Lumisydän makasi joen törmällä ja seurasi laiskalla katseella kahden oppilaan vesisotaa. Hiutale- ja Lumotassu olivat halunneet päästä uimaan hiirenkorvan sulamisvesiin ensimmäistä kertaa, mutta leirin vierellä hitaasti virtaava vesi oli tuntunut liian helpolta selätettävältä oppilaiden mielestä. Kaksikko oli mennyt pyytämään mestareiltaan lupaa lähteä alajuoksulle, lähemmäs järveä missä vesi virtaisi nopeammin ja lehtikadon aikana horroksessa olleet uimalihakset saisivat tehdä töitä kunnolla. Hiiriturkki ja Punalehti eivät meinanneet antaa lupaa metsästyspartionsa takia, mutta lähellä ollut Lumisydän oli tarjoutunut vahtimaan oppilaita. Soturi havahtui ajatuksistaan tuntiessaan vesipisaroiden osuvan kasvoihinsa. Hän vilkaisi vieressään värjöttelevää Karviaistassua, jonka vihreänkeltainen katse pysyi koko ajan virrassa uivassa Lumotassussa. Oppilas oli halunnut isoveljensä sekä Hiutaletassun mukaan, vaikka hänen osaltaan uiminen oli jäänyt lyhyeksi. Naarasoppilas oli uinut pienen lenkin, noussut sen jälkeen ylös rannalle ja istahtanut kermanvaalean kollin viereen, mutissut jotakin veden viileydestä. Nyt oppilas selvästi värisi kylmyydestä, vaikka yrittikin lämmitellä itseään kuivaamalla rinnustaansa. Lumisydän väräytti viiksiään.
"Lähempänä leiriä oli paljon auringon lämmittämiä kiviä. Sinun kannattaisi mennä sinne kuivattelemaan", soturi tokaisi, vilkaisten sisarentytärtään nopealla katseella. Karviaistassu lopetti itsensä putsaamisen pudistaakseen päätään.
"Minä pärjään tässäkin", oppilas sanoi hiljaa, jatkaen sitten puuhiaan. Lumisydän kohautti kulmiaan ja päästi huokauksen suustaan. Jääräpäisyytensä naaras oli selvästikin perinyt Aamutäplältä.
"Sinun emosi tekisi minusta variksenruokaa, jos saisit valkoyskän tuon takia. Tule sitten edes tähän viereeni niin autan sinua kuivaamaan itsesi", soturi sanoi, kiertäen pörröisen häntänsä Karviaistassun ympärille. Ruskealaikukas kissa luimi hieman korviaan ja näytti hetken empivän setänsä ehdotuksen kanssa. Tuo kuitenkin varovasti asettautui kollin viereen, jatkaen sitten rintansa ja jalkojensa kuivaamista. Lumisydän kumartui kuivaamaan Karviaistassun niskaa, seuraten yhä sivusilmällään kahden muun oppilaan uimista. Kyllä hän luotti Hiutale- ja Lumotassun uimataitoihin, muttei olisi ensimmäinen kerta, kun viileä vesi lamaannuttaisi kovasti töitä tehneet lihakset, jopa puroklaanilaisen.
"Sinulla on yllättävän ohut turkki puroklaanilaiseksi. Selittää sen miksi et viihdy vedessä kauaa", soturi huomasi yhtäkkiä sanovansa. Naarasoppilas tuntui jännittyvän hieman ja kolli oli kuulevinaan tuon vetävän terävän henkäyksen. Hän ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota, oppilas tuntui muutenkin olevan säikky, joten outo reaktio ei yllättänyt häntä. Lumisydän ei ollut tarkoituksella kiinnittänyt huomiota Karviaistassun turkin laatuun, mutta eihän hän nyt yleensä kauheasti ajatellutkaan ennen kuin huomasi sanovansa mitä oudoimpia asioita.
"Tummakajon, Ruskalehden ja Täpläliidon isä taisi omistaa ohuen turkin, erakko jos kerran oli. Minulla ja sisaruksillani, sekä isäni sisaruksilla on kaikilla kuitenkin paksut turkit. Hassua miten kukaan meistä ei ohutta turkkia saanut, mutta sinä sitten sait", Lumisydän jatkoi selittämistään. Karviaistassu hiljaa inahti jotakin vastaukseksi, soturi oletti oppilaan olevan vain samaa mieltä hänen kanssaan. Enempää kolli ei päässytkään asiasta keskustelemaan, kun heidän takaansa kaislikosta kuului askelien ja jutustelun ääniä. Harmaalaikukkaan kissan huomio kiinnittyi totaalisesti kaislikkoon, hän höristi korviaan kuullakseen paremmin keskustelusta. Kasvisto peitti hyvin kaikki hajut alleen, varsinkin kun tuulta ei juuri ollut. Soturin uteliaisuus heräsi ja hän kurotti päätään nähdäkseen kaislojen läpi paremmin ketkä siellä oikein kulkivat.
"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Hän kysyi Karviaistassulta, eikä jäänyt odottelemaan oppilaan vastausta vaan nousi jaloilleen ja nopeasti teki tiensä kaislikkoon. Lumisydän yritti olla varovainen liikkuessaan kasvien keskellä, eihän hän nyt halunnut jäädä kiinni salakuuntelusta. Soturi käveli muutaman askeleen lähemmäs mau'untaa, kunnes oli kunnon kuuloetäisyydellä, milloin hän asettautui matalaksi ja käänsi korvansa äänien suuntaan.
"Minä ja Kultakuiske halusimme vain teidän ja Tummakajon parasta", Kanijalan naukaisu kuului vähän matkan päästä. Pari päivää aikaisemmin leirissä tapahtuneen välikohtauksen perusteella kermanvaalea kolli päätteli kokeneemman soturin juttelevan Ruskalehdelle ja Täpläliidolle.
"Eli edes emomme kuolema ei tuntunut tarpeeksi hyvältä syyltä kertoa totuutta, siihen tarvittiin Tummakajonkin menetys?!" Kanelinruskean soturittaren terävä sihahdus kuului kaislikkoonkin asti, vaikka naaras selvästi yritti pitää äänenvoimakkuuttaan matalalla.
"Vaikka emonne kuolema satuttikin minua suuresti, en silti olisi voinut tehdä sitä. Minulla oli vielä teidät, enkä olisi voinut jättää teitä isättömiksi silloin", Kanijalka sanoi huokaisten.
"Mutta nyt pystyit. Onko kellään mitään tietoa oikeasta isästämme, onko hän kuollut?" Täpläliito murahti.
"Emme koskaan varmistanut asiaa, mutta mitä luultavimmin näin tosiaan on. Hän lähti Puroklaanin alueelta pian sen jäkeen, kun Kultakuiske kertoi hänelle odottavansa teitä, eikä suostunut lähtemään hänen mukaansa erakoitumaan", Kanijalka tuntui hieman kangertelevan sanojensa kanssa. Lumisydän kurtisti kulmiaan. Jättiköhän kokeneempi soturi jotakin kertomatta?
"Joten emo joutui kääntymään toisten puoleen pystyäkseen kasvattamaan meidät", Ruskalehti täydensi pettyneellä äänensävyllä. Lumisydän painoi päänsä alemmas ja katseli hiekkaista maata etutassujensa edessä. Kultakuiskeen ja Tummakajon nimien kuuleminen sai palan nousemaan soturin kurkkuun. Hänellä oli hirveä ikävä kumpaakin kissaa, jotka olivat hänet kasvattanut.
"Kyllä. Mutta te olette yhä ainoat kissat ketä olen eläessäni oikeasti rakastanut", Kanijalka sanoi.
"Mutta te teitte väärin. Olette valehdeleet meille lähes koko elämämme ajan! Minä en sitä helpolla unohda", Täpläliito sähähti.
"Mutta... Me... Me huolehdimme teistä. Olette aina olleet minulle kuin... Kuin..."
"Kuin omia pentuja?" Ruskalehti kysyi. Lumisydän luimi korviaan ja lähti hiljaa peruuttamaan pois kaislikosta. Hänen omatuntoaan oli alkanut raastamaan liikaa. Ei hänen kuuluisi kuunnella tätä keskustelua.

//Vähän lyhyempi pätkä tällä kertaa

Istahdin käpälissäni kiviä pyöritellen nurmikolle, kiven sileä pinta auttoi minua rentoutumaan täydellisesti jännittyneinä hetkinäni. Turkkini sisällä kihelmöi puhdas jännitys, saattaisimme menettää moniakin henkiä tässä taistelussa, Luuklaanilaiset eivät nimittäin kuulemani mukaan sääliä tunne. Kimmautin kiven käpälästäni toiseen, se kolahti ikävästi pitkiin kynsiini, jotka olivat työntyneet automattisesti ulos käpälästäni. Värähdin hieman ja katselin tassuani, kynsi oli vääntynyt hieman, ja sen välistä tihkui pari pisaraa tummanpunaista verta. Vääntäydyin seisomaan toista käpälääni ilmassa pidellen. Lähdin konkkaamaan hitaasti kohti leiriä, tunsin maahan taittuvat ruohonkorret harvinaisen tarkasti kolmen käpäläni alla. Jätin jälkeeni pienen verivanan, vaikka haavani olikin pieni verrattuna siihen, kun taisteluun lähtenyt joukko tulisi paikalle viiltojaan esitellen. Kehoni läpi kulki inhon väristys ja melkein tunsin luuklaanilaisten kynnet, jotka takertuivat niskaani yhä tiukemmin ja tiukemmin niskaani. Rääkäisin kimakasti ja vajosin hetkeksi maahan, nyt tuntui jo todelliselta vaaralta, että joku roikkuisi itsepintaisen kylmäverisesti kiinni niskassani. Tunsin lämpimän aineen valuvan pitkin hartioitani, jotka värjäytyivät kohta tummanpunaisiksi ja saivat karvani muuttumaan takkuiseksi ja epämiellyttävän tuntuiseksi. Näkökenttäni sumeni, mutta maahan katsoessani näin verisen ruumiin käpälieni juuressa, se riitti. Kaikki pimeni ja kaaduin maahan, joka oli sekin värjäytynyt tummanpunaiseksi.
-Muista sopimuksemme...Sihisevä ääni tuntui kaikuvan kaikkialta pimeydestä.
Kivuliaat muistot palautuivat mieleeni kuin salamaniskusta. Pieni, vaalea karvakasa, joka yritti vaivalloisesti pyristellä liian voimakasta virtaa vastaan. Sama, sihisevä ääni.
-Liity meihin, niin pelastamme kapisen henkesi...
Vaalean karvamytyn pää kohosi epäluonnollisen näköisesti ylöspäin, ja korvat heilahtelivat hieman.
-Teen mitä vain kunhan autatte! Pentu parkaisi yrittäen nousta vielä kerran takaisin pinnalle.
Näytti siltä, kuin musta varjo olisi ilmestynyt tyhjästä ja nostanut pennun pois vedestä, en nähnyt pikkuista enää, mutta kuulin edelleen äänen, joka oli muuttunut kiivaaksi.
-Jos et kuuden kuun ikäisenä suostu nukkumaan luoksemme, olet mennyttä! Ääni nauroi sihisten.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja sain näyn katoamaan savuna ilmaan. Huomasin makaavani raajat levällään samassa paikassa, johon olin tuupertunut. Verta ei enää näkynyt ja kaikki tuntui olevan ennallaan, silti minua kammoksutti tuleva tehtäväni. #Nukkua luoksemme? Eli...Kuolla?#

