- Ei, en kertaakaa ole ollut rakastunut. Ellei sinua oteta lukuun, tietenkin, Kostokynsi vastasi ja nuolaisi korvaani iloisesti.
- Ai... Kiitos? Naukaisin hämmentyneenä ja käänsin katseeni kumppaniini, jonka vihreissä silmissä kimmelsi eriskummallisella tavalla. Matkamme Nummiklaanin reviirin läpi oli miltei jo kävelty ja olin ajankuluksi alkanut kyselemään yhtä sun toista luopion menneisyydestä. Ensin olin kysynyt aikaisemmista kumppaneista, mihin hän oli vastannut "nopeita ja yhdentekeviä juttuja ollut". Mielenkiintoni aihealueeseen herätessä olin esittänyt jatkokysymyksen, oliko kolli ikinä tykästynyt kunnolla keheenkään, mihin vastaus kuului myöntävänä, mutta asiasta ei sen enempää keskusteltaisi. Kysyessäni oliko hän ikinä rakastanut ketään, sain vastauksen mitä en olisi oikein osannut odottaa. Kostokynnen sydän vaikutti niin kultaiselta, että oli vaikea ajatella ettei hänen perässään palavasti rakastuneita ihailijoita juossut laumoittain, mutta kultainen sydän ei ilmeisesti luuklaanilaisia viehättänyt. Olikohan hän aikaisemmin tavannut jonkun erakon kenestä oli sitten pitänyt?
- Hei katso, olemme melkein perillä! Kumppanini äänensävy oli muuttunut vakavemmaksi, mutta iloinen heleys ei ollut vielä kaikonnut mihinkään. Siirsin katseeni hänestä eteemme ja annoin silmieni hetken levätä näkemässäni. Hieman kauempana nummialueen loppuessa oli suurikokoinen järvi, joka leveni mitä pidemälle se jatkui. Järven toinen puoli näkyi juuri ja juuri, sekä sen hiekkainen ranta ja muutama ihmeellinen puinen vekotin, ilmeisesti kaksijalkojen. Katselin näkymää muutaman silmänräpäyksen ajan sanattomana.
- Mikä tuo järvelle menevä puinen hökötys oikein on? Entä tuo iso punainen kivi? Kysyin ja käännyin uudestaan katsomaan Kostokynttä. Tuo siristi silmiään ja hetken tähysti järven toiselle puolelle.
- Uskoakseni tuo puinen hökötys on kaksijalkojen rakentama puolisilta. Silloin kun Luuklaani oli vielä Luulauma emmekä olleet asettautuneet vuoristoon, majailimme tämän järven toisella puolella, aivan Puroklaanin rajan tuntumassa. Olin itse vielä silloin pentu, mutta kuulin vanhemmilta oppilailta ja sotureilta kuinka he katselivat kaksijalkojen hyppivän sen päästä veteen. Tuon punaisen kiven he ilmeisesti työntävät järveen ja nousevat sen päälle eivätkä näin itse kastu, jos olen oikein ymmärtänyt, hän vastasi hetken pohdinnan jälkeen ja lähti kulkemaan järveä kohti. Jäin paikoilleni tuntiessani epävarmuuden piston rinnassani. Kostokynsi pysähtyi ja kääntyi katsomaan suuntaani huomatessaan etten seurannut häntä. Tuon kasvoille nousi vakava ilme ja hän asteli luokseni. Kumppanini seisoi hetken hiljaa, tutkiskellen kasvojani. Minun oli pakko rikkoa katsekontakti hetken päästä epämukavuuden takia.
- Sinä et halua tulla kaksijalkalaan kanssani, hän yhtäkkiä totesi. Katseeni ampaisi samantien takaisin ja epäuskoisen ilmeen kera tuijotin tuota. Miten luopio oli sen saanut tietää? En minä tietääkseni kertaakaan ole sanonut olevani ideaa vastaa, vaikken siitä pitänytkää. Antoiko ilmeeni sen noin helposti selville?
- Minä... Tuota... Kröhöm..., kakistelin nolona, yrittäen selventää tilannetta hänen nyt pistävän katseen alla.
- Niin, mitä? Tuo kysyi epäilevällä äänellä, heilauttaen häntäänsä hermostuneena. Nielaisin selventääkseni ääntäni paremmin.
- Öh... En tiedä onko meidän järkevää mennä kaksijalkalaan, pennuthan saattavat syntyä minä hetkenä hyvänsä... Kröhöm... Saattaisin jäädä tänne mielummin", naukaisin vaivaantuneena ja katselin etutassujani. Olipa loistavaa, olimme matkanneet monta päivää ja viimeinkin kaksijalkalan rajalla minä päätin kertoa etten halunnutkaan sinne.
- Kun kaksijalkalassa on omat vaaransa. Sielläkin asuu erakoituneita kissoja joilla on hyvin tarkat reviirit ja jotka varmasti olisivat valmiita tappamaan puolikkaasta päästäisestä. Minusta meille kaikista turvallisin majapaikka olisi Vuoristoklaanin alueella, ainakin siihen asti kunnes pennut synytvät, jatkoin ja kohotin katseeni, seuratakseni minkälaisen reaktion se saisi aikaan Kostokynnessä. Minusta tuntui pahalta kollin puolesta ja siitä mitä itse olin tehnyt. Piilotellut näitä tunteita enkä sanonut niitä heti silloin kun vasta suunnittelimme matkaamme. Hän katseli hetken muualle, järvelle päin ja siirsi sitten katseensa sivuun, vieressämme olevaan pieneen kiveen. Odotin hieman jännittyneenä tuon aukaisevan suunsa, väräytin korvaani muutaman kerran ja vaihtelin levottomana painoani tassulta toiselle.
- Meidän pentumme eivät tule syntymään vielä ainakaan puoleen kuuhun joten meillä on kyllä aikaa käydä kiertämässä kaksijalkala, jos siis pelkäät synnyttäväsi siellä, kumppanini lopulta sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
- Ja on muitakin syitä miksi me olemme menossa kaksijalkalaan... Heidän puutarhoissaan kasvaa monia yrttejä mitä kanjonin sisältämässä kasvillisuudessa ei ikinä kasvaisi. Yrttejä mitkä auttaisivat sinua sitten synnytyksessä.
Katsoin sanattomana Kostokynttä ja tuo nosti kasvoilleen epävarman hymyn. Eli siis Kostokynsikään ei välttämättä olisi kaksijalkalaan edes halunnut, mutta päätti lähteä sinne minun ja pentujemme takia?
- Tiedän, että kaksijalkala on vaarallinen paikka, mutta lupaan sinulle, jos vain haluat, niin olemme huomisiltaan mennessä turvallisesti tuon järven toisella puolella, minkä jälkeen jatkamme Puroklaanin reviirin läpi Vuoristoklaanin puolelle, hän naukaisi ja varovasti kosketti kuonollaan päälakeani. Päästin tyytyväisen hymähdyksen ja katsoin tuon kauniita vihreitä silmiä.
- Eli kävisimme vain nopeasti hakemassa yrtit ja sitten palaisimme? Kysyin varmistaakseni, että olisimme samalla sivulla Kostokynnen kanssa, enkä nyt vain murskaisi tuon unelmia kotikisu tai kujakissa- elämästä. Kumppanini nyökkäsi ja tunsin oloni niin helpottuneeksi. Hän kallisti päätään järven suuntaan ja hän kohotti toista kulmaansa.
- Mitäs sanoisit jos kävisimme juomassa ja ehkä jopa uimassa? Nämä lämpimät viherlehden päivät alkavat olla liikaa minulle ja turkilleni, hän naukui silmät pienestä ilkikurisuudesta loistaen. En voinut hymylleni mitään ja kumarruin puskemaan tuon lapaa.
- Mikä ettei! Viimeinen järvellä saa hakea tämän illan sammaleet! Hihkaisin innoissani ja pinkaisin Kostokynnen ohi järveä kohti.

