Kuunvalo valaisi Vuoristoklaanin leirin, ja Paarmahehku kulki vasten haileasti kimmeltelevää kiviseinämää kohti Puhujakiveä, jolta Aaltotähti oli juuri kutsunut klaaninsa koolle. Päällikkö venytteli voimakkaita raajojaan odotellessaan klaanitovereitaan paikalle. Paarmahehku asteli muiden kissojen joukkoon, varovasti Loskaliidon ja Aurinkomyrskyn väliin, oranssin soturin tehdessä hänelle tilaa kohteliaasi. Paarmahehkun ensimmäinen päivä soturina oli nyt takana. Öisen vartiointivuoronkaan jälkeen hän ei yllättäen tuntenut itseään kovinkaan väsyneeksi. Ulkoilma oli virkistänyt häntä ja latonut jäseniin vain lisää virtaa.
”Ilmoitan nyt tämän täysikuun yön kokoontumiseen lähtijät”, Aaltotähti julisti, ja Paarmahehku seurasi laiskasti kollin katsetta.
”Sotureista mukaan lähtevät Uskosielu, Tummavarjo, Sorasydän, Purojuova, Kieppumyrsky, Tikkatuuli, Kotkasumu, Pöllönkynsi ja Paarmahehku. Oppilaista Keltatassu, Sirkkatassu ja Kurkitassu”, päällikkö lausui ja heilautti mustaa häntäänsä lopettaen klaanikokouksen eleellään tyylikkäästi. Tiedotus aiheutti luolan kissoissa monia reaktioita. Osa nyökkäili hyväksyvästi, osa pudisteli päätään.
”Ääh! Ihan epäreilua!” Loskaliito huudahti pettyneellä äänensävyllä. Paarmahehku taas kietoi häntänsä ympärilleen katsellen ylös Puhujakivelle tyytyväisenä. Hän ei varsinaisesti ollut odottanut kokoontumista, mutta toisten klaanien kissojen näkeminen herätti hänen mielenkiintonsa, etenkin siksi, ettei tuo tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Kollin käsitys toisista klaaneista koostui lähinnä vanhempien kissojen kertomista tarinoista.
”Parempi onni ensi kerralla”, Paarmahehku totesi kääntyen sisarensa puoleen. Vaaleanjuovaisen naaraan sinertävissä silmissä välähti vielä kerran harmi, ja sitten tuo näytti antautuvan väsymykselle.
”Kerrot sitten, minkälaista siellä oli”, Loskaliito naukui pyytävästi. Paarmahehku nyökkäsi ja väräytti viiksiään pieneksi myötätunnon merkiksi.
Kun Aaltotähti hyppäsi alas Puhujakiveltä, lähtijöiden joukko alkoi jo muodostua hänen ympärilleen muiden kissojen vetäytyessä pesiinsä. Paarmahehku tassutteli lähemmäs leirin uloskäyntiä odottelemaan. Aaltotähti keskusteli leirin suulla vilkkaasti varapäällikkönsä Myrskytuulen kanssa. Keltatassu, jonka vierelle Paarmahehku seisahtui, heitti ilmoille kärsimättömän kysymyksen:
”Joko mennään?”
”Ihan kohta”, mustalaikukkaan oppilaan mestari Purojuova tokaisi, ja katsahti pienempään kissaa huvittuneena. Paarmahehku vilkaisi itsekin tiedonhaluisena Aaltotähteä, jonka selkä hohti kuunvalossa kollin seisoessa leirin suulla. Päällikkö irrotti katseensa Myrskytuulesta, läpikävi katseellaan vielä lähtijöiden joukon ja lähti sitten johtamaan heitä ulos leiristä. Paarmahehku lähti tallustelemaan klaanitovereidensa rinnalla.
Öinen tuuli puhalsi kylmästi vasten kissajoukkoa. Viima kasvoilla oli Paarmahehkusta raikastava tunne auringossa partioidun päivän jälkeen. Polun kavennetessa kissat järjestäytyivät kuin käskystä jonoon ja kulkivat hitaasti mutta varmasti alaspäin. Soraa tippui reunan yli, kun jonkun tassut lipsuivat, ja kissa sai osakseen varoittavaa sähinää edestä ja takaa. Paarmahehku toivoi, ettei nolaisi itseään näyttämällä samanlaista kömpelyyttä. Kolli ei ollut tottunut kulkemaan vuoristopolkuja näin suuressa joukossa. Hän ei kuitenkaan antanut sen tuoda epävarmuutta askeliinsa, kun kuljettiin näin lähellä pudotusta.
Polku leveni lopulta, ja klaani kulki rennommin läpi rehenevän aluskasvillisuuden. Kasvit tuoksuivat siitepölylle ja auringolle. Pensaat ja matalat puut kylpivät öisessä pimeydessä ja muodostivat varjoillaan kissojen tielle käytävän. Paarmahehku katseli klaanitovereidensa varjojen raidoittamia turkkeja ja tunsi ilmapiirin jännittyvän hiukan, kun joku totesi Neljän virran tammen ilmestyneen näköpiiriin. Pian joukko tassutteli omien rajojensa yli, mikä tuntui Paarmahehkusta luonnottomalta. Vastassa oli satoja uusia hajuja, jotka houkuttelivat nuorta soturia mukaansa. Kolli tyytyi pyörittelemään päätään villisti ja syömään outoa maisemaa silmillään.
#Hirveästi kissoja#, Paarmahehku ajatteli vaivaantuneena Vuoristoklaanin saapuessa kokoontumispaikalle. Tuntemattomia, erikokoisia ja erivärisiä sotureita istuskeli suuren tammen juurella levittäytyneinä omiin porukoihinsa. Osa vuoristoklaanilaisista liittyi heidän seuraansa, osa jäi istuskelemaan aloilleen. Paarmahehku vilkuili ympärilleen, ja huomasi Uskosielun loikanneen vierelleen.
”Kaikki hyvin?” kermanvaalea soturi kysyi vilpittömästi värisyttäen viiksiään. Paarmahehku nyökkäsi pienesti katsellen vaitonaisena muiden klaanien kissoja Uskosielun takana. Kolli tunsi olonsa pieneksi.
”Voin tulla kanssasi, jos haluat.” Paarmahehku pudisti äkisti päätään tuon ehdotukselle.
”Pärjään yksinkin”, musta kolli tuhahti. Uskosielu nyökkäsi tuttu pilke silmäkulmassaan, ja lähti omille teilleen. Vaikka Paarmahehku ei enää ollut naaraan oppilas, oli vanhempi kissa osoittanut olevansa valmis auttamaan häntä edelleen. Paarmahehku halusi kuitenkin nyt itsepäisesti toimia itsenäisesti, vaikka hämmennys oli pakottanut hänet jäämään paikoilleen, kyyryasentoon Vuoristoklaanin rippeiden lähettyville. Hän maistoi ilmassa sekoituksen metsää, multaa, jotain pisteliää ja happamaa sekä märkää, ja näki kuinka kissat, joita hän ei ollut ennen nähnyt, kävivät tapaamassa hänen klaanitovereitaan. Ja vuoristoklaanilaiset vaihtoivat kuulumisensa heidän kanssaan kuin olisivat olleet läheisiäkin.
#Onko tuo normaalia?# Paarmahehku kysyi mielessään eikä kuollakseen olisi uskaltautunut yksin puhumaan kenellekkään toisesta klaanista. Onneksi muukalaiset sentään näyttivät kissoilta, vaikka haisivatkin oudolle.
”Hei, kuka sinä olet?” Paarmahehku kuuli uteliaan äänen niin läheltä, että se oli lähes varmasti tarkoitettu hänelle. Musta soturi kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja huomasi lähellään Taivasliljan, joka puhui kahdelle naaraalle. Toinen heistä, suurehko ja keltasilmäinen katsoi suoraan häneen ja vaikutti olleen se, joka oli puhunut. Soturin turkki oli siniharmaa ja sitä peittivät eri harmaansävyiset kuviot ja pilkut selässä ja jaloissa. Naaraan vatsa ja käpälät olivat valkeat ja korvat ja häntä taas tummemmat. Soturin haaleiden silmien katse tuntui tutkivan Paarmahehkua tungettelevasti, kun kolli koitti päässään muistella miten tuollaiseen tuli vastata.
”Tässä on yksi uusista sotureistamme, Paarmahehku. Tämä on hänen ensimmäinen kokoontumisensa”, Taivaslilja esitteli kollin puolesta, ja painoi hetkeksi silmänsä häneen. Katse oli rauhoittava, kuten koko valkoharmaan parantajan olemus.
”Hauska tavata”, vieras naaras naukui oitis. Paarmahehkua kiukutti hieman se, että Taivaslilja oli paljastanut kokoontumisen olevan hänen ensimmäisensä, mutta tilanteen hallinta oli liukunut hänen tassuistaan jo aikoja sitten.
”Olen Tihkutäplä. Ja tässä on Lehtitassu, Kuutamoklaanin parantajaoppilas”, Tihkutäplä esitteli vuorostaan ja katsahti vierellään seisovaan, hieman pienempään naaraaseen. Lehtitassun turkki oli harmahtava ripauksella vihreää, jota kuutamoklaanilaisen pyöreät, pelokkaat silmät heijastivat. Parantajaoppilas käänsi katseensa tassuihinsa. Paarmahehku harppoi epäilevänä Taivasliljan vierelle, ja esitteli itsensä vielä lyhyesti kuutamoklaanilaisille. Tihkutäplä hymyili hänelle ensin pienesti, mutta vilkuili sitten parantajia niillä keltaisilla, oudon hyväntahtoisilla silmillään niin kuin olisi muistanut jotain.
”Tuota… Noh. Nähdään taas pian Taivaslilja ja Paarmahehku!” tuo naukui pikaisesti, ja jolkotti heidän ohitseen hännänheilautuksen saattelemana. Paarmahehku luimisti korviaan. Hän ei ollut odottanut kuutamoklaanilaisten olevan Tihkutäplän kaltaisia, mutta ei hän toisaalta ollut kerennyt saada naaraasta oikein mitään irti lyhyen kohtaamisen aikana.
”Tuliko Tammiturkki?” Taivaslilja naukui kääntyen Lehtitassun puoleen. Paarmahehku käytti tilaisuutensa hyväksi, ja lähti kiireesti tassuttelemaan poispäin parantajasta. Hän ei halunnut joutua äskeisen kaltaiseen tilanteeseen tai vaivata parantajia, joten olisi parempi vaikka haahuilla kokoontumispaikalla toivoen ettei törmäisi kehenkään, joka olisi innokas juttelemaan. Toisaalta osa kollista halusi tietää toisista klaaneista lisää. Ehkä hän olisi voinut kysyä Tihkutäplältä ne kysymykset, joita Loskaliito oli aina kuutamoklaanilaisista kysellyt.
#En kyllä olisi kehdannut#, Paarmahehku tuhahti mielessään ja teki tietään läpi kissameren väistellen ja pujotellen. Pikkuhiljaa hän alkoi rentoutua, vaikka olikin yksin vieraiden kissojen joukossa – kukaan muukaan ei näytellyt hampaitaan taikka kynsiään vaikka paheksuvia katseita välillä jaettiinkin.
#Täydenkuun aikana on aselepo.# Paarmahehku muisteli, että tämä tärkeä sääntö oli osana soturilakiakin. Moni kissa ei uhkaisi Tähtiklaanin tahtoa niin rajusti, että aloittaisi kahakan kokoontumisessa. Eihän? Paarmahehku vilkuili taivaalle, ja näki hopeahännän muodostuneen sinne kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kolli pysähtyi hetkeksi kissojen keskelle ja selasi joukkoa katseellaan, kunnes huomasi Tikkatuulen puhumassa harmaalle, meripihkasilmäiselle soturinaaraalle ja pienemmälle, vaaleanruskealle oppilaalle. Puolivahingossa kohdattuaan Tikkatuulen katseen Paarmahehku punnitsi mielessään, liittyisikö heidän seuraansa. Tikkatuuli teki kuitenkin päätöksen hänen puolestaan ja heilautti pitkää, raidallista häntäänsä kutsuvasti.
”Hei Tikkatuuli”, Paarmahehku tervehti mahdollisimman luontevasti istahtaessaan klaanitoverinsa vierelle. Hän ei tuntenut vanhempaa kollia erityisen hyvin mutta muisti vaihtaneensa sanoja tuon kanssa yllättävän monesti partioidessa. Musta kolli vilkaisi pikaisesti edessään istuvia toisen klaanin naaraita ja pani merkille heidän olevan ruumiinrakenteiltaan hyvin solakkoja ja pitkäjalkaisia.
”Hei Paarmahehku. Tässä ovat Nummiklaanin Sadeläikkä ja Saratassu”, Tikkatuuli naukui. Paarmahehku nyökkäsi vieraille ja vastasi heidän kysyviin katseihiinsa ilmeettömästi. Sadeläikkä, jonka harmaata turkkia peittivät valkeat läikät nyökkäsi takaisin, kuten myös Saratassu, joka näytti hetken miettivän, ennen kuin avasi keskustelun vihreät silmät hohtaen:
”Mistä sait tuon arven?”
Paarmahehku liikahti pienesti kuullessaan odottamattoman kysymyksen. Toisinaan hän unohti, että kantoi Torakkaleuan viiltoa kuonollaan kaikkialla. Arvet eivät olleet rankkaa elämää elävien klaanien keskuudessa epätavallisia, eikä hän osannut arvioida kuinka huomiota herättävä hänen omansa oli.
”Kulkukissa teki sen”, vuoristoklaanilainen vastasi lyhyesti. Nummiklaanilaisten kasvoilla oli sanatonta ymmärrystä.
”Kaikki ovat näköjään jo paikalla. Aloitetaan kokoontuminen siis”, matala ääni halkoi aukiota, ja sai Paarmahehkun jähmettymään paikoilleen.
Sadeläiskä ja Saratassu vaihtoivat kiireisiä katseita ja hyvästelivät pikaisesti vuoristoklaanilaiset.
”Tule!” Paarmahehku kuuli Tikkatuulen naukuvan. Hän seurasi tummanruskeaa kollia klaanitovereidensa joukkoon.
Puhuja oli Paarmahehkun mielestä valtavan kokoinen, savunharmaa kolli, joka istui lähellä kolmea muuta kissaa, joista yksi oli Aaltotähti. Jokaisen kissan silmät kiinnittyivät klaanien johtajiin, joiden arvovalta täytti koko aukion. Neljän virran tammen lehdet havisivat tuulessa.
Sanat aiheuttivat närkästyneisyyttä valkeassa naaraassa, joka otti paikkansa juuri puhuneen päällikön viereltä.
”Miten vain, Varistähti, mutta tällä kertaa Puroklaani aloittaa kokoontumisen”, valkeaturkkinen päällikkö naukui hyytävä viileys äänessään, ja asteli eteen. Paarmahehku korjasi asentoaan ja alkoi kuunnella vaitonaisesti, mitä Puroklaanin päälliköllä oli kerrottavanaan.

