#Vai että tarvitsen vain pienimmän syyn hyökätä? Totta, totta, mutta ei sitä luopiolle tarvitsisi myöntää#. Kieltämättä lupaus siitä, että toinen tekisi mitä tahansa, kuulosti houkuttelevalta, mutta sitten Kuutamokukka alkoi tulla liian lähelle. Kuolontähti seisoi hievahtamatta aloillaan, kunnes huitaisi kynsillään toista sähähtäen.
"Annoinko sinulle luvan lähennellä päällikköä?", hän sihisi. Kuolontähti ei halunnut säikäyttää toista pois, mutta ei myöskään vajota luopion tasolle etenkään oppilaansa edessä. Toinen kissa vaikutti saavan vihjeen ja perääntyi, osoittaen merkkejä alistumisesta ja jäi odottamaan vastausta.
"Mitä vain? Hmm..."
Kuolontähti antoi toisen odottaa, seisten mahdollisimman lujana aloillaan luopiota tarkkaillen. Aputassuista voisi olla hyötyä. Lisäksi Luuklaani oli ottanut epämiellyttävän paljon osumaa viimeaikoina, joten onnistunut hyökkäys toimisi hyvänä itsetunnon ja maineen kohotuksena klaanille. Ja jos jokin menisi pieleen, niin ainakin päällikkö voisi tarjota alaisilleen uuden lelun, johon purkaa turhautumisensa.
"Kolme. Kolme ehtoa, kolme palvelusta. Yksi: Tästä hetkestä tehtävän lopulliseen onnistumiseen asti sinä olet minun komennossani ja teet kaiken, kuten sanon - alistut täysin tahtooni. Kaksi: Kunnes tehtävä on ohi sinä metsästät klaanilleni päivittäin vähintään yhden saaliin, enemmän, jos haluat suosioni. Kolme: Olet minulle velkaa kolme palvelusta lopun ikäsi, tai kunnes olen ne kaikki käyttänyt. Ei kiemurtelua, ei rajoja. Voin pyytää mitä tahansa. Ja tiedäkin, että jos sinun takiasi tehtävä menee pieleen, tai klaanini kärsii merkittäviä tappioita, tarvitsevat soturini.... viihdykettä - lelun, johon purkaa turhautumisensa", Kuolontähti naukui herttäisesti, hymyillen toiselle kylmän suloisesti. Hän halusi nähdä, olisiko toinen todella valmis leikkiin. Ja jos ei olisi, niin ainahan hän voisi antaa epäonnistuneen oppilaansa klaanilleen leikkikaluksi.
"Toki, jos kanttisi ei kestä, voit yhä perääntyä. Ja sinä. Sinä olet seuraavana jonossa päätymään _oikeiden_ luuklaanilaisten stressileluksi", päällikkö naukui, sähisten viimeisen osan oppilaalleen luoden häneen pistävän katseen, kunnes keskitti huomionsa luopioon. Kieltämättä peli kiinnosti päällikköä, ja hän antoi sen näkyä olemuksessaan kylmänä leikillisyytenä, jota moni olisi kutsunut karmivaksi, mutta toisen puheista päätellen kissa puhui Kuolontähden kanssa samaa kieltä.

Mustakynsi loikoili erään leiriä ympäröivän havupuun varrella ja hitain vedoin suki turkkiaan. Vääräsydämen vaikerointi oli loppunut hetki sitten, kielien että tuon synnytys oli päättynyt. Tiikerisydänkin oli poistunut pesästä, Mustalammen taas mentyä sisälle tapaamaan pentujaan. Klaaninvanhinten pesästä ei Hämyviiksen vaikerrusta ollut kuulunut sitten sen jälkeen, kun Tammiturkki oli kehitellyt jonkinlaisen voiteen, joka hyvässä lykyssä saattoi palauttaa klaaninvanhimman näön entiselleen. Soturitar ei ollut lähtenyt metsästämään haavojen tekijää vaan jäänyt leiriin, jos sitä olisikin tarvinnut puolustaa. Yksitellen soturit oppilaineen olivat metsästä palanneet ja raportoineet Nummipyörteelle etteivät olleet löytäneet juuri mitään. Hämyviiksestä ei ollut tilanteeseen apua, vanhus tuskin edes muisti missä oli aamulla käynyt.
Mustakynsi ryhdistäytyi, kun näki Tammiturkin saapuvan parantajien pesästä ja kävelevän suoraan Nummipyörteen ohi päällikön pesälle. Mitäköhän oli käynyt jos parantajalla oli päällikölle asiaa? Mustaturkkinen kolli ei viipynyt kauaa pesässä ja hänen perässään ulos asteli myöskin Varistähti, joka kylmällä katseellaan kävi leiriaukiota läpi.
"Onko klaani paikalla?" Päällikkö kysyi varapäälliköltään, joka hetken pohdinnan jälkeen nyökkäsi.
"Kyllä, kaikki ovat palanneet aamun partioista sekä omilta menoiltaan", Nummipyörre selitti ja kuuliaistesti seurasi savunharmaata kollia Suurkiven päälle. Mustakynsi nousi jaloilleen ja lähti jo lipumaan lähemmäs varmasti pian alkavaa klaanikokousta.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juurelle klaanikokoukseen!" Varistähti jylisi pesänsä päältä. Hetkessä suurin osa kuutamoklaanilaisista saapui paikalle, eikä päällikkö jäänyt odottamaan loppua. Tammiturkki sekä Lehtitassu astelivat suoraan pesästään Suurkiven eteen ja parantaja naukaisi hiljaa jotakin oppilaalleen. Mustakynsi käänsi korviaan etuviistoon, oliko Vääräsydämelle, tuon pennuille tai Hämyviikselle tapahtunut jotakin? Ei sillä, että soturitar siitä huolestuisi, ainakin olisi vähemmän suita ruokittavaksi saapuvaa lehtikatoa varten.
"Arvoisat kuutamoklaanin kissat. Vaikka parantajien kokoontuminen onkin vasta muutaman päivän kuluttua, haluan virallistaa ilmoitusasiani jo nyt. Oppilaani Lehtitassu on opiskellut monia kuita parantajien tavoille ja tästä aamusta hän suoriutui loistokkaasti. Samalla kun minä olin paikkaamassa Hämyviiksen silmiä, hoiti Lehtitassu itsenäisesti Vääräsydämen synnytyksen ja hän pentuineen ovat kunnossa. Lehtitassu teki äärimmäisen hyvää työtä heidän kanssaan ja pystyn luottamaan oppilaani tassujen jälkeen sataprosenttisesti. Siksi haluankin julistaa teille oppilaani parantajanimen. Lehtitassu tunnetaan tästä lähin Lehtikuuna", Tammiturkki selosti, minkä jälkeen Lehtikuun uutta nimeä alettiin hurraamaan leirissä, jokseekin hieman vaimeasti. Eihän siinä ollut ihmeteltävää, parantajaoppilaalla ei ollut perhettä, eikä varmaan ystäviäkään, eikä moni kuutamoklaanilainen edes arvostanut parantajien työtä sen vertaa että onnittelisi noita virkaanastumisista sun muista.
Mustakynsi ei kokenut tarpeelliseksi käydä onnittelemassa naarasta, hänen ajatuksensa olivat aivan muualla. Tai tarkemmin sanottuna toisessa kissassa, joka oli jostakin syystä myös saapunut leirin laidalle, vaikka kokoontuminen olikin tarkoitettu nimen omaan kuutamoklaanilaisille. Tiineenä oleva kotikisu ei ollut vieläkään poistunut Kuutamoklaanin leiristä, mikä kismitti soturitarta todella paljon. Parantajien mukaan hänet piti pitää leirissä siihen saakka kunnes tuon pennut syntyisivät, muuten kotikisu pentuineen voisi kuolla ja mitä kaikkea muuta oltiinkaan keksitty selitykseksi tuon leirissä norkoilulle. Jos Mustakynsi olisi vain saanut tilaisuuden, hän olisi raahannut tuon ketunläjän ulos leiristä, raadellut tuon pentuineen kuoliaaksi ja syyttänyt jotakin petoeläintä tuon taposta. Tuo imelä tapa miten hän muka niin iloisena onnitteli Lehtikuuta vaikkei edes ymmärtänyt klaanien tavoista...
"Mustakynsi, olisiko sinulla aikaa tulla seurakseni etsimään yrttejä? Varastomme tyhjenivät aikalailla tänä aamuna", Tammiturkin kysymys havahduttaa soturittaren ajatuksistaan. Naaras kääntyy katsomaan vierellensä saapunutta parantajaa ja on jo kieltäytymässä tarjouksesta. Kuka nyt parantajan henkivartijaksi haluaisi lähteä? Mustakynsi kuitenkin sulkee avatun suunsa ja vetää pienen, ilkikurisen hymyn suupielilleen, hän oli saanut idean.
"Eipä minulla ole juurikaan parempaa tekemistä. Lähdemmekö heti?"

