oranssiturkkinen naaras puri hammasta ja nyrpisti nenäänsä. Hänen teki mieli sanoa äskeisestä kumppanilleen, mutta tiesi ettei päällikkö suostuisi asiasta keskustelemaan. Olisihan se normaalia kumppaneille kiehnätä toistensa seurassa, mutta Tammisydän ei ollut asunut Puroklaanissa kolmea kuuta pidempään. Hänestä oletettaisiin heti asioita, päällikön mielistelyn ja tuon kanssa julkisesti kuhertelun perusteella, mitkä eivät välttämättä olleet kaukana totuudesta. Nuori soturitar kuitenkin nieli katkeruutensa, ainakin suurimman osan siitä ja laski päänsä Ututähden rinnalle.
"Kukaan tässä klaanissa ei sen jälkeen nimeä pentuaan minkään jäniksen tai rusakon mukaan, koska tietävät sinun antavan heille soturinimeksi jonkun -jalka päätteisen", oranssiturkkinen naaras sanoi.
"Sinustako se sitten on huono nimenpääte? Minusta se kuvastaa kissan nopeutta tai pitkiä jalkoja, ja Jänötassu on kasvanut jo emonsa ohitse. Jos Puronlaulu kertoo hänen olevan vielä nopeakin, miksi hänet pitäisi sitten nimittää?" Ututähti vonkui leikkimielisesti.

Opaalitassu katseli itseasiassa hyvin kiinnostuneena Taivasliljan käsien nopeaa työtä, kun kissa lajittelu yrttejä. Parantajan pesän vahvat tuoksut olivat saaneet Opaalitassun aina raahautumaan sinne vaikka unissaan koska ne tottavie olivat kiinnostavia. Yhtäkkiä Taivaslilja kääntyi ja kysyi: -Kuunteletko sinä edes minua Opaalitassu? Opaalitassu hätääntyi ja yritti muistaa mitä parantaja oli viimeksi sanonut. Joku klaanikissa jonka nimeä Opaalitassu ei muistanut, mutta joka oli varmaan aika vanha, jupisi jotain klaanisyntyisistä kissoista ja soturilaista. Opaalitassu yritti olla välittämättä mutta se sattui. Hän kuitenkin vastasi Taivasliljalle -Anteeksi mestari, mietin tässä vain unikonsiemenien käyttötarkoitusta. Se oli huonoin vale mitä hän oli ikinä keksinyt. -Niimpä niin, Taivaslilja maukui ärtyneenä mutta hymyili sitten. -Voidaan vielä kerrata yrttien käyttötarkoitukset, ja sitten menet kyllä ottamaan jotain tuoresaaliskasasta. Opaalitassu hymyili, nimittäin hän piti mestaristaan. -Hah, kyllä minä ne ehkä tiedän, hän maukaisi. Taivasliljan kasvoilla käväisi hymy, mutta sitten hän oli olevinaan vihainen -Kuule oppilaani, jos et opetteli perusyrttejä hiirenkorvalle mennessä taitaa olla parasta syöttää sinut klaaninvanhemmille.
Siispä vähän ajan päästä Opaalitassu söi jotain lintua yhdessä jonkun oppilaan kanssa. Oppilas taisi olla se kissa jota Taivaslilja oli auttanu jonkinlaisen masennuskauden kanssa. Hän päätti yrittää opetella kissojen nimiä aktiivisemmin. Olihan hän nyt klaanin jäsen. Samassa se oppilas jolla oli ollut se masennuskausi kysyi Opaalitassulta: -Mitä salaisia asioita siellä parantajan pesässä oikein tapahtuu kun en saanut tulla sinne. Opaalitassu irvisti. -Yritetään saada maailmasta parempi paikka yrteillä, hän kiusoitteli kollia. Kissa oli mukava ja hänen kanssaan oli mukava myös viettää aikaa ja keskustella. ~Emt mikä merkki se ees oli jos oli loppuun lisättävää mut oli mukavaa pitkästä aikaa päästä kirjoitthelemaan. Kyl mä varmaan aijon opetella noit nimii yms nyt ku alan pikkuhiljaa kesällä olla vähän aktiivisempi :D

Jäätassu nielaisi kuullessaan Kuolontähden sanat ja vaistomaisesti kiersi pörröisen häntänsä ympärilleen suojaksi. Vai päätyisi hän stressileluksi, jos vielä käyttäytyisi väärin... Kuutamokukka ei kauaa miettinyt Luuklaanin päällikön luettelemia ehtoja ja pienen hymähdyksen kera nyökkäsi hyväksyvästi.
"Mitäpä minulla olisi enää menetettävänäkään. Asia on sovittu. Oletan, että otatte minut mukaanne leiriinne?"

Muutama päivä kului Kuolontähden suunnitellessa tulevaa hyökkäystä Kuutamoklaaniin ja Jäätassu oli siinä ajassa ehtinyt käymään vain kolmessa metsästyspartiossa. Niihinkin hän oli osallistunut vain siksi, että oli saada kunnolla korvilleen vanhemmilta sotureilta tai sitten omalta mestariltaan. Yhdestä hän oli palannut tyhjin tassuin, mutta kahdesta muusta oli sentään saanut jotakin klaanilleen jaettavaksi. Nytkin oppilas vain nuokkui puoliunisena oppilaiden pesän lämmössä, vaikka ilmat eivät edes oleet ehtineet viiletä kunnolla. Muita oppilaita ei tietenkään pesässä ollut, he joko olivat suorittamassa omia tehtäviään tai Jäätassu oli ajanut heidät pois, haluten olla keskenään pesän rauhassa. Mutta kuten aina, mikään hetken levähtäminen ei kestänyt kauaa, ainakaan naaraan kohdalla. Pesän suuaukolta kuului lähestyvät askeleet ja niiden pysähtyessä kova kissan yskäisy.