//Älkää välittäkö virheistä ja muista, en jaksanut enää tarkistaa x-x

"Jalopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseen", Ututähti lausui muinaisia nimityssanoja Päällikön pesän päältä ja katseli arvioivin silmin edessään istuvaa kuusikuista pentua. Koko Puroklaani oli kokoontunut seuraamaan Jalopennun oppilasnimitystä ja ilmapiiri yleisössäkin oli jännittynyt. Kielopuro, Hiiriturkki tai Ututähti eivät olleet maininneet kellekkään sanaakaan siitä kenestä voisi harmaaturkkisen kollin mestari tulla. Varsinkin kun Jalopennulla ei ollut sukua Puroklaanissa, olihan tuo heidän reviiriltään löytynyt erakkopentu ollut, perheeltä tulleita mestaritoiveita ei ollut. Tietenkin pennun ottoemona toiminut kuningatar tietäisi parhaiten minkälaisen mestarin kolli tarvitsisi jos olisikin ujomman puoleinen tai jollakin tavalla traumatisoitunut. Mutta mitä Lumisydän oli nähnyt, harmaaturkkinen kissa tuntui omaavan normaalin, pennulle tyypillisen innokkaan luonteen.
"Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Jalotassuna. Mestarinasi toimii Lumisydän."
Lumisydän jäi hetkeksi täysin liikkumattomana paikalleen. Oliko Ututähti juuri sanonut hänen nimensä? Siis, että hänestä tulisi nuoren Jalotassun mestari? Tuntiessaan pukkauksen kyljessään soturi kampesi itsensä jaloilleen ja vilkaisi Liljatuulta sekä Kottarassulkaa ketkä hänen vieressään istuivat ja odottavina katsoivat häntä. Harmaalaikukkaan kollin edessä istuvat Puronlaulu ja Täpläliito tekivät tilaa, että hän pääsisi pujahtamaan heidän välitseen Jalotassun kanssa aukealle. Kermanvaalea kissa käveli nuoren oppilaan vieleen ja loi tuolle hymyn nähdessään kuinka innosta kiiluvat meripihkaiset silmät katsoivat häntä, vaikka soturi taistelikin suurta jännitystä vastaan mielensä sisällä.
"Lumisydän, olet osoittanut olevasi valmis oppilaan koulutukseen. Olet ystävällinen sekä uskollinen soturi ja haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Ututähti sanoi nyökäten. Lumisydän nyökkäsi takaisin päällikölleen ja kumartui koskettamaan uuden oppilaansa kanssa neniä. Hänen nostaessa päänsä takaisin alkoi Puroklaani hurraamaan Jalotassun uutta nimeä, sekä kissoja vyöryämään heitä kohti. Soturi asteli sivummalle tehdäkseen tilaa onnittelijoille ja huomasi Sädetaivaan tepastelevan hänen luokseen lempeä ilme kasvoillaan.
"Isäsi olisi ylpeä sinusta", emo naukui samalla kun puski nuorimman poikansa rinnustaa. Lumisydän hyrähti itsekin ja nuolaisi nopeasti soturittaren päälakea. Seurasikohan Tummakajo tätä hetkeä muun Tähtiklaanin kanssa pilviverhon reunamilta?

*Mitäköhän tänään tekisimme? Kenties voisimme aloittaa metsästyksen harjoittelun. Tai sitten opetella helpoimpia taisteluliikkeitä. Tämä alue olisi kyllä oivallinen pienen oppitunnin pidolle reviirimme maastosta.* Lumisydän pohti itsekseen seuratessaan edelläpäin pinkoilevaa Jalotassua. He olivat aikaisin aamusta lähteneet kiertämään rajoja ja vaikka matka olikin pitkä, jaksoi nuori oppilas silti ryntäillä ympäri ämpäri lähimaastossa.
*On minullakin oppilas. Mutta pirteydestä en voi valittaa, onhan tämä parempi kuin kokonaan keskustelunhaluton ja maleksiva oppilas.* Soturi mietiskeli. Vaikka rajat olikin jo ehsitty kiertää, oli heile jäänyt hieman luppoaikaa ennen aurinkohuippua, milloin he palaisivat takaisin leiriin syömään, kun metsästyspartiokin olisi palannut.
"Hei Lumisydän, mitä tämä on?" Jalotassu kysyi ja kääntyi katsomaan taaempana kulkevaa Lumisydäntä. Soturi nosti katseensa polusta millä kulki ja hölkkäsi oppilaansa viereen nähdäkseen mitä tuo oli oikein löytänyt. Variksenruoan iljettävä katku täytti hänen aistinsa ja harmaalaikkuinen kolli astui askeleen taaemmas irvistellen, oppilas esimerkkiä seuraten. Heidän edessään maassa makasi kaksi mädäntynyttä harakkaa.
"Ne ovat mädäntyneitä harakoita, ethän koskenut niihin?" Kermanvaalea kissa naukaisi huolestuneena. Harmaaturkkinen kolli pudisti päätään ja astui vielä askeleen taaemmas raadoista, tuijottaen niitä meripihkaiset silmät suurina.
"Mitä ne tekevät täällä?" Tuo kysyi puistatellen. Lumisydän käänsi katseensa takaisin harakoihin ja pudisti päätään.
"En tiedä. Luultavasti joku on unohtanut metsästyspartiossa ollessaan hakea loput saaliistaan ja jokin petoeläin on kaivanut ne ylös ja jättänyt syömättä huomatessaan niiden olevan syömäkelvottomia", soturi tokaisi ja varovasti käveli kahden raadon vierelle, alkaen kaivaa kuoppaa. Tietenkin hänelle syttyi heti huoli, harakat näyttivät olevat muuten olevan täysin koskemattomia, lukuunottamatta murrettuja niskoja ja nyt niiden seassa pyöriviä matoja. Olisiko joku oikeasti vain unohtanut ne vai oliko joku tarkoituksella jättänyt ne löydettäviksi? Saadessaan kaivettua tarpeeksi syvän kuopan, he etsivät yhdessä Jalotassun kanssa pitkän kepin millä työnsivät harakat kuoppaan ja peittivät ne. Nyt niitä olisi paljon vaikeampi haistaa, vaikka niistä lähtevä lemu olikin voimakas.
"Tästä on ilmoitettava Ututähdelle, joten joudumme valitettavasti palaamaan leiriin", Lumisydän selitti ja he alkoivat juosta kohti leiriä. Oppilas ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta, varmasti tuo menisi nyt ylpeillen kertomaan koko oppilaiden pesän väellä mitä hänen ensimmäisellä partiointireissulla oli oikein käynyt. Soturin mieltä yhä täyttivät erilaiset huolet harakoihin liittyen. Liikkuisiko heidän reviirillään nyt jokin petoeläin, vaikka harakoiden löytymispaikalla ei haissut mikään muu kuin ne? Vai oliko ne tuotu juuri siihen kohtaan tarkoituksella?