Tammiturkin jorinat olivat pitkästyttäneet Mustakynnen miltei hengiltä, onneksi jonkin pusikon löytäessään parantaja oli hiljentynyt napsimaan erilaisia kasveja ja kukintoja mukaansa. Soturittaren aistit olivat valppaudessa, mutta ei suinkaan heidän kahden turvallisuuden puolesta. Hän halusi varmistaa ettei ketään olisi lähistöllä, olivathan he vielä aika lähellä leiriä, vaikka reviirin läpi kulkevan joean toisella puolella olivatkin. Naaras kulki hetken eteenpäin ja varmistaessaan ympärillä olevan metsän olevan sillä hetkellä autio, hän palasi takaisin kollin luokse.
"Huomasin muuten rajapartiossa ollessani, että aivan Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin rajan tuntumassa, siinä missä joki kulkee rotkon pohjalla, niin siinä reunalla kasvaa aika oranssilehtisiä kukkia. En ole ikinä nähnyt niitä elämässäni, oletko sinä huomannut ne?" Mustakynsi kysyi ja kohotti kulmiaan Tammiturkin nostaessa katseensa häneen. Parantaja kallisti päätään hieman, kuin näyttäen miettivän jotakin. Soturitar piti saman kysyvän ilmeen kasvoillaan, toivoen ettei rotkon lähellä nyt oikeasti kasvanut mitään oranssilehtisiä kukkia, kolli pitäisi vain saada rotkolle hänen kanssaan.
"En ole huomannut, eikä niin kallioisessa maassa ole ikinä kasavnut mitään, kun lähin vedenlähde on rotkon pohjalla eikä neste kiven läpi kulje. Mutta miksipä emme kävisi sitä nopeasti vilkaisemassa", Tammiturkki mutisi ja lähti Mustakynnen kanssa rotkoa kohti. Nyt vain pitäisi toivoa että paikka olisi tyhjillään... Naaras veti syvään henkeä saadessaan näkyviin rotkon syvimmän kohdan ja vielä kertaalleen tarkisti, että he olisivat varmasti kaksin. Soturitar jäi hieman taka-alalle, antaen parantajan kulkea edempänä. Hänen pitäisi olla varovainen eikä sotkea hajujälkeään ympäri rotkon aluetta, muille pitäisi näyttää vain siltä, että mustavalkea kissa juoksi reunalle ja siitä suoraan leiriin. Kolli loikki eteenpäin jyrkällä kallionkielekkeellä ja katseli ympärilleen, etsien tätä oranssilehtistä kukkaa. Mustakynsi vilkaisi alas ja värähti huomatessaan pudotuksen, joka seuraisi yhdenkin harha-askeleen johdosta. Putoamisesta vakavasti loukkaantuminen olisi varma. Tammiturkki tasapainoiteli häntänsä avulla ja yritti pitää kynsillään kiinni kivestä kurkistellessaan reunan yli alas jokeen. Ote kuitenkin lipsui joka askeleella ja kiviä ropisi alemmas. Soturitar jäi taaemmas seuraamaan tilannetta. Eihän hänen edes tarvinnut tehdä mitään, parantaja varmaan auttaisi itsensä alas ihan itsekin.
"En minä näe täällä mitään kukkia", Tammiturkki naukui taaemmas ja Mustakynsi joutui ottamaan muutamia askeleita edemmäs, muka yrittäessään itsekin etsiä niitä.
"Ne eivät olleet tässä reunalla vaan kasvoivat seinämällä, toiselta puolelta ne näyttivät ihan selkeästi olevan näillä kohdin", soturitar naukui. Kolli otti varovaisen askeleen kurkottaakseen kaulaansa nähdäkseen rotkon seinämälle, mutta kallio petti alta. Parantaja ulvaisi ja yritti pitää kiinni kallionkielekkeestä, mutta suurikokoisella kissalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Naaras katseli hymysuin kuinka Tammiturkki syöksyi tyhjyyteen ja hänen ulvaisunsa jäi kaikumaan vuoren lähistölle. Mustaturkkinen kissa jysähti maahan, vain puolen ketunmitan päähän vieressä virtaavasta joesta. Hän ähisi hetken kivuissaan, minkä jälkeen kollin silmät sumenivat ja Mustakynsi näki kuinka verta vuosi kivistöön, sekä jokeen. Lopulta Tammiturkki päästi yhden hiljaisen sanan suustaan:
"Tähtiklaani...", parantaan pää retkahti taakse ja kollin kylki lakkasi kohoilemasta. Kuutamoklaanin arvostettu parantaja oli kuollut. Soturitar asteli varovaisin askelin rotkon reunamille ja hetkeksi jäi varmistamaan, että parantaja varmasti olisi kuollut. Suunnitelma oli tähän asti sujunut varsin loistokkaasti, Mustakynnen ei edes tarvinnut jättää hajujälkeään kuolleeseen parantajaan yrittämällä tönäistä tuota reunan yli. Ja nyt, jos ajoitus olisi oikea, Kuutamoklaanin uusi, hyvin arka ja epävarma parantaja Lehtikuu panikoisi mestarinsa kuolemasta ja yllättävästä virallisesta virkaanastumisestaan ja mahdollisesti menisi täysin lukkoon kotikisun synnytäessä, mikä johtaisi kotikissan ja hänen pentujensa kuolemaan. Mustakynnen tarvitsisi vain odotella hetki ja sitten juosta leiriin hätääntyneenä kertomaan traagisesta suru-uutisesta...

Lumisydän sekä Jalotassu pöllähtivät Puroklaanin leiriin hengästyneinä ja molemmat etsivät katseellaan Ututähteä. Päällikköä ei kuitenkaan näy, kuten ei Hiiriturkkiakaan. Hunajavirta, Kanijalka, Punalehti, Puronlaulu ja Ruskalehti sen sijaan olivat isossa porukassa aukealla keskustelemassa ja sen enempää odottelematta soturi käveli oppilas perässään tipsuttaen kissojen luo. Kissat lopettivat keskustelunsa, kun laikukas kolli yritti kertoa ilmoituasiaansa, mutta ei hengästyneisyydeltään saanut sanaakaan pihalle. Hunajavirta katsoi harmaalaikkuista kissaa odottavana, kun taas kaikkien muiden kasvoilla oli hieman hölmistynyt ilme.
"Niin? Miksi oikein tulitte tuollaisella kiireellä Lumisydän ja Jalotassu?" Kokenut soturitar uteli. Lumisydän veti syvään henkeä ja nosti päänsä naaraan tasolle.
"Tulin ilmoittamaan, että löysimme Jalotassun kanssa reviiriltämme kaksi mädäntynyttä harakkaa. Molempien niskat oltiin katkaistu, eikä muita merkkejä vahingoista ollut. Ne vain makasivat keskellä hiekkapolkua...", kollisoturi ehtii vastata, kunnes metsästä kuuluva tuskahuuto keskeyttää hänet. Huuto oli täynnä tuskaa ja kauhua. Hunajavirran silmät laajenevat järkytyksestä, Puronlaulu kavahtaa nopeasti pystyyn, huutaa Jänötassun mukaansa ja lähtee juosten ulos leiristä, suoraan metsään. Hetken hämmennyksen jälkeen myös Ruskalehti nousee ja syöksyy soturittaren perään Jänötassu mukanaan...
*Ututähti!* Sanaakaan sanomatta myös Lumisydän lähtee juoksemaan kissojen perään. Soturi jatkaa juoksuaan, tietämättä ollenkaan jos häntä edes seurasi joku, ja lopulta saapuu reviirin metsäalueelle, kuitenkin menettäen Puronlaulun, Ruskalehden ja Jänötassun vainun. Hän katselee ympärilleen ja yrittää paikantaa mistä oli huudon kuullut, muttei saa mitään tolkkua maisemista. Ne sumenevat ja kirkastuvat vuoron perään. Kolli huohottaa syvään ja ravistelee päätään.
"Mikä minulla on?!" Lumisydän nyyhkäisee kauhuissaan. Hän ottaa suunnakseen reviirin eteläosan, luultavasti, ja juoksee täyttä vauhtia, tuntien viiltävän kivun ohimossaan. Kipu kasvaa niin voimakkaaksi, että soturi kaatuu maahan ja pitelee päätä tassuillaan.
*Mihin minä oikein törmäsin?* Hän avaa varovaisesti silmänsä ja erottaa taas kaiken kirkkaasti. Mutta sitten... Kolli näkee edessään valkoisen 'haamun'. Kokonaa valkeana hohtava kissa, jonka silmät ammottavat tyhjyyttä. Se lipuu hitaasti häntä kohti. Kauhu valtaa Lumisydämen sisimmän. Hän tuntee sydämensä miltei jäätyvän kaiken paniikin pohjalta. Haamukissa lähenee ja lähenee. Soturi alkaa huutaa peloissaan. Hän vääntelehtii epätoivoisesti maassa, yrittäen nousta ylös, kuitenkin onnistumatta ja yrittää karkottaa valkoista hahmoa mielestään. Se ei lähde. Hahmoja vain tulee lisää. Kollin pelko nousee niin korkeaksi, että se lamaannuttaa hänen toimintonsa. Hän kirkuu silmät selkosen selällään maassa ja vääntelehtii epätoivoisesti. Laikukas kissa näkee Jalotassun kauhistuneen katseen, sitten Kottaraissulan, Aamutäplän, Sädetaivaan, Tummakajon ja lopulta Kultakuiskeen. Hän ei osannut erottaa enää todellisuutta mielikuvista. Lumisydän sulkee silmänsä ja jatkaa vääntyilemistä. Hän tuntee lämpimän kehon painon päällään ja kuulee jostakin kaukaisuudesta nimensä kutsunnan. Joku ravisteli soturia rajuilla otteilla hereille. Mutta hän ei herää. Kolli ei suostu heräämään. Hän ei halunnut, eikä pystynyt. Lopulta laikukas kissa vaipuu levottomaan kauhun sumentaman tyhjyyteen...

