“Mitä sanoisitte, jos mentäisiin vähän seikkailemaan?” Kieppupennun hiljainen sihahdus herätti Sorapennun ja sai naaraan silmät aukeamaan sirilleen. Hän katsoi punertavan kilpikonnakuvoista sisarustaan hetken hämillään ennen kuin vilkaisi nukkuvaa Marjaleukaa ja sitten taas Kieppupentua.
“Seikkailemaan? Minne muka?” Puropentu kysyi hiljaa kallistaen päätään ja tapitti Kieppupentua meripihkaisilla silmillään. Sorapentu höristi korviaan uteliaana. Minne sisko oikein ajatteli mennä seikkailemaan?
“No seuratkaa minua”, Kieppupentu naukui hyvillään huomatessaan, että oli saanut kahden siskonsa uteliaisuuden heräämään ja nousi hitaasti, mahdollisimman hiljaisesti ylös, ettei olisi herättänyt Marjaleukaa ja asteli sitten pentutarhan suuaukolle ja kääntyi katsomaan Puropentua, Sorapentua ja Tikkapentua lapansa yli. “Oletteko tulossa?”
Sorapentu vilkaisi Tikkapentua ja he vaihtoivat hieman hämmentyneet katseet keskenään ennen kuin nousivat tassuilleen ja hiipivät Kieppupennun luokse Puropentu kintereillään. Kieppupentu virnisti tyytyväisenä saadessaan koko pentukolmikon mukaansa ja lähti sitten muut kintereillään kulkemaan hiljaa aukion poikki uloskäyntiä kohden. Oli aivan pimeää ja Sorapentu pelkäsi joko kompastuvansa omiin tassuihinsa ja kaatuvan maahan tai törmäävänsä edessä kulkevaan Kieppupentuun. Mitä lähemmäs uloskäyntiä he pääsivät, sitä selvemmin hän pystyi näkemään kuun himmeän valaistuksen ja kuinka pimeää ulkona oli, ilmeisemmin oli kuunhuippu. Sorapentu luimisti korviaan ja vilkaisi taakseen, ketään ei ollut ulkona. Saivatko he muka mennä seikkailemaan ulos leiristä? Olikohan tämä nyt kaikista järkevintä?
“Kieppupentu”, hän sihahti hiljaa, kun he pääsivät ulos ja alkoivat tutkailemaan kapeita polkuja ja miltä elämä leirin ulkopuolella näytti.
“Onkohan tämä ihan turvallista lähteä ulos leiristä? Eikö emo aina sano, ettei saisi mennä omin luvin ulos?”
“Älä viitsi olla noin hiirenaivo Sorapentu! Meistähän tulee jo kohta oppilaita, emme me ole enään mitään toivottomia pentuja”, Kieppupentu sihahti takaisin ärhäkästi, mikä sai Sorapennun hieman säpsähtämään. Oliko Kieppupentu vihainen?
“En minä niin sanonutkaan”, hän naukui hiljaisesti ja vilkaisi tassujaan,
“Minä en vain halua, että kenellekään meille sattuu mitään..”
“Hiirenaivo”, Kieppupentu tuhahti hampaidensa välistä ja huiskautti tuuheaa häntäänsä kuin näyttääkseen Sorapennun pelon olevan vain ajan tuhlausta. Sorapentu ei voinut olla loukkaantumatta siskolleen tämän välinpitämättömyyden takia.
Kieppupentu lähti tassuttelemaan hieman eteenpäin, vaikka huomasi nopeasti ettei kolmikko seurannut häntä, istuivat vain paikoillaan ja seurasivat uhkarohkean naaraan tepastelua ja hyppelyä. Sorapennusta tuntui kuin Kieppupentua ei olisi kiinnostanut mikään ja hänestä oli hauskaa leikitellä muiden pelolla ja omalla turvallisuudellaan.
“Kieppupentu, sinun ei tosiaankaan kannata mennä kauemmas, voit vielä pudota”, Tikkapentu sanoi pieni pelon värähdys äänessään. Sorapentu ei ollut suinkaan ainut, joka pelkäsi hiirenaivoisen siskonsa puolesta.
“Sinäkin Tikkapentu? Te kaikki olette tyls- Apua!”
Sorapentu pomppasi tassuilleen kauhistuneena. Kieppupentu oli liukastunut ja roikkui nyt vain etutassujensa varassa kallion reunalla. Naaras kynsi kalliota yrittäen saada jostain otteen ja äänteli kauhistuneena huomatessaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta vetää itseään takaisin polulle.
“Kieppupentu!” Puropentu inahti kauhuissaan ja kauhusta kankeana jäätyi paikoilleen kuin patsas.
“Pidä kiinni Kieppupentu! Me autamme sinut ylös!” Tikkapentu ulvaisi ja parilla loikalla oli jo kilpikonnakuvioisen naaraan luona ja nopeasti nappasi tämän niskavilloista kiinni. Sorapentu tuijotti näkyä edessään lasittunein silmin. Hän ei pystynyt liikkumaan.
“Sorapentu! Sorapentu auta minua!” Kieppupentu itki raapien takatassuillaan kallion kovaa pintaa yrittäen olla tippumatta. Sorapentu säpsähti. Hänen oli autettava! Muttei mikään lihas hänen elimistössään liikkunut, kaikki olivat jäätyneet samalla tavalla kuin Puropennun… Hänen hengityksensä tuntui juuttuvan kurkkuun.
“Sorapentu, auta!” Tikkapentu urahti voimakkaasti samalla, kun piteli pelosta tärisevää Kieppupentua otteessaan. Sorapentu hätkähti ja henkeään haukkoen loikki veljensä rinnalle ja nappasi Kieppupennun niskasta kiinni ja yhdessä he vetivät kauhistuneen naaraan takaisin polulle.
“M-minä m- anteeksi”, hän äännähti järkyttyneenä ja horjahti askeleen kauemmas. Hänen olisi pitänyt auttaa heti! Miksi hän oli jäätynyt paikoilleen? Kieppupentuhan olisi voinut tippua sinä aikana, kun hän kulutti kallisarvoista aikaa vain seisomalla paikoillaan kauhusta kankeana kuin jokin hiirenaivoinen kirppusäkki.
“M-mehän sanoimme sinulle, että voit pudota”, Tikkapentu nuhteli värisevällä äänellä siskoaan, joka nyökkäsi nielaisten. Sorapentu katsoi kaksikkoa painavin mielin ennen kuin käänsi katseensa Puropentuun, joka tuijotti kolmikkoa silmät avartuneina ja silmät vetistyneinä.
“Meidä- meidän pitäisi palata ennen kuin emo huomaa meidän kadonneen”, Tikkapentu naukui hieman sekavan oloisena, nappasi Kieppupentua niskavilloista kiinni ja lähti lähes raahaamaan naarasta. Kieppupentu antoi Tikkapennun raahata häntä sisäänkäynnille asti ennen kuin rimpuili tämän otteesta ja jatkoi matkaa omilla jaloillaan. Sorapentu puuskahti hiljaa yrittäen rauhoitella yhä villisti laukkaavaa sydäntään ennen kuin loikki Tikkapennun luokse ja varmisti Puropennun menevän ensin ennen kuin seurasi muita. He kulkivat mykistyneinä takaisin pentutarhalle.

Mustatassu heräsi aamulla oppilaiden pesästä ja heti ensimmäisenä havaitsi sen olevan tyhjä. Naaras makasi hetken hämillään, yrittäen herätellä itseään. Tämä oli outoa. Varistähti oli aina herättämässä häntä, tai sitten muiden oppilaiden heräilyt herättivät hänet, mutta miksi ei tällä kertaa? Oppilas nousi sammalpediltään ja huomasi myös toisen oudon asian. Leiristä ei kuulunut äännähdystäkään. Kissojen jutustelu ja tallustelu pitkin leiriaukiota, puiden kahina tuulen mukana ja linnun viserrys olivat kaikki hävinneet ja tilalla oli vain aavemainen hiljaisuus. Mustat korvat ja viiksikarvat värähtivät jännityksestä, mikä kissan sisällä kasvoi. Mustatassu hiipi varovasti kurkistamaan leiriaukiolle. Aluksi hän ei meinannut edes nähdä kunnolla eteensä. Paksu harmaa sumu leijui koko leirissä. Naaraan silmät kuitenkin tottuivat sumuun ja tuon astellessa lähemmäs leiriaukeaa, hän näki selvästi pesien ja ympäröivien puiden ääriviivat. Värit olivat kuitenkin haaleat ja katsahtaessaan taivasta kohti hän huomasi ettei aurinkokaan edes paistanut havupuiden latvojen välistä.
"Varistähti! Nummipyörre! Tammiturkki... Joku...", Mustatassu älysi nopeasti, että huutaminen oli turhaa. Aukealla kaikui vain hänen oma äänensä. Leiriaukealle kävellessään hän tunsi kylmien väreiden vaeltavan kehollaan. Sumu oli yllättävän kylmää ja kosteaa. Se tuntui pureutuvan oppilaan luihin asti. Mihin kaikki olivat oikein kadonneet? Naaras kurkisti vuorotellen jokaisen pesän sisälle, vain löytääkseen ne tyhjinä. Ihan kuin kukaan ei olisi viimeiseen viherlehteen edes asunut koko leirissä. Hän ei haistanut, kuullut tai nähnyt ketään. Miksi hänet oltiin jätetty tänne yksin? Miksi muut olivat edes lähteneet? Heidän oli ollut pakko lähteä, eihän kenenkään ruumiita näkynyt missään. Mustatassu pyöri leirissä ympyrää, mutta ei antanut paniikille valtaa. Hänen pitäisi pysyä järjissään ja tehdä järkeviä ratkaisuja, panikoiminen ei siihen auttaisi. Oppilas etsi kaikkia mahdollisia vihjeitä, mihin ja miksi Kuutamoklaani olisi voinut lähteä. Samassa hän huomasikin parantajan pesän ja pentutarhan välissä maassa tassunjälkien johdattavan takana olevaan metsikköön. Naaras nielaisi. Hänen viiksikarvansa väpättivät koko kuonon mukana, kun hän yritti saada jonkinlaista hajua nenäänsä. Mustaturkki asteli lähemmäs ja nuuhki maata, mutta hän ei havainnut minkäänlaista tuoksua. Mustatassun häntä heilui tuon hermostuneisuuden takia. Enää keltasilmä ei ollutkaan niin varma, että oli yksin leirissä. Haravoidessaan viirusilmillään koko leiriä vielä yhden kerran, oli oppilas aivan varma että jokin tai joku katseli häntä. Aina, kun hän käänsi päänsä, polttava katse lukittui hänen niskaansa. Vaikka hän katsoisi samantien suuntaan, mistä katse olisi tullut, se lipui hänen liikkeidensä mukana, pysytellen aina hänen takanaan. Naaran jokainen karva oli pystyssä ja terävät kynnet tunkeutuivat leirialustan hiekkaan ja neulasiin. Mustatassu haluaisi pois täältä ja löytää klaaninsa mitä pikimmiten. Hän ei tuntenut oloansa turvalliseksi täällä. Mustaturkki kipitti pentutarhan vierellä kulkevien tassunjälkien luo ja kohotti katseensa metsään. Kuka sitten ikinä olikin noiden jälkien tekijä, hän oli lähtenyt tuohon suuntaan ja oppilas aikoisi seurata häntä.

Mustatassu kulki paksussa sumussa pitkin pimeää havumetsikköä. Vaikka metsä olikin aavemasien hiljainen, oli oppilas kuulevinaan kaukaisia oksien rikkoutumisen ääniä tai puskien kahinaa. Hän katseli vauhkoontuneena ympärilleen, pitäen kulkutahtinsa kuitenkin tasaisena. Hän oli varma, että häntä seurattiin, tarkasteltiin korkealta puiden oksilta, kivien takaa tai paksun sumukerroksen toiselta puolelta. Hän tiesi ettei ollut yksin, vaikka ei haistanutkaan ketään. Naaras oli varma, että tulisi kohta hulluksi, hänen jokaikinen karvansa sojotti pystyssä ja kynnet kauhaisivat jokaisella askeleella maaperää mukaansa. Se aikaisempi rauhallisuus ja järkevästi ajattelu oli tiessään. Hän odotti hyökkäystä, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Mustatassu kulki seuraten tassunjälkiä maassa, kuitenkaan tietämättä missä kulki. Ympäristö ei näyttänyt enää tutulta, vaikka hän ei edes tietääkseen ollut kulkenut kauas leiristä. Hän ei vieläkään nähnyt aurinkoa puiden välistä, jos se edes paistoi. Oppilas tunsi oman sydämentykytyksensä korvissaan asti, mikä häiritsi hänen keskittymistään ja lietsoi paniikkia hänen päänsä sisällä. Yhtäkkiä metsän uumenista kuului sydäntä hyytävä parkaisu, mikä sai naaraan jäätymään paikalleen. Hän odotti mahdollista hyökkäystä, tai edes jotkain, mutta mitään ei tapahtunut. Hän odotti paikallaan ties kuinka kauan, ennen kuin älysi, että parkaisu oli kuulunut Nummipyörteelle. Mustatassu empi hetken. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen lähteä kulkemaan huudon suuntaan vai jatkaa tassunjälkien seuraamista. Oppilasta ei kiinnostanut varapäällikönsä henki juurikaan, eikä tuon mahdollinen pulassa olo antanut hänelle minkäänlaista käskyä tai halua juosta auttamaan tuota. Ja jos naaras oikeasti oli vaarassa, hänhän vain juoksisi suoraan surman suuhun. Mutta Nummipyörre saattaisi opastaa hänet muiden klaanilaisten luo. Hetken punnittuaan vaihtoehtojaan hän päätti lähteä etsimään varapäällikköään, koska hän haluaisi löytää takaisin klaaninsa luo. Salaperäiset tassunjäljet saisivat odottaa.