"Jäätassu, nouseppa ylös. Meillä olisi metsästyspartio mihin osallistua", Matukan ääni kailotti oppilaiden pesän suuaukolta. Jäätassu murahti ääneen ja kierähti sammalpedillään kohtaamaan yhden päällikkönsä luottosoturin katseen.
"Kyllä te ilman minuakin pärjäätte, haeppa vaikka se oma oppilaasi mukaan äläkä käskytä toisia", oppilas nurisi ja sulki silmänsä uudestaa, vino hymy kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoimaan nopeaan lähestymiseen ja sihahtikin äkäisenä, kun tunsi hampaat niskassaan. Jäätassu yritti huitoa vimmatusti kynsillään Matukkaa, mutta ei ylettänyt kun tuo olikin jo ehtinyt nostaa naaraan jaloilleen. Punaoranssi kissa katsoi karvat pörhistyneenä kollia, jolla oli vähintäänkin yhtä vino hymy kasvoillaan, mikä oppilaallakin oli ollut aikaisemmin.
"No, nyt kun oletkin jo jalkeilla niin voit lähteä mukaan siihen metsästyspartioon", Matukka naukaisi ja kääntyi ympäri astellakseen ulos pesästä, kuitenkin varmistaen, että Jäätassu seuraisi häntä. Oppilas kirosi kovaan ääneen, mutta kolli ei ollut kuulevinaankaan kuinka häntä manattiin alimpaan maanrakoon. Raidallinen kissa käveli Arpikynnen, Kultakyyhkyn ja Raivotassun luokse ja nosti häntänsä pystyyn hilpeän tuulisena. Soturittaren kasvoilla näkyi voitoniloinen katse, kun taas mustaraitainen kolli murahti äkäisenä.
"Minähän sanoin, että Matukka kyllä saisi hänet ylös. Olet minulle puolet tämän päivän tuoresaalistasi velkaa Arpikynsi", naaras ilkkui. Jäätassu pyöräytti silmiään, hänestä oli vain lapsellista lyödä vetoa toisista, muttei kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaan. Kultakyyhky ja Arpikynsi saivat kaksin käyttäytyä kuin vastanimitetyt oppilaat.
"Kultakyyhky ja Raivotassu, teidän alueenne on tästä leiristä Nummiklaanin eteläreviirille asti. Arpikynsi, sinä voisit metsästää Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajan lähettyvillä olevissa metsissä. Minä ja Jäätassu jäämme vuoristoon", Matukka ohjeisti ja antoi partiolle merkin lähteä. Jäätassu puuskahti toivottomana, eikö hän pääsisi milään ruskearaitaisesta kollista eroon?

Jäätassusta tuntui siltä, että hän olisi kolunnut vuoriston joka ainoan kolkan täysin tuloksetta! Mistään ei tuntunut löytyvät pienintäkään jälkeä riistasta, edes vähän matkan päässä kulkeva Matukkakaan ei ollut saanut vainua yhdestäkään eläimestä. Oppilas eteni kohti yläpuolellaan erottuvaa kielekettä ja hiljentää vauhtinsa varovaiseksi kävelyksi ettei menettäisi jalansijaa liukkaasta kalliosta. Tietenkin juuri viimeyönä oli pitänyt sataa, mikä teki hajujälkien erottamisesta vieläkin vaikeampaa. Jäätassu vilkaisi taaksensa ja hetken jäi tuijottamaan allaan näkyvää maisemaa. Vuoristopurot virtasivat muodostaen kauniita verkostoja, jotka sukelsivat syvälle alla kasvavan metsän siimeksiin, kunnes puiden latvat peittivät ne täysin... Jyrkänteen reunalla seistessä ja alas laaksoon katsellessa oppilaalle tuli hieman haikea olo ja hän joutuu nostamaan katseensa ylös taivaalle, estääkseen silmiään kostumasta sen enempää. Siinä samassa oppilaan nenään leijaili vuoristosopulin haju ja metsästysvietti sai hänestä vallan. Naaras alkoi laskeutumaan alas jyrkkiä polkuja, vaarallisen nopeaan tahtiin... Jokainen hänen ottamansa askel voisi olla Jäätassun viimeinen, mutta alas metsään oli päästävä nopeasti, ettei sopuli vain karkaisi. Matukan huudot jäivät jonnekin kaukaisuuteen, mutta oppilas ei jäänyt tuota odottelemaan. Hän oli päässyt jyrsijän jäljille ja tuon hajujälki vain voimistui voimistumistaan. Punaoranssiturkkinen kissa kiersi kallion kulman ja yllätykseskeen näki vuoristosopulin jyrsimässä maassa olevia siemeniä. Jäätassu pudottautui matalaksi ja varmisti tuulensuunnan. Sopulin suunnasta tuntui vaimea viima, joten tuon ei olisi ainakaan vielä pitänyt haistaa oppilasta. Naaras odotti, että jyrsijä siirtyisi seuraavan pähkinän luo, milloin pieni eläin olisi selkä häntä vaanivaan kissaan päin. Sitten hän jännitti lihaksensa ja syöksyi sopulia kohti. Punaornassiturkkinen kissa oli yllättynyt tuntiessaan vuoristosopulin hänen tassujensa otteessa ettei edes tajunnut antaa tuolle tappopuraisua, ennen kuin jyrsijä oli saanut miltei rimpuiltua itsensä ulos tuon otteesta. Jäätassu katsoi ylpeänä saalistaan, mutta pörhisti karvansa haistaessaan toisenkin kissan hänen lähettyvillään. Oppilas kääntyi ympäri ja yritti saada näkökenttäänsä toista kissaa, mutta ketään ei näkynyt... Sitten hän tunsi painon selässään ja päästi yllättyneen sihahduksen. Naaras kierähti kyljelleen ennen kuin olisi liiskaantunut toisen painon alla, mikä sai hänen kimppuunsa hyökänneen kissan hakemaan tasapainonsa uudestaan. Tässä ajassa Jäätassu oli kierähtänyt kokonaan ympäri ja potkaisi takajaloillaan mustaturkkista kissaa. Hän nousi jaloilleen ja alkoi sokeasti huitomaan kissaa, joidenkin iskujen osuessa ja joidenkin ei. Mustaturkkinen kissa oli hyvä väistämään suurimman osan oppilaan lyönneistä ja tilaisuuden tullen kiersi punaoranssiturkkisen kissan sivulle ja syöksyi tuota kohti, painaen hänet alleen. Naaras haukkoi henkeään ja yritti etutassuillaan lyödä kimppuunsa hyökänneen kissan rintaa ja nostaa tuota pois yltään takajaloillaan. Ja vasta silloin Jäätassu huomasi ketä vastaan tappeli.
