Viileä vesi tuntui todella mukavalta porottavan auringon alla kävelyn jälkeen. Kostokynsi ui voimakkain vedoin itsensä rantaan ja irvisti tuntiessaan pitkän turkkinsa liimautuvan ihoaan vasten. Sielutaivaan kirkas hihitys kuului muutaman ketunmitan päästä ja luopio nopeasti ravisteli turkkinsa, ettei hänen kumppaninsa saisi yhtään enempää aihetta naurulleen.
- Anteeksi, sinä vain näytit niin hassulta! Tuo kikatteli ja puski kollin märkää rinnustaa kehräten samalla hilpeänä.
- Niinpäniin, Kostokynsi tuhahti muka tympääntyneenä ja nuolaisi muutaman kerran Sielutaivaan niskakarvaa, joka oli yhä märkä uimisesta. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, joten heillä tuskin menisi kauaakaan kuivattelemiseen. Hän oli ollut yllättynyt siitä, että erakko oli suostunut uimareissulle hänen kanssaan, luopio oli luullut vain puroklaanilaisten pitävän vedessä uimisesta. Mutta ilmeisesti naaras oli ollut oikein innoissaan päästessään testaamaan uimataitojaan. Kolli käveli kauemmas hiekkarannasta, takaisin ruohikkoiselle nummialueelle kumppaninsa perässä jolkottaen. Löytäessään jonkinlaisen suojapaikan, mihin aurinko paistoi, he asettautuivat erilleen toisistaan, mutta välillään vain muutama viiksenmitta.
- Haittaisiko sinua nukkua lyhyitä päiväunia tässä? Valkoturkkinen kissa kysyi haukoitellen, laskien päänsä laikukkaan kissan niskaa vasten.
- Ei ollenkaan, Kostokynsi vastasi ja yllätyksekseen haukoitteli itsekin. Aikainen herätys, pitkä kävelymatka ja uimahetki olivat vieneet paljon energiaa häneltä, eikä päiväunien ottaminen tuntunut pahalta ajatukselta ollenkaan. Ja niin luopio käpertyi lähemmäs Sielutaivasta ja nukahti heti suljettuaan silmänsä.

- Ja sanon nyt viimeisen kerran - Sinä et vie lapsia yhtään minnekkään! Kostokynsi havahtui unestaan kuullessaan jonkin matkan päästä kovaäänistä väittelyä. Hän nosti päätään ja silmät vielä puoliksi ummessa katseli ympärilleen, varmistaakseen, että he olisivat Sielutaivaan kanssa vielä turvallisesti piikkihernepuskan suojissa. Erakko hänen vieressään nukkui rauhallisesti, oli ilmeisesti niin syvässä unessa ettei havahtunut kauempaa tuleviin ääniin. Luopio nousi varovasti seisomaan ja hiipi pusikon reunalle, kurkistaen sitten sen suojista niitylle. Aluksi hän ei nähnyt ketään, mutta sitten hän kuuli askelparin lähestyvän, jostakin niittykummun takaa.
- Minulla on oikeuteni, minä olen isä! Tällä kertaa erisävyinen ääni sihisi.
- Enkä sitä paitsi veisi kaikkia - vain Tähden, samainen ääni totesi sitten hiljaisemmin. Kostokynsi painautui matalammaksi nähdessään niittykummun takaa saapuvan kaksi kollikissaa. Toinen väritykseltään tummanharmaa, toinen pitkäturkkinen ja musta valkoisella rinnalla, vatsalla, leualla ja etutassuilla. Heidän askeltahtinsa oli ripeä ja kumpikin käveli aistit valppaina eteenpäin.
- Haistatko enää niitä erakoita? Samainen tummanharmaa kolli kysäisi ja suu raollaan katseli ympärilleen. Luopio tunsi karvojensa nousevan taivasta kohti ja hän nopeasti vilkaisi vielä nukkuvaa Sielutaivasta. Jos hän herättäisi kumppaninsa nyt, ehtisivätkö he vielä pakenemaan näiltä muukalaisilta? Naaras tuskin pystyisi juoksemaan kasvaneen vatsansa takia, olisiko vain parempi antautua? Eihän Kostokynsi ollut ikinä nähnyt näitä kahta kollia eli heillä tuskin olisi mitään häntä vastaan...? Mutta tuntisivatko he erakkonaaraan?
- En ole haistanut heitä sitten järven. He ovat varmaan käyneet uimassa ja näin peittäneet jälkensä. Ja Kuutamo, sinä et voi jättää Loimua ja Mustaa oman onnensa nojaan, he kuolisivat! Ne ovat kuitenkin sinun pentujasi-
- Näyttääkö Loimu muka tippaakaan minulta? Ja se vastikään syntynyt sekasikiö joka tappoi Pisaran, ei takuulla ole minun vertani, Kuutamoksi kutsuttu kissa sylki ja pysähtyi aloilleen, saadakseen uutta vainua jäljittämistään erakoista.
- Sinä olet hullu! Pisara ei pettäisi sinua! Mustaturkkinen kolli puuskahti ja käveli lähemmäs matkatoveriaan.
- Täällä on paljon kolleja - Se on voinut olla kuka tahansa, tummanharmaa kolli sanoi ja heilautti häntäänsä turhautuneena, kun ei ilmeisesti saanut enää kiinni Kostokynnen ja Sielutaivaan hajuista. Luopio huokaisi helpotuksesta ja kääntyi uudestaan tarkistamaan kumppaninsa oloa ja sävähti huomatessaan harmaan silmäparin tuijottavan hänen omiaan pelokkaina.
#He eivät vielä ole huomanneet meitä.# Kostokynsi viittoi, mihin erakkonaaras nyökkäsi ja siirsi häntänsä suojaavasti vatsansa ylle. Laikukas kolli käänsi katseensa takaisin kissoihin.
- Mutta Tähti on kuitenkin minun lapseni - Hänessä on minun luonteeni ja vereni! Me muutamme yhdessä tänne ja ne kaksi muuta saavat jäädä sinne missä nytkin ovat, Kuutamo sanoi vakavana.
- Ja nytkö aiot viedä hänet mukanasi? Kesä ei kauaa kestä ja nopeammin kuin huomaatkaan, onkin jo talvi, te varmasti kuolisitte molemmat! Puhumattakaan niistä alle neljän kuun ikäisistä pennuista mitkä ajattelit jättää oman onnensa nojaan! Mustaturkkinen kolli sanoi ja tuijotti seuralaistaan hämmentyneenä. Tummanharmaa kolli käänsi hitaasti katseensa tuohon ja luimi hieman korviaan, niskaturkki pystyssä.
- Ja sinäkö tässä yrität sanoa, että sinun kanssasi he sitten olisvat turvassa, Kuro? Sinä ajattelet viedä minulta oman tyttäreni kunnioituksen, teet itsestäsi isähahmon korvaamaan minut! Kuutamo murisi ja väläytti hampaitaan Kurolle.
- Hah! Sinun jos jonkun pitäisi tietää ettei minusta ole isäksi yhtään kellekkään, mustaturkkinen kolli tuhahti, eikä ollut moksiskaan seuralaisensa uhkaavasta käyttäytymisestä. Kostokynsi nielaisi ja mietti olisiko nyt vain parempi astua esiin, että tämä Kuro saisi vielä säilyttää korvansa. Ja muutenkin, hän haluaisi jaella omia mielipiteitään kollien keskustelun aiheesta. Jättää kaksi alle neljäkuista pentua heitteille... Minkälainen mielipuoli tämä Kuutamo oikein oli?
- Mistäs sitä tietää... Ehkäpä sinä olet Loimun tai Mustan isä, tummanharmaa kolli sähähti ja kyyristyi, aikeinaan syöksyä Kuron kimppuun. Luopio henkäisi terävästi ja ennen kuin Kuutamo ehti jännittää lihaksiaan, ryömi laikukas kolli ulos puskasta, puunmitan päähän kahdesta kissasta. Kaksi silmäparia oli samantien hänessä ja nyt mustaturkkinen kollikin nosti niskakarvojaan ja upotti kyntensä ruohikkoon.
- Odottakaapa nyt vähän! Kostokynsi naukaisi rauhoitellakseen tilannetta, vaikka hänen ilmestymisensä näyttikin vain kärjistävän sitä.

//Jatkan tästä sitten Sielutaivaalla. Toivottavasti ei haittaa, jos tuota Kuroa käytin liikaa^^

Tiesin Lehtituulen tunnustuksen jälkeen pystyväni tekemään sen mitä olin kaavaillut jo vähän aikaa, en vain ollut uskaltanut, koska pelkäsin, että kolli vastaisi vain tylysti ei. Tassuttelin suoraan sanottuna aivan hermoraunioina kollin luokse, tämä oli keskustelemassa keskittyneesti Myrskytuulen kanssa. Nyökkäsin pahoittelevasti Myrskytuulelle, joka oli keskeyttänyt juttunsa nähtyäni minun lähestyvän ripein askelin.
-Anteeksi häiriö, tarvitsisin Lehtituulta hetkiseksi, naukaisin vilkaisten pikaisesti vaaleaturkkisen kollin suuntaan.
Lehtituuli nyökäytti kevyesti päätään Myrskytuulelle, joka oli jo kääntynyt puhelemaan kovin hermostuneelta vaikuttavan Ampiaispiston kanssa.
Jolkotimme rivakasti vähän matkan päähän varjoihin, josta kukaan ei hoksaisi meitä. Lehtituulen vaalea turkki vaikutti juuri suitulta ja hänen silmänsä kimmelsivät pirteästi, tämä näytti nukkuneen hyvin, sillä yleensä kollin suusta pääsi vähintään kolme haukotusta päivän aikana. Hetken päästä huomasin tuijottavani Lehtituulta, käänsin pääni hermostuneena hymähtäen pois.
-Sinähän sanoit pitäväsi minusta, vai? Ryöpsäytin asiani tuijottaen vaivaantuneena jalkojani.
Lehtituulen ilme vakavoitui ja tämä näytti hänkin melko huolestuneelta. Kollin turkki pörhistyi hieman vaikka tämä yrittikin sitä peitellä, ymmärsin kyllä, että tätä jännitti vähintäänkin yhtä paljon kuin minua.
-No siis...öööö...Kun asiaa tarkemmin mietin niin olet sinäkin ihan kiva, höläytin hermostuksissani.
Lehtituulen korvat painuivat taaemmas ja tämä vaikutti pettyneeltä, tunnetta lisäsi vielä kollin harmistunut ilme.
-Ei kun siis...Äh! Eihän tästä tule mitään! Minäkin pidän sinusta todella paljon, olet maailman ihanin ja sydämmellisin kissa ja voisin lisätä parhaimpien piirteidesi luetteloon vielä ainakin tuhat asiaa! Sopersin tuntien samalla kuinka hentoinen kuumotuksen tunne vain paisui kasvoillani yhä pahemmin.
Vaaleaturkkinen kolli leväytti minulle lempeän, vaikkakin yllättyneen hymyn, tämä hieroi kuonollaan pikaisesti poskeani lähtien askeltamaan rivakasti pois. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan kollin perään, minulta oli jäänyt kokonaan käsittämättä, mitä äsken oli oikein tapahtunut.
***
Hölkytin iloisesti hyräillen parantajan pesälle, tällä kertaa minulle ei ollut sattunut mitään, halusin vain varmistua eräästä asiasta.
-Huomenta Taivaslilja ja Opaalitassu! Hihkaisin asteltuani pesän suuaukosta sisään.
Parantajan pesän katto kaartui korkealla ylläni, erotin hämärässä Opaalitassun, joka silmäili huolestuneena kahta yrttipinoa, tökkien rapistuneita lehtiä varovasti kynnellään.
-Hei, mikä hätänä? Kysyin astellen varovasti Opaalitassun viereen.
Oppilas käänsi päänsä minua kohti, tämän kasvoilla oli harmistunut ilme, se oli vain näyttänyt huolestuneelta himmeässä tilassa.
-En pysty erottamaan, että kumpi näistä on kissanminttua! Opaalitassu tuskasteli painaen korvansa turhautuneeseen luimuun.
Hymähdin oppilaalle, koska tiesin itsekkin, että joskus yrttien tunnistaminen oli vaikeaa, olinhan pentuna käynyt monesti yrttimetsällä ja tuonut välillä muutakin kuin yrttejä.
-Kissanmintun erottaa helposti muista kasveista, sen tuoksu on todella voimakas ja makea, lisäksi sen lehdet ovat todella ohuet, opastin siirtäen pari varmaan pesän perältä joskus löytynyttä koivunlehteä syrjään kissanminttupinon päältä.
-Koivunlehdet vain hämäsivät sinua, totesin lohduttaakseni oppilasta, joka vaikutti hölmistyneeltä kun olin tuolla tavalla mennyt sotkeutumaan hänen asioihinsa.
Opaalitassu ravisti päätään, hän virnisti minulle hyväntuulisena kadoten yrttivarastoille, näin vain hänen häntänsä pilkistävän esiin. Kun naaras palasi tämä vaikutti hyväntuuliselta.
-Löysin lisää ratomoa, luulin ettei sitä ollut enää ollenkaan jäljellä! Ai niin! Mitä asiaa sinulla oli? Oppilas naukui hymyillen minulle edelleen iloisesti, olisin voinut luulla, että tuollainen jatkuva hymyily olisi saanut oppilaan kasvolihakset ihan mutkalle.
Vilkuilin ympärilleni haeskellen katseellani Taivasliljaa, jonka olisin olettanut olevan pesän sisällä, en nimittäin ollut nähnyt tämän lähteneen mihinkään tänä aamuna.
-Itse asiassa olisin halunnut varmistaa Taivasliljalta yhden asian, itse kun en ole ihan varma, naukaisin yrittäen muotoilla asian niin, että Opaalitassu ei loukkaantuisi.

//Hieman tönkkö, enkä oikein keksinyt enää mitään xd

Sammalvuoteen pehmeys piti Paarmatassua epämiellyttävän heiveröisesti kiinni unessa, kun makuusijojen kahina ja kuiskinta yltyivät tuon korvissa. Luovuttaen uudelleen nukahtamisen suhteen kolli aukaisi hiljaa meripihkasilmänsä ja räpytteli niitä sitten hieman nähdäkseen eteensä. Oppilaiden pesään kiiri leiriaukiolta pitkä ja levenevä auringonsäde täyttäen luolaston kelmeällä valolla.
”Hei, Paarmatassu, älä jää sitten makoilemaan!” Loskatassun jotenkin kiireiseltä kuulostava ääni halkoi ilmaa. Hiilenmusta kolli käänsi kylkeään ja kohtasi ylös ponkaisseen sisarensa katseen murahtaen. Naaraan vaaleanharmaa pää kallistui ja sinertävien silmien kiilto muuttui vakavaksi.
”Muistat kai mikä päivä tänään o-”
Loskatassu horjahti askeleen eteenpäin ja luimisti korviaan ujosti häneen törmänneelle Piikkitassulle, joka jatkoi matkaansa ulos oppilaiden pesästä mutisten anteeksipyynnön. Paarmatassu katsoi kermanvaalean pesätoverinsa perään silmät ohuina viivoina. Onneksi hän pääsisi tuosta ajattelemattomasta ja raivostuttavasta ikätoveristaan pian eroon – tänään oli se päivä, kun hänet nimitettäisiin soturiksi.
”Kuten sanoin”, Loskatassu jatkoi.
”Nouse ylös! Meidän pitää valmistautua! Aaltotähti voi kutsua klaanikokouksen milloin vain!”
#Tiedän#, musta kolli ärähti mielessään ja nousi samaten ylös vaivautumatta lausumaan vastalausetta nyt hermostuneena korvaansa nykivälle siskolleen. Osa oppilaista pyöri vielä vuoteillaan ja kohteliaasti sisaruskaksikko pujotteli heidän häntiensä yli. Paarmatassu liu’utti kynsiään pitkin harmaata kivilattiaa ja tassutteli raskaasti lähelle suurta kiveä, mihin kissat yleensä kokoontuivat kuuntelemaan päällikköään.
”Hyvä, että sait Paarmatassunkin raahattua ulos”, kolli kuuli Unikkotassun naukuvan pisteliäästi. Valkea naaras näytti kerenneen jo ulos. Paarmatassu haistoi kääntyessään toisen oppilaan puoleen hänen turkissaan auringonpaisteen, lämmön ja ruohon. Onneksi luolasto pysyi viileänä kuumimpanakin päivänä.
Kun Unikkotassu tunsi sisartensa katseiden tiivistyvän itseensä, naaras lisäsi luontevasti:
”Kävin pesemässä tassuni.” Kissan valkoiset, pienet käpälät olivat tosiaan märät ja jättivät symmetrisiä, tummia tassunjälkiä ympäriinsä.
”Voih”, Paarmatassun taakse istuuntunut Loskatassu äännähti ja alkoi sukia kylkeään. Nuolaisujen välistä naaras sopersi:
”Miksen pyytänyt ketään herättämään minua? Luulin, että en olisi edes saanut unta ennen tällaista päivää!”
Unikkotassun suu taipui voitonriemuiseen hymyyn ja naaras ravisteli pehmoista, virheetöntä turkkiaan. Paarmatassu pyöräytti silmiään ja kääntyi tuijottamaan eteenpäin. Hän ei tuntenut olevansa osallinen tässä. Oliko hänestä tosiaan tulossa soturi? Outo tunne kasvoi hänen rinnassaan. Oliko nyt hänen aikansa? Olisiko hän valmis? Mitä nyt edes oli tapahtumassa? Lamaantuneena kolli katseli tassujaan, ja ravisti hiljaa ylimääräiset sammalpallerot turkistaan.
Silloin yrttien tuoksu tukahdutti kollin aistit ja pakotti tuon katsahtamaan tukko lehtiä leuoissaan ohi kävelevää Opaalitassua. Nuoren parantajaoppilaan harmaa turkki muistutti hetkellisesti Paarmatassua Ruusutassusta.
”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästävään kykenevä Puhujakivelle klaanikokoukseen!”
Tomukukka ilmestyi jostain salamana kiinni Paarmatassun kylkeen, ja tottuneena kolli siirsi itsensä kauemmas.
”Onnea jo etukäteen”, mustaturkkinen soturi kuiskasi poikansa korvaan. Paarmatassu kuuli lämpimän hymyn tuon äänessä ja sopersi ympärillä yltyvän hälinän yllättämänä jotain.
”Onnittele minuakin!” Loskatassun piipitys kaikui Paarmatassun selän takaa. Lähes täysikasvuinen naaras näytti edelleen heittäytyvän pentumaiseksi emonsa läsnäollessa.
”Ihan tuota pikaa. Tulipa minulle kiire! Juuri aikainen aamupartio sille päivälle, kun sitä ei haluaisi”, meripihkasilmäinen naaras päivitteli, ja Paarmatassu tajusi sen syyksi siihen, ettei Tomukukka ollut ollut heidän kimpussaan heti ensimmäisenä. Hämmentyneenä kolli ravisti päätään kootakseen itsensä, kun klaanitoverit kerääntyivät Puhujakiven alle ja supisivat innokkaina arvuutellen klaanikokouksen aihetta. Klaanikokouksen koolle kutsunut Aaltotähti istui aloillaan ja odotti kärsivällisesti kissojen saapuvan paikalle.
”Vuoristoklaanilaiset”, musta päällikkö tervehti ja sai kuuntelijansa hiljentymään.
”Lähiaikoina olemme saaneet nauttia lämpimästä säästä, eikä riistan riittävyydestä ole tarvinnut huolehtia. Klaanimme voi hyvin. Sen kunniaksi, tänään on aika nimittää kolme uutta soturia.”
Sanat herättivät kissajoukossa pieniä hurrauksia. Moni näytti piristyvän silmissä. Paarmatassu mietti lähinnä Huurrekukan kuolemaa ja koukisteli kynsiään. Klaani näytti nauttivan saadessaan jotain muuta mietittävää.
”Loskatassu, Unikkotassu ja Paarmatassu. Astuisitteko eteen?” Aaltotähti pyysi, ja muutama Paarmatassun klaanitoveri kääntyi katsomaan häntä odottelevat ilmeet kasvoillaan. Hiilenmusta oppilas puski heidän välistään ja johdatti sisaruksensa Puhujakiven eteen. Loskatassu värisi kauttaaltaan, kun Aaltotähti nyökkäsi hänelle merkiksi.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Loskatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Loskatassu lupasi kuuluvalla äänellä, ja Paarmatassu huomasi hänen tärinänsä lakanneen kuin seinään. Sen sijaan naaras pyöritti pitkää häntäänsä ilmassa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Loskatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loskaliitona. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja innokkuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Korkeimpana onnentoivotuksista lensi läpi ilman Loskaliidon entisen mestarin, Korpinkutsun. Paarmatassu muisti itsekin omistavansa vielä mestarin. Olikohan Uskosielu hurraavien kissojen joukossa? Mitä hänet kouluttanut rohkea soturi ajattelisi pian entisestä oppilaastaan? Seuraavaksi Aaltotähti viittoikin kohti Paarmatassua, ja kolli tassutteli eteen rentoutuneenä nähtyään siskonsa seremonian sujuneen moitteetta. Kävellessään oppilas näki vilahduksen Uskosielun jäänsinisen katseen ja tiesi soturin olevan läsnä.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Aaltotähti toisti seremoniat ja katsoi koko ajan tiiviisti oppilaaseen, jolle puhui. Paarmatassu lupasi lyhyesti ja toivoi, ettei kuulostanut liian hataralta tai epävarmalta.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Paarmatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Paarmahehkuna. Tähtiklaani kunnioittaa terävyyttäsi ja arviointikykyäsi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Sanat viilsivät hailakasti jotain osaa Paarmahehkussa, ja kolli perääntyi kuin lyötynä Loskaliidon vierelle odottamaan seremonian päättymistä. Klaanitovereiden Paarmahehkulle alkanut hurraus laimeni pian, kun Unikkotassun vuoro tuli, ja Paarmatassu antautui ja antoi aavistuksen hymystä nousta kasvoilleen. Hän ei myöntänyt itselleen olevansa tyytyväinen, mutta sisällä kalvaneen tyhjyyden tilalla oli nyt jotain pehmeämpää.
Aaltotähti julisti Unikkotassun uudeksi nimeksi Unikkokukan. Tomukukka näytti erityisen mieltyneeltä kuullessaan toisen tyttärensä nimessä saman loppuliitteen kuin itsellään. Aaltotähti kuulutti klaanikokouksen päättyneen, ja Paarmahehku kuuli uutta nimeään toistettavan uudelleen ja uudelleen.

