Vuoren rinteitä alas vieri pieniä puroja ja Tuhkatassu katseli niitä samalla kun seurasi mestariaan, sekä muita kokoontumiseen lähteneitä kissoja vuoristopolulla. Innostus nipisteli hänen turkissaan, olihan tämä hänen ensimmäinen kokoontumisensa! Oppilas vilkaisi vierellään kulkevaa Pikkutassua, joka välillä innostuksissaan luiskahteli lähemmäs vuoristopolun reunaa. Tummanharmaa naaras oli jo aikaisemmin ehdottanut, että hän olisi voinut mennä kävelemään reunapuolelle, mutta sisar oli tästä tietenkin kieltäytynyt. Kyllä sinisilmä luotti mustaturkkisen oppilaan tasapainokykyyn, mutta innostuksissaan ja vain yhdellä silmällä näkevä kissa ei varmasti pystyisi keskittymään kunnolla vuoristopolkuun allaan. Edestäpäin kuuluva huuto oli merkki polun levenemisestä ja maan kamaralle pääsystä, milloin vuoristoklaanilaiset nostattivat kulkutahtiaan. Tuhkatassu ja Pikkutassu kirivät aivan isänsä Aaltotähden vierelle, joka nopeasti loi hymyn tyttärilleen.
"Muistakaa olla paljastamatta Vuoristoklaanin yksityisasioita muille klaaneille, me olemme täällä vain kysymässä kuulumisia, emme paljastamassa salaisuuksia. Kuunnelkaa mielummin kuin puhutte."
Tuhkatassu tunnisti äänen heidän takanaan juoksevalle Myrskytuulelle. Oppilas väräytti korvaansa kuitatakseen kuulleensa mestarinsa neuvon. Hän tuskin tulisi kamalasti muiden klaanien jäsenille juttelemaan ujoutensa takia, joten käskyn noudattaminen ei tummanharmaan naaraan kannalta tulisi olemaan vaikeaa. Pikkutassu sen sijaan hänen vierellään äännähti turhautuneen oloisena, muttei väittänyt vastaan varapäällikölleen. Tummanharmaa naaras tunsi lihaksiaan pistelevän nopean juoksuvauhdin takia ja hän henkäisi helpotuksesta kun Aaltotähti rupesi hidastamaan. Jännitys kupli kummankin oppilaan sisällä ja he eivät meinanneet pysyä turkeissaan, kun isä antoi ryhmälle hännällään merkin pysähtyä. Mustaturkkinen naaras steppasi paikoillaan ja piti katseensa tiukasti päällikkössään, valmiina juoksemaan Neljän virran tammelle tuon antaessa käskyn liikkua. Tuhkatassun viikset ja hännänpää värähtelivät ja hän miltei hyppäsi ilmaan tuntiessaan hännän lavallaan. Tummanharmaa naaras käänsi katseensa Myrskytuuleen, joka oli kävellyt oppilaansa vierelle.
"Älkääpä kadotko heti mihinkään, me haluamme esitellä teidät muille varapäälliköille ja päälliköille", Aaltotähti kuiskasi tyttärilleen ja nyökäytti nopeasti päätään varapäällikölleen, joka nyökkäsi takaisin. Se kaikki innokkuus, mikä Tuhkatassun sisällä oli äsken röyminyt, kutistui pikkuruiseksi palloksi. Aukiolle päästessä hänetkö heti ensimmäisenä esiteltäisiin varapäälliköille ja klaanipäälliköille? Oppilas painoi korviaan alemmas ja nielaisi, mitä jos hän sanoisikin jotakin väärää tai ei sanoisi yhtään mitään ollenkaan? Mitä klaanien johtajat siitä oikein ajattelisivat? Tummanharmaa naaras hätkähti kun Aaltotähti heilautti terävästi häntäänsä ja kaikki vuoristoklaanilaiset ryntäsivät Neljän virran tammen aukiolle, missä näyttikin olevan jo suuri määrä kissoja. Tuhkatassu katseli silmät suurina ympärilleen, niin monia uusia hajuja, ääniä ja kissoja keitä hän ei ollut ikinä edes nähnyt.
"Saapuiko Vuoristoklaani viimeisenä paikalle?" Pikkutassu kysyi hänen päänsä pyöriessä samalla suunnasta toiseen, kun hän yritti nähdä kaikkialle ympärillään.
"Vuorilta alas kiipeäminen on hidasta verrattuna muiden klaanien suoriin juoksureitteihin", Aaltotähti vastasi ja viittoi tyttäriään seuraamaan häntä ja Myrskytuulta. Kaksi oppilasta seurasivat johtoporrastaan Neljän virran tammen juurelle, joka kohosi korkealla heidän yläpuolellaan.
"En ole ikinä nähnyt noin valtavaa puuta, ei mikään ihme, että sen erottaa vuoriltakin niin helposti!" Tuhkatassu henkäisi sisarelleen, joka myöskin katseli yläilmoihin, korvanpäiden miltei osuvan hänen selkäänsä. Puu tuntui suojaavan aukiota ja sen sisällä olevia kissoja ja hetkeksi Tuhkatassu tunsi olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi. Olisikohan Tähtiklaanikin täällä tällä hetkellä? Piiloutunut tammen korkealla kasvavien oksien ja lehtien varjoihin? Vaikka kuinka tummanharmaa naaras siristi silmiään, ei hän nähnyt liikettä puun latvustossa.
"Tuhkatassu, Pikkutassu!" Aaltotähden ääni sai kummankin oppilaan katseen laskeutumaan takaisin tammen juurakkoon, missä useampi kissa oli kokoontuneena.
"Päälliköt ja varapäälliköt! Tuo harmaa kolli on varmasti Varistähti, katso nyt kuinka valtava hänkin on!" Pikkutassu sihisi ja varovasti kipitti isänsä luokse, Tuhkatassu perässään. Sinisilmä ei voinut pörhistyneelle turkilleen mitään, joten hän yritti jäädä hieman sisarensa, isänsä ja mestarinsa varjoon tuntiessaan klaanipäälliköiden katseet itsessään.
"Tässä ovat vanhimmat tyttäreni Tuhkatassu ja Pikkutassu. He etenevät lähemmäs soturikoulutuksensa loppua hurjalla vauhdilla ja koko Vuoristoklaani on heistä ylpeä. Myrskytuuli toimii Tuhkatassun mestarina ja Jänisloikka Pikkutassun", Aaltotähti selitti muille heidän edessään oleville kissoille, joista osa nyökäyttelivät päitään, kun taas osa jakoivat viileitä katseita kahden oppilaan suuntaan.
"O-On kunnia tavata teidät kaikki", Tuhkatassu naukaisi varovasti ja kumarsi, Pikkutassu seuraten sisarensa esimerkkiä.
"On mahtavaa viimeinkin tavata teidät, isänne puhuu teistä joka kokoontumisessa", hopeaturkkinen, hoikka ja pitkäjalkainen naaras sanoi ja hymyili ystävällisesti Tuhkatassulle. Kissan oli varmasti oltava Nummiklaanin päällikkö Sulkatähti. Tummanharmaa naaras kumarsi kiitollisena päällikölle ja väläytti itsekin pienen hymyn tuolle.
"Eikös sinulla ollut poikakin? Eikö hän päässyt tämän kuun kokoontumiseen?" Lumenvalkea naaras kysyi ja vilkaisi nopeasti vierellään istuvaa raidallista naarasta, ennen kuin palautti katseensa takaisin Aaltotähteen.
"Onko tuo Ututähti?" Pikkutassu kysyi kuiskaten, samalla kun Aaltotähti vastasi toiselle, ja nojautuen lähemmäs Tuhkatassua. Lumenvalkean, paksun ja kiiltävän turkin perusteella voisi uskoa näin, eikä varapäällikkö tuskin uskaltaisi kysyä tuollaisia toiselta klaanipäälliköltä. Tuhkatassu oli avaamassa suutaan vastatakseen sisarelleen, mutta tuntui suorastaan jäätyvän paikoilleen, kun Varistähden hyytävä katse osui häneen. Sinisilmä vetäytyi takaisin paikalleen ja yritti päästää hiljaisen ja myöntävän yninän kurkustaan. Hänestä tuntui siltä kuin kolli olisi yhdellä katseella iskenyt kaiken ilman hänen keuhkoistaan ja uhitellut vielä tappavansa tuon siihen päälle. Hän oli epäilemättäkään Kuutamoklaanin päällikkö.
"Eiköhän tämä riitä, meillä olisi kokoontuminen pidettävännämme", Varistähti murahti ja loikkasi lähimpänä olevan paksun juuren päälle, mistä sinkosi itsensä tammea vasten, kiiveten vahvoin vedoin sen matalimmille oksille. Tuhkatassu seurasi kuinka kaikki päälliköt seurasivat savunharmaata kollia ja joko taidokkaammin tai vähän vähemmän taidokkaammin kapusivat itsekin oksille.
"Menkäähän Jänisloikan luo, kokoontuminen alkaa pian", Myrskytuuli naukaisi ja nyökkäsi päällään tammen ympärille kerääntyvää kissajoukkoa kohti. Muut varapäälliköt toivottivat nopeilla naukaisuilla oppilaat tervetulleiksi ensimmäiseen kokoontumiseensa ennen kuin löysivät itselleen paikan tammen juurakosta. Tuhkatassu kipitti Pikkutassun perässä kissajoukon reunamalle, missä Jänisloikka jutteli harmaaturkkisen ja mustaraitaisen kollin kanssa. Tuhkatassu ei saanut selvää tuon hajusta, naaraan ympäriltä löyty niin montaa muutakin.
"Tämä oli ihan epäreilua, emme ehtineet tutustumaan muihin klaaneihin ollenkaan!" Pikkutassu valitti istahtaessaan mestarinsa vierelle, sekä varovasti vilkuillen tuon vieressä istuvaa kollia.
"Te pääsette varmasti vielä moneen kokoontumiseen, älkää huoliko. Sitä paitsi, harvempi pääsee esitellyksi ensimmäisessä kokoontumisessaan klaanien johtajille", mustaraitainen kolli naurahti ja Jänisloikka nyökkäsi tuon sanoille.
"Kotkakanjoni on aivan oikeassa. Kyllä te vielä kerkiätte myöhemminkin tutustumaan muiden klaanien kissoihin."