//Pahoittelut tuosta melko rajusta näystä :d

"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Lumisydämen harhaileva ääni kysyi, kun kermanvalkoinen kolli nousi ylös ja lähti suunnistamaan hiljaisin, mutta ripein askelin kohti kaislikkoa. Karviaistassu katsoi hämmästyneenä enonsa perään, mutta pudistellen päätään hän antoi asian nopeasti olla. Märkä turkki tuntui inhottavalta vasten ihoa ja jokaikinen iholle putoileva pisara sai naarasoppilaan iholla käymään inhottavia väreitä. Hän kurotti kohti kylkeään ja alkoi pitkin vedoin sukia sitä lähes raivokkaasti samalla, kun naaraan katse aina tasaisin väliajoin harhaili takaisin Lumotassuun ja Hiutaletassuun, jotka uivat hyytävässä vedessä ja näyttivät pitävän hauskaa. Valkoruskean naaraan katse siirtyi tarkkailemaan Hiutaletassua, jonka kasvoilla oli iloinen hymy, kun vanhempi naaras nauroi jollekin Lumotassun lausahdukselle. Yleensä Hiutaletassu tuppasi olemaan yksin eikä näyttänyt viihtyvän oikein kenenkään seurassa, mutta nyt tuo kuitenkin oli lähes vaatinut pääsevänsä Lumotassun mukaan uimaan ja kokeilemaan hieman voimakkaampia virtoja, jossa tosiaan pitäisi käyttää lihaksiaan, jottei joutuisi pulaan ja pystyisi pitämään pintansa sitä vastaan. Karviaistassu pudisteli päätään ja sukaisi vielä uudemman kerran kylkeään ennen kuin paransi asentoaan sellaiseksi, että pystyi katsomaan kaksikon puuhia satuttamatta niskaansa.
“Karviaistassu! Etkö sinäkin tulisi vielä kokeilemaan?” Lumotassun hilpeä huudahdus kysyi, kun valkoinen kolli teki tiensä takaisin rannalle ja nousi ylös vedestä näyttämättä merkkiäkään väsymyksestä tai kylmyydestä. Kollin pitkä turkki oli liimautunut tuon ihoa vasten saaden veljen näyttämään puolet pienemmältä kuin normaalisti. Karviaistassu ei voinut mitään huvittuneelle hymylleen. Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun Lumotassu ravisteli turkkiaan ja loikki hänen luokseen.
“Se on mukavan viileää! Mikset tulisi vielä?” veli jatkoi ja laski hieman päätään alemmas niin, että oli lähempänä siskoaan, joka hieman hätkähti, kun toisen turkista valui kylmä pisara hänen nenälleen.
“Minä kuivattelen, etkö näe?” hän tuhahti hiljaisesti saaden meripihkasilmäisen kollin nostamaan toista kulmaansa ja istahtamaan pienen tömähdyksen saattelemana alas.
“Kyllä minä sen pystyn näkemään, mutta miten se liittyy uimiseen?” kolli ihmetteli katsoen häntä kuin hullua.
“Liittyy se siten, että olen juuri saanut turkkini melkein kokonaan kuivaksi ja sitten sinä tulet siihen kastelemaan minut uudelleen”, hän vastasi napakammin ja nosti tassuaan veljeään kohti ja tökkäsi sillä tuota rintaan,
“Sinä olet katsos ihan läpimärkä.”
Lumotassu räpytteli silmiään hetken hämmentyneenä ennen kuin laski katsettaan rintaansa kohden ja katsoi pyöristynein silmin kuinka pitkät vaaleat karvat kastelivat nopeasti Karviaistassun käpälän, mikä sai naaraan vetäytymään. Lumotassu hymähti hämillään ja nosti sitten katseensa taas sisarukseensa samalla, kun nousi tassuilleen. Kolli huiskautti häntäänsä.
“Mehän olemme puroklaanilaisia, on osa olemustamme, että pidämme uimisesta ja siitä tunteesta, kun vesi kastelee turkkimme”, kolli totesi ja nyökkäsi Hiutaletassua kohden, joka oli uinut rantaan ja katseli heitä epävarman oloisena samalla, kun suki rintakarvojaan esittäen, ettei olisi kuunnellut sisarusten puheita. Karviaistassun ja Hiutaletassun katseiden kohdattua, vanhempi naaras nopeasti katseensa muualle kiusaantuneena. Nuorempi oppilas luimisti korviaan vaivaantuneena ennen kuin kohdisti kellertävän vihreät silmänsä veljeään kohden.
“Ehkä minä sitten vain olen outo”, Karviaistassu heitti tuimasti saaden vaaleaturkkisen Lumotassun huokaisemaan,
“En minä sitä niin tarkoittanut.”
“Ihan sama”, hän naukui ja nyökkäsi Hiutaletassua kohden,
“Mene sinä kastelemaan turkkisi ja nauttimaan siitä sinun puroklaanilaisen olemuksestasi.”
“En minä tosiaan sitä niin-”
Karviaistassu käänsi katseensa pois veljestään ja kumartui nuolemaan etujalkojensa sisäpintaa tehden selväksi, ettei ollut enää kiinnostunut puhumaan veljelleen enää yhtään enempää. Lumotassun suunnalta kuului uusi huokaisu ennen kuin kolli kääntyi ympäri ja harppoi Hiutaletassun luokse. Karviaistassun katse liukui hitaasti kaksikkoon. Lumotassu sanoi jotain hiljaa toiselle oppilaalle ennen kuin tuhahtaen lähti kahlaamaan syvemmälle veteen. Hiutaletassun suunnalta tuli nopea katse hänen suuntaansa ennen kuin naaras seurasi kuuliaisesti toista oppilasta veteen. Karviaistassu päästi tuhahduksen suustaan, kun hänkin nousi ylös ja lähti kulkemaan kaislikkoja kohden, minne Lumisydän oli kadonnut hetki sitten. Hän ei kerennyt astua paria askeltakaan lähemmäs kasveja, kun kermanvaalea soturi ilmestyi kaislikkojen seasta hänen näkökenttäänsä. Kolli näytti hieman surumieliseltä ja loukkaantuneelta, mutta heidän katseidensa kohdattua, Lumisydämen kasvoille suli mitäänsanova ilme, jota koristi kyseliäisyys.
“Minä menen sittenkin niille kiville lämmittelemään”, valkoruskea oppilas kertoi enolleen, joka oli vain parilla askeleella tassutellut lähemmäs häntä. Kermanvaalea kolli kallisti hieman hänelle päätään, mutta nyökäytti päätään kuitenkin.
“Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” Lumisydän uteli. Karviaistassu katsoi enoaan hetken ennen kuin päästi vaimean hymähdyksen suustaan,
“Ajattelinpa vain kuunnella sinun vinkkiäsi.”
Soturi katsoi häntä hetken ennen kuin hymyn kera nyökäytti päätään hyväksyvästi. Karviaistassu oli jo lähtemäisillään, kun tuon ääni varoitti.
“Mutta muista, ettet lähde yksin harhailemaan mihinkään kauemmas. En halua joutua Aamutäplän teroituspuuksi.”
“Lupaan minä”, hän naurahti enolleen viikset huvittuneisuudesta värähtäen. Kolli huiskautti hänelle häntäänsä, kun tuo teki tiensä samaiselle paikalle, missä oli ollut ennen kuin oli lähtenyt etsimään jotain kaislikkojen seasta. Valkoruskea oppilas pudisteli päätään ja lähti sitten kulkemaan kohti leiriä päästäkseen niille Lumisydämen mainitsimille kiville.