"Kuolontähti?" Oppilas sihisi ja lopetti iskujensa annin. Kuolontähti sihahti päin oppilaansa kasvoja, minkä jälkeen nousi ylös pois tuon päältä.
"Minäpä juuri...", oppilaan mestari murahti ja käveli pienen ympyrän, kuin miettien jotakin. Punaoranssi naaras pudisteli pölyt ja hiekat turkistaan ja käveli takaisin sopulinsa luo. Samaan aikaan Matukka viimeinkin saapui paikalle, jokseenkin hengästyneenä.
"Jäätassu minkä ihmeen perään sinä oikein lähdi- Ai Kuolontähti, terve", päällikön luottosoturi naukaisi Jäätassun yllätykseksi takellellen. Sinisilmän seurassa kolli oli aina käyttäytynyt itsevarmasti ja kiusoittelevasti, mutta ilmeisesti pelkkä Kuolontähden läsnäolo sai tuon hermostuneeksi. Tai no, ketäpä ei nyt saisi. Päällikkö siristi silmiään, ollen hiljaa ja vieden katsettaan Matukan, Jäätassun ja sopulin välillä.
"Matukka, sinäkö et tiennyt, että Jäätassu lähti nappaamaan tätä?" Mustaturkkinen naaras kysyi. Kolli pudisteli päätään.
"En, minulla ei ollut mitään tietoa, että Jäätassu oli saanut vainun saaliista, luulin että hän vain itsemurhaa yrittäen lähti kiitämään sitä vauhtia vuoristopolulta alas", Matukka naukaisi jokseenkin oudolla äänellä, siirtäen lauleensa loppuessa katseensa Jäätassuun, kuin soimatakseen tuota. Oppilas päätti pyöräytellä silmiään kommentille, kyllä hän nyt sen verran osasi vuoristossa liikkua ettei tapattaisi itseään vaikka hieman nopeasti kulkisikin. Hänhän oli sentään syntynyt täällä, kun Matukka taas oli varmaankin lähtöisin jostakin päin kaksijalkalaa. Vuoristossa kulkeminen oli punaoranssilla naaraalla geeneissä.
"Voi Pimeydenmetsän henget sentään...", Kuolontähti naukui hiljempaa, mutta tietynlainen hilpeys kuului hänen äänessään. Tämän jälkeen hän nosti terävän katseensa takaisin kolliin.
"Sinun olisi parasta tuoda klaanille ruokaa ennen leiriin saapumista tai muuten sinulle käy huonosti. Ja sinä-", päällikkö siirsi katseensa takaisin Jäätassuun.
"Sinä saat viedä saaliisi leiriin ja valmistautua nimitykseesi."

Tuhkatassu mateli illan viimeisimmältä partiointikierrokselta ja heti leiriin päästessään lysähti istumaan viileää kallioseinämää vasten. Vaikka hän olikin ollut jo yli puoli vuotta oppilaana, eivät polkuanturat tuntuneet millään tottuvan rajapartioiden lisäksi vielä vuoristossa kiipeilyyn. 'Kyllä se helpottaa, jokainen päivä tuntuu sujuvan kevyemmin kuin edellinen' oli Myrskytuuli sanonut, mutta tällä hetkellä Tuhkatassu ei tohtinut uskoa mestariaan. Ei tämä kipu yhtä pahaa ollut kuin ensimmäisten partioiden jälkeen, mutta miten niihin nyt vieläkin pystyi sattumaan?
"Tuhkatassu!" Oppilaan nuoremman sisaren ääni kuului leiriaukion toiselta puolelta ja nostaessaan katseensa näki naaras molempien sisaruksiensa kipittävän häntä kohti. Heidän kasvoillaan oli innostuneet katseet. Tuhkatassu nosti korviaan pystyyn kiinnostuksesta, mikä oli saanut kaksikon noin hyvälle tuulelle?
"Hei vaan, mikäs teillä on? Näytätte siltä kuin olisitte kuulleet ettei lehtikatoa tulekkaan tänävuonna", tummanharmaa oppilas hyrähti ja nousi vielä hieman kipeille tassuilleen.
"Piikkitassu nimitetään ihan kohta soturiksi!" Pikkutassu naukaisi ja vilkaisi vierellään karvat innosta pörhöllä olevaa Kurkitassua. Tuhkatassun häntä nousi pystyyn uutisen kuullessaan.
"Älä, ihan tosi?" Hän kysyi epäuskoisena ja etsi aukealta Vuoristoklaanin vanhinta oppilasta. Kurkitassu nyökytteli päätään. Se olisi siunaus Tähtiklaanilta, jos kermanvaalea kolli lähtisi oppilaiden pesästä ikiajoiksi. Ei sillä, että Tuhkatassu inhosi häntä, hän ei vain pitänyt Piikkitassusta ollenkaan. Kermanvaalean oppilaan käytös oli töykeää, ärhentelevää ja tiuskivaa, tummanharmaa oppilas hieman pelkäsikin tuota. Ne lukemattomat kerrat kun Piikkitassu ja Pikkutassu olivat ottaneet yhteen molempien lyhyen pinnan takia tai kuinka vanhempi oppilas oli hieman voimakkaammin tönäissyt Kurkitassun sivuun tieltään. Tuhkatassulle ei kermanvaalea oppilas ollut vielä ehtinyt henkilökohtaisesti mitään tekemään, mutta ainoastaan vain sen takia, että naaras pysyi kaukana tuosta.
