Varjoturkki nuolaisi käpäläänsä, tämän musta turkki tuntui sulautuvan varjoihin ja tuskin erotin naaraan ääriviivoja tarkasti. Yritin pysyä paikallani, mutta silti käpäläni tärisivät järkytyksestä.
Mestarini nosti vakavana katseensa minuun, tämä tuijotti minua syvälle silmiini, kuin yrittäen hakea niistä jotain kaipaamaansa, sitten soturitar huokaisi syvään
-Mitä sinä näit? Varjoturkki naukui hiljaa, erotin tämän äänessä pienen särähdyksen.
En tiennyt mitä mustaturkkinen naaras tarkoitti, joten tyydyin pudistamaan huomaamattomasti päätäni.
-Missä? En ymmärrä, selitä minulle! Inahdin varovasti yrittäen tavoitella jonkinlaista informaatiota Varjoturkin olemuksesta.
Mestarini nousi jaloilleen, vain muutamalla askeleella hänen kasvonsa olivat melkein kiinni omissani.
-Unessa, naaras sihahti kärsimättömästi.
Yritin olla välittämättä klaanitoverin nihkeästä hengityksestä, joka lehahteli päin kasvojani.
-Heräsin, olin oppilaidenpesässä, kuulin outoa nitisevää ääntä...Aloitin epävarmana, en ollut varma halusinko kertoa kissalle, joka hönki tällä hetkellä päin naamaani.
Varjoturkki perääntyi, hän vaikutti rauhallisemmalta, katseeni kiinnittyi silti vähitellen enemmän ja enemmän tämän ilmaa hurjasti halkovan hännän ärhäkkään liikkeeseen.
-Nousin ylös ja kävelin ulos pesästä, huomasin, että ääni tuli puusta, joka natisi uhkaavasti...sitten-sitten puu alkoi kaatua...Selostin saaden enemmän rohkeutta.
Edessä seisova kissa oli mestarini, totta kai voisin luottaa häneen, mestariini, jota en edes kunnolla tuntenut.
-Siinä se oli, lopetin tarinani nousten nopeasti ylös, halusin löytää muuta seuraa.
Varjoturkki vaikutti tyytymättömältä, sitten hänen kasvoilleen tuli pelottava virnistys, jonka naaras oli ilmeisesti tarkoittanut olevan hymy, mutta minusta se vaikutti lähinnä uhkaukselta kun naaraan neulanterävät etuhampaat välähtivät auringossa.
-Selvä, mene lepäämään, tulen herättämään sinut sitten kun on aika lähteä harjoituksiin! Naaras naukui yllättävän lempeästi, ehkä olin vain kuvitellut kaiken.

//Kirjoittelen nyt aika paljon näitä lyhyempiä tarinoita xd

Tihkutäplästä oli ristiriitaista, että viherlehden kauniina vuodenaikana aamut saattoivat olla näinkin harmaita. Naaras astui ulos sotureiden pesästä, ja säpsähti tuntiessaan vesipisaran viileän kosketuksen niskassaan. Leirin maa oli öisen sateen vuoksi märkä ja mutainen, kaikista tallotuimmissa kohdissa jopa liejuinen. Unisena Tihkutäplä vältteli lammikoita ja haki käpälilleen kuivempaa alustaa. Leirin laitamilta soturi löysi kannon, jonka pinta oli tummunut sen kerättyä kosteutta. Tihkutäplä loikkasi sen päälle ja puristi kynsiään kiinni lahoon puuhun, jottei liukastuisi. Sitten hän alkoi sukia siniharmaata turkkiaan tasaisemmaksi, samalla silmäillen klaanitovereitaan, joista moni heräili viileään aamuun.
Ensiksi Tihkutäplä huomasi keltaisten silmiensä harhailevan pentutarhalle. Harmaaturkkinen naaras näki Iltapennun puskevan itsensä ulos pesästään ja kipittävän kohti aukiota ruskea vesi pärskyen tomerien jalkojensa iskeytyessä liejuun. Huvittuneena Tihkutäplä kiersi häntänsä ympärilleen ja katsoi, kuinka pentutarhan edustalle ilmestynyt Susisydän ärähti pennulle, joka oli nyt saanut mustavalkean turkkinsa lian peittoon. Ohi käveli oppilaiden rykelmä, josta valkeaturkkinen Kaamostassu jättäytyi taaemmas kiroten ympäriinsä lentelevää mutaa.
#Onneksi lämmön pitäisi kuivattaa maa tuota pikaa#, Tihkutäplä ajatteli toiveikkaasti, ja katsahti sateen ajaksi kuusen paksujen oksien alle suojattuun tuoresaaliskasaan. Samalla soturi loikkasi alas kannolta ja lähti kävelemään kohti leirin keskustaa, jossa Nummipyörre jakaisi partiot. Matkalla hän vilkaisi kohti parantajan pesää, jonka uumenista levisi sankka yrttien tuoksu. Mitäköhän Lehtitassu puuhasi? Tihkutäplä ei ollut nähnyt ystävätärtään päiviin.
”Hei, Vasanloikka”, soturi tervehti astellessaan entisen mestarinsa vierelle. Ruskeaturkkinen naaras näytti kuuntelevan tiiviisti partioita jakavaa Nummipyörrettä, mutta väräytti silti korvaansa Tihkutäplälle. Pieni hymy pakotti itsensä harmaakuvioisen kissan kasvoille, kun tuo tarkasteli katseellaan vanhemman soturin ilmeettömyyttä.
”Piikkiraita, johda tänään metsästyspartiota lähelle Vuoristoklaanin rajaa. Voit ottaa mukaasi Tihkutäplän, Syreenikukan ja Havutassun”, Tihkutäplä kuuli varapäällikön naukuvan.
Valitut kissat nyökkäilivät Nummipyörteelle, ja Tihkutäplä kiersi kissajoukon takaa ja tassutti Piikkiraidan luo nyökäten hänelle. Meripihkasilmät viiruina suurikokoinen kolli nyökkäsi takaisin, ja lähti suoraan eteenpäin kuin välinpitämättömästi. Ele tuntui melkein sanovan ’olet ilmaa’, mutta Tihkutäplä tiesi mukana olevan edes hiukan klaanitovereiden välistä ystävällisyyttä. Syreenikukka liittoutui Piikkiraidan perään ja Tihkutäplä lähti asettelemaan käpäliään samaan tahtiin mustaturkkisen soturittaren kanssa. Syreenikukan oppilas, Havutassu, seurasi mestarinsa vanavedessä kuitenkin pitäen sopivaa etäisyyttä häneen. Kostea neulasmatto notkui kissojen jalkojen alla, ja metsän läpi puhalsi pehmeä tuuli. Partio suuntasi kohti Vuoristoklaanin rajaa. Tihkutäplä haistoi ilmassa kiven ja kastehelmet.
”Havutassu!” Syreenikukka kivahti käskevään sävyyn. Tihkutäplä vilkaisi taakseen ja näki tummanharmaan kollioppilaan tunnustelevan polun reunaa käpälillään, korvat kääntyillen ja viikset väristen. Mestarinsa käskyn kuullessaan hän kuitenkin perääntyi luimistellen.
”Luulin haistaneeni oravan”, Havutassu mutisi painaen metsänvihreää katsettaan alas, häntä nykien pienesti.
Pieni sanaharkka äityi mestarin ja oppilaan välille. Tihkutäplä katseli muualle, ja huomasi Piikkiraidan kynsivän ärsyyntyneenä nurmea.
”Jos vain jatkettaisiin matkaa?” harmaa naaras ehdotti pikaisesti ja sulki suunsa heti sen sanottuaan. Syreenikukan älykkäät silmät kääntyivät nyt nuorempaan soturiin, joka kohautti hartioitaan.
#Sanoinkohan jotain typerää?# ajatukset laukkasivat hiljaa Tihkutäplän päässä. Olihan Syreenikukalla oikeus kouluttaa oppilastaan miten ja milloin halusi, eikä Piikkiraitakaan ollut puuttunut tilanteeseen. Syreenikukka kuitenkin vain nyökkäsi jähmeästi ja kääntyi vielä murahtamaan Havutassulle, ennen kuin asteli arvonsa tietäen ohi Tihkutäplän. Harmaa naaras antoi helpottuneen huokaisun paeta lähtiessään seuraamaan mustaa naarasta, joka osasi asettaa sirot raajansa aina maahan niin että ääntäkään ei kuulunut.
Vuoristoklaanin rajalla harventuneet puut antoivat kissoille mahdollisuuden astua ulos varjoista. Epäilevänä Tihkutäplä käveli valolammikkoon ja tunsi poltteen selällään.
#Onko tuolla edes riistaa?# hän mietti katsellessaan kiinnostuneena autiota maisemaa ja kiven ja soran muodostelmia, joiden takana vuortenhuiput kohosivat.
”Minä ja Tihkutäplä voimme ottaa tämän puolen, Havutassu ja Syreenikukka tuon”, Piikkiraita naukui ja viittoi vasemmalle lisäten vielä:
”Kokoonnutaan tähän ennen auringonhuippua.”
Piikkiraita näytti vahvistavan vielä Kuutamoklaanin hajumerkkejä, joten Tihkutäplä jätti hänet omaan rauhaansa ja lähti jolkottamaan kauemmas.
#Viimeinkin#, naaras ajatteli ja oli iloinen päästessään irroittelemaan. Ilmassa leijui miljoona tuoksua eikä soturi osannut valita mihin niistä olisi keskittynyt. Oli aurinkoa ja tuoretta pihkaa, neulasia ja myllerrettyä multaa. Tuoksujen joukosta Tihkutäplä etsi hiiren, jota lähti pehmein askelin vaanimaan läheisestä heinikosta.