Liekkitaivas ravisteli takaapäin hänen selkäänsä hypännyttä yllätyshyökkääjää kimpustaan, yrittäen ravistelujensa lomasta saada näkökenttäänsä Sulka- ja Kuolontähteä. Luuklaanin päällikkö takuulla jatkaisi suunnitelmansa kanssa heittää Nummiklaanin päällikkö leirin laitamalla olevalta kielekkeeltä alas, nyt kun soturi ei enää ollut hänen kimpussaan. Kolli heittäytyi kyljelleen karjaisten päällikkönsä nimeä nähdessään pikimustan naaraan tuon kanssa kielekkeen laidalla. Luuklaanilainen putosi hänen selästään, mutta Liekkitaivas ei enää ennättänyt jaloilleen, kun Sulkatähti jo pudotettiin reunalta alas. Raidallinen kissa katsoi kauhuissaan miten hopeanharmaa naaras katosi näkyvistä, pudoten varmaan loppuunsa. Kaikki verta vuotavat, runsaasti kirvelevät haavat sekä jomottavat lyönnit ja potkaisut eivät tuntuneet enää missään tähän verrattuna. Soturi seisoi lamaantuneena paikoillaan hetken, peläten klaaninsa päällikön puolesta. Miten heidän olisi tarkoitus jatkaa nyt?
"Nummiklaani, perääntykää!" Kotkakynnen huuto tavoitti Liekkitaivaan korvat, mutta hän ei pystynyt vielä kääntymään ympäri. Kolli katseli kohtaa missä Sulkatähti oli muutamaa silmänräpäystä aikaisemmin ollut ja toivoi, että naaras yhtäkkiä kapuaisikin reunan takaa ja vetäisi itsensä takaisin kalliolle. Niin ei kuitenkaan käynyt.
"Liekkitaivas tule!" Kuiskevirran ääni kuului hieman lähempää, mikä vapautti soturin lamaannuksesta. Hän käännähti ympäri ja muutamalla loikalla oli leirin sisäänkäynnillä, missä Kotkakynsi ja äsken paikalle juossut Kuiskevirta olivat odottamassa viimeisiä nummiklaanilaisia ulos. Vilkaistessaan taakseen huomasi Liekkitaivas etteivät luuklaanilaiset yrittäneet estellä heidän lähtönsä kanssa, vaan piikikkäin katsein seurasivat vastustajiensa pakenemista.
"Meidän kannattaa mennä nyt, kun vielä voimme. Kaikki muut ovat jo tietääkseni lähteneet", Kotkakynsi sihahti ja päästi matalaa murinaa kurkustaan katsoessaan suuaukon ympärille kerääntyneitä luuklaanilaisia.
"Leiristä ehkä, mutta Sulkatähti on yhä tuolla jossakin, meidän pitää etsiä hänet!" Liekkitaivas sihahti takaisin ja peruutti muutaman askeleen, ollen nyt vierekkäin kahden muun klaanitoverinsa kanssa.
"Te kaksi ette näytä niin pahasti loukkaantuneilta, etsikää te hänet ja me muut yritämme päästä mahdollisimman nopeasti leiriin mistä voimme lähettää lisäapuja tänne", Kuiskevirta murahti. Liekkitaivas vilkaisi naarasta ja sen jälkeen antoi katseensa käydä Kotkakynnessä, joka katsoi juuri itsekin kollisoturia kohti ja nyökäten myöntyi soturittaren ehdottamaan ideaan. Raidallinen kissa nyökkäsi osoittaakseen myöskin suostuvansa tehtävänjakoon. He hetken tuijottelivat karvat pörhistettyinä luuklaanilaisia, jotka sähisivät ja ulisivat loukkauksia takaisin, ennen kuin kääntyivät paetakseen vuoristopoluille. Kuiskevirran juostessa muiden nummiklaanilaisten perään, lähtivät Liekkitaivas ja Kotkakynsi etsimään reittiä Sulkatähden luo.

