Tihkutäplä käänsi päätään vuorotellen puolelta toiselle vilkuillen ympärille syvenevää metsää. Ajan madellessa eteenpäin soturi alkoi siirrellä tassujaan helpottaakseen oudosti polttavaa jännityksen tunnetta rinnassaan. Hän oli viimeinkin päässyt vaihtamaan muutaman sanan Lehtitassun kanssa, mutta vain sen verran, että oli saanut sovittua öisen tapaamisen vastahakoiselta vaikuttaneen parantajaoppilaan kanssa.
”Enpä tiedä...” harmaa naaras oli naukunut hiljaa, vältellen Tihkutäplän katsetta jälleen, kun soturi oli napannut hänet leirin sisäänkäynnillä. Tihkutäplä oli siirtynyt pikaisesti leiriin astelevan partion tieltä välittämättä klaanitovereidensa mulkoilusta, pitäen vain katseensa kiinni Lehtitassussa ennen kuin naaras kerkeäisi taas livistää karkuun. Parantajaoppilas oli liikahtanut lähemmäs leirin reunaa tuijottaen tiiviisti maata.
”Hetkeksi vain?” soturi oli ehdottanut tiivistäen toivon rippeensä sanoihinsa. Lehtitassu oli nyt nostanut päänsä, ja vastannut Tihkutäplän katseeseen surullinen kiilto silmissään.
”… Olkoon.”
Kaikki oli alkanut sinä kokoontumisyönä, jona Lehtitassu oli katsonut Tihkutäplää vieraalla katseellaan, ehkä jopa aikaisemmin, mutta harmaakuvioinen soturi ei ollut vain kiireiltään huomannut sitä. Lehtitassu tuntui hylkivän häntä kuin saniaiset kastehelmiä. Kun Tihkutäplä palasi iltaisin partioistaan, Lehtitassua ei leirissä näkynyt, ja kun Tihkutäplä heräsi aikaisin varta vasten puhuakseen parantajaoppilaan kanssa, oli Tammiturkki jo keksinyt hänelle jotain kiireistä tekemistä. Tihkutäplä kunnioitti Lehtitassun mustaturkkista mestaria ja jätti parantajat aina töihinsä. Ajan kuluessa naaras kävi kuitenkin jo kärsimättömäksi. Joskus hän huomasi silmäkulmassaan Lehtitassun vaaleanharmaan turkin, mutta kiirehtiessään paikalle tuo oli jo kadonnut aluskasvillisuuteen tai kissajoukkoon. Silloin harvoin, kun Tihkutäplä pääsi kasvotusten harmaan naaraan kanssa, tuo luikerteli ulos tilanteesta niin nopeasti kuin pystyi.
#Ehkä olisi pitänyt antaa asian olla#, soturi mietti. Hänen tarkoituksensa ei ollut ollut tehdä Lehtitassun oloa epämukavaksi. Mutta jos parantajaoppilas oli päättänyt lopettaa hänelle puhumisen, hänellä oli oikeus saada tietää syy siihen.
Odottelu sai Tihkutäplän kurtistamaan kulmiaan huolissaan ja huokaisemaan keskellä metsän hiljaisuutta. Sitten naaras vilkuili taas ympärilleen. Ei merkkiäkään Lehtitassusta.
Naaras kietoi häntänsä ympärilleen varoen hämärässä nuppuun vetäytyneitä sinikirjavia kukkia, jotka kasvoivat hänen ympärillään sammalmättäiden reunuksilla. Lehtitassun vahva, yrttien sävyttämä ominaistuoksu kulkeutui pian paikalle ja ilmoitti Tihkutäplälle parantajaoppilaan saapumisesta jo ennen kuin tuo hiipi hiljaa esiin aluskasvillisuudesta, silmät loistaen syyllisesti viherlehden lopun pimeydessä.
”Hei!” Tihkutäplä naukui ja veti itsensä ylös oitis.
”Anteeksi, piti tehdä yksi juttu ensin”, Lehtitassu naukui jäykästi ja asteli varovasti eteen päin.
”Niinkö? Sinä ahkera hiirenaivo”, Tihkutäplä kiusoitteli ja puski pehmeästi ystävänsä kylkeä. Soturi oli ensin aikonut kuulustella toista naarasta tuon käytöksestä, mutta nähdessään Lehtitassun jokseenkin normaalisti hän oli niin iloinen, että yksinkertaisesti unohti.
”Saat varmasti kohta parantajanimesi”, hän jatkoi ja perääntyi hieman. Punertava himmeys kuusten varjoissa peitti Lehtitassun harmaata turkkia, kun naaras pudisti päätään kiusaantuneena.
”E-en tiedä. Minulla on vielä paljon opittavaa”, tuo naukui ja Tihkutäplä muisti että hetki sitten hän ei ollut puhunut kuuhun Lehtitassun kanssa tällä tavalla.
”Sanot noin aina”, soturi huomautti rauhallisemmin ja tarkasteli toisen kissan kehonkieltä tarkemmin. Lehtitassu vastasi hänen katseensa hiukan avoimemmin, mutta riiputti häntäänsä ja jännitti jalkojaan vielä niin kuin olisi aikeissa pinkaista tilaisuuden koittaessa karkuun.
”Niin se vain on”, naaras vastasi. Pieni hiljaisuus laskeutui kaksikon välille.
”No, kävelläänkö?” Tihkutäplä kysyi ennen kuin hiljaisuus venyi pitemmäksi. Ehkä liike rentouttaisi Lehtitassua niin, että Tihkutäplä voisi kysyä viimein, miksi parantaja oli alkanut vältellä häntä. Lehtitassu nyökkäsi pienesti ja lähti seuraamaan soturia syvemmälle metsään.
”Tietääkö Tammiturkki muuten tästä?” soturi heitti heidän kulkiessaan päämäärättömästi pitkin ohutta polkua.
”Ei”, Lehtitassu huokaisi ja näytti saavan kylmiä väreitä.
”Sanon vain että en saanut unta, ja että lähdin etsimään yrttejä, jos hän kysyy.”
”Hyvä suunnitelma”, Tihkutäplä kehräsi hieman, mutta hiljentyi sitten. Tuskin yöllä päämäärätön kuljeskelu oli hänenkaltaiselleen nuorelle soturillekaan eduksi.
”Oppilaana olisin varmaan saanut Vasanloikalta selkäsaunan tällaisesta...”
”Niin. Ei Tammiturkkikaan varmaan ole iloinen”, Lehtitassu naukui katsellen hajamielisesti saniaisviidakkoon. Tihkutäplä hymähti ja oli aikeissa jatkaa keskustelua, kun rapina parin ketunmitan päässä sijaitsevassa pensaikossa pysäytti kissat paikoilleen.
”Orava”, paikalleen seisahtunut Lehtitassu kuiskasi korvat pyöristyneinä kuuntelemaan. Tihkutäplä maistoi ilmaa ja tunnisti itsekin tuoksun. Yön pimeydessä, tietämättömänä lähistöllä tarkkailevista kissoista, orava kipitti hiljaa pois pensaista kohti suurta kuusta, jonka viereltä Tihkutäplän ja Lehtitassun kulkema polku kulki. Tihkutäplä näki sen rusehtavan hännän keikkuvan aluskasvillisuuden yläpuolella, kun se katosi näkyvistä lähtiessään kiipeämään ylös valtavan puun pintaa.
”Sopiiko, jos nappaan tuon?” Tihkutäplä kysyi kuiskaten, ja lähti jo astelemaan kohti kuusta pehmein, vaanivin askelin.
”Klaanin on syötävä hyvin ennen lehtisadetta”, Lehtitassu totesi ja pysähtyi lähelle paksua juurikkoa. Tihkutäplä nyökkäsi.
”Totta. Mikään riista ei ole liikaa.”
Soturi paljasti kyntensä, ja lähti kiipeämään pitkin kuusen juuria aina rungolle asti. He olivat nähneet oravasta vain vilauksen, mutta eläimen tuore hajujälki kaarnan pinnassa paljasti Tihkutäplälle ettei saalis ollut kerennyt kauas. Soturi tarttui kiinni puun paksuun, paakkuraiseen pintaan ja veti itseään sinne minne tuoksu häntä johdatti. Hän melkein maistoi kielellään oravan maun, ja huomasi tuoksun vievän häntä kohti ylempiä oksia, ja silloin hän huomasi sen pysähtyneen paksun oksan päähän ja kuulustelevan ympäristöä tupsukorvillaan. Tihkutäplä jähmettyi paikoilleen ja rukoili ettei saalis havaitsisi häntä ja hyppäisi toiseen puuhun. Hän perääntyi pitkin kuusen runkoa asettamalla tassujaan vuorotellen alemmas ja toivoi oravan suuntaavan takaisin rungolle.
#Olisi pitänyt pyytää Lehtitassulta apua#, soturi ajatteli nolostuneena. Lehtitassun aistit olivat vertoja vailla, vaikkei hän ollutkaan saanut metsästyskoulutusta. Tihkutäplä vilkaisi kuusen juurilla seisovaa, ylös tähyilevää parantajaoppilasta, ja huomasi vasta silloin kiivenneensä melko korkealle. Hieman ylemmäs ja hän ehkä näkisi tähtien valaiseman yötaivaan ilman valtavia oksia näköesteenä.
#Parempi napata tuo orava ensin#, naaras ajatteli sitten ja uhmasi huimausta kurotellessaan päätään ylemmäs niin, että näki väijymänsä oravan. Pieni eläin tasapainotteli oksallaan kohti runkoa, ja hyppäsi sille taidokkaasti, ja alkoi kiertämään sitä kiivetessään ylös päin. Tihkutäplä nuolaisi huuliaan, ja lähti kirimään vikkeläjalkaista saalistaan. Kun soturi oli sulkenut välimatkaa riittävästi, hän veti itsensä nopeasti toiselle puolen runkoa, ja valmistautui iskemään oravaa joka ei vielä tiennyt tulleensa jahdatuksi. Kun orava ilmestyi Tihkutäplän näkökenttään rungon toiselta puolelta, naaras iski sitä ojennetulla käpälällään viikset väristen. Yllätetty orava puski tiensä hänen ohitseen vinkaisten kauhuissaan. Vaistojensa varassa Tihkutäplä vaihtoi painopisteensä toiselle puolelle ja huitaisi pakenevaa eläintä uhkarohkeasti. Soturin kynnet haroivat tyhjää oravan kadotessa näkyvistä, ennen kuin painovoima horjautti häntä ja sai hänet puristamaan jokaisen käpälänsä tiukasti kiinni kaarnaan. Naaraan päätä huimasi hurjasti.
”Tihkutäplä!” Lehtitassun huuto kantautui Tihkutäplän korviin. Naaras huohotti vastauksen uskaltamatta katsoa alas:
”Olen kunnossa!”
”Näytti aivan siltä, että olit putoamassa!”
Tihkutäplä yritti tasata hengitystään, ja liukui hetken kuluttua täristen aina alas asti. Lehtitassun pyöristyneissä silmissä välähti parantajamainen huoli, kun tuo kiirehti soturin luo.
”Wau… Se siitä klaanin ruokkimisesta”, Tihkutäplä naukui kiusaantuneena ja suki kylkeään pari kertaa. Naaras tunsi kuumotuksen polttavana turkkinsa alla, kun säikähdys melkein putoamisesta alkoi haaleta.
”Aina ei voi onnistua”, Lehtitassu naukui rohkaisevasti ja tassutteli takaisin polulle nähtyään ettei hänen ystävänsä ollut saanut pahempia vammoja. Tihkutäplä loikki juurelta toiselle ja seurasi parantajaoppilasta soimaten vielä mielessään itseään. Polulla soturi ravisteli neulaset pihkantuoksuisesta turkistaan.
”Hei… Tuohan on kurkkuyrttiä”, Lehtitassu naukui hiljaa, ja käveli Tihkutäplän vierelle. Naaran jalkojen juuressa kasvoi pieniä, tähtikuvioisia kukkia.
”Nämä tulevat tarpeeseen”, Lehtitassu naukui ja katkaisi hennosti sinisten kukkien varret poimiessaan ne suuhunsa. Tihkutäplä katseli tuota kiinnostuneena ja hyvillään siitä että reissusta oli ainakin jotain hyötyä.
”Mihin niitä käytetään?” soturi kysyi.
”Ne laskevat kuumetta ja parantavat maidontuotantoa”, Lehtitassu mumisi hampaidensa läpi, ennen kuin laski keräämänsä yrtit takaisin maahan.
”Tarvitsen suuren lehden.”
Tihkutäplä vilkuili ympärilleen ja pinkaisi aluskasvillisuuteen.
”Käykö tämä?” naaras kysyi ja laski löytämänsä lehden Lehtitassun eteen. Parantajaoppilas nyökkäsi ja kääri tassuillaan kukat napakaksi kääröksi.
”Kiitos, nyt nämä on hieman helpompi kantaa”, Lehtitassu mumisi.
Kaksikon kävellessä nyt jo kohti leiriä, Tihkutäplä alkoi kuulla lintujen laulua ylhäältä oksistosta, jonka läpi kuulsi vaalea, pilvetön aamutaivas. Yö oli kulunut ennätyksellisen nopeasti.
”Muuten…” soturi aloitti ajatellen, ettei aikaa kannattanut enää tuhlata.
”Miksi olet alkanut vältellä minua?” Lehtitassu sävähti kysymykselle hieman, ja keskitti katseensa nurmelle jälkiä painaviin käpäliinsä.
”Haluan keskittyä koulutukseeni. Haluan olla niin hyvä parantaja kuin mahdollista. Muuten en voi auttaa ketään.” Naaraan haparoivat sanat pureutuivat Tihkutäplän sydämeen kuin piikit.
”Tiedän, mutta siksikö et voi enää puhua minulle?”
Lehtitassu katsahti Tihkutäplään avuttomana.
#Oikeasti? Haluan uskoa sinua, mutta...#
”Raidallinen kissa ei voi muuttaa raitojaan”, Tihkutäplä lausahti ja katsahti Lehtitassuun vakavana.
”En minäkään voi lakata olemasta ystäväsi.”
#Sitä paitsi, en ymmärrä miten ystävyytemme voisi haitata parantajanuraasi#, naaras jatkoi mielessään, samalla kun pelko puristui hänen rinnassaan.
”Minä...” Lehtitassu katsoi edelleen haaleiden valolaikkujen läpi astelevia tassujaan.
”Hei, voit kertoa minulle mitä vain. Olen puolellasi aina. Eikö se ole hyvä asia?”
”Ei!” Lehtitassu älähti ja seisahtui paikoilleen syyllinen katse silmissään. Tihkutäplä höristi korviaan ja vastasi harmaan naaraan katseeseen huojentuneena pysähtyen itsekin. Parantajaoppilas kohotti ääntään harvoin.
”Miksei? Tarkoitin sitä mitä sanoin”, Tihkutäplä naukui nielaisten.
”En voi pilata kaikkea. Minun on pakko lopettaa ennen kuin niin käy. Et sinä ymmärtäisi”, Lehtitassu pihisi hampaittensa välistä ja näytti purskahtavan itkuun millä hetkellä hyvänsä, ennen kuin lähti juoksemaan yrttikäärö tiukasti leuoissaan eteenpäin, jossa leiriä ympäröivät kuusipuut häämöttivät jo. Typertyneenä Tihkutäplä jäi seisomaan paikoilleen katsomaan, kuinka parantajaoppilaan harmaa turkki katosi näkyvistä sisälle leiriin. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, ja kaikki pohja, joka hänen ja Lehtitassun ystävyydellä oli ollut, tuntui juuri revenneen miljooniksi palasiksi.