Lumisydän herää parantajien pesästä, pää aivan tokkurassa. Hänellä kestää hetki herätä kunnolla ja hieman hämmentyneenä yrittää nousta istumaan. Miten soturi oli oikein tänne joutunut? Hänhän oli juoksemassa Puronlaulun, Ruskalehden ja Jänötassun perässä Ututähden huutoa kohti... Pesässä ei kollin lisäksi ollut muita, joten hän varovaisin askelin lähti kulkemaan suuaukkoa kohti.
"Lumisydän, tuleppa vain takaisin, olit aika huonossa kunnossa kun sinut tuotiin tänne", Yöturkin ääni kuului yrttivarastojen takaa ja pian parantaja saapuikin Lumisydämen näkökenttään.
"Mi-Mitä edes tapahtui?" Soturi kysyi hämmentyneenä. Mustaturkkinen kolli käveli laikukkaan kollin viereen ja viittoi tuota istumaan alas.
"Reviirillämme poukkoili erakko, joka kävi Ututähden kimppuun tuon ollessa metsällä Kuutamotassun kanssa. Ututähti menetti kamppailussa yhden henkensä, mutta onneksi Varjoturkin ja Sädetaivaan ollessa lähistöllä oppilaidensa kanssa, he hakivat leiristä lisävoimia ja häätivät erakon. Samalla ilmeisesti sinä, Puronlaulu, Ruskalehti ja Jänötassu olitte etsimässä Ututähteä hänen huudon kuullessanne? Sinut ainakin löydettiin vain muutaman ketunmitan päästä hänestä", Yöturkki selitti, siivoten hännällään ylimääräisiä sammalpalloja sivuun pedeiltä. Lumisydän kurtisti kulmiaan, ei hän muistanut ainakaan tavanneensa Ututähteä, mutta ei hänen viimeisiin hereilläolo hetkiin ollut luottamista. Soturi havahtuu hereille muistojensa keskeltä ja kohottaa katsettaan Yöturkkiin päin.
"Mutta mitä minulle sitten tapahtui?" Soturi kysyi. Parantaja oli hetken hiljaa, selvästi miettien mitä vastaisi laikukkaalle kollille. Se sai pienen epäilyn nousemaan harmaalaikkuisen kissan mieleen.
"Sinut löydettiin tajuttomana, olit ilmeisesti saanut jonkinlaisen kohtauksen? Etkö itse muista siitä yhtään mitään?" Yöturkki kysyi kulmiensa alta ja hetkeksi käänsi selkänsä Lumisydämelle, selvästi yrittäen olla tekemättä keskustelusta kuulustelua, vaikka se siltä alkoikin soturin mielestä tuntumaan. Laikukas kolli oli hetken hiljaa, miettien uskaltaisiko kertoa parantajalle 'haamuista'. Mielikuvat läheistensä kasvoista, sekä siitä valkeasta olennosta eivät kuitenkaan jätä Lumisydäntä hetkeksikään rauhaan. Hän haluaa saada selityksen näkemälleen.
"No minä ikään kuin näin... Aaveen... Tai siis ainakin kuvittelin näkeväni valkoisen, hohtavan kissan, minkä jälkeen pelko otti minusta vallan... Enempää en muista", Lumisydän sanoi, muovaten tassuillaan allaan olevan sammalpedin pehmikettä palloksi. Yöturkki oli hetken hiljaa, selvästi näyttäen miettivän jotakin.
"Tietenkin saat tehdä omat tulkintasi tapahtuneesta, mutta ehkäpä... Näit tähtiklaanilaisen? Olen kuullut, että päällikön menettäessä henkensä, hän kohtaa uudestaan kissan, joka on tuolle hengen antanut. Jos kerran olit Ututähteä lähellä kun hän menetti henkensä, ehkäpä näit juuri sen Tähtiklaanin kissan, joka tuli hakemaan yhtä hänen henkeään takaisin?" Parantaja naukaiseen ja kääntää katseensa Lumisydämeen, jonka kasvoilla oli hölmistynyt ilme. Hän oli olettanut saavansa jonkinlaisen fyysisen selityksen kohtaukselleen, eikä sepityksiä Tähtiklaanista.
"Aaivaan...", hän mutisi ja nousi jaloilleen.
"No kiitoksia sinulle avustasi, minulla on jo paljon parempi olo", Lumisydän lausahtaa jo harppoen kohti uloskäyntiä, jättäen huomioimatta Yöturkin taaempana kuuluvat vastalauseet. Hän astahtaa leiriaukealle ja venyttelee jalkojaan. Pitäisi kai etsiä Jalotassu, aikamoinen ensimmäinen päivä oppilaalla...
"Tuntuihan se oudolta nähdä emo taas", läheltä kuuluva Ututähden naukaisu sai soturin korvat kääntymään päällikön pesän suuntaan. Päällikkö jutteli Hiiriturkin kanssa ja tuon valkea turkki oli punertava verta vuotavien haavojen johdosta, mitkä onneksi oltiin jo paikattu.
"Minkä hengen hän sinulle antoikaan?" Hiiriturkki kysyy uteliaana.
"Olla peloton minkälaisessa tilanteessa tahansa... Toivottavasti pystyn yhä toimimaan niin, eikä hän olisi vienyt kaikkea sitä minulta pois."
Lumisydän katsoi hetken johtoporrasta, ennen kuin käänsi katseensa takaisin tassuihinsa. Pelko...

Vertahyytävä huuto leiriaukiolta kantautui Tihkutäplän korviin ja sai naaraan hätkähtämään hetkessä hereille hauraasta puoliunestaan. Adrenaliiniryöppy nostatti soturin hetkessä jaloilleen kun tuo juoksi ulos hämärästä sotureiden pesästä.
”Hämyviiksi?” Tihkutäplä huudahti yllättyneenä, kun näki raidallisen klaanivanhimman järkyttyneiden klaanitovereidensa ympäröimänä. Veren löyhkä kantautui siniharmaan soturin nenään ja imaisi hänet kauhun ja epäuskon pyörteeseen. Jotain hirveää oli tapahtunut. Tihkutäplä näki Tammiturkin kiirehtivän pesältään ja alkavan tyynesti tutkia maassa ulvovaa vanhaa kollia, joka piteli verestä virtaavia silmiään etutassuillaan. Keltasydän oli juossut kumppaninsa rinnalle siniset silmät kauhusta laajentuneina. Kissat vaihtoivat pakokauhuisia ja hämmentyneitä katseita, ja Tihkutäplä pakotti katseensa pois sillä ei halunnut katsoa kivusta tärisevää klaaninvanhinta.
”Silmäsi ovat vaurioituneet, mutta en tiedä miten. Näyttää siltä, kuin jokin olisi raapaissut niitä, mutta ei mikään pieni eläin. Nämä näyttävät kissan kynsien jäljiltä, joten kenties toinen kissa? Hämyviiksi, kävikö joku kimppuusi?” soturi kuuli mustan parantajan kysyvän tutkittuaan klaanivanhimman vammoja. Tihkutäplä kavahti Hämyviiksen ulvoessa tuskissaan vastaukseksi.
”Sammalpuron aamupartio löysi hänet tuollaisena leirimme läheltä”, Kivisydän, valkea naarassoturi, naukui jännittyneenä.
#Kuka näin olisi voinut tehdä? Tunkeilija?# Tihkutäplä kysyi ajatuksissaan pahoinvoivasti ja vilkuili kuutamoklaanilaisia ympärillään. Soturit juoksivat toisensa perään kohti saniaisviidakkoa. Tihkutäplä astui taaksepäin ja ravisti alkujärkytyksen kankeuden rippeet pois turkistaan. Hänenkin pitäisi mennä.
”Jos joku saisi vietyä hänet klaaninvanhimpien pesään, olisin kiitollinen. Vääräsydämen synnytys alkoi joten minun pesääni ei voi nyt tulla. Hämyviiksi, tulen luoksesi tuota pikaa”, Tammiturkki maukui ja kiirehti kohti parantajan pesää. Kivisydän siirtyi oitis Hämyviiksen toiselle puolelle ja antoi jännittyneen kollin nojata itseensä.
”Minäkin voin auttaa”, Tihkutäplä naukui nähdessään soturitoverinsa tarvitsevan tukea, ja asettui itse Hämyviiksen toiselle puolelle niin että haavoittunut kolli oli tukevasti heidän välissään.
”Nopeasti, hänen on päästävä lepäämään”, Keltasydän naukui hätääntyneenä, ja käveli saattueen edellä klaanivanhimpien pesälle saakka. Hämyviiksi otti velttoja askelia heidän välissään ja mutisi välillä jotain, mistä Tihkutäplä ei saanut selvää. Naaras puri hammastaan ja katseli kynnenjälistä noruvaa verta Hämyviiksen kasvoilla, kun hän ja Kivisydän laskivat kivusta häntäänsä nykivän kollin omalle makuusijalleen. Keltasydän painautui kiinni kumppaninsa selkään ja suki hänen takkuuntunutta selkäänsä kuin lohdutukseksi. Kivisydän viittoi hännällään Tihkutäplää mukaansa, ja harmaakuvioinen soturi kiirehti jättämään klaanivanhimmat omaan rauhaansa. Naaras koitti karistaa surullista näkyä henkeä haukkovasta Hämyviiksestä silmistään, muttei kyennyt. Mitä jos hän ei näkisi silmillään enää koskaan?
#Onneksi hän jäi sentään henkiin. Ei voi tietää minkälaisen raakalaisen hän kohtasi#, soturi jatkoi mielessään ja käveli Kivisydämen perässä tyhjenevälle aukiolle.
”Aiotko mennä etsimään tunkeilijaa?” Kivisydän kysyi synkästi. Naaras piti meripihkan väriset silmänsä kiinni metsässä.
”Jään leiriin varmuuden vuoksi. Tuntuu väärältä jättää leiri vartiotta juuri nyt”, Tihkutäplä vastasi nähtyään suuren osan sotureista jo juosseen varjoihin. Hän näki sielunsa silmin, kuinka joukko tuntemattomia kissoja ryntäisi sisään leiriin millä hetkellä hyvänsä.
”Totta”, Kivisydän maukui ja nyökkäsi ennen kuin suuntasi kohti oppilaiden pesää. Tihkutäplä siirtyi kauemmas klaanivanhimpien pesästä, istahti paikoilleen ja huokaisi syvään.
#Tämäpä ei ollut rauhallinen aamu#, naaras ajatteli ja huomasi olevansa uninen.
#Onkohan Lehtitassu auttamassa Vääräsydämen synnytyksessä?# soturi jatkoi mielessään ja luimisti korviaan muistaessaan, mitä edellisyönä oli tapahtunut. Lehtitassun lähes itkuun murtuneet kasvot palasivat hänen mieleensä. Ne samat kasvot olivat valvottaneet häntä siitä asti, kun hän oli eilen aamunkoitossa loikkinut yksin läpi tyhjän leirin sammalpedilleen, ja yrittänyt vain nukahtaa ja uinua kaikki huolensa pois, kunnes Hämyviiksen rääkäisy aukiolta oli pakottanut hänet nousemaan. Paha olo kalvoi Tihkutäplän sisintä, kun naaras vilkaisi kaatunutta puunrunkoa leirin toisella puolella, jonka alle parantajan pesä oli kaivettu. Rungon päälle kerääntynyt sammal kimmelsi kastetta kohdissa, joihin aurinko siivilöityi ylhäällä kaartuvien kuusien oksien väleistä. Parantajan pesä näytti kaukaiselta.

***

Tihkutäplä heräsi hetken kuluttua kissojen ääniin aukiolla ja huomasi torkahtaneensa. Unisena naaras könysi ylös ja venytteli raajojaan pikaisesti. Soturi räpytteli silmiään yrittäen päästä eroon sumeisesta näöstään. Kauanko hän oli nukkunut? Moni kissa näytti palanneen metsältä.
#Löytyiköhän tunkeilija jo?# naaras mietti ja lähti tassuttelemaan kohti leirin keskustaa nolostuneena siitä että oli antautunut väsymykselle. Kävellessään Tihkutäplä huomasi Kivisydämen ilmestyvän puiden takaan leuoissaan päästäinen. Soturi oli matkalla kohti tuoresaaliskasaa.
”Kivisydän!” Tihkutäplä naukui ja kiirehti pienikokoisen naaraan luo.
”Löydettiinkö sitä Hämyviiksen kimppuun hyökännyttä kissaa?”
Valkoinen kissa pudisti päätään ja asetti saaliinsa tuoresaaliskasan päälle kääntyessään siniharmaan klaanitoverinsa puoleen.
”Ei. Hämyviiksi tosin voi kuulemma jo paremmin”, Kivisydän naukui ja pörhisti turkkiaan.
”Onneksi”, Tihkutäplä naukui ja vilkaisi klaanivanhinten pesää.
”Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juurelle klaanikokoukseen!” Varistähden huuto kajahti läpi leirin, ennen kuin Tihkutäplä kerkesi jatkaa keskustelua. Kivisydän katsahti häntä meripihkasilmät viiruina ja naaras vastasi toiselle kohauttamalla hartioitaan. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä tiedotettavaa päälliköllä oli. Ehkä se liittyisi Hämyviikseen. Tihkutäplä istuuntui vapaalle paikalle Vasanloikan viereen ja kiersi häntänsä siististi ympärilleen. Yllätykseen harmaakuvioinen naaras näki pian Tammiturkin ja Lehtitassun kävelevän pesästään Suurkiven eteen.
”Arvoisat kuutamoklaanin kissat. Vaikka parantajien kokoontuminen onkin vasta muutaman päivän kuluttua, haluan virallistaa ilmoitusasiani jo nyt. Oppilaani Lehtitassu on opiskellut monia kuita parantajien tavoille, ja tästä aamusta hän suoriutui loistokkaasti”, Tammiturkki julisti kuuluvalla äänellä. Tihkutäplän suu loksahti auki ja välittömästi hän katui sitä, ettei ollut mennyt istumaan edemmäs, lähemmäs Lehtitassua.
”Samalla kun minä olin paikkaamassa Hämyviiksen silmiä, hoiti Lehtitassu itsenäisesti Vääräsydämen synnytyksen ja hän pentuineen ovat kunnossa. Lehtitassu teki äärimmäisen hyvää työtä heidän kanssaan ja pystyn luottamaan oppilaani tassujen jälkeen sataprosenttisesti.”
Tihkutäplä tähyili Lehtitassun harmaata turkkia edessään istuvien kissojen takaa. Naaras istui Tammiturkin vierellä katsellen tassujaan.
”Siksi haluankin julistaa teille oppilaani parantajanimen. Lehtitassu tunnetaan tästä lähin Lehtikuuna.”
#Lehtikuu#, Tihkutäplä naukui mielessään ja toisti ääneen parantajan uuden nimen muutaman kerran. Hänen äänensä heikkeni nopeasti. Soturi tunsi ylpeyden lämmittävän sydäntään mutta samalla katkeruus sumensi hänen mieltään. Hän halusi rynnätä onnittelemaan Lehtikuuta mutta viime yön jälkeen parantaja tuskin halusi nähdä häntä. Tihkutäplä muisteli harmaan naaraan sanoja, joissa ei vieläkään ollut hänelle mitään järkeä.
#Turha yrittää korjata asiaa nyt#, soturi mietti nielaisten katsellessaan, kuinka muutama kissa kävi onnittelemassa Lehtikuuta henkilökohtaisesti, kun muut kuutamoklaanilaiset hajaantuivat omille teilleen. Kun hän eilisyönä oli yrittänyt selvittää heidän välejään, asiat olivat vain pahentuneet. Parasta Lehtikuulle olisi jättää hänet rauhaan, vaikka se kalvoikin Tihkutäplän sisuksia kylmästi.
#Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa#, soturi päätti ja käänsi voimattomana selkänsä ystävälleen. Maksaakseen takaisin aiemmin torkkumansa ajan naaras käveli kohti Nummipyörrettä ja koitti piilottaa levottoman olotilansa. Soturi kysyi varapäälliköltä lupaa lähteä metsästämään. Hän koki velvollisuudekseen tehdä vaihteeksi jotain klaanille hyödyllistä.

Tihkutäplä kuunteli kuusten kuiskintaa tuulessa kävellessään pitkin ohutta, heinikkoon tallattua polkua syvemmälle Kuutamoklaanin reviirille. Naaras syventyi etsimään riistan tuoksuja ilmasta vaikka hänen ajatuksensa harhautuivat aina takaisin vastanimettyyn Lehtikuuhun. Tihkutäplä ei voinut uskoa ettei voinut puhua ystävälleen näin tärkeänä päivänä.
#Olisi sittenkin pitänyt pyytää joku mukaan#, soturi mietti ja ravisteli turkkiaan alkaessaan seurata hiiren hajujälkeä erään pensaan luo. Jutteluseura olisi varmasti auttanut häntä keskittymään.
Kuin kutsusta naaraan korviin kantautui katkeavan oksan ääni toiselta puolelta puskaa, jonka etupuolelle hän oli kerennyt jäljittää hiirtä. Ääni pelästytti saaliin, joka juoksi ulos vahapintaisten lehtien seasta. Vaistomaisesti Tihkutäplä jännitti itsensä valmiina loikkaamaan, ja tuhlaamatta aikaa naaras hyppäsi hiiren eteen kynnet esillä. Saalis oli musertua hänen painonsa alla ennen kuin hän antoi sille nopean tappopuraisun. Kummastuneena Tihkutäplä kääntyi katsomaan pensasta takanaan. Mikä oli säikäyttänyt hiiren?
Tumma hahmo käveli läpi oksien muristen vaimeasti.
”En yleensä tee tuollaisia virheitä”, Hämärätassu mutisi selvästi ärtyneenä siitä että Tihkutäplä oli napannut hänen saaliinsa. Tihkutäplä huokaisi ja tasoitteli yllätyksestä pörrööntynyttä turkkiaan. Hän oli säikähtänyt, kun ei ollut ensin haistanut oman klaaninsa ominaistuoksua suuressa oppilaassa.
”Anteeksi, että vaanin saalistasi”, Tihkutäplä naukui ja kallisti päätään hieman huvittuneena. Hän ei ollut ajatuksissaan huomannut toista kissaa pensaan toisella puolella. Tummanharmaa kolli kohautti hartioitaan jäykästi.
”Tämä on soturiarviointini, joten minun olisi pitänyt olla tarkempi.”
”Soturiarviointi?” Tihkutäplä naukui kiinnostuneena ja laski nappaamansa hiiren lehtimatolle. Suuri kolli nyökkäsi hitaasti, ja Tihkutäplä oli näkevinään hänen silmissään kopeutta.
”Hämärätassu! Mikä kestää?” sähinä kaikui aluskasvillisuudesta, josta loikkasi esiin toinen suurikokoinen kollioppilas. Mustaturkkinen Salamatassu ravisteli lehtiä turkiltaan. Kollin epäileviksi viiruiksi vetääntyneet silmät tuijottivat Tihkutäplää yllättyneinä, kun hän huomasi soturin seisovan polulla veljensä seurassa.
”Säikytin sen hiiren”, Hämärätassu mutisi ja viittoi Salamatassua takaisin sinne mistä oppilaat olivat tulleet. Salamatassu vilkaisi kuollutta hiirtä Tihkutäplän jaloissa ja mulkaisi naarasta ennen kuin katosi metsän pimeyteen. Tihkutäplä luimisti korviaan kollille. Salamatassun täytyi tuntea olonsa erityisen valmiiksi soturiksi jos tuo uskalsi käyttäytyä noin epäkunnioittavasti korkeammassa asemassa olevaa kissaa kohtaan. Tihkutäplä huokaisi ja poimi hiiren taas leukoihinsa. Hän ei saanut paljoakaan kunnioitusta lähes samanikäisiltä ja kaksinkertaisesti hänen kokoisiltaan oppilailta, vaikka olikin jo soturi. Toisaalta, olihan hän jo tottunut kovakuoristen klaanitovereidensa karkeuteen.
”Ehkä he ovat vain hermona arvioinneistaan”, Tihkutäplä naukui itselleen ja muisti ettei ollut tajunnut toivottaa kaksikolle onnea.
#Pitää olla kohteliaampi ensi kerralla. Toivottavasti en häirinnyt heidän arviointejansa liikaa#, naaras ajatteli, ennen kuin lähti toiseen suuntaan etsimään lisää saalista.