Sumulle ja havumetsikölle ei tuntunut olevan loppua, kun Mustatassu yritti rämpiä juurakkojen ja pusikkojen läpi kohti paikkaa mistä Nummipyörteen parkaisu oli kuulunut. Oppilas yritti pitää ajatuksiaan klaanissaan ja siinä, että varapäällikön löytäessään hän löytäisi myös muut klaanitoverinsa. Vaikka hän vieläkin tunsi monia, pistäviä katseita turkillaan, hän yritti olla välittämättä niistä ja jatkoi nopeaan tahtiin matkaansa. Kulkiessaan lähemmäs oletettua äänen suuntaa naaras nopeasti huomasi sumun kaikkonevan ja kosteuden katoavan turkiltaan. Metsä kuitenkin vain pimeni pimenemistään ja kohta hänellä olikin vaikeuksia nähdä eteensä, vaikka omistikin hyvän pimeänäön. Kompastellessaan erilaisiin juuriin ja kiviin yrittäessään päästä eteenpäin, alkoi Mustatassu kuulemaan vaimeaa nyyhkytystä kauempaa. Oppilas pysähtyi ja yritti paikantaa tarkemmin äänen suuntaa. Tajutessaan sen tulevan suoraan hänen edestä, oppilas kovensi vauhtiaan ja raivolla tunki itsensä pusikon läpi. Saatuaan silmänsä auki ja karistellessaan lehdet ja oksat turkiltaan, hän näki edessään aukion mihin valo paistoi, vaikka muu metsä olikin pimeänä. Ja aukiolla istui hiljaa nyyhkyttävä Nummipyörre jalkojensa juuressa kolmen kissan ruumiit. Mustaturkkisen naaraan keltaiset silmät suurenivat, kun hän katsoi verisiä, silpottuja ruumiita ja tunnisti ne. Maassa makasivat aivan selvästi kuolleet Oksakatse, Piikkiraita ja Tiikerisydän. Mustatassu nielaisi, eikä tiennyt pitäisikö hänen astella eteenpäin vai pysyä aloillaan. Kuka heidät oli oikein tappanut, vielä noin raa'asti? Sotureiden ruumiissa oli syviä, pitkiä viiltoja, jotka pulppusivat verta maahan ja varapäällikön tassuille. Oppilaan yllätykseksi hän ei ollut sen enempää kuvottunut tai edes pelästynyt ruumiita. Olihan hän aikaisemminkin nähnyt kuolleita kissoja, joidenka kehot oltiin revitty riekaleiksi. Ehkä vain se ensimmäinen kerta oli pelottava? Naaras käänsi katseensa Nummipyörteeseen ja varovasti asteli tuota kohti, mutta jähmettyi paikalleen, kun naaraan pistävä ja vihaa täynnä oleva katse lukittui häneen. Oppilaan karvat pörhistyivät uudestaan, varapäällikkö näytti hyvin uhkaavalta tällä hetkellä ja Mustatassu oli varma, että tuo ei ollut iloinen hänet nähdessään. Varapäällikön silmät leimusivat ja tuo nousi hitaasti jaloilleen.
"Sinä teit tämän", tuo murisi ja alkoi hitaasti kulkemaan matkaa heidän välillään. Mustatassu kurtisti kulmiaan ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Hänkö muka oli tehnyt tämän? Oppilas, tappanut kolme taitavaa soturia? Eikä hän edes ollut tehnyt tätä, miksi Nummipyörre syytti häntä?
"En minä-", naaras yritti sihistä takaisin, mutta varapäällikön huuto keskeytti hänet:
"SINÄ TEIT TÄMÄN!"
Mustatassu sihahti ja alkoi peruuttamaan, kun naaras alkoi tulla liian lähelle. Hän olisi valmiina väistämään Nummipyörteen hyökkäystä ja tekemään hyökkäyksen tuota kohti. Jos tuo kerran haluaisi taistella tai näyttää, että hän pystyisi tappamaan soturin, kyllä oppilas taistelisi. Ja näyttäisi pystyvänsä toisen surmaamiseen. Sitten vasta häntä pystyttäisiin syyttämään tästä. Silloin vasta hän olisi valmis ottamaan kunnian tästä.
"Tämä on syytäsi", ääni havahdutti oppilaan tuijotuskilpailusta varapäällikönsä kanssa. Hän kääntyi katsomaan aukion toiselle puolelle minne Tammiturkki oli ilmestynyt. Eikai hänkin vain luullut...?
"Ainoastaan sinun syytäsi", kyllä luuli. Mustatassu murisi kissoille, jotka yhä kävelivät häntä kohti. Miksi kaikki olivat häntä vastaan? Metsikön varjoista alkoi tulemaan lisää kissoja.
"Tämä tapahtui sinun takiasi", Lehtitassu sihisi.
"Olet syyllinen tähän", Pilvipyrstö naukui uhkaavasti. Oppilas katseli ympärilleen ja päätti, ettei jäisi tappelemaan kaikkia heitä vastaan, hän tiesi ettei selviäisi siitä. Naaras kääntyi ja säikähti nähdessään takanaan hiipivät Sammalpuron ja Vasanloikan.
"Sinut pitäisi tappaa."
"Kaikkien edessä", naaraat murisivat. Mustatassu katseli ympärilleen hädissään, etsien pakotietä. mutta lähestyvät kissat olivat tukkineet jokaikisen mahdollisuuden pakenemiselle. Oppilas kääntyi katsomaan Nummipyörrettä, sihisten ja muristen hullun lailla. Hän ei näyttäisi pelkoaan heille, ei ikinä.
"Kaikki on sinun syytäsi!" Varapäällikkö sihisi, ennen kuin otti todella nopean loikan naarasta kohti. Hän ei ehtinyt reagoimaan. Viimeinen asia mitä hän näki, oli pitkät ja terävät kynnet lähenemässä hänen silmiään.

***

Mustatassu heräsi hätkähtäen sammalpediltään ja yritti saada vauhkoontunutta hengitystään tasaantumaan. Hänellä kesti hetki tajuta olinpaikkansa sekä se, että äskeinen oli ollut vain unta. Oppilas käänteli päätään ja huokaisi helpotuksesta. Hän ei ikinä ole ollut näin iloinen nähdessään Kaamostassun veljineen pesän toisella puolella ja Tihkutassun veljensä kanssa vierellään. Naaras pudisteli päätään ja nuolaisi pöllääntyneitä karvojaan muutaman kerran. Mikä painajainen tuo äskeinen uni olikaan ollut. Hän tunsi kehonsa vieläkin tärisevän samalla tavalla, kuin unessakin ja yritti saada itseään rauhoittumaan. Mustatassu nousi varovasti jaloilleen ja äänettömästi poistui pesästä, aamuauringon valaisemalle leiriaukiolle. Voi kuinka hänestä tuntui hyvältä nähdä auringon valaisema leiri, vaikka se olikin kostea ja yllättävän kylmä. Ainakaan sumua ei ollut missään. Hän antoi katseensa vaellella leiriaukiolla ja naaras huomasi ettei Lehmusvarjo ollut enää vartiossa. Hänet oltiin ilmeisesi päästetty aikaisin nukkumaan. Oppilas asteli kohti Varistähteä, joka istui pesänsä vierellä syvällä omissa ajatuksissaan. Hän jäi hyvän matkan päähän odottamaan, että mestari huomaisi hänet. Samalla naaras käänsi päätänsä taaksepäin ja nautti aamukasteesta ja pienistä, lämpimistä valonsäteistä, jotka havupuiden läpi valaisivat leiriä. Hän nautti aamukasteesta, samalla tavalla kuin illemmalla ilmentyvästä kasteesta. Metsä tuoksuisi niin raikkaalle ja hän tuntui olevan enemmän hereillä tuolloin. Ilman kosteus tuntui myös jotenkin paremmalta, kuin kuumuus tai kylmyys. Mutta sumun mukana tuleva kosteus ei ollut hänen mieleensä.
"Ah, Mustatassu", Varistähden jykevä ääni sai Mustatassun kääntämään katseensa takaisin tuohon. Päällikkö nousi seisomaan ja käveli muutamalla askeleella oppilaansa luo, joka laski päätään kunnioittavasti.
"Emme valitettavasti voi harjoitella kunnolla ennen iltaa, minulla on tekemistä", kolli kertoi ja hänen äänensävystään pystyi huomaamaan, ettei hän ollut tyytyväinen. Naaras nyökkäsi eikä oikein tiennyt pitäisikö hänen olla iloinen vai harmissaan mestarinsa sanoista. Varistähden taisteluharjoitukset olivat rankkoja, todella rankkoja. Hän mieluusti antaisi lihaksilleen ja keholleen lisää aikaa toipua edellisistä harjoituksista. Mutta toisaalta hän haluaisi saada ajatuksensa muualle painajaisestaan.
"Emmekö voisi tehdä jotakin... Edes jotakin pientä?" Mustatassu kysyi varovasti päälliköltä, joka siirsi katseensa oppilaaseen. Hän näytti miettivän hetken.
"Voimme harjoitella saalistusta leirin läheisyydessä. Minun pitää saada tietää heti, kun Nummipyörre saapuu aamun metsästyspartiosta takaisin", Varistähti kertoi, mihin naaras nyökkäsi nyt paljon iloisemmin. Hän pääsisi viimeinkin harjoittelemaan metsästystä! Vaikka tämä olikin vasta hänen neljäs päivänsä oppilaana, olivat muut opetelleet jo saalistusta omien mestareidensa kanssa, melkeinpä jo samana päivänä, kun heidät nimitettiin. Mustatassu oli loistavasti välttynyt kaikilta metsästyspartioilta, eli lähinnä vältellyt Nummipyörrettä ja tuon katsetta. Naaras lähti seuraamaan päällikköä, joka kuljetti heidät parin puunmitan päähän leiristä. Mustaturkkinen kissa huomasi, että Varistähden mieltä selvästi painoi joku tai jokin. Hän tuntui olevan täysin oman päänsä sisällä, tuskin edes huomasi maassa olevia oksia joidenka päältä vain asteli. Oppilas mietti, pitäisikö hänen sanoa jotakin? Hän kuitenkin päätti pitää suunsa kiinni, kollin asiat olivat hänen omiaan, eikä keltasilmällä ollut minkäänlaisia oikeuksia mennä niitä urkkimaan.
"Voimme jäädä tähän", Varistähti sanoi yhtäkkiä ja jäi istumaan viereisen puun varjoon. Mustatassu kiersi hänen eteensä, myöskin istuen.
"Reviirimme on täynnä erilaisia eläimiä, joita metsästetään erilaisilla tavoilla, joten muistettavaa on paljon. Mutta jokainen kunnon Kuutamoklaanilainen osaa metsästää jokaista eläintä, mitä hänen vastaansa tulee. Kysymys kuuluukin, haluatko sinä olla kunnon Kuutamoklaanilainen?" Päällikkö kysyi kylmään ja painostavaan sävyyn. Oppilas henkäisi ja nyökkäsi itsevarmana. Hänestä tulisi kunnon Kuutamoklaanilainen, ketä muut ihailisivat ja arvostaisivat!
"No, katsotaan pärjäätkö sinä tässä yhtä huonosti, kuin taistelussakin", Varistähti tuhahti. Mustatassu tunsi pienen, terävän iskun rinnassaan mestarinsa sanoista, mutta karisteli tunteen pois. Hän ei välittäisi tuon hiirenaivoisista kommenteista, vaikka ne osuisivatkin ihon alle.

Kaksikko käveli pois harjoittelupaikaltaan ja Mustatassu oli tyytyväinen suoritukseensa. Erilaisiin saalistusasentoihin oli helppo mennä ja hän osasi todella hyvin vaania äänettömästi, sekä nopeasti. Nyt hän vain toivoi muistavansa kaiken oppimansa myös myöhemminkin, ties koska Varistähti päättäisi opettaa saalistusta seuraavan kerran. Mutta Varistähdeltä ei ollut tullut kunnon piikittelevää kommenttia, vain "tuo voisi mennä paremminkin" tai "jokainen osaa kyllä hiipiä noin". Oppilas astui ensimmäisenä leiriaukiolle ja jähmettyi paikoilleen nähdessään Nummipyörteen juttelevan Tammiturkin ja Sammalpuron kanssa. Hänen viimeöinen painajaisensa muistui mieleen elävänä.
"Väistä", Varistähti murahti ja pukkasi Mustatassun sivuun, kävellen suoraan varapäällikön ja hänen seurassaan istuvien kissojen luo. Naaras sihahti loukkaantuneena, vaikka hän olikin se joka oli jäänyt seisomaan paikoilleen. Hän lähti kävelemään kohti tuoresaaliskasaa, joka oli kasvanut hänen heräämisensä jälkeen.
"Aamupartio oli haistanut tuntemattomia hajuja Nummiklaanin rajalla", Nummipyörteen sanat ulottuivat oppilaan korviin ja tuo pysähtyi paikoilleen. Tunkeilijoita Kuutamoklaanin reviirillä?
"Haistoimme eilen iltapartiossa myöskin tuntemattoman hajun Vuoristoklaanin rajalla. Haisi Luuklaanilta", päällikkö sihisi.
"Mutta tämä ei haissut, pelkkää variksenruokaa. Ei mitään luita muistuttavaa", Sammalpuro naukaisi varovasti. Mustatassu kuunteli tarkkana keskustelua, mutta harmikseen Varistähti kutsui kissat pesäänsä jatkamaan keskustelua. Oppilas käveli tuoresaaliskasalle ja nappasi mukaansa metsähiiren. Hän asettautui puun viereen syömään sitä ja mietti tohkeissaan juuri kuulemaansa keskustelua. Liikkuiko heidän reviirillään oikeasti useampi tunkeilija? Olisivatko ne mahdollisesti Luuklaanista? Naaras hyrähti itsekseen miettiessään murhaajajoukkiota. Säälittäviä ketunläjiä koko sakki. Hän tekisi mitä tahansa päästäkseen tappamaan yhden Luuklaanilaisen.