- En tiennyt, että omistat parantajan taidot, Kuro naukaisin jokseenkin kiitollisena ja nyrpisti hieman kuonoaan, minkä päällä tuore yrttiseos odotti kuivumista. Yöllisellä metsästysretkellä erakkokolli oli saanut kiinni myyrän, joka oli puraissut syvän haavan mustaturkkisen kissan kuonoon ja tuo oli kivuissaan sähisseenä palannut takaisin yöpaikallemme. Onneksi oleskellessamme lähellä järveä, kasvoi täällä paljon kehäkukkia ja olin niiden lehdistä jauhanut tulehdusta estävän seoksen, minkä olin valellut haavan päälle.
- Kostokynsi oli klaanissa asuessaan toiminut parantajana, olen oppinut häneltä yhtä ja toista, vastasin hieman jännittyneenä, olihan kaksin keskellä yötä minulle miltei tuntemattoman kollin seurassa, eikä Kostokynsi varmasti ollut lähimaillakaan. Kuro ei kuitenkaan vaikuttanut tällä hetkellä keskittyvän mihinkään muuhun kuin yrttiseokseen totuttelemiseen.
- Mikä saa sinut noin hiljaiseksi? Mustaturkkinen erakko yhtäkkiä kysyi. En vastannut heti tuon kysymykseen, sillä en edes oikeastaan tiennyt mikä minua vaivasi. Tai no, olihan niitä asioita tullut tässä paljon viimeisen päivän aikana.
- Mietin vain tuleeko Tähti näkemään Loimua ja Mustaa niin useasti kuin toivoisin, vastasin lopulta huokaisten ja vilkaisin takanamme olevaa pusikkoa, missä kolme pentua tällä hetkellä nukkuivat. Kuro oli hiljaa ja näytti vaivaantuneelta.
- En usko, että he tulevat näkemään tämän yön jälkeen enää koskaan. Kuutamo teki hyvin selväksi, että aikoo ainoastaan kasvattaa Tähden ja suojelee tuota muilta kissoilta. Hän ei varmasti pitäisi vierailuista, erakkokolli sanoi hiljaa ja näytti pahoittelevalta. Tuo tieto särki sydämeni, vaikka olinkin alitajunnassani pitänyt sitä aina mahdollisena vaihtoehtona. Pennutko eivät näkisi enää ikinä toisiaan, vaikka olivatkin sisaruksia? Huokaisin ääni värähdellen ja nielaisin kyyneleeni alas.
- Jos totta puhutaan, en minäkään usko siihen.

Monta päivää myöhemmin...

Istuin Kostokynnen vieressä ja pidin tiukasti silmiäni kiinni. Kumppanini oli tekemässä uutta tarkastusta vastalleni vaikka edellisen hän oli tehnyt edeltävänä iltana. Pennut olivat kasvaneet jo huomattavasti ja heidän liikkeensä ja potkaisut olivat alkaneet käydä kivuliaiksi. Istuin liikahtamatta ja tunsin kollin tiheän hengityksen poskellani, kun yritin olla ääntelemättä tuon painellessa vatsaani turhan lujaa. Tunsin outoa kihelmöintiä turkissani, kun laikukas kissa siirtyi hieman lähemmäs minua.
- Älä säikähdä, yritän vain selvittää kuinka monta pentua olisimme saamassa ja että kaikki on varmasti kunnossa. Sanon sitten kun olen valmis ja voit avata silmäsi, Kostokynsi kertoi.
- Selvä, sanoin ja tunsin kylmiä väreitä nahassani, kun kumppanini tassu paineli vatsaani, sekä kylkiäni. Odotin ja odotin kipuaaltojen loppumista, kunnes en enää malttanut odottaa. Sydämeni tykytti rinnassani kiivaaseen tahtiin ja yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää. Haukoin hieman hädissäni happea, sillä olin unohtanut kokonaan hengittää kaiken sen kivun keskellä.
- Noin, nyt on valmista. Voit avata silmäsi ja hengittele vain ihan rauhassa, tuttu lempeä naukaisu sai minut nostamaan pääni takaisin ylös.
*Rauhoitu...* Hoin itselleni mielessäni.
- Kuinka monta niitä on? Kysyin ja raotin hitaasti silmiäni, yrittäen selvitä hiljalleen vähenevän kivun kanssa. Erotin ensimmäisenä edessäni vihreän väriset, odottavakatseiset silmät. Leveä hymy nousi Kostokynnen kasvoille ja hän näytti räjähtävänsä onnesta.
- Mahdollisesti jopa kolme, kumppanini henkäisi. Tuijotin tuota pienen hetken ja sen enempää muuta tajuamatta loikkasin luopion kylkeen kiinni ja aloin kehräämään voimakkaasti. Kolli puski lapaani ja vastasi itsekin kehräykseen. Vetäydyin katsoakseni tämän lempeisiin silmiin ja huomasin niiden katseessa jotakin uutta ja eriskummallista. Tulkitsin katseen nautinnoksi sekä onnellisuudeksi, nyt aivan uudella tavalla. Enää Kostokynsi ei ollut vain onnellinen seurassani, nyt hän olisi onnellinen koska meillä olisi perhe. Suljin silmäni ja painoin pääni laikukaan kissan rintaan ja toivoin hetken jatkuvan ikuisuuksiin.
- Saammeko pian leikkiseuraa? Loimu kiljui innokkaana vieressämme ja kääntäessäni katseeni kolmekuiseen pentuun, pyöri tuo jo ympärillämme kuin mikäkin vauhtihirmu. En voinut olla hyrähtämättä oranssiturkkisen pennun innokkuudelle. Tuo vaikutti nyt aivan toiselta kissalta verrattaessa yöhön, kun viimeisen kerran näki Tähden.
- Heistä on sinulle leikkiseuraksi vasta muutaman kuun päästä, vastasin ja nousin jaloilleni, kun Kostokynsi käveli Mustan luo, kiikuttaen hänet sitten minulle ja nostaen itse kaksijalkalasta keränneet yrtit suuhunsa.
- Meidän pitäisi lähteä, jos haluamme järven toiselle puolelle ennen iltaa, Kostokynsi naukaisi tomerasti ja lähti jodattamaan meitä järven toiselle puolelle.