"Olisi tosiaankin onni jos se kiusanhenki saataisiin pois meidän pesästä", tummanharmaa oppilas mutisi hieman hiljemmalla äänellä, kun vanhempi soturi käveli heidän ohitseen. Hän ei todellakaan haluaisi jäädä kiinni pahanpuhumisesta, varsinkin kun Piikkitassu olisi pääsemässä soturiksi.
"Hei, mennään jo valmiiksi istumaan niin saadaan hyvät paikat", Pikkutassu hihkaisi ja kääntyi ympäri, lähtien jolkottelemaan Puhujankiveä päin. Tuhkatassu katsoi Kurkitassua kummastuneena.
"Miksi ihmeessä hän haluaisi olla Piikkitassun nimityksessä eturivissä?" Naarasoppilas kysyi ihmetellen, seuraten itse hitain askelin nuorempaa sisartaan. Hänen veljensä kohautti lapojaan muttei kommentoinut asiaa sen enempää.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujankiven juuree klaanikokoukseen", Aaltotähden ääni kuului vain hetkeä myöhemmin, kun sisarukset olivat päässeet vierekkäin istumaan. Kissoja alkoi kerääntyä heidän ympärilleen ja viimein Piikkitassun astellessa Pisaraturkin johdatuksella puolikaaren eteen, aloitti päällikkö nimitysseremonian. Tuhkatassu huomasi, että vaikka kuinka kermanvaalea oppilas yritti näyttää rauhalliselta, hänen hännänpäänsä nyki aika-ajoin.
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden soturin riveihimme. Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Piikkitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?"
"Lupaan!" Piikkitassu vastasi itsevarmasti.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Piikkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Piikkisammal. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat ystävällisyyttäsi ja hyväsydämmisyyttäsi ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi", Aaltotähti lausui ja loikkasi alas Puhujakiveltä päästäkseen koskettamaan kuonollaan tuon otsaa. Piikkisammal nuolaisi päällikkönsä lapaa kunnioituksen osoituksena. Tuhkatassun isän astuessa taaemmas, alkoi Vuoristoklaanin leirissä raikumaan.
"Piikkisammal, Piikkisammal!" Tuhkatassu kääntyi katsomaan vierellään istuvia sisaruksiaan.
"Vai kunnioitetaan hänen ystävällisyyttä ja hyväsydämmisyyttä? Onko tämä nyt varmasti se sama kissa jonka kanssa olemme pesämme jakaneet?" Tummanharmaa oppilas kysyi ihmetellen.
"Väliäkö siitä, sillä miettikää Tuhkatassu ja Kurkitassu, me olemme nyt Vuoristoklaanin vanhimmat oppilaat!"

”Pisaraturkki, saat johtaa partiota Puroklaanin rajalle. Ota mukaasi Unikkokukka, Kotkasumu ja Paarmahehku”, Paarmahehku kuuli Myrskytuulen määräävän sukiessaan takkuista kylkeään. Vastaherännyt kolli nosti päänsä ylös hitaasti ja näki laikukkaan varapäällikön jatkavan partioiden jakamista. Kissojen tassut tömisivät leiriluolan lattiaa vasten. Paarmahehku venytti selkäänsä pitkälle kaarelle – edessä oli pitkä matka reviirin toiselle puolelle.
”Ihan niin kuin partioita olisi lisätty. Eilenkin olin varmaan kolmessa rajapartiossa...” hiilenmusta kolli kuuli valitusta takanaan, ja vilkaisi olansa yli nähdäkseen Unikkokukan mutisemassa Kotkasumulle, joka kohautteli hartioitaan vastaukseksi rento ilme kasvoillaan. Kaksikko kulki vieretysten. Paarmahehku lähti kävelemään heidän edellään kohti Pisaraturkkia, joka huomatessaan partiotoverinsa tervehti isoeleisellä hännänheilautuksella.
”Hieno metsästysilma tänään”, oranssiturkkinen vanhempi soturi naukui virnistäen johtaessaan partion ulos leiristä. Vilpoisa tuulenvire iski Paarmahehkua pehmeästi kasvoihin, ja kolli hengitti vapaasti raikasta ilmaa. Taivas oli kirkkaanharmaa ja hohti auringonvaloa. Oli tyynen hiljaista, melkein liian rauhallista, ja hetken Paarmahehku kuuli vain läheisen pensaikon suhinan. Kollin silmäluomet tuntuivat raskailta. Rajapartioissa ei ollut osunut viime aikoina hänen kohdalleen mitään mielenkiintoista, ja mieluummin soturi olisi jäänyt sammalvuoteeseensa. Kun Pisaraturkin valitsema reitti lähti kiemurtelemaan loivasti alas päin, Paarmahehku haukotteli.
”Sinuna yrittäisin pysyä hereillä, Paarmahehku”, suoraan veljensä taakse siirtynyt Unikkokukka tokaisi pistävästi, viitaten siihen, miten kissojen kulkema polku kaventui niin, ettei kaksi voinut kävellä vierekkäin. Kyllästyneenä Paarmahehku näpäytti ilmaa terävästi hännällään, ja kuuli yllättynyttä sähinää takaansa.
”En tiennytkään sinun olevan noin säikky”, Kotkasumu kehräsi Unikkokukalle joukkion perältä. Hilpeys paksuturkkisen kollin äänessä särähti Paarmahehkun korvassa ja sai hänet pyörittelemään silmiään.