Työnnyin ulos parantajien pesästä ja siristin silmiäni pienen auringon valosäteen takia, joka osui suoraan pesän suuaukon kohdalle. Tammiturkki oli muutaman viimeisen yön aikana nukkunut huonosti ja kun hän viimeinkin oli saanut unta, oli muu leiri äänistä päätellen alkanut heräilemään. Lehtitassu oli sanonut, että hänen mestarinsa olisi jo jotenkin toipunut sen Huurrekukan kuolemasta, mutta parantajan unirytmi kertoi aivan muuta. Parantajaoppilas oli lähtenyt pesästä heti auringon noustua ja hetken pohdinnan jälkeen olin lähtenyt hänen peräänsä. Vatsani oli kasvanut ja parantajien mukaan synnyttäisin muutaman päivän sisällä, mikä hieman stressasi, mutta katosi heti ajatuksistani kun pääsin ulos kävelemään. Halusin siis liikkua vielä kun pystyisin siihen, enkä vain jännittyneenä odotella tunkkaisessa pesässä synnytyksen alkua. Antaessani katseeni käydä läpi varjoisan leiriaukion, yllätyin hieman nähdessäni aika vähän kissoja sen sisällä. Olin jotenkin ajatellut heitä olevan enemmän. Mutta kaikkien paikallaolijoiden katse tietenkin oli samantien minussa, eivätkä katseet olleet mitään kaikista kilteimmiltä vaikuttavia. Nielaisten jatkoin matkaani aukion läpi Lehtitassun luokse, joka oli kumartunut jonkinlaisen eläinkasan ylle. Hän kääntyi roikottaen sinisulkaista lintua suussaan ja huomatessaan minut, naaraan silmät suurenivat ja lintu putosi hänen tassujensa juureen.
"Mitä sinä teet täällä?" Parantajaoppilas kysyi epäröiden ja otti muutaman askeleen lähemmäs, vilkuillen hermostuneena ympärilleen. Kurtistin kulmiani ja hymähdin yllättyneenä. Sen ymmärsin, että minua yritettiin "suojella" täällä, mutta vaaleanharmaa kissa tuntui tällä hetkellä jopa pelkäävän omia laumalaisiaan. Eikä se kuulostanut minun korvaani lainkaan hyvältä.
"Ajattelin tulla jalottelemaan kanssasi, kun vielä pystyn liikkumaan", totesin hieman kylmästi ja annoin katseeni käydä aukiolla majailevissa kissoissa. Erään ilkeän silmäparin kohdatessani siristin omiani, mikä ilmeisesti sitten riitti tämän kissan provosoimiseksi. Hän nousi jaloilleen ja lähti verkkain askelin lähestymään minua ja Lehtitassua. Parantajaoppilas huomasi tämän ja yritti saada minua nopeasti perääntymään tilanteesta, mutta tämän minulle vieraan naaraan varoittama sihahdus sai vaaleanharmaan naaraan lopettamaan yrityksensä. Varjoista astui esiin rotevan kokoinen tummanruskea kissa, jonka selkää ja kylkiä koristivat vieläkin tummemmat raidat. Lihakset piirtyivät esiin helposti ohuen turkin alta tuon ottaessa askelia ja hän oli selvästi pörhistänyt lyhyttä turkkiaan näyttääkseen vieläkin isommalta. Suoristin selkäni ja annoin pienen tekohymyn lipua huulilleni. Käännyin kissaa päin niin ettei vatsani ollut suoralla iskuetäisyydellä. Vaikka minua hermostutti hieman tämän naaraan kohtaaminen, en näyttänyt sitä. Minua raivostutti kissat, jotka loivat pelkoa nuorempiin "klaanitovereihinsa". Minä todistaisin Lehtitassulle ettei hänen tarvitsisi sietää tällaista.
"Lehtitassu, mikset juoksisi mestarisi luo viemään tuota lintua, hän varmasti odottaa nopeaa paluutasi", naaras murahti päästessään noin metrin päähän meistä, pitäen tulisen katseensa koko ajan minussa.
"O-oikeastaan ajattelin jakaa tämän Kinuskin kans-"
"Sinäkö tosissasi haluat ruokkia tätä saastaa, joka ei tee minkäänlaista työtä riistansa eteen, makoilee päivät pitkät pesässänne ja ulos päästyään mulkoilee meitä, kuin olisimme jonkinlaista pohjasakkia?" Raidallinen naaras keskeytti sihisten Lehtitassun lauseen ja upotti kyntensä leirin havuneuloilla koristeltuun hiekkapohjaan. Katsoin kissaa ihmeissäni ja vilkaistessani parantajaoppilasta, tuon kasvoilla oli vähintääkin yhtä hämmentynyt ilme kuin minullakin.
"Miltä kuulostaisi kotikisu, lovi korvassa saattaisi opettaa sinua tulemasta Kuutamoklaanin reviirille enää!"
Henkäisin terävästi ja pudottauduin alemmas huomatessani tuon kohottavan etukäpäläänsä. Suljin silmäni nähdessäni raidallisen naaraan kynsien välähtävän valojuovan johdosta, mutta iskua päässäni en ikinä tuntenut. Sen sijaan minua työnnettiin kyljestä miltei Lehtitassun päälle.
"Noniin Linnunsiipi, rauhoitutaanpas sitten", minulle tuntemattoman kollin ääni kuului aivan edestäni ja silmäni avatessani näin pelkkää kellanpunaista turkkia. Peruutin kauemmas parantajaoppilaan kanssa ja jäin seuraamaan mitä näiden kahden kissan välillä seuraavaksi tapahtuisi.
"Pilvipyrstö, en olisi uskonut sinusta olevan kotikisun suojeliaksi!" Linnunsiipi sylki ja siirsi vihaisen katseensa takaisin minuun. Vastasin katseeseen omalla kylmälläni, mutta käännyin sitten kysymään oliko vieressäni seisovalla naaraalla kaikki kunnossa. Tuo tyytyi vain nyökkäämään ja korvat liimattuna takaraivoonsa seurasi Pilvipyrstön ja Linnunsiiven sanaharkkaa.
"Sinäkö olisit tosissasi satuttamassa tiineenä olevaa naarasta?" Pilvipyrstö urahti ja ilmeisesti tuijotti hyvin tuimalla katseella Linnunsiipeä, sillä tuo murahti ja peruutti muutaman askeleen taaemmas. Kolli kääntyi tyytyväisenä ympäri, heilauttaen häntänsä miltei raidallisen naaraan naamaa päin. Linnunsiipi sähähti, mutta kääntyi itsekin ympäri ja häntä pystyssä asteli takaisin aikaisempaan oleskelupaikkaansa. En voinut olla hymähtämättä hyväntuulisena eleelle, mutta vedin naamani peruslukemille, kun kolli asteli minun ja Lehtitassun luo.
"Pahoittelut Linnunsiiven puolesta. Eihän hän ehtinyt koskemaan sinuun?" Kellanpunainen kissa kysyi kulmat koholla, seisten noin puolen metrin päässä meistä. Pudistin päätäni ja vilkaisin parantajaoppilasta, joka katseli hyvin epäileväisenä Pilvipyrstöä.
"Ei ehtinyt, kiitos tuosta väliin tulemisesta. En voinut uskoa miten hän... Oikein uskalsi käyttäytyä noin Lehtitassun edessä", puuskahdin ja väräytin korvaani. Olisin mielelläni kironnut tuon naaraan syvimpään suohon, mutta en tekisi sitä hänen laumalaistensa edessä. En haluaisi yhtään enempää vihaa niskoilleni kuutamoklaanilaisilta.
"Nooh, hänellä on omat mielipiteensä ja ongelmansa", kolli sanoi ja köyristi selkäänsä venyttääkseen sitä.
"Mutta sinua ei kauheasti ole näkynyt päiväsaikaan leirissämme, kuulemma hiippailette Tammiturkin kanssa yöaikaan ulos, kun vartijoidemme silmä välttää", hän jatkoi ja ilkikurinen katse vihreissä silmissään katseli omiani. En voinut olla naurahtamatta ja väräyttämättä viiksiäni. Hän vaikutti aika humoristiselta tapaukselta.
"Tässä saattoi näkyä juuri yksi syy miksi minua on 'kielletty' poistumasta heidän pesästään päiväsaikaan", totesin ja vilkaisin Pilvipyrstön ohi katsoakseni leiriaukion toiselle puolelle, mihin Linnunsiipi oli tepastellut. Raidallista naarasta ei näkynyt leirin varjoissa, toivottavasti oli lähtenyt tuulettamaan ajatuksiaan. Kellanpunainen kissa hymähti myöntyvänä ja istahti venyttelynsä jälkeen eteemme.
"No mikäs toi sinut leiriaukiollemme tänä kauniina viherlehden aamuna?" Kolli uteli kulmiensa alta.
"Olimme vain hakemassa aamupalaa ja menemme nyt takaisin pesäämme", Lehtitassu vastasi ennen kuin ehdin omaa suutani avaamaan. Katsoin hieman yllättyneenä parantajaoppilasta, hän oli vaikuttanut todella hiljaiselta ja ujolta koko tämän ajan, kun olin leirissä oleskellut, mutta nyt hänen äänensävynsä kuulosti... Suojelevalta? Eikö hän halunnut minun juttelevan tälle Pilvipyrstölle? Mutta eihän tämä kolli edes vaikuttanut mitenkään pahaa tahtovalta. Kellanpunainen kissa virnuillen nyökkäsi ja seurasi katseellaan kuinka vaaleanharmaa naaras noukki linnun suuhunsa ja käveli välistämme parantajien pesää kohti.
"Minä olisin kyllä halunnut jalotella, pentuni ilmeisesti syntyvät muutaman päivän sisällä eikä sitä sitten tiedä koska pääsen uudestaan jaloilleni", naukaisin hiljaa, kumartuen lähemmäs kollia ettei Lehtitassu kuulisi sanottavaani. Pilvipyrstö naurahti, minkä jälkeen hänen vihreisiin silmiinsä syttyi innokas säihke.
"Kiinnostaisiko sinua lähteä mukaani harjoituskuopalle? Minun ja Oksakatseen oli tarkoitus tänään rääkätä oppilaitamme, mutta olen varma, että Oksakatse olisi enemmän kuin tyytyväinen, jos annan hänen johtaa oppitunnin kanssa. Voisimme istuskella sivummassa ja seurata harjoituksia sieltä tai käydä pienellä kävelyllä", kellanpunainen kissa kysyi ja nousi jaloilleen. Olin hieman yllättynyt ehdotuksesta ja vielä enemmän kollin ystävällisyydestä. Tammiturkin ja Nummipyörteen mukaan Kuutamoklaani olisi ollut täynnä kotikissoja halveksivaa porukkaa, mutta Pilvipyrstö vaikutti täydeltä vastakohdalta. Hänhän kohteli minua varmaankin kuin ketä tahansa muuta laumalaistaan. Tyydyin nyökkäämään, kun en muutakaan vastausta saanut omasta suustani kuulumaan.
"Loistavaa! Käy vain rauhassa syömässä se lintusi, tulen sitten hakemaan sinua kun lähdemme", kolli naukaisi ja kääntyi ympäri, heittäen hetkelliset hyvästit hännällään. Jäin hetkeksi vielä paikoilleni seisomaan, katsomaan kellanpunaisen kissan perään, minkä jälkeen hymyillen ja päätäni pudistellen kävelin parantajien pesään.

“Hei Karviastassu, herää.” Jonkun ääni kantautui Karviaistassun uneen ja sitten hän jo tunsikin ravistelua. Hän urahti hiljaa ja yritti vetäytyä kauemmas tuosta äänenlähteestä, mutta toinen ei näyttänyt haluavan jättää häntä rauhaan, koska ravistelu jatkui.
“Aurinko alkaa jo laskemaan, meitä varmasti aletaan kohta jo kaipailemaan”, ääni jatkoi sinnikkäästi, joka sai Karvaistassun huokaisemaan syvään. Naarasoppilas raotti silmiään varovaisesti ja räpytteli niitä unisena. Kaikki näytti niin sumealta ja pimeältä. Ja sitten, kun hän saikin silmänsä kokonaan auki, ensimmäinen asia, mikä ilmeni hänen näkökenttäänsä oli Jänötassun ihan liian lähellä olevat kasvot. Meripihkaiset silmät tuijottivat häntä herkeämättä. Katsekontaktin synnyttyä, Karviaistassu älähti ja vetäytyi kauemmas vanhemmasta oppilaasta ja toinen teki samoin perääntyen kauemmas hänestä hymy kasvoillaan.
“No saihan sinut vihdoin hereille! Jos et olisi herännyt, olisin varmasti joutunut hankkimaan jostain vettä ja kaatamaan sitä sinun päällesi”, kolli kertoi pilke silmäkulmassaan välähdellen. Karviaistassu katsoi toista hämmentyneenä yrittäen saada kollin sanoista selvää. Lopulta hän pudisteli päätään,
“Sitä sinä et uskaltaisi tehdä.”
“Enkö? Mistä sinä sen päättelit?” Jänötassu uteli virnistäen sellaisella tavalla, mikä sai tuon etuhampaat näkymään. Hän katsoi kollia hetken ennen kuin nousi ylös ja venytteli hartaasti unesta vielä hieman jäykkiä lihaksiaan ennen kuin laski katseensa maata kohden. Pienellä liikkeellä hän pudottautui maankamaralle kollin seuraksi.
“En usko, että sinä sellaiseen kykenisi”, hän kertoi toiselle oppilaalle ja hymyili perään suloisesti ennen kuin nosti päätään kohti taivasta vain huomatakseen, että tabbykuvioinen oppilas oli ollut oikeassa. Aurinko oli alkanut laskemaan eikä kestäisi enää kauaakaan, kun pimeys laskeutuisi heidän ylleen. Kun ilta saapuisi ja pimeys valtaisi koko paikan, olisi todella vaikeaa suunnata kotiin. Tai pääsihän sinne varmasti hajuaistin avulla, mutta olisi todella vaikeaa kulkea, kun ei näkisi kunnolla ympärilleen. Hän pudisteli uudemman kerran päätään ja siirsi katseensa takaisin Jänötassuun.
“Taidat olla oikeassa, ehkä meidän tosiaan kannattaa palata leiriin”, hän naukui. Naarasoppilas suunnisti katseensa kohti leiriä ja lähti tassuttelemaan rauhallisin askelin sitä kohden. Jänötassu loikki hänen vierelleen ja yhdessä kaksi puroklaanilaista oppilasta tekivät tiensä kohti leiriä.