Liekkitaivas hypähti isolta kiveltä alas leveämmälle vuoristopolulle ja jäi varmistamaan, että Kotkakynsi pääsisi hänen luokseen vahingoittamatta itseään sen enempää. He olivat matkanneet hiljaa, mutta hyvin ripeällä tahdilla sekä adrenaliinin voimalla alas vuoristossa, etsien mahdollista kohtaa mihin Sulkatähti olisi voinut Luuklaanin leiristä pudota. Etsinnöissä oli kulunut jo jonkin aikaa ja huuma mikä taistelun tuoksinnassa oli kissoille voimia antanut, alkoi hiipumaan. Raidallisella soturilla alkoi olla vaikeuksia kävellä irvistelemättä niskassaan olevan purujäljen takia sekä olla näkemättä tähtiä kiivetessään tai pudottautuessaan jostakin. Kotkakynsi oli sanonut, että pistokohtia peitti kuivunut verikerros, että hän tuskin verenhukkaan pyörtyisi, ellei sitten liiallinen liikkuminen avaisi haavoja uudestaan auki. Kyljissä ja lavoissa olevat raapimisjäljet eivät olleet läheskään yhtä kivuliaita kuin niskassa oleva, mutta niitäkin kirveli hullun lailla. Liekkitaivas toivoi pääsevänsä nopeasti Ketunkynnen ja Yötassun valmistamiin yrttirohdoksiin kiinni, ettei hänen tarvitsisi kärsiä tulehtuneista haavoista, mikä tarkoittaisi enemmän toipilaana vietettävää aikaa. Vierellä kävelevällä Kotkakynnellä oli puolestaan vasemmanpuoleisessa korvassa syvä lovi, joka oli vuotanut runsaasti verta vaaleanruskean soturin otsalle, värjäten sen tummemmaksi. Hänen oikeanpuoleisessa kyljessä oli kolme syvää viiltoa, mitkä yhä vuotivat ja varmasti jättäisivät näkyvät arvet. Liekkitaivasta hieman huoletti tuon vointi, jos verenvuoto ei pian lakkaisi, saattaisi Kotkakynsi tuupertua johonkin vuoristopolun reunalle. Eikä varmasti kestäisi kauaakaan, kun luuklaanilaiset saisivat heistä vainun ja tulisi tekemään loppua vaaleanruskeasta soturista.
"Odotappa vähän, minä haistoin jotakin", raidallinen soturi yhtäkkiä naukaisi klaanitoverilleen, joka pysähtyi katse kysyvänä tuon suuntaan. Punaturkkinen kolli maisteli ilmaa vielä muutaman kerran, mikä vain vahvisti äskeisen tuulenpuuskan mukana tullutta hajua. Hieman edempänä haisi veri. Kotkakynsikin näytti haistavan sen uuden tuulahduksen ilmetessä ja yhdessä kaksi kollia lähtivät niin ripeästi kuin vain voivat, hajun perään. Liekkitaivas tunsi sydämensä hakkaavan nopeaan tahtiin rinnassaan, jännitys siitä mitä Sulkatähdelle oli oikein käynyt, nousi miltei kestämättömäksi.
"Tuolla!" Kotkakynsi henkäisi heidän saapuessa pienen aukion luokse. Raidallinen soturi tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä hänen nähdessään aukion laidalle. Marjapusikosta törrötti hopeanharmaa käpälä ja pusikon yläosasta näkyi hopeanharmaata turkkia enemmänkin. Kollit ryntäsivät aukiolle ja varovasti alkoivat katkomaan marjapusikon oksia ja lehtiä.
"Sulkatähti, Sulkatähti?" Liekkitaivas yritti herätellä päällikköään, välillä kurottautuen tönäisemään tuota kuonollaan tai näykkimään varovasti Sulkatähden niskasta. Tuo ei kuitenkaan herännyt huhuiluun. Kollien saadessa naaraan irti pusikon oksastosta, he varovasti vetivät tuon kalliopohjalle. Kotkakynsi kumartui kuuntelemaan sydämensykettä raidallisen soturin yhä yrittäessä herätellä hopeanharmaata kissaa ja testatessa, että hengittikö tuo. Nummiklaanin päällikön turkki oli miltei kauttaaltaan veressä erilaisten viilto- ja purujälkien myötä. Muutama terävä oksa ja erilaiset piikit olivat lävistäneet Sulkatähden ihon ja törröttivät ikävän näköisinä ympäri tuon kehoa. Liekkitaivas tiesi alitajunnassaan ettei naaras olisi voinut mitenkään selvitä hengissä pudotuksesta tai näin vuolaasta verenvuodosta, mutta jokin hänen sisällään uskoi ihmeeseen ja toivoi, että tuo näyttäisi pian jonkinlaisia elonmerkkejä. Yhtäkkiä Kotkakynsi kavahti taaksepäin ja raidallinen soturi käänsi katseensa kysyvänä tuohon. Vaaleanruskean soturin kasvoilla oli hämmentynyt ilme ja hän hengitti tavallista nopeammin.
"Minä- Minä kuulin-"
Sulkatähti päästi terävän henkäyksen mikä säikäytti Liekkitaivaan ja sai hänet ottamaan nopean askeleen taaemmas. Raidallinen soturi katsoi oranssit silmät laajentuneina päällikköään, joka alkoi hengittämään todella tiheään tahtiin ja sihisi jotakin hampaidensa välistä. Sulkatähti oli elossa! Tummanpunainen kolli tunsi helpotuksen aallon vyöryvän ylitseen ja heti sen perään hurjan huimauksen tunteen, joten hänen piti asettautua hetkeksi makuulleen vuoristoalustalle.
"Sulkatähti!" Kotkakynsi henkäisi yllättyneen ja joutui itsekin istahtamaan. Naaraan hengitys tasaantui ja hän yskäisi muutaman kerran.
"Liekkitaivas... Kotkakynsi... Mitä te täällä teette?" Sulkatähden ääni oli käheä ja hän pystyi heikosti raottamaan silmiään.
"Me tulimme etsimään sinua tietenkin!" Vaaleanruskea soturi vastasi ja kumartui lähemmäs päällikköään, tarkastellakseen tuota paremmin.
"Sinulle on saatava äkkiä apua", tuo jatkoi mutisten lähinnä itselleen. Liekkitaivas yhä tuijotti naarasta silmät selällään, jotenkin vielä pystymättä uskomaan, että tuo oli oikeasti selvinnyt.
"Miten sinä selvisit pudotuksesta?" Hän kysyi Sulkatähdeltä äimistyneenä. Päällikkö sulki silmänsä ja irvistäen kääntyi kyljeltään vatsalleen, kohottaen sitten katseensa Liekkitaivaan suuntaan.
"Se oli varmasti korkeamman voiman tekosia. Taisin selvitä juuri ja juuri hengissä", naaras vastasi ja kohotti katsettaan taivaalle, ehkäpä kiittäen Tähtiklaanin voimaa. Liekkitaivas nosti omankin katseensa ylös. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja silloin raidallinen soturi tuntui vasta älyävän, että tämä Lehtitassun pelastusoperaatio oli kestänyt miltei koko päivän. Tai, eihän se vielä ohi ollut, kun kaikki eivät olleet vielä päässeet kotiin. Kollit olivat aloillaan vielä hetken, minkä jälkeen he alkoivat auttamaan Sulkatähteä jaloilleen. Soturit asettautuivat päällikön molemmille puolille, tukien ja pitäen tuota pystyssä. Hopeanharmaa kissa sähisi kivuissaan hetken, kunnes jaksoi taas nostaa katseensa tassuistaan eteensä.
"Kiitos Liekkitaivas ja Kotkakynsi. Olette olleet hyvin uskollisia näinä vaikeina aikoina", naaras kähisi. Hyvin hiljaiseen tahtiin kolmikko poistui aukiolta ja lähti etsimään reittiä alas vuoristosta, Liekkitaivaan unelmoiden pehmeästä sammalvuoteesta ja kunnon yöunista.

He olivat päässeet Neljän virran tammen aukiolle tuulen tuodessa taaempaa luuklaanilaisten hajua heidän suuntaansa. Kolmikko oli tammen varjoon jäänyt hetkeksi lepäämään, Sulkatähden sekä Kotkakynnen käydessä yhä heikommaksi ja heikommaksi. Liekkitaivas oli jo jotenkin tottunut niskassaan jyskyttävään kipuun, mutta takajalan anturassa yhä törröttävä kivi oli tehnyt hänelle hyvin vaikeaksi takajalalle painon varaamisen. Raidallinen soturi katseli Puroklaanin ja Vuoristoklaanin yhteisen rajan suuntaan, yrittäen metsästää koivumetsikön suojasta murhaajaklaanin jäseniä, onneksi tuloksetta.
"Teidän olisi parasta jatkaa matkaa. Minä voin jäädä tänne ja pidätellä luuklaanilaisia, jos he pyrkivät reviirillemme. Emme voi riskeerata heidän löytävän leiriimme", Liekkitaivas naukaisi ja kääntyi katsomaan kahta klaanitoveriaan. Kotkakynsi katsoi ensiksi häntä ja sitten Sulkatähteä, joka arvioivalla katseella katsoi raidallista soturia.
"Ymmärrän. Oletko aivan varma, että haluat yksinäsi jäädä tänne? En usko, että apujoukoilla menee enää kauaa, mutta olisitko valmis ottamaan sen riskin?" Päällikkö kysyi tummanpunaiselta kollilta, joka nyökkäsi itsevarmana.
"Olen valmis kaikkeen klaanini puolesta."
Sulkatähti nyökkäsi ja Kotkakynnen avulla nousi psytyyn.
"Tähtiklaani olkoot kanssasi", päällikkö naukaisi, ennen kuin he jatkoivat matkaansa joen yli Neljän virran tammen taakse. Liekkitaivas seisoi hetken aloillaan, tuijotellen kahden klaanin rajaviivan suuntaan, ennen kuin alkoi kävellä kohti jokea, joka laskeutui Puroklaanin alueelta Neljän virran tammen takana olevaan lampeen. Silloin hänen eteensä hyppäsi tammen oksastosta kermanvaalea naaras. Nummiklaanilainen pudottautui oitis hyökkäysvalmiuteen, välittämättä kivuistaan ja sähisi uhkaavasti muukalaiselle.
"Liekkitaivas?" Naaras hihkaisi innoissaan ja otti varovasti askeleen lähemmäs Liekkitaivasta, iloinen ilme kasvoillaan. Raidallisella soturilla kesti hetki tunnistaa tämä sinisilmäinen kissa, mutta sitten hän sen muisti. Tuo oli se samainen kissa kenet tummanpunainen kolli oli löytänyt metsästämässä Nummiklaanin reviirillä muutama päivä aikaisemmin. Se samainen kissa, joka oli herättänyt joitakin todella omituisia tunteita nummiklaanilaisessa. Hän tasoitti karvansa ja nousi takaisin pystyyn, katsoen hieman kummastuneena naarasta.
"Niin?" Liekkitaivas kysyi kermanvaalealta kissalta.
"Liekkitaivas, mitä sinä täällä teet? Ei tämä alue kuulu Nummiklaanin reviiriin", sinisilmäinen kissa kysyi pää kallellaan.
*Enkö saisi olla täällä?* Nummiklaanilainen kysyi itseltään ja katseli hieman tarkemmin naarasta. Tuon kermanvaalea turkki näytti siistiltä, mutta vaikka hän olikin pienikokoinen, pystyi Liekkitaivas näkemään turkin alla laihan ja heiveröisen ruumiin. Tuo ei varmastikkaan ollut syönyt kunnolla päiviin. Raidallinen soturi tunsi pienen omatunnon vihlauksen muistaessaan, miten oli vaatinut naaraan metsästäneen jäniksen itselleen, vain koska oli saanut tuon aivan heidän rajallaan kiinni riistavarkaudesta.
"Odotan täällä klaanitovereideni saapumista... Mutta mitä sinä teet täällä? Sinun pitäisi lähteä heti, voit olla vaarassa!" Nummiklaanilainen sanoi hieman takerrellen sanoissaan.
*Mikä minua oikein vaivaa?*
"Öh... Etsin vain riistaa täältä", kermanvaalea kissa sanoi hiukan pelästyneenä ja katseli varovasti ympärilleen, etsien vaaran merkkejä lähiympäristöstä.
"Ei täällä mitään vaaraa näytä olevan", sinisilmä miukaisi.
"Ei vielä, mutta kohta varmasti on. Oletko kuullut Luuklaanista... Öh... Mikä sinun nimesi olikaan?" Liekkitaivas kysyi edelleen takerellen. Jostakin syystä hänen kielensa tuntui vain menevän solmuun hänen puhuessa tuolle. Naaraan katse kirkastui ja hän korotti leukaansa pieni hymy huulillaan.
"Ai niin! Tietenkin minä unohdin esitellä itseni. Minä olen Lilja!" Kermanvaalea kissa maukui iloisesti.
"Ja kyllähän minä Luuklaanista olen kuullut, mutta eivät he yleensä kanjonin tälle puolen uskalla", Lilja jatkoi ihmetellen, mutta yhtäkkiä hänen aistinsa terävöityivät.
"Minun pitääkin lähteä tästä, oli kiva nähdä taas! Toivottavasti tapaamme pian uudelleen!" Lilja sanoi ja yht'äkkiä hän olikin jo poissa, kadonnut Neljän virran tammen toiselle puolelle.
*Olipas hänellä tänään meno päällä.* Liekkitaivas ajatteli myhäillen ja kurotti kaulaansa nähdäkseen olisiko vielä ehtinyt näkemään vilauksen kermanvaaleasta turkista. Naaras vaikutti aivan eri kissalta heidän ensitapaamiseensa verrattuna, silloin hän oli ollut paljon ujompi ja varautuneempi. Mutta ehkä nyt kun huomasi ettei nummiklaanilainen pahaa tahtonut, uskaltautui hänkin olemaan oma itsensä. Raidallinen soturi ihmetteli miksi Lilja oli niin kovalla kiireellä yhtäkkiä lähtenyt karkuun, mutta sitten hän huomasi miksi: Nummiklaanin partio oli tulossa Neljän virran tammea kohti.