Kivien lämmin pinta tuntui mukavalta vasten Karviaistassun vatsaa. Hän painoi hymyillen leukansakkin kiven sileälle pinnalle ja ummisti silmiään. Ehkä hänen tosiaan pitäisi alkaa kuuntelemaan enemmänkin muiden neuvoja. Lumisydänhän oli sanonut, että leirin läheiset kivet olisivat lämpimiä auringon suotujen säteiden takia eikä kolli ollut todellakaan valehdellut. Ne olivat juuri sopivan lämpimät ja saivat helposti hänen vielä hieman märän turkin kuivumaan.
Juuri, kun naarasoppilas oli kerennyt rentouttamaan lihaksiaan, puskien rapina sai tuon korvat ponnahtamaan sydämenlyöntiäkin nopeammin ylemmäs ja pään nousemaan kiven pinnasta ilmaan. Silmien viiruuntunut katse etsi äänentekijää, joka ilmeisemmin ainakin hänen kuulemansa mukaan piileskeli pusikossa. Yhtä nopeasti, kun hänen lihaksensa olivat rentoutuneet, yhtä nopeasti ne jännittyivät uudelleen ja olivat valmiina repimään naaraan ylös kiviltä ja joko taistelemaan tai juoksemaan karkuun.
“Sinä taisitkin jo huomata minut? Minä, kun luulin, että pääsisin pelästyttämään sinut”, tabbykuvioinen kollioppilas naukui huvittuneena, kun tuo teki tiensä pusikkojen seasta pois ja pysähtyi seisomaan aivan parin askeleen päähän hänestä ja kivistä, jotka hohkivat hänen allaan.
“Kuka vain olisi pystynyt kuulemaan sinut..”, Karviaistassu mutisi itsekseen, mutta ilmeisesti niin kovaa, että vanhempi oppilas kuuli sen. Jänötassun kasvoille levisi virne, kun kolli parilla askeleella tassutteli hänen luokseen. Kolli pysähtyi hänen eteensä niin, ettei heidän välissään ollut viiksen vertaakaan. Karviaistassu katsoi toista hämmentyneenä, muttei uskaltanut liikkua mihinkään suuntaan. Hän olisi mieluusti vetäytynyt kauemmas kollista, mutta tuon meripihkaisten silmien katse piti häntä paikoillaan.
“Onko asia niin? Minä, kun luulin olleeni todella hiljainen”, Jänötassu sanoi kallistaen päätään ja virnisti uudemman kerran niin, että tuon etuhampaat tulivat esiin.
“Kuka vain- kuka vain olisi voinut kuulla sinut”, Karviaistassu vastasi hiljaa ja katsekontaktia pitäen hän jatkoi rohkaistuneena,
“Oli kyseessä sitten kuuro tai ei.”
“Auts, tuo jo hieman sattui”, kolli naurahti irvistäen ja vetäytyi hieman kauemmas ja kurotti kaulaansa kuin nähdäkseen, mitä hänen takanaan oli. Karviaistassu kurtisti kulmiaan ja käänsi hieman päätään etsiäkseen saman asian, mikä Jänötassua näytti kiinnostavan. Mutta hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin pari kiveä. Ne olivat ihan samanlaisia kuin se, millä hän juuri tällä hetkellä makoili. Naaraan katse suuntautui uudelleen Jänötassuun, joka oli kulkeutunut hänen sivulleen ja hieman kumartui alaspäin. Valkoruskea kissa seurasi kuinka tabbykuvioinen oppilas loikkasi taitavast hänen ylitseen yhdelle kivistä. Kolli parilla askeleella päätyi hänen viereiselleen kivelle ja kävi siihen maaten. Tuon katse kääntyi hänen suuntaansa. Kollin kasvoille oli noussut irvistyksen sijaan aurinkoinen hymy, mikä sai Karviaistassun hieman säpsähtämään. Miksi Jänötassu oikein hymyili tuollaisella tavalla?
“Kävitkö sinä uimassa aikaisemmin, kun olet täällä kuivattelemassa?” kolli kysyi, aloittaen uuden keskustelun, mikä tuntui paljon mukavammalta. Tai ehkä se vain tuntui tällä kertaa mukavammalta, kun tuo ei ollut niin lähellä häntä.
“Päätin mennä Lumotassun ja Hiutaletassun mukaan, mutta vesi olikin todella kylmää enkä pitänyt siitä”, hän kertoi yllättäen itsensä kuinka suorasti hän sen Jänötassulle kertoi. Kolli tutkaili häntä siristynein silmin lämpimästi. Jokin siinä sai Karviaistassun ihon väreilemään. Oliko hänellä vieläkin kylmä? Eikö kivien lämmitys muka auttanut?
“Pystyykö siellä jo uimaan?” Jänötassu ihmetteli. Tabbykuvioinen kolli laski päätään kiven pinnalle, mutta piti katsekontaktinsa hänen kanssaan.
“Etkö pitänyt veden lämpötilasta, uimisesta vai siitä, että Hiutaletassu oli sinun ja Lumotassun kanssa?” kolli heitti kysymyksiä. Karviaistassu kurtisti kulmiaan. Miten häntä muka olisi haitannut, jos Hiutaletassu oli mukana?
“Kaksi ensimmäistä on totta, veden lämpötila oli liian kylmä enkä pidä uimisesta. Turkkini ei hylji ollenkaan vettä ja sen takia minulle tulee todella nopeasti kylmä”, hän selitti toiselle, joka näytti kuuntelevan häntä kiinnostuneena. Hän pudisteli päätään hämmentyneenä,
“Ja mitä tulee viimeiseen, miksi minua haittaisi Hiutaletassun osallisuus?”
“Ajattelin vain, koska sinä ja Lumotassu näytätte olevan todella läheisiä ja siksi ajattelinkin, että sinua voisi haitata Hiutaletassun osallisuus”, mustavalkoruskea kolli selitti. Tuo liikutti häntäänsä lähemmäs hänen omaansa ja kuin vahingossa osui siihen omallaan. Karviaistassu hieman säpsähti ja katsoi tuota ihmeissään. Kollilla oli käytössään monet kivet, minne tuon häntä yltäisi, joten miksi tuon piti änkeä häntänsä juuri hänen kanssaan samalle kivelle. Ja, kun Jänötassua katsoi, tuo näytti itsevarmalta, vaikkei Karviaistassu ymmärtänytkään miksi.
“Olemme me läheisiä, muttei minua haittaa olla hänen ja jonkun muun kanssa porukassa”, naaras sanahti ennen kuin painoi päänsä takaisin etutassujensa päälle ja ummisti silmiään, milloin ne lähes painuivat kiinni. Hän näki vain sumeasti Jänötassun hymyyn taittuneet kasvot ennen kuin hän antoi silmiensä painua kokonaan kiinni. Toisen hännän kosketus hänen omallaan tuntui omalla tavallaan todella turvalliselta.

Varjoturkki nuolaisi käpäläänsä, tämän musta turkki tuntui sulautuvan varjoihin ja tuskin erotin naaraan ääriviivoja tarkasti. Yritin pysyä paikallani, mutta silti käpäläni tärisivät järkytyksestä.
Mestarini nosti vakavana katseensa minuun, tämä tuijotti minua syvälle silmiini, kuin yrittäen hakea niistä jotain kaipaamaansa, sitten soturitar huokaisi syvään
-Mitä sinä näit? Varjoturkki naukui hiljaa, erotin tämän äänessä pienen särähdyksen.
En tiennyt mitä mustaturkkinen naaras tarkoitti, joten tyydyin pudistamaan huomaamattomasti päätäni.
-Missä? En ymmärrä, selitä minulle! Inahdin varovasti yrittäen tavoitella jonkinlaista informaatiota Varjoturkin olemuksesta.
Mestarini nousi jaloilleen, vain muutamalla askeleella hänen kasvonsa olivat melkein kiinni omissani.
-Unessa, naaras sihahti kärsimättömästi.
Yritin olla välittämättä klaanitoverin nihkeästä hengityksestä, joka lehahteli päin kasvojani.
-Heräsin, olin oppilaidenpesässä, kuulin outoa nitisevää ääntä...Aloitin epävarmana, en ollut varma halusinko kertoa kissalle, joka hönki tällä hetkellä päin naamaani.
Varjoturkki perääntyi, hän vaikutti rauhallisemmalta, katseeni kiinnittyi silti vähitellen enemmän ja enemmän tämän ilmaa hurjasti halkovan hännän ärhäkkään liikkeeseen.
-Nousin ylös ja kävelin ulos pesästä, huomasin, että ääni tuli puusta, joka natisi uhkaavasti...sitten-sitten puu alkoi kaatua...Selostin saaden enemmän rohkeutta.
Edessä seisova kissa oli mestarini, totta kai voisin luottaa häneen, mestariini, jota en edes kunnolla tuntenut.
-Siinä se oli, lopetin tarinani nousten nopeasti ylös, halusin löytää muuta seuraa.
Varjoturkki vaikutti tyytymättömältä, sitten hänen kasvoilleen tuli pelottava virnistys, jonka naaras oli ilmeisesti tarkoittanut olevan hymy, mutta minusta se vaikutti lähinnä uhkaukselta kun naaraan neulanterävät etuhampaat välähtivät auringossa.
-Selvä, mene lepäämään, tulen herättämään sinut sitten kun on aika lähteä harjoituksiin! Naaras naukui yllättävän lempeästi, ehkä olin vain kuvitellut kaiken.

//Kirjoittelen nyt aika paljon näitä lyhyempiä tarinoita xd

Tihkutäplästä oli ristiriitaista, että viherlehden kauniina vuodenaikana aamut saattoivat olla näinkin harmaita. Naaras astui ulos sotureiden pesästä, ja säpsähti tuntiessaan vesipisaran viileän kosketuksen niskassaan. Leirin maa oli öisen sateen vuoksi märkä ja mutainen, kaikista tallotuimmissa kohdissa jopa liejuinen. Unisena Tihkutäplä vältteli lammikoita ja haki käpälilleen kuivempaa alustaa. Leirin laitamilta soturi löysi kannon, jonka pinta oli tummunut sen kerättyä kosteutta. Tihkutäplä loikkasi sen päälle ja puristi kynsiään kiinni lahoon puuhun, jottei liukastuisi. Sitten hän alkoi sukia siniharmaata turkkiaan tasaisemmaksi, samalla silmäillen klaanitovereitaan, joista moni heräili viileään aamuun.
Ensiksi Tihkutäplä huomasi keltaisten silmiensä harhailevan pentutarhalle. Harmaaturkkinen naaras näki Iltapennun puskevan itsensä ulos pesästään ja kipittävän kohti aukiota ruskea vesi pärskyen tomerien jalkojensa iskeytyessä liejuun. Huvittuneena Tihkutäplä kiersi häntänsä ympärilleen ja katsoi, kuinka pentutarhan edustalle ilmestynyt Susisydän ärähti pennulle, joka oli nyt saanut mustavalkean turkkinsa lian peittoon. Ohi käveli oppilaiden rykelmä, josta valkeaturkkinen Kaamostassu jättäytyi taaemmas kiroten ympäriinsä lentelevää mutaa.
#Onneksi lämmön pitäisi kuivattaa maa tuota pikaa#, Tihkutäplä ajatteli toiveikkaasti, ja katsahti sateen ajaksi kuusen paksujen oksien alle suojattuun tuoresaaliskasaan. Samalla soturi loikkasi alas kannolta ja lähti kävelemään kohti leirin keskustaa, jossa Nummipyörre jakaisi partiot. Matkalla hän vilkaisi kohti parantajan pesää, jonka uumenista levisi sankka yrttien tuoksu. Mitäköhän Lehtitassu puuhasi? Tihkutäplä ei ollut nähnyt ystävätärtään päiviin.
”Hei, Vasanloikka”, soturi tervehti astellessaan entisen mestarinsa vierelle. Ruskeaturkkinen naaras näytti kuuntelevan tiiviisti partioita jakavaa Nummipyörrettä, mutta väräytti silti korvaansa Tihkutäplälle. Pieni hymy pakotti itsensä harmaakuvioisen kissan kasvoille, kun tuo tarkasteli katseellaan vanhemman soturin ilmeettömyyttä.
”Piikkiraita, johda tänään metsästyspartiota lähelle Vuoristoklaanin rajaa. Voit ottaa mukaasi Tihkutäplän, Syreenikukan ja Havutassun”, Tihkutäplä kuuli varapäällikön naukuvan.
Valitut kissat nyökkäilivät Nummipyörteelle, ja Tihkutäplä kiersi kissajoukon takaa ja tassutti Piikkiraidan luo nyökäten hänelle. Meripihkasilmät viiruina suurikokoinen kolli nyökkäsi takaisin, ja lähti suoraan eteenpäin kuin välinpitämättömästi. Ele tuntui melkein sanovan ’olet ilmaa’, mutta Tihkutäplä tiesi mukana olevan edes hiukan klaanitovereiden välistä ystävällisyyttä. Syreenikukka liittoutui Piikkiraidan perään ja Tihkutäplä lähti asettelemaan käpäliään samaan tahtiin mustaturkkisen soturittaren kanssa. Syreenikukan oppilas, Havutassu, seurasi mestarinsa vanavedessä kuitenkin pitäen sopivaa etäisyyttä häneen. Kostea neulasmatto notkui kissojen jalkojen alla, ja metsän läpi puhalsi pehmeä tuuli. Partio suuntasi kohti Vuoristoklaanin rajaa. Tihkutäplä haistoi ilmassa kiven ja kastehelmet.
”Havutassu!” Syreenikukka kivahti käskevään sävyyn. Tihkutäplä vilkaisi taakseen ja näki tummanharmaan kollioppilaan tunnustelevan polun reunaa käpälillään, korvat kääntyillen ja viikset väristen. Mestarinsa käskyn kuullessaan hän kuitenkin perääntyi luimistellen.
”Luulin haistaneeni oravan”, Havutassu mutisi painaen metsänvihreää katsettaan alas, häntä nykien pienesti.
Pieni sanaharkka äityi mestarin ja oppilaan välille. Tihkutäplä katseli muualle, ja huomasi Piikkiraidan kynsivän ärsyyntyneenä nurmea.
”Jos vain jatkettaisiin matkaa?” harmaa naaras ehdotti pikaisesti ja sulki suunsa heti sen sanottuaan. Syreenikukan älykkäät silmät kääntyivät nyt nuorempaan soturiin, joka kohautti hartioitaan.
#Sanoinkohan jotain typerää?# ajatukset laukkasivat hiljaa Tihkutäplän päässä. Olihan Syreenikukalla oikeus kouluttaa oppilastaan miten ja milloin halusi, eikä Piikkiraitakaan ollut puuttunut tilanteeseen. Syreenikukka kuitenkin vain nyökkäsi jähmeästi ja kääntyi vielä murahtamaan Havutassulle, ennen kuin asteli arvonsa tietäen ohi Tihkutäplän. Harmaa naaras antoi helpottuneen huokaisun paeta lähtiessään seuraamaan mustaa naarasta, joka osasi asettaa sirot raajansa aina maahan niin että ääntäkään ei kuulunut.
Vuoristoklaanin rajalla harventuneet puut antoivat kissoille mahdollisuuden astua ulos varjoista. Epäilevänä Tihkutäplä käveli valolammikkoon ja tunsi poltteen selällään.
#Onko tuolla edes riistaa?# hän mietti katsellessaan kiinnostuneena autiota maisemaa ja kiven ja soran muodostelmia, joiden takana vuortenhuiput kohosivat.
”Minä ja Tihkutäplä voimme ottaa tämän puolen, Havutassu ja Syreenikukka tuon”, Piikkiraita naukui ja viittoi vasemmalle lisäten vielä:
”Kokoonnutaan tähän ennen auringonhuippua.”
Piikkiraita näytti vahvistavan vielä Kuutamoklaanin hajumerkkejä, joten Tihkutäplä jätti hänet omaan rauhaansa ja lähti jolkottamaan kauemmas.
#Viimeinkin#, naaras ajatteli ja oli iloinen päästessään irroittelemaan. Ilmassa leijui miljoona tuoksua eikä soturi osannut valita mihin niistä olisi keskittynyt. Oli aurinkoa ja tuoretta pihkaa, neulasia ja myllerrettyä multaa. Tuoksujen joukosta Tihkutäplä etsi hiiren, jota lähti pehmein askelin vaanimaan läheisestä heinikosta.