“Minä jo meinasin lähteä etsimään sinua, kun sinua ei näkynyt eikä kuulunut!” Lumotassu huudahti heti ensimmäisenä, kun Karviaistassu oli astellut Jänötassu vierellään leirin sisäänkäynnistä aukiolle. Valkoturkkinen kolli oli jolkotellut heidän luokseen ja nyt katsoi sisarustaan hieman siristynein silmin ennen kuin käänsi katseensa Jänötassuun,
“Mutta nyt taidankin tietää erittäin hyvin miksei sinua kuulunut niin pitkään aikaan.”
Karviaistassu katsoi veljeään kulmat kurtullaan ja vilkaisi Jänötassua pikaisesti, jonka jälkeen kääntyi taas Lumotassun puoleen ja huiskaisi tuota hännällään.
“No ei sinua näyttänyt haittaavankaan se, että jätin sinut ja Hiutaletassun kahdestaan ja kuuntelin Lumisydämen neuvoa mennä kuivattelemaan leirin läheisille kiville”, hän naukui vastaukseksi hieman pisteliäästi, mutta tuntiessaan nyt myös Jänötassun katseen turkillaan, hän nosti pienen hymyn huulilleen, josta paistoi läpi sarkastisuus, jonka hän suuntasi isoveljelleen. Kolli katsoi häntä takaisin huvittuneena ja nosti toista kulmakarvaansa hänelle, mutta Karviaistassu päätti olla huomioimatta sitä, kun hän kääntyi Jänötassun puoleen, joka oli tämän koko ajan katsonut sivusta kuinka sisarus kaksikko olivat käyneet sanallista tappelua keskenään. Tabbykuvioinen vanhempi oppilas hieman paransi ryhtiään, kun heidän kahden välilleen syntyi katsekontakti. Karviaistassu katsoi hetken toista ennen kuin hymyili nyt hieman lämpimämmin hänelle, vaikka tiesikin saavansa kuulla siitä vielä Lumotassulta.
“Oli mukavaa viettää kanssasi aikaa”, hän kertoi Jänötassulle, jonka kasvoille suli hänen sanojensa seurauksena hymy, joka tuntui saavan hänen rintansa kuplimaan.
“Niin minustakin. Sano vain, kun haluat seuraavankin kerran viettää aikaa kanssani. Olen aina valmiina”, kolli kertoi hänelle hymähtäen. Karviaistassu nyökytteli päätään tuolle ja yritti olla hymyilemättä yhtään sen enempää kuin hän jo valmiiksi hymyilikään. Lumotassu varmasti alkaisi kiusaamaan häntä yhä enemmän.
“No minä tästä sitten menen. Puronlaulu varmasti on suunnitellut huomiselle paljon harjoituksia, joten hyvät yöunet tulevat tarpeeseen”, Jänötassu totesi pienen virneen kera ennen kuin katsoi häntä syvälle silmiin ottaen samalla askeleen eteenpäin. Karviaistassu katsoi hämmästyneenä kollia ja pysyi täysin paikoillaan, kun tuo nopeasti kosketti nenällään hänen otsaansa, nyökkäsi Lumotassulle hyvästit ja loi häneen vielä viimeisen lämpimän katseen ennen kuin kolli lähti tekemään tietään kohti oppilaidenpesää. Karviaistassu seurasi tabbykuvioisen kissan menoa ja vasta, kun tuo oli kadonnut oppilaidenpesän pimeyteen, hän kääntyi yhtä hämmentyneen Lumotassun puoleen, jonka katse hiljalleen palautui häneen. Tuon hieman meripihkaa vaaleampien silmien pupillit olivat viiruntuneet ja kolli näytti siristävän silmiään, mutta kaksikon katsoessa taas toisiaan, kolli pudisteli päätään ymmällään ja istahti alas. Veli näytti olevan enemmän hämmentynyt tapahtuneesta kuin hän.
“Hänkö tykkää sinusta? Luulin asian olevan toisinpäin”, kolli sitten lopulta päästi suustaan maata tuijottaessaan. Karviaistassu kurtisti kulmiaan häkeltyneenä.
“Mitä sinä tarkoitat? Kuka tykkää kenestä?” hän kysyi hiljaa tuijottaen pitkäturkkista veljeään. Lumotassu nosti päätään ja katsoi häntä.
“No eikö se ole ainakin äskeisen mukaan ihan ilmiselvää, että hän tykkää sinusta?” veli uteli nostaen kulmiaan kyseenalaistavasti.
“No ei tietenkään!” hän älähti veljeään tuijottaen kuin hullua,
“Sinä olet tainnut saada ihan väärän ajatuksen tapahtuneesta. Hän on vain ystävällinen, ei mitään muuta!”
“Minä en oikein usko tuota, mutta jos se sinua helpottaa niin mennään sitten sillä”, kolli hymähti ja nousi ylös seisomaan. Tuo laski häntänsä hänen selkänsä päälle.
“Mennään mekin nukkumaan. Hunajavirta ja Punalehti ovat varmasti suunnitelleet meillekin paljon tekemistä huomiselle, joten hyvät yöunet takaavat jaksamisemme harjoituksissa”, kolli selitti pehmeästi nyökäten kohti oppilaidenpesää. Karviaistassu hymähti nyökäten. Yhdessä kaksikko teki tiensä pesään.

Viileä vesi tuntui todella mukavalta porottavan auringon alla kävelyn jälkeen. Kostokynsi ui voimakkain vedoin itsensä rantaan ja irvisti tuntiessaan pitkän turkkinsa liimautuvan ihoaan vasten. Sielutaivaan kirkas hihitys kuului muutaman ketunmitan päästä ja luopio nopeasti ravisteli turkkinsa, ettei hänen kumppaninsa saisi yhtään enempää aihetta naurulleen.
- Anteeksi, sinä vain näytit niin hassulta! Tuo kikatteli ja puski kollin märkää rinnustaa kehräten samalla hilpeänä.
- Niinpäniin, Kostokynsi tuhahti muka tympääntyneenä ja nuolaisi muutaman kerran Sielutaivaan niskakarvaa, joka oli yhä märkä uimisesta. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, joten heillä tuskin menisi kauaakaan kuivattelemiseen. Hän oli ollut yllättynyt siitä, että erakko oli suostunut uimareissulle hänen kanssaan, luopio oli luullut vain puroklaanilaisten pitävän vedessä uimisesta. Mutta ilmeisesti naaras oli ollut oikein innoissaan päästessään testaamaan uimataitojaan. Kolli käveli kauemmas hiekkarannasta, takaisin ruohikkoiselle nummialueelle kumppaninsa perässä jolkottaen. Löytäessään jonkinlaisen suojapaikan, mihin aurinko paistoi, he asettautuivat erilleen toisistaan, mutta välillään vain muutama viiksenmitta.
- Haittaisiko sinua nukkua lyhyitä päiväunia tässä? Valkoturkkinen kissa kysyi haukoitellen, laskien päänsä laikukkaan kissan niskaa vasten.
- Ei ollenkaan, Kostokynsi vastasi ja yllätyksekseen haukoitteli itsekin. Aikainen herätys, pitkä kävelymatka ja uimahetki olivat vieneet paljon energiaa häneltä, eikä päiväunien ottaminen tuntunut pahalta ajatukselta ollenkaan. Ja niin luopio käpertyi lähemmäs Sielutaivasta ja nukahti heti suljettuaan silmänsä.

- Ja sanon nyt viimeisen kerran - Sinä et vie lapsia yhtään minnekkään! Kostokynsi havahtui unestaan kuullessaan jonkin matkan päästä kovaäänistä väittelyä. Hän nosti päätään ja silmät vielä puoliksi ummessa katseli ympärilleen, varmistaakseen, että he olisivat Sielutaivaan kanssa vielä turvallisesti piikkihernepuskan suojissa. Erakko hänen vieressään nukkui rauhallisesti, oli ilmeisesti niin syvässä unessa ettei havahtunut kauempaa tuleviin ääniin. Luopio nousi varovasti seisomaan ja hiipi pusikon reunalle, kurkistaen sitten sen suojista niitylle. Aluksi hän ei nähnyt ketään, mutta sitten hän kuuli askelparin lähestyvän, jostakin niittykummun takaa.
- Minulla on oikeuteni, minä olen isä! Tällä kertaa erisävyinen ääni sihisi.
- Enkä sitä paitsi veisi kaikkia - vain Tähden, samainen ääni totesi sitten hiljaisemmin. Kostokynsi painautui matalammaksi nähdessään niittykummun takaa saapuvan kaksi kollikissaa. Toinen väritykseltään tummanharmaa, toinen pitkäturkkinen ja musta valkoisella rinnalla, vatsalla, leualla ja etutassuilla. Heidän askeltahtinsa oli ripeä ja kumpikin käveli aistit valppaina eteenpäin.
- Haistatko enää niitä erakoita? Samainen tummanharmaa kolli kysäisi ja suu raollaan katseli ympärilleen. Luopio tunsi karvojensa nousevan taivasta kohti ja hän nopeasti vilkaisi vielä nukkuvaa Sielutaivasta. Jos hän herättäisi kumppaninsa nyt, ehtisivätkö he vielä pakenemaan näiltä muukalaisilta? Naaras tuskin pystyisi juoksemaan kasvaneen vatsansa takia, olisiko vain parempi antautua? Eihän Kostokynsi ollut ikinä nähnyt näitä kahta kollia eli heillä tuskin olisi mitään häntä vastaan...? Mutta tuntisivatko he erakkonaaraan?
- En ole haistanut heitä sitten järven. He ovat varmaan käyneet uimassa ja näin peittäneet jälkensä. Ja Kuutamo, sinä et voi jättää Loimua ja Mustaa oman onnensa nojaan, he kuolisivat! Ne ovat kuitenkin sinun pentujasi-
- Näyttääkö Loimu muka tippaakaan minulta? Ja se vastikään syntynyt sekasikiö joka tappoi Pisaran, ei takuulla ole minun vertani, Kuutamoksi kutsuttu kissa sylki ja pysähtyi aloilleen, saadakseen uutta vainua jäljittämistään erakoista.
- Sinä olet hullu! Pisara ei pettäisi sinua! Mustaturkkinen kolli puuskahti ja käveli lähemmäs matkatoveriaan.
- Täällä on paljon kolleja - Se on voinut olla kuka tahansa, tummanharmaa kolli sanoi ja heilautti häntäänsä turhautuneena, kun ei ilmeisesti saanut enää kiinni Kostokynnen ja Sielutaivaan hajuista. Luopio huokaisi helpotuksesta ja kääntyi uudestaan tarkistamaan kumppaninsa oloa ja sävähti huomatessaan harmaan silmäparin tuijottavan hänen omiaan pelokkaina.
#He eivät vielä ole huomanneet meitä.# Kostokynsi viittoi, mihin erakkonaaras nyökkäsi ja siirsi häntänsä suojaavasti vatsansa ylle. Laikukas kolli käänsi katseensa takaisin kissoihin.
- Mutta Tähti on kuitenkin minun lapseni - Hänessä on minun luonteeni ja vereni! Me muutamme yhdessä tänne ja ne kaksi muuta saavat jäädä sinne missä nytkin ovat, Kuutamo sanoi vakavana.
- Ja nytkö aiot viedä hänet mukanasi? Kesä ei kauaa kestä ja nopeammin kuin huomaatkaan, onkin jo talvi, te varmasti kuolisitte molemmat! Puhumattakaan niistä alle neljän kuun ikäisistä pennuista mitkä ajattelit jättää oman onnensa nojaan! Mustaturkkinen kolli sanoi ja tuijotti seuralaistaan hämmentyneenä. Tummanharmaa kolli käänsi hitaasti katseensa tuohon ja luimi hieman korviaan, niskaturkki pystyssä.
- Ja sinäkö tässä yrität sanoa, että sinun kanssasi he sitten olisvat turvassa, Kuro? Sinä ajattelet viedä minulta oman tyttäreni kunnioituksen, teet itsestäsi isähahmon korvaamaan minut! Kuutamo murisi ja väläytti hampaitaan Kurolle.
- Hah! Sinun jos jonkun pitäisi tietää ettei minusta ole isäksi yhtään kellekkään, mustaturkkinen kolli tuhahti, eikä ollut moksiskaan seuralaisensa uhkaavasta käyttäytymisestä. Kostokynsi nielaisi ja mietti olisiko nyt vain parempi astua esiin, että tämä Kuro saisi vielä säilyttää korvansa. Ja muutenkin, hän haluaisi jaella omia mielipiteitään kollien keskustelun aiheesta. Jättää kaksi alle neljäkuista pentua heitteille... Minkälainen mielipuoli tämä Kuutamo oikein oli?
- Mistäs sitä tietää... Ehkäpä sinä olet Loimun tai Mustan isä, tummanharmaa kolli sähähti ja kyyristyi, aikeinaan syöksyä Kuron kimppuun. Luopio henkäisi terävästi ja ennen kuin Kuutamo ehti jännittää lihaksiaan, ryömi laikukas kolli ulos puskasta, puunmitan päähän kahdesta kissasta. Kaksi silmäparia oli samantien hänessä ja nyt mustaturkkinen kollikin nosti niskakarvojaan ja upotti kyntensä ruohikkoon.
- Odottakaapa nyt vähän! Kostokynsi naukaisi rauhoitellakseen tilannetta, vaikka hänen ilmestymisensä näyttikin vain kärjistävän sitä.