#Milloin noista kahdesta edes tuli ystävyksiä?# kolli ajatteli ja haki yhteistä muistoa kaksikosta mielensä sopukoista löytämättä yhtäkään. Hän ei tuntenut Kotkasumua oikeastaan ollenkaan.
#Vahva, uskollinen, hyvä taistelemaan. Luultavasti hiirenaivo#, Paarmahehku listasi katkerasti ensivaikutelmansa mielessään kuunnellessaan kepeää jutustelua kummaltakin puoleltaan, etunenässä kävelevän Pisaraturkin liityttyä Unikkokukan ja Kotkasumun keskusteluun. Hiilenmusta kissa tulkitsi vaitonaisesti heidän äänensävyjään sisäistämättä paljoakaan heidän sanoistaan.
#Tähtiklaanin kiitos#, Paarmahehku ajatteli haistaessaan heikosti hajumerkit Puroklaanin rajan tuntumassa. Partio oli jo laskeutunut tasaiselle maalle, ja ympäristö vihersi puita ja kaikenlaisia kasveja. Nurmi tuntui vuoriston kovettamilla käpälillä pehmeältä ja viileältä.
”Nähdäänköhän puroklaanilaisia tänään?” Pisaraturkki ehdotti rennosti. Paamahehku muisti kokoontumisessa tavanneensa muutaman silkkiturkkisen uimarin, jotka löyhkäsivät kalalta.
”Toivottavasti he pysyttelevät omalla puolellaan”, Unikkokukka tuhahti.
”Ei heillä ole mitään syytä rikkoa rajaa. Heillähän on kalaa riittämiin”, Kotkasumu huomautti.
”Niin kai”, valkea naaras huokaisi ja lisäsi:
”Mutta silti! Täällä on niin tylsää. Tekisi mieli kynsiä jotain.”
Paarmahehku antoi häntänsä laahata maassa. Hän samastui sisarensa tuntemuksiin.
”Noo...” Pisaraturkki hidasti tahtiaan niin että oli Paarmahehkun rinnalla, jotta Unikkokukka ja Kotkasumu kuulisivat hänen äänensä paremmin.
”Ehkä meidän pitäisi pitää pienet taisteluharjoitukset.”
”Tuohan on loistoidea!” Kotkasumu naukui innostuneena.
”Eikö?” Pisaraturkki vastasi ja katsahti Paarmahehkuun. Partiota johtavan kollin vihreät silmät loistivat energisinä. Tuon silmäkulmassa oli leikkisä pilke.
”Kait se käy”, Paarmahehku totesi viileästi. Pieni harjoitustuokio oli ihan kelpo idea – ei heillä olisi leirissä parempaakaan tekemistä, kuin joutua Myrskytuulen orjuuttamaksi. Ja pitihän sotureidenkin ylläpitää taistelutaitojaan.
”Onneksi et ollut ilonpilaaja tällä kertaa”, Unikkokukka nälväisi ja sai Paarmahehkun puristamaan kyntensä multamaahan.
”Nyt selvitetään, kuka meistä on vahvin”, naaras jatkoi haastavasti.
”Tuntuu siltä, kuin viime kerrasta olisi ikuisuus”, Kotkasumu naukui ja käänsi katseensa taivaalle kuin muistellakseen oppilasaikojaan. Tuuli nousi, ja pörrötti partiolaisten turkkeja. Paarmahehkustakin harjoitustuokiot Uskosielun kanssa tuntuivat nyt kaukaisilta.
”Älä muuta sano!” Unikkokukka vastasi siniset silmät leimuten.
”En malta odottaa, että pääsen-”
”Muista, että meillä on vielä raja tarkistamatta”, Pisaraturkki muistutti keskeyttäen valkean naaraan lauseen ja väräyttäen viiksiään huvittuneena hänen innolleen. Paarmahehku tuhahti pienesti.
”Mitä me sitten tässä vielä odottelemme? Viimeinen siellä on kirpputurkki!” nuori soturitar ulvaisi ja säntäsi juoksuun Pisaraturkin ja Paarmahehkun välistä. Paarmahehku säpsähti sisarensa kosketusta kyljellään ja ennen kuin hän edes kerkesi reagoida, Pisaraturkki oli pinkaissut karvat pystyssä tuon perään huutaen:
”Älä unohda kuka tätä partiota johtaa!”
Kotkasumu repesi makeaan nauruun sännätessään kahden soturitoverinsa perään. Paarmahehku irvisti ja singahti juoksuun. Hän ei aikonut antaa kolmen hiirenaivon jättää itseään jälkeen, ja niinpä kolli käytti kaiken ponnistusvoiman jaloissaan kiitäessään heidän perässään läpi mataloiden piikkipensaiden ja heinikoiden. Vauhti hakkasi häntä kasvoihin ja muutti maisemat värimössöksi niin että hän näki edessään vain klaanitovereidensa toisiaan kilpaa kirivät hahmot, joita hän saavutti hetki hetkeltä. Pian Paarmahehku näki Unikkokukan pysähtyvän kuin seinään, ja hän joutui loikkaamaan sivulle ettei olisi törmännyt paikoilleen seisahtuneeseen Kotkasumuun. Ilmassa leijuivat vahva Vuoristoklaanin tuoksu ja Puroklaanin imelä kalanlöyhkä.
”Huh!” Pisaraturkki puuskutti ilmestyessään Unikkokukan rinnalle.
”Melkein lensit rajan yli.”
Unikkokukka perääntyi hiljaa isot, siniset silmät pyöristyneinä valtaviksi. Paarmahehku kyyristyi haukkomaan henkeä. Kotkasumu hänen vierellään lysähti istumaan huohottaen. Hiljaisuus laskeutui kissojen välille. Paarmahehku tuijotti yhä maata jalkojensa alla ja koitti tasata hengitystään.