Aurinko alkoi hiljalleen kapuamaan taivaalle ja sen seurauksena alkoi loimaan valotäplittymiä maahan ja joka paikkaan, minne vain katse kantoi. Täplittymät olivat heleän keltaisia ja myös hieman oranssihtavia. Ne tuntuivat sulautuvan toisiinsa ja hiljalleen olivat sekoittuneet yhteen niin hyvin, ettei enää ollut vain keltaista ja oranssia vaan niiden yhdessä muodostama värittymä, hieman oranssia haaleampi, mutta keltaista tummempi väritys, joka hiljalleen valloitti Puroklaanin leirin. Aamutäplä vaihtoi hankalasti asentoaan. Hänen lihaksiinsa sattui ja poltteli, ne lähes tuntuivat olevan pelkkää massaa, jotka olivat jumittuneet samaan asentoon eivätkä enää suostuneet palaamaan alkuperäiseen olomuotoonsa. Naarassoturi laski hieman päätään ja roikotti sitä maata kohden yrittäen saada hartioidensa seutua rentoutumaan ja lopettamaan särkemisen. Ehkä kipu johtui siitä, että hän oli istunut tässä koko yön tai sitten siitä, että kaikki paine ja suru oli tehnyt tiensä hänen harteilleen ja nyt ne yhdessä painoivat häntä alemmas.
“Aamutäplä? Oletko sinä kunnossa?” Kotkamielen huolestunut äänensävy tulvi Aamutäplän korviin saaden naaraan keltaiset, viiruuntuneet silmät hiljalleen tekemään tiensä hieman vanhempaan kolliin, joka tassutteli varovaisin, lähes painottomin askelin hänen luokseen ja sitten istui alas hänen viereensä kuitenkin jättäen heidän välilleen pienen raon.
“Sinäkö ihanko tosissasi kysyt tuota?” hän heitti takaisin näsäviisaasti, ivallisuuden tehdessä hänen äänestään pehmeän ja lempeän, joka sai Kotkamielen hieman hätkähtämään ja sitten luimistamaan korviaan heti perään.
“Olet istunut täällä eilisestä lähtien”, kolli jatkoi varovaisesti, yrittäen saada äänestään sovittelevan kuuloisen, jottei olisi ärsyttänyt vieressään mulkoilevaa naarasta yhtään sen enempää kuin hän jo valmiiksi olikaan. Aamutäplä paransi hieman asentoaan ja kallisti hieman päätään samalla, kun pakotti hymyn kasvoilleen.
“Mitä muutakaan minun pitäisi tehdä? Isäni kuoli muutama päivä sitten, Ruskalehti ja Täpläliito epäilevät isäänsä tai mikälie Kanijalka nyt heille ikinä onkaan eikä Hiiriturkki päästä minua partioihin, koska se on muka liikaa minulle ja jaksamiselleni. Joten, kerro sinä Kotkamieli, olenko minä kunnossa?” hän naukui lähes kehräten. Hän oli noussut ylös ja nyt seisoi tuijottaen Kotkamieltä suoraan silmiin, tehden heidän välilleen katsekontaktin, jota lumenvalkoinen kolli ei osannut rikkoa. Heidän välillään tuntui salamoivan. Aamutäplän turkki oli alkanut pörhistymään ja naaraan kynnet yrittivät tehdä tietään ulos. Hän olisi halunnut päästä tästä kaikesta kivusta ja tuskasta eroon. Hän olisi halunnut huutaa kipuaan ja iskostaa vastapäätä olevaan kolliin hänen ajatuksensa ja miltä tämä kaikki tuntui. Hän olisi halunnut saada kollin ymmärtämään, jonka jälkeen hän olisi voinut kysyä samaa kysymystä tuolta ja katsella huvittuneena kuinka lukkoon kolli olisi mennyt.
Kotkamieli istui paikoillaan, sanattomana ja vain tuijotti hänen keltaisiin silmiinsä takaisin avuttomana. Laikukas naaras hymähti hiljaa. Hänen turkkinsa alkoi hiljalleen laskeutua takaisin alas ja sileytyä.
“Niinpä, sanopa muuta”, hän lähes kuiskasi lauseen suustaan ja kankein liikkein läheni lumenvalkeaa kollia, jonka korvat hieman nousivat ylemmäs, kun tuo katsoi häntä tietämättä mitä tehdä. Kolli tuntui ajattelevan, mitä hän oikein aikoisi tuolle tehdä. Aamutäplän kasvoille nousi pieni, eloton hymy, kun hän laski päätään ja puski kollin rintaa. Hiljalleen hän hautasi kasvonsa kollin rintakarvoihin ja sulki silmänsä. Kotkamieli tuntui hetkeksi kangistuvan aloilleen, kunnes lopulta kolli rentoutui uudelleen ja Aamutäplä tunsi tuon hännän tekevän tietään hänen selälleen.
“Anteeksi”, Kotkamieli kuiskasi hänen korvaansa. Kolli kiersi häntänsä paremmin hänen selälleen niin, että hän tunsi olevansa vieläkin lähempänä tuota. Aamutäplä nyökäytti päätään pienellä liikkeellä, kun ei jaksanut avata suutaan ja muodostaa lausetta. Tuntui kuin kaikki viimeisetkin voimat olisivat lähteneet hänestä ja jättäneet vain pienen voiman kipinän, joka keskitti kaiken voimansa pitääkseen häntä jaloillaan.
Aamutäplän painaessa päätään paremmin lumenvalkoista rintaa vasten, hän kuuli kollisoturin rauhoittavat sydämensykkeet, jotka tasaisilla äänillään kuin tekivät selväksi, että tämä kaikki oli todellisuutta. Mutta samalla myös ne saivat rauhoittumaan ja tekivät nyt hiljalleen Aamutäplän uneliaaksi. Sen seurauksena se kaikki väsymys tuntui vyöryävän naaraan kimppuun, minkä hän oli aiemmin työntänyt sivuun. Hän henkäisi hieman antaen jalkojensa pettää lopulta ja viedä hänet maata kohden. Kotkamielen puhe tuntui puuroutuvan hänen korvissaan ja vain katsoessaan lumenvalkoista kollia, tuo näytti todella pelästyneeltä. Kolli oli jo menossa ilmoittamaan Kylmätassun ja Yöturkin paikalle, mutta hänet pysäytti Aamutäplän rauhallinen katse, joka sai kollin pysähtymään paikoilleen. Tuo sanoi jotain huolestunut katse kasvoillaan. Aamutäplä ojensi tassuaan tuota kohden ja hännällään viittoi kollin vierelleen. Epävarmasti Kotkamieli teki tiensä takaisin hänen vierelleen ja asettui makaamaan kiertäen häntänsä hänen ympärilleen. Uupunut hymy huulillaan, naarassoturi laski päänsä tuon etutassuille ja hautasi nenänsä kollin rintakarvoihin antaen sitten unen viedä hänet mukanaan.

//Lopultakin sain kirjotettua myös Aamulla :D No ei tässä sen suurempaa tapahtunu mut jaa xd

Mustakynsi johti heidän pientä partiotaan kohti Kuutamoklaanin leiriä, kuun vilahtaessa kuusipuiden latvojen välistä aina välillä. Vaikka soturitar rakastikin aamuruskon ja iltahämärän hetkiä, ei tämäkään ollut huono ajankohta ollenkaan. Kuun luoma valo täplitti muuten pimeää metsikköä, tehden siitä suorastaan maagisen näköisen, mutta myös hyvin vaikeakulkuisen, eikä naaraan haavoittunut etutassu vieläkään pitänyt siitä. Taaempana tepastelevat oppilaat kompastuivat yhtenään johonkin, eikä väsymys sekä riistakantamukset helpottaneet asiaa ollenkaan. Ainakaan kukaan ei yrittänyt aloittaa minkäännäköistä keskustelua kantamustensa takia. Hetki siis oli miltei täydellinen. Mutta kyllähän naaras keksi ärsyttäviäkin asioita tämähetkisestä tilanteesta, muun muassa sen kotikisun, mikä oltiin päästetty majailemaan heidän leiriinsä tuosta noin vain. Toivottavasti se saasta olisi kuollut vammoihinsa minkä takia hoitoa vaati, Mustakynsi ei olisi kestänyt katsella sellaisen ketunläjän perään ollenkaan.
Leirin lähestyessä kiri Lehmusvarjo soturittaren rinnalle ja he hieman hiljensivät vauhtiaan odotellessa Hiljaisuus- ja Leijonatassun saavan heidät kiinni. Kuka ikinä yövartiossa istuisikaan, ei hänen tarvitsisi tietää kuinka välinpitämättömästi kaksi soturia oppilaitaan oikein kohteli. Naaras astui matalalla roikkuvien havupuuoksien ohi leiriaukiolle ja etsi katseellaan yövartiossa istuvaa kissaa. Kuten hän oli arvellutkin, tänäkin yönä Nummipyörre suoritti velvollisuuksiaan klaaninvanhimpien sekä oppilaiden pesän välissä istuen, katse oitis leiriin saapuvissa kissoissa. Mustakynnen tassut veivät suoraan varapäällikön luo, kun taas kolme muuta partioon kuulunutta veivät saaliinsa riistakasaan. Mustaturkkinen soturitar kumarsi kunnioittavasti vaaleanruskeaa soturitarta.
"Antaa oppilaiden mennä vain nukkumaan, tämä on varmasti ollut rankka yö heille, jos olette ehtineet käydä metsälläkin", tuo naukui muidenkin ennättäessä heidän luokseen. Keltasilmäinen naaras kääntyi katsomaan Hiljaisuustassua ja nyökkäsi tuolle pienesti, hyväksyen Nummipyörteen käskyn. Naarasoppilaalle tuskin tarvitsisi näyttää miten raportti tehtävän suorituksesta annetaan.
"Kannattaakin sitten nukkua hyvin, huomenna on aikainen herätys", Lehmusvarjo naukui matalalla äänensävyllä Leijonatassulle, joka nyökkäsi nopeasti ymmärtäessään, että yöunet luultavasti jäisivät lyhyiksi. Oppilaiden kipittäessä oman pesänsä uumeniin, kääntyi Mustakynsi varapäällikkönsä puoleen.
"Te löysitte hänet?" Vaaleanruskea soturitar kysyi ja vuorotellen katsoi kummankin edessään seisovan soturin silmiä. Kollisoturi nyökkäsi ja vilkaisi pikaisesti mustaturkkista soturitarta.
"Vanhemman puoleinen naaras kermanvaalealla turkilla, jota peittävät arvet. Toinen puoli kasvoista oli pahasti ruhjoutunut. Nimeä emme saaneet selville. Pienen kuulustelun jälkeen kävi ilmi, että on syntyperältään Puroklaanista, mutta lähti omille teilleen. Tuntee muut klaanit ja niiden tavat hyvin, eikä taistelutaidot olleet hullummat", Mustakynsi kertoi hyvin lyhyesti kaiken selville saamansa ja käänsi sitten katseensa Lehmusvarjoon, kohottaen aavistuksen kulmiaan indikoiden, että tuo jatkaisi kertomalla sen kaikista tärkeimmän asian minkä he olivat tämän reviiritunkeilijan suusta kuulleet. Kollisoturin myrkynvihreät silmät loistivat aavistuksen eri tavalla mitä aikaisemmin, minkä jälkeen tuo käänsi katseensa entiseen mestariinsa.
"Hän... Myöskin kertoi jotakin... Huolestuttavaa", vaaleankellertävä kissa aloitti hieman maistellen sanoja suussaan. Mustakynsi kohensi ryhtiään ja yritti olla päästämättä ääneen sihahdusta, minkä osoittaisi Lehmusvarjolle tuon kyvyttömyydestä sanoa asiaa suoraan. Nummipyörre katsoi yhä odottavana entistä oppilastaan, joten kollisoturi yskäisi kerran selventääkseen ääntään.
"Hän kertoi jahdanneensa sitä kotikisua, koska sanoi tuon olevan vaarallinen, varsinkin klaanillemme", vihreäsilmäinen kissa sanoi hiljaisemmalla äänellä ja vilkaisi varovaisesti ympärilleen, varmistaakseen ettei ylimääräisiä kuuntelevia korvapareja heidän lähellään ollut. Ilme varapäällikön kasvoilla muuttui miettiväksi, hän selvästi vertasi juuri kuulemaansa kotikisun kertomuksiin ja mietti kumpi tarina olisi totta ja kumpi keksittyä. Mustakynsi toivoi, että seuraavaksi Nummipyörre antaisi käskyn teloittaa kotikisu, tai ainakin häätää hänet heidän leiristään.
"Te kuitenkin saitte ajettua hänet reviiriltämme ulos, eikö niin?" Vaaleanruskea soturitar kysyi pienen tauon jälkeen ja kohotti katseensa takaisin kahteen soturiin. Lehmusvarjo nyökkäsi.
"Ajattelimme, että olisi ehkä järkevää lähettää rajalle vielä yöpartio, hän kuitenkin entisenä klaanikissana tietää että yöpartioita tehdään harvemmin ja on vain saattanut odottaa meidän lähtemistämme rajalta, vaikka hänen hajujälkensä olikin laimennut huomattavasti", Mustakynsi kertoi. Nummipyörre nyökkäsi hetken pohdinnan jälkeen.
"Olette aivan oikeassa. Kävisittekö herättämässä Pilvipyrstön, Sammalpuron ja Kotkakanjonin? Voitte sen jälkeen mennä nukkumaan. Kiitos todella paljon teille", varapäällikkö naukui ja hännän heilautuksella antoi kahdelle soturille luvan poistua. Kumpikin heistä kumarsi kunnioittavasti vaaleanruskealle soturittarelle ja lähti kävelemään pesäänsä kohti. Mustaturkkinen soturitar työntyi oksista, sammalista ja savesta väsättyyn sotureiden pesään ja varovasti astui pesätovereidensa häntien ja käpälien yli, tehden tiensä pesän keskelle. Hänen ympäriltään kuului nukkuvien kissojen tasaiset hengitykset, sekä ajoittaiset kurnailut. Pilvipyrstö, Sammalpuro ja Kotkakanjoni nukkuivat vierekkäin pesän keskellä missä vanhimpien sotureiden nukkumapaikka yleensä oli. Mustakynsi vilkaisi taaksensa kuullessaan Lehmusvarjon askelten vievän pesän laidalle omalle nukkumapaikalleen. Naaras siristi silmiään, mutta kääntyi sitten tökkäisemään nukkuvan kellanpunaisen soturin niskaa, samalla kun kosketti hännänpäällään ruskeaturkkisen soturittaren kuonoa. Raidallinen soturi havahtui kumppaninsa liikehdintään ja kohta kaikki kolme vanhempaa soturia katsoivat kiiltävin mustaturkkista soturitarta.
"Nummipyörre haluaa nähdä teidät", Mustakynsi töksäytti ja muuta sanomatta hipsi omalle sammalpedilleen, vaivaten alustaansa mukavammaksi, ennen kuin ryhtyi nukkumaan.

Lumisydän katseli kuinka Hiutaletassu ja Lumotassu leikkivät joen rannassa yhdessä ja soturi ajatteli miltä tuntuisi olla taas oppilas, vaikka hänen soturinimityksestään oli tuskin puolta kuutakaan kulunut. Vaikka hänen päivänsä tuntuivat paljon vapaammilta nyt, oli hänellä ikävä oppilaskoulutuksen mukana tuomia rutiineja sekä oppitunteja.
"Lumisydän! Me voisimme lähteä nyt leiriin", Hiutaletassu huusi rannalta, katsoen kirkkain silmin kauempana istuvaa soturia. Lumisydän havahtui ajatuksistaan ja heilautti häntäänsä myöntävästi.
"Hyvä on... Minä jään vielä metsätsämään, juoskaa te kaksi suoraan leiriin!" Soturi naukaisi ja vilkaisi katsoakseen taakseen kaislikkoon, josko Kanijalka, Ruskalehti ja Täpläliito olisivatkin kuulleet heidät ja tulleet ihmettelemään älämölöä. Kasvisto ei kuitenkaan hievahtanutkaan, edes tuulen mukana, joten Lumisydän käänsi katseensa takaisin oppilaisiin, vain huomatakseen ettei kaksikko ollut enää siellä missä oli heidät viimeksi nähnyt. Kolli nousi pikaisesti jaloilleen ja harppasi lähemmäs rantaa, huokaisten helpotuksesta huomatessaan hiekassa kahden tassuparin jättämät jäljet, jotka suuntasivat Puroklaanin leiriä kohti. Soturi kiepahti ympäri ja lähti jatkamaan alajuoksua pitkin kauemmas heidän leiristään, pitäen katseensa visusti vieressä solisevasta joesta. Hän näki heti hopeisia vilahduksia kaloista ja jäikin joen matalammalle kohdalle hetkeksi vahtiin. Yhden kalan noustessa tarpeeksi korkealle veden pinnalle, Lumisydän löi tassunsa veteen ja tunsi kynsiensä uppoavan kalan suomujen välistä lihaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi nopeasti ja kala pääsi vapaaksi, milloin soturi hypähti hyytävän kylmään veteen ja syöksyi sen perään, yrittäen jahdata sitä. Mutta kala ehti puikahtamaan kivien välissä olevaan pieneen koloon, mihin kollin tassut eivät enää ylttäneet.
*Oli niin lähellä, että olisin saanut sen kalan!* Lumisydän ajatteli ja sitten ui pinnalle hengittämään. Hän ei palaisi leiriin ilman jotakin syötävää, joten hänen pitäisi jatkaa vielä kauemmas alajuoksulle löytääkseen kalat, jotka nyt säikähdyksissään uivat pakoon soturia.

Palatessaan leriin auringonlaskun aikaan oli Lumisydämen turkki ehtinyt jo jonkin verran kuivettua, mutta se oli vielä karvojen päistä kostea ja liimaantunut karvatupoiksi yhteen, mikä näytti siltä että kollin turkissa olisi kermanvaaleita sekä harmaita piikkejä. Leiriaukiolle oli kerääntynyt paljon kissoja, joten soturi nopeasti kiiruhti viemään saaliiksi saaneensa kaksi ahventa tuoresaaliskasaan, minkä jälkeen hän etsi kissojen joukosta emonsa Sädetaivaan.
"Hei, mitäs täällä tapahtuu?" Kolli kysyi emonsa löydettyään. Naaras käänsi siniset silmänsä hänen puoleensa ja selvästi yllättyi nähdessään nuorimman poikansa märän ulkomuodon.
"Missä sinä olet oikein ollut? Uimassa koko reviirin läpi virtaavan joen päästä päähän? Ainakin sinä näytät siltä", Sädetaivas kysyi pojaltaan ja alkoi nopein vedoin kuivaamaan tuota. Lumisydän naurahti ja astui taaemmas, kauemmas emostaan.
"Hei, en minä enää mikään pikkupentu ole joka tarvitsisi apua peseytymisessä. Olin vain kalastamassa ja saattoi olla että pulahdin uimaan muutamassa välissä", soturi selitti ja nuolaisi rintakarvojaan suoremmiksi. Sädetaivas väräytti korviaan näyttääkseen ymmärryksensä, minkä jälkeen hän kääntyi päällikön pesän suuntaan.
"Parantajat yrittivät tänään päästä uudestaan Tulikammiolle, kun heidän edellinen kokoontumisensa ei oikein onnistunut. He palasivat juuri ja Yöturkilla oli ilmeisesti jonkinlainen ilmoitusasia", soturitar selitti piilottelematta pientä intoa äänessään ja juuri samalla hetkellä hypähti Ututähti pesänsä päälle.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä päällikön pesän juurelle klaanikokoukseen!" Puroklaanin päällikkö mourusi ja odotti, että viimeisetkin Puroklaanin jäsenet pääsivät leiriaukiolle. Hiiriturkki istui pienemmällä kivellä, mikä päällikön pesän viereen oltiin joskus muinoin vieritetty ja hänen vieressään maassa istuivat Yöturkki sekä Kylmätassu. Lumisydän kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessä istuvien kissojen yli päällikön pesälle.
"Yöturkki ja Kylmätassu ovat palanneet Tulikammiolta, tällä kertaa ilman ongelmia. Nyt heillä olisi ilmoitettavaa", Ututähti kertoi ja käänsi katseensa alempana istuviin parantajiin. Yöturkki nousi jaloilleen ja otti askeleen eteenpäin, koskettaen hännällään Kylmätassun selkää, minkä jälkeen sokea parantajaoppilaskin nousi jaloilleen ja astui mestarinsa rinnalle.
"Hyvät Puroklaanin kissat!" Parantaja aloitti ja katsoi hetkisen eturivissä istuvia kissoja.
"Minun olisi pitänyt tehdä tämä ilmoitus jo aikaisemmin, mutta edellisen parantajien kokouksemme keskeytyttyä en sitä pystynyt tekemään. Mutta nyt minulla on teille ilouutisia!" Yöturkki naukui ja käänsi katseensa vieressään seisovaan Kylmätassuun.
"Minun oppilaani on opiskellut parantajien tavoilleen monta vuoden aikaa ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että hän sai tänään aikaisemmin Tulikammiolla parantajanimensä. Puroklaanin uusi parantaja tunnetaan nyt nimellä Kylmähämärä!" Parantaja julisti ja koko leiri alkoi huutamaan Kylmähämärän uutta nimeä. Lumisydän pystyi selvästi kuulemaan isoveljensä Kottaraissulan kumppanin Liljatuulen onnitteluhuudot kaikista selkeämmin, olihan tuo Kylmähämärän sisar. Sen sijaan, etsiessään katseellaan kissojen joukosta Leskenlehteä, Kylmähämärän ja Liljatuulen emoa, ei soturi nähnyt naarasta missään. Kolli käänsi korviaan alemmas tajutessaan ettei parantajaoppilaan oma emo ollut seuraamassa poikansa nimitysseremoniaa, mutta kääntyi takaisin katsomaan päällikön pesän edessä seisovaa parantajaoppilasta. Tuo oli sisarensa rakastavien nuolaisujen hukuttamana, samalla kun Yöturkki ja Kottaraissulka hymyilivät vieressä.
"Kylmähämärä, onpa kaunis ja symboloiva nimi", naukaisi Sädetaivas ja viittoi Lumisydäntä mukaansa onnittelemaan uutta parantajaa.

Jäätassu odotti kärsimättömänä muita klaanitovereitaan saapuvaksi, kuikuillen varovasti korkeammalta hiljaiseen tahtii vuoristosta laskeutuvia nummiklaanilaisia. Oppilas oli helposti löytänyt pakenevan joukon ja hypännyt korkeammalle vuoristopolulle mistä nyt tarkkaili heitä. Muiden luuklaanilaisten pitäisi vain ilmestyä paikalle niin he voisivat aloittaa toisen hyökkäysaallon. Sivusilmällään naaras näki vuoristopolun toisella puolella liikehdintää, minkä takia hän käänsi katseensa kokonaan vastakkaiselle polulle. Punaoranssi kissa oli näkevinään kermanvaaleaa turkkia ja hänen karvansa hyppäsivät pystyyn jännityksestä. Oliko osa nummiklaanilaisista eksynyt porukasta? Jäätassu vilkaisi taaksensa ja heilautti häntäänsä kärsimättömänä. Pitäisikö hänen lähteä katsomaan vuoriston toiselle puolelle, jos tämä olisikin jokin nummiklaanilaisten toinen pelastuspartio joka hyökkäisi nyt Luuklaanin leiriin, kun kaikki jaloillaan pysyvät olisivat jahtaamassa ensimmäistä partiota? Kyllä muut oppilaan klaanitoverit löytäisivät nummiklaanilaiset seuratessaan hänen hajujälkeään, jos Jäätassu lähtisi nyt jäljittämään lisää vihollisia. Hän voisi sillä osoittaa olevansa uskollinen Luuklaanille ja koko klaani sekä Pimeydenmetsä olisi naaraasta ylpeä, katsoisi häntä ylöspäin ja suorastaan palvoisi punaoranssia kissaa. Sinisilmä innostui niin paljon omasta ideastaan, että peruutti huomaamattomasti pois vuoristopolun reunalta ja lähti etsimään reittiä vuoriston toiselle puolelle, missä oli liikettä nähnyt. Hän tasapainoitteli sulavasti kapeilla poluilla ja kevyillä loikilla nosti itseään ylemmäs, että näkisi paremmin kallion toiselle puolelle. Kesti hetki ennen kuin hän ennätti samalle paikalle, missä oli vilauksen kissasta nähnyt. Yrittäessä saada vainua tunkeilijasta Jäätassu huomasi ettei tämä kissa haissut Nummiklaanille ollenkaan, oikeastaan hän ei haissut yhdellekään klaanille. Oppilaan niskakarvat nousivat pystyyn kun hän älysi, että tämä kissa saattaa oikeasti olla reviiritunkeilija, vihamielinen sellainen. Naaraalla ei ollut aikomustakaan lähteä enää sellaisen perään, mutta kun hän oli kääntymässä takaisin polulle miltä juuri oli laskeutunut, hyppäsi joku kovalla voimalla hänen selkäänsä ja puski maahan kyljelleen. Jäätassu tunsi ilman katoavan keuhkoistaan ja hän päästi kovaäänisen älähdyksen tuntiessaan kivun kalliolle iskeytymisestä, minkä jälkeen yritti haukkoa happea, mutta hyökkääjä painoi tassunsa oppilaan kurkulle, estäen tämän. Punaoranssi kissa kähisi paineen alla, yrittäessään saada edes hieman ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi kuinka hyökkääjä painoi kynsiään hänen kaulalleen.
"Ja minä kun luulin luuklaanilaisten olevan hieman parempia taistelijota, jotka kykenisivät edes jollakin tavalla puolustamaan itseään, mutta taisin olla väärässä", naarasääni sihisi Jäätassun korvaan ja paino kaulalla lisääntyi. Oppilas tunsi silmiensä pullistuvan ja hän hätäisesti yritti irroittaa naaraan tassua kurkultaan, tuloksetta.
"MInä tarvitsen oppaan Luuklaanin leiriin ja sinä saat toimia sellaisena, tai muuten tapan sinut. Ymmärrätkö?" Tunkeilija murisi ja käänsi etutassuaan, milloin hänen kyntensä pureutuivat punaoranssin naaraan ihon läpi.
"Sss... Selv-Selväh...", Jäätassu rohisi ja veti syvään henkeä painon kadotessa hänen kaulaltaan, mikä johti yskäkohtaukseen. Oppilas nosti itsensä hitaasti takaisin jaloilleen ja katsoi kimppuunsa hyökännyttä kissaa, kavahtaen hieman taaemmas nähdessään tuon. Kermanvaalea naaras, jonka keho oli yltä päältä erikokoisissa ja näköisissä arvissa, toinen puoli kasvoista oli ruhjoutunut ja toinen korva oli repeytynyt kokonaan irti. Punaoranssi kissa katsoi hetken silmät suurina naarasta, joka katsoi piikikkäällä katseella takaisin, minkä jälkeen sinisilmän silmät siristyivät ja kulmat kurtistuivat.
*Vau, hänpä on ruma!* Jäätassu ajatteli, miltei sanoen ajatuksensa ääneen.
"Noniin, näytäppäs nyt se reitti leiriinne", kermanvaalea naaras sähisi, kun huomasi ettei luuklaanilainen ajatellut käydä hänen kimppuunsa. Oppilas kohotti kulmiaan, mutta kääntyi ympäri ja lähti rauhallisin askelin kulkemaan tulosuuntaansa, tunkeilija perässä seuraten. Punaoranssilla naaraalla ei ollut aikomustakaan viedä tätä arpikissaa heidän leiriinsä vaan mahdollisen toisen aallon hyökkääjien luokse, mitkä saisivat hoidella tämän kissan päiviltä.

