Minusta oli hieman erikoista, että minulle ei oltu annettu jotakin itselleni tuttua kissaa mestariksi, olin saanut Varjoturkki nimisen naaraan mestarikseni. Minulle olisi ollut myös tuttuja kissoja klaanissa, mutta ilmeisesti tarvitsin uutta kokemusta minulle melkein kokonaan tuntemattoman klaanitoverin kanssa.
-Kastetassu, varo tuota oksaa! Varjoturkin varoitus kajahti ilmassa puhkaisten ajatuskuplani.
Pysäytin liikkeeni toinen etukäpälistäni ilmaan nostettuna, tunsin kuinka Varjoturkki tuijotti minua melko huolestuneena.
-Oletko kunnossa? Naaras naukui lempeästi.
Kiersin oksan astellen epävarmasti hymyillen Varjoturkin eteen, naaraan kulmat olivat hieman kurtussa, mutta tämä ei näyttänyt vihaiselta.
-Ihan kunnossa! Vakuutin naaraan tutkivaista katsetta vältellen.
Varjoturkki kääntyi ympäri lähtien tassuttamaan pehmein askelin eteenpäin.
-Jos niin sanot, naaras naukui huvittuneena viiksiään värisyttäen.
***
Heräsin makeasti haukotellen oppilaidenpesässä jonka muut asukkaat olivat vielä syvässä unessa, olin herännyt erikoiseen, natisevaan ääneen, joka kantautui aukiolta. Vääntäydyin korvani niskaan liimaten ylös pedistä, ääni oli korviariipivä, miksi kukaan muu ei ollut herännyt? Annoin epäilyksen kylmän tunteen valua ympäri kehoni ja ravistella minut kunnolla hereille, asetin käpäläni pehmeästi yrittäen pidättää kynsiäni liukumasta esiin. Raahauduin ulos, jossa kaikki näytti ihan normaalilta, lukuunottamatta kipakkaa tuulenvirettä, joka natisutti erästä puuvanhusta, joka oli sinnitellyt tähän asti leirin lähettyvillä. Huokaisin helpottuneena, mitään ei siis ollut vialla, kaikki oli hyvin. Tasoittelin hieman pörhistynyttä turkkiani yrittäen etsiskellä leiristä edes jotain elonmerkkiä, mutta ketään ei näkynyt. Sillä hetkellä minusta tuntui valtavan yksinäiseltä, olin vain pieni, vasta nimitetty oppilas, joka ei voisi tehdä mitään jos puu kaatuisi...Samalla hetkellä joku tuntui pettävän, kuulin pelkkää epämääräistä suhinaa, joka kaikui korvissani kuin mehiläsparvi. Jähmetyin paikalleni kuin patsas, kyyristyin pieneksi, harmaaksi kippuraksi yrittäen hakea itsestäni lohtua, sitten kaikki oli ohi...Kaikki pimeni ylläni.

Silmäni räpsähtivät auki, hengitykseni oli kuin hirviön moottorin hurina, sitten se tasaantui hieman, kun huomasin tutut kasvot viereeni kyyristyneenä, se oli Varjoturkki!
-Nouse ylös pikkuinen, naaras kuiskasi silitellen hännällään varovasti päätäni ja poskiani.
Olisin halunnut tuhahtaa jotakin siitä, että en ollut enää pentu, mutta tällä hetkellä Varjoturkin hännän kosketus tuntui rauhoittavalta. Nousin horjuen ylös ja vilkuilin ympärilleni, kaikki olivat heränneet, ja tuijottivat minua toisilleen kulmat kurtussa jotain mutisten. Painoin katseeni melko nolostuneena maahan, minua harmitti, että kaikki olivat nousseet ylös ja nähneet kohtaukseni. Varjoturkki ei sanonut mitään, vilkaisi vain tuimasti muihin oppilaisiin taluttaen minut hännällään hellästi tukien ulos pesän varjoista. Askeleeni olivat vaappuvia ja jalkani tärisivät vieläkin shokissa, uni oli ollut niin todentuntuinen! Mestarini ei vieläkään pukahtanut halaistua sanaakaan tapahtuneesta, kävelytti minut vain leirin reunalle ja istahti huolestuneen näköisenä varjoihin. Istuin myös tuijottamaan mestariani, arvasin jo, että tällä oli jotakin sanottavana, en vain tiennyt mitä!

//Pahoittelut, että tämän kirjoittamisessa meni näin kauan xd

"Meidän ei kannattaisi lähteä vielä. Hän saattaisi yhtähyvin lähteä seuraamaan meitä hyvän välimatkan päästä milloin johdattaisimme hänet vain suoraan leiriimme", Mustakynsi sihahti, jolloin pysähdyin ja käännyin naaraan puoleen. Katseeni siirtyi hänestä kahteen nuorempaan kissaan, jotka kovalla vaivalla nostelivat jalkojaan, jotta pääsivät luoksemme aluskasvillisuuden seasta. Leijonatassu pysähtyi sisaruksensa vierelle ja katsoi minua sen jälkeen sillä omalla koppavalla tavallaan kuin olisi tehnyt äsken jotain hienoakin. Jos rehellisiä oltiin, jos hän olisi hyökännyt sen luopion kimppuun, olisi hän voinut vaarantaa oman henkensä. Mutta ehkei hänelle elämä ollutkaan niin tärkeä. Loin kollioppilaaseen katseen ennen kuin kokonaan käännyin Mustakynnen puoleen.
"Mitä sinä ehdotat, että tekisimme? Jäisimme tähän vartioon?" kysyin toista kulmaani hieman ylemmäs nostaen. Katsoin soturitarta kyseenalaistaen.
"Sen sijaan, että jäisimme vain makaamaan aloillemme, voisimme hajaantua ja metsästää tässä lähistöllä ja olla hyödyksi klaanillemme. Me kyllä haistamme, jos tuo kotikisuntappaja yrittää uudestaan reviirillemme", toinen kuutamoklaanilainen vastasi häntäänsä huiskauttaen ja jalkojaan venytellen. Tuo puuskahti hieman ja nosti hieman päätään ja vaikutti siltä, että haistelisi ympärilleen. Katsoin naarasta enkä kerennyt, kun Leijonatassu liikahti hieman eteenpäin saaden katseeni siirtymään hitaasti häneen.
"Mutta mehän häädimme tuon erakon jo alueeltamme, emmekö nyt voi mennä takaisin leiriin?" täysin musta kollioppilas ihmetteli ääneen. Peitin murahduksen tyytymättömän kuuloiseen huokaisuun, kun hain kollioppilaan katseen itseeni ja katsoin häntä varoittavasti. Leijonatassu tajusi nopeasti vihjeen ja perääntyi askeleen taaemmas takaisin Hiljaisuustassun vierelle korvat niskaa kohden painettuina. Hän laski katsettaan kohti maata ja näytti katselevan tassujaan. Hiljaisuustassun katse suuntautui naaraan siskoon, muttei tuo sanonut mitään, loi veljelleen vain mitäänsanovan katseen.
"Me lähdemme Hiljaisuustassun kanssa pohjoisempaan, tarkkailkaa te länsirajaa. Tavataan tässä sen jälkeen, kun jotain on saatu napattua minkä jälkeen voimme leiriin palata", Mustakynsi selosti ja viittoi oppilaansa mukaan, kun lähti tassuttelemaan kohti pohjoisempaa puolta heidän reviiriltään. Hiljaisuustassusta ei päässyt pihaustakaan, kun siniharmaa naaras loikki mestarinsa perään lähes äänettömin askelin. Vaikka Mustakynnen oppilas olikin melko isokokoinen, tuo osasi silti omalla tavallaan olla todella hiljaa. Vilkaisin Leijonatassun puoleen. Olisipa tuokin hiirenaivo osannut saman.
"Voisimme myös leirissä ehdottaa Nummipyörrettä lähettämään yöpartion tälle rajalle", mutisin itsekseni, mutta silti huomasin Mustakynnen nyökäyttävän päätään kuin viestittääkseen, että ymmärsi sanomani ja oli samaa mieltä. Jäin katsomaan kuinka kaksi naarasta tekivät tiensä aluskasvillisuuden sekaan ja hävisit pikkuhiljaa näkökentästäni.
“Lähdemmekö mekin?” Leijonatassu kysyi paljon hiljempaa kuin normaalisti ja sivusilmällä näin kuinka tuo epävarmoin askelin tuli lähemmäs minua. Käänsin myrkynvihreät silmäni häntä kohden, joka pysäytti oppilaani askeleet silmänräpäyksessä.
“Kyllä, lähdemme”, nau’uin vastaukseksi ja häntääni huiskauttaen, lähdin tassuttelemaan kohti länsirajaa. Leijonatassun askeleet kuuluivat perässäni, kun kolli parilla nopeammalla askeleella oli kirinyt minut ja nyt kulki melkein vieressäni, hieman taaempana kuin minä.

“Kerro Leijonatassu”, aloitin, kun olimme päässeet hieman pidemmälle. Käänsin katseeni nuorempaan kissaan, joka kääntyi minun puoleeni ja väräytti korviaan kuuliaisena, odottaen mitä hänelle sanoisin.
“Mitä sinä haistat?” viimeistelin kysymykseni saaden Leijonatassun kääntämään katseensa eteenpäin ja nostamaan hieman kuonoaan ylemmäs. Meidän askeleemme hidastuivat kollin avatessa suutaan, jotta riistan jäljittäminen olisi helpompaa ja antaisi kollille paremman kuvan siitä, mitä meidän ympärillämme oli. Oppilaani nuuhki hetken ilmaa, käännellen päätään ja sitten lopulta kääntyi minun puoleeni, silmät hieman säihkyen.
“Haistan rastaan ja päästäisen, ja jonkin muun.. En ole varma mikä se on”, kolli kertoi ja loppua kohden hieman luimisti korviaan kuin luullen, että alkaisin moittimaan häntä hänen tiedottomuudestaan. Hymähdin jokseenkin pehmeästi hänelle saaden oppilaan korvat hieman ponnahtamaan ylöspäin.
“Aivan oikein, ja se mitä et osannut sanoa on sammakko. Sammakoita on vaikeaa löytää, koska niiden haju sekoittuu niin hyvin kaikkeen multaan ja liejuun, jolla ne itsensä peittävät vihollisiltaan”, kerroin oppilaalle saaden hänen silmiinsä syttymään itsevarman katseen. Hän näytti olevansa itsestään hyvinkin ylpeä.
“Saat tänään näyttää minulle kuinka aiot napata sen päästäisen. Tietenkin ensin sinun on vietävä meidät sen luokse mahdollisimman hiljaa, jottei se kuule meitä ja pakene paikalta. Jos onni käy ja saat sen kiinni eikä se rastas ole vielä lähtenyt mihinkään, saat toki kokeilla senkin nappaamista, vaikka se saattaakin olla vaikeampi saada kiinni lentokykynsä takia”; kerroin Leijonatassulle, joka katsoi minua päättäväisenä ja lauseeni loputtua nyökäytti nopeasti päätään. Katsoin nuorempaa kollia tyytyväisenä. Kerrankin hän osasi kuunnella keskeyttämättä ja näytti oikeastikin kuuntelevansa ohjeitani. Nyökkäsin eteenpäin.
“Johdata meidät sen päästäisen luokse”, nau’uin. Leijonatassu nyökäytti uudemman kerran päätään, jonka jälkeen tassutteli ohitseni ja lähti seuraamaan hajujälkeä samalla, kun seurasin häntä. Hän näytti hyvin keskittyneeltä ja katsoi aina välillä jalkoihinsa, jottei olisi osunut mihinkään oksan tapaiseen, jottei olisi tehnyt ylimääräisiä ääniä.

Matkamme edistyi hieman hitaan tapaiseen, mutten sanonut Leijonatassulle mitään juuri sen takia, että tällä ainoalla kerralla kolli oli täysin keskittynyt tekemiseensä ja tosiaan yritti parhaansa, jotta olisi kaikkensa, miten olin häntä aikaisemmin ohjeistanut. Lehtien nihkeät lehdet tuntuivat epämiellyttäviltä niiden osuessa kylkiini. Kulkemisen tahdissa ne matkasivat kylkeäni pitkin aivan takajalkoihini asti saaden minut hieman irvistämään epämiellyttävästä tunteesta. Kuitenkin yritin pitää ilmeilyni mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana. Olinhan sentään jo aikuinen kissa ja edessäni kulkevan oppilaan mestari. En varmastikaan näyttäisi kauhean hyvää esimerkkiä, jos Leijonatassu näkisi inhoni lehtiä kohtaan, mitä koko Kanjoni oli täynnä.
“Lehmusvarjo”, Leijonatassu sihahti hiljaa saaden huomioni kiinnittymään paikoilleen pysähtyneeseen kollioppilaaseen. Kulmiani kurtistaen kirin hiljaisin askelin hänen vierelleen ja tunsin hänen katseensa siirtyvän minuun. Itse katsoin eteenpäin yrittäen löytää syytä pysähtymisellemme.
“Se rastas on ihan tuolla”, pikimusta oppilas sihahti minulle saaden huokaisun pakenemaan suustani, kun käännyin oppilaan puoleen,
“No miksi sinä sen minulle kerrot etkä mene ja nappaa sitä?”
Lauseeni sai oppilaan hieman hölmistymään ennen kuin tuo hymähti nolostuneena ja käänsi katseensa pois minusta ja laskeutui aavistuksen alemmas niin, että hänen peräpäänsä oli paljon korkeammalla kuin etuosa. Katsoin oppilaan asentoa pää hieman vinossa. Mitä hän oli tekemässä? Pudistellen päätäni keskeytin oppilaani kulkemisen ja asetin tassuni hänen selkänsä päälle painaen sitä alemmas. Tein saman hänen peräpäälleen saaden oppilaan pihahtamaan yllättyneenä.
“Peräpää kohotettunako sinä aiot saalistaa? Yritätkö sillä saada taivaalla lentävät linnut kiinni?” kysyin tuhahtaen ja painoin oppilasta yhä enemmän maata vasten niin, että hänen rintansa ja mahansa osui melkein maahan. Asetuin kollin vierelle ja pudottauduin vaanimisasentoon.
“Kuka vain voi nähdä sinut ketunmittojenkin päähän, jos sinä tuolla tyylillä jatkat saalistamisyrityksiäsi”, kerroin hänelle totinen ilme kasvoillani, vaikka minua hieman huvittikin kollin äskeinen asento. Se oli näyttänyt melkoisen huvittavalta, mutten tietenkään voinut sanoa sitä ääneen. Se ei olisi saanut minua näyttämään hyvältä mestarilta.
“Tämä asento on vaikea!” Leijonatassu valitti saaden korvani hieman luimistumaan. Huiskautin hännälläni oppilasta saaden hänet hiljentymään.
“Pienet eläimet pystyvät kuulemaan sinut todella kauas, joten metsästäessä, pidä suusi kiinni ja keskity olennaiseen. Melkein kaikki on vaikeaa aluksi, muttei se tarkoita sitä, että se olisi mahdotonta. Kaiken pystyy oppimaan kunhan vain yrittää tarpeeksi”, kerroin hiljaa hänelle, jonka jälkeen käänsin ärsyyntyneen katseeni pois oppilaasta ja lähdin hitaasti kulkemaan vaanimisasennossa eteenpäin. Annoin katseeni liukui maata pitkin etsien pienintäkin oksanpalasta tai kuivaa lehteä, jonka vahingossa astuminen aiheuttaisi tarpeeksi ääntä, että saaliseläin sen kuulisi ja karkaisi paikalta. Avasin suutani raolleen ja nopeasti sain kiinni rastaan vainusta ja hiljaa lähdin suunnistamaan sen suuntaan. Vaikka olisinkin voinut antaa Leijonatassun koetella onneaan sen saalistuksessa, olisi kuitenkin hän epäonnistunut ja saanut linnun lennähtämään ilmaan ja päästämään varoitushuudon, joka varmasti ajaisi ne viimeisemmätkin riistanrippeet pois reviiriltämme. Vilkaisin kollia takanani, joka oli pysähtynyt siihen paikkaa, mihin olin hänet jättänyt. Kolli oli edelleen vaanimisasennossa eikä ollut uskaltanut liikauttaa korvaansakaan vaan oli jämähtänyt niille sijoilleen epämukava ilme kasvoillaan. Kuitenkin meidän katseidemme kohdatessa, oppilas yritti muuttaa ilmettään hieman siedettävämmäksi. Pudistelin hänelle päätäni kääntäen katseeni pois hänestä ja sen sijaan keskityin siihen olennaiseen, linnun nappaamiseen. Aluskasvillisuuden piilottaessa minut melkein kokonaan sekaansa, tein tieni lähemmäs rastasta, jolla ei ollut mitään ideaa, että sitä väijyttiin. Siinä se vain nokki maata ilmeisemmin yrittäen etsiä syötävää. Vaaleanruskea, suomukuvioiden kirjoittama olento nosti päätään ja pörhisti sulkiaan tehden siitä pörröisemmän näköisen. Virne nousi huulilleni, kun painauduin nyt kokonaan maata vasten niin, että tunsin mahakarvojeni liimautuvan maan hieman märkää pintaa vasten. Linnun laskiessa uudelleen päänsä maata kohden, jännitin takajalkojeni lihaksia ja sitten tein loikan suoraan sen päälle. Painoin etutassuillani eläimen maata vasten niin, että se päästi terävän henkäyksen. Iskin hampaani sen niskaan ja purin hampaani yhteen. Raksahdus kaikui korviini, kun se velttoni hampaideni väliin. Se hampaissani, käännyin oppilaani puoleen, joka katsoi minua avartunein silmin. Rauhallisin askelin kuljin hänen luokseen ja nostin toista kulmakarvaani samalla, kun kasvoilleni nousi hetkellinen virnistyksen tapainen.
“Ja noin se tehdään. Pidä se mielessäsi nimittäin saat kokeilla samaa seuraavaksi”, mumisin oppilaalle hieman epäselvästi. Hän kuitenkin taisi saada sanoistani selvää nimittäin hän nyökkäsi innostuneen oloisena. Olisinpa minäkin ollut yhtä innostunut metsästämisestä oppilaana. Minusta se oli ollut silloin niin tylsää. Ja no, olin vieläkin aika samaa mieltä, se oli hieman tylsää, mutta nyt sentään tiesin, että ilman sitä olisimme pulassa. Koko klaani kärsisi siitä.

Kuljimme melko reipasta tahtia kohti sitä samaa paikkaa, missä olimme Mustakynnestä ja Hiljaisuustassusta erkaantuneet. Leijonatassu yritti pysyä tahdissani mukana, mutta pystyin selvästi kuulemaan hänen puuskutuksensa samalla, kun kolli aina välillä otti paremman asennon päästäisestään, jonka oli hetki sitten saanut kiinni. Musta kolli oli yrittänyt matkia minua parhaansa mukaan ja saanut saaliinsa kiinni juuri ja juuri. Se oli melkein päässyt hänen kynsistään karkuun, mutta hän oli juuri kerennyt iskemään hampaansa siihen ja sitten hankalan näköisesti listinyt sen. Nyt kuitenkin oppilas kuljetti saalistaan ylpeän ilme kasvoilaan kuin hän olisi tehnyt jotain suurtakin. Pudistelin päätäni hieman, kun tein tieni läpi aluskasvillisuuden lähemmäs leirimme rajaa, jonne olimme sen luopion saatelleet.
“Enthä jos se erakko thulee takaisin?” Leijonatassu mongersi hampaidensa välistä kysyvästi.
“Sitten me ajamme sen uudelleen pois. Ei kuulu Kuutamoklaanin periaatteisiin olla ystävällisiä erakoille”, kerroin oppilaalleni, joka nyökäytti päätään minulle näyttävänsä, että oli samaa mieltä kanssani. Erakot ja luopiot olivat vain mitättömiä olioita, jotka olivat vain harmiksi kaikille. Ja juuri sen takia en ymmärtänyt miksi Varistähti oli päästänyt sen kotikisun klaaniimme. Jos olisin ollut päällikkö Varistähden sijasta, en olisi antanut minkäänlaista sääliä sille kotikisulle. Mitäs oli päätynyt meidän reviirillemme? Olisi vaikka mennyt Puroklaaniin. Hehän ottivat niin mielellään erakoita ja kotikisuja klaaniinsa. Typerykset.
“Hiljaisuustassu ja Mustakynsi ovat jo tuolla!” Leijonatassu ilmoitti minulle. Vilkaisin kollia ennen kuin kuljetin katseeni eteenpäin ja huomasin kaksikon seisovan paikoillaan rajalla. He näyttivät siltä, että olivat juuri hetki sitten saapuneet rajalle. Kiristin tahtiani ja loikkasin pienen risukasan yli saaden kaksikon katseet kiinnittymään minuun.
“Sitä erakkoa ei ole varmastikaan näkynyt enää lähtömme jälkeen, vai?” kysyin, kun olin päässyt puhe-etäisyydelle. Mustakynsi katsoi minua ja nyökäytti päätään,
“Hänen hajunsa on hieman heikentynyt, joten uskon, että hän tosiaan kuunteli meitä ja lähti matkoihinsa.”
Nyökäytin päätäni hänelle ja heilautin häntääni kohti leiriä.
“Joten nyt on varmasti hyvä aika palata leiriin? Hän on varmasti jo tarpeeksi kaukana eikä enää tule takaisin”, kerroin hänelle saaden hieman nuoremman soturin viittomaan oppilastaan ja yhdessä kaksikko tassuttelivat minun ja Leijonatassun luokse. Mustakynsi käänsi keltaiset silmänsä minua kohden niin, että nostin hänelle kysyvänä kulmaani.
“Tehdään niin”, naaras sanoi ja käveli sitten ohitseni Hiljaisuustassun seuratessa mestariaan kiinteästi tuon kintereillä. Vilkaisin Leijonatassua ennen kuin lähdin seuraamaan mustavalkeaa naarasta kohti leiriä.