”Sovitaan... ettei enää... yllätys-juoksukilpailuja”, Pisaraturkki naukui takellellen ja katsahti Unikkokukkaan, joka luimisti korviaan tullessaan torutuksi, vaikkakin kovin epäsuorasti. Pisaraturkki taisi aavistaa, että naaras itsekin oli huomannut temppunsa holtittomuuden. Paarmahehku höristi korviaan ja piilotti vahingoniloisen hymyn. Rajarike oli ollut lähellä, mutta ehkä Unikkokukka oli ansainnut pienen säikähdyksen.
Valkea naaras siirteli tassujaan, koittaen piilottaa niiden tärinän.
”Ihan sama”, hän kivahti ja kääntyi Paarmahehkun puoleen.
”Joka tapauksessa, Paarmahehkulla on kirppuja turkissa! Lällälläää!”
Paarmahehku nosti päänsä närkästyneenä. Kotkasumu naurahti pienesti, ja Pisaraturkin viikset värisivät varovasti.
”Tiedoksesi, teillä muilla oli runsaasti etumatkaa”, musta kolli murahti ja könysi seisomaan. Unikkokukan härnäys kismitti häntä vähän, mutta juoksupyrähdys oli palauttanut virkeyden hänen raajoihinsa.
#Ainakin tuo oli hyvää lämmittelyä taisteluharjoituksia varten#, Paarmahehku ajatteli vielä, kun kissat lähtivät jatkamaan matkaansa pitkin rajaa.

Katsoin epäuskoisena kissaa, joka oli astunut esiin varjoista. Taistovaaraa, emoani. En ollut nähnyt tuota miltei vuoteen, viimeksi ohimennen viime lehtikatona. Minun oli hieman vaikea sisäistää tilannetta, Loimu ja Musta jaloissani ja Kostokynsi edessäni pelottavan näköisenä. Tilanne pitäisi saada rauhoitettua. Otin askeleen kumppaniani kohti ja kosketin varovasti kuonollani tuon niskaa.
- Kostokynsi, voit rauhoittua, hän ei tee mitään, naukaisin rauhoittelevasti ja katsahdin Taistovaaraa, osoittaen sanani myös hänelle. Eihän emolla pitäisi olla syytä hyökätä, eihän Kostokynsi ollut ikinä tuolle Luuklaanissa pahoin tehnyt...? Kumppanini vilkaisi minua ja tasoitellessaan karvojaan, hän kääntyi ympäri mennäkseen taaempana olevien Loimun ja Mustan luo. Katsoin hetken hänen peräänsä ennen kuin käänsi katseeni takaisin naarasta kohden. Otin varovaisesti muutaman askeleen tuota kohti, mutta pidin välillämme muutaman ketunmitan, ihan vain muodollisuuksien vuoksi. Taistovaara tutki minua hetken osittain tulkitsemattomalla, osittain haikealla katseella. Luimin hieman korviani. Niin, eihän emo tosiaankaan ollut saanut tietää ennen tätä, että minulla oli kumppani tai että olin viimeisillään tiineenä.
- Miten voit? Naaras kysyi ja näytti jotenkin rentoutuvan, kun Kostokynsi siirtyi kahden pennun seuraan. Hymyilin pienesti yrittäen osoittaa etten ollut hermostunut, mutta en voinut olla kaivamatta toisen etutassuni kynsillä maapohjaa.
- Ihan hyvin... Kuten varmasti huomaat, elämässäni on tapahtunut paljon sitten viime näkemämme, sanoin hymyillen, kerraten päässäni kaikkia parin vuodenajan aikana tapahtuneita asioita. Aikaisemmin elämäni oli mennyt samaa harmaata rataa ja päivät olivat sulaneet toisiinsa. Kostokynnen tavattuani jokainen päivä oli tuntunut erilaiselta ja ainutlaatuiselta. Ja nyt asiat vain paranisivat pienokaisten päästessä maailmaan.
- Kuinka kauan olet tuon kanssa liikkunut? Taistovaara kysyi nyökäten päällään aavistuksen kumppanini suuntaan, hänen äänensävynsä muuttuessa inasen viileäksi. Väräytin korviani.
- Olemme Kostokynnen kanssa matkanneet yhdessä noin nelisen kuuta... Hänet ulosajettiin Luuklaanista puoli vuotta sitten, jos sitä mietit, vastasin ja vaihdoin painoani etutassulta toiselle. En muistanut oliko Taistovaaran kanssa jutteleminen aina ollut näin vaivaannuttavaa. Emo pysyi taas aavistuksen verran hiljaa ja viittoi sitten hännällään Loimua ja Mustaa kohti.
- Ovatko nämä teidän pentujanne vai...?
- Tapasimme erakkoporukan neljäsosakuu sitten ja he eivät pystyneet pitämään huolta heistä, joten otimme heidät suojateiksemme, selitin ja vilkaisin itsekin kahta takanani kyyhöttävää pentua. He olivat jo hieman rentoutuneet tuntemattoman kissan seurassa, mutta yhä tuijottivat Taistovaaraa silmät suurina ja pentukarva pörröllä.
- Eli oma verisukuni odottelee vielä päivänvalon näkemistä? Emo kysyi, yrittäen selvästi keventää tunnelmaa hieman hilpeämmällä, mutta lämpimällä äänensävyllä. Tyydyin vain nyökkäämään, suu vedettynä tiukaksi viivaksi. Lehtisateen viileä tuuli riepotteli ohutta turkkiani ja se sai minut värisemään kylmästä. Samaan aikaan minulla oli kuitenkin todella kuuma ja pelkäsin ehkä olevani sairas, mutta halusin pyyhkäistä ajatuksen pois mielestäni. En voisi sairastua nyt, en ennen pentujen syntymää.
- Niin, Kostokynnen mukaan pitäisi odottaa enää vain muutama päivä..., naukaisin hieman tökerösti pidemmän hiljaisuuden laskeutuessa välillemme ja hieman levottomana tamppasin maata jaloillani.