- No, miten meni? Sielutaivas kysyy huomatessaan Kostokynnen saapuvan heidän sen hetkiseen pesäpaikkaansa metsästysretkeltään. Luopio pudottaa saaliinsa maahan ja venyttelee selkäänsä.
- Minun puolestani saat ottaa tuon oravan, voin itse syödä päästäisen, laikukas kolli sanoo, vaikka oli kuolla nälkään venähtäneen metsästysretken takia. Mutta hän myös tietää Sielutaivaalla olevan ehkä vielä suurempi nälkä, joten pienen päästäisen nakertaminen saisi riittää Kostokynnelle täksi kertaa. Hän asettuu kumppaninsa viereen syömään surkeaa aamiaistaan.
- Noh, älä näytä noin harmistuneelta. Kyllä täällä vielä piisaa ruokaa, vaikka lehtisade alkaakin, naaras sanoo ja haukkaa palan oravastaan. Luopio tuhahtaa vastauksena ja nielaisee vähäisen ruokansa viimeisetkin rippeet. Hän nousee ylös, aikeinaan painua takaisin metsälle, mutta Sielutaivas kuitenkin pysäyttää Kostokynnen ennen kuin tuo ehtii ottaa askeltakaan. Laikukas kolli kääntyy katsomaan kumppaniaan kysyvä ilme kasvoillaan.
- Älä mene ihan vielä jooko... Tiedäthän, että saatan olla hieman vainoharhainen näiden pentujen kanssa, mutta olen varma, että meitä tarkkailtiin täällä sillä aikaa kun olit poissa, Sielutaivas sanoo hiljaisemmalla äänellä ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Kostokynsi terävöittää aistinsa ja nostaa itsekin oman katseensa tutkiakseen ympäristöä. Järven rannan näkee heidän olinpaikastaan, joten ympärillä on vain pari hassua puuta ja pusikkoa, minkä yhden juureen he olivat jääneet lepäämään. Missään ei kuitenkaan näy ketään, eikä luopio uskonut, että puroklaanilaisetkaan kävisivät näin kaukana omien rajojensa takana.
- En minä kyllä täällä ketään aisti...
Heti sen sanottuaan tuntee Kostokynsikin katseen niskassaan ja tuulen puuskaus tuo todella laimean kissan hajun hänen sieraimiinsa. Laikukas kolli käännähtää ympäri ja tuntee sydämensä hyppäävän kurkkuunsa kun hän näkee muutaman puunmitan päässä suuren kissan hahmon puiden varjojen lomasta. Luopio pörhistää karvansa ja asettuu oitis suojelevasti Sielutaivaan, sekä tuon vatsan suojissa kyyhöttävien Loimun ja Mustan eteen. Vanhempi pentu yrittää kamalasti kurkkia erakon hännän yli tuntematonta kissaa, mutta naaras hyssyttelee oranssiturkkisen kollin takaisin maata vasten.
- Kuka oikein olet? Näyttäydy! Kostokynsi sihisee ja kaivaa kynsillään maata. Kissa ottaa muutamia askelia lähemmäs, muttei vaikuta hyökkäävältä. Laikukas kolli erottaa tiikerimäiset raidat kissan kehosta, sekä keltaisena kiiluvat silmät, muttei itse tunnista tuota. Sielutaivas sen sijaan jäykistyy ja henkäisee epäuskoisena nähdessään nyt paremmin kissan tunnuspiirteet.
- Taistovaara? Erakko naukaisee hämmentyneenä ja vaivalloisesti nousee jaloilleen, jättäen pentukaksikon vielä jalkojensa taakse. Kostokynsi nopeasti vilkaisee kumppaniaan, minkä jälkeen kääntää katseensa... Taistovaaraan? Isokokoinen, mustaraitainen naaraskissa astuu pois varjoista ja jää muutaman ketunmitan päähän, selvästi arvioiden katseellaan laikukasta kollia.
- Emo, mitä sinä täällä teet? Sielutaivas kysyy kurkistellen Kostokynnen takaa, mutta luopionaaraan katse tuskin edes käy nuorimmassa tyttäressään. Keltaiset, viiruuntuneet silmät pysyvät koko ajan lukittuina valkolaikukkaassa kollissa ja Kostokynsi tuntee hieman hermostuvansa niin tuomitsevan ja omalla tavallaan uhkaavan katseen alla. Mitäköhän Taistovaara edes ajattelee kollista oman tyttärensä kanssa, olihan Kostokynsi entinen luuklaanilainen, eikä luopionaaraan välit olleet lainkaan sopuisat kyseisen klaanin kanssa. Entäpä kun raidallinen naaras huomaakin Sielutaivaan odottavan viimeisillään luopiokollin pentuja? Laikukas kolli ei kuitenkaan tasoita karvojaan, vaan korjaa hieman hyökkäysvalmista asentoaan, pitäen Sielutaivaan yhä takanaan. Olisiko Taistovaaralla edes oikeutta tuomita tyttärensä valintoja, eihän luopionaaras ollut hetkeäkään osana tuon elämää sen jälkeen, kun hylkäsi pentunsa Vuoristoklaaniin.

