Katsoin kauhistuneena kuinka Kostokynsi änkesi itsensä pusikon läpi kahden kollin, nimiltään Kuutamo ja Kuro, näköetäisyydelle ja katkaisi juuri alkamaisillaan olevan tappelun. Kahakan katkaisu, se oli todella hieno teko ja ihailinkin kumppanini rohkeutta pistää itsensä kahden tuiki tuntemattoman kissan väliin, mutta nyt tuo joutuisi itse maalitauluksi, luultavastikin molempien kollien osalta. Hivuttauduin kyljeltäni jaloilleni ja hiippailin pusikon ääreen, kurkistaen varovasti oksien ja lehtien välistä nummille. Kaksi erakkokollia, toinen tummanharmaa ja toinen musta valkoisilla merkeillä, tuijottivat kiihtyneinä Kostokynttä, joka hieman varuillaan katseli heitä, mutta selvästi yrittäen näyttää ettei olisi vaaraksi noille. Hän oli kääntänyt korvansa taaksepäin ja piti häntäänsä kiinni takajaloissaan, mutta kaksi muuta kollia eivät näyttäneet uskovan kumppanini hyväntahtoisuuteen. Kuutamo kyyristyi, ajatuksena varmaan loikata ja upottaa kyntensä luopion ihoon, minkä nähdessäni rämmin tieni pusikon lävitse ja törmäsin valkolaikukkaaseen kolliin, joutuen nyt itsekin tälle samaiselle tulilinjalle.
- Kuutamo odota! Huusi Kuro ja hyppäsi itse meidän ja tämän tummanharmaan kollin väliin. Kostokynsi vuorostaan sai tasapainonsa takaisin ja asettui suojelevasti eteeni, kuitenkaan näyttämättä yhtään sen enempää uhkaavalta kuin aikaisemminkaan. Kuutamo päästi matalaa murinaa kurkustaan ja selkä köyristettynä katsoi vihaisena seuralaistaan, antaen häntänsä heilua terävillä viuhahduksilla puolelta toiselle. Mustavalkea erakkokolli ei osoittanut samanlaista hyökkääväisyyttä, hän oikeastaan näytti miltei yhtä rauhalliselta kuin kumppaninikin.
- Kuro, pois minun tieltäni! Tummanharmaa kolli säksätti, eikä näyttänyt minkäänlaisia rauhoittumisen merkkejä. Painauduin lähemmäs Kostokynttä ja vilkaisin tuota pelkäävällä katseella. Ilme luopion kasvoilla oli epävarma hänen katsoessa takaisin, mutta hän yritti näyttää tavanomaista rohkaisevaa hymyään ja siirsi häntänsä selkäni päälle, kääntäen sitten katseensa takaisin eteenpäin.
- Etkö sinä idiootti huomaa, etteivät he ole vaaraksi meille? Ja tuo naaras odottaa selvästi pentuja, koska sinä olet alkanut käymään tiineenä olevien naaraiden kimppuun? Kuro sähähti ja väräytti toista korvaansa turhautuneena.
- Lopeta tuo pelleily ja rauhoitu!
Kuutamo oli hetken hiljaa ja siirsi vihaisen katseensa meihin, arvioiden sen hetkistä olemustamme. Ärtymyksestä murahtaen hän suoristi selkänsä ja käännähti ympäri, kävellen pienen ympyrän tuulettaakseen pintaan nousseita tunteita. Huokaisin helpotuksesta ja nojauduin hitusen enemmän Kostokynteen, tuntien tuonkin karvojen tasottuvan vältyttyämme sen hetkiseltä vaaralta. Kuro kääntyi katsomaan meitä ja nyökkäsi pienesti.
- Pahoitteluni, mustavalkea erakko sanoi ja korviaan nostaen kääntyi meidän puoleemme. Kumppanini yhä pysyi vierelläni ja levensi hieman asentoaan, jättäen minut lapansa taakse.
- Suotta pyytelet anteeksi. Jos täällä olettaisi jokaisen vastaantulijan tarkoittavan vain hyvää, menettäisi varmasti henkensä jo ensimmäisen kohdalla, Kostokynsi naukaisi ja loihti kasvoilleen hymyn.
- Me emme kuitenkaan tahdo pahaa, olemme vain ohikulkumatkalla... Jos siis tämä teidän reviiriänne oli?
Kuro pudisti päätään ja huiskautti häntäänsä osoittaakseen yhä kauempana kävelevää Kuutamoa, joka Kostokynnen lauseen kuullessaan oli lähtenyt marssimaan takaisin meidän suuntaamme. Painauduin hieman lähemmäs kumppaniani, joka silitti rauhoittelevasti takajalkaani hännällään.
- Ei ole ainakaan vielä. Kuutamo tänne kuitenkin pentujensa kanssa muuttais-
- Hiljaa Kuro! Kerrotko tosissasi tuntemattomille mihin minä olen asettautumassa TYTTÄRENI kanssa? Kuutamo sylkäisi ja asteli Kuron vierelle, luoden tuolle tuiman katseen. Mustavalkea erakko huokaisi ja pudisti päätään.
- Kuulit itsekin etteivät he asu täällä, ovat vain kulkemassa tästä läpi. Ja hehän näyttävät täysin harmittomalta pariskunnalta!
- Etkö sinä kuullut mitä tuo toinen juuri sanoi vastaantulevista erakoista sun muista? Kuutamo murisi ja kääntyi vilkaisemaan meitä. Kuulin Kostokynnen nielaisevan, mutta muuta elettä kumppanini ei tehnyt, jatkoi hiljaisin ja pienin vedoin takajalkani silittelemistä. Itse en saanut katsettani enää irti tuosta tummanharmaasta erakosta, mikä näytti provosoivan tuota ärsyyntymään uudelleen. Mutta olinko kuullut oikein, kun Kuro oli puhunut useammasta pennusta ja Kuutamo vain yhdestä? Aikaisemminkin kollit olivat keskustelleet kahdesta heitteille jäävistä pennuista, oliko tässä kyse heistä?
- Mitä te oikein pennuista puhuitte? Kysyin varovasti ja vastasin Kostokynnen katseeseen tuon kääntäessä päänsä suuntaani ihmetellen. Ihmetyttikö häntä uskallukseni puhua tässä tilanteessa vai täysin jokin muu asia, sitä en tiennyt. Kurokin kääntyi katsomaan suuntaani, vilkaisten sitten Kuutamoa. Pienen hiljaisuuden jälkeen mustavalkea erakko käänsi katseensa takaisin suuntaamme.
- Kuutamo tässä ei ole ottamassa kahta alle neljän kuun ikäistä pentuaan elätettäväkseen.
- Minulla ei ole minkäännäköistä velvollisuutta huolehtia pennuista jotka eivät ole omiani, Kuutamo murahti ja upotti kynsiään nurmikkoon, repäisten mukanaan muutaman ruohonkorren ja kourallisen multaa. Katsoin täysin epäuskoisena tummanharmaata erakkoa, miten hän saattoi olla noin julma? Jättää nyt kaksi pentua kuolemaan? Kuro katsoi suuntaamme apua pyytävällä katseella.
- Ja sinäkään et suostuisi näitä pentuja ottamaan hoivaasi? Siirsin katseeni nyt mustavalkoiseen erakkoon, joka heti kysymykseni kuultuaan pudisteli rivakasti päätään.
- En, omistan vain huonoja muistoja pennuista, Kuro mutisi hieman hiljaisemmalla äänellä. Puhalsin ilmaa ulos hampaideni välistä katsoessani näitä kahta erakkoa. Missä heidän omatuntonsa ja velvollisuutensa vastuun kannosta oikein luurasi? He eivät voineet olla tosissaan!
- Entäpä te, pystyisittekö te pitämään huolta heistä? Mustavalkea erakko yhtäkkiä kysäisi, mikä sai Kuutamonkin korvat pompahtamaan ylöspäin ja hän nosti katseensa multaisista tassuistaan.
- Me saamme juuri ja juuri pidettyä itsemme hengissä, puhumattakaan sitten siitä kun pentumme syntyvät. Meillä ei ole varaa yhdellekkään ruokittavalle lisäsuulle, Kostokynsi sanoi ennen kuin olin ehtinyt omaa suutani avaamaan. Käänsin hölmistyneen katseeni kumppaniini, tuo ei juuri tosissaan lähtenyt samalle linjalle näiden kahden muun hiirenaivon kanssa?
- Me puhumme nyt kahden kissan hengestä! Minä olen kyllä valmis ruokkimaan heidät, töksäytin ja astuin askeleen kauemmas luopiosta, joka oli kääntänyt oman hölmistyneen katseensa suuntaani.
- Sielutaivas, me emme voi-
- Loistavaa! Me tuomme ne kaksi pentua sitten teille. Meidän olisi parasta Kuutamo lähteä nyt, ennen Nummiklaanin iltapartiota. Voimme sitten palata takaisin tänne alkuyöstä, Kuro sanoi ja käännähti jo tassuillaan ympäri, Kuutamo rivakasti perässä juosten.

Pesin pitkin vedoin Tähden takkuista niskakarvaa, samalla kun pentu yritti kaikkensa välttääkseen kieleni niskassaan. Loimu ja Musta nukkuivat sikeästi vatsani äärellä, häntäni suojaten heiltä heikoimmilta tuulilta. Onneksi Kostokynsi oli löytänyt järven länsipäästä purasruohonlehtiä, missä pieni metsätilkku toimi välikappaleena järvelle ja kaksijalkalalle. Jos pennut tosiaankin olisivat alle nelikuisia, eivät ne varmastikkaan pystyisi vielä riistaa syömään. Lehdet syötyäni olimme odottaneet Kuutamon ja Kuron paluuta ja heti kaksi kollipentua hoiviini saatuani maidon tulo olikin jo alkanut. Kaksikko ei selvästi ollut syönyt kunnolla muutamaan päivään ja pitivät siksi pitkän ruokailun. Imetys oli tuntunut hassulta, mutta totuin nopeasti siihen, sekä Loimun teräviin hampaisiin. Olin ihastuksissani katsonut kahta kollipentua ja kuvitellut miltä minun ja Kostokynnen pennut näyttäisivätkään vatsani äärellä. Kumppanini oli aluksi hieman levottoman oloinen kahden kollipennun ruokaillessa matiobaarilla, mutta oli lopulta tarkastanut kollipentujen voinnin ja nukkunut sitten hetken vierellämme, ennen kuin oli lähtenyt yölliselle metsästysretkelle Kuutamon ja Kuron kanssa.
- Eli... Onko se totta?
Havahduin ajatuksistani ja katsoin etutassujeni välissä istuvaa kuusikuista naaraanalkua. Tuo oli painanut korviaan alemmas ja kuikuili vatsaani vasten makoilevien pentujen suuntaan. Vilkaisin itsekin sivulleni varmistaakseni, että pennuilla oli kaikki hyvin.
- Mikä? Kysyin ja käänsin katseeni takaisin Tähteen. Pentu nielaisi ennen kuin hypähti pois etutassujeni otteesta ja käveli hitusen kauemmas.
- Veljeni eivät siis ole veljiäni? Naaras kysyi alakuloisen oloisena. Vedin syvään henkeäni, miettien helpoiten selitettävää vastausta.
- Kyllä he ovat, he ovat sinun velipuoliasi. Teillä oli sama emo, mutta eri isä. He kuuluvat kyllä sinun perheeseesi, mutta eivät valitettavasti isäsi perheeseen, naukaisin ja hain mustaturkkisen kissan alas painettua katsetta. Tähti nosti nopealla liikkeellä katseensa maasta ja kyyneleet silmissä tuijotti minua.
- Tämä on niin epäreilua! Miksi emon piti kuolla? Pentu kiljui ja kääntyi kannoillaan, kadoten marjapusikon oksien ja lehtien välistä, minkä takana olimme olleet suojassa sillä aikaa, kun Kuutamo, Kuro ja Kostokynsi olivat metsästysreissullaan.
*Auttakaa minua!* Ajattelin sydämeni hypähtäessä kurkkuuni nähdessäni Tähden pakenemisen. Olin jo nousemassa jaloilleni, lähteäkseni naaraan perään, kun marjapuska edessäni rapisi. Katsoin silmät lautasen kokoisiksi levinneinnä Synkkäkukkaa, joka kantoi nyt nukkuvaa Tähteä tuon niskanahasta luokseni. Pimeydenmetsän henki laski pennun eteeni ja vaistomaisesti vedin uinuvan kissan rintaani vasten. Päästin värisevän huokauksen ja kohotin katseeni mustan savun ympäröivään kissaan, ketä en ollut nähnyt sen jälkeen kun olin saanut tietää olevani tiineenä.
- Kiitos.

"Siis kuvittele, juuri oppilasnimensä saanut kissanalku yksin lähdössä kohtaamaan reviirillään majailevaa kettua. Päässäni pyöri vain ampiaisia silloin", Pilvipyrstö naurahti ja pidensi askeltaan mennäkseen ensimmäisenä matalalla roikkuvien kuusipuiden oksien ali. Seurasin perässä hieman puhisten, kasvaneen vastani kanssa oli todella hankala liikkua kumartuneena eteenpäin.
"Mutta onneksi sitten enosi estivät sen. Kohtasitteko ikinä sitä kettua enää?" Utelin saadessani selätettyä havuoksat. Kolli oli kävelyllämme ajankuluksi alkanut kertomaan omasta nuoruudestaan ja siitä kuinka juuri oppilaaksi päästessään hänen vanhempansa saivat surmansa ketun takia, joka heidän reviirillään silloin asusti. Hänen setänsä olivat sen jälkeen ainoa perhe, mitä kollilla oli jäljellä.
"Niin, kiitos Kuunkajon ja Jylhätulen minä saan tuntea neulasmaton tassujeni alla ja haistaa metsän raikasta tuoksua. Ja nautin joka hetkestä täysin rinnoin. Ja myöhemmin Kuunkajon johtama partio sai sen onneksi hengiltä", Pilvipyrstö naukaisi ja jäi odottamaan minua huomatessaan jääneni hieman jälkeen. Lehtitassukin oli lähtenyt mukaamme, mutta parantajaoppilas oli jo aikaisemmin poikennut polulta yrttiensä perään. Päästessäni takaisin kollin vierelle, kuului edestämme puiden takaa useampien askelparien ääni. Soturi oli varmasti kuullut ne jo aiemmin, sillä hän oli jo kiertänyt minun ja lähentyvien äänten väliin. Kohta puiden varjoista astui esiin kissapartio. Pilvipyrstö nyökkäsi tervehdyksensä partiolle ja hänen esimerkkiään seuraten tein samoin. Vain yksi partion kissoista vastasi nyökkäykseemme.
"Vasanloikka, löytyikö rajalta jotakin normaalista poikkeavaa?" Vieressäni seisova kolli uteli kissalta, joka meille oli nyökännyt. Vasanloikka pudisti päätään.
"Havutassu sai napattua hiiren tänään ennätysajassa! Lehmusvarjo ja Leijonatassu olivat tuskin saaneet sen hajusta edes kiinni, kun oppilaani jo toikin saaliinsa meille. Hänen metsästystaitonsa vain paranevat mitä kauemmin hän harjoittelee kanssani", partiossa oleva mustaturkkinen naaras yhtäkkiä naukaisi, mutta hänen äänensävystään ei paistanut ylpeys. Se oli pikemminkin piikittelevän ja haastavan oloinen sekä tarkoitettu ainoastaan Pilvipyrstölle. Minusta tuntui, että olisi pitänyt sanoa jotakin, varsinkin kun Pilvipyrstön ja tämän oranssisilmäisen soturin välille syntyi pienimuotoinen jännite, mikä näkyi hyvin selvästi, jopa minunkin silmääni. Molempien kissojen katseet olivat kuin lukittuna toisiinsa.
"No sehän on hyvä... Sillä talvihan tekee tuloaan... Ja silloin ei ole paljoa riistaa... Kai...", aloitin mahdollisimman pirteällä äänellä, mutta hiljenin loppua kohden, kun nyt hämmästyneeltä näyttävät partion jäsenet katsoivat minua. Osan silmät nopeasti viiruuntuivat, mutta kukaan ei avannut suutaan kommentoidakseen yhtään mitään, kaikki vain jäivät tuijottamaan minua. Nielaisin ja siirsin katseeni nopeasti tassuihini.
*Kuinka kauan heillä oikein menee totutella minuun? En minä ole täällä kenellekään pahaa tahtomassa, miksi he vihaavat minua?* Ajattelin surullisesti. Vasanloikka heilautti häntäänsä nopeiden hyvästelyjen jälkeen, minkä johdosta koko partio lähti taas liikkeelle, kadoten nopeasti näkyvistä. Pilvipyrstö jatkoi myöskin kulkuaan tätä harjoitteluaukeaa kohti ja hitaimmin askelin seurasin kollia. Kävelimme hetken täydessä hiljaisuudessa, vain metsän äänet kaikuivat ympärillämme.
"Onko tässä lähellä jonkinlaista juomapaikkaa?" Kysyin huomatessani soturin askeleen hidastuvan. Korviini oli myös kantautunut jostakin lähistöltä puhetta, joten olimme varmasti lähellä aukeaa. Pilvipyrstö kääntyi vilkaisemaan suuntaani.
"Tässä vieressä kulkee aika leveähkö joki, jatkat vain tuota pientä polkua pitkin rinnettä alaspäin. Pärjäätkö itseksesi?" Kolli selitti ja viittoi hännällään edessäpäin haarautuvaa polkua. Tyydyin ainoastaan nyökkäämään ja jatkoin nyt nopeammin askelin tuon ohi. Olisi varmasti röyhkeää minulta viedä yhtään enempää soturin ajasta, jos hän oli tullut tänne opettamaan oppilastaan. Ja kyllä minä itse vielä pystyisin juomassa käymään. Jatkoin matkaani kapeammalle polulle ja pystyinkin jo kuulemaan joen kirkkaan liplatuksen. Noin kymmenen metrin kulun jälkeen saavuin alaspäin viettävän rinteen huipulle ja pystyinkin jo näkemään valonsäteiden johdosta kimmeltävän veden. Onneksi alamäki oli loivahko, en tiedä miten olisin enää tämän kokoisena jaksanut kavuta sitä takaisin ylös. Alas päästyäni lähdin kävelemään kohti jokea ja heti sinne saavuttuani upotin kieleni kylmään veteen. Vesi maistui todella raikkaalta ja hyvältä, todella erilaiselta verrattuna kotini veteen. Siinä oli aina maistunut jonkinlainen outo metallinen maku.
"Kinuski?" Lehtitassun ääni kuului hieman kauempaa. Nostin katseeni vedestä ja tähyilin ympärilleni, mutta parantajaoppilasta ei näkynyt missään. Olinhan varmasti kuullut hänen äänensä äsken?
"Lehtitassu? Missä sinä olet?" Huhuilin ja yritin nyt tarkemmin katsella metsää ympärilläni. Piilopaikkoja olisi monia, vaikka naaras tuskin yrittikään pysyä piilossa minulta, jos äsken oli sanonut nimenikin ääneen. Mutta lähellä olevien puiden varjoissa ei näkynyt minkäänlaista liikettä.
"Täällä!" Kuului ääni joen vastakkaisella puolella olevasta pensaikosta. Ja silloin huomasin Lehtitassun katselevan minua sen oksien lomasta.
"Lehtitassu missä välissä sinä oikein sinne ehdit?" Ihmettelin ääneen ja seurasin katseellani kuinka parantajaoppilas käveli pusikon lomasta pois kantaen jotakin suussaan. Naaras kohautti olkiaan ja parilla nopealla askeleella käveli jokeen, mikä onneksi virtasi hyvin pienellä vauhdilla, joten hän pääsi nopeasti uimaan takaisin kuivalle maalle, mutta tällä kertaa minun puolelleni.
"Hirveää joka kerralla", Lehtitassu mutisi laskettuaan kasvinsa maahan ja ravistellessa turkkiaan.

//Ja näin se minunkin kirjoitusmotini vain loppui :/

Tihkutäplä veti itsensä Mustalammen rinnalle, ja katsoi suuntaan jota kolli viittoi hiljaa hännällään. Muutaman ketunmitan päässä pienessä lehtien vuoraamassa kuopassa kulki maata kuonollaan tutkaillen ruskeaturkkinen kaniini.
”Onpa sinulla hyvä näkö”, Tihkutäplä hämmästeli ja pinnisteli nähdäkseen saaliin eteen limittyvien heinänkorsien läpi. Mustalampi vilkaisi nuorempaa soturia innostuneena löydöksestään.
”Älä sitten pilaa tätä”, hän muistutti vakavana ja lähti hillitysti vaanimaan. Tihkutäplä nyökkäsi tuon perään pienesti, ja käveli parhaansa mukaan pehmeästi neulasia pitkin sivummalle seuraamaan klaanitoverinsa tarkkaa matkaa kohti saalistaan.
Naaras tarkkaili tilannetta ja asettui liikkumattomaan kyyrysentoon piiloon kaniinin kuoppaa ympäröivään aluskasvillisuuteen sen varulta, että kaniini pääsisi mustalta kollilta karkuun. Mustalampi oli jo loikkaamaisillaan kynnet ojossa kohti pitkäkorvaista jäniseläintä, ja Tihkutäplä melkein pelkäsi kollin sinisten, tuimien silmien leiskunnan paljastavan itsensä saaliseläimelle.
Musta kuutamoklaanilainen tähtäsi kuitenkin juuri sopivasti, ja laskeutui kevyesti kaniinin päälle niin että pääsi antamaan tappopuraisun lähes välittömästi.
”Taitavasti napattu!” Tihkutäplä naukui loikatessaan keveästi kaniinin kaivelemalle mullalle. Mustalampi murisi kaniini suussaan mutta elehti kuitenkin hännällään kovin pirteästi syvemmälle Kuutamoklaanin reviirille.
#Tosiaan#, Tihkutäplä totesi ajatuksessaan.
#Olimme jo ajautuneet melko lähelle Nummiklaanin rajaa.#
Asiasta enteilivät puiden harventuminen ympärillä, maan kovuus ja kumpuisuus. Muutaman askeleen päästä he olisivat jo voineet nähdä nummen. Tihkutäplä katseli ympärilleen. Rajapartiota ei vielä näkynyt.
”Hei, odota!” naaras huudahti huomattuaan, että Mustalampi oli hänen ympäristöä tutkaillessaan kiristänyt tahtiaan ja viiletti jo kaukana paksujen, pihkasta tahmeiden runkojen lomassa.

***

Haalean auringonpaisteen lämmittävä aluskasvillisuus oli muuttunut öisen kasteen myötä tahmeaksi, ja kosteus lähetti kylmiä väreitä pitkin Tihkutäplän selkää ja sai naaraan karvat sojottamaan sekopäisesti, vaikka hän oli juuri parhaansa mukaan sukinut ne sileiksi. Vaikutus ei toki täysin tullut viherlehden yön viileydestä, eikä edes aisteja kutkuttavista riistan hajuista ympärillä, jotka jokainen polulla taivaltava kuutamoklaanilainen nyt parhaansa mukaan jätti huomiotta, vaan soturin turkin alla kiusallisena kytevästä jännityksestä. Paljoakaan ei ollut muuttunut Tihkutäplän oppilasajoista, vaan naaras innostui edelleen tietäessään tulevansa näkemään uusia kissoja. Ruostehalla tökkäsi sisartaan kylkeen ja värisytti kuunvalossa helmeileviä viiksiään huvittunut virnistys kasvoillaan, ja Tihkutäplä pyöräytti silmiään hänelle kuten aina ennenkin. Sisarukset kulkivat tuttuun tapaan rinnakkain. Se karisti vähäisetkin turvattomuuden tunteet Tihkutäplästä, ja voima virtasi naaraaseen muiden kuutamoklaanilaisten käpälien töminän säestäessä metsän hiljaisuutta. Kissat alkoivat supista hiljaa toisilleen, kun Neljän virran tammi kohosi varjoisana hahmona kuusten latvojen takaa.
”Puroklaani”, Tihkutäplä kuuli jonkun sylkäisevän, ja pian naaras näki kuinka esiin kaartui rivi suurimmalta osin hänelle tuntemattomia kissoja. Klaanit vaihtoivat toistensa kanssa myrkyllisiä katseita. Oli selvää, etteivät klaanien tulehtuneet välit olleet vielä parantuneet. Kuutamoklaanilaisten alkaessa levittyä Tihkutäplä hyvästeli nummiklaanilaisten ystäviensä seuraan rientäneen Ruostehallan, kiersi puroklaanilaiset kohteliaasti kaukaa ja tassutteli kepeästi eteenpäin. Naaraan silmät lukittuivat erääseen Vuoristoklaanin parantajaan, jonka Tihkutäplä muisti Taivastassuna. Kuuleman mukaan hänet tunnettiin nyt kuitenkin Taivasliljana.
”Taivaslilja”, Tihkutäplä tervehti kirkkaasti ja jolkotti toisen naaraan luo viikset väristen. Viime kerrasta oli jo aikaa, mutta harmaakuvioinen soturi muisti vielä toisen kissan turkin yrttien ja kostean kiven sekaisen ominaistuoksun.
”Tihkutassu!” nuori parantaja naukui siniset silmät pyöristyen. Helpottuneena siitä että toinen oli tunnistanut hänet, kuutamoklaanilainen korjasi pikaisesti tulleensa jo soturiksi.
”Ai, onnittelut! Kuutamoklaanikin on siis saanut uusia sotureita”, Taivaslilja naukui ja Tihkutäplä nyökkäsi hiukan ylpeänä. Kaksikko vaihtoi kuulumisia, ja Tihkutäplä muisti miten huomaavaisen ja ystävällisen kuvan oli saanut naaraasta viimeksikin.
”Taivaslilja! Ja… Tihkutäplä”, harmaakuvioinen soturi kuuli takaansa hiipuvan äänen, ja katsahti taakseen nähdäkseen, että hengästynyt Lehtitassu oli liittynyt heidän seuraansa. Parantajaoppilaan silmissä välkehti huoli, ja Tihkutäplä sävähti outoa tapaa, jolla naaras häntä vilkaisi. Aivan kuin he olisivat olleet vieraita toisilleen. Tihkutäplä halusi kysyä ’onko jokin vikana?’, mutta tilanne tuntui väärältä Lehtitassun kääntäessä katseensa tiukasti pois päin.
”Hei Lehtitassu”, Taivaslilja naukui rennosti.
#Heillä on varmasti paljon kahdenkeskistä puhuttavaa. Tammiturkin kanssa myös, parantajien asioita#, Tihkutäplä ajatteli hiljaa, ja astui sivummalle aikeinaan hyvästellä parantajat pikaisesti, kun hän huomasi Taivasliljan taakse kätkeytyneen mustaturkkisen kollin, joka istui kyyryssä kuin piilotellen kaikelta hälinältä ympärillään.
”Hei, kuka sinä olet?” naaras kysyi suorasukaisesti, unohtaen pehmentää uteliaisuutta äänessään. Hän ei ollut ennen nähnyt tätä uutta tuttavuutta. Kolli näytti vanhemmalta oppilaalta tai jo soturilta. Tuon kuonon yllä lepäsi pitkä arpi ja tuon oudot meripihkasilmät tuikkivat hetken hämärässä tyyninä, kunnes kolli heitti tyrmäävän mulkaisun Tihkutäplää kohti.
”Tässä on yksi uusista sotureistamme, Paarmahehku. Tämä on hänen ensimmäinen kokoontumisensa”, Taivaslilja selitti ja katsoi klaanitoveriaan merkitsevästi.
”Hauska tavata”, Tihkutäplä totesi hämmentyneenä siitä, miten ruman ilmeen vuoristoklaanilainen oli hänelle näyttänyt.
”Olen Tihkutäplä. Ja tässä on Lehtitassu, Kuutamoklaanin parantajaoppilas”, soturi naukui sitten, ja vilkaisi harmaaturkkista naarasta vierellään. Parantajaoppilas katseli tassujaan hiljaisena. Paarmahehku tassutteli hitaasti Taivasliljan vierelle riiputtaen pitkää, ruohikossa lepäävää häntäänsä.
”Paarmahehku”, kolli lausahti nimensä lyhyesti.
#No, kait tuokin menee esittelystä. Miksi hän on noin happama?# Tihkutäplä mietti huvittuneena, ja muisti sitten että hänen aikeinaan oli ollut jättää parantajat keskenään.
”Tuota… Noh. Nähdään taas pian Taivaslilja ja Paarmahehku!” naaras hyvästeli ja heilautti tuttavallisesti vuoristoklaanilaisille häntäänsä, ennen kuin käännähti pois ja riensi etsimään uutta seurusteluseuraa. Lehtitassua hän puhuttelisi kokoontumisen jälkeen, jos poikkeavasti käyttäytyvällä parantajalla sattuisi olemaan jotain sydämellään.

//Jatkan myöhemmin vielä Tihkulla(ja Paarmalla) toisen pätkän tästä kokoontumisesta ^^

-”Nyt olisin halunnut olla rantakalliolla tuulen ja sateen pieksemänä, antaa niiden pyyhkiä pois suruni ja häpeäni” Nämä sanat olivat syöpyneet mieleeni jostain hämärästä, vaarallisesta paikasta kaukana täältä, jostain missä valon sijaan hallitsee pimeys. Kaikki tietävät hennon, rauhoittavan pimeän joka sulkee hellään syleilyynsä...Mutta vaarallinen pimeä saa turkin sähköistymään ja silmät kapenemaan, se upottaa kyntensä syvälle nahkaasi eikä päästä irti vaikka kuinka huutaisit ja rimpuilisit. Vaarallinen pimeys on tappavaa, lopetin virkkeen hiljentäen ääneni juuri niin matalalle, että eteeni kerääntynyt oppilaiden rykelmä kuuli.
Muutama oppilas mutisi hämmentyneenä liikehtien levottomasti joukon perällä, toiset taas vain tuijottivat puhdas uteliaisuus silmissään kimmeltäen. Kuvittellen mielessään sen pimeyden, mitä olin juuri kuvaillut. Oppilaiden rykelmä koostui oikeastaan vain Keltassusta, Kurkitassusta, Siilitassusta ja Piikkitassusta joille olin ehdottanut, että nämä voisivat vielä ennen seuraavia harjoituksia tulla kuuntelemaan pientä tarinantapaista.
-Minkälaisia pimeys ja valo ovat mielestäsi kissan muodossa? Keltatassu kysyi kallistaen päätään ja viitaten sitten taivaalla porottavaan aurinkoon ja sen jälkeen leirin varjoisimpiin osiin.
Siilitassu astui sisarensa vierelle vilkaisten tähän kummastuneena sinisillä silmillään.
-Pöhkö, tietenkin valo on ihana ja aurinkoinen ja pimeys salakavala ja tyhmä! Siilitassu huuhdahti Keltatassulle, joka pudisteli vaivihkaa päätään.
-Kysyinkin Sarasydämen mielipidettä! Täplikäs naaras sanoi vilkaisten veljeensä tuimasti kulmiaan kurtistaen.
Siilitassu marssi kuuliaisesti takaisin paikalleen, mutta näytti ärtyneeltä Keltatassun kipakasta kommentista, joka oli tullut hänelle varmaan yllätyksenä. Yskähdin kuuluvasti, jotta saisin huomioni takaisin itseeni, temppu onnistui ja oppilaiden katseet liimautuivat taas turkkiini.
-No siis...Minä kuvittelisin valon positiivisena, empaattisena ja säteilevänä persoonana, joka on valmis auttamaan jokaista hädästä kärsivää, totesin yrittäen kuvitella mielessäni minkälaista olisi olla valon sisar, jos hän siis olisi kissa.
Vedin syvään henkeä, pelaten samalla itselleni hieman aikaa pikaiseen miettimiseen pimeää varten.
-Pimeys...Valon täydellinen vastakohta, joka on valmis upottamaan hampaansa kurkkuusi hetkellä minä hyvänsä jos tuntee sinut tarpeettomaksi. Tämän kissan lipevän käytöksen taakse pesiytyy lukemattomat määrät puhdasta pahuutta ja salakavaluutta...Itse en haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan! Hiljensin taas äänialaani oktaavin verran saadakseni kuvailuun hieman dramaattisuutta.
Kurkitassu änkesi itsensä eturiviin mittaillen minua katseellaan mustista korvanpäistä hännännipukkaan.
-Ovatko pimeys ja valo tavallaan kuin Tähtiklaani ja Pimeydenmetsä? Kolli uteli viikset mietteliäästi väristen.
Nyökkäsin tälle hyväksyvästi, olin pohjustanutkin tarinani juuri Tähtiklaaniin ja Pimeydenmetsään.
-Kyllä, tarinani kuvailee Tähtiklaanin hyvyyttä ja Pimeydenmetsän kataluutta pimeyden ja valon näkökulmasta, selitin kärsivällisesti.
Vaihdoin asentoani tutkaillen paikoilleen hiljentynyttä oppilasjoukkoa vaaleanvihreät silmät sirrillään.
-Ummm...Osaatko kertoa minkälaista Pimeydenmetsässä olisi asua? Keltatassu kysyi vilkaisten varmuuden vuoksi varoittavasti veljeensä.
Siilitassu pyöräytti leikkimielisesti silmiään Keltatassulle, joka oli jo tosin kääntänyt katseensa takaisin minuun odottaen paikoillaan nököttäen vastausta kysymykseensä.
-Luulisin...Tai siis kuvittelisin, että Pimeydenmetsä on melko karu, siellä ei ole muuta kuin lahoamispisteessä olevia havupuita ja ikuista usvaa, joka leijailee aavemaisena kuihtuneen nurmikon yllä? Naukaisin hämmentyneenä, sillä en voinut todellakaan tietää mitä muuta olisin voinut noille sanoa.

Heti Kuutamon ja Kuron kadottua nummien taakse, kääntyi Kostokynsi myllertyneen mielensä kanssa Sielutaivaan puoleen.
- Ymmärräthän ettemme voi oikeasti pitää huolta niistä pennuista, luopio sanoi kumppanilleen, joka ei vastannut mitään, mutisi vain jotakin "typeristä hiirenaivoista". Kolli kohensi ryhtiään ja kiersi naaraan eteen, hakien tuon katseen väkisin itseensä.
- Sielutaivas minä saan tällä hetkellä pidettyä meidät molemmat juuri ja juuri hengissä. Kaksi pentua tähän lisäksi, jotka kuun päästä vaatisivat maidon lisäksi myöskin lihaa... Se on vain mahdotonta toteuttaa. Minä en pysty metsästämään sellaisia määriä yksin, Tähtiklaani sentää minä olen parantaja! Ja, ja kuun sisällä meillä on ties kuinka monta pentua lisää, Kostokynsi puuskutti tuohtuneena, yrittäen kuitenkin pitää äänenvoimakkuutensa normaalina. Eihän hän nyt Sielutaivaalle haluaisi alkaa huutamaan. Kyllähän luopio tiesi, että kahden pennun heitteille jättö johtaisi varmaan kuolemaan eikä hän todellakaan haluaisi ottaa minkäänlaisia syyllisyydentuskia siitä niskoilleen. Mutta joko ne kaksi pentua kuolisivat, tai kuun päästä he kaikki nääntyisivät nälkään. Erakon harmaissa silmissä miltei kipinöi ja hän kurotti kaulaansa päästäkseen samalle tasolle kumppaninsa kanssa.
- Ne pennut kuolevat muuten! Ja mehän pystymme elämään marjojen ja yrittenkin avulla, emme me koko ajan riistaa tarvitsisi... Ja kuten itsekin jo mainitsit, vielä tämän kuun aikana niiden pääravintona toimisi maito, Kostokynsi minä pystyn jo aivan varmasti imettämään heitä! Meillä olisi kokonainen kuu aikaa miettiä mitä teemme! Aikoisitko sinä tosiaankin tappaa ne pennut? Sielutaivas puuskahti ja laski korviaan takaviistoon. Kostokynsi urahti ja vei katseensa pois kumppanistaan. Hän puhui järkeä, pennut pystyisivät selviämään vielä ainakin kuun ajan, mikä olisi parempi verrattuna tämänhetkiseen tilanteeseen. Mutta mitä ihmettä he tekisivät kuun päästä, kun pennut alkaisivat syömään riistaa, kun hänen ja erakon pennutkin syntyvät?
- Tämä on huono idea..., luopio sanoi vetäessään syvään henkeä. Kaikki heidän tulevaisuudensuunnitelmansa menisivät nyt aivan uusiksi, Kostokynnen koko maailma tuntui pyörähtävän ylösalaisin. Ja Sielutaivasta tilanne ei näyttänyt hetkauttavan ollenkaan.
- No minä sitten syötän ne pennut ilman sinun apuasi, minusta ei ole tulossa murhaajaa! Erakko sihahti ja pyörähti ympäri, marssien häntä pystyssä kohti järveä. Kolli tunsi pienen vihlaisun rinnassaan kuullessaan sanan "murhaaja", vielä oman kumppaninsa suusta. Hänet karkoitettiin Luuklaanista monia kuita sitten, mutta vielä vanhan kotiklaanin maine kummitteli hänen elämässään, sekä selvästi vaivasi Sielutaivaankin mieltä. Kostokynsi murahti tympääntyneenä ja lähti kohti kaksijalkalaa ennen olevaa metsätilkkua. Jos naaras kerran haluaisi alkaa kahta pentua ruokkimaan, voisi ensiksi pitää huolen siitä, että tuo edes kykenisi siihen.

Kostokynsi katseli silmät viiruuntuneina kolmea pentua, jotka makasivat tiiviissä rivissä Sielutaivaan kyljessä kiinni, muutaman ketunmitan päässä luopiosta. Joukon ainoa naaras, mustaturkkinen kissa nimeltään Tähti oli noin kuuden kuun ikäinen. Hänen vieressään makasi pieni harmaansinertävä nyytti, kollipentu nimeltään Musta jolla oli ikää vain muutama päivä. Mustan toisella puolella pelokkaana ympärilleen katseleva oranssiturkkinen kolli oli nimeltään Loimu, joka oli juuri täyttänyt kolme kuuta. Hitaasti luopion katse kävi kussakin pennussa ja Tähden kohdalle päästyään, vastasi naaraspentu hänen katseeseensa. Silmät kiilsivät kyynelien takia, jotka valuivat aina välillä tuon mustia poskikarvoja pitkin alas nurmikolle. Muuten erakkopennun koko olemus oli heikko, masentunut, eikä tuo olisi varmaan edes korvaansa heilauttanut vaikka kettu hyppäisi pusikosta hänen eteensä. Niin kyllästyneeltä mustaturkkinen naaras näytti.
*Hänen emonsa kuoli muutama päivä sitten, mahtaa olla kova pala purtavaksi noin nuorelle.* Kolli mietti ja vei katseensa Kuutamoon ja Kuroon, jotka ilmestyivät kitukasvuisten puiden takaa takaisin nummiaukealle. Kummankin erakkokollin hahmoa oli vaikea erottaa hetki sitten laskeutuneen pimeyden takia, mutta noiden silmät loistivat kirkkaasti yön hämärässä.
- Me löysimme sopivan suojapaikan Sielutaivaalle ja pennuille siksi aikaa kun käymme metsällä, Kuro kertoi ja viittoi Sielutaivasta sekä pentuja nousemaan ylös.
- Kestääkö se sateen? Kostokynsi kysyi noustessaan myöskin omille jaloilleen ja tassutellessaan lähemmäs kolleja. Ilma oli muuttunut normaaliin yökasteeseen verrattuna paljon kosteammaksi ja painavemmaksi, sade alkaisi varmasti pian.
- Totta kai se kestää! En minä antaisi Tähden vilustua täällä, Kuutamo tiuskaisi ja viittoi tytärtään luokseen. Luopio pyöräytteli silmiään ja kääntyi odottamaan Sielutaivasta, sekä kahta muuta kollipentua. Kuro käveli vielä jaloillaan vaappuvan Loimun luo ja tarrasi tuota tiukalla otteella niskasta, lähtien sitten Kuutamon ja Tähden perään. Kostokynsi odotti kumppaninsa kävelevän kohdalleen ja pyysi tuota laskemaan Mustan alas leuoistaan.
- Minä voin kantaa häntä tämän matkan, sinun on varmasti jo tarpeeksi vaikeaa kävellä itseksesikin, luopio tokaisi ja kumartui nostamaan siniharmaan pennun, varoen kuitenkin tuon vielä pientä ja haurasta kehoa. Sielutaivaan kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista sen kummempaa tunnetta, erakko katsoi ilmeettömänä Kostokynttä ja lähti hieman tuon edellä kulkemaan muun porukan perään. Kolli luimi korviaan, erakko oli selkeästi vielä ärtynyt hänelle.

Kuu loisti kirkkaana taivaalla, kun Kostokynsi teki tietään matalakasvuisen aluskasvillisuuden läpi. Hän oli ajautunut samalle metsätilkulle metsästämään mistä oli tänään aikaisemmin hakenut purasruohonlehtiä Sielutaivaalle. Onneksi Kuutamu ja Kuro olivat vielä tämän yön suostuneet metsästämään heille kaikille eivätkä vain itselleen, niin kaikki saisivat vatsansa täyteen riistaa. Yöllinen metsä tuntui kuhisevan elämää, mutta siltikään luopio ei tuntunut saavan yhdestäkään riistanhajusta kiinni. Vaikka hänen metsästystaitonsa olivatkin parantuneet sitten sen kun hänen yksinelonsa oli alkanut, olivat ne siltikin varmasti vain parin kuun oppilaana olleen kissan tasolla. Asiaan ei myöskään auttanut pikkuhiljaa taivaalta tihkuva sade, mikä varmasti yltyisi hetkenä minä hyvänsä. Kostokynsi asteli eteenpäin, eikä tiennyt mitään silmäparista, joka katseli tarkasti hänen jokaista liikettään läheisestä pusikosta.
- Kostotassu?
Luopio pörhisti karvansa säikähdyksestä ja käännähti nopeasti ympäri kohdatakseen tuntemattoman kissan äänen, joka oli kutsunut häntä hänen aikaisemmalla oppilasnimellään. Oliko joku luuklaanilainen lähtenyt hänen peräänsä ja nyt tappaisi hänet? Kolli päästi kurkustaan matalaa murinaa ja katseli tarkasti yön luomiin varjoihin.
- Ei ole totta, se todellakin olet sinä! Läheistestä pusikosta kuuluva ääni sanoi ja pian sen takaa Kostokynnen näkökenttään ilmestyikin vaaleanruskea kolli. Valkolaikukas kissa katseli hetken suurikokoisen kissan piirteitä, ennen kuin tunnisti tuon. Ei hän voinut olla...
- Pihlajatassu? Luopio kysyi ja tunsi innostuksen nousevan rintaansa kun vihreät silmät välähtivät nimen kuulemisen myötä.
- Minähän se olen. Nykyään kuitenkin tunnetaan Pihlajanpiikkinä, Pihlajanpiikki hörähti ja asteli lähemmäs Kostokynttä hymy kasvoillaan. Valkolaikukas kolli ei voinut uskoa tätä, viimeksi kun hän oli tämän kyseisen kissan nähnyt, olivat he seisseet kaksijalkalan rajalla ja hyvästelleet toisensa, varmoina siitä etteivät näkisi toisiaan enää ikinä. Kaksikko tervehti pikaisesti toisiaan nopealla puskemisella ja Kostokynsi ilmoitti oman parantajanimensä tuolle.
- Mitä sinä täällä teet? Luopio naukui tasoittaen karvansa ja ottaen muutaman askeleen kauemmas vanhasta ystävästään. Vai oli Pihlajatassusta tullut Pihlajanpiikki, no tuskin kotikissanakaan haluaisi antaa kaikkien tuntea itseään oppilasnimellä.
- Metsästämässä perheelleni. Nämä viherlehtiyöt ovat mitä parhainpia aikoja kunnon saaliin nappaukselle, vaaleanruskea kolli kertoi ja nuolaisi rintakarvoitustaan muutaman kerran.
- Hetkinen, olet metsästämässä itsellesi. Eli et ole kotikisu enää? Kostokynsi kysyi. Monta vuodenaikaa sitten kun molemmat kollit olivat vielä Luuklaanin oppilaita, oli silloinen Pihlajatassu tullut hakemaan parantajaoppilaan apua klaanista karkaamiselle. Hän oli inhonnut Luuklaania miltei yhtä paljon kuin silloinen Kostotassukin, ja unelmoi kotikisun rauhallisesta ja huolettomasta elämästä.
- En, se laiskottelu ei loppujen lopuksi ollut sen kivempaa mitä olin kuvitellut. Palasin takaisin kanjoniin ja olen asunut järven tällä puolen siitä lähtien, Pihlajanpiikki sanoi äänensävyn muuttuessa hieman surullisemmaksi ja kaihoisammaksi. Kostokynsi nyökkäsi osoittaakseen ymmärryksensä, hän tiesi hyvin etteivät unelmat aina niiden toteutuessa olleetkaan niin miellyttäviä mitä oli aikaisemmin uskonut. Vaaleanruskea kolli huokaisi ja ryhdisti selkänsä, katsoen nyt mielenkiinnolla aikaisempaa klaanitoveriaan.
- Miten sinä olet tänne päätynyt? Näytit itsekin yrittävän metsästää, eikö Luuklaanin antimet enää riitä? Pihlajanpiikki uteli. Luopio huokaisi ja selventeli ääntään.
- Minun ja Luuklaanin tiet erosivat kipakoissa merkeissä, nyt minäkin elelen oman perheeni kanssa ainakin vielä onnellisena ja täynnä elämänhalua, Kostokynsi naukaisi ja kumartui nuolaisemaan maasta nostamaansa etutassuaan, vetäen tassun sitten korvansa taakse.
- Mutta nyt sinäkin olet siis luopio, Pihlajanpiikki naurahti.
- Niin, Kostokynsi alkoi itsekin nauraa. Heidän molempien haaveet Luuklaanista lähtemisessä olivat toteutuneet, mutta elämä vain tuntui keksivän uusia kompastuskiviä tulevaisuuden ja unelmien reitille. He juttelivat vielä hetken omista perheistään ja kävivät pikaisesti läpi elämässään tapahtuneita asioita.
- Mutta nyt sinun täytyy varmaankin jo lähteä, ei sovi pitää omaa perhettään nälässä, Pihlajanpiikki naukaisi ja viittoi hännällään taaksensa.
- Tuolla etelämpänä on todella matalavetinen puro jossa hyvällä onnella ui muutama kala. Ne ovat varma nappaus kehnommallekin kalastajalle, vaaleanruskea kolli lisäsi ja asteli Kostokynnen ohi.
- Kiitos. Ja olen varma, että näemme vielä jos sinä järven toisella puolella kerran asut, luopio sanoi ja alkoi juoksemaan etelään. Vilkaistessaan taakseen hän näki Pihlajanpiikin heilauttavan häntäänsä hyvästeiksi.
*Hei hei.*

Liekkitaivas asteli Naavatassun jäljessä sisäänkäynti tunnelista alas leiriin ja joutui hetken totuttelemaan hämärään ympäristöön. Nummeilla oli aurinko porottanut pilvettömällä taivaalla ja vasta sen alkaessa laskemaan silmiä kirvelevä kirkkaus oli alkanut laantumaan. Soturi pudotti leuoissaan kantamansa kalan tuoresaaliskasan viereen ja oli onnellinen, että pääsisi viimeinkin eroon sen iljettävästä hajusta ja kieleen takertuvista suomuista. Hän ei todellakaan tajunnut miten kukaan pystyisi syömään vedessä uiskentelevia olentoja, jotka haisivat ihan variksenruoalta. Mutta kaislikkoon takertunut uimari suorastaan kutsui kollia nappaamaan hänet, varsinkin kun hän tiesi entisen mestarinsa Lehvähampaan pitävän kalan mausta. Varapäällikköä ei kuitenkaan näkynyt leiriaukealla, kai tuo oli vielä illan viimeisessä rajapartiossa ennen kuin kokoontumiseen lähtevät kissat poistuisivat leiristä. Kala jäi odottamaan hakijaansa ja Liekkitaivas nappasi kasasta itselleen jäniksen sen jälkeen kun oli antanut oppilaalleen luvan poistua. Tuoresaaliskasassa oli hänen kalansa lisäksi Naavatassun nappaama päästäinen, pari hiirtä sekä paljon myyriä. Viherlehden aikaan myyrät lähtevät etsimään uusia pesäpaikkoja itselleen ja avaran nummialueen läpi kulkiessaan he ovat helppo saalis, varsinkin kun eivät ole jaloistaan kamalan nopeita. Soturi etsi itselleen hyvän paikan leiriaukealta ja istahti siihen. Ensiksi hän kiitti Tähtiklaania ruoastaan kuten tapana oli ja sen jälkeen alkoi syömään jänistä. Täysikasvuista pitkäkorvaa ei hän tietenkään saisi syötyä yksin, ja leiristä löytyisi varmasti joku vielä nälkäinen tai ennen kokoontumiseen lähtöä tankkaushaluinen kissa, joten ei mennyt kauaakaan, kun Liekkitaivaan viereen istahti Timaliviiksi, joka oli ollut hänen ja Naavatassun mukana samassa metsästyspartiossa.
"Ajattelitko tosissasi syödä tuon jäniksen itse?" Soturitar kysyi normaaliin piikittelevään sävyynsä. Soturi pudisteli päätään ja tönäisi jänistään lähemmäs naarasta. Kolli seurasi kuinka mustaturkkinen kissa kumartui repäisemään itsellensä palaa pitkäkorvasta ja hänelle muistui mieleen pari yötä sitten pidetyt Kaislatassun valvojaiset. Liekkitaivas tajusi ettei ollut osoittanut omia surunvalittelujaan kuolleen oppilaan emolle tai veljille.
"Otan osaa", raidallinen kissa töksäytti ja seurasi kuinka Timaliviiksi hetkeksi lopetti suupalansa pureskelun. Silmänräpäyksen ajan kestäneen pysähdyksen jälkeen hän nielaisi syötävänsä, repäisi itselleen toisen palan jäniksestä ja sen syötyään soturitar lähti pois. Soturi katsoi hetken naaraan perään, minkä jälkeen kumartui näykkimään pieniä palasia rusakosta. Mitä hän oli oikein ajatellut? Että temperamenttisen luonteen omaava Timaliviiksi olisi kiittänyt pelkästä 'otan osaa'- kommentista ja aloittanut ehkä keskusteluakin hänen kanssaan? Pian myös Liekkitaivaskin nousi jaloilleen ja lähti kiikuttamaan jänistä klaaninvanhimpien pesän suuntaan. Hän oli menettänyt ruokahalunsa äskeisen törttöilynsä takia. Hämähäkkijalka ja Kaniinisydän kiittivät ruoastaan ja alkoivat pikaisesti syömään ennen kokoontumiseen lähtevän partion lähtöä. Leiriaukiolle kokoontuneen kissajoukon, sekä äskettäin palanneen rajapartion perusteella oli tullut auringonlaskun aika. Kolli kipitti sotureiden pesään ja etsi itselleen mukavan asennon sammalvuoteellaan. Hän ei silti nukahtanut vielä, nimittäin hän ajatteli mitä Lilja tekisi tällä hetkellä. Missäköhän erakko edes asusti? Sen oli pakko olla lähellä Nummiklaanin rajaa, olivathan he törmänneet rajan tuntumassa jo kahdesti. Olikohan naaraalla tarpeeksi syötävää, olisihan hän kunnossa? Liekkitaivas huokaisi syvään ja ravisteli päätänsä. Miten se kermanvaalea kissa tuntui joka ilta pyörivän hänen mielessään, eikä millään meinannut lähteä? Soturi vaihtoi asentoaan ja huomasi kääntyneensä lähellä makoilevan Timaliviiksen suuntaan. Vaikka kaksikolle ei tullutkaan katsekontaktia, käänsi Liekkitaivas nopeasti selkänsä soturittarelle.
*Kuinkakohan moni muu vihaa minua tässä klaanissa?* Kolli ajatteli hieman katkeroituneena ja sitten hän nukahti.

Liekkitaivas havahtui unestaan ja hetken ilmaa maiskuteltuaan hän nosti unenpöpperöisenä päätänsä.
*Hm, onko nyt jo aamu?* Soturi ajatteli ja katseli ympärilleen. Sotureiden pesä näytti olevan täysi, eli kokoontumisesta oltiin jo varmasti palattu. Olivatkohan he saapuneet aivan äskettäin, vai olisiko aurinko jo nousemaisillaan? Hän ei olisi välittänyt nousta ylös, vielä tuntiessaan väsymyksen painavan kollin silmäluomia kiinni ja päätä takaisin pehmeälle sammalalustalle. Mutta paikalleenkaan ei voinut jäädä, joten hän nousi ja venytteli hitaasti, varoen osumasta pesätovereihinsa. Raidallinen kissa asteli leirin keskeiselle aukiolle ja katseli ympärilleen.
"Liekkitaivas, nyt jo hereillä?"
Liekkitaivas hätkähti ja käännähti nopeasti ympäri, huomaten luultavasti yövartiossa istuneen Saarnihännän takanaan. Ruskearaidallinen soturi puuskahti.
"Ai sinä. Olisit voinut varoittaa! Minä pelästyin!" Tummanpunainen kolli mutristi huuliaan. Tummaraidallinen soturi vain nauroi, mutta piti äänenvoimakkuutensa vielä hiljaisena. Oranssisilmäinen kissa tuhahti, hän oli tänä aamuna hieman ärtynyt, eikä tiennyt miksi. Kummittelivatko eilisiltaiset ajatukset vielä hänen mielessään?
"Miltä kuulostaisi pitää aikaiset taisteluharjoitukset oppilaille? Haluaisin nähdä kuinka hyvin Naavatassu on kehittynyt", Saarnihäntä kysyi, eikä näemmä uskonut Liekkitaivaan suusta kieltävää vastausta, sillä hän nousi jo ylös ja lähti tassuttelemaan sotureiden pesään, ilmeisesti herättämään jotakuta jatkamaan yövartiovuoroa. Ruskearaidallinen soturi tunsi nälän murisevan vatsassaan, mutta aamupala taitaisi nyt siirtyä myöhemmälle.
"Hyvä on sitten", tummanpunainen kolli huokaisi, mutta puoliääneen, ettei tummanraidallinen soturi kuulisi.

*Päästäinen!* Mustakynsi kyykistäytyi äänettömästi niin matalaksi mitä pystyi ja varovasti asetteli itsensä suoralle loikkauslinjalle mustikkapusikon varjoissa värjöttelevään päästäiseen. Jos hän olisi tarpeeksi nopea, jyrsijä tuskin ehtisi kääntymään pusikon juurakon turviin huomattuaan soturittaren. Sen enempää miettimättä hän loikkasi pienen päästäisen kimppuun ja mursi nopealla puraisulla tuon niskat. Kun auringon ensisäteet alkoivat pilkottamaan ylhäältä taivaalta puunlatvojen väliin, alkoi viherlehtenäkin Kuutamoklaanin reviirille tyypillinen aamuhuurre sulaa hiljalleen. Mustakynsi nousi kyyrystä ja antoi auringon säteiden lämmittää mustaa turkkiaan.
"Ei sitä ole pitkään aikaan paistanut aurinko näin kirkkaasti."
Soturitar kääntyi vilkaisemaan taaksensa ilmestynyttä Lehmusvarjoa. Hän oli hieman yllättynyt soturin kommentista, yleensä tuo puhui ainoastaan jos oli pakko. Se tavanomainen innottomuus ja ilottomuus oli näköjään pyyhkiytynyt tänään pois ja nyt kolli näytti jopa itsekin lataavan akkujaan ja saavan energiaa auringon kirkkaassa säteilyssä. Mustakynsi kääntyi kuopaisemaan päästäisensä päälle kuivunutta hiekka ja savisekoitusta, mistä tämän reviirinsopukan maapohja perustui.
"Ei ole ei", hän naukaisi kuivasti ja jatkoi kävelyään eteenpäin. He olivat Lehmusvarjon kanssa suunnitelleet aamuksi oppilailleen jäljitysharjoituksen, oppilaiden pitäisi oman mestarinsa hajuvanaa seuraten päästä mahdollisimman nopeasti Neljän virran tammen puoleiselle rajalle, kahden leveimmän joen väliin. Mustakynsi oletti, että soturi oli lyöttäytynyt hänen seuraansa vain siksi, että oppilaiden olisi haastavampaa noukkia oman mestarinsa hajuvana uusiksi niiden sekoituttua.
"Jatkan tästä vielä lähemmäksi Nummiklaanin rajaa, käännytkö jo itse tästä Neljän virran tammelle?" Hän kysäisi kiusalliseksi taittuvan hiljaisuuden laskeutuessa. Lehmusvarjo urahti myöntymisen merkkinä ja tekikin sitten tiensä tiheäkasvuisen pusikkorykelmän läpi. Soturitar katseli hetken kollin menoa, ennen kuin kääntyi itse hölköttelemään kohti Nummiklaanin rajaa, mistä sitten kiertäisi Neljän virran tammelle.

"Kauan sitten, meidän esi-isiemme aikaan, oli tämä kanjoni jaettu kahtia. Oli Pimeydenmetsä ja Valonlaakso. Teidän isoisänne isoisän isä eli Pimeydenmetsän puolella, minunkin kaukaisten sukulaisteni kanssa. Kuten nimestä arvaatte, tälle puolelle kanjonia kuuluvat kissat olivat synkkäsieluisia, ovelia pelureita. Teidän isoisänne isoisän isä ei ollut synkkä sisimmästään, hän ei ollut paha lainkaan, vaan hänen sydämensä sykki puhdasta valoa. Tämän vuoksi hän pakeni Pimeydenmetsästä. Hän pakeni kauas kanjonin toiselle puolelle, Valonlaaksoon. Siellä hänen tulonsa oli ennustettu. Hänestä oli määrä tulla uusi johtaja vanhan kuoltua, mutta... Pimeän puolen kissat eivät hyväksyneet pettureita. He alkoivat rakentaa juonta, sillä he halusivat kostaa. Eräänä sateisena lehtisateen yönä teidän kaukainen sukulaisenne löydettiin raadeltuna Valonlaakson rajojen sisäpuolelta. Jonkun huhun mukaan tämän ruumiin vieressä makasi myös mädäntynyt varis, mikä symboloi pahuutta ja pahaa onnea. Pian ruumiin löydön jälkeen alkoivat pahan enteen sanat, mitkä oltiin isoisänne isoisän isälle tarkoitettu, kiertämään kanjonissa. Ne menivät kutakuinkin näin: 'Jokainen läheisesi, jokainen sukulaisesi, jokainen rakkaasi joutuu kärsimään teoistasi. Koko sukusi on tuomittu ennenaikaiseen ja kamalaan kuolemaan!' Tästä tietenkin syttyi sota Pimeydenmetsän ja verisukunne välille, joka on käynnissä vieläkin. Joten olkaapa tarkkana pikku pennut...", Hämyviiksi lopetti tarinointinsa huomatessaan Sammalpuron ja Kotkakanjonin tarkkailevan hänen puhettaan muutaman ketunmitan päästä. Mustakynsi oli asettautunut ruokailemaan lähelle klaaninvanhimpien pesää jäljitysharjoituksen loputtua. Hiljaisuustassu ja Leijonatassu olivat molemmat löytäneet paikalle nopeammin mitä kumpikaan heidän mestareistaan olisi arvioinut, mutta kehuja ei harjotuksen jälkeen jaeltu. Ainoastaan kritiikkiä ja uhkauksia jos seuraava harjoitus ei menisikään yhtä hyvin kuin tämänpäiväinen. Soturittaren korvaan oli syömisen lomassa kantautunut Hämyviiksen ääni ja kohta naaras olikin huomannut tuon tarinoivan koko pentutarhan väelle. Ilmeisesti tarinan aiheena oli ollut jonkinlainen "verisuvun kirous", mutta Mustakynsi ei itse uskonut klaaninvanhimman sanoihin tippaakaan. Luultavasti tarinan alkuperänä toimi vain suuresti pullisteltu reviiritappelun seurauksena tapahtunut tappo. Soturitar nosti katseensa ateriastaan kun huomasi Sammalpuron sekä Kotkakanjonin marssivan klaaninvanhimpien pesää kohti.
"Noniin, nyt mennään! Tuommoisen höppänän jutut ovat vain kaukaa haettua valhetta!" Kokeneempi soturitar puhisi ja tarrasi hampaillaan Toivepennun niskaan. Kotkakanjoni teki samoin Salamapennulle, jonka tassut nousivat vastahakoisesti ilmaan. Laikkupentu ja Iltapentu kääntyivät katsomaan anovasti Hämyviikseä, mutta tämä ei tehnyt mitään estelläkseen kahta soturia. Kolmikon välillä ei tainnut tällä hetkellä olla mikään parhain suhde, mutta Kuutamoklaanissa se ei tulisi kellekkään yllätyksenä. Harvemmin klaanissa oltaisiin ystävällisiä oman perheen ulkopuolisille. Ja saattoihan kolmikolla olla yhteistä ikävämpää historiaakin. Mustakynnen silmissä alkoi sumeta ja tutut klaaninvanhimpien pesän ja sen ympärystän maisemat alkoivat muovautua tylsiksi tummiksi seinämiksi.
*Ei vielä...* Hän ajatteli ja vaihtoi asentoaan mukavammaksi neulasten peittämällä maalla. Soturitar haukoitteli pitkään ja painoi väsyneet silmänsä kiinni, joutuakseen ainoastaan miltei heti räväyttämään ne auki saadessaan iskun niskaansa. Hän hypähti salaman nopeasti jaloilleen ja huohotti raskaasti säikähdyksestä. Mustakynsi tunsi korvissaan asti sydämensä kiihtyvän pamppailun.
*Rauhoitu.* Hän komensi itselleen mielessään ja hengitti syvään sisään ja ulos. Nopeasti soturitar sai hengityksensä tasaantumaan ja keltaiset silmät leimuten nosti katseensa maasta eteensä. Leiriaukion keskellä pienen kivikasan vieressä istuivat jännittyneen näköiset Havu- ja Aurinkotassu, joidenka suurentuneet silmät olivat lukitautuneet häneen. Vilkaistessaan nopeasti vierelleen näki Mustakynsi suurempikokoisen kiven maassa, eikä hänellä kestänyt kauaakaan pistää yksi yhteen. Oli oppilailla kivien heittelyn syynä kilpailu, siivous tai mikä tahansa muu, saisivat he nyt kuulla kunniansa!

Kuunvalo valaisi Vuoristoklaanin leirin, ja Paarmahehku kulki vasten haileasti kimmeltelevää kiviseinämää kohti Puhujakiveä, jolta Aaltotähti oli juuri kutsunut klaaninsa koolle. Päällikkö venytteli voimakkaita raajojaan odotellessaan klaanitovereitaan paikalle. Paarmahehku asteli muiden kissojen joukkoon, varovasti Loskaliidon ja Aurinkomyrskyn väliin, oranssin soturin tehdessä hänelle tilaa kohteliaasi. Paarmahehkun ensimmäinen päivä soturina oli nyt takana. Öisen vartiointivuoronkaan jälkeen hän ei yllättäen tuntenut itseään kovinkaan väsyneeksi. Ulkoilma oli virkistänyt häntä ja latonut jäseniin vain lisää virtaa.
”Ilmoitan nyt tämän täysikuun yön kokoontumiseen lähtijät”, Aaltotähti julisti, ja Paarmahehku seurasi laiskasti kollin katsetta.
”Sotureista mukaan lähtevät Uskosielu, Tummavarjo, Sorasydän, Purojuova, Kieppumyrsky, Tikkatuuli, Kotkasumu, Pöllönkynsi ja Paarmahehku. Oppilaista Keltatassu, Sirkkatassu ja Kurkitassu”, päällikkö lausui ja heilautti mustaa häntäänsä lopettaen klaanikokouksen eleellään tyylikkäästi. Tiedotus aiheutti luolan kissoissa monia reaktioita. Osa nyökkäili hyväksyvästi, osa pudisteli päätään.
”Ääh! Ihan epäreilua!” Loskaliito huudahti pettyneellä äänensävyllä. Paarmahehku taas kietoi häntänsä ympärilleen katsellen ylös Puhujakivelle tyytyväisenä. Hän ei varsinaisesti ollut odottanut kokoontumista, mutta toisten klaanien kissojen näkeminen herätti hänen mielenkiintonsa, etenkin siksi, ettei tuo tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Kollin käsitys toisista klaaneista koostui lähinnä vanhempien kissojen kertomista tarinoista.
”Parempi onni ensi kerralla”, Paarmahehku totesi kääntyen sisarensa puoleen. Vaaleanjuovaisen naaraan sinertävissä silmissä välähti vielä kerran harmi, ja sitten tuo näytti antautuvan väsymykselle.
”Kerrot sitten, minkälaista siellä oli”, Loskaliito naukui pyytävästi. Paarmahehku nyökkäsi ja väräytti viiksiään pieneksi myötätunnon merkiksi.
Kun Aaltotähti hyppäsi alas Puhujakiveltä, lähtijöiden joukko alkoi jo muodostua hänen ympärilleen muiden kissojen vetäytyessä pesiinsä. Paarmahehku tassutteli lähemmäs leirin uloskäyntiä odottelemaan. Aaltotähti keskusteli leirin suulla vilkkaasti varapäällikkönsä Myrskytuulen kanssa. Keltatassu, jonka vierelle Paarmahehku seisahtui, heitti ilmoille kärsimättömän kysymyksen:
”Joko mennään?”
”Ihan kohta”, mustalaikukkaan oppilaan mestari Purojuova tokaisi, ja katsahti pienempään kissaa huvittuneena. Paarmahehku vilkaisi itsekin tiedonhaluisena Aaltotähteä, jonka selkä hohti kuunvalossa kollin seisoessa leirin suulla. Päällikkö irrotti katseensa Myrskytuulesta, läpikävi katseellaan vielä lähtijöiden joukon ja lähti sitten johtamaan heitä ulos leiristä. Paarmahehku lähti tallustelemaan klaanitovereidensa rinnalla.
Öinen tuuli puhalsi kylmästi vasten kissajoukkoa. Viima kasvoilla oli Paarmahehkusta raikastava tunne auringossa partioidun päivän jälkeen. Polun kavennetessa kissat järjestäytyivät kuin käskystä jonoon ja kulkivat hitaasti mutta varmasti alaspäin. Soraa tippui reunan yli, kun jonkun tassut lipsuivat, ja kissa sai osakseen varoittavaa sähinää edestä ja takaa. Paarmahehku toivoi, ettei nolaisi itseään näyttämällä samanlaista kömpelyyttä. Kolli ei ollut tottunut kulkemaan vuoristopolkuja näin suuressa joukossa. Hän ei kuitenkaan antanut sen tuoda epävarmuutta askeliinsa, kun kuljettiin näin lähellä pudotusta.
Polku leveni lopulta, ja klaani kulki rennommin läpi rehenevän aluskasvillisuuden. Kasvit tuoksuivat siitepölylle ja auringolle. Pensaat ja matalat puut kylpivät öisessä pimeydessä ja muodostivat varjoillaan kissojen tielle käytävän. Paarmahehku katseli klaanitovereidensa varjojen raidoittamia turkkeja ja tunsi ilmapiirin jännittyvän hiukan, kun joku totesi Neljän virran tammen ilmestyneen näköpiiriin. Pian joukko tassutteli omien rajojensa yli, mikä tuntui Paarmahehkusta luonnottomalta. Vastassa oli satoja uusia hajuja, jotka houkuttelivat nuorta soturia mukaansa. Kolli tyytyi pyörittelemään päätään villisti ja syömään outoa maisemaa silmillään.
#Hirveästi kissoja#, Paarmahehku ajatteli vaivaantuneena Vuoristoklaanin saapuessa kokoontumispaikalle. Tuntemattomia, erikokoisia ja erivärisiä sotureita istuskeli suuren tammen juurella levittäytyneinä omiin porukoihinsa. Osa vuoristoklaanilaisista liittyi heidän seuraansa, osa jäi istuskelemaan aloilleen. Paarmahehku vilkuili ympärilleen, ja huomasi Uskosielun loikanneen vierelleen.
”Kaikki hyvin?” kermanvaalea soturi kysyi vilpittömästi värisyttäen viiksiään. Paarmahehku nyökkäsi pienesti katsellen vaitonaisena muiden klaanien kissoja Uskosielun takana. Kolli tunsi olonsa pieneksi.
”Voin tulla kanssasi, jos haluat.” Paarmahehku pudisti äkisti päätään tuon ehdotukselle.
”Pärjään yksinkin”, musta kolli tuhahti. Uskosielu nyökkäsi tuttu pilke silmäkulmassaan, ja lähti omille teilleen. Vaikka Paarmahehku ei enää ollut naaraan oppilas, oli vanhempi kissa osoittanut olevansa valmis auttamaan häntä edelleen. Paarmahehku halusi kuitenkin nyt itsepäisesti toimia itsenäisesti, vaikka hämmennys oli pakottanut hänet jäämään paikoilleen, kyyryasentoon Vuoristoklaanin rippeiden lähettyville. Hän maistoi ilmassa sekoituksen metsää, multaa, jotain pisteliää ja happamaa sekä märkää, ja näki kuinka kissat, joita hän ei ollut ennen nähnyt, kävivät tapaamassa hänen klaanitovereitaan. Ja vuoristoklaanilaiset vaihtoivat kuulumisensa heidän kanssaan kuin olisivat olleet läheisiäkin.
#Onko tuo normaalia?# Paarmahehku kysyi mielessään eikä kuollakseen olisi uskaltautunut yksin puhumaan kenellekkään toisesta klaanista. Onneksi muukalaiset sentään näyttivät kissoilta, vaikka haisivatkin oudolle.
”Hei, kuka sinä olet?” Paarmahehku kuuli uteliaan äänen niin läheltä, että se oli lähes varmasti tarkoitettu hänelle. Musta soturi kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja huomasi lähellään Taivasliljan, joka puhui kahdelle naaraalle. Toinen heistä, suurehko ja keltasilmäinen katsoi suoraan häneen ja vaikutti olleen se, joka oli puhunut. Soturin turkki oli siniharmaa ja sitä peittivät eri harmaansävyiset kuviot ja pilkut selässä ja jaloissa. Naaraan vatsa ja käpälät olivat valkeat ja korvat ja häntä taas tummemmat. Soturin haaleiden silmien katse tuntui tutkivan Paarmahehkua tungettelevasti, kun kolli koitti päässään muistella miten tuollaiseen tuli vastata.
”Tässä on yksi uusista sotureistamme, Paarmahehku. Tämä on hänen ensimmäinen kokoontumisensa”, Taivaslilja esitteli kollin puolesta, ja painoi hetkeksi silmänsä häneen. Katse oli rauhoittava, kuten koko valkoharmaan parantajan olemus.
”Hauska tavata”, vieras naaras naukui oitis. Paarmahehkua kiukutti hieman se, että Taivaslilja oli paljastanut kokoontumisen olevan hänen ensimmäisensä, mutta tilanteen hallinta oli liukunut hänen tassuistaan jo aikoja sitten.
”Olen Tihkutäplä. Ja tässä on Lehtitassu, Kuutamoklaanin parantajaoppilas”, Tihkutäplä esitteli vuorostaan ja katsahti vierellään seisovaan, hieman pienempään naaraaseen. Lehtitassun turkki oli harmahtava ripauksella vihreää, jota kuutamoklaanilaisen pyöreät, pelokkaat silmät heijastivat. Parantajaoppilas käänsi katseensa tassuihinsa. Paarmahehku harppoi epäilevänä Taivasliljan vierelle, ja esitteli itsensä vielä lyhyesti kuutamoklaanilaisille. Tihkutäplä hymyili hänelle ensin pienesti, mutta vilkuili sitten parantajia niillä keltaisilla, oudon hyväntahtoisilla silmillään niin kuin olisi muistanut jotain.
”Tuota… Noh. Nähdään taas pian Taivaslilja ja Paarmahehku!” tuo naukui pikaisesti, ja jolkotti heidän ohitseen hännänheilautuksen saattelemana. Paarmahehku luimisti korviaan. Hän ei ollut odottanut kuutamoklaanilaisten olevan Tihkutäplän kaltaisia, mutta ei hän toisaalta ollut kerennyt saada naaraasta oikein mitään irti lyhyen kohtaamisen aikana.
”Tuliko Tammiturkki?” Taivaslilja naukui kääntyen Lehtitassun puoleen. Paarmahehku käytti tilaisuutensa hyväksi, ja lähti kiireesti tassuttelemaan poispäin parantajasta. Hän ei halunnut joutua äskeisen kaltaiseen tilanteeseen tai vaivata parantajia, joten olisi parempi vaikka haahuilla kokoontumispaikalla toivoen ettei törmäisi kehenkään, joka olisi innokas juttelemaan. Toisaalta osa kollista halusi tietää toisista klaaneista lisää. Ehkä hän olisi voinut kysyä Tihkutäplältä ne kysymykset, joita Loskaliito oli aina kuutamoklaanilaisista kysellyt.
#En kyllä olisi kehdannut#, Paarmahehku tuhahti mielessään ja teki tietään läpi kissameren väistellen ja pujotellen. Pikkuhiljaa hän alkoi rentoutua, vaikka olikin yksin vieraiden kissojen joukossa – kukaan muukaan ei näytellyt hampaitaan taikka kynsiään vaikka paheksuvia katseita välillä jaettiinkin.
#Täydenkuun aikana on aselepo.# Paarmahehku muisteli, että tämä tärkeä sääntö oli osana soturilakiakin. Moni kissa ei uhkaisi Tähtiklaanin tahtoa niin rajusti, että aloittaisi kahakan kokoontumisessa. Eihän? Paarmahehku vilkuili taivaalle, ja näki hopeahännän muodostuneen sinne kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kolli pysähtyi hetkeksi kissojen keskelle ja selasi joukkoa katseellaan, kunnes huomasi Tikkatuulen puhumassa harmaalle, meripihkasilmäiselle soturinaaraalle ja pienemmälle, vaaleanruskealle oppilaalle. Puolivahingossa kohdattuaan Tikkatuulen katseen Paarmahehku punnitsi mielessään, liittyisikö heidän seuraansa. Tikkatuuli teki kuitenkin päätöksen hänen puolestaan ja heilautti pitkää, raidallista häntäänsä kutsuvasti.
”Hei Tikkatuuli”, Paarmahehku tervehti mahdollisimman luontevasti istahtaessaan klaanitoverinsa vierelle. Hän ei tuntenut vanhempaa kollia erityisen hyvin mutta muisti vaihtaneensa sanoja tuon kanssa yllättävän monesti partioidessa. Musta kolli vilkaisi pikaisesti edessään istuvia toisen klaanin naaraita ja pani merkille heidän olevan ruumiinrakenteiltaan hyvin solakkoja ja pitkäjalkaisia.
”Hei Paarmahehku. Tässä ovat Nummiklaanin Sadeläikkä ja Saratassu”, Tikkatuuli naukui. Paarmahehku nyökkäsi vieraille ja vastasi heidän kysyviin katseihiinsa ilmeettömästi. Sadeläikkä, jonka harmaata turkkia peittivät valkeat läikät nyökkäsi takaisin, kuten myös Saratassu, joka näytti hetken miettivän, ennen kuin avasi keskustelun vihreät silmät hohtaen:
”Mistä sait tuon arven?”
Paarmahehku liikahti pienesti kuullessaan odottamattoman kysymyksen. Toisinaan hän unohti, että kantoi Torakkaleuan viiltoa kuonollaan kaikkialla. Arvet eivät olleet rankkaa elämää elävien klaanien keskuudessa epätavallisia, eikä hän osannut arvioida kuinka huomiota herättävä hänen omansa oli.
”Kulkukissa teki sen”, vuoristoklaanilainen vastasi lyhyesti. Nummiklaanilaisten kasvoilla oli sanatonta ymmärrystä.
”Kaikki ovat näköjään jo paikalla. Aloitetaan kokoontuminen siis”, matala ääni halkoi aukiota, ja sai Paarmahehkun jähmettymään paikoilleen.
Sadeläiskä ja Saratassu vaihtoivat kiireisiä katseita ja hyvästelivät pikaisesti vuoristoklaanilaiset.
”Tule!” Paarmahehku kuuli Tikkatuulen naukuvan. Hän seurasi tummanruskeaa kollia klaanitovereidensa joukkoon.
Puhuja oli Paarmahehkun mielestä valtavan kokoinen, savunharmaa kolli, joka istui lähellä kolmea muuta kissaa, joista yksi oli Aaltotähti. Jokaisen kissan silmät kiinnittyivät klaanien johtajiin, joiden arvovalta täytti koko aukion. Neljän virran tammen lehdet havisivat tuulessa.
Sanat aiheuttivat närkästyneisyyttä valkeassa naaraassa, joka otti paikkansa juuri puhuneen päällikön viereltä.
”Miten vain, Varistähti, mutta tällä kertaa Puroklaani aloittaa kokoontumisen”, valkeaturkkinen päällikkö naukui hyytävä viileys äänessään, ja asteli eteen. Paarmahehku korjasi asentoaan ja alkoi kuunnella vaitonaisesti, mitä Puroklaanin päälliköllä oli kerrottavanaan.

//Älkää välittäkö virheistä ja muista, en jaksanut enää tarkistaa x-x

"Jalopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseen", Ututähti lausui muinaisia nimityssanoja Päällikön pesän päältä ja katseli arvioivin silmin edessään istuvaa kuusikuista pentua. Koko Puroklaani oli kokoontunut seuraamaan Jalopennun oppilasnimitystä ja ilmapiiri yleisössäkin oli jännittynyt. Kielopuro, Hiiriturkki tai Ututähti eivät olleet maininneet kellekkään sanaakaan siitä kenestä voisi harmaaturkkisen kollin mestari tulla. Varsinkin kun Jalopennulla ei ollut sukua Puroklaanissa, olihan tuo heidän reviiriltään löytynyt erakkopentu ollut, perheeltä tulleita mestaritoiveita ei ollut. Tietenkin pennun ottoemona toiminut kuningatar tietäisi parhaiten minkälaisen mestarin kolli tarvitsisi jos olisikin ujomman puoleinen tai jollakin tavalla traumatisoitunut. Mutta mitä Lumisydän oli nähnyt, harmaaturkkinen kissa tuntui omaavan normaalin, pennulle tyypillisen innokkaan luonteen.
"Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Jalotassuna. Mestarinasi toimii Lumisydän."
Lumisydän jäi hetkeksi täysin liikkumattomana paikalleen. Oliko Ututähti juuri sanonut hänen nimensä? Siis, että hänestä tulisi nuoren Jalotassun mestari? Tuntiessaan pukkauksen kyljessään soturi kampesi itsensä jaloilleen ja vilkaisi Liljatuulta sekä Kottarassulkaa ketkä hänen vieressään istuivat ja odottavina katsoivat häntä. Harmaalaikukkaan kollin edessä istuvat Puronlaulu ja Täpläliito tekivät tilaa, että hän pääsisi pujahtamaan heidän välitseen Jalotassun kanssa aukealle. Kermanvaalea kissa käveli nuoren oppilaan vieleen ja loi tuolle hymyn nähdessään kuinka innosta kiiluvat meripihkaiset silmät katsoivat häntä, vaikka soturi taistelikin suurta jännitystä vastaan mielensä sisällä.
"Lumisydän, olet osoittanut olevasi valmis oppilaan koulutukseen. Olet ystävällinen sekä uskollinen soturi ja haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Ututähti sanoi nyökäten. Lumisydän nyökkäsi takaisin päällikölleen ja kumartui koskettamaan uuden oppilaansa kanssa neniä. Hänen nostaessa päänsä takaisin alkoi Puroklaani hurraamaan Jalotassun uutta nimeä, sekä kissoja vyöryämään heitä kohti. Soturi asteli sivummalle tehdäkseen tilaa onnittelijoille ja huomasi Sädetaivaan tepastelevan hänen luokseen lempeä ilme kasvoillaan.
"Isäsi olisi ylpeä sinusta", emo naukui samalla kun puski nuorimman poikansa rinnustaa. Lumisydän hyrähti itsekin ja nuolaisi nopeasti soturittaren päälakea. Seurasikohan Tummakajo tätä hetkeä muun Tähtiklaanin kanssa pilviverhon reunamilta?

*Mitäköhän tänään tekisimme? Kenties voisimme aloittaa metsästyksen harjoittelun. Tai sitten opetella helpoimpia taisteluliikkeitä. Tämä alue olisi kyllä oivallinen pienen oppitunnin pidolle reviirimme maastosta.* Lumisydän pohti itsekseen seuratessaan edelläpäin pinkoilevaa Jalotassua. He olivat aikaisin aamusta lähteneet kiertämään rajoja ja vaikka matka olikin pitkä, jaksoi nuori oppilas silti ryntäillä ympäri ämpäri lähimaastossa.
*On minullakin oppilas. Mutta pirteydestä en voi valittaa, onhan tämä parempi kuin kokonaan keskustelunhaluton ja maleksiva oppilas.* Soturi mietiskeli. Vaikka rajat olikin jo ehsitty kiertää, oli heile jäänyt hieman luppoaikaa ennen aurinkohuippua, milloin he palaisivat takaisin leiriin syömään, kun metsästyspartiokin olisi palannut.
"Hei Lumisydän, mitä tämä on?" Jalotassu kysyi ja kääntyi katsomaan taaempana kulkevaa Lumisydäntä. Soturi nosti katseensa polusta millä kulki ja hölkkäsi oppilaansa viereen nähdäkseen mitä tuo oli oikein löytänyt. Variksenruoan iljettävä katku täytti hänen aistinsa ja harmaalaikkuinen kolli astui askeleen taaemmas irvistellen, oppilas esimerkkiä seuraten. Heidän edessään maassa makasi kaksi mädäntynyttä harakkaa.
"Ne ovat mädäntyneitä harakoita, ethän koskenut niihin?" Kermanvaalea kissa naukaisi huolestuneena. Harmaaturkkinen kolli pudisti päätään ja astui vielä askeleen taaemmas raadoista, tuijottaen niitä meripihkaiset silmät suurina.
"Mitä ne tekevät täällä?" Tuo kysyi puistatellen. Lumisydän käänsi katseensa takaisin harakoihin ja pudisti päätään.
"En tiedä. Luultavasti joku on unohtanut metsästyspartiossa ollessaan hakea loput saaliistaan ja jokin petoeläin on kaivanut ne ylös ja jättänyt syömättä huomatessaan niiden olevan syömäkelvottomia", soturi tokaisi ja varovasti käveli kahden raadon vierelle, alkaen kaivaa kuoppaa. Tietenkin hänelle syttyi heti huoli, harakat näyttivät olevat muuten olevan täysin koskemattomia, lukuunottamatta murrettuja niskoja ja nyt niiden seassa pyöriviä matoja. Olisiko joku oikeasti vain unohtanut ne vai oliko joku tarkoituksella jättänyt ne löydettäviksi? Saadessaan kaivettua tarpeeksi syvän kuopan, he etsivät yhdessä Jalotassun kanssa pitkän kepin millä työnsivät harakat kuoppaan ja peittivät ne. Nyt niitä olisi paljon vaikeampi haistaa, vaikka niistä lähtevä lemu olikin voimakas.
"Tästä on ilmoitettava Ututähdelle, joten joudumme valitettavasti palaamaan leiriin", Lumisydän selitti ja he alkoivat juosta kohti leiriä. Oppilas ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta, varmasti tuo menisi nyt ylpeillen kertomaan koko oppilaiden pesän väellä mitä hänen ensimmäisellä partiointireissulla oli oikein käynyt. Soturin mieltä yhä täyttivät erilaiset huolet harakoihin liittyen. Liikkuisiko heidän reviirillään nyt jokin petoeläin, vaikka harakoiden löytymispaikalla ei haissut mikään muu kuin ne? Vai oliko ne tuotu juuri siihen kohtaan tarkoituksella?

//Joku puroklaanilainen voi jatkaa täst halutessaan^^

Leiriaukiolla kävi supina, kun Leijonakynsi kulki kohti tuoresaaliskasaa, pudottaakseen saaliinsa siihen. Nuori soturi vähät välitti nopeista katseista tai kuiskutteluista, hän jatkoi matkaansa leiriaukion laitamille, jääden odottamaan Sulkatähden saapumista. Kokoontumisyön kokoonpanon ilmoittamiseen olisi vielä rutkasti aikaa, muttei kolli keksinyt itselleen muutakaan tekemistä. Hän vilkaisi muita leiriaukiolla olevia kuullessaan nimensä noiden kuiskauksista ja murahti itsekseen. Usvakarva oli kuulemma viimeyönä nähnyt aivan kauheaa unta. Leirissä liikkui huhu, että myös Leijonakynsi olisi ollut mukana tässä unessa ja tehnyt jotakin kauheaa. Nuoren soturin mieleen juolahti, että mitä jos klaaninvanhin olikin puhunut totta, eikä vain hourinut vanhuudenhöperöissään omiaan. Tämähän ei selviäisi millään muulla konstilla, kuin kysymällä. Täten vaaleaturkkinen kolli suuntasi kulkunsa kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Onko Usvakarva paikalla?" Leijonakynsi kysyi ovella istuvalta kissalta.
"Tuolla kauimmaisessa nurkassa, mutta hänestä ei ole oikein juttuseuraksi", vanha naaras raakkui käheällä äänellä. Nuori soturi kohotti kulmiaan. Niinpä tietenkin.
"Miksi, mikä hänellä on?" Hän kysyi ihmeissään, eikä peitellyt tympääntynyttä äänensävyään.
"Käy itse katsomassa", Kaniinisydän naukaisi ja lähti tepastelemaan leiriaukiolle. Leijonakynsi siristi silmiään nähdäkseen pesän siimeksiin, mutta siellä oli liian pimeää. Hän otti varovaisen askeleen ja hiipi sisään. Ei nuorta soturia pelottanut jonkun vanhuksenpahaisen kohtaaminen, enemmän häntä hermostutti se minkälaisia huhuja hän oikein kollista levitteli.
"Usvakarva?" Vaaleaturkkinen kissa kuiskasi varovaisesti nähdessään likaisen, haisevan ja luisevan naaraan istuvan nurkassa. Tämä katsoi sumein silmin kiveä lattialla. Vihreäsilmäinen kissa yskäisi ja jatkoi:
"Minulla olisi hieman kysyttävää."
Leijonakynsi astui askeleen varautuneena taaksepäin naaraan kääntyessä hänen suuntaansa. Usvakarvan katse oli vihan ja pelon sekainen.
"He tulevat. Olet meille uhka", käheä pihinä kuului klaaninvanhimman kurkusta. Nuori soturi kurtisti kulmiaan ja kohotti leukaansa korkeammalle. Hän upotti kyntensä multaiseen maapohjaan, jos tuo narttu osaisi arvostaa vielä jäljellä olevia korviaan, olisi hänen parasta lopettaa moinen höpinä. Mutta siniharmaa kissa tuntui vain kiihkeytyvän kollin uhkaavasta käyttäytymisestä.
"Olet meille uhka! Olet meille uhka! OLET MEILLE UHKA!" Usvakarva karjui täyttä kurkkua. Leijonakynsi katsoi järkyttyneenä tämän kauhunsekaisiin silmiin ja niiden harottavaan katseeseen.
"Usvakarv-", nuori soturi aloitti, mutta klaaninvanhus rupesi uuteen huutokonserttiin.
"Juokse! Sinun perheesi, koko klaanimme on tuhoon tuomittu! Kuolemme jos jäät! Lähde! Sinua tullaan pelkäämään enemmän, kuin mitään muuta, sillä sinä olet ennustettu tappaja... Sinulla on kaikkien Pimeydenmetsän esi-isien tuki ja voima. Voit tappaa meidät kaikki!"
Leijonakynsi tuijotti järkyttyneenä hurjistunutta Usvakarvaa. Nuori soturi lähti sanaakaan sanomatta ulos pesästä, tuskin huomaten pesään virtaavia kissoja, jotka menivät ihmettelemään huudon syytä.

"Tämän yön kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Lehvähammas, Ketunkynsi, Yötassu, Leopardilaikku, Kuurahohde, Valkotäplä, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Purovirta, Kuurasäde, Hopeatassu, Haukkatassu, Korppitassu, Mantelitassu, Usvakarva ja Kaniinisydän", Sulkatähti kuulutti Seinämäkiven päältä ja alla olevasta kissajoukkiosta kuului hyväksyviä maukaisuja. Leijonakynsi väräytti korvaansa ja oli helpottunut ettei hänen nimeään lausuttu tällä kertaa kokoontumiseen lähtijöissä. Nyt nuorella soturilla olisi aikaa tuulettua, hänen oli pakko päästä ulos tästä pahaisesta maanalaisesta loukusta. Kenenkään huomaamatta kolli juoksi ulos leiristä, kohti järveä, ylittäen jonkin ajan päästä Nummiklaanin rajan, jatkaen vielä järven vierelle, puolueettomalle alueelle. Hänet oli vallanut jokin pakokauhun omainen tila, kuin hän ei olisi enää osa omaa kehoaan. Hänen silmissä vilisi ympärillä oleva luonto ja kasvusto. Jostakin roiskui verta, mikä värjäsi nurmen punaiseksi. Leijonakynsi karjui tyhjyyteen.
*Olenko tulossa hulluksi?* Hän näki harhoja, alkoi kuulemaan jostakin kaukaisuudesta kituvia avunhuutoja ja tunsi jokaisen sydämensä lyönnin kuin iskuna koko kehossa. Jokin tuntematon voima tuntui valtaavan hänen kehonsa ja mielensä. Nuori soturi näki mielessään välähdyksiä kuolevista kissoista ja tunsi jokaisen avunhuudon tuottaman tuskan. Hän säntäili avuttomana ja sekaisensa järven vieressä kasvavaan metsikköön. Hetken ryntäilyn jälkeen lopulta kolli tunsi maan katoavan tassujensa alta, mikä tuntui tuovan hänet takaisin todellisuuteen. Kermanvaalea kissa tunsi kivun oikeassa silmäkulmassaan, maistoi veren kipakan maun suussaan ja näki kuinka taivasta vasten kohoavat puiden latvat loittonivat. Hän sulki silmänsä ja hetken joutui kulkemaan täydellisessä pimeydessä, ennen kuin avasi ne uudestaan. Leijonakynsi raotti varovaisesti silmiään ja näki sumean kissan hahmon edesään. Hän räpäytti silmiään näön kirkastamiseksi, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Nuori soturi liikutti varovaisesti päätään ja hätkähti kivun vihlaisessa hänen niskassaan. Kipu siirtyi väreillen selkärankaan ja lopulta levisi koko kehoon.
"Ota ihan rauhassa. Sinun selkäsi on vaurioitunut. En ole varma muista vammoista, mutta liikkuminen ei ainakaan helpota tuskiasi."
Leijonakynsi ei tunnistanut ääntä, mikä hänelle puhui. Kolli hivutti kyntensä ulos ja kierähti sihahdusten saattelemana vatsalleen. Mitä oli oikein käynyt ja kuka tämä muukalainen oli? Hän erotti sumeasti tämän kääntyvän häneen päin ja tulevan lähemmäs.
"Mitä minulle tapahtui?"
"Näin sinut hortoilemassa metsässä ja sitten huomasin, että lähestyt kielekettä. En kerennyt reagoimaan ennen, kuin jo ehdit suistumaan alas. Juoksin polkua pitkin sinne mihin olit tippunut ja löysin sinut tästä makaamasta tajuttomana. Kiitä onneasi, ettei tuo pudotus ollut kuin puoli puunmittaa", erakko naurahti koleasti. Nuori soturi murahti ja yritti saada näköään selvenemään. Kuka ikinä tämä tuntematon kissa olisikaan, ei häneen voisi luottaa, vaikka tuo kuinka rennolta vaikutti. Kermanvaalean kissan pitäisi ehtiä suorittamaan tappava isku ensimmäisenä.