//Vihdoin jatkon tapasta Lehmuksella xd

Leijonakynsi kapusi itsensä vuoristopolulle raskaasti huohottaen. Äskeinen juoksumatka Nummiklaanin leiristä Tulikammion vuoristoon oli ollut koettelevin matka, mitä hän oli saanut ikinä kokea. Tietenkin hän oli juossut pelastuspartion viimeisenä Kaislatassun kanssa, mikä oli nuorta soturia äärimmäisen paljon ärsyttänyt. Ja senkin lisäksi se typerä Kuurasäde oli vähän väliä hiljentänyt omaa tahtiaan päästäkseen kyselemään kaksikon vointia. Olisi vain pitänyt huolta omista asioistaan, kollihan käyttäytyi kuin mikäkin partion johtaja! Leijonakynsi oli varma ettei Liekkitaivaan veli ollut vielä yhtäkään partiota johtanut, joten ei todellakaan olettaisi tuon olevan minkäännäköisessä johtajan asemassa, ei ennen kuin Sulkatähti itse niin määräisi. Nuori soturi siirtyi lähemmäs vuoriseinämää polun kavetessa, tuntien kylkensä karvojen hivelevän viileää kalliopintaa. Kermanvaalea kissahan ei sitä itselleen viitsinyt myöntää, mutta häntä hieman karmi vuoristossa liikkuminen. Kapeat polut, jotka tuntuivat murenevan tassujen painallusten myötä, sekä yllättävien liukkaiden kohtiensa kanssa olivat täysi vastakohta laajasta ja tasaisesta nurmialueesta, missä ei edes juostessa tarvinnut tassuihinsa katsoa. Leijonakynsi nielaisi ja vaistomaisesti seurasi klaanitovereidensa hajujälkeä, jotka olivat vuoristoon jo ehtineet nousta. Luuklaanin leiri ei voinut olla kaukana, vuoristossa ei pystyisi kunnolla metsästämään, joten miksi pystyttää leiri auleelle mistä kestäisi ikuisuus laskeutua metsästysmaille. Hän kuuli ei kaukana taaempana Tiikerililjan sekä Kaislatassun hitaamman tahtisen kulun, kuinka soturitar ohjeisti oppilasta asettamaan tassujaan kalliota vasten. Timaliviiksen poika tuskin oli ikinä eläessään edes nähnyt vuoristoa, lukuun ottamatta niiden kaukaisia siluetteja, saatikka sitten kiivennyt sellaisella. Vaikka nuori soturi olisikin halunnut edetä hitaampaan tahtiin, olihan hän jo muutaman kerran meinannut horjahtaa kuolemaansa, ei hän missään nimessä halunnut, että kissakaksikko taaempana saisivat hänet kiinni. Kumpikin varmasti vain ajattelisi Leijonakynnen olevan hidas kiipeämään, tai vielä pahempaa, luulisivat, että hän olisi peloissan vuoristossa liikkuessaan.

Sulkatähden ulvaistessa käskyn hyökätä Luuklaanin leiriin, oli Leijonakynsi iskenyt hampaansa ensimmäiseen vastaantulevaan kissaan. Mustaharmaa vanhempi kolli ei ollut kauaa nuoren soturin kamppailuparina ollut. Vanhat luut ja lihakset eivät mahtaneet mitään, puhtaalle raa'alle voimalle, mitä kermanvaalea kolli piti sisällään, joten luuklaanilainen lähti muutamassa silmänräpäyksessä nilkuttaen pakoon. Vihreäsilmäinen kissa ei ollut päästänyt irti tuon takajalasta ennen kuin oli kuullut miellyttävän rasahduksen ja nyt hän etsi katseellaan uutta vastustajaa, lipoen verta suupielistään ja leuastaan. Leijonakynnen ei tarvinnut pitkää odotella, sillä yhtäkkiä hänen selkäänsä hyppäsi kissa, joka nuoren soturin paksusta turkista huolimatta sai otteen tuon niskasta. Kermanvaalea kolli heittäytyi selälleen ja rimpuili itsensä irti hyökkääjän otteesta, kohdaten tuon nyt kasvokkain taistelutantereella. Hän tuijotti tulisella katseella oranssiturkkista kollia, joka löyhkäsi verelle ja luille. Kaksikko seisoi paikoillaan vain muutaman sydämenlyönnin ajan, ennen kuin kävivät toistensa kimppuun. Tämä luuklaanilainen oli Leijonakynnelle huomattavasti vaikeampi vastustaja. Selvästi kokenut soturi, joka oli nopeampi, sekä kesti kovat lyönnit ja tönäisyt, mitä nuori soturi sille jakeli. Oranssiturkkinen kolli myöskin tiesi purra tai raapia niistä kohdista, missä nummiklaanilaisen paksu karvoitus oli ohuimmillaan, tai vain kaivautua niin syvälle panssarimaisen karvan läpi, että pääsi ihoon kiinni. Kermanvaalea kolli huomasi pian haukkovansa happea, eikä enää pysynyt miltei missään tuon hyökkäyksissä mukana, joten yhden kovan lyönnin jälkeen makasi vihreäsilmäinen kissa henkeään haukkoen verestä tahriutuneella kalliopinnalla. Luuklaanilainen olisi varmasti tehnyt selvää Leijonakynnestä, ellei sitä oltaisi kutsuttu muualle. Nummiklaanilainen tunsi vihan ja ärtymyksen häviön johdosta pauhaavan sisällään, mistä hän sai voimaa nousemiseen. Nuori soturi antoi noustessaan kynsiensä tehdä valkoiset jäljet kallioon ja hampaitaan vihasta kiristellen hän lähti samaiseen suuntaan mihin oranssiturkkinen kollikin oli mennyt. Kermanvaalea kolli huomasi ajautuvansa hieman sivummalle pääasiallisesta taistelukentästä, pieneen uomaan, mitä ei leirin sisäänkäynniltä olisi edes huomannut. Kurkistaessaan kivikon takaa näki hän kolmen kissaparin taistelevan vastakkain pienellä alueella. Tiikerililja väisteli tehokkaasti sen samaisen oranssiturkkisen kollin iskuja kenen kanssa Leijonakynsikin oli vain hetkeä aikaisemmin tapellut. Hieman heidän takanaan oli Naavatassu, sekä hyvin huonossa kunnossa oleva kolli, jonka toinen puoli kasvoista näytti olevan pahasti arpeutunut. Kollin näkeminen toi nummiklaanilaiselle mieleen Kuutamokukan, myöskin toisen puolen kasvoistaan menettäneen erakkonaaraan, joka Nummiklaanissa oli muutama kuu aikaisemmin vieraillut. Sitten Leijonakynnen katse osui vaaleanruskeaan kolliin ja maassa rimpuilevaan Kaislatassuun. Nuori soturi nosti ylähuultaan nähdessään luuklaanilaisen syöksyvän oppilaan kaulaa kohti, mutta kermanvaalea kolli ei liikahtanutkaan paikoiltaan, ei edes silloin, kun kuuli klaanitoverinsa henkitorven murskautuvan vaaleanruskean kollin hampaissa. Nummiklaanilainen katsoi halveksuen kuinka siniharmaa kolli haki pelokkaalla katseellaan apua ympäriltään, ennen kuin elo kaikkosi tuon silmistä. Leijonakynsi tuhahti inhosta. Häntä ei Kaislatassun kuolema juuri hetkauttanut. Enemmän hän häpesi sitä kuinka nopeasti oppilas oli lopettanut yrittämisen henkensä pelastamiseksi, eikä edes taistellut kunnolla vastaan. Kuolemastaan hän saisi syyttää vain itseään, kun ei kokoistaan vastustajaa pystynyt voittamaan. Hehän olivat kaikki täällä kuitenkin sotimassa, eivät leikkitappelemassa. Tiikerililjan huomatessa oppilaansa hengenlähdön, hän karjuen kävi vaaleanruskean kollin kimppuun. Oranssiturkkinen kolli sai hetken hengähdystauon ja oli lähtemäisillään oman klaanitoverinsa avuksi soturittaren taistellessa tulisesti tuon kanssa, kun Leijonakynsi kovalla voimalla hyppäsi kollia kohden ja paiskasi päin kallioseinämää. Hän käveli pientä edestakaista matkaa odottaessaan vastustajansa nousua maasta, eihän toinen erä tuntuisi yhtään miltään, jos hän samantien vain syöksyisi tekemään tappopuraisun. Kolli ravisteli päätään ja päästi lyhyitä sähähdyksiä suustaan. Nuori soturi janosi verta, mutta myöskin kunnon kamppailua. Sitähän varten hän oli kouluttautunut.
"Tiikerililja, sain Lehtitassun ylös!" Naavatassu huudahti, mikä sai Leijonakynnen kääntämään korviaan oppilaan huudon suuntaan, katkaisematta kuitenkaan katsekontaktia vastustajansa kanssa. Naarasoppilas oli ilmeisemmin saanut päihitettyä oman vastustajansa.
"Hyvä, juoskaa ulos täältä!" Tiikerililja ärisi jostakin taaempaa, eikä nuori soturi viitsinyt vilkaista miten soturittarella oikein meni. Hän päästi kurkustaan kumeaa murinaa seuratessaan kuinka oranssiturkkinen kolli päätään ravistellen nousi jaloilleen.
"Entä Kaislatassu? Emme voi jättää häntä!" Naavatassu huusi hätääntyneenä.
"Emme jätäkkään", Tiikerililja urahti, minkä jälkeen kuului kimeä vinkaisu. Leijonakynsi oletti äänen kuuluneen sille vaaleanruskealle luuklaanilaiselle, joka soturitarta vastaan oli äsken vielä taistellut. Nuori soturi huomasi näkökenttänsä nurkasta, miten Tiikerililja juoksi Kaislatassun ruumiille ja nosti pienen oppilaan niskasta ylös, lähtien sitten kuljettamaan sitä kahden muun oppilaan luo, jotka uoman reunalla ilmeisesti odottivat. Leijonakynsi peruutti muutaman askeleen, pitäen itseään Tiikerililjan ja luuklaanilaisten välissä. Nuori soturi murahti ja asettautui leveästi leiriaukion ja kolmen luuklaanilaisen väliin. Hän luimi korviaan, laski painoaan etutassuilleen, nostaen samalla peräänsä ylemmäs. Kolli pörhisteli karvojaan ja yritti näyttää mahdollisimman isolta kolmen kissan edessä.

