Heti Kuutamon ja Kuron kadottua nummien taakse, kääntyi Kostokynsi myllertyneen mielensä kanssa Sielutaivaan puoleen.
- Ymmärräthän ettemme voi oikeasti pitää huolta niistä pennuista, luopio sanoi kumppanilleen, joka ei vastannut mitään, mutisi vain jotakin "typeristä hiirenaivoista". Kolli kohensi ryhtiään ja kiersi naaraan eteen, hakien tuon katseen väkisin itseensä.
- Sielutaivas minä saan tällä hetkellä pidettyä meidät molemmat juuri ja juuri hengissä. Kaksi pentua tähän lisäksi, jotka kuun päästä vaatisivat maidon lisäksi myöskin lihaa... Se on vain mahdotonta toteuttaa. Minä en pysty metsästämään sellaisia määriä yksin, Tähtiklaani sentää minä olen parantaja! Ja, ja kuun sisällä meillä on ties kuinka monta pentua lisää, Kostokynsi puuskutti tuohtuneena, yrittäen kuitenkin pitää äänenvoimakkuutensa normaalina. Eihän hän nyt Sielutaivaalle haluaisi alkaa huutamaan. Kyllähän luopio tiesi, että kahden pennun heitteille jättö johtaisi varmaan kuolemaan eikä hän todellakaan haluaisi ottaa minkäänlaisia syyllisyydentuskia siitä niskoilleen. Mutta joko ne kaksi pentua kuolisivat, tai kuun päästä he kaikki nääntyisivät nälkään. Erakon harmaissa silmissä miltei kipinöi ja hän kurotti kaulaansa päästäkseen samalle tasolle kumppaninsa kanssa.
- Ne pennut kuolevat muuten! Ja mehän pystymme elämään marjojen ja yrittenkin avulla, emme me koko ajan riistaa tarvitsisi... Ja kuten itsekin jo mainitsit, vielä tämän kuun aikana niiden pääravintona toimisi maito, Kostokynsi minä pystyn jo aivan varmasti imettämään heitä! Meillä olisi kokonainen kuu aikaa miettiä mitä teemme! Aikoisitko sinä tosiaankin tappaa ne pennut? Sielutaivas puuskahti ja laski korviaan takaviistoon. Kostokynsi urahti ja vei katseensa pois kumppanistaan. Hän puhui järkeä, pennut pystyisivät selviämään vielä ainakin kuun ajan, mikä olisi parempi verrattuna tämänhetkiseen tilanteeseen. Mutta mitä ihmettä he tekisivät kuun päästä, kun pennut alkaisivat syömään riistaa, kun hänen ja erakon pennutkin syntyvät?
- Tämä on huono idea..., luopio sanoi vetäessään syvään henkeä. Kaikki heidän tulevaisuudensuunnitelmansa menisivät nyt aivan uusiksi, Kostokynnen koko maailma tuntui pyörähtävän ylösalaisin. Ja Sielutaivasta tilanne ei näyttänyt hetkauttavan ollenkaan.
- No minä sitten syötän ne pennut ilman sinun apuasi, minusta ei ole tulossa murhaajaa! Erakko sihahti ja pyörähti ympäri, marssien häntä pystyssä kohti järveä. Kolli tunsi pienen vihlaisun rinnassaan kuullessaan sanan "murhaaja", vielä oman kumppaninsa suusta. Hänet karkoitettiin Luuklaanista monia kuita sitten, mutta vielä vanhan kotiklaanin maine kummitteli hänen elämässään, sekä selvästi vaivasi Sielutaivaankin mieltä. Kostokynsi murahti tympääntyneenä ja lähti kohti kaksijalkalaa ennen olevaa metsätilkkua. Jos naaras kerran haluaisi alkaa kahta pentua ruokkimaan, voisi ensiksi pitää huolen siitä, että tuo edes kykenisi siihen.

Kostokynsi katseli silmät viiruuntuneina kolmea pentua, jotka makasivat tiiviissä rivissä Sielutaivaan kyljessä kiinni, muutaman ketunmitan päässä luopiosta. Joukon ainoa naaras, mustaturkkinen kissa nimeltään Tähti oli noin kuuden kuun ikäinen. Hänen vieressään makasi pieni harmaansinertävä nyytti, kollipentu nimeltään Musta jolla oli ikää vain muutama päivä. Mustan toisella puolella pelokkaana ympärilleen katseleva oranssiturkkinen kolli oli nimeltään Loimu, joka oli juuri täyttänyt kolme kuuta. Hitaasti luopion katse kävi kussakin pennussa ja Tähden kohdalle päästyään, vastasi naaraspentu hänen katseeseensa. Silmät kiilsivät kyynelien takia, jotka valuivat aina välillä tuon mustia poskikarvoja pitkin alas nurmikolle. Muuten erakkopennun koko olemus oli heikko, masentunut, eikä tuo olisi varmaan edes korvaansa heilauttanut vaikka kettu hyppäisi pusikosta hänen eteensä. Niin kyllästyneeltä mustaturkkinen naaras näytti.
*Hänen emonsa kuoli muutama päivä sitten, mahtaa olla kova pala purtavaksi noin nuorelle.* Kolli mietti ja vei katseensa Kuutamoon ja Kuroon, jotka ilmestyivät kitukasvuisten puiden takaa takaisin nummiaukealle. Kummankin erakkokollin hahmoa oli vaikea erottaa hetki sitten laskeutuneen pimeyden takia, mutta noiden silmät loistivat kirkkaasti yön hämärässä.
- Me löysimme sopivan suojapaikan Sielutaivaalle ja pennuille siksi aikaa kun käymme metsällä, Kuro kertoi ja viittoi Sielutaivasta sekä pentuja nousemaan ylös.
- Kestääkö se sateen? Kostokynsi kysyi noustessaan myöskin omille jaloilleen ja tassutellessaan lähemmäs kolleja. Ilma oli muuttunut normaaliin yökasteeseen verrattuna paljon kosteammaksi ja painavemmaksi, sade alkaisi varmasti pian.
- Totta kai se kestää! En minä antaisi Tähden vilustua täällä, Kuutamo tiuskaisi ja viittoi tytärtään luokseen. Luopio pyöräytteli silmiään ja kääntyi odottamaan Sielutaivasta, sekä kahta muuta kollipentua. Kuro käveli vielä jaloillaan vaappuvan Loimun luo ja tarrasi tuota tiukalla otteella niskasta, lähtien sitten Kuutamon ja Tähden perään. Kostokynsi odotti kumppaninsa kävelevän kohdalleen ja pyysi tuota laskemaan Mustan alas leuoistaan.
- Minä voin kantaa häntä tämän matkan, sinun on varmasti jo tarpeeksi vaikeaa kävellä itseksesikin, luopio tokaisi ja kumartui nostamaan siniharmaan pennun, varoen kuitenkin tuon vielä pientä ja haurasta kehoa. Sielutaivaan kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista sen kummempaa tunnetta, erakko katsoi ilmeettömänä Kostokynttä ja lähti hieman tuon edellä kulkemaan muun porukan perään. Kolli luimi korviaan, erakko oli selkeästi vielä ärtynyt hänelle.

Kuu loisti kirkkaana taivaalla, kun Kostokynsi teki tietään matalakasvuisen aluskasvillisuuden läpi. Hän oli ajautunut samalle metsätilkulle metsästämään mistä oli tänään aikaisemmin hakenut purasruohonlehtiä Sielutaivaalle. Onneksi Kuutamu ja Kuro olivat vielä tämän yön suostuneet metsästämään heille kaikille eivätkä vain itselleen, niin kaikki saisivat vatsansa täyteen riistaa. Yöllinen metsä tuntui kuhisevan elämää, mutta siltikään luopio ei tuntunut saavan yhdestäkään riistanhajusta kiinni. Vaikka hänen metsästystaitonsa olivatkin parantuneet sitten sen kun hänen yksinelonsa oli alkanut, olivat ne siltikin varmasti vain parin kuun oppilaana olleen kissan tasolla. Asiaan ei myöskään auttanut pikkuhiljaa taivaalta tihkuva sade, mikä varmasti yltyisi hetkenä minä hyvänsä. Kostokynsi asteli eteenpäin, eikä tiennyt mitään silmäparista, joka katseli tarkasti hänen jokaista liikettään läheisestä pusikosta.
- Kostotassu?
Luopio pörhisti karvansa säikähdyksestä ja käännähti nopeasti ympäri kohdatakseen tuntemattoman kissan äänen, joka oli kutsunut häntä hänen aikaisemmalla oppilasnimellään. Oliko joku luuklaanilainen lähtenyt hänen peräänsä ja nyt tappaisi hänet? Kolli päästi kurkustaan matalaa murinaa ja katseli tarkasti yön luomiin varjoihin.
- Ei ole totta, se todellakin olet sinä! Läheistestä pusikosta kuuluva ääni sanoi ja pian sen takaa Kostokynnen näkökenttään ilmestyikin vaaleanruskea kolli. Valkolaikukas kissa katseli hetken suurikokoisen kissan piirteitä, ennen kuin tunnisti tuon. Ei hän voinut olla...
- Pihlajatassu? Luopio kysyi ja tunsi innostuksen nousevan rintaansa kun vihreät silmät välähtivät nimen kuulemisen myötä.
- Minähän se olen. Nykyään kuitenkin tunnetaan Pihlajanpiikkinä, Pihlajanpiikki hörähti ja asteli lähemmäs Kostokynttä hymy kasvoillaan. Valkolaikukas kolli ei voinut uskoa tätä, viimeksi kun hän oli tämän kyseisen kissan nähnyt, olivat he seisseet kaksijalkalan rajalla ja hyvästelleet toisensa, varmoina siitä etteivät näkisi toisiaan enää ikinä. Kaksikko tervehti pikaisesti toisiaan nopealla puskemisella ja Kostokynsi ilmoitti oman parantajanimensä tuolle.
- Mitä sinä täällä teet? Luopio naukui tasoittaen karvansa ja ottaen muutaman askeleen kauemmas vanhasta ystävästään. Vai oli Pihlajatassusta tullut Pihlajanpiikki, no tuskin kotikissanakaan haluaisi antaa kaikkien tuntea itseään oppilasnimellä.
- Metsästämässä perheelleni. Nämä viherlehtiyöt ovat mitä parhainpia aikoja kunnon saaliin nappaukselle, vaaleanruskea kolli kertoi ja nuolaisi rintakarvoitustaan muutaman kerran.
- Hetkinen, olet metsästämässä itsellesi. Eli et ole kotikisu enää? Kostokynsi kysyi. Monta vuodenaikaa sitten kun molemmat kollit olivat vielä Luuklaanin oppilaita, oli silloinen Pihlajatassu tullut hakemaan parantajaoppilaan apua klaanista karkaamiselle. Hän oli inhonnut Luuklaania miltei yhtä paljon kuin silloinen Kostotassukin, ja unelmoi kotikisun rauhallisesta ja huolettomasta elämästä.
- En, se laiskottelu ei loppujen lopuksi ollut sen kivempaa mitä olin kuvitellut. Palasin takaisin kanjoniin ja olen asunut järven tällä puolen siitä lähtien, Pihlajanpiikki sanoi äänensävyn muuttuessa hieman surullisemmaksi ja kaihoisammaksi. Kostokynsi nyökkäsi osoittaakseen ymmärryksensä, hän tiesi hyvin etteivät unelmat aina niiden toteutuessa olleetkaan niin miellyttäviä mitä oli aikaisemmin uskonut. Vaaleanruskea kolli huokaisi ja ryhdisti selkänsä, katsoen nyt mielenkiinnolla aikaisempaa klaanitoveriaan.
- Miten sinä olet tänne päätynyt? Näytit itsekin yrittävän metsästää, eikö Luuklaanin antimet enää riitä? Pihlajanpiikki uteli. Luopio huokaisi ja selventeli ääntään.
- Minun ja Luuklaanin tiet erosivat kipakoissa merkeissä, nyt minäkin elelen oman perheeni kanssa ainakin vielä onnellisena ja täynnä elämänhalua, Kostokynsi naukaisi ja kumartui nuolaisemaan maasta nostamaansa etutassuaan, vetäen tassun sitten korvansa taakse.
- Mutta nyt sinäkin olet siis luopio, Pihlajanpiikki naurahti.
- Niin, Kostokynsi alkoi itsekin nauraa. Heidän molempien haaveet Luuklaanista lähtemisessä olivat toteutuneet, mutta elämä vain tuntui keksivän uusia kompastuskiviä tulevaisuuden ja unelmien reitille. He juttelivat vielä hetken omista perheistään ja kävivät pikaisesti läpi elämässään tapahtuneita asioita.
- Mutta nyt sinun täytyy varmaankin jo lähteä, ei sovi pitää omaa perhettään nälässä, Pihlajanpiikki naukaisi ja viittoi hännällään taaksensa.
- Tuolla etelämpänä on todella matalavetinen puro jossa hyvällä onnella ui muutama kala. Ne ovat varma nappaus kehnommallekin kalastajalle, vaaleanruskea kolli lisäsi ja asteli Kostokynnen ohi.
- Kiitos. Ja olen varma, että näemme vielä jos sinä järven toisella puolella kerran asut, luopio sanoi ja alkoi juoksemaan etelään. Vilkaistessaan taakseen hän näki Pihlajanpiikin heilauttavan häntäänsä hyvästeiksi.
*Hei hei.*

Liekkitaivas asteli Naavatassun jäljessä sisäänkäynti tunnelista alas leiriin ja joutui hetken totuttelemaan hämärään ympäristöön. Nummeilla oli aurinko porottanut pilvettömällä taivaalla ja vasta sen alkaessa laskemaan silmiä kirvelevä kirkkaus oli alkanut laantumaan. Soturi pudotti leuoissaan kantamansa kalan tuoresaaliskasan viereen ja oli onnellinen, että pääsisi viimeinkin eroon sen iljettävästä hajusta ja kieleen takertuvista suomuista. Hän ei todellakaan tajunnut miten kukaan pystyisi syömään vedessä uiskentelevia olentoja, jotka haisivat ihan variksenruoalta. Mutta kaislikkoon takertunut uimari suorastaan kutsui kollia nappaamaan hänet, varsinkin kun hän tiesi entisen mestarinsa Lehvähampaan pitävän kalan mausta. Varapäällikköä ei kuitenkaan näkynyt leiriaukealla, kai tuo oli vielä illan viimeisessä rajapartiossa ennen kuin kokoontumiseen lähtevät kissat poistuisivat leiristä. Kala jäi odottamaan hakijaansa ja Liekkitaivas nappasi kasasta itselleen jäniksen sen jälkeen kun oli antanut oppilaalleen luvan poistua. Tuoresaaliskasassa oli hänen kalansa lisäksi Naavatassun nappaama päästäinen, pari hiirtä sekä paljon myyriä. Viherlehden aikaan myyrät lähtevät etsimään uusia pesäpaikkoja itselleen ja avaran nummialueen läpi kulkiessaan he ovat helppo saalis, varsinkin kun eivät ole jaloistaan kamalan nopeita. Soturi etsi itselleen hyvän paikan leiriaukealta ja istahti siihen. Ensiksi hän kiitti Tähtiklaania ruoastaan kuten tapana oli ja sen jälkeen alkoi syömään jänistä. Täysikasvuista pitkäkorvaa ei hän tietenkään saisi syötyä yksin, ja leiristä löytyisi varmasti joku vielä nälkäinen tai ennen kokoontumiseen lähtöä tankkaushaluinen kissa, joten ei mennyt kauaakaan, kun Liekkitaivaan viereen istahti Timaliviiksi, joka oli ollut hänen ja Naavatassun mukana samassa metsästyspartiossa.
"Ajattelitko tosissasi syödä tuon jäniksen itse?" Soturitar kysyi normaaliin piikittelevään sävyynsä. Soturi pudisteli päätään ja tönäisi jänistään lähemmäs naarasta. Kolli seurasi kuinka mustaturkkinen kissa kumartui repäisemään itsellensä palaa pitkäkorvasta ja hänelle muistui mieleen pari yötä sitten pidetyt Kaislatassun valvojaiset. Liekkitaivas tajusi ettei ollut osoittanut omia surunvalittelujaan kuolleen oppilaan emolle tai veljille.
"Otan osaa", raidallinen kissa töksäytti ja seurasi kuinka Timaliviiksi hetkeksi lopetti suupalansa pureskelun. Silmänräpäyksen ajan kestäneen pysähdyksen jälkeen hän nielaisi syötävänsä, repäisi itselleen toisen palan jäniksestä ja sen syötyään soturitar lähti pois. Soturi katsoi hetken naaraan perään, minkä jälkeen kumartui näykkimään pieniä palasia rusakosta. Mitä hän oli oikein ajatellut? Että temperamenttisen luonteen omaava Timaliviiksi olisi kiittänyt pelkästä 'otan osaa'- kommentista ja aloittanut ehkä keskusteluakin hänen kanssaan? Pian myös Liekkitaivaskin nousi jaloilleen ja lähti kiikuttamaan jänistä klaaninvanhimpien pesän suuntaan. Hän oli menettänyt ruokahalunsa äskeisen törttöilynsä takia. Hämähäkkijalka ja Kaniinisydän kiittivät ruoastaan ja alkoivat pikaisesti syömään ennen kokoontumiseen lähtevän partion lähtöä. Leiriaukiolle kokoontuneen kissajoukon, sekä äskettäin palanneen rajapartion perusteella oli tullut auringonlaskun aika. Kolli kipitti sotureiden pesään ja etsi itselleen mukavan asennon sammalvuoteellaan. Hän ei silti nukahtanut vielä, nimittäin hän ajatteli mitä Lilja tekisi tällä hetkellä. Missäköhän erakko edes asusti? Sen oli pakko olla lähellä Nummiklaanin rajaa, olivathan he törmänneet rajan tuntumassa jo kahdesti. Olikohan naaraalla tarpeeksi syötävää, olisihan hän kunnossa? Liekkitaivas huokaisi syvään ja ravisteli päätänsä. Miten se kermanvaalea kissa tuntui joka ilta pyörivän hänen mielessään, eikä millään meinannut lähteä? Soturi vaihtoi asentoaan ja huomasi kääntyneensä lähellä makoilevan Timaliviiksen suuntaan. Vaikka kaksikolle ei tullutkaan katsekontaktia, käänsi Liekkitaivas nopeasti selkänsä soturittarelle.
*Kuinkakohan moni muu vihaa minua tässä klaanissa?* Kolli ajatteli hieman katkeroituneena ja sitten hän nukahti.

Liekkitaivas havahtui unestaan ja hetken ilmaa maiskuteltuaan hän nosti unenpöpperöisenä päätänsä.
*Hm, onko nyt jo aamu?* Soturi ajatteli ja katseli ympärilleen. Sotureiden pesä näytti olevan täysi, eli kokoontumisesta oltiin jo varmasti palattu. Olivatkohan he saapuneet aivan äskettäin, vai olisiko aurinko jo nousemaisillaan? Hän ei olisi välittänyt nousta ylös, vielä tuntiessaan väsymyksen painavan kollin silmäluomia kiinni ja päätä takaisin pehmeälle sammalalustalle. Mutta paikalleenkaan ei voinut jäädä, joten hän nousi ja venytteli hitaasti, varoen osumasta pesätovereihinsa. Raidallinen kissa asteli leirin keskeiselle aukiolle ja katseli ympärilleen.
"Liekkitaivas, nyt jo hereillä?"
Liekkitaivas hätkähti ja käännähti nopeasti ympäri, huomaten luultavasti yövartiossa istuneen Saarnihännän takanaan. Ruskearaidallinen soturi puuskahti.
"Ai sinä. Olisit voinut varoittaa! Minä pelästyin!" Tummanpunainen kolli mutristi huuliaan. Tummaraidallinen soturi vain nauroi, mutta piti äänenvoimakkuutensa vielä hiljaisena. Oranssisilmäinen kissa tuhahti, hän oli tänä aamuna hieman ärtynyt, eikä tiennyt miksi. Kummittelivatko eilisiltaiset ajatukset vielä hänen mielessään?
"Miltä kuulostaisi pitää aikaiset taisteluharjoitukset oppilaille? Haluaisin nähdä kuinka hyvin Naavatassu on kehittynyt", Saarnihäntä kysyi, eikä näemmä uskonut Liekkitaivaan suusta kieltävää vastausta, sillä hän nousi jo ylös ja lähti tassuttelemaan sotureiden pesään, ilmeisesti herättämään jotakuta jatkamaan yövartiovuoroa. Ruskearaidallinen soturi tunsi nälän murisevan vatsassaan, mutta aamupala taitaisi nyt siirtyä myöhemmälle.
"Hyvä on sitten", tummanpunainen kolli huokaisi, mutta puoliääneen, ettei tummanraidallinen soturi kuulisi.

*Päästäinen!* Mustakynsi kyykistäytyi äänettömästi niin matalaksi mitä pystyi ja varovasti asetteli itsensä suoralle loikkauslinjalle mustikkapusikon varjoissa värjöttelevään päästäiseen. Jos hän olisi tarpeeksi nopea, jyrsijä tuskin ehtisi kääntymään pusikon juurakon turviin huomattuaan soturittaren. Sen enempää miettimättä hän loikkasi pienen päästäisen kimppuun ja mursi nopealla puraisulla tuon niskat. Kun auringon ensisäteet alkoivat pilkottamaan ylhäältä taivaalta puunlatvojen väliin, alkoi viherlehtenäkin Kuutamoklaanin reviirille tyypillinen aamuhuurre sulaa hiljalleen. Mustakynsi nousi kyyrystä ja antoi auringon säteiden lämmittää mustaa turkkiaan.
"Ei sitä ole pitkään aikaan paistanut aurinko näin kirkkaasti."
Soturitar kääntyi vilkaisemaan taaksensa ilmestynyttä Lehmusvarjoa. Hän oli hieman yllättynyt soturin kommentista, yleensä tuo puhui ainoastaan jos oli pakko. Se tavanomainen innottomuus ja ilottomuus oli näköjään pyyhkiytynyt tänään pois ja nyt kolli näytti jopa itsekin lataavan akkujaan ja saavan energiaa auringon kirkkaassa säteilyssä. Mustakynsi kääntyi kuopaisemaan päästäisensä päälle kuivunutta hiekka ja savisekoitusta, mistä tämän reviirinsopukan maapohja perustui.
"Ei ole ei", hän naukaisi kuivasti ja jatkoi kävelyään eteenpäin. He olivat Lehmusvarjon kanssa suunnitelleet aamuksi oppilailleen jäljitysharjoituksen, oppilaiden pitäisi oman mestarinsa hajuvanaa seuraten päästä mahdollisimman nopeasti Neljän virran tammen puoleiselle rajalle, kahden leveimmän joen väliin. Mustakynsi oletti, että soturi oli lyöttäytynyt hänen seuraansa vain siksi, että oppilaiden olisi haastavampaa noukkia oman mestarinsa hajuvana uusiksi niiden sekoituttua.
"Jatkan tästä vielä lähemmäksi Nummiklaanin rajaa, käännytkö jo itse tästä Neljän virran tammelle?" Hän kysäisi kiusalliseksi taittuvan hiljaisuuden laskeutuessa. Lehmusvarjo urahti myöntymisen merkkinä ja tekikin sitten tiensä tiheäkasvuisen pusikkorykelmän läpi. Soturitar katseli hetken kollin menoa, ennen kuin kääntyi itse hölköttelemään kohti Nummiklaanin rajaa, mistä sitten kiertäisi Neljän virran tammelle.