Yhä enemmän Nummiklaanissa aikaa vietettyäni minulle tuli palava ikävä takaisin emon luokse, kaikki suhtautuivat minuun todella ystävällisesti, mutta välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut vain kirppu jonkun toisen kissan nahassa. Juuri se olento, jonka kaikki vasta viimeiseksi halusivat saada taakaksi harteilleen. Nummiklaanista oli tullut minulle perheen korvike, mutta kaipasin silti Kieloa ja tämän lempeää, hieman vinoa hymyä, päättäväistä katsetta ja kukkien tuoksua, joka oli tarttunut ohimennen naaraan turkkiin. Huokaisin raskaasti, haluaisin lähteä etsimään emoni, mutta tuskin Sulkatähti antaisi minun vain lähteä omille teilleni, ei varsinkaan, kun en vieläkään ollut soturi. Katselin vääristynyttä peilikuvaani, joka soljui kristallinkirkkaan veden pinalla, se näytti hauskalta, mutta minun ei tehnyt mieli edes hymähtää. Kun ajattelen tarkemmin päätöksiäni, ne kaikki tuntuivat vääriltä, se, että olin luvannut henkeni väärien kissojen käpäliin, se, että olisin voinut vain etsiä emoni ja elää hänen kanssaan onnellisena…mutta ei! Olin vielä silloin typerä, pieni pentu, joka ei ollut ajatellut omaa parastaan, vaan tehnyt hätiköityjä päätöksiä. Huokaisin uudelleen, pian alkaisi sataa…ja sehän sopi mielentilaani nähden vallan mainiosti, sen lisäksi, että turkkini kastuisi, niin luultavasti saisin vielä viheryskänkin!
-Mantelitassu, senkin kirpunaivo! Moitin itseäni ja pudistelin päätäni harmistuneena.
Olisin voinut tarkistaa edes sään, juuri kun sitä vähimmin olisin halunnut…niin taivas repesi. Vettä ripotteli ensin vähän, mutta sen jälkeen näkyvyys laski lähes nollaan ja turkkini kastui likomäräksi. Nousin ylös ja lähdin jolkottamaan kohti leiriä sateen valuessa pitkin selkääni, matkanteko oli jo tarpeeksi aivan epämiellyttävää, siihen päälle vielä sitten turkkini, joka roikkui velttona, kuin pari kuuta vanha jäniksenraato, hyi! Mutisin turhautuneena solvauksia itselleni, mitäköhän Sulkatähti sanoisi, jos huomaisi minun olleen ilman lupaa ulkosalla, en uskaltanut edes ajatella koko asiaa. Näitä samoja, synkkiä mietteitä mielessäni pyöritellen rynnistin koko matkan leiriin saakka, olin märkä, kylmissäni ja luultavasti saisin vielä torut Sulkatähdeltä. Kun viimein pääsin leiriin, kaikki olivat vetäytyneet viimeistä soturiakin myöten suojaan, aukio oli typötyhjä. Kevyt yskänpuuska ravisteli kehoani, ajattelin, että olin vain saanut pölyä nenääni, mutta kun asia oli toistunut viimeiset kolme kertaa, niin päätin lähteä parantajan puheille. Jolkotin sisään parantajanpesään ja pysähdyin heti suuaukon eteen, kun Ketunkynsi pöllähti paikalle, niin hymyilin vaivaantuneesti ja kohautin olkiani kuin sanoakseni ”En minä tiedä, mistä tämä kaikki vesi tähän ilmestyi!” Ketunkynteen se ei tepsinyt, naaras vain pudisti päätään huokaisten laskien suussaan kantamansa yrtit maahan.
-Missäs olet ollut kun noin vettä valutat? Parantaja kysyi kallistaen päätään uteliaasti.
Purin huulta antaen katseeni vajota alas tassuihini ja pieneen lammikkoon, jossa seisoin. Olisin halunnut sanoa vain ”oho” ja häipyä paikalta, kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan, mutta en halunnut ottaa sellaista riskiä, että sairastuttaisin muutkin oppilaat, vaikkei minulla mitään vakavaa tautia olisikaan.
-Ulkona, naukaisin yrittäen vastata mahdollisimman ympäripyöreästi.
Ketunkynsi siristi silmiään epäileväisesti, mutta päätti näköjään olla kyselemättä enempää. Punautrkkinen naaras mittaili minua terävästi katseellaan, kuin etsien jotakin paikattavaa.
-Ei ruhjeita, haavoja, nirhamia tai verenmenetystä? Tämä kysyi hapuillen käpälillään hämähäkinseittiä pesän nurkasta, jossa se ilmeisesti odotti lajittelua.
Pudistin päätäni ja aloin taas yskiä vastaukseksi, käänsin katseeni pois, ulos aukiolle, jota sateen tasainen rummutus yhä kasteli.
-Ahaa, vai yskää, tuleppas pois sieltä suuaukolta, sinähän palellut vielä pahemmin! Ketunkynsi huudahti patistaen minut peremmälle pesään.
Olisin halunnut huomauttaa, että olin jo valmiiksi niin kylmissäni, kuin kissa vain voi olla, mutta oletin, että Ketunkynsi olisi loukkaantunut. Asetuin istumaan pehmeälle sammalpedille, vääntelehdin hetken etsien parempaa asentoa, mutta lopetin kun Ketunkynsi ilmestyi pesän perukoilta kantaen suussaan paksua yrttipinoa. Naaras laski yrtit suustaan ja paineli käpälillään rintaani.
-Hengitä syvään ja rauhallisesti, parantaja ohjeisti samalla tarkasti kuunnellen.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin hitaasti ulospäin, Ketunkynnen korvat värisivät lähes huomaamattomasti. Tämä paineli käpälillään vielä hetken rintaani, yritin hengittää mahdollisimman rauhallisesti ja odottaa kärsivällisesti tulosta. Lopulta naaras laski käpälänsä ja siirsi yrtin toisensa jälkeen pois, hän vilkaisi minuun pikaisesti ja nyökkäsi, sitten tämä jolkotti takaisin pesän perälle ja näytti etsivän sieltä jotakin. Lopulta parantaja palasi kantaen suussaan kasvia, jonka kirkkaankeltaisia kukkia olisi voinut verrata pieniin auringonkehriin. Ketunkynsi pudotti yrtin suustaan eteeni ja leikkasi siitä kyntensä avulla pienen palan, sitten naaras vilkaisi minua rauhoittelevasti, ilmeisesti en ollut ainakaan välittömässä hengenvaarassa.
-Tavallista yskää, johtuu luultavasti ankarasta altistumisesta kylmälle, lääkkeenä toimii pietaryrtti, pureskele se hyvin, Ketunkynsi selitti heilauttaen tuuheaa, punertavaa häntäänsä.
Nyökkäsin ja väräytin kiitollisena viiksiäni, nuuhkaisin kasvia vetäytyen äkkiä kauemmas, sen tuoksu oli todella vahva ja sai silmäni vetistämään.
-Miksi sen tuoksu on-on…no tuollainen? Kysyin tökäten vihreää, pieneksi pilkottua yrttiä varautuneena kynteni päällä.
Ketunkynsi naurahti kuivasti kohottaen kulmiaan huvittuneena, ilmeisesti en ole ainut, joka oli joskus valittanut kasvin tuoksusta.
-Kissoillakin on oma ominaistuoksunsa, ei se mitään myrkkyä ole, vai kuvittelisitko oman parantajasi yrittävän myrkyttää sinut? Ketunkynsi hymähti työntäen käpälällään yrttiä lähemmäksi.
Nyrpistin nenääni, mutta en sanonut enää mitään, lipaisin huuliani hermostuneena, mutta otin kasvin hampaideni väliin, pureskelin sen tarkasti ja nielaisin värähtäen sen inhottavaa makua.
-Noin, luuletko, että tarvitset unikonsiemeniä avuksi nukahtamiseen? Ketunkynsi kysyi kurkotellen taas jotain yrttiä, jonka luultavasti joutuisin syömään.
Irvistin tyytymättömänä, en halunnut syödä enää yhtään karvaan ja eriskummallisen makuista yrttiä, en vaikka se nopeuttaisi paranemistani.
-Ei, ei kiitos, pärjään ihan hyvin ilmankin, naukaisin pikaisesti.
Ketunkynsi nyökkäytti päätään ja nosti minun tapauksessani hyödyttömät yrtit takaisin suuhunsa kadoten sitten pesän perälle niiden kanssa. Painauduin makuulle, yhtä hyvin voisin tehdä oloni mukavaksi. Alusta tuntui pehmeältä ja minun oloni raukealta, silmäluomeni painuivat hitaasti kiinni, ne tuntuivat raskailta, koko olemukseni jankutti minulle ”nuku, tarvitset unta”