//Tästä saa jatkaa jos haluaa~

Lumisydän makasi joen törmällä ja seurasi laiskalla katseella kahden oppilaan vesisotaa. Hiutale- ja Lumotassu olivat halunneet päästä uimaan hiirenkorvan sulamisvesiin ensimmäistä kertaa, mutta leirin vierellä hitaasti virtaava vesi oli tuntunut liian helpolta selätettävältä oppilaiden mielestä. Kaksikko oli mennyt pyytämään mestareiltaan lupaa lähteä alajuoksulle, lähemmäs järveä missä vesi virtaisi nopeammin ja lehtikadon aikana horroksessa olleet uimalihakset saisivat tehdä töitä kunnolla. Hiiriturkki ja Punalehti eivät meinanneet antaa lupaa metsästyspartionsa takia, mutta lähellä ollut Lumisydän oli tarjoutunut vahtimaan oppilaita. Soturi havahtui ajatuksistaan tuntiessaan vesipisaroiden osuvan kasvoihinsa. Hän vilkaisi vieressään värjöttelevää Karviaistassua, jonka vihreänkeltainen katse pysyi koko ajan virrassa uivassa Lumotassussa. Oppilas oli halunnut isoveljensä sekä Hiutaletassun mukaan, vaikka hänen osaltaan uiminen oli jäänyt lyhyeksi. Naarasoppilas oli uinut pienen lenkin, noussut sen jälkeen ylös rannalle ja istahtanut kermanvaalean kollin viereen, mutissut jotakin veden viileydestä. Nyt oppilas selvästi värisi kylmyydestä, vaikka yrittikin lämmitellä itseään kuivaamalla rinnustaansa. Lumisydän väräytti viiksiään.
"Lähempänä leiriä oli paljon auringon lämmittämiä kiviä. Sinun kannattaisi mennä sinne kuivattelemaan", soturi tokaisi, vilkaisten sisarentytärtään nopealla katseella. Karviaistassu lopetti itsensä putsaamisen pudistaakseen päätään.
"Minä pärjään tässäkin", oppilas sanoi hiljaa, jatkaen sitten puuhiaan. Lumisydän kohautti kulmiaan ja päästi huokauksen suustaan. Jääräpäisyytensä naaras oli selvästikin perinyt Aamutäplältä.
"Sinun emosi tekisi minusta variksenruokaa, jos saisit valkoyskän tuon takia. Tule sitten edes tähän viereeni niin autan sinua kuivaamaan itsesi", soturi sanoi, kiertäen pörröisen häntänsä Karviaistassun ympärille. Ruskealaikukas kissa luimi hieman korviaan ja näytti hetken empivän setänsä ehdotuksen kanssa. Tuo kuitenkin varovasti asettautui kollin viereen, jatkaen sitten rintansa ja jalkojensa kuivaamista. Lumisydän kumartui kuivaamaan Karviaistassun niskaa, seuraten yhä sivusilmällään kahden muun oppilaan uimista. Kyllä hän luotti Hiutale- ja Lumotassun uimataitoihin, muttei olisi ensimmäinen kerta, kun viileä vesi lamaannuttaisi kovasti töitä tehneet lihakset, jopa puroklaanilaisen.
"Sinulla on yllättävän ohut turkki puroklaanilaiseksi. Selittää sen miksi et viihdy vedessä kauaa", soturi huomasi yhtäkkiä sanovansa. Naarasoppilas tuntui jännittyvän hieman ja kolli oli kuulevinaan tuon vetävän terävän henkäyksen. Hän ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota, oppilas tuntui muutenkin olevan säikky, joten outo reaktio ei yllättänyt häntä. Lumisydän ei ollut tarkoituksella kiinnittänyt huomiota Karviaistassun turkin laatuun, mutta eihän hän nyt yleensä kauheasti ajatellutkaan ennen kuin huomasi sanovansa mitä oudoimpia asioita.
"Tummakajon, Ruskalehden ja Täpläliidon isä taisi omistaa ohuen turkin, erakko jos kerran oli. Minulla ja sisaruksillani, sekä isäni sisaruksilla on kaikilla kuitenkin paksut turkit. Hassua miten kukaan meistä ei ohutta turkkia saanut, mutta sinä sitten sait", Lumisydän jatkoi selittämistään. Karviaistassu hiljaa inahti jotakin vastaukseksi, soturi oletti oppilaan olevan vain samaa mieltä hänen kanssaan. Enempää kolli ei päässytkään asiasta keskustelemaan, kun heidän takaansa kaislikosta kuului askelien ja jutustelun ääniä. Harmaalaikukkaan kissan huomio kiinnittyi totaalisesti kaislikkoon, hän höristi korviaan kuullakseen paremmin keskustelusta. Kasvisto peitti hyvin kaikki hajut alleen, varsinkin kun tuulta ei juuri ollut. Soturin uteliaisuus heräsi ja hän kurotti päätään nähdäkseen kaislojen läpi paremmin ketkä siellä oikein kulkivat.
"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Hän kysyi Karviaistassulta, eikä jäänyt odottelemaan oppilaan vastausta vaan nousi jaloilleen ja nopeasti teki tiensä kaislikkoon. Lumisydän yritti olla varovainen liikkuessaan kasvien keskellä, eihän hän nyt halunnut jäädä kiinni salakuuntelusta. Soturi käveli muutaman askeleen lähemmäs mau'untaa, kunnes oli kunnon kuuloetäisyydellä, milloin hän asettautui matalaksi ja käänsi korvansa äänien suuntaan.
"Minä ja Kultakuiske halusimme vain teidän ja Tummakajon parasta", Kanijalan naukaisu kuului vähän matkan päästä. Pari päivää aikaisemmin leirissä tapahtuneen välikohtauksen perusteella kermanvaalea kolli päätteli kokeneemman soturin juttelevan Ruskalehdelle ja Täpläliidolle.
"Eli edes emomme kuolema ei tuntunut tarpeeksi hyvältä syyltä kertoa totuutta, siihen tarvittiin Tummakajonkin menetys?!" Kanelinruskean soturittaren terävä sihahdus kuului kaislikkoonkin asti, vaikka naaras selvästi yritti pitää äänenvoimakkuuttaan matalalla.
"Vaikka emonne kuolema satuttikin minua suuresti, en silti olisi voinut tehdä sitä. Minulla oli vielä teidät, enkä olisi voinut jättää teitä isättömiksi silloin", Kanijalka sanoi huokaisten.
"Mutta nyt pystyit. Onko kellään mitään tietoa oikeasta isästämme, onko hän kuollut?" Täpläliito murahti.
"Emme koskaan varmistanut asiaa, mutta mitä luultavimmin näin tosiaan on. Hän lähti Puroklaanin alueelta pian sen jäkeen, kun Kultakuiske kertoi hänelle odottavansa teitä, eikä suostunut lähtemään hänen mukaansa erakoitumaan", Kanijalka tuntui hieman kangertelevan sanojensa kanssa. Lumisydän kurtisti kulmiaan. Jättiköhän kokeneempi soturi jotakin kertomatta?
"Joten emo joutui kääntymään toisten puoleen pystyäkseen kasvattamaan meidät", Ruskalehti täydensi pettyneellä äänensävyllä. Lumisydän painoi päänsä alemmas ja katseli hiekkaista maata etutassujensa edessä. Kultakuiskeen ja Tummakajon nimien kuuleminen sai palan nousemaan soturin kurkkuun. Hänellä oli hirveä ikävä kumpaakin kissaa, jotka olivat hänet kasvattanut.
"Kyllä. Mutta te olette yhä ainoat kissat ketä olen eläessäni oikeasti rakastanut", Kanijalka sanoi.
"Mutta te teitte väärin. Olette valehdeleet meille lähes koko elämämme ajan! Minä en sitä helpolla unohda", Täpläliito sähähti.
"Mutta... Me... Me huolehdimme teistä. Olette aina olleet minulle kuin... Kuin..."
"Kuin omia pentuja?" Ruskalehti kysyi. Lumisydän luimi korviaan ja lähti hiljaa peruuttamaan pois kaislikosta. Hänen omatuntoaan oli alkanut raastamaan liikaa. Ei hänen kuuluisi kuunnella tätä keskustelua.

//Vähän lyhyempi pätkä tällä kertaa

Istahdin käpälissäni kiviä pyöritellen nurmikolle, kiven sileä pinta auttoi minua rentoutumaan täydellisesti jännittyneinä hetkinäni. Turkkini sisällä kihelmöi puhdas jännitys, saattaisimme menettää moniakin henkiä tässä taistelussa, Luuklaanilaiset eivät nimittäin kuulemani mukaan sääliä tunne. Kimmautin kiven käpälästäni toiseen, se kolahti ikävästi pitkiin kynsiini, jotka olivat työntyneet automattisesti ulos käpälästäni. Värähdin hieman ja katselin tassuani, kynsi oli vääntynyt hieman, ja sen välistä tihkui pari pisaraa tummanpunaista verta. Vääntäydyin seisomaan toista käpälääni ilmassa pidellen. Lähdin konkkaamaan hitaasti kohti leiriä, tunsin maahan taittuvat ruohonkorret harvinaisen tarkasti kolmen käpäläni alla. Jätin jälkeeni pienen verivanan, vaikka haavani olikin pieni verrattuna siihen, kun taisteluun lähtenyt joukko tulisi paikalle viiltojaan esitellen. Kehoni läpi kulki inhon väristys ja melkein tunsin luuklaanilaisten kynnet, jotka takertuivat niskaani yhä tiukemmin ja tiukemmin niskaani. Rääkäisin kimakasti ja vajosin hetkeksi maahan, nyt tuntui jo todelliselta vaaralta, että joku roikkuisi itsepintaisen kylmäverisesti kiinni niskassani. Tunsin lämpimän aineen valuvan pitkin hartioitani, jotka värjäytyivät kohta tummanpunaisiksi ja saivat karvani muuttumaan takkuiseksi ja epämiellyttävän tuntuiseksi. Näkökenttäni sumeni, mutta maahan katsoessani näin verisen ruumiin käpälieni juuressa, se riitti. Kaikki pimeni ja kaaduin maahan, joka oli sekin värjäytynyt tummanpunaiseksi.
-Muista sopimuksemme...Sihisevä ääni tuntui kaikuvan kaikkialta pimeydestä.
Kivuliaat muistot palautuivat mieleeni kuin salamaniskusta. Pieni, vaalea karvakasa, joka yritti vaivalloisesti pyristellä liian voimakasta virtaa vastaan. Sama, sihisevä ääni.
-Liity meihin, niin pelastamme kapisen henkesi...
Vaalean karvamytyn pää kohosi epäluonnollisen näköisesti ylöspäin, ja korvat heilahtelivat hieman.
-Teen mitä vain kunhan autatte! Pentu parkaisi yrittäen nousta vielä kerran takaisin pinnalle.
Näytti siltä, kuin musta varjo olisi ilmestynyt tyhjästä ja nostanut pennun pois vedestä, en nähnyt pikkuista enää, mutta kuulin edelleen äänen, joka oli muuttunut kiivaaksi.
-Jos et kuuden kuun ikäisenä suostu nukkumaan luoksemme, olet mennyttä! Ääni nauroi sihisten.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja sain näyn katoamaan savuna ilmaan. Huomasin makaavani raajat levällään samassa paikassa, johon olin tuupertunut. Verta ei enää näkynyt ja kaikki tuntui olevan ennallaan, silti minua kammoksutti tuleva tehtäväni. #Nukkua luoksemme? Eli...Kuolla?#

//Pahoittelut tuosta melko rajusta näystä :d

"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Lumisydämen harhaileva ääni kysyi, kun kermanvalkoinen kolli nousi ylös ja lähti suunnistamaan hiljaisin, mutta ripein askelin kohti kaislikkoa. Karviaistassu katsoi hämmästyneenä enonsa perään, mutta pudistellen päätään hän antoi asian nopeasti olla. Märkä turkki tuntui inhottavalta vasten ihoa ja jokaikinen iholle putoileva pisara sai naarasoppilaan iholla käymään inhottavia väreitä. Hän kurotti kohti kylkeään ja alkoi pitkin vedoin sukia sitä lähes raivokkaasti samalla, kun naaraan katse aina tasaisin väliajoin harhaili takaisin Lumotassuun ja Hiutaletassuun, jotka uivat hyytävässä vedessä ja näyttivät pitävän hauskaa. Valkoruskean naaraan katse siirtyi tarkkailemaan Hiutaletassua, jonka kasvoilla oli iloinen hymy, kun vanhempi naaras nauroi jollekin Lumotassun lausahdukselle. Yleensä Hiutaletassu tuppasi olemaan yksin eikä näyttänyt viihtyvän oikein kenenkään seurassa, mutta nyt tuo kuitenkin oli lähes vaatinut pääsevänsä Lumotassun mukaan uimaan ja kokeilemaan hieman voimakkaampia virtoja, jossa tosiaan pitäisi käyttää lihaksiaan, jottei joutuisi pulaan ja pystyisi pitämään pintansa sitä vastaan. Karviaistassu pudisteli päätään ja sukaisi vielä uudemman kerran kylkeään ennen kuin paransi asentoaan sellaiseksi, että pystyi katsomaan kaksikon puuhia satuttamatta niskaansa.
“Karviaistassu! Etkö sinäkin tulisi vielä kokeilemaan?” Lumotassun hilpeä huudahdus kysyi, kun valkoinen kolli teki tiensä takaisin rannalle ja nousi ylös vedestä näyttämättä merkkiäkään väsymyksestä tai kylmyydestä. Kollin pitkä turkki oli liimautunut tuon ihoa vasten saaden veljen näyttämään puolet pienemmältä kuin normaalisti. Karviaistassu ei voinut mitään huvittuneelle hymylleen. Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun Lumotassu ravisteli turkkiaan ja loikki hänen luokseen.
“Se on mukavan viileää! Mikset tulisi vielä?” veli jatkoi ja laski hieman päätään alemmas niin, että oli lähempänä siskoaan, joka hieman hätkähti, kun toisen turkista valui kylmä pisara hänen nenälleen.
“Minä kuivattelen, etkö näe?” hän tuhahti hiljaisesti saaden meripihkasilmäisen kollin nostamaan toista kulmaansa ja istahtamaan pienen tömähdyksen saattelemana alas.
“Kyllä minä sen pystyn näkemään, mutta miten se liittyy uimiseen?” kolli ihmetteli katsoen häntä kuin hullua.
“Liittyy se siten, että olen juuri saanut turkkini melkein kokonaan kuivaksi ja sitten sinä tulet siihen kastelemaan minut uudelleen”, hän vastasi napakammin ja nosti tassuaan veljeään kohti ja tökkäsi sillä tuota rintaan,
“Sinä olet katsos ihan läpimärkä.”
Lumotassu räpytteli silmiään hetken hämmentyneenä ennen kuin laski katsettaan rintaansa kohden ja katsoi pyöristynein silmin kuinka pitkät vaaleat karvat kastelivat nopeasti Karviaistassun käpälän, mikä sai naaraan vetäytymään. Lumotassu hymähti hämillään ja nosti sitten katseensa taas sisarukseensa samalla, kun nousi tassuilleen. Kolli huiskautti häntäänsä.
“Mehän olemme puroklaanilaisia, on osa olemustamme, että pidämme uimisesta ja siitä tunteesta, kun vesi kastelee turkkimme”, kolli totesi ja nyökkäsi Hiutaletassua kohden, joka oli uinut rantaan ja katseli heitä epävarman oloisena samalla, kun suki rintakarvojaan esittäen, ettei olisi kuunnellut sisarusten puheita. Karviaistassun ja Hiutaletassun katseiden kohdattua, vanhempi naaras nopeasti katseensa muualle kiusaantuneena. Nuorempi oppilas luimisti korviaan vaivaantuneena ennen kuin kohdisti kellertävän vihreät silmänsä veljeään kohden.
“Ehkä minä sitten vain olen outo”, Karviaistassu heitti tuimasti saaden vaaleaturkkisen Lumotassun huokaisemaan,
“En minä sitä niin tarkoittanut.”
“Ihan sama”, hän naukui ja nyökkäsi Hiutaletassua kohden,
“Mene sinä kastelemaan turkkisi ja nauttimaan siitä sinun puroklaanilaisen olemuksestasi.”
“En minä tosiaan sitä niin-”
Karviaistassu käänsi katseensa pois veljestään ja kumartui nuolemaan etujalkojensa sisäpintaa tehden selväksi, ettei ollut enää kiinnostunut puhumaan veljelleen enää yhtään enempää. Lumotassun suunnalta kuului uusi huokaisu ennen kuin kolli kääntyi ympäri ja harppoi Hiutaletassun luokse. Karviaistassun katse liukui hitaasti kaksikkoon. Lumotassu sanoi jotain hiljaa toiselle oppilaalle ennen kuin tuhahtaen lähti kahlaamaan syvemmälle veteen. Hiutaletassun suunnalta tuli nopea katse hänen suuntaansa ennen kuin naaras seurasi kuuliaisesti toista oppilasta veteen. Karviaistassu päästi tuhahduksen suustaan, kun hänkin nousi ylös ja lähti kulkemaan kaislikkoja kohden, minne Lumisydän oli kadonnut hetki sitten. Hän ei kerennyt astua paria askeltakaan lähemmäs kasveja, kun kermanvaalea soturi ilmestyi kaislikkojen seasta hänen näkökenttäänsä. Kolli näytti hieman surumieliseltä ja loukkaantuneelta, mutta heidän katseidensa kohdattua, Lumisydämen kasvoille suli mitäänsanova ilme, jota koristi kyseliäisyys.
“Minä menen sittenkin niille kiville lämmittelemään”, valkoruskea oppilas kertoi enolleen, joka oli vain parilla askeleella tassutellut lähemmäs häntä. Kermanvaalea kolli kallisti hieman hänelle päätään, mutta nyökäytti päätään kuitenkin.
“Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” Lumisydän uteli. Karviaistassu katsoi enoaan hetken ennen kuin päästi vaimean hymähdyksen suustaan,
“Ajattelinpa vain kuunnella sinun vinkkiäsi.”
Soturi katsoi häntä hetken ennen kuin hymyn kera nyökäytti päätään hyväksyvästi. Karviaistassu oli jo lähtemäisillään, kun tuon ääni varoitti.
“Mutta muista, ettet lähde yksin harhailemaan mihinkään kauemmas. En halua joutua Aamutäplän teroituspuuksi.”
“Lupaan minä”, hän naurahti enolleen viikset huvittuneisuudesta värähtäen. Kolli huiskautti hänelle häntäänsä, kun tuo teki tiensä samaiselle paikalle, missä oli ollut ennen kuin oli lähtenyt etsimään jotain kaislikkojen seasta. Valkoruskea oppilas pudisteli päätään ja lähti sitten kulkemaan kohti leiriä päästäkseen niille Lumisydämen mainitsimille kiville.

Kivien lämmin pinta tuntui mukavalta vasten Karviaistassun vatsaa. Hän painoi hymyillen leukansakkin kiven sileälle pinnalle ja ummisti silmiään. Ehkä hänen tosiaan pitäisi alkaa kuuntelemaan enemmänkin muiden neuvoja. Lumisydänhän oli sanonut, että leirin läheiset kivet olisivat lämpimiä auringon suotujen säteiden takia eikä kolli ollut todellakaan valehdellut. Ne olivat juuri sopivan lämpimät ja saivat helposti hänen vielä hieman märän turkin kuivumaan.
Juuri, kun naarasoppilas oli kerennyt rentouttamaan lihaksiaan, puskien rapina sai tuon korvat ponnahtamaan sydämenlyöntiäkin nopeammin ylemmäs ja pään nousemaan kiven pinnasta ilmaan. Silmien viiruuntunut katse etsi äänentekijää, joka ilmeisemmin ainakin hänen kuulemansa mukaan piileskeli pusikossa. Yhtä nopeasti, kun hänen lihaksensa olivat rentoutuneet, yhtä nopeasti ne jännittyivät uudelleen ja olivat valmiina repimään naaraan ylös kiviltä ja joko taistelemaan tai juoksemaan karkuun.
“Sinä taisitkin jo huomata minut? Minä, kun luulin, että pääsisin pelästyttämään sinut”, tabbykuvioinen kollioppilas naukui huvittuneena, kun tuo teki tiensä pusikkojen seasta pois ja pysähtyi seisomaan aivan parin askeleen päähän hänestä ja kivistä, jotka hohkivat hänen allaan.
“Kuka vain olisi pystynyt kuulemaan sinut..”, Karviaistassu mutisi itsekseen, mutta ilmeisesti niin kovaa, että vanhempi oppilas kuuli sen. Jänötassun kasvoille levisi virne, kun kolli parilla askeleella tassutteli hänen luokseen. Kolli pysähtyi hänen eteensä niin, ettei heidän välissään ollut viiksen vertaakaan. Karviaistassu katsoi toista hämmentyneenä, muttei uskaltanut liikkua mihinkään suuntaan. Hän olisi mieluusti vetäytynyt kauemmas kollista, mutta tuon meripihkaisten silmien katse piti häntä paikoillaan.
“Onko asia niin? Minä, kun luulin olleeni todella hiljainen”, Jänötassu sanoi kallistaen päätään ja virnisti uudemman kerran niin, että tuon etuhampaat tulivat esiin.
“Kuka vain- kuka vain olisi voinut kuulla sinut”, Karviaistassu vastasi hiljaa ja katsekontaktia pitäen hän jatkoi rohkaistuneena,
“Oli kyseessä sitten kuuro tai ei.”
“Auts, tuo jo hieman sattui”, kolli naurahti irvistäen ja vetäytyi hieman kauemmas ja kurotti kaulaansa kuin nähdäkseen, mitä hänen takanaan oli. Karviaistassu kurtisti kulmiaan ja käänsi hieman päätään etsiäkseen saman asian, mikä Jänötassua näytti kiinnostavan. Mutta hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin pari kiveä. Ne olivat ihan samanlaisia kuin se, millä hän juuri tällä hetkellä makoili. Naaraan katse suuntautui uudelleen Jänötassuun, joka oli kulkeutunut hänen sivulleen ja hieman kumartui alaspäin. Valkoruskea kissa seurasi kuinka tabbykuvioinen oppilas loikkasi taitavast hänen ylitseen yhdelle kivistä. Kolli parilla askeleella päätyi hänen viereiselleen kivelle ja kävi siihen maaten. Tuon katse kääntyi hänen suuntaansa. Kollin kasvoille oli noussut irvistyksen sijaan aurinkoinen hymy, mikä sai Karviaistassun hieman säpsähtämään. Miksi Jänötassu oikein hymyili tuollaisella tavalla?
“Kävitkö sinä uimassa aikaisemmin, kun olet täällä kuivattelemassa?” kolli kysyi, aloittaen uuden keskustelun, mikä tuntui paljon mukavammalta. Tai ehkä se vain tuntui tällä kertaa mukavammalta, kun tuo ei ollut niin lähellä häntä.
“Päätin mennä Lumotassun ja Hiutaletassun mukaan, mutta vesi olikin todella kylmää enkä pitänyt siitä”, hän kertoi yllättäen itsensä kuinka suorasti hän sen Jänötassulle kertoi. Kolli tutkaili häntä siristynein silmin lämpimästi. Jokin siinä sai Karviaistassun ihon väreilemään. Oliko hänellä vieläkin kylmä? Eikö kivien lämmitys muka auttanut?
“Pystyykö siellä jo uimaan?” Jänötassu ihmetteli. Tabbykuvioinen kolli laski päätään kiven pinnalle, mutta piti katsekontaktinsa hänen kanssaan.
“Etkö pitänyt veden lämpötilasta, uimisesta vai siitä, että Hiutaletassu oli sinun ja Lumotassun kanssa?” kolli heitti kysymyksiä. Karviaistassu kurtisti kulmiaan. Miten häntä muka olisi haitannut, jos Hiutaletassu oli mukana?
“Kaksi ensimmäistä on totta, veden lämpötila oli liian kylmä enkä pidä uimisesta. Turkkini ei hylji ollenkaan vettä ja sen takia minulle tulee todella nopeasti kylmä”, hän selitti toiselle, joka näytti kuuntelevan häntä kiinnostuneena. Hän pudisteli päätään hämmentyneenä,
“Ja mitä tulee viimeiseen, miksi minua haittaisi Hiutaletassun osallisuus?”
“Ajattelin vain, koska sinä ja Lumotassu näytätte olevan todella läheisiä ja siksi ajattelinkin, että sinua voisi haitata Hiutaletassun osallisuus”, mustavalkoruskea kolli selitti. Tuo liikutti häntäänsä lähemmäs hänen omaansa ja kuin vahingossa osui siihen omallaan. Karviaistassu hieman säpsähti ja katsoi tuota ihmeissään. Kollilla oli käytössään monet kivet, minne tuon häntä yltäisi, joten miksi tuon piti änkeä häntänsä juuri hänen kanssaan samalle kivelle. Ja, kun Jänötassua katsoi, tuo näytti itsevarmalta, vaikkei Karviaistassu ymmärtänytkään miksi.
“Olemme me läheisiä, muttei minua haittaa olla hänen ja jonkun muun kanssa porukassa”, naaras sanahti ennen kuin painoi päänsä takaisin etutassujensa päälle ja ummisti silmiään, milloin ne lähes painuivat kiinni. Hän näki vain sumeasti Jänötassun hymyyn taittuneet kasvot ennen kuin hän antoi silmiensä painua kokonaan kiinni. Toisen hännän kosketus hänen omallaan tuntui omalla tavallaan todella turvalliselta.