Jäätassu katseli oppilaiden pesän suojista leiriaukiolla käynnissä olevaa taistelua. Nummiklaani oli saapunut hakemaan oppilaansa takaisin, Luuklaanin puolestaan yrittäessä tehdä loppua pelastuspartion jäsenistä. Naarasoppilas oli yrittänyt hyökkäyksen tapahtuessa käydä jonkun kimpuun, mutta hän ei löytänyt ketään pienempikokoisempaa, sekä selvästi yhtä hukassa olevaa kissaa taistelukentältä kuin hänkin. Niinpä punaoranssi kissa oli perääntynyt pesäänsä, silmäillen varjojen suojista kissojen tappeluita. Sininen katse kiersi läpi leiriaukion, minkä jälkeen hän ravisti ärtyneenä päätään. Missään ei tuntunut olevan edes tarpeeksi haavoittunutta kissaa, jonka hän varmasti voittaisi satuttamatta itseään sen kummemmin. Sitten Jäätassu huomasi leirin laidalla, kielekkeen puolella kuinka tummanpunainen kissa kävi Kuolntähden kimppuun, yrittäen saada tuota tiputettua alas kuolemaansa. Oppilaan silmät suurenivat ja hän veti terävästi henkeä. Olisi varma kuolemantuomio lähteä pelastamaan päällikköä, nummiklaanilainen tarvitsisi vain yhden hyvän lyönnin ja se olisi punaoranssi naaras joka kuolemaansa tippuisi. Ja olisiko hänen mestarinsa henki edes pelastamisen arvoinen? Eihän tuo tuntunut muuta tekevän kuin vain halveksivan ja satuttavan oppilastaan. Sinisilmäisen kissan mielessä myös pyöri Pimeydenmetsän lähettämä varoitus siitä, ettei hän saisi epäonnistua oppilaskoulutuksessaan, muuten hänelle kävisi samoin kuin Pakkasviimalle. Jäätassun huomatessa miten tummanpunainen kissa tönäisi Kuolontähden aivan kielekkeen reunalle antoi oppilaan tassuihin vauhtia. Hän meni ulos ja kiersi mahdollisimman huomaamattomasti taistelukentän ympäri, saapuen nummiklaanilaisen taakse, joka yritti viedä maassa makaavaa hopeaturkkista naarasta kauemmas reunasta Kuolontähden kavutessa ylös kielekkeen reunalta, mihin oli meinannut pudota. Punaoranssi naaras pudottautui matalaksi ja antoi painonsa siirtyä kokonaan takajaloilleen. Hän heilautti häntäänsä muutaman kerran edes takaisin, minkä jälkeen hän ponnisti ja kynnet ojossa hyppäsi kollin selkään. Tuo selvästi säikähti takaapäin tullutta yllätyshyökkäystä, mutta huomatessaan pysyvänsä pystyssä luuklaanilaisen painon alla, hän alkoi ravistelemaan tätä irti kimpustaan. Sinisilmäinen kissa piti silmiään kiinni ja sinnitteli kaikin voimin tummanpunaisen kissan selässä, uskaltamatta päästää inahdustakaan suustaan. Hän oli täysin lamaantunut pelosta, siitä että päästäessään irti hän putoaisi kielekkeen yli kuolemaansa. Raottaessaan tervettä silmäänsä etsiäkseen Kuolontähden sijaintia, hän näki mestarinsa sen hopeanharmaan tajuttoman naaraan luona. Ja tarkemmin katsottuna, raahasi Luuklaanin päällikkö nummiklaanilaista reunaa kohti-
"Sulkatähti!" Kolli, kenen kimpussa Jäätassu roikkui, karjaisi ja heittäytyi kyljelleen kalliopintaa vasten, minkä takia oppilas mentti otteensa tuosta. Punaoranssi naaras kierähti selälleen, ähkäisten kovasta iskusta mikä kalliopohjaan osumisesta tuli. Hän nousi nopeasti jaloilleen, peläten saavansa tummanpunaisen kissan kynsistä, mutta avatessaan silmänsä ja katsoessaan eteensä, näki sinisilmäinen kissa jotakin järkyttävää. Aivan kielekkeen reunalla pikimusta naaras piti leuoissaan Sulkatähteä, hakien nummiklaanilaiskollin katsetta ja sen löytäessään, hän päästi irti Nummiklaanin päälliköstä.
"EI!" Raidallinen nummiklaanilainen karjahti, muttei enää ennätänyt klaanitoverinsa perään. Jäätassu tunsi vatsassaan muljahduksen nähdessään kuinka hopeanharmaan naaraan yläruumis ensin katosi kielekkeen reunalta, vetäen loput ruumiista mukanaan. Oppilas katsoi järkyttyneenä kohtaa missä Sulkatähti oli vain silmänräpäystä aikaisemmin ollut. Hän kuuli ympäriltään huutoa, muttei jostakin syystä pystynyt keskittymään siihen. Naaraasta tuntui siltä kuin kaikki happi olisi yhtäkkiä kadonnut hänen ympäriltään tai hän olisi unohtanut miten hengitettiin.
"Oletko järkyttynyt?"
Punaoranssi kissa säpsähti yhtäkkistä aivan hänen yläpuoleltaan kuulunutta kysymystä. Jäätassu nosti katseensa ja kohtasi Kuolontähden keltaiset silmät, joiden ilkeä kiilto sai hänen niskakarvat pystyyn.
"E-en", oppilas sanoi nielaisten ja hivuttautui varovasti istumaan mestarinsa eteen. Tietenkin hän oli järkyttynyt, sinisilmäinen naarashan oli juuri todistanut miten julma ja sydämetön Luuklaanin päällikkö oikein oli. Vaikka olihan hän sen jo kauan tiennytkin.
"Minun piti hankkiutua heistä eroon ennen kuin he ehtisivät tekemään sen suurempia vahinkoja leiriimme. Ymmärrätkö, Jäätassu. He halusivat minun kuolevan, mutta minähän en helpolla häviä", Kuolontähti ilmoitti ja antoi katseensa käydä leiriaukiolla. Jäätassu seurasi mestarinsa katsetta ja huomasi, että nummiklaanilaiset olivat ruvenneet perääntymään. Oikeastaan vain muutama heistä oli enää leirissä, hekin juosten kohti uloskäyntiä. Oppilaan silmät tavoittivat haavoittuneen Ohramyrskyn, joka nilkutti kaksikkoa kohti.
"He perääntyivät, lähdemmekö perään?" Varapäällikkö kysyi. Kuolontähti pudisti päätään.
"Eivät nuo ketunläjät vuoristossa osaa liikkua. Annamme pienen etumatkan, silloin takaa-ajosta tulee paljon hauskempaa", päällikkö sanoi. Ohramyrsky nyökkäsi päätään ja kääntyi takaisin leiriaukion puoleen, huutaen kaikkien liikuntakyvyisten lähtevän kohta takaa-ajoon. Jäätassu nousi jaloilleen ja oli lähtemässä pois mestarinsa luota, mutta tuo kutsuikin oppilaansa takaisin luokseen.
"Sinä saat luvan lähteä seuraamaan heitä jo nyt. Katsotaan ovatko jäljitystaitosi yhtä surkeat kuin aikaisemminkin", Kuolontähti sihisi ja heilautti häntäänsä uloskäynnin suuntaan. Punaoranssi naaras tunsi oudon painon rinnassaan ja jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen, aikeenaan sanoa jotakin päällikkönsä käskyä vastaan. Tuon siristellessään keltaisia silmiään hän totesi mielessään, että nyt olisi parasta vain totella pikimustan naaraan käskyä ja lähteä leiristä mitä pikimmiten. Sinisilmäinen kissa käveli ulos leiristä ja hermostuneena katseli ympärilleen. Hänen mestarinsa oli vain puhunut totta sanoessaan Jäätassun jäljitystaitojen olevan ruosteessa, mutta hän tiesi että epäonnistumisesta seuraisi rangaistus. Rangaistus mitä hän ei missään nimessä haluaisi kokea. Oppilas kulki varovaisesti paljaalla kalliolla ja tasapainotteli kallionkielekkeillä häntänsä avulla. Naaras saapui kohtaan missä leveä vuoristopolku haaraantui useammaksi eri poluksi. Hän jäi hermostuneena aloilleen ja raotti suutansa saadakseen selville mille polulle nummiklaanilaiset olivat oikein paenneet. Veren rautainen haju leijaili vahvana ilmassa ja nummikissojen ominaistuoksua oli vaikea erottaa sen seasta. Punaoranssi kissa puhalsi ilmaa hampaidensa välistä hermostuneena. Yhtäkkiä hänen korvansa värähtivät.
*Tuolla!* Jäätassu ajatteli kuullessaan kivien putoavan jossakin alempana. Nummiklaanilaisten olisi varmasti oltava alemmalla polulla.