Valkotassu oli eräänä lehtisateisena päivänä käymässä Puroklaanin reviiriä läpi yhdessä mestarinsa Sädetaivaan kanssa. Mukana olivat myös kastetassu ja hänen mestarinsa Varjoturkki. " Mitä haistat? Kysyi Sädetaivas.# Haistan Nummiklaanin ja tämä toinen tuoksu on myös aika tuttu.# Olisikohan se erakko tai joku sen kaltainen hmm....? "Haistan Nummiklaanin ja erakon" sanoi Valkotassu. " Minäkin haistan sen" sanoi Kastetassu. " Tästä pitää ilmoittaa Ututähdelle" sanoi Varjoturkki. " Niin kyllä pitää " sanoi Sädetaivas. " Menkää te ilmoittamaan Ututähdelle" sanoi Sädetaivas. Valkotassu ja Kastetassu juoksivat leiriin ja kertoivat siitä mitä olivat löytäneet Ututähdelle. " Lähetän mukaanne kaksi soturia lisää" sanoi Ututähti. " Niin voimme jäljittää sen erakon/kotikisun joka on reviirillämme". " Hiiriturkki ja Tammisydän menkää heidän mukaansa. Valkotassu ja Kastetassu näyttävät teille tien." Mitä on tapahtunut kysyi Valkotassun emo Viiksihäntä ja hänen isänsä Mustaviiksi." Täällä on vaan joku erakko tai kotikisu" sanoi Ututähti." Minä tulen mukaan sanoi Mustaviiksi". Älä sanoi Viiksihäntä sinua tarvitaan täällä." No mennäänkö? Sanoi Hiiriturkki." Joo mennään sanoi valkotassu. Kun he tulivat paikalle Sädetaivas ja Varjoturkki olivat jo häätämässä erakkoa matkoihinsa. " Se onnistui sanoi Varjoturkki kun he tulivat paikalle." Onneksi onnistui sanoi Hiiriturkki."


Ps. olen lomalla 9.7-19.7, mutta olen kuitenkin vielä huomisen aamupäivän kirjoittamassa.

Siis sädeloiste. Tuli väärä nimi

Liekkitaivas asteli kohti tuoresaaliskasaa aikeinaan etsiä sen isoin mahdollinen orava aamiaisekseen. Tietenkin juuri tämän aamun ensimmäinen ja pisin partiointikierros oli kulkenut vielä sitä tavallistakin pidempää reittiä... Soturi saa silmiinsä valtavan, selvästi elinaikanaan yli tarpeen syöneen oravan, mutta harmikseen ei sitä lähistöllä tarkkailevien klaanivanhusten edessä kehtaa ottaa. Hän joutuu tyytymään noin kolme kertaa pienempään varpuseen. Kolli etsii katseellaan Kuurasäteen ja lähtee jolkottamaan veljensä luokse. Harmaajuovainen soturi virnistää isoveljelleen, tietäen loistavasti aamun ensimmäisen partion pituuden.
"Hei, et viitsisi minulle hakea yhtä myyrää?" Valkoturkkinen kolli kysäisee ilkikurisesti Liekkitaivaan pudottaessa varpusen tuon viereen, aikeinaan itse asettua pikkuveljensä viereen syömään. Raidallinen soturi puuskahtaa kun ei ehtinytkään istumaan ja hampaitaa kiristellen kääntyy palatakseen takaisin tuoresaaliskasalle. Että pitikin Kuurasäteen olla tuollainen härnääjä... Tietenkin punaturkkinen kolli meinaa törmätä päällikköönsä Sulkatähteen tuon viilettäessä juuri hänen ohitseen. Oranssisilmäinen kissa sopertaa pikaisen anteeksipyyntönsä ja jatkaa matkaansa...
"Liekkitaivas, etsisitkö Lehvähampaan ja kertoisit, että hänet on määrätty kokoamaan iltapartio, itse en ehdi juuri nyt", päällikkö ilmoittaa ja lähtee samantien toimittamaan muita velvollisuuksiaan. Liekkitaivas nyökkää, vaikkei Sulkatähti sitä enää näekkään.
*Loistavaa, vatsani saa odottaa vielä hetken aamiaista.* Raidallinen soturi ajattelee ja pujahtaa leirin sisäänkäyntitunneliin sanomatta Kuurasäteelle mitään. Tuo oli varmasti kuullut päällikön käskyn ja luultavasti nauttisi nyt veljensä varpusesta hymysuin. Kolli astuu ulos tunnelista ja tuntee kuinka saapuvan lehtisateen tuuli pörröttää hänen turkkiaan. Liekkitaivas lähtee maahan tampattua polkua pitkin kulkemaan Nummiklaanin reviirin harjoitteluaukeaa kohti, Lehvähampaan hailakka tuoksu tuntui johdattavan sinne. Matkalla soturin ajatuksen poukkoilevat sinne sun tänne, kunnes lopulta ajautuvat erääseen naaraaseen, Liljaan... Raidallinen kissa ei voinut väittää tunteilleen vastaan, hän oli pitänyt erakosta paljon, heidän ensitapaamisestaan asti. Kolli muisti kun he sattumalta tapasivat kolmannen kerran ja hän oli näyttänyt kermanvaalealle kissalle Nummiklaanin rajoja, varsinkin niitä kohtia missä partiot eivät välttämättä kävisi koko päivän aikana. Liekkitaivas oli auttanut selittämään kaiken mitä Lilja ei ollut klaanien tavoista ymmärtänyt ja naaras oli selvästi ollut iloinen siitä ettei soturi ollut lainkaan niin epäluuloinen erakosta mitä muut klaanikissat olisivat varmasti olleet. Raidallinen kissa myös muisti miten ollessaan muutama päivä sitten metsästämässä, oli hän nähnyt kermanvaalean kissan juttelemassa jonkun täysin punaturkkiselle kollille vieraan kollin kanssa... Lilja oli selvästi ollut onnellinen silloin... Liekkitaivas oli tuntenut kateuden vihlaisevan rinnassaan, mutta oli joutunut työntämään tunteensa sivuun lähellä oleskelevan partion takia. Ei hän olisi voinut riskeerata paljastuvansa erakon tapailusta.

Kuten Liekkitaivaan hajuaisti oli kertonut, Lehvähammas löytyi harjoitteluaukealta Punatassun kanssa. Saadessaan Sulkatähden viestin perille oli soturi lähtenyt metsästämään järven lähettyville, ehkä toivoen näkevänsä Lilja uudestaan. Ja saaden selityksen sille kuka tämä toinen kolli oli oikein ollut. Raidallisen kollin ei tarvinnut kävellä rajan tuntumassa kauaakaan, kun hän löytää erakon järven laidalla olevalta jyrkänteeltä ja käveltyään lähemmäs kuulee punaturkkinen kissa naaraan itkevän...
"Liekkitaivas?" Kermanvaalea kissa nyyhkäisee, yrittäen tukahduttaa itkuaan, kun Liekkitaivas istahtaa hänen viereensä.
"Minä juuri", soturi mutisee ja kietoo varovasti häntänsä Liljan ympärille... Erakko kavahtaa hiukan, mutta antaa kollin jäädä siihen. Sen enempää ei hän osannut naarasta lohduttaa, sillä ei edes tiennyt miksi tämä itki. Mutta myös raidallisen kissan omakin olo muuttui myös varsin haikeaksi... Hänellä ei enää edes käynyt mielessä kysellä sen tuntemattoman kollin henkilöllisyyttä tai sitä mistä Lilja oikein tiesi hänet. Soturi kääntää katseensa kohti alapuolellaan avautuvaa maisemaa, jossa järven kirkas vesi kimalteli ja tuntui liikkuvan joka suuntaan aaltojen mukana. Kermanvaalean kissan murheellinen ääni keskeyttää Liekkitaivaan ajatuksistaan:
"Haittaisiko sinua olla hetki kanssani?"

Liekkitaivas haukoittelee makeasti ja painautuu tyytyväisenä lähemmäs vieressään nukkuvaa Liljaa, kuin varmistaakseen että erakko vielä oli siinä. Soturi huokaisee helpottuneena ja mielikuvat tästä aamupäivästä muistuvat hänen mieleensä...
*Hän näyttää niin suloiselta nukkuessaan.* Kolli ajattelee, mutta sitten tajuaa tilanteen todellisuuden. Hän nousee nopeasti ylös ja erkaantuu naaraasta. Tämä havahtuu raidallisen kissan nopeaan liikehdintään ja venyttelee vielä unenpöpperöisenä raajojaan.
"Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, eiiii…", Liekkitaivas mutisee kävellen ympyrää.
"Mikä sinulle nyt tuli, Liekkitaivas?" Lilja kysyi. Soturi pysähtyi noin ketunmitan päähän erakosta ja katsoi haikeana tämän ihmetteleviin silmiin.
*Mitä olin mennyt tekemään!*
"Ei tästä tule mitään. Mitä olen tehnyt? Minun täytyy lähteä", Liekkitaivas jatkoi mutinaansa.
"Mutta miksi? En kai minä ole tehnyt mitään väärää?" Lilja kysyi säikähtäneenä.
"Ei, ei sinussa mitään vikaa ole! Olet kaikin tavoin viehättävä naaras, mutta minä olen klaanikissa. Olen Nummiklaanin soturi. En voi, tai siis minulla ei oikein voi olla ystävinä erakoita. Olen hyvin pahoillani...", Liekkitaivas vastaa ja katsoi erakon pettyneisiin silmiin. Soturi kääntyi ja lähti mahdollisimman nopeasti pois tästä kiusallisesta tilanteesta.
"Odota!" Kolli kuuli huudon perässään ja hän pysähtyi ja kääntyi. Raidallinen kissa näki Liljan kostuneet silmät ja tunsi vihlaisun sisimmässään.
"Luulin sinua erilaiseksi, kuin muut klaanikissat. Mutta olin ilmeisesti väärässä! Olet yhtä sydämetön kuin kaikki muutkin tapaamani kissat...", erakko huusi itkien. Liekkitaivas sulki korvansa naaraan syytöksiltä.
"Minun täytyy mennä", soturi kuiskasi hiljaa ja katosi metsän siimekseen.