Varjoturkki nuolaisi käpäläänsä, tämän musta turkki tuntui sulautuvan varjoihin ja tuskin erotin naaraan ääriviivoja tarkasti. Yritin pysyä paikallani, mutta silti käpäläni tärisivät järkytyksestä.
Mestarini nosti vakavana katseensa minuun, tämä tuijotti minua syvälle silmiini, kuin yrittäen hakea niistä jotain kaipaamaansa, sitten soturitar huokaisi syvään
-Mitä sinä näit? Varjoturkki naukui hiljaa, erotin tämän äänessä pienen särähdyksen.
En tiennyt mitä mustaturkkinen naaras tarkoitti, joten tyydyin pudistamaan huomaamattomasti päätäni.
-Missä? En ymmärrä, selitä minulle! Inahdin varovasti yrittäen tavoitella jonkinlaista informaatiota Varjoturkin olemuksesta.
Mestarini nousi jaloilleen, vain muutamalla askeleella hänen kasvonsa olivat melkein kiinni omissani.
-Unessa, naaras sihahti kärsimättömästi.
Yritin olla välittämättä klaanitoverin nihkeästä hengityksestä, joka lehahteli päin kasvojani.
-Heräsin, olin oppilaidenpesässä, kuulin outoa nitisevää ääntä...Aloitin epävarmana, en ollut varma halusinko kertoa kissalle, joka hönki tällä hetkellä päin naamaani.
Varjoturkki perääntyi, hän vaikutti rauhallisemmalta, katseeni kiinnittyi silti vähitellen enemmän ja enemmän tämän ilmaa hurjasti halkovan hännän ärhäkkään liikkeeseen.
-Nousin ylös ja kävelin ulos pesästä, huomasin, että ääni tuli puusta, joka natisi uhkaavasti...sitten-sitten puu alkoi kaatua...Selostin saaden enemmän rohkeutta.
Edessä seisova kissa oli mestarini, totta kai voisin luottaa häneen, mestariini, jota en edes kunnolla tuntenut.
-Siinä se oli, lopetin tarinani nousten nopeasti ylös, halusin löytää muuta seuraa.
Varjoturkki vaikutti tyytymättömältä, sitten hänen kasvoilleen tuli pelottava virnistys, jonka naaras oli ilmeisesti tarkoittanut olevan hymy, mutta minusta se vaikutti lähinnä uhkaukselta kun naaraan neulanterävät etuhampaat välähtivät auringossa.
-Selvä, mene lepäämään, tulen herättämään sinut sitten kun on aika lähteä harjoituksiin! Naaras naukui yllättävän lempeästi, ehkä olin vain kuvitellut kaiken.

//Kirjoittelen nyt aika paljon näitä lyhyempiä tarinoita xd

Tihkutäplästä oli ristiriitaista, että viherlehden kauniina vuodenaikana aamut saattoivat olla näinkin harmaita. Naaras astui ulos sotureiden pesästä, ja säpsähti tuntiessaan vesipisaran viileän kosketuksen niskassaan. Leirin maa oli öisen sateen vuoksi märkä ja mutainen, kaikista tallotuimmissa kohdissa jopa liejuinen. Unisena Tihkutäplä vältteli lammikoita ja haki käpälilleen kuivempaa alustaa. Leirin laitamilta soturi löysi kannon, jonka pinta oli tummunut sen kerättyä kosteutta. Tihkutäplä loikkasi sen päälle ja puristi kynsiään kiinni lahoon puuhun, jottei liukastuisi. Sitten hän alkoi sukia siniharmaata turkkiaan tasaisemmaksi, samalla silmäillen klaanitovereitaan, joista moni heräili viileään aamuun.
Ensiksi Tihkutäplä huomasi keltaisten silmiensä harhailevan pentutarhalle. Harmaaturkkinen naaras näki Iltapennun puskevan itsensä ulos pesästään ja kipittävän kohti aukiota ruskea vesi pärskyen tomerien jalkojensa iskeytyessä liejuun. Huvittuneena Tihkutäplä kiersi häntänsä ympärilleen ja katsoi, kuinka pentutarhan edustalle ilmestynyt Susisydän ärähti pennulle, joka oli nyt saanut mustavalkean turkkinsa lian peittoon. Ohi käveli oppilaiden rykelmä, josta valkeaturkkinen Kaamostassu jättäytyi taaemmas kiroten ympäriinsä lentelevää mutaa.
#Onneksi lämmön pitäisi kuivattaa maa tuota pikaa#, Tihkutäplä ajatteli toiveikkaasti, ja katsahti sateen ajaksi kuusen paksujen oksien alle suojattuun tuoresaaliskasaan. Samalla soturi loikkasi alas kannolta ja lähti kävelemään kohti leirin keskustaa, jossa Nummipyörre jakaisi partiot. Matkalla hän vilkaisi kohti parantajan pesää, jonka uumenista levisi sankka yrttien tuoksu. Mitäköhän Lehtitassu puuhasi? Tihkutäplä ei ollut nähnyt ystävätärtään päiviin.
”Hei, Vasanloikka”, soturi tervehti astellessaan entisen mestarinsa vierelle. Ruskeaturkkinen naaras näytti kuuntelevan tiiviisti partioita jakavaa Nummipyörrettä, mutta väräytti silti korvaansa Tihkutäplälle. Pieni hymy pakotti itsensä harmaakuvioisen kissan kasvoille, kun tuo tarkasteli katseellaan vanhemman soturin ilmeettömyyttä.
”Piikkiraita, johda tänään metsästyspartiota lähelle Vuoristoklaanin rajaa. Voit ottaa mukaasi Tihkutäplän, Syreenikukan ja Havutassun”, Tihkutäplä kuuli varapäällikön naukuvan.
Valitut kissat nyökkäilivät Nummipyörteelle, ja Tihkutäplä kiersi kissajoukon takaa ja tassutti Piikkiraidan luo nyökäten hänelle. Meripihkasilmät viiruina suurikokoinen kolli nyökkäsi takaisin, ja lähti suoraan eteenpäin kuin välinpitämättömästi. Ele tuntui melkein sanovan ’olet ilmaa’, mutta Tihkutäplä tiesi mukana olevan edes hiukan klaanitovereiden välistä ystävällisyyttä. Syreenikukka liittoutui Piikkiraidan perään ja Tihkutäplä lähti asettelemaan käpäliään samaan tahtiin mustaturkkisen soturittaren kanssa. Syreenikukan oppilas, Havutassu, seurasi mestarinsa vanavedessä kuitenkin pitäen sopivaa etäisyyttä häneen. Kostea neulasmatto notkui kissojen jalkojen alla, ja metsän läpi puhalsi pehmeä tuuli. Partio suuntasi kohti Vuoristoklaanin rajaa. Tihkutäplä haistoi ilmassa kiven ja kastehelmet.
”Havutassu!” Syreenikukka kivahti käskevään sävyyn. Tihkutäplä vilkaisi taakseen ja näki tummanharmaan kollioppilaan tunnustelevan polun reunaa käpälillään, korvat kääntyillen ja viikset väristen. Mestarinsa käskyn kuullessaan hän kuitenkin perääntyi luimistellen.
”Luulin haistaneeni oravan”, Havutassu mutisi painaen metsänvihreää katsettaan alas, häntä nykien pienesti.
Pieni sanaharkka äityi mestarin ja oppilaan välille. Tihkutäplä katseli muualle, ja huomasi Piikkiraidan kynsivän ärsyyntyneenä nurmea.
”Jos vain jatkettaisiin matkaa?” harmaa naaras ehdotti pikaisesti ja sulki suunsa heti sen sanottuaan. Syreenikukan älykkäät silmät kääntyivät nyt nuorempaan soturiin, joka kohautti hartioitaan.
#Sanoinkohan jotain typerää?# ajatukset laukkasivat hiljaa Tihkutäplän päässä. Olihan Syreenikukalla oikeus kouluttaa oppilastaan miten ja milloin halusi, eikä Piikkiraitakaan ollut puuttunut tilanteeseen. Syreenikukka kuitenkin vain nyökkäsi jähmeästi ja kääntyi vielä murahtamaan Havutassulle, ennen kuin asteli arvonsa tietäen ohi Tihkutäplän. Harmaa naaras antoi helpottuneen huokaisun paeta lähtiessään seuraamaan mustaa naarasta, joka osasi asettaa sirot raajansa aina maahan niin että ääntäkään ei kuulunut.
Vuoristoklaanin rajalla harventuneet puut antoivat kissoille mahdollisuuden astua ulos varjoista. Epäilevänä Tihkutäplä käveli valolammikkoon ja tunsi poltteen selällään.
#Onko tuolla edes riistaa?# hän mietti katsellessaan kiinnostuneena autiota maisemaa ja kiven ja soran muodostelmia, joiden takana vuortenhuiput kohosivat.
”Minä ja Tihkutäplä voimme ottaa tämän puolen, Havutassu ja Syreenikukka tuon”, Piikkiraita naukui ja viittoi vasemmalle lisäten vielä:
”Kokoonnutaan tähän ennen auringonhuippua.”
Piikkiraita näytti vahvistavan vielä Kuutamoklaanin hajumerkkejä, joten Tihkutäplä jätti hänet omaan rauhaansa ja lähti jolkottamaan kauemmas.
#Viimeinkin#, naaras ajatteli ja oli iloinen päästessään irroittelemaan. Ilmassa leijui miljoona tuoksua eikä soturi osannut valita mihin niistä olisi keskittynyt. Oli aurinkoa ja tuoretta pihkaa, neulasia ja myllerrettyä multaa. Tuoksujen joukosta Tihkutäplä etsi hiiren, jota lähti pehmein askelin vaanimaan läheisestä heinikosta.