"Miksi oikein näytät tuolta?" Jäätassu kysyi ja vilkaisi nopeasti taaksensa kermanvaaleaan naaraaseen. He eivät olleet kävelleet kauaakaan, mutta oppilaan mielenkiinto tämän tunkeilijan taustasta heräsi, joten hän oli alkanut kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä tuolta.
"Miksi sinua se kiinnostaa?" Arpikissa murisi. Punaoranssi naaras hymähti kovaan ääneen.
"Että voisin itse välttyä samalta kohtalolta mikä teki sinusta tuon näköisen", Jäätassu sanoi nauraen ja heitti kermanvaalealle naaraalle ivallisen hymyn. Oppilas tiesi, ettei tunkeilija voinut tappaa häntä, koska kiire Luuklaanin leiriin tuolla oli kova. Joten arpikissa tuskin kävisi enää edes hänen kimppuunsa, koska se vain hidastaisi matkantekoa. Sinisilmän mielestä tämä oli aivan oivallinen tilanne piikittelylle. Kermanvaalea naaras vastasi hymyyn tuhahduksella, minkä jälkeen oli pitkän ajan hiljaa.
"Oma poikani pudotti minut kalliolta alas. Tuohon aikaan sateet olivat paisuttaneet kielekkeen alapuolella virtaavan puron joeksi. Selvisin pudotuksesta hengissä, mutta menetin puolet kasvoistani", tunkeilija maukaisi ja Jäätassun kääntäessä katseensa uudestaan tuon suuntaan, arpikissa osoitti käpälällään naamansa arpeutunutta puolta. Oppilas nosti hieman kulmiaan ja hymähti.
"Sittenkö sinusta tuli joku sekopäinen tappaja?" Punaoranssi naaras kysyi selvästi sarkastiseen sävyyn. Kermanvaalea kissa oli taas hiljaa, mutta nyt lyhyemmän ajan.
"Minä... En vain voinut hillitä itseäni. Kun pääsin jälleen jaloilleni, oli mielessäni vain yksi ja ainoa asia - Kosto. Ja nyt olen viimeinkin päässyt tavoitteeseeni, vain yksi asia seisoo tielläni", tunkeilija murisi ja Jäätassu kuuli kuinka tuo antoi kynsiensä raapia kalliopintaa heidän tassujensa alla.
"Eli Kuutamokukkako ei ole enää se sama perhettään hengellään puolustava naaras, jonka aikoinaan tapasin, vaan nyt hän on... Mitä ikinä sinä oletkaan."
Oppilaan karvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Kuolontähden äänen heidän yläpuoleltaan. Kääntäessään katseensa ylös, näki punaoranssi naaras parin kellertäviä silmiä ylemmällä olevalla kielekkeellä. Sulavasti Luuklaanin päällikkö pudottautui samaiselle vuoristopolulle heidän kanssaan ja Jäätassu vaistomaisesti kipitti mestarinsa lähelle. Oppilas oli helpottunut, Kuolontähti oli varmasti lähtenyt oppilaansa hajujäljen perään ja päättäisi nyt tämän Kuutamokukan päivät.
"En", kermanvaalea naaras sanoi ylväästi, minkä jälkeen kumarsi kunnioittavasti pikimustaa naarasta.
"Kuolontuuli, siitä onkin kulunut hetki", hän jatkoi ja istahti aloilleen, kiertäen häntänsä siististi jalkojensa ympärille. Oppilas vilkaisi kumpaakin naarasta vuorotellen. Tunsivatko he toisensa jotenkin? Tai pakko kai se oli tuntea jos Kuutamokukka juuri kutsui Luuklaanin päällikköä hänen entisellä soturinimellään.
"Se olisi Kuolontähti nykyään. Minä luulin, että hävisit kokonaan johonkin perheesi menetyksen jälkeen, kun sinua ei löytynyt yhtään mistään", Kuolontähti naurahti kuivasti ja istahti itsekin alas. Jäätassu seurasi perässä ja istahti vuoristopolulle, kiertäen häntänsä ympärilleen.
"En minä mihinkään hävinnyt, siirryin vain kaksijalkalaan. Sen jälkeen kun siellä alkoi tapahtumaan hirveitä, muutin hylättyyn kaksijalkojen rakentamaan pesään mikä on järvestä hieman etelämpänä", Kuutamokukka vastasi väräyttäen ainoaa korvaansa.
"Mitä asiaa sinulla oli, kun kerran olet tänne asti sitten jaksanut kiivetä?" Kuolontähti kysyi ja Jäätassu oli hieman yllättynyt, kun pystyi selvästi kuulemaan mestarinsa äänensävystä uteliaisuutta. Kermanvaalean naaraan toiselle kasvonpuoliskolle nousi pahanenteinen hymy.
"Haluan, että hyökkäätte kanssani Kuutamoklaaniin."

//Kuolontähti?

Mietiskelykävelyni oli päättynyt yllättävästi, kun kuulin kauempaa etäisesti tutun äänen. Kuutamokukkaa ei ollut näkynyt hetkeen, joten en voinut kieltää, ettenkö olisi ollut utelias. Kissa oli viime kohtaamisellamme osoittanut... samankaltaisia arvoja, tai ainakin asenteita - vähintäänkin tiettyä raitaista naarasta kohtaan. Hänen ehdottaessaan hyökkäystä Kuutamoklaaniin Kuolontähti piti yllä neutraalin ilmeen, mutta hykerteli mielessään - täällä olikin ollut vähän tylsää. Lisäksi Luuklaani tarvitsi keinon todistaa vahvuutensa lievästikin sanottuna epäonnistuneen Nummiklaani-tilanteen jälkeen.
Pelatakseen aikaa harkinnalleen Kuolontähti kiinnitti huomionsa paikalla olleeseen oppilaaseen, viitaten Kuutamokukkaa odottamaan hetken.
"Saanen tiedustella, miksi sinulle täysin tuntematon erakko pääsi näin pitkälle meidän alueellamme? Millainen soturi sinusta pitäisi tulla, mikäli et saa yhtä kissaa pidäteltyä - minusta kun näytti siltä, että et paljoa yrittänytkään!" Kuolontähti soimasi hyytävällä äänellä. Oppilas ei saisi unohtaa, että päällikkö oli tilanteen herra, vaikka aikoikin neuvotella muille tuntemattoman kissan kanssa.
"Sinä ole minun oppilaani, kunnioittaisit asemaasi ja saamaasi koulutusta!" Kuolontähti vielä jatkoi ja läimäisi oppilasta tassullaan. Isku ei ollut haavoittava, vaan enemmänkin muistutus asenteesta päällikön sihistessä vihaisena oppilaalleen. Jäätassu ragoi vaistonvaraisesti väistämällä, mikä ei miellyttänyt päällikköä, joka hyökkäsi hieman enemmän tosissaan oppilaan päälle, kaataen tämän alleen.
"Oikea soturi ei koskaan, ei KOSKAAN, uhmaa päällikköään, eikä ansaittua rangaistusta. Ymmärrätkö? Heikkous, pelkuruus ja leirinsä suojan vaarantaminen ovat vakavia asioita, eikä niitä hyväksytä tässä klaanissa. YMMÄRRÄTKÖ? Sinun olisi parempi miettiä tätä asiaa - miettiä oletko todella valmis etenemään soturiksi tässä klaanissa. Ja mietikin tarkkaan - hoitelen sinut myöhemmin", päällikö sihisi kylmästi, mulkaisten vielä kerran oppilastaan ennen kuin kääntyi kohtaamaan Kuutamokukan, joka oli odottanut aloillaan tilanteeseen sen enempää puuttumatta.
"Vai Kuutamoklaaniin hyökkäys? Sinun kanssasi? Sallithan minun huomautaa, että työnjako kuulostaa hieman epäreilulta... Sinua on yksi, minulla on klaani. Mitä me siitä hyötyisimme?" päällikkö kysyi.

//Jäätassu?

En voinut uskoa, että sisälläni myllersi nyt (Taivasliljan arvion mukaan) kolme pientä elämänalkua. Olin alkanutkin tuntea hankaluuksia muun muassa liikkuvuudessa ja juoksemisessa, lisäksi väsyin todella nopeasti. Tassuttelin varovasti, jo hieman pyöristynyttä vatsaani varoen sisälle kodikkaan hämyisään pentutarhaan. Katselin haikeasti lyhyen tunnelin seiniä pysähtyen hetkeksi muistelemaan omaa pentuaikaani. Olin viettänyt mielestäni melko onnellisen pentu-ja oppilas ajan Ruusutassun kuolemaa lukuunottamatta. Pudistin päätäni, en saisi näyttää masentuneelta tai surulliselta kävellessäni sisään pesään, joka piti sisällään herkkiä ja haavoittuvaisia pieniä kissoja, jotka voisivat tulla epäluuloisiksi jos olisin hermoromahduksen partaalla. Annoin sieraimiini tulvivan maidon hajun tasoittaa hengitystäni vilkuillessani ympärilleni silmiäni siristellen.
-Voimasydän? Naukaisin varovasti siristellen yhä silmiäni hämärässä tilassa.
Pesän reunalla liikahti kissanhahmo, joka näytti kohottavan päätään.
-Täällä näin, kuka siellä? En erota sinua oikein kunnolla tässä pimeydessä! Voimasydän vastasi tavallisella, lempeällä, mutta tiukalla äänensävyllään.
Sisälläni kihersi pienoinen halu hehkuttaa Voimasydämmelle siitä, kuinka iloinen olin kuultuani olevani tiineenä.
-Sarasydän tässä...Tulin vain kysymään, että olisiko täällä tilaa vielä yhdelle? Kehräsin, vaikka yritinkin pidätellä itseäni.
-Sarasydän? Joku Voimasydämen pennuista kysyi.
Voimasydän kumartui nuolaisemaan Täpläpennun päälakea, josta oli vielä hetki sitten törröttänyt tuppo karvoja.
-Aivan niin pikkuinen, Voimasydän kehräsi heilauttaen korviaan minuun päin.
Mieleni olisi tehnyt mieli päästää uudelleen kehräys, sillä sydämeni oli melkein räjähtää siitä, kuinka suloisia nuo pikku karvapallot oikein olivat.
-Hei Täpläpentu! Tervehdin hymyillen valkolaikkuiselle kollille vienosti.
Täpläpentu kohottautui seisomaan, tämän jalat kannattelivat häntä jo hyvin, en ollut muistanutkaan kuinka kauan sitten olin vasta kuullut Voimasydämeltä hänen odottavan pentuja. Pentu töpötteli vierelleni katsoen minua suurilla sinisillä silmillään, jotka muistuttivat lähinnä kirkkaansinisiä taivaankappaleita.
-Mitä sinä täällä teet? Tulitko kertomaan tarinoita? Pennun silmät syttyivät tämän mainitessa sanan ”tarina”.
Pudistin päätäni hymähtäen hieman. Täpläpennun suuret, siniset silmät olivat omiini verrattuna aivan valtavat- ja valtavan suloiset!
-Minä tulen tänne teidän seuraksenne, ja niin varmaan myös pentuni sitten vähän myöhemmin, selitin iloisesti, yrittäen kumminkin pitää äänialani mahdollisimman tasaisena.
Täpläpennun karvat pörhistyivät innostuksesta ja tämä alkoi kipittää ympärilläni kuin mikäkin sähköjänis, en vain voinut olla tukahduttamatta leveää hymyä, joka suli kasvoilleni.
-Milloin voidaan leikkiä niiden kanssa? Kultapentu on aivan hirveän tylsä ja Pöllöpentu myös! He eivät ikinä leiki kanssani! Täpläpentu valitti irvistäen sisartensa suuntaan. Hymähdin hyväksyvästi, muistin hyvin kuinka rasittava Aurinkomyrsky oli pentuna ollut, nykyään hän oli hieman rauhallisempi.

//Ääks, ei taaskaan mitään hirveen pitkää :-)