Liekkitaivas istui nummikummun päällä lähellä Nummiklaanin leiriä, muttei pystynyt palaamaan. Hänen olonsa oli kauhea. Soturi tunsi sisimmässään jatkuvaa vihlontaa ja syyllisyyttä. Hänen mielensä teki palata Liljan luo, muttei voinut, sillä tiesi velvollisuuksiensa estävän sen. Olihan kolli sentään Nummiklaanin soturi, jonka ura oli vasta aluillaan. Ja jos nyt sortuisi tuollaiseen, niin mitä siitä seuraisi jatkossa... Hän mietti syvällisiä kysymyksiä ja havahtui askeliin, jotka kävelivät takana olevaa kapeaa polkua pitkin raidallista kissaa kohti. Askeleet tulivat lähemmäksi ja lopulta pysähtyivät hänen viereensä. Liekkitaivas tunsi lämpimän karvan koskettavan turkkiaan. Hän vilkaisi nopeasti sivulleen, kuka oli tämä vieras kissa, joka uskaltaa istua soturin viereen hänen ollessa allapäin?
*Miksi juuri nyt... Juuri nyt kun en kaipaisi ketään juttuseurakseni.* Kolli tuhahtaa mielessään.
"Kuurasäde?" Liekkitaivas ärähtää vaisusti. Pikkuveli hieman säikähtää hyökkäävää äänensävyä, mutta palaa takaisin veljensä vierelle ja laskee häntänsä tuon lavalle lohduttavasti. Raidallinen soturi ei ollut tästä mielissään. Hän sihahtaa uudestaan varoittavasti, nyt paljon vakavemmalla sävyllä ja Kuurasäde luimii korvansa loukkaantuneena.
"Masennu sitten keskenäsi", harmaajuovainen soturi tuhahtaa ja palaa takaisin polulle häntä pystyssä. Punaturkkinen kolli hymähtää, miksei tuo voinut tajuta Liekkitaivaan vain haluavan olla rauhassa?

Olin metsästysreissullani löytänyt harvinaisen mielenkiintoisen hajujäljen. Toinen tuoksuista kuului selvästi kuopukselleni, kuten häntä joku voisi nimittää, vaikka en kunnon emo ollut koskaan ollutkaan, ja toisessakin oli jotain tuttua. Seurattuani jälkeä jonkin matkaan osui silmiini toisen tuoksun lähde: mustavalkoinen kissa, jonka tunnistin oitis Luuklaanin parantajaksi. En ollut voinut käsittää, mitä hän teki tyttäreni kanssa, joten jäin seurailemaan tilannetta. Suureksi yllätyksekseni kolli vaikutti kohtelevan Sielutaivasta lempeästi, jopa huolehtivasti. Asetuin puiden varjoon seurailemaan tilannetta jääden tarkoituksella tuulen yläpuolelle, eikä kulunut kauaa, kun kaksikko huomasi paikalla oloni. Tyttäreni tunnistettua minut astuin eteenpäin kohtaamaan laikukkaan kollin. En halunnut tappelua, enkä haastaa tytärtäni, mutta että Luuklaanin kissa?
Annoin tilanteen venyä, jotta saisin selkeämmän käsityksen kollin aikeista. Hän oli selvästi hyökkäävä minua kohtaan, mutta halusin nähdä tekikö hän niin suojellakseen Sielutaivasta minulta, vai pitääkseen häntä vankinaan. Kolli korjasi asentoaan, mutta hänen olemuksensa ei vaikuttanut hyökkäävältä, vaan puolustavalta, joten päätin antaa kollille mahdollisuuden. Sielutaivas puhui kollin takaa kutsuen minua emoksi, mikä sai huomioni. Tuijotin vielä hetken luuklaanilaista, kunnes istuin alas ja käänsin pehmeämmän katseeni kohti jo aikuiseksi kasvanutta pentua, jonka suojissa huomasin kaksi nuorta pentua.
"Emo? En olisi uskonut vielä kuulevani sitä sanaa sinun suustasi", hyrähdin pehmeästi. Välitin kyllä pennuistani suuresti, vaikka en ollut emoksi koskaan halunnutkaan, enkä katunut heidän Aaltosyöksyn hoiviin jättämistään.
"Aistin tuoksusi vieraan kissan kanssa. Halusin tarkistaa, että kaikki on kunnosssa. Hänen tuoksunsa oli... etäisesti tuttu", nau'uin, osoittaen kaksi sanaa kollille, luoden hänelle pistävämmän, mutta ei vihamielisen katseen. Kissa saisi itse puhua puolestaan, mutta en voinut unohtaa kivuliaita tunteja Luuklaanin leirissä, parantajan kävellessä ohi, palvellessa siskoani, liittyessä murhaajien, muita satuttavien, pahantahtoisten ja vaarallisten kissojen joukkoon.
Tarkkailin Sielutaivasta ystävällisesti, enkä voinut olla huomaamatta hänen pyöreää mahaansa. Nuorimmaiseni oli ilmiselvästi raskaana. Minua kylmäsi, mutta en antanut sen näkyä ulospäin. Mitä jos...mitä jos Sielutaivas oli kokenut saman kuin minä, luuklaanilaisen kynsissä? Katsahdin kysyvästi Sielutaivaan vatsasta kolliin toivoen, että naaras todella halusi pentuja, olisi turvassa.

//Jezke laitoin sulle viestiä, katotaan jatkatko sä vai jatkanko mä vielä itse. -M

#Vai että tarvitsen vain pienimmän syyn hyökätä? Totta, totta, mutta ei sitä luopiolle tarvitsisi myöntää#. Kieltämättä lupaus siitä, että toinen tekisi mitä tahansa, kuulosti houkuttelevalta, mutta sitten Kuutamokukka alkoi tulla liian lähelle. Kuolontähti seisoi hievahtamatta aloillaan, kunnes huitaisi kynsillään toista sähähtäen.
"Annoinko sinulle luvan lähennellä päällikköä?", hän sihisi. Kuolontähti ei halunnut säikäyttää toista pois, mutta ei myöskään vajota luopion tasolle etenkään oppilaansa edessä. Toinen kissa vaikutti saavan vihjeen ja perääntyi, osoittaen merkkejä alistumisesta ja jäi odottamaan vastausta.
"Mitä vain? Hmm..."
Kuolontähti antoi toisen odottaa, seisten mahdollisimman lujana aloillaan luopiota tarkkaillen. Aputassuista voisi olla hyötyä. Lisäksi Luuklaani oli ottanut epämiellyttävän paljon osumaa viimeaikoina, joten onnistunut hyökkäys toimisi hyvänä itsetunnon ja maineen kohotuksena klaanille. Ja jos jokin menisi pieleen, niin ainakin päällikkö voisi tarjota alaisilleen uuden lelun, johon purkaa turhautumisensa.
"Kolme. Kolme ehtoa, kolme palvelusta. Yksi: Tästä hetkestä tehtävän lopulliseen onnistumiseen asti sinä olet minun komennossani ja teet kaiken, kuten sanon - alistut täysin tahtooni. Kaksi: Kunnes tehtävä on ohi sinä metsästät klaanilleni päivittäin vähintään yhden saaliin, enemmän, jos haluat suosioni. Kolme: Olet minulle velkaa kolme palvelusta lopun ikäsi, tai kunnes olen ne kaikki käyttänyt. Ei kiemurtelua, ei rajoja. Voin pyytää mitä tahansa. Ja tiedäkin, että jos sinun takiasi tehtävä menee pieleen, tai klaanini kärsii merkittäviä tappioita, tarvitsevat soturini.... viihdykettä - lelun, johon purkaa turhautumisensa", Kuolontähti naukui herttäisesti, hymyillen toiselle kylmän suloisesti. Hän halusi nähdä, olisiko toinen todella valmis leikkiin. Ja jos ei olisi, niin ainahan hän voisi antaa epäonnistuneen oppilaansa klaanilleen leikkikaluksi.
"Toki, jos kanttisi ei kestä, voit yhä perääntyä. Ja sinä. Sinä olet seuraavana jonossa päätymään _oikeiden_ luuklaanilaisten stressileluksi", päällikkö naukui, sähisten viimeisen osan oppilaalleen luoden häneen pistävän katseen, kunnes keskitti huomionsa luopioon. Kieltämättä peli kiinnosti päällikköä, ja hän antoi sen näkyä olemuksessaan kylmänä leikillisyytenä, jota moni olisi kutsunut karmivaksi, mutta toisen puheista päätellen kissa puhui Kuolontähden kanssa samaa kieltä.