***

Tihkutäplä palasi leiriin kahden hiiren kanssa. Naaras vei ne tuoresaaliskasalle ja perääntyi sitten leirin laitamille lepäämään hetkeksi. Soturi käpertyi viileälle maalle ja veti käpälänsä alleen. Hänen olonsa oli nyt tuuman verran parempi ja metsästys oli vienyt hänen ajatuksensa pois Lehtikuusta ainakin hetkeksi. Ehkä nyt hän saisi rentouduttua.
#Pitäisi varmaan hakea jotain syötävää#, hän ajatteli hajamielisesti ja ummisti silmiänsä. Ennen kuin naaras kerkesi suunnitella tuoresaaliskasalle paluuta enempää, aukiota halkoi tuttu huuto:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Tihkutäplä räpytteli silmiään hämmästyneenä ja jolkotti Suurkiven juurelle muiden sotureiden kerääntyessä ympärille. Matkallaan hän huomasi Salamatassun ja Hämärätassun palanneen arvioinnistaan ja istuskelevan nyt etummaisessa kissarivissä sisarensa Kaamostassun rinnalla. Kyse täytyi olla heidän nimitysmenoistaan.
Tihkutäplä katsahti taakseen etsiäkseen juttutoveria ja näki Ruostehallan tassuttelevan itseään kohti. Harmaakuvioinen naaras heilautti pirteästi häntäänsä tervehdykseksi veljelleen. Tuntui siltä, että Tihkutäplä ei ollut nähnyt häntä ikuisuuksiin. Silloin ajatus pulpahti hänen mieleensä – hänen pitäisi kertoa Ruostehallalle tilanteestaan Lehtikuun kanssa niin nopeasti kuin mahdollista. Asiasta kertominen ehkä helpottaisi raskasta taakkaa hänen sydämellään, ja hän voisi keskittyä muihin asioihin.
Tummanpunainen kolli istui hänen vierelleen kuten aina ennenkin ja kumartui venyttämään selkäänsä. Ennen kuin Tihkutäplä kerkesi kertoa kuulumisiaan tuolle, Varistähti aloitti klaanikokouksen ja veti kaikkien huomion itseensä. Yleensä päällikön puhuessa Tihkutäplä keskittyi häneen täysin, mutta nyt naaraan ajatukset harhailivat jo siinä, miten hän muotoilisi tunteensa Ruostehallalle.
”Kaamostassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
Vasta silloin Tihkutäplä havahtui ja keskitti huomionsa Kaamostassuun, joka seisoi hievahtamatta klaaninsa keskellä, valmiina vastaanottamaan uuden nimensä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kaamostassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kaamosyönä. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutahtoasi ja lujuuttasi ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tihkutäplä hurrasi Kaamosyön nimeä muiden tahtiin kunnes Varistähti kutsui Salamatassun eteensä, ja nimitti hänet Salamaviilloksi. Viimeisenä Varistähti katsoi voimaa hehkuvilla silmillään Hämärätassua.
”Hämärätassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Hämärätassu jyrähti.
”Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hämärätassu, sinut tunnetaan tästä lähtien Hämäräaskeleena.”
Lopetettuaan seremonian Varistähti piiskaisi ilmaa hännällään merkiksi klaanikokouksen päättymisestä ja hyppäsi alas Suurkiveltä nakellen niskojaan.
”Kaamosyö! Salamaviilto! Hämäräaskel!” vastanimitetyiden sotureiden klaanitoverit huusivat ylpeinä.
Tihkutäplän viikset värisivät. Hän ei ollut kenties koskaan nähnyt sisaruskolmikon kasvoilla niin hyväntuulisia ilmeitä. Soturi pujotteli kissojen välistä onnittelemaan heitä kasvotusten, se oli tärkeää, etenkin metsässä hiukan pahan maun suuhun jättäneen tapaamisen jälkeen. Ruostehallan hän voisi sittenkin napata jälkeenkin.
#Kumpa olisin voinut onnitella Lehtikuutakin näin#, Tihkutäplä ajatteli silti, vaikka yritti työntää taas päähänsä pujahtaneen ajatuksen pois mielestään.

//Tapahtui ennen Liekkitaivaan viimeisintä tarinaa

"Anteeksi, enhän minä ole ollut liian lähentelevä?" Lempeä naukaisu kuului Leijonakynnen vierestä tuon rämpiessä itsensä jaloilleen, välittämättä kivusta. Hän kiersi muutaman ketunmitan päähän naaraasta ja siristää silmiään tarkkaillakseen tuota paremmin. Nuori soturi ei ollut ikinä nähnytkään tätä kissaa elämässään, joten hän ei mitenkään voinut kuulua mihinkään klaaniin, varsinkaan kun ei edes haissut yhdeltäkään.
"Mitä teet Nummiklaanin reviirillä?" Leijonakynsi huusi karvat pystyssä. Kermanvaalea naaras kallisti päätään ja päästi suustaan lyhyen naurahduksen.
"Et sinä ole Nummiklaanin reviirillä", tuo hörähti ja loi nuoreen soturiin oudoksuvan katseen. Kolli kurstisti kulmiaan ja katseli ympärilleen. Toden totta, hän seisoi harvapuisella metsäalueella, eikä Nummiklaanin reviirillä metsää ollut, ennen Kuutamoklaanin rajaa. Mutta hänhän oli juossut järvelle päin...?
"Jos kävelisimme vähän matkaa tuohon suuntaan, saapuisimme järven keskikohdalle", naaras jatkoi ja nyökkäsi kohti harvaa metsäaluetta Leijonakynnen takana. Vihersilmä ei sanonut mitään, hän oli liian hämillään kaikesta ja liian tohkeissaan puollustamassa itseään.
"Nimeni on Kaarnasydän, kuka sinä olet?" Naaras yritti aloittaa keskustelua ja astui varovasti askeleen lähemmäs nuorta soturia. Kolli irvisti.
"Entinen klaanikissa joka on nyt erakoitunut? Kuvottavaa", Leijonakynsi murahti. Kaarnasydän kurtisti kulmiaan ja otti muutaman askeleen lähemmäs.
"Anteeksi, sinä et tiedä minun tarinaan-",
Naaras ei ehtinyt sanomaan enempää, kun nuori soturi olikin jo hänen kimpussaan. Vielä kovasta hämmennyksestä, kivusta ja jostakin todella syvältä kumpuavasta erakkovihasta kärsinyt kolli oli ottanut Kaarnasydämen lähestymisen uhkan merkkinä eikä suostuisi päästämään tuota kynsistään ennen kuin jomman kumman henki lähtisi. Leijonakynsi sähisi ja murisi, iskien lujilla tassunlyönneillä naarasta päähän ja yrittäen saada tilaisuutta käydä tuon kaulaan käsiksi. Kaarnasydän todistautui olevan vahvempi vastustaja mitä vihersilmä oli olettanut, mutta jos tuolla kerran klaaninimi oli, kai hän oli soturikoulutuksenkin käynyt. Nuori soturi kuitenkin pääsi loppupeleissä niskan päälle kokonsa ja voimansa takia ja tilaisuuden saadessaan, upotti hän hampaansa naaraan kurkkuun. Kolli löi hampaansa yhteen ja tunsi kuinka Kaarnasydämen henkitorvi murskautui hänen vahvan puruvoimansa alla. Vaikka naaras kuinka sähisi, korisi ja yritti lyödä ja potkia Leijonakynttä viimeisillä voimillaan, oli tuon peli jo menetetty. Pieni kyynelnoro valui naaraan kermanvaalea poskipäätä pitkin maahan. Nuori soturi piti hampaansa yhdessä vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun Kaarnasydämen ruumis veltostui ja verta valui vuolaasti tuon kaulasta. Hän ei nimittäin päässyt irti tunteesta mikä hänelle oli tullut. Kolli oli tappanut kissan, riistänyt tuolta hengen ja mahdollisuuden elämälle. Ja se tuntui mahtavalta.

Kun Leijonakynsi saapui klaaniin, käydessä ensin tietenkin järvellä pustaamassa itsensä, oli leiriaukiolla häslinkiä. Ilmeisesti Sulkatähti oli juuri pyytänyt klaanin koolle. Nuori soturi otti paikkansa takarivistä ja yritti vaikuttaa klaanitovereilleen mahdollisimman normaalilta, vaikka hänen turkissaan yhä pisteli ja kynsiä kihelmöi.
"Leijonakynsi, Sulkatähti on määrännyt sinut järjestämään tämän illan partiot tämän kokouksen jälkeen", kollin viereen istahtava Leopardilaikku naukaisi pikaisesti ennen kuin Sulkatähti pääsi ääneen. Kokeneempi soturi vilkaisi entistä oppilastaan ja päästi varovaisen sihahduksen suustaan.
"Tasoita karvasi, näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
Leijonakynsi ravisti itseään nenästä hännän päähän, rentoutti lihaksensa ja yrittää keskittyä kokoukseen, jotta saisi ajatuksensa muualle Kaarnasydämestä.
"Hyvät klaanitoverit, olemme palanneet parantajien kokoontumisesta ja haluaisin nyt ilmoittaa teille oppilaani uuden parantajanimen. Yötassu tunnetaan tästälähin Yötuulena ja Tähtiklaani hyväksyi hänet Nummiklaanin uudeksi parantajaksi!" Ketunkynsi ilmoitti Sulkatähden aloitussanojen jälkeen. Paikalla oleva klaani alkoi hurraamaan Yötuulen uutta nimeä, Saarnihännän äänen kuuluvan kaikista kovemmin. Leopradilaikku ja Leijonakynsi eivät kuitenkaan hurranneet vaan siirtyivät leirin suuaukolle odottamaan iltapartioiden lähtöä samalla, kun muut menivät onnittelemaan Yötuulta.
"Vau Havutassu, voitko kuvitella, että Yötuuli sai parantajanimensä ennen meitä, vaikka parantajien koulutus kestää yleensä pidempään kuin soturikoulutus?" Naavatassun marmattava ääni kuului heidän läheltään, kun sisaruskaksikko oli käynyt onnittelemassa vanhempaa sisartaan.
"Ehkäpä Yötuuli on vain oppinut todella nopeasti? Ei kannata olla kateellinen hänelle siitä vaan onnellinen hänen puolestaan, onhan hän siskomme. Ja Kuurahohde ainakin sanoi pitävänsä loppuarviointini minä päivänä hyvänsä!"