Jäätassu katseli oppilaiden pesän suojista leiriaukiolla käynnissä olevaa taistelua. Nummiklaani oli saapunut hakemaan oppilaansa takaisin, Luuklaanin puolestaan yrittäessä tehdä loppua pelastuspartion jäsenistä. Naarasoppilas oli yrittänyt hyökkäyksen tapahtuessa käydä jonkun kimpuun, mutta hän ei löytänyt ketään pienempikokoisempaa, sekä selvästi yhtä hukassa olevaa kissaa taistelukentältä kuin hänkin. Niinpä punaoranssi kissa oli perääntynyt pesäänsä, silmäillen varjojen suojista kissojen tappeluita. Sininen katse kiersi läpi leiriaukion, minkä jälkeen hän ravisti ärtyneenä päätään. Missään ei tuntunut olevan edes tarpeeksi haavoittunutta kissaa, jonka hän varmasti voittaisi satuttamatta itseään sen kummemmin. Sitten Jäätassu huomasi leirin laidalla, kielekkeen puolella kuinka tummanpunainen kissa kävi Kuolntähden kimppuun, yrittäen saada tuota tiputettua alas kuolemaansa. Oppilaan silmät suurenivat ja hän veti terävästi henkeä. Olisi varma kuolemantuomio lähteä pelastamaan päällikköä, nummiklaanilainen tarvitsisi vain yhden hyvän lyönnin ja se olisi punaoranssi naaras joka kuolemaansa tippuisi. Ja olisiko hänen mestarinsa henki edes pelastamisen arvoinen? Eihän tuo tuntunut muuta tekevän kuin vain halveksivan ja satuttavan oppilastaan. Sinisilmäisen kissan mielessä myös pyöri Pimeydenmetsän lähettämä varoitus siitä, ettei hän saisi epäonnistua oppilaskoulutuksessaan, muuten hänelle kävisi samoin kuin Pakkasviimalle. Jäätassun huomatessa miten tummanpunainen kissa tönäisi Kuolontähden aivan kielekkeen reunalle antoi oppilaan tassuihin vauhtia. Hän meni ulos ja kiersi mahdollisimman huomaamattomasti taistelukentän ympäri, saapuen nummiklaanilaisen taakse, joka yritti viedä maassa makaavaa hopeaturkkista naarasta kauemmas reunasta Kuolontähden kavutessa ylös kielekkeen reunalta, mihin oli meinannut pudota. Punaoranssi naaras pudottautui matalaksi ja antoi painonsa siirtyä kokonaan takajaloilleen. Hän heilautti häntäänsä muutaman kerran edes takaisin, minkä jälkeen hän ponnisti ja kynnet ojossa hyppäsi kollin selkään. Tuo selvästi säikähti takaapäin tullutta yllätyshyökkäystä, mutta huomatessaan pysyvänsä pystyssä luuklaanilaisen painon alla, hän alkoi ravistelemaan tätä irti kimpustaan. Sinisilmäinen kissa piti silmiään kiinni ja sinnitteli kaikin voimin tummanpunaisen kissan selässä, uskaltamatta päästää inahdustakaan suustaan. Hän oli täysin lamaantunut pelosta, siitä että päästäessään irti hän putoaisi kielekkeen yli kuolemaansa. Raottaessaan tervettä silmäänsä etsiäkseen Kuolontähden sijaintia, hän näki mestarinsa sen hopeanharmaan tajuttoman naaraan luona. Ja tarkemmin katsottuna, raahasi Luuklaanin päällikkö nummiklaanilaista reunaa kohti-
"Sulkatähti!" Kolli, kenen kimpussa Jäätassu roikkui, karjaisi ja heittäytyi kyljelleen kalliopintaa vasten, minkä takia oppilas mentti otteensa tuosta. Punaoranssi naaras kierähti selälleen, ähkäisten kovasta iskusta mikä kalliopohjaan osumisesta tuli. Hän nousi nopeasti jaloilleen, peläten saavansa tummanpunaisen kissan kynsistä, mutta avatessaan silmänsä ja katsoessaan eteensä, näki sinisilmäinen kissa jotakin järkyttävää. Aivan kielekkeen reunalla pikimusta naaras piti leuoissaan Sulkatähteä, hakien nummiklaanilaiskollin katsetta ja sen löytäessään, hän päästi irti Nummiklaanin päälliköstä.
"EI!" Raidallinen nummiklaanilainen karjahti, muttei enää ennätänyt klaanitoverinsa perään. Jäätassu tunsi vatsassaan muljahduksen nähdessään kuinka hopeanharmaan naaraan yläruumis ensin katosi kielekkeen reunalta, vetäen loput ruumiista mukanaan. Oppilas katsoi järkyttyneenä kohtaa missä Sulkatähti oli vain silmänräpäystä aikaisemmin ollut. Hän kuuli ympäriltään huutoa, muttei jostakin syystä pystynyt keskittymään siihen. Naaraasta tuntui siltä kuin kaikki happi olisi yhtäkkiä kadonnut hänen ympäriltään tai hän olisi unohtanut miten hengitettiin.
"Oletko järkyttynyt?"
Punaoranssi kissa säpsähti yhtäkkistä aivan hänen yläpuoleltaan kuulunutta kysymystä. Jäätassu nosti katseensa ja kohtasi Kuolontähden keltaiset silmät, joiden ilkeä kiilto sai hänen niskakarvat pystyyn.
"E-en", oppilas sanoi nielaisten ja hivuttautui varovasti istumaan mestarinsa eteen. Tietenkin hän oli järkyttynyt, sinisilmäinen naarashan oli juuri todistanut miten julma ja sydämetön Luuklaanin päällikkö oikein oli. Vaikka olihan hän sen jo kauan tiennytkin.
"Minun piti hankkiutua heistä eroon ennen kuin he ehtisivät tekemään sen suurempia vahinkoja leiriimme. Ymmärrätkö, Jäätassu. He halusivat minun kuolevan, mutta minähän en helpolla häviä", Kuolontähti ilmoitti ja antoi katseensa käydä leiriaukiolla. Jäätassu seurasi mestarinsa katsetta ja huomasi, että nummiklaanilaiset olivat ruvenneet perääntymään. Oikeastaan vain muutama heistä oli enää leirissä, hekin juosten kohti uloskäyntiä. Oppilaan silmät tavoittivat haavoittuneen Ohramyrskyn, joka nilkutti kaksikkoa kohti.
"He perääntyivät, lähdemmekö perään?" Varapäällikkö kysyi. Kuolontähti pudisti päätään.
"Eivät nuo ketunläjät vuoristossa osaa liikkua. Annamme pienen etumatkan, silloin takaa-ajosta tulee paljon hauskempaa", päällikkö sanoi. Ohramyrsky nyökkäsi päätään ja kääntyi takaisin leiriaukion puoleen, huutaen kaikkien liikuntakyvyisten lähtevän kohta takaa-ajoon. Jäätassu nousi jaloilleen ja oli lähtemässä pois mestarinsa luota, mutta tuo kutsuikin oppilaansa takaisin luokseen.
"Sinä saat luvan lähteä seuraamaan heitä jo nyt. Katsotaan ovatko jäljitystaitosi yhtä surkeat kuin aikaisemminkin", Kuolontähti sihisi ja heilautti häntäänsä uloskäynnin suuntaan. Punaoranssi naaras tunsi oudon painon rinnassaan ja jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen, aikeenaan sanoa jotakin päällikkönsä käskyä vastaan. Tuon siristellessään keltaisia silmiään hän totesi mielessään, että nyt olisi parasta vain totella pikimustan naaraan käskyä ja lähteä leiristä mitä pikimmiten. Sinisilmäinen kissa käveli ulos leiristä ja hermostuneena katseli ympärilleen. Hänen mestarinsa oli vain puhunut totta sanoessaan Jäätassun jäljitystaitojen olevan ruosteessa, mutta hän tiesi että epäonnistumisesta seuraisi rangaistus. Rangaistus mitä hän ei missään nimessä haluaisi kokea. Oppilas kulki varovaisesti paljaalla kalliolla ja tasapainotteli kallionkielekkeillä häntänsä avulla. Naaras saapui kohtaan missä leveä vuoristopolku haaraantui useammaksi eri poluksi. Hän jäi hermostuneena aloilleen ja raotti suutansa saadakseen selville mille polulle nummiklaanilaiset olivat oikein paenneet. Veren rautainen haju leijaili vahvana ilmassa ja nummikissojen ominaistuoksua oli vaikea erottaa sen seasta. Punaoranssi kissa puhalsi ilmaa hampaidensa välistä hermostuneena. Yhtäkkiä hänen korvansa värähtivät.
*Tuolla!* Jäätassu ajatteli kuullessaan kivien putoavan jossakin alempana. Nummiklaanilaisten olisi varmasti oltava alemmalla polulla.