//Hieman pitkähkö loma oli, mutta nyt palasin takaisin huimalla 846 sanalla :D

Oli aikainen aamu kun heräsin, sillä en oikein ollut saanut unta keskiyön jälkeen. En löytänyt millään sopivaa asentoa ja vatsassani kovasti liikkuvat pennunalut pitivät minua hereillä liikkeillään ja potkuillaan. Räväytin silmäni auki ja jouduin hetken totuttelemaan pimeässä pesässä näkemiseen. Käänsin katsettani oikealle ja näin Tammiturkin, sekä Lehtitassun nukkuvan vierelläni olevilla sammalpedeillä. Nousin varovaisesti ylös ja hiljaisin askelin hiippailin pesän suulle. Kurkistin ulos ja olin yllättynyt nähdessäni aukiolla niinkin paljon kissoja, aurinko oli tuskin edes noussut vielä! Viereisestä pesästä, jota kuutamoklaanilaiset kutsuivat pentutarhaksi, juoksi ulos neljä keskenään huutavaa pentua, heidän perässään raidallinen naaras, ilmeisesti näiden pentujen emo.
"Salamapentu, tule takaisin sieltä häiritsemästä aamupartioon lähteviä!" Punaturkkinen kuutamoklaanilainen sihahti kollipennulle, joka oli kipittänyt leiriaukiolla keskustelevien kissojen luo. Salamapentu ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan heilautti häntäänsä ja jatkoi muiden kissojen toilailua.
"Tähtiklaani sentään, minä tulen hulluksi tuon pojan kanssa", raidallinen naaras sihisi hampaidensa välistä ja rivakasti marssi pennun luo, nostaen tuon napakalla otteella niskanahasta ylös. Raidallinen kolli huusi vastalauseita, mutta nyt oli punaturkkisen kissan vuoro olla kuuntelematta tuon ärinöitä.
"Te menette nyt Keltasydämen ja Hämyviiksen luokse, koska Vääräsydän ei voi hyvin ja tarvitsee tilaa sekä rauhaa ympärilleen. Me tulemme hakemaan teidät sitten sieltä, kun pentutarhaan voi taas palata", kuutamoklaanilaisnaaras sanoi ja johdatti pennut suuren havukuusen oksien alle. Hetken päästä raidallinen kissa palasi ja yllätyksekseni ei mennytkään takaisin samaan pesään mistä oli ilmestynyt vaan näytti tulevan parantajien pesää kohti. Katseemme kohtasivat ja punaturkkinen kuutamoklaanilainen pysähtyi aloilleen, mittaillen minua katseellaan. Pysyin liikkumatta paikoillani, enkä oikein keksinyt mitään sanottavaa.
"Onko Tammiturkki tai Lehtitassu hereillä?" Naaras kysyi ja nyt vilkuili taakseni pimeään pesään. Pudistin varovaisena päätäni.
"Voin kyllä käydä herättämässä heidät jos oli jotakin tärkeää asiaa", vastasin ja pyörähdin ympäri, ainoastaan joutuen vastakkain Tammiturkin kanssa. Yllätyin ja otin muutaman pikaisen askeleen taaemmas, miltei peruutaen kokonaan ulos pesästä.
"Kuulin Vääräsydämestä. Jos hän vain pystyy liikkumaan, tuokaa hänet tänne", parantaja sanoi ja kuulin takanani olleen kissan poistuvan. Korviaan väräyttänen kolli kääntyi minun puoleeni.
"Sinun olisi parasta pysytellä poissa täältä hetki, Vääräsydän saattaa poikia ja tarvitsemme silloin kaiken tilan pesästäni", Tammiturkki naukaisi haukoitellen.
"A-aivan, ymmärrän. Mihinkä voisin mennä siksi ajaksi?" Kysyin hieman vaivaantuneena. Vaikka tämän Vääräsydämen tiineys saattoikin olla pidemmällä kuin minun, olin yhä itsekin viimeisimpiä päiviä tiineenä, leirissä missä puolet siellä asuvista heittäisivät minut muitta mutkitta ulos vain siksi koska olin kotikissa. Missä minä pysyisin suojassa vihaisilta katseilta, miten saisin pentuni pysymään turvassa? Pilvipyrstöäkään ei aukiolla näkynyt, joten en voinut lyöttäytyä hänen seuraansa.
"Ehdotan samaa paikkaa mihin Tiikerisydänkin vei pennut, eli klaaninvanhimpien pesää. Hämyviiksi ei ehkä sinua sinne haluaisi, mutta hyvällä lykyllä hän nukkuu puoleen päivään. Ja Keltasydän tuskin seurastasi pahastuu", Tammiturkki sanoi ja muuta sanomatta pujahti takaisin pesänsä uumeniin. Seisoin hetken paikoillani ja pystyin tuntemaan aukiolle saapuvien kissojen katseita niskassani. Vedin syvään henkeä ja käänsin kulkuni suuren havupuun luo. Tänne meno taisi olla ainoa vaihtoehto, joten kyllähän sitä sitten pitäisi yrittää. Kumarruin väistäessäni oksia ja noustessani takaisin ylös pihlan tuoksu täytti kaikki aistini. Kuusen oksien alla oli viileää, mikä tuntui ihanalta iholla kesäisen kuumuuden takia. Edessäni seisoi suuren kuusen runko ja sen juurakossa makasi kerman värinen naaras, edessään neljä pentua, joidenka kaikkien katseet olivat kääntyneet minuun. Seisoin hetken aloillani sanomatta mitään, seuraten vanhan naaraan reaktiota ilmestymiseeni.
"Hämyviiksi ja minä ounastelimme sinunkin saapuvan tänne. Hän on metsällä, joten ei huolta. Etsi itsellesi mukava paikka tästä edestä", kuutamoklaanilainen lopulta sanoi ja laski katseensa takaisin pentujen pariin. Seisoin aloillani ihmetellen, mutta kävelin hieman sivumalle, tasaiselle kohdalle mihin asetuin maate.
"Miksi tuonkin piti tulla tänne?" Salamapentu sihahti ja siirtyi kauemmas minusta, naamaansa irvistellen. Katsoin pentua kummastuneena, opetetaanko heidät jo noin nuorina inhoamaan klaaninsa ulkopuolisia? Olin aivan sanaton joten en kyennyt muuta tekemään kuin hymähtämään hiljaa.
"Salamapentu, sinun on opittava etteivät kuutamoklaanilaiset ole ainoita kissoja koko maailmassa. Ole avarakatseisempi jatkossa", Keltasydän naukaisi toruvasti. Kollipentu murisi jotakin itsekseen ja loi suuntaani muutamia kylmiä katseita. En kuitenkaan antanut pennun käytöksen häiritä ja kermanvaalean naaraan kääntäessä katseensa nopeasti suuntaani, hymyilin tuolle kiitollisena. Naaras nyökäytti päätään juuri ja juuri näkyvästi.
"Noniin, elikkäs, aion kertoa teille tarinan siitä kuinka saavuin klaaniin nimeltään Kuutamoklaani", hän aloitti tarinointinsa, mutta tuli heti keskeytetyksi Salamapennun suusta kuuluneen älähdyksen takia.
"Siis etkö sinäkään ole oikea kuutamoklaanilainen?" Kollipentu kysyi epäuskoisena ja sihahti, kun yksi naaraspentu hänen vieressään pukkasi raidallista kissaa kylkeen. Keltasydän tuhahti ja väräytti tympääntyneenä korvaansa.
"Yhtä lailla minäkin olen kuutamoklaanilainen kuten sinäkin. En ehkä syntynyt täällä mutta olen asunut klaanissa miltei koko elämäni ja palvellut sitä jokaisena hetkenä", klaaninvanhin murahti eikä yrittänyt edes peitellä ärtyneisyyttään. Salamapentu nosti kuononsa ylimielisenä ylös ja pomppasi jaloilleen.
"Minä en vietä enää yhtä silmänräpäystäkään täällä tuollaisten loisten kanssa! Tule Laikkupentu, mennään katsomaan partioiden lähtöä", kollipentu sähähti ja kääntyi poistuakseen takaisin leiriaukiolle. Laikukas naaraspentu katsoi epätoivoisena raidallisen kissan perään ja tuon kadotessa näkyvistä, heitti hän apua hakevan katseen ensin Keltasydämen, sitten minun suuntaani.
"Mene vain hänen peräänsä Laikkupentu, jonkun täytyy olla varmistamassa ettei hän lähde uhoamaan metsän ketuille ja mäyrille mahtavuuttaan", klaaninvanhin urahti korviaan väräytellen. Valkoturkkinen kissa nyökkäsi ja kipitti Salamapennun perään, huutaen tuota odottamaan häntä.
"Noniin, mihinkäs minä jäinkään... Aivan niin. Emoni oli nuori kun huomasi odottavansa pentuja, liian nuori ryhtyäkseen itse emoksi. Siksi hän pitikin itseään nälässä koko tiineytensä ajan, yrittäen näin olla ruokkimatta minua ja muita sisaruksiani jottei meistä syntymämme jälkeen olisi vaivaa hänelle. Olin ainoa joka selvisi parista ensimmäisestä vuodenajasta synnyttyämme. Olin tämän jälkeen aivan yksin, sillä emoni jätti minut metsän laidalle ilman ruoan muruakaan, enkä tietenkään osannut itse metsästää", Keltasydän kertoi, eikä hänen äänensävynsä taittanut neutraalista muualle, vaikka aihe mistä hän puhui oli varmasti todella ikävä ja kauhea asia hänelle. Kuuntelin itsekin täysin keskittyneenä klaaninvanhimman tarinaan.
"Eräänä päivänä minut huomasi ystävällinen kissa nimeltään Ukkostähti, joka myöhemmin paljastui mitä kummallisimmaksi kissaksi."
Nimen 'Ukkostähti' kuullessaan molemmat jäljellä olevat naaraspennut henkäisivät yllättyneinä ääneen. Minulla ei ollut tietoakaan kuka tämä Ukkostähti oikein oli, ilmeisesti edellinen klaanipäällikkö? Olin kuullut hänen nimensä muutaman kerran täällä ollessani.
"Sinäkö tunsit Ukkostähden? Hänkö otti sinut klaaniimme? Minkälainen hän oli, samanlainen kuin kaikki legendat kertovat?" Tabbykuvioinen kissa kysyi haltioissaan Keltasydämen kertomasta. Klaaninvanhin nyökkäsi ja kumartui lähemmäs kahta pentua.
"Kyllä. Hän oli suoraan sanottuna mielipuoli, mutta kukaan ei tietenkään voinut mennä sanomaan sitä hänelle päin naamaa. Hän oli aina vihannut toisia klaaneja, jos mainitsikin toisen klaanin nimen hänen niskakarvansa nousivat suorina pystyyn, eivätkä kovin helposti laskeutuneet. Jos totta puhutaan, minä pelkäsin välillä ihan kuollakseni päällikköäni. Hän oli kaksinaamainen huijari ja joku kaunis päivä ajattelin aikovani paljastaa kaikille hänen todellisen luonteensa. Mutta aluksi minun oli tietenkin käyttäydyttävä kunnolla sillä ilman häntä olisin varmasti päässyt hengestäni. Opittavaa Kuutamoklaanissa oli paljon, mutta onneksi minulla oli loistava muisti, ja sain pienimmätkin asiat talletettua pääni perukoille. Kuitenkin aina iltaisin minulla oli ikävä emoani, vaikka hän jättikin minut yksin, oli hän kuitenkin emoni. Hoin itselleni, että hänellä oli varmasti joku syy sille, mutta en ikinä saanut mieleeni mitään niin hyvää selitystä, mikä oikeuttaisi omien pentujensa heitteillejättöön. Olin kuitenkin iloinen siitä, että edes jotkut kissat ottivat minut iloisesti vastaan, kuten Hämyviiksi. Siltikin minulla oli koko oppilasaikani ajan tunne, että olin vain pelinappula suurella pelialustalla, jota ohjaili päällikkömme Ukkostähti. Olin kuullut tarinoita kuinka Kuutamoklaanin maine oli huonontunut päällikkömme valtaanastumisen jälkeen ja myöhemmin sain itse olla todistamassa sitä. Eräänä päivänä tapahtui jotakin kummallista-"
Keltasydän ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun leiriaukiolta alkoi kuulumaan hirveän kovaäänistä valitusta. Kaikkien pesässä olevien, mukaan lukien minunkin, karvat nousivat pystyyn ja kahden pennun rientäessä aukiolle, nousin minäkin vaaleaturkkisen naaraan kanssa jaloillemme ja kävelimme ulos pesästä. Aukiolle oli kerääntynyt hirveä määrä kissoja ja he kaikki tuntuivat parveilevan jonkin ympärillä. Näin kuinka Tammiturkki työntyi pesästää ulos ja käski kissoja siirtymään tieltään. Silloin näin maassa makaavan mustaraitaisen kollin, joka piteli etutassuillaan silmiään. Kissan kuono ja tassut olivat veressä ja tuo vaikeroi kivuissaan.
"Hämyviiksi!" Vierelläni seisova Keltasydän henkäisi kauhuissaan ja kiiruhti kumppaninsa vierelle, kysellen huolestuneena tuolta mitä oli oikein käynyt. Otin itsekin muutamia askeleita eteenpäin ja katselin järkyttyneenä tapahtumaa. Parantaja siirsi vuorotellen varovasti Hämyviiksen tassuja ja tuon häntä heilahti hermostuneena.
"Silmäsi ovat vaurioituneet, mutta en tiedä miten. Näyttää siltä, kuin jokin olisi raapaissut niitä, mutta ei mikään pieni eläin. Nämä näyttävät kissan kynsien jäljiltä, joten kenties toinen kissa? Hämyviiksi, kävikö joku kimppuusi?" Tammiturkki kysyi vakavana. Raidallinen kolli ei vastannut, ainoastaan huusi kivuissaan.
"Sammalpuron aamupartio löysi hänet tuollaisena leirimme läheltä", joku kissa, kenen nimeä en vielä tiennyt, naukaisi. Hälyttävät huudahdukset kaikuivat leirissä ja kaiken kokoiset kissat juoksivat ulos leiriaukealta ympärillä kasvavaan metsään. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Voisiko se olla Kuutamokukka, joka oli Hämyviiksen kimppuun käynyt, yrittäessään tulla tappamaan minua?
"Jos joku saisi vietyä hänet klaaninvanhimpien pesään, olisin kiitollinen. Vääräsydämen synnytys alkoi joten minun pesääni ei voi nyt tulla. Hämyviiksi, tulen luoksesi tuota pikaa."

Tihkutäplä käänsi päätään vuorotellen puolelta toiselle vilkuillen ympärille syvenevää metsää. Ajan madellessa eteenpäin soturi alkoi siirrellä tassujaan helpottaakseen oudosti polttavaa jännityksen tunnetta rinnassaan. Hän oli viimeinkin päässyt vaihtamaan muutaman sanan Lehtitassun kanssa, mutta vain sen verran, että oli saanut sovittua öisen tapaamisen vastahakoiselta vaikuttaneen parantajaoppilaan kanssa.
”Enpä tiedä...” harmaa naaras oli naukunut hiljaa, vältellen Tihkutäplän katsetta jälleen, kun soturi oli napannut hänet leirin sisäänkäynnillä. Tihkutäplä oli siirtynyt pikaisesti leiriin astelevan partion tieltä välittämättä klaanitovereidensa mulkoilusta, pitäen vain katseensa kiinni Lehtitassussa ennen kuin naaras kerkeäisi taas livistää karkuun. Parantajaoppilas oli liikahtanut lähemmäs leirin reunaa tuijottaen tiiviisti maata.
”Hetkeksi vain?” soturi oli ehdottanut tiivistäen toivon rippeensä sanoihinsa. Lehtitassu oli nyt nostanut päänsä, ja vastannut Tihkutäplän katseeseen surullinen kiilto silmissään.
”… Olkoon.”
Kaikki oli alkanut sinä kokoontumisyönä, jona Lehtitassu oli katsonut Tihkutäplää vieraalla katseellaan, ehkä jopa aikaisemmin, mutta harmaakuvioinen soturi ei ollut vain kiireiltään huomannut sitä. Lehtitassu tuntui hylkivän häntä kuin saniaiset kastehelmiä. Kun Tihkutäplä palasi iltaisin partioistaan, Lehtitassua ei leirissä näkynyt, ja kun Tihkutäplä heräsi aikaisin varta vasten puhuakseen parantajaoppilaan kanssa, oli Tammiturkki jo keksinyt hänelle jotain kiireistä tekemistä. Tihkutäplä kunnioitti Lehtitassun mustaturkkista mestaria ja jätti parantajat aina töihinsä. Ajan kuluessa naaras kävi kuitenkin jo kärsimättömäksi. Joskus hän huomasi silmäkulmassaan Lehtitassun vaaleanharmaan turkin, mutta kiirehtiessään paikalle tuo oli jo kadonnut aluskasvillisuuteen tai kissajoukkoon. Silloin harvoin, kun Tihkutäplä pääsi kasvotusten harmaan naaraan kanssa, tuo luikerteli ulos tilanteesta niin nopeasti kuin pystyi.
#Ehkä olisi pitänyt antaa asian olla#, soturi mietti. Hänen tarkoituksensa ei ollut ollut tehdä Lehtitassun oloa epämukavaksi. Mutta jos parantajaoppilas oli päättänyt lopettaa hänelle puhumisen, hänellä oli oikeus saada tietää syy siihen.
Odottelu sai Tihkutäplän kurtistamaan kulmiaan huolissaan ja huokaisemaan keskellä metsän hiljaisuutta. Sitten naaras vilkuili taas ympärilleen. Ei merkkiäkään Lehtitassusta.
Naaras kietoi häntänsä ympärilleen varoen hämärässä nuppuun vetäytyneitä sinikirjavia kukkia, jotka kasvoivat hänen ympärillään sammalmättäiden reunuksilla. Lehtitassun vahva, yrttien sävyttämä ominaistuoksu kulkeutui pian paikalle ja ilmoitti Tihkutäplälle parantajaoppilaan saapumisesta jo ennen kuin tuo hiipi hiljaa esiin aluskasvillisuudesta, silmät loistaen syyllisesti viherlehden lopun pimeydessä.
”Hei!” Tihkutäplä naukui ja veti itsensä ylös oitis.
”Anteeksi, piti tehdä yksi juttu ensin”, Lehtitassu naukui jäykästi ja asteli varovasti eteen päin.
”Niinkö? Sinä ahkera hiirenaivo”, Tihkutäplä kiusoitteli ja puski pehmeästi ystävänsä kylkeä. Soturi oli ensin aikonut kuulustella toista naarasta tuon käytöksestä, mutta nähdessään Lehtitassun jokseenkin normaalisti hän oli niin iloinen, että yksinkertaisesti unohti.
”Saat varmasti kohta parantajanimesi”, hän jatkoi ja perääntyi hieman. Punertava himmeys kuusten varjoissa peitti Lehtitassun harmaata turkkia, kun naaras pudisti päätään kiusaantuneena.
”E-en tiedä. Minulla on vielä paljon opittavaa”, tuo naukui ja Tihkutäplä muisti että hetki sitten hän ei ollut puhunut kuuhun Lehtitassun kanssa tällä tavalla.
”Sanot noin aina”, soturi huomautti rauhallisemmin ja tarkasteli toisen kissan kehonkieltä tarkemmin. Lehtitassu vastasi hänen katseensa hiukan avoimemmin, mutta riiputti häntäänsä ja jännitti jalkojaan vielä niin kuin olisi aikeissa pinkaista tilaisuuden koittaessa karkuun.
”Niin se vain on”, naaras vastasi. Pieni hiljaisuus laskeutui kaksikon välille.
”No, kävelläänkö?” Tihkutäplä kysyi ennen kuin hiljaisuus venyi pitemmäksi. Ehkä liike rentouttaisi Lehtitassua niin, että Tihkutäplä voisi kysyä viimein, miksi parantaja oli alkanut vältellä häntä. Lehtitassu nyökkäsi pienesti ja lähti seuraamaan soturia syvemmälle metsään.
”Tietääkö Tammiturkki muuten tästä?” soturi heitti heidän kulkiessaan päämäärättömästi pitkin ohutta polkua.
”Ei”, Lehtitassu huokaisi ja näytti saavan kylmiä väreitä.
”Sanon vain että en saanut unta, ja että lähdin etsimään yrttejä, jos hän kysyy.”
”Hyvä suunnitelma”, Tihkutäplä kehräsi hieman, mutta hiljentyi sitten. Tuskin yöllä päämäärätön kuljeskelu oli hänenkaltaiselleen nuorelle soturillekaan eduksi.
”Oppilaana olisin varmaan saanut Vasanloikalta selkäsaunan tällaisesta...”
”Niin. Ei Tammiturkkikaan varmaan ole iloinen”, Lehtitassu naukui katsellen hajamielisesti saniaisviidakkoon. Tihkutäplä hymähti ja oli aikeissa jatkaa keskustelua, kun rapina parin ketunmitan päässä sijaitsevassa pensaikossa pysäytti kissat paikoilleen.
”Orava”, paikalleen seisahtunut Lehtitassu kuiskasi korvat pyöristyneinä kuuntelemaan. Tihkutäplä maistoi ilmaa ja tunnisti itsekin tuoksun. Yön pimeydessä, tietämättömänä lähistöllä tarkkailevista kissoista, orava kipitti hiljaa pois pensaista kohti suurta kuusta, jonka viereltä Tihkutäplän ja Lehtitassun kulkema polku kulki. Tihkutäplä näki sen rusehtavan hännän keikkuvan aluskasvillisuuden yläpuolella, kun se katosi näkyvistä lähtiessään kiipeämään ylös valtavan puun pintaa.
”Sopiiko, jos nappaan tuon?” Tihkutäplä kysyi kuiskaten, ja lähti jo astelemaan kohti kuusta pehmein, vaanivin askelin.
”Klaanin on syötävä hyvin ennen lehtisadetta”, Lehtitassu totesi ja pysähtyi lähelle paksua juurikkoa. Tihkutäplä nyökkäsi.
”Totta. Mikään riista ei ole liikaa.”
Soturi paljasti kyntensä, ja lähti kiipeämään pitkin kuusen juuria aina rungolle asti. He olivat nähneet oravasta vain vilauksen, mutta eläimen tuore hajujälki kaarnan pinnassa paljasti Tihkutäplälle ettei saalis ollut kerennyt kauas. Soturi tarttui kiinni puun paksuun, paakkuraiseen pintaan ja veti itseään sinne minne tuoksu häntä johdatti. Hän melkein maistoi kielellään oravan maun, ja huomasi tuoksun vievän häntä kohti ylempiä oksia, ja silloin hän huomasi sen pysähtyneen paksun oksan päähän ja kuulustelevan ympäristöä tupsukorvillaan. Tihkutäplä jähmettyi paikoilleen ja rukoili ettei saalis havaitsisi häntä ja hyppäisi toiseen puuhun. Hän perääntyi pitkin kuusen runkoa asettamalla tassujaan vuorotellen alemmas ja toivoi oravan suuntaavan takaisin rungolle.
#Olisi pitänyt pyytää Lehtitassulta apua#, soturi ajatteli nolostuneena. Lehtitassun aistit olivat vertoja vailla, vaikkei hän ollutkaan saanut metsästyskoulutusta. Tihkutäplä vilkaisi kuusen juurilla seisovaa, ylös tähyilevää parantajaoppilasta, ja huomasi vasta silloin kiivenneensä melko korkealle. Hieman ylemmäs ja hän ehkä näkisi tähtien valaiseman yötaivaan ilman valtavia oksia näköesteenä.
#Parempi napata tuo orava ensin#, naaras ajatteli sitten ja uhmasi huimausta kurotellessaan päätään ylemmäs niin, että näki väijymänsä oravan. Pieni eläin tasapainotteli oksallaan kohti runkoa, ja hyppäsi sille taidokkaasti, ja alkoi kiertämään sitä kiivetessään ylös päin. Tihkutäplä nuolaisi huuliaan, ja lähti kirimään vikkeläjalkaista saalistaan. Kun soturi oli sulkenut välimatkaa riittävästi, hän veti itsensä nopeasti toiselle puolen runkoa, ja valmistautui iskemään oravaa joka ei vielä tiennyt tulleensa jahdatuksi. Kun orava ilmestyi Tihkutäplän näkökenttään rungon toiselta puolelta, naaras iski sitä ojennetulla käpälällään viikset väristen. Yllätetty orava puski tiensä hänen ohitseen vinkaisten kauhuissaan. Vaistojensa varassa Tihkutäplä vaihtoi painopisteensä toiselle puolelle ja huitaisi pakenevaa eläintä uhkarohkeasti. Soturin kynnet haroivat tyhjää oravan kadotessa näkyvistä, ennen kuin painovoima horjautti häntä ja sai hänet puristamaan jokaisen käpälänsä tiukasti kiinni kaarnaan. Naaraan päätä huimasi hurjasti.
”Tihkutäplä!” Lehtitassun huuto kantautui Tihkutäplän korviin. Naaras huohotti vastauksen uskaltamatta katsoa alas:
”Olen kunnossa!”
”Näytti aivan siltä, että olit putoamassa!”
Tihkutäplä yritti tasata hengitystään, ja liukui hetken kuluttua täristen aina alas asti. Lehtitassun pyöristyneissä silmissä välähti parantajamainen huoli, kun tuo kiirehti soturin luo.
”Wau… Se siitä klaanin ruokkimisesta”, Tihkutäplä naukui kiusaantuneena ja suki kylkeään pari kertaa. Naaras tunsi kuumotuksen polttavana turkkinsa alla, kun säikähdys melkein putoamisesta alkoi haaleta.
”Aina ei voi onnistua”, Lehtitassu naukui rohkaisevasti ja tassutteli takaisin polulle nähtyään ettei hänen ystävänsä ollut saanut pahempia vammoja. Tihkutäplä loikki juurelta toiselle ja seurasi parantajaoppilasta soimaten vielä mielessään itseään. Polulla soturi ravisteli neulaset pihkantuoksuisesta turkistaan.
”Hei… Tuohan on kurkkuyrttiä”, Lehtitassu naukui hiljaa, ja käveli Tihkutäplän vierelle. Naaran jalkojen juuressa kasvoi pieniä, tähtikuvioisia kukkia.
”Nämä tulevat tarpeeseen”, Lehtitassu naukui ja katkaisi hennosti sinisten kukkien varret poimiessaan ne suuhunsa. Tihkutäplä katseli tuota kiinnostuneena ja hyvillään siitä että reissusta oli ainakin jotain hyötyä.
”Mihin niitä käytetään?” soturi kysyi.
”Ne laskevat kuumetta ja parantavat maidontuotantoa”, Lehtitassu mumisi hampaidensa läpi, ennen kuin laski keräämänsä yrtit takaisin maahan.
”Tarvitsen suuren lehden.”
Tihkutäplä vilkuili ympärilleen ja pinkaisi aluskasvillisuuteen.
”Käykö tämä?” naaras kysyi ja laski löytämänsä lehden Lehtitassun eteen. Parantajaoppilas nyökkäsi ja kääri tassuillaan kukat napakaksi kääröksi.
”Kiitos, nyt nämä on hieman helpompi kantaa”, Lehtitassu mumisi.
Kaksikon kävellessä nyt jo kohti leiriä, Tihkutäplä alkoi kuulla lintujen laulua ylhäältä oksistosta, jonka läpi kuulsi vaalea, pilvetön aamutaivas. Yö oli kulunut ennätyksellisen nopeasti.
”Muuten…” soturi aloitti ajatellen, ettei aikaa kannattanut enää tuhlata.
”Miksi olet alkanut vältellä minua?” Lehtitassu sävähti kysymykselle hieman, ja keskitti katseensa nurmelle jälkiä painaviin käpäliinsä.
”Haluan keskittyä koulutukseeni. Haluan olla niin hyvä parantaja kuin mahdollista. Muuten en voi auttaa ketään.” Naaraan haparoivat sanat pureutuivat Tihkutäplän sydämeen kuin piikit.
”Tiedän, mutta siksikö et voi enää puhua minulle?”
Lehtitassu katsahti Tihkutäplään avuttomana.
#Oikeasti? Haluan uskoa sinua, mutta...#
”Raidallinen kissa ei voi muuttaa raitojaan”, Tihkutäplä lausahti ja katsahti Lehtitassuun vakavana.
”En minäkään voi lakata olemasta ystäväsi.”
#Sitä paitsi, en ymmärrä miten ystävyytemme voisi haitata parantajanuraasi#, naaras jatkoi mielessään, samalla kun pelko puristui hänen rinnassaan.
”Minä...” Lehtitassu katsoi edelleen haaleiden valolaikkujen läpi astelevia tassujaan.
”Hei, voit kertoa minulle mitä vain. Olen puolellasi aina. Eikö se ole hyvä asia?”
”Ei!” Lehtitassu älähti ja seisahtui paikoilleen syyllinen katse silmissään. Tihkutäplä höristi korviaan ja vastasi harmaan naaraan katseeseen huojentuneena pysähtyen itsekin. Parantajaoppilas kohotti ääntään harvoin.
”Miksei? Tarkoitin sitä mitä sanoin”, Tihkutäplä naukui nielaisten.
”En voi pilata kaikkea. Minun on pakko lopettaa ennen kuin niin käy. Et sinä ymmärtäisi”, Lehtitassu pihisi hampaittensa välistä ja näytti purskahtavan itkuun millä hetkellä hyvänsä, ennen kuin lähti juoksemaan yrttikäärö tiukasti leuoissaan eteenpäin, jossa leiriä ympäröivät kuusipuut häämöttivät jo. Typertyneenä Tihkutäplä jäi seisomaan paikoilleen katsomaan, kuinka parantajaoppilaan harmaa turkki katosi näkyvistä sisälle leiriin. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, ja kaikki pohja, joka hänen ja Lehtitassun ystävyydellä oli ollut, tuntui juuri revenneen miljooniksi palasiksi.

- No, miten meni? Sielutaivas kysyy huomatessaan Kostokynnen saapuvan heidän sen hetkiseen pesäpaikkaansa metsästysretkeltään. Luopio pudottaa saaliinsa maahan ja venyttelee selkäänsä.
- Minun puolestani saat ottaa tuon oravan, voin itse syödä päästäisen, laikukas kolli sanoo, vaikka oli kuolla nälkään venähtäneen metsästysretken takia. Mutta hän myös tietää Sielutaivaalla olevan ehkä vielä suurempi nälkä, joten pienen päästäisen nakertaminen saisi riittää Kostokynnelle täksi kertaa. Hän asettuu kumppaninsa viereen syömään surkeaa aamiaistaan.
- Noh, älä näytä noin harmistuneelta. Kyllä täällä vielä piisaa ruokaa, vaikka lehtisade alkaakin, naaras sanoo ja haukkaa palan oravastaan. Luopio tuhahtaa vastauksena ja nielaisee vähäisen ruokansa viimeisetkin rippeet. Hän nousee ylös, aikeinaan painua takaisin metsälle, mutta Sielutaivas kuitenkin pysäyttää Kostokynnen ennen kuin tuo ehtii ottaa askeltakaan. Laikukas kolli kääntyy katsomaan kumppaniaan kysyvä ilme kasvoillaan.
- Älä mene ihan vielä jooko... Tiedäthän, että saatan olla hieman vainoharhainen näiden pentujen kanssa, mutta olen varma, että meitä tarkkailtiin täällä sillä aikaa kun olit poissa, Sielutaivas sanoo hiljaisemmalla äänellä ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Kostokynsi terävöittää aistinsa ja nostaa itsekin oman katseensa tutkiakseen ympäristöä. Järven rannan näkee heidän olinpaikastaan, joten ympärillä on vain pari hassua puuta ja pusikkoa, minkä yhden juureen he olivat jääneet lepäämään. Missään ei kuitenkaan näy ketään, eikä luopio uskonut, että puroklaanilaisetkaan kävisivät näin kaukana omien rajojensa takana.
- En minä kyllä täällä ketään aisti...
Heti sen sanottuaan tuntee Kostokynsikin katseen niskassaan ja tuulen puuskaus tuo todella laimean kissan hajun hänen sieraimiinsa. Laikukas kolli käännähtää ympäri ja tuntee sydämensä hyppäävän kurkkuunsa kun hän näkee muutaman puunmitan päässä suuren kissan hahmon puiden varjojen lomasta. Luopio pörhistää karvansa ja asettuu oitis suojelevasti Sielutaivaan, sekä tuon vatsan suojissa kyyhöttävien Loimun ja Mustan eteen. Vanhempi pentu yrittää kamalasti kurkkia erakon hännän yli tuntematonta kissaa, mutta naaras hyssyttelee oranssiturkkisen kollin takaisin maata vasten.
- Kuka oikein olet? Näyttäydy! Kostokynsi sihisee ja kaivaa kynsillään maata. Kissa ottaa muutamia askelia lähemmäs, muttei vaikuta hyökkäävältä. Laikukas kolli erottaa tiikerimäiset raidat kissan kehosta, sekä keltaisena kiiluvat silmät, muttei itse tunnista tuota. Sielutaivas sen sijaan jäykistyy ja henkäisee epäuskoisena nähdessään nyt paremmin kissan tunnuspiirteet.
- Taistovaara? Erakko naukaisee hämmentyneenä ja vaivalloisesti nousee jaloilleen, jättäen pentukaksikon vielä jalkojensa taakse. Kostokynsi nopeasti vilkaisee kumppaniaan, minkä jälkeen kääntää katseensa... Taistovaaraan? Isokokoinen, mustaraitainen naaraskissa astuu pois varjoista ja jää muutaman ketunmitan päähän, selvästi arvioiden katseellaan laikukasta kollia.
- Emo, mitä sinä täällä teet? Sielutaivas kysyy kurkistellen Kostokynnen takaa, mutta luopionaaraan katse tuskin edes käy nuorimmassa tyttäressään. Keltaiset, viiruuntuneet silmät pysyvät koko ajan lukittuina valkolaikukkaassa kollissa ja Kostokynsi tuntee hieman hermostuvansa niin tuomitsevan ja omalla tavallaan uhkaavan katseen alla. Mitäköhän Taistovaara edes ajattelee kollista oman tyttärensä kanssa, olihan Kostokynsi entinen luuklaanilainen, eikä luopionaaraan välit olleet lainkaan sopuisat kyseisen klaanin kanssa. Entäpä kun raidallinen naaras huomaakin Sielutaivaan odottavan viimeisillään luopiokollin pentuja? Laikukas kolli ei kuitenkaan tasoita karvojaan, vaan korjaa hieman hyökkäysvalmista asentoaan, pitäen Sielutaivaan yhä takanaan. Olisiko Taistovaaralla edes oikeutta tuomita tyttärensä valintoja, eihän luopionaaras ollut hetkeäkään osana tuon elämää sen jälkeen, kun hylkäsi pentunsa Vuoristoklaaniin.