- Tiedätkö mitä Uskosielulle kuuluu? En ole nähnyt häntäkään sitten viime hiirenkorvan alun. Aikookohan hän hankkia perhettä itselleen? Esitin jatkokysymyksen saadakseni taas Taistovaaran ääneen ja hänen nyt tarkasti seuraavan katseensa pois minusta.
- En ole tavannut häntä hetkeen, mutta Uskosielun tuntien hän tekee ensimmäisenä Vuoristoklaanin tilanteesta parhaimman mahdollisen ennen kuin edes yrittää miettiä omia päämääriään tai halujaan- Sielutaivas onko kaikki hyvin? Emo kysyi yhtäkkiä vierestäni, laskiessaan häntänsä varovaisesti lavalleni. Katsoin tuon keltaisiin silmiin hieman hämmentyneenä, hengittäen hyvin raskaasti. Mikä minulla oikein oli? Kamalan levoton olo ainakin...
- Sielutaivas mene makaamaan, Kostokynnen ääni kuului takaani ja yhtäkkiä myös kumppanini oli vieressäni auttamassa minua laskeutumaan nurmikolle, mihin osa ruskan värittämistä puista oli jo pudottanut lehtensä.
- Tähtiklaanille kiitos siitä, että olimme ehtineet keräämään kaikki tarvittavat yrtit jo- Loimu ja Musta, pysytelkää vain siellä, meitä ei saa nyt häiritä, mutta ette karkaa yhtään mihinkään! Kostokynnen ääni suorastaan kaikui ympärilläni, kun oloni keveni hetkeksi. Tuntui melkein siltä kuin olisin pyörtynyt, vaikkei minua huimannut ollenkaan. Kuitenkin kova kipu vatsassani, joka väreili takajalkojani pitkin aina varpaisiin saakka palautti minut takaisin maan pinnalle. Ei voinut olla totta...
- Hienoa Sielutaivas, hengittele ihan rauhassa... Kun sanon, niin sinun pitää ponnistaa, kumppanini sanoi hyvin vakavalla äänellä, tunnustellessa vatsaani ja kylkeäni.
- Selvä, sanoin pidätellen kurkkuun noussutta itkua.

Jokainen supistus oli toistaan pahempi ja joka kerta ne tuntuivat rikkovan pientä, haurasta kehoani enemmän. Ensimmäisen pennun synnyttämisessä oli mennyt kauan, ehkä jopa liian kauan Kostokynnen ja Taistovaaran jakamien huolestuneiden katseiden perusteella. Emoni oli kuitenkin tuonut näytille kauniin puhtaanvalkeaturkkisen naaraspennun ja laskenut sen ylävatsalleni. Sanonut kivun kyllä hellittävän ja seuraavan synnytyksen menevän jo paljon paremmin, että pystyisin siihen kyllä. Sen jälkeen hän oli lähtenyt pois kumppanini käskystä. Seuraavan pennun syntyessä Kostokynsi toi kiireellä sen eteeni.
- Puhkaise sikiöpussi ja nuole pentua rinnasta vastakarvaan, kunnes se alkaa pitämään ääntä. Teet loistavaa työtä rakkaani, kolli naukui nopeasti puskien päätäni, siirtyen sitten takaisin vastaanottamaan seuraavaa pentua. Tarrasin hampaillani pentua ympäröivään limaiseen sikiökalvoon ja purin sen helposti rikki. Nuolin myöskin valkoturkkista, mutta harmaalaikukasta kollipentua vastakarvaan kunnes hän päästi kimakan kiljaisun suustaan. Silmäni kostuivat niin paljon että koko näkökenttäni sumeni hetkellisesti.
- Voi kuinka kauniin pojan sinä olet saanut, Taistovaaran ääni kuului taas läheltäni, kun hän otti pennun tassujeni välistä ja laski senkin ylävatsalleni siskonsa viereen. Niiskaisin vaikerointieni välissä ja tunsin kuinka jotakin märkää paineltiin takajaloilleni ja alavatsalleni... Sammalta? Vuosinko minä verta?
- Noniin Sielutaivas, pentuja on vielä kaksi jäljellä, Kostokynsi naukui, mutta nyt kuulin hänen äänen värisevän. Ilosta, surusta vai kauhusta? En ehtinyt miettimään asiaa enempää kun raju supistus löi kehoani ja jouduin hampaat tiukasti kiinni toisissaan upottamaan kynteni metsäpohjaan. Supistuksen ja ponnistuksen jälkeen oloni alkoi olla heikko, siis todella heikko ja pyörtymisen tunne tuli takaisin.
- Toinen kaunis tytär, Taistovaara naukui viereltäni ja jaksoin vain hetkellisesti vilkaista valkoturkkista, mustilla merkeillä koristeltua naarasta.
- Kaunis, sanoin hieman poissaolevalla äänellä, sillä siltä minusta todellakin tuntui. Minulla oli huono olo, kaikkialla, varsinkin takajalkojen kohdalla jyskyttävä hirveä kipu ei ollut lähteäkseen, hirveä jano, heikotti...
- Sielutaivas, sinun pitää jaksaa ponnistaa viimeinen pentu ulos...
- Sielutaivas, sinä jaksat kyllä!
- Sielutaivas... Sielutaivas!
Äänet pyörivät hurjaa vauhtia ympärilläni, vedin viimeisen kerran syvään henkeä ja ponnistin kaikella voimallani, valahtaen sen jälkeen veltoksi nurmikolle. Hengittäminen tuntui niin raskaalta ja vaikealta. Joku käveli eteeni ja laski pienen pennun nähtävilleni.
- Katso Sielutaivas... Kuinka kaunis naaras... Kostokynsi naukui värisevällä äänellä ja huomasin tuon itkevän. Laskin katseeni harmahtavan mustaan pentuun, jonka selkää koristivat silmiinpistävät, punaruskeat viirut.