//Jatkan tästä sitten Sielutaivaalla. Toivottavasti ei haittaa, jos tuota Kuroa käytin liikaa^^

Tiesin Lehtituulen tunnustuksen jälkeen pystyväni tekemään sen mitä olin kaavaillut jo vähän aikaa, en vain ollut uskaltanut, koska pelkäsin, että kolli vastaisi vain tylysti ei. Tassuttelin suoraan sanottuna aivan hermoraunioina kollin luokse, tämä oli keskustelemassa keskittyneesti Myrskytuulen kanssa. Nyökkäsin pahoittelevasti Myrskytuulelle, joka oli keskeyttänyt juttunsa nähtyäni minun lähestyvän ripein askelin.
-Anteeksi häiriö, tarvitsisin Lehtituulta hetkiseksi, naukaisin vilkaisten pikaisesti vaaleaturkkisen kollin suuntaan.
Lehtituuli nyökäytti kevyesti päätään Myrskytuulelle, joka oli jo kääntynyt puhelemaan kovin hermostuneelta vaikuttavan Ampiaispiston kanssa.
Jolkotimme rivakasti vähän matkan päähän varjoihin, josta kukaan ei hoksaisi meitä. Lehtituulen vaalea turkki vaikutti juuri suitulta ja hänen silmänsä kimmelsivät pirteästi, tämä näytti nukkuneen hyvin, sillä yleensä kollin suusta pääsi vähintään kolme haukotusta päivän aikana. Hetken päästä huomasin tuijottavani Lehtituulta, käänsin pääni hermostuneena hymähtäen pois.
-Sinähän sanoit pitäväsi minusta, vai? Ryöpsäytin asiani tuijottaen vaivaantuneena jalkojani.
Lehtituulen ilme vakavoitui ja tämä näytti hänkin melko huolestuneelta. Kollin turkki pörhistyi hieman vaikka tämä yrittikin sitä peitellä, ymmärsin kyllä, että tätä jännitti vähintäänkin yhtä paljon kuin minua.
-No siis...öööö...Kun asiaa tarkemmin mietin niin olet sinäkin ihan kiva, höläytin hermostuksissani.
Lehtituulen korvat painuivat taaemmas ja tämä vaikutti pettyneeltä, tunnetta lisäsi vielä kollin harmistunut ilme.
-Ei kun siis...Äh! Eihän tästä tule mitään! Minäkin pidän sinusta todella paljon, olet maailman ihanin ja sydämmellisin kissa ja voisin lisätä parhaimpien piirteidesi luetteloon vielä ainakin tuhat asiaa! Sopersin tuntien samalla kuinka hentoinen kuumotuksen tunne vain paisui kasvoillani yhä pahemmin.
Vaaleaturkkinen kolli leväytti minulle lempeän, vaikkakin yllättyneen hymyn, tämä hieroi kuonollaan pikaisesti poskeani lähtien askeltamaan rivakasti pois. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan kollin perään, minulta oli jäänyt kokonaan käsittämättä, mitä äsken oli oikein tapahtunut.
***
Hölkytin iloisesti hyräillen parantajan pesälle, tällä kertaa minulle ei ollut sattunut mitään, halusin vain varmistua eräästä asiasta.
-Huomenta Taivaslilja ja Opaalitassu! Hihkaisin asteltuani pesän suuaukosta sisään.
Parantajan pesän katto kaartui korkealla ylläni, erotin hämärässä Opaalitassun, joka silmäili huolestuneena kahta yrttipinoa, tökkien rapistuneita lehtiä varovasti kynnellään.
-Hei, mikä hätänä? Kysyin astellen varovasti Opaalitassun viereen.
Oppilas käänsi päänsä minua kohti, tämän kasvoilla oli harmistunut ilme, se oli vain näyttänyt huolestuneelta himmeässä tilassa.
-En pysty erottamaan, että kumpi näistä on kissanminttua! Opaalitassu tuskasteli painaen korvansa turhautuneeseen luimuun.
Hymähdin oppilaalle, koska tiesin itsekkin, että joskus yrttien tunnistaminen oli vaikeaa, olinhan pentuna käynyt monesti yrttimetsällä ja tuonut välillä muutakin kuin yrttejä.
-Kissanmintun erottaa helposti muista kasveista, sen tuoksu on todella voimakas ja makea, lisäksi sen lehdet ovat todella ohuet, opastin siirtäen pari varmaan pesän perältä joskus löytynyttä koivunlehteä syrjään kissanminttupinon päältä.
-Koivunlehdet vain hämäsivät sinua, totesin lohduttaakseni oppilasta, joka vaikutti hölmistyneeltä kun olin tuolla tavalla mennyt sotkeutumaan hänen asioihinsa.
Opaalitassu ravisti päätään, hän virnisti minulle hyväntuulisena kadoten yrttivarastoille, näin vain hänen häntänsä pilkistävän esiin. Kun naaras palasi tämä vaikutti hyväntuuliselta.
-Löysin lisää ratomoa, luulin ettei sitä ollut enää ollenkaan jäljellä! Ai niin! Mitä asiaa sinulla oli? Oppilas naukui hymyillen minulle edelleen iloisesti, olisin voinut luulla, että tuollainen jatkuva hymyily olisi saanut oppilaan kasvolihakset ihan mutkalle.
Vilkuilin ympärilleni haeskellen katseellani Taivasliljaa, jonka olisin olettanut olevan pesän sisällä, en nimittäin ollut nähnyt tämän lähteneen mihinkään tänä aamuna.
-Itse asiassa olisin halunnut varmistaa Taivasliljalta yhden asian, itse kun en ole ihan varma, naukaisin yrittäen muotoilla asian niin, että Opaalitassu ei loukkaantuisi.