Valkotassu oli eräänä lehtisateisena päivänä käymässä Puroklaanin reviiriä läpi yhdessä mestarinsa Sädetaivaan kanssa. Mukana olivat myös kastetassu ja hänen mestarinsa Varjoturkki. " Mitä haistat? Kysyi Sädetaivas.# Haistan Nummiklaanin ja tämä toinen tuoksu on myös aika tuttu.# Olisikohan se erakko tai joku sen kaltainen hmm....? "Haistan Nummiklaanin ja erakon" sanoi Valkotassu. " Minäkin haistan sen" sanoi Kastetassu. " Tästä pitää ilmoittaa Ututähdelle" sanoi Varjoturkki. " Niin kyllä pitää " sanoi Sädetaivas. " Menkää te ilmoittamaan Ututähdelle" sanoi Sädetaivas. Valkotassu ja Kastetassu juoksivat leiriin ja kertoivat siitä mitä olivat löytäneet Ututähdelle. " Lähetän mukaanne kaksi soturia lisää" sanoi Ututähti. " Niin voimme jäljittää sen erakon/kotikisun joka on reviirillämme". " Hiiriturkki ja Tammisydän menkää heidän mukaansa. Valkotassu ja Kastetassu näyttävät teille tien." Mitä on tapahtunut kysyi Valkotassun emo Viiksihäntä ja hänen isänsä Mustaviiksi." Täällä on vaan joku erakko tai kotikisu" sanoi Ututähti." Minä tulen mukaan sanoi Mustaviiksi". Älä sanoi Viiksihäntä sinua tarvitaan täällä." No mennäänkö? Sanoi Hiiriturkki." Joo mennään sanoi valkotassu. Kun he tulivat paikalle Sädetaivas ja Varjoturkki olivat jo häätämässä erakkoa matkoihinsa. " Se onnistui sanoi Varjoturkki kun he tulivat paikalle." Onneksi onnistui sanoi Hiiriturkki."


Ps. olen lomalla 9.7-19.7, mutta olen kuitenkin vielä huomisen aamupäivän kirjoittamassa.

Siis sädeloiste. Tuli väärä nimi

Liekkitaivas asteli kohti tuoresaaliskasaa aikeinaan etsiä sen isoin mahdollinen orava aamiaisekseen. Tietenkin juuri tämän aamun ensimmäinen ja pisin partiointikierros oli kulkenut vielä sitä tavallistakin pidempää reittiä... Soturi saa silmiinsä valtavan, selvästi elinaikanaan yli tarpeen syöneen oravan, mutta harmikseen ei sitä lähistöllä tarkkailevien klaanivanhusten edessä kehtaa ottaa. Hän joutuu tyytymään noin kolme kertaa pienempään varpuseen. Kolli etsii katseellaan Kuurasäteen ja lähtee jolkottamaan veljensä luokse. Harmaajuovainen soturi virnistää isoveljelleen, tietäen loistavasti aamun ensimmäisen partion pituuden.
"Hei, et viitsisi minulle hakea yhtä myyrää?" Valkoturkkinen kolli kysäisee ilkikurisesti Liekkitaivaan pudottaessa varpusen tuon viereen, aikeinaan itse asettua pikkuveljensä viereen syömään. Raidallinen soturi puuskahtaa kun ei ehtinytkään istumaan ja hampaitaa kiristellen kääntyy palatakseen takaisin tuoresaaliskasalle. Että pitikin Kuurasäteen olla tuollainen härnääjä... Tietenkin punaturkkinen kolli meinaa törmätä päällikköönsä Sulkatähteen tuon viilettäessä juuri hänen ohitseen. Oranssisilmäinen kissa sopertaa pikaisen anteeksipyyntönsä ja jatkaa matkaansa...
"Liekkitaivas, etsisitkö Lehvähampaan ja kertoisit, että hänet on määrätty kokoamaan iltapartio, itse en ehdi juuri nyt", päällikkö ilmoittaa ja lähtee samantien toimittamaan muita velvollisuuksiaan. Liekkitaivas nyökkää, vaikkei Sulkatähti sitä enää näekkään.
*Loistavaa, vatsani saa odottaa vielä hetken aamiaista.* Raidallinen soturi ajattelee ja pujahtaa leirin sisäänkäyntitunneliin sanomatta Kuurasäteelle mitään. Tuo oli varmasti kuullut päällikön käskyn ja luultavasti nauttisi nyt veljensä varpusesta hymysuin. Kolli astuu ulos tunnelista ja tuntee kuinka saapuvan lehtisateen tuuli pörröttää hänen turkkiaan. Liekkitaivas lähtee maahan tampattua polkua pitkin kulkemaan Nummiklaanin reviirin harjoitteluaukeaa kohti, Lehvähampaan hailakka tuoksu tuntui johdattavan sinne. Matkalla soturin ajatuksen poukkoilevat sinne sun tänne, kunnes lopulta ajautuvat erääseen naaraaseen, Liljaan... Raidallinen kissa ei voinut väittää tunteilleen vastaan, hän oli pitänyt erakosta paljon, heidän ensitapaamisestaan asti. Kolli muisti kun he sattumalta tapasivat kolmannen kerran ja hän oli näyttänyt kermanvaalealle kissalle Nummiklaanin rajoja, varsinkin niitä kohtia missä partiot eivät välttämättä kävisi koko päivän aikana. Liekkitaivas oli auttanut selittämään kaiken mitä Lilja ei ollut klaanien tavoista ymmärtänyt ja naaras oli selvästi ollut iloinen siitä ettei soturi ollut lainkaan niin epäluuloinen erakosta mitä muut klaanikissat olisivat varmasti olleet. Raidallinen kissa myös muisti miten ollessaan muutama päivä sitten metsästämässä, oli hän nähnyt kermanvaalean kissan juttelemassa jonkun täysin punaturkkiselle kollille vieraan kollin kanssa... Lilja oli selvästi ollut onnellinen silloin... Liekkitaivas oli tuntenut kateuden vihlaisevan rinnassaan, mutta oli joutunut työntämään tunteensa sivuun lähellä oleskelevan partion takia. Ei hän olisi voinut riskeerata paljastuvansa erakon tapailusta.