- Sinä teit niin loistavaa työtä rakkaani..., kumppanini kehräsi ja painoi päänsä omaani vasten, itkien hiljaa kaulaani vasten. Olisin halunnut kiertää häntäni hänen ja vastasyntyneiden pentujemme ympärille, mutta en pystynyt liikuttamaan sitä...
- Minä rakastan sinua aivan kamalasti Sielutaivas, kuten rakastan näitä pentujakin, Kostokynsi naukui ja laskeutui vierelleni, jättäen pennut väliimme. En jaksanut vastata mitään, suuri väsymyksen aalto oli ottanut minusta vallan. Tunsin jonkun kävelevän selkäni taakse ja silittäen rauhallisin vedoin hännällään selkääni. Aloin rauhoittumaan ja jaksoin nostaa pääni kumppanini päätä vasten.
- Muistatko... Sen yön kun kerroimme tunteistamme toisillemme... Se yötaivas oli niin kaunis... Haluaisin, että nimeämme pentumme sen mukaan..., mau'uin käheällä äänellä, vilkaisten ylävatsallani kyyhöttäviä pentuja.
- Tietenkin, tietenkin, Kostokynsi naukui yhä pää haudattuna niskaturkkiini. Siirtäessään katsettani eteeni, näin Synkkäkukan savuisen hahmon parin ketunmitan päässä. Naaraan kasvoilla oli surullinen ilme. Nielaisin. Mieleeni palasi samantien se keskustelu tuntemattoman Pimeydenmetsän hengen kanssa, joka kertoi, että tulisin hylkäämään pentuni ja Kostokynnen, sekä minua ja Kostokynttä koskevan ennustuksen sanat missä taas kerrottiin Kostokynnen satuttavan perhettäni elämääni astumisen johdosta... Ja sitten kaikki selkeni minulle.
- Emo?
- Niin kulta?
- Voitko katsoa pentujemme perään... Loimun ja Mustan myös?
- Yritän parhaani.
Siirryin vielä haistamaan Kostokynnen tuoksua ja katsoin kyyneleet silmistä valuen pentujamme. Enkä ikinä pääsisi tustustumaan heihin?
- Minä rakastan sinua, kumppanini naukui nostettuaan itkuisen katseensa kaulastani.
- Ja minä rakastan sinua. Sinusta tulee loistava isä, tiedän sen.

//Traumatisoidaan Taistista ja Kostoa vielä vähän lisää ;D. Magic, jatkatko Taistovaaralla/Yöpennulla niin voin jatkaa sitten Kostokynnellä/Tähtipennulla?

Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan Klaanien rajat, joita Lampisydän ei ollut koskaan ymmärtänyt, näkyivät kaukana takana. Lampisydän tiesi ettei hänen olisi pitänyt metsästää niin kaukana, mutta klaanit olivat huomanneet hänen ja muiden erakoiden sekä kulkukissojen metsästysreissut. Usva oli kuitenkin järjestänyt enemmän metsästäjiä palvelioihiinsa, joita hän kutsui klaaniksi. Lampisydän ihmetteli usein hiljaa itsekseen miksi Usva oli kiinnostunut klaanien touhuista. Naaras ei kuitenkaan suostunut kertomaan miksi ei ottanut klaaninimeä itselleen, sillä välin siis kun ehti uusilta nimitysmenoiltaan. Pajusiipi, hänen siskonsa ja 4 muuta muodostivat klaanin Usvan ympärille. Usva ei heistä liiemmin välittänyt ja oli täten vaihtanut klaaninsa kissoja useasti. Hän houkutteli Lampisydäntäkin liittymään klaaniin mutta Lampisydän ei ehtinyt, kun hän vain tarkkaili klaaneja, siis niitä oikeita. Olihan Pajusiipi ihan mukava, ei Lampisydämmellä häntä vastaan mitään ollut, touhu vain ärsytti häntä. Ajatuksissaan Lampisydän tajusi että hän oli jo tosi kaukana klaaneista, ja pimeä sen kuin läheni. Lähin klaanireviiri täältä katsottuna oli Vuoristoklaanin joten Lampisydän päätti yöpyä siellä. Ja olihan Vuoristoklaanin tuoksu ihanin niistä viidestä joita hän oli haistellut tässä kuiden ajan, siis jos joku niistä tuoksuista oikeasti tuoksuisi hyvälle.


Saavuttuaan Vuoristoklaanin reviirille, Lampisydän nappasi pienen linnun ja juoksi normaaliin nukkumispaikkaansa, pieneen onkaloon kalliossa, vuoriston oikealla puolella. Lintu maittoi ja Lampisydän oli jo muutenkin unelias, mutta hän yritti pysyä hereillä. Pian Lampisydän vaipui kuitenkin syvään uneen. Hyvähän se oli sillä vaikka kolli ei nähnyt sitä nukkumiseltaan, niin ainakin Lampisydän haistoi unestaan kun partio käveli ohi.


Aamulla Lampisydän joka oli nyt pelkästään hyvän unensä jälkeen utelias, lähti pois piilopaikastaan jossa hän oli yöpynyt. Hän ehti juuri parahiksi puskaan kun uusi partio, tällä kertaa Lampisydän myös näki eikä pelkästään haistanut, kulki ohi. Partion kissat puhelivat niitä näitä aika uneliaasti. Yhden äänen Lampisydän tunnisti edellisiltä retkiltään, nimittäin oppilaan nimeltään Tuhkatassu. Tällä kertaa Tuhkatassu kuitenkin selitti jotain jollekin, luultavasti saman ikäiselle kollille. Kolli vastaili innokkaasti ja heilutti häntäänsä. -Joo mennään vaan, haluaisin nähdä rajat! kolli yhtäkkiä hihkaisi, mutta ääni kuului niin läheltä ettei Lampisydän keskittynyt vastaukseen jonka Tuhkatassu hihkaisi takaisin. Ei, ei Lampisydän siihen keskittynyt, hän keskittyi pakoon.