Jäätassu katseli oppilaiden pesän suojista leiriaukiolla käynnissä olevaa taistelua. Nummiklaani oli saapunut hakemaan oppilaansa takaisin, Luuklaanin puolestaan yrittäessä tehdä loppua pelastuspartion jäsenistä. Naarasoppilas oli yrittänyt hyökkäyksen tapahtuessa käydä jonkun kimpuun, mutta hän ei löytänyt ketään pienempikokoisempaa, sekä selvästi yhtä hukassa olevaa kissaa taistelukentältä kuin hänkin. Niinpä punaoranssi kissa oli perääntynyt pesäänsä, silmäillen varjojen suojista kissojen tappeluita. Sininen katse kiersi läpi leiriaukion, minkä jälkeen hän ravisti ärtyneenä päätään. Missään ei tuntunut olevan edes tarpeeksi haavoittunutta kissaa, jonka hän varmasti voittaisi satuttamatta itseään sen kummemmin. Sitten Jäätassu huomasi leirin laidalla, kielekkeen puolella kuinka tummanpunainen kissa kävi Kuolntähden kimppuun, yrittäen saada tuota tiputettua alas kuolemaansa. Oppilaan silmät suurenivat ja hän veti terävästi henkeä. Olisi varma kuolemantuomio lähteä pelastamaan päällikköä, nummiklaanilainen tarvitsisi vain yhden hyvän lyönnin ja se olisi punaoranssi naaras joka kuolemaansa tippuisi. Ja olisiko hänen mestarinsa henki edes pelastamisen arvoinen? Eihän tuo tuntunut muuta tekevän kuin vain halveksivan ja satuttavan oppilastaan. Sinisilmäisen kissan mielessä myös pyöri Pimeydenmetsän lähettämä varoitus siitä, ettei hän saisi epäonnistua oppilaskoulutuksessaan, muuten hänelle kävisi samoin kuin Pakkasviimalle. Jäätassun huomatessa miten tummanpunainen kissa tönäisi Kuolontähden aivan kielekkeen reunalle antoi oppilaan tassuihin vauhtia. Hän meni ulos ja kiersi mahdollisimman huomaamattomasti taistelukentän ympäri, saapuen nummiklaanilaisen taakse, joka yritti viedä maassa makaavaa hopeaturkkista naarasta kauemmas reunasta Kuolontähden kavutessa ylös kielekkeen reunalta, mihin oli meinannut pudota. Punaoranssi naaras pudottautui matalaksi ja antoi painonsa siirtyä kokonaan takajaloilleen. Hän heilautti häntäänsä muutaman kerran edes takaisin, minkä jälkeen hän ponnisti ja kynnet ojossa hyppäsi kollin selkään. Tuo selvästi säikähti takaapäin tullutta yllätyshyökkäystä, mutta huomatessaan pysyvänsä pystyssä luuklaanilaisen painon alla, hän alkoi ravistelemaan tätä irti kimpustaan. Sinisilmäinen kissa piti silmiään kiinni ja sinnitteli kaikin voimin tummanpunaisen kissan selässä, uskaltamatta päästää inahdustakaan suustaan. Hän oli täysin lamaantunut pelosta, siitä että päästäessään irti hän putoaisi kielekkeen yli kuolemaansa. Raottaessaan tervettä silmäänsä etsiäkseen Kuolontähden sijaintia, hän näki mestarinsa sen hopeanharmaan tajuttoman naaraan luona. Ja tarkemmin katsottuna, raahasi Luuklaanin päällikkö nummiklaanilaista reunaa kohti-
"Sulkatähti!" Kolli, kenen kimpussa Jäätassu roikkui, karjaisi ja heittäytyi kyljelleen kalliopintaa vasten, minkä takia oppilas mentti otteensa tuosta. Punaoranssi naaras kierähti selälleen, ähkäisten kovasta iskusta mikä kalliopohjaan osumisesta tuli. Hän nousi nopeasti jaloilleen, peläten saavansa tummanpunaisen kissan kynsistä, mutta avatessaan silmänsä ja katsoessaan eteensä, näki sinisilmäinen kissa jotakin järkyttävää. Aivan kielekkeen reunalla pikimusta naaras piti leuoissaan Sulkatähteä, hakien nummiklaanilaiskollin katsetta ja sen löytäessään, hän päästi irti Nummiklaanin päälliköstä.
"EI!" Raidallinen nummiklaanilainen karjahti, muttei enää ennätänyt klaanitoverinsa perään. Jäätassu tunsi vatsassaan muljahduksen nähdessään kuinka hopeanharmaan naaraan yläruumis ensin katosi kielekkeen reunalta, vetäen loput ruumiista mukanaan. Oppilas katsoi järkyttyneenä kohtaa missä Sulkatähti oli vain silmänräpäystä aikaisemmin ollut. Hän kuuli ympäriltään huutoa, muttei jostakin syystä pystynyt keskittymään siihen. Naaraasta tuntui siltä kuin kaikki happi olisi yhtäkkiä kadonnut hänen ympäriltään tai hän olisi unohtanut miten hengitettiin.
"Oletko järkyttynyt?"
Punaoranssi kissa säpsähti yhtäkkistä aivan hänen yläpuoleltaan kuulunutta kysymystä. Jäätassu nosti katseensa ja kohtasi Kuolontähden keltaiset silmät, joiden ilkeä kiilto sai hänen niskakarvat pystyyn.
"E-en", oppilas sanoi nielaisten ja hivuttautui varovasti istumaan mestarinsa eteen. Tietenkin hän oli järkyttynyt, sinisilmäinen naarashan oli juuri todistanut miten julma ja sydämetön Luuklaanin päällikkö oikein oli. Vaikka olihan hän sen jo kauan tiennytkin.
"Minun piti hankkiutua heistä eroon ennen kuin he ehtisivät tekemään sen suurempia vahinkoja leiriimme. Ymmärrätkö, Jäätassu. He halusivat minun kuolevan, mutta minähän en helpolla häviä", Kuolontähti ilmoitti ja antoi katseensa käydä leiriaukiolla. Jäätassu seurasi mestarinsa katsetta ja huomasi, että nummiklaanilaiset olivat ruvenneet perääntymään. Oikeastaan vain muutama heistä oli enää leirissä, hekin juosten kohti uloskäyntiä. Oppilaan silmät tavoittivat haavoittuneen Ohramyrskyn, joka nilkutti kaksikkoa kohti.
"He perääntyivät, lähdemmekö perään?" Varapäällikkö kysyi. Kuolontähti pudisti päätään.
"Eivät nuo ketunläjät vuoristossa osaa liikkua. Annamme pienen etumatkan, silloin takaa-ajosta tulee paljon hauskempaa", päällikkö sanoi. Ohramyrsky nyökkäsi päätään ja kääntyi takaisin leiriaukion puoleen, huutaen kaikkien liikuntakyvyisten lähtevän kohta takaa-ajoon. Jäätassu nousi jaloilleen ja oli lähtemässä pois mestarinsa luota, mutta tuo kutsuikin oppilaansa takaisin luokseen.
"Sinä saat luvan lähteä seuraamaan heitä jo nyt. Katsotaan ovatko jäljitystaitosi yhtä surkeat kuin aikaisemminkin", Kuolontähti sihisi ja heilautti häntäänsä uloskäynnin suuntaan. Punaoranssi naaras tunsi oudon painon rinnassaan ja jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen, aikeenaan sanoa jotakin päällikkönsä käskyä vastaan. Tuon siristellessään keltaisia silmiään hän totesi mielessään, että nyt olisi parasta vain totella pikimustan naaraan käskyä ja lähteä leiristä mitä pikimmiten. Sinisilmäinen kissa käveli ulos leiristä ja hermostuneena katseli ympärilleen. Hänen mestarinsa oli vain puhunut totta sanoessaan Jäätassun jäljitystaitojen olevan ruosteessa, mutta hän tiesi että epäonnistumisesta seuraisi rangaistus. Rangaistus mitä hän ei missään nimessä haluaisi kokea. Oppilas kulki varovaisesti paljaalla kalliolla ja tasapainotteli kallionkielekkeillä häntänsä avulla. Naaras saapui kohtaan missä leveä vuoristopolku haaraantui useammaksi eri poluksi. Hän jäi hermostuneena aloilleen ja raotti suutansa saadakseen selville mille polulle nummiklaanilaiset olivat oikein paenneet. Veren rautainen haju leijaili vahvana ilmassa ja nummikissojen ominaistuoksua oli vaikea erottaa sen seasta. Punaoranssi kissa puhalsi ilmaa hampaidensa välistä hermostuneena. Yhtäkkiä hänen korvansa värähtivät.
*Tuolla!* Jäätassu ajatteli kuullessaan kivien putoavan jossakin alempana. Nummiklaanilaisten olisi varmasti oltava alemmalla polulla.