//Joku puroklaanilainen voi jatkaa täst halutessaan^^

Leiriaukiolla kävi supina, kun Leijonakynsi kulki kohti tuoresaaliskasaa, pudottaakseen saaliinsa siihen. Nuori soturi vähät välitti nopeista katseista tai kuiskutteluista, hän jatkoi matkaansa leiriaukion laitamille, jääden odottamaan Sulkatähden saapumista. Kokoontumisyön kokoonpanon ilmoittamiseen olisi vielä rutkasti aikaa, muttei kolli keksinyt itselleen muutakaan tekemistä. Hän vilkaisi muita leiriaukiolla olevia kuullessaan nimensä noiden kuiskauksista ja murahti itsekseen. Usvakarva oli kuulemma viimeyönä nähnyt aivan kauheaa unta. Leirissä liikkui huhu, että myös Leijonakynsi olisi ollut mukana tässä unessa ja tehnyt jotakin kauheaa. Nuoren soturin mieleen juolahti, että mitä jos klaaninvanhin olikin puhunut totta, eikä vain hourinut vanhuudenhöperöissään omiaan. Tämähän ei selviäisi millään muulla konstilla, kuin kysymällä. Täten vaaleaturkkinen kolli suuntasi kulkunsa kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Onko Usvakarva paikalla?" Leijonakynsi kysyi ovella istuvalta kissalta.
"Tuolla kauimmaisessa nurkassa, mutta hänestä ei ole oikein juttuseuraksi", vanha naaras raakkui käheällä äänellä. Nuori soturi kohotti kulmiaan. Niinpä tietenkin.
"Miksi, mikä hänellä on?" Hän kysyi ihmeissään, eikä peitellyt tympääntynyttä äänensävyään.
"Käy itse katsomassa", Kaniinisydän naukaisi ja lähti tepastelemaan leiriaukiolle. Leijonakynsi siristi silmiään nähdäkseen pesän siimeksiin, mutta siellä oli liian pimeää. Hän otti varovaisen askeleen ja hiipi sisään. Ei nuorta soturia pelottanut jonkun vanhuksenpahaisen kohtaaminen, enemmän häntä hermostutti se minkälaisia huhuja hän oikein kollista levitteli.
"Usvakarva?" Vaaleaturkkinen kissa kuiskasi varovaisesti nähdessään likaisen, haisevan ja luisevan naaraan istuvan nurkassa. Tämä katsoi sumein silmin kiveä lattialla. Vihreäsilmäinen kissa yskäisi ja jatkoi:
"Minulla olisi hieman kysyttävää."
Leijonakynsi astui askeleen varautuneena taaksepäin naaraan kääntyessä hänen suuntaansa. Usvakarvan katse oli vihan ja pelon sekainen.
"He tulevat. Olet meille uhka", käheä pihinä kuului klaaninvanhimman kurkusta. Nuori soturi kurtisti kulmiaan ja kohotti leukaansa korkeammalle. Hän upotti kyntensä multaiseen maapohjaan, jos tuo narttu osaisi arvostaa vielä jäljellä olevia korviaan, olisi hänen parasta lopettaa moinen höpinä. Mutta siniharmaa kissa tuntui vain kiihkeytyvän kollin uhkaavasta käyttäytymisestä.
"Olet meille uhka! Olet meille uhka! OLET MEILLE UHKA!" Usvakarva karjui täyttä kurkkua. Leijonakynsi katsoi järkyttyneenä tämän kauhunsekaisiin silmiin ja niiden harottavaan katseeseen.
"Usvakarv-", nuori soturi aloitti, mutta klaaninvanhus rupesi uuteen huutokonserttiin.
"Juokse! Sinun perheesi, koko klaanimme on tuhoon tuomittu! Kuolemme jos jäät! Lähde! Sinua tullaan pelkäämään enemmän, kuin mitään muuta, sillä sinä olet ennustettu tappaja... Sinulla on kaikkien Pimeydenmetsän esi-isien tuki ja voima. Voit tappaa meidät kaikki!"
Leijonakynsi tuijotti järkyttyneenä hurjistunutta Usvakarvaa. Nuori soturi lähti sanaakaan sanomatta ulos pesästä, tuskin huomaten pesään virtaavia kissoja, jotka menivät ihmettelemään huudon syytä.

"Tämän yön kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Lehvähammas, Ketunkynsi, Yötassu, Leopardilaikku, Kuurahohde, Valkotäplä, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Purovirta, Kuurasäde, Hopeatassu, Haukkatassu, Korppitassu, Mantelitassu, Usvakarva ja Kaniinisydän", Sulkatähti kuulutti Seinämäkiven päältä ja alla olevasta kissajoukkiosta kuului hyväksyviä maukaisuja. Leijonakynsi väräytti korvaansa ja oli helpottunut ettei hänen nimeään lausuttu tällä kertaa kokoontumiseen lähtijöissä. Nyt nuorella soturilla olisi aikaa tuulettua, hänen oli pakko päästä ulos tästä pahaisesta maanalaisesta loukusta. Kenenkään huomaamatta kolli juoksi ulos leiristä, kohti järveä, ylittäen jonkin ajan päästä Nummiklaanin rajan, jatkaen vielä järven vierelle, puolueettomalle alueelle. Hänet oli vallanut jokin pakokauhun omainen tila, kuin hän ei olisi enää osa omaa kehoaan. Hänen silmissä vilisi ympärillä oleva luonto ja kasvusto. Jostakin roiskui verta, mikä värjäsi nurmen punaiseksi. Leijonakynsi karjui tyhjyyteen.
*Olenko tulossa hulluksi?* Hän näki harhoja, alkoi kuulemaan jostakin kaukaisuudesta kituvia avunhuutoja ja tunsi jokaisen sydämensä lyönnin kuin iskuna koko kehossa. Jokin tuntematon voima tuntui valtaavan hänen kehonsa ja mielensä. Nuori soturi näki mielessään välähdyksiä kuolevista kissoista ja tunsi jokaisen avunhuudon tuottaman tuskan. Hän säntäili avuttomana ja sekaisensa järven vieressä kasvavaan metsikköön. Hetken ryntäilyn jälkeen lopulta kolli tunsi maan katoavan tassujensa alta, mikä tuntui tuovan hänet takaisin todellisuuteen. Kermanvaalea kissa tunsi kivun oikeassa silmäkulmassaan, maistoi veren kipakan maun suussaan ja näki kuinka taivasta vasten kohoavat puiden latvat loittonivat. Hän sulki silmänsä ja hetken joutui kulkemaan täydellisessä pimeydessä, ennen kuin avasi ne uudestaan. Leijonakynsi raotti varovaisesti silmiään ja näki sumean kissan hahmon edesään. Hän räpäytti silmiään näön kirkastamiseksi, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Nuori soturi liikutti varovaisesti päätään ja hätkähti kivun vihlaisessa hänen niskassaan. Kipu siirtyi väreillen selkärankaan ja lopulta levisi koko kehoon.
"Ota ihan rauhassa. Sinun selkäsi on vaurioitunut. En ole varma muista vammoista, mutta liikkuminen ei ainakaan helpota tuskiasi."
Leijonakynsi ei tunnistanut ääntä, mikä hänelle puhui. Kolli hivutti kyntensä ulos ja kierähti sihahdusten saattelemana vatsalleen. Mitä oli oikein käynyt ja kuka tämä muukalainen oli? Hän erotti sumeasti tämän kääntyvän häneen päin ja tulevan lähemmäs.
"Mitä minulle tapahtui?"
"Näin sinut hortoilemassa metsässä ja sitten huomasin, että lähestyt kielekettä. En kerennyt reagoimaan ennen, kuin jo ehdit suistumaan alas. Juoksin polkua pitkin sinne mihin olit tippunut ja löysin sinut tästä makaamasta tajuttomana. Kiitä onneasi, ettei tuo pudotus ollut kuin puoli puunmittaa", erakko naurahti koleasti. Nuori soturi murahti ja yritti saada näköään selvenemään. Kuka ikinä tämä tuntematon kissa olisikaan, ei häneen voisi luottaa, vaikka tuo kuinka rennolta vaikutti. Kermanvaalean kissan pitäisi ehtiä suorittamaan tappava isku ensimmäisenä.