Mustakynsi loikoili erään leiriä ympäröivän havupuun varrella ja hitain vedoin suki turkkiaan. Vääräsydämen vaikerointi oli loppunut hetki sitten, kielien että tuon synnytys oli päättynyt. Tiikerisydänkin oli poistunut pesästä, Mustalammen taas mentyä sisälle tapaamaan pentujaan. Klaaninvanhinten pesästä ei Hämyviiksen vaikerrusta ollut kuulunut sitten sen jälkeen, kun Tammiturkki oli kehitellyt jonkinlaisen voiteen, joka hyvässä lykyssä saattoi palauttaa klaaninvanhimman näön entiselleen. Soturitar ei ollut lähtenyt metsästämään haavojen tekijää vaan jäänyt leiriin, jos sitä olisikin tarvinnut puolustaa. Yksitellen soturit oppilaineen olivat metsästä palanneet ja raportoineet Nummipyörteelle etteivät olleet löytäneet juuri mitään. Hämyviiksestä ei ollut tilanteeseen apua, vanhus tuskin edes muisti missä oli aamulla käynyt.
Mustakynsi ryhdistäytyi, kun näki Tammiturkin saapuvan parantajien pesästä ja kävelevän suoraan Nummipyörteen ohi päällikön pesälle. Mitäköhän oli käynyt jos parantajalla oli päällikölle asiaa? Mustaturkkinen kolli ei viipynyt kauaa pesässä ja hänen perässään ulos asteli myöskin Varistähti, joka kylmällä katseellaan kävi leiriaukiota läpi.
"Onko klaani paikalla?" Päällikkö kysyi varapäälliköltään, joka hetken pohdinnan jälkeen nyökkäsi.
"Kyllä, kaikki ovat palanneet aamun partioista sekä omilta menoiltaan", Nummipyörre selitti ja kuuliaistesti seurasi savunharmaata kollia Suurkiven päälle. Mustakynsi nousi jaloilleen ja lähti jo lipumaan lähemmäs varmasti pian alkavaa klaanikokousta.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juurelle klaanikokoukseen!" Varistähti jylisi pesänsä päältä. Hetkessä suurin osa kuutamoklaanilaisista saapui paikalle, eikä päällikkö jäänyt odottamaan loppua. Tammiturkki sekä Lehtitassu astelivat suoraan pesästään Suurkiven eteen ja parantaja naukaisi hiljaa jotakin oppilaalleen. Mustakynsi käänsi korviaan etuviistoon, oliko Vääräsydämelle, tuon pennuille tai Hämyviikselle tapahtunut jotakin? Ei sillä, että soturitar siitä huolestuisi, ainakin olisi vähemmän suita ruokittavaksi saapuvaa lehtikatoa varten.
"Arvoisat kuutamoklaanin kissat. Vaikka parantajien kokoontuminen onkin vasta muutaman päivän kuluttua, haluan virallistaa ilmoitusasiani jo nyt. Oppilaani Lehtitassu on opiskellut monia kuita parantajien tavoille ja tästä aamusta hän suoriutui loistokkaasti. Samalla kun minä olin paikkaamassa Hämyviiksen silmiä, hoiti Lehtitassu itsenäisesti Vääräsydämen synnytyksen ja hän pentuineen ovat kunnossa. Lehtitassu teki äärimmäisen hyvää työtä heidän kanssaan ja pystyn luottamaan oppilaani tassujen jälkeen sataprosenttisesti. Siksi haluankin julistaa teille oppilaani parantajanimen. Lehtitassu tunnetaan tästä lähin Lehtikuuna", Tammiturkki selosti, minkä jälkeen Lehtikuun uutta nimeä alettiin hurraamaan leirissä, jokseekin hieman vaimeasti. Eihän siinä ollut ihmeteltävää, parantajaoppilaalla ei ollut perhettä, eikä varmaan ystäviäkään, eikä moni kuutamoklaanilainen edes arvostanut parantajien työtä sen vertaa että onnittelisi noita virkaanastumisista sun muista.
Mustakynsi ei kokenut tarpeelliseksi käydä onnittelemassa naarasta, hänen ajatuksensa olivat aivan muualla. Tai tarkemmin sanottuna toisessa kissassa, joka oli jostakin syystä myös saapunut leirin laidalle, vaikka kokoontuminen olikin tarkoitettu nimen omaan kuutamoklaanilaisille. Tiineenä oleva kotikisu ei ollut vieläkään poistunut Kuutamoklaanin leiristä, mikä kismitti soturitarta todella paljon. Parantajien mukaan hänet piti pitää leirissä siihen saakka kunnes tuon pennut syntyisivät, muuten kotikisu pentuineen voisi kuolla ja mitä kaikkea muuta oltiinkaan keksitty selitykseksi tuon leirissä norkoilulle. Jos Mustakynsi olisi vain saanut tilaisuuden, hän olisi raahannut tuon ketunläjän ulos leiristä, raadellut tuon pentuineen kuoliaaksi ja syyttänyt jotakin petoeläintä tuon taposta. Tuo imelä tapa miten hän muka niin iloisena onnitteli Lehtikuuta vaikkei edes ymmärtänyt klaanien tavoista...
"Mustakynsi, olisiko sinulla aikaa tulla seurakseni etsimään yrttejä? Varastomme tyhjenivät aikalailla tänä aamuna", Tammiturkin kysymys havahduttaa soturittaren ajatuksistaan. Naaras kääntyy katsomaan vierellensä saapunutta parantajaa ja on jo kieltäytymässä tarjouksesta. Kuka nyt parantajan henkivartijaksi haluaisi lähteä? Mustakynsi kuitenkin sulkee avatun suunsa ja vetää pienen, ilkikurisen hymyn suupielilleen, hän oli saanut idean.
"Eipä minulla ole juurikaan parempaa tekemistä. Lähdemmekö heti?"

Tammiturkin jorinat olivat pitkästyttäneet Mustakynnen miltei hengiltä, onneksi jonkin pusikon löytäessään parantaja oli hiljentynyt napsimaan erilaisia kasveja ja kukintoja mukaansa. Soturittaren aistit olivat valppaudessa, mutta ei suinkaan heidän kahden turvallisuuden puolesta. Hän halusi varmistaa ettei ketään olisi lähistöllä, olivathan he vielä aika lähellä leiriä, vaikka reviirin läpi kulkevan joean toisella puolella olivatkin. Naaras kulki hetken eteenpäin ja varmistaessaan ympärillä olevan metsän olevan sillä hetkellä autio, hän palasi takaisin kollin luokse.
"Huomasin muuten rajapartiossa ollessani, että aivan Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin rajan tuntumassa, siinä missä joki kulkee rotkon pohjalla, niin siinä reunalla kasvaa aika oranssilehtisiä kukkia. En ole ikinä nähnyt niitä elämässäni, oletko sinä huomannut ne?" Mustakynsi kysyi ja kohotti kulmiaan Tammiturkin nostaessa katseensa häneen. Parantaja kallisti päätään hieman, kuin näyttäen miettivän jotakin. Soturitar piti saman kysyvän ilmeen kasvoillaan, toivoen ettei rotkon lähellä nyt oikeasti kasvanut mitään oranssilehtisiä kukkia, kolli pitäisi vain saada rotkolle hänen kanssaan.
"En ole huomannut, eikä niin kallioisessa maassa ole ikinä kasavnut mitään, kun lähin vedenlähde on rotkon pohjalla eikä neste kiven läpi kulje. Mutta miksipä emme kävisi sitä nopeasti vilkaisemassa", Tammiturkki mutisi ja lähti Mustakynnen kanssa rotkoa kohti. Nyt vain pitäisi toivoa että paikka olisi tyhjillään... Naaras veti syvään henkeä saadessaan näkyviin rotkon syvimmän kohdan ja vielä kertaalleen tarkisti, että he olisivat varmasti kaksin. Soturitar jäi hieman taka-alalle, antaen parantajan kulkea edempänä. Hänen pitäisi olla varovainen eikä sotkea hajujälkeään ympäri rotkon aluetta, muille pitäisi näyttää vain siltä, että mustavalkea kissa juoksi reunalle ja siitä suoraan leiriin. Kolli loikki eteenpäin jyrkällä kallionkielekkeellä ja katseli ympärilleen, etsien tätä oranssilehtistä kukkaa. Mustakynsi vilkaisi alas ja värähti huomatessaan pudotuksen, joka seuraisi yhdenkin harha-askeleen johdosta. Putoamisesta vakavasti loukkaantuminen olisi varma. Tammiturkki tasapainoiteli häntänsä avulla ja yritti pitää kynsillään kiinni kivestä kurkistellessaan reunan yli alas jokeen. Ote kuitenkin lipsui joka askeleella ja kiviä ropisi alemmas. Soturitar jäi taaemmas seuraamaan tilannetta. Eihän hänen edes tarvinnut tehdä mitään, parantaja varmaan auttaisi itsensä alas ihan itsekin.
"En minä näe täällä mitään kukkia", Tammiturkki naukui taaemmas ja Mustakynsi joutui ottamaan muutamia askeleita edemmäs, muka yrittäessään itsekin etsiä niitä.
"Ne eivät olleet tässä reunalla vaan kasvoivat seinämällä, toiselta puolelta ne näyttivät ihan selkeästi olevan näillä kohdin", soturitar naukui. Kolli otti varovaisen askeleen kurkottaakseen kaulaansa nähdäkseen rotkon seinämälle, mutta kallio petti alta. Parantaja ulvaisi ja yritti pitää kiinni kallionkielekkeestä, mutta suurikokoisella kissalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Naaras katseli hymysuin kuinka Tammiturkki syöksyi tyhjyyteen ja hänen ulvaisunsa jäi kaikumaan vuoren lähistölle. Mustaturkkinen kissa jysähti maahan, vain puolen ketunmitan päähän vieressä virtaavasta joesta. Hän ähisi hetken kivuissaan, minkä jälkeen kollin silmät sumenivat ja Mustakynsi näki kuinka verta vuosi kivistöön, sekä jokeen. Lopulta Tammiturkki päästi yhden hiljaisen sanan suustaan:
"Tähtiklaani...", parantaan pää retkahti taakse ja kollin kylki lakkasi kohoilemasta. Kuutamoklaanin arvostettu parantaja oli kuollut. Soturitar asteli varovaisin askelin rotkon reunamille ja hetkeksi jäi varmistamaan, että parantaja varmasti olisi kuollut. Suunnitelma oli tähän asti sujunut varsin loistokkaasti, Mustakynnen ei edes tarvinnut jättää hajujälkeään kuolleeseen parantajaan yrittämällä tönäistä tuota reunan yli. Ja nyt, jos ajoitus olisi oikea, Kuutamoklaanin uusi, hyvin arka ja epävarma parantaja Lehtikuu panikoisi mestarinsa kuolemasta ja yllättävästä virallisesta virkaanastumisestaan ja mahdollisesti menisi täysin lukkoon kotikisun synnytäessä, mikä johtaisi kotikissan ja hänen pentujensa kuolemaan. Mustakynnen tarvitsisi vain odotella hetki ja sitten juosta leiriin hätääntyneenä kertomaan traagisesta suru-uutisesta...