"Minä en ymmärrä... Kaikki kertoivat... Että isämme tappoi itsensä, että hän hyppäsi kalliolta, vaikka Voimasydän kylläkin kertoi Pöllöpennulle sen olleen onnettomuus... Me olimme salakuuntelemassa heitä Täpläpennun kanssa joskus. Mutta en ymmärrä miksi isämme kohtalosta piti valehdella", pieni Kultapentu sanoi surkeana ja nojasi enemmän Tuhkatassun kylkeen. Oppilas laski häntänsä tuon olkapäälle ja päästi huokauksen. Hänen mielestään noin pienen pennun ei pitäisi olla miettimässä tuollaisia asioita, miksi hänen isästään oltiin valehdeltu. Ruskeaturkkinen naaras ei selvästikkään enää tiennyt keneen hänen pitäisi ja keneen hän pystyisi luottamaan. Vaikka tummanharmaa naaras oli ollut tyytyväinen siitä että oli huomannut kultasilmäisen kissan leirin suuaukolla tuijottelemassa pilviverhojen takana välkkyviin tähtiin, ei hän tiennyt olisiko hän oikea kissa keskustelemaan asiasta Kultapennun kanssa.
"Ehkä kaikkien oli vain helpompi sanoa, että Torakkaleuka oli kuollut eikä karkoitettu. Ehkä Voimasydän pelkäsi sitä, että jos olisi kertonut totuuden, te lähtisitte sisaruksiesi kanssa etsimään isäänne ja hänet löytäessään saisitte surmanne. Ainakin sinun ja Täpläpennun kertomanne mukaan hän vaikutti aika... Kostonhimoiselta", Tuhkatassu selitti ja nosti katseensa tähtiin. Hopeahännän kirkas kimmellys toi valoa muuten pilkkopimeään leiriin. Kuuta hän ei tästä kulmasta nähnyt, se olisi varmasti jossakin vuoriston takana. Oppilas käänsi katseensa vieressään kyyhöttävään Kultapentuun tuntiessaan pienen kyyneleen putoavan etutassulleen.
"Voi pieni...", Tuhkatassu kuiskasi ja kyyristyi halaamaan pentua jalkojensa juuressa. Tuo vastasi hautaamalla kasvonsa tummanharmaan naaraan rintaan, niiskaisten kerran. He olivat hetken näin, hiljaa, minkä jälkeen oppilas nosti kasvonsa Kultapennun niskasta.
"Mutta nyt, on myöhä. Sinun pitäisi nukkua hieman", sinisilmä sanoi. Melkein kaikki muut vuoristoklaanilaiset olivat vetäytyneet pesiinsä ja olivat täydessä unessa. Aaltotähti, Kaunokirjo ja Myrskytuuli olivat ainoat heidän lisäkseen vielä leiriaukiolla ja pentutarhasta kuului vielä vaimeaa nau'untaa.
"Minun pitää vielä puhua perheeni kanssa. Ymmärräthän...?" Kultapentu kysyi hiljaa ja irtautui Tuhkatassusta. Oppilas nyökkäsi ja nousi itsekin jaloilleen, ravistellen viileän yöilman kehostaan.
"Tee miten tahdot. Mutta virkeänä kaikki vaikuttaisi varmasti selvemmältä", hän sanoi ja jäi katsomaan miten pentu kipitti pentutarhan suuaukosta sisään.
*Hyvä Tähtiklaani, älkää antako hänen vaipua epätoivoon tämän takia.* Naaras pyysi mielessään ja takajalkojaan venytellen lähti tekemään tietään oppilaiden pesää kohti. Hän ei uskaltanut käydä toivottamassa vanhemmilleen hyvän yön toivotuksia Myrskytuulen ollessa heidän seurassaan. Heillä oli varmasti muutenkin joitakin todella tärkeitä keskustelunaiheita, jos he tähän aikaan puhuivat. Sivusilmällään Tuhkatassu huomasi miten Taivaslilja saapui ulos parantajien pesästä ja ripein askelin kulki kolmikon luokse. Oppilaan mielenkiinto heräsi ja hän jäi hetkeksi aloilleen seuraamaan mitä vanhempien kissojen luona oikein tapahtui. Naaras ei kunnolla kuullut mitä Aaltotähti, Myrskytuuli tai Kaunokirjo oikein sanoivat, mutta Taivasliljan kohotettu äänenvoimakkuus kaikui luolan seinämiä pitkin tummanharmaan kissan korviin.
"Pesässäni on enää vain muutama katajanmarja ja nukkapähkimökin on lopussa!" Parantaja puuskutti tuohtuneena, ikään kuin kaikki työ minkä eteen hän olisi kovasti töitä tehnyt vain murenisi hänen tassuissaan. Tuhkatassu käänsi korviaan taaksepäin. Huurrekukan hautajaisista oli vain muutama päivä kulunut, ei mikään ihme, että Taivaslilja käyttäytyi noin vauhkoontuneesti.
"Olisipa minulla oppilas, joka lähettää hakemaan puolet puuttuvista lääkekasveista. Mutta tänään oli Opaalitassun ensimmäinen päivä parantajaoppilaana ja hän nukkuu nyt sikeästi pesässämme, en minä häntä voi pyytää yölliselle yrttienhakureissulle. En ymmärrä miten Huurrekukka... Miten pärjäsimme kaksin. Minusta tuntuu ettei edes kolme oppilasta minun lisäkseni riittäisi hakemaan kaikkia tarvittavia kasveja!" Taivaslilja jatkoi ja väräytti korvaansa. Tuhkatassu laski katsettaan parantajasta ja yllätyksekseen kohtasi Aaltotähden silmät. Päällikkö nyökkäsi tytärtään luokseen ja hieman varoen oppilas saapui muiden kissojen luo.
"Jaksaisitko lähteä hakemaan yrttejä Taivasliljan kanssa?" Mustaturkkinen kolli kysyi. Tummanharmaa naaras nyökkäsi ja siirsi katsettaan Kaunokirjoon, jonka kasvoilla oli lämmin, mutta väsynyt hymy.
"Myrskytuuli ja Tuhkatassu lähtevät kantoavuksesi", Aaltotähti sanoi. Tuhkatassun niskakarvat pörhistyivät, kun hän kuuli mestarinsa lähtevän heidän mukaansa. Tai no, voisiko hän olettaa että oppilaana pääsisi yölliselle ulkoilulle noin vain ilman mestarinsa läsnäoloa? Eikä naaras mitenkään inhonnut Myrskytuulta, häntä vain hermostutti olla tuon seurassa, eikä sinisilmä oikein tiennyt mikä siinä oli syynä. Hän oli ajatellut, että Taivasliljan kanssa hän olisi päässyt puhumaan asioista mitkä askarruttivat hänen mieltänsä, mahdollisesti Kultapennustakin, mutta nyt matkasta tulisi hiljainen. Ainakin Tuhkatassun osalta.

Kuu oli jo miltei huippukohdassaan, kun Taivaslilja lopultakin löysi kaikki tarvittavat kasvit. Kolmikko lähti tekemään paluuta leiriin kantaen kasveja suissaan. Tuhkatassu tunsi väsymyksen painavan hänen silmäluomissaan, mutta yrttien kirpeä haju piti hänet hereillä. He poistuivat pieneltä viheralueelta vuoristopolulle ja silloin oppilas haistoi jotakin eriskummallista. Tuoksu oli ollut voimakas, niin voimakas, että se oli puskenut läpi yrttien sankan hajukerroksen.
*Hiiri!* Tuhkatassu tajusi hetken ihmeteltyään tuoksua. Hän oli viettänyt suurimman osan oppilaspäivistään Vuoristoklaanin reviirin sisältämiä erilaisia hajuja opetellen ja vaikka ei ollut vielä itse yhtäkään napannut, hän pystyi selvästi haistamaan hiiren lähistöllä. Ja jyrsijän piti olla todella lähellä, jos sen tuoksu oli niin voimakas.
"Tuhkatashhu?" Myrskytuuli naukui suu täynnä yrttejä. Oppilas käänsi katseensa edellä kulkevaan mestariinsa, joka oli itsekin pysähtynyt huomatessaan ettei naaras enää seurannut. Varapäällikkö pudotti kasvit pois suustaan ja oli sanomassa jotakin, kun hänenkin aistinsa terävöityivät.
"Hiiri... Hyvin haistettu Tuhkatassu, en olisi itse sitä huomannutkaan noiden yrttien takia", kolli kehaisi Tuhkatassua, joka laski korviaan hämmentyneenä.
"Haluaisitko kokeilla käydä nappaamassa sen? Tiedän että yöllä metsästäminen on todella paljon vaikeampaa kuin päivällä, mutta pääsisit testaamaan sitäkin", Myrskytuuli ehdotti ja puolestaan nosti omia korviaan korkeammalle. Oppilas seisoi hetken paikoillaan puntaroiden viitsisikö hän lähteä hiiren perään. Naaras tuskin sitä tulisi saamaan kiinni eikä hän tiennyt miten mestari siihen sitten reagoisi. Kai tuo oletti Tuhkatassun kuitenkin saavan jyrsijän kiinni, eikai hän muuten sen saalistamista ehdottaisi. Mutta toisaalta hän oli myös puhunut testaamisesta ja kokeilusta...
"Ei se haittaa vaikket sitä saisi kiinni, käy kokeilemassa minkälaista on saalistaa pimeällä", Myrskytuuli sanoi, nyt äänensävy kuulosti enemmän käskevämmältä kuin kehottavalta. Tummanharmaa kissa laski kantamuksensa alas ja kyyristyi vaanimisasentoon. Vilkaistessaan mestariinsa päin ja saadessaan tuolta hyväksyvän nyökkäyksen, lähti oppilas varovaisesti kulkemaan hajuvanan suuntaan.
*Sen on pakko olla ihan tässä lähellä.* Tuhkatassu ajatteli ja nuolaisi huuliaan, mutta joutui irvistämään kirpeän maun yltäessä hänen makunystyränsä. Naaraan pitäisi muistaa käydä juomassa vettä sen jälkeen kun veisi yrtit Taivasliljan pesään, muuten hän tuskin ikinä saisi niiden makua irti suustaan ja huulistaan. Tummanharmaa kissa kurkisti varovasti kallioseinämän takaa katsoakseen aukiolle, mistä hän, Taivaslilja ja Myrskytuuli olivat vain hetkeä aikaisemmin kulkeneet. Oppilas peruutti hieman nähdessään pienen ruskean eläimen nakertavan pähkinänkuorta auki pähkinäpensaan varjossa. Tuhkatassu oli itsekin hieman yllättynyt siitä kuinka helposti hän pystyi pimeänäöllään erottamaan niin pienen olion muista mustista varjoista aukiolla. Naaras otti muutaman askeleen lähemmäs, mutta hänen yläpuoleltaan kuuluva siipienlepatus sai tummanharmaan kissan nostamaan katseensa yötaivaalle hiiren sijaan. Hän näki ison mustan linnun liitävän yläpuolellaan, minkä jälkeen se syöksyi kohti hiirtä. Oppilas tajusi sen olevan suurikokoinen haukka, joten vaistomaisesti hän painautui kalliota vasten ja käpertyi niin pieneksi kuin pystyi, katsoen peloissaan suuren linnun syöksyä. Kaunokirjo oli kertonut monia kauhutarinoita kotkista ja haukoista, siitä miten ne pystyisivät helposti nappaamaan isommankin kissan mukaansa ja halutessaan tiputtaa tuon korkealta taivaalta kuolemaansa. Tuhkatassu oli itsekin pelännyt niitä, mutta nyt nähdessään linnun läheltä, hän ei ollut niin peloissaan mitä oli olettanut olevansa. Haukan siivet näyttivät haurailta, puhumattakaan pienestä vartalosta ja pyrstöstä. Ainoa asia mitä pitäisi varoa olisivat kynnet ja nokka. Oppilas ei uskonut tuon yksilön jaksavan nostaa yhtäkään oppilasta suurempaa kissaa yhtään mihinkään. Hiiri vinkaisi huomatessaan varjon mikä eläimen ylle lankesi ja yritti paeta, mutta haukan suuret ja kaartuvat kynnet tarttuivat jo siihen. Silloin jokin sytytti naaraan metsästysvaistot sekä rohkeuden, hän koukisti voimakkaita takajalkojaan ja loikkasi. Haukka oli jo ehtinyt kohota ilmaan, mutta Tuhkatassu onnistui kynsimään sen siipeä. Haukka päästi korvia vihlovan rääkäisyn ja putosi alemmas tummanharmaa kissa mukanaan. Haukan pudotessa kalliolle sinisilmä upotti kyntensä haukan lihaan pitääkseen siipiään räpiköivän linnun paikoillaan ja tappoi sen nopeasti puraisemalla sen niskat, poikki vaikka työ veikin kamalasti puruvoimaa. Oppilas piti otettaan linnussa vielä hetken, varmistaakseen sen varmasti olevan kuollut, minkä jälkeen hän hitaasti nousi sen yltä. Naaras tunsi sydämenlyöntinsä valkoisissa korvanpäissään asti ja hänen piti hetki puhallella ulos ilmaa rauhoittuakseen. Tuhkatassu muisti, että Myrskytuuli oli kertonut jokaisen saaliin olevan lahja Tähtiklaanilta ja heitä pitäisi silloin kiittää siitä. Sinisilmä kiitti mielessään Tähtiklaania saaliistaan ja sen jälkeen kääntyi katsomaan taaksensa kuullessaan nopean askelparin lähestyvän. Hänen mestarinsa pilkahti esiin kallion takaa ja tuon kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Kuulin sen hirveän rääkäisyn, oletko kunno-", varapäällikkö kysyi nähdessään oppilaansa, mutta keskeytti lauseensa huomatessaan kuolleen haukan tuon takana. Naaras osasi odottaa saavansa kunnon saarnan haukan metsästyksen vaaroista ja sen hän myöskin sai, kuulemma saisi kuulla vielä isältään lisää. Tuhkatassu ja Myrskytuuli palasivat leiriin kantaen hampaissaan yrttejä, haukkaa ja hiirtä. Kollin pudottaessa riistat tuoresaaliskasaan vei tummanharmaa kissa mukanaan tuomansa kasvit parantajien pesälle, missä Taivaslilja otti ne vastaan ja patisti sinisilmän nukkumaan. Mestarinsa katsetta vältellen naaras sujahti oppilaiden pesään, meni vuoteelleen ja käpertyi nukkumaan.