Aamutäplä kulki pitkin kiemurtelevaa polkua, joka lopulta johdatti hänet puron luokse, joka pulputteli iloisen kuuloisesti. Naaras pysähtyi aloilleen ja päätyi istumaan alas samalla, kun oli suunnannut katseensa veteen, jonka mukana pari pientä kalaa uivat. Siellä ne uivat tietämättä, että kohta niiden kävisi kaltoin, kun kaksi kissaa pääsisivät uiden niiden luokse ja sitten upottaisivat kyntensä niiden suomukkaisiin kylkiin saaden kalat pelästyneenä rimpuilemaan, aiheuttaen vain enemmän harmia itselleen. Hän hymähti pudistellen päätään ja antoi katseensa palautua kohti polkua, jota pitkin hän oli tänne saapunut ja väräytti hieman korviaan, ei Henkitassulla varmaan enää kauaa kestäisi, kun kolli olisi jo rynnännyt hänen luokseen säikäyttäen siinä samalla jokaikisen riistan, joka nyt vain sattuikin olemaan lähettyvillä.
“Aamutäplä!” Henkitassun ääni yllättäen huudahti saaden Aamutäplän hieman säpsähtäen tarkentamaan katseensa toiselle polun tapaiselle, jota pitkin kolli lähes rämpi häntä kohden. Kurtistaen kulmiaan, hän nousi jaloilleen ja odotti oppilaa saapuvan luokseen ennen kuin avasi suunsa,
“Miten sinä tuota kautta tulit? Oliko siellä edes polkua, jota kulkea?”
“Olisiko pitänyt olla polku?” valkokirjava kollioppilas hämmästeli ja vilkuili ympärilleen Aamutäplän tuijottaessa oppilastaan epäuskoisena.
“No ei tarvitse, mutta onhan se nyt helpompaa saapua tänne käyttäen polkua, joka on tehty ihan sitä varten?” hän naukui hölmistyneisyyden paistaessa soturittaren äänestä niin paljon, että se sai Henkitassun huomion taas kiinnittymään häneen.
“Tuossa ihan vieressä oli polku”, hän sitten vielä mainitsi osoittaen hännällään aikaisemmin käyttämäänsä polkua ja Henkitassukin katsoi sitä ennen kuin taas kääntyi hänen puoleensa nolostunut hymy kasvoillaan,
“Ai.. en minä sitä huomannut. Luulin, että ainut keino millä tänne pääsee on suoraan kaikkien puskien ja risujen läpi.”
Aamutäplä ei voinut mitään pienelle naurahdukselleen ennen kuin pudisteli päätään ja viittoi oppilaansa puron ylle,
“No ei sillä ole enää väliä, kunhan seuraavan kerran tiedät.”
Henkitassu nyökytteli innostuneena päätään ennen kuin seurasi mestariaan puron äärelle ja sitten käänsi isot, kiinnostusta täynnä olevat silmänsä häntä kohden valmiina oppimaan uutta. Aamutäplä vilkaisi vierelleen asettunutta kollioppilasta sivusilmällä ja nyökäytti vettä kohden.
“Osaatko kertoa minulle mikä on tärkeintä kalojen metsästämisessä?” hän kysyi hiljaa. Kellertävät silmät tarkkailivat veden pintaa keskittyneenä.
“Se, että saa ne ensimmäisellä kerralla kiinni?” valkokirjava kolli ehdotti. Aamutäplä hymähti pienesti,
“No onhan sekin totta nimittäin kalan karatessa kynsistäsi, on sitä vaikeaa saada kiinni ja siinä samalla onnistuu satavarmasti pelästyttämään muutkin kalat. Mutta ensimmäinen askel ja yksi tärkeimmistä askelista kalan metsästämiseen on se, ettet anna kuvajaisesi tai varjosi tulla ilmi niille. Joten siksi pitää aina olla tarkkaavainen miten asettelet itsesi veden äärelle”, soturitar kertoi ja nyt käänsi päätään oppilastaan kohden, jonka huomio kiinnittyi veden pinnasta häneen. Valkokirjava, hänen kokoisensa kollioppilas katsoi häntä takaisin suoraan silmiin jonkin aikaa ennen kuin mietteliään näköisenä nyökäytti päätään ja kumartui hieman alemmas yrittäen samalla mittailla katseellaan olisiko tarpeeksi kaukana vedenpinnasta, ettei hänen kuvajaisensa ilmestyisi ja saisi kalat huomaamaan hänet niin nopeasti, että ne karkaisivat, -mutta myös niin lähellä, että jos kala vain uisi tarpeeksi lähelle, olisi kolli valmiina kauhaisemaan sen tassullaan maanpinnalle sätkimään ja haukkomaan happea. Aamutäplä antoi katseensa viipyä oppilaansa asennossa vielä hetken ennen kuin itsekin paransi asentoaan ja kävi matalammaksi. Ja juuri, kun naaras oli saanut asentonsa paremmaksi, hopeakylkinen kala ui lähemmäs tietämättä vaarasta, joka sitä ihan kohta tulisi uhkaamaan. Hän kosketti kollin kylkeä hännällään ja nyökkäsi kalaa kohden samalla, kun painui vielä hieman alemmas ja sitten sydämenlyöntiäkin nopeammin kauhaisi tassuillaan kalan ja heitti sen maalle. Kermanvalkoinen kissa iski hampaansa kalan suomukkaaseen kylkeen ja puri niin kovaa, että hänen hampaansa lävistivät kalan suomukkaan pinnan ja sai kalan hetkeksi sätkimään enemmän ennen kuin se valahti maata vasten kuolleena.
“Mahtavaa!” Henkitassu hihkaisi innostuneena ja katsekontaktin muodostuttua kaksikon välille, kollioppilas virnisti suurieleisesti saaden Aamutäplänkin viikset väpättämään ja silmät pehmenemään sellaisella tavalla, jolla ne eivät melkein koskaan tehneet. Henkitassu oli jotain ihan muuta. Ehkä syy oli se, että kolli oli hänen oma oppilaansa ja jollain oudolla tavalla se sai Aamutäplän käyttäytymään ihan erilaisella tavalla tuota kohtaan. Ei hän nimittäin yleensä tuntenut tarvetta olla lempeä kenellekään, ei edes omille pennuilleen.

"Lumisydän, olet osoittanut olevasi valmis oppilaan koulutukseen. Olet ystävällinen sekä uskollinen soturi ja haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Ututähti sanoi nyökäten saaden Lumisydämen nyökäyttämään päätään ja kumartumaan alemmas, jotta pystyi koskettamaan juuri oppilaaksi nimitetyn Jalotassun nenää, jonka oli saanut oppilaakseen. Aamutäplä katsoi hieman etäämmältä harmaan kollioppilaan oppilasnimitystä ja katsoi vaaleaturkkista veljeään pieni hymy kasvoillaan. Veljestä oli tullut juuri mestari ja se sai Aamutäplän rinnan kuplimaan ilosta ja ylpeydestä, nyt heillä molemmilla oli oppilas. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi Lumisydämestä. Vaikka kollista olikin tullut soturi muutama kuu myöhemmin, oli tuo silti korvannut sen ajan kunniakkaasti ja nyt sai oppilaankin. Klaanin alkaessa hurraamaan Jalotassun nimeä, hänkin nousi ylös ja lähti hiljaisin askelin lähestymään Lumisydäntä, mutta pysähtyi aloilleen huomatessa emonsa lähestyvän Lumisydäntä. Hän seurasi sivusta kuinka emo sanoi jotain pehmeä ilme kasvoillaan tuolle, jonka jälkeen puski kollin rintaa. Aamutäplä katsoi kaksikkoa hymähtäen, muttei kerennyt karata paikalta, kun veljen katse hieman nousi ylemmäs ja heidän välilleen syntyi hetkellinen katsekontakti. Keltalaikkuinen soturitar heitti veljelleen pienen hymyn ja nyökäytti päätään kuin kertoakseen olevansa tuosta ylpeä ja iloinen kollin puolesta ennen kuin kääntyi ympäri ja meinasi siinä samassa törmätä Kotkamieleen, joka oli tyhmän näköinen ilme kasvoillaan pysähtynyt aivan hänen taakseen. Hän loi kollille kysyvän katseen.
“Mitä sinä seisot takani kuin järkensä menettänyt hiirenaivo?” hän kysähti lähes tiuskaisevaan sävyyn saaden mustakorvaisen kollin hieman säpsähtämään, mutta sitten nopeasti keräämään itsensä ja hymähtämään pilkkaavasti,
“Enkö minä saisi seisoa tässä? Kuka niin muka sanoo, sinäkö?”
“Kyllä minäpä hyvinkin”, Aamutäplä urahti silmiään pyöräyttäen, mutta vakavoitui sitten,
“Oliko sinulla jotain asiaakin vai ihan huvinko vuoksi seisoskelet muiden kissojen takana, kun muutakaan tekemistä ei ole?”
“Oli minulla asiaakin. Yöturkki pyysi minua pyytämään sinut pesälleen, hänellä on ilmeisemmin jonkinlaista asiaa”, kolli selitti katsoen häntä vakavammin,
“Onko kaikki kunnossa?”
“Ei minulla mikään ole”, Aamutäplä naukui katsoen kollia hieman hämillään, kulmiensa alta tarkkaillen ja oli jo lähtemäisillään parantajan pesää kohden, mutta kosketti sitä ennen hännällään lumenvalkoisen kollin kylkeä ja loi tuolle rauhoittelevan katseen,
“Ei hätää, ei sinun tarvitse murehtia.”
“Kuka muka murehtii? En minä ainakaan…”, Kotkamieli mutisi, mutta hymähti hieman luoden hänelle pehmeän katseen ja nyökäytti päätään,
“Jos Yöturkin asia on vakava ja sinulla ei ole ketään jolle puhua.. Voit aina- voit aina tulla puhumaan minulle. Tiedäthän silloin, kun minulla ei ole partiomista tai mitään muuta sellaista tekemistä.”
“Kiitos”, hän naukui nyökäten kollille ennen kuin lähti tassuttelemaan parantajan pesää kohden miettien mikä olisi muka niin tärkeää, että Yöturkin oli pitänyt käskeä Kotkamielen kertoa hänelle siitä, että heidän pitäisi puhua. Hän hieman pudisteli päätään. Ei se voinut olla mitään kauhean mullistavaa. Eikö niin?
“Yöturkki?” hän huhuili pesän lähelle päästyään eikä kerennyt uutta kertaa huudella vanhaa parantajaa, kun tuo oli jo tupsahtanut hänen eteensä. Pähkinänruskeat silmät tuntuivat katsovan häntä ylhäältä alas kuin tutkien häntä.
“Kotkamieli kertoi, että olit sanonut hänelle, että haluaisit puhua kanssani”, Aamutäplä töksäytti, kun ei jaksanut olla parantajan tutkivan katseen alla sen kauempaa. Yöturkki kohdisti tällä kertaa katseensa hänen silmiinsä ja lopetti oudon käytöksensä. Parantaja nyökytteli päätään ja tassutteli hänen vierelleen, nostaen häntänsä hänen selälleen ja nyökäytti aukion reunamaa kohden, missä ei ollut ketään,
“Voimmeko puhua tuolla?”
“Toki”, soturitar vastasi kulmiaan kurtistaen, mutta ilman vastaväitteitä hän seurasi vanhemman puoleista parantajaa kauemmas muista pesistä. Hän vilkuili Yöturkkia odottaen tuon avaavan suunsa ja kertovan mistä tässä kaikessa oli oikein kyse ja miksi tuo oli halunnut jutella hänen kanssaan.
“Joten”, kolli naukaisi heidän istuessa alas. Aamutäplän uteliaat keltaiset silmät suuntautuivat heti toiseen kissan ja hän katsoi tuota odottavaisesti.
“En ole varma oletko sinä itse huomannut, mutta minä olen ja haluaisin puhua siitä. Olen ollut jo monet vuodenajat parantajana ja nähnyt kaikenlaista, joten voisin sanoa olevani melko hyvä jo muiden kissojen tulkitsemisessa”, Yöturkki aloitti kääntyen hänen puoleensa. Kollin katse laskeutui alemmas ja Aamutäplän seuratessa tuon katsetta, hän huomasi heidän katsovan hänen vatsaansa. Oliko Yöturkki huomannut hänen lihoamisensa vai mikä tässä oli kyseessä? Kyllä hän oli itsekin huomannut lihoneensa, muttei ollut ajatellut siitä sen kummemmin. Olihan tähän aikaan riistan saanti ollut parempaa, joten tietenkin kissat lihosivat.
“Mitä sinä ajat takaa? Sano suoraan”, hän tuhahti antaen katseensa palautua Yöturkkiin, joka hymähti huvittuneena.
“Haluat suoran vastauksen vihjailuuni? Hyvä on. Minä uskon, että sinä olet tiineenä.” Kollin sanat tuntuivat iskevän päin Aamutäplän kasvoja kuin huono vitsi. Hän katsoi parantajaa hämmentyneenä ja sanattomana. Hänkö tiineenä? Jo toistamiseen? Ei hän voinut olla… ei siinä vain ollut järkeä.

//No nyt vihdoin silleen yli puol vuotta jälkeenpäin on Aamun tiedossa, että se on tiineenä :D On senki kaa menny aika kauan xd No joo, kohta senki vois muuttaa pentutarhaan nyt, kun kirjottamiselle on enemmän aikaa ja se on tiedossa Aamun ja Yön kesken :D

Tammisydän heräsi päällikön pesän katosta tihkuviin vesipisaroihin. Hetkeä myöhemmin hän tunsi keveän nipistyksen niskassaan Ututähden nopeasti näykkäistessä kumppaninsa niskaturkkia.
"Heräsithän sinä. Tule, minun täytyy mennä ilmoittamaan kokoontumiseen lähtijät", päällikkö sanoi ja nousi jaloilleen, nyppien sammalpalloja pois valkeasta turkistaan. Nuori soturitar räpäytti muutaman kerran turkooseja silmiään ennen kuin kapusi itsensä omille jaloilleen ja ravisteli turkkiinsa takertuneet pölypallot irti, ottaen sitten muutaman askeleen kohti pesän suuaukkoa. Ututähden suunnalta kuuluva hymähdys sai Tammisydämen kääntämään katseensa tuohon.
"Puroklaanilaiset tunnetaan hyvin ulkonäöstään huolehtivina, muistathan? Mieti mitä muut klaanit ja klaanitoverimme ajattelisivat jos Puroklaanin päällikön kumppani kävelisi heidän eteensä näyttäen siltä, että olisi viimeksi peseytynyt aikaisempana täysikuuna", päällikkö sanoi ja kumartui nuolaisemaan kumppaninsa päälaella törröttävät karvat tasaisemmiksi.
"Pyydättekö taistelussakin vihollisiltanne aikaa turkkienne siistintään? Ja jos pidät lupauksestasi kiinni, minä en ole tulossa vielä tämän kuun kokoontumiseen, joten en minä leiriaukiolla tule enää tänä iltana olemaan", Tammisydän sanoi tuhahtaen. Ututähti huokaisi ja asteli kumppaninsa ohi, pysähtyen hetkeksi totuttamaan katsettaan kirkkaaseen ilta-auringon valoon.
"Tietenkin pidän. Mutta sinun on velvollisuuksiin kuuluu yhä tulla klaanin eteen kutsuttaessa", päällikkö sanoi ja kääntyi loikatakseen heidän pesänsä päälle. Nuori soturitar ei vastannut vaan käveli silmiään siristellen leiriaukiolle kaislikon seasta, istahtaen sitten kaislarivin varjoihin odottamaan Ututähden ilmoituksen loppumista. Hänen ohitseen kävelevä Hiiriturkki nyökkäsi kunnioittavasti hänelle, mihin Tammisydän vastasi pienin liikkein, keskittyen sitten painelemaan tassunjälkiään leirin savipohjaan. Varapäällikkö totteli vain muodollisuuksia kumartaessaan nuorelle soturittarelle, muuten ruskeaturkkinen naaras pysyi mahdollisimman kaukana päällikkönsä uudesta kumppanista ja tuskin halusi muihin tekemisiin tuon kanssa. Mutta olihan Tammisydän ollut Puroklaanissa vasta muutaman hassun kuun, joten hän vielä ymmärsi muiden epäilykset hänestä.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä Päällikön pesän juurelle klaanikokoukseen!"
Tammisydän ei keskittynyt Ututähden julistukseen sen enempää, kuin vain varmistaakseen ettei päällikkö lausuisi hänen nimeään kokoontumiseen lähtijöissä. Vaikka nuori soturitar olikin viimeksi nähnyt kuutamoklaanilaisia yli vuosi sitten, hän ei haluaisi koittaa onneaan heidän muistinsa kanssa. Naaras värähti muistaessaan yön milloin hän karkasi kotiklaanistaan ja upotti kyntensä savipohjaan yrittäessä pitää tunteitaan aisoissa. Kuutamoklaanin soturikoulutuksella ei turhaan pelotella muita klaaneja, sen punertavan oranssi kissaki oli saanut oppia kantapään kautta.
Tammisydämen, silloisen Takiaispennun, pentuaika oli täysin normaalia. Hän leikki päivät pitkät sisarensa Hallapennun kanssa ja oppi Kuutamoklaanin tavoista emoltaan Hopeaviimalta, sekä tuon isältä Villituulelta. Omaa isäänsä Takiaispentu ei ikinä tavannut, hän kuoli ennen pentujensa syntymää, joten Villituuli toimi heille isähahmona, hyvin ankarana sellaisena. Kun Hallapennusta ja Takiaispennusta tuli oppilaat Hallatassu ja Takiaistassu, lopetti Villituuli tyttärensä pentujen hoivaamisen ja alkoi rankoin ottein kouluttamaan noista sotureita, joista koko Kuutamoklaani voisi olla ylpeä. Takiaistassu pysyi juuri ja juuri oman mestarinsa ja sen lisäksi vielä vaarinsa harjotuksissa mukana, mutta Hallatassun taidot eivät ylttäneet Villituulen haluamalle tasolle, sisaren vahvuudet olivat ennemmin metsästyksen parissa kuin taistelun.
Tammisydän katsoi vieressään olevaa kiveä, jota peitti sammalkerros. Hän muisti elävästi kuinka Villituuli suutuspäissään iski tassullaan Hallatassua ja hänen päänsä osui samanlaiseen kiveen, mutta sen sammalkerros ei ollut tarpeeksi paksu heikentämään osumaa.
Villituuli uhitteli tappavansa myös Takiaistassun jos tuo pihahtaisikaan tapahtuneesta muille. Hopeaviima kuitenkin älysi mitä oli käynyt ja alkoi syyttämään Takiaistassun vaaria pentunsa kuolemasta. Villituuli tietenkin oletti, että Takiaistassu oli kertonut emolleen tapahtumasta, joten hetken ainoa vaihtoehto Takiaistassulle tuntui olevan klaanista karkaaminen, minkä hän myös yön pimeyden turvissa teki.
*Jos olisin vain toiminut sen enempää ajattelematta Hallatassunkin kanssa ja hyökännyt Villituulen kimppuun, enkä vain jähmettyneenä olisi seisonut paikoillani, Hallatassu voisi olla vielä elossa.*
"Tammisydän, me lähdemme nyt."
Ututähden ääni herätti Tammisydämen ajatuksistaan ja tuo kohotti katseensa kumppaniinsa, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme. Nuori soturitar nyökkäsi ja kosketti pikaisesti päällikkönsä kuonoa ja nousi seisomaan.
"Punalehti jää vartioon, jos sinulla on huolia, voit jutella hänelle", luonnonvalkea naaras sanoi. Punertavan oranssi naaras olisi naurahtanut ääneen, jos olisi vain ollut sillä tuulella. Punalehti olisi varmasti viimeinen kissa koko Puroklaanissa joka vapaaehtoisesti toimisi terapeuttina. Tammisydän seurasi kuinka kokoontumiseen lähtevä kissajoukkio katosi Ututähden johdatuksella kaislikkoon ja pian noiden tassujenkin askeleet kaikkosivat kuulumattomiin. Nuori soturitar seisoi hetken aloillaan, ennen kuin suuntasi kulkunsa takaisin päällikön pesää kohti.

"Oikea soturi ei koskaan, ei KOSKAAN, uhmaa päällikköään, eikä ansaittua rangaistusta. Ymmärrätkö? Heikkous, pelkuruus ja leirinsä suojan vaarantaminen ovat vakavia asioita, eikä niitä hyväksytä tässä klaanissa. YMMÄRRÄTKÖ? Sinun olisi parempi miettiä tätä asiaa - miettiä oletko todella valmis etenemään soturiksi tässä klaanissa. Ja mietikin tarkkaan - hoitelen sinut myöhemmin", Kuolontähti sihisi kylmästi ja irroitti otteensa alleen painetusta Jäätassusta. Oppilas nyökäytteli nopeasti päätään ja ripeästi pyrki takaisin jaloilleen, siirtyen sivummalle kahdesta muusta naaraasta. Hän ei ymmärtänyt, suunnitelmahan oli täysin loistava ja aukoton, viedä tämä Kuutamokukka vielä vuoristossa kulkevaan häätöpartion luokse jotka olisivat voineet erakon hoidella punertavanoranssin naaraan puolesta. Siis, kai häätöpartio oli edes lähetetty nummiklaanilaisten perään? Myös päällikön uhittelut soturinimityksestä kummittelivat sinisilmän päässä, eihän hänen mestarinsa nyt voinut tosissaan olla. Jäätassusta oli pakko tulla soturi ja mieluiten mahdollisimman pian! Muutenhan Pimeydenmetsä langettaisi varmasti jonkinlaisen pahan kirouksen hänen ylleen, tai riistäisi hengen kuten oli Pakkasviimaltakin vienyt. Oppilas värähti ja nuolaisi pörhistynyttä rintakarvoitustaan tasaisemmaksi.
"On totta, että minulla on hyvin vähän mitä tarjota teille. Tuskin hyödytte yhden kissan avusta mihinkään asiaan ollenkaan, joten hyvä Kuolontähti, nimeä vain hintasi ja pyrin parhaani mukaan sen toteuttamaan", Kuutamokukka sanoi ja tassutteli hetken edestakaisin pienellä vuoristopolulla. Kuolontähti seisoi aloillaan ja piti koko ajan ilmeettömän katseensa erakkonaaraassa. Jäätassu meinasi jo avata suunsa kysyäkseen lupaa lähteä, kun arpikissa kääntyikin terävällä liikkellä heitä kohti. Oppilas hätkähtäen pudottautui alemmas, mutta ryhdistäytyi, kun huomasi ettei tuo aikonutkaan hyökätä.
"Minulla sattuu olemaan verisukua Kuutamoklaanissa mistä haluaisin hankkiutua mitä pikimmiten eroon. Jos muistelen oikein, olet sinäkin Kuolontähti juuriltasi kuutamoklaanilainen. Ja nykyään tarvitset vain pienimmänkin tekosyyn, minkä takia hyökätä kyseiseen klaaniin, eikö vain?" Kuutamokukka naukaisi lempeällä ja tasaisella äänellä, ottaen sitten muutaman askeleen lähemmäs Kuolontähteä, joka seisoi vieläkin hievahtamatta paikoillaan.
"Ollessani tutustumassa Kuutamoklaanin reviiriin, sain vainun kissasta, kissasta joka ei ollut kuutamoklaanilainen. Haju oli miltei mahdoton erottaa kaikesta siitä kasvustosta, mitä heidän reviirillään on, mutta se olikin yllättävän tuore ja siksi helposti haistettavissa", Kuutamokukka jatkoi ja otti muutaman askeleen, kulkien Luuklaanin päällikön ohi.
"Kaikki kanjonissa asuvat erakot tietävät ettei Kuutamoklaanin rajoille kannata mennä ellei ole halua kuolla, mutta me molemmat tiedämme erään hyvin nenäkkään tapauksen joka huvikseen käy härnäämässä vanhoja klaanitovereitaan..."
Erakkonaaraan sanat olivat nyt melkeinpä silkkaa kehräystä, kun hän kurottautui lähemmäs Kuolontähden korvaa. Jäätassu seisoi aloillaan silmät lautasen kokoisina, kun hänen mestarinsa antoi erakon astella noinkin lähelle häntä.
"Kuvittele jos sattuisimme juuri samoihin aikoihin heidän alueelleen kun sisaresikin olisi siellä? Tai parhaimmassa tapauksessa hän löytäisi maan tasalle tuhotun Kuutamoklaanin leirin kun saisi hajun luuklaanilaisista Kuutamoklaanin reviirillä ja voisimme tehdä yllätyshyökkäyksen?" Kuutamokukka naukui Kuolontähden korvaan. Ilme Luuklaanin päällikön kasvoilla oli muuttunut synkemmäksi ja tuon korvannipukat värähtelivät. Mustaturkkinen naaras oli selvästi ärtynyt ja Jäätassu jäi seuraamaan mitä hänen mestarinsa tekisi seuraavaksi.

//Ehin kirjottaa viä pikkupätkän Jäätassullakin, Kuolo?

Ennen kuin Pajutassu edes kerkesi ymmärtämään, oli hänet jo heitetty voimalla kylmää kalliopintaa vasten ja nyt jonkun kynnet pureutuivat syvälle hänen vaaleanruskeaan turkkiinsa, tehden tiensä nopeasti hänen ihoonsa. Hän yritti kiemurrella tämän vihasta sokaistuneen kissan otteesta, mutta isomman vihollissoturin ote oli liian kova ja raivokas. Hän kiemurtlei ja luikerteli, heittelehtien maanpinnalla ja huitoi tassuillaan soturitarta naamaan ja kaikkialle, minne hän ikinä yltikään. Naaraan suusta kuului vihaista, todella matalaa murinaa, mikä sai Pajutassun henkäisemään. Hänen äsken tappama kissa oli varmasti ollut tämän naaraan oppilas tai pentu, ei hän muuten olisi ollut näin vihainen. Vaaleanruskea oppilas ojensi takajalkojaan vatsaansa kohden ja sitten kaikella voimalla iski ne naaraan vatsaan saaden tuon ähkäisemään ja menettämään hetkeksi niin tasapainonsa kuin huomionsakkin hänestä, mikä sai Pajutassun nopeasti kierähtämään sivummas. Ähkäisten hän nousi ylös ja nopeasti käänsi katseensa tummanruskeaan soturittareen, joka oli jo valmiina hyökkäämään uudemman kerran hänen kimppuunsa.
"Tiikerililja, sain Lehtitassun ylös!” toisen oppilaan ääni huudahti saaden vain muutamaksi silmänräpäykseksi Tiikerililjan kääntämään katseensa oppilaaseen, joka sai Pajutassun toimimaan. Salamannopeasti kollioppilas oli loikannut kohti soturia ja voimakkaiden takajalkojensa avulla loikkasi nummiklaanilaisen kimppuun saaden tuon horjahtamaan, mutta pitämään tasapainonsa. Pajutassu iski terävät hampaansa naaraan niskaan ja raapi takajaloillaan tuota kylkiin.
"Hyvä, juoskaa ulos täältä!" Tiikerililja hänen allaan ärähti vastaukseksi, jonka jälkeen otti pari sivuaskelta kallioseinämää kohden ja sitten lähes heitti itsensä sitä vasten saaden Pajutassun jäämään naaraan ja kiviseinämän väliin. Happi tuntui pakenevan nuoremman kissan keuhkoista tuon ähkäistessä kipua, joka tuntui lävähtävän häneen voimalla rosoisten
kivien raastaessa tuon toista kylkeä ja niiden painautessa hänen karvapeitteensä läpi iholle.
"Entä Kaislatassu? Emme voi jättää häntä!" Pajutassun päässä pyöri, mutta viimeisillä voimanrippeillään hän yritti työntää naarasta itsestään kauemmas. Hänen takajalkansa raapivat niin naaraan lapaa kuin kivipintaakin, ne raapivat mitä vain yltivät.
"Emme jätäkkään", Tiikerililjan suusta kuului urahdus. Pajutassu puuskuttaen vielä yritti saada naaraan hellittämään otettaan, jotta hän pystyisi karkaamaan tuon ja seinämän välistä. Kuitenkaan kolli ei saanut sitä mahdollisuutta, kun nummiklaanilainen oli pyörähtänyt ympäri ja ennen kuin hän Pajutassu kerkesi edes liikahtamaan, oli Tiikerililja napannut hänen niskastaan kiinni ja viskannut kauemmas. Pajutassun suusta kuului kimeä vinkaisu, kun hänen voimaton ruumiinsa räsähti maahan. Kipu levisi hänen selästään kohti tassuja ihan hännänpäähän asti. Ympäristö alkoi hämärtymään eikä Pajutassu enää erottanut mitään muuta kuin rummuttavat juoksuaskeleet, jotka menivät poispäin hänestä.
“Pajutassu? PAJUTASSU!?”

“Pajutassu?? Pajutassu kuuletko sinä minua??!”
“Jätä hänet rauhaan, hän on heikoilla eikä siihen mikään huutaminen auta”, tuohtunut ääni tiuskaisi ja sitten tuhahti heti perään,
“Olet muutenkin edessä, mene nyt pois siitä hus. Varmasti sinusta on enemmän hyötyä aukiolla kuin täällä minun edessäni.”
“Mutta-”
“Minä en ole tänään tuulella väittelemiseen. Jos et lähde, minä kyllä näytän mihin kynteni kykenevät.” Ääni alkoi muistuttamaan Myrkkymarjan hieman terävää, omalla tavallaan korkeaa ääntä, joka yleensä oli melko suuttuneen oloinen riippumatta minkälaisessa tilanteessa parantaja naaras sitten olikaan. Pajutassu varovaisesti yritti raottaa silmiään, muttei saanut niitä kokonaan auki, kun hän kivusta aiheutunut sihahdus karkasi sen sijaan hänen suustaan. Nopeat askeleet tekivät tiensä takaisin hänen luokseen ärsyyntyneen tuhahduksen kera.
“Pajutassu! Oletko sinä hereillä?” Pihlajatassun ääni kysyi, mikä tuntui antavan voimaa kollioppilaalle sen verran, että hän yritti uudelleen siristää silmiään. Kipu kihelmöi hänen selässään, toisessa etutassussa ja päässä. Kipu tuntui säkenöivän hänen jokaisessa ruumiinosassaan omalla vuorollaan ja se liikkui hänen ruumiissaan kuin aaltoina.
“Sanon sitten mitä sinä hiirenaivo et kuuntele. Pitääkö minun tosiaan heittää sinut kirjaimellisesti ulos täältä, jos et muuten tottele?” Myrkkymarja urahti paljon matalammalla äänellä, kun naaras liikkui ripeillä askelilla sammalpedin luokse, jonka päällä Pajutassu makasi ja, jonka äärellä nyt Pihlajatassu seisoi.
“Miksi- miksi Pihlajatassun on mentävä pois?” Pajutassu kysyi hiljaa sanojen raastaessa hänen kurkkuaan. Myrkkymarjan silmät kääntyivät hänen puoleensa ja ne tuntuivat saavan kollin jännittymään enemmän.
“Pajutassuhan juuri vasta heräsi ja minunko on mentävä jo pois?” Pihlajatassu säesti kääntyen Myrkkymarjan puoleen pörhistynein karvoin. Myrkkymarjan katse liikkui hänestä Pihlajatassuun.
“Minä jo kerran selitin tämän sinulle”, Myrkkymarja sihahti ottaen askeleen lähemmäs vaaleanruskeaa naarasoppilasta ja murahti,
“Pajutassu tarvitsee lepoa ja minä tilaa liikkua. Sinun olemassaolosi ei tule auttamaan häntä yhtään sen enempää, joten lähde ja tee itsesi hyödylliseksi aukiolla, jossa varmasti tarvitaan apua.”
Pihlajatassu nielaisi ja vilkaisi Pajutassua ennen kuin kääntyi takaisin parantajan puoleen ja nyökkäsi nopeasti. Oppilas kumarsi hieman ennen kuin loi vielä katseen veljeensä ja sitten kulki pesän suuaukolle ja katosi vain silmänräpäyksen jälkeen aukiolle. Pajutassu jaksoi katsoa suuaukkoa jonkin aikaa ennen kuin laski päänsä takaisin sammalpedille ja ummisti silmänsä takaisin kiinni. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen nukahtamistaan oli Myrkkymarjan pimeässä hohtavat silmät.

Vuoren rinteitä alas vieri pieniä puroja ja Tuhkatassu katseli niitä samalla kun seurasi mestariaan, sekä muita kokoontumiseen lähteneitä kissoja vuoristopolulla. Innostus nipisteli hänen turkissaan, olihan tämä hänen ensimmäinen kokoontumisensa! Oppilas vilkaisi vierellään kulkevaa Pikkutassua, joka välillä innostuksissaan luiskahteli lähemmäs vuoristopolun reunaa. Tummanharmaa naaras oli jo aikaisemmin ehdottanut, että hän olisi voinut mennä kävelemään reunapuolelle, mutta sisar oli tästä tietenkin kieltäytynyt. Kyllä sinisilmä luotti mustaturkkisen oppilaan tasapainokykyyn, mutta innostuksissaan ja vain yhdellä silmällä näkevä kissa ei varmasti pystyisi keskittymään kunnolla vuoristopolkuun allaan. Edestäpäin kuuluva huuto oli merkki polun levenemisestä ja maan kamaralle pääsystä, milloin vuoristoklaanilaiset nostattivat kulkutahtiaan. Tuhkatassu ja Pikkutassu kirivät aivan isänsä Aaltotähden vierelle, joka nopeasti loi hymyn tyttärilleen.
"Muistakaa olla paljastamatta Vuoristoklaanin yksityisasioita muille klaaneille, me olemme täällä vain kysymässä kuulumisia, emme paljastamassa salaisuuksia. Kuunnelkaa mielummin kuin puhutte."
Tuhkatassu tunnisti äänen heidän takanaan juoksevalle Myrskytuulelle. Oppilas väräytti korvaansa kuitatakseen kuulleensa mestarinsa neuvon. Hän tuskin tulisi kamalasti muiden klaanien jäsenille juttelemaan ujoutensa takia, joten käskyn noudattaminen ei tummanharmaan naaraan kannalta tulisi olemaan vaikeaa. Pikkutassu sen sijaan hänen vierellään äännähti turhautuneen oloisena, muttei väittänyt vastaan varapäällikölleen. Tummanharmaa naaras tunsi lihaksiaan pistelevän nopean juoksuvauhdin takia ja hän henkäisi helpotuksesta kun Aaltotähti rupesi hidastamaan. Jännitys kupli kummankin oppilaan sisällä ja he eivät meinanneet pysyä turkeissaan, kun isä antoi ryhmälle hännällään merkin pysähtyä. Mustaturkkinen naaras steppasi paikoillaan ja piti katseensa tiukasti päällikkössään, valmiina juoksemaan Neljän virran tammelle tuon antaessa käskyn liikkua. Tuhkatassun viikset ja hännänpää värähtelivät ja hän miltei hyppäsi ilmaan tuntiessaan hännän lavallaan. Tummanharmaa naaras käänsi katseensa Myrskytuuleen, joka oli kävellyt oppilaansa vierelle.
"Älkääpä kadotko heti mihinkään, me haluamme esitellä teidät muille varapäälliköille ja päälliköille", Aaltotähti kuiskasi tyttärilleen ja nyökäytti nopeasti päätään varapäällikölleen, joka nyökkäsi takaisin. Se kaikki innokkuus, mikä Tuhkatassun sisällä oli äsken röyminyt, kutistui pikkuruiseksi palloksi. Aukiolle päästessä hänetkö heti ensimmäisenä esiteltäisiin varapäälliköille ja klaanipäälliköille? Oppilas painoi korviaan alemmas ja nielaisi, mitä jos hän sanoisikin jotakin väärää tai ei sanoisi yhtään mitään ollenkaan? Mitä klaanien johtajat siitä oikein ajattelisivat? Tummanharmaa naaras hätkähti kun Aaltotähti heilautti terävästi häntäänsä ja kaikki vuoristoklaanilaiset ryntäsivät Neljän virran tammen aukiolle, missä näyttikin olevan jo suuri määrä kissoja. Tuhkatassu katseli silmät suurina ympärilleen, niin monia uusia hajuja, ääniä ja kissoja keitä hän ei ollut ikinä edes nähnyt.
"Saapuiko Vuoristoklaani viimeisenä paikalle?" Pikkutassu kysyi hänen päänsä pyöriessä samalla suunnasta toiseen, kun hän yritti nähdä kaikkialle ympärillään.
"Vuorilta alas kiipeäminen on hidasta verrattuna muiden klaanien suoriin juoksureitteihin", Aaltotähti vastasi ja viittoi tyttäriään seuraamaan häntä ja Myrskytuulta. Kaksi oppilasta seurasivat johtoporrastaan Neljän virran tammen juurelle, joka kohosi korkealla heidän yläpuolellaan.
"En ole ikinä nähnyt noin valtavaa puuta, ei mikään ihme, että sen erottaa vuoriltakin niin helposti!" Tuhkatassu henkäisi sisarelleen, joka myöskin katseli yläilmoihin, korvanpäiden miltei osuvan hänen selkäänsä. Puu tuntui suojaavan aukiota ja sen sisällä olevia kissoja ja hetkeksi Tuhkatassu tunsi olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi. Olisikohan Tähtiklaanikin täällä tällä hetkellä? Piiloutunut tammen korkealla kasvavien oksien ja lehtien varjoihin? Vaikka kuinka tummanharmaa naaras siristi silmiään, ei hän nähnyt liikettä puun latvustossa.
"Tuhkatassu, Pikkutassu!" Aaltotähden ääni sai kummankin oppilaan katseen laskeutumaan takaisin tammen juurakkoon, missä useampi kissa oli kokoontuneena.
"Päälliköt ja varapäälliköt! Tuo harmaa kolli on varmasti Varistähti, katso nyt kuinka valtava hänkin on!" Pikkutassu sihisi ja varovasti kipitti isänsä luokse, Tuhkatassu perässään. Sinisilmä ei voinut pörhistyneelle turkilleen mitään, joten hän yritti jäädä hieman sisarensa, isänsä ja mestarinsa varjoon tuntiessaan klaanipäälliköiden katseet itsessään.
"Tässä ovat vanhimmat tyttäreni Tuhkatassu ja Pikkutassu. He etenevät lähemmäs soturikoulutuksensa loppua hurjalla vauhdilla ja koko Vuoristoklaani on heistä ylpeä. Myrskytuuli toimii Tuhkatassun mestarina ja Jänisloikka Pikkutassun", Aaltotähti selitti muille heidän edessään oleville kissoille, joista osa nyökäyttelivät päitään, kun taas osa jakoivat viileitä katseita kahden oppilaan suuntaan.
"O-On kunnia tavata teidät kaikki", Tuhkatassu naukaisi varovasti ja kumarsi, Pikkutassu seuraten sisarensa esimerkkiä.
"On mahtavaa viimeinkin tavata teidät, isänne puhuu teistä joka kokoontumisessa", hopeaturkkinen, hoikka ja pitkäjalkainen naaras sanoi ja hymyili ystävällisesti Tuhkatassulle. Kissan oli varmasti oltava Nummiklaanin päällikkö Sulkatähti. Tummanharmaa naaras kumarsi kiitollisena päällikölle ja väläytti itsekin pienen hymyn tuolle.
"Eikös sinulla ollut poikakin? Eikö hän päässyt tämän kuun kokoontumiseen?" Lumenvalkea naaras kysyi ja vilkaisi nopeasti vierellään istuvaa raidallista naarasta, ennen kuin palautti katseensa takaisin Aaltotähteen.
"Onko tuo Ututähti?" Pikkutassu kysyi kuiskaten, samalla kun Aaltotähti vastasi toiselle, ja nojautuen lähemmäs Tuhkatassua. Lumenvalkean, paksun ja kiiltävän turkin perusteella voisi uskoa näin, eikä varapäällikkö tuskin uskaltaisi kysyä tuollaisia toiselta klaanipäälliköltä. Tuhkatassu oli avaamassa suutaan vastatakseen sisarelleen, mutta tuntui suorastaan jäätyvän paikoilleen, kun Varistähden hyytävä katse osui häneen. Sinisilmä vetäytyi takaisin paikalleen ja yritti päästää hiljaisen ja myöntävän yninän kurkustaan. Hänestä tuntui siltä kuin kolli olisi yhdellä katseella iskenyt kaiken ilman hänen keuhkoistaan ja uhitellut vielä tappavansa tuon siihen päälle. Hän oli epäilemättäkään Kuutamoklaanin päällikkö.
"Eiköhän tämä riitä, meillä olisi kokoontuminen pidettävännämme", Varistähti murahti ja loikkasi lähimpänä olevan paksun juuren päälle, mistä sinkosi itsensä tammea vasten, kiiveten vahvoin vedoin sen matalimmille oksille. Tuhkatassu seurasi kuinka kaikki päälliköt seurasivat savunharmaata kollia ja joko taidokkaammin tai vähän vähemmän taidokkaammin kapusivat itsekin oksille.
"Menkäähän Jänisloikan luo, kokoontuminen alkaa pian", Myrskytuuli naukaisi ja nyökkäsi päällään tammen ympärille kerääntyvää kissajoukkoa kohti. Muut varapäälliköt toivottivat nopeilla naukaisuilla oppilaat tervetulleiksi ensimmäiseen kokoontumiseensa ennen kuin löysivät itselleen paikan tammen juurakosta. Tuhkatassu kipitti Pikkutassun perässä kissajoukon reunamalle, missä Jänisloikka jutteli harmaaturkkisen ja mustaraitaisen kollin kanssa. Tuhkatassu ei saanut selvää tuon hajusta, naaraan ympäriltä löyty niin montaa muutakin.
"Tämä oli ihan epäreilua, emme ehtineet tutustumaan muihin klaaneihin ollenkaan!" Pikkutassu valitti istahtaessaan mestarinsa vierelle, sekä varovasti vilkuillen tuon vieressä istuvaa kollia.
"Te pääsette varmasti vielä moneen kokoontumiseen, älkää huoliko. Sitä paitsi, harvempi pääsee esitellyksi ensimmäisessä kokoontumisessaan klaanien johtajille", mustaraitainen kolli naurahti ja Jänisloikka nyökkäsi tuon sanoille.
"Kotkakanjoni on aivan oikeassa. Kyllä te vielä kerkiätte myöhemminkin tutustumaan muiden klaanien kissoihin."

- En tiennyt, että omistat parantajan taidot, Kuro naukaisin jokseenkin kiitollisena ja nyrpisti hieman kuonoaan, minkä päällä tuore yrttiseos odotti kuivumista. Yöllisellä metsästysretkellä erakkokolli oli saanut kiinni myyrän, joka oli puraissut syvän haavan mustaturkkisen kissan kuonoon ja tuo oli kivuissaan sähisseenä palannut takaisin yöpaikallemme. Onneksi oleskellessamme lähellä järveä, kasvoi täällä paljon kehäkukkia ja olin niiden lehdistä jauhanut tulehdusta estävän seoksen, minkä olin valellut haavan päälle.
- Kostokynsi oli klaanissa asuessaan toiminut parantajana, olen oppinut häneltä yhtä ja toista, vastasin hieman jännittyneenä, olihan kaksin keskellä yötä minulle miltei tuntemattoman kollin seurassa, eikä Kostokynsi varmasti ollut lähimaillakaan. Kuro ei kuitenkaan vaikuttanut tällä hetkellä keskittyvän mihinkään muuhun kuin yrttiseokseen totuttelemiseen.
- Mikä saa sinut noin hiljaiseksi? Mustaturkkinen erakko yhtäkkiä kysyi. En vastannut heti tuon kysymykseen, sillä en edes oikeastaan tiennyt mikä minua vaivasi. Tai no, olihan niitä asioita tullut tässä paljon viimeisen päivän aikana.
- Mietin vain tuleeko Tähti näkemään Loimua ja Mustaa niin useasti kuin toivoisin, vastasin lopulta huokaisten ja vilkaisin takanamme olevaa pusikkoa, missä kolme pentua tällä hetkellä nukkuivat. Kuro oli hiljaa ja näytti vaivaantuneelta.
- En usko, että he tulevat näkemään tämän yön jälkeen enää koskaan. Kuutamo teki hyvin selväksi, että aikoo ainoastaan kasvattaa Tähden ja suojelee tuota muilta kissoilta. Hän ei varmasti pitäisi vierailuista, erakkokolli sanoi hiljaa ja näytti pahoittelevalta. Tuo tieto särki sydämeni, vaikka olinkin alitajunnassani pitänyt sitä aina mahdollisena vaihtoehtona. Pennutko eivät näkisi enää ikinä toisiaan, vaikka olivatkin sisaruksia? Huokaisin ääni värähdellen ja nielaisin kyyneleeni alas.
- Jos totta puhutaan, en minäkään usko siihen.

Monta päivää myöhemmin...

Istuin Kostokynnen vieressä ja pidin tiukasti silmiäni kiinni. Kumppanini oli tekemässä uutta tarkastusta vastalleni vaikka edellisen hän oli tehnyt edeltävänä iltana. Pennut olivat kasvaneet jo huomattavasti ja heidän liikkeensä ja potkaisut olivat alkaneet käydä kivuliaiksi. Istuin liikahtamatta ja tunsin kollin tiheän hengityksen poskellani, kun yritin olla ääntelemättä tuon painellessa vatsaani turhan lujaa. Tunsin outoa kihelmöintiä turkissani, kun laikukas kissa siirtyi hieman lähemmäs minua.
- Älä säikähdä, yritän vain selvittää kuinka monta pentua olisimme saamassa ja että kaikki on varmasti kunnossa. Sanon sitten kun olen valmis ja voit avata silmäsi, Kostokynsi kertoi.
- Selvä, sanoin ja tunsin kylmiä väreitä nahassani, kun kumppanini tassu paineli vatsaani, sekä kylkiäni. Odotin ja odotin kipuaaltojen loppumista, kunnes en enää malttanut odottaa. Sydämeni tykytti rinnassani kiivaaseen tahtiin ja yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää. Haukoin hieman hädissäni happea, sillä olin unohtanut kokonaan hengittää kaiken sen kivun keskellä.
- Noin, nyt on valmista. Voit avata silmäsi ja hengittele vain ihan rauhassa, tuttu lempeä naukaisu sai minut nostamaan pääni takaisin ylös.
*Rauhoitu...* Hoin itselleni mielessäni.
- Kuinka monta niitä on? Kysyin ja raotin hitaasti silmiäni, yrittäen selvitä hiljalleen vähenevän kivun kanssa. Erotin ensimmäisenä edessäni vihreän väriset, odottavakatseiset silmät. Leveä hymy nousi Kostokynnen kasvoille ja hän näytti räjähtävänsä onnesta.
- Mahdollisesti jopa kolme, kumppanini henkäisi. Tuijotin tuota pienen hetken ja sen enempää muuta tajuamatta loikkasin luopion kylkeen kiinni ja aloin kehräämään voimakkaasti. Kolli puski lapaani ja vastasi itsekin kehräykseen. Vetäydyin katsoakseni tämän lempeisiin silmiin ja huomasin niiden katseessa jotakin uutta ja eriskummallista. Tulkitsin katseen nautinnoksi sekä onnellisuudeksi, nyt aivan uudella tavalla. Enää Kostokynsi ei ollut vain onnellinen seurassani, nyt hän olisi onnellinen koska meillä olisi perhe. Suljin silmäni ja painoin pääni laikukaan kissan rintaan ja toivoin hetken jatkuvan ikuisuuksiin.
- Saammeko pian leikkiseuraa? Loimu kiljui innokkaana vieressämme ja kääntäessäni katseeni kolmekuiseen pentuun, pyöri tuo jo ympärillämme kuin mikäkin vauhtihirmu. En voinut olla hyrähtämättä oranssiturkkisen pennun innokkuudelle. Tuo vaikutti nyt aivan toiselta kissalta verrattaessa yöhön, kun viimeisen kerran näki Tähden.
- Heistä on sinulle leikkiseuraksi vasta muutaman kuun päästä, vastasin ja nousin jaloilleni, kun Kostokynsi käveli Mustan luo, kiikuttaen hänet sitten minulle ja nostaen itse kaksijalkalasta keränneet yrtit suuhunsa.
- Meidän pitäisi lähteä, jos haluamme järven toiselle puolelle ennen iltaa, Kostokynsi naukaisi tomerasti ja lähti jodattamaan meitä järven toiselle puolelle.

Yhä enemmän Nummiklaanissa aikaa vietettyäni minulle tuli palava ikävä takaisin emon luokse, kaikki suhtautuivat minuun todella ystävällisesti, mutta välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut vain kirppu jonkun toisen kissan nahassa. Juuri se olento, jonka kaikki vasta viimeiseksi halusivat saada taakaksi harteilleen. Nummiklaanista oli tullut minulle perheen korvike, mutta kaipasin silti Kieloa ja tämän lempeää, hieman vinoa hymyä, päättäväistä katsetta ja kukkien tuoksua, joka oli tarttunut ohimennen naaraan turkkiin. Huokaisin raskaasti, haluaisin lähteä etsimään emoni, mutta tuskin Sulkatähti antaisi minun vain lähteä omille teilleni, ei varsinkaan, kun en vieläkään ollut soturi. Katselin vääristynyttä peilikuvaani, joka soljui kristallinkirkkaan veden pinalla, se näytti hauskalta, mutta minun ei tehnyt mieli edes hymähtää. Kun ajattelen tarkemmin päätöksiäni, ne kaikki tuntuivat vääriltä, se, että olin luvannut henkeni väärien kissojen käpäliin, se, että olisin voinut vain etsiä emoni ja elää hänen kanssaan onnellisena…mutta ei! Olin vielä silloin typerä, pieni pentu, joka ei ollut ajatellut omaa parastaan, vaan tehnyt hätiköityjä päätöksiä. Huokaisin uudelleen, pian alkaisi sataa…ja sehän sopi mielentilaani nähden vallan mainiosti, sen lisäksi, että turkkini kastuisi, niin luultavasti saisin vielä viheryskänkin!
-Mantelitassu, senkin kirpunaivo! Moitin itseäni ja pudistelin päätäni harmistuneena.
Olisin voinut tarkistaa edes sään, juuri kun sitä vähimmin olisin halunnut…niin taivas repesi. Vettä ripotteli ensin vähän, mutta sen jälkeen näkyvyys laski lähes nollaan ja turkkini kastui likomäräksi. Nousin ylös ja lähdin jolkottamaan kohti leiriä sateen valuessa pitkin selkääni, matkanteko oli jo tarpeeksi aivan epämiellyttävää, siihen päälle vielä sitten turkkini, joka roikkui velttona, kuin pari kuuta vanha jäniksenraato, hyi! Mutisin turhautuneena solvauksia itselleni, mitäköhän Sulkatähti sanoisi, jos huomaisi minun olleen ilman lupaa ulkosalla, en uskaltanut edes ajatella koko asiaa. Näitä samoja, synkkiä mietteitä mielessäni pyöritellen rynnistin koko matkan leiriin saakka, olin märkä, kylmissäni ja luultavasti saisin vielä torut Sulkatähdeltä. Kun viimein pääsin leiriin, kaikki olivat vetäytyneet viimeistä soturiakin myöten suojaan, aukio oli typötyhjä. Kevyt yskänpuuska ravisteli kehoani, ajattelin, että olin vain saanut pölyä nenääni, mutta kun asia oli toistunut viimeiset kolme kertaa, niin päätin lähteä parantajan puheille. Jolkotin sisään parantajanpesään ja pysähdyin heti suuaukon eteen, kun Ketunkynsi pöllähti paikalle, niin hymyilin vaivaantuneesti ja kohautin olkiani kuin sanoakseni ”En minä tiedä, mistä tämä kaikki vesi tähän ilmestyi!” Ketunkynteen se ei tepsinyt, naaras vain pudisti päätään huokaisten laskien suussaan kantamansa yrtit maahan.
-Missäs olet ollut kun noin vettä valutat? Parantaja kysyi kallistaen päätään uteliaasti.
Purin huulta antaen katseeni vajota alas tassuihini ja pieneen lammikkoon, jossa seisoin. Olisin halunnut sanoa vain ”oho” ja häipyä paikalta, kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan, mutta en halunnut ottaa sellaista riskiä, että sairastuttaisin muutkin oppilaat, vaikkei minulla mitään vakavaa tautia olisikaan.
-Ulkona, naukaisin yrittäen vastata mahdollisimman ympäripyöreästi.
Ketunkynsi siristi silmiään epäileväisesti, mutta päätti näköjään olla kyselemättä enempää. Punautrkkinen naaras mittaili minua terävästi katseellaan, kuin etsien jotakin paikattavaa.
-Ei ruhjeita, haavoja, nirhamia tai verenmenetystä? Tämä kysyi hapuillen käpälillään hämähäkinseittiä pesän nurkasta, jossa se ilmeisesti odotti lajittelua.
Pudistin päätäni ja aloin taas yskiä vastaukseksi, käänsin katseeni pois, ulos aukiolle, jota sateen tasainen rummutus yhä kasteli.
-Ahaa, vai yskää, tuleppas pois sieltä suuaukolta, sinähän palellut vielä pahemmin! Ketunkynsi huudahti patistaen minut peremmälle pesään.
Olisin halunnut huomauttaa, että olin jo valmiiksi niin kylmissäni, kuin kissa vain voi olla, mutta oletin, että Ketunkynsi olisi loukkaantunut. Asetuin istumaan pehmeälle sammalpedille, vääntelehdin hetken etsien parempaa asentoa, mutta lopetin kun Ketunkynsi ilmestyi pesän perukoilta kantaen suussaan paksua yrttipinoa. Naaras laski yrtit suustaan ja paineli käpälillään rintaani.
-Hengitä syvään ja rauhallisesti, parantaja ohjeisti samalla tarkasti kuunnellen.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin hitaasti ulospäin, Ketunkynnen korvat värisivät lähes huomaamattomasti. Tämä paineli käpälillään vielä hetken rintaani, yritin hengittää mahdollisimman rauhallisesti ja odottaa kärsivällisesti tulosta. Lopulta naaras laski käpälänsä ja siirsi yrtin toisensa jälkeen pois, hän vilkaisi minuun pikaisesti ja nyökkäsi, sitten tämä jolkotti takaisin pesän perälle ja näytti etsivän sieltä jotakin. Lopulta parantaja palasi kantaen suussaan kasvia, jonka kirkkaankeltaisia kukkia olisi voinut verrata pieniin auringonkehriin. Ketunkynsi pudotti yrtin suustaan eteeni ja leikkasi siitä kyntensä avulla pienen palan, sitten naaras vilkaisi minua rauhoittelevasti, ilmeisesti en ollut ainakaan välittömässä hengenvaarassa.
-Tavallista yskää, johtuu luultavasti ankarasta altistumisesta kylmälle, lääkkeenä toimii pietaryrtti, pureskele se hyvin, Ketunkynsi selitti heilauttaen tuuheaa, punertavaa häntäänsä.
Nyökkäsin ja väräytin kiitollisena viiksiäni, nuuhkaisin kasvia vetäytyen äkkiä kauemmas, sen tuoksu oli todella vahva ja sai silmäni vetistämään.
-Miksi sen tuoksu on-on…no tuollainen? Kysyin tökäten vihreää, pieneksi pilkottua yrttiä varautuneena kynteni päällä.
Ketunkynsi naurahti kuivasti kohottaen kulmiaan huvittuneena, ilmeisesti en ole ainut, joka oli joskus valittanut kasvin tuoksusta.
-Kissoillakin on oma ominaistuoksunsa, ei se mitään myrkkyä ole, vai kuvittelisitko oman parantajasi yrittävän myrkyttää sinut? Ketunkynsi hymähti työntäen käpälällään yrttiä lähemmäksi.
Nyrpistin nenääni, mutta en sanonut enää mitään, lipaisin huuliani hermostuneena, mutta otin kasvin hampaideni väliin, pureskelin sen tarkasti ja nielaisin värähtäen sen inhottavaa makua.
-Noin, luuletko, että tarvitset unikonsiemeniä avuksi nukahtamiseen? Ketunkynsi kysyi kurkotellen taas jotain yrttiä, jonka luultavasti joutuisin syömään.
Irvistin tyytymättömänä, en halunnut syödä enää yhtään karvaan ja eriskummallisen makuista yrttiä, en vaikka se nopeuttaisi paranemistani.
-Ei, ei kiitos, pärjään ihan hyvin ilmankin, naukaisin pikaisesti.
Ketunkynsi nyökkäytti päätään ja nosti minun tapauksessani hyödyttömät yrtit takaisin suuhunsa kadoten sitten pesän perälle niiden kanssa. Painauduin makuulle, yhtä hyvin voisin tehdä oloni mukavaksi. Alusta tuntui pehmeältä ja minun oloni raukealta, silmäluomeni painuivat hitaasti kiinni, ne tuntuivat raskailta, koko olemukseni jankutti minulle ”nuku, tarvitset unta”

//Hieman pitkähkö loma oli, mutta nyt palasin takaisin huimalla 846 sanalla :D