"Minä en ymmärrä... Kaikki kertoivat... Että isämme tappoi itsensä, että hän hyppäsi kalliolta, vaikka Voimasydän kylläkin kertoi Pöllöpennulle sen olleen onnettomuus... Me olimme salakuuntelemassa heitä Täpläpennun kanssa joskus. Mutta en ymmärrä miksi isämme kohtalosta piti valehdella", pieni Kultapentu sanoi surkeana ja nojasi enemmän Tuhkatassun kylkeen. Oppilas laski häntänsä tuon olkapäälle ja päästi huokauksen. Hänen mielestään noin pienen pennun ei pitäisi olla miettimässä tuollaisia asioita, miksi hänen isästään oltiin valehdeltu. Ruskeaturkkinen naaras ei selvästikkään enää tiennyt keneen hänen pitäisi ja keneen hän pystyisi luottamaan. Vaikka tummanharmaa naaras oli ollut tyytyväinen siitä että oli huomannut kultasilmäisen kissan leirin suuaukolla tuijottelemassa pilviverhojen takana välkkyviin tähtiin, ei hän tiennyt olisiko hän oikea kissa keskustelemaan asiasta Kultapennun kanssa.
"Ehkä kaikkien oli vain helpompi sanoa, että Torakkaleuka oli kuollut eikä karkoitettu. Ehkä Voimasydän pelkäsi sitä, että jos olisi kertonut totuuden, te lähtisitte sisaruksiesi kanssa etsimään isäänne ja hänet löytäessään saisitte surmanne. Ainakin sinun ja Täpläpennun kertomanne mukaan hän vaikutti aika... Kostonhimoiselta", Tuhkatassu selitti ja nosti katseensa tähtiin. Hopeahännän kirkas kimmellys toi valoa muuten pilkkopimeään leiriin. Kuuta hän ei tästä kulmasta nähnyt, se olisi varmasti jossakin vuoriston takana. Oppilas käänsi katseensa vieressään kyyhöttävään Kultapentuun tuntiessaan pienen kyyneleen putoavan etutassulleen.
"Voi pieni...", Tuhkatassu kuiskasi ja kyyristyi halaamaan pentua jalkojensa juuressa. Tuo vastasi hautaamalla kasvonsa tummanharmaan naaraan rintaan, niiskaisten kerran. He olivat hetken näin, hiljaa, minkä jälkeen oppilas nosti kasvonsa Kultapennun niskasta.
"Mutta nyt, on myöhä. Sinun pitäisi nukkua hieman", sinisilmä sanoi. Melkein kaikki muut vuoristoklaanilaiset olivat vetäytyneet pesiinsä ja olivat täydessä unessa. Aaltotähti, Kaunokirjo ja Myrskytuuli olivat ainoat heidän lisäkseen vielä leiriaukiolla ja pentutarhasta kuului vielä vaimeaa nau'untaa.
"Minun pitää vielä puhua perheeni kanssa. Ymmärräthän...?" Kultapentu kysyi hiljaa ja irtautui Tuhkatassusta. Oppilas nyökkäsi ja nousi itsekin jaloilleen, ravistellen viileän yöilman kehostaan.
"Tee miten tahdot. Mutta virkeänä kaikki vaikuttaisi varmasti selvemmältä", hän sanoi ja jäi katsomaan miten pentu kipitti pentutarhan suuaukosta sisään.
*Hyvä Tähtiklaani, älkää antako hänen vaipua epätoivoon tämän takia.* Naaras pyysi mielessään ja takajalkojaan venytellen lähti tekemään tietään oppilaiden pesää kohti. Hän ei uskaltanut käydä toivottamassa vanhemmilleen hyvän yön toivotuksia Myrskytuulen ollessa heidän seurassaan. Heillä oli varmasti muutenkin joitakin todella tärkeitä keskustelunaiheita, jos he tähän aikaan puhuivat. Sivusilmällään Tuhkatassu huomasi miten Taivaslilja saapui ulos parantajien pesästä ja ripein askelin kulki kolmikon luokse. Oppilaan mielenkiinto heräsi ja hän jäi hetkeksi aloilleen seuraamaan mitä vanhempien kissojen luona oikein tapahtui. Naaras ei kunnolla kuullut mitä Aaltotähti, Myrskytuuli tai Kaunokirjo oikein sanoivat, mutta Taivasliljan kohotettu äänenvoimakkuus kaikui luolan seinämiä pitkin tummanharmaan kissan korviin.
"Pesässäni on enää vain muutama katajanmarja ja nukkapähkimökin on lopussa!" Parantaja puuskutti tuohtuneena, ikään kuin kaikki työ minkä eteen hän olisi kovasti töitä tehnyt vain murenisi hänen tassuissaan. Tuhkatassu käänsi korviaan taaksepäin. Huurrekukan hautajaisista oli vain muutama päivä kulunut, ei mikään ihme, että Taivaslilja käyttäytyi noin vauhkoontuneesti.
"Olisipa minulla oppilas, joka lähettää hakemaan puolet puuttuvista lääkekasveista. Mutta tänään oli Opaalitassun ensimmäinen päivä parantajaoppilaana ja hän nukkuu nyt sikeästi pesässämme, en minä häntä voi pyytää yölliselle yrttienhakureissulle. En ymmärrä miten Huurrekukka... Miten pärjäsimme kaksin. Minusta tuntuu ettei edes kolme oppilasta minun lisäkseni riittäisi hakemaan kaikkia tarvittavia kasveja!" Taivaslilja jatkoi ja väräytti korvaansa. Tuhkatassu laski katsettaan parantajasta ja yllätyksekseen kohtasi Aaltotähden silmät. Päällikkö nyökkäsi tytärtään luokseen ja hieman varoen oppilas saapui muiden kissojen luo.
"Jaksaisitko lähteä hakemaan yrttejä Taivasliljan kanssa?" Mustaturkkinen kolli kysyi. Tummanharmaa naaras nyökkäsi ja siirsi katsettaan Kaunokirjoon, jonka kasvoilla oli lämmin, mutta väsynyt hymy.
"Myrskytuuli ja Tuhkatassu lähtevät kantoavuksesi", Aaltotähti sanoi. Tuhkatassun niskakarvat pörhistyivät, kun hän kuuli mestarinsa lähtevän heidän mukaansa. Tai no, voisiko hän olettaa että oppilaana pääsisi yölliselle ulkoilulle noin vain ilman mestarinsa läsnäoloa? Eikä naaras mitenkään inhonnut Myrskytuulta, häntä vain hermostutti olla tuon seurassa, eikä sinisilmä oikein tiennyt mikä siinä oli syynä. Hän oli ajatellut, että Taivasliljan kanssa hän olisi päässyt puhumaan asioista mitkä askarruttivat hänen mieltänsä, mahdollisesti Kultapennustakin, mutta nyt matkasta tulisi hiljainen. Ainakin Tuhkatassun osalta.

Kuu oli jo miltei huippukohdassaan, kun Taivaslilja lopultakin löysi kaikki tarvittavat kasvit. Kolmikko lähti tekemään paluuta leiriin kantaen kasveja suissaan. Tuhkatassu tunsi väsymyksen painavan hänen silmäluomissaan, mutta yrttien kirpeä haju piti hänet hereillä. He poistuivat pieneltä viheralueelta vuoristopolulle ja silloin oppilas haistoi jotakin eriskummallista. Tuoksu oli ollut voimakas, niin voimakas, että se oli puskenut läpi yrttien sankan hajukerroksen.
*Hiiri!* Tuhkatassu tajusi hetken ihmeteltyään tuoksua. Hän oli viettänyt suurimman osan oppilaspäivistään Vuoristoklaanin reviirin sisältämiä erilaisia hajuja opetellen ja vaikka ei ollut vielä itse yhtäkään napannut, hän pystyi selvästi haistamaan hiiren lähistöllä. Ja jyrsijän piti olla todella lähellä, jos sen tuoksu oli niin voimakas.
"Tuhkatashhu?" Myrskytuuli naukui suu täynnä yrttejä. Oppilas käänsi katseensa edellä kulkevaan mestariinsa, joka oli itsekin pysähtynyt huomatessaan ettei naaras enää seurannut. Varapäällikkö pudotti kasvit pois suustaan ja oli sanomassa jotakin, kun hänenkin aistinsa terävöityivät.
"Hiiri... Hyvin haistettu Tuhkatassu, en olisi itse sitä huomannutkaan noiden yrttien takia", kolli kehaisi Tuhkatassua, joka laski korviaan hämmentyneenä.
"Haluaisitko kokeilla käydä nappaamassa sen? Tiedän että yöllä metsästäminen on todella paljon vaikeampaa kuin päivällä, mutta pääsisit testaamaan sitäkin", Myrskytuuli ehdotti ja puolestaan nosti omia korviaan korkeammalle. Oppilas seisoi hetken paikoillaan puntaroiden viitsisikö hän lähteä hiiren perään. Naaras tuskin sitä tulisi saamaan kiinni eikä hän tiennyt miten mestari siihen sitten reagoisi. Kai tuo oletti Tuhkatassun kuitenkin saavan jyrsijän kiinni, eikai hän muuten sen saalistamista ehdottaisi. Mutta toisaalta hän oli myös puhunut testaamisesta ja kokeilusta...
"Ei se haittaa vaikket sitä saisi kiinni, käy kokeilemassa minkälaista on saalistaa pimeällä", Myrskytuuli sanoi, nyt äänensävy kuulosti enemmän käskevämmältä kuin kehottavalta. Tummanharmaa kissa laski kantamuksensa alas ja kyyristyi vaanimisasentoon. Vilkaistessaan mestariinsa päin ja saadessaan tuolta hyväksyvän nyökkäyksen, lähti oppilas varovaisesti kulkemaan hajuvanan suuntaan.
*Sen on pakko olla ihan tässä lähellä.* Tuhkatassu ajatteli ja nuolaisi huuliaan, mutta joutui irvistämään kirpeän maun yltäessä hänen makunystyränsä. Naaraan pitäisi muistaa käydä juomassa vettä sen jälkeen kun veisi yrtit Taivasliljan pesään, muuten hän tuskin ikinä saisi niiden makua irti suustaan ja huulistaan. Tummanharmaa kissa kurkisti varovasti kallioseinämän takaa katsoakseen aukiolle, mistä hän, Taivaslilja ja Myrskytuuli olivat vain hetkeä aikaisemmin kulkeneet. Oppilas peruutti hieman nähdessään pienen ruskean eläimen nakertavan pähkinänkuorta auki pähkinäpensaan varjossa. Tuhkatassu oli itsekin hieman yllättynyt siitä kuinka helposti hän pystyi pimeänäöllään erottamaan niin pienen olion muista mustista varjoista aukiolla. Naaras otti muutaman askeleen lähemmäs, mutta hänen yläpuoleltaan kuuluva siipienlepatus sai tummanharmaan kissan nostamaan katseensa yötaivaalle hiiren sijaan. Hän näki ison mustan linnun liitävän yläpuolellaan, minkä jälkeen se syöksyi kohti hiirtä. Oppilas tajusi sen olevan suurikokoinen haukka, joten vaistomaisesti hän painautui kalliota vasten ja käpertyi niin pieneksi kuin pystyi, katsoen peloissaan suuren linnun syöksyä. Kaunokirjo oli kertonut monia kauhutarinoita kotkista ja haukoista, siitä miten ne pystyisivät helposti nappaamaan isommankin kissan mukaansa ja halutessaan tiputtaa tuon korkealta taivaalta kuolemaansa. Tuhkatassu oli itsekin pelännyt niitä, mutta nyt nähdessään linnun läheltä, hän ei ollut niin peloissaan mitä oli olettanut olevansa. Haukan siivet näyttivät haurailta, puhumattakaan pienestä vartalosta ja pyrstöstä. Ainoa asia mitä pitäisi varoa olisivat kynnet ja nokka. Oppilas ei uskonut tuon yksilön jaksavan nostaa yhtäkään oppilasta suurempaa kissaa yhtään mihinkään. Hiiri vinkaisi huomatessaan varjon mikä eläimen ylle lankesi ja yritti paeta, mutta haukan suuret ja kaartuvat kynnet tarttuivat jo siihen. Silloin jokin sytytti naaraan metsästysvaistot sekä rohkeuden, hän koukisti voimakkaita takajalkojaan ja loikkasi. Haukka oli jo ehtinyt kohota ilmaan, mutta Tuhkatassu onnistui kynsimään sen siipeä. Haukka päästi korvia vihlovan rääkäisyn ja putosi alemmas tummanharmaa kissa mukanaan. Haukan pudotessa kalliolle sinisilmä upotti kyntensä haukan lihaan pitääkseen siipiään räpiköivän linnun paikoillaan ja tappoi sen nopeasti puraisemalla sen niskat, poikki vaikka työ veikin kamalasti puruvoimaa. Oppilas piti otettaan linnussa vielä hetken, varmistaakseen sen varmasti olevan kuollut, minkä jälkeen hän hitaasti nousi sen yltä. Naaras tunsi sydämenlyöntinsä valkoisissa korvanpäissään asti ja hänen piti hetki puhallella ulos ilmaa rauhoittuakseen. Tuhkatassu muisti, että Myrskytuuli oli kertonut jokaisen saaliin olevan lahja Tähtiklaanilta ja heitä pitäisi silloin kiittää siitä. Sinisilmä kiitti mielessään Tähtiklaania saaliistaan ja sen jälkeen kääntyi katsomaan taaksensa kuullessaan nopean askelparin lähestyvän. Hänen mestarinsa pilkahti esiin kallion takaa ja tuon kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Kuulin sen hirveän rääkäisyn, oletko kunno-", varapäällikkö kysyi nähdessään oppilaansa, mutta keskeytti lauseensa huomatessaan kuolleen haukan tuon takana. Naaras osasi odottaa saavansa kunnon saarnan haukan metsästyksen vaaroista ja sen hän myöskin sai, kuulemma saisi kuulla vielä isältään lisää. Tuhkatassu ja Myrskytuuli palasivat leiriin kantaen hampaissaan yrttejä, haukkaa ja hiirtä. Kollin pudottaessa riistat tuoresaaliskasaan vei tummanharmaa kissa mukanaan tuomansa kasvit parantajien pesälle, missä Taivaslilja otti ne vastaan ja patisti sinisilmän nukkumaan. Mestarinsa katsetta vältellen naaras sujahti oppilaiden pesään, meni vuoteelleen ja käpertyi nukkumaan.

- Ei, en kertaakaa ole ollut rakastunut. Ellei sinua oteta lukuun, tietenkin, Kostokynsi vastasi ja nuolaisi korvaani iloisesti.
- Ai... Kiitos? Naukaisin hämmentyneenä ja käänsin katseeni kumppaniini, jonka vihreissä silmissä kimmelsi eriskummallisella tavalla. Matkamme Nummiklaanin reviirin läpi oli miltei jo kävelty ja olin ajankuluksi alkanut kyselemään yhtä sun toista luopion menneisyydestä. Ensin olin kysynyt aikaisemmista kumppaneista, mihin hän oli vastannut "nopeita ja yhdentekeviä juttuja ollut". Mielenkiintoni aihealueeseen herätessä olin esittänyt jatkokysymyksen, oliko kolli ikinä tykästynyt kunnolla keheenkään, mihin vastaus kuului myöntävänä, mutta asiasta ei sen enempää keskusteltaisi. Kysyessäni oliko hän ikinä rakastanut ketään, sain vastauksen mitä en olisi oikein osannut odottaa. Kostokynnen sydän vaikutti niin kultaiselta, että oli vaikea ajatella ettei hänen perässään palavasti rakastuneita ihailijoita juossut laumoittain, mutta kultainen sydän ei ilmeisesti luuklaanilaisia viehättänyt. Olikohan hän aikaisemmin tavannut jonkun erakon kenestä oli sitten pitänyt?
- Hei katso, olemme melkein perillä! Kumppanini äänensävy oli muuttunut vakavemmaksi, mutta iloinen heleys ei ollut vielä kaikonnut mihinkään. Siirsin katseeni hänestä eteemme ja annoin silmieni hetken levätä näkemässäni. Hieman kauempana nummialueen loppuessa oli suurikokoinen järvi, joka leveni mitä pidemälle se jatkui. Järven toinen puoli näkyi juuri ja juuri, sekä sen hiekkainen ranta ja muutama ihmeellinen puinen vekotin, ilmeisesti kaksijalkojen. Katselin näkymää muutaman silmänräpäyksen ajan sanattomana.
- Mikä tuo järvelle menevä puinen hökötys oikein on? Entä tuo iso punainen kivi? Kysyin ja käännyin uudestaan katsomaan Kostokynttä. Tuo siristi silmiään ja hetken tähysti järven toiselle puolelle.
- Uskoakseni tuo puinen hökötys on kaksijalkojen rakentama puolisilta. Silloin kun Luuklaani oli vielä Luulauma emmekä olleet asettautuneet vuoristoon, majailimme tämän järven toisella puolella, aivan Puroklaanin rajan tuntumassa. Olin itse vielä silloin pentu, mutta kuulin vanhemmilta oppilailta ja sotureilta kuinka he katselivat kaksijalkojen hyppivän sen päästä veteen. Tuon punaisen kiven he ilmeisesti työntävät järveen ja nousevat sen päälle eivätkä näin itse kastu, jos olen oikein ymmärtänyt, hän vastasi hetken pohdinnan jälkeen ja lähti kulkemaan järveä kohti. Jäin paikoilleni tuntiessani epävarmuuden piston rinnassani. Kostokynsi pysähtyi ja kääntyi katsomaan suuntaani huomatessaan etten seurannut häntä. Tuon kasvoille nousi vakava ilme ja hän asteli luokseni. Kumppanini seisoi hetken hiljaa, tutkiskellen kasvojani. Minun oli pakko rikkoa katsekontakti hetken päästä epämukavuuden takia.
- Sinä et halua tulla kaksijalkalaan kanssani, hän yhtäkkiä totesi. Katseeni ampaisi samantien takaisin ja epäuskoisen ilmeen kera tuijotin tuota. Miten luopio oli sen saanut tietää? En minä tietääkseni kertaakaan ole sanonut olevani ideaa vastaa, vaikken siitä pitänytkää. Antoiko ilmeeni sen noin helposti selville?
- Minä... Tuota... Kröhöm..., kakistelin nolona, yrittäen selventää tilannetta hänen nyt pistävän katseen alla.
- Niin, mitä? Tuo kysyi epäilevällä äänellä, heilauttaen häntäänsä hermostuneena. Nielaisin selventääkseni ääntäni paremmin.
- Öh... En tiedä onko meidän järkevää mennä kaksijalkalaan, pennuthan saattavat syntyä minä hetkenä hyvänsä... Kröhöm... Saattaisin jäädä tänne mielummin", naukaisin vaivaantuneena ja katselin etutassujani. Olipa loistavaa, olimme matkanneet monta päivää ja viimeinkin kaksijalkalan rajalla minä päätin kertoa etten halunnutkaan sinne.
- Kun kaksijalkalassa on omat vaaransa. Sielläkin asuu erakoituneita kissoja joilla on hyvin tarkat reviirit ja jotka varmasti olisivat valmiita tappamaan puolikkaasta päästäisestä. Minusta meille kaikista turvallisin majapaikka olisi Vuoristoklaanin alueella, ainakin siihen asti kunnes pennut synytvät, jatkoin ja kohotin katseeni, seuratakseni minkälaisen reaktion se saisi aikaan Kostokynnessä. Minusta tuntui pahalta kollin puolesta ja siitä mitä itse olin tehnyt. Piilotellut näitä tunteita enkä sanonut niitä heti silloin kun vasta suunnittelimme matkaamme. Hän katseli hetken muualle, järvelle päin ja siirsi sitten katseensa sivuun, vieressämme olevaan pieneen kiveen. Odotin hieman jännittyneenä tuon aukaisevan suunsa, väräytin korvaani muutaman kerran ja vaihtelin levottomana painoani tassulta toiselle.
- Meidän pentumme eivät tule syntymään vielä ainakaan puoleen kuuhun joten meillä on kyllä aikaa käydä kiertämässä kaksijalkala, jos siis pelkäät synnyttäväsi siellä, kumppanini lopulta sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
- Ja on muitakin syitä miksi me olemme menossa kaksijalkalaan... Heidän puutarhoissaan kasvaa monia yrttejä mitä kanjonin sisältämässä kasvillisuudessa ei ikinä kasvaisi. Yrttejä mitkä auttaisivat sinua sitten synnytyksessä.
Katsoin sanattomana Kostokynttä ja tuo nosti kasvoilleen epävarman hymyn. Eli siis Kostokynsikään ei välttämättä olisi kaksijalkalaan edes halunnut, mutta päätti lähteä sinne minun ja pentujemme takia?
- Tiedän, että kaksijalkala on vaarallinen paikka, mutta lupaan sinulle, jos vain haluat, niin olemme huomisiltaan mennessä turvallisesti tuon järven toisella puolella, minkä jälkeen jatkamme Puroklaanin reviirin läpi Vuoristoklaanin puolelle, hän naukaisi ja varovasti kosketti kuonollaan päälakeani. Päästin tyytyväisen hymähdyksen ja katsoin tuon kauniita vihreitä silmiä.
- Eli kävisimme vain nopeasti hakemassa yrtit ja sitten palaisimme? Kysyin varmistaakseni, että olisimme samalla sivulla Kostokynnen kanssa, enkä nyt vain murskaisi tuon unelmia kotikisu tai kujakissa- elämästä. Kumppanini nyökkäsi ja tunsin oloni niin helpottuneeksi. Hän kallisti päätään järven suuntaan ja hän kohotti toista kulmaansa.
- Mitäs sanoisit jos kävisimme juomassa ja ehkä jopa uimassa? Nämä lämpimät viherlehden päivät alkavat olla liikaa minulle ja turkilleni, hän naukui silmät pienestä ilkikurisuudesta loistaen. En voinut hymylleni mitään ja kumarruin puskemaan tuon lapaa.
- Mikä ettei! Viimeinen järvellä saa hakea tämän illan sammaleet! Hihkaisin innoissani ja pinkaisin Kostokynnen ohi järveä kohti.

Työnnyin ulos parantajien pesästä ja siristin silmiäni pienen auringon valosäteen takia, joka osui suoraan pesän suuaukon kohdalle. Tammiturkki oli muutaman viimeisen yön aikana nukkunut huonosti ja kun hän viimeinkin oli saanut unta, oli muu leiri äänistä päätellen alkanut heräilemään. Lehtitassu oli sanonut, että hänen mestarinsa olisi jo jotenkin toipunut sen Huurrekukan kuolemasta, mutta parantajan unirytmi kertoi aivan muuta. Parantajaoppilas oli lähtenyt pesästä heti auringon noustua ja hetken pohdinnan jälkeen olin lähtenyt hänen peräänsä. Vatsani oli kasvanut ja parantajien mukaan synnyttäisin muutaman päivän sisällä, mikä hieman stressasi, mutta katosi heti ajatuksistani kun pääsin ulos kävelemään. Halusin siis liikkua vielä kun pystyisin siihen, enkä vain jännittyneenä odotella tunkkaisessa pesässä synnytyksen alkua. Antaessani katseeni käydä läpi varjoisan leiriaukion, yllätyin hieman nähdessäni aika vähän kissoja sen sisällä. Olin jotenkin ajatellut heitä olevan enemmän. Mutta kaikkien paikallaolijoiden katse tietenkin oli samantien minussa, eivätkä katseet olleet mitään kaikista kilteimmiltä vaikuttavia. Nielaisten jatkoin matkaani aukion läpi Lehtitassun luokse, joka oli kumartunut jonkinlaisen eläinkasan ylle. Hän kääntyi roikottaen sinisulkaista lintua suussaan ja huomatessaan minut, naaraan silmät suurenivat ja lintu putosi hänen tassujensa juureen.
"Mitä sinä teet täällä?" Parantajaoppilas kysyi epäröiden ja otti muutaman askeleen lähemmäs, vilkuillen hermostuneena ympärilleen. Kurtistin kulmiani ja hymähdin yllättyneenä. Sen ymmärsin, että minua yritettiin "suojella" täällä, mutta vaaleanharmaa kissa tuntui tällä hetkellä jopa pelkäävän omia laumalaisiaan. Eikä se kuulostanut minun korvaani lainkaan hyvältä.
"Ajattelin tulla jalottelemaan kanssasi, kun vielä pystyn liikkumaan", totesin hieman kylmästi ja annoin katseeni käydä aukiolla majailevissa kissoissa. Erään ilkeän silmäparin kohdatessani siristin omiani, mikä ilmeisesti sitten riitti tämän kissan provosoimiseksi. Hän nousi jaloilleen ja lähti verkkain askelin lähestymään minua ja Lehtitassua. Parantajaoppilas huomasi tämän ja yritti saada minua nopeasti perääntymään tilanteesta, mutta tämän minulle vieraan naaraan varoittama sihahdus sai vaaleanharmaan naaraan lopettamaan yrityksensä. Varjoista astui esiin rotevan kokoinen tummanruskea kissa, jonka selkää ja kylkiä koristivat vieläkin tummemmat raidat. Lihakset piirtyivät esiin helposti ohuen turkin alta tuon ottaessa askelia ja hän oli selvästi pörhistänyt lyhyttä turkkiaan näyttääkseen vieläkin isommalta. Suoristin selkäni ja annoin pienen tekohymyn lipua huulilleni. Käännyin kissaa päin niin ettei vatsani ollut suoralla iskuetäisyydellä. Vaikka minua hermostutti hieman tämän naaraan kohtaaminen, en näyttänyt sitä. Minua raivostutti kissat, jotka loivat pelkoa nuorempiin "klaanitovereihinsa". Minä todistaisin Lehtitassulle ettei hänen tarvitsisi sietää tällaista.
"Lehtitassu, mikset juoksisi mestarisi luo viemään tuota lintua, hän varmasti odottaa nopeaa paluutasi", naaras murahti päästessään noin metrin päähän meistä, pitäen tulisen katseensa koko ajan minussa.
"O-oikeastaan ajattelin jakaa tämän Kinuskin kans-"
"Sinäkö tosissasi haluat ruokkia tätä saastaa, joka ei tee minkäänlaista työtä riistansa eteen, makoilee päivät pitkät pesässänne ja ulos päästyään mulkoilee meitä, kuin olisimme jonkinlaista pohjasakkia?" Raidallinen naaras keskeytti sihisten Lehtitassun lauseen ja upotti kyntensä leirin havuneuloilla koristeltuun hiekkapohjaan. Katsoin kissaa ihmeissäni ja vilkaistessani parantajaoppilasta, tuon kasvoilla oli vähintääkin yhtä hämmentynyt ilme kuin minullakin.
"Miltä kuulostaisi kotikisu, lovi korvassa saattaisi opettaa sinua tulemasta Kuutamoklaanin reviirille enää!"
Henkäisin terävästi ja pudottauduin alemmas huomatessani tuon kohottavan etukäpäläänsä. Suljin silmäni nähdessäni raidallisen naaraan kynsien välähtävän valojuovan johdosta, mutta iskua päässäni en ikinä tuntenut. Sen sijaan minua työnnettiin kyljestä miltei Lehtitassun päälle.
"Noniin Linnunsiipi, rauhoitutaanpas sitten", minulle tuntemattoman kollin ääni kuului aivan edestäni ja silmäni avatessani näin pelkkää kellanpunaista turkkia. Peruutin kauemmas parantajaoppilaan kanssa ja jäin seuraamaan mitä näiden kahden kissan välillä seuraavaksi tapahtuisi.
"Pilvipyrstö, en olisi uskonut sinusta olevan kotikisun suojeliaksi!" Linnunsiipi sylki ja siirsi vihaisen katseensa takaisin minuun. Vastasin katseeseen omalla kylmälläni, mutta käännyin sitten kysymään oliko vieressäni seisovalla naaraalla kaikki kunnossa. Tuo tyytyi vain nyökkäämään ja korvat liimattuna takaraivoonsa seurasi Pilvipyrstön ja Linnunsiiven sanaharkkaa.
"Sinäkö olisit tosissasi satuttamassa tiineenä olevaa naarasta?" Pilvipyrstö urahti ja ilmeisesti tuijotti hyvin tuimalla katseella Linnunsiipeä, sillä tuo murahti ja peruutti muutaman askeleen taaemmas. Kolli kääntyi tyytyväisenä ympäri, heilauttaen häntänsä miltei raidallisen naaraan naamaa päin. Linnunsiipi sähähti, mutta kääntyi itsekin ympäri ja häntä pystyssä asteli takaisin aikaisempaan oleskelupaikkaansa. En voinut olla hymähtämättä hyväntuulisena eleelle, mutta vedin naamani peruslukemille, kun kolli asteli minun ja Lehtitassun luo.
"Pahoittelut Linnunsiiven puolesta. Eihän hän ehtinyt koskemaan sinuun?" Kellanpunainen kissa kysyi kulmat koholla, seisten noin puolen metrin päässä meistä. Pudistin päätäni ja vilkaisin parantajaoppilasta, joka katseli hyvin epäileväisenä Pilvipyrstöä.
"Ei ehtinyt, kiitos tuosta väliin tulemisesta. En voinut uskoa miten hän... Oikein uskalsi käyttäytyä noin Lehtitassun edessä", puuskahdin ja väräytin korvaani. Olisin mielelläni kironnut tuon naaraan syvimpään suohon, mutta en tekisi sitä hänen laumalaistensa edessä. En haluaisi yhtään enempää vihaa niskoilleni kuutamoklaanilaisilta.
"Nooh, hänellä on omat mielipiteensä ja ongelmansa", kolli sanoi ja köyristi selkäänsä venyttääkseen sitä.
"Mutta sinua ei kauheasti ole näkynyt päiväsaikaan leirissämme, kuulemma hiippailette Tammiturkin kanssa yöaikaan ulos, kun vartijoidemme silmä välttää", hän jatkoi ja ilkikurinen katse vihreissä silmissään katseli omiani. En voinut olla naurahtamatta ja väräyttämättä viiksiäni. Hän vaikutti aika humoristiselta tapaukselta.
"Tässä saattoi näkyä juuri yksi syy miksi minua on 'kielletty' poistumasta heidän pesästään päiväsaikaan", totesin ja vilkaisin Pilvipyrstön ohi katsoakseni leiriaukion toiselle puolelle, mihin Linnunsiipi oli tepastellut. Raidallista naarasta ei näkynyt leirin varjoissa, toivottavasti oli lähtenyt tuulettamaan ajatuksiaan. Kellanpunainen kissa hymähti myöntyvänä ja istahti venyttelynsä jälkeen eteemme.
"No mikäs toi sinut leiriaukiollemme tänä kauniina viherlehden aamuna?" Kolli uteli kulmiensa alta.
"Olimme vain hakemassa aamupalaa ja menemme nyt takaisin pesäämme", Lehtitassu vastasi ennen kuin ehdin omaa suutani avaamaan. Katsoin hieman yllättyneenä parantajaoppilasta, hän oli vaikuttanut todella hiljaiselta ja ujolta koko tämän ajan, kun olin leirissä oleskellut, mutta nyt hänen äänensävynsä kuulosti... Suojelevalta? Eikö hän halunnut minun juttelevan tälle Pilvipyrstölle? Mutta eihän tämä kolli edes vaikuttanut mitenkään pahaa tahtovalta. Kellanpunainen kissa virnuillen nyökkäsi ja seurasi katseellaan kuinka vaaleanharmaa naaras noukki linnun suuhunsa ja käveli välistämme parantajien pesää kohti.
"Minä olisin kyllä halunnut jalotella, pentuni ilmeisesti syntyvät muutaman päivän sisällä eikä sitä sitten tiedä koska pääsen uudestaan jaloilleni", naukaisin hiljaa, kumartuen lähemmäs kollia ettei Lehtitassu kuulisi sanottavaani. Pilvipyrstö naurahti, minkä jälkeen hänen vihreisiin silmiinsä syttyi innokas säihke.
"Kiinnostaisiko sinua lähteä mukaani harjoituskuopalle? Minun ja Oksakatseen oli tarkoitus tänään rääkätä oppilaitamme, mutta olen varma, että Oksakatse olisi enemmän kuin tyytyväinen, jos annan hänen johtaa oppitunnin kanssa. Voisimme istuskella sivummassa ja seurata harjoituksia sieltä tai käydä pienellä kävelyllä", kellanpunainen kissa kysyi ja nousi jaloilleen. Olin hieman yllättynyt ehdotuksesta ja vielä enemmän kollin ystävällisyydestä. Tammiturkin ja Nummipyörteen mukaan Kuutamoklaani olisi ollut täynnä kotikissoja halveksivaa porukkaa, mutta Pilvipyrstö vaikutti täydeltä vastakohdalta. Hänhän kohteli minua varmaankin kuin ketä tahansa muuta laumalaistaan. Tyydyin nyökkäämään, kun en muutakaan vastausta saanut omasta suustani kuulumaan.
"Loistavaa! Käy vain rauhassa syömässä se lintusi, tulen sitten hakemaan sinua kun lähdemme", kolli naukaisi ja kääntyi ympäri, heittäen hetkelliset hyvästit hännällään. Jäin hetkeksi vielä paikoilleni seisomaan, katsomaan kellanpunaisen kissan perään, minkä jälkeen hymyillen ja päätäni pudistellen kävelin parantajien pesään.

“Hei Karviastassu, herää.” Jonkun ääni kantautui Karviaistassun uneen ja sitten hän jo tunsikin ravistelua. Hän urahti hiljaa ja yritti vetäytyä kauemmas tuosta äänenlähteestä, mutta toinen ei näyttänyt haluavan jättää häntä rauhaan, koska ravistelu jatkui.
“Aurinko alkaa jo laskemaan, meitä varmasti aletaan kohta jo kaipailemaan”, ääni jatkoi sinnikkäästi, joka sai Karvaistassun huokaisemaan syvään. Naarasoppilas raotti silmiään varovaisesti ja räpytteli niitä unisena. Kaikki näytti niin sumealta ja pimeältä. Ja sitten, kun hän saikin silmänsä kokonaan auki, ensimmäinen asia, mikä ilmeni hänen näkökenttäänsä oli Jänötassun ihan liian lähellä olevat kasvot. Meripihkaiset silmät tuijottivat häntä herkeämättä. Katsekontaktin synnyttyä, Karviaistassu älähti ja vetäytyi kauemmas vanhemmasta oppilaasta ja toinen teki samoin perääntyen kauemmas hänestä hymy kasvoillaan.
“No saihan sinut vihdoin hereille! Jos et olisi herännyt, olisin varmasti joutunut hankkimaan jostain vettä ja kaatamaan sitä sinun päällesi”, kolli kertoi pilke silmäkulmassaan välähdellen. Karviaistassu katsoi toista hämmentyneenä yrittäen saada kollin sanoista selvää. Lopulta hän pudisteli päätään,
“Sitä sinä et uskaltaisi tehdä.”
“Enkö? Mistä sinä sen päättelit?” Jänötassu uteli virnistäen sellaisella tavalla, mikä sai tuon etuhampaat näkymään. Hän katsoi kollia hetken ennen kuin nousi ylös ja venytteli hartaasti unesta vielä hieman jäykkiä lihaksiaan ennen kuin laski katseensa maata kohden. Pienellä liikkeellä hän pudottautui maankamaralle kollin seuraksi.
“En usko, että sinä sellaiseen kykenisi”, hän kertoi toiselle oppilaalle ja hymyili perään suloisesti ennen kuin nosti päätään kohti taivasta vain huomatakseen, että tabbykuvioinen oppilas oli ollut oikeassa. Aurinko oli alkanut laskemaan eikä kestäisi enää kauaakaan, kun pimeys laskeutuisi heidän ylleen. Kun ilta saapuisi ja pimeys valtaisi koko paikan, olisi todella vaikeaa suunnata kotiin. Tai pääsihän sinne varmasti hajuaistin avulla, mutta olisi todella vaikeaa kulkea, kun ei näkisi kunnolla ympärilleen. Hän pudisteli uudemman kerran päätään ja siirsi katseensa takaisin Jänötassuun.
“Taidat olla oikeassa, ehkä meidän tosiaan kannattaa palata leiriin”, hän naukui. Naarasoppilas suunnisti katseensa kohti leiriä ja lähti tassuttelemaan rauhallisin askelin sitä kohden. Jänötassu loikki hänen vierelleen ja yhdessä kaksi puroklaanilaista oppilasta tekivät tiensä kohti leiriä.

“Minä jo meinasin lähteä etsimään sinua, kun sinua ei näkynyt eikä kuulunut!” Lumotassu huudahti heti ensimmäisenä, kun Karviaistassu oli astellut Jänötassu vierellään leirin sisäänkäynnistä aukiolle. Valkoturkkinen kolli oli jolkotellut heidän luokseen ja nyt katsoi sisarustaan hieman siristynein silmin ennen kuin käänsi katseensa Jänötassuun,
“Mutta nyt taidankin tietää erittäin hyvin miksei sinua kuulunut niin pitkään aikaan.”
Karviaistassu katsoi veljeään kulmat kurtullaan ja vilkaisi Jänötassua pikaisesti, jonka jälkeen kääntyi taas Lumotassun puoleen ja huiskaisi tuota hännällään.
“No ei sinua näyttänyt haittaavankaan se, että jätin sinut ja Hiutaletassun kahdestaan ja kuuntelin Lumisydämen neuvoa mennä kuivattelemaan leirin läheisille kiville”, hän naukui vastaukseksi hieman pisteliäästi, mutta tuntiessaan nyt myös Jänötassun katseen turkillaan, hän nosti pienen hymyn huulilleen, josta paistoi läpi sarkastisuus, jonka hän suuntasi isoveljelleen. Kolli katsoi häntä takaisin huvittuneena ja nosti toista kulmakarvaansa hänelle, mutta Karviaistassu päätti olla huomioimatta sitä, kun hän kääntyi Jänötassun puoleen, joka oli tämän koko ajan katsonut sivusta kuinka sisarus kaksikko olivat käyneet sanallista tappelua keskenään. Tabbykuvioinen vanhempi oppilas hieman paransi ryhtiään, kun heidän kahden välilleen syntyi katsekontakti. Karviaistassu katsoi hetken toista ennen kuin hymyili nyt hieman lämpimämmin hänelle, vaikka tiesikin saavansa kuulla siitä vielä Lumotassulta.
“Oli mukavaa viettää kanssasi aikaa”, hän kertoi Jänötassulle, jonka kasvoille suli hänen sanojensa seurauksena hymy, joka tuntui saavan hänen rintansa kuplimaan.
“Niin minustakin. Sano vain, kun haluat seuraavankin kerran viettää aikaa kanssani. Olen aina valmiina”, kolli kertoi hänelle hymähtäen. Karviaistassu nyökytteli päätään tuolle ja yritti olla hymyilemättä yhtään sen enempää kuin hän jo valmiiksi hymyilikään. Lumotassu varmasti alkaisi kiusaamaan häntä yhä enemmän.
“No minä tästä sitten menen. Puronlaulu varmasti on suunnitellut huomiselle paljon harjoituksia, joten hyvät yöunet tulevat tarpeeseen”, Jänötassu totesi pienen virneen kera ennen kuin katsoi häntä syvälle silmiin ottaen samalla askeleen eteenpäin. Karviaistassu katsoi hämmästyneenä kollia ja pysyi täysin paikoillaan, kun tuo nopeasti kosketti nenällään hänen otsaansa, nyökkäsi Lumotassulle hyvästit ja loi häneen vielä viimeisen lämpimän katseen ennen kuin kolli lähti tekemään tietään kohti oppilaidenpesää. Karviaistassu seurasi tabbykuvioisen kissan menoa ja vasta, kun tuo oli kadonnut oppilaidenpesän pimeyteen, hän kääntyi yhtä hämmentyneen Lumotassun puoleen, jonka katse hiljalleen palautui häneen. Tuon hieman meripihkaa vaaleampien silmien pupillit olivat viiruntuneet ja kolli näytti siristävän silmiään, mutta kaksikon katsoessa taas toisiaan, kolli pudisteli päätään ymmällään ja istahti alas. Veli näytti olevan enemmän hämmentynyt tapahtuneesta kuin hän.
“Hänkö tykkää sinusta? Luulin asian olevan toisinpäin”, kolli sitten lopulta päästi suustaan maata tuijottaessaan. Karviaistassu kurtisti kulmiaan häkeltyneenä.
“Mitä sinä tarkoitat? Kuka tykkää kenestä?” hän kysyi hiljaa tuijottaen pitkäturkkista veljeään. Lumotassu nosti päätään ja katsoi häntä.
“No eikö se ole ainakin äskeisen mukaan ihan ilmiselvää, että hän tykkää sinusta?” veli uteli nostaen kulmiaan kyseenalaistavasti.
“No ei tietenkään!” hän älähti veljeään tuijottaen kuin hullua,
“Sinä olet tainnut saada ihan väärän ajatuksen tapahtuneesta. Hän on vain ystävällinen, ei mitään muuta!”
“Minä en oikein usko tuota, mutta jos se sinua helpottaa niin mennään sitten sillä”, kolli hymähti ja nousi ylös seisomaan. Tuo laski häntänsä hänen selkänsä päälle.
“Mennään mekin nukkumaan. Hunajavirta ja Punalehti ovat varmasti suunnitelleet meillekin paljon tekemistä huomiselle, joten hyvät yöunet takaavat jaksamisemme harjoituksissa”, kolli selitti pehmeästi nyökäten kohti oppilaidenpesää. Karviaistassu hymähti nyökäten. Yhdessä kaksikko teki tiensä pesään.