Kuten Liekkitaivaan hajuaisti oli kertonut, Lehvähammas löytyi harjoitteluaukealta Punatassun kanssa. Saadessaan Sulkatähden viestin perille oli soturi lähtenyt metsästämään järven lähettyville, ehkä toivoen näkevänsä Lilja uudestaan. Ja saaden selityksen sille kuka tämä toinen kolli oli oikein ollut. Raidallisen kollin ei tarvinnut kävellä rajan tuntumassa kauaakaan, kun hän löytää erakon järven laidalla olevalta jyrkänteeltä ja käveltyään lähemmäs kuulee punaturkkinen kissa naaraan itkevän...
"Liekkitaivas?" Kermanvaalea kissa nyyhkäisee, yrittäen tukahduttaa itkuaan, kun Liekkitaivas istahtaa hänen viereensä.
"Minä juuri", soturi mutisee ja kietoo varovasti häntänsä Liljan ympärille... Erakko kavahtaa hiukan, mutta antaa kollin jäädä siihen. Sen enempää ei hän osannut naarasta lohduttaa, sillä ei edes tiennyt miksi tämä itki. Mutta myös raidallisen kissan omakin olo muuttui myös varsin haikeaksi... Hänellä ei enää edes käynyt mielessä kysellä sen tuntemattoman kollin henkilöllisyyttä tai sitä mistä Lilja oikein tiesi hänet. Soturi kääntää katseensa kohti alapuolellaan avautuvaa maisemaa, jossa järven kirkas vesi kimalteli ja tuntui liikkuvan joka suuntaan aaltojen mukana. Kermanvaalean kissan murheellinen ääni keskeyttää Liekkitaivaan ajatuksistaan:
"Haittaisiko sinua olla hetki kanssani?"

Liekkitaivas haukoittelee makeasti ja painautuu tyytyväisenä lähemmäs vieressään nukkuvaa Liljaa, kuin varmistaakseen että erakko vielä oli siinä. Soturi huokaisee helpottuneena ja mielikuvat tästä aamupäivästä muistuvat hänen mieleensä...
*Hän näyttää niin suloiselta nukkuessaan.* Kolli ajattelee, mutta sitten tajuaa tilanteen todellisuuden. Hän nousee nopeasti ylös ja erkaantuu naaraasta. Tämä havahtuu raidallisen kissan nopeaan liikehdintään ja venyttelee vielä unenpöpperöisenä raajojaan.
"Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, eiiii…", Liekkitaivas mutisee kävellen ympyrää.
"Mikä sinulle nyt tuli, Liekkitaivas?" Lilja kysyi. Soturi pysähtyi noin ketunmitan päähän erakosta ja katsoi haikeana tämän ihmetteleviin silmiin.
*Mitä olin mennyt tekemään!*
"Ei tästä tule mitään. Mitä olen tehnyt? Minun täytyy lähteä", Liekkitaivas jatkoi mutinaansa.
"Mutta miksi? En kai minä ole tehnyt mitään väärää?" Lilja kysyi säikähtäneenä.
"Ei, ei sinussa mitään vikaa ole! Olet kaikin tavoin viehättävä naaras, mutta minä olen klaanikissa. Olen Nummiklaanin soturi. En voi, tai siis minulla ei oikein voi olla ystävinä erakoita. Olen hyvin pahoillani...", Liekkitaivas vastaa ja katsoi erakon pettyneisiin silmiin. Soturi kääntyi ja lähti mahdollisimman nopeasti pois tästä kiusallisesta tilanteesta.
"Odota!" Kolli kuuli huudon perässään ja hän pysähtyi ja kääntyi. Raidallinen kissa näki Liljan kostuneet silmät ja tunsi vihlaisun sisimmässään.
"Luulin sinua erilaiseksi, kuin muut klaanikissat. Mutta olin ilmeisesti väärässä! Olet yhtä sydämetön kuin kaikki muutkin tapaamani kissat...", erakko huusi itkien. Liekkitaivas sulki korvansa naaraan syytöksiltä.
"Minun täytyy mennä", soturi kuiskasi hiljaa ja katosi metsän siimekseen.

Liekkitaivas istui nummikummun päällä lähellä Nummiklaanin leiriä, muttei pystynyt palaamaan. Hänen olonsa oli kauhea. Soturi tunsi sisimmässään jatkuvaa vihlontaa ja syyllisyyttä. Hänen mielensä teki palata Liljan luo, muttei voinut, sillä tiesi velvollisuuksiensa estävän sen. Olihan kolli sentään Nummiklaanin soturi, jonka ura oli vasta aluillaan. Ja jos nyt sortuisi tuollaiseen, niin mitä siitä seuraisi jatkossa... Hän mietti syvällisiä kysymyksiä ja havahtui askeliin, jotka kävelivät takana olevaa kapeaa polkua pitkin raidallista kissaa kohti. Askeleet tulivat lähemmäksi ja lopulta pysähtyivät hänen viereensä. Liekkitaivas tunsi lämpimän karvan koskettavan turkkiaan. Hän vilkaisi nopeasti sivulleen, kuka oli tämä vieras kissa, joka uskaltaa istua soturin viereen hänen ollessa allapäin?
*Miksi juuri nyt... Juuri nyt kun en kaipaisi ketään juttuseurakseni.* Kolli tuhahtaa mielessään.
"Kuurasäde?" Liekkitaivas ärähtää vaisusti. Pikkuveli hieman säikähtää hyökkäävää äänensävyä, mutta palaa takaisin veljensä vierelle ja laskee häntänsä tuon lavalle lohduttavasti. Raidallinen soturi ei ollut tästä mielissään. Hän sihahtaa uudestaan varoittavasti, nyt paljon vakavemmalla sävyllä ja Kuurasäde luimii korvansa loukkaantuneena.
"Masennu sitten keskenäsi", harmaajuovainen soturi tuhahtaa ja palaa takaisin polulle häntä pystyssä. Punaturkkinen kolli hymähtää, miksei tuo voinut tajuta Liekkitaivaan vain haluavan olla rauhassa?

Olin metsästysreissullani löytänyt harvinaisen mielenkiintoisen hajujäljen. Toinen tuoksuista kuului selvästi kuopukselleni, kuten häntä joku voisi nimittää, vaikka en kunnon emo ollut koskaan ollutkaan, ja toisessakin oli jotain tuttua. Seurattuani jälkeä jonkin matkaan osui silmiini toisen tuoksun lähde: mustavalkoinen kissa, jonka tunnistin oitis Luuklaanin parantajaksi. En ollut voinut käsittää, mitä hän teki tyttäreni kanssa, joten jäin seurailemaan tilannetta. Suureksi yllätyksekseni kolli vaikutti kohtelevan Sielutaivasta lempeästi, jopa huolehtivasti. Asetuin puiden varjoon seurailemaan tilannetta jääden tarkoituksella tuulen yläpuolelle, eikä kulunut kauaa, kun kaksikko huomasi paikalla oloni. Tyttäreni tunnistettua minut astuin eteenpäin kohtaamaan laikukkaan kollin. En halunnut tappelua, enkä haastaa tytärtäni, mutta että Luuklaanin kissa?
Annoin tilanteen venyä, jotta saisin selkeämmän käsityksen kollin aikeista. Hän oli selvästi hyökkäävä minua kohtaan, mutta halusin nähdä tekikö hän niin suojellakseen Sielutaivasta minulta, vai pitääkseen häntä vankinaan. Kolli korjasi asentoaan, mutta hänen olemuksensa ei vaikuttanut hyökkäävältä, vaan puolustavalta, joten päätin antaa kollille mahdollisuuden. Sielutaivas puhui kollin takaa kutsuen minua emoksi, mikä sai huomioni. Tuijotin vielä hetken luuklaanilaista, kunnes istuin alas ja käänsin pehmeämmän katseeni kohti jo aikuiseksi kasvanutta pentua, jonka suojissa huomasin kaksi nuorta pentua.
"Emo? En olisi uskonut vielä kuulevani sitä sanaa sinun suustasi", hyrähdin pehmeästi. Välitin kyllä pennuistani suuresti, vaikka en ollut emoksi koskaan halunnutkaan, enkä katunut heidän Aaltosyöksyn hoiviin jättämistään.
"Aistin tuoksusi vieraan kissan kanssa. Halusin tarkistaa, että kaikki on kunnosssa. Hänen tuoksunsa oli... etäisesti tuttu", nau'uin, osoittaen kaksi sanaa kollille, luoden hänelle pistävämmän, mutta ei vihamielisen katseen. Kissa saisi itse puhua puolestaan, mutta en voinut unohtaa kivuliaita tunteja Luuklaanin leirissä, parantajan kävellessä ohi, palvellessa siskoani, liittyessä murhaajien, muita satuttavien, pahantahtoisten ja vaarallisten kissojen joukkoon.
Tarkkailin Sielutaivasta ystävällisesti, enkä voinut olla huomaamatta hänen pyöreää mahaansa. Nuorimmaiseni oli ilmiselvästi raskaana. Minua kylmäsi, mutta en antanut sen näkyä ulospäin. Mitä jos...mitä jos Sielutaivas oli kokenut saman kuin minä, luuklaanilaisen kynsissä? Katsahdin kysyvästi Sielutaivaan vatsasta kolliin toivoen, että naaras todella halusi pentuja, olisi turvassa.

//Jezke laitoin sulle viestiä, katotaan jatkatko sä vai jatkanko mä vielä itse. -M