-Hei Haukkatassu! Luuletko, että sinut nimitetään kohta soturiksi? Heilautin välinpitämättömästi korvaani toisen oppilaan huudahdukselle, joka oli kantautunut korviini.
Istuin yksikseni pienellä auringon täplittämällä alueella oppilaiden pesän vieressä. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani, vaikka kokemuksesta tiesin, että tähän aikaan päivien olisi pitänyt muuttua jo sateisiksi. Olin päättänyt nauttia joka ainoasta aurinkoisesta päivästä, joka eteeni sattuisi.
-Haukkatassu, ole kiltti ja vastaa viimeinkin! Olet mököttänyt koko aamun! Joku ärähti turhautuneena.
Pyöräytin silmiäni ärtyneesti. Nuo kaksi aikoivat ilmeisesti tapella koko päivän.
Kohotin katseeni ja siristin silmiäni äänien suuntaan. Torailevat kumppanukset odottautuivat Punatassuksi ja Haukkatassuksi, joka oli kääntämyt punertavalle kollioppilaalle mielenosoituksellisesti selkänsä.
-Hyppää järveen, miksi minun muka pitäisi lopettaa mököttäminen! Haukkatassu tuhahti ja huiskautti ärtyneesti hännällään.
Punatassu mutristi suutaan muka tuohtuneena.
-Ei sitten, tämä tokaisi ja käänsi selkänsä kollille.
Haukkatassu huokaisi.
-Selvä, selvä, mutta älä nyt heti ala teroittamaan kynsiäsi, senkin kirpunaivo! Ruskeaturkkinen oppilas mutisi.
Olin hieman kateellinen siitä, kuinka leppoisasti he torailivat keskenään. Kollit vaikuttivat ylimmiltä ystävyksiltä. Yhtäkkiä Puntassu kääntyi katsomaan suuntaani. Vilkaisin ympärilleni toivoen, että vieressäni oli joku muu, jota oppilas katsoi.
Siellä ei ollut ketään. Yritin nielaista jännitykseni ja hymyillä, mutta näytti luultavasti siltä, että irvistin kollille. Kollioppilas katsoi minua hämmästyneenä, kuin ei olisi ikinä ennen nähnytkaan. En minä mielestäni nyt niin oudolta näyttänyt, vain pari karvaa sinne tai tänne. Punatassu kääntyi takaisin Haukkatassun puoleen ja tökkäsi kollin selkää saadakseen tämän huomion. Ruskeaturkkinen kääntyi ja kumartui punertavaturkkisen puoleen. Kollit supisivat hetken keskenenään ja loivat pieniä silmäyksiä suuntaani. Yritin höristää korviani ja olla piittaamatta kaksikon katseista. En kuullut mitään, vain epämääräistä muminaa ja epäselviä, joten kuten sanoja muistuttavia naukaisuja. Lopulta kaksikko lopetti puhumisen ja nyökäyttivät toisilleen päitään. Kallistin päätäni ja kurtistin kulmiani mietteliäänä. Mitä oppilaat oikein aikoivat? Pilkata? Ei, he vaikuttivat mukavilta. Puhua säästä, ehkäpä…Mutta mitä kiinnostavaa säässä olisi? Päätin sitten arvailemisen sijaan vain seurata mitä Puntassu ja Haukkatassu tekisivät. Kaksikko lähti tassuttamaan hitaasti minua kohti, Punatassun ilme oli ystävällinen ja Haukkatassun ilme lähinnä lukematon. Olin aina ihmetellyt miksi kolli oli muille niin ilkeä. Ainakin Punatassun seurassa hän vaikutti mukavalta ja kiltiltä. Ravistin päätäni pienesti karkottaakseni nämä ns. ”Salaliittoteoriat” mielestäni. Ehkä hän oli vain ujo. Kaksikko saapui luokseni ja Puntassu yskähti herättääkseen huomioni. Olin laskenut katseeni käpäliini, joten kohotin sen varovasti ylös. Vanhemman kollin silmät näyttivät ymmärtäväisiltä tämän suodessa minulle pienen hymyn. Haukkatassu tuhahti ja käänsi katseensa muualle. Ilmeisesti Punatassu olis se, joka kaksikosta hoiti tuntemattomille puhumisen.
-Hei, minä olen Punatassu ja vähäpuheinen ystäväni tuossa on Haukkatassu, punaturkkinen sanoi ja vilkaisi tuimasti Haukkatassun suuntaan.
Vaaleaturkkinen kolli näytti olevan kiinnostunut luolan seinillä olevasta sammaleesta enemmän kuin ystävänsä äkäisistä silmäyksistä. Uskaltauduin hymähtämään pienesti ja siirsin katseeni takaisin Puntassun ystävällisiin piirteisiin.
-Mantelitassu, hauska tutustua, esittelin itseni muodollisesti.
Sydämeni läpätti rinnassani kuin paraskin perhonen. Voisiko olla mahdollista, että näistä kahdesta tulisi ystäviäni?
-Joopa joo, no niin, eiköhän lähdetä Punatassu, tokaisi Haukkatassu ja nytkäytti häntäänsä kutsuvasti.
Punatassu oli jo avaamassa suutansa vastaväitteisiin, kun ruskeaturkkinen oppilas marssi pois luotani luolan toiselle puolelle. Häntäni lässähti ja sydämeni läpätys muuttui lähinnä olemattomaksi räpistelyksi. Se siitä sitten. Punatassu vilkaisi minuun pahoittelevasti.
-Olen pahoillani, hänellä on huono päivä, kolli pahoitteli vielä ja riensi sitten ystävänsä perään.

Tammisydän nuoli huolimattomin vedoin Ututähden korvantaustaa päällikön maatessa hänen rintaansa vasten. Nuoren soturittaren mielen perukoilla pyöri edellispäivänä tapahtunut kohtaus, missä hänen kumppaninsa oli menettänyt yhden hengistään Puroklaanin reviirille tunkeutuneen erakon takia. Vaikka valkoturkkinen naaras olikin vakuutellut, ettei hengen menetys ollut tuntunut missään ja niitä olisi vielä liuta jäljellä, ei punaturkkinen naaras voinut olla ahdistumatta ajatuksistaan mitkä hänen päässään pyörivät. Puhuiko Ututähti edes totta henkiensä määrästä vai elikö tuo viimeisiään? Joutuisiko Tammisydän pian luopumaan siitä ainoasta kissasta joka hänet Puroklaaniin oli hyväksynyt, joka oli auttanut kaikessa mikä oli ensimmäisinä kuina tuottanut ongelmia uuteen klaaniin ja sen tapoihin sopeutumisessa? Nuori soturitar tunsi kuinka päällikkö kierähti selälleen ja leikkisästi läppäisi kumppaninsa kuonoa.
"Minulla ei ole kohta enää karvoja korvissani jos jatkat tuota väkivaltaista pesemistä", valkoturkkinen naaras kehräsi hilpeästi. Oranssiturkkinen naaras ei pystynyt hymyilemään kumppanilleen takaisin vaan katsoi tuota vaikeasti luettavalla katseella. Ututähti katseli hetken Tammisydämen turkooseja silmiä, ennen kuin painoi päänsä tuon rinnustaan.
"Sinä huolehdit aivan turhista", päällikkö huokaisi syvään ja laski häntänsä lohduttavasti kumppaninsa selän päälle. Nuori soturitar kavahtaa hieman tuntiessaan kumppaninsa varovasti kietoutuvan hänen ympärilleen. Hän olisi voinut nousta ja lähteä, minkä oranssiturkkinen naaras olisi ihan mielellään tehnyt. Päästä nyt raikkaaseen lehtisateen värittämälle reviirille ajattelemaan mietteensä puhki. Mutta Ututähden ele sai Tammisydämen tuntemaan olonsa turvallisemmaksi, joten hän jää aloilleen, vaikka hieman jäykkänä yhä onkin eikä laske päätään alas. He olivat hetken hiljaa ja vain nauttivat toistensa seurasta ja ruumiinlämmöstä, kunnes Puroklaanin varapäällikkö Hiiriturkki pyysi lupaa astua sisään pesän suuaukolta. Nuori soturitar on jo nousemassa ylös, mutta päällikkö pudistelee päätään ja pyytää hänet jäämään aloilleen. Oranssiturkkinen naaras tuhahtaa ja luimii hieman korviaan. He eivät olleet erityisemmin näyttäneet tuoretta suhdettaan klaanilleen ja Hiiriturkki varmaan olisi viimeinen joka mielissään astuisi pesään keskustelemaan klaania koskevista asioista samalla kun Tammisydän ja Ututähti olisivat kietoutuneina toisiinsa kuin mitkäkin vastarakastuneet nuoret. Vaikka sitähän he periaatteessa olivatkin. Valkoturkkinen naaras pyytää varapäällikkönsä sisään ja pian raidallinen naaras onkin heidän edessään. Hetken Hiiriturkki vain tuijottaa kaksikkoa ja Tammisydän kääntää katseensa pesän seinään kiusaantuneena.
"Niin Hiiriturkki? Miksi oikein tulit?" Ututähti kysyi ennen kuin hiljaisuus ehti venyä yhtään kiusallisemmaksi. Varapäällikkö yskäisee ja suoristaa ryhtinsä.
"Tulin ilmoittamaan, että Puronlaulu ja Jänötassu palasivat loppuarvioinnista. Puronlaululla olisi ilmeisesti asiaa sinulle oppilaansa nimityksestä", raidallinen naaras kertoi, pitäen katseensa koko ajan päällikössään.
"Selvä on. Kerro Puronlaululle, että syö ensiksi jotakin ja tulee sitten vasta kanssani puheille", Ututähti pyysi ja antoi Hiiriturkille luvan poistua. Varapäällikkö kumarsi ja lähti ripein askelin pois pesästä.
"Hmmm, minkäköhän nimen antaisin Jänötassulle...", päällikkö pohti ääneen jättäen kokonaan huomioimatta sen kuinka turhautunut Tammisydän oli äskeisestä kiusallisesta tilanteesta. Nuori soturitar ei vastannut, vaan jatkoi yhä seinämän tuijottelua.
"Mitä mieltä olisit nimestä... Jänöjalka?" Ututähti kysyi, nyt jo vaativammalla äänensävyllä, vihjaten että hänen kumppaninsa olisi parasta vastata eikä vain mököttää. Oranssiturkkinen naaras puri hammasta ja nyrpisti nenäänsä. Hänen teki mieli sanoa äskeisestä kumppanilleen, mutta tiesi ettei päällikkö suostuisi asiasta keskustelemaan. Olisihan se normaalia kumppaneille kiehnätä toistensa seurassa, mutta Tammisydän ei ollut asunut Puroklaanissa kolmea kuuta pidempään. Hänestä oletettaisiin heti asioita, päällikön mielistelyn ja tuon kanssa julkisesti kuhertelun perusteella, mitkä eivät välttämättä olleet kaukana totuudesta. Nuori soturitar kuitenkin nieli katkeruutensa, ainakin suurimman osan siitä ja laski päänsä Ututähden rinnalle.
"Kukaan tässä klaanissa ei sen jälkeen nimeä pentuaan minkään jäniksen tai rusakon mukaan, koska tietävät sinun antavan heille soturinimeksi jonkun -jalka päätteisen", oranssiturkkinen naaras sanoi.
"Sinustako se sitten on huono nimenpääte? Minusta se kuvastaa kissan nopeutta tai pitkiä jalkoja, ja Jänötassu on kasvanut jo emonsa ohitse. Jos Puronlaulu kertoo hänen olevan vielä nopeakin, miksi hänet pitäisi sitten nimittää?" Ututähti vonkui leikkimielisesti.