//Hieman tönkkö, enkä oikein keksinyt enää mitään xd

Sammalvuoteen pehmeys piti Paarmatassua epämiellyttävän heiveröisesti kiinni unessa, kun makuusijojen kahina ja kuiskinta yltyivät tuon korvissa. Luovuttaen uudelleen nukahtamisen suhteen kolli aukaisi hiljaa meripihkasilmänsä ja räpytteli niitä sitten hieman nähdäkseen eteensä. Oppilaiden pesään kiiri leiriaukiolta pitkä ja levenevä auringonsäde täyttäen luolaston kelmeällä valolla.
”Hei, Paarmatassu, älä jää sitten makoilemaan!” Loskatassun jotenkin kiireiseltä kuulostava ääni halkoi ilmaa. Hiilenmusta kolli käänsi kylkeään ja kohtasi ylös ponkaisseen sisarensa katseen murahtaen. Naaraan vaaleanharmaa pää kallistui ja sinertävien silmien kiilto muuttui vakavaksi.
”Muistat kai mikä päivä tänään o-”
Loskatassu horjahti askeleen eteenpäin ja luimisti korviaan ujosti häneen törmänneelle Piikkitassulle, joka jatkoi matkaansa ulos oppilaiden pesästä mutisten anteeksipyynnön. Paarmatassu katsoi kermanvaalean pesätoverinsa perään silmät ohuina viivoina. Onneksi hän pääsisi tuosta ajattelemattomasta ja raivostuttavasta ikätoveristaan pian eroon – tänään oli se päivä, kun hänet nimitettäisiin soturiksi.
”Kuten sanoin”, Loskatassu jatkoi.
”Nouse ylös! Meidän pitää valmistautua! Aaltotähti voi kutsua klaanikokouksen milloin vain!”
#Tiedän#, musta kolli ärähti mielessään ja nousi samaten ylös vaivautumatta lausumaan vastalausetta nyt hermostuneena korvaansa nykivälle siskolleen. Osa oppilaista pyöri vielä vuoteillaan ja kohteliaasti sisaruskaksikko pujotteli heidän häntiensä yli. Paarmatassu liu’utti kynsiään pitkin harmaata kivilattiaa ja tassutteli raskaasti lähelle suurta kiveä, mihin kissat yleensä kokoontuivat kuuntelemaan päällikköään.
”Hyvä, että sait Paarmatassunkin raahattua ulos”, kolli kuuli Unikkotassun naukuvan pisteliäästi. Valkea naaras näytti kerenneen jo ulos. Paarmatassu haistoi kääntyessään toisen oppilaan puoleen hänen turkissaan auringonpaisteen, lämmön ja ruohon. Onneksi luolasto pysyi viileänä kuumimpanakin päivänä.
Kun Unikkotassu tunsi sisartensa katseiden tiivistyvän itseensä, naaras lisäsi luontevasti:
”Kävin pesemässä tassuni.” Kissan valkoiset, pienet käpälät olivat tosiaan märät ja jättivät symmetrisiä, tummia tassunjälkiä ympäriinsä.
”Voih”, Paarmatassun taakse istuuntunut Loskatassu äännähti ja alkoi sukia kylkeään. Nuolaisujen välistä naaras sopersi:
”Miksen pyytänyt ketään herättämään minua? Luulin, että en olisi edes saanut unta ennen tällaista päivää!”
Unikkotassun suu taipui voitonriemuiseen hymyyn ja naaras ravisteli pehmoista, virheetöntä turkkiaan. Paarmatassu pyöräytti silmiään ja kääntyi tuijottamaan eteenpäin. Hän ei tuntenut olevansa osallinen tässä. Oliko hänestä tosiaan tulossa soturi? Outo tunne kasvoi hänen rinnassaan. Oliko nyt hänen aikansa? Olisiko hän valmis? Mitä nyt edes oli tapahtumassa? Lamaantuneena kolli katseli tassujaan, ja ravisti hiljaa ylimääräiset sammalpallerot turkistaan.
Silloin yrttien tuoksu tukahdutti kollin aistit ja pakotti tuon katsahtamaan tukko lehtiä leuoissaan ohi kävelevää Opaalitassua. Nuoren parantajaoppilaan harmaa turkki muistutti hetkellisesti Paarmatassua Ruusutassusta.
”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästävään kykenevä Puhujakivelle klaanikokoukseen!”
Tomukukka ilmestyi jostain salamana kiinni Paarmatassun kylkeen, ja tottuneena kolli siirsi itsensä kauemmas.
”Onnea jo etukäteen”, mustaturkkinen soturi kuiskasi poikansa korvaan. Paarmatassu kuuli lämpimän hymyn tuon äänessä ja sopersi ympärillä yltyvän hälinän yllättämänä jotain.
”Onnittele minuakin!” Loskatassun piipitys kaikui Paarmatassun selän takaa. Lähes täysikasvuinen naaras näytti edelleen heittäytyvän pentumaiseksi emonsa läsnäollessa.
”Ihan tuota pikaa. Tulipa minulle kiire! Juuri aikainen aamupartio sille päivälle, kun sitä ei haluaisi”, meripihkasilmäinen naaras päivitteli, ja Paarmatassu tajusi sen syyksi siihen, ettei Tomukukka ollut ollut heidän kimpussaan heti ensimmäisenä. Hämmentyneenä kolli ravisti päätään kootakseen itsensä, kun klaanitoverit kerääntyivät Puhujakiven alle ja supisivat innokkaina arvuutellen klaanikokouksen aihetta. Klaanikokouksen koolle kutsunut Aaltotähti istui aloillaan ja odotti kärsivällisesti kissojen saapuvan paikalle.
”Vuoristoklaanilaiset”, musta päällikkö tervehti ja sai kuuntelijansa hiljentymään.
”Lähiaikoina olemme saaneet nauttia lämpimästä säästä, eikä riistan riittävyydestä ole tarvinnut huolehtia. Klaanimme voi hyvin. Sen kunniaksi, tänään on aika nimittää kolme uutta soturia.”
Sanat herättivät kissajoukossa pieniä hurrauksia. Moni näytti piristyvän silmissä. Paarmatassu mietti lähinnä Huurrekukan kuolemaa ja koukisteli kynsiään. Klaani näytti nauttivan saadessaan jotain muuta mietittävää.
”Loskatassu, Unikkotassu ja Paarmatassu. Astuisitteko eteen?” Aaltotähti pyysi, ja muutama Paarmatassun klaanitoveri kääntyi katsomaan häntä odottelevat ilmeet kasvoillaan. Hiilenmusta oppilas puski heidän välistään ja johdatti sisaruksensa Puhujakiven eteen. Loskatassu värisi kauttaaltaan, kun Aaltotähti nyökkäsi hänelle merkiksi.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Loskatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Loskatassu lupasi kuuluvalla äänellä, ja Paarmatassu huomasi hänen tärinänsä lakanneen kuin seinään. Sen sijaan naaras pyöritti pitkää häntäänsä ilmassa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Loskatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loskaliitona. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja innokkuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Korkeimpana onnentoivotuksista lensi läpi ilman Loskaliidon entisen mestarin, Korpinkutsun. Paarmatassu muisti itsekin omistavansa vielä mestarin. Olikohan Uskosielu hurraavien kissojen joukossa? Mitä hänet kouluttanut rohkea soturi ajattelisi pian entisestä oppilaastaan? Seuraavaksi Aaltotähti viittoikin kohti Paarmatassua, ja kolli tassutteli eteen rentoutuneenä nähtyään siskonsa seremonian sujuneen moitteetta. Kävellessään oppilas näki vilahduksen Uskosielun jäänsinisen katseen ja tiesi soturin olevan läsnä.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Aaltotähti toisti seremoniat ja katsoi koko ajan tiiviisti oppilaaseen, jolle puhui. Paarmatassu lupasi lyhyesti ja toivoi, ettei kuulostanut liian hataralta tai epävarmalta.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Paarmatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Paarmahehkuna. Tähtiklaani kunnioittaa terävyyttäsi ja arviointikykyäsi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Sanat viilsivät hailakasti jotain osaa Paarmahehkussa, ja kolli perääntyi kuin lyötynä Loskaliidon vierelle odottamaan seremonian päättymistä. Klaanitovereiden Paarmahehkulle alkanut hurraus laimeni pian, kun Unikkotassun vuoro tuli, ja Paarmatassu antautui ja antoi aavistuksen hymystä nousta kasvoilleen. Hän ei myöntänyt itselleen olevansa tyytyväinen, mutta sisällä kalvaneen tyhjyyden tilalla oli nyt jotain pehmeämpää.
Aaltotähti julisti Unikkotassun uudeksi nimeksi Unikkokukan. Tomukukka näytti erityisen mieltyneeltä kuullessaan toisen tyttärensä nimessä saman loppuliitteen kuin itsellään. Aaltotähti kuulutti klaanikokouksen päättyneen, ja Paarmahehku kuuli uutta nimeään toistettavan uudelleen ja uudelleen.

Liekkitaivas ravisteli takaapäin hänen selkäänsä hypännyttä yllätyshyökkääjää kimpustaan, yrittäen ravistelujensa lomasta saada näkökenttäänsä Sulka- ja Kuolontähteä. Luuklaanin päällikkö takuulla jatkaisi suunnitelmansa kanssa heittää Nummiklaanin päällikkö leirin laitamalla olevalta kielekkeeltä alas, nyt kun soturi ei enää ollut hänen kimpussaan. Kolli heittäytyi kyljelleen karjaisten päällikkönsä nimeä nähdessään pikimustan naaraan tuon kanssa kielekkeen laidalla. Luuklaanilainen putosi hänen selästään, mutta Liekkitaivas ei enää ennättänyt jaloilleen, kun Sulkatähti jo pudotettiin reunalta alas. Raidallinen kissa katsoi kauhuissaan miten hopeanharmaa naaras katosi näkyvistä, pudoten varmaan loppuunsa. Kaikki verta vuotavat, runsaasti kirvelevät haavat sekä jomottavat lyönnit ja potkaisut eivät tuntuneet enää missään tähän verrattuna. Soturi seisoi lamaantuneena paikoillaan hetken, peläten klaaninsa päällikön puolesta. Miten heidän olisi tarkoitus jatkaa nyt?
"Nummiklaani, perääntykää!" Kotkakynnen huuto tavoitti Liekkitaivaan korvat, mutta hän ei pystynyt vielä kääntymään ympäri. Kolli katseli kohtaa missä Sulkatähti oli muutamaa silmänräpäystä aikaisemmin ollut ja toivoi, että naaras yhtäkkiä kapuaisikin reunan takaa ja vetäisi itsensä takaisin kalliolle. Niin ei kuitenkaan käynyt.
"Liekkitaivas tule!" Kuiskevirran ääni kuului hieman lähempää, mikä vapautti soturin lamaannuksesta. Hän käännähti ympäri ja muutamalla loikalla oli leirin sisäänkäynnillä, missä Kotkakynsi ja äsken paikalle juossut Kuiskevirta olivat odottamassa viimeisiä nummiklaanilaisia ulos. Vilkaistessaan taakseen huomasi Liekkitaivas etteivät luuklaanilaiset yrittäneet estellä heidän lähtönsä kanssa, vaan piikikkäin katsein seurasivat vastustajiensa pakenemista.
"Meidän kannattaa mennä nyt, kun vielä voimme. Kaikki muut ovat jo tietääkseni lähteneet", Kotkakynsi sihahti ja päästi matalaa murinaa kurkustaan katsoessaan suuaukon ympärille kerääntyneitä luuklaanilaisia.
"Leiristä ehkä, mutta Sulkatähti on yhä tuolla jossakin, meidän pitää etsiä hänet!" Liekkitaivas sihahti takaisin ja peruutti muutaman askeleen, ollen nyt vierekkäin kahden muun klaanitoverinsa kanssa.
"Te kaksi ette näytä niin pahasti loukkaantuneilta, etsikää te hänet ja me muut yritämme päästä mahdollisimman nopeasti leiriin mistä voimme lähettää lisäapuja tänne", Kuiskevirta murahti. Liekkitaivas vilkaisi naarasta ja sen jälkeen antoi katseensa käydä Kotkakynnessä, joka katsoi juuri itsekin kollisoturia kohti ja nyökäten myöntyi soturittaren ehdottamaan ideaan. Raidallinen kissa nyökkäsi osoittaakseen myöskin suostuvansa tehtävänjakoon. He hetken tuijottelivat karvat pörhistettyinä luuklaanilaisia, jotka sähisivät ja ulisivat loukkauksia takaisin, ennen kuin kääntyivät paetakseen vuoristopoluille. Kuiskevirran juostessa muiden nummiklaanilaisten perään, lähtivät Liekkitaivas ja Kotkakynsi etsimään reittiä Sulkatähden luo.