"Minä en ymmärrä... Kaikki kertoivat... Että isämme tappoi itsensä, että hän hyppäsi kalliolta, vaikka Voimasydän kylläkin kertoi Pöllöpennulle sen olleen onnettomuus... Me olimme salakuuntelemassa heitä Täpläpennun kanssa joskus. Mutta en ymmärrä miksi isämme kohtalosta piti valehdella", pieni Kultapentu sanoi surkeana ja nojasi enemmän Tuhkatassun kylkeen. Oppilas laski häntänsä tuon olkapäälle ja päästi huokauksen. Hänen mielestään noin pienen pennun ei pitäisi olla miettimässä tuollaisia asioita, miksi hänen isästään oltiin valehdeltu. Ruskeaturkkinen naaras ei selvästikkään enää tiennyt keneen hänen pitäisi ja keneen hän pystyisi luottamaan. Vaikka tummanharmaa naaras oli ollut tyytyväinen siitä että oli huomannut kultasilmäisen kissan leirin suuaukolla tuijottelemassa pilviverhojen takana välkkyviin tähtiin, ei hän tiennyt olisiko hän oikea kissa keskustelemaan asiasta Kultapennun kanssa.
"Ehkä kaikkien oli vain helpompi sanoa, että Torakkaleuka oli kuollut eikä karkoitettu. Ehkä Voimasydän pelkäsi sitä, että jos olisi kertonut totuuden, te lähtisitte sisaruksiesi kanssa etsimään isäänne ja hänet löytäessään saisitte surmanne. Ainakin sinun ja Täpläpennun kertomanne mukaan hän vaikutti aika... Kostonhimoiselta", Tuhkatassu selitti ja nosti katseensa tähtiin. Hopeahännän kirkas kimmellys toi valoa muuten pilkkopimeään leiriin. Kuuta hän ei tästä kulmasta nähnyt, se olisi varmasti jossakin vuoriston takana. Oppilas käänsi katseensa vieressään kyyhöttävään Kultapentuun tuntiessaan pienen kyyneleen putoavan etutassulleen.
"Voi pieni...", Tuhkatassu kuiskasi ja kyyristyi halaamaan pentua jalkojensa juuressa. Tuo vastasi hautaamalla kasvonsa tummanharmaan naaraan rintaan, niiskaisten kerran. He olivat hetken näin, hiljaa, minkä jälkeen oppilas nosti kasvonsa Kultapennun niskasta.
"Mutta nyt, on myöhä. Sinun pitäisi nukkua hieman", sinisilmä sanoi. Melkein kaikki muut vuoristoklaanilaiset olivat vetäytyneet pesiinsä ja olivat täydessä unessa. Aaltotähti, Kaunokirjo ja Myrskytuuli olivat ainoat heidän lisäkseen vielä leiriaukiolla ja pentutarhasta kuului vielä vaimeaa nau'untaa.
"Minun pitää vielä puhua perheeni kanssa. Ymmärräthän...?" Kultapentu kysyi hiljaa ja irtautui Tuhkatassusta. Oppilas nyökkäsi ja nousi itsekin jaloilleen, ravistellen viileän yöilman kehostaan.
"Tee miten tahdot. Mutta virkeänä kaikki vaikuttaisi varmasti selvemmältä", hän sanoi ja jäi katsomaan miten pentu kipitti pentutarhan suuaukosta sisään.
*Hyvä Tähtiklaani, älkää antako hänen vaipua epätoivoon tämän takia.* Naaras pyysi mielessään ja takajalkojaan venytellen lähti tekemään tietään oppilaiden pesää kohti. Hän ei uskaltanut käydä toivottamassa vanhemmilleen hyvän yön toivotuksia Myrskytuulen ollessa heidän seurassaan. Heillä oli varmasti muutenkin joitakin todella tärkeitä keskustelunaiheita, jos he tähän aikaan puhuivat. Sivusilmällään Tuhkatassu huomasi miten Taivaslilja saapui ulos parantajien pesästä ja ripein askelin kulki kolmikon luokse. Oppilaan mielenkiinto heräsi ja hän jäi hetkeksi aloilleen seuraamaan mitä vanhempien kissojen luona oikein tapahtui. Naaras ei kunnolla kuullut mitä Aaltotähti, Myrskytuuli tai Kaunokirjo oikein sanoivat, mutta Taivasliljan kohotettu äänenvoimakkuus kaikui luolan seinämiä pitkin tummanharmaan kissan korviin.
"Pesässäni on enää vain muutama katajanmarja ja nukkapähkimökin on lopussa!" Parantaja puuskutti tuohtuneena, ikään kuin kaikki työ minkä eteen hän olisi kovasti töitä tehnyt vain murenisi hänen tassuissaan. Tuhkatassu käänsi korviaan taaksepäin. Huurrekukan hautajaisista oli vain muutama päivä kulunut, ei mikään ihme, että Taivaslilja käyttäytyi noin vauhkoontuneesti.
"Olisipa minulla oppilas, joka lähettää hakemaan puolet puuttuvista lääkekasveista. Mutta tänään oli Opaalitassun ensimmäinen päivä parantajaoppilaana ja hän nukkuu nyt sikeästi pesässämme, en minä häntä voi pyytää yölliselle yrttienhakureissulle. En ymmärrä miten Huurrekukka... Miten pärjäsimme kaksin. Minusta tuntuu ettei edes kolme oppilasta minun lisäkseni riittäisi hakemaan kaikkia tarvittavia kasveja!" Taivaslilja jatkoi ja väräytti korvaansa. Tuhkatassu laski katsettaan parantajasta ja yllätyksekseen kohtasi Aaltotähden silmät. Päällikkö nyökkäsi tytärtään luokseen ja hieman varoen oppilas saapui muiden kissojen luo.
"Jaksaisitko lähteä hakemaan yrttejä Taivasliljan kanssa?" Mustaturkkinen kolli kysyi. Tummanharmaa naaras nyökkäsi ja siirsi katsettaan Kaunokirjoon, jonka kasvoilla oli lämmin, mutta väsynyt hymy.
"Myrskytuuli ja Tuhkatassu lähtevät kantoavuksesi", Aaltotähti sanoi. Tuhkatassun niskakarvat pörhistyivät, kun hän kuuli mestarinsa lähtevän heidän mukaansa. Tai no, voisiko hän olettaa että oppilaana pääsisi yölliselle ulkoilulle noin vain ilman mestarinsa läsnäoloa? Eikä naaras mitenkään inhonnut Myrskytuulta, häntä vain hermostutti olla tuon seurassa, eikä sinisilmä oikein tiennyt mikä siinä oli syynä. Hän oli ajatellut, että Taivasliljan kanssa hän olisi päässyt puhumaan asioista mitkä askarruttivat hänen mieltänsä, mahdollisesti Kultapennustakin, mutta nyt matkasta tulisi hiljainen. Ainakin Tuhkatassun osalta.

Kuu oli jo miltei huippukohdassaan, kun Taivaslilja lopultakin löysi kaikki tarvittavat kasvit. Kolmikko lähti tekemään paluuta leiriin kantaen kasveja suissaan. Tuhkatassu tunsi väsymyksen painavan hänen silmäluomissaan, mutta yrttien kirpeä haju piti hänet hereillä. He poistuivat pieneltä viheralueelta vuoristopolulle ja silloin oppilas haistoi jotakin eriskummallista. Tuoksu oli ollut voimakas, niin voimakas, että se oli puskenut läpi yrttien sankan hajukerroksen.
*Hiiri!* Tuhkatassu tajusi hetken ihmeteltyään tuoksua. Hän oli viettänyt suurimman osan oppilaspäivistään Vuoristoklaanin reviirin sisältämiä erilaisia hajuja opetellen ja vaikka ei ollut vielä itse yhtäkään napannut, hän pystyi selvästi haistamaan hiiren lähistöllä. Ja jyrsijän piti olla todella lähellä, jos sen tuoksu oli niin voimakas.
"Tuhkatashhu?" Myrskytuuli naukui suu täynnä yrttejä. Oppilas käänsi katseensa edellä kulkevaan mestariinsa, joka oli itsekin pysähtynyt huomatessaan ettei naaras enää seurannut. Varapäällikkö pudotti kasvit pois suustaan ja oli sanomassa jotakin, kun hänenkin aistinsa terävöityivät.
"Hiiri... Hyvin haistettu Tuhkatassu, en olisi itse sitä huomannutkaan noiden yrttien takia", kolli kehaisi Tuhkatassua, joka laski korviaan hämmentyneenä.
"Haluaisitko kokeilla käydä nappaamassa sen? Tiedän että yöllä metsästäminen on todella paljon vaikeampaa kuin päivällä, mutta pääsisit testaamaan sitäkin", Myrskytuuli ehdotti ja puolestaan nosti omia korviaan korkeammalle. Oppilas seisoi hetken paikoillaan puntaroiden viitsisikö hän lähteä hiiren perään. Naaras tuskin sitä tulisi saamaan kiinni eikä hän tiennyt miten mestari siihen sitten reagoisi. Kai tuo oletti Tuhkatassun kuitenkin saavan jyrsijän kiinni, eikai hän muuten sen saalistamista ehdottaisi. Mutta toisaalta hän oli myös puhunut testaamisesta ja kokeilusta...
"Ei se haittaa vaikket sitä saisi kiinni, käy kokeilemassa minkälaista on saalistaa pimeällä", Myrskytuuli sanoi, nyt äänensävy kuulosti enemmän käskevämmältä kuin kehottavalta. Tummanharmaa kissa laski kantamuksensa alas ja kyyristyi vaanimisasentoon. Vilkaistessaan mestariinsa päin ja saadessaan tuolta hyväksyvän nyökkäyksen, lähti oppilas varovaisesti kulkemaan hajuvanan suuntaan.
*Sen on pakko olla ihan tässä lähellä.* Tuhkatassu ajatteli ja nuolaisi huuliaan, mutta joutui irvistämään kirpeän maun yltäessä hänen makunystyränsä. Naaraan pitäisi muistaa käydä juomassa vettä sen jälkeen kun veisi yrtit Taivasliljan pesään, muuten hän tuskin ikinä saisi niiden makua irti suustaan ja huulistaan. Tummanharmaa kissa kurkisti varovasti kallioseinämän takaa katsoakseen aukiolle, mistä hän, Taivaslilja ja Myrskytuuli olivat vain hetkeä aikaisemmin kulkeneet. Oppilas peruutti hieman nähdessään pienen ruskean eläimen nakertavan pähkinänkuorta auki pähkinäpensaan varjossa. Tuhkatassu oli itsekin hieman yllättynyt siitä kuinka helposti hän pystyi pimeänäöllään erottamaan niin pienen olion muista mustista varjoista aukiolla. Naaras otti muutaman askeleen lähemmäs, mutta hänen yläpuoleltaan kuuluva siipienlepatus sai tummanharmaan kissan nostamaan katseensa yötaivaalle hiiren sijaan. Hän näki ison mustan linnun liitävän yläpuolellaan, minkä jälkeen se syöksyi kohti hiirtä. Oppilas tajusi sen olevan suurikokoinen haukka, joten vaistomaisesti hän painautui kalliota vasten ja käpertyi niin pieneksi kuin pystyi, katsoen peloissaan suuren linnun syöksyä. Kaunokirjo oli kertonut monia kauhutarinoita kotkista ja haukoista, siitä miten ne pystyisivät helposti nappaamaan isommankin kissan mukaansa ja halutessaan tiputtaa tuon korkealta taivaalta kuolemaansa. Tuhkatassu oli itsekin pelännyt niitä, mutta nyt nähdessään linnun läheltä, hän ei ollut niin peloissaan mitä oli olettanut olevansa. Haukan siivet näyttivät haurailta, puhumattakaan pienestä vartalosta ja pyrstöstä. Ainoa asia mitä pitäisi varoa olisivat kynnet ja nokka. Oppilas ei uskonut tuon yksilön jaksavan nostaa yhtäkään oppilasta suurempaa kissaa yhtään mihinkään. Hiiri vinkaisi huomatessaan varjon mikä eläimen ylle lankesi ja yritti paeta, mutta haukan suuret ja kaartuvat kynnet tarttuivat jo siihen. Silloin jokin sytytti naaraan metsästysvaistot sekä rohkeuden, hän koukisti voimakkaita takajalkojaan ja loikkasi. Haukka oli jo ehtinyt kohota ilmaan, mutta Tuhkatassu onnistui kynsimään sen siipeä. Haukka päästi korvia vihlovan rääkäisyn ja putosi alemmas tummanharmaa kissa mukanaan. Haukan pudotessa kalliolle sinisilmä upotti kyntensä haukan lihaan pitääkseen siipiään räpiköivän linnun paikoillaan ja tappoi sen nopeasti puraisemalla sen niskat, poikki vaikka työ veikin kamalasti puruvoimaa. Oppilas piti otettaan linnussa vielä hetken, varmistaakseen sen varmasti olevan kuollut, minkä jälkeen hän hitaasti nousi sen yltä. Naaras tunsi sydämenlyöntinsä valkoisissa korvanpäissään asti ja hänen piti hetki puhallella ulos ilmaa rauhoittuakseen. Tuhkatassu muisti, että Myrskytuuli oli kertonut jokaisen saaliin olevan lahja Tähtiklaanilta ja heitä pitäisi silloin kiittää siitä. Sinisilmä kiitti mielessään Tähtiklaania saaliistaan ja sen jälkeen kääntyi katsomaan taaksensa kuullessaan nopean askelparin lähestyvän. Hänen mestarinsa pilkahti esiin kallion takaa ja tuon kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Kuulin sen hirveän rääkäisyn, oletko kunno-", varapäällikkö kysyi nähdessään oppilaansa, mutta keskeytti lauseensa huomatessaan kuolleen haukan tuon takana. Naaras osasi odottaa saavansa kunnon saarnan haukan metsästyksen vaaroista ja sen hän myöskin sai, kuulemma saisi kuulla vielä isältään lisää. Tuhkatassu ja Myrskytuuli palasivat leiriin kantaen hampaissaan yrttejä, haukkaa ja hiirtä. Kollin pudottaessa riistat tuoresaaliskasaan vei tummanharmaa kissa mukanaan tuomansa kasvit parantajien pesälle, missä Taivaslilja otti ne vastaan ja patisti sinisilmän nukkumaan. Mestarinsa katsetta vältellen naaras sujahti oppilaiden pesään, meni vuoteelleen ja käpertyi nukkumaan.

- Ei, en kertaakaa ole ollut rakastunut. Ellei sinua oteta lukuun, tietenkin, Kostokynsi vastasi ja nuolaisi korvaani iloisesti.
- Ai... Kiitos? Naukaisin hämmentyneenä ja käänsin katseeni kumppaniini, jonka vihreissä silmissä kimmelsi eriskummallisella tavalla. Matkamme Nummiklaanin reviirin läpi oli miltei jo kävelty ja olin ajankuluksi alkanut kyselemään yhtä sun toista luopion menneisyydestä. Ensin olin kysynyt aikaisemmista kumppaneista, mihin hän oli vastannut "nopeita ja yhdentekeviä juttuja ollut". Mielenkiintoni aihealueeseen herätessä olin esittänyt jatkokysymyksen, oliko kolli ikinä tykästynyt kunnolla keheenkään, mihin vastaus kuului myöntävänä, mutta asiasta ei sen enempää keskusteltaisi. Kysyessäni oliko hän ikinä rakastanut ketään, sain vastauksen mitä en olisi oikein osannut odottaa. Kostokynnen sydän vaikutti niin kultaiselta, että oli vaikea ajatella ettei hänen perässään palavasti rakastuneita ihailijoita juossut laumoittain, mutta kultainen sydän ei ilmeisesti luuklaanilaisia viehättänyt. Olikohan hän aikaisemmin tavannut jonkun erakon kenestä oli sitten pitänyt?
- Hei katso, olemme melkein perillä! Kumppanini äänensävy oli muuttunut vakavemmaksi, mutta iloinen heleys ei ollut vielä kaikonnut mihinkään. Siirsin katseeni hänestä eteemme ja annoin silmieni hetken levätä näkemässäni. Hieman kauempana nummialueen loppuessa oli suurikokoinen järvi, joka leveni mitä pidemälle se jatkui. Järven toinen puoli näkyi juuri ja juuri, sekä sen hiekkainen ranta ja muutama ihmeellinen puinen vekotin, ilmeisesti kaksijalkojen. Katselin näkymää muutaman silmänräpäyksen ajan sanattomana.
- Mikä tuo järvelle menevä puinen hökötys oikein on? Entä tuo iso punainen kivi? Kysyin ja käännyin uudestaan katsomaan Kostokynttä. Tuo siristi silmiään ja hetken tähysti järven toiselle puolelle.
- Uskoakseni tuo puinen hökötys on kaksijalkojen rakentama puolisilta. Silloin kun Luuklaani oli vielä Luulauma emmekä olleet asettautuneet vuoristoon, majailimme tämän järven toisella puolella, aivan Puroklaanin rajan tuntumassa. Olin itse vielä silloin pentu, mutta kuulin vanhemmilta oppilailta ja sotureilta kuinka he katselivat kaksijalkojen hyppivän sen päästä veteen. Tuon punaisen kiven he ilmeisesti työntävät järveen ja nousevat sen päälle eivätkä näin itse kastu, jos olen oikein ymmärtänyt, hän vastasi hetken pohdinnan jälkeen ja lähti kulkemaan järveä kohti. Jäin paikoilleni tuntiessani epävarmuuden piston rinnassani. Kostokynsi pysähtyi ja kääntyi katsomaan suuntaani huomatessaan etten seurannut häntä. Tuon kasvoille nousi vakava ilme ja hän asteli luokseni. Kumppanini seisoi hetken hiljaa, tutkiskellen kasvojani. Minun oli pakko rikkoa katsekontakti hetken päästä epämukavuuden takia.
- Sinä et halua tulla kaksijalkalaan kanssani, hän yhtäkkiä totesi. Katseeni ampaisi samantien takaisin ja epäuskoisen ilmeen kera tuijotin tuota. Miten luopio oli sen saanut tietää? En minä tietääkseni kertaakaan ole sanonut olevani ideaa vastaa, vaikken siitä pitänytkää. Antoiko ilmeeni sen noin helposti selville?
- Minä... Tuota... Kröhöm..., kakistelin nolona, yrittäen selventää tilannetta hänen nyt pistävän katseen alla.
- Niin, mitä? Tuo kysyi epäilevällä äänellä, heilauttaen häntäänsä hermostuneena. Nielaisin selventääkseni ääntäni paremmin.
- Öh... En tiedä onko meidän järkevää mennä kaksijalkalaan, pennuthan saattavat syntyä minä hetkenä hyvänsä... Kröhöm... Saattaisin jäädä tänne mielummin", naukaisin vaivaantuneena ja katselin etutassujani. Olipa loistavaa, olimme matkanneet monta päivää ja viimeinkin kaksijalkalan rajalla minä päätin kertoa etten halunnutkaan sinne.
- Kun kaksijalkalassa on omat vaaransa. Sielläkin asuu erakoituneita kissoja joilla on hyvin tarkat reviirit ja jotka varmasti olisivat valmiita tappamaan puolikkaasta päästäisestä. Minusta meille kaikista turvallisin majapaikka olisi Vuoristoklaanin alueella, ainakin siihen asti kunnes pennut synytvät, jatkoin ja kohotin katseeni, seuratakseni minkälaisen reaktion se saisi aikaan Kostokynnessä. Minusta tuntui pahalta kollin puolesta ja siitä mitä itse olin tehnyt. Piilotellut näitä tunteita enkä sanonut niitä heti silloin kun vasta suunnittelimme matkaamme. Hän katseli hetken muualle, järvelle päin ja siirsi sitten katseensa sivuun, vieressämme olevaan pieneen kiveen. Odotin hieman jännittyneenä tuon aukaisevan suunsa, väräytin korvaani muutaman kerran ja vaihtelin levottomana painoani tassulta toiselle.
- Meidän pentumme eivät tule syntymään vielä ainakaan puoleen kuuhun joten meillä on kyllä aikaa käydä kiertämässä kaksijalkala, jos siis pelkäät synnyttäväsi siellä, kumppanini lopulta sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
- Ja on muitakin syitä miksi me olemme menossa kaksijalkalaan... Heidän puutarhoissaan kasvaa monia yrttejä mitä kanjonin sisältämässä kasvillisuudessa ei ikinä kasvaisi. Yrttejä mitkä auttaisivat sinua sitten synnytyksessä.
Katsoin sanattomana Kostokynttä ja tuo nosti kasvoilleen epävarman hymyn. Eli siis Kostokynsikään ei välttämättä olisi kaksijalkalaan edes halunnut, mutta päätti lähteä sinne minun ja pentujemme takia?
- Tiedän, että kaksijalkala on vaarallinen paikka, mutta lupaan sinulle, jos vain haluat, niin olemme huomisiltaan mennessä turvallisesti tuon järven toisella puolella, minkä jälkeen jatkamme Puroklaanin reviirin läpi Vuoristoklaanin puolelle, hän naukaisi ja varovasti kosketti kuonollaan päälakeani. Päästin tyytyväisen hymähdyksen ja katsoin tuon kauniita vihreitä silmiä.
- Eli kävisimme vain nopeasti hakemassa yrtit ja sitten palaisimme? Kysyin varmistaakseni, että olisimme samalla sivulla Kostokynnen kanssa, enkä nyt vain murskaisi tuon unelmia kotikisu tai kujakissa- elämästä. Kumppanini nyökkäsi ja tunsin oloni niin helpottuneeksi. Hän kallisti päätään järven suuntaan ja hän kohotti toista kulmaansa.
- Mitäs sanoisit jos kävisimme juomassa ja ehkä jopa uimassa? Nämä lämpimät viherlehden päivät alkavat olla liikaa minulle ja turkilleni, hän naukui silmät pienestä ilkikurisuudesta loistaen. En voinut hymylleni mitään ja kumarruin puskemaan tuon lapaa.
- Mikä ettei! Viimeinen järvellä saa hakea tämän illan sammaleet! Hihkaisin innoissani ja pinkaisin Kostokynnen ohi järveä kohti.

