Liekkitaivas ravisteli takaapäin hänen selkäänsä hypännyttä yllätyshyökkääjää kimpustaan, yrittäen ravistelujensa lomasta saada näkökenttäänsä Sulka- ja Kuolontähteä. Luuklaanin päällikkö takuulla jatkaisi suunnitelmansa kanssa heittää Nummiklaanin päällikkö leirin laitamalla olevalta kielekkeeltä alas, nyt kun soturi ei enää ollut hänen kimpussaan. Kolli heittäytyi kyljelleen karjaisten päällikkönsä nimeä nähdessään pikimustan naaraan tuon kanssa kielekkeen laidalla. Luuklaanilainen putosi hänen selästään, mutta Liekkitaivas ei enää ennättänyt jaloilleen, kun Sulkatähti jo pudotettiin reunalta alas. Raidallinen kissa katsoi kauhuissaan miten hopeanharmaa naaras katosi näkyvistä, pudoten varmaan loppuunsa. Kaikki verta vuotavat, runsaasti kirvelevät haavat sekä jomottavat lyönnit ja potkaisut eivät tuntuneet enää missään tähän verrattuna. Soturi seisoi lamaantuneena paikoillaan hetken, peläten klaaninsa päällikön puolesta. Miten heidän olisi tarkoitus jatkaa nyt?
"Nummiklaani, perääntykää!" Kotkakynnen huuto tavoitti Liekkitaivaan korvat, mutta hän ei pystynyt vielä kääntymään ympäri. Kolli katseli kohtaa missä Sulkatähti oli muutamaa silmänräpäystä aikaisemmin ollut ja toivoi, että naaras yhtäkkiä kapuaisikin reunan takaa ja vetäisi itsensä takaisin kalliolle. Niin ei kuitenkaan käynyt.
"Liekkitaivas tule!" Kuiskevirran ääni kuului hieman lähempää, mikä vapautti soturin lamaannuksesta. Hän käännähti ympäri ja muutamalla loikalla oli leirin sisäänkäynnillä, missä Kotkakynsi ja äsken paikalle juossut Kuiskevirta olivat odottamassa viimeisiä nummiklaanilaisia ulos. Vilkaistessaan taakseen huomasi Liekkitaivas etteivät luuklaanilaiset yrittäneet estellä heidän lähtönsä kanssa, vaan piikikkäin katsein seurasivat vastustajiensa pakenemista.
"Meidän kannattaa mennä nyt, kun vielä voimme. Kaikki muut ovat jo tietääkseni lähteneet", Kotkakynsi sihahti ja päästi matalaa murinaa kurkustaan katsoessaan suuaukon ympärille kerääntyneitä luuklaanilaisia.
"Leiristä ehkä, mutta Sulkatähti on yhä tuolla jossakin, meidän pitää etsiä hänet!" Liekkitaivas sihahti takaisin ja peruutti muutaman askeleen, ollen nyt vierekkäin kahden muun klaanitoverinsa kanssa.
"Te kaksi ette näytä niin pahasti loukkaantuneilta, etsikää te hänet ja me muut yritämme päästä mahdollisimman nopeasti leiriin mistä voimme lähettää lisäapuja tänne", Kuiskevirta murahti. Liekkitaivas vilkaisi naarasta ja sen jälkeen antoi katseensa käydä Kotkakynnessä, joka katsoi juuri itsekin kollisoturia kohti ja nyökäten myöntyi soturittaren ehdottamaan ideaan. Raidallinen kissa nyökkäsi osoittaakseen myöskin suostuvansa tehtävänjakoon. He hetken tuijottelivat karvat pörhistettyinä luuklaanilaisia, jotka sähisivät ja ulisivat loukkauksia takaisin, ennen kuin kääntyivät paetakseen vuoristopoluille. Kuiskevirran juostessa muiden nummiklaanilaisten perään, lähtivät Liekkitaivas ja Kotkakynsi etsimään reittiä Sulkatähden luo.

Liekkitaivas hypähti isolta kiveltä alas leveämmälle vuoristopolulle ja jäi varmistamaan, että Kotkakynsi pääsisi hänen luokseen vahingoittamatta itseään sen enempää. He olivat matkanneet hiljaa, mutta hyvin ripeällä tahdilla sekä adrenaliinin voimalla alas vuoristossa, etsien mahdollista kohtaa mihin Sulkatähti olisi voinut Luuklaanin leiristä pudota. Etsinnöissä oli kulunut jo jonkin aikaa ja huuma mikä taistelun tuoksinnassa oli kissoille voimia antanut, alkoi hiipumaan. Raidallisella soturilla alkoi olla vaikeuksia kävellä irvistelemättä niskassaan olevan purujäljen takia sekä olla näkemättä tähtiä kiivetessään tai pudottautuessaan jostakin. Kotkakynsi oli sanonut, että pistokohtia peitti kuivunut verikerros, että hän tuskin verenhukkaan pyörtyisi, ellei sitten liiallinen liikkuminen avaisi haavoja uudestaan auki. Kyljissä ja lavoissa olevat raapimisjäljet eivät olleet läheskään yhtä kivuliaita kuin niskassa oleva, mutta niitäkin kirveli hullun lailla. Liekkitaivas toivoi pääsevänsä nopeasti Ketunkynnen ja Yötassun valmistamiin yrttirohdoksiin kiinni, ettei hänen tarvitsisi kärsiä tulehtuneista haavoista, mikä tarkoittaisi enemmän toipilaana vietettävää aikaa. Vierellä kävelevällä Kotkakynnellä oli puolestaan vasemmanpuoleisessa korvassa syvä lovi, joka oli vuotanut runsaasti verta vaaleanruskean soturin otsalle, värjäten sen tummemmaksi. Hänen oikeanpuoleisessa kyljessä oli kolme syvää viiltoa, mitkä yhä vuotivat ja varmasti jättäisivät näkyvät arvet. Liekkitaivasta hieman huoletti tuon vointi, jos verenvuoto ei pian lakkaisi, saattaisi Kotkakynsi tuupertua johonkin vuoristopolun reunalle. Eikä varmasti kestäisi kauaakaan, kun luuklaanilaiset saisivat heistä vainun ja tulisi tekemään loppua vaaleanruskeasta soturista.
"Odotappa vähän, minä haistoin jotakin", raidallinen soturi yhtäkkiä naukaisi klaanitoverilleen, joka pysähtyi katse kysyvänä tuon suuntaan. Punaturkkinen kolli maisteli ilmaa vielä muutaman kerran, mikä vain vahvisti äskeisen tuulenpuuskan mukana tullutta hajua. Hieman edempänä haisi veri. Kotkakynsikin näytti haistavan sen uuden tuulahduksen ilmetessä ja yhdessä kaksi kollia lähtivät niin ripeästi kuin vain voivat, hajun perään. Liekkitaivas tunsi sydämensä hakkaavan nopeaan tahtiin rinnassaan, jännitys siitä mitä Sulkatähdelle oli oikein käynyt, nousi miltei kestämättömäksi.
"Tuolla!" Kotkakynsi henkäisi heidän saapuessa pienen aukion luokse. Raidallinen soturi tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä hänen nähdessään aukion laidalle. Marjapusikosta törrötti hopeanharmaa käpälä ja pusikon yläosasta näkyi hopeanharmaata turkkia enemmänkin. Kollit ryntäsivät aukiolle ja varovasti alkoivat katkomaan marjapusikon oksia ja lehtiä.
"Sulkatähti, Sulkatähti?" Liekkitaivas yritti herätellä päällikköään, välillä kurottautuen tönäisemään tuota kuonollaan tai näykkimään varovasti Sulkatähden niskasta. Tuo ei kuitenkaan herännyt huhuiluun. Kollien saadessa naaraan irti pusikon oksastosta, he varovasti vetivät tuon kalliopohjalle. Kotkakynsi kumartui kuuntelemaan sydämensykettä raidallisen soturin yhä yrittäessä herätellä hopeanharmaata kissaa ja testatessa, että hengittikö tuo. Nummiklaanin päällikön turkki oli miltei kauttaaltaan veressä erilaisten viilto- ja purujälkien myötä. Muutama terävä oksa ja erilaiset piikit olivat lävistäneet Sulkatähden ihon ja törröttivät ikävän näköisinä ympäri tuon kehoa. Liekkitaivas tiesi alitajunnassaan ettei naaras olisi voinut mitenkään selvitä hengissä pudotuksesta tai näin vuolaasta verenvuodosta, mutta jokin hänen sisällään uskoi ihmeeseen ja toivoi, että tuo näyttäisi pian jonkinlaisia elonmerkkejä. Yhtäkkiä Kotkakynsi kavahti taaksepäin ja raidallinen soturi käänsi katseensa kysyvänä tuohon. Vaaleanruskean soturin kasvoilla oli hämmentynyt ilme ja hän hengitti tavallista nopeammin.
"Minä- Minä kuulin-"
Sulkatähti päästi terävän henkäyksen mikä säikäytti Liekkitaivaan ja sai hänet ottamaan nopean askeleen taaemmas. Raidallinen soturi katsoi oranssit silmät laajentuneina päällikköään, joka alkoi hengittämään todella tiheään tahtiin ja sihisi jotakin hampaidensa välistä. Sulkatähti oli elossa! Tummanpunainen kolli tunsi helpotuksen aallon vyöryvän ylitseen ja heti sen perään hurjan huimauksen tunteen, joten hänen piti asettautua hetkeksi makuulleen vuoristoalustalle.
"Sulkatähti!" Kotkakynsi henkäisi yllättyneen ja joutui itsekin istahtamaan. Naaraan hengitys tasaantui ja hän yskäisi muutaman kerran.
"Liekkitaivas... Kotkakynsi... Mitä te täällä teette?" Sulkatähden ääni oli käheä ja hän pystyi heikosti raottamaan silmiään.
"Me tulimme etsimään sinua tietenkin!" Vaaleanruskea soturi vastasi ja kumartui lähemmäs päällikköään, tarkastellakseen tuota paremmin.
"Sinulle on saatava äkkiä apua", tuo jatkoi mutisten lähinnä itselleen. Liekkitaivas yhä tuijotti naarasta silmät selällään, jotenkin vielä pystymättä uskomaan, että tuo oli oikeasti selvinnyt.
"Miten sinä selvisit pudotuksesta?" Hän kysyi Sulkatähdeltä äimistyneenä. Päällikkö sulki silmänsä ja irvistäen kääntyi kyljeltään vatsalleen, kohottaen sitten katseensa Liekkitaivaan suuntaan.
"Se oli varmasti korkeamman voiman tekosia. Taisin selvitä juuri ja juuri hengissä", naaras vastasi ja kohotti katsettaan taivaalle, ehkäpä kiittäen Tähtiklaanin voimaa. Liekkitaivas nosti omankin katseensa ylös. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja silloin raidallinen soturi tuntui vasta älyävän, että tämä Lehtitassun pelastusoperaatio oli kestänyt miltei koko päivän. Tai, eihän se vielä ohi ollut, kun kaikki eivät olleet vielä päässeet kotiin. Kollit olivat aloillaan vielä hetken, minkä jälkeen he alkoivat auttamaan Sulkatähteä jaloilleen. Soturit asettautuivat päällikön molemmille puolille, tukien ja pitäen tuota pystyssä. Hopeanharmaa kissa sähisi kivuissaan hetken, kunnes jaksoi taas nostaa katseensa tassuistaan eteensä.
"Kiitos Liekkitaivas ja Kotkakynsi. Olette olleet hyvin uskollisia näinä vaikeina aikoina", naaras kähisi. Hyvin hiljaiseen tahtiin kolmikko poistui aukiolta ja lähti etsimään reittiä alas vuoristosta, Liekkitaivaan unelmoiden pehmeästä sammalvuoteesta ja kunnon yöunista.