"Oliko tuo hyvä?" Leijonatassu kysyi hengästyneenä Leopardilaikulta, joka seisoi parin ketunmitan päässä oppilaastaan. Soturikin oli hengästynyt, ei ehkä yhtä pahasti, kuin keltaturkkinen kolli, mutta oli siltikin.
"Kyllä, ehkäpä jopa parempi kuin hyvä!" Kolli kehui tyytyväisenä ja ravisteli hiekkaa turkistaan.
"Hyökkää uudestaan, samalla tavalla", mestari kehotti ja valmistautui ottamaan vastaan seuraavan hyökkäyksen. Leijonatassu nyökkäsi ja mietti tarkasti uutta hyökkäystä. Äsken hän oli juossut Leopardilaikkua kohti ja väistänyt tuon sivulle, samalla pukaten lavoillaan tuon kylkeä niin lujaa kuin pystyi. Soturin tasapainon menettämisen ansiosta hän ei ollut ehtinyt saaman otetta oppilaastaan, vaan sai itse tuntea terävät kynnet takajalallaan. Sen jälkeen Leijonatassu oli yrittänyt saada käännettyä mestariaan selälleen ja he olivat painineet raivokkaasti. Kuitenkin tällä kertaa hän päätti kokeilla jotakin uutta tapaa. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken, hännät innosta viuhuen, kunnes Leijonatassu lähti uuteen hyökkäykseen. Oppilas oli oppinut taisteluissa käyttämään kokoaan ja painoaan hyväkseen, kiitos Leopardilaikun. Soturi oli heti ensimmäisenä taisteluharjoitus kertana kertonut ettei ikinä opettaisi kollille vatsan alle kierähtämistä tai jonkinlaista muuta hyökkäystä missä pitäisi pistää itsensä pieneksi tai ahtautua nopeasti jostakin välistä. Leijonatassun koko ei ikinä mahdollistaisi sellaista onnistuvaksi. Sen sijaan he olivat harjoitelleet voiman ja oman painon hyväksikäyttöä taisteluissa. Oppilas otti syöksyn maata vasten ja kierähti sivummalle, mutta Leopardilaikku pysyi hyvin hänen liikkeidensä mukana. Leijonatassu syöksyi uudestaan ja tällä kertaa yritti suoraa iskua mestarinsa kuonoa kohti. Soturi kuitenkin väisti sen ja syöksyi itse kollin vatsaa kohti. Oppilas älysi nopeasti mestarinsa aikeet ja kääntyi painaakseen molemmin tassuin tuon kylkeä, saaden Leopardilaikun kierähtämään maahan, estäen mahdollisten kynsien osuvan kauhean syvälle hänen vatsaana. Tämän jälkeen oli oppilaan vuoro kynsiä soturia. Mikä tahansa ruumiinosa tulikaan vastaan, hän kynsi henkensä edestä. Hänen mestarinsa sihinä ja ärinä tuntuivat mukavilta hänen korvissaan.
"Noniin, jätetäänpäs tämä tähän!" Leopardilaikku lopulta huudahti ja kampesi itsensä ylös maasta, nuollen haavojaan. Leijonatassu oli yhtä hymyä, vaikka ei sitä mestarilleen näyttänytkään.
"Sinusta tulee kyllä loistava taistelija", kolli kehui ja lähti kulkemaan pois hiekkakuopalta, missä he olivat harjoitelleet. Oppilas seurasi mestariaan, itsevarmana ja pää pilvissä. Hän oli varmasti ainoa Nummiklaanilainen kenen taistelutaitoja Leopardilaikku oli ikinä kehunut! Tai ainakin ainoa oppilas. Soturi varmasti kehuisi häntä muille, ehkäpä jopa Sulkatähdellekin. Hänestä tulisi arvostettu kissa klaaninsa joukossa.
"Jotenkin vaikea uskoa sinun olevan Nummiklaanilainen", Leopardilaikun sanat herättivät Leijonatassun haaveistaan. Oppilas katsoi mestarinsa takaraivoa kysyvänä ja jopa loukkaantuneena. Mitä hän tuolla oikein tarkoitti?
"Tai älä nyt käsitä väärin mitään väärin! Mietin vain sitä, että eikös Vaahteravirta ja Havusiipi olleet hiukan... sirorakenteisempia?" Soturi selitti. Kuullessaan vanhempiensa nimet kolli tunsi puhtaan raivon jylläävän sisällään. Miten Leopardilaikku oikein kehtasi edes jutella asiasta?
"Ole hiljaa", Leijonatassu sihahti. Hänen mestarinsa pysähtyi ja jäi ihmeissään, hiukan huvittuneenakin katsomaan oppilastaan. Kolli katsoi vihaisena soturia, vihreät silmät leimuten. Hänen teki mieli kynsiä tuo hymy hänen naamaltaan.
"Tehdäänpäs nyt yksi asia selväksi...", Leopardilaikku naukaisi huvittuneena ja otti askelia oppilastaan kohti.
"Se olen MINÄ joka käskee SINUA olemaan hiljaa", soturi sihisi Leijonatassulle, työntäen naamansa lähelle kollin omia kasvoja. He tuijottivat toisiaan hetken, Leijonatassu luimien korviaan, mutta kuitenkin vaikuttaen uhkaavalta ja Leopardilaikku selvästi panostavalla katseellan etsi sitä kapinoitsijaa oppilaansa sisältä, yrittäen katseellaan kukistaa sitä. Lopulta soturi vetäytyi ja kääntyi sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaa leiriä kohti. Leijonatassun teki mieli hypätä mestarinsa selkään ja painaa tuo alleen, vieden viimeisetkin ilmat tuon keuhkoista, mutta päätti pitää ajatukset itsellään. Hän lähti Leopardilaikun perään isot tassut maata hakaten.

Kaksikko pääsi leiriin, mutta heti Leopardilaikun katseen välttäessä, Leijonatassu kipitti tunnelia pitkin takaisin ulkoilmaan. Hän jäi istumaan leirikummun toiselle puolelle ja repi allaan olevaa ruohikkoa kynsillään. Miksi hänen mestarinsa piti muistuttaa häntä hänen vanhemmistaan? Pelkuri vanhemmista, jotka olivat karanneet leiristä ennen kuin Leijonatassu oli ehtinyt edes täyttää kahta kuuta. Sydämmettömistä vanhemmista, ketkä eivät ikinä osoittaneet tippaakaan rakkautta häntä kohtaan, huolehtivat vain, koska oli pakko. Vanhemmista, jotka tuntuivat tuntemattomilta oppilaalle. Se oli totta, ei hän kunnolla edes tuntenut heitä. He olivat vain kaukainen muisto hänen pentuaijoista, eivät mitään muuta. Kuitenkin Leopardilaikun kommentti oli iskenyt syvälle Leijonatassun mieleen. Miten niin hän ei näyttänyt Nummiklaanilaiselta? Muisto, mikä usein vaivasi oppilaan mieltä, nousikin yhtäkkiä esille. Muisto, joka vieläkin kirveli hänen sisimmissään:

"Tämä tässä on ainoa pentumme, Leijonapentu. Leijonapentu, tässä on isäsi Korpinlento", Vaahteravirta naukaisi ja työnsi Leijonapentua lähemmäs suurta, vaaleaa, paksuturkkista ja mustaraitaista kissaa. Pentu katsoi vihreät silmät suurina Korpinlennon omia tummanvihreitä, ja kääntyi sitten emonsa puoleen.
"Isä... Missä Havusiipi on? Se on... isä", kellertävä kolli lässytti naaraalle ja painautui tuon oranssinkeltaiseen turkkiin, katsellen sen turvista suurikokoista ja pelottavaa soturia.
"Kuulehan... Isäsi on Korpinlento eikä Havusiipi!" Vaahteravirta sihisi pentunsa korvaan.

Leijonatassu heräsi muistoistaan, kun joku ryntäsi nummikumpuran sivulta häntä kohti. Oppilas ehti juuri ja juuri väistää juoksevaa Hopeapentua ja hänen perässään kirmaavaa Haukkapentua. Pennut kirkuivat keskenään ja selvästi leikkivät jonkinlaista jahtaamisleikkiä. Kumpuran takaa ilmestyi vielä Korppipentu, joka ei vaikuttanut olevan leikissä mukana.
"Hopeapentu! Haukkapentu! Tulkaa tänne! Teidän on tultava leiriin, ennen kuin Timaliviiksi huomaa, että olemme poissa!" Tuo ilmoitti ja pennut lähtivät nopeasti kipittämään takaisin nummikumpuran toiselle puolelle. Leijonatassu pudisteli päätään närkästyneenä ja kohotti katseensa taivaalle. Kuka oli Korpinlento, hänen isänsä? Hän ei ainakaan tällä hetkellä ollut Nummiklaanissa, olisiko hän sitten jonkin muun klaanin kissa? Niin monta kysymystä ilmestyi oppilaan päähän tuosta lyhyestä muistosta, ja hän tuskin ikinä saisi vastauksia niille. Leijonatassu ei vielä tiennyt olisiko se hyvä vai huono asia, kunhan asiasta ei vain puhuttaisi ääneen. Hän oli kokenut jo niin paljon nöyryytystä, hänen vanhemmistaan puhuminen vain nöyryyttäisi häntä lisää.

Lumitassu seurasi vierestä, kun Savi- ja Kettutassu leikkivät pienellä sammalpallolla. Leikki ei kuitenkaan ollut enää samantapaista, mitä pentujen leikissä pystyi näkemään, nyt oli selvästi kyse kisasta ja omista taidoista. Savitassu näytti aina välillä olevan niskan päällä kerän heitossa ja sen nappaamisessa, mutta Kettutassu ei luovuttanut ja yritti parhaansa mukaan pistää paremmaksi jokaisen oman heittonsa tai koppinsa jälkeen. Kollioppilasta olisi kiinnostanut mennä mukaan kisaamaan, mutta hän ajatteli vain häiritsevänsä kahta naarasta eikä siksi kehdannut mennä. Ja kaiken lisäksi punaruskea oppilas oli ollut viimeöisen saalistusreissunsa jälkeen käyttäytynyt kuin olisi nähnyt valtavan mäyrän ja juossut sitä pakoon henkensä edestä. Vihreäsilmäinen kissa ei kuitenkaan ollut suostunut kertomaan mikä häntä pelotti ja miksi hän oli yksin saapunut leiriin, Tummakajonhan kanssa tuo oli ollut metsästämässä. Tietenkin Lumitassun mielenkiinto oli noussut asiaa kohtaan ja hän oli Kupla- ja Liljatassun kanssa jäänyt valvomaan ja odottamaan hänen isänsä paluuta. Tuo oli saapunut hieman myöhemmin hyvin järkyttyneen Kultakuiskeen kanssa, mutta kaksikko oli sanaakaan sanomatta mennyt suoraan soturien pesään. Oppilaiden välille oli syntynyt keskustelua ja yhdessä he olivat yrittäneet selvittää syytä kissojen oudolle käyttäytymiselle. Kuplatassu oli pelotellut, että heidän reviirillään olisi varmasti jotakin pelottavaa, hän oli omien sanojensa mukaan haistanut jopa Tummakajonkin pelkotuoksun. Liljatassu oli kuitenkin itse yrittänyt rauhoitella tilannetta ja selittänyt ettei alueella mitään vaarallista ollut, ehkä entinen kuningatar ja Kettutassu olivat vain säikähtäneet jotakin turhaa. Naarasoppilaan selitys ei kuitenkaan ollut uskottava, hänen äänessään suorastaan paistoi epävarmuus. Lumitassua ei kuitenkaan pelottanut tai ainakaan hän ei myöntäisi sitä. Oppilas haluaisi selvittää syyn miksi kissat olivat niin järkyttyneitä, mikä heidän reviirillään oikein oli ollut pelottavaa? Kolli olisi pyytänyt Kuplatassua mukaansa selvittämään tätä mysteeriä, mutta tuo menikin nukkumaan ennen kuin hän ehti kysymään. Ja vaikka harmaalaikkuinen kissa olikin utelias ja seikkailunhaluinen, hänen rohkeutensa ei riittäisi kuuhuipun aikaan reviirillä yksin kulkemiseen ja etsimään jotakin mikä pelotti muita.
"Lumitassu varo!" Huuto herätti Lumitassun ajatuksistaan liian myöhään. Jokin lensi suoraan hänen naamaansa. Oppilas älähti ja pomppasi kauemmas ravistellen päätään. Hän kuuli kovaa kikatusta ja avatessaan silmänsä, Savi- ja Kettutassu suorastaan kierivät maassa nauraen. Kolli luimi korviaan hieman nolostuneena ja käänsi katseensa sammalpalloon, mikä hänen kasvoilleen oli osunut.
"Olisitte varoittaneet aikaisemmin!" Lumitassu murahti, kuitenkin pieni hymy suupielessään. Hän löi sammalkerän takaisin naaraille ja nuo pyysivät anteeksi vielä uudemman kerran. Oppilas pudisteli päätään ja siirtyi hiukan sivummalle kaksikosta, ettei vain uudestaan saisi iskua sammalpallosta. Hän käänsi katseensa leiriaukiolle ja juuri silloin Kultakuiske ja Tummakajo astuivat yhdessä sotureiden pesästä ulos. Kolli huomasi, että kaikki leiriaukealla olevat kissat keskeyttivät tekemisensä ja kääntyivät katsomaan kaksikkoa.
*Tietävätkö kaikki viimeöisistä tapahtumista?* Lumitassu ajatteli kulmat kurtussa. Mutta ei Ututähti ollut ainakaan kuuluttanut mitään. Jopa Savitassukin pudotti käpälistään sammalkerän, jolla oli heittämässä Kettutassua ja kipitti kollioppilaan luo. Myös punaruskea naaras seurasi - hänkin oli vähintäänkin yhtä utelias, kuten kaikki muutkin. Harmaalaikkuinen kissa huomasi myös leirin laidalla istuvien Hunajavirran ja Kanijalan huolestuneet ilmeet.
*Onko jotakin oikeasti pahaa tapahtunut?* Lumitassu ajatteli pahaa peläten, mutta myös todella uteliaana. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan, hänen pitäisi saada tietää mitä oli tapahtunut.
"Tähtiklaanin sentään, ihme on tapahtunut!" Punalehden hieman normaalia äänekkäämpi lausahdus herätti monen kissan huomion, myös kollioppilaan. Naaras seisoi vastakkaisella leirilaitamalla Varjoturkin ja Puronlaulun seurassa, seuraten myös Kultakuisketta ja Tummakajoa.
"Hehän viettävät aikaa toistensa seurassa!" Soturitar jatkoi eikä Lumitassu tiennyt, että kuuliko tuon sanoissa ilkikurisuutta. Varjoturkki ja Puronlaulu osallistuivat keskusteluun, mutta oppilas ei enää kuunnellut. Mitä Punalehti oikein tarkoitti sanoillaan? Oliko entisellä kuningattarella ja hänen isällään ollut jonkinlaista riitaa? Tarkemmin miettiessään kolli muisti, ettei kaksikko oikeastaan ollut jutellut tai edes olleet toistensa seurassa viimeisen parin kuun aikana. Mitä heidän välillään oli tapahtunut? Harmaalaikkuinen kissa siirtyi seuraamaan kuinka Kultakuiske ja Tummakajo kulkivat leiriaukion laitaa pitkin päällikön pesään ja katosivat sen uumeniin. Sen jälkeen aukiolla olevat kissat jatkoivat tekemisisään, kuin mitään ei olisi edes tapahtunut.
"Häipykääpäs siitä nyt omiin puuhiinne", Kuplatassun ääni kuului kolmen oppilaan takaa ja kaikki kääntyivät samanaikaisesti katsomaan tuota. Kolli seisoi pää korkealla ja oli katselevinaan pesätovereitaan todella tuimasti. Kettutassu lähti nopeasti heidän seurastaan takaisin sammalpallonsa luo ja valkoturkkinen kolli antoi pienen virneen lipua huulilleen.
"Mutta me haluamme saada selville mitä tapahtuu, aivan kuten sinäkin!" Lumitassu sanoi, mutta vastaukseksi sai ystävältään silmien siristyksen.
"Kyllä te saatte kuulla siitä sitten, kun Ututähti asiasta ilmoittaa", Kuplatassu naukaisi ilkikuriseen sävyyn. Harmaalaikkuinen kolli hämmentyi ja oli avaamassa suutaan sanoakseen tuolle jotakin, mutta Savitassun kevyt pukkaisu pysäytti hänet.
"Anna hänen olla. Luulee vain saavansa tiedon aikaisemmin kuin me, koska on Ututähden oppilas", naarasoppilas kehräsi huvittuneena ja lähti tallustamaan Kettutassun perään. Lumitassu oli ensin hämmentynyt, mutta naurahti sitten harmaaturkkisen oppilaan kommentille. Hän kääntyi katsomaan Kuplatassua kulmat koholla ja suu leveässä virneessä, kävellen sitten muiden perään. Ei Kuplatassu noin helposti heidän niskojensa päälle pääsisi.

Ei kulunut kauaakaan, kun Hiiriturkin johtama metsästyspartio saapui leiriin. Varapäällikön mukana oli ollut Sädetaivas, Liekkisade ja Täpläliito. Lumitassu oli koko päivän odottanut mestarinsa saapumista, hän halusi päästä tänään aikaisin harjoittelemaan. Partio heitti kalansa tuoresaaliskasaan ja samaan aikaan Ututähti asteli pesästään Kultakuiske ja Tummakajo kintereillään.
"Hiiriturkki, Punalehti! Tulkaa mukaamme!" Päällikkö käski, mutta ei jäänyt odottamaan ketään vaan suorastaan kiisi leiristä ulos Lumitassun isä vierellään. Nimeltä mainitut kissat juoksivat perään ja Kultakuiske käveli Hunajavirran ja Kanijalan luo.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Sädetaivas ihmetteli ääneen ja käveli Täpläliito perässään kolmen soturin luo. Myös muut leiriaukiolla olevat kissat hivuttautuivat lähemmäs kuuntelemaan, tai röyhkeästi kerääntyivät heidän ympärilleen kun hänen emonsa kysyi kolmikolta mitä oikein oli tapahtunut. Lumitassu yritti myös päästä kuuloetäisyydelle, mutta kissojen määrä oli niin suuri ettei hän edes nähnyt naarasta kaikkien keskeltä. Oppilas yritti tunkeutua kissojen välistä ja ryömiä heidän altaan, kunnes tunsi jonkun hampaat hännässään. Hänet vedettiin pois kissajoukkion seasta.
"Lähdetään harjoituksiin", Täpläliito tuhahti, eikä kuulostanut ollenkaan tyytyväiseltä. Harmaalaikkuinen kolli lähti kipittämään mestarinsa perään.
"Kuulitko mitä tapahtui?" Lumitassu kysyi uteliaana, yrittäen saada katsekontaktia setäänsä. Tuo ei kuitenkaan vastannut vaan jatkoi matkaansa.
"Hei?"
"Me emme nyt keskustele siitä", Täpläliito urahti selvästi ärsyyntyneenä. Oppilas ymmärsi, että nyt ei olisi aika alkaa utelemaan asiasta sen enempää.

Täpläliito ja Lumitassu makasivat pienen virran laidalla silmät tarkasti veteen ja siellä uiviin kaloihin lukittuina. Oppilaan mestari oli juuri selittänyt miten kaloja napattaisiin ja nyt odotti pääsevänsä näyttämään esimerkin kunnon nappauksesta. Harmaalaikkuinen kolli odotti jännittyneenä ja alkoi heiluttelemaan häntäänsä ja viiksiään, kun hänen sedällään alkoi kestämään kalan nappaamisessa.
"Rauhoitu tai putoat kohta veteen", Täpläliito sihahti, kuitenkaan katsomatta Lumitassua. Oppilas katsoi hieman loukkaantuneena mestariaan. No miksi hänellä kesti noin kauan napata yksi kala? Virtahan oli suorastaan täynnä niitä. Samassa soturi löi tassunsa veteen ja nappasi suuren hopeasuomuisen kalan mukaansa. Harmaalaikkuinen kolli säikähti äkillistä liikettä ja oli pudota veteen. Hänen kuitenkin sai tasanpainonsa pidettyä ja vain toinen hänen tassuistaan koski viileää vettä. Kääntäessään katseensa takaisin tummalaikkuiskeen kolliin, tuo piteli kuollutta kalaa suussaan ja katsoi siristetyin silmin oppilaaseensa. Lumitassu luimi korviaan ja antoi epävarman hymyn tuolle.
"Seurasitko sinä yhtään?" Täpläliito murahti laskiessaan kalan kauemmas virrasta. Harmaalaikkuinen kolli olisi halunnut nyökätä itsevarmana, mutta tiesi, että oli missannut ainakin puolet esimerkistä.
"Kyllä minä jotakin muistan", Lumitassu tokaisi ja katsoi vedessä uivia kaloja, välttääkseen mestarinsa pistävän katseen.
"Näytä sitten", Täpläliito hymähti ja jäi istumaan kauemmas oppilaastaan. Harmaalaikkuinen kolli seurasi kalojen uimista ja varoi päästämättä varjoaan veden pintaan. Hänen ruskeat silmänsä siirtyivät kalasta toiseen niiden uidessa hurjaa vauhtia virtaa eteenpäin. Hän nosti jo valmiiksi tassunsa ilmaan odottaessaan oikeaa hetkeä.
"Tassu alas", hänen mestarinsa naukaisi. Lumitassu laski tassunsa ja kääntyi katsomaan tuota.
"Miksi? Eikö olisi hyvä jos se olisi valmiiksi ilmassa?" Oppilas kysyi. Täpläliito pudisti päätään.
"No miksi?" Harmaalaikkuinen kolli kysyi uudestaan.
"Koska sinulla on huonompi tasapaino silloin", mestari huokaisi ja nyökkäsi Lumitassua siirtymään takaisin kalojen nappaamisen pariin.
"Mutta saan napattua sen nopeammin jos tassuni on jo ilmassa!" Oppilas sanoi vastaan ja seurasi, kuinka Täpläliito siristi taas silmiään. Hän tiesi, että soturi ei pitänyt vastaan väittämisestä, mutta kolli seisoisi sanojensa takana niin kauan, kunnes joku osoittaisi ne vääriksi tai mahdottomiksi.
"No yritähän. En tule nostamaan sinua sitten vedestä jos sinä sinne putoat", hänen mestarinsa tuhahti närkästyneenä. Lumitassu siristi itse silmiään hiukan ja kääntyi takaisin veden puoleen. Hän nosti taas tassunsa ja yritti napata ensimmäistä kalaa, joka tarpeeksi lähelle rantaa tuli. Mutta oppilaan tassu ei käynyt lähelläkään kalaa, ja hän joutui nopeasti etsimään tasapainonsa uudestaan, ettei olisi kaatunut naama edellä virtaan. Kolli astui taaksepäin ja ärähti turhautuneena.
"Sanoinhan. Yritäppä nyt pitää molemmat tassusi maassa. Ja ole kärsivällinen", Täpläliito maukui ja asettui itse virran varrelle, parin ketunmitan päähän oppilaastaan. Lumitassu tuhahti ja asettui uudestaan maahan, pitäen nyt kuitenkin molemmat tassunsa maassa.
*Kyllä minä myöhemmin näytän, että osaan pitää itseni pystyssä kolmellakin jalalla kun kalastan!* Oppilas ajatteli ja jäi taas katselemaan uivia kaloja. Kun yksi lipui tarpeeksi lähelle rantaa, kolli löi tassunsa uudestaan kylmään veteen. Hän tunsi tassussaan kalan suomut, mutta se pääsi uimaan pois Lumitassun otteesta. Hän nosti tassunsa pois vedestä.
"Se oli jo tassussani!" Harmaalaikkuinen kissa huudahti ja nousi jaloilleen häntä viuhtoen ilmassa. Hän kääntyi katsomaan Täpläliitoa epäuskoisena. Hänen mestarinsa kohotti kulmiaan ja nyökkäsi.
"Kokeile uudestaan."
"Mutta meidän on lähdettävä!" Lumitassu huudahti toistamiseen ja katsahti taivaalle. Aurinko oli jo ajat sitten ohittanut huippunsa ja häntä alkoi pelottamaan, että ehtisivätkö he ennen auringonlaskua takaisin leiriin. Nyt pilvien peittäessä taivaan kollin oli vaikea arvioida, missä kohtaa aurinko oikein oli.
"Mihin meidän on lähdettävä?" Täpläliito kysyi ärtyneenä ja nousi seisomaan. Oppilas kääntyi katsomaan mestariaan hämillään. Eikö tuo tiennyt mitä illalla tapahtuisi?
"No leiriin tietenkin", Lumitassu tokaisi ja huomasi nopeasti, ettei soturi näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä.
"Minä päätän koska me lähdemme leiriin", kolli naukaisi tiukasti ja askelsi lähemmäs harmaalaikkuista kissaa.
"Mutta-",
"Ei muttia!" Täpläliito naukaisi vielä tiukemmin kuin äsken. Lumitassu katsoi mestariaan silmät suurina epäuskosta. Mutta kokoontuminen, se olisi tänään! Ututähti kuuluttaisi kokoontumiseen lähtijät illalla ja hän haluaisi tietää tulisiko pääsemään mukaan vai ei. Miksi soturi ei ymmärtänyt hänen hätäänsä?
"Mene veden ääreen ja nappaa se kala", tummalaikkuinen kolli naukaisi käskevästi eikä oppilas tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei haluaisi suututtaa tuota yhtään enempää, mutta hän ei myöskään haluaisi jäädä paitsi klaanikokoontumisesta. Lumitassu laahusti takaisin virran laidalle, mutta ei enää pystynyt kunnolla keskittymään kalojen nappaamiseen. Hän makasi kauan virran ääressä, muutaman kerran yritti iskeä tassuaan veteen, mutta oli joko liian hidas tai liian ajoissa. Täpläliidon pettyneet huokaisut jokaisen epäonnistumisen jälkeen eivät ollenkaan nostaneet oppilaan mielialaa.
"No eiköhän lähdetä", soturi viimein naukaisi, kun oli tarpeeksi kauan katsellut Lumitassun sähellystä. Harmaalaikkuinen kolli pomppasi virran äärestä ja oli valmis juoksemaan leiriin. Hän katsoi Täpläliitoa odottavasti, joka selvästi harkitsi, että pidentäisikö oppilaansa kärsimystä vielä parilla hetkellä...
"Mene vain", hänen mestarinsa antoi luvan mennä ja nappasi kalan suuhunsa. Ruskeat silmät kirkastuivat ja samassa hetkessä ei kermanvaaleaa kissaa enää näkynytkään missään.

"Jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä saapukoot Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Ututähden ääni kajahti. Lumitassu oli vain hetkeä aikaisemmin rynnännyt hengästyneenä leiriin ja kiitti Tähtiklaania siitä, että oli ehtinyt ajoissa paikalle. Oppilas kulki oppilaiden pesän edustalle missä muutkin oppilaat jo odottivat kokousta alkavaksi. Kollin mielessä kävi, että jäisikö Täpläliito nyt paitsi kokoontumisesta, kun tuo oli jäänyt jälkeen. Harmaalaikkuisen kissan ei kauaa tarvinnut huolehtia, koska hänen mestarinsa saapui juuri sillä samaisella hetkellä leiriin.
*Hän on todella nopea!* Lumitassu ajatteli.
"Tänä kuuhuippuna on taas yhden klaanien kokoontumisen aika, mutta ennen kuin alan luettelemaan lähtijöitä, minun on ilmoitettava eräästä asiasta", Ututähti selitti pesänsä päältä vakavana. oppilas oli jo ehtinyt unohtaa koko aamupäivällä tapahtuneen, joten hän höristi korviaan oikein tarkasti, että kuulisi varmasti kaiken mitä päällikkö asiasta selittäisi.
"Leirimme läheltä järvelle päin lähdettäessä on löytynyt alue, jossa uskomme erakkojen tai luuklaanilaisten taistelleen. Alueelta löytyi verta ja karvatuppoja, mutta ei ruumiita. Toivon, ettei oppilaita koulutettaisi ollenkaan järven puoleisella alueella, kunnes tilanne ollaan saatu selvitettyä", Ututähti kertoi ja Puroklaani puhkesi supinaan ja sähinään. Lumitassu yritti käsitellä kuulemaansa. Tuntemattomia kissoja taistelemassa, vielä niin lähellä heidän leiriään? Ehkä oli hyvä idea, ettei hän lähtenyt viimeyönä selvittämään Kuplatassun kanssa asiaa.

Aika tuntui lentävän kuin siivillä ja pian olikin jo kulunut pari kuuta heidän seikkailustaan, mikä ei ollut mennyt niin nappiin. Kieppupentu oli silloin miltein tippunut Vuoristoklaanin ulkopuolella olevalta polulta ja saanut pentukolmikon sydämet jättämään lyönnin välistä. Sorapentu oli soimannut itseään siitä, kun ei ollut mennyt heti auttamaan kauhusta parkuvaa siskoaan vaan seissyt paikoillaan kuin mikäkin hiirenaivo.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!”
Sorapentu säpsähti ja ponkaisi jaloilleen säikähtäneenä. Miksi Aaltotähti kutsui kaikki klaanikokoukseen? Oliko jotain pahaa tapahtunut, mistä koko klaanin piti tietää?
“Tulkaahan tänne”, Marjaleuka naukui saaden Sorapennun pään kääntymään kohti ruskealaikkuista kuningatarta kohden ja kurtisti kulmiaan yhä enemmän. Ei emo yleensä halunnut heitä neljää lähelleen muuten kuin vain nukkuessa, joten miksi tällä kertaa naaras halusi heidät luokseen? Hän vilkaisi nopeasti Tikkapentua ennen kuin loikki kepeästi naaraan luokse, joka katsoi heitä neljää tummansinisillä silmillään.
“On aika tehdä teistä hieman juhlavamman näköisiä”, Marjaleuka naukui ja tuhahti,
“Eihän teitä tuon näköisinä voi koko klaanin eteen päästää.”
“Klaanin eteen?” Puropentu uteli meripihkaiset silmät hämmästyneisyydestä tuikkien.
“Aivan niin”, Marjaleuka sanoi ja alkoi sukimaan heitä nopein vedoin kuin hänellä olisi ollut jokin todella kovakin kiire tehdä se. Sorapentu näki parhaakseen pitää suunsa kiinni ja olla kyseenalaistamatta emoaan ja antoi tämän sukia hänet putipuhtaaksi.
“Mennäänpä sitten, Aaltotähti odottaa”, Marjaleuka sanoi ja komensi pennut vaativilla töyttäisyillä ulos pentutarhasta ulos aukiolle, missä kaikki kissat jo olivatkin. Sorapentu kulki kiltisti eteenpäin ja antoi emonsa ohjata itsensä aivan eturiviin, Puhujankiven eteen.
“Nyt sitten istutte siinä kiltisti ja yritätte olla likaamatta itseänne”, Marjaleuka sihisi hampaidensa välistä, loi Kieppupentuun varoittavan katseen ja istui aloilleen. Sorapentu käänsi katseensa ensin veljeensä, joka hetken katseli eteenpäin ennen kuin käänsi päätään häntä kohden.
“Tiedätkö sinä yhtään missä tässä on kyse?” hän kysyi hiljaa ja vilkaisi emoaan peläten, että tämä olisi kuullut hänen puhuvan ja mulkoilevan ärtyneenä häntä, mutta Sorapennun onneksi asia ei ollut niin. Emo katseli rauhallisena eteenpäin Aaltotähden suuntaan eikä ollut kuulevinaankaan mitään.
“Emmekös me ole jo kuusi kuuta?” Tikkapentu kysyi ja nyökkäsi sen jälkeen Puhujankivelle, mihin Sorapentu vastasi myöntävästi.
“Meistä tehdään oppilaita.”
Sorapentu henkäisi hieman hämillään ja siirsi katseensa Tikkapennusta päällikköön, joka näytti aloittavan puheensa aivan parin silmänräpäyksen päästä. Hän ei ollut edes tajunnut kuinka nopeasti aika oli mennyt ja oli vain tämän ajan katsonut Kieppupennun perään ja pelännyt, että sisko päättäisi kokeilla jotain tyhmää. Häntä oli myös pelännyt, että asia tulisi ilmi ja Jäkäläaskel olisi häneen pettynyt, koska hän oli rikkonut sääntöjä eikä ollut auttanut heti Kieppupentua, kun tämä oli meinannut tippua. Hän tulisi varmasti syyttämään itseään siitä vielä monta vuodenaikaa.
“Kuulkaa kissat!” Aaltotähti aloitti saaden puheensorinan loppumaan kuin seinään ja kaikkien huomion siirtymään pikimustaan pitkähäntäiseen kolliin, jonka kasvoilla oleili hymy.
“Tänään klaanimme saa neljä uutta oppilasta! Tikkapentu, Kieppupentu, Sorapentu ja Puropentu, astukaa eteenpäin.”
Sorapentu tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi rummuttamaan villisti rinnassa, kun kissojen huomio kiinnittyi häneen ja hänen sisaruksiinsa. Hän nousi tassuilleen ja askelsi hieman eteenpäin Tikkapentu vierellään. Hänestä tuntui aralta seistä siinä kaikkien tuijoteltavana.
“Tikkapentu, Kieppupentu, Sorapentu ja Puropentu ovat saavuttaneet kuuden kuun iän, ja he ovat valmiita soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona he ovat ansainneet soturinimensä, kutsuttakoon näitä oppilaita Tikkatassuksi, Kiepputassuksi, Soratassuksi ja Purotassuksi. Tikkatassun mestari tulee olemaan Mustikkasielu, Kiepputassun Pisaraturkki, Soratassun Uskosielu ja Purotassun Korpinkutsu. Toivon, että Mustikkasielu, Pisaraturkki, Uskosielu ja Korpinkutsu siirtävät kaiken tiedon teille”, Aaltotähti puhui rauhallisena, muttei Soratassu voinut olla huomaamatta tyytyväistä hymyä kollin kasvoilla.
Soratassu hieman nielaisi ennen kuin käänsi huomionsa paikalle astelleeseen Uskosieluun, joka katsoi hetken kuin arvioiden ennen kuin hyrähti iloisena ja kosketti hänen kuonoa omallaan. Valkoruskea laikukkaan naaraan kasvoille nousi pieni hymy.
“Tikkatassu! Kiepputassu! Soratassu! Purotassu!” klaani alkoi hurraamaan neljää vastanimitettyä oppilasta äänekkäästi. Soratassu vilkaisi Tikkatassua ja kahta muuta sisarustaan onnellisena. Heistä oli vihdoin tullut oppilaita!

Huurrekukka tallusti todella väsyneenä pitkin vuoristopolkua ylöspäin. Aurinko oli jo miltei laskenut alas ja kanjonia valaisivat vain muutamat valonsäteet. Vaikka päivä ei ollutkaan fyysisesti ollut rankka, parantajana hän oli tottunut kulkemaan reviriiriä laidasta laitaan miltei päivittäin, henkisesti se oli ollut yksi rankimmista hetkeen. Pisara oli synnyttänyt kolme suloista pentua ja mäyrä ei onneksi ollut ehtinyt paikalle ajoissa. Kuutamo ja Pisara lähtivät miltei heti synnytyksen jälkeen omaa pesäänsä kohti, vaikka mustaraitainen naaras oli kivenkovaan väittänyt ettei erakkonaaras saisi liikkua niin paljoa heti synnytyksensä jälkeen. Mutta toisaalta, uhka mäyrästä antoi varmasti mustaturkkiselle kissalle ja hänen kumppanilleen voimaa viedä pennut ja toisensa turvallisesti kotiin. Huurrekukka katsahti eteenpäin ja kiitti Tähtiklaania siitä, ettei leiriin olisi enää pitkä matka. Hän haluaisi vain käpertyä omalle sammalpedilleen ja nukkua seuraavaan aurinkohuippuun asti. Astuessaan leiriin, juoksi Taivastassu oitis mestarinsa luokse.
"Missä olet oikein ollut?" Parantajaoppilas naukui hädissään ja painoi päänsä parantajan turkkiin, antaen muutaman nuolaisun tuon lapaan. Mustaraitainen naaras kehräsi lempeästi ja nuolaisi oppilaansa kaulaa. Hän mietti, että kertoisiko tuolle olleensa auttamassa erakkopentujen syntymisessä, mutta ainakin nyt päätti vain pitää tiedon itsellään. Huurrekukka kertoisi tuolle sitten joskus myöhemmin.
"Olin keräämässä yr-", parantaja aloitti ja samalla tajusi, ettei hänellä ollut mukana yhden yhtä yrttiä. Pyökin lehdet olivat jääneet Neljän virran tammelle. Mustaraitainen naaras huokaisi turhautuneena. Syy miksi hän oli alunperin lähtenyt leiristä, oli mennä keräämään yrttivarastot täyteen. Ja nyt hän oli palannut ilman yrttejä takaisin, vaikka olikin ollut auringonnoususta asti niitä keräämässä.
"Löysitkö sinä kaikki yrtit mitä pyysin sinua keräämään?" Huurrekukka vaihtoi puheenaihetta ja irtautui Taivastassusta. He lähtivät yhdessä kävelemään parantajan pesää päin.
"Löysin! Mutta missä sinu-"
"Huurrekukka!" Parantaja oppilaansa kanssa kääntyivät katsomaan leirin suuaukolla seisovaa Aaltotähteä.
"Ruskatassu on loukkaantunut, kotka nappasi hänet ja pudotti todella korkealta alas. Hän tarvitsee apuanne!" Päällikkö naukaisi käskevästi ja kääntyi jo lähteäkseen takaisin suuntaan mistä juuri oli tullut. Huurrekukka nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Taivastassua. Kaikki se väsymys, mikä mustaraitaisen naaraan sisälle oli päivää myöten keräytynyt, oli tiessään.
"Pistä peti valmiiksi Ruskatassulle", parantaja käski, mihin hänen oppilaansa vastasi itsevarmalla nyökkäyksellä. Kaksikko juoksi parantajan pesään ja mustaraitainen naaras otti pesän perukoilta raunioyrttiä, mistä katkaisi nopein vedoin kukat pois. Juurista saisi pureskeltua tahnaa, mikä auttaisi luiden murtumiin.
"Meillä ei ole voikukkia", Taivastassu naukaisi hätääntyneenä, etsiessään keltakukkasta kasvia muiden yrttien joukosta.
"Mieti mitä Ruskatassulle voisi antaa niiden sijasta viemään särkyä ja kipua pois", Huurrekukka naukaisi suu täynnä juuria. Hän otti mukaansa vielä muutaman kaislan ja lähti sitten juoksemaan Aaltotähden luo.

Ruskatassu ähisi kivuissaan, kun Huurrekukka levitti juurimössöä tuon kipeälle jalalle. Hän ihaili oppilaan urheutta, tuo ei antanut kivulle valtaa, ei huutanut tai liikkunut kivuissaan kauemmas tai kyseenalaistanut hoitotapoja, vaan antoi parantajan tehdä työnsä rauhassa.
"Pystynkö minä enää ikinä kävelemään?" Hopeaturkkinen kolli vikisi ja katsoi vetistyneillä, vihreillä silmillään mustaraitaista naarasta. Hän nyökkäsi hymyillen rauhoittavasti.
"Varmasti pystyt. Tämä vamma ei todellakaan ole pahimmasta päästä", Huurrekukka naukaisi rauhoittelevasti, ehkä hiukan vähätellen vahinkoa. Mutta hän tekisi sen Ruskatassun vuoksi, ettei tuo huolestuisi liikaa. Parantaja kääntyi katsomaan hiukan kauempana pällisteleviä Aaltotähteä ja Myrskytuulta, jotka vain seisoivat paikoillaan, tekemättä mitään. Jos naaras olisi ollut hiukan pirteämmässä kunnossa ja hänen koko keskittymisensä ei olisi mennyt oppilaan jalan hoitoon, olisi mustaraitainen kissa varmasti läksyttänyt noita oikein kunnolla. Ehkä hän keskustelisi kollien kanssa myöhemmin asiasta. Kaunokirjo saapui hämähäkinseitin kanssa ja Huurrekukka kiitti soturitarta. Sentään joku oli auttamassa häntä. Saadessaan hämähäkinseitin aseteltua haavan päälle, niin että vuoto lakkaisi edes hetkeksi, parantaja pyysi raidallista naarasta hakemaan vielä kepin ja voikukkaa. Kun hän oli saanut ne, mustaraitainen naaras katkaisi kepin kahtia ja sitoi kaislalla ne varovasti Ruskatassun murtuneeseen jalkaan kiinni. Kun Aaltotähti ja Myrskytuuli lähtivät viemään oppilasta takaisin leiriin, Huurrekukka ja Kaunokirjo keräsivät maassa lojuvat yrtit ja lähtivät itsekin kulkemaan leiriä kohti. Aurinko oli jo hävinnyt auringonpesäänsä, kun naaraat olivat saavuttamassa leiriään. Parantaja oli tyytyväinen, että oli opettanut soturittarelle muutamia parannuskeinoja ja kiitollinen siitä Tähtiklaanille, että juuri tuo soturinaaras oli osunut paikalle auttamaan Ruskatassua. Hänen vammansa olisivat saattaneet kääntyä nopeasti pahempaan suuntaan, ellei niille olisi tehty nopeasti jotakin. Mutta vaikka hän olikin kiitollinen tuolle, se jatkuva kysely oppilaan tulevaisuudesta sai Huurrekukan sapen kiehumaan. Tietenkin hän heti katui äänensävyään millä vastasi Kaunokirjolle, mutta olihan hän aivan rättiväsynytkin, millä varmasti oli oma osansa parantajan ärtyneisyyteen. Kaksikko saapui leiriin ja soturitar tuli tuomaan oman osansa yrteistä parantajan pesälle, varmasti kuullen keskustelun minkä mustaraitainen naaras kävi Taivastassun kanssa.

Kuun alkaessa nousta taivaalle ja Vuoristoklaanin kerääntyessä kuuntelemaan Aaltotähden julistusta kokoontumiseen lähtijöistä, Huurrekukka istui pesänsä ulkopuolella harmistuneen näköisenä. Hän haluaisi pyytää Kaunokirjolta anteeksi töykeää käyttäytymistään. Olihan tuo vielä muista klaanitovereistaan poiketen opiskellut yrttejä ja niiden käyttötarkoituksia, joten parantaja ei todellakaan haluaisi pahoittaa tuon mieltä.
"Huurrekukka, oletko tulossa klaanien kokoontumiseen?" Aaltotähden ääni herätti Huurrekukan ajatuksistaan. Hän katsoi hämmentyneenä päällikköä. Miten tuo oli oikein ehtinyt hänen viereensä noin nopeasti? Vastahan kolli oli ollut Puhujankivellä puhumassa Vuoristoklaanille... Parantaja kääntyi katsomaan leiriaukeaa, missä äsken kasassa olleet kissat olivat nyt levittäytyneet leirin laitamille, tai hävinneet omiin pesiinsä.
*En kai minä vain nukahtanut tähän?* Huurrekukka ajatteli kauhistuneena ja kääntyi katsomaan Aaltotähteä hölmistynyt ilme kasvoillaan.
"Onko kaikki hyvin?" Päällikkö kysyi, mihin parantaja vastasi nopealla ilmeen korjaamisella ja pään pudistuksella.
"Olen ihan kunnossa. Niin se kokoontuminen...", hän mutisi, ehkä lähinnä itselleen. Mustaraitainen naaras tiesi ettei millään jaksaisi viettää yötä Neljän virran tammella, ja jonkun pitäisi hoitaa Ruskatassuakin.
"Minä jään tänne katsomaan Ruskatassun perään. Taivastassu kuitenkin lähtee ilomielin mukaan", Huurrekukka kertoi ja kääntyi katsomaan pesänsä uumenissa makaavaa hopeaturkkista oppilasta. Aaltotähti nyökkäsi ja lähti keräämään kissoja mukaansa kokoontumiseen.
"Pitääkö minun mennä ihan yksin sinne?" Taivastassun hermostunut nau'unta sai parantajan huomion kääntymään viereensä. Hämmentyneeltä näyttävä parantajaoppilas seisoi hänen vierellään, jopa hiukan alakuloisena. Huurrekukka loihti kasvoilleen rauhoittavan hymyn ja nuolaisi oppilaansa päälakea.
"Sinä tulet pärjäämään hienosti siellä. Muista jutella Tammiturkille ja Ketunkynnelle ja kysyä puolestani, miten he voivat", mustaraitainen naaras kehräsi.
"Lähdetään!" Aaltotähden huuto kajahti luolassa. Taivastassu käänsi päätänsä pääliköstään mestariinsa, kunnes nyökkäsi taas itsevarmana ja nosti iloisen hymyn suulleen.
"Nähdään huomenna!" Parantajaoppilas hihkaisi ja pompotteli kokoontumiseen lähtijöiden luo.
"Nähdään!"

“Kokoukseen mukaan tulevat kissat, lähdetään!” Ututähti huudahti lähellä uloskäyntiä. Naaraan luonnonvalkoinen turkki oltiin suittu siistiksi. Aukion läpi pyyhkäisevä hellä tuuli pöllyytti hieman naaras päällikön turkkia ja sai sen hulmuamaan ilmassa.
Tummakajo sukaisi nopeasti rintakarvojaan ennen kuin nousi tassuilleen ja kääntyi katsomaan hieman kauempana olleeseen Sädetaivaaseen, joka puhui jotain Aamutäplän kanssa, mutta päällikön sanat kuultuaan lopetti puheensa. Naaras kosketti hellästi tyttärensä päälakea, jonka jälkeen tassutteli Tummakajon luokse ja he yhdessä kulkivat päällikön luokse, jonka luona melkein kaikki mainitut kissat olivatkin jo kokoontuneet. Tummakajo näki jonkin punaruskean vilahtavan silmäkulmassaan ja käänsi hieman päätään huomatakseen Kettutassun, joka oli juossut heidän luokseen ja steppaili innoissaan paikoillaan. Myös Sammaltassu ilmestyi siskonsa viereen pari silmänräpäystä myöhemmin ja näytti myös todella innostuneelta.
“Jännittääkö ensimmäinen kokoontuminen?” Tummakajo kysyi oppilaaltaan, joka käänsi huomionsa häneen nopeasti. Kettutassu nyökytteli päätään levottomana.
“Kyllä! Siellä on varmasti ihan hurjasti kissoja!” Kettutassu puhahti ja kääntyi katsomaan Sammaltassua.
“Eikö olekin jännittävää?”
“On on!” Sammaltassu naukui myöntävästi ja hymyili leveästi.
Tummakajo katsoi kaksikkoa ja hymähti huvittuneena. Oli hänkin ollut ensimmäisessä kokoontumisessaan yhtä innoissaan eikä olisi halunnut lähteä sieltä koskaan. Se oli ainutlaatuinen kokemus nähdä muidenkin klaanien kissoja aselevossa, kun ei tarvinnut pelätä, että siellä syntyisi sota. Hänkin tunsi olevansa innoissaan.
“Mitäköhän sanottavaa muilla klaaneilla on?” Sädetaivas mutisi saaden Tummakajon katseen itseensä.
“Mennään!” Ututähti naukaisi kovaan ääneen, jotta kaikki varmasti kuulivat ja lähti sitten johtamaan kissaporukkaa ulos leiristä kohti Neljän virran tammea.
“En ole varma, mutta toivon ettei mitään negatiivista”, Tummakajo vastasi mietteliäänä. Sädetaivas vilkaisi häntä ja nyökäytti päätään.
He kulkivat reipasta tahtia. Tummakajo piti kävelyvauhtinsa Sädetaivaan kanssa samana, jotta pystyi kulkemaan kumppaninsa rinnalla. Hänestä tuntui kuin siitä olisi ollut monta kuuta, kun hän oli ollut Sädetaivaan kanssa tai edes jutellut tämän kanssa. Hän vilkaisi vierellään kulkevaa kaunista kermanvaaleaa soturitarta ja huokaisi. Hänestä tuntui pahalle. Kettutassun koulutus, Kultakuiskeen ja Aamutäplän kanssa riiteleminen ja emon vältteleminen oli saanut hänet eristäytymään muista ja välttelemään lähes kaikkia kissoja. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi oli puhunut Kottaraissulan ja Lumitassun kanssa.
“Tummakajo?” hänen kumppaninsa pehmeä ääni sai ikävään suuntaan lähteneet ajatukset katkeamaan kuin ohuen risun ja kollin katseen kääntymään vaaleaturkkiseen soturiin, joka tutkaili häntä taivaansinsillä silmillään.
“Oletko kunnossa?”
“Miksi en olisi?” Tummakajo kysyi hieman tuhahtaen, mutta huomattuaan kuinka äkäiseltä kuulosti, hän kosketti hännällään kumppaninsa selkää hellästi.
“Tarkoitan, että kaikki on kunnossa eikä sinun tarvitse huolehtia siitä.”
“Selvä on, mutta tiedät että minulle voit kertoa, jos jokin painaa mieltäsi”, Sädetaivas naukui pehmeä hymy kasvoillaan.
“Tiedän minä”, Tummakajo hymyili.

Kissoja tuntui parveilevan joka paikassa, minne tahansa käänsi päätään. Tummakajo tutkaili kissoja ympärillään ja keskittyi aina vähän väliä vilkuilemaan Sädetaivaan perään, ettei hän olisi erkaantunut naaraasta liian kauas. Vaikka hän tiesikin, että aselepo oli jo käytössä, ei hän silti halunnut olla kaukana Sädetaivaasta vaan halusi olla mahdollisimman lähellä kumppaniaan. Ehkä naaras toi jonkinlaista outoa turvallisuuden tunnetta hänelle.
“Täällä on niin kauheasti kissoja!” Kettutassu hihkui saaden kollin katseen hetkeksi herpaantumaan kermanvaaleasta soturittaresta ja muista kissoista oppilaaseensa, jonka vihreät silmät kimmelsivät innosta palaen naaraan käännellessä päätään vilkkaasti joka suuntaan, jotta varmasti näki kaiken eikä mikään jäänyt näkemättä.
“Kettutassu älä viitsi huutaa”, Tummakajo komensi rauhallisella äänensävyllä saaden punaruskean naaraan pysähtymään aloilleen ja katsomaan häntä.
“Et ole ainut kissa täällä, joten ethän häiritse muita?” hän jatkoi. Kettutassu katsoi häntä hetken hämillään ennen kuin nyökäytti päätään hieman nolostuneen oloisena. Tummakajo hieman hymähti oppilaalleen ja askelsi sitten Sädetaivaan luokse, joka istuikin jo valmiiksi kahden eri klaanin kissan kanssa. Toinen oli Nummiklaanista ja toinen Kuutamoklaanista. Viimeinen sai hänen korvansa hieman värähtämään. Hänen oli tehtävä kaikkensa, ettei olisi näyttänyt pientä inhoa liikkeissään.
“Hei”, hän tervehti kahta naarasta, jotka myös nyökkäyttivät päätään hänelle ja istui alas Sädetaivaan viereen.
“Miten pentusi voivat, Sädetaivas?” sinertävä nummiklaanilainen kysyi pehmeällä äänensävyllä ja tutkaili naarasta metsänvihreillä silmillään. Tummakajo käänsi päätään eteenpäin, mutta kuunteli naaraiden keskustelua.
“Aamutäplästä ja Kottaraissulasta nimitettiin äskettäin sotureita ja Lumitassu sai oppilasnimensä. Olen niin ylpeä heistä”, Sädetaivas vastasi ja Tummakajo pystyi kuulemaan selkeästi hymyn naaraan äänestä.
“Onpa hienoa!” nummiklaanilainen naukui aidosti iloisen kuuloisena.
“Onnittelut minunkin puolestani. Muistan vielä elävästi sen päivän, kun Tiikerisydän ja Kuiskauspyyntö saivat soturinimensä”, kuutamoklaanilainen naukui haaveilevasti.
“Olimme haljeta ylpeydestä Kotkankanjonin kanssa.”
“Uskon”, Sädetaivas naukui hilpeästi ja jatkoi,
“Sinähän sanoit Taivashalla, että pidät pennuista ja haluaisit niitä joskus lähitulevaisuudessa, eikö niin? Onko vielä tullut sitä oikeaa kollia vastaan?” Sädetaivas kysyi saaden Tummakajon korvat hieman liikahtamaan. Nummiklaanilainen, se sinertävä kissa siis oli Taivashalla. Entä sitten kuutamoklaanilainen?
“Noh noh”, Taivashalla hykersi huvittuneena.
“Haluanhan minä vieläkin pentuja, joten se haave ei ole lähtenyt vielä mihinkään ja uskon, että tulen hankkimaan pentuja aivan lähitulevaisuudessa, mutta rehellisesti sanottuna sitä oikeaa ei ole vielä löytynyt. Pari vaihtoehtoa saattaa olla, mutten ole aivan varma.”
“No onhan tässä vielä aikaa, ei sinun siitä vielä tarvitse murehtia”, kuutamoklaanilainen lohdutti.
“Olethan sinä vielä nuori, joten aikaa on runsaasti.”
“Kaipa olet oikeassa, Sammalpuro”, Taivashalla huokaisi pehmeästi.
*Sammalpuro ja Taivashalla*, Tummakajo hymähti itsekseen. Nytpähän hän tiesi ketä nämä kaksi kissaa olivat, mutta milloin oikein Sädetaivas oli tutustunut heihin?
“Kokoontuminen alkakoon!” Varistähti kuulutti saaden puheensorinan loppumaan kuin seinään ja kaikkien katseet kääntymään pikimustaan Kuutamoklaanin päällikköön, jonka pitkä häntä heilahteli puolelta toiselle.

Vaaleanharmaat pilvet olivat peittäneet taivaan. Satoi, mutta vain hiukan, osittain siksi että valtavat kuuset leirin ympärillä suojasivat sitä tehokkaasti. Kevyt tihku turkilla ei moniakaan haitannut, ja näky aukiolla oli normaali. Kissoja norkoilemassa pesiensä edustoilla, ystävyksiä vaihtamassa kieliä sekä sotureita keskustelemassa klaanin tilanteesta ja aiheista maan ja taivaan välillä. Tammiturkki kipitti mustat karvat pystyssä läpi leirin, ja Tihkutassu pani merkille tuon suussa olevan möykyn sammalta. Naarasoppilas päätteli parantajan arjen olevan kiireistä - kenties taas joku oli saanut piikin tassuunsa tai tippunut puusta harjoitusten aikana. Kiireiset klaanikissat tarvitsivat korjausta jatkuvasti.
Tihkutassu irvisti muistaessaan etäisesti yrttien vahvan hajun, joka parantajan pesässä vallitsi. Kyllä, parantajana olemiseen hän ei pystyisi.
”Katsos tuota”, Ruostetassu naukui. Tihkutassu säpsähti, kun ei ollut huomannut veljensä ilmestyneen vierelleen oppilaiden pesän edustalle, ja katsahti sitten hänen hännällään osoittamaansa suuntaan. Lehtitassu istuskeli parantajan pesän edustalla niska kaksikkoa kohti, edessään jotain vihreää. Harmaan parantajaoppilaan häntä nytkähteli tasaisin väliajoin.
”Mikäköhän noilla kahdella on?” Ruostetassu jatkoi, kun näki Tammiturkin ilmestyvän pesästään, ja vaihtavan oppilaansa kanssa muutaman sanan. Lehtitassun ilme oli huolestunut.
”En tosiaan tiedä”, Tihkutassu totesi hieman ihmetellen.
”Ehkä he tarvitsevat apua.”
”Totta. Mennään katsomaan”, Ruostetassu sanoi, ravisteli pienet pisarat paksusta turkistaan, ja lähti tassuttelemaan kohti parantajia. Tihkutassu kohautti hartioitaan ja seurasi punaruskeaa veljeään. Vaikka muuten Ruostetassua vaikutti kiinnostavan lähinnä omat asiansa, kolli oli yllättävän avulias. Selvästikin hän piti vastuuntunnosta, vaikka ongelmista pois luikertelu olikin tuolle tavanomaista.
”Tarvitsetteko apua jossakin?” hän kysyi kohteliaasti, kun kaksikko saapui parantajien luokse. Tammiturkin ilme oli hieman yllättynyt. Musta kolli vilkaisi Lehtitassua nopeasti.
”Kyllä kiitos! Saavuittepa paikalle mainioon aikaan. Lehtitassu tarvitsisi kantoapua, jos viitsisitte...” parantaja papatti jotain yrttivarastoista, sekaannuksista, lisää vanhentuneista yrteistä ja pienestä vesivahingosta.
”Tähän aikaan vuodesta yrttien löytäminen alkaa jo olla vaikeaa, ja nyt kun täydennyksiä pitäisi tehdä, apu on enemmän kuin tervetullutta”, Tammiturkki jatkoi, ja huokaisi huomattuaan puheenvuoronsa pitkittyneen.
Tihkutassu katsahti Lehtitassuun. Vaikka harmaaturkkinen naaras oli heitä vanhempi, oli hän silti nyt painanut katseensa tiukasti maahan. Parantajaoppilas vaikutti vaivaantuneelta.
”Aivan”, Ruostetassu vastasi, osoittaen kuunnelleensa.
”No, Lehtitassu”, Tammiturkki naukui.
”Jos Ruostetassulle ja Tihkutassulle käy, niin lähtekää heti. Ei sinullakaan ole nyt parempaa tekemistä.”
”S-selvä!” Lehtitassu vastasi kuuliaisesti, ja lähti sitten pikaisesti kohti uloskäyntiä, viittoen varovasti hännällään muita oppilaita seuraamaan.
”Tätä tietä.”

Kolmikon kävellessä metsäpolkua pitkin tuntematonta kohdetta kohti, ei Lehtitassu sanonut sanaakaan. Tihkutassukin ajatteli, että oli parempi pysyä hiljaa kuin pakottaa sen syvällisempää keskustelua, joka ei välttämättä johtaisi mihinkään, kun Lehtitassu vaikutti olevan valmiina juoksemaan pois millä hetkellä tahansa – hänen häntänsä nyki ja liikehti levottomasti edelleen, pyöristyneet silmät tarkkailivat ympäristöä ja korvat kuuntelivat erittäin tarkasti. Pieni epäilys Tihkutassulla heräsi – oliko parantajaoppilaalla joku syy olla luottamatta heihin? Hän lohdutti itseään ajattelemalla, että se oli vain alkukankeuden ja Lehtitassun ujon luonteen yhdistelmä.
”Pian saavumme pienelle hiekka-alueelle jossa kasvaa joitain harvinaisempia… Yrttejä”, Lehtitassu maukui vaivaantuneena ja vilkuili muita oppilaita takanaan silmissään huolestunut kiilto.
Ruostetassu ja Tihkutassu nyökkäsivät.
Pian kolmikko tassutteli pienelle aukiolle, jossa maa oli hitusen hiekkaisempaa kuin muualla metsässä. Alueen reunoilla kasvoi pitkää heinää, jonka seasta kohosi myös muita, pistävältä tuoksuvia kasveja.
”Tämähän olisi mainio taisteluharjoituksille!”
Ruostetassun huomio sai veren virtaamaan Tihkutassussa nopeammin. Pian naaras oli innostunut. Tasainen alue oli tosiaankin oivallinen ankaraan harjoitteluun - ehkä tänään olisi se päivä, kun hänestä tulisi parempi taistelija.
Lehtitassu käveli hitaasti aukion reunalle, ja kumartui heinikon ylle.
”Näitä, näitä ja näitä… Näin… Tämä jonka reuna on sahalaitainen...” Lehtitassu luetteli hiljaa, mutisten osittaen itselleen. Tihkutassu huomasi Ruostetassun maistelevan ilmaa, ja tutkivan ympäristöä, niin kuin olisi aikeissa saalistaa. Naaras pudisti päätään ja kyyristyi Lehtitassun rinnalle.
”… Voisikohan Ruostetassu viedä nämä?” harmaa parantajaoppilas kysyi pienesti, ja työnsi tassullaan lehtikäärön sivummalle. Tihkutassu vakuuttui siitä, miten nopeasti Lehtitassu kasveja keräsi.
”Voin kysyä puolestasi.”
”Kiitos.”
”Pelkäätkö häntä? Ei kannata. Hän on ihan kiltti”, Tihkutassu sanoi hymyillen, ja mietti oliko se oikeastaan totta.
”E-en, minä vain...” naaras katsahti maahan.
”En usko että hän haluaa kuulla mitä minulla on sanottavana.”
”Tajuan. Hän saattaa vaikuttaa kylmälle.”
#Mutta ei aina. Lupasi minulle sen ylimääräisen taisteluharjoituksenkin… Ja lupautui tähänkin hommaan!# naaras ajatteli hiukan ylpeänä.
Naaras oli mielissään, että Lehtitassu viitsi puhua hänelle enemmän. Hän halusi olla hyvä kissa, ja taistella klaanitovereidensa vuoksi. Myös niiden, joita ei tuntenut niin hyvin.

//Heii!! Kirjotin tän nyt äkkiä loppuun, kun ei oo ollut aikaa taas kirjoittaa pariin päivään ja halusin tän pois alta. ^^

"Naavatassu, sinun mestariksesi tulee Liekkitaivas!" Sulkatähti naukaisi Seinämäkiveltä. Liekkitaivaan silmät suurenivat yllätyksestä. Hänestäkö mestari? Eihän hän edes ole ollut vielä kuuttakaan kuuta soturina, ja hänelle annettaisiin jo nyt oppilas? Soturi nielaisi ja vilkaisi sivusilmällä kokeneempia sotureita, joilla ei vielä ole ollut oppilasta, eli Valkotäplää ja Hahtuvaturkkia. Valkoturkkinen kolli ei näyttänyt ollenkaan pettyneeltä. Ehkä hän vain peitti tunteensa hyvin? Mutta Taivashallan vieressä istuva soturitar näytti siltä, että olisi valmiina kynsimään korvat Liekkitaivaan päästä. Kolli nielaisi uudemman kerran ja kääntyi katsomaan Sulkatähteä. Tuo oli ilmeisesti jo lausunut sanat missä kertoi miksi valitsi juuri hänet Naavatassun mestariksi, sillä tuo katsoi odottavasti häntä. Joten soturi käveli uuden oppilaansa luo ja kosketti neniä tuon kanssa. Sen jälkeen, kun klaani hurrasi uusien oppilaiden nimiä ja Liekkitaivas oli siirtynyt sivummalle, kokoukseen lähtijät lähtivät Neljän virran tammelle. Viimeisen heistä kadotessa tunneliin, tepsutteli vaaleanruskea naaras hänen luokseen.
"Voimmeko mennä tutustumaan reviirillemme?" Tuo kysyi innokas pilke silmissään ja häntä viuhuen. Kolli mietti hetken, hänen mielessään ei ikinä edes ollut käynyt, mitä ensimmäiseksi tekisi uuden oppilaansa kanssa.
"Meidän täytyy mennä kysymään Saarnihännältä, että saammeko poistua leiristä", Liekkitaivas sanoi muistaessaan, että Sulkatähti oli jättänyt Saarnihännälle vastuun leiristä. Hän myös muisti päällikön puheen ulkona liikkuvasta ketusta ja siitä, miten leiristä ei nyt varsinkaan saisi poistua, kun niin monta nummiklaanilaista olisi Neljän virran tammella. Soturi oli varma vastauksesta, minkä he tulisivat saamaan, mutta päätti kuitenkin edes yrittää kysyä lupaa Naavatassun isältä. Oppilas oli kuitenkin noin innokas ja Liekkitaivas ei haluaisi heti ensimmäisenä pahoittaa tuon mieltä. Eikä häntä myöskään haittaisi käydä näin myöhään ulkona, tähtitaivas ja kuu näyttäisivät varmasti upeilta.
"Mutta ei isä ole mestarini vaan sinä! Miksi häneltä pitäisi kysyä lupaa?" Naaras älähti, selvästi yllättyneenä. Kolli katsoi vaaleanruskean kissan vihreitä silmiä ja tunsi hieman syyllisyyttä. Naavatassu nimitettiin oppilaaksi ja hän sai seurata sivusta kuinka muut hänen klaanitoverinsa lähtivät kokoukseen, kun hän taas jäi pimeään ja ahtaaseen leiriin odottamaan seuraavaa aamua. Liekkitaivas tiesi, että olisi itsekin tuossa asemassa ja tuon ikäisenä käyttäytynyt aivan samalla tavalla, hinkunut innosta päästä tekemään ja kokemaan uusia asioita ja suuttunut, kun ei pääsisi niitä heti tekemään.
"Koska Saarnihäntä jäi vastuuseen leiristä. Ja etkö kuunnellut kun Sulkatähti varoitti siitä ketusta?" Soturi naukaisi ja yllättyi, kuinka Naavatassu vain innoistui entisestään ketun mainitsemisesta.
"Vielä parempi! Pääsemme näkemään sen ketun joka vahingoitti Taivashallaa ja Kuiskettassua ja kostamme sille!" Oppilas julisti ja sivalsi kynsillään ilmaa. Liekkitaivas seurasi, kuinka naaras pomppi hänen ympärillään, yritti taistella jotakin näkymätöntä vastaan ja kierähteli maassa väistöliikkeitä tehdessään. Hänestä Naavatassun käytös oli huvittavaa, eikä hän pystynyt olemaan päästämättä pientä naurahdusta.
"No mennään kysymään isältäsi sitä lupaa", soturi lopulta naukaisi ja lähti kävelemään Saarnihäntää kohti, oppilas perässään loikkien. Tummaraitainen soturi istui Varjokukan seurassa ja he seurasivat leirin laidalla telmiviä pentuja.
"Isä! Liekkitaivaalla on sinulle kysymys!" Naavatassu huudahti ja juoksi Liekkitaivaan ohi vanhempiensa luo, jotka ottivat hänet vastaan lempeillä kehräyksillä ja nuolaisuilla. Soturi hymyili ja mietti itse olevansa Saarnihännän asemassa. Jonkun isänä. Hän kuitenkin karisteli ajatuksen nopeasti pois, koska mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän se pelotti. Kolli olisi valmis jonkun kumppaniksi, mutta ei todellakaan olisi valmis pentuihin.
"No, mitäs mestarilla on asiana?" Tummaraitainen soturi kysyi hymyillen. Liekkitaivas huokaisi, sentään joku oli tyytyväinen siihen, että hänestä tuli Naavatassun mestari.
"No Naavatassu tässä haluaisi lähteä kiertämään reviiriä. Ajattelin, että olisimme nopeasti voineet käydä luolassa hakemassa sammalia petejä varten", nuori soturi kertoi ja tunsi sydämenlyöntinsä nopenevan, kun Saarnihännän ilme muuttui iloisesta epäileväksi. Tummaraitainen soturi siirsi Naavatassun Varjokukan huomaan ja nousi seisomaan, kävellen Liekkitaivaan eteen.
"Etkö kuunnellut Sulkatähden ilmoitusta?" Vaaleanharmaa kolli kysyi yhteen purtujen hampaiden välistä. Nuori soturi luimi korviaan ja vilkaisi oppilastaan, joka tarkkaili heitä Varjokukan etutassujen takaa. Naavatassu ei näyttänyt ollenkaan pelokkaalta, hänen ilmeestään paistoi odotus ja innostus. Tummanpunainen kolli kirosi hetken tilannetta mihin oli saattanut itsensä, hän ei varmastikaan antanut hyvää ensivaikutelmaa naaraan vanhemmille itsestään.
"Kuuntelin minä, se olisi kuitenkin vain nopea reissu. Olisimme palanneet takaisin leiriin ennen kuin ehtisitte edes ikävöidä meitä", Liekkitaivas naukaisi ja yritti käyttäytyä mahdollisimman nöyrästi Saarnihäntää kohtaan. Onneksi Leopardilaikku ei ollut näkemässä tätä. Nuori soturi soimasi itseään, ei hänen olisi pitänyt edes ajatella luvan kysymistä.
"Ei käy. En ole päästämässä ketään, varsinkaan Naavatassua sen ketun luokse", tummaraitainen soturi naukaisi tiukasti ja kääntyi katsomaan Naavatassua. Luultavasti vielä samalla varoittavalla ilmeellä, koska oppilaskin luimi korviaan ja painautui Varjokukan vatsaan kiinni.
"Selvä, anteeksi", Liekkitaivas naukaisi ja kumarsi anteeksipyytävästi, vaikka tiesi, ettei Saarnihäntä sitä nähnytkään. Nuori soturi vilkaisi tummaa soturitarta anteeksipyytävästi ja tuo nyökkäsi takaisin, eikä vaikuttanut ollenkaan yhtä vihaiselta kuin kumppaninsa. Tummanpunainen kolli kääntyi ja käveli pois paikalta. Hänen matkansa kuitenkin pysäytti hänen eteensä juokseva Naavatassu, joka ei todellakaan näyttänyt tyytyväiseltä.
"Lähdetään vaikka salaa ulos!" Oppilas sihahti ja tarkasteli mestarinsa takaa vanhempiaan. Liekkitaivas huokaisi ja pudisti päätänsä.
"Emme lähde, sinä kuulit kyllä mitä Saarnihäntä sanoi", nuori soturi sanoi ja seurasi kuinka nopeasti naaraan ilme muuttui vihaiseksi.
"Tämä on epäreilua! Muut ovat kokouksessa ja minä en pääse tekemään yhtään mitään! Olet aivan surkea mestari", Naavatassu murisi ja juoksi suutuspäissään oppilaiden pesän edustalle veljensä Havutassun luo. Liekkitaivas katsoi oppilaansa menoa. Hän tiesi mistä vaaleanruskean kissan ärtymys oikeasti johtui, mutta ei voinut olla syyttämättä itseään. Oliko hän epäonnistunut naaraan koulutuksessa ennen kuin oli ehtinyt edes aloittamaan sitä?

Oli alkanut jo hämärtymään ja aukiolle ei enään tulvinut auringosta tullutta häikäisevää valoa. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä, kun valitut puroklaanilaiset olivat lähteneet Ututähden johdolla kokoontumiseen, joka järjestettiin Neljän virran tammella.
Aamutäplä oli näreissään. Hän olisi myös halunnut mennä kokoontumiseen, muttei päällikkö ollut valinnut häntä mukaan. Tummakajo ja Sädetaivas sen sijaan olivat päässeet ja, jopa Kettutassu ja Sammaltassukin oltiin valittu mukaan. Miksei hän päässyt ja miksi hänen nuoret serkkunsa pääsivät? Lumitassukin oli päässyt, muttei hän tai Kottaraissulka. Aamutäplästä se kaikki oli todella epäreilua ja hän päätti lähteä itsekseen metsään rauhoittelemaan hieman itseään. Hän oli kulkenut määrätietoisesti sille samalle paikalle, missä oli silloin kuu sitten nähnyt Kuron oleskelevan. Hän ei tiennyt miksi oikein meni juuri sinne, mutta ei voinut itselleen mitään. Jokin hänessä halusi nähdä tummaturkkisen kollin uudelleen. Ehkä se johtui siitä miten Kuro oli hänelle puhunut tai muuten vain vaikuttanut. Nimittäin, vaikka erakko kolli olikin ollut yksin Puroklaanin reviirillä, silti kolli oli ollut todella rauhallinen ja tyyni. Tuota ei ilmeisemmin ollut pelottanut ollenkaan se, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin partion voimin.
“Onko täällä ketään?” Aamutäplä sihahti hiljaa ja käänteli päätään etsien mitään elollista olentoa, joka olisi voinut olla pusikoissa tai puissa piiloissa. Tosin hän ei uskonut, että Kuro olisi alkanut kiipeilemään puissa, kun oli niin isokokoinen eikä pusikoihinkaan änkeytyminen kuulostanut teolta minkä tuo tekisi. Kuro vain vaikutti aivan liian tyhmän rohkealta piiloutuakseen.
“Kas kas neiti, tapaamme jälleen”, huvittuneen ja leuhkivan sekoitusellinen ääni totesi saaden Aamutäplän niskavillat pörhistymään ja naaraan kääntymään nopeasti ympäri vain huomatakseen tuijottavansa vihreitä pimeässä hehkuvia silmiä.
“Mitä sinä teet vieläkin täällä? Enkö jo sanonutkin, ettet saa olla reviirillämme?” Aamutäplä ärähti, muttei voinut pienelle ilon tunteelleen mitään, mikä syttyi hänessä tunnistaessaan Kuron äänen.
“Kyllähän sinä sanoit niin”, Kuro hymähti, “Et sinä varmasti huhuillut hiirtäkään luoksesi.”
“Miksi minä sinua muka etsisin?” Aamutäplä kysyi tuhahtaen ja istuutui alas. Vaikkei hän tuntenut Kuroa hyvin, silti hän tunsi olonsa jonkin verran turvalliseksi isomman kollin seurassa. Ehkä se johtui siitä, ettei Kuro vaikuttanut niin vakavalta tyypiltä vaan enemmänkin hieman Aamutäplän kanssa samanlaiselta.
“En minä kysynytkään miksi sinä minua etsit, sinä vain päättelit asian, joka kertoo sinusta”, Kuro naukui huvittuneena.
“Ei sanomassasi ole mitään järkeä”, Aamutäplä puhahti.
“Ehkei ole, mutta miksi sinä oikeasti tulit? En usko, että ne kaikki Puroklaanin kissat huvikseen tulevat melkein kuunhuipun aikoihin metsään yksinään”, Kuro naukui katsoen pehmeän vihertävillä silmillään häntä. Soturitar vastasi kollin katseeseen ja luimisti hieman korviaan. Niin, miksi hän oli tullut tänne? Alunperinhän hän vain oli halunnut saada hieman happea ja rauhoitella itseään, mutta jalat olivat kuljettaneet hänet tänne, missä uskoi Kuron olevan.
“En tiedä”, hän naukui rehellisenä hetken hiljaisuuden päästä. Ei hän oikeasti tiennyt miksi oli tullut.
Kuro katseli häntä hetken ennen kuin hymähtäen nyökäytti päätään ja nyökkäsi läheistä puuta kohden. “Osaatko sinä kiipeillä?”
“En tietenkään osaa, miksi osaisin? Ei puroklaanilaisen kuulu kiipeillä puissa kuin jotkut hiirenaivoiset oravat”, kermanvaalea naaras tuhahti pöllistyneenä. Ei hän tietenkään osannut kiipeillä! Miksi Kuro kyseli tuollaisia kysymyksiä? Yrittikö kolli nolata häntä? Hän luimisti korviaan eikä voinut mitään niskavilloilleen, jotka hieman pörhistyivät ja katseelle, joka viiruuntui lähes kolkoksi.
“Kuu näyttää kauniilta tänä kuunhuippuna”, Kuro naukui täydellisesti sivuuttaen hänen kommenttinsa ja tassutteli puun luokse, joka näytti kohoavan aivan taivaaseen asti. Kuro vilkaisi taakseen, virnisti ja kääntyi sitten puun pariin uudelleen. Aamutäplä kurtisti kulmiaan. Mitä tuo hölmö kolli oikein aikoi? Hän nousi tassuilleen ja seurasi katseellaan kuinka Kuro hieman kumartui, pöllyytti hännällään maassa olleita lehtiä ja neulasia, jonka jälkeen loikkasi kepeästi. Hän tarrasi puusta kiinni ja lähti hitaasti kiipeämään kohti ensimmäistä oksaa. Aamutäplän kellertävät silmät hieman avartuivat. Kuro helposti veti itsensä ensimmäiselle oksalle kuin se olisi ollut maailman helpointa. Aamutäplä ei voinut ymmärtää kuinka kolli oli äskeisen oikein tehnyt. Kuro vaikutti niin isokokoiselta ja painavalta, mutta oli kuitenkin helposti päässyt oksalle. Erakko oli selvästi todella vahva.
“No tuletko sinä? Tässä vieressäni olisi sopivasti tilaa”, Kuro sanoi kiusoittelevasti virnuillen. Aamutäplä vilkaisi ensin tassuihinsa samalla, kun puri hammasta. Lopulta hetken paikoillaan seistyään hän päätti olla rohkea ja kokeilla kiivetä puun oksalle Kuron luokse. Hän halusi näyttää vahvalta kollin silmissä. Sitä paitsi, jos hän ei kokeilisi, Kuro varmasti luulisi hänen olevan todella heikko ja pelokas.
“Tulen tulen hiirenaivo”, hän tuhahti tassutellen puun luokse ja nosti katseensa ylemmäs ja huomasi tuijottavansa Kuroa ja tämän syvän vihreitä silmiä. Soturittaren iholla tuntui tanssahtelevan kylmät aallot ja väreet, mikä sai hänet rikkomaan katsekontaktin kolli erakon kanssa.
Hän kumartui hieman samalla tavalla kuin Kurokin äsken ja yritti matkia tätä. Hän tuijotti vakaasti puuta ja lopulta hyppäsi tarraten nopeasti kiinni puun kaarnasta. Hänen sydämensä laukkasi villisti rinnassa, kun hän alkoi pikkuhiljaa vetämään itseään ylemmäs ja ylemmäs. Aika tuntui pysähtyneen ja hänen voimansa alkoivat hiipua nopeasti. Vaikka kuinka paljon hän yritti kiivetä ylöspäin, ei siitä meinannut tulla mitään. Hän ei vain päässyt yhtään ylemmäs ja tuntui kuin hän olisi vain raahautunut alemmas joka silmänräpäys.
“Pidä kiinni, minä autan sinua”, Kuro naukui ja nousi seisomaan. Kolli laskeutui hieman alemmas ja nappasi napakasti Aamutäplän niskavilloista kiinni ja helposti nosti tämän puuhun hänen kanssaan. Aamutäplästä tuntui kuin jokin olisi juuttunut hänen kurkkuunsa kiinni. Rinnassa poltteli oudosti.
“Ole hyvä.”
Aamutäplä yritti nopeasti koota itsensä ja tuhahti. Hän ei aikonut kiittää tuota hiirenaivoa. Kollihan oli saanut hänet kiipeämään tähän tyhmään puuhun ja sen takia hän oli melkein tippunut. Hän asettui istumaan hieman kauemmas Kurosta ja puristi suunsa viivalle. Milloin hän oli alkanut kiipeilemään puissa?
“Katso tuonne”, Kuro naukui saaden Aamutäplän katseen hetkeksi tummaan kolliin ennen kuin käänsi katseensa sinne suuntaan, minne erakonkin katse oltiin suunnattu. Hän hieman henkäisi. Kuro ei ollut valehdellut, kuu näkyi kauniisti taivaalla.
“Eikö olekin kaunista?” Kuro kysyi pehmeästi ja hän päätyi vain nyökkäämään ilman sanoja. Hän vain tuijotti avartunein silmin kuuta, joka loisti vaaleaa väriään tummaa taivasta vasten. Tähdet olivat jakautuneet kuun ympärille auttamaan sitä tuomaan enemmän tunnetta.
“Minähän sanoin, olin oikeassa”, Kuro totesi hymähtäen.
“Osaatko sinä pitää kuonoasi kiinni edes hetkeen?” vaalea naaras tuhahti lopulta, kun oli saanut Kurosta tarpeekseen ja käänsi hailakan keltaiset silmänsä tuota kohden. Kuro vain virnuili kuin pikkupentu. Aamutäplä pyöritteli silmiään, muttei voinut olla hieman hymyilemättä kollille.