"Kauan sitten, meidän esi-isiemme aikaan, oli tämä kanjoni jaettu kahtia. Oli Pimeydenmetsä ja Valonlaakso. Teidän isoisänne isoisän isä eli Pimeydenmetsän puolella, minunkin kaukaisten sukulaisteni kanssa. Kuten nimestä arvaatte, tälle puolelle kanjonia kuuluvat kissat olivat synkkäsieluisia, ovelia pelureita. Teidän isoisänne isoisän isä ei ollut synkkä sisimmästään, hän ei ollut paha lainkaan, vaan hänen sydämensä sykki puhdasta valoa. Tämän vuoksi hän pakeni Pimeydenmetsästä. Hän pakeni kauas kanjonin toiselle puolelle, Valonlaaksoon. Siellä hänen tulonsa oli ennustettu. Hänestä oli määrä tulla uusi johtaja vanhan kuoltua, mutta... Pimeän puolen kissat eivät hyväksyneet pettureita. He alkoivat rakentaa juonta, sillä he halusivat kostaa. Eräänä sateisena lehtisateen yönä teidän kaukainen sukulaisenne löydettiin raadeltuna Valonlaakson rajojen sisäpuolelta. Jonkun huhun mukaan tämän ruumiin vieressä makasi myös mädäntynyt varis, mikä symboloi pahuutta ja pahaa onnea. Pian ruumiin löydön jälkeen alkoivat pahan enteen sanat, mitkä oltiin isoisänne isoisän isälle tarkoitettu, kiertämään kanjonissa. Ne menivät kutakuinkin näin: 'Jokainen läheisesi, jokainen sukulaisesi, jokainen rakkaasi joutuu kärsimään teoistasi. Koko sukusi on tuomittu ennenaikaiseen ja kamalaan kuolemaan!' Tästä tietenkin syttyi sota Pimeydenmetsän ja verisukunne välille, joka on käynnissä vieläkin. Joten olkaapa tarkkana pikku pennut...", Hämyviiksi lopetti tarinointinsa huomatessaan Sammalpuron ja Kotkakanjonin tarkkailevan hänen puhettaan muutaman ketunmitan päästä. Mustakynsi oli asettautunut ruokailemaan lähelle klaaninvanhimpien pesää jäljitysharjoituksen loputtua. Hiljaisuustassu ja Leijonatassu olivat molemmat löytäneet paikalle nopeammin mitä kumpikaan heidän mestareistaan olisi arvioinut, mutta kehuja ei harjotuksen jälkeen jaeltu. Ainoastaan kritiikkiä ja uhkauksia jos seuraava harjoitus ei menisikään yhtä hyvin kuin tämänpäiväinen. Soturittaren korvaan oli syömisen lomassa kantautunut Hämyviiksen ääni ja kohta naaras olikin huomannut tuon tarinoivan koko pentutarhan väelle. Ilmeisesti tarinan aiheena oli ollut jonkinlainen "verisuvun kirous", mutta Mustakynsi ei itse uskonut klaaninvanhimman sanoihin tippaakaan. Luultavasti tarinan alkuperänä toimi vain suuresti pullisteltu reviiritappelun seurauksena tapahtunut tappo. Soturitar nosti katseensa ateriastaan kun huomasi Sammalpuron sekä Kotkakanjonin marssivan klaaninvanhimpien pesää kohti.
"Noniin, nyt mennään! Tuommoisen höppänän jutut ovat vain kaukaa haettua valhetta!" Kokeneempi soturitar puhisi ja tarrasi hampaillaan Toivepennun niskaan. Kotkakanjoni teki samoin Salamapennulle, jonka tassut nousivat vastahakoisesti ilmaan. Laikkupentu ja Iltapentu kääntyivät katsomaan anovasti Hämyviikseä, mutta tämä ei tehnyt mitään estelläkseen kahta soturia. Kolmikon välillä ei tainnut tällä hetkellä olla mikään parhain suhde, mutta Kuutamoklaanissa se ei tulisi kellekkään yllätyksenä. Harvemmin klaanissa oltaisiin ystävällisiä oman perheen ulkopuolisille. Ja saattoihan kolmikolla olla yhteistä ikävämpää historiaakin. Mustakynnen silmissä alkoi sumeta ja tutut klaaninvanhimpien pesän ja sen ympärystän maisemat alkoivat muovautua tylsiksi tummiksi seinämiksi.
*Ei vielä...* Hän ajatteli ja vaihtoi asentoaan mukavammaksi neulasten peittämällä maalla. Soturitar haukoitteli pitkään ja painoi väsyneet silmänsä kiinni, joutuakseen ainoastaan miltei heti räväyttämään ne auki saadessaan iskun niskaansa. Hän hypähti salaman nopeasti jaloilleen ja huohotti raskaasti säikähdyksestä. Mustakynsi tunsi korvissaan asti sydämensä kiihtyvän pamppailun.
*Rauhoitu.* Hän komensi itselleen mielessään ja hengitti syvään sisään ja ulos. Nopeasti soturitar sai hengityksensä tasaantumaan ja keltaiset silmät leimuten nosti katseensa maasta eteensä. Leiriaukion keskellä pienen kivikasan vieressä istuivat jännittyneen näköiset Havu- ja Aurinkotassu, joidenka suurentuneet silmät olivat lukitautuneet häneen. Vilkaistessaan nopeasti vierelleen näki Mustakynsi suurempikokoisen kiven maassa, eikä hänellä kestänyt kauaakaan pistää yksi yhteen. Oli oppilailla kivien heittelyn syynä kilpailu, siivous tai mikä tahansa muu, saisivat he nyt kuulla kunniansa!

Kuunvalo valaisi Vuoristoklaanin leirin, ja Paarmahehku kulki vasten haileasti kimmeltelevää kiviseinämää kohti Puhujakiveä, jolta Aaltotähti oli juuri kutsunut klaaninsa koolle. Päällikkö venytteli voimakkaita raajojaan odotellessaan klaanitovereitaan paikalle. Paarmahehku asteli muiden kissojen joukkoon, varovasti Loskaliidon ja Aurinkomyrskyn väliin, oranssin soturin tehdessä hänelle tilaa kohteliaasi. Paarmahehkun ensimmäinen päivä soturina oli nyt takana. Öisen vartiointivuoronkaan jälkeen hän ei yllättäen tuntenut itseään kovinkaan väsyneeksi. Ulkoilma oli virkistänyt häntä ja latonut jäseniin vain lisää virtaa.
”Ilmoitan nyt tämän täysikuun yön kokoontumiseen lähtijät”, Aaltotähti julisti, ja Paarmahehku seurasi laiskasti kollin katsetta.
”Sotureista mukaan lähtevät Uskosielu, Tummavarjo, Sorasydän, Purojuova, Kieppumyrsky, Tikkatuuli, Kotkasumu, Pöllönkynsi ja Paarmahehku. Oppilaista Keltatassu, Sirkkatassu ja Kurkitassu”, päällikkö lausui ja heilautti mustaa häntäänsä lopettaen klaanikokouksen eleellään tyylikkäästi. Tiedotus aiheutti luolan kissoissa monia reaktioita. Osa nyökkäili hyväksyvästi, osa pudisteli päätään.
”Ääh! Ihan epäreilua!” Loskaliito huudahti pettyneellä äänensävyllä. Paarmahehku taas kietoi häntänsä ympärilleen katsellen ylös Puhujakivelle tyytyväisenä. Hän ei varsinaisesti ollut odottanut kokoontumista, mutta toisten klaanien kissojen näkeminen herätti hänen mielenkiintonsa, etenkin siksi, ettei tuo tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Kollin käsitys toisista klaaneista koostui lähinnä vanhempien kissojen kertomista tarinoista.
”Parempi onni ensi kerralla”, Paarmahehku totesi kääntyen sisarensa puoleen. Vaaleanjuovaisen naaraan sinertävissä silmissä välähti vielä kerran harmi, ja sitten tuo näytti antautuvan väsymykselle.
”Kerrot sitten, minkälaista siellä oli”, Loskaliito naukui pyytävästi. Paarmahehku nyökkäsi ja väräytti viiksiään pieneksi myötätunnon merkiksi.
Kun Aaltotähti hyppäsi alas Puhujakiveltä, lähtijöiden joukko alkoi jo muodostua hänen ympärilleen muiden kissojen vetäytyessä pesiinsä. Paarmahehku tassutteli lähemmäs leirin uloskäyntiä odottelemaan. Aaltotähti keskusteli leirin suulla vilkkaasti varapäällikkönsä Myrskytuulen kanssa. Keltatassu, jonka vierelle Paarmahehku seisahtui, heitti ilmoille kärsimättömän kysymyksen:
”Joko mennään?”
”Ihan kohta”, mustalaikukkaan oppilaan mestari Purojuova tokaisi, ja katsahti pienempään kissaa huvittuneena. Paarmahehku vilkaisi itsekin tiedonhaluisena Aaltotähteä, jonka selkä hohti kuunvalossa kollin seisoessa leirin suulla. Päällikkö irrotti katseensa Myrskytuulesta, läpikävi katseellaan vielä lähtijöiden joukon ja lähti sitten johtamaan heitä ulos leiristä. Paarmahehku lähti tallustelemaan klaanitovereidensa rinnalla.
Öinen tuuli puhalsi kylmästi vasten kissajoukkoa. Viima kasvoilla oli Paarmahehkusta raikastava tunne auringossa partioidun päivän jälkeen. Polun kavennetessa kissat järjestäytyivät kuin käskystä jonoon ja kulkivat hitaasti mutta varmasti alaspäin. Soraa tippui reunan yli, kun jonkun tassut lipsuivat, ja kissa sai osakseen varoittavaa sähinää edestä ja takaa. Paarmahehku toivoi, ettei nolaisi itseään näyttämällä samanlaista kömpelyyttä. Kolli ei ollut tottunut kulkemaan vuoristopolkuja näin suuressa joukossa. Hän ei kuitenkaan antanut sen tuoda epävarmuutta askeliinsa, kun kuljettiin näin lähellä pudotusta.
Polku leveni lopulta, ja klaani kulki rennommin läpi rehenevän aluskasvillisuuden. Kasvit tuoksuivat siitepölylle ja auringolle. Pensaat ja matalat puut kylpivät öisessä pimeydessä ja muodostivat varjoillaan kissojen tielle käytävän. Paarmahehku katseli klaanitovereidensa varjojen raidoittamia turkkeja ja tunsi ilmapiirin jännittyvän hiukan, kun joku totesi Neljän virran tammen ilmestyneen näköpiiriin. Pian joukko tassutteli omien rajojensa yli, mikä tuntui Paarmahehkusta luonnottomalta. Vastassa oli satoja uusia hajuja, jotka houkuttelivat nuorta soturia mukaansa. Kolli tyytyi pyörittelemään päätään villisti ja syömään outoa maisemaa silmillään.
#Hirveästi kissoja#, Paarmahehku ajatteli vaivaantuneena Vuoristoklaanin saapuessa kokoontumispaikalle. Tuntemattomia, erikokoisia ja erivärisiä sotureita istuskeli suuren tammen juurella levittäytyneinä omiin porukoihinsa. Osa vuoristoklaanilaisista liittyi heidän seuraansa, osa jäi istuskelemaan aloilleen. Paarmahehku vilkuili ympärilleen, ja huomasi Uskosielun loikanneen vierelleen.
”Kaikki hyvin?” kermanvaalea soturi kysyi vilpittömästi värisyttäen viiksiään. Paarmahehku nyökkäsi pienesti katsellen vaitonaisena muiden klaanien kissoja Uskosielun takana. Kolli tunsi olonsa pieneksi.
”Voin tulla kanssasi, jos haluat.” Paarmahehku pudisti äkisti päätään tuon ehdotukselle.
”Pärjään yksinkin”, musta kolli tuhahti. Uskosielu nyökkäsi tuttu pilke silmäkulmassaan, ja lähti omille teilleen. Vaikka Paarmahehku ei enää ollut naaraan oppilas, oli vanhempi kissa osoittanut olevansa valmis auttamaan häntä edelleen. Paarmahehku halusi kuitenkin nyt itsepäisesti toimia itsenäisesti, vaikka hämmennys oli pakottanut hänet jäämään paikoilleen, kyyryasentoon Vuoristoklaanin rippeiden lähettyville. Hän maistoi ilmassa sekoituksen metsää, multaa, jotain pisteliää ja happamaa sekä märkää, ja näki kuinka kissat, joita hän ei ollut ennen nähnyt, kävivät tapaamassa hänen klaanitovereitaan. Ja vuoristoklaanilaiset vaihtoivat kuulumisensa heidän kanssaan kuin olisivat olleet läheisiäkin.
#Onko tuo normaalia?# Paarmahehku kysyi mielessään eikä kuollakseen olisi uskaltautunut yksin puhumaan kenellekkään toisesta klaanista. Onneksi muukalaiset sentään näyttivät kissoilta, vaikka haisivatkin oudolle.
”Hei, kuka sinä olet?” Paarmahehku kuuli uteliaan äänen niin läheltä, että se oli lähes varmasti tarkoitettu hänelle. Musta soturi kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja huomasi lähellään Taivasliljan, joka puhui kahdelle naaraalle. Toinen heistä, suurehko ja keltasilmäinen katsoi suoraan häneen ja vaikutti olleen se, joka oli puhunut. Soturin turkki oli siniharmaa ja sitä peittivät eri harmaansävyiset kuviot ja pilkut selässä ja jaloissa. Naaraan vatsa ja käpälät olivat valkeat ja korvat ja häntä taas tummemmat. Soturin haaleiden silmien katse tuntui tutkivan Paarmahehkua tungettelevasti, kun kolli koitti päässään muistella miten tuollaiseen tuli vastata.
”Tässä on yksi uusista sotureistamme, Paarmahehku. Tämä on hänen ensimmäinen kokoontumisensa”, Taivaslilja esitteli kollin puolesta, ja painoi hetkeksi silmänsä häneen. Katse oli rauhoittava, kuten koko valkoharmaan parantajan olemus.
”Hauska tavata”, vieras naaras naukui oitis. Paarmahehkua kiukutti hieman se, että Taivaslilja oli paljastanut kokoontumisen olevan hänen ensimmäisensä, mutta tilanteen hallinta oli liukunut hänen tassuistaan jo aikoja sitten.
”Olen Tihkutäplä. Ja tässä on Lehtitassu, Kuutamoklaanin parantajaoppilas”, Tihkutäplä esitteli vuorostaan ja katsahti vierellään seisovaan, hieman pienempään naaraaseen. Lehtitassun turkki oli harmahtava ripauksella vihreää, jota kuutamoklaanilaisen pyöreät, pelokkaat silmät heijastivat. Parantajaoppilas käänsi katseensa tassuihinsa. Paarmahehku harppoi epäilevänä Taivasliljan vierelle, ja esitteli itsensä vielä lyhyesti kuutamoklaanilaisille. Tihkutäplä hymyili hänelle ensin pienesti, mutta vilkuili sitten parantajia niillä keltaisilla, oudon hyväntahtoisilla silmillään niin kuin olisi muistanut jotain.
”Tuota… Noh. Nähdään taas pian Taivaslilja ja Paarmahehku!” tuo naukui pikaisesti, ja jolkotti heidän ohitseen hännänheilautuksen saattelemana. Paarmahehku luimisti korviaan. Hän ei ollut odottanut kuutamoklaanilaisten olevan Tihkutäplän kaltaisia, mutta ei hän toisaalta ollut kerennyt saada naaraasta oikein mitään irti lyhyen kohtaamisen aikana.
”Tuliko Tammiturkki?” Taivaslilja naukui kääntyen Lehtitassun puoleen. Paarmahehku käytti tilaisuutensa hyväksi, ja lähti kiireesti tassuttelemaan poispäin parantajasta. Hän ei halunnut joutua äskeisen kaltaiseen tilanteeseen tai vaivata parantajia, joten olisi parempi vaikka haahuilla kokoontumispaikalla toivoen ettei törmäisi kehenkään, joka olisi innokas juttelemaan. Toisaalta osa kollista halusi tietää toisista klaaneista lisää. Ehkä hän olisi voinut kysyä Tihkutäplältä ne kysymykset, joita Loskaliito oli aina kuutamoklaanilaisista kysellyt.
#En kyllä olisi kehdannut#, Paarmahehku tuhahti mielessään ja teki tietään läpi kissameren väistellen ja pujotellen. Pikkuhiljaa hän alkoi rentoutua, vaikka olikin yksin vieraiden kissojen joukossa – kukaan muukaan ei näytellyt hampaitaan taikka kynsiään vaikka paheksuvia katseita välillä jaettiinkin.
#Täydenkuun aikana on aselepo.# Paarmahehku muisteli, että tämä tärkeä sääntö oli osana soturilakiakin. Moni kissa ei uhkaisi Tähtiklaanin tahtoa niin rajusti, että aloittaisi kahakan kokoontumisessa. Eihän? Paarmahehku vilkuili taivaalle, ja näki hopeahännän muodostuneen sinne kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kolli pysähtyi hetkeksi kissojen keskelle ja selasi joukkoa katseellaan, kunnes huomasi Tikkatuulen puhumassa harmaalle, meripihkasilmäiselle soturinaaraalle ja pienemmälle, vaaleanruskealle oppilaalle. Puolivahingossa kohdattuaan Tikkatuulen katseen Paarmahehku punnitsi mielessään, liittyisikö heidän seuraansa. Tikkatuuli teki kuitenkin päätöksen hänen puolestaan ja heilautti pitkää, raidallista häntäänsä kutsuvasti.
”Hei Tikkatuuli”, Paarmahehku tervehti mahdollisimman luontevasti istahtaessaan klaanitoverinsa vierelle. Hän ei tuntenut vanhempaa kollia erityisen hyvin mutta muisti vaihtaneensa sanoja tuon kanssa yllättävän monesti partioidessa. Musta kolli vilkaisi pikaisesti edessään istuvia toisen klaanin naaraita ja pani merkille heidän olevan ruumiinrakenteiltaan hyvin solakkoja ja pitkäjalkaisia.
”Hei Paarmahehku. Tässä ovat Nummiklaanin Sadeläikkä ja Saratassu”, Tikkatuuli naukui. Paarmahehku nyökkäsi vieraille ja vastasi heidän kysyviin katseihiinsa ilmeettömästi. Sadeläikkä, jonka harmaata turkkia peittivät valkeat läikät nyökkäsi takaisin, kuten myös Saratassu, joka näytti hetken miettivän, ennen kuin avasi keskustelun vihreät silmät hohtaen:
”Mistä sait tuon arven?”
Paarmahehku liikahti pienesti kuullessaan odottamattoman kysymyksen. Toisinaan hän unohti, että kantoi Torakkaleuan viiltoa kuonollaan kaikkialla. Arvet eivät olleet rankkaa elämää elävien klaanien keskuudessa epätavallisia, eikä hän osannut arvioida kuinka huomiota herättävä hänen omansa oli.
”Kulkukissa teki sen”, vuoristoklaanilainen vastasi lyhyesti. Nummiklaanilaisten kasvoilla oli sanatonta ymmärrystä.
”Kaikki ovat näköjään jo paikalla. Aloitetaan kokoontuminen siis”, matala ääni halkoi aukiota, ja sai Paarmahehkun jähmettymään paikoilleen.
Sadeläiskä ja Saratassu vaihtoivat kiireisiä katseita ja hyvästelivät pikaisesti vuoristoklaanilaiset.
”Tule!” Paarmahehku kuuli Tikkatuulen naukuvan. Hän seurasi tummanruskeaa kollia klaanitovereidensa joukkoon.
Puhuja oli Paarmahehkun mielestä valtavan kokoinen, savunharmaa kolli, joka istui lähellä kolmea muuta kissaa, joista yksi oli Aaltotähti. Jokaisen kissan silmät kiinnittyivät klaanien johtajiin, joiden arvovalta täytti koko aukion. Neljän virran tammen lehdet havisivat tuulessa.
Sanat aiheuttivat närkästyneisyyttä valkeassa naaraassa, joka otti paikkansa juuri puhuneen päällikön viereltä.
”Miten vain, Varistähti, mutta tällä kertaa Puroklaani aloittaa kokoontumisen”, valkeaturkkinen päällikkö naukui hyytävä viileys äänessään, ja asteli eteen. Paarmahehku korjasi asentoaan ja alkoi kuunnella vaitonaisesti, mitä Puroklaanin päälliköllä oli kerrottavanaan.

//Älkää välittäkö virheistä ja muista, en jaksanut enää tarkistaa x-x

"Jalopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseen", Ututähti lausui muinaisia nimityssanoja Päällikön pesän päältä ja katseli arvioivin silmin edessään istuvaa kuusikuista pentua. Koko Puroklaani oli kokoontunut seuraamaan Jalopennun oppilasnimitystä ja ilmapiiri yleisössäkin oli jännittynyt. Kielopuro, Hiiriturkki tai Ututähti eivät olleet maininneet kellekkään sanaakaan siitä kenestä voisi harmaaturkkisen kollin mestari tulla. Varsinkin kun Jalopennulla ei ollut sukua Puroklaanissa, olihan tuo heidän reviiriltään löytynyt erakkopentu ollut, perheeltä tulleita mestaritoiveita ei ollut. Tietenkin pennun ottoemona toiminut kuningatar tietäisi parhaiten minkälaisen mestarin kolli tarvitsisi jos olisikin ujomman puoleinen tai jollakin tavalla traumatisoitunut. Mutta mitä Lumisydän oli nähnyt, harmaaturkkinen kissa tuntui omaavan normaalin, pennulle tyypillisen innokkaan luonteen.
"Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Jalotassuna. Mestarinasi toimii Lumisydän."
Lumisydän jäi hetkeksi täysin liikkumattomana paikalleen. Oliko Ututähti juuri sanonut hänen nimensä? Siis, että hänestä tulisi nuoren Jalotassun mestari? Tuntiessaan pukkauksen kyljessään soturi kampesi itsensä jaloilleen ja vilkaisi Liljatuulta sekä Kottarassulkaa ketkä hänen vieressään istuivat ja odottavina katsoivat häntä. Harmaalaikukkaan kollin edessä istuvat Puronlaulu ja Täpläliito tekivät tilaa, että hän pääsisi pujahtamaan heidän välitseen Jalotassun kanssa aukealle. Kermanvaalea kissa käveli nuoren oppilaan vieleen ja loi tuolle hymyn nähdessään kuinka innosta kiiluvat meripihkaiset silmät katsoivat häntä, vaikka soturi taistelikin suurta jännitystä vastaan mielensä sisällä.
"Lumisydän, olet osoittanut olevasi valmis oppilaan koulutukseen. Olet ystävällinen sekä uskollinen soturi ja haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Ututähti sanoi nyökäten. Lumisydän nyökkäsi takaisin päällikölleen ja kumartui koskettamaan uuden oppilaansa kanssa neniä. Hänen nostaessa päänsä takaisin alkoi Puroklaani hurraamaan Jalotassun uutta nimeä, sekä kissoja vyöryämään heitä kohti. Soturi asteli sivummalle tehdäkseen tilaa onnittelijoille ja huomasi Sädetaivaan tepastelevan hänen luokseen lempeä ilme kasvoillaan.
"Isäsi olisi ylpeä sinusta", emo naukui samalla kun puski nuorimman poikansa rinnustaa. Lumisydän hyrähti itsekin ja nuolaisi nopeasti soturittaren päälakea. Seurasikohan Tummakajo tätä hetkeä muun Tähtiklaanin kanssa pilviverhon reunamilta?

*Mitäköhän tänään tekisimme? Kenties voisimme aloittaa metsästyksen harjoittelun. Tai sitten opetella helpoimpia taisteluliikkeitä. Tämä alue olisi kyllä oivallinen pienen oppitunnin pidolle reviirimme maastosta.* Lumisydän pohti itsekseen seuratessaan edelläpäin pinkoilevaa Jalotassua. He olivat aikaisin aamusta lähteneet kiertämään rajoja ja vaikka matka olikin pitkä, jaksoi nuori oppilas silti ryntäillä ympäri ämpäri lähimaastossa.
*On minullakin oppilas. Mutta pirteydestä en voi valittaa, onhan tämä parempi kuin kokonaan keskustelunhaluton ja maleksiva oppilas.* Soturi mietiskeli. Vaikka rajat olikin jo ehsitty kiertää, oli heile jäänyt hieman luppoaikaa ennen aurinkohuippua, milloin he palaisivat takaisin leiriin syömään, kun metsästyspartiokin olisi palannut.
"Hei Lumisydän, mitä tämä on?" Jalotassu kysyi ja kääntyi katsomaan taaempana kulkevaa Lumisydäntä. Soturi nosti katseensa polusta millä kulki ja hölkkäsi oppilaansa viereen nähdäkseen mitä tuo oli oikein löytänyt. Variksenruoan iljettävä katku täytti hänen aistinsa ja harmaalaikkuinen kolli astui askeleen taaemmas irvistellen, oppilas esimerkkiä seuraten. Heidän edessään maassa makasi kaksi mädäntynyttä harakkaa.
"Ne ovat mädäntyneitä harakoita, ethän koskenut niihin?" Kermanvaalea kissa naukaisi huolestuneena. Harmaaturkkinen kolli pudisti päätään ja astui vielä askeleen taaemmas raadoista, tuijottaen niitä meripihkaiset silmät suurina.
"Mitä ne tekevät täällä?" Tuo kysyi puistatellen. Lumisydän käänsi katseensa takaisin harakoihin ja pudisti päätään.
"En tiedä. Luultavasti joku on unohtanut metsästyspartiossa ollessaan hakea loput saaliistaan ja jokin petoeläin on kaivanut ne ylös ja jättänyt syömättä huomatessaan niiden olevan syömäkelvottomia", soturi tokaisi ja varovasti käveli kahden raadon vierelle, alkaen kaivaa kuoppaa. Tietenkin hänelle syttyi heti huoli, harakat näyttivät olevat muuten olevan täysin koskemattomia, lukuunottamatta murrettuja niskoja ja nyt niiden seassa pyöriviä matoja. Olisiko joku oikeasti vain unohtanut ne vai oliko joku tarkoituksella jättänyt ne löydettäviksi? Saadessaan kaivettua tarpeeksi syvän kuopan, he etsivät yhdessä Jalotassun kanssa pitkän kepin millä työnsivät harakat kuoppaan ja peittivät ne. Nyt niitä olisi paljon vaikeampi haistaa, vaikka niistä lähtevä lemu olikin voimakas.
"Tästä on ilmoitettava Ututähdelle, joten joudumme valitettavasti palaamaan leiriin", Lumisydän selitti ja he alkoivat juosta kohti leiriä. Oppilas ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta, varmasti tuo menisi nyt ylpeillen kertomaan koko oppilaiden pesän väellä mitä hänen ensimmäisellä partiointireissulla oli oikein käynyt. Soturin mieltä yhä täyttivät erilaiset huolet harakoihin liittyen. Liikkuisiko heidän reviirillään nyt jokin petoeläin, vaikka harakoiden löytymispaikalla ei haissut mikään muu kuin ne? Vai oliko ne tuotu juuri siihen kohtaan tarkoituksella?

//Joku puroklaanilainen voi jatkaa täst halutessaan^^

Leiriaukiolla kävi supina, kun Leijonakynsi kulki kohti tuoresaaliskasaa, pudottaakseen saaliinsa siihen. Nuori soturi vähät välitti nopeista katseista tai kuiskutteluista, hän jatkoi matkaansa leiriaukion laitamille, jääden odottamaan Sulkatähden saapumista. Kokoontumisyön kokoonpanon ilmoittamiseen olisi vielä rutkasti aikaa, muttei kolli keksinyt itselleen muutakaan tekemistä. Hän vilkaisi muita leiriaukiolla olevia kuullessaan nimensä noiden kuiskauksista ja murahti itsekseen. Usvakarva oli kuulemma viimeyönä nähnyt aivan kauheaa unta. Leirissä liikkui huhu, että myös Leijonakynsi olisi ollut mukana tässä unessa ja tehnyt jotakin kauheaa. Nuoren soturin mieleen juolahti, että mitä jos klaaninvanhin olikin puhunut totta, eikä vain hourinut vanhuudenhöperöissään omiaan. Tämähän ei selviäisi millään muulla konstilla, kuin kysymällä. Täten vaaleaturkkinen kolli suuntasi kulkunsa kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Onko Usvakarva paikalla?" Leijonakynsi kysyi ovella istuvalta kissalta.
"Tuolla kauimmaisessa nurkassa, mutta hänestä ei ole oikein juttuseuraksi", vanha naaras raakkui käheällä äänellä. Nuori soturi kohotti kulmiaan. Niinpä tietenkin.
"Miksi, mikä hänellä on?" Hän kysyi ihmeissään, eikä peitellyt tympääntynyttä äänensävyään.
"Käy itse katsomassa", Kaniinisydän naukaisi ja lähti tepastelemaan leiriaukiolle. Leijonakynsi siristi silmiään nähdäkseen pesän siimeksiin, mutta siellä oli liian pimeää. Hän otti varovaisen askeleen ja hiipi sisään. Ei nuorta soturia pelottanut jonkun vanhuksenpahaisen kohtaaminen, enemmän häntä hermostutti se minkälaisia huhuja hän oikein kollista levitteli.
"Usvakarva?" Vaaleaturkkinen kissa kuiskasi varovaisesti nähdessään likaisen, haisevan ja luisevan naaraan istuvan nurkassa. Tämä katsoi sumein silmin kiveä lattialla. Vihreäsilmäinen kissa yskäisi ja jatkoi:
"Minulla olisi hieman kysyttävää."
Leijonakynsi astui askeleen varautuneena taaksepäin naaraan kääntyessä hänen suuntaansa. Usvakarvan katse oli vihan ja pelon sekainen.
"He tulevat. Olet meille uhka", käheä pihinä kuului klaaninvanhimman kurkusta. Nuori soturi kurtisti kulmiaan ja kohotti leukaansa korkeammalle. Hän upotti kyntensä multaiseen maapohjaan, jos tuo narttu osaisi arvostaa vielä jäljellä olevia korviaan, olisi hänen parasta lopettaa moinen höpinä. Mutta siniharmaa kissa tuntui vain kiihkeytyvän kollin uhkaavasta käyttäytymisestä.
"Olet meille uhka! Olet meille uhka! OLET MEILLE UHKA!" Usvakarva karjui täyttä kurkkua. Leijonakynsi katsoi järkyttyneenä tämän kauhunsekaisiin silmiin ja niiden harottavaan katseeseen.
"Usvakarv-", nuori soturi aloitti, mutta klaaninvanhus rupesi uuteen huutokonserttiin.
"Juokse! Sinun perheesi, koko klaanimme on tuhoon tuomittu! Kuolemme jos jäät! Lähde! Sinua tullaan pelkäämään enemmän, kuin mitään muuta, sillä sinä olet ennustettu tappaja... Sinulla on kaikkien Pimeydenmetsän esi-isien tuki ja voima. Voit tappaa meidät kaikki!"
Leijonakynsi tuijotti järkyttyneenä hurjistunutta Usvakarvaa. Nuori soturi lähti sanaakaan sanomatta ulos pesästä, tuskin huomaten pesään virtaavia kissoja, jotka menivät ihmettelemään huudon syytä.

"Tämän yön kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Lehvähammas, Ketunkynsi, Yötassu, Leopardilaikku, Kuurahohde, Valkotäplä, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Purovirta, Kuurasäde, Hopeatassu, Haukkatassu, Korppitassu, Mantelitassu, Usvakarva ja Kaniinisydän", Sulkatähti kuulutti Seinämäkiven päältä ja alla olevasta kissajoukkiosta kuului hyväksyviä maukaisuja. Leijonakynsi väräytti korvaansa ja oli helpottunut ettei hänen nimeään lausuttu tällä kertaa kokoontumiseen lähtijöissä. Nyt nuorella soturilla olisi aikaa tuulettua, hänen oli pakko päästä ulos tästä pahaisesta maanalaisesta loukusta. Kenenkään huomaamatta kolli juoksi ulos leiristä, kohti järveä, ylittäen jonkin ajan päästä Nummiklaanin rajan, jatkaen vielä järven vierelle, puolueettomalle alueelle. Hänet oli vallanut jokin pakokauhun omainen tila, kuin hän ei olisi enää osa omaa kehoaan. Hänen silmissä vilisi ympärillä oleva luonto ja kasvusto. Jostakin roiskui verta, mikä värjäsi nurmen punaiseksi. Leijonakynsi karjui tyhjyyteen.
*Olenko tulossa hulluksi?* Hän näki harhoja, alkoi kuulemaan jostakin kaukaisuudesta kituvia avunhuutoja ja tunsi jokaisen sydämensä lyönnin kuin iskuna koko kehossa. Jokin tuntematon voima tuntui valtaavan hänen kehonsa ja mielensä. Nuori soturi näki mielessään välähdyksiä kuolevista kissoista ja tunsi jokaisen avunhuudon tuottaman tuskan. Hän säntäili avuttomana ja sekaisensa järven vieressä kasvavaan metsikköön. Hetken ryntäilyn jälkeen lopulta kolli tunsi maan katoavan tassujensa alta, mikä tuntui tuovan hänet takaisin todellisuuteen. Kermanvaalea kissa tunsi kivun oikeassa silmäkulmassaan, maistoi veren kipakan maun suussaan ja näki kuinka taivasta vasten kohoavat puiden latvat loittonivat. Hän sulki silmänsä ja hetken joutui kulkemaan täydellisessä pimeydessä, ennen kuin avasi ne uudestaan. Leijonakynsi raotti varovaisesti silmiään ja näki sumean kissan hahmon edesään. Hän räpäytti silmiään näön kirkastamiseksi, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Nuori soturi liikutti varovaisesti päätään ja hätkähti kivun vihlaisessa hänen niskassaan. Kipu siirtyi väreillen selkärankaan ja lopulta levisi koko kehoon.
"Ota ihan rauhassa. Sinun selkäsi on vaurioitunut. En ole varma muista vammoista, mutta liikkuminen ei ainakaan helpota tuskiasi."
Leijonakynsi ei tunnistanut ääntä, mikä hänelle puhui. Kolli hivutti kyntensä ulos ja kierähti sihahdusten saattelemana vatsalleen. Mitä oli oikein käynyt ja kuka tämä muukalainen oli? Hän erotti sumeasti tämän kääntyvän häneen päin ja tulevan lähemmäs.
"Mitä minulle tapahtui?"
"Näin sinut hortoilemassa metsässä ja sitten huomasin, että lähestyt kielekettä. En kerennyt reagoimaan ennen, kuin jo ehdit suistumaan alas. Juoksin polkua pitkin sinne mihin olit tippunut ja löysin sinut tästä makaamasta tajuttomana. Kiitä onneasi, ettei tuo pudotus ollut kuin puoli puunmittaa", erakko naurahti koleasti. Nuori soturi murahti ja yritti saada näköään selvenemään. Kuka ikinä tämä tuntematon kissa olisikaan, ei häneen voisi luottaa, vaikka tuo kuinka rennolta vaikutti. Kermanvaalean kissan pitäisi ehtiä suorittamaan tappava isku ensimmäisenä.

Aamutäplä kulki pitkin kiemurtelevaa polkua, joka lopulta johdatti hänet puron luokse, joka pulputteli iloisen kuuloisesti. Naaras pysähtyi aloilleen ja päätyi istumaan alas samalla, kun oli suunnannut katseensa veteen, jonka mukana pari pientä kalaa uivat. Siellä ne uivat tietämättä, että kohta niiden kävisi kaltoin, kun kaksi kissaa pääsisivät uiden niiden luokse ja sitten upottaisivat kyntensä niiden suomukkaisiin kylkiin saaden kalat pelästyneenä rimpuilemaan, aiheuttaen vain enemmän harmia itselleen. Hän hymähti pudistellen päätään ja antoi katseensa palautua kohti polkua, jota pitkin hän oli tänne saapunut ja väräytti hieman korviaan, ei Henkitassulla varmaan enää kauaa kestäisi, kun kolli olisi jo rynnännyt hänen luokseen säikäyttäen siinä samalla jokaikisen riistan, joka nyt vain sattuikin olemaan lähettyvillä.
“Aamutäplä!” Henkitassun ääni yllättäen huudahti saaden Aamutäplän hieman säpsähtäen tarkentamaan katseensa toiselle polun tapaiselle, jota pitkin kolli lähes rämpi häntä kohden. Kurtistaen kulmiaan, hän nousi jaloilleen ja odotti oppilaa saapuvan luokseen ennen kuin avasi suunsa,
“Miten sinä tuota kautta tulit? Oliko siellä edes polkua, jota kulkea?”
“Olisiko pitänyt olla polku?” valkokirjava kollioppilas hämmästeli ja vilkuili ympärilleen Aamutäplän tuijottaessa oppilastaan epäuskoisena.
“No ei tarvitse, mutta onhan se nyt helpompaa saapua tänne käyttäen polkua, joka on tehty ihan sitä varten?” hän naukui hölmistyneisyyden paistaessa soturittaren äänestä niin paljon, että se sai Henkitassun huomion taas kiinnittymään häneen.
“Tuossa ihan vieressä oli polku”, hän sitten vielä mainitsi osoittaen hännällään aikaisemmin käyttämäänsä polkua ja Henkitassukin katsoi sitä ennen kuin taas kääntyi hänen puoleensa nolostunut hymy kasvoillaan,
“Ai.. en minä sitä huomannut. Luulin, että ainut keino millä tänne pääsee on suoraan kaikkien puskien ja risujen läpi.”
Aamutäplä ei voinut mitään pienelle naurahdukselleen ennen kuin pudisteli päätään ja viittoi oppilaansa puron ylle,
“No ei sillä ole enää väliä, kunhan seuraavan kerran tiedät.”
Henkitassu nyökytteli innostuneena päätään ennen kuin seurasi mestariaan puron äärelle ja sitten käänsi isot, kiinnostusta täynnä olevat silmänsä häntä kohden valmiina oppimaan uutta. Aamutäplä vilkaisi vierelleen asettunutta kollioppilasta sivusilmällä ja nyökäytti vettä kohden.
“Osaatko kertoa minulle mikä on tärkeintä kalojen metsästämisessä?” hän kysyi hiljaa. Kellertävät silmät tarkkailivat veden pintaa keskittyneenä.
“Se, että saa ne ensimmäisellä kerralla kiinni?” valkokirjava kolli ehdotti. Aamutäplä hymähti pienesti,
“No onhan sekin totta nimittäin kalan karatessa kynsistäsi, on sitä vaikeaa saada kiinni ja siinä samalla onnistuu satavarmasti pelästyttämään muutkin kalat. Mutta ensimmäinen askel ja yksi tärkeimmistä askelista kalan metsästämiseen on se, ettet anna kuvajaisesi tai varjosi tulla ilmi niille. Joten siksi pitää aina olla tarkkaavainen miten asettelet itsesi veden äärelle”, soturitar kertoi ja nyt käänsi päätään oppilastaan kohden, jonka huomio kiinnittyi veden pinnasta häneen. Valkokirjava, hänen kokoisensa kollioppilas katsoi häntä takaisin suoraan silmiin jonkin aikaa ennen kuin mietteliään näköisenä nyökäytti päätään ja kumartui hieman alemmas yrittäen samalla mittailla katseellaan olisiko tarpeeksi kaukana vedenpinnasta, ettei hänen kuvajaisensa ilmestyisi ja saisi kalat huomaamaan hänet niin nopeasti, että ne karkaisivat, -mutta myös niin lähellä, että jos kala vain uisi tarpeeksi lähelle, olisi kolli valmiina kauhaisemaan sen tassullaan maanpinnalle sätkimään ja haukkomaan happea. Aamutäplä antoi katseensa viipyä oppilaansa asennossa vielä hetken ennen kuin itsekin paransi asentoaan ja kävi matalammaksi. Ja juuri, kun naaras oli saanut asentonsa paremmaksi, hopeakylkinen kala ui lähemmäs tietämättä vaarasta, joka sitä ihan kohta tulisi uhkaamaan. Hän kosketti kollin kylkeä hännällään ja nyökkäsi kalaa kohden samalla, kun painui vielä hieman alemmas ja sitten sydämenlyöntiäkin nopeammin kauhaisi tassuillaan kalan ja heitti sen maalle. Kermanvalkoinen kissa iski hampaansa kalan suomukkaaseen kylkeen ja puri niin kovaa, että hänen hampaansa lävistivät kalan suomukkaan pinnan ja sai kalan hetkeksi sätkimään enemmän ennen kuin se valahti maata vasten kuolleena.
“Mahtavaa!” Henkitassu hihkaisi innostuneena ja katsekontaktin muodostuttua kaksikon välille, kollioppilas virnisti suurieleisesti saaden Aamutäplänkin viikset väpättämään ja silmät pehmenemään sellaisella tavalla, jolla ne eivät melkein koskaan tehneet. Henkitassu oli jotain ihan muuta. Ehkä syy oli se, että kolli oli hänen oma oppilaansa ja jollain oudolla tavalla se sai Aamutäplän käyttäytymään ihan erilaisella tavalla tuota kohtaan. Ei hän nimittäin yleensä tuntenut tarvetta olla lempeä kenellekään, ei edes omille pennuilleen.

"Lumisydän, olet osoittanut olevasi valmis oppilaan koulutukseen. Olet ystävällinen sekä uskollinen soturi ja haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Ututähti sanoi nyökäten saaden Lumisydämen nyökäyttämään päätään ja kumartumaan alemmas, jotta pystyi koskettamaan juuri oppilaaksi nimitetyn Jalotassun nenää, jonka oli saanut oppilaakseen. Aamutäplä katsoi hieman etäämmältä harmaan kollioppilaan oppilasnimitystä ja katsoi vaaleaturkkista veljeään pieni hymy kasvoillaan. Veljestä oli tullut juuri mestari ja se sai Aamutäplän rinnan kuplimaan ilosta ja ylpeydestä, nyt heillä molemmilla oli oppilas. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi Lumisydämestä. Vaikka kollista olikin tullut soturi muutama kuu myöhemmin, oli tuo silti korvannut sen ajan kunniakkaasti ja nyt sai oppilaankin. Klaanin alkaessa hurraamaan Jalotassun nimeä, hänkin nousi ylös ja lähti hiljaisin askelin lähestymään Lumisydäntä, mutta pysähtyi aloilleen huomatessa emonsa lähestyvän Lumisydäntä. Hän seurasi sivusta kuinka emo sanoi jotain pehmeä ilme kasvoillaan tuolle, jonka jälkeen puski kollin rintaa. Aamutäplä katsoi kaksikkoa hymähtäen, muttei kerennyt karata paikalta, kun veljen katse hieman nousi ylemmäs ja heidän välilleen syntyi hetkellinen katsekontakti. Keltalaikkuinen soturitar heitti veljelleen pienen hymyn ja nyökäytti päätään kuin kertoakseen olevansa tuosta ylpeä ja iloinen kollin puolesta ennen kuin kääntyi ympäri ja meinasi siinä samassa törmätä Kotkamieleen, joka oli tyhmän näköinen ilme kasvoillaan pysähtynyt aivan hänen taakseen. Hän loi kollille kysyvän katseen.
“Mitä sinä seisot takani kuin järkensä menettänyt hiirenaivo?” hän kysähti lähes tiuskaisevaan sävyyn saaden mustakorvaisen kollin hieman säpsähtämään, mutta sitten nopeasti keräämään itsensä ja hymähtämään pilkkaavasti,
“Enkö minä saisi seisoa tässä? Kuka niin muka sanoo, sinäkö?”
“Kyllä minäpä hyvinkin”, Aamutäplä urahti silmiään pyöräyttäen, mutta vakavoitui sitten,
“Oliko sinulla jotain asiaakin vai ihan huvinko vuoksi seisoskelet muiden kissojen takana, kun muutakaan tekemistä ei ole?”
“Oli minulla asiaakin. Yöturkki pyysi minua pyytämään sinut pesälleen, hänellä on ilmeisemmin jonkinlaista asiaa”, kolli selitti katsoen häntä vakavammin,
“Onko kaikki kunnossa?”
“Ei minulla mikään ole”, Aamutäplä naukui katsoen kollia hieman hämillään, kulmiensa alta tarkkaillen ja oli jo lähtemäisillään parantajan pesää kohden, mutta kosketti sitä ennen hännällään lumenvalkoisen kollin kylkeä ja loi tuolle rauhoittelevan katseen,
“Ei hätää, ei sinun tarvitse murehtia.”
“Kuka muka murehtii? En minä ainakaan…”, Kotkamieli mutisi, mutta hymähti hieman luoden hänelle pehmeän katseen ja nyökäytti päätään,
“Jos Yöturkin asia on vakava ja sinulla ei ole ketään jolle puhua.. Voit aina- voit aina tulla puhumaan minulle. Tiedäthän silloin, kun minulla ei ole partiomista tai mitään muuta sellaista tekemistä.”
“Kiitos”, hän naukui nyökäten kollille ennen kuin lähti tassuttelemaan parantajan pesää kohden miettien mikä olisi muka niin tärkeää, että Yöturkin oli pitänyt käskeä Kotkamielen kertoa hänelle siitä, että heidän pitäisi puhua. Hän hieman pudisteli päätään. Ei se voinut olla mitään kauhean mullistavaa. Eikö niin?
“Yöturkki?” hän huhuili pesän lähelle päästyään eikä kerennyt uutta kertaa huudella vanhaa parantajaa, kun tuo oli jo tupsahtanut hänen eteensä. Pähkinänruskeat silmät tuntuivat katsovan häntä ylhäältä alas kuin tutkien häntä.
“Kotkamieli kertoi, että olit sanonut hänelle, että haluaisit puhua kanssani”, Aamutäplä töksäytti, kun ei jaksanut olla parantajan tutkivan katseen alla sen kauempaa. Yöturkki kohdisti tällä kertaa katseensa hänen silmiinsä ja lopetti oudon käytöksensä. Parantaja nyökytteli päätään ja tassutteli hänen vierelleen, nostaen häntänsä hänen selälleen ja nyökäytti aukion reunamaa kohden, missä ei ollut ketään,
“Voimmeko puhua tuolla?”
“Toki”, soturitar vastasi kulmiaan kurtistaen, mutta ilman vastaväitteitä hän seurasi vanhemman puoleista parantajaa kauemmas muista pesistä. Hän vilkuili Yöturkkia odottaen tuon avaavan suunsa ja kertovan mistä tässä kaikessa oli oikein kyse ja miksi tuo oli halunnut jutella hänen kanssaan.
“Joten”, kolli naukaisi heidän istuessa alas. Aamutäplän uteliaat keltaiset silmät suuntautuivat heti toiseen kissan ja hän katsoi tuota odottavaisesti.
“En ole varma oletko sinä itse huomannut, mutta minä olen ja haluaisin puhua siitä. Olen ollut jo monet vuodenajat parantajana ja nähnyt kaikenlaista, joten voisin sanoa olevani melko hyvä jo muiden kissojen tulkitsemisessa”, Yöturkki aloitti kääntyen hänen puoleensa. Kollin katse laskeutui alemmas ja Aamutäplän seuratessa tuon katsetta, hän huomasi heidän katsovan hänen vatsaansa. Oliko Yöturkki huomannut hänen lihoamisensa vai mikä tässä oli kyseessä? Kyllä hän oli itsekin huomannut lihoneensa, muttei ollut ajatellut siitä sen kummemmin. Olihan tähän aikaan riistan saanti ollut parempaa, joten tietenkin kissat lihosivat.
“Mitä sinä ajat takaa? Sano suoraan”, hän tuhahti antaen katseensa palautua Yöturkkiin, joka hymähti huvittuneena.
“Haluat suoran vastauksen vihjailuuni? Hyvä on. Minä uskon, että sinä olet tiineenä.” Kollin sanat tuntuivat iskevän päin Aamutäplän kasvoja kuin huono vitsi. Hän katsoi parantajaa hämmentyneenä ja sanattomana. Hänkö tiineenä? Jo toistamiseen? Ei hän voinut olla… ei siinä vain ollut järkeä.

//No nyt vihdoin silleen yli puol vuotta jälkeenpäin on Aamun tiedossa, että se on tiineenä :D On senki kaa menny aika kauan xd No joo, kohta senki vois muuttaa pentutarhaan nyt, kun kirjottamiselle on enemmän aikaa ja se on tiedossa Aamun ja Yön kesken :D

Tammisydän heräsi päällikön pesän katosta tihkuviin vesipisaroihin. Hetkeä myöhemmin hän tunsi keveän nipistyksen niskassaan Ututähden nopeasti näykkäistessä kumppaninsa niskaturkkia.
"Heräsithän sinä. Tule, minun täytyy mennä ilmoittamaan kokoontumiseen lähtijät", päällikkö sanoi ja nousi jaloilleen, nyppien sammalpalloja pois valkeasta turkistaan. Nuori soturitar räpäytti muutaman kerran turkooseja silmiään ennen kuin kapusi itsensä omille jaloilleen ja ravisteli turkkiinsa takertuneet pölypallot irti, ottaen sitten muutaman askeleen kohti pesän suuaukkoa. Ututähden suunnalta kuuluva hymähdys sai Tammisydämen kääntämään katseensa tuohon.
"Puroklaanilaiset tunnetaan hyvin ulkonäöstään huolehtivina, muistathan? Mieti mitä muut klaanit ja klaanitoverimme ajattelisivat jos Puroklaanin päällikön kumppani kävelisi heidän eteensä näyttäen siltä, että olisi viimeksi peseytynyt aikaisempana täysikuuna", päällikkö sanoi ja kumartui nuolaisemaan kumppaninsa päälaella törröttävät karvat tasaisemmiksi.
"Pyydättekö taistelussakin vihollisiltanne aikaa turkkienne siistintään? Ja jos pidät lupauksestasi kiinni, minä en ole tulossa vielä tämän kuun kokoontumiseen, joten en minä leiriaukiolla tule enää tänä iltana olemaan", Tammisydän sanoi tuhahtaen. Ututähti huokaisi ja asteli kumppaninsa ohi, pysähtyen hetkeksi totuttamaan katsettaan kirkkaaseen ilta-auringon valoon.
"Tietenkin pidän. Mutta sinun on velvollisuuksiin kuuluu yhä tulla klaanin eteen kutsuttaessa", päällikkö sanoi ja kääntyi loikatakseen heidän pesänsä päälle. Nuori soturitar ei vastannut vaan käveli silmiään siristellen leiriaukiolle kaislikon seasta, istahtaen sitten kaislarivin varjoihin odottamaan Ututähden ilmoituksen loppumista. Hänen ohitseen kävelevä Hiiriturkki nyökkäsi kunnioittavasti hänelle, mihin Tammisydän vastasi pienin liikkein, keskittyen sitten painelemaan tassunjälkiään leirin savipohjaan. Varapäällikkö totteli vain muodollisuuksia kumartaessaan nuorelle soturittarelle, muuten ruskeaturkkinen naaras pysyi mahdollisimman kaukana päällikkönsä uudesta kumppanista ja tuskin halusi muihin tekemisiin tuon kanssa. Mutta olihan Tammisydän ollut Puroklaanissa vasta muutaman hassun kuun, joten hän vielä ymmärsi muiden epäilykset hänestä.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä Päällikön pesän juurelle klaanikokoukseen!"
Tammisydän ei keskittynyt Ututähden julistukseen sen enempää, kuin vain varmistaakseen ettei päällikkö lausuisi hänen nimeään kokoontumiseen lähtijöissä. Vaikka nuori soturitar olikin viimeksi nähnyt kuutamoklaanilaisia yli vuosi sitten, hän ei haluaisi koittaa onneaan heidän muistinsa kanssa. Naaras värähti muistaessaan yön milloin hän karkasi kotiklaanistaan ja upotti kyntensä savipohjaan yrittäessä pitää tunteitaan aisoissa. Kuutamoklaanin soturikoulutuksella ei turhaan pelotella muita klaaneja, sen punertavan oranssi kissaki oli saanut oppia kantapään kautta.
Tammisydämen, silloisen Takiaispennun, pentuaika oli täysin normaalia. Hän leikki päivät pitkät sisarensa Hallapennun kanssa ja oppi Kuutamoklaanin tavoista emoltaan Hopeaviimalta, sekä tuon isältä Villituulelta. Omaa isäänsä Takiaispentu ei ikinä tavannut, hän kuoli ennen pentujensa syntymää, joten Villituuli toimi heille isähahmona, hyvin ankarana sellaisena. Kun Hallapennusta ja Takiaispennusta tuli oppilaat Hallatassu ja Takiaistassu, lopetti Villituuli tyttärensä pentujen hoivaamisen ja alkoi rankoin ottein kouluttamaan noista sotureita, joista koko Kuutamoklaani voisi olla ylpeä. Takiaistassu pysyi juuri ja juuri oman mestarinsa ja sen lisäksi vielä vaarinsa harjotuksissa mukana, mutta Hallatassun taidot eivät ylttäneet Villituulen haluamalle tasolle, sisaren vahvuudet olivat ennemmin metsästyksen parissa kuin taistelun.
Tammisydän katsoi vieressään olevaa kiveä, jota peitti sammalkerros. Hän muisti elävästi kuinka Villituuli suutuspäissään iski tassullaan Hallatassua ja hänen päänsä osui samanlaiseen kiveen, mutta sen sammalkerros ei ollut tarpeeksi paksu heikentämään osumaa.
Villituuli uhitteli tappavansa myös Takiaistassun jos tuo pihahtaisikaan tapahtuneesta muille. Hopeaviima kuitenkin älysi mitä oli käynyt ja alkoi syyttämään Takiaistassun vaaria pentunsa kuolemasta. Villituuli tietenkin oletti, että Takiaistassu oli kertonut emolleen tapahtumasta, joten hetken ainoa vaihtoehto Takiaistassulle tuntui olevan klaanista karkaaminen, minkä hän myös yön pimeyden turvissa teki.
*Jos olisin vain toiminut sen enempää ajattelematta Hallatassunkin kanssa ja hyökännyt Villituulen kimppuun, enkä vain jähmettyneenä olisi seisonut paikoillani, Hallatassu voisi olla vielä elossa.*
"Tammisydän, me lähdemme nyt."
Ututähden ääni herätti Tammisydämen ajatuksistaan ja tuo kohotti katseensa kumppaniinsa, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme. Nuori soturitar nyökkäsi ja kosketti pikaisesti päällikkönsä kuonoa ja nousi seisomaan.
"Punalehti jää vartioon, jos sinulla on huolia, voit jutella hänelle", luonnonvalkea naaras sanoi. Punertavan oranssi naaras olisi naurahtanut ääneen, jos olisi vain ollut sillä tuulella. Punalehti olisi varmasti viimeinen kissa koko Puroklaanissa joka vapaaehtoisesti toimisi terapeuttina. Tammisydän seurasi kuinka kokoontumiseen lähtevä kissajoukkio katosi Ututähden johdatuksella kaislikkoon ja pian noiden tassujenkin askeleet kaikkosivat kuulumattomiin. Nuori soturitar seisoi hetken aloillaan, ennen kuin suuntasi kulkunsa takaisin päällikön pesää kohti.

"Oikea soturi ei koskaan, ei KOSKAAN, uhmaa päällikköään, eikä ansaittua rangaistusta. Ymmärrätkö? Heikkous, pelkuruus ja leirinsä suojan vaarantaminen ovat vakavia asioita, eikä niitä hyväksytä tässä klaanissa. YMMÄRRÄTKÖ? Sinun olisi parempi miettiä tätä asiaa - miettiä oletko todella valmis etenemään soturiksi tässä klaanissa. Ja mietikin tarkkaan - hoitelen sinut myöhemmin", Kuolontähti sihisi kylmästi ja irroitti otteensa alleen painetusta Jäätassusta. Oppilas nyökäytteli nopeasti päätään ja ripeästi pyrki takaisin jaloilleen, siirtyen sivummalle kahdesta muusta naaraasta. Hän ei ymmärtänyt, suunnitelmahan oli täysin loistava ja aukoton, viedä tämä Kuutamokukka vielä vuoristossa kulkevaan häätöpartion luokse jotka olisivat voineet erakon hoidella punertavanoranssin naaraan puolesta. Siis, kai häätöpartio oli edes lähetetty nummiklaanilaisten perään? Myös päällikön uhittelut soturinimityksestä kummittelivat sinisilmän päässä, eihän hänen mestarinsa nyt voinut tosissaan olla. Jäätassusta oli pakko tulla soturi ja mieluiten mahdollisimman pian! Muutenhan Pimeydenmetsä langettaisi varmasti jonkinlaisen pahan kirouksen hänen ylleen, tai riistäisi hengen kuten oli Pakkasviimaltakin vienyt. Oppilas värähti ja nuolaisi pörhistynyttä rintakarvoitustaan tasaisemmaksi.
"On totta, että minulla on hyvin vähän mitä tarjota teille. Tuskin hyödytte yhden kissan avusta mihinkään asiaan ollenkaan, joten hyvä Kuolontähti, nimeä vain hintasi ja pyrin parhaani mukaan sen toteuttamaan", Kuutamokukka sanoi ja tassutteli hetken edestakaisin pienellä vuoristopolulla. Kuolontähti seisoi aloillaan ja piti koko ajan ilmeettömän katseensa erakkonaaraassa. Jäätassu meinasi jo avata suunsa kysyäkseen lupaa lähteä, kun arpikissa kääntyikin terävällä liikkellä heitä kohti. Oppilas hätkähtäen pudottautui alemmas, mutta ryhdistäytyi, kun huomasi ettei tuo aikonutkaan hyökätä.
"Minulla sattuu olemaan verisukua Kuutamoklaanissa mistä haluaisin hankkiutua mitä pikimmiten eroon. Jos muistelen oikein, olet sinäkin Kuolontähti juuriltasi kuutamoklaanilainen. Ja nykyään tarvitset vain pienimmänkin tekosyyn, minkä takia hyökätä kyseiseen klaaniin, eikö vain?" Kuutamokukka naukaisi lempeällä ja tasaisella äänellä, ottaen sitten muutaman askeleen lähemmäs Kuolontähteä, joka seisoi vieläkin hievahtamatta paikoillaan.
"Ollessani tutustumassa Kuutamoklaanin reviiriin, sain vainun kissasta, kissasta joka ei ollut kuutamoklaanilainen. Haju oli miltei mahdoton erottaa kaikesta siitä kasvustosta, mitä heidän reviirillään on, mutta se olikin yllättävän tuore ja siksi helposti haistettavissa", Kuutamokukka jatkoi ja otti muutaman askeleen, kulkien Luuklaanin päällikön ohi.
"Kaikki kanjonissa asuvat erakot tietävät ettei Kuutamoklaanin rajoille kannata mennä ellei ole halua kuolla, mutta me molemmat tiedämme erään hyvin nenäkkään tapauksen joka huvikseen käy härnäämässä vanhoja klaanitovereitaan..."
Erakkonaaraan sanat olivat nyt melkeinpä silkkaa kehräystä, kun hän kurottautui lähemmäs Kuolontähden korvaa. Jäätassu seisoi aloillaan silmät lautasen kokoisina, kun hänen mestarinsa antoi erakon astella noinkin lähelle häntä.
"Kuvittele jos sattuisimme juuri samoihin aikoihin heidän alueelleen kun sisaresikin olisi siellä? Tai parhaimmassa tapauksessa hän löytäisi maan tasalle tuhotun Kuutamoklaanin leirin kun saisi hajun luuklaanilaisista Kuutamoklaanin reviirillä ja voisimme tehdä yllätyshyökkäyksen?" Kuutamokukka naukui Kuolontähden korvaan. Ilme Luuklaanin päällikön kasvoilla oli muuttunut synkemmäksi ja tuon korvannipukat värähtelivät. Mustaturkkinen naaras oli selvästi ärtynyt ja Jäätassu jäi seuraamaan mitä hänen mestarinsa tekisi seuraavaksi.

//Ehin kirjottaa viä pikkupätkän Jäätassullakin, Kuolo?

Ennen kuin Pajutassu edes kerkesi ymmärtämään, oli hänet jo heitetty voimalla kylmää kalliopintaa vasten ja nyt jonkun kynnet pureutuivat syvälle hänen vaaleanruskeaan turkkiinsa, tehden tiensä nopeasti hänen ihoonsa. Hän yritti kiemurrella tämän vihasta sokaistuneen kissan otteesta, mutta isomman vihollissoturin ote oli liian kova ja raivokas. Hän kiemurtlei ja luikerteli, heittelehtien maanpinnalla ja huitoi tassuillaan soturitarta naamaan ja kaikkialle, minne hän ikinä yltikään. Naaraan suusta kuului vihaista, todella matalaa murinaa, mikä sai Pajutassun henkäisemään. Hänen äsken tappama kissa oli varmasti ollut tämän naaraan oppilas tai pentu, ei hän muuten olisi ollut näin vihainen. Vaaleanruskea oppilas ojensi takajalkojaan vatsaansa kohden ja sitten kaikella voimalla iski ne naaraan vatsaan saaden tuon ähkäisemään ja menettämään hetkeksi niin tasapainonsa kuin huomionsakkin hänestä, mikä sai Pajutassun nopeasti kierähtämään sivummas. Ähkäisten hän nousi ylös ja nopeasti käänsi katseensa tummanruskeaan soturittareen, joka oli jo valmiina hyökkäämään uudemman kerran hänen kimppuunsa.
"Tiikerililja, sain Lehtitassun ylös!” toisen oppilaan ääni huudahti saaden vain muutamaksi silmänräpäykseksi Tiikerililjan kääntämään katseensa oppilaaseen, joka sai Pajutassun toimimaan. Salamannopeasti kollioppilas oli loikannut kohti soturia ja voimakkaiden takajalkojensa avulla loikkasi nummiklaanilaisen kimppuun saaden tuon horjahtamaan, mutta pitämään tasapainonsa. Pajutassu iski terävät hampaansa naaraan niskaan ja raapi takajaloillaan tuota kylkiin.
"Hyvä, juoskaa ulos täältä!" Tiikerililja hänen allaan ärähti vastaukseksi, jonka jälkeen otti pari sivuaskelta kallioseinämää kohden ja sitten lähes heitti itsensä sitä vasten saaden Pajutassun jäämään naaraan ja kiviseinämän väliin. Happi tuntui pakenevan nuoremman kissan keuhkoista tuon ähkäistessä kipua, joka tuntui lävähtävän häneen voimalla rosoisten
kivien raastaessa tuon toista kylkeä ja niiden painautessa hänen karvapeitteensä läpi iholle.
"Entä Kaislatassu? Emme voi jättää häntä!" Pajutassun päässä pyöri, mutta viimeisillä voimanrippeillään hän yritti työntää naarasta itsestään kauemmas. Hänen takajalkansa raapivat niin naaraan lapaa kuin kivipintaakin, ne raapivat mitä vain yltivät.
"Emme jätäkkään", Tiikerililjan suusta kuului urahdus. Pajutassu puuskuttaen vielä yritti saada naaraan hellittämään otettaan, jotta hän pystyisi karkaamaan tuon ja seinämän välistä. Kuitenkaan kolli ei saanut sitä mahdollisuutta, kun nummiklaanilainen oli pyörähtänyt ympäri ja ennen kuin hän Pajutassu kerkesi edes liikahtamaan, oli Tiikerililja napannut hänen niskastaan kiinni ja viskannut kauemmas. Pajutassun suusta kuului kimeä vinkaisu, kun hänen voimaton ruumiinsa räsähti maahan. Kipu levisi hänen selästään kohti tassuja ihan hännänpäähän asti. Ympäristö alkoi hämärtymään eikä Pajutassu enää erottanut mitään muuta kuin rummuttavat juoksuaskeleet, jotka menivät poispäin hänestä.
“Pajutassu? PAJUTASSU!?”

“Pajutassu?? Pajutassu kuuletko sinä minua??!”
“Jätä hänet rauhaan, hän on heikoilla eikä siihen mikään huutaminen auta”, tuohtunut ääni tiuskaisi ja sitten tuhahti heti perään,
“Olet muutenkin edessä, mene nyt pois siitä hus. Varmasti sinusta on enemmän hyötyä aukiolla kuin täällä minun edessäni.”
“Mutta-”
“Minä en ole tänään tuulella väittelemiseen. Jos et lähde, minä kyllä näytän mihin kynteni kykenevät.” Ääni alkoi muistuttamaan Myrkkymarjan hieman terävää, omalla tavallaan korkeaa ääntä, joka yleensä oli melko suuttuneen oloinen riippumatta minkälaisessa tilanteessa parantaja naaras sitten olikaan. Pajutassu varovaisesti yritti raottaa silmiään, muttei saanut niitä kokonaan auki, kun hän kivusta aiheutunut sihahdus karkasi sen sijaan hänen suustaan. Nopeat askeleet tekivät tiensä takaisin hänen luokseen ärsyyntyneen tuhahduksen kera.
“Pajutassu! Oletko sinä hereillä?” Pihlajatassun ääni kysyi, mikä tuntui antavan voimaa kollioppilaalle sen verran, että hän yritti uudelleen siristää silmiään. Kipu kihelmöi hänen selässään, toisessa etutassussa ja päässä. Kipu tuntui säkenöivän hänen jokaisessa ruumiinosassaan omalla vuorollaan ja se liikkui hänen ruumiissaan kuin aaltoina.
“Sanon sitten mitä sinä hiirenaivo et kuuntele. Pitääkö minun tosiaan heittää sinut kirjaimellisesti ulos täältä, jos et muuten tottele?” Myrkkymarja urahti paljon matalammalla äänellä, kun naaras liikkui ripeillä askelilla sammalpedin luokse, jonka päällä Pajutassu makasi ja, jonka äärellä nyt Pihlajatassu seisoi.
“Miksi- miksi Pihlajatassun on mentävä pois?” Pajutassu kysyi hiljaa sanojen raastaessa hänen kurkkuaan. Myrkkymarjan silmät kääntyivät hänen puoleensa ja ne tuntuivat saavan kollin jännittymään enemmän.
“Pajutassuhan juuri vasta heräsi ja minunko on mentävä jo pois?” Pihlajatassu säesti kääntyen Myrkkymarjan puoleen pörhistynein karvoin. Myrkkymarjan katse liikkui hänestä Pihlajatassuun.
“Minä jo kerran selitin tämän sinulle”, Myrkkymarja sihahti ottaen askeleen lähemmäs vaaleanruskeaa naarasoppilasta ja murahti,
“Pajutassu tarvitsee lepoa ja minä tilaa liikkua. Sinun olemassaolosi ei tule auttamaan häntä yhtään sen enempää, joten lähde ja tee itsesi hyödylliseksi aukiolla, jossa varmasti tarvitaan apua.”
Pihlajatassu nielaisi ja vilkaisi Pajutassua ennen kuin kääntyi takaisin parantajan puoleen ja nyökkäsi nopeasti. Oppilas kumarsi hieman ennen kuin loi vielä katseen veljeensä ja sitten kulki pesän suuaukolle ja katosi vain silmänräpäyksen jälkeen aukiolle. Pajutassu jaksoi katsoa suuaukkoa jonkin aikaa ennen kuin laski päänsä takaisin sammalpedille ja ummisti silmänsä takaisin kiinni. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen nukahtamistaan oli Myrkkymarjan pimeässä hohtavat silmät.