He olivat päässeet Neljän virran tammen aukiolle tuulen tuodessa taaempaa luuklaanilaisten hajua heidän suuntaansa. Kolmikko oli tammen varjoon jäänyt hetkeksi lepäämään, Sulkatähden sekä Kotkakynnen käydessä yhä heikommaksi ja heikommaksi. Liekkitaivas oli jo jotenkin tottunut niskassaan jyskyttävään kipuun, mutta takajalan anturassa yhä törröttävä kivi oli tehnyt hänelle hyvin vaikeaksi takajalalle painon varaamisen. Raidallinen soturi katseli Puroklaanin ja Vuoristoklaanin yhteisen rajan suuntaan, yrittäen metsästää koivumetsikön suojasta murhaajaklaanin jäseniä, onneksi tuloksetta.
"Teidän olisi parasta jatkaa matkaa. Minä voin jäädä tänne ja pidätellä luuklaanilaisia, jos he pyrkivät reviirillemme. Emme voi riskeerata heidän löytävän leiriimme", Liekkitaivas naukaisi ja kääntyi katsomaan kahta klaanitoveriaan. Kotkakynsi katsoi ensiksi häntä ja sitten Sulkatähteä, joka arvioivalla katseella katsoi raidallista soturia.
"Ymmärrän. Oletko aivan varma, että haluat yksinäsi jäädä tänne? En usko, että apujoukoilla menee enää kauaa, mutta olisitko valmis ottamaan sen riskin?" Päällikkö kysyi tummanpunaiselta kollilta, joka nyökkäsi itsevarmana.
"Olen valmis kaikkeen klaanini puolesta."
Sulkatähti nyökkäsi ja Kotkakynnen avulla nousi psytyyn.
"Tähtiklaani olkoot kanssasi", päällikkö naukaisi, ennen kuin he jatkoivat matkaansa joen yli Neljän virran tammen taakse. Liekkitaivas seisoi hetken aloillaan, tuijotellen kahden klaanin rajaviivan suuntaan, ennen kuin alkoi kävellä kohti jokea, joka laskeutui Puroklaanin alueelta Neljän virran tammen takana olevaan lampeen. Silloin hänen eteensä hyppäsi tammen oksastosta kermanvaalea naaras. Nummiklaanilainen pudottautui oitis hyökkäysvalmiuteen, välittämättä kivuistaan ja sähisi uhkaavasti muukalaiselle.
"Liekkitaivas?" Naaras hihkaisi innoissaan ja otti varovasti askeleen lähemmäs Liekkitaivasta, iloinen ilme kasvoillaan. Raidallisella soturilla kesti hetki tunnistaa tämä sinisilmäinen kissa, mutta sitten hän sen muisti. Tuo oli se samainen kissa kenet tummanpunainen kolli oli löytänyt metsästämässä Nummiklaanin reviirillä muutama päivä aikaisemmin. Se samainen kissa, joka oli herättänyt joitakin todella omituisia tunteita nummiklaanilaisessa. Hän tasoitti karvansa ja nousi takaisin pystyyn, katsoen hieman kummastuneena naarasta.
"Niin?" Liekkitaivas kysyi kermanvaalealta kissalta.
"Liekkitaivas, mitä sinä täällä teet? Ei tämä alue kuulu Nummiklaanin reviiriin", sinisilmäinen kissa kysyi pää kallellaan.
*Enkö saisi olla täällä?* Nummiklaanilainen kysyi itseltään ja katseli hieman tarkemmin naarasta. Tuon kermanvaalea turkki näytti siistiltä, mutta vaikka hän olikin pienikokoinen, pystyi Liekkitaivas näkemään turkin alla laihan ja heiveröisen ruumiin. Tuo ei varmastikkaan ollut syönyt kunnolla päiviin. Raidallinen soturi tunsi pienen omatunnon vihlauksen muistaessaan, miten oli vaatinut naaraan metsästäneen jäniksen itselleen, vain koska oli saanut tuon aivan heidän rajallaan kiinni riistavarkaudesta.
"Odotan täällä klaanitovereideni saapumista... Mutta mitä sinä teet täällä? Sinun pitäisi lähteä heti, voit olla vaarassa!" Nummiklaanilainen sanoi hieman takerrellen sanoissaan.
*Mikä minua oikein vaivaa?*
"Öh... Etsin vain riistaa täältä", kermanvaalea kissa sanoi hiukan pelästyneenä ja katseli varovasti ympärilleen, etsien vaaran merkkejä lähiympäristöstä.
"Ei täällä mitään vaaraa näytä olevan", sinisilmä miukaisi.
"Ei vielä, mutta kohta varmasti on. Oletko kuullut Luuklaanista... Öh... Mikä sinun nimesi olikaan?" Liekkitaivas kysyi edelleen takerellen. Jostakin syystä hänen kielensa tuntui vain menevän solmuun hänen puhuessa tuolle. Naaraan katse kirkastui ja hän korotti leukaansa pieni hymy huulillaan.
"Ai niin! Tietenkin minä unohdin esitellä itseni. Minä olen Lilja!" Kermanvaalea kissa maukui iloisesti.
"Ja kyllähän minä Luuklaanista olen kuullut, mutta eivät he yleensä kanjonin tälle puolen uskalla", Lilja jatkoi ihmetellen, mutta yhtäkkiä hänen aistinsa terävöityivät.
"Minun pitääkin lähteä tästä, oli kiva nähdä taas! Toivottavasti tapaamme pian uudelleen!" Lilja sanoi ja yht'äkkiä hän olikin jo poissa, kadonnut Neljän virran tammen toiselle puolelle.
*Olipas hänellä tänään meno päällä.* Liekkitaivas ajatteli myhäillen ja kurotti kaulaansa nähdäkseen olisiko vielä ehtinyt näkemään vilauksen kermanvaaleasta turkista. Naaras vaikutti aivan eri kissalta heidän ensitapaamiseensa verrattuna, silloin hän oli ollut paljon ujompi ja varautuneempi. Mutta ehkä nyt kun huomasi ettei nummiklaanilainen pahaa tahtonut, uskaltautui hänkin olemaan oma itsensä. Raidallinen soturi ihmetteli miksi Lilja oli niin kovalla kiireellä yhtäkkiä lähtenyt karkuun, mutta sitten hän huomasi miksi: Nummiklaanin partio oli tulossa Neljän virran tammea kohti.

Aurinko alkoi hiljalleen kapuamaan taivaalle ja sen seurauksena alkoi loimaan valotäplittymiä maahan ja joka paikkaan, minne vain katse kantoi. Täplittymät olivat heleän keltaisia ja myös hieman oranssihtavia. Ne tuntuivat sulautuvan toisiinsa ja hiljalleen olivat sekoittuneet yhteen niin hyvin, ettei enää ollut vain keltaista ja oranssia vaan niiden yhdessä muodostama värittymä, hieman oranssia haaleampi, mutta keltaista tummempi väritys, joka hiljalleen valloitti Puroklaanin leirin. Aamutäplä vaihtoi hankalasti asentoaan. Hänen lihaksiinsa sattui ja poltteli, ne lähes tuntuivat olevan pelkkää massaa, jotka olivat jumittuneet samaan asentoon eivätkä enää suostuneet palaamaan alkuperäiseen olomuotoonsa. Naarassoturi laski hieman päätään ja roikotti sitä maata kohden yrittäen saada hartioidensa seutua rentoutumaan ja lopettamaan särkemisen. Ehkä kipu johtui siitä, että hän oli istunut tässä koko yön tai sitten siitä, että kaikki paine ja suru oli tehnyt tiensä hänen harteilleen ja nyt ne yhdessä painoivat häntä alemmas.
“Aamutäplä? Oletko sinä kunnossa?” Kotkamielen huolestunut äänensävy tulvi Aamutäplän korviin saaden naaraan keltaiset, viiruuntuneet silmät hiljalleen tekemään tiensä hieman vanhempaan kolliin, joka tassutteli varovaisin, lähes painottomin askelin hänen luokseen ja sitten istui alas hänen viereensä kuitenkin jättäen heidän välilleen pienen raon.
“Sinäkö ihanko tosissasi kysyt tuota?” hän heitti takaisin näsäviisaasti, ivallisuuden tehdessä hänen äänestään pehmeän ja lempeän, joka sai Kotkamielen hieman hätkähtämään ja sitten luimistamaan korviaan heti perään.
“Olet istunut täällä eilisestä lähtien”, kolli jatkoi varovaisesti, yrittäen saada äänestään sovittelevan kuuloisen, jottei olisi ärsyttänyt vieressään mulkoilevaa naarasta yhtään sen enempää kuin hän jo valmiiksi olikaan. Aamutäplä paransi hieman asentoaan ja kallisti hieman päätään samalla, kun pakotti hymyn kasvoilleen.
“Mitä muutakaan minun pitäisi tehdä? Isäni kuoli muutama päivä sitten, Ruskalehti ja Täpläliito epäilevät isäänsä tai mikälie Kanijalka nyt heille ikinä onkaan eikä Hiiriturkki päästä minua partioihin, koska se on muka liikaa minulle ja jaksamiselleni. Joten, kerro sinä Kotkamieli, olenko minä kunnossa?” hän naukui lähes kehräten. Hän oli noussut ylös ja nyt seisoi tuijottaen Kotkamieltä suoraan silmiin, tehden heidän välilleen katsekontaktin, jota lumenvalkoinen kolli ei osannut rikkoa. Heidän välillään tuntui salamoivan. Aamutäplän turkki oli alkanut pörhistymään ja naaraan kynnet yrittivät tehdä tietään ulos. Hän olisi halunnut päästä tästä kaikesta kivusta ja tuskasta eroon. Hän olisi halunnut huutaa kipuaan ja iskostaa vastapäätä olevaan kolliin hänen ajatuksensa ja miltä tämä kaikki tuntui. Hän olisi halunnut saada kollin ymmärtämään, jonka jälkeen hän olisi voinut kysyä samaa kysymystä tuolta ja katsella huvittuneena kuinka lukkoon kolli olisi mennyt.
Kotkamieli istui paikoillaan, sanattomana ja vain tuijotti hänen keltaisiin silmiinsä takaisin avuttomana. Laikukas naaras hymähti hiljaa. Hänen turkkinsa alkoi hiljalleen laskeutua takaisin alas ja sileytyä.
“Niinpä, sanopa muuta”, hän lähes kuiskasi lauseen suustaan ja kankein liikkein läheni lumenvalkeaa kollia, jonka korvat hieman nousivat ylemmäs, kun tuo katsoi häntä tietämättä mitä tehdä. Kolli tuntui ajattelevan, mitä hän oikein aikoisi tuolle tehdä. Aamutäplän kasvoille nousi pieni, eloton hymy, kun hän laski päätään ja puski kollin rintaa. Hiljalleen hän hautasi kasvonsa kollin rintakarvoihin ja sulki silmänsä. Kotkamieli tuntui hetkeksi kangistuvan aloilleen, kunnes lopulta kolli rentoutui uudelleen ja Aamutäplä tunsi tuon hännän tekevän tietään hänen selälleen.
“Anteeksi”, Kotkamieli kuiskasi hänen korvaansa. Kolli kiersi häntänsä paremmin hänen selälleen niin, että hän tunsi olevansa vieläkin lähempänä tuota. Aamutäplä nyökäytti päätään pienellä liikkeellä, kun ei jaksanut avata suutaan ja muodostaa lausetta. Tuntui kuin kaikki viimeisetkin voimat olisivat lähteneet hänestä ja jättäneet vain pienen voiman kipinän, joka keskitti kaiken voimansa pitääkseen häntä jaloillaan.
Aamutäplän painaessa päätään paremmin lumenvalkoista rintaa vasten, hän kuuli kollisoturin rauhoittavat sydämensykkeet, jotka tasaisilla äänillään kuin tekivät selväksi, että tämä kaikki oli todellisuutta. Mutta samalla myös ne saivat rauhoittumaan ja tekivät nyt hiljalleen Aamutäplän uneliaaksi. Sen seurauksena se kaikki väsymys tuntui vyöryävän naaraan kimppuun, minkä hän oli aiemmin työntänyt sivuun. Hän henkäisi hieman antaen jalkojensa pettää lopulta ja viedä hänet maata kohden. Kotkamielen puhe tuntui puuroutuvan hänen korvissaan ja vain katsoessaan lumenvalkoista kollia, tuo näytti todella pelästyneeltä. Kolli oli jo menossa ilmoittamaan Kylmätassun ja Yöturkin paikalle, mutta hänet pysäytti Aamutäplän rauhallinen katse, joka sai kollin pysähtymään paikoilleen. Tuo sanoi jotain huolestunut katse kasvoillaan. Aamutäplä ojensi tassuaan tuota kohden ja hännällään viittoi kollin vierelleen. Epävarmasti Kotkamieli teki tiensä takaisin hänen vierelleen ja asettui makaamaan kiertäen häntänsä hänen ympärilleen. Uupunut hymy huulillaan, naarassoturi laski päänsä tuon etutassuille ja hautasi nenänsä kollin rintakarvoihin antaen sitten unen viedä hänet mukanaan.

//Lopultakin sain kirjotettua myös Aamulla :D No ei tässä sen suurempaa tapahtunu mut jaa xd

Mustakynsi johti heidän pientä partiotaan kohti Kuutamoklaanin leiriä, kuun vilahtaessa kuusipuiden latvojen välistä aina välillä. Vaikka soturitar rakastikin aamuruskon ja iltahämärän hetkiä, ei tämäkään ollut huono ajankohta ollenkaan. Kuun luoma valo täplitti muuten pimeää metsikköä, tehden siitä suorastaan maagisen näköisen, mutta myös hyvin vaikeakulkuisen, eikä naaraan haavoittunut etutassu vieläkään pitänyt siitä. Taaempana tepastelevat oppilaat kompastuivat yhtenään johonkin, eikä väsymys sekä riistakantamukset helpottaneet asiaa ollenkaan. Ainakaan kukaan ei yrittänyt aloittaa minkäännäköistä keskustelua kantamustensa takia. Hetki siis oli miltei täydellinen. Mutta kyllähän naaras keksi ärsyttäviäkin asioita tämähetkisestä tilanteesta, muun muassa sen kotikisun, mikä oltiin päästetty majailemaan heidän leiriinsä tuosta noin vain. Toivottavasti se saasta olisi kuollut vammoihinsa minkä takia hoitoa vaati, Mustakynsi ei olisi kestänyt katsella sellaisen ketunläjän perään ollenkaan.
Leirin lähestyessä kiri Lehmusvarjo soturittaren rinnalle ja he hieman hiljensivät vauhtiaan odotellessa Hiljaisuus- ja Leijonatassun saavan heidät kiinni. Kuka ikinä yövartiossa istuisikaan, ei hänen tarvitsisi tietää kuinka välinpitämättömästi kaksi soturia oppilaitaan oikein kohteli. Naaras astui matalalla roikkuvien havupuuoksien ohi leiriaukiolle ja etsi katseellaan yövartiossa istuvaa kissaa. Kuten hän oli arvellutkin, tänäkin yönä Nummipyörre suoritti velvollisuuksiaan klaaninvanhimpien sekä oppilaiden pesän välissä istuen, katse oitis leiriin saapuvissa kissoissa. Mustakynnen tassut veivät suoraan varapäällikön luo, kun taas kolme muuta partioon kuulunutta veivät saaliinsa riistakasaan. Mustaturkkinen soturitar kumarsi kunnioittavasti vaaleanruskeaa soturitarta.
"Antaa oppilaiden mennä vain nukkumaan, tämä on varmasti ollut rankka yö heille, jos olette ehtineet käydä metsälläkin", tuo naukui muidenkin ennättäessä heidän luokseen. Keltasilmäinen naaras kääntyi katsomaan Hiljaisuustassua ja nyökkäsi tuolle pienesti, hyväksyen Nummipyörteen käskyn. Naarasoppilaalle tuskin tarvitsisi näyttää miten raportti tehtävän suorituksesta annetaan.
"Kannattaakin sitten nukkua hyvin, huomenna on aikainen herätys", Lehmusvarjo naukui matalalla äänensävyllä Leijonatassulle, joka nyökkäsi nopeasti ymmärtäessään, että yöunet luultavasti jäisivät lyhyiksi. Oppilaiden kipittäessä oman pesänsä uumeniin, kääntyi Mustakynsi varapäällikkönsä puoleen.
"Te löysitte hänet?" Vaaleanruskea soturitar kysyi ja vuorotellen katsoi kummankin edessään seisovan soturin silmiä. Kollisoturi nyökkäsi ja vilkaisi pikaisesti mustaturkkista soturitarta.
"Vanhemman puoleinen naaras kermanvaalealla turkilla, jota peittävät arvet. Toinen puoli kasvoista oli pahasti ruhjoutunut. Nimeä emme saaneet selville. Pienen kuulustelun jälkeen kävi ilmi, että on syntyperältään Puroklaanista, mutta lähti omille teilleen. Tuntee muut klaanit ja niiden tavat hyvin, eikä taistelutaidot olleet hullummat", Mustakynsi kertoi hyvin lyhyesti kaiken selville saamansa ja käänsi sitten katseensa Lehmusvarjoon, kohottaen aavistuksen kulmiaan indikoiden, että tuo jatkaisi kertomalla sen kaikista tärkeimmän asian minkä he olivat tämän reviiritunkeilijan suusta kuulleet. Kollisoturin myrkynvihreät silmät loistivat aavistuksen eri tavalla mitä aikaisemmin, minkä jälkeen tuo käänsi katseensa entiseen mestariinsa.
"Hän... Myöskin kertoi jotakin... Huolestuttavaa", vaaleankellertävä kissa aloitti hieman maistellen sanoja suussaan. Mustakynsi kohensi ryhtiään ja yritti olla päästämättä ääneen sihahdusta, minkä osoittaisi Lehmusvarjolle tuon kyvyttömyydestä sanoa asiaa suoraan. Nummipyörre katsoi yhä odottavana entistä oppilastaan, joten kollisoturi yskäisi kerran selventääkseen ääntään.
"Hän kertoi jahdanneensa sitä kotikisua, koska sanoi tuon olevan vaarallinen, varsinkin klaanillemme", vihreäsilmäinen kissa sanoi hiljaisemmalla äänellä ja vilkaisi varovaisesti ympärilleen, varmistaakseen ettei ylimääräisiä kuuntelevia korvapareja heidän lähellään ollut. Ilme varapäällikön kasvoilla muuttui miettiväksi, hän selvästi vertasi juuri kuulemaansa kotikisun kertomuksiin ja mietti kumpi tarina olisi totta ja kumpi keksittyä. Mustakynsi toivoi, että seuraavaksi Nummipyörre antaisi käskyn teloittaa kotikisu, tai ainakin häätää hänet heidän leiristään.
"Te kuitenkin saitte ajettua hänet reviiriltämme ulos, eikö niin?" Vaaleanruskea soturitar kysyi pienen tauon jälkeen ja kohotti katseensa takaisin kahteen soturiin. Lehmusvarjo nyökkäsi.
"Ajattelimme, että olisi ehkä järkevää lähettää rajalle vielä yöpartio, hän kuitenkin entisenä klaanikissana tietää että yöpartioita tehdään harvemmin ja on vain saattanut odottaa meidän lähtemistämme rajalta, vaikka hänen hajujälkensä olikin laimennut huomattavasti", Mustakynsi kertoi. Nummipyörre nyökkäsi hetken pohdinnan jälkeen.
"Olette aivan oikeassa. Kävisittekö herättämässä Pilvipyrstön, Sammalpuron ja Kotkakanjonin? Voitte sen jälkeen mennä nukkumaan. Kiitos todella paljon teille", varapäällikkö naukui ja hännän heilautuksella antoi kahdelle soturille luvan poistua. Kumpikin heistä kumarsi kunnioittavasti vaaleanruskealle soturittarelle ja lähti kävelemään pesäänsä kohti. Mustaturkkinen soturitar työntyi oksista, sammalista ja savesta väsättyyn sotureiden pesään ja varovasti astui pesätovereidensa häntien ja käpälien yli, tehden tiensä pesän keskelle. Hänen ympäriltään kuului nukkuvien kissojen tasaiset hengitykset, sekä ajoittaiset kurnailut. Pilvipyrstö, Sammalpuro ja Kotkakanjoni nukkuivat vierekkäin pesän keskellä missä vanhimpien sotureiden nukkumapaikka yleensä oli. Mustakynsi vilkaisi taaksensa kuullessaan Lehmusvarjon askelten vievän pesän laidalle omalle nukkumapaikalleen. Naaras siristi silmiään, mutta kääntyi sitten tökkäisemään nukkuvan kellanpunaisen soturin niskaa, samalla kun kosketti hännänpäällään ruskeaturkkisen soturittaren kuonoa. Raidallinen soturi havahtui kumppaninsa liikehdintään ja kohta kaikki kolme vanhempaa soturia katsoivat kiiltävin mustaturkkista soturitarta.
"Nummipyörre haluaa nähdä teidät", Mustakynsi töksäytti ja muuta sanomatta hipsi omalle sammalpedilleen, vaivaten alustaansa mukavammaksi, ennen kuin ryhtyi nukkumaan.

Lumisydän katseli kuinka Hiutaletassu ja Lumotassu leikkivät joen rannassa yhdessä ja soturi ajatteli miltä tuntuisi olla taas oppilas, vaikka hänen soturinimityksestään oli tuskin puolta kuutakaan kulunut. Vaikka hänen päivänsä tuntuivat paljon vapaammilta nyt, oli hänellä ikävä oppilaskoulutuksen mukana tuomia rutiineja sekä oppitunteja.
"Lumisydän! Me voisimme lähteä nyt leiriin", Hiutaletassu huusi rannalta, katsoen kirkkain silmin kauempana istuvaa soturia. Lumisydän havahtui ajatuksistaan ja heilautti häntäänsä myöntävästi.
"Hyvä on... Minä jään vielä metsätsämään, juoskaa te kaksi suoraan leiriin!" Soturi naukaisi ja vilkaisi katsoakseen taakseen kaislikkoon, josko Kanijalka, Ruskalehti ja Täpläliito olisivatkin kuulleet heidät ja tulleet ihmettelemään älämölöä. Kasvisto ei kuitenkaan hievahtanutkaan, edes tuulen mukana, joten Lumisydän käänsi katseensa takaisin oppilaisiin, vain huomatakseen ettei kaksikko ollut enää siellä missä oli heidät viimeksi nähnyt. Kolli nousi pikaisesti jaloilleen ja harppasi lähemmäs rantaa, huokaisten helpotuksesta huomatessaan hiekassa kahden tassuparin jättämät jäljet, jotka suuntasivat Puroklaanin leiriä kohti. Soturi kiepahti ympäri ja lähti jatkamaan alajuoksua pitkin kauemmas heidän leiristään, pitäen katseensa visusti vieressä solisevasta joesta. Hän näki heti hopeisia vilahduksia kaloista ja jäikin joen matalammalle kohdalle hetkeksi vahtiin. Yhden kalan noustessa tarpeeksi korkealle veden pinnalle, Lumisydän löi tassunsa veteen ja tunsi kynsiensä uppoavan kalan suomujen välistä lihaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi nopeasti ja kala pääsi vapaaksi, milloin soturi hypähti hyytävän kylmään veteen ja syöksyi sen perään, yrittäen jahdata sitä. Mutta kala ehti puikahtamaan kivien välissä olevaan pieneen koloon, mihin kollin tassut eivät enää ylttäneet.
*Oli niin lähellä, että olisin saanut sen kalan!* Lumisydän ajatteli ja sitten ui pinnalle hengittämään. Hän ei palaisi leiriin ilman jotakin syötävää, joten hänen pitäisi jatkaa vielä kauemmas alajuoksulle löytääkseen kalat, jotka nyt säikähdyksissään uivat pakoon soturia.

Palatessaan leriin auringonlaskun aikaan oli Lumisydämen turkki ehtinyt jo jonkin verran kuivettua, mutta se oli vielä karvojen päistä kostea ja liimaantunut karvatupoiksi yhteen, mikä näytti siltä että kollin turkissa olisi kermanvaaleita sekä harmaita piikkejä. Leiriaukiolle oli kerääntynyt paljon kissoja, joten soturi nopeasti kiiruhti viemään saaliiksi saaneensa kaksi ahventa tuoresaaliskasaan, minkä jälkeen hän etsi kissojen joukosta emonsa Sädetaivaan.
"Hei, mitäs täällä tapahtuu?" Kolli kysyi emonsa löydettyään. Naaras käänsi siniset silmänsä hänen puoleensa ja selvästi yllättyi nähdessään nuorimman poikansa märän ulkomuodon.
"Missä sinä olet oikein ollut? Uimassa koko reviirin läpi virtaavan joen päästä päähän? Ainakin sinä näytät siltä", Sädetaivas kysyi pojaltaan ja alkoi nopein vedoin kuivaamaan tuota. Lumisydän naurahti ja astui taaemmas, kauemmas emostaan.
"Hei, en minä enää mikään pikkupentu ole joka tarvitsisi apua peseytymisessä. Olin vain kalastamassa ja saattoi olla että pulahdin uimaan muutamassa välissä", soturi selitti ja nuolaisi rintakarvojaan suoremmiksi. Sädetaivas väräytti korviaan näyttääkseen ymmärryksensä, minkä jälkeen hän kääntyi päällikön pesän suuntaan.
"Parantajat yrittivät tänään päästä uudestaan Tulikammiolle, kun heidän edellinen kokoontumisensa ei oikein onnistunut. He palasivat juuri ja Yöturkilla oli ilmeisesti jonkinlainen ilmoitusasia", soturitar selitti piilottelematta pientä intoa äänessään ja juuri samalla hetkellä hypähti Ututähti pesänsä päälle.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä päällikön pesän juurelle klaanikokoukseen!" Puroklaanin päällikkö mourusi ja odotti, että viimeisetkin Puroklaanin jäsenet pääsivät leiriaukiolle. Hiiriturkki istui pienemmällä kivellä, mikä päällikön pesän viereen oltiin joskus muinoin vieritetty ja hänen vieressään maassa istuivat Yöturkki sekä Kylmätassu. Lumisydän kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessä istuvien kissojen yli päällikön pesälle.
"Yöturkki ja Kylmätassu ovat palanneet Tulikammiolta, tällä kertaa ilman ongelmia. Nyt heillä olisi ilmoitettavaa", Ututähti kertoi ja käänsi katseensa alempana istuviin parantajiin. Yöturkki nousi jaloilleen ja otti askeleen eteenpäin, koskettaen hännällään Kylmätassun selkää, minkä jälkeen sokea parantajaoppilaskin nousi jaloilleen ja astui mestarinsa rinnalle.
"Hyvät Puroklaanin kissat!" Parantaja aloitti ja katsoi hetkisen eturivissä istuvia kissoja.
"Minun olisi pitänyt tehdä tämä ilmoitus jo aikaisemmin, mutta edellisen parantajien kokouksemme keskeytyttyä en sitä pystynyt tekemään. Mutta nyt minulla on teille ilouutisia!" Yöturkki naukui ja käänsi katseensa vieressään seisovaan Kylmätassuun.
"Minun oppilaani on opiskellut parantajien tavoilleen monta vuoden aikaa ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että hän sai tänään aikaisemmin Tulikammiolla parantajanimensä. Puroklaanin uusi parantaja tunnetaan nyt nimellä Kylmähämärä!" Parantaja julisti ja koko leiri alkoi huutamaan Kylmähämärän uutta nimeä. Lumisydän pystyi selvästi kuulemaan isoveljensä Kottaraissulan kumppanin Liljatuulen onnitteluhuudot kaikista selkeämmin, olihan tuo Kylmähämärän sisar. Sen sijaan, etsiessään katseellaan kissojen joukosta Leskenlehteä, Kylmähämärän ja Liljatuulen emoa, ei soturi nähnyt naarasta missään. Kolli käänsi korviaan alemmas tajutessaan ettei parantajaoppilaan oma emo ollut seuraamassa poikansa nimitysseremoniaa, mutta kääntyi takaisin katsomaan päällikön pesän edessä seisovaa parantajaoppilasta. Tuo oli sisarensa rakastavien nuolaisujen hukuttamana, samalla kun Yöturkki ja Kottaraissulka hymyilivät vieressä.
"Kylmähämärä, onpa kaunis ja symboloiva nimi", naukaisi Sädetaivas ja viittoi Lumisydäntä mukaansa onnittelemaan uutta parantajaa.

Jäätassu odotti kärsimättömänä muita klaanitovereitaan saapuvaksi, kuikuillen varovasti korkeammalta hiljaiseen tahtii vuoristosta laskeutuvia nummiklaanilaisia. Oppilas oli helposti löytänyt pakenevan joukon ja hypännyt korkeammalle vuoristopolulle mistä nyt tarkkaili heitä. Muiden luuklaanilaisten pitäisi vain ilmestyä paikalle niin he voisivat aloittaa toisen hyökkäysaallon. Sivusilmällään naaras näki vuoristopolun toisella puolella liikehdintää, minkä takia hän käänsi katseensa kokonaan vastakkaiselle polulle. Punaoranssi kissa oli näkevinään kermanvaaleaa turkkia ja hänen karvansa hyppäsivät pystyyn jännityksestä. Oliko osa nummiklaanilaisista eksynyt porukasta? Jäätassu vilkaisi taaksensa ja heilautti häntäänsä kärsimättömänä. Pitäisikö hänen lähteä katsomaan vuoriston toiselle puolelle, jos tämä olisikin jokin nummiklaanilaisten toinen pelastuspartio joka hyökkäisi nyt Luuklaanin leiriin, kun kaikki jaloillaan pysyvät olisivat jahtaamassa ensimmäistä partiota? Kyllä muut oppilaan klaanitoverit löytäisivät nummiklaanilaiset seuratessaan hänen hajujälkeään, jos Jäätassu lähtisi nyt jäljittämään lisää vihollisia. Hän voisi sillä osoittaa olevansa uskollinen Luuklaanille ja koko klaani sekä Pimeydenmetsä olisi naaraasta ylpeä, katsoisi häntä ylöspäin ja suorastaan palvoisi punaoranssia kissaa. Sinisilmä innostui niin paljon omasta ideastaan, että peruutti huomaamattomasti pois vuoristopolun reunalta ja lähti etsimään reittiä vuoriston toiselle puolelle, missä oli liikettä nähnyt. Hän tasapainoitteli sulavasti kapeilla poluilla ja kevyillä loikilla nosti itseään ylemmäs, että näkisi paremmin kallion toiselle puolelle. Kesti hetki ennen kuin hän ennätti samalle paikalle, missä oli vilauksen kissasta nähnyt. Yrittäessä saada vainua tunkeilijasta Jäätassu huomasi ettei tämä kissa haissut Nummiklaanille ollenkaan, oikeastaan hän ei haissut yhdellekään klaanille. Oppilaan niskakarvat nousivat pystyyn kun hän älysi, että tämä kissa saattaa oikeasti olla reviiritunkeilija, vihamielinen sellainen. Naaraalla ei ollut aikomustakaan lähteä enää sellaisen perään, mutta kun hän oli kääntymässä takaisin polulle miltä juuri oli laskeutunut, hyppäsi joku kovalla voimalla hänen selkäänsä ja puski maahan kyljelleen. Jäätassu tunsi ilman katoavan keuhkoistaan ja hän päästi kovaäänisen älähdyksen tuntiessaan kivun kalliolle iskeytymisestä, minkä jälkeen yritti haukkoa happea, mutta hyökkääjä painoi tassunsa oppilaan kurkulle, estäen tämän. Punaoranssi kissa kähisi paineen alla, yrittäessään saada edes hieman ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi kuinka hyökkääjä painoi kynsiään hänen kaulalleen.
"Ja minä kun luulin luuklaanilaisten olevan hieman parempia taistelijota, jotka kykenisivät edes jollakin tavalla puolustamaan itseään, mutta taisin olla väärässä", naarasääni sihisi Jäätassun korvaan ja paino kaulalla lisääntyi. Oppilas tunsi silmiensä pullistuvan ja hän hätäisesti yritti irroittaa naaraan tassua kurkultaan, tuloksetta.
"MInä tarvitsen oppaan Luuklaanin leiriin ja sinä saat toimia sellaisena, tai muuten tapan sinut. Ymmärrätkö?" Tunkeilija murisi ja käänsi etutassuaan, milloin hänen kyntensä pureutuivat punaoranssin naaraan ihon läpi.
"Sss... Selv-Selväh...", Jäätassu rohisi ja veti syvään henkeä painon kadotessa hänen kaulaltaan, mikä johti yskäkohtaukseen. Oppilas nosti itsensä hitaasti takaisin jaloilleen ja katsoi kimppuunsa hyökännyttä kissaa, kavahtaen hieman taaemmas nähdessään tuon. Kermanvaalea naaras, jonka keho oli yltä päältä erikokoisissa ja näköisissä arvissa, toinen puoli kasvoista oli ruhjoutunut ja toinen korva oli repeytynyt kokonaan irti. Punaoranssi kissa katsoi hetken silmät suurina naarasta, joka katsoi piikikkäällä katseella takaisin, minkä jälkeen sinisilmän silmät siristyivät ja kulmat kurtistuivat.
*Vau, hänpä on ruma!* Jäätassu ajatteli, miltei sanoen ajatuksensa ääneen.
"Noniin, näytäppäs nyt se reitti leiriinne", kermanvaalea naaras sähisi, kun huomasi ettei luuklaanilainen ajatellut käydä hänen kimppuunsa. Oppilas kohotti kulmiaan, mutta kääntyi ympäri ja lähti rauhallisin askelin kulkemaan tulosuuntaansa, tunkeilija perässä seuraten. Punaoranssilla naaraalla ei ollut aikomustakaan viedä tätä arpikissaa heidän leiriinsä vaan mahdollisen toisen aallon hyökkääjien luokse, mitkä saisivat hoidella tämän kissan päiviltä.

"Miksi oikein näytät tuolta?" Jäätassu kysyi ja vilkaisi nopeasti taaksensa kermanvaaleaan naaraaseen. He eivät olleet kävelleet kauaakaan, mutta oppilaan mielenkiinto tämän tunkeilijan taustasta heräsi, joten hän oli alkanut kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä tuolta.
"Miksi sinua se kiinnostaa?" Arpikissa murisi. Punaoranssi naaras hymähti kovaan ääneen.
"Että voisin itse välttyä samalta kohtalolta mikä teki sinusta tuon näköisen", Jäätassu sanoi nauraen ja heitti kermanvaalealle naaraalle ivallisen hymyn. Oppilas tiesi, ettei tunkeilija voinut tappaa häntä, koska kiire Luuklaanin leiriin tuolla oli kova. Joten arpikissa tuskin kävisi enää edes hänen kimppuunsa, koska se vain hidastaisi matkantekoa. Sinisilmän mielestä tämä oli aivan oivallinen tilanne piikittelylle. Kermanvaalea naaras vastasi hymyyn tuhahduksella, minkä jälkeen oli pitkän ajan hiljaa.
"Oma poikani pudotti minut kalliolta alas. Tuohon aikaan sateet olivat paisuttaneet kielekkeen alapuolella virtaavan puron joeksi. Selvisin pudotuksesta hengissä, mutta menetin puolet kasvoistani", tunkeilija maukaisi ja Jäätassun kääntäessä katseensa uudestaan tuon suuntaan, arpikissa osoitti käpälällään naamansa arpeutunutta puolta. Oppilas nosti hieman kulmiaan ja hymähti.
"Sittenkö sinusta tuli joku sekopäinen tappaja?" Punaoranssi naaras kysyi selvästi sarkastiseen sävyyn. Kermanvaalea kissa oli taas hiljaa, mutta nyt lyhyemmän ajan.
"Minä... En vain voinut hillitä itseäni. Kun pääsin jälleen jaloilleni, oli mielessäni vain yksi ja ainoa asia - Kosto. Ja nyt olen viimeinkin päässyt tavoitteeseeni, vain yksi asia seisoo tielläni", tunkeilija murisi ja Jäätassu kuuli kuinka tuo antoi kynsiensä raapia kalliopintaa heidän tassujensa alla.
"Eli Kuutamokukkako ei ole enää se sama perhettään hengellään puolustava naaras, jonka aikoinaan tapasin, vaan nyt hän on... Mitä ikinä sinä oletkaan."
Oppilaan karvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Kuolontähden äänen heidän yläpuoleltaan. Kääntäessään katseensa ylös, näki punaoranssi naaras parin kellertäviä silmiä ylemmällä olevalla kielekkeellä. Sulavasti Luuklaanin päällikkö pudottautui samaiselle vuoristopolulle heidän kanssaan ja Jäätassu vaistomaisesti kipitti mestarinsa lähelle. Oppilas oli helpottunut, Kuolontähti oli varmasti lähtenyt oppilaansa hajujäljen perään ja päättäisi nyt tämän Kuutamokukan päivät.
"En", kermanvaalea naaras sanoi ylväästi, minkä jälkeen kumarsi kunnioittavasti pikimustaa naarasta.
"Kuolontuuli, siitä onkin kulunut hetki", hän jatkoi ja istahti aloilleen, kiertäen häntänsä siististi jalkojensa ympärille. Oppilas vilkaisi kumpaakin naarasta vuorotellen. Tunsivatko he toisensa jotenkin? Tai pakko kai se oli tuntea jos Kuutamokukka juuri kutsui Luuklaanin päällikköä hänen entisellä soturinimellään.
"Se olisi Kuolontähti nykyään. Minä luulin, että hävisit kokonaan johonkin perheesi menetyksen jälkeen, kun sinua ei löytynyt yhtään mistään", Kuolontähti naurahti kuivasti ja istahti itsekin alas. Jäätassu seurasi perässä ja istahti vuoristopolulle, kiertäen häntänsä ympärilleen.
"En minä mihinkään hävinnyt, siirryin vain kaksijalkalaan. Sen jälkeen kun siellä alkoi tapahtumaan hirveitä, muutin hylättyyn kaksijalkojen rakentamaan pesään mikä on järvestä hieman etelämpänä", Kuutamokukka vastasi väräyttäen ainoaa korvaansa.
"Mitä asiaa sinulla oli, kun kerran olet tänne asti sitten jaksanut kiivetä?" Kuolontähti kysyi ja Jäätassu oli hieman yllättynyt, kun pystyi selvästi kuulemaan mestarinsa äänensävystä uteliaisuutta. Kermanvaalean naaraan toiselle kasvonpuoliskolle nousi pahanenteinen hymy.
"Haluan, että hyökkäätte kanssani Kuutamoklaaniin."

//Kuolontähti?

Mietiskelykävelyni oli päättynyt yllättävästi, kun kuulin kauempaa etäisesti tutun äänen. Kuutamokukkaa ei ollut näkynyt hetkeen, joten en voinut kieltää, ettenkö olisi ollut utelias. Kissa oli viime kohtaamisellamme osoittanut... samankaltaisia arvoja, tai ainakin asenteita - vähintäänkin tiettyä raitaista naarasta kohtaan. Hänen ehdottaessaan hyökkäystä Kuutamoklaaniin Kuolontähti piti yllä neutraalin ilmeen, mutta hykerteli mielessään - täällä olikin ollut vähän tylsää. Lisäksi Luuklaani tarvitsi keinon todistaa vahvuutensa lievästikin sanottuna epäonnistuneen Nummiklaani-tilanteen jälkeen.
Pelatakseen aikaa harkinnalleen Kuolontähti kiinnitti huomionsa paikalla olleeseen oppilaaseen, viitaten Kuutamokukkaa odottamaan hetken.
"Saanen tiedustella, miksi sinulle täysin tuntematon erakko pääsi näin pitkälle meidän alueellamme? Millainen soturi sinusta pitäisi tulla, mikäli et saa yhtä kissaa pidäteltyä - minusta kun näytti siltä, että et paljoa yrittänytkään!" Kuolontähti soimasi hyytävällä äänellä. Oppilas ei saisi unohtaa, että päällikkö oli tilanteen herra, vaikka aikoikin neuvotella muille tuntemattoman kissan kanssa.
"Sinä ole minun oppilaani, kunnioittaisit asemaasi ja saamaasi koulutusta!" Kuolontähti vielä jatkoi ja läimäisi oppilasta tassullaan. Isku ei ollut haavoittava, vaan enemmänkin muistutus asenteesta päällikön sihistessä vihaisena oppilaalleen. Jäätassu ragoi vaistonvaraisesti väistämällä, mikä ei miellyttänyt päällikköä, joka hyökkäsi hieman enemmän tosissaan oppilaan päälle, kaataen tämän alleen.
"Oikea soturi ei koskaan, ei KOSKAAN, uhmaa päällikköään, eikä ansaittua rangaistusta. Ymmärrätkö? Heikkous, pelkuruus ja leirinsä suojan vaarantaminen ovat vakavia asioita, eikä niitä hyväksytä tässä klaanissa. YMMÄRRÄTKÖ? Sinun olisi parempi miettiä tätä asiaa - miettiä oletko todella valmis etenemään soturiksi tässä klaanissa. Ja mietikin tarkkaan - hoitelen sinut myöhemmin", päällikö sihisi kylmästi, mulkaisten vielä kerran oppilastaan ennen kuin kääntyi kohtaamaan Kuutamokukan, joka oli odottanut aloillaan tilanteeseen sen enempää puuttumatta.
"Vai Kuutamoklaaniin hyökkäys? Sinun kanssasi? Sallithan minun huomautaa, että työnjako kuulostaa hieman epäreilulta... Sinua on yksi, minulla on klaani. Mitä me siitä hyötyisimme?" päällikkö kysyi.

//Jäätassu?

En voinut uskoa, että sisälläni myllersi nyt (Taivasliljan arvion mukaan) kolme pientä elämänalkua. Olin alkanutkin tuntea hankaluuksia muun muassa liikkuvuudessa ja juoksemisessa, lisäksi väsyin todella nopeasti. Tassuttelin varovasti, jo hieman pyöristynyttä vatsaani varoen sisälle kodikkaan hämyisään pentutarhaan. Katselin haikeasti lyhyen tunnelin seiniä pysähtyen hetkeksi muistelemaan omaa pentuaikaani. Olin viettänyt mielestäni melko onnellisen pentu-ja oppilas ajan Ruusutassun kuolemaa lukuunottamatta. Pudistin päätäni, en saisi näyttää masentuneelta tai surulliselta kävellessäni sisään pesään, joka piti sisällään herkkiä ja haavoittuvaisia pieniä kissoja, jotka voisivat tulla epäluuloisiksi jos olisin hermoromahduksen partaalla. Annoin sieraimiini tulvivan maidon hajun tasoittaa hengitystäni vilkuillessani ympärilleni silmiäni siristellen.
-Voimasydän? Naukaisin varovasti siristellen yhä silmiäni hämärässä tilassa.
Pesän reunalla liikahti kissanhahmo, joka näytti kohottavan päätään.
-Täällä näin, kuka siellä? En erota sinua oikein kunnolla tässä pimeydessä! Voimasydän vastasi tavallisella, lempeällä, mutta tiukalla äänensävyllään.
Sisälläni kihersi pienoinen halu hehkuttaa Voimasydämmelle siitä, kuinka iloinen olin kuultuani olevani tiineenä.
-Sarasydän tässä...Tulin vain kysymään, että olisiko täällä tilaa vielä yhdelle? Kehräsin, vaikka yritinkin pidätellä itseäni.
-Sarasydän? Joku Voimasydämen pennuista kysyi.
Voimasydän kumartui nuolaisemaan Täpläpennun päälakea, josta oli vielä hetki sitten törröttänyt tuppo karvoja.
-Aivan niin pikkuinen, Voimasydän kehräsi heilauttaen korviaan minuun päin.
Mieleni olisi tehnyt mieli päästää uudelleen kehräys, sillä sydämeni oli melkein räjähtää siitä, kuinka suloisia nuo pikku karvapallot oikein olivat.
-Hei Täpläpentu! Tervehdin hymyillen valkolaikkuiselle kollille vienosti.
Täpläpentu kohottautui seisomaan, tämän jalat kannattelivat häntä jo hyvin, en ollut muistanutkaan kuinka kauan sitten olin vasta kuullut Voimasydämeltä hänen odottavan pentuja. Pentu töpötteli vierelleni katsoen minua suurilla sinisillä silmillään, jotka muistuttivat lähinnä kirkkaansinisiä taivaankappaleita.
-Mitä sinä täällä teet? Tulitko kertomaan tarinoita? Pennun silmät syttyivät tämän mainitessa sanan ”tarina”.
Pudistin päätäni hymähtäen hieman. Täpläpennun suuret, siniset silmät olivat omiini verrattuna aivan valtavat- ja valtavan suloiset!
-Minä tulen tänne teidän seuraksenne, ja niin varmaan myös pentuni sitten vähän myöhemmin, selitin iloisesti, yrittäen kumminkin pitää äänialani mahdollisimman tasaisena.
Täpläpennun karvat pörhistyivät innostuksesta ja tämä alkoi kipittää ympärilläni kuin mikäkin sähköjänis, en vain voinut olla tukahduttamatta leveää hymyä, joka suli kasvoilleni.
-Milloin voidaan leikkiä niiden kanssa? Kultapentu on aivan hirveän tylsä ja Pöllöpentu myös! He eivät ikinä leiki kanssani! Täpläpentu valitti irvistäen sisartensa suuntaan. Hymähdin hyväksyvästi, muistin hyvin kuinka rasittava Aurinkomyrsky oli pentuna ollut, nykyään hän oli hieman rauhallisempi.

//Ääks, ei taaskaan mitään hirveen pitkää :-)

"Sinäkö ihan tosissasi sait haukan aivan itse kiinni?" Pikkutassu kysyi yllättyneenä, vilkuillen vuoroin sisartaan Tuhkatassua ja tuoresaaliskasassa makaavaa nuorta, mutta kuollutta haukkaa. Tummanharmaa oppilas ei vastannut epämääräisen muminan lisäksi mitään, sillä hänen keskittymisensä oli aivan muualla sillä samaisella hetkellä. Uskosielun johdattama aamun metsästyspartio oli juuri lähtemäisillään, naaras vielä naukui onnittelutoivotuksiaan, sekä pikkuvinkkejä nuorelle soturinalulle Paarmahehkulle, joka oli edellispäivänä soturnimensä saanut sisartensa kanssa. Tuhkatassu seurasi kokeneen soturittaren kehonliikkeitä tarkkaan, heti kun tuo antaisi merkin partiolleen lähteä leiristä, sinisilmäinen naaras pinkaisisi niin nopeasti ja huomaamattomasti leiriaukion halki ja lyöttäytyisi mukaan. Jos kaikki menisi hyvin, hän saapuisi leiriin vasta aurinkohuipun jälkeen. Myrskytuulikin näytti olevan liian kiireinen Korpinkutsun kanssa, että mestari tuskin tiesi oppilaansa olevan sillä hetkellä leiriaukiolla. Tummanharmaan oppilaan valkoinen hännänpää nyki hermostuksesta. Jos Uskosielu pitkittäisi vielä elämänvinkkiensä kanssa, kuuluisi kohta leiriaukiolla erään tietyn oppilaan nimen huuto, minkä jälkeen Tuhkatassu pääsisisi kuulemaan isänsä saarnaa haukan metsästyksen vaaroista. Paarmahehkun vinkatessaan korviaan kuitatakseen kaiken kokeneen soturittaren kertomasta, kääntyi kellertävä naaras viimeinkin partionsa suuntaan.
"Hei, kuunteletko sinä edes minua?" Pikkutassun suunnalta tuntui kuuluvan, mutta tummanharmaa oppilas juoksikin jo poispäin nuoremmasta sisarestaan. Sinisilmäisen naaraan sydän hakkasi, kun hän juoksi kohti suuaukon ulkopuolella vielä paikallaan seisoskelevaa partiota. Mutta juuri päästessään ulkona paistavan auringon valokeilaan, Tuhkatassu joutui tekemään äkkijarrutuksen Myrskytuulen ilmestyessä hänen eteensä.
"Äläpä karkaa vielä minnekään, päällikkö haluaisi jutella kanssasi", naaraan mestari sanoi ja loi toruvan katseen oppilaaseensa. Tummanharmaa kissa liimasi korvansa niskaturkkiinsa ja katseli varapäällikön sijasta omiin tassuihinsa. Hän ei päästänyt minkäänäköistä vastausääntä kollille, vaan tottelevaisesti kääntyi kohti Puhujakiveä ja lähti lampsimaan sen suuntaan. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut ja nyt varmasti koko heräilevä leiri saisi kuunnella Aaltotähden huutoa ja läksytystä. Tuhkatassu tunsi niskassaan niin Myrskytuulen, kuin Pikkutassunkin polttavat katseet, kun hän ohitti Puhujankiven ja askelsi sen takana sijaitsevan pesän eteen. Oppilas oli hieman hermostunut siitä kuinka vihainen hänen isänsä olisi viimeöisestä tempusta. Mutta naaraan mestarinkin silmissä oli poltellut ylpeyden kipinä, eikö myös silloin Aaltotähtikin olisi ylpeä tyttärensä onnistumisensa, vaikka nappaus riskialtista olikin? Tuhkatassu kumartui katsomaan pesän edessä roikkuvan jäkäläverhon ohi, muttei nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä kalliossa olevassa halkeamassa. Sen sijaan, hän ei ainoastaan haistanut päällikkönsä tuoksua, vaan sen lisäksi myös emonsa. Oppilas nielaisi ja heilautti valkoista hännänpäätään, miten hän olikaan toivonut, että Kaunokirjolle ei oltaisi mainittu sanaakaan haukan metsästyksestä. Kokenut soturitar ei todellakaan olisi tyytyväinen hänen tekoonsa ja varmasti olisi paljon vihaisempi kuin isä.
"Tuhkatassu, tule sisään", Aaltotähden ääni kaikui jostakin pesän perukoilta. Tuhkatassu veti väristen henkeä ja varovasti asteli pimeään pesään, siristellen silmiään äkillisessä pimeydessä. Ensimmäisenä hän erotti kaksi paria kiiluvia silmiä, minkä jälkeen pystyikin jo erottamaan vanhempiensa hahmot makoilemasta leveän sammalvuoteen päältä. Oppilas asteli varovasti eteenpäin ja jäi parin hiirenmitan päähän vuoteesta, vaihdellen painoaan jalalta toiselle odottaessaan kärsimättömänä saarnaamisen alkua.
"Sinä tiedät miksi olet täällä, eikö vain?" Hänen isänsä kysyi neutraalilla, ehkä aavistuksen vaativalla äänensävyllä, pitäen kasvoillaan vaikeasti luettavaa ilmettä. Tuhkatassu nyökkäsi ja kohotti aavistuksen katsettaan jaloistaan.
"Se haukka minkä sain napatt-"
"Mitä sinä oikein ajattelit?!"
Tuhkatassu sävähti emonsa suusta kuulunutta terävää sihahdusta, mikä oli keskeyttänyt hänen lauseensa. Oppilas katsoi siniset silmät pyöreänä Kaunokirjon omia viiruiksi siristyneitä ja painoi korviaan vielä syvemmälle niskaturkkiinsa. Kokenut soturitar oli viimeksi sähissyt hänelle silloin, kun tummanharmaa naaras oli sisarustensa kanssa karannut pentuina leiristä ja Kurkitassu oli pudonnut vuoristopolulta. Hän ei ikinä unohtaisi kuinka vihaiselta ja hurjistuneelta ruskeamusta naaras oli silloin näyttänyt.
"Sinä tiedät kuinka vaarallisia ne linnut ovat, täysikasvuiset pystyisivät helposti nostamaan kaltaisesi pienen kissan mukaansa. Mitä sitten jos se lintu olisikin ollut kotka ja lukinnut sinut kynsiinsä, eikä Myrskytuuli olisi ehtinyt paikalle ajoissa?" Emo jatkoi sättimisensä kanssa, tuon häntä heiluen terävin liikkein puolelta toiselle. Kaunokirjo oli todella, siis todella, vihaisen näköinen ja hetken Tuhkatassu pelkäsi, että kokenut soturitar kävisi hänen kimppuunsa.
"Me emme tapa haukkoja tai kotkia riistaksi, pärjäämme hyvin tunturisopuleilla sekä alhaalta löytyvällä maariistalla, joten lupaa minulle Tuhkatassu - LUPAA ettet ikinä enää yritä metsästää yhtäkään haukkaa tai kotkaa."
Tuhkatassu ei ollut päästänyt pihahdustakaan, oli jopa unohtanut miten hengitettiin, koko emonsa raivoamisen aikana ja nyt turkki hieman pörhistyneenä hän nyökkäsi varovasti.
"Lupaan", oppilas niiskaisi ja vilkaisi isäänsä, odottaen varautuneena tuon puheenvuoroa. Aaltotähden kasvoilla oli yhä sama lukematon ilme, mutta tuon silmät olivat vähintään yhtä viiruuntuneet kuin Kaunokirjollakin. Tummanharmaa naaras nielaisi ja pudotti katseensa takaisin tassuihinsa.
"Olen täysin samaa mieltä emosi kanssa. Se mitä teit oli todella vaarallista, varsinkin kun Myrskytuuli ei ole opettanut sinulle haukan metsästyksen perusasioita. Pääset tällä kertaa varoituksella, vaikka uskonkin, että pentutarhassa tarvittaisiin varmasti siivoamisapua", isä selitti rauhallisempaan sävyyn emon raivoon verrattuna, minkä ansiosta Tuhkatassu uskalsi hieman rauhoittua ja hengittää, vaikka näkikin silmäkulmastaan Kaunokirjon tulisen katseen. Aaltotähti viittoi hännällään luvan poistumiseen ja oppilas pienen kumarruksen jälkeen kääntyi kannoillaan ja kipitti ulos päällikön pesästä, täristen vielä pelosta sekä häpeästä.

Avasin vaaleanvihreät silmäni hitaasti, yrittäen räpäytellä viimeiset unihiekarippeet niistä pois. Olin herännyt juuri, ja silmäni eivät hahmottaneet kunnolla ympäristöäni. Tuhahdin ärtyneenä viiksiäni värisyttäen. Kohotin päätäni, oma alustani tuntui tavallista pehmeämmältä ja paikka hämärämmältä kuin soturien pesä. #Missä oikein olen?# Tuumailin hiljaa mielessäni.
Nenänpäähäni oli takertunut pieni tuppo sammalta, joka tippui alas, kun ravistin päätäni varovasti. Silmäni tottuivat nopeasti hämärään ja huomasin ihmetyksekseni uinuneeni pentutarhassa. Vilkaisin sivulleni, jonne tunnelista tunkeutuvat auringonsäteet loivat heikkoa valoaan. Voimasydän nukkui rauhallisesti viereisellä alustalla, eikä näyttänyt olevan moksiskaan kun Pöllöpentu välillä unissaan tuhisten survaisi valkoisen käpälänsä hänen vatsaansa. Kultapentu oli kiertynyt kerälle emonsa vatsan suojiin niin, että näin vain ruskean kyljen kohoilevan hitaasti hengityksen tahtiin, välillä hänen korvansa heilahtivat johonkin suuntaan. Täpläpentu torkkui kahden sisarensa kyljissä kiinni huitaisten välillä täplikkäällä käpälällään joko Pöllöpennun naamaa tai Kultapennun tuuheaa häntää. Nousin seisaalleni venyttäen autuaasti selkääni, joka oli kipeänä illalla ottamani huonon asennon takia, johon olin sitten lopulta nukahtanutkin. Istahdin alustalleni, joka oli vuorattu jonkin linnun höyhenillä, jotta se olisi pehmeämpi ja siinä olisi parempi nukkua. Hengitin hetken maidon tuoksua kääntäen katseeni sen jälkeen turkkiini, joka oli mennyt ihan sotkuun nukkuessani. Suin mustaa karvoitustani siistiksi yrittäen tasoittaa kaikki mahdolliset törröttävät karvatupot, joihin väkisinkin kiinnitin huomioita. Kieleni karheat vedot tuntuivat rauhoittavilta ja pian olinkin saanut karvani takaisin kuosiin niin, että minun ei tarvitsisi huolehtia turkistani kun lähtisin ulos. Nousin kaikille neljälle jalalle lähtien hitaasti astelemaan hieman sotkuisen pentutarhan läpi. Lattialla lojui nimittäin paljon sammalpalloja, sekä kiviä, jotka pennut olivat luultavasti ottaneet leikkikaluikseen. Pääsin yllättävän nopeasti tunnelille, joka jatkui melko loivasti ylöspäin. Käpäläni olivat melko huterat ja niitä kivisti, ähkäisin turhautuneena kun tasapainoni oli pettää, vaikka ulos olisi enää muutama hännänmitta. Siihen mennessä kun olin saanut rahdattua ruumiini ulos aurinkoon, niin huohotin jo täyttä häkää, kuin olisin kokeillut juoksukilpailua nummiklaanilaisen kanssa. Muutama ohi kulkenut soturi oli pysähtynyt tuijottamaan minua huolestuneena, mutta hekin jatkoivat pian matkaansa muihin tehtäviin, kun asetuin varjoon tasaamaan hengitystäni. Pentutarhan edessä oleva vilpoisa alue tarjosi mukavan mahdollisuuden levähtää niin, että aurinko ei polttanut niskakavillojani heti hetken päästä. Silmäilin aukiota etsien Aurinkomyrskyä katseellani, en nähnyt tätä missään, joten oletin kollin kuorsaavan vielä soturien pesässä. Huokaisin syvään, en olisi odottanutkaan veljeltäni sellaista kohteliaisuutta, että tämä olisi tullut tervehtimään minua. Laskeuduin mahalleni maahan kiertäen tuuhean häntäni siististi kerälle takajalkojeni taakse. Painoin pääni kylmään maahan sulkien silmäni hetkeksi, en ollutkaan pitkään aikaan vain rentoutunut itsekseni.
-Huomenta Sarasydän! Joku hihkaisi juuri kun olin hetkisen rennosti yksinäni.
Minua ärsytti aivan vietävästi se, että jotkut eivät sitten vain voineet olla häiritsemättä nukkuvaa kissaa. Nostin katseeni kiukkuisesti ylös ja huomaavani tuijottavan suoraan Aurinkomyrskyn iloisena säkenöiviin silmiin. Pakotin kasvoilleni teennäisen hymyn nyökäten nuivasti veljelleni, joka osasi sattua aina väärään paikkaan väärään aikaan.
-Huomenta, tokaisin kollille, joka hymyili minulle leveästi kuin sanoakseen ”Turhaan minua syytät, heräsin vasta, enkä huomannut, että turkkini on kuin pyörremyrskyn jäljiltä”
Silmäilin Aurinkomyrskyä, jonka turkki oli takussa ja päälaella törrötti mojova karvatuppo oranssihtavaa karvaa. Tämän silmät olivat silti tavallisen kiusoittelevat ja olisin voinut kuvitella niiden kipinöivän innostuksesta.
-Tulin vasta äsken rajapartiosta, sitten Jänisloikka oli tipahtaa kuiluun, mutta minä pelastin hänet! Aurinkomyrsky hehkutti rinta rottingilla yrittäen samalla huitoa kuvainnollisesti ilmaa.
Muljautin silmiäni, kolli käyttäytyi aivan liian lapsellisesti ollakseen täysikasvuinen kissa. Ihmettelin oikeastaan, että miksi hän ei ollut vielä oppilas, koska käyttäytyi tänään aivan samalla tavalla.
-Joo, niin varmaan, naukaisin laskien pääni käpälieni päälle ja sulkien silmäni toivoen Aurinkomyrskyn jättävän minut nyt rauhaan.
Aurinkomyrsky huokaisi pettyneenä tököten oranssin karvan peittämällä käpälällään päätäni niin, että se oli lähteä irti ja kieriä siihen veljeni ”kuiluun”
-Olet kamala tosikko...Mutta mitäs sinä teit pentutarhassa? Aurinkomyrsky naukui hilpeästi kuin olisi juuri jututtanut vastasyntynyttä pentua.
Nostin pääni ja avasin suuni loukkaantuneena, jotta olisin voinut sanoa kollille jotain pisteliästä vastaukseksi.
-Aaaa....Anna kun arvaan, olit siellä koska halusit nähdä niitä suloisia pieniä karvapalloja, jotka yrittävät viedä sinulta hengen! Arinkomyrsky naukaisi värähtäen viimeisten sanojen kohdalla ihan kuin olisi muka pelännyt pentuja.
Nousin huterasti jaloilleni läimäyttäen kollia varovasti käpälällä poskeen, (En tietenkään halunnut satuttaa tätä) jotta tämä viimein ymmärtäisi antaa minunkin puhua jotakin.
-Ääliö, odotan pentuja, sen takia olin pentutarhassa! Sihahdin ärtyneenä kollille, joka vaikutti tavallistakin tyhmemmältä.
Aurinkomyrskyn leuat loksahtivat auki ja hänen silmänsä pyöristyivät huomattavasti normaaliin kokoonsa nähden.
-Siis...ANTEEKSI MITÄ?! Veljeni huudahti niin kovaa, että olisin voinut kuvitella kaikkien kääntyvän katsomaan meitä ärsyyntyneenä.
Vetäisin pari kertaa rauhottavasti ilmaa keuhkoihini, jotta en kynsisi veljeltäni korvia päästä heti kun tämä lopettaisi tuijotuksen. Se auttoi ja pystyin taas ajattelemaan selkästi niin, että Aurinkomyrskykin ymmärtäisi miksi oikein huusin hänelle.
-Kuka on isä? Aurinkomyrsky kysyi pisteliäästi ennen kuin kerkesin avata suutani selittääkseni pitkän litanian kaikesta mitä oli tapahtunut.
Huokaisin turhautuneena, Aurinkomyrskyn suojeluvaisto oli ihan hellyyttävää katseltavaa, mutta siitä koituisi vain ongelmia Lehtituulelle.
-Lehtituuli, Lehtituuli on isä... Ja jos taitat karvaakaan hänen päästään niin lupaan, että heräät huomenna huomaten, että sinulla ei ole enää silmiä päässä! Naukaisin tuijottaen Aurinkomyrskyä kärkkäästi kuin odottaen tämän muuttuvan tuhkaksi pelkän katseeni voimasta.
Veljeni nyökäytti kuuliaisesti päätään, jonka tulkitsin minua miellyttäväksi vastaukseksi, sillä normaalisti hän olisi vähintään räjähtänyt nauruun.
-Selvä, selvä! Kolli naukui leveä hymy kasvoillaan.
Olisin voinut luulla, että tämä odotti minun häipyvän pois ja jättävän hänet nauraa kihertämään kuin minkäkin hölmön.

//Ai niin joo, Saran voi siirtää pentutarhaan

Kylmähämärän uuden parantajanimen onnitteluhuudot kaikuivat vasten tummenevaa taivasta Aamutäplän istuessa hieman taaempana Kotkamielen vieressä. Soturitar pystyi näkemään veljensä Lumisydämen ja emonsa Sädetaivaan edempänä ja seurasi utuisella katseellaan kuinka kaksikko lopulta nousivat ylös Sädetaivaan sanojen myötä ja kulkivat kohti Kylmähämärää ja Yöturkkia, joka seisoi oppilaansa vierellä pähkinänruskeiden silmien loistaessa ylpeinä. Vaikka vanhempi parantaja näytti jo ikääntyneisyyden merkkejä ja melkein joka paikasta kollin turkki oli jo alkanut harmaantumaan, silti tuo seisoi ryhdikkäänä oppilaansa vieressä ja näytti kaikelta muulta kuin vanhalta. Ihan kuin olisi ollut Yöturkin nimitys Kylmähämärän sijasta, niin ylpeältä tuo näytti.
“Pitäisikö meidänkin mennä onnittelemaan?” Kotkamieli kysyi hiljaisesti, pehmeämpään suuntaan taittuvalla äänellä ja käänsi sitten meripihkaiset silmänsä häntä kohden kyseliäinä. Aamutäplä käänsi huomionsa emostaan ja veljestään vierellään istuvaan kolliin ja tutkaili hetken tuota katseellaan uteliaana. Eilisestä lähtien tuo oli vaikuttanut ihan eri kissalta. Ehkä kolli tunsi sääliä häntä kohtaan ja siksi oli niin erilainen, ihan päinvastainen kuin yleensä oli. Ehkä tuo luuli saavansa tätä kautta hänenkin mukavan puoleen esille, kun jaksoi esittää eikä ollut vielä rikkonut maskiaan, joka paljastaisi kollin vain pelleilleen tämän koko ajan.
“Miksi sinä minulta kysyt? Ei sinua ole aikaisemminkaan kiinnostanut minun mielipiteeni asioihin”, Aamutäplä vastasi kuivasti toista katsoessaan. Kotkamieli kurtisti hänelle kulmiaan hämmentyneen, lähes pölmistyneen oloisena,
“Enkö minä muka saisi kysyä? Ja milloin minua ei ole muka kiinnostanut sinun mielipiteesi?”
“Saathan sinä kysyä, ei sinua kukaan estelekkään”, hän hymähti sarkastisesti samalla, kun nousi tassuilleen ja hieman venytteli vielä hieman kankeita lihaksiaan ennen kuin huiskautti häntäänsä välinpitämättömästi,
“Oikea kysymys on se, että milloin sinua on muka rehellisesti kiinnostanut minä tai minun mielipiteeni. Eikä se haittaa minua Kotkamieli, vaikka myöntäisitkin, ettei minun asiani tai sanani liikauta sinua viiksen vertaakaan, mutta en siedä sitä, että minulle valehdellaan päin naamaa tai säälitään.”
Hän käänsi katseensa hetkeksi kolliin, joka oli nyt hiljentynyt täysin, jatkaen,
“Minua ei nimittäin tarvitse sääliä, minä en tarvitse sitä ollenkaan. Revin vaikka korvat päästäni kuin kuuntelen kuinka joku säälii minua.”
Hän loihti kasvoilleen sievän hymyn ennen kuin päätti jättää kollin omaan nojaansa ja lähti tekemään tietään kohti parantajakaksikkoa. Kyllä hän nyt aikoisi uutta parantajaa onnitella, eikö se kuulunutkin ihan hyviin tapoihin? Muutenkin Yöturkin menehdyttyä, olisi Kylmähämärä puroklaanilaisten terveydestä vastaava eikä Aamutäplä halunnut vain sen takia huonoa kohtelua tulevalta parantajalta, kun oli aikaisemmin ollut hieman töykeä tuota kohtaan. Hän hymähti itsekseen ja siirsi katseensa tummanruskeaan kolliin, joka oli huomion keskipisteenä ja päästyään heidän luokseen, hän nyökkäsi hieman Yöturkille vain ystävällisyydestä ja kunnioituksesta ennen kuin siirsi taas katseensa takaisin sokeaan parantajaoppilaaseen.
“Kylmähämärä, onnittelut parantajanimestäsi. Tähtiklaani valaiskoon polkusi ja matkaasi parantajuutta kohden”, soturitar naukui muuttaen äänestään pehmeämmän ja ystävällisemmän, joka sai kollin katseen siirtymään häneen. Kyllä hän tiesi, ettei kolli voinut nähdä häntä, mutta sentään tuo kuuli hänen äänensä ja sen sävyn.
“Kiitos”, Kylmähämärä naukui pieni hymy kasvoillaan saaden Aamutäplän väräyttämään korviaan hieman. Hän ei tiennyt mitä muuta olisi pitänyt sanoa, joten pienellä liikkeellä hän olikin jo kääntynyt ympäri ja lähti suunnistamaan sotureiden pesää kohden, jonka vierustalla Kotkamieli vartioi. Hän huokaisi tympääntyneenä, mutta ilman sen suurempia ääniä, hän vain käveli kollin ohi sisään pesään, jossa suunnisti omalle sammalpedilleen ja kävi siihen makuulleen. Unta ei tarvinnut sen suuremmin odotella, kun se veikin nopeasti naaraan metsästysmaille.

“Aamutäplä, Aamutäplä!” Hiiriturkin käskevä ääni sai naaraan nostamaan uneliaana päätään ja siirtämään katseensa pesän suuaukolle, jossa hän näki varapäällikön pään pilkistävän. Hän väräytti korviaan osoittaakseen naaraalle, että oli kuulolla ja tuo voisi jatkaa lausettaan tai mitä ikinä nyt häneltä tarvitsikaan.
“Puronlaulu kohtaa partiota, johon sinä kuulut. Nouse ylös niin et odotuta häntä partioineen”, Hiiriturkki kertoi ja katosi sitten suuaukolta ilmeisemmin aukiolle. Aamutäplä räpytteli silmiään ja oli hetkessä jaloillaan. Hänen karvansa hieman pörhistyivät innostuksesta. Koskaan ennen aamupartio tai mikään partio ei ollut saanut häntä näin innostuneeksi sitten oppilasajoilta! Tuntui kuin hän olisi pursunnut intoa. Soturitar nopeasti nyppi sammalrippeet turkistaan ja suki sen siistimmäksi ennen kuin ripeästi teki tiensä yli muiden nukkuvien sotureiden häntien yli ulos aukiolle, jossa hailakat auringonsäteet tuntuivat sokaisevan hänet hetkeksi. Siitä huolimatta, naaras teki tiensä lähes loikkien aamupartion luokse, joka seisoi kaislatunnelin edessä Puronlaulun sanoessa jotain oppilaalleen Jänötassulle, joka vaikutti jopa innostuneemmalta kuin heidän luokseen saapuva vaaleanruskea laikkuinen soturitar.
“Aamutäplä!” Puronlaulu sitten hihkaisi ilahtuneena ja hymyili hänelle lempeästi. Hän nyökkäsi setänsä kumppanille kunnioittavasti ennen kuin käänsi katseensa muihin partioon kuuluviin. Vaaleanharmaa, paksuturkkinen Kanijalka seisoi oppilaansa Kaislatassun kanssa hieman etäämmällä kollin yrittäessä selittää jotain intoa puhkuvalle Kaislatassulle, joka ei meinannut pysyä nahoissaan. Hiutaletassu istui aloillaan ja suki turkkiaan, mutta vilkuili kaikkia partioon kuuluvia kissoja kulmakarvojensa alta. Vaaleanharmaa oppilas näytti todella epämukavalta muiden seurassa tuon hieman luimiintuneiden korvien kanssa. Eikö naaras viihtynyt muiden seurassa? Aamutäplä pudisteli päätään, ei se hänelle kuulunut.
“Lähdemmekö me?” Kaislatassu huudahti saaden Kanijalan huokaisemaan syvään, mutta päätti antaa olla ja hitain askelin kulki Puronlaulun luokse. Puronlaulu nyökkäsi ja viittoi sitten niin Jänötassun kuin muutkin mukaansa läpi kaislatunnelista metsään. Aamutäplä veti raikasta, metsäntäytteistä ilmaa keuhkojensa täydeltä ja sitten lihaksiaan rentouttaen, hän puhalsi kaiken ulos. Oli ihanaa taas olla jaloillaan ja elää eikä vain masentua sotureiden hämärässä pesässä.

“Etkö sinä kuunnellut ollenkaan Kaislatassu?” Kanijalan urahdus sai Aamutäplän huomioon kiinnittymään mestarioppilas kaksikkoon, jotka seisoivat vastakkain. Kanijalka näytti olevan lähellä hermojensa menetystä, kun taas Kaislatassu luimisteli korviaan empien sanoisiko jotain vai olisiko hiljaa ja kuuntelisi mestarinsa selostusta jälleen kerran uudelleen.
“Minä olen kertonut tämän asian sinulle jo kolmesti etkä sinä siltikään näytä kuuntelevan minua tai ohjeitani viiksen vertaa. Jos sinä tosiaan osaat jo kaiken valmiiksi ilman apuani, mikset sitten näytä kuinka hyvin osaat tehdä ohjeistamani asiat?” vaaleanharmaa kollisoturi jatkoi katsoen oppilastaan tympääntyneenä. Kaislatassu nielaisi hieman ja sanoi jotain todella hiljaa. Aamutäplä väräytti korviaan kääntäen katseensa sen sijaan Hiutaletassuun, Puronlauluun sekä Jänötassuun. Puronlaulu oli kertonut hänelle metsään päästyään, ettei Hiiriturkilla ollut juuri nyt aikaa, joten hän tulisi katsomaan kahden oppilaan perään ja tekemään arvioita heidän metsästystaidoistaan. Hän oli vain mutissut jotakin myöntävän tapaista vanhemmalle kissalle. Hän olikin jo alkanut miettimään, että milloin kahden vanhimman oppilaan nimitykset saattaisivat olla ja Puronlaulun äskeisen tiedon mukaan kaksikon soturiseremonia olisi mahdollisesti vain muutaman päivän sisällä.
He olivat pysähtyneet aloilleen, jotta Kanijalka voisi opettaa Kaislatassulle metsästämisestä, muttei kermanvaalea soturitar ymmärtänyt miksi heidän kaikkien piti tässä nyt seisoskella aikaa hukkaamassa. Pystyihän Kanijalka milloin muulloinkin opettaa oppilastaan eivätkä rajat itseään merkitsisi. Hän antoi katseensa palautua taas Puronlauluun ja viittoi kellanpunaista naarasta pienellä hännänliikkeellä luokseen.
“Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa? Tämä on kuitenkin aamupartio eikä oppilaan kanssa riitelemishetki”, hän sanoi ja antoi äänensä koventua loppua kohden saadakseen Kanijalan ja Kaislatassun huomion. Ja siinä hän onnistuikin, kaksikko kääntyivät hänen puoleensa. Kanijalka luimisti korviaan nolostuneena ja rykäisi kurkkuaan,
“Olet aivan oikeassa Aamutäplä, tämä ei ole missään nimessä sopiva hetki oppilaan ojennukseen.”
Nuorempi soturi hymähti kollille ja sitten nyökäytti päätään Puronlaululle, joka virnisti hieman huvittuneen ennen kuin häntäänsä huiskauttaen kulki Hiutaletassun ja Jänötassun luokse viittoen loputkin mukaansa. Aamutäplä pudisteli päätään ja loikki kellanpunaisen naaraan perään, jottei jäisi Kanijalan ja Kaislatassun vierelle kulkemaan. Häntä ei juuri nyt kiinnostanut kuunnella kaksikon riitelyä ja Kanijalan tympääntynyttä huokailua.

Aurinko oli kerennyt jo tekemään tietään melkein keskelle taivasta, kun aamupartio teki lopultakin tiensä takaisin leiriin, jossa monet kissat olivat jo heräilleet ja nyt parveilivat aukiolla keskenään jutellen. Kielopuro makoili lähellä pentutarhaa ja nautti lämmöstä turkillaan samalla, kun seurasi Jalopennun hyppelyä ja taiteilua sammalpallolla. Aamutäplä antoi katseensa hetken levätä harmaassa kollipennussa ennen kuin vilkaisi vierellään olevaa Puronlaulua, joka puhui jostain oppilaalleen ja sitten nyökkäsi tuolle, joka sai Jänötassun virnistämään iloisesti ja lähtemään nopein askelin kohti oppilaiden pesää varmasti ajatuksenaan etsiä joku tietty kissa. Ei varmasti olisi enää kauaa, kunnes Jalopennustakin tulisi oppilas ja tuo muuttaisi oppilaiden pesään. Varmasti kolli oli todella innoissaan ajatuksesta, ainakaan silloin tuon ei enää tarvitsisi olla yksin pentutarhassa. Olihan Kielopurokin tietenkin kollin seurana, muttei kuningatar ajanut samaa ideaa kuin Jalopennun kanssa samanikäiset.
“Minä tästä taidankin mennä Täpläliidon seuraksi”, Puronlaulu sitten yllättäen kertoi saaden Aamutäplän katseen napsahtamaan takaisin soturittareen. Hän hieman nosti kulmiaan kysyvänä, mikä sai kellanpunaisen naaraan hymähtämään pehmeästi,
“Tiedäthän sinä, että Täpläliidolla on vaikeaa tällä hetkellä asioiden sulattelemisessa. Kanijalka ja kaikki.”
“Tietenkin”, hän naukui vastaukseksi luoden vanhempaan kissaan ymmärtäväisen katseen. Tuo hymyili hieman, jonka jälkeen kosketti hänen kylkeään hännällään ja sitten pienen nyökkäyksen kera lähti tassuttelemaan aukiolla istuvan vaaleanharmaan, laikukkaan Täpläliidon luokse. Aamutäplä hetken katsoi kahta vanhempaa kissaa ja kuinka nuo hieroivat päitään yhteen ja sitten hymyilivät toisilleen. He näyttivät vieläkin ihan rakastuneilta, vaikka varmasti olivatkin olleet yhdessä jo melko kauan, olivathan heidän kaksi pentuaakin jo sotureita. Hymähtäen hän pudisteli päätään ja vilkaisi parantajan pesää kohden ja sitten vaihtoi painoa tassulta toiselle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä tervehtimään Yöturkkia, mutta jokin tuntui saavan hänet vain pysymään paikoillaan ja lopulta tekemään tiensä kohti oppilaiden pesää, josta hänellä oli aikomuksenaan löytää Henkitassu.
“Henkitassu!” hän huudahti kurkaten oppilaiden pesään. Yhdeltä sammalpediltä nousi uninen pää, joka hieman hätkähti huomatessaan Aamutäplän hahmon suuaukolla.
“Aamutäplä”, Henkitassun tervehdys kaikui hetkeä myöhemmin, kun tuo oli tajunnut, että hän ihan tosissaan oli kutsunut kollioppilasta ja nyt odotti tuon saapuvan eteensä. Valkokirjava oppilas nousi nopeasti ylös ja oli melkein kaatua maahan, mutta häntäänsä hieman suoristaen, tuo sai tasapainonsa takaisin ja nopeasti loikki kohti suuaukkoa. Aamutäplä otti askeleen taaemmas oppilaan tullessa kiireisesti ulos oppilaiden pesästä. Oppilaan turkki oli täynnä sammalpalloja ja niiden rippeitä sekä valkokirjava turkki oli ihan takussa sojottaen joka puolelle. Aamutäplä ei voinut pienelle huvittuneelle virneelleen mitään.
“Tuonko näköisenä aiot lähteä harjoittelemaan?” hän sitten kysyi muuttaen kasvojensa ilmeen siihen normaaliin, ehkä hieman tympeän oloiseen. Kollioppilas hieman hätkähti uudemman kerran ja istahti alas tömähdyksen saattelemana. Henkitassu alkoi sukimaan turkkiaan lähes raivokkain vedoin ja sylki sammalpaloja. Aamutäplä katseli oppilaan turkin sukimista ja istui alas kääntäen katseensa kohti aukiota. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttään, ainoastaan kaksi pientä vesimyyrää oli sen keskellä. Heidän pitäisi lähteä metsästämään, siitä ei ollut kysymystäkään. Hän antoi katseensa palata Henkitassuun, joka oli saanut melkein kaikki liat turkistaan ja yskäisi hieman saaden oppilaansa katseen nopeasti itseensä.
“Kun olet valmis, vie nuo kaksi vesimyyrää pentutarhaan Kielopurolle ja Jalopennulle. Sen jälkeen etsi minut läheiseltä purolta, jossa sinua odotan”, laikukas soturitar ohjeisti oppilastaan, jonka jälkeen nousi ylös ja lähti suunnistamaan kaislatunnelia kohden jättäen oppilaansa puhdistamaan turkkiaan. Tämä olisi hyvä hetki opettaa oppilastaan kalastamaan ja käyttämään voimakkaita takajalkojaan sukeltamiseen ja erilaisiin metsästysnikseihin. Aamutäplän kasvoille oli noussut hymy, kun hän teki tiensä metsään ja lähti reippain askelin kulkemaan puroa kohden.