Työnnyin ulos parantajien pesästä ja siristin silmiäni pienen auringon valosäteen takia, joka osui suoraan pesän suuaukon kohdalle. Tammiturkki oli muutaman viimeisen yön aikana nukkunut huonosti ja kun hän viimeinkin oli saanut unta, oli muu leiri äänistä päätellen alkanut heräilemään. Lehtitassu oli sanonut, että hänen mestarinsa olisi jo jotenkin toipunut sen Huurrekukan kuolemasta, mutta parantajan unirytmi kertoi aivan muuta. Parantajaoppilas oli lähtenyt pesästä heti auringon noustua ja hetken pohdinnan jälkeen olin lähtenyt hänen peräänsä. Vatsani oli kasvanut ja parantajien mukaan synnyttäisin muutaman päivän sisällä, mikä hieman stressasi, mutta katosi heti ajatuksistani kun pääsin ulos kävelemään. Halusin siis liikkua vielä kun pystyisin siihen, enkä vain jännittyneenä odotella tunkkaisessa pesässä synnytyksen alkua. Antaessani katseeni käydä läpi varjoisan leiriaukion, yllätyin hieman nähdessäni aika vähän kissoja sen sisällä. Olin jotenkin ajatellut heitä olevan enemmän. Mutta kaikkien paikallaolijoiden katse tietenkin oli samantien minussa, eivätkä katseet olleet mitään kaikista kilteimmiltä vaikuttavia. Nielaisten jatkoin matkaani aukion läpi Lehtitassun luokse, joka oli kumartunut jonkinlaisen eläinkasan ylle. Hän kääntyi roikottaen sinisulkaista lintua suussaan ja huomatessaan minut, naaraan silmät suurenivat ja lintu putosi hänen tassujensa juureen.
"Mitä sinä teet täällä?" Parantajaoppilas kysyi epäröiden ja otti muutaman askeleen lähemmäs, vilkuillen hermostuneena ympärilleen. Kurtistin kulmiani ja hymähdin yllättyneenä. Sen ymmärsin, että minua yritettiin "suojella" täällä, mutta vaaleanharmaa kissa tuntui tällä hetkellä jopa pelkäävän omia laumalaisiaan. Eikä se kuulostanut minun korvaani lainkaan hyvältä.
"Ajattelin tulla jalottelemaan kanssasi, kun vielä pystyn liikkumaan", totesin hieman kylmästi ja annoin katseeni käydä aukiolla majailevissa kissoissa. Erään ilkeän silmäparin kohdatessani siristin omiani, mikä ilmeisesti sitten riitti tämän kissan provosoimiseksi. Hän nousi jaloilleen ja lähti verkkain askelin lähestymään minua ja Lehtitassua. Parantajaoppilas huomasi tämän ja yritti saada minua nopeasti perääntymään tilanteesta, mutta tämän minulle vieraan naaraan varoittama sihahdus sai vaaleanharmaan naaraan lopettamaan yrityksensä. Varjoista astui esiin rotevan kokoinen tummanruskea kissa, jonka selkää ja kylkiä koristivat vieläkin tummemmat raidat. Lihakset piirtyivät esiin helposti ohuen turkin alta tuon ottaessa askelia ja hän oli selvästi pörhistänyt lyhyttä turkkiaan näyttääkseen vieläkin isommalta. Suoristin selkäni ja annoin pienen tekohymyn lipua huulilleni. Käännyin kissaa päin niin ettei vatsani ollut suoralla iskuetäisyydellä. Vaikka minua hermostutti hieman tämän naaraan kohtaaminen, en näyttänyt sitä. Minua raivostutti kissat, jotka loivat pelkoa nuorempiin "klaanitovereihinsa". Minä todistaisin Lehtitassulle ettei hänen tarvitsisi sietää tällaista.
"Lehtitassu, mikset juoksisi mestarisi luo viemään tuota lintua, hän varmasti odottaa nopeaa paluutasi", naaras murahti päästessään noin metrin päähän meistä, pitäen tulisen katseensa koko ajan minussa.
"O-oikeastaan ajattelin jakaa tämän Kinuskin kans-"
"Sinäkö tosissasi haluat ruokkia tätä saastaa, joka ei tee minkäänlaista työtä riistansa eteen, makoilee päivät pitkät pesässänne ja ulos päästyään mulkoilee meitä, kuin olisimme jonkinlaista pohjasakkia?" Raidallinen naaras keskeytti sihisten Lehtitassun lauseen ja upotti kyntensä leirin havuneuloilla koristeltuun hiekkapohjaan. Katsoin kissaa ihmeissäni ja vilkaistessani parantajaoppilasta, tuon kasvoilla oli vähintääkin yhtä hämmentynyt ilme kuin minullakin.
"Miltä kuulostaisi kotikisu, lovi korvassa saattaisi opettaa sinua tulemasta Kuutamoklaanin reviirille enää!"
Henkäisin terävästi ja pudottauduin alemmas huomatessani tuon kohottavan etukäpäläänsä. Suljin silmäni nähdessäni raidallisen naaraan kynsien välähtävän valojuovan johdosta, mutta iskua päässäni en ikinä tuntenut. Sen sijaan minua työnnettiin kyljestä miltei Lehtitassun päälle.
"Noniin Linnunsiipi, rauhoitutaanpas sitten", minulle tuntemattoman kollin ääni kuului aivan edestäni ja silmäni avatessani näin pelkkää kellanpunaista turkkia. Peruutin kauemmas parantajaoppilaan kanssa ja jäin seuraamaan mitä näiden kahden kissan välillä seuraavaksi tapahtuisi.
"Pilvipyrstö, en olisi uskonut sinusta olevan kotikisun suojeliaksi!" Linnunsiipi sylki ja siirsi vihaisen katseensa takaisin minuun. Vastasin katseeseen omalla kylmälläni, mutta käännyin sitten kysymään oliko vieressäni seisovalla naaraalla kaikki kunnossa. Tuo tyytyi vain nyökkäämään ja korvat liimattuna takaraivoonsa seurasi Pilvipyrstön ja Linnunsiiven sanaharkkaa.
"Sinäkö olisit tosissasi satuttamassa tiineenä olevaa naarasta?" Pilvipyrstö urahti ja ilmeisesti tuijotti hyvin tuimalla katseella Linnunsiipeä, sillä tuo murahti ja peruutti muutaman askeleen taaemmas. Kolli kääntyi tyytyväisenä ympäri, heilauttaen häntänsä miltei raidallisen naaraan naamaa päin. Linnunsiipi sähähti, mutta kääntyi itsekin ympäri ja häntä pystyssä asteli takaisin aikaisempaan oleskelupaikkaansa. En voinut olla hymähtämättä hyväntuulisena eleelle, mutta vedin naamani peruslukemille, kun kolli asteli minun ja Lehtitassun luo.
"Pahoittelut Linnunsiiven puolesta. Eihän hän ehtinyt koskemaan sinuun?" Kellanpunainen kissa kysyi kulmat koholla, seisten noin puolen metrin päässä meistä. Pudistin päätäni ja vilkaisin parantajaoppilasta, joka katseli hyvin epäileväisenä Pilvipyrstöä.
"Ei ehtinyt, kiitos tuosta väliin tulemisesta. En voinut uskoa miten hän... Oikein uskalsi käyttäytyä noin Lehtitassun edessä", puuskahdin ja väräytin korvaani. Olisin mielelläni kironnut tuon naaraan syvimpään suohon, mutta en tekisi sitä hänen laumalaistensa edessä. En haluaisi yhtään enempää vihaa niskoilleni kuutamoklaanilaisilta.
"Nooh, hänellä on omat mielipiteensä ja ongelmansa", kolli sanoi ja köyristi selkäänsä venyttääkseen sitä.
"Mutta sinua ei kauheasti ole näkynyt päiväsaikaan leirissämme, kuulemma hiippailette Tammiturkin kanssa yöaikaan ulos, kun vartijoidemme silmä välttää", hän jatkoi ja ilkikurinen katse vihreissä silmissään katseli omiani. En voinut olla naurahtamatta ja väräyttämättä viiksiäni. Hän vaikutti aika humoristiselta tapaukselta.
"Tässä saattoi näkyä juuri yksi syy miksi minua on 'kielletty' poistumasta heidän pesästään päiväsaikaan", totesin ja vilkaisin Pilvipyrstön ohi katsoakseni leiriaukion toiselle puolelle, mihin Linnunsiipi oli tepastellut. Raidallista naarasta ei näkynyt leirin varjoissa, toivottavasti oli lähtenyt tuulettamaan ajatuksiaan. Kellanpunainen kissa hymähti myöntyvänä ja istahti venyttelynsä jälkeen eteemme.
"No mikäs toi sinut leiriaukiollemme tänä kauniina viherlehden aamuna?" Kolli uteli kulmiensa alta.
"Olimme vain hakemassa aamupalaa ja menemme nyt takaisin pesäämme", Lehtitassu vastasi ennen kuin ehdin omaa suutani avaamaan. Katsoin hieman yllättyneenä parantajaoppilasta, hän oli vaikuttanut todella hiljaiselta ja ujolta koko tämän ajan, kun olin leirissä oleskellut, mutta nyt hänen äänensävynsä kuulosti... Suojelevalta? Eikö hän halunnut minun juttelevan tälle Pilvipyrstölle? Mutta eihän tämä kolli edes vaikuttanut mitenkään pahaa tahtovalta. Kellanpunainen kissa virnuillen nyökkäsi ja seurasi katseellaan kuinka vaaleanharmaa naaras noukki linnun suuhunsa ja käveli välistämme parantajien pesää kohti.
"Minä olisin kyllä halunnut jalotella, pentuni ilmeisesti syntyvät muutaman päivän sisällä eikä sitä sitten tiedä koska pääsen uudestaan jaloilleni", naukaisin hiljaa, kumartuen lähemmäs kollia ettei Lehtitassu kuulisi sanottavaani. Pilvipyrstö naurahti, minkä jälkeen hänen vihreisiin silmiinsä syttyi innokas säihke.
"Kiinnostaisiko sinua lähteä mukaani harjoituskuopalle? Minun ja Oksakatseen oli tarkoitus tänään rääkätä oppilaitamme, mutta olen varma, että Oksakatse olisi enemmän kuin tyytyväinen, jos annan hänen johtaa oppitunnin kanssa. Voisimme istuskella sivummassa ja seurata harjoituksia sieltä tai käydä pienellä kävelyllä", kellanpunainen kissa kysyi ja nousi jaloilleen. Olin hieman yllättynyt ehdotuksesta ja vielä enemmän kollin ystävällisyydestä. Tammiturkin ja Nummipyörteen mukaan Kuutamoklaani olisi ollut täynnä kotikissoja halveksivaa porukkaa, mutta Pilvipyrstö vaikutti täydeltä vastakohdalta. Hänhän kohteli minua varmaankin kuin ketä tahansa muuta laumalaistaan. Tyydyin nyökkäämään, kun en muutakaan vastausta saanut omasta suustani kuulumaan.
"Loistavaa! Käy vain rauhassa syömässä se lintusi, tulen sitten hakemaan sinua kun lähdemme", kolli naukaisi ja kääntyi ympäri, heittäen hetkelliset hyvästit hännällään. Jäin hetkeksi vielä paikoilleni seisomaan, katsomaan kellanpunaisen kissan perään, minkä jälkeen hymyillen ja päätäni pudistellen kävelin parantajien pesään.