Liekkitaivas hypähti isolta kiveltä alas leveämmälle vuoristopolulle ja jäi varmistamaan, että Kotkakynsi pääsisi hänen luokseen vahingoittamatta itseään sen enempää. He olivat matkanneet hiljaa, mutta hyvin ripeällä tahdilla sekä adrenaliinin voimalla alas vuoristossa, etsien mahdollista kohtaa mihin Sulkatähti olisi voinut Luuklaanin leiristä pudota. Etsinnöissä oli kulunut jo jonkin aikaa ja huuma mikä taistelun tuoksinnassa oli kissoille voimia antanut, alkoi hiipumaan. Raidallisella soturilla alkoi olla vaikeuksia kävellä irvistelemättä niskassaan olevan purujäljen takia sekä olla näkemättä tähtiä kiivetessään tai pudottautuessaan jostakin. Kotkakynsi oli sanonut, että pistokohtia peitti kuivunut verikerros, että hän tuskin verenhukkaan pyörtyisi, ellei sitten liiallinen liikkuminen avaisi haavoja uudestaan auki. Kyljissä ja lavoissa olevat raapimisjäljet eivät olleet läheskään yhtä kivuliaita kuin niskassa oleva, mutta niitäkin kirveli hullun lailla. Liekkitaivas toivoi pääsevänsä nopeasti Ketunkynnen ja Yötassun valmistamiin yrttirohdoksiin kiinni, ettei hänen tarvitsisi kärsiä tulehtuneista haavoista, mikä tarkoittaisi enemmän toipilaana vietettävää aikaa. Vierellä kävelevällä Kotkakynnellä oli puolestaan vasemmanpuoleisessa korvassa syvä lovi, joka oli vuotanut runsaasti verta vaaleanruskean soturin otsalle, värjäten sen tummemmaksi. Hänen oikeanpuoleisessa kyljessä oli kolme syvää viiltoa, mitkä yhä vuotivat ja varmasti jättäisivät näkyvät arvet. Liekkitaivasta hieman huoletti tuon vointi, jos verenvuoto ei pian lakkaisi, saattaisi Kotkakynsi tuupertua johonkin vuoristopolun reunalle. Eikä varmasti kestäisi kauaakaan, kun luuklaanilaiset saisivat heistä vainun ja tulisi tekemään loppua vaaleanruskeasta soturista.
"Odotappa vähän, minä haistoin jotakin", raidallinen soturi yhtäkkiä naukaisi klaanitoverilleen, joka pysähtyi katse kysyvänä tuon suuntaan. Punaturkkinen kolli maisteli ilmaa vielä muutaman kerran, mikä vain vahvisti äskeisen tuulenpuuskan mukana tullutta hajua. Hieman edempänä haisi veri. Kotkakynsikin näytti haistavan sen uuden tuulahduksen ilmetessä ja yhdessä kaksi kollia lähtivät niin ripeästi kuin vain voivat, hajun perään. Liekkitaivas tunsi sydämensä hakkaavan nopeaan tahtiin rinnassaan, jännitys siitä mitä Sulkatähdelle oli oikein käynyt, nousi miltei kestämättömäksi.
"Tuolla!" Kotkakynsi henkäisi heidän saapuessa pienen aukion luokse. Raidallinen soturi tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä hänen nähdessään aukion laidalle. Marjapusikosta törrötti hopeanharmaa käpälä ja pusikon yläosasta näkyi hopeanharmaata turkkia enemmänkin. Kollit ryntäsivät aukiolle ja varovasti alkoivat katkomaan marjapusikon oksia ja lehtiä.
"Sulkatähti, Sulkatähti?" Liekkitaivas yritti herätellä päällikköään, välillä kurottautuen tönäisemään tuota kuonollaan tai näykkimään varovasti Sulkatähden niskasta. Tuo ei kuitenkaan herännyt huhuiluun. Kollien saadessa naaraan irti pusikon oksastosta, he varovasti vetivät tuon kalliopohjalle. Kotkakynsi kumartui kuuntelemaan sydämensykettä raidallisen soturin yhä yrittäessä herätellä hopeanharmaata kissaa ja testatessa, että hengittikö tuo. Nummiklaanin päällikön turkki oli miltei kauttaaltaan veressä erilaisten viilto- ja purujälkien myötä. Muutama terävä oksa ja erilaiset piikit olivat lävistäneet Sulkatähden ihon ja törröttivät ikävän näköisinä ympäri tuon kehoa. Liekkitaivas tiesi alitajunnassaan ettei naaras olisi voinut mitenkään selvitä hengissä pudotuksesta tai näin vuolaasta verenvuodosta, mutta jokin hänen sisällään uskoi ihmeeseen ja toivoi, että tuo näyttäisi pian jonkinlaisia elonmerkkejä. Yhtäkkiä Kotkakynsi kavahti taaksepäin ja raidallinen soturi käänsi katseensa kysyvänä tuohon. Vaaleanruskean soturin kasvoilla oli hämmentynyt ilme ja hän hengitti tavallista nopeammin.
"Minä- Minä kuulin-"
Sulkatähti päästi terävän henkäyksen mikä säikäytti Liekkitaivaan ja sai hänet ottamaan nopean askeleen taaemmas. Raidallinen soturi katsoi oranssit silmät laajentuneina päällikköään, joka alkoi hengittämään todella tiheään tahtiin ja sihisi jotakin hampaidensa välistä. Sulkatähti oli elossa! Tummanpunainen kolli tunsi helpotuksen aallon vyöryvän ylitseen ja heti sen perään hurjan huimauksen tunteen, joten hänen piti asettautua hetkeksi makuulleen vuoristoalustalle.
"Sulkatähti!" Kotkakynsi henkäisi yllättyneen ja joutui itsekin istahtamaan. Naaraan hengitys tasaantui ja hän yskäisi muutaman kerran.
"Liekkitaivas... Kotkakynsi... Mitä te täällä teette?" Sulkatähden ääni oli käheä ja hän pystyi heikosti raottamaan silmiään.
"Me tulimme etsimään sinua tietenkin!" Vaaleanruskea soturi vastasi ja kumartui lähemmäs päällikköään, tarkastellakseen tuota paremmin.
"Sinulle on saatava äkkiä apua", tuo jatkoi mutisten lähinnä itselleen. Liekkitaivas yhä tuijotti naarasta silmät selällään, jotenkin vielä pystymättä uskomaan, että tuo oli oikeasti selvinnyt.
"Miten sinä selvisit pudotuksesta?" Hän kysyi Sulkatähdeltä äimistyneenä. Päällikkö sulki silmänsä ja irvistäen kääntyi kyljeltään vatsalleen, kohottaen sitten katseensa Liekkitaivaan suuntaan.
"Se oli varmasti korkeamman voiman tekosia. Taisin selvitä juuri ja juuri hengissä", naaras vastasi ja kohotti katsettaan taivaalle, ehkäpä kiittäen Tähtiklaanin voimaa. Liekkitaivas nosti omankin katseensa ylös. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja silloin raidallinen soturi tuntui vasta älyävän, että tämä Lehtitassun pelastusoperaatio oli kestänyt miltei koko päivän. Tai, eihän se vielä ohi ollut, kun kaikki eivät olleet vielä päässeet kotiin. Kollit olivat aloillaan vielä hetken, minkä jälkeen he alkoivat auttamaan Sulkatähteä jaloilleen. Soturit asettautuivat päällikön molemmille puolille, tukien ja pitäen tuota pystyssä. Hopeanharmaa kissa sähisi kivuissaan hetken, kunnes jaksoi taas nostaa katseensa tassuistaan eteensä.
"Kiitos Liekkitaivas ja Kotkakynsi. Olette olleet hyvin uskollisia näinä vaikeina aikoina", naaras kähisi. Hyvin hiljaiseen tahtiin kolmikko poistui aukiolta ja lähti etsimään reittiä alas vuoristosta, Liekkitaivaan unelmoiden pehmeästä sammalvuoteesta ja kunnon yöunista.

He olivat päässeet Neljän virran tammen aukiolle tuulen tuodessa taaempaa luuklaanilaisten hajua heidän suuntaansa. Kolmikko oli tammen varjoon jäänyt hetkeksi lepäämään, Sulkatähden sekä Kotkakynnen käydessä yhä heikommaksi ja heikommaksi. Liekkitaivas oli jo jotenkin tottunut niskassaan jyskyttävään kipuun, mutta takajalan anturassa yhä törröttävä kivi oli tehnyt hänelle hyvin vaikeaksi takajalalle painon varaamisen. Raidallinen soturi katseli Puroklaanin ja Vuoristoklaanin yhteisen rajan suuntaan, yrittäen metsästää koivumetsikön suojasta murhaajaklaanin jäseniä, onneksi tuloksetta.
"Teidän olisi parasta jatkaa matkaa. Minä voin jäädä tänne ja pidätellä luuklaanilaisia, jos he pyrkivät reviirillemme. Emme voi riskeerata heidän löytävän leiriimme", Liekkitaivas naukaisi ja kääntyi katsomaan kahta klaanitoveriaan. Kotkakynsi katsoi ensiksi häntä ja sitten Sulkatähteä, joka arvioivalla katseella katsoi raidallista soturia.
"Ymmärrän. Oletko aivan varma, että haluat yksinäsi jäädä tänne? En usko, että apujoukoilla menee enää kauaa, mutta olisitko valmis ottamaan sen riskin?" Päällikkö kysyi tummanpunaiselta kollilta, joka nyökkäsi itsevarmana.
"Olen valmis kaikkeen klaanini puolesta."
Sulkatähti nyökkäsi ja Kotkakynnen avulla nousi psytyyn.
"Tähtiklaani olkoot kanssasi", päällikkö naukaisi, ennen kuin he jatkoivat matkaansa joen yli Neljän virran tammen taakse. Liekkitaivas seisoi hetken aloillaan, tuijotellen kahden klaanin rajaviivan suuntaan, ennen kuin alkoi kävellä kohti jokea, joka laskeutui Puroklaanin alueelta Neljän virran tammen takana olevaan lampeen. Silloin hänen eteensä hyppäsi tammen oksastosta kermanvaalea naaras. Nummiklaanilainen pudottautui oitis hyökkäysvalmiuteen, välittämättä kivuistaan ja sähisi uhkaavasti muukalaiselle.
"Liekkitaivas?" Naaras hihkaisi innoissaan ja otti varovasti askeleen lähemmäs Liekkitaivasta, iloinen ilme kasvoillaan. Raidallisella soturilla kesti hetki tunnistaa tämä sinisilmäinen kissa, mutta sitten hän sen muisti. Tuo oli se samainen kissa kenet tummanpunainen kolli oli löytänyt metsästämässä Nummiklaanin reviirillä muutama päivä aikaisemmin. Se samainen kissa, joka oli herättänyt joitakin todella omituisia tunteita nummiklaanilaisessa. Hän tasoitti karvansa ja nousi takaisin pystyyn, katsoen hieman kummastuneena naarasta.
"Niin?" Liekkitaivas kysyi kermanvaalealta kissalta.
"Liekkitaivas, mitä sinä täällä teet? Ei tämä alue kuulu Nummiklaanin reviiriin", sinisilmäinen kissa kysyi pää kallellaan.
*Enkö saisi olla täällä?* Nummiklaanilainen kysyi itseltään ja katseli hieman tarkemmin naarasta. Tuon kermanvaalea turkki näytti siistiltä, mutta vaikka hän olikin pienikokoinen, pystyi Liekkitaivas näkemään turkin alla laihan ja heiveröisen ruumiin. Tuo ei varmastikkaan ollut syönyt kunnolla päiviin. Raidallinen soturi tunsi pienen omatunnon vihlauksen muistaessaan, miten oli vaatinut naaraan metsästäneen jäniksen itselleen, vain koska oli saanut tuon aivan heidän rajallaan kiinni riistavarkaudesta.
"Odotan täällä klaanitovereideni saapumista... Mutta mitä sinä teet täällä? Sinun pitäisi lähteä heti, voit olla vaarassa!" Nummiklaanilainen sanoi hieman takerrellen sanoissaan.
*Mikä minua oikein vaivaa?*
"Öh... Etsin vain riistaa täältä", kermanvaalea kissa sanoi hiukan pelästyneenä ja katseli varovasti ympärilleen, etsien vaaran merkkejä lähiympäristöstä.
"Ei täällä mitään vaaraa näytä olevan", sinisilmä miukaisi.
"Ei vielä, mutta kohta varmasti on. Oletko kuullut Luuklaanista... Öh... Mikä sinun nimesi olikaan?" Liekkitaivas kysyi edelleen takerellen. Jostakin syystä hänen kielensa tuntui vain menevän solmuun hänen puhuessa tuolle. Naaraan katse kirkastui ja hän korotti leukaansa pieni hymy huulillaan.
"Ai niin! Tietenkin minä unohdin esitellä itseni. Minä olen Lilja!" Kermanvaalea kissa maukui iloisesti.
"Ja kyllähän minä Luuklaanista olen kuullut, mutta eivät he yleensä kanjonin tälle puolen uskalla", Lilja jatkoi ihmetellen, mutta yhtäkkiä hänen aistinsa terävöityivät.
"Minun pitääkin lähteä tästä, oli kiva nähdä taas! Toivottavasti tapaamme pian uudelleen!" Lilja sanoi ja yht'äkkiä hän olikin jo poissa, kadonnut Neljän virran tammen toiselle puolelle.
*Olipas hänellä tänään meno päällä.* Liekkitaivas ajatteli myhäillen ja kurotti kaulaansa nähdäkseen olisiko vielä ehtinyt näkemään vilauksen kermanvaaleasta turkista. Naaras vaikutti aivan eri kissalta heidän ensitapaamiseensa verrattuna, silloin hän oli ollut paljon ujompi ja varautuneempi. Mutta ehkä nyt kun huomasi ettei nummiklaanilainen pahaa tahtonut, uskaltautui hänkin olemaan oma itsensä. Raidallinen soturi ihmetteli miksi Lilja oli niin kovalla kiireellä yhtäkkiä lähtenyt karkuun, mutta sitten hän huomasi miksi: Nummiklaanin partio oli tulossa Neljän virran tammea kohti.

Aurinko alkoi hiljalleen kapuamaan taivaalle ja sen seurauksena alkoi loimaan valotäplittymiä maahan ja joka paikkaan, minne vain katse kantoi. Täplittymät olivat heleän keltaisia ja myös hieman oranssihtavia. Ne tuntuivat sulautuvan toisiinsa ja hiljalleen olivat sekoittuneet yhteen niin hyvin, ettei enää ollut vain keltaista ja oranssia vaan niiden yhdessä muodostama värittymä, hieman oranssia haaleampi, mutta keltaista tummempi väritys, joka hiljalleen valloitti Puroklaanin leirin. Aamutäplä vaihtoi hankalasti asentoaan. Hänen lihaksiinsa sattui ja poltteli, ne lähes tuntuivat olevan pelkkää massaa, jotka olivat jumittuneet samaan asentoon eivätkä enää suostuneet palaamaan alkuperäiseen olomuotoonsa. Naarassoturi laski hieman päätään ja roikotti sitä maata kohden yrittäen saada hartioidensa seutua rentoutumaan ja lopettamaan särkemisen. Ehkä kipu johtui siitä, että hän oli istunut tässä koko yön tai sitten siitä, että kaikki paine ja suru oli tehnyt tiensä hänen harteilleen ja nyt ne yhdessä painoivat häntä alemmas.
“Aamutäplä? Oletko sinä kunnossa?” Kotkamielen huolestunut äänensävy tulvi Aamutäplän korviin saaden naaraan keltaiset, viiruuntuneet silmät hiljalleen tekemään tiensä hieman vanhempaan kolliin, joka tassutteli varovaisin, lähes painottomin askelin hänen luokseen ja sitten istui alas hänen viereensä kuitenkin jättäen heidän välilleen pienen raon.
“Sinäkö ihanko tosissasi kysyt tuota?” hän heitti takaisin näsäviisaasti, ivallisuuden tehdessä hänen äänestään pehmeän ja lempeän, joka sai Kotkamielen hieman hätkähtämään ja sitten luimistamaan korviaan heti perään.
“Olet istunut täällä eilisestä lähtien”, kolli jatkoi varovaisesti, yrittäen saada äänestään sovittelevan kuuloisen, jottei olisi ärsyttänyt vieressään mulkoilevaa naarasta yhtään sen enempää kuin hän jo valmiiksi olikaan. Aamutäplä paransi hieman asentoaan ja kallisti hieman päätään samalla, kun pakotti hymyn kasvoilleen.
“Mitä muutakaan minun pitäisi tehdä? Isäni kuoli muutama päivä sitten, Ruskalehti ja Täpläliito epäilevät isäänsä tai mikälie Kanijalka nyt heille ikinä onkaan eikä Hiiriturkki päästä minua partioihin, koska se on muka liikaa minulle ja jaksamiselleni. Joten, kerro sinä Kotkamieli, olenko minä kunnossa?” hän naukui lähes kehräten. Hän oli noussut ylös ja nyt seisoi tuijottaen Kotkamieltä suoraan silmiin, tehden heidän välilleen katsekontaktin, jota lumenvalkoinen kolli ei osannut rikkoa. Heidän välillään tuntui salamoivan. Aamutäplän turkki oli alkanut pörhistymään ja naaraan kynnet yrittivät tehdä tietään ulos. Hän olisi halunnut päästä tästä kaikesta kivusta ja tuskasta eroon. Hän olisi halunnut huutaa kipuaan ja iskostaa vastapäätä olevaan kolliin hänen ajatuksensa ja miltä tämä kaikki tuntui. Hän olisi halunnut saada kollin ymmärtämään, jonka jälkeen hän olisi voinut kysyä samaa kysymystä tuolta ja katsella huvittuneena kuinka lukkoon kolli olisi mennyt.
Kotkamieli istui paikoillaan, sanattomana ja vain tuijotti hänen keltaisiin silmiinsä takaisin avuttomana. Laikukas naaras hymähti hiljaa. Hänen turkkinsa alkoi hiljalleen laskeutua takaisin alas ja sileytyä.
“Niinpä, sanopa muuta”, hän lähes kuiskasi lauseen suustaan ja kankein liikkein läheni lumenvalkeaa kollia, jonka korvat hieman nousivat ylemmäs, kun tuo katsoi häntä tietämättä mitä tehdä. Kolli tuntui ajattelevan, mitä hän oikein aikoisi tuolle tehdä. Aamutäplän kasvoille nousi pieni, eloton hymy, kun hän laski päätään ja puski kollin rintaa. Hiljalleen hän hautasi kasvonsa kollin rintakarvoihin ja sulki silmänsä. Kotkamieli tuntui hetkeksi kangistuvan aloilleen, kunnes lopulta kolli rentoutui uudelleen ja Aamutäplä tunsi tuon hännän tekevän tietään hänen selälleen.
“Anteeksi”, Kotkamieli kuiskasi hänen korvaansa. Kolli kiersi häntänsä paremmin hänen selälleen niin, että hän tunsi olevansa vieläkin lähempänä tuota. Aamutäplä nyökäytti päätään pienellä liikkeellä, kun ei jaksanut avata suutaan ja muodostaa lausetta. Tuntui kuin kaikki viimeisetkin voimat olisivat lähteneet hänestä ja jättäneet vain pienen voiman kipinän, joka keskitti kaiken voimansa pitääkseen häntä jaloillaan.
Aamutäplän painaessa päätään paremmin lumenvalkoista rintaa vasten, hän kuuli kollisoturin rauhoittavat sydämensykkeet, jotka tasaisilla äänillään kuin tekivät selväksi, että tämä kaikki oli todellisuutta. Mutta samalla myös ne saivat rauhoittumaan ja tekivät nyt hiljalleen Aamutäplän uneliaaksi. Sen seurauksena se kaikki väsymys tuntui vyöryävän naaraan kimppuun, minkä hän oli aiemmin työntänyt sivuun. Hän henkäisi hieman antaen jalkojensa pettää lopulta ja viedä hänet maata kohden. Kotkamielen puhe tuntui puuroutuvan hänen korvissaan ja vain katsoessaan lumenvalkoista kollia, tuo näytti todella pelästyneeltä. Kolli oli jo menossa ilmoittamaan Kylmätassun ja Yöturkin paikalle, mutta hänet pysäytti Aamutäplän rauhallinen katse, joka sai kollin pysähtymään paikoilleen. Tuo sanoi jotain huolestunut katse kasvoillaan. Aamutäplä ojensi tassuaan tuota kohden ja hännällään viittoi kollin vierelleen. Epävarmasti Kotkamieli teki tiensä takaisin hänen vierelleen ja asettui makaamaan kiertäen häntänsä hänen ympärilleen. Uupunut hymy huulillaan, naarassoturi laski päänsä tuon etutassuille ja hautasi nenänsä kollin rintakarvoihin antaen sitten unen viedä hänet mukanaan.

//Lopultakin sain kirjotettua myös Aamulla :D No ei tässä sen suurempaa tapahtunu mut jaa xd

Mustakynsi johti heidän pientä partiotaan kohti Kuutamoklaanin leiriä, kuun vilahtaessa kuusipuiden latvojen välistä aina välillä. Vaikka soturitar rakastikin aamuruskon ja iltahämärän hetkiä, ei tämäkään ollut huono ajankohta ollenkaan. Kuun luoma valo täplitti muuten pimeää metsikköä, tehden siitä suorastaan maagisen näköisen, mutta myös hyvin vaikeakulkuisen, eikä naaraan haavoittunut etutassu vieläkään pitänyt siitä. Taaempana tepastelevat oppilaat kompastuivat yhtenään johonkin, eikä väsymys sekä riistakantamukset helpottaneet asiaa ollenkaan. Ainakaan kukaan ei yrittänyt aloittaa minkäännäköistä keskustelua kantamustensa takia. Hetki siis oli miltei täydellinen. Mutta kyllähän naaras keksi ärsyttäviäkin asioita tämähetkisestä tilanteesta, muun muassa sen kotikisun, mikä oltiin päästetty majailemaan heidän leiriinsä tuosta noin vain. Toivottavasti se saasta olisi kuollut vammoihinsa minkä takia hoitoa vaati, Mustakynsi ei olisi kestänyt katsella sellaisen ketunläjän perään ollenkaan.
Leirin lähestyessä kiri Lehmusvarjo soturittaren rinnalle ja he hieman hiljensivät vauhtiaan odotellessa Hiljaisuus- ja Leijonatassun saavan heidät kiinni. Kuka ikinä yövartiossa istuisikaan, ei hänen tarvitsisi tietää kuinka välinpitämättömästi kaksi soturia oppilaitaan oikein kohteli. Naaras astui matalalla roikkuvien havupuuoksien ohi leiriaukiolle ja etsi katseellaan yövartiossa istuvaa kissaa. Kuten hän oli arvellutkin, tänäkin yönä Nummipyörre suoritti velvollisuuksiaan klaaninvanhimpien sekä oppilaiden pesän välissä istuen, katse oitis leiriin saapuvissa kissoissa. Mustakynnen tassut veivät suoraan varapäällikön luo, kun taas kolme muuta partioon kuulunutta veivät saaliinsa riistakasaan. Mustaturkkinen soturitar kumarsi kunnioittavasti vaaleanruskeaa soturitarta.
"Antaa oppilaiden mennä vain nukkumaan, tämä on varmasti ollut rankka yö heille, jos olette ehtineet käydä metsälläkin", tuo naukui muidenkin ennättäessä heidän luokseen. Keltasilmäinen naaras kääntyi katsomaan Hiljaisuustassua ja nyökkäsi tuolle pienesti, hyväksyen Nummipyörteen käskyn. Naarasoppilaalle tuskin tarvitsisi näyttää miten raportti tehtävän suorituksesta annetaan.
"Kannattaakin sitten nukkua hyvin, huomenna on aikainen herätys", Lehmusvarjo naukui matalalla äänensävyllä Leijonatassulle, joka nyökkäsi nopeasti ymmärtäessään, että yöunet luultavasti jäisivät lyhyiksi. Oppilaiden kipittäessä oman pesänsä uumeniin, kääntyi Mustakynsi varapäällikkönsä puoleen.
"Te löysitte hänet?" Vaaleanruskea soturitar kysyi ja vuorotellen katsoi kummankin edessään seisovan soturin silmiä. Kollisoturi nyökkäsi ja vilkaisi pikaisesti mustaturkkista soturitarta.
"Vanhemman puoleinen naaras kermanvaalealla turkilla, jota peittävät arvet. Toinen puoli kasvoista oli pahasti ruhjoutunut. Nimeä emme saaneet selville. Pienen kuulustelun jälkeen kävi ilmi, että on syntyperältään Puroklaanista, mutta lähti omille teilleen. Tuntee muut klaanit ja niiden tavat hyvin, eikä taistelutaidot olleet hullummat", Mustakynsi kertoi hyvin lyhyesti kaiken selville saamansa ja käänsi sitten katseensa Lehmusvarjoon, kohottaen aavistuksen kulmiaan indikoiden, että tuo jatkaisi kertomalla sen kaikista tärkeimmän asian minkä he olivat tämän reviiritunkeilijan suusta kuulleet. Kollisoturin myrkynvihreät silmät loistivat aavistuksen eri tavalla mitä aikaisemmin, minkä jälkeen tuo käänsi katseensa entiseen mestariinsa.
"Hän... Myöskin kertoi jotakin... Huolestuttavaa", vaaleankellertävä kissa aloitti hieman maistellen sanoja suussaan. Mustakynsi kohensi ryhtiään ja yritti olla päästämättä ääneen sihahdusta, minkä osoittaisi Lehmusvarjolle tuon kyvyttömyydestä sanoa asiaa suoraan. Nummipyörre katsoi yhä odottavana entistä oppilastaan, joten kollisoturi yskäisi kerran selventääkseen ääntään.
"Hän kertoi jahdanneensa sitä kotikisua, koska sanoi tuon olevan vaarallinen, varsinkin klaanillemme", vihreäsilmäinen kissa sanoi hiljaisemmalla äänellä ja vilkaisi varovaisesti ympärilleen, varmistaakseen ettei ylimääräisiä kuuntelevia korvapareja heidän lähellään ollut. Ilme varapäällikön kasvoilla muuttui miettiväksi, hän selvästi vertasi juuri kuulemaansa kotikisun kertomuksiin ja mietti kumpi tarina olisi totta ja kumpi keksittyä. Mustakynsi toivoi, että seuraavaksi Nummipyörre antaisi käskyn teloittaa kotikisu, tai ainakin häätää hänet heidän leiristään.
"Te kuitenkin saitte ajettua hänet reviiriltämme ulos, eikö niin?" Vaaleanruskea soturitar kysyi pienen tauon jälkeen ja kohotti katseensa takaisin kahteen soturiin. Lehmusvarjo nyökkäsi.
"Ajattelimme, että olisi ehkä järkevää lähettää rajalle vielä yöpartio, hän kuitenkin entisenä klaanikissana tietää että yöpartioita tehdään harvemmin ja on vain saattanut odottaa meidän lähtemistämme rajalta, vaikka hänen hajujälkensä olikin laimennut huomattavasti", Mustakynsi kertoi. Nummipyörre nyökkäsi hetken pohdinnan jälkeen.
"Olette aivan oikeassa. Kävisittekö herättämässä Pilvipyrstön, Sammalpuron ja Kotkakanjonin? Voitte sen jälkeen mennä nukkumaan. Kiitos todella paljon teille", varapäällikkö naukui ja hännän heilautuksella antoi kahdelle soturille luvan poistua. Kumpikin heistä kumarsi kunnioittavasti vaaleanruskealle soturittarelle ja lähti kävelemään pesäänsä kohti. Mustaturkkinen soturitar työntyi oksista, sammalista ja savesta väsättyyn sotureiden pesään ja varovasti astui pesätovereidensa häntien ja käpälien yli, tehden tiensä pesän keskelle. Hänen ympäriltään kuului nukkuvien kissojen tasaiset hengitykset, sekä ajoittaiset kurnailut. Pilvipyrstö, Sammalpuro ja Kotkakanjoni nukkuivat vierekkäin pesän keskellä missä vanhimpien sotureiden nukkumapaikka yleensä oli. Mustakynsi vilkaisi taaksensa kuullessaan Lehmusvarjon askelten vievän pesän laidalle omalle nukkumapaikalleen. Naaras siristi silmiään, mutta kääntyi sitten tökkäisemään nukkuvan kellanpunaisen soturin niskaa, samalla kun kosketti hännänpäällään ruskeaturkkisen soturittaren kuonoa. Raidallinen soturi havahtui kumppaninsa liikehdintään ja kohta kaikki kolme vanhempaa soturia katsoivat kiiltävin mustaturkkista soturitarta.
"Nummipyörre haluaa nähdä teidät", Mustakynsi töksäytti ja muuta sanomatta hipsi omalle sammalpedilleen, vaivaten alustaansa mukavammaksi, ennen kuin ryhtyi nukkumaan.

Lumisydän katseli kuinka Hiutaletassu ja Lumotassu leikkivät joen rannassa yhdessä ja soturi ajatteli miltä tuntuisi olla taas oppilas, vaikka hänen soturinimityksestään oli tuskin puolta kuutakaan kulunut. Vaikka hänen päivänsä tuntuivat paljon vapaammilta nyt, oli hänellä ikävä oppilaskoulutuksen mukana tuomia rutiineja sekä oppitunteja.
"Lumisydän! Me voisimme lähteä nyt leiriin", Hiutaletassu huusi rannalta, katsoen kirkkain silmin kauempana istuvaa soturia. Lumisydän havahtui ajatuksistaan ja heilautti häntäänsä myöntävästi.
"Hyvä on... Minä jään vielä metsätsämään, juoskaa te kaksi suoraan leiriin!" Soturi naukaisi ja vilkaisi katsoakseen taakseen kaislikkoon, josko Kanijalka, Ruskalehti ja Täpläliito olisivatkin kuulleet heidät ja tulleet ihmettelemään älämölöä. Kasvisto ei kuitenkaan hievahtanutkaan, edes tuulen mukana, joten Lumisydän käänsi katseensa takaisin oppilaisiin, vain huomatakseen ettei kaksikko ollut enää siellä missä oli heidät viimeksi nähnyt. Kolli nousi pikaisesti jaloilleen ja harppasi lähemmäs rantaa, huokaisten helpotuksesta huomatessaan hiekassa kahden tassuparin jättämät jäljet, jotka suuntasivat Puroklaanin leiriä kohti. Soturi kiepahti ympäri ja lähti jatkamaan alajuoksua pitkin kauemmas heidän leiristään, pitäen katseensa visusti vieressä solisevasta joesta. Hän näki heti hopeisia vilahduksia kaloista ja jäikin joen matalammalle kohdalle hetkeksi vahtiin. Yhden kalan noustessa tarpeeksi korkealle veden pinnalle, Lumisydän löi tassunsa veteen ja tunsi kynsiensä uppoavan kalan suomujen välistä lihaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi nopeasti ja kala pääsi vapaaksi, milloin soturi hypähti hyytävän kylmään veteen ja syöksyi sen perään, yrittäen jahdata sitä. Mutta kala ehti puikahtamaan kivien välissä olevaan pieneen koloon, mihin kollin tassut eivät enää ylttäneet.
*Oli niin lähellä, että olisin saanut sen kalan!* Lumisydän ajatteli ja sitten ui pinnalle hengittämään. Hän ei palaisi leiriin ilman jotakin syötävää, joten hänen pitäisi jatkaa vielä kauemmas alajuoksulle löytääkseen kalat, jotka nyt säikähdyksissään uivat pakoon soturia.

Palatessaan leriin auringonlaskun aikaan oli Lumisydämen turkki ehtinyt jo jonkin verran kuivettua, mutta se oli vielä karvojen päistä kostea ja liimaantunut karvatupoiksi yhteen, mikä näytti siltä että kollin turkissa olisi kermanvaaleita sekä harmaita piikkejä. Leiriaukiolle oli kerääntynyt paljon kissoja, joten soturi nopeasti kiiruhti viemään saaliiksi saaneensa kaksi ahventa tuoresaaliskasaan, minkä jälkeen hän etsi kissojen joukosta emonsa Sädetaivaan.
"Hei, mitäs täällä tapahtuu?" Kolli kysyi emonsa löydettyään. Naaras käänsi siniset silmänsä hänen puoleensa ja selvästi yllättyi nähdessään nuorimman poikansa märän ulkomuodon.
"Missä sinä olet oikein ollut? Uimassa koko reviirin läpi virtaavan joen päästä päähän? Ainakin sinä näytät siltä", Sädetaivas kysyi pojaltaan ja alkoi nopein vedoin kuivaamaan tuota. Lumisydän naurahti ja astui taaemmas, kauemmas emostaan.
"Hei, en minä enää mikään pikkupentu ole joka tarvitsisi apua peseytymisessä. Olin vain kalastamassa ja saattoi olla että pulahdin uimaan muutamassa välissä", soturi selitti ja nuolaisi rintakarvojaan suoremmiksi. Sädetaivas väräytti korviaan näyttääkseen ymmärryksensä, minkä jälkeen hän kääntyi päällikön pesän suuntaan.
"Parantajat yrittivät tänään päästä uudestaan Tulikammiolle, kun heidän edellinen kokoontumisensa ei oikein onnistunut. He palasivat juuri ja Yöturkilla oli ilmeisesti jonkinlainen ilmoitusasia", soturitar selitti piilottelematta pientä intoa äänessään ja juuri samalla hetkellä hypähti Ututähti pesänsä päälle.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä päällikön pesän juurelle klaanikokoukseen!" Puroklaanin päällikkö mourusi ja odotti, että viimeisetkin Puroklaanin jäsenet pääsivät leiriaukiolle. Hiiriturkki istui pienemmällä kivellä, mikä päällikön pesän viereen oltiin joskus muinoin vieritetty ja hänen vieressään maassa istuivat Yöturkki sekä Kylmätassu. Lumisydän kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessä istuvien kissojen yli päällikön pesälle.
"Yöturkki ja Kylmätassu ovat palanneet Tulikammiolta, tällä kertaa ilman ongelmia. Nyt heillä olisi ilmoitettavaa", Ututähti kertoi ja käänsi katseensa alempana istuviin parantajiin. Yöturkki nousi jaloilleen ja otti askeleen eteenpäin, koskettaen hännällään Kylmätassun selkää, minkä jälkeen sokea parantajaoppilaskin nousi jaloilleen ja astui mestarinsa rinnalle.
"Hyvät Puroklaanin kissat!" Parantaja aloitti ja katsoi hetkisen eturivissä istuvia kissoja.
"Minun olisi pitänyt tehdä tämä ilmoitus jo aikaisemmin, mutta edellisen parantajien kokouksemme keskeytyttyä en sitä pystynyt tekemään. Mutta nyt minulla on teille ilouutisia!" Yöturkki naukui ja käänsi katseensa vieressään seisovaan Kylmätassuun.
"Minun oppilaani on opiskellut parantajien tavoilleen monta vuoden aikaa ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että hän sai tänään aikaisemmin Tulikammiolla parantajanimensä. Puroklaanin uusi parantaja tunnetaan nyt nimellä Kylmähämärä!" Parantaja julisti ja koko leiri alkoi huutamaan Kylmähämärän uutta nimeä. Lumisydän pystyi selvästi kuulemaan isoveljensä Kottaraissulan kumppanin Liljatuulen onnitteluhuudot kaikista selkeämmin, olihan tuo Kylmähämärän sisar. Sen sijaan, etsiessään katseellaan kissojen joukosta Leskenlehteä, Kylmähämärän ja Liljatuulen emoa, ei soturi nähnyt naarasta missään. Kolli käänsi korviaan alemmas tajutessaan ettei parantajaoppilaan oma emo ollut seuraamassa poikansa nimitysseremoniaa, mutta kääntyi takaisin katsomaan päällikön pesän edessä seisovaa parantajaoppilasta. Tuo oli sisarensa rakastavien nuolaisujen hukuttamana, samalla kun Yöturkki ja Kottaraissulka hymyilivät vieressä.
"Kylmähämärä, onpa kaunis ja symboloiva nimi", naukaisi Sädetaivas ja viittoi Lumisydäntä mukaansa onnittelemaan uutta parantajaa.