Lumisydän sekä Jalotassu pöllähtivät Puroklaanin leiriin hengästyneinä ja molemmat etsivät katseellaan Ututähteä. Päällikköä ei kuitenkaan näy, kuten ei Hiiriturkkiakaan. Hunajavirta, Kanijalka, Punalehti, Puronlaulu ja Ruskalehti sen sijaan olivat isossa porukassa aukealla keskustelemassa ja sen enempää odottelematta soturi käveli oppilas perässään tipsuttaen kissojen luo. Kissat lopettivat keskustelunsa, kun laikukas kolli yritti kertoa ilmoituasiaansa, mutta ei hengästyneisyydeltään saanut sanaakaan pihalle. Hunajavirta katsoi harmaalaikkuista kissaa odottavana, kun taas kaikkien muiden kasvoilla oli hieman hölmistynyt ilme.
"Niin? Miksi oikein tulitte tuollaisella kiireellä Lumisydän ja Jalotassu?" Kokenut soturitar uteli. Lumisydän veti syvään henkeä ja nosti päänsä naaraan tasolle.
"Tulin ilmoittamaan, että löysimme Jalotassun kanssa reviiriltämme kaksi mädäntynyttä harakkaa. Molempien niskat oltiin katkaistu, eikä muita merkkejä vahingoista ollut. Ne vain makasivat keskellä hiekkapolkua...", kollisoturi ehtii vastata, kunnes metsästä kuuluva tuskahuuto keskeyttää hänet. Huuto oli täynnä tuskaa ja kauhua. Hunajavirran silmät laajenevat järkytyksestä, Puronlaulu kavahtaa nopeasti pystyyn, huutaa Jänötassun mukaansa ja lähtee juosten ulos leiristä, suoraan metsään. Hetken hämmennyksen jälkeen myös Ruskalehti nousee ja syöksyy soturittaren perään Jänötassu mukanaan...
*Ututähti!* Sanaakaan sanomatta myös Lumisydän lähtee juoksemaan kissojen perään. Soturi jatkaa juoksuaan, tietämättä ollenkaan jos häntä edes seurasi joku, ja lopulta saapuu reviirin metsäalueelle, kuitenkin menettäen Puronlaulun, Ruskalehden ja Jänötassun vainun. Hän katselee ympärilleen ja yrittää paikantaa mistä oli huudon kuullut, muttei saa mitään tolkkua maisemista. Ne sumenevat ja kirkastuvat vuoron perään. Kolli huohottaa syvään ja ravistelee päätään.
"Mikä minulla on?!" Lumisydän nyyhkäisee kauhuissaan. Hän ottaa suunnakseen reviirin eteläosan, luultavasti, ja juoksee täyttä vauhtia, tuntien viiltävän kivun ohimossaan. Kipu kasvaa niin voimakkaaksi, että soturi kaatuu maahan ja pitelee päätä tassuillaan.
*Mihin minä oikein törmäsin?* Hän avaa varovaisesti silmänsä ja erottaa taas kaiken kirkkaasti. Mutta sitten... Kolli näkee edessään valkoisen 'haamun'. Kokonaa valkeana hohtava kissa, jonka silmät ammottavat tyhjyyttä. Se lipuu hitaasti häntä kohti. Kauhu valtaa Lumisydämen sisimmän. Hän tuntee sydämensä miltei jäätyvän kaiken paniikin pohjalta. Haamukissa lähenee ja lähenee. Soturi alkaa huutaa peloissaan. Hän vääntelehtii epätoivoisesti maassa, yrittäen nousta ylös, kuitenkin onnistumatta ja yrittää karkottaa valkoista hahmoa mielestään. Se ei lähde. Hahmoja vain tulee lisää. Kollin pelko nousee niin korkeaksi, että se lamaannuttaa hänen toimintonsa. Hän kirkuu silmät selkosen selällään maassa ja vääntelehtii epätoivoisesti. Laikukas kissa näkee Jalotassun kauhistuneen katseen, sitten Kottaraissulan, Aamutäplän, Sädetaivaan, Tummakajon ja lopulta Kultakuiskeen. Hän ei osannut erottaa enää todellisuutta mielikuvista. Lumisydän sulkee silmänsä ja jatkaa vääntyilemistä. Hän tuntee lämpimän kehon painon päällään ja kuulee jostakin kaukaisuudesta nimensä kutsunnan. Joku ravisteli soturia rajuilla otteilla hereille. Mutta hän ei herää. Kolli ei suostu heräämään. Hän ei halunnut, eikä pystynyt. Lopulta laikukas kissa vaipuu levottomaan kauhun sumentaman tyhjyyteen...

Lumisydän herää parantajien pesästä, pää aivan tokkurassa. Hänellä kestää hetki herätä kunnolla ja hieman hämmentyneenä yrittää nousta istumaan. Miten soturi oli oikein tänne joutunut? Hänhän oli juoksemassa Puronlaulun, Ruskalehden ja Jänötassun perässä Ututähden huutoa kohti... Pesässä ei kollin lisäksi ollut muita, joten hän varovaisin askelin lähti kulkemaan suuaukkoa kohti.
"Lumisydän, tuleppa vain takaisin, olit aika huonossa kunnossa kun sinut tuotiin tänne", Yöturkin ääni kuului yrttivarastojen takaa ja pian parantaja saapuikin Lumisydämen näkökenttään.
"Mi-Mitä edes tapahtui?" Soturi kysyi hämmentyneenä. Mustaturkkinen kolli käveli laikukkaan kollin viereen ja viittoi tuota istumaan alas.
"Reviirillämme poukkoili erakko, joka kävi Ututähden kimppuun tuon ollessa metsällä Kuutamotassun kanssa. Ututähti menetti kamppailussa yhden henkensä, mutta onneksi Varjoturkin ja Sädetaivaan ollessa lähistöllä oppilaidensa kanssa, he hakivat leiristä lisävoimia ja häätivät erakon. Samalla ilmeisesti sinä, Puronlaulu, Ruskalehti ja Jänötassu olitte etsimässä Ututähteä hänen huudon kuullessanne? Sinut ainakin löydettiin vain muutaman ketunmitan päästä hänestä", Yöturkki selitti, siivoten hännällään ylimääräisiä sammalpalloja sivuun pedeiltä. Lumisydän kurtisti kulmiaan, ei hän muistanut ainakaan tavanneensa Ututähteä, mutta ei hänen viimeisiin hereilläolo hetkiin ollut luottamista. Soturi havahtuu hereille muistojensa keskeltä ja kohottaa katsettaan Yöturkkiin päin.
"Mutta mitä minulle sitten tapahtui?" Soturi kysyi. Parantaja oli hetken hiljaa, selvästi miettien mitä vastaisi laikukkaalle kollille. Se sai pienen epäilyn nousemaan harmaalaikkuisen kissan mieleen.
"Sinut löydettiin tajuttomana, olit ilmeisesti saanut jonkinlaisen kohtauksen? Etkö itse muista siitä yhtään mitään?" Yöturkki kysyi kulmiensa alta ja hetkeksi käänsi selkänsä Lumisydämelle, selvästi yrittäen olla tekemättä keskustelusta kuulustelua, vaikka se siltä alkoikin soturin mielestä tuntumaan. Laikukas kolli oli hetken hiljaa, miettien uskaltaisiko kertoa parantajalle 'haamuista'. Mielikuvat läheistensä kasvoista, sekä siitä valkeasta olennosta eivät kuitenkaan jätä Lumisydäntä hetkeksikään rauhaan. Hän haluaa saada selityksen näkemälleen.
"No minä ikään kuin näin... Aaveen... Tai siis ainakin kuvittelin näkeväni valkoisen, hohtavan kissan, minkä jälkeen pelko otti minusta vallan... Enempää en muista", Lumisydän sanoi, muovaten tassuillaan allaan olevan sammalpedin pehmikettä palloksi. Yöturkki oli hetken hiljaa, selvästi näyttäen miettivän jotakin.
"Tietenkin saat tehdä omat tulkintasi tapahtuneesta, mutta ehkäpä... Näit tähtiklaanilaisen? Olen kuullut, että päällikön menettäessä henkensä, hän kohtaa uudestaan kissan, joka on tuolle hengen antanut. Jos kerran olit Ututähteä lähellä kun hän menetti henkensä, ehkäpä näit juuri sen Tähtiklaanin kissan, joka tuli hakemaan yhtä hänen henkeään takaisin?" Parantaja naukaiseen ja kääntää katseensa Lumisydämeen, jonka kasvoilla oli hölmistynyt ilme. Hän oli olettanut saavansa jonkinlaisen fyysisen selityksen kohtaukselleen, eikä sepityksiä Tähtiklaanista.
"Aaivaan...", hän mutisi ja nousi jaloilleen.
"No kiitoksia sinulle avustasi, minulla on jo paljon parempi olo", Lumisydän lausahtaa jo harppoen kohti uloskäyntiä, jättäen huomioimatta Yöturkin taaempana kuuluvat vastalauseet. Hän astahtaa leiriaukealle ja venyttelee jalkojaan. Pitäisi kai etsiä Jalotassu, aikamoinen ensimmäinen päivä oppilaalla...
"Tuntuihan se oudolta nähdä emo taas", läheltä kuuluva Ututähden naukaisu sai soturin korvat kääntymään päällikön pesän suuntaan. Päällikkö jutteli Hiiriturkin kanssa ja tuon valkea turkki oli punertava verta vuotavien haavojen johdosta, mitkä onneksi oltiin jo paikattu.
"Minkä hengen hän sinulle antoikaan?" Hiiriturkki kysyy uteliaana.
"Olla peloton minkälaisessa tilanteessa tahansa... Toivottavasti pystyn yhä toimimaan niin, eikä hän olisi vienyt kaikkea sitä minulta pois."
Lumisydän katsoi hetken johtoporrasta, ennen kuin käänsi katseensa takaisin tassuihinsa. Pelko...

Vertahyytävä huuto leiriaukiolta kantautui Tihkutäplän korviin ja sai naaraan hätkähtämään hetkessä hereille hauraasta puoliunestaan. Adrenaliiniryöppy nostatti soturin hetkessä jaloilleen kun tuo juoksi ulos hämärästä sotureiden pesästä.
”Hämyviiksi?” Tihkutäplä huudahti yllättyneenä, kun näki raidallisen klaanivanhimman järkyttyneiden klaanitovereidensa ympäröimänä. Veren löyhkä kantautui siniharmaan soturin nenään ja imaisi hänet kauhun ja epäuskon pyörteeseen. Jotain hirveää oli tapahtunut. Tihkutäplä näki Tammiturkin kiirehtivän pesältään ja alkavan tyynesti tutkia maassa ulvovaa vanhaa kollia, joka piteli verestä virtaavia silmiään etutassuillaan. Keltasydän oli juossut kumppaninsa rinnalle siniset silmät kauhusta laajentuneina. Kissat vaihtoivat pakokauhuisia ja hämmentyneitä katseita, ja Tihkutäplä pakotti katseensa pois sillä ei halunnut katsoa kivusta tärisevää klaaninvanhinta.
”Silmäsi ovat vaurioituneet, mutta en tiedä miten. Näyttää siltä, kuin jokin olisi raapaissut niitä, mutta ei mikään pieni eläin. Nämä näyttävät kissan kynsien jäljiltä, joten kenties toinen kissa? Hämyviiksi, kävikö joku kimppuusi?” soturi kuuli mustan parantajan kysyvän tutkittuaan klaanivanhimman vammoja. Tihkutäplä kavahti Hämyviiksen ulvoessa tuskissaan vastaukseksi.
”Sammalpuron aamupartio löysi hänet tuollaisena leirimme läheltä”, Kivisydän, valkea naarassoturi, naukui jännittyneenä.
#Kuka näin olisi voinut tehdä? Tunkeilija?# Tihkutäplä kysyi ajatuksissaan pahoinvoivasti ja vilkuili kuutamoklaanilaisia ympärillään. Soturit juoksivat toisensa perään kohti saniaisviidakkoa. Tihkutäplä astui taaksepäin ja ravisti alkujärkytyksen kankeuden rippeet pois turkistaan. Hänenkin pitäisi mennä.
”Jos joku saisi vietyä hänet klaaninvanhimpien pesään, olisin kiitollinen. Vääräsydämen synnytys alkoi joten minun pesääni ei voi nyt tulla. Hämyviiksi, tulen luoksesi tuota pikaa”, Tammiturkki maukui ja kiirehti kohti parantajan pesää. Kivisydän siirtyi oitis Hämyviiksen toiselle puolelle ja antoi jännittyneen kollin nojata itseensä.
”Minäkin voin auttaa”, Tihkutäplä naukui nähdessään soturitoverinsa tarvitsevan tukea, ja asettui itse Hämyviiksen toiselle puolelle niin että haavoittunut kolli oli tukevasti heidän välissään.
”Nopeasti, hänen on päästävä lepäämään”, Keltasydän naukui hätääntyneenä, ja käveli saattueen edellä klaanivanhimpien pesälle saakka. Hämyviiksi otti velttoja askelia heidän välissään ja mutisi välillä jotain, mistä Tihkutäplä ei saanut selvää. Naaras puri hammastaan ja katseli kynnenjälistä noruvaa verta Hämyviiksen kasvoilla, kun hän ja Kivisydän laskivat kivusta häntäänsä nykivän kollin omalle makuusijalleen. Keltasydän painautui kiinni kumppaninsa selkään ja suki hänen takkuuntunutta selkäänsä kuin lohdutukseksi. Kivisydän viittoi hännällään Tihkutäplää mukaansa, ja harmaakuvioinen soturi kiirehti jättämään klaanivanhimmat omaan rauhaansa. Naaras koitti karistaa surullista näkyä henkeä haukkovasta Hämyviiksestä silmistään, muttei kyennyt. Mitä jos hän ei näkisi silmillään enää koskaan?
#Onneksi hän jäi sentään henkiin. Ei voi tietää minkälaisen raakalaisen hän kohtasi#, soturi jatkoi mielessään ja käveli Kivisydämen perässä tyhjenevälle aukiolle.
”Aiotko mennä etsimään tunkeilijaa?” Kivisydän kysyi synkästi. Naaras piti meripihkan väriset silmänsä kiinni metsässä.
”Jään leiriin varmuuden vuoksi. Tuntuu väärältä jättää leiri vartiotta juuri nyt”, Tihkutäplä vastasi nähtyään suuren osan sotureista jo juosseen varjoihin. Hän näki sielunsa silmin, kuinka joukko tuntemattomia kissoja ryntäisi sisään leiriin millä hetkellä hyvänsä.
”Totta”, Kivisydän maukui ja nyökkäsi ennen kuin suuntasi kohti oppilaiden pesää. Tihkutäplä siirtyi kauemmas klaanivanhimpien pesästä, istahti paikoilleen ja huokaisi syvään.
#Tämäpä ei ollut rauhallinen aamu#, naaras ajatteli ja huomasi olevansa uninen.
#Onkohan Lehtitassu auttamassa Vääräsydämen synnytyksessä?# soturi jatkoi mielessään ja luimisti korviaan muistaessaan, mitä edellisyönä oli tapahtunut. Lehtitassun lähes itkuun murtuneet kasvot palasivat hänen mieleensä. Ne samat kasvot olivat valvottaneet häntä siitä asti, kun hän oli eilen aamunkoitossa loikkinut yksin läpi tyhjän leirin sammalpedilleen, ja yrittänyt vain nukahtaa ja uinua kaikki huolensa pois, kunnes Hämyviiksen rääkäisy aukiolta oli pakottanut hänet nousemaan. Paha olo kalvoi Tihkutäplän sisintä, kun naaras vilkaisi kaatunutta puunrunkoa leirin toisella puolella, jonka alle parantajan pesä oli kaivettu. Rungon päälle kerääntynyt sammal kimmelsi kastetta kohdissa, joihin aurinko siivilöityi ylhäällä kaartuvien kuusien oksien väleistä. Parantajan pesä näytti kaukaiselta.

***

Tihkutäplä heräsi hetken kuluttua kissojen ääniin aukiolla ja huomasi torkahtaneensa. Unisena naaras könysi ylös ja venytteli raajojaan pikaisesti. Soturi räpytteli silmiään yrittäen päästä eroon sumeisesta näöstään. Kauanko hän oli nukkunut? Moni kissa näytti palanneen metsältä.
#Löytyiköhän tunkeilija jo?# naaras mietti ja lähti tassuttelemaan kohti leirin keskustaa nolostuneena siitä että oli antautunut väsymykselle. Kävellessään Tihkutäplä huomasi Kivisydämen ilmestyvän puiden takaan leuoissaan päästäinen. Soturi oli matkalla kohti tuoresaaliskasaa.
”Kivisydän!” Tihkutäplä naukui ja kiirehti pienikokoisen naaraan luo.
”Löydettiinkö sitä Hämyviiksen kimppuun hyökännyttä kissaa?”
Valkoinen kissa pudisti päätään ja asetti saaliinsa tuoresaaliskasan päälle kääntyessään siniharmaan klaanitoverinsa puoleen.
”Ei. Hämyviiksi tosin voi kuulemma jo paremmin”, Kivisydän naukui ja pörhisti turkkiaan.
”Onneksi”, Tihkutäplä naukui ja vilkaisi klaanivanhinten pesää.
”Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juurelle klaanikokoukseen!” Varistähden huuto kajahti läpi leirin, ennen kuin Tihkutäplä kerkesi jatkaa keskustelua. Kivisydän katsahti häntä meripihkasilmät viiruina ja naaras vastasi toiselle kohauttamalla hartioitaan. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä tiedotettavaa päälliköllä oli. Ehkä se liittyisi Hämyviikseen. Tihkutäplä istuuntui vapaalle paikalle Vasanloikan viereen ja kiersi häntänsä siististi ympärilleen. Yllätykseen harmaakuvioinen naaras näki pian Tammiturkin ja Lehtitassun kävelevän pesästään Suurkiven eteen.
”Arvoisat kuutamoklaanin kissat. Vaikka parantajien kokoontuminen onkin vasta muutaman päivän kuluttua, haluan virallistaa ilmoitusasiani jo nyt. Oppilaani Lehtitassu on opiskellut monia kuita parantajien tavoille, ja tästä aamusta hän suoriutui loistokkaasti”, Tammiturkki julisti kuuluvalla äänellä. Tihkutäplän suu loksahti auki ja välittömästi hän katui sitä, ettei ollut mennyt istumaan edemmäs, lähemmäs Lehtitassua.
”Samalla kun minä olin paikkaamassa Hämyviiksen silmiä, hoiti Lehtitassu itsenäisesti Vääräsydämen synnytyksen ja hän pentuineen ovat kunnossa. Lehtitassu teki äärimmäisen hyvää työtä heidän kanssaan ja pystyn luottamaan oppilaani tassujen jälkeen sataprosenttisesti.”
Tihkutäplä tähyili Lehtitassun harmaata turkkia edessään istuvien kissojen takaa. Naaras istui Tammiturkin vierellä katsellen tassujaan.
”Siksi haluankin julistaa teille oppilaani parantajanimen. Lehtitassu tunnetaan tästä lähin Lehtikuuna.”
#Lehtikuu#, Tihkutäplä naukui mielessään ja toisti ääneen parantajan uuden nimen muutaman kerran. Hänen äänensä heikkeni nopeasti. Soturi tunsi ylpeyden lämmittävän sydäntään mutta samalla katkeruus sumensi hänen mieltään. Hän halusi rynnätä onnittelemaan Lehtikuuta mutta viime yön jälkeen parantaja tuskin halusi nähdä häntä. Tihkutäplä muisteli harmaan naaraan sanoja, joissa ei vieläkään ollut hänelle mitään järkeä.
#Turha yrittää korjata asiaa nyt#, soturi mietti nielaisten katsellessaan, kuinka muutama kissa kävi onnittelemassa Lehtikuuta henkilökohtaisesti, kun muut kuutamoklaanilaiset hajaantuivat omille teilleen. Kun hän eilisyönä oli yrittänyt selvittää heidän välejään, asiat olivat vain pahentuneet. Parasta Lehtikuulle olisi jättää hänet rauhaan, vaikka se kalvoikin Tihkutäplän sisuksia kylmästi.
#Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa#, soturi päätti ja käänsi voimattomana selkänsä ystävälleen. Maksaakseen takaisin aiemmin torkkumansa ajan naaras käveli kohti Nummipyörrettä ja koitti piilottaa levottoman olotilansa. Soturi kysyi varapäälliköltä lupaa lähteä metsästämään. Hän koki velvollisuudekseen tehdä vaihteeksi jotain klaanille hyödyllistä.

Tihkutäplä kuunteli kuusten kuiskintaa tuulessa kävellessään pitkin ohutta, heinikkoon tallattua polkua syvemmälle Kuutamoklaanin reviirille. Naaras syventyi etsimään riistan tuoksuja ilmasta vaikka hänen ajatuksensa harhautuivat aina takaisin vastanimettyyn Lehtikuuhun. Tihkutäplä ei voinut uskoa ettei voinut puhua ystävälleen näin tärkeänä päivänä.
#Olisi sittenkin pitänyt pyytää joku mukaan#, soturi mietti ja ravisteli turkkiaan alkaessaan seurata hiiren hajujälkeä erään pensaan luo. Jutteluseura olisi varmasti auttanut häntä keskittymään.
Kuin kutsusta naaraan korviin kantautui katkeavan oksan ääni toiselta puolelta puskaa, jonka etupuolelle hän oli kerennyt jäljittää hiirtä. Ääni pelästytti saaliin, joka juoksi ulos vahapintaisten lehtien seasta. Vaistomaisesti Tihkutäplä jännitti itsensä valmiina loikkaamaan, ja tuhlaamatta aikaa naaras hyppäsi hiiren eteen kynnet esillä. Saalis oli musertua hänen painonsa alla ennen kuin hän antoi sille nopean tappopuraisun. Kummastuneena Tihkutäplä kääntyi katsomaan pensasta takanaan. Mikä oli säikäyttänyt hiiren?
Tumma hahmo käveli läpi oksien muristen vaimeasti.
”En yleensä tee tuollaisia virheitä”, Hämärätassu mutisi selvästi ärtyneenä siitä että Tihkutäplä oli napannut hänen saaliinsa. Tihkutäplä huokaisi ja tasoitteli yllätyksestä pörrööntynyttä turkkiaan. Hän oli säikähtänyt, kun ei ollut ensin haistanut oman klaaninsa ominaistuoksua suuressa oppilaassa.
”Anteeksi, että vaanin saalistasi”, Tihkutäplä naukui ja kallisti päätään hieman huvittuneena. Hän ei ollut ajatuksissaan huomannut toista kissaa pensaan toisella puolella. Tummanharmaa kolli kohautti hartioitaan jäykästi.
”Tämä on soturiarviointini, joten minun olisi pitänyt olla tarkempi.”
”Soturiarviointi?” Tihkutäplä naukui kiinnostuneena ja laski nappaamansa hiiren lehtimatolle. Suuri kolli nyökkäsi hitaasti, ja Tihkutäplä oli näkevinään hänen silmissään kopeutta.
”Hämärätassu! Mikä kestää?” sähinä kaikui aluskasvillisuudesta, josta loikkasi esiin toinen suurikokoinen kollioppilas. Mustaturkkinen Salamatassu ravisteli lehtiä turkiltaan. Kollin epäileviksi viiruiksi vetääntyneet silmät tuijottivat Tihkutäplää yllättyneinä, kun hän huomasi soturin seisovan polulla veljensä seurassa.
”Säikytin sen hiiren”, Hämärätassu mutisi ja viittoi Salamatassua takaisin sinne mistä oppilaat olivat tulleet. Salamatassu vilkaisi kuollutta hiirtä Tihkutäplän jaloissa ja mulkaisi naarasta ennen kuin katosi metsän pimeyteen. Tihkutäplä luimisti korviaan kollille. Salamatassun täytyi tuntea olonsa erityisen valmiiksi soturiksi jos tuo uskalsi käyttäytyä noin epäkunnioittavasti korkeammassa asemassa olevaa kissaa kohtaan. Tihkutäplä huokaisi ja poimi hiiren taas leukoihinsa. Hän ei saanut paljoakaan kunnioitusta lähes samanikäisiltä ja kaksinkertaisesti hänen kokoisiltaan oppilailta, vaikka olikin jo soturi. Toisaalta, olihan hän jo tottunut kovakuoristen klaanitovereidensa karkeuteen.
”Ehkä he ovat vain hermona arvioinneistaan”, Tihkutäplä naukui itselleen ja muisti ettei ollut tajunnut toivottaa kaksikolle onnea.
#Pitää olla kohteliaampi ensi kerralla. Toivottavasti en häirinnyt heidän arviointejansa liikaa#, naaras ajatteli, ennen kuin lähti toiseen suuntaan etsimään lisää saalista.

***

Tihkutäplä palasi leiriin kahden hiiren kanssa. Naaras vei ne tuoresaaliskasalle ja perääntyi sitten leirin laitamille lepäämään hetkeksi. Soturi käpertyi viileälle maalle ja veti käpälänsä alleen. Hänen olonsa oli nyt tuuman verran parempi ja metsästys oli vienyt hänen ajatuksensa pois Lehtikuusta ainakin hetkeksi. Ehkä nyt hän saisi rentouduttua.
#Pitäisi varmaan hakea jotain syötävää#, hän ajatteli hajamielisesti ja ummisti silmiänsä. Ennen kuin naaras kerkesi suunnitella tuoresaaliskasalle paluuta enempää, aukiota halkoi tuttu huuto:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Tihkutäplä räpytteli silmiään hämmästyneenä ja jolkotti Suurkiven juurelle muiden sotureiden kerääntyessä ympärille. Matkallaan hän huomasi Salamatassun ja Hämärätassun palanneen arvioinnistaan ja istuskelevan nyt etummaisessa kissarivissä sisarensa Kaamostassun rinnalla. Kyse täytyi olla heidän nimitysmenoistaan.
Tihkutäplä katsahti taakseen etsiäkseen juttutoveria ja näki Ruostehallan tassuttelevan itseään kohti. Harmaakuvioinen naaras heilautti pirteästi häntäänsä tervehdykseksi veljelleen. Tuntui siltä, että Tihkutäplä ei ollut nähnyt häntä ikuisuuksiin. Silloin ajatus pulpahti hänen mieleensä – hänen pitäisi kertoa Ruostehallalle tilanteestaan Lehtikuun kanssa niin nopeasti kuin mahdollista. Asiasta kertominen ehkä helpottaisi raskasta taakkaa hänen sydämellään, ja hän voisi keskittyä muihin asioihin.
Tummanpunainen kolli istui hänen vierelleen kuten aina ennenkin ja kumartui venyttämään selkäänsä. Ennen kuin Tihkutäplä kerkesi kertoa kuulumisiaan tuolle, Varistähti aloitti klaanikokouksen ja veti kaikkien huomion itseensä. Yleensä päällikön puhuessa Tihkutäplä keskittyi häneen täysin, mutta nyt naaraan ajatukset harhailivat jo siinä, miten hän muotoilisi tunteensa Ruostehallalle.
”Kaamostassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
Vasta silloin Tihkutäplä havahtui ja keskitti huomionsa Kaamostassuun, joka seisoi hievahtamatta klaaninsa keskellä, valmiina vastaanottamaan uuden nimensä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kaamostassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kaamosyönä. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutahtoasi ja lujuuttasi ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tihkutäplä hurrasi Kaamosyön nimeä muiden tahtiin kunnes Varistähti kutsui Salamatassun eteensä, ja nimitti hänet Salamaviilloksi. Viimeisenä Varistähti katsoi voimaa hehkuvilla silmillään Hämärätassua.
”Hämärätassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Hämärätassu jyrähti.
”Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hämärätassu, sinut tunnetaan tästä lähtien Hämäräaskeleena.”
Lopetettuaan seremonian Varistähti piiskaisi ilmaa hännällään merkiksi klaanikokouksen päättymisestä ja hyppäsi alas Suurkiveltä nakellen niskojaan.
”Kaamosyö! Salamaviilto! Hämäräaskel!” vastanimitetyiden sotureiden klaanitoverit huusivat ylpeinä.
Tihkutäplän viikset värisivät. Hän ei ollut kenties koskaan nähnyt sisaruskolmikon kasvoilla niin hyväntuulisia ilmeitä. Soturi pujotteli kissojen välistä onnittelemaan heitä kasvotusten, se oli tärkeää, etenkin metsässä hiukan pahan maun suuhun jättäneen tapaamisen jälkeen. Ruostehallan hän voisi sittenkin napata jälkeenkin.
#Kumpa olisin voinut onnitella Lehtikuutakin näin#, Tihkutäplä ajatteli silti, vaikka yritti työntää taas päähänsä pujahtaneen ajatuksen pois mielestään.