“Hei Karviastassu, herää.” Jonkun ääni kantautui Karviaistassun uneen ja sitten hän jo tunsikin ravistelua. Hän urahti hiljaa ja yritti vetäytyä kauemmas tuosta äänenlähteestä, mutta toinen ei näyttänyt haluavan jättää häntä rauhaan, koska ravistelu jatkui.
“Aurinko alkaa jo laskemaan, meitä varmasti aletaan kohta jo kaipailemaan”, ääni jatkoi sinnikkäästi, joka sai Karvaistassun huokaisemaan syvään. Naarasoppilas raotti silmiään varovaisesti ja räpytteli niitä unisena. Kaikki näytti niin sumealta ja pimeältä. Ja sitten, kun hän saikin silmänsä kokonaan auki, ensimmäinen asia, mikä ilmeni hänen näkökenttäänsä oli Jänötassun ihan liian lähellä olevat kasvot. Meripihkaiset silmät tuijottivat häntä herkeämättä. Katsekontaktin synnyttyä, Karviaistassu älähti ja vetäytyi kauemmas vanhemmasta oppilaasta ja toinen teki samoin perääntyen kauemmas hänestä hymy kasvoillaan.
“No saihan sinut vihdoin hereille! Jos et olisi herännyt, olisin varmasti joutunut hankkimaan jostain vettä ja kaatamaan sitä sinun päällesi”, kolli kertoi pilke silmäkulmassaan välähdellen. Karviaistassu katsoi toista hämmentyneenä yrittäen saada kollin sanoista selvää. Lopulta hän pudisteli päätään,
“Sitä sinä et uskaltaisi tehdä.”
“Enkö? Mistä sinä sen päättelit?” Jänötassu uteli virnistäen sellaisella tavalla, mikä sai tuon etuhampaat näkymään. Hän katsoi kollia hetken ennen kuin nousi ylös ja venytteli hartaasti unesta vielä hieman jäykkiä lihaksiaan ennen kuin laski katseensa maata kohden. Pienellä liikkeellä hän pudottautui maankamaralle kollin seuraksi.
“En usko, että sinä sellaiseen kykenisi”, hän kertoi toiselle oppilaalle ja hymyili perään suloisesti ennen kuin nosti päätään kohti taivasta vain huomatakseen, että tabbykuvioinen oppilas oli ollut oikeassa. Aurinko oli alkanut laskemaan eikä kestäisi enää kauaakaan, kun pimeys laskeutuisi heidän ylleen. Kun ilta saapuisi ja pimeys valtaisi koko paikan, olisi todella vaikeaa suunnata kotiin. Tai pääsihän sinne varmasti hajuaistin avulla, mutta olisi todella vaikeaa kulkea, kun ei näkisi kunnolla ympärilleen. Hän pudisteli uudemman kerran päätään ja siirsi katseensa takaisin Jänötassuun.
“Taidat olla oikeassa, ehkä meidän tosiaan kannattaa palata leiriin”, hän naukui. Naarasoppilas suunnisti katseensa kohti leiriä ja lähti tassuttelemaan rauhallisin askelin sitä kohden. Jänötassu loikki hänen vierelleen ja yhdessä kaksi puroklaanilaista oppilasta tekivät tiensä kohti leiriä.

“Minä jo meinasin lähteä etsimään sinua, kun sinua ei näkynyt eikä kuulunut!” Lumotassu huudahti heti ensimmäisenä, kun Karviaistassu oli astellut Jänötassu vierellään leirin sisäänkäynnistä aukiolle. Valkoturkkinen kolli oli jolkotellut heidän luokseen ja nyt katsoi sisarustaan hieman siristynein silmin ennen kuin käänsi katseensa Jänötassuun,
“Mutta nyt taidankin tietää erittäin hyvin miksei sinua kuulunut niin pitkään aikaan.”
Karviaistassu katsoi veljeään kulmat kurtullaan ja vilkaisi Jänötassua pikaisesti, jonka jälkeen kääntyi taas Lumotassun puoleen ja huiskaisi tuota hännällään.
“No ei sinua näyttänyt haittaavankaan se, että jätin sinut ja Hiutaletassun kahdestaan ja kuuntelin Lumisydämen neuvoa mennä kuivattelemaan leirin läheisille kiville”, hän naukui vastaukseksi hieman pisteliäästi, mutta tuntiessaan nyt myös Jänötassun katseen turkillaan, hän nosti pienen hymyn huulilleen, josta paistoi läpi sarkastisuus, jonka hän suuntasi isoveljelleen. Kolli katsoi häntä takaisin huvittuneena ja nosti toista kulmakarvaansa hänelle, mutta Karviaistassu päätti olla huomioimatta sitä, kun hän kääntyi Jänötassun puoleen, joka oli tämän koko ajan katsonut sivusta kuinka sisarus kaksikko olivat käyneet sanallista tappelua keskenään. Tabbykuvioinen vanhempi oppilas hieman paransi ryhtiään, kun heidän kahden välilleen syntyi katsekontakti. Karviaistassu katsoi hetken toista ennen kuin hymyili nyt hieman lämpimämmin hänelle, vaikka tiesikin saavansa kuulla siitä vielä Lumotassulta.
“Oli mukavaa viettää kanssasi aikaa”, hän kertoi Jänötassulle, jonka kasvoille suli hänen sanojensa seurauksena hymy, joka tuntui saavan hänen rintansa kuplimaan.
“Niin minustakin. Sano vain, kun haluat seuraavankin kerran viettää aikaa kanssani. Olen aina valmiina”, kolli kertoi hänelle hymähtäen. Karviaistassu nyökytteli päätään tuolle ja yritti olla hymyilemättä yhtään sen enempää kuin hän jo valmiiksi hymyilikään. Lumotassu varmasti alkaisi kiusaamaan häntä yhä enemmän.
“No minä tästä sitten menen. Puronlaulu varmasti on suunnitellut huomiselle paljon harjoituksia, joten hyvät yöunet tulevat tarpeeseen”, Jänötassu totesi pienen virneen kera ennen kuin katsoi häntä syvälle silmiin ottaen samalla askeleen eteenpäin. Karviaistassu katsoi hämmästyneenä kollia ja pysyi täysin paikoillaan, kun tuo nopeasti kosketti nenällään hänen otsaansa, nyökkäsi Lumotassulle hyvästit ja loi häneen vielä viimeisen lämpimän katseen ennen kuin kolli lähti tekemään tietään kohti oppilaidenpesää. Karviaistassu seurasi tabbykuvioisen kissan menoa ja vasta, kun tuo oli kadonnut oppilaidenpesän pimeyteen, hän kääntyi yhtä hämmentyneen Lumotassun puoleen, jonka katse hiljalleen palautui häneen. Tuon hieman meripihkaa vaaleampien silmien pupillit olivat viiruntuneet ja kolli näytti siristävän silmiään, mutta kaksikon katsoessa taas toisiaan, kolli pudisteli päätään ymmällään ja istahti alas. Veli näytti olevan enemmän hämmentynyt tapahtuneesta kuin hän.
“Hänkö tykkää sinusta? Luulin asian olevan toisinpäin”, kolli sitten lopulta päästi suustaan maata tuijottaessaan. Karviaistassu kurtisti kulmiaan häkeltyneenä.
“Mitä sinä tarkoitat? Kuka tykkää kenestä?” hän kysyi hiljaa tuijottaen pitkäturkkista veljeään. Lumotassu nosti päätään ja katsoi häntä.
“No eikö se ole ainakin äskeisen mukaan ihan ilmiselvää, että hän tykkää sinusta?” veli uteli nostaen kulmiaan kyseenalaistavasti.
“No ei tietenkään!” hän älähti veljeään tuijottaen kuin hullua,
“Sinä olet tainnut saada ihan väärän ajatuksen tapahtuneesta. Hän on vain ystävällinen, ei mitään muuta!”
“Minä en oikein usko tuota, mutta jos se sinua helpottaa niin mennään sitten sillä”, kolli hymähti ja nousi ylös seisomaan. Tuo laski häntänsä hänen selkänsä päälle.
“Mennään mekin nukkumaan. Hunajavirta ja Punalehti ovat varmasti suunnitelleet meillekin paljon tekemistä huomiselle, joten hyvät yöunet takaavat jaksamisemme harjoituksissa”, kolli selitti pehmeästi nyökäten kohti oppilaidenpesää. Karviaistassu hymähti nyökäten. Yhdessä kaksikko teki tiensä pesään.

Viileä vesi tuntui todella mukavalta porottavan auringon alla kävelyn jälkeen. Kostokynsi ui voimakkain vedoin itsensä rantaan ja irvisti tuntiessaan pitkän turkkinsa liimautuvan ihoaan vasten. Sielutaivaan kirkas hihitys kuului muutaman ketunmitan päästä ja luopio nopeasti ravisteli turkkinsa, ettei hänen kumppaninsa saisi yhtään enempää aihetta naurulleen.
- Anteeksi, sinä vain näytit niin hassulta! Tuo kikatteli ja puski kollin märkää rinnustaa kehräten samalla hilpeänä.
- Niinpäniin, Kostokynsi tuhahti muka tympääntyneenä ja nuolaisi muutaman kerran Sielutaivaan niskakarvaa, joka oli yhä märkä uimisesta. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, joten heillä tuskin menisi kauaakaan kuivattelemiseen. Hän oli ollut yllättynyt siitä, että erakko oli suostunut uimareissulle hänen kanssaan, luopio oli luullut vain puroklaanilaisten pitävän vedessä uimisesta. Mutta ilmeisesti naaras oli ollut oikein innoissaan päästessään testaamaan uimataitojaan. Kolli käveli kauemmas hiekkarannasta, takaisin ruohikkoiselle nummialueelle kumppaninsa perässä jolkottaen. Löytäessään jonkinlaisen suojapaikan, mihin aurinko paistoi, he asettautuivat erilleen toisistaan, mutta välillään vain muutama viiksenmitta.
- Haittaisiko sinua nukkua lyhyitä päiväunia tässä? Valkoturkkinen kissa kysyi haukoitellen, laskien päänsä laikukkaan kissan niskaa vasten.
- Ei ollenkaan, Kostokynsi vastasi ja yllätyksekseen haukoitteli itsekin. Aikainen herätys, pitkä kävelymatka ja uimahetki olivat vieneet paljon energiaa häneltä, eikä päiväunien ottaminen tuntunut pahalta ajatukselta ollenkaan. Ja niin luopio käpertyi lähemmäs Sielutaivasta ja nukahti heti suljettuaan silmänsä.

- Ja sanon nyt viimeisen kerran - Sinä et vie lapsia yhtään minnekkään! Kostokynsi havahtui unestaan kuullessaan jonkin matkan päästä kovaäänistä väittelyä. Hän nosti päätään ja silmät vielä puoliksi ummessa katseli ympärilleen, varmistaakseen, että he olisivat Sielutaivaan kanssa vielä turvallisesti piikkihernepuskan suojissa. Erakko hänen vieressään nukkui rauhallisesti, oli ilmeisesti niin syvässä unessa ettei havahtunut kauempaa tuleviin ääniin. Luopio nousi varovasti seisomaan ja hiipi pusikon reunalle, kurkistaen sitten sen suojista niitylle. Aluksi hän ei nähnyt ketään, mutta sitten hän kuuli askelparin lähestyvän, jostakin niittykummun takaa.
- Minulla on oikeuteni, minä olen isä! Tällä kertaa erisävyinen ääni sihisi.
- Enkä sitä paitsi veisi kaikkia - vain Tähden, samainen ääni totesi sitten hiljaisemmin. Kostokynsi painautui matalammaksi nähdessään niittykummun takaa saapuvan kaksi kollikissaa. Toinen väritykseltään tummanharmaa, toinen pitkäturkkinen ja musta valkoisella rinnalla, vatsalla, leualla ja etutassuilla. Heidän askeltahtinsa oli ripeä ja kumpikin käveli aistit valppaina eteenpäin.
- Haistatko enää niitä erakoita? Samainen tummanharmaa kolli kysäisi ja suu raollaan katseli ympärilleen. Luopio tunsi karvojensa nousevan taivasta kohti ja hän nopeasti vilkaisi vielä nukkuvaa Sielutaivasta. Jos hän herättäisi kumppaninsa nyt, ehtisivätkö he vielä pakenemaan näiltä muukalaisilta? Naaras tuskin pystyisi juoksemaan kasvaneen vatsansa takia, olisiko vain parempi antautua? Eihän Kostokynsi ollut ikinä nähnyt näitä kahta kollia eli heillä tuskin olisi mitään häntä vastaan...? Mutta tuntisivatko he erakkonaaraan?
- En ole haistanut heitä sitten järven. He ovat varmaan käyneet uimassa ja näin peittäneet jälkensä. Ja Kuutamo, sinä et voi jättää Loimua ja Mustaa oman onnensa nojaan, he kuolisivat! Ne ovat kuitenkin sinun pentujasi-
- Näyttääkö Loimu muka tippaakaan minulta? Ja se vastikään syntynyt sekasikiö joka tappoi Pisaran, ei takuulla ole minun vertani, Kuutamoksi kutsuttu kissa sylki ja pysähtyi aloilleen, saadakseen uutta vainua jäljittämistään erakoista.
- Sinä olet hullu! Pisara ei pettäisi sinua! Mustaturkkinen kolli puuskahti ja käveli lähemmäs matkatoveriaan.
- Täällä on paljon kolleja - Se on voinut olla kuka tahansa, tummanharmaa kolli sanoi ja heilautti häntäänsä turhautuneena, kun ei ilmeisesti saanut enää kiinni Kostokynnen ja Sielutaivaan hajuista. Luopio huokaisi helpotuksesta ja kääntyi uudestaan tarkistamaan kumppaninsa oloa ja sävähti huomatessaan harmaan silmäparin tuijottavan hänen omiaan pelokkaina.
#He eivät vielä ole huomanneet meitä.# Kostokynsi viittoi, mihin erakkonaaras nyökkäsi ja siirsi häntänsä suojaavasti vatsansa ylle. Laikukas kolli käänsi katseensa takaisin kissoihin.
- Mutta Tähti on kuitenkin minun lapseni - Hänessä on minun luonteeni ja vereni! Me muutamme yhdessä tänne ja ne kaksi muuta saavat jäädä sinne missä nytkin ovat, Kuutamo sanoi vakavana.
- Ja nytkö aiot viedä hänet mukanasi? Kesä ei kauaa kestä ja nopeammin kuin huomaatkaan, onkin jo talvi, te varmasti kuolisitte molemmat! Puhumattakaan niistä alle neljän kuun ikäisistä pennuista mitkä ajattelit jättää oman onnensa nojaan! Mustaturkkinen kolli sanoi ja tuijotti seuralaistaan hämmentyneenä. Tummanharmaa kolli käänsi hitaasti katseensa tuohon ja luimi hieman korviaan, niskaturkki pystyssä.
- Ja sinäkö tässä yrität sanoa, että sinun kanssasi he sitten olisvat turvassa, Kuro? Sinä ajattelet viedä minulta oman tyttäreni kunnioituksen, teet itsestäsi isähahmon korvaamaan minut! Kuutamo murisi ja väläytti hampaitaan Kurolle.
- Hah! Sinun jos jonkun pitäisi tietää ettei minusta ole isäksi yhtään kellekkään, mustaturkkinen kolli tuhahti, eikä ollut moksiskaan seuralaisensa uhkaavasta käyttäytymisestä. Kostokynsi nielaisi ja mietti olisiko nyt vain parempi astua esiin, että tämä Kuro saisi vielä säilyttää korvansa. Ja muutenkin, hän haluaisi jaella omia mielipiteitään kollien keskustelun aiheesta. Jättää kaksi alle neljäkuista pentua heitteille... Minkälainen mielipuoli tämä Kuutamo oikein oli?
- Mistäs sitä tietää... Ehkäpä sinä olet Loimun tai Mustan isä, tummanharmaa kolli sähähti ja kyyristyi, aikeinaan syöksyä Kuron kimppuun. Luopio henkäisi terävästi ja ennen kuin Kuutamo ehti jännittää lihaksiaan, ryömi laikukas kolli ulos puskasta, puunmitan päähän kahdesta kissasta. Kaksi silmäparia oli samantien hänessä ja nyt mustaturkkinen kollikin nosti niskakarvojaan ja upotti kyntensä ruohikkoon.
- Odottakaapa nyt vähän! Kostokynsi naukaisi rauhoitellakseen tilannetta, vaikka hänen ilmestymisensä näyttikin vain kärjistävän sitä.

//Jatkan tästä sitten Sielutaivaalla. Toivottavasti ei haittaa, jos tuota Kuroa käytin liikaa^^

Tiesin Lehtituulen tunnustuksen jälkeen pystyväni tekemään sen mitä olin kaavaillut jo vähän aikaa, en vain ollut uskaltanut, koska pelkäsin, että kolli vastaisi vain tylysti ei. Tassuttelin suoraan sanottuna aivan hermoraunioina kollin luokse, tämä oli keskustelemassa keskittyneesti Myrskytuulen kanssa. Nyökkäsin pahoittelevasti Myrskytuulelle, joka oli keskeyttänyt juttunsa nähtyäni minun lähestyvän ripein askelin.
-Anteeksi häiriö, tarvitsisin Lehtituulta hetkiseksi, naukaisin vilkaisten pikaisesti vaaleaturkkisen kollin suuntaan.
Lehtituuli nyökäytti kevyesti päätään Myrskytuulelle, joka oli jo kääntynyt puhelemaan kovin hermostuneelta vaikuttavan Ampiaispiston kanssa.
Jolkotimme rivakasti vähän matkan päähän varjoihin, josta kukaan ei hoksaisi meitä. Lehtituulen vaalea turkki vaikutti juuri suitulta ja hänen silmänsä kimmelsivät pirteästi, tämä näytti nukkuneen hyvin, sillä yleensä kollin suusta pääsi vähintään kolme haukotusta päivän aikana. Hetken päästä huomasin tuijottavani Lehtituulta, käänsin pääni hermostuneena hymähtäen pois.
-Sinähän sanoit pitäväsi minusta, vai? Ryöpsäytin asiani tuijottaen vaivaantuneena jalkojani.
Lehtituulen ilme vakavoitui ja tämä näytti hänkin melko huolestuneelta. Kollin turkki pörhistyi hieman vaikka tämä yrittikin sitä peitellä, ymmärsin kyllä, että tätä jännitti vähintäänkin yhtä paljon kuin minua.
-No siis...öööö...Kun asiaa tarkemmin mietin niin olet sinäkin ihan kiva, höläytin hermostuksissani.
Lehtituulen korvat painuivat taaemmas ja tämä vaikutti pettyneeltä, tunnetta lisäsi vielä kollin harmistunut ilme.
-Ei kun siis...Äh! Eihän tästä tule mitään! Minäkin pidän sinusta todella paljon, olet maailman ihanin ja sydämmellisin kissa ja voisin lisätä parhaimpien piirteidesi luetteloon vielä ainakin tuhat asiaa! Sopersin tuntien samalla kuinka hentoinen kuumotuksen tunne vain paisui kasvoillani yhä pahemmin.
Vaaleaturkkinen kolli leväytti minulle lempeän, vaikkakin yllättyneen hymyn, tämä hieroi kuonollaan pikaisesti poskeani lähtien askeltamaan rivakasti pois. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan kollin perään, minulta oli jäänyt kokonaan käsittämättä, mitä äsken oli oikein tapahtunut.
***
Hölkytin iloisesti hyräillen parantajan pesälle, tällä kertaa minulle ei ollut sattunut mitään, halusin vain varmistua eräästä asiasta.
-Huomenta Taivaslilja ja Opaalitassu! Hihkaisin asteltuani pesän suuaukosta sisään.
Parantajan pesän katto kaartui korkealla ylläni, erotin hämärässä Opaalitassun, joka silmäili huolestuneena kahta yrttipinoa, tökkien rapistuneita lehtiä varovasti kynnellään.
-Hei, mikä hätänä? Kysyin astellen varovasti Opaalitassun viereen.
Oppilas käänsi päänsä minua kohti, tämän kasvoilla oli harmistunut ilme, se oli vain näyttänyt huolestuneelta himmeässä tilassa.
-En pysty erottamaan, että kumpi näistä on kissanminttua! Opaalitassu tuskasteli painaen korvansa turhautuneeseen luimuun.
Hymähdin oppilaalle, koska tiesin itsekkin, että joskus yrttien tunnistaminen oli vaikeaa, olinhan pentuna käynyt monesti yrttimetsällä ja tuonut välillä muutakin kuin yrttejä.
-Kissanmintun erottaa helposti muista kasveista, sen tuoksu on todella voimakas ja makea, lisäksi sen lehdet ovat todella ohuet, opastin siirtäen pari varmaan pesän perältä joskus löytynyttä koivunlehteä syrjään kissanminttupinon päältä.
-Koivunlehdet vain hämäsivät sinua, totesin lohduttaakseni oppilasta, joka vaikutti hölmistyneeltä kun olin tuolla tavalla mennyt sotkeutumaan hänen asioihinsa.
Opaalitassu ravisti päätään, hän virnisti minulle hyväntuulisena kadoten yrttivarastoille, näin vain hänen häntänsä pilkistävän esiin. Kun naaras palasi tämä vaikutti hyväntuuliselta.
-Löysin lisää ratomoa, luulin ettei sitä ollut enää ollenkaan jäljellä! Ai niin! Mitä asiaa sinulla oli? Oppilas naukui hymyillen minulle edelleen iloisesti, olisin voinut luulla, että tuollainen jatkuva hymyily olisi saanut oppilaan kasvolihakset ihan mutkalle.
Vilkuilin ympärilleni haeskellen katseellani Taivasliljaa, jonka olisin olettanut olevan pesän sisällä, en nimittäin ollut nähnyt tämän lähteneen mihinkään tänä aamuna.
-Itse asiassa olisin halunnut varmistaa Taivasliljalta yhden asian, itse kun en ole ihan varma, naukaisin yrittäen muotoilla asian niin, että Opaalitassu ei loukkaantuisi.

//Hieman tönkkö, enkä oikein keksinyt enää mitään xd

Sammalvuoteen pehmeys piti Paarmatassua epämiellyttävän heiveröisesti kiinni unessa, kun makuusijojen kahina ja kuiskinta yltyivät tuon korvissa. Luovuttaen uudelleen nukahtamisen suhteen kolli aukaisi hiljaa meripihkasilmänsä ja räpytteli niitä sitten hieman nähdäkseen eteensä. Oppilaiden pesään kiiri leiriaukiolta pitkä ja levenevä auringonsäde täyttäen luolaston kelmeällä valolla.
”Hei, Paarmatassu, älä jää sitten makoilemaan!” Loskatassun jotenkin kiireiseltä kuulostava ääni halkoi ilmaa. Hiilenmusta kolli käänsi kylkeään ja kohtasi ylös ponkaisseen sisarensa katseen murahtaen. Naaraan vaaleanharmaa pää kallistui ja sinertävien silmien kiilto muuttui vakavaksi.
”Muistat kai mikä päivä tänään o-”
Loskatassu horjahti askeleen eteenpäin ja luimisti korviaan ujosti häneen törmänneelle Piikkitassulle, joka jatkoi matkaansa ulos oppilaiden pesästä mutisten anteeksipyynnön. Paarmatassu katsoi kermanvaalean pesätoverinsa perään silmät ohuina viivoina. Onneksi hän pääsisi tuosta ajattelemattomasta ja raivostuttavasta ikätoveristaan pian eroon – tänään oli se päivä, kun hänet nimitettäisiin soturiksi.
”Kuten sanoin”, Loskatassu jatkoi.
”Nouse ylös! Meidän pitää valmistautua! Aaltotähti voi kutsua klaanikokouksen milloin vain!”
#Tiedän#, musta kolli ärähti mielessään ja nousi samaten ylös vaivautumatta lausumaan vastalausetta nyt hermostuneena korvaansa nykivälle siskolleen. Osa oppilaista pyöri vielä vuoteillaan ja kohteliaasti sisaruskaksikko pujotteli heidän häntiensä yli. Paarmatassu liu’utti kynsiään pitkin harmaata kivilattiaa ja tassutteli raskaasti lähelle suurta kiveä, mihin kissat yleensä kokoontuivat kuuntelemaan päällikköään.
”Hyvä, että sait Paarmatassunkin raahattua ulos”, kolli kuuli Unikkotassun naukuvan pisteliäästi. Valkea naaras näytti kerenneen jo ulos. Paarmatassu haistoi kääntyessään toisen oppilaan puoleen hänen turkissaan auringonpaisteen, lämmön ja ruohon. Onneksi luolasto pysyi viileänä kuumimpanakin päivänä.
Kun Unikkotassu tunsi sisartensa katseiden tiivistyvän itseensä, naaras lisäsi luontevasti:
”Kävin pesemässä tassuni.” Kissan valkoiset, pienet käpälät olivat tosiaan märät ja jättivät symmetrisiä, tummia tassunjälkiä ympäriinsä.
”Voih”, Paarmatassun taakse istuuntunut Loskatassu äännähti ja alkoi sukia kylkeään. Nuolaisujen välistä naaras sopersi:
”Miksen pyytänyt ketään herättämään minua? Luulin, että en olisi edes saanut unta ennen tällaista päivää!”
Unikkotassun suu taipui voitonriemuiseen hymyyn ja naaras ravisteli pehmoista, virheetöntä turkkiaan. Paarmatassu pyöräytti silmiään ja kääntyi tuijottamaan eteenpäin. Hän ei tuntenut olevansa osallinen tässä. Oliko hänestä tosiaan tulossa soturi? Outo tunne kasvoi hänen rinnassaan. Oliko nyt hänen aikansa? Olisiko hän valmis? Mitä nyt edes oli tapahtumassa? Lamaantuneena kolli katseli tassujaan, ja ravisti hiljaa ylimääräiset sammalpallerot turkistaan.
Silloin yrttien tuoksu tukahdutti kollin aistit ja pakotti tuon katsahtamaan tukko lehtiä leuoissaan ohi kävelevää Opaalitassua. Nuoren parantajaoppilaan harmaa turkki muistutti hetkellisesti Paarmatassua Ruusutassusta.
”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästävään kykenevä Puhujakivelle klaanikokoukseen!”
Tomukukka ilmestyi jostain salamana kiinni Paarmatassun kylkeen, ja tottuneena kolli siirsi itsensä kauemmas.
”Onnea jo etukäteen”, mustaturkkinen soturi kuiskasi poikansa korvaan. Paarmatassu kuuli lämpimän hymyn tuon äänessä ja sopersi ympärillä yltyvän hälinän yllättämänä jotain.
”Onnittele minuakin!” Loskatassun piipitys kaikui Paarmatassun selän takaa. Lähes täysikasvuinen naaras näytti edelleen heittäytyvän pentumaiseksi emonsa läsnäollessa.
”Ihan tuota pikaa. Tulipa minulle kiire! Juuri aikainen aamupartio sille päivälle, kun sitä ei haluaisi”, meripihkasilmäinen naaras päivitteli, ja Paarmatassu tajusi sen syyksi siihen, ettei Tomukukka ollut ollut heidän kimpussaan heti ensimmäisenä. Hämmentyneenä kolli ravisti päätään kootakseen itsensä, kun klaanitoverit kerääntyivät Puhujakiven alle ja supisivat innokkaina arvuutellen klaanikokouksen aihetta. Klaanikokouksen koolle kutsunut Aaltotähti istui aloillaan ja odotti kärsivällisesti kissojen saapuvan paikalle.
”Vuoristoklaanilaiset”, musta päällikkö tervehti ja sai kuuntelijansa hiljentymään.
”Lähiaikoina olemme saaneet nauttia lämpimästä säästä, eikä riistan riittävyydestä ole tarvinnut huolehtia. Klaanimme voi hyvin. Sen kunniaksi, tänään on aika nimittää kolme uutta soturia.”
Sanat herättivät kissajoukossa pieniä hurrauksia. Moni näytti piristyvän silmissä. Paarmatassu mietti lähinnä Huurrekukan kuolemaa ja koukisteli kynsiään. Klaani näytti nauttivan saadessaan jotain muuta mietittävää.
”Loskatassu, Unikkotassu ja Paarmatassu. Astuisitteko eteen?” Aaltotähti pyysi, ja muutama Paarmatassun klaanitoveri kääntyi katsomaan häntä odottelevat ilmeet kasvoillaan. Hiilenmusta oppilas puski heidän välistään ja johdatti sisaruksensa Puhujakiven eteen. Loskatassu värisi kauttaaltaan, kun Aaltotähti nyökkäsi hänelle merkiksi.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Loskatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Loskatassu lupasi kuuluvalla äänellä, ja Paarmatassu huomasi hänen tärinänsä lakanneen kuin seinään. Sen sijaan naaras pyöritti pitkää häntäänsä ilmassa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Loskatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loskaliitona. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja innokkuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Korkeimpana onnentoivotuksista lensi läpi ilman Loskaliidon entisen mestarin, Korpinkutsun. Paarmatassu muisti itsekin omistavansa vielä mestarin. Olikohan Uskosielu hurraavien kissojen joukossa? Mitä hänet kouluttanut rohkea soturi ajattelisi pian entisestä oppilaastaan? Seuraavaksi Aaltotähti viittoikin kohti Paarmatassua, ja kolli tassutteli eteen rentoutuneenä nähtyään siskonsa seremonian sujuneen moitteetta. Kävellessään oppilas näki vilahduksen Uskosielun jäänsinisen katseen ja tiesi soturin olevan läsnä.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Aaltotähti toisti seremoniat ja katsoi koko ajan tiiviisti oppilaaseen, jolle puhui. Paarmatassu lupasi lyhyesti ja toivoi, ettei kuulostanut liian hataralta tai epävarmalta.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Paarmatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Paarmahehkuna. Tähtiklaani kunnioittaa terävyyttäsi ja arviointikykyäsi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Sanat viilsivät hailakasti jotain osaa Paarmahehkussa, ja kolli perääntyi kuin lyötynä Loskaliidon vierelle odottamaan seremonian päättymistä. Klaanitovereiden Paarmahehkulle alkanut hurraus laimeni pian, kun Unikkotassun vuoro tuli, ja Paarmatassu antautui ja antoi aavistuksen hymystä nousta kasvoilleen. Hän ei myöntänyt itselleen olevansa tyytyväinen, mutta sisällä kalvaneen tyhjyyden tilalla oli nyt jotain pehmeämpää.
Aaltotähti julisti Unikkotassun uudeksi nimeksi Unikkokukan. Tomukukka näytti erityisen mieltyneeltä kuullessaan toisen tyttärensä nimessä saman loppuliitteen kuin itsellään. Aaltotähti kuulutti klaanikokouksen päättyneen, ja Paarmahehku kuuli uutta nimeään toistettavan uudelleen ja uudelleen.