Opaalitassu katseli itseasiassa hyvin kiinnostuneena Taivasliljan käsien nopeaa työtä, kun kissa lajittelu yrttejä. Parantajan pesän vahvat tuoksut olivat saaneet Opaalitassun aina raahautumaan sinne vaikka unissaan koska ne tottavie olivat kiinnostavia. Yhtäkkiä Taivaslilja kääntyi ja kysyi: -Kuunteletko sinä edes minua Opaalitassu? Opaalitassu hätääntyi ja yritti muistaa mitä parantaja oli viimeksi sanonut. Joku klaanikissa jonka nimeä Opaalitassu ei muistanut, mutta joka oli varmaan aika vanha, jupisi jotain klaanisyntyisistä kissoista ja soturilaista. Opaalitassu yritti olla välittämättä mutta se sattui. Hän kuitenkin vastasi Taivasliljalle -Anteeksi mestari, mietin tässä vain unikonsiemenien käyttötarkoitusta. Se oli huonoin vale mitä hän oli ikinä keksinyt. -Niimpä niin, Taivaslilja maukui ärtyneenä mutta hymyili sitten. -Voidaan vielä kerrata yrttien käyttötarkoitukset, ja sitten menet kyllä ottamaan jotain tuoresaaliskasasta. Opaalitassu hymyili, nimittäin hän piti mestaristaan. -Hah, kyllä minä ne ehkä tiedän, hän maukaisi. Taivasliljan kasvoilla käväisi hymy, mutta sitten hän oli olevinaan vihainen -Kuule oppilaani, jos et opetteli perusyrttejä hiirenkorvalle mennessä taitaa olla parasta syöttää sinut klaaninvanhemmille.
Siispä vähän ajan päästä Opaalitassu söi jotain lintua yhdessä jonkun oppilaan kanssa. Oppilas taisi olla se kissa jota Taivaslilja oli auttanu jonkinlaisen masennuskauden kanssa. Hän päätti yrittää opetella kissojen nimiä aktiivisemmin. Olihan hän nyt klaanin jäsen. Samassa se oppilas jolla oli ollut se masennuskausi kysyi Opaalitassulta: -Mitä salaisia asioita siellä parantajan pesässä oikein tapahtuu kun en saanut tulla sinne. Opaalitassu irvisti. -Yritetään saada maailmasta parempi paikka yrteillä, hän kiusoitteli kollia. Kissa oli mukava ja hänen kanssaan oli mukava myös viettää aikaa ja keskustella. ~Emt mikä merkki se ees oli jos oli loppuun lisättävää mut oli mukavaa pitkästä aikaa päästä kirjoitthelemaan. Kyl mä varmaan aijon opetella noit nimii yms nyt ku alan pikkuhiljaa kesällä olla vähän aktiivisempi :D

Jäätassu nielaisi kuullessaan Kuolontähden sanat ja vaistomaisesti kiersi pörröisen häntänsä ympärilleen suojaksi. Vai päätyisi hän stressileluksi, jos vielä käyttäytyisi väärin... Kuutamokukka ei kauaa miettinyt Luuklaanin päällikön luettelemia ehtoja ja pienen hymähdyksen kera nyökkäsi hyväksyvästi.
"Mitäpä minulla olisi enää menetettävänäkään. Asia on sovittu. Oletan, että otatte minut mukaanne leiriinne?"

Muutama päivä kului Kuolontähden suunnitellessa tulevaa hyökkäystä Kuutamoklaaniin ja Jäätassu oli siinä ajassa ehtinyt käymään vain kolmessa metsästyspartiossa. Niihinkin hän oli osallistunut vain siksi, että oli saada kunnolla korvilleen vanhemmilta sotureilta tai sitten omalta mestariltaan. Yhdestä hän oli palannut tyhjin tassuin, mutta kahdesta muusta oli sentään saanut jotakin klaanilleen jaettavaksi. Nytkin oppilas vain nuokkui puoliunisena oppilaiden pesän lämmössä, vaikka ilmat eivät edes oleet ehtineet viiletä kunnolla. Muita oppilaita ei tietenkään pesässä ollut, he joko olivat suorittamassa omia tehtäviään tai Jäätassu oli ajanut heidät pois, haluten olla keskenään pesän rauhassa. Mutta kuten aina, mikään hetken levähtäminen ei kestänyt kauaa, ainakaan naaraan kohdalla. Pesän suuaukolta kuului lähestyvät askeleet ja niiden pysähtyessä kova kissan yskäisy.
"Jäätassu, nouseppa ylös. Meillä olisi metsästyspartio mihin osallistua", Matukan ääni kailotti oppilaiden pesän suuaukolta. Jäätassu murahti ääneen ja kierähti sammalpedillään kohtaamaan yhden päällikkönsä luottosoturin katseen.
"Kyllä te ilman minuakin pärjäätte, haeppa vaikka se oma oppilaasi mukaan äläkä käskytä toisia", oppilas nurisi ja sulki silmänsä uudestaa, vino hymy kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoimaan nopeaan lähestymiseen ja sihahtikin äkäisenä, kun tunsi hampaat niskassaan. Jäätassu yritti huitoa vimmatusti kynsillään Matukkaa, mutta ei ylettänyt kun tuo olikin jo ehtinyt nostaa naaraan jaloilleen. Punaoranssi kissa katsoi karvat pörhistyneenä kollia, jolla oli vähintäänkin yhtä vino hymy kasvoillaan, mikä oppilaallakin oli ollut aikaisemmin.
"No, nyt kun oletkin jo jalkeilla niin voit lähteä mukaan siihen metsästyspartioon", Matukka naukaisi ja kääntyi ympäri astellakseen ulos pesästä, kuitenkin varmistaen, että Jäätassu seuraisi häntä. Oppilas kirosi kovaan ääneen, mutta kolli ei ollut kuulevinaankaan kuinka häntä manattiin alimpaan maanrakoon. Raidallinen kissa käveli Arpikynnen, Kultakyyhkyn ja Raivotassun luokse ja nosti häntänsä pystyyn hilpeän tuulisena. Soturittaren kasvoilla näkyi voitoniloinen katse, kun taas mustaraitainen kolli murahti äkäisenä.
"Minähän sanoin, että Matukka kyllä saisi hänet ylös. Olet minulle puolet tämän päivän tuoresaalistasi velkaa Arpikynsi", naaras ilkkui. Jäätassu pyöräytti silmiään, hänestä oli vain lapsellista lyödä vetoa toisista, muttei kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaan. Kultakyyhky ja Arpikynsi saivat kaksin käyttäytyä kuin vastanimitetyt oppilaat.
"Kultakyyhky ja Raivotassu, teidän alueenne on tästä leiristä Nummiklaanin eteläreviirille asti. Arpikynsi, sinä voisit metsästää Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajan lähettyvillä olevissa metsissä. Minä ja Jäätassu jäämme vuoristoon", Matukka ohjeisti ja antoi partiolle merkin lähteä. Jäätassu puuskahti toivottomana, eikö hän pääsisi milään ruskearaitaisesta kollista eroon?

Jäätassusta tuntui siltä, että hän olisi kolunnut vuoriston joka ainoan kolkan täysin tuloksetta! Mistään ei tuntunut löytyvät pienintäkään jälkeä riistasta, edes vähän matkan päässä kulkeva Matukkakaan ei ollut saanut vainua yhdestäkään eläimestä. Oppilas eteni kohti yläpuolellaan erottuvaa kielekettä ja hiljentää vauhtinsa varovaiseksi kävelyksi ettei menettäisi jalansijaa liukkaasta kalliosta. Tietenkin juuri viimeyönä oli pitänyt sataa, mikä teki hajujälkien erottamisesta vieläkin vaikeampaa. Jäätassu vilkaisi taaksensa ja hetken jäi tuijottamaan allaan näkyvää maisemaa. Vuoristopurot virtasivat muodostaen kauniita verkostoja, jotka sukelsivat syvälle alla kasvavan metsän siimeksiin, kunnes puiden latvat peittivät ne täysin... Jyrkänteen reunalla seistessä ja alas laaksoon katsellessa oppilaalle tuli hieman haikea olo ja hän joutuu nostamaan katseensa ylös taivaalle, estääkseen silmiään kostumasta sen enempää. Siinä samassa oppilaan nenään leijaili vuoristosopulin haju ja metsästysvietti sai hänestä vallan. Naaras alkoi laskeutumaan alas jyrkkiä polkuja, vaarallisen nopeaan tahtiin... Jokainen hänen ottamansa askel voisi olla Jäätassun viimeinen, mutta alas metsään oli päästävä nopeasti, ettei sopuli vain karkaisi. Matukan huudot jäivät jonnekin kaukaisuuteen, mutta oppilas ei jäänyt tuota odottelemaan. Hän oli päässyt jyrsijän jäljille ja tuon hajujälki vain voimistui voimistumistaan. Punaoranssiturkkinen kissa kiersi kallion kulman ja yllätykseskeen näki vuoristosopulin jyrsimässä maassa olevia siemeniä. Jäätassu pudottautui matalaksi ja varmisti tuulensuunnan. Sopulin suunnasta tuntui vaimea viima, joten tuon ei olisi ainakaan vielä pitänyt haistaa oppilasta. Naaras odotti, että jyrsijä siirtyisi seuraavan pähkinän luo, milloin pieni eläin olisi selkä häntä vaanivaan kissaan päin. Sitten hän jännitti lihaksensa ja syöksyi sopulia kohti. Punaornassiturkkinen kissa oli yllättynyt tuntiessaan vuoristosopulin hänen tassujensa otteessa ettei edes tajunnut antaa tuolle tappopuraisua, ennen kuin jyrsijä oli saanut miltei rimpuiltua itsensä ulos tuon otteesta. Jäätassu katsoi ylpeänä saalistaan, mutta pörhisti karvansa haistaessaan toisenkin kissan hänen lähettyvillään. Oppilas kääntyi ympäri ja yritti saada näkökenttäänsä toista kissaa, mutta ketään ei näkynyt... Sitten hän tunsi painon selässään ja päästi yllättyneen sihahduksen. Naaras kierähti kyljelleen ennen kuin olisi liiskaantunut toisen painon alla, mikä sai hänen kimppuunsa hyökänneen kissan hakemaan tasapainonsa uudestaan. Tässä ajassa Jäätassu oli kierähtänyt kokonaan ympäri ja potkaisi takajaloillaan mustaturkkista kissaa. Hän nousi jaloilleen ja alkoi sokeasti huitomaan kissaa, joidenkin iskujen osuessa ja joidenkin ei. Mustaturkkinen kissa oli hyvä väistämään suurimman osan oppilaan lyönneistä ja tilaisuuden tullen kiersi punaoranssiturkkisen kissan sivulle ja syöksyi tuota kohti, painaen hänet alleen. Naaras haukkoi henkeään ja yritti etutassuillaan lyödä kimppuunsa hyökänneen kissan rintaa ja nostaa tuota pois yltään takajaloillaan. Ja vasta silloin Jäätassu huomasi ketä vastaan tappeli.
"Kuolontähti?" Oppilas sihisi ja lopetti iskujensa annin. Kuolontähti sihahti päin oppilaansa kasvoja, minkä jälkeen nousi ylös pois tuon päältä.
"Minäpä juuri...", oppilaan mestari murahti ja käveli pienen ympyrän, kuin miettien jotakin. Punaoranssi naaras pudisteli pölyt ja hiekat turkistaan ja käveli takaisin sopulinsa luo. Samaan aikaan Matukka viimeinkin saapui paikalle, jokseenkin hengästyneenä.
"Jäätassu minkä ihmeen perään sinä oikein lähdi- Ai Kuolontähti, terve", päällikön luottosoturi naukaisi Jäätassun yllätykseksi takellellen. Sinisilmän seurassa kolli oli aina käyttäytynyt itsevarmasti ja kiusoittelevasti, mutta ilmeisesti pelkkä Kuolontähden läsnäolo sai tuon hermostuneeksi. Tai no, ketäpä ei nyt saisi. Päällikkö siristi silmiään, ollen hiljaa ja vieden katsettaan Matukan, Jäätassun ja sopulin välillä.
"Matukka, sinäkö et tiennyt, että Jäätassu lähti nappaamaan tätä?" Mustaturkkinen naaras kysyi. Kolli pudisteli päätään.
"En, minulla ei ollut mitään tietoa, että Jäätassu oli saanut vainun saaliista, luulin että hän vain itsemurhaa yrittäen lähti kiitämään sitä vauhtia vuoristopolulta alas", Matukka naukaisi jokseenkin oudolla äänellä, siirtäen lauleensa loppuessa katseensa Jäätassuun, kuin soimatakseen tuota. Oppilas päätti pyöräytellä silmiään kommentille, kyllä hän nyt sen verran osasi vuoristossa liikkua ettei tapattaisi itseään vaikka hieman nopeasti kulkisikin. Hänhän oli sentään syntynyt täällä, kun Matukka taas oli varmaankin lähtöisin jostakin päin kaksijalkalaa. Vuoristossa kulkeminen oli punaoranssilla naaraalla geeneissä.
"Voi Pimeydenmetsän henget sentään...", Kuolontähti naukui hiljempaa, mutta tietynlainen hilpeys kuului hänen äänessään. Tämän jälkeen hän nosti terävän katseensa takaisin kolliin.
"Sinun olisi parasta tuoda klaanille ruokaa ennen leiriin saapumista tai muuten sinulle käy huonosti. Ja sinä-", päällikkö siirsi katseensa takaisin Jäätassuun.
"Sinä saat viedä saaliisi leiriin ja valmistautua nimitykseesi."

Tuhkatassu mateli illan viimeisimmältä partiointikierrokselta ja heti leiriin päästessään lysähti istumaan viileää kallioseinämää vasten. Vaikka hän olikin ollut jo yli puoli vuotta oppilaana, eivät polkuanturat tuntuneet millään tottuvan rajapartioiden lisäksi vielä vuoristossa kiipeilyyn. 'Kyllä se helpottaa, jokainen päivä tuntuu sujuvan kevyemmin kuin edellinen' oli Myrskytuuli sanonut, mutta tällä hetkellä Tuhkatassu ei tohtinut uskoa mestariaan. Ei tämä kipu yhtä pahaa ollut kuin ensimmäisten partioiden jälkeen, mutta miten niihin nyt vieläkin pystyi sattumaan?
"Tuhkatassu!" Oppilaan nuoremman sisaren ääni kuului leiriaukion toiselta puolelta ja nostaessaan katseensa näki naaras molempien sisaruksiensa kipittävän häntä kohti. Heidän kasvoillaan oli innostuneet katseet. Tuhkatassu nosti korviaan pystyyn kiinnostuksesta, mikä oli saanut kaksikon noin hyvälle tuulelle?
"Hei vaan, mikäs teillä on? Näytätte siltä kuin olisitte kuulleet ettei lehtikatoa tulekkaan tänävuonna", tummanharmaa oppilas hyrähti ja nousi vielä hieman kipeille tassuilleen.
"Piikkitassu nimitetään ihan kohta soturiksi!" Pikkutassu naukaisi ja vilkaisi vierellään karvat innosta pörhöllä olevaa Kurkitassua. Tuhkatassun häntä nousi pystyyn uutisen kuullessaan.
"Älä, ihan tosi?" Hän kysyi epäuskoisena ja etsi aukealta Vuoristoklaanin vanhinta oppilasta. Kurkitassu nyökytteli päätään. Se olisi siunaus Tähtiklaanilta, jos kermanvaalea kolli lähtisi oppilaiden pesästä ikiajoiksi. Ei sillä, että Tuhkatassu inhosi häntä, hän ei vain pitänyt Piikkitassusta ollenkaan. Kermanvaalean oppilaan käytös oli töykeää, ärhentelevää ja tiuskivaa, tummanharmaa oppilas hieman pelkäsikin tuota. Ne lukemattomat kerrat kun Piikkitassu ja Pikkutassu olivat ottaneet yhteen molempien lyhyen pinnan takia tai kuinka vanhempi oppilas oli hieman voimakkaammin tönäissyt Kurkitassun sivuun tieltään. Tuhkatassulle ei kermanvaalea oppilas ollut vielä ehtinyt henkilökohtaisesti mitään tekemään, mutta ainoastaan vain sen takia, että naaras pysyi kaukana tuosta.
"Olisi tosiaankin onni jos se kiusanhenki saataisiin pois meidän pesästä", tummanharmaa oppilas mutisi hieman hiljemmalla äänellä, kun vanhempi soturi käveli heidän ohitseen. Hän ei todellakaan haluaisi jäädä kiinni pahanpuhumisesta, varsinkin kun Piikkitassu olisi pääsemässä soturiksi.
"Hei, mennään jo valmiiksi istumaan niin saadaan hyvät paikat", Pikkutassu hihkaisi ja kääntyi ympäri, lähtien jolkottelemaan Puhujankiveä päin. Tuhkatassu katsoi Kurkitassua kummastuneena.
"Miksi ihmeessä hän haluaisi olla Piikkitassun nimityksessä eturivissä?" Naarasoppilas kysyi ihmetellen, seuraten itse hitain askelin nuorempaa sisartaan. Hänen veljensä kohautti lapojaan muttei kommentoinut asiaa sen enempää.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujankiven juuree klaanikokoukseen", Aaltotähden ääni kuului vain hetkeä myöhemmin, kun sisarukset olivat päässeet vierekkäin istumaan. Kissoja alkoi kerääntyä heidän ympärilleen ja viimein Piikkitassun astellessa Pisaraturkin johdatuksella puolikaaren eteen, aloitti päällikkö nimitysseremonian. Tuhkatassu huomasi, että vaikka kuinka kermanvaalea oppilas yritti näyttää rauhalliselta, hänen hännänpäänsä nyki aika-ajoin.
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden soturin riveihimme. Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Piikkitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?"
"Lupaan!" Piikkitassu vastasi itsevarmasti.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Piikkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Piikkisammal. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat ystävällisyyttäsi ja hyväsydämmisyyttäsi ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi", Aaltotähti lausui ja loikkasi alas Puhujakiveltä päästäkseen koskettamaan kuonollaan tuon otsaa. Piikkisammal nuolaisi päällikkönsä lapaa kunnioituksen osoituksena. Tuhkatassun isän astuessa taaemmas, alkoi Vuoristoklaanin leirissä raikumaan.
"Piikkisammal, Piikkisammal!" Tuhkatassu kääntyi katsomaan vierellään istuvia sisaruksiaan.
"Vai kunnioitetaan hänen ystävällisyyttä ja hyväsydämmisyyttä? Onko tämä nyt varmasti se sama kissa jonka kanssa olemme pesämme jakaneet?" Tummanharmaa oppilas kysyi ihmetellen.
"Väliäkö siitä, sillä miettikää Tuhkatassu ja Kurkitassu, me olemme nyt Vuoristoklaanin vanhimmat oppilaat!"