Liekkitaivaan jalat rummuttivat kostealla nurmikolla hänen ja koko muun pelastuspartion yrittäessä pysyä Sulkatähden hurjassa vauhdissa mukana. Päällikön juoksuvauhti tuntui koko ajan vain lisääntyvän, tuo näytti miltei liitävän maan kamaran yläpuolella. Soturi puuskutti ja vilkaisi taakseen katsoakseen miten muu partio jaksoi. Tiikerililja sekä Kotkakynsi olivat miltei heti hänen takanaan, mutta muut partion jäsenistä juoksivat aina vain kauempana ja kauempana. Kolli käänsi katseensa ja kiri itsensä sekä kahden soturin kanssa hopeaturkkisen naaraan vierelle.
"Sulkatähti... Miksi me oikein juoksemme näin nopeasti... Olemme aivan uuvuksissa leiriin päästyämme...!" Tiikerililja huohotti ja haki Sulkatähden katsetta. Päällikkö ei sitä kuitenkaan soturittarelle luonut vaan jatkoi nyt jopa hieman nopeammalla vauhdilla. Liekkitaivaalla oli täysi työ pysytellä tuon perässä ja samalla varoa pieniä ojia ja kuoppia maastossa. Kolli ei ollut täysin vastaan raidallisen naaraan ehdotusta hiljentää vauhtia, mutta mitä nopeammin he saisivat luuklaanilaiset ja Lehtitassun kiinni, sen parempi. Oppilaan henki olisi vaarassa jokaisen sydämenlyönnin ajan kun he olisivat vasta matkalla Tulikammion vuoristoa kohti. Sulkatähti ei kommentoinut Tiikerililjan kysymykseen vaan antoi jalkojensa sulavasti viedä Neljän virran tammen takana olevan lammikon kosteaa ja mutaisaa reunaa pitkin, pitäen kuitenkin nopean vauhdin yllä. Lammikon vesi oli noussut kiitos sulamisvesien, mutta se ei vielä ylttänyt pienelle polulle, joka veisi Neljän virran tammen toisella puolella olevalle aukiolle. Nummiklaanilaiset juoksivat peräkkäin aukion halki ja jatkoivat jonossa kohti Tulikammion vuoristoa, poukkoilen kummallakin puolella Puroklaanin ja Vuoristoklaanin välistä rajaa. Luuklaanin partion löyhkä, sekä Lehtitassun ominaistuoksu vahveni mitä lähemmäs vuoristoa he pääsivät, eikä ilmassa haissut pahasti veri, eikä kukaan ainakaan jättänyt verilammikoita jälkeensä. Eli oppilas olisi ainakin vielä kunnossa. Liekkitaivas ei antanut katseensa herpaantua edessä juoksevasta Sulkatähdestä eikä maastosta edessään, vaikka he tällä hetkellä kulkivatkin kahden muun klaanin reviireillä. Jos joku näkisi nummiklaanilaisten kiitävän tuollaista vauhtia kohti Tulikammion vuoristoa, tuskin kukaan heidän peräänsä lähtisi. Paluumatkalla muihin klaaneihin törmääminen olikin sitten täysin eri asia. Soturi uloshengitti ilmaa hampaidensa välistä miltei sylkien samalla ja yritti kaikin voimin repiä itseään eteenpäin, vaikka hänen lihaksensa huusivatkin hoosiannaa. Hän ei ollut ikinä juossut näin lujaa näin pitkälle ja kollin voimat alkoivat loppumaan. Polkuanturoihin sattui niin nopeat maastonvaihdokset ja hän oli varma, että useampi pikkukivi oli repinyt hänen takajalkansa polkuanturan verille. Nähdessään Sulkatähden hiljentävän vauhtiaan pystyäkseen hyppäämään muutaman kiven kautta vuoristopolulle pystyi Liekkitaivas hiljentämään vauhtiaan ja pysähtymään kivien eteen. Soturi haukkoi happea ja kohotti katseensa päällikköönsä, joka katsoi ensiksi häntä ja sitten kahta muuta soturia jotka puuskuttaen jarruttivat kollin vierelle. Kukaan heistä ei edes yrittänyt peittää hengästymistään, vaikka he hopeanharmaan naaraan arvioivan katseen alla olivatkin.
"Liekkitaivas ja Tiikerililja, odottakaa oppilaitanne tässä. Astumme nyt luuklaanilaisten valtaamille vuorille, mikä tarkoittaa vaaraa jokaisen kulman takana. Ja vaikka liikkumistahtimme pitääkin olla nopea, vuoristopoluilla täytyy katsoa tassuihinsa ja muistaa pitää tasapaino jokaisena hetkenä, ymmärrättekö?" Sulkatähti puhutteli kolmea soturia, jotka nyökäyttivät päitään kuuliaisina.
"Muistutamme muitakin tuosta", Liekkitaivas sai sanotuksi hapenhaukkomisensa välistä ja seurasi, kuinka päällikkö lähti kiipeämään jyrkkää vuoristopolkua ylöspäin, kadoten pian näkyvistä. Kotkakynsi käveli lähemmäs kiviä ja nopeilla loikilla sai kavuttua itsensä samaan kohtaan missä hopeanharmaa naaras oli vain hetkeä aikaisemmin seissyt. Soturi katosi saman kulman taakse, jättäen Tiikerililjan ja kollin kaksin vuoristopolun alapuolelle odottamaan muita. Saadessaan hengityksensä tasaantumaan kääntyi hän katsomaan ketkä nummiklaanilaisista seuraavaksi ilmestyisivät paikalle. Hän sai näkökenttäänsä ensimmäisenä Kuiskevirran, Yöaskeleen ja Naavatassun, jotka juoksivat pienessä kolmen kissan porukassa. Oppilas näytti olevan vielä voimissaan eikä juoksu ollut tuntunut ottavan yhtäkään juuri saapuneista kissoista kovinkaan voimille. Liekkitaivas sekä soturitar hänen vierellään automaattisesti kohensivat ryhtejään ja lopettivat syvään huohottamisen, kun kissat pysähtyivät heidän kohdalleen.
"Missä muut ovat?" Soturi kysyi ja katsoi Kuiskevirtaa, Yöaskelta sekä Naavatassua vuorotellen. Kissat vetivät muutaman kerran henkeä ennen kuin Kuiskevirta avasi suunsa;
"Kuurasäde jäi katsomaan, että Leijonakynsi ja Kaislatassu pääsevät varmasti perille asti", soturitar selitti niiskaisten ja kohottaen katseensa yllä kasvaviin vuoriin. Liekkitaivas nyökkäsi ja katsahti suuntaan mistä kissat olivat äsken saapuneet. Leijonakynsi tulisi varmasti hitaammin raskaamman rakenteensa takia eikä Kaislatassun lihakset varmastikkaan olleet vielä siinä kunnossa, että ne kantaisivat oppilaan tänne asti nopeasti ilman taukoja. Nuori soturi tuskin jäisi oppilasta odottelemaan yhtään mihinkään jos tuolle vaikka sattuisi jotakin, Kuurasäde teki siis ihan oikein jäädessään varmistamaan, että molemmat nummiklaanilaisista pääsisivät perille asti turvallisesti.
"Selvä on. Minä ja Naavatassu menemme edeltä, tulkaa te muut perässä. Ja varokaa vuoristossa, luuklaanilaiset odottavat meitä ja saattavat tehdä yllätyshyökkäyksen varsinkin, kun liikumme pienissä porukoissa. Ja muistakaakin kulkea varovasti poluilla ja katsoa mihin astutte!" Liekkitaivas ohjeisti, kun kaikki olivat hetken odottavina istuneet paikoillaan ja vain tuijottaneet soturia. Hän ei ollut odottanut ollenkaan, että hänen oletettaisiin paikallaolijoista jakelevan käskyjä, Tiikerililjakin oli vain tuijottanut häntä, valmiina toimimaan käskyn käydessä. Hän ei ollut aikaisemmin toiminut minkäännäköisissä johtamistehtävissä, ehkä kerran saanut toimia rajapartion johdossa, mutta ei se voinut olla syy sille, että kaikki olettivat hänen jakelevan käskyjä heti Sulkatähden jälkeen.
*Äh, nyt ei ole aikaa tällaiselle!* Liekkitaivas muistutti itseään ja viittoi Naavatassua seuraamaan häntä kiville, joidenka kautta he pääsisivät vuoristoon.

“Nummiklaani hyökkäykseen!” Sulkatähti ulvaisi ja rynnisti ensimmäisenä Luuklaanin leiriin. Nummiklaanilaisilla oli kestänyt tovi vuoristossa suunnistamiseen ja Luuklaanin leirin etsintään, mutta Lehtitassun ominaistuoksun olessa vielä melko tuore, löysivät he paikan oletettua nopeammin. Liekkitaivas juoksi päällikkönsä rinnalla kielekkeellä sijaitsevaan leiriin ja teki hyökkäyksen ensimmäistä kissaa kohti, joka hänen tiellensä osui. Ennen leiriin hyökkäämistä ja sen tarkkailun lomassa he olivat laatineet nopean taistelusuunnitelman, mitä jokaisen tulisi tiukasti noudattaa jos he haluaisivat hengissä ulos vuoristosta. Nummiklaanilaisia oli niin vähän luuklaanilaisiin verrattuna, että kunnon startegia oli pakollinen. Muut Nummiklaanin sotureista taistelisivat luuklaanilaisia vastaan ja yrittäisivät harhauttaa noita, samalla kun Naavatassu ja Kaislatassu hiipisivät etsimään Lehtitassua. Sulkatähti tietenkin taistelisi Kuolontähteä vastaan. Liekkitaivas väisteli nopeaan tapaansa luuklaanilaisen iskuja ja yritti lyödä omiaan, mutta luuklaanilainen ei tuntunut olevan moksiskaan viilloista mitä kasvoihinsa ja rintaansa sai. Soturin pitäisi päästä lyömään suuremmalla voimalla, mikä tarkoittiaisi sitä, että myös häneenkin sattuisi. Kolli peruutti muutaman askeleen, vetäen henkeä ja katsoen jos hänen mustaturkkinen vastustajansa yrittäisi tällä kertaa jotakin muuta kuin etutassuillaan suoraa iskua. Naaras ei antanut sydämenlyöntiäkään armonaikaa Liekkitaivaalle, vaan syöksähti suoraan tuota kohti etutassut ojennettuina. Raidallinen kissa loikkasi pois tulilinjalta ja nopeasti ponnisti vauhtia, iskien itsensä luuklaanilaisen kylkeen, yrittäen saada tuota menettämään tasapainoaan. Hän tunsi kynsien repivän otetta takajaloistaan, joten refleksinomaisesti soturi asettautui niin, että hänen takajalkansa olivat kauempana mustaturkkisesta kissasta. Liekkitaivaan ollessa nyt miltei rinnakkain vastustajansa kanssa, hän nopeasti nosti etutassunsa ja löi ne naaraan lapoihin, pudottaen koko painonsa etutassujensa varaan ja loikaten tuon selkään. Jos soturi olisi ollut yhtään hitaampi, olisi hän saanut vatsaansa kipeät viillot, mutta nopean hypähdyksen ansiosta vain muutama karvatuppo jäi luuklaanilaisen kynsien väliin. Ollessaan koko painollaan tuon selän päällä, ja kolmella jalalla seistessään kaatui mustaturkkinen kissa nopeasti rähmälleen, minkä aikana Liekkitaivas pääsi hypähtämään pois ja valmistautumaan omaan hyökkäykseensä. Hänen katseensa kuitenkin tavoitti vain muutaman ketunmitan päässä oleva kamppailu, missä Kaislatassu oli selvästi häviämäisillään. Oppilas oli mainettuna maassa, kermanvaalean ja mustamerkkisen kissan pitäen häntä aloillaan. Kolli oli paljon isompikokoisempi, sekä selvästi omasi paremmat taistelutaidot, tuota ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan nummiklaanilaisen rimpuilut ja potkut. Kuitenkin luuklaanilaisen katseessa paloi halu iskeä kyntensä siniharmaan kollin kurkkuun, mikä sai Liekkitaivaan sydämen hypähtävän hänen kurkkuunsa. Sen enempää ajattelematta soturi jätti oman vastustajansa ja syöksyi kahta taistelevaa kissaa kohti, pukaten kermanvaalean kollin pois Kaislatassun päältä. Hän asettautui kahden kissan väliin, antaen oppilaalle aikaa nousta jaloilleen ilman, että luuklaanilainen kävisi hänen kimppuunsa sillä välin. Raidallinen kolli katsoi Kaislatassun kimpussa ollutta kissaa tulisesti, näyttäen hampaitaan sihistessään tuolle.
"Etsi Naavatassu ja pysykää strategiassamme!" Liekkitaivas karjahti siniharmaalle kollille, joka hieman yskien oli päässyt takaisin jaloilleen. Oppilas nyökkäsi ja kipitti taistelun sekaan, etsimään pesätoveriaan. Sen pienen hetken, kun soturi oli Kaislatassua katsonut, oli luuklaanilainen käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja hyökännyt raidallisen kollin kimppuun. Tuon kynnet iskeytyivät tummanpunaisen kissan lapaan ja rintaan, ja hampaat pureutuivat niskan kohdalle. Liekkitaivas ulvaisi äkillisestä kivusta.
"Teit todella typerän valinnan pelastaessasi sen oppilaan, nyt saat itse kärsiä seuraukset!" Kermanvaalea kolli murisi vasten Liekkitaivaan kaulaa. Nummiklaanilainen ähisi ja peruutti muutaman askeleen, yrittäessään ravistella luuklaanilaista irti kimpustaan. Tuon ote kuitenkin piti, ellei jopa pureutunut paremmin kiinni. Hampaat irvessä soturi yritti tehdä kaikkensa saadakseen vastustajansa otetta höllennettyä, kipu jyskytti niska ja lapa-alueella niin paljon, että se alkoi sattumaan häntä jo päähänkin. Raidallinen kolli yritti olla välittämättä viiltävästä kivusta, kun hän kurotti kaulaansa purrakseen kermanvaalean kollin tassua. Tuo sihahti Liekkitaivaan hampaiden pureutuessa käpälän karvan ja ihon läpi, muttei silti vieläkään tuntunut irroittavan otettaan. Tummanpunaista kissaa alkoi pikkuhiljaa huimaamaan päässä jyskyttävä kipu ja hän kompuroi eteenpäin yrittäessään pysyä pystyssä. Yhtäkkiä nummiklaanilaisen korvanjuuresta kuului huudahdus ja hän tunsi kynsien sekä hampaiden otteen irtoavan. Soturi sihahti itsekin ja kääntyi kohtaamaