Jäätassu odotti kärsimättömänä muita klaanitovereitaan saapuvaksi, kuikuillen varovasti korkeammalta hiljaiseen tahtii vuoristosta laskeutuvia nummiklaanilaisia. Oppilas oli helposti löytänyt pakenevan joukon ja hypännyt korkeammalle vuoristopolulle mistä nyt tarkkaili heitä. Muiden luuklaanilaisten pitäisi vain ilmestyä paikalle niin he voisivat aloittaa toisen hyökkäysaallon. Sivusilmällään naaras näki vuoristopolun toisella puolella liikehdintää, minkä takia hän käänsi katseensa kokonaan vastakkaiselle polulle. Punaoranssi kissa oli näkevinään kermanvaaleaa turkkia ja hänen karvansa hyppäsivät pystyyn jännityksestä. Oliko osa nummiklaanilaisista eksynyt porukasta? Jäätassu vilkaisi taaksensa ja heilautti häntäänsä kärsimättömänä. Pitäisikö hänen lähteä katsomaan vuoriston toiselle puolelle, jos tämä olisikin jokin nummiklaanilaisten toinen pelastuspartio joka hyökkäisi nyt Luuklaanin leiriin, kun kaikki jaloillaan pysyvät olisivat jahtaamassa ensimmäistä partiota? Kyllä muut oppilaan klaanitoverit löytäisivät nummiklaanilaiset seuratessaan hänen hajujälkeään, jos Jäätassu lähtisi nyt jäljittämään lisää vihollisia. Hän voisi sillä osoittaa olevansa uskollinen Luuklaanille ja koko klaani sekä Pimeydenmetsä olisi naaraasta ylpeä, katsoisi häntä ylöspäin ja suorastaan palvoisi punaoranssia kissaa. Sinisilmä innostui niin paljon omasta ideastaan, että peruutti huomaamattomasti pois vuoristopolun reunalta ja lähti etsimään reittiä vuoriston toiselle puolelle, missä oli liikettä nähnyt. Hän tasapainoitteli sulavasti kapeilla poluilla ja kevyillä loikilla nosti itseään ylemmäs, että näkisi paremmin kallion toiselle puolelle. Kesti hetki ennen kuin hän ennätti samalle paikalle, missä oli vilauksen kissasta nähnyt. Yrittäessä saada vainua tunkeilijasta Jäätassu huomasi ettei tämä kissa haissut Nummiklaanille ollenkaan, oikeastaan hän ei haissut yhdellekään klaanille. Oppilaan niskakarvat nousivat pystyyn kun hän älysi, että tämä kissa saattaa oikeasti olla reviiritunkeilija, vihamielinen sellainen. Naaraalla ei ollut aikomustakaan lähteä enää sellaisen perään, mutta kun hän oli kääntymässä takaisin polulle miltä juuri oli laskeutunut, hyppäsi joku kovalla voimalla hänen selkäänsä ja puski maahan kyljelleen. Jäätassu tunsi ilman katoavan keuhkoistaan ja hän päästi kovaäänisen älähdyksen tuntiessaan kivun kalliolle iskeytymisestä, minkä jälkeen yritti haukkoa happea, mutta hyökkääjä painoi tassunsa oppilaan kurkulle, estäen tämän. Punaoranssi kissa kähisi paineen alla, yrittäessään saada edes hieman ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi kuinka hyökkääjä painoi kynsiään hänen kaulalleen.
"Ja minä kun luulin luuklaanilaisten olevan hieman parempia taistelijota, jotka kykenisivät edes jollakin tavalla puolustamaan itseään, mutta taisin olla väärässä", naarasääni sihisi Jäätassun korvaan ja paino kaulalla lisääntyi. Oppilas tunsi silmiensä pullistuvan ja hän hätäisesti yritti irroittaa naaraan tassua kurkultaan, tuloksetta.
"MInä tarvitsen oppaan Luuklaanin leiriin ja sinä saat toimia sellaisena, tai muuten tapan sinut. Ymmärrätkö?" Tunkeilija murisi ja käänsi etutassuaan, milloin hänen kyntensä pureutuivat punaoranssin naaraan ihon läpi.
"Sss... Selv-Selväh...", Jäätassu rohisi ja veti syvään henkeä painon kadotessa hänen kaulaltaan, mikä johti yskäkohtaukseen. Oppilas nosti itsensä hitaasti takaisin jaloilleen ja katsoi kimppuunsa hyökännyttä kissaa, kavahtaen hieman taaemmas nähdessään tuon. Kermanvaalea naaras, jonka keho oli yltä päältä erikokoisissa ja näköisissä arvissa, toinen puoli kasvoista oli ruhjoutunut ja toinen korva oli repeytynyt kokonaan irti. Punaoranssi kissa katsoi hetken silmät suurina naarasta, joka katsoi piikikkäällä katseella takaisin, minkä jälkeen sinisilmän silmät siristyivät ja kulmat kurtistuivat.
*Vau, hänpä on ruma!* Jäätassu ajatteli, miltei sanoen ajatuksensa ääneen.
"Noniin, näytäppäs nyt se reitti leiriinne", kermanvaalea naaras sähisi, kun huomasi ettei luuklaanilainen ajatellut käydä hänen kimppuunsa. Oppilas kohotti kulmiaan, mutta kääntyi ympäri ja lähti rauhallisin askelin kulkemaan tulosuuntaansa, tunkeilija perässä seuraten. Punaoranssilla naaraalla ei ollut aikomustakaan viedä tätä arpikissaa heidän leiriinsä vaan mahdollisen toisen aallon hyökkääjien luokse, mitkä saisivat hoidella tämän kissan päiviltä.

"Miksi oikein näytät tuolta?" Jäätassu kysyi ja vilkaisi nopeasti taaksensa kermanvaaleaan naaraaseen. He eivät olleet kävelleet kauaakaan, mutta oppilaan mielenkiinto tämän tunkeilijan taustasta heräsi, joten hän oli alkanut kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä tuolta.
"Miksi sinua se kiinnostaa?" Arpikissa murisi. Punaoranssi naaras hymähti kovaan ääneen.
"Että voisin itse välttyä samalta kohtalolta mikä teki sinusta tuon näköisen", Jäätassu sanoi nauraen ja heitti kermanvaalealle naaraalle ivallisen hymyn. Oppilas tiesi, ettei tunkeilija voinut tappaa häntä, koska kiire Luuklaanin leiriin tuolla oli kova. Joten arpikissa tuskin kävisi enää edes hänen kimppuunsa, koska se vain hidastaisi matkantekoa. Sinisilmän mielestä tämä oli aivan oivallinen tilanne piikittelylle. Kermanvaalea naaras vastasi hymyyn tuhahduksella, minkä jälkeen oli pitkän ajan hiljaa.
"Oma poikani pudotti minut kalliolta alas. Tuohon aikaan sateet olivat paisuttaneet kielekkeen alapuolella virtaavan puron joeksi. Selvisin pudotuksesta hengissä, mutta menetin puolet kasvoistani", tunkeilija maukaisi ja Jäätassun kääntäessä katseensa uudestaan tuon suuntaan, arpikissa osoitti käpälällään naamansa arpeutunutta puolta. Oppilas nosti hieman kulmiaan ja hymähti.
"Sittenkö sinusta tuli joku sekopäinen tappaja?" Punaoranssi naaras kysyi selvästi sarkastiseen sävyyn. Kermanvaalea kissa oli taas hiljaa, mutta nyt lyhyemmän ajan.
"Minä... En vain voinut hillitä itseäni. Kun pääsin jälleen jaloilleni, oli mielessäni vain yksi ja ainoa asia - Kosto. Ja nyt olen viimeinkin päässyt tavoitteeseeni, vain yksi asia seisoo tielläni", tunkeilija murisi ja Jäätassu kuuli kuinka tuo antoi kynsiensä raapia kalliopintaa heidän tassujensa alla.
"Eli Kuutamokukkako ei ole enää se sama perhettään hengellään puolustava naaras, jonka aikoinaan tapasin, vaan nyt hän on... Mitä ikinä sinä oletkaan."
Oppilaan karvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Kuolontähden äänen heidän yläpuoleltaan. Kääntäessään katseensa ylös, näki punaoranssi naaras parin kellertäviä silmiä ylemmällä olevalla kielekkeellä. Sulavasti Luuklaanin päällikkö pudottautui samaiselle vuoristopolulle heidän kanssaan ja Jäätassu vaistomaisesti kipitti mestarinsa lähelle. Oppilas oli helpottunut, Kuolontähti oli varmasti lähtenyt oppilaansa hajujäljen perään ja päättäisi nyt tämän Kuutamokukan päivät.
"En", kermanvaalea naaras sanoi ylväästi, minkä jälkeen kumarsi kunnioittavasti pikimustaa naarasta.
"Kuolontuuli, siitä onkin kulunut hetki", hän jatkoi ja istahti aloilleen, kiertäen häntänsä siististi jalkojensa ympärille. Oppilas vilkaisi kumpaakin naarasta vuorotellen. Tunsivatko he toisensa jotenkin? Tai pakko kai se oli tuntea jos Kuutamokukka juuri kutsui Luuklaanin päällikköä hänen entisellä soturinimellään.
"Se olisi Kuolontähti nykyään. Minä luulin, että hävisit kokonaan johonkin perheesi menetyksen jälkeen, kun sinua ei löytynyt yhtään mistään", Kuolontähti naurahti kuivasti ja istahti itsekin alas. Jäätassu seurasi perässä ja istahti vuoristopolulle, kiertäen häntänsä ympärilleen.
"En minä mihinkään hävinnyt, siirryin vain kaksijalkalaan. Sen jälkeen kun siellä alkoi tapahtumaan hirveitä, muutin hylättyyn kaksijalkojen rakentamaan pesään mikä on järvestä hieman etelämpänä", Kuutamokukka vastasi väräyttäen ainoaa korvaansa.
"Mitä asiaa sinulla oli, kun kerran olet tänne asti sitten jaksanut kiivetä?" Kuolontähti kysyi ja Jäätassu oli hieman yllättynyt, kun pystyi selvästi kuulemaan mestarinsa äänensävystä uteliaisuutta. Kermanvaalean naaraan toiselle kasvonpuoliskolle nousi pahanenteinen hymy.
"Haluan, että hyökkäätte kanssani Kuutamoklaaniin."

//Kuolontähti?

Mietiskelykävelyni oli päättynyt yllättävästi, kun kuulin kauempaa etäisesti tutun äänen. Kuutamokukkaa ei ollut näkynyt hetkeen, joten en voinut kieltää, ettenkö olisi ollut utelias. Kissa oli viime kohtaamisellamme osoittanut... samankaltaisia arvoja, tai ainakin asenteita - vähintäänkin tiettyä raitaista naarasta kohtaan. Hänen ehdottaessaan hyökkäystä Kuutamoklaaniin Kuolontähti piti yllä neutraalin ilmeen, mutta hykerteli mielessään - täällä olikin ollut vähän tylsää. Lisäksi Luuklaani tarvitsi keinon todistaa vahvuutensa lievästikin sanottuna epäonnistuneen Nummiklaani-tilanteen jälkeen.
Pelatakseen aikaa harkinnalleen Kuolontähti kiinnitti huomionsa paikalla olleeseen oppilaaseen, viitaten Kuutamokukkaa odottamaan hetken.
"Saanen tiedustella, miksi sinulle täysin tuntematon erakko pääsi näin pitkälle meidän alueellamme? Millainen soturi sinusta pitäisi tulla, mikäli et saa yhtä kissaa pidäteltyä - minusta kun näytti siltä, että et paljoa yrittänytkään!" Kuolontähti soimasi hyytävällä äänellä. Oppilas ei saisi unohtaa, että päällikkö oli tilanteen herra, vaikka aikoikin neuvotella muille tuntemattoman kissan kanssa.
"Sinä ole minun oppilaani, kunnioittaisit asemaasi ja saamaasi koulutusta!" Kuolontähti vielä jatkoi ja läimäisi oppilasta tassullaan. Isku ei ollut haavoittava, vaan enemmänkin muistutus asenteesta päällikön sihistessä vihaisena oppilaalleen. Jäätassu ragoi vaistonvaraisesti väistämällä, mikä ei miellyttänyt päällikköä, joka hyökkäsi hieman enemmän tosissaan oppilaan päälle, kaataen tämän alleen.
"Oikea soturi ei koskaan, ei KOSKAAN, uhmaa päällikköään, eikä ansaittua rangaistusta. Ymmärrätkö? Heikkous, pelkuruus ja leirinsä suojan vaarantaminen ovat vakavia asioita, eikä niitä hyväksytä tässä klaanissa. YMMÄRRÄTKÖ? Sinun olisi parempi miettiä tätä asiaa - miettiä oletko todella valmis etenemään soturiksi tässä klaanissa. Ja mietikin tarkkaan - hoitelen sinut myöhemmin", päällikö sihisi kylmästi, mulkaisten vielä kerran oppilastaan ennen kuin kääntyi kohtaamaan Kuutamokukan, joka oli odottanut aloillaan tilanteeseen sen enempää puuttumatta.
"Vai Kuutamoklaaniin hyökkäys? Sinun kanssasi? Sallithan minun huomautaa, että työnjako kuulostaa hieman epäreilulta... Sinua on yksi, minulla on klaani. Mitä me siitä hyötyisimme?" päällikkö kysyi.

//Jäätassu?

En voinut uskoa, että sisälläni myllersi nyt (Taivasliljan arvion mukaan) kolme pientä elämänalkua. Olin alkanutkin tuntea hankaluuksia muun muassa liikkuvuudessa ja juoksemisessa, lisäksi väsyin todella nopeasti. Tassuttelin varovasti, jo hieman pyöristynyttä vatsaani varoen sisälle kodikkaan hämyisään pentutarhaan. Katselin haikeasti lyhyen tunnelin seiniä pysähtyen hetkeksi muistelemaan omaa pentuaikaani. Olin viettänyt mielestäni melko onnellisen pentu-ja oppilas ajan Ruusutassun kuolemaa lukuunottamatta. Pudistin päätäni, en saisi näyttää masentuneelta tai surulliselta kävellessäni sisään pesään, joka piti sisällään herkkiä ja haavoittuvaisia pieniä kissoja, jotka voisivat tulla epäluuloisiksi jos olisin hermoromahduksen partaalla. Annoin sieraimiini tulvivan maidon hajun tasoittaa hengitystäni vilkuillessani ympärilleni silmiäni siristellen.
-Voimasydän? Naukaisin varovasti siristellen yhä silmiäni hämärässä tilassa.
Pesän reunalla liikahti kissanhahmo, joka näytti kohottavan päätään.
-Täällä näin, kuka siellä? En erota sinua oikein kunnolla tässä pimeydessä! Voimasydän vastasi tavallisella, lempeällä, mutta tiukalla äänensävyllään.
Sisälläni kihersi pienoinen halu hehkuttaa Voimasydämmelle siitä, kuinka iloinen olin kuultuani olevani tiineenä.
-Sarasydän tässä...Tulin vain kysymään, että olisiko täällä tilaa vielä yhdelle? Kehräsin, vaikka yritinkin pidätellä itseäni.
-Sarasydän? Joku Voimasydämen pennuista kysyi.
Voimasydän kumartui nuolaisemaan Täpläpennun päälakea, josta oli vielä hetki sitten törröttänyt tuppo karvoja.
-Aivan niin pikkuinen, Voimasydän kehräsi heilauttaen korviaan minuun päin.
Mieleni olisi tehnyt mieli päästää uudelleen kehräys, sillä sydämeni oli melkein räjähtää siitä, kuinka suloisia nuo pikku karvapallot oikein olivat.
-Hei Täpläpentu! Tervehdin hymyillen valkolaikkuiselle kollille vienosti.
Täpläpentu kohottautui seisomaan, tämän jalat kannattelivat häntä jo hyvin, en ollut muistanutkaan kuinka kauan sitten olin vasta kuullut Voimasydämeltä hänen odottavan pentuja. Pentu töpötteli vierelleni katsoen minua suurilla sinisillä silmillään, jotka muistuttivat lähinnä kirkkaansinisiä taivaankappaleita.
-Mitä sinä täällä teet? Tulitko kertomaan tarinoita? Pennun silmät syttyivät tämän mainitessa sanan ”tarina”.
Pudistin päätäni hymähtäen hieman. Täpläpennun suuret, siniset silmät olivat omiini verrattuna aivan valtavat- ja valtavan suloiset!
-Minä tulen tänne teidän seuraksenne, ja niin varmaan myös pentuni sitten vähän myöhemmin, selitin iloisesti, yrittäen kumminkin pitää äänialani mahdollisimman tasaisena.
Täpläpennun karvat pörhistyivät innostuksesta ja tämä alkoi kipittää ympärilläni kuin mikäkin sähköjänis, en vain voinut olla tukahduttamatta leveää hymyä, joka suli kasvoilleni.
-Milloin voidaan leikkiä niiden kanssa? Kultapentu on aivan hirveän tylsä ja Pöllöpentu myös! He eivät ikinä leiki kanssani! Täpläpentu valitti irvistäen sisartensa suuntaan. Hymähdin hyväksyvästi, muistin hyvin kuinka rasittava Aurinkomyrsky oli pentuna ollut, nykyään hän oli hieman rauhallisempi.

//Ääks, ei taaskaan mitään hirveen pitkää :-)

"Sinäkö ihan tosissasi sait haukan aivan itse kiinni?" Pikkutassu kysyi yllättyneenä, vilkuillen vuoroin sisartaan Tuhkatassua ja tuoresaaliskasassa makaavaa nuorta, mutta kuollutta haukkaa. Tummanharmaa oppilas ei vastannut epämääräisen muminan lisäksi mitään, sillä hänen keskittymisensä oli aivan muualla sillä samaisella hetkellä. Uskosielun johdattama aamun metsästyspartio oli juuri lähtemäisillään, naaras vielä naukui onnittelutoivotuksiaan, sekä pikkuvinkkejä nuorelle soturinalulle Paarmahehkulle, joka oli edellispäivänä soturnimensä saanut sisartensa kanssa. Tuhkatassu seurasi kokeneen soturittaren kehonliikkeitä tarkkaan, heti kun tuo antaisi merkin partiolleen lähteä leiristä, sinisilmäinen naaras pinkaisisi niin nopeasti ja huomaamattomasti leiriaukion halki ja lyöttäytyisi mukaan. Jos kaikki menisi hyvin, hän saapuisi leiriin vasta aurinkohuipun jälkeen. Myrskytuulikin näytti olevan liian kiireinen Korpinkutsun kanssa, että mestari tuskin tiesi oppilaansa olevan sillä hetkellä leiriaukiolla. Tummanharmaan oppilaan valkoinen hännänpää nyki hermostuksesta. Jos Uskosielu pitkittäisi vielä elämänvinkkiensä kanssa, kuuluisi kohta leiriaukiolla erään tietyn oppilaan nimen huuto, minkä jälkeen Tuhkatassu pääsisisi kuulemaan isänsä saarnaa haukan metsästyksen vaaroista. Paarmahehkun vinkatessaan korviaan kuitatakseen kaiken kokeneen soturittaren kertomasta, kääntyi kellertävä naaras viimeinkin partionsa suuntaan.
"Hei, kuunteletko sinä edes minua?" Pikkutassun suunnalta tuntui kuuluvan, mutta tummanharmaa oppilas juoksikin jo poispäin nuoremmasta sisarestaan. Sinisilmäisen naaraan sydän hakkasi, kun hän juoksi kohti suuaukon ulkopuolella vielä paikallaan seisoskelevaa partiota. Mutta juuri päästessään ulkona paistavan auringon valokeilaan, Tuhkatassu joutui tekemään äkkijarrutuksen Myrskytuulen ilmestyessä hänen eteensä.
"Äläpä karkaa vielä minnekään, päällikkö haluaisi jutella kanssasi", naaraan mestari sanoi ja loi toruvan katseen oppilaaseensa. Tummanharmaa kissa liimasi korvansa niskaturkkiinsa ja katseli varapäällikön sijasta omiin tassuihinsa. Hän ei päästänyt minkäänäköistä vastausääntä kollille, vaan tottelevaisesti kääntyi kohti Puhujakiveä ja lähti lampsimaan sen suuntaan. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut ja nyt varmasti koko heräilevä leiri saisi kuunnella Aaltotähden huutoa ja läksytystä. Tuhkatassu tunsi niskassaan niin Myrskytuulen, kuin Pikkutassunkin polttavat katseet, kun hän ohitti Puhujankiven ja askelsi sen takana sijaitsevan pesän eteen. Oppilas oli hieman hermostunut siitä kuinka vihainen hänen isänsä olisi viimeöisestä tempusta. Mutta naaraan mestarinkin silmissä oli poltellut ylpeyden kipinä, eikö myös silloin Aaltotähtikin olisi ylpeä tyttärensä onnistumisensa, vaikka nappaus riskialtista olikin? Tuhkatassu kumartui katsomaan pesän edessä roikkuvan jäkäläverhon ohi, muttei nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä kalliossa olevassa halkeamassa. Sen sijaan, hän ei ainoastaan haistanut päällikkönsä tuoksua, vaan sen lisäksi myös emonsa. Oppilas nielaisi ja heilautti valkoista hännänpäätään, miten hän olikaan toivonut, että Kaunokirjolle ei oltaisi mainittu sanaakaan haukan metsästyksestä. Kokenut soturitar ei todellakaan olisi tyytyväinen hänen tekoonsa ja varmasti olisi paljon vihaisempi kuin isä.
"Tuhkatassu, tule sisään", Aaltotähden ääni kaikui jostakin pesän perukoilta. Tuhkatassu veti väristen henkeä ja varovasti asteli pimeään pesään, siristellen silmiään äkillisessä pimeydessä. Ensimmäisenä hän erotti kaksi paria kiiluvia silmiä, minkä jälkeen pystyikin jo erottamaan vanhempiensa hahmot makoilemasta leveän sammalvuoteen päältä. Oppilas asteli varovasti eteenpäin ja jäi parin hiirenmitan päähän vuoteesta, vaihdellen painoaan jalalta toiselle odottaessaan kärsimättömänä saarnaamisen alkua.
"Sinä tiedät miksi olet täällä, eikö vain?" Hänen isänsä kysyi neutraalilla, ehkä aavistuksen vaativalla äänensävyllä, pitäen kasvoillaan vaikeasti luettavaa ilmettä. Tuhkatassu nyökkäsi ja kohotti aavistuksen katsettaan jaloistaan.
"Se haukka minkä sain napatt-"
"Mitä sinä oikein ajattelit?!"
Tuhkatassu sävähti emonsa suusta kuulunutta terävää sihahdusta, mikä oli keskeyttänyt hänen lauseensa. Oppilas katsoi siniset silmät pyöreänä Kaunokirjon omia viiruiksi siristyneitä ja painoi korviaan vielä syvemmälle niskaturkkiinsa. Kokenut soturitar oli viimeksi sähissyt hänelle silloin, kun tummanharmaa naaras oli sisarustensa kanssa karannut pentuina leiristä ja Kurkitassu oli pudonnut vuoristopolulta. Hän ei ikinä unohtaisi kuinka vihaiselta ja hurjistuneelta ruskeamusta naaras oli silloin näyttänyt.
"Sinä tiedät kuinka vaarallisia ne linnut ovat, täysikasvuiset pystyisivät helposti nostamaan kaltaisesi pienen kissan mukaansa. Mitä sitten jos se lintu olisikin ollut kotka ja lukinnut sinut kynsiinsä, eikä Myrskytuuli olisi ehtinyt paikalle ajoissa?" Emo jatkoi sättimisensä kanssa, tuon häntä heiluen terävin liikkein puolelta toiselle. Kaunokirjo oli todella, siis todella, vihaisen näköinen ja hetken Tuhkatassu pelkäsi, että kokenut soturitar kävisi hänen kimppuunsa.
"Me emme tapa haukkoja tai kotkia riistaksi, pärjäämme hyvin tunturisopuleilla sekä alhaalta löytyvällä maariistalla, joten lupaa minulle Tuhkatassu - LUPAA ettet ikinä enää yritä metsästää yhtäkään haukkaa tai kotkaa."
Tuhkatassu ei ollut päästänyt pihahdustakaan, oli jopa unohtanut miten hengitettiin, koko emonsa raivoamisen aikana ja nyt turkki hieman pörhistyneenä hän nyökkäsi varovasti.
"Lupaan", oppilas niiskaisi ja vilkaisi isäänsä, odottaen varautuneena tuon puheenvuoroa. Aaltotähden kasvoilla oli yhä sama lukematon ilme, mutta tuon silmät olivat vähintään yhtä viiruuntuneet kuin Kaunokirjollakin. Tummanharmaa naaras nielaisi ja pudotti katseensa takaisin tassuihinsa.
"Olen täysin samaa mieltä emosi kanssa. Se mitä teit oli todella vaarallista, varsinkin kun Myrskytuuli ei ole opettanut sinulle haukan metsästyksen perusasioita. Pääset tällä kertaa varoituksella, vaikka uskonkin, että pentutarhassa tarvittaisiin varmasti siivoamisapua", isä selitti rauhallisempaan sävyyn emon raivoon verrattuna, minkä ansiosta Tuhkatassu uskalsi hieman rauhoittua ja hengittää, vaikka näkikin silmäkulmastaan Kaunokirjon tulisen katseen. Aaltotähti viittoi hännällään luvan poistumiseen ja oppilas pienen kumarruksen jälkeen kääntyi kannoillaan ja kipitti ulos päällikön pesästä, täristen vielä pelosta sekä häpeästä.

Avasin vaaleanvihreät silmäni hitaasti, yrittäen räpäytellä viimeiset unihiekarippeet niistä pois. Olin herännyt juuri, ja silmäni eivät hahmottaneet kunnolla ympäristöäni. Tuhahdin ärtyneenä viiksiäni värisyttäen. Kohotin päätäni, oma alustani tuntui tavallista pehmeämmältä ja paikka hämärämmältä kuin soturien pesä. #Missä oikein olen?# Tuumailin hiljaa mielessäni.
Nenänpäähäni oli takertunut pieni tuppo sammalta, joka tippui alas, kun ravistin päätäni varovasti. Silmäni tottuivat nopeasti hämärään ja huomasin ihmetyksekseni uinuneeni pentutarhassa. Vilkaisin sivulleni, jonne tunnelista tunkeutuvat auringonsäteet loivat heikkoa valoaan. Voimasydän nukkui rauhallisesti viereisellä alustalla, eikä näyttänyt olevan moksiskaan kun Pöllöpentu välillä unissaan tuhisten survaisi valkoisen käpälänsä hänen vatsaansa. Kultapentu oli kiertynyt kerälle emonsa vatsan suojiin niin, että näin vain ruskean kyljen kohoilevan hitaasti hengityksen tahtiin, välillä hänen korvansa heilahtivat johonkin suuntaan. Täpläpentu torkkui kahden sisarensa kyljissä kiinni huitaisten välillä täplikkäällä käpälällään joko Pöllöpennun naamaa tai Kultapennun tuuheaa häntää. Nousin seisaalleni venyttäen autuaasti selkääni, joka oli kipeänä illalla ottamani huonon asennon takia, johon olin sitten lopulta nukahtanutkin. Istahdin alustalleni, joka oli vuorattu jonkin linnun höyhenillä, jotta se olisi pehmeämpi ja siinä olisi parempi nukkua. Hengitin hetken maidon tuoksua kääntäen katseeni sen jälkeen turkkiini, joka oli mennyt ihan sotkuun nukkuessani. Suin mustaa karvoitustani siistiksi yrittäen tasoittaa kaikki mahdolliset törröttävät karvatupot, joihin väkisinkin kiinnitin huomioita. Kieleni karheat vedot tuntuivat rauhoittavilta ja pian olinkin saanut karvani takaisin kuosiin niin, että minun ei tarvitsisi huolehtia turkistani kun lähtisin ulos. Nousin kaikille neljälle jalalle lähtien hitaasti astelemaan hieman sotkuisen pentutarhan läpi. Lattialla lojui nimittäin paljon sammalpalloja, sekä kiviä, jotka pennut olivat luultavasti ottaneet leikkikaluikseen. Pääsin yllättävän nopeasti tunnelille, joka jatkui melko loivasti ylöspäin. Käpäläni olivat melko huterat ja niitä kivisti, ähkäisin turhautuneena kun tasapainoni oli pettää, vaikka ulos olisi enää muutama hännänmitta. Siihen mennessä kun olin saanut rahdattua ruumiini ulos aurinkoon, niin huohotin jo täyttä häkää, kuin olisin kokeillut juoksukilpailua nummiklaanilaisen kanssa. Muutama ohi kulkenut soturi oli pysähtynyt tuijottamaan minua huolestuneena, mutta hekin jatkoivat pian matkaansa muihin tehtäviin, kun asetuin varjoon tasaamaan hengitystäni. Pentutarhan edessä oleva vilpoisa alue tarjosi mukavan mahdollisuuden levähtää niin, että aurinko ei polttanut niskakavillojani heti hetken päästä. Silmäilin aukiota etsien Aurinkomyrskyä katseellani, en nähnyt tätä missään, joten oletin kollin kuorsaavan vielä soturien pesässä. Huokaisin syvään, en olisi odottanutkaan veljeltäni sellaista kohteliaisuutta, että tämä olisi tullut tervehtimään minua. Laskeuduin mahalleni maahan kiertäen tuuhean häntäni siististi kerälle takajalkojeni taakse. Painoin pääni kylmään maahan sulkien silmäni hetkeksi, en ollutkaan pitkään aikaan vain rentoutunut itsekseni.
-Huomenta Sarasydän! Joku hihkaisi juuri kun olin hetkisen rennosti yksinäni.
Minua ärsytti aivan vietävästi se, että jotkut eivät sitten vain voineet olla häiritsemättä nukkuvaa kissaa. Nostin katseeni kiukkuisesti ylös ja huomaavani tuijottavan suoraan Aurinkomyrskyn iloisena säkenöiviin silmiin. Pakotin kasvoilleni teennäisen hymyn nyökäten nuivasti veljelleni, joka osasi sattua aina väärään paikkaan väärään aikaan.
-Huomenta, tokaisin kollille, joka hymyili minulle leveästi kuin sanoakseen ”Turhaan minua syytät, heräsin vasta, enkä huomannut, että turkkini on kuin pyörremyrskyn jäljiltä”
Silmäilin Aurinkomyrskyä, jonka turkki oli takussa ja päälaella törrötti mojova karvatuppo oranssihtavaa karvaa. Tämän silmät olivat silti tavallisen kiusoittelevat ja olisin voinut kuvitella niiden kipinöivän innostuksesta.
-Tulin vasta äsken rajapartiosta, sitten Jänisloikka oli tipahtaa kuiluun, mutta minä pelastin hänet! Aurinkomyrsky hehkutti rinta rottingilla yrittäen samalla huitoa kuvainnollisesti ilmaa.
Muljautin silmiäni, kolli käyttäytyi aivan liian lapsellisesti ollakseen täysikasvuinen kissa. Ihmettelin oikeastaan, että miksi hän ei ollut vielä oppilas, koska käyttäytyi tänään aivan samalla tavalla.
-Joo, niin varmaan, naukaisin laskien pääni käpälieni päälle ja sulkien silmäni toivoen Aurinkomyrskyn jättävän minut nyt rauhaan.
Aurinkomyrsky huokaisi pettyneenä tököten oranssin karvan peittämällä käpälällään päätäni niin, että se oli lähteä irti ja kieriä siihen veljeni ”kuiluun”
-Olet kamala tosikko...Mutta mitäs sinä teit pentutarhassa? Aurinkomyrsky naukui hilpeästi kuin olisi juuri jututtanut vastasyntynyttä pentua.
Nostin pääni ja avasin suuni loukkaantuneena, jotta olisin voinut sanoa kollille jotain pisteliästä vastaukseksi.
-Aaaa....Anna kun arvaan, olit siellä koska halusit nähdä niitä suloisia pieniä karvapalloja, jotka yrittävät viedä sinulta hengen! Arinkomyrsky naukaisi värähtäen viimeisten sanojen kohdalla ihan kuin olisi muka pelännyt pentuja.
Nousin huterasti jaloilleni läimäyttäen kollia varovasti käpälällä poskeen, (En tietenkään halunnut satuttaa tätä) jotta tämä viimein ymmärtäisi antaa minunkin puhua jotakin.
-Ääliö, odotan pentuja, sen takia olin pentutarhassa! Sihahdin ärtyneenä kollille, joka vaikutti tavallistakin tyhmemmältä.
Aurinkomyrskyn leuat loksahtivat auki ja hänen silmänsä pyöristyivät huomattavasti normaaliin kokoonsa nähden.
-Siis...ANTEEKSI MITÄ?! Veljeni huudahti niin kovaa, että olisin voinut kuvitella kaikkien kääntyvän katsomaan meitä ärsyyntyneenä.
Vetäisin pari kertaa rauhottavasti ilmaa keuhkoihini, jotta en kynsisi veljeltäni korvia päästä heti kun tämä lopettaisi tuijotuksen. Se auttoi ja pystyin taas ajattelemaan selkästi niin, että Aurinkomyrskykin ymmärtäisi miksi oikein huusin hänelle.
-Kuka on isä? Aurinkomyrsky kysyi pisteliäästi ennen kuin kerkesin avata suutani selittääkseni pitkän litanian kaikesta mitä oli tapahtunut.
Huokaisin turhautuneena, Aurinkomyrskyn suojeluvaisto oli ihan hellyyttävää katseltavaa, mutta siitä koituisi vain ongelmia Lehtituulelle.
-Lehtituuli, Lehtituuli on isä... Ja jos taitat karvaakaan hänen päästään niin lupaan, että heräät huomenna huomaten, että sinulla ei ole enää silmiä päässä! Naukaisin tuijottaen Aurinkomyrskyä kärkkäästi kuin odottaen tämän muuttuvan tuhkaksi pelkän katseeni voimasta.
Veljeni nyökäytti kuuliaisesti päätään, jonka tulkitsin minua miellyttäväksi vastaukseksi, sillä normaalisti hän olisi vähintään räjähtänyt nauruun.
-Selvä, selvä! Kolli naukui leveä hymy kasvoillaan.
Olisin voinut luulla, että tämä odotti minun häipyvän pois ja jättävän hänet nauraa kihertämään kuin minkäkin hölmön.

//Ai niin joo, Saran voi siirtää pentutarhaan

Kylmähämärän uuden parantajanimen onnitteluhuudot kaikuivat vasten tummenevaa taivasta Aamutäplän istuessa hieman taaempana Kotkamielen vieressä. Soturitar pystyi näkemään veljensä Lumisydämen ja emonsa Sädetaivaan edempänä ja seurasi utuisella katseellaan kuinka kaksikko lopulta nousivat ylös Sädetaivaan sanojen myötä ja kulkivat kohti Kylmähämärää ja Yöturkkia, joka seisoi oppilaansa vierellä pähkinänruskeiden silmien loistaessa ylpeinä. Vaikka vanhempi parantaja näytti jo ikääntyneisyyden merkkejä ja melkein joka paikasta kollin turkki oli jo alkanut harmaantumaan, silti tuo seisoi ryhdikkäänä oppilaansa vieressä ja näytti kaikelta muulta kuin vanhalta. Ihan kuin olisi ollut Yöturkin nimitys Kylmähämärän sijasta, niin ylpeältä tuo näytti.
“Pitäisikö meidänkin mennä onnittelemaan?” Kotkamieli kysyi hiljaisesti, pehmeämpään suuntaan taittuvalla äänellä ja käänsi sitten meripihkaiset silmänsä häntä kohden kyseliäinä. Aamutäplä käänsi huomionsa emostaan ja veljestään vierellään istuvaan kolliin ja tutkaili hetken tuota katseellaan uteliaana. Eilisestä lähtien tuo oli vaikuttanut ihan eri kissalta. Ehkä kolli tunsi sääliä häntä kohtaan ja siksi oli niin erilainen, ihan päinvastainen kuin yleensä oli. Ehkä tuo luuli saavansa tätä kautta hänenkin mukavan puoleen esille, kun jaksoi esittää eikä ollut vielä rikkonut maskiaan, joka paljastaisi kollin vain pelleilleen tämän koko ajan.
“Miksi sinä minulta kysyt? Ei sinua ole aikaisemminkaan kiinnostanut minun mielipiteeni asioihin”, Aamutäplä vastasi kuivasti toista katsoessaan. Kotkamieli kurtisti hänelle kulmiaan hämmentyneen, lähes pölmistyneen oloisena,
“Enkö minä muka saisi kysyä? Ja milloin minua ei ole muka kiinnostanut sinun mielipiteesi?”
“Saathan sinä kysyä, ei sinua kukaan estelekkään”, hän hymähti sarkastisesti samalla, kun nousi tassuilleen ja hieman venytteli vielä hieman kankeita lihaksiaan ennen kuin huiskautti häntäänsä välinpitämättömästi,
“Oikea kysymys on se, että milloin sinua on muka rehellisesti kiinnostanut minä tai minun mielipiteeni. Eikä se haittaa minua Kotkamieli, vaikka myöntäisitkin, ettei minun asiani tai sanani liikauta sinua viiksen vertaakaan, mutta en siedä sitä, että minulle valehdellaan päin naamaa tai säälitään.”
Hän käänsi katseensa hetkeksi kolliin, joka oli nyt hiljentynyt täysin, jatkaen,
“Minua ei nimittäin tarvitse sääliä, minä en tarvitse sitä ollenkaan. Revin vaikka korvat päästäni kuin kuuntelen kuinka joku säälii minua.”
Hän loihti kasvoilleen sievän hymyn ennen kuin päätti jättää kollin omaan nojaansa ja lähti tekemään tietään kohti parantajakaksikkoa. Kyllä hän nyt aikoisi uutta parantajaa onnitella, eikö se kuulunutkin ihan hyviin tapoihin? Muutenkin Yöturkin menehdyttyä, olisi Kylmähämärä puroklaanilaisten terveydestä vastaava eikä Aamutäplä halunnut vain sen takia huonoa kohtelua tulevalta parantajalta, kun oli aikaisemmin ollut hieman töykeä tuota kohtaan. Hän hymähti itsekseen ja siirsi katseensa tummanruskeaan kolliin, joka oli huomion keskipisteenä ja päästyään heidän luokseen, hän nyökkäsi hieman Yöturkille vain ystävällisyydestä ja kunnioituksesta ennen kuin siirsi taas katseensa takaisin sokeaan parantajaoppilaaseen.
“Kylmähämärä, onnittelut parantajanimestäsi. Tähtiklaani valaiskoon polkusi ja matkaasi parantajuutta kohden”, soturitar naukui muuttaen äänestään pehmeämmän ja ystävällisemmän, joka sai kollin katseen siirtymään häneen. Kyllä hän tiesi, ettei kolli voinut nähdä häntä, mutta sentään tuo kuuli hänen äänensä ja sen sävyn.
“Kiitos”, Kylmähämärä naukui pieni hymy kasvoillaan saaden Aamutäplän väräyttämään korviaan hieman. Hän ei tiennyt mitä muuta olisi pitänyt sanoa, joten pienellä liikkeellä hän olikin jo kääntynyt ympäri ja lähti suunnistamaan sotureiden pesää kohden, jonka vierustalla Kotkamieli vartioi. Hän huokaisi tympääntyneenä, mutta ilman sen suurempia ääniä, hän vain käveli kollin ohi sisään pesään, jossa suunnisti omalle sammalpedilleen ja kävi siihen makuulleen. Unta ei tarvinnut sen suuremmin odotella, kun se veikin nopeasti naaraan metsästysmaille.

“Aamutäplä, Aamutäplä!” Hiiriturkin käskevä ääni sai naaraan nostamaan uneliaana päätään ja siirtämään katseensa pesän suuaukolle, jossa hän näki varapäällikön pään pilkistävän. Hän väräytti korviaan osoittaakseen naaraalle, että oli kuulolla ja tuo voisi jatkaa lausettaan tai mitä ikinä nyt häneltä tarvitsikaan.
“Puronlaulu kohtaa partiota, johon sinä kuulut. Nouse ylös niin et odotuta häntä partioineen”, Hiiriturkki kertoi ja katosi sitten suuaukolta ilmeisemmin aukiolle. Aamutäplä räpytteli silmiään ja oli hetkessä jaloillaan. Hänen karvansa hieman pörhistyivät innostuksesta. Koskaan ennen aamupartio tai mikään partio ei ollut saanut häntä näin innostuneeksi sitten oppilasajoilta! Tuntui kuin hän olisi pursunnut intoa. Soturitar nopeasti nyppi sammalrippeet turkistaan ja suki sen siistimmäksi ennen kuin ripeästi teki tiensä yli muiden nukkuvien sotureiden häntien yli ulos aukiolle, jossa hailakat auringonsäteet tuntuivat sokaisevan hänet hetkeksi. Siitä huolimatta, naaras teki tiensä lähes loikkien aamupartion luokse, joka seisoi kaislatunnelin edessä Puronlaulun sanoessa jotain oppilaalleen Jänötassulle, joka vaikutti jopa innostuneemmalta kuin heidän luokseen saapuva vaaleanruskea laikkuinen soturitar.
“Aamutäplä!” Puronlaulu sitten hihkaisi ilahtuneena ja hymyili hänelle lempeästi. Hän nyökkäsi setänsä kumppanille kunnioittavasti ennen kuin käänsi katseensa muihin partioon kuuluviin. Vaaleanharmaa, paksuturkkinen Kanijalka seisoi oppilaansa Kaislatassun kanssa hieman etäämmällä kollin yrittäessä selittää jotain intoa puhkuvalle Kaislatassulle, joka ei meinannut pysyä nahoissaan. Hiutaletassu istui aloillaan ja suki turkkiaan, mutta vilkuili kaikkia partioon kuuluvia kissoja kulmakarvojensa alta. Vaaleanharmaa oppilas näytti todella epämukavalta muiden seurassa tuon hieman luimiintuneiden korvien kanssa. Eikö naaras viihtynyt muiden seurassa? Aamutäplä pudisteli päätään, ei se hänelle kuulunut.
“Lähdemmekö me?” Kaislatassu huudahti saaden Kanijalan huokaisemaan syvään, mutta päätti antaa olla ja hitain askelin kulki Puronlaulun luokse. Puronlaulu nyökkäsi ja viittoi sitten niin Jänötassun kuin muutkin mukaansa läpi kaislatunnelista metsään. Aamutäplä veti raikasta, metsäntäytteistä ilmaa keuhkojensa täydeltä ja sitten lihaksiaan rentouttaen, hän puhalsi kaiken ulos. Oli ihanaa taas olla jaloillaan ja elää eikä vain masentua sotureiden hämärässä pesässä.

“Etkö sinä kuunnellut ollenkaan Kaislatassu?” Kanijalan urahdus sai Aamutäplän huomioon kiinnittymään mestarioppilas kaksikkoon, jotka seisoivat vastakkain. Kanijalka näytti olevan lähellä hermojensa menetystä, kun taas Kaislatassu luimisteli korviaan empien sanoisiko jotain vai olisiko hiljaa ja kuuntelisi mestarinsa selostusta jälleen kerran uudelleen.
“Minä olen kertonut tämän asian sinulle jo kolmesti etkä sinä siltikään näytä kuuntelevan minua tai ohjeitani viiksen vertaa. Jos sinä tosiaan osaat jo kaiken valmiiksi ilman apuani, mikset sitten näytä kuinka hyvin osaat tehdä ohjeistamani asiat?” vaaleanharmaa kollisoturi jatkoi katsoen oppilastaan tympääntyneenä. Kaislatassu nielaisi hieman ja sanoi jotain todella hiljaa. Aamutäplä väräytti korviaan kääntäen katseensa sen sijaan Hiutaletassuun, Puronlauluun sekä Jänötassuun. Puronlaulu oli kertonut hänelle metsään päästyään, ettei Hiiriturkilla ollut juuri nyt aikaa, joten hän tulisi katsomaan kahden oppilaan perään ja tekemään arvioita heidän metsästystaidoistaan. Hän oli vain mutissut jotakin myöntävän tapaista vanhemmalle kissalle. Hän olikin jo alkanut miettimään, että milloin kahden vanhimman oppilaan nimitykset saattaisivat olla ja Puronlaulun äskeisen tiedon mukaan kaksikon soturiseremonia olisi mahdollisesti vain muutaman päivän sisällä.
He olivat pysähtyneet aloilleen, jotta Kanijalka voisi opettaa Kaislatassulle metsästämisestä, muttei kermanvaalea soturitar ymmärtänyt miksi heidän kaikkien piti tässä nyt seisoskella aikaa hukkaamassa. Pystyihän Kanijalka milloin muulloinkin opettaa oppilastaan eivätkä rajat itseään merkitsisi. Hän antoi katseensa palautua taas Puronlauluun ja viittoi kellanpunaista naarasta pienellä hännänliikkeellä luokseen.
“Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa? Tämä on kuitenkin aamupartio eikä oppilaan kanssa riitelemishetki”, hän sanoi ja antoi äänensä koventua loppua kohden saadakseen Kanijalan ja Kaislatassun huomion. Ja siinä hän onnistuikin, kaksikko kääntyivät hänen puoleensa. Kanijalka luimisti korviaan nolostuneena ja rykäisi kurkkuaan,
“Olet aivan oikeassa Aamutäplä, tämä ei ole missään nimessä sopiva hetki oppilaan ojennukseen.”
Nuorempi soturi hymähti kollille ja sitten nyökäytti päätään Puronlaululle, joka virnisti hieman huvittuneen ennen kuin häntäänsä huiskauttaen kulki Hiutaletassun ja Jänötassun luokse viittoen loputkin mukaansa. Aamutäplä pudisteli päätään ja loikki kellanpunaisen naaraan perään, jottei jäisi Kanijalan ja Kaislatassun vierelle kulkemaan. Häntä ei juuri nyt kiinnostanut kuunnella kaksikon riitelyä ja Kanijalan tympääntynyttä huokailua.

Aurinko oli kerennyt jo tekemään tietään melkein keskelle taivasta, kun aamupartio teki lopultakin tiensä takaisin leiriin, jossa monet kissat olivat jo heräilleet ja nyt parveilivat aukiolla keskenään jutellen. Kielopuro makoili lähellä pentutarhaa ja nautti lämmöstä turkillaan samalla, kun seurasi Jalopennun hyppelyä ja taiteilua sammalpallolla. Aamutäplä antoi katseensa hetken levätä harmaassa kollipennussa ennen kuin vilkaisi vierellään olevaa Puronlaulua, joka puhui jostain oppilaalleen ja sitten nyökkäsi tuolle, joka sai Jänötassun virnistämään iloisesti ja lähtemään nopein askelin kohti oppilaiden pesää varmasti ajatuksenaan etsiä joku tietty kissa. Ei varmasti olisi enää kauaa, kunnes Jalopennustakin tulisi oppilas ja tuo muuttaisi oppilaiden pesään. Varmasti kolli oli todella innoissaan ajatuksesta, ainakaan silloin tuon ei enää tarvitsisi olla yksin pentutarhassa. Olihan Kielopurokin tietenkin kollin seurana, muttei kuningatar ajanut samaa ideaa kuin Jalopennun kanssa samanikäiset.
“Minä tästä taidankin mennä Täpläliidon seuraksi”, Puronlaulu sitten yllättäen kertoi saaden Aamutäplän katseen napsahtamaan takaisin soturittareen. Hän hieman nosti kulmiaan kysyvänä, mikä sai kellanpunaisen naaraan hymähtämään pehmeästi,
“Tiedäthän sinä, että Täpläliidolla on vaikeaa tällä hetkellä asioiden sulattelemisessa. Kanijalka ja kaikki.”
“Tietenkin”, hän naukui vastaukseksi luoden vanhempaan kissaan ymmärtäväisen katseen. Tuo hymyili hieman, jonka jälkeen kosketti hänen kylkeään hännällään ja sitten pienen nyökkäyksen kera lähti tassuttelemaan aukiolla istuvan vaaleanharmaan, laikukkaan Täpläliidon luokse. Aamutäplä hetken katsoi kahta vanhempaa kissaa ja kuinka nuo hieroivat päitään yhteen ja sitten hymyilivät toisilleen. He näyttivät vieläkin ihan rakastuneilta, vaikka varmasti olivatkin olleet yhdessä jo melko kauan, olivathan heidän kaksi pentuaakin jo sotureita. Hymähtäen hän pudisteli päätään ja vilkaisi parantajan pesää kohden ja sitten vaihtoi painoa tassulta toiselle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä tervehtimään Yöturkkia, mutta jokin tuntui saavan hänet vain pysymään paikoillaan ja lopulta tekemään tiensä kohti oppilaiden pesää, josta hänellä oli aikomuksenaan löytää Henkitassu.
“Henkitassu!” hän huudahti kurkaten oppilaiden pesään. Yhdeltä sammalpediltä nousi uninen pää, joka hieman hätkähti huomatessaan Aamutäplän hahmon suuaukolla.
“Aamutäplä”, Henkitassun tervehdys kaikui hetkeä myöhemmin, kun tuo oli tajunnut, että hän ihan tosissaan oli kutsunut kollioppilasta ja nyt odotti tuon saapuvan eteensä. Valkokirjava oppilas nousi nopeasti ylös ja oli melkein kaatua maahan, mutta häntäänsä hieman suoristaen, tuo sai tasapainonsa takaisin ja nopeasti loikki kohti suuaukkoa. Aamutäplä otti askeleen taaemmas oppilaan tullessa kiireisesti ulos oppilaiden pesästä. Oppilaan turkki oli täynnä sammalpalloja ja niiden rippeitä sekä valkokirjava turkki oli ihan takussa sojottaen joka puolelle. Aamutäplä ei voinut pienelle huvittuneelle virneelleen mitään.
“Tuonko näköisenä aiot lähteä harjoittelemaan?” hän sitten kysyi muuttaen kasvojensa ilmeen siihen normaaliin, ehkä hieman tympeän oloiseen. Kollioppilas hieman hätkähti uudemman kerran ja istahti alas tömähdyksen saattelemana. Henkitassu alkoi sukimaan turkkiaan lähes raivokkain vedoin ja sylki sammalpaloja. Aamutäplä katseli oppilaan turkin sukimista ja istui alas kääntäen katseensa kohti aukiota. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttään, ainoastaan kaksi pientä vesimyyrää oli sen keskellä. Heidän pitäisi lähteä metsästämään, siitä ei ollut kysymystäkään. Hän antoi katseensa palata Henkitassuun, joka oli saanut melkein kaikki liat turkistaan ja yskäisi hieman saaden oppilaansa katseen nopeasti itseensä.
“Kun olet valmis, vie nuo kaksi vesimyyrää pentutarhaan Kielopurolle ja Jalopennulle. Sen jälkeen etsi minut läheiseltä purolta, jossa sinua odotan”, laikukas soturitar ohjeisti oppilastaan, jonka jälkeen nousi ylös ja lähti suunnistamaan kaislatunnelia kohden jättäen oppilaansa puhdistamaan turkkiaan. Tämä olisi hyvä hetki opettaa oppilastaan kalastamaan ja käyttämään voimakkaita takajalkojaan sukeltamiseen ja erilaisiin metsästysnikseihin. Aamutäplän kasvoille oli noussut hymy, kun hän teki tiensä metsään ja lähti reippain askelin kulkemaan puroa kohden.

Katsoin kauhistuneena kuinka Kostokynsi änkesi itsensä pusikon läpi kahden kollin, nimiltään Kuutamo ja Kuro, näköetäisyydelle ja katkaisi juuri alkamaisillaan olevan tappelun. Kahakan katkaisu, se oli todella hieno teko ja ihailinkin kumppanini rohkeutta pistää itsensä kahden tuiki tuntemattoman kissan väliin, mutta nyt tuo joutuisi itse maalitauluksi, luultavastikin molempien kollien osalta. Hivuttauduin kyljeltäni jaloilleni ja hiippailin pusikon ääreen, kurkistaen varovasti oksien ja lehtien välistä nummille. Kaksi erakkokollia, toinen tummanharmaa ja toinen musta valkoisilla merkeillä, tuijottivat kiihtyneinä Kostokynttä, joka hieman varuillaan katseli heitä, mutta selvästi yrittäen näyttää ettei olisi vaaraksi noille. Hän oli kääntänyt korvansa taaksepäin ja piti häntäänsä kiinni takajaloissaan, mutta kaksi muuta kollia eivät näyttäneet uskovan kumppanini hyväntahtoisuuteen. Kuutamo kyyristyi, ajatuksena varmaan loikata ja upottaa kyntensä luopion ihoon, minkä nähdessäni rämmin tieni pusikon lävitse ja törmäsin valkolaikukkaaseen kolliin, joutuen nyt itsekin tälle samaiselle tulilinjalle.
- Kuutamo odota! Huusi Kuro ja hyppäsi itse meidän ja tämän tummanharmaan kollin väliin. Kostokynsi vuorostaan sai tasapainonsa takaisin ja asettui suojelevasti eteeni, kuitenkaan näyttämättä yhtään sen enempää uhkaavalta kuin aikaisemminkaan. Kuutamo päästi matalaa murinaa kurkustaan ja selkä köyristettynä katsoi vihaisena seuralaistaan, antaen häntänsä heilua terävillä viuhahduksilla puolelta toiselle. Mustavalkea erakkokolli ei osoittanut samanlaista hyökkääväisyyttä, hän oikeastaan näytti miltei yhtä rauhalliselta kuin kumppaninikin.
- Kuro, pois minun tieltäni! Tummanharmaa kolli säksätti, eikä näyttänyt minkäänlaisia rauhoittumisen merkkejä. Painauduin lähemmäs Kostokynttä ja vilkaisin tuota pelkäävällä katseella. Ilme luopion kasvoilla oli epävarma hänen katsoessa takaisin, mutta hän yritti näyttää tavanomaista rohkaisevaa hymyään ja siirsi häntänsä selkäni päälle, kääntäen sitten katseensa takaisin eteenpäin.
- Etkö sinä idiootti huomaa, etteivät he ole vaaraksi meille? Ja tuo naaras odottaa selvästi pentuja, koska sinä olet alkanut käymään tiineenä olevien naaraiden kimppuun? Kuro sähähti ja väräytti toista korvaansa turhautuneena.
- Lopeta tuo pelleily ja rauhoitu!
Kuutamo oli hetken hiljaa ja siirsi vihaisen katseensa meihin, arvioiden sen hetkistä olemustamme. Ärtymyksestä murahtaen hän suoristi selkänsä ja käännähti ympäri, kävellen pienen ympyrän tuulettaakseen pintaan nousseita tunteita. Huokaisin helpotuksesta ja nojauduin hitusen enemmän Kostokynteen, tuntien tuonkin karvojen tasottuvan vältyttyämme sen hetkiseltä vaaralta. Kuro kääntyi katsomaan meitä ja nyökkäsi pienesti.
- Pahoitteluni, mustavalkea erakko sanoi ja korviaan nostaen kääntyi meidän puoleemme. Kumppanini yhä pysyi vierelläni ja levensi hieman asentoaan, jättäen minut lapansa taakse.
- Suotta pyytelet anteeksi. Jos täällä olettaisi jokaisen vastaantulijan tarkoittavan vain hyvää, menettäisi varmasti henkensä jo ensimmäisen kohdalla, Kostokynsi naukaisi ja loihti kasvoilleen hymyn.
- Me emme kuitenkaan tahdo pahaa, olemme vain ohikulkumatkalla... Jos siis tämä teidän reviiriänne oli?
Kuro pudisti päätään ja huiskautti häntäänsä osoittaakseen yhä kauempana kävelevää Kuutamoa, joka Kostokynnen lauseen kuullessaan oli lähtenyt marssimaan takaisin meidän suuntaamme. Painauduin hieman lähemmäs kumppaniani, joka silitti rauhoittelevasti takajalkaani hännällään.
- Ei ole ainakaan vielä. Kuutamo tänne kuitenkin pentujensa kanssa muuttais-
- Hiljaa Kuro! Kerrotko tosissasi tuntemattomille mihin minä olen asettautumassa TYTTÄRENI kanssa? Kuutamo sylkäisi ja asteli Kuron vierelle, luoden tuolle tuiman katseen. Mustavalkea erakko huokaisi ja pudisti päätään.
- Kuulit itsekin etteivät he asu täällä, ovat vain kulkemassa tästä läpi. Ja hehän näyttävät täysin harmittomalta pariskunnalta!
- Etkö sinä kuullut mitä tuo toinen juuri sanoi vastaantulevista erakoista sun muista? Kuutamo murisi ja kääntyi vilkaisemaan meitä. Kuulin Kostokynnen nielaisevan, mutta muuta elettä kumppanini ei tehnyt, jatkoi hiljaisin ja pienin vedoin takajalkani silittelemistä. Itse en saanut katsettani enää irti tuosta tummanharmaasta erakosta, mikä näytti provosoivan tuota ärsyyntymään uudelleen. Mutta olinko kuullut oikein, kun Kuro oli puhunut useammasta pennusta ja Kuutamo vain yhdestä? Aikaisemminkin kollit olivat keskustelleet kahdesta heitteille jäävistä pennuista, oliko tässä kyse heistä?
- Mitä te oikein pennuista puhuitte? Kysyin varovasti ja vastasin Kostokynnen katseeseen tuon kääntäessä päänsä suuntaani ihmetellen. Ihmetyttikö häntä uskallukseni puhua tässä tilanteessa vai täysin jokin muu asia, sitä en tiennyt. Kurokin kääntyi katsomaan suuntaani, vilkaisten sitten Kuutamoa. Pienen hiljaisuuden jälkeen mustavalkea erakko käänsi katseensa takaisin suuntaamme.
- Kuutamo tässä ei ole ottamassa kahta alle neljän kuun ikäistä pentuaan elätettäväkseen.
- Minulla ei ole minkäännäköistä velvollisuutta huolehtia pennuista jotka eivät ole omiani, Kuutamo murahti ja upotti kynsiään nurmikkoon, repäisten mukanaan muutaman ruohonkorren ja kourallisen multaa. Katsoin täysin epäuskoisena tummanharmaata erakkoa, miten hän saattoi olla noin julma? Jättää nyt kaksi pentua kuolemaan? Kuro katsoi suuntaamme apua pyytävällä katseella.
- Ja sinäkään et suostuisi näitä pentuja ottamaan hoivaasi? Siirsin katseeni nyt mustavalkoiseen erakkoon, joka heti kysymykseni kuultuaan pudisteli rivakasti päätään.
- En, omistan vain huonoja muistoja pennuista, Kuro mutisi hieman hiljaisemmalla äänellä. Puhalsin ilmaa ulos hampaideni välistä katsoessani näitä kahta erakkoa. Missä heidän omatuntonsa ja velvollisuutensa vastuun kannosta oikein luurasi? He eivät voineet olla tosissaan!
- Entäpä te, pystyisittekö te pitämään huolta heistä? Mustavalkea erakko yhtäkkiä kysäisi, mikä sai Kuutamonkin korvat pompahtamaan ylöspäin ja hän nosti katseensa multaisista tassuistaan.
- Me saamme juuri ja juuri pidettyä itsemme hengissä, puhumattakaan sitten siitä kun pentumme syntyvät. Meillä ei ole varaa yhdellekkään ruokittavalle lisäsuulle, Kostokynsi sanoi ennen kuin olin ehtinyt omaa suutani avaamaan. Käänsin hölmistyneen katseeni kumppaniini, tuo ei juuri tosissaan lähtenyt samalle linjalle näiden kahden muun hiirenaivon kanssa?
- Me puhumme nyt kahden kissan hengestä! Minä olen kyllä valmis ruokkimaan heidät, töksäytin ja astuin askeleen kauemmas luopiosta, joka oli kääntänyt oman hölmistyneen katseensa suuntaani.
- Sielutaivas, me emme voi-
- Loistavaa! Me tuomme ne kaksi pentua sitten teille. Meidän olisi parasta Kuutamo lähteä nyt, ennen Nummiklaanin iltapartiota. Voimme sitten palata takaisin tänne alkuyöstä, Kuro sanoi ja käännähti jo tassuillaan ympäri, Kuutamo rivakasti perässä juosten.

Pesin pitkin vedoin Tähden takkuista niskakarvaa, samalla kun pentu yritti kaikkensa välttääkseen kieleni niskassaan. Loimu ja Musta nukkuivat sikeästi vatsani äärellä, häntäni suojaten heiltä heikoimmilta tuulilta. Onneksi Kostokynsi oli löytänyt järven länsipäästä purasruohonlehtiä, missä pieni metsätilkku toimi välikappaleena järvelle ja kaksijalkalalle. Jos pennut tosiaankin olisivat alle nelikuisia, eivät ne varmastikkaan pystyisi vielä riistaa syömään. Lehdet syötyäni olimme odottaneet Kuutamon ja Kuron paluuta ja heti kaksi kollipentua hoiviini saatuani maidon tulo olikin jo alkanut. Kaksikko ei selvästi ollut syönyt kunnolla muutamaan päivään ja pitivät siksi pitkän ruokailun. Imetys oli tuntunut hassulta, mutta totuin nopeasti siihen, sekä Loimun teräviin hampaisiin. Olin ihastuksissani katsonut kahta kollipentua ja kuvitellut miltä minun ja Kostokynnen pennut näyttäisivätkään vatsani äärellä. Kumppanini oli aluksi hieman levottoman oloinen kahden kollipennun ruokaillessa matiobaarilla, mutta oli lopulta tarkastanut kollipentujen voinnin ja nukkunut sitten hetken vierellämme, ennen kuin oli lähtenyt yölliselle metsästysretkelle Kuutamon ja Kuron kanssa.
- Eli... Onko se totta?
Havahduin ajatuksistani ja katsoin etutassujeni välissä istuvaa kuusikuista naaraanalkua. Tuo oli painanut korviaan alemmas ja kuikuili vatsaani vasten makoilevien pentujen suuntaan. Vilkaisin itsekin sivulleni varmistaakseni, että pennuilla oli kaikki hyvin.
- Mikä? Kysyin ja käänsin katseeni takaisin Tähteen. Pentu nielaisi ennen kuin hypähti pois etutassujeni otteesta ja käveli hitusen kauemmas.
- Veljeni eivät siis ole veljiäni? Naaras kysyi alakuloisen oloisena. Vedin syvään henkeäni, miettien helpoiten selitettävää vastausta.
- Kyllä he ovat, he ovat sinun velipuoliasi. Teillä oli sama emo, mutta eri isä. He kuuluvat kyllä sinun perheeseesi, mutta eivät valitettavasti isäsi perheeseen, naukaisin ja hain mustaturkkisen kissan alas painettua katsetta. Tähti nosti nopealla liikkeellä katseensa maasta ja kyyneleet silmissä tuijotti minua.
- Tämä on niin epäreilua! Miksi emon piti kuolla? Pentu kiljui ja kääntyi kannoillaan, kadoten marjapusikon oksien ja lehtien välistä, minkä takana olimme olleet suojassa sillä aikaa, kun Kuutamo, Kuro ja Kostokynsi olivat metsästysreissullaan.
*Auttakaa minua!* Ajattelin sydämeni hypähtäessä kurkkuuni nähdessäni Tähden pakenemisen. Olin jo nousemassa jaloilleni, lähteäkseni naaraan perään, kun marjapuska edessäni rapisi. Katsoin silmät lautasen kokoisiksi levinneinnä Synkkäkukkaa, joka kantoi nyt nukkuvaa Tähteä tuon niskanahasta luokseni. Pimeydenmetsän henki laski pennun eteeni ja vaistomaisesti vedin uinuvan kissan rintaani vasten. Päästin värisevän huokauksen ja kohotin katseeni mustan savun ympäröivään kissaan, ketä en ollut nähnyt sen jälkeen kun olin saanut tietää olevani tiineenä.
- Kiitos.

"Siis kuvittele, juuri oppilasnimensä saanut kissanalku yksin lähdössä kohtaamaan reviirillään majailevaa kettua. Päässäni pyöri vain ampiaisia silloin", Pilvipyrstö naurahti ja pidensi askeltaan mennäkseen ensimmäisenä matalalla roikkuvien kuusipuiden oksien ali. Seurasin perässä hieman puhisten, kasvaneen vastani kanssa oli todella hankala liikkua kumartuneena eteenpäin.
"Mutta onneksi sitten enosi estivät sen. Kohtasitteko ikinä sitä kettua enää?" Utelin saadessani selätettyä havuoksat. Kolli oli kävelyllämme ajankuluksi alkanut kertomaan omasta nuoruudestaan ja siitä kuinka juuri oppilaaksi päästessään hänen vanhempansa saivat surmansa ketun takia, joka heidän reviirillään silloin asusti. Hänen setänsä olivat sen jälkeen ainoa perhe, mitä kollilla oli jäljellä.
"Niin, kiitos Kuunkajon ja Jylhätulen minä saan tuntea neulasmaton tassujeni alla ja haistaa metsän raikasta tuoksua. Ja nautin joka hetkestä täysin rinnoin. Ja myöhemmin Kuunkajon johtama partio sai sen onneksi hengiltä", Pilvipyrstö naukaisi ja jäi odottamaan minua huomatessaan jääneni hieman jälkeen. Lehtitassukin oli lähtenyt mukaamme, mutta parantajaoppilas oli jo aikaisemmin poikennut polulta yrttiensä perään. Päästessäni takaisin kollin vierelle, kuului edestämme puiden takaa useampien askelparien ääni. Soturi oli varmasti kuullut ne jo aiemmin, sillä hän oli jo kiertänyt minun ja lähentyvien äänten väliin. Kohta puiden varjoista astui esiin kissapartio. Pilvipyrstö nyökkäsi tervehdyksensä partiolle ja hänen esimerkkiään seuraten tein samoin. Vain yksi partion kissoista vastasi nyökkäykseemme.
"Vasanloikka, löytyikö rajalta jotakin normaalista poikkeavaa?" Vieressäni seisova kolli uteli kissalta, joka meille oli nyökännyt. Vasanloikka pudisti päätään.
"Havutassu sai napattua hiiren tänään ennätysajassa! Lehmusvarjo ja Leijonatassu olivat tuskin saaneet sen hajusta edes kiinni, kun oppilaani jo toikin saaliinsa meille. Hänen metsästystaitonsa vain paranevat mitä kauemmin hän harjoittelee kanssani", partiossa oleva mustaturkkinen naaras yhtäkkiä naukaisi, mutta hänen äänensävystään ei paistanut ylpeys. Se oli pikemminkin piikittelevän ja haastavan oloinen sekä tarkoitettu ainoastaan Pilvipyrstölle. Minusta tuntui, että olisi pitänyt sanoa jotakin, varsinkin kun Pilvipyrstön ja tämän oranssisilmäisen soturin välille syntyi pienimuotoinen jännite, mikä näkyi hyvin selvästi, jopa minunkin silmääni. Molempien kissojen katseet olivat kuin lukittuna toisiinsa.
"No sehän on hyvä... Sillä talvihan tekee tuloaan... Ja silloin ei ole paljoa riistaa... Kai...", aloitin mahdollisimman pirteällä äänellä, mutta hiljenin loppua kohden, kun nyt hämmästyneeltä näyttävät partion jäsenet katsoivat minua. Osan silmät nopeasti viiruuntuivat, mutta kukaan ei avannut suutaan kommentoidakseen yhtään mitään, kaikki vain jäivät tuijottamaan minua. Nielaisin ja siirsin katseeni nopeasti tassuihini.
*Kuinka kauan heillä oikein menee totutella minuun? En minä ole täällä kenellekään pahaa tahtomassa, miksi he vihaavat minua?* Ajattelin surullisesti. Vasanloikka heilautti häntäänsä nopeiden hyvästelyjen jälkeen, minkä johdosta koko partio lähti taas liikkeelle, kadoten nopeasti näkyvistä. Pilvipyrstö jatkoi myöskin kulkuaan tätä harjoitteluaukeaa kohti ja hitaimmin askelin seurasin kollia. Kävelimme hetken täydessä hiljaisuudessa, vain metsän äänet kaikuivat ympärillämme.
"Onko tässä lähellä jonkinlaista juomapaikkaa?" Kysyin huomatessani soturin askeleen hidastuvan. Korviini oli myös kantautunut jostakin lähistöltä puhetta, joten olimme varmasti lähellä aukeaa. Pilvipyrstö kääntyi vilkaisemaan suuntaani.
"Tässä vieressä kulkee aika leveähkö joki, jatkat vain tuota pientä polkua pitkin rinnettä alaspäin. Pärjäätkö itseksesi?" Kolli selitti ja viittoi hännällään edessäpäin haarautuvaa polkua. Tyydyin ainoastaan nyökkäämään ja jatkoin nyt nopeammin askelin tuon ohi. Olisi varmasti röyhkeää minulta viedä yhtään enempää soturin ajasta, jos hän oli tullut tänne opettamaan oppilastaan. Ja kyllä minä itse vielä pystyisin juomassa käymään. Jatkoin matkaani kapeammalle polulle ja pystyinkin jo kuulemaan joen kirkkaan liplatuksen. Noin kymmenen metrin kulun jälkeen saavuin alaspäin viettävän rinteen huipulle ja pystyinkin jo näkemään valonsäteiden johdosta kimmeltävän veden. Onneksi alamäki oli loivahko, en tiedä miten olisin enää tämän kokoisena jaksanut kavuta sitä takaisin ylös. Alas päästyäni lähdin kävelemään kohti jokea ja heti sinne saavuttuani upotin kieleni kylmään veteen. Vesi maistui todella raikkaalta ja hyvältä, todella erilaiselta verrattuna kotini veteen. Siinä oli aina maistunut jonkinlainen outo metallinen maku.
"Kinuski?" Lehtitassun ääni kuului hieman kauempaa. Nostin katseeni vedestä ja tähyilin ympärilleni, mutta parantajaoppilasta ei näkynyt missään. Olinhan varmasti kuullut hänen äänensä äsken?
"Lehtitassu? Missä sinä olet?" Huhuilin ja yritin nyt tarkemmin katsella metsää ympärilläni. Piilopaikkoja olisi monia, vaikka naaras tuskin yrittikään pysyä piilossa minulta, jos äsken oli sanonut nimenikin ääneen. Mutta lähellä olevien puiden varjoissa ei näkynyt minkäänlaista liikettä.
"Täällä!" Kuului ääni joen vastakkaisella puolella olevasta pensaikosta. Ja silloin huomasin Lehtitassun katselevan minua sen oksien lomasta.
"Lehtitassu missä välissä sinä oikein sinne ehdit?" Ihmettelin ääneen ja seurasin katseellani kuinka parantajaoppilas käveli pusikon lomasta pois kantaen jotakin suussaan. Naaras kohautti olkiaan ja parilla nopealla askeleella käveli jokeen, mikä onneksi virtasi hyvin pienellä vauhdilla, joten hän pääsi nopeasti uimaan takaisin kuivalle maalle, mutta tällä kertaa minun puolelleni.
"Hirveää joka kerralla", Lehtitassu mutisi laskettuaan kasvinsa maahan ja ravistellessa turkkiaan.

//Ja näin se minunkin kirjoitusmotini vain loppui :/

Tihkutäplä veti itsensä Mustalammen rinnalle, ja katsoi suuntaan jota kolli viittoi hiljaa hännällään. Muutaman ketunmitan päässä pienessä lehtien vuoraamassa kuopassa kulki maata kuonollaan tutkaillen ruskeaturkkinen kaniini.
”Onpa sinulla hyvä näkö”, Tihkutäplä hämmästeli ja pinnisteli nähdäkseen saaliin eteen limittyvien heinänkorsien läpi. Mustalampi vilkaisi nuorempaa soturia innostuneena löydöksestään.
”Älä sitten pilaa tätä”, hän muistutti vakavana ja lähti hillitysti vaanimaan. Tihkutäplä nyökkäsi tuon perään pienesti, ja käveli parhaansa mukaan pehmeästi neulasia pitkin sivummalle seuraamaan klaanitoverinsa tarkkaa matkaa kohti saalistaan.
Naaras tarkkaili tilannetta ja asettui liikkumattomaan kyyrysentoon piiloon kaniinin kuoppaa ympäröivään aluskasvillisuuteen sen varulta, että kaniini pääsisi mustalta kollilta karkuun. Mustalampi oli jo loikkaamaisillaan kynnet ojossa kohti pitkäkorvaista jäniseläintä, ja Tihkutäplä melkein pelkäsi kollin sinisten, tuimien silmien leiskunnan paljastavan itsensä saaliseläimelle.
Musta kuutamoklaanilainen tähtäsi kuitenkin juuri sopivasti, ja laskeutui kevyesti kaniinin päälle niin että pääsi antamaan tappopuraisun lähes välittömästi.
”Taitavasti napattu!” Tihkutäplä naukui loikatessaan keveästi kaniinin kaivelemalle mullalle. Mustalampi murisi kaniini suussaan mutta elehti kuitenkin hännällään kovin pirteästi syvemmälle Kuutamoklaanin reviirille.
#Tosiaan#, Tihkutäplä totesi ajatuksessaan.
#Olimme jo ajautuneet melko lähelle Nummiklaanin rajaa.#
Asiasta enteilivät puiden harventuminen ympärillä, maan kovuus ja kumpuisuus. Muutaman askeleen päästä he olisivat jo voineet nähdä nummen. Tihkutäplä katseli ympärilleen. Rajapartiota ei vielä näkynyt.
”Hei, odota!” naaras huudahti huomattuaan, että Mustalampi oli hänen ympäristöä tutkaillessaan kiristänyt tahtiaan ja viiletti jo kaukana paksujen, pihkasta tahmeiden runkojen lomassa.

***

Haalean auringonpaisteen lämmittävä aluskasvillisuus oli muuttunut öisen kasteen myötä tahmeaksi, ja kosteus lähetti kylmiä väreitä pitkin Tihkutäplän selkää ja sai naaraan karvat sojottamaan sekopäisesti, vaikka hän oli juuri parhaansa mukaan sukinut ne sileiksi. Vaikutus ei toki täysin tullut viherlehden yön viileydestä, eikä edes aisteja kutkuttavista riistan hajuista ympärillä, jotka jokainen polulla taivaltava kuutamoklaanilainen nyt parhaansa mukaan jätti huomiotta, vaan soturin turkin alla kiusallisena kytevästä jännityksestä. Paljoakaan ei ollut muuttunut Tihkutäplän oppilasajoista, vaan naaras innostui edelleen tietäessään tulevansa näkemään uusia kissoja. Ruostehalla tökkäsi sisartaan kylkeen ja värisytti kuunvalossa helmeileviä viiksiään huvittunut virnistys kasvoillaan, ja Tihkutäplä pyöräytti silmiään hänelle kuten aina ennenkin. Sisarukset kulkivat tuttuun tapaan rinnakkain. Se karisti vähäisetkin turvattomuuden tunteet Tihkutäplästä, ja voima virtasi naaraaseen muiden kuutamoklaanilaisten käpälien töminän säestäessä metsän hiljaisuutta. Kissat alkoivat supista hiljaa toisilleen, kun Neljän virran tammi kohosi varjoisana hahmona kuusten latvojen takaa.
”Puroklaani”, Tihkutäplä kuuli jonkun sylkäisevän, ja pian naaras näki kuinka esiin kaartui rivi suurimmalta osin hänelle tuntemattomia kissoja. Klaanit vaihtoivat toistensa kanssa myrkyllisiä katseita. Oli selvää, etteivät klaanien tulehtuneet välit olleet vielä parantuneet. Kuutamoklaanilaisten alkaessa levittyä Tihkutäplä hyvästeli nummiklaanilaisten ystäviensä seuraan rientäneen Ruostehallan, kiersi puroklaanilaiset kohteliaasti kaukaa ja tassutteli kepeästi eteenpäin. Naaraan silmät lukittuivat erääseen Vuoristoklaanin parantajaan, jonka Tihkutäplä muisti Taivastassuna. Kuuleman mukaan hänet tunnettiin nyt kuitenkin Taivasliljana.
”Taivaslilja”, Tihkutäplä tervehti kirkkaasti ja jolkotti toisen naaraan luo viikset väristen. Viime kerrasta oli jo aikaa, mutta harmaakuvioinen soturi muisti vielä toisen kissan turkin yrttien ja kostean kiven sekaisen ominaistuoksun.
”Tihkutassu!” nuori parantaja naukui siniset silmät pyöristyen. Helpottuneena siitä että toinen oli tunnistanut hänet, kuutamoklaanilainen korjasi pikaisesti tulleensa jo soturiksi.
”Ai, onnittelut! Kuutamoklaanikin on siis saanut uusia sotureita”, Taivaslilja naukui ja Tihkutäplä nyökkäsi hiukan ylpeänä. Kaksikko vaihtoi kuulumisia, ja Tihkutäplä muisti miten huomaavaisen ja ystävällisen kuvan oli saanut naaraasta viimeksikin.
”Taivaslilja! Ja… Tihkutäplä”, harmaakuvioinen soturi kuuli takaansa hiipuvan äänen, ja katsahti taakseen nähdäkseen, että hengästynyt Lehtitassu oli liittynyt heidän seuraansa. Parantajaoppilaan silmissä välkehti huoli, ja Tihkutäplä sävähti outoa tapaa, jolla naaras häntä vilkaisi. Aivan kuin he olisivat olleet vieraita toisilleen. Tihkutäplä halusi kysyä ’onko jokin vikana?’, mutta tilanne tuntui väärältä Lehtitassun kääntäessä katseensa tiukasti pois päin.
”Hei Lehtitassu”, Taivaslilja naukui rennosti.
#Heillä on varmasti paljon kahdenkeskistä puhuttavaa. Tammiturkin kanssa myös, parantajien asioita#, Tihkutäplä ajatteli hiljaa, ja astui sivummalle aikeinaan hyvästellä parantajat pikaisesti, kun hän huomasi Taivasliljan taakse kätkeytyneen mustaturkkisen kollin, joka istui kyyryssä kuin piilotellen kaikelta hälinältä ympärillään.
”Hei, kuka sinä olet?” naaras kysyi suorasukaisesti, unohtaen pehmentää uteliaisuutta äänessään. Hän ei ollut ennen nähnyt tätä uutta tuttavuutta. Kolli näytti vanhemmalta oppilaalta tai jo soturilta. Tuon kuonon yllä lepäsi pitkä arpi ja tuon oudot meripihkasilmät tuikkivat hetken hämärässä tyyninä, kunnes kolli heitti tyrmäävän mulkaisun Tihkutäplää kohti.
”Tässä on yksi uusista sotureistamme, Paarmahehku. Tämä on hänen ensimmäinen kokoontumisensa”, Taivaslilja selitti ja katsoi klaanitoveriaan merkitsevästi.
”Hauska tavata”, Tihkutäplä totesi hämmentyneenä siitä, miten ruman ilmeen vuoristoklaanilainen oli hänelle näyttänyt.
”Olen Tihkutäplä. Ja tässä on Lehtitassu, Kuutamoklaanin parantajaoppilas”, soturi naukui sitten, ja vilkaisi harmaaturkkista naarasta vierellään. Parantajaoppilas katseli tassujaan hiljaisena. Paarmahehku tassutteli hitaasti Taivasliljan vierelle riiputtaen pitkää, ruohikossa lepäävää häntäänsä.
”Paarmahehku”, kolli lausahti nimensä lyhyesti.
#No, kait tuokin menee esittelystä. Miksi hän on noin happama?# Tihkutäplä mietti huvittuneena, ja muisti sitten että hänen aikeinaan oli ollut jättää parantajat keskenään.
”Tuota… Noh. Nähdään taas pian Taivaslilja ja Paarmahehku!” naaras hyvästeli ja heilautti tuttavallisesti vuoristoklaanilaisille häntäänsä, ennen kuin käännähti pois ja riensi etsimään uutta seurusteluseuraa. Lehtitassua hän puhuttelisi kokoontumisen jälkeen, jos poikkeavasti käyttäytyvällä parantajalla sattuisi olemaan jotain sydämellään.

//Jatkan myöhemmin vielä Tihkulla(ja Paarmalla) toisen pätkän tästä kokoontumisesta ^^

-”Nyt olisin halunnut olla rantakalliolla tuulen ja sateen pieksemänä, antaa niiden pyyhkiä pois suruni ja häpeäni” Nämä sanat olivat syöpyneet mieleeni jostain hämärästä, vaarallisesta paikasta kaukana täältä, jostain missä valon sijaan hallitsee pimeys. Kaikki tietävät hennon, rauhoittavan pimeän joka sulkee hellään syleilyynsä...Mutta vaarallinen pimeä saa turkin sähköistymään ja silmät kapenemaan, se upottaa kyntensä syvälle nahkaasi eikä päästä irti vaikka kuinka huutaisit ja rimpuilisit. Vaarallinen pimeys on tappavaa, lopetin virkkeen hiljentäen ääneni juuri niin matalalle, että eteeni kerääntynyt oppilaiden rykelmä kuuli.
Muutama oppilas mutisi hämmentyneenä liikehtien levottomasti joukon perällä, toiset taas vain tuijottivat puhdas uteliaisuus silmissään kimmeltäen. Kuvittellen mielessään sen pimeyden, mitä olin juuri kuvaillut. Oppilaiden rykelmä koostui oikeastaan vain Keltassusta, Kurkitassusta, Siilitassusta ja Piikkitassusta joille olin ehdottanut, että nämä voisivat vielä ennen seuraavia harjoituksia tulla kuuntelemaan pientä tarinantapaista.
-Minkälaisia pimeys ja valo ovat mielestäsi kissan muodossa? Keltatassu kysyi kallistaen päätään ja viitaten sitten taivaalla porottavaan aurinkoon ja sen jälkeen leirin varjoisimpiin osiin.
Siilitassu astui sisarensa vierelle vilkaisten tähän kummastuneena sinisillä silmillään.
-Pöhkö, tietenkin valo on ihana ja aurinkoinen ja pimeys salakavala ja tyhmä! Siilitassu huuhdahti Keltatassulle, joka pudisteli vaivihkaa päätään.
-Kysyinkin Sarasydämen mielipidettä! Täplikäs naaras sanoi vilkaisten veljeensä tuimasti kulmiaan kurtistaen.
Siilitassu marssi kuuliaisesti takaisin paikalleen, mutta näytti ärtyneeltä Keltatassun kipakasta kommentista, joka oli tullut hänelle varmaan yllätyksenä. Yskähdin kuuluvasti, jotta saisin huomioni takaisin itseeni, temppu onnistui ja oppilaiden katseet liimautuivat taas turkkiini.
-No siis...Minä kuvittelisin valon positiivisena, empaattisena ja säteilevänä persoonana, joka on valmis auttamaan jokaista hädästä kärsivää, totesin yrittäen kuvitella mielessäni minkälaista olisi olla valon sisar, jos hän siis olisi kissa.
Vedin syvään henkeä, pelaten samalla itselleni hieman aikaa pikaiseen miettimiseen pimeää varten.
-Pimeys...Valon täydellinen vastakohta, joka on valmis upottamaan hampaansa kurkkuusi hetkellä minä hyvänsä jos tuntee sinut tarpeettomaksi. Tämän kissan lipevän käytöksen taakse pesiytyy lukemattomat määrät puhdasta pahuutta ja salakavaluutta...Itse en haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan! Hiljensin taas äänialaani oktaavin verran saadakseni kuvailuun hieman dramaattisuutta.
Kurkitassu änkesi itsensä eturiviin mittaillen minua katseellaan mustista korvanpäistä hännännipukkaan.
-Ovatko pimeys ja valo tavallaan kuin Tähtiklaani ja Pimeydenmetsä? Kolli uteli viikset mietteliäästi väristen.
Nyökkäsin tälle hyväksyvästi, olin pohjustanutkin tarinani juuri Tähtiklaaniin ja Pimeydenmetsään.
-Kyllä, tarinani kuvailee Tähtiklaanin hyvyyttä ja Pimeydenmetsän kataluutta pimeyden ja valon näkökulmasta, selitin kärsivällisesti.
Vaihdoin asentoani tutkaillen paikoilleen hiljentynyttä oppilasjoukkoa vaaleanvihreät silmät sirrillään.
-Ummm...Osaatko kertoa minkälaista Pimeydenmetsässä olisi asua? Keltatassu kysyi vilkaisten varmuuden vuoksi varoittavasti veljeensä.
Siilitassu pyöräytti leikkimielisesti silmiään Keltatassulle, joka oli jo tosin kääntänyt katseensa takaisin minuun odottaen paikoillaan nököttäen vastausta kysymykseensä.
-Luulisin...Tai siis kuvittelisin, että Pimeydenmetsä on melko karu, siellä ei ole muuta kuin lahoamispisteessä olevia havupuita ja ikuista usvaa, joka leijailee aavemaisena kuihtuneen nurmikon yllä? Naukaisin hämmentyneenä, sillä en voinut todellakaan tietää mitä muuta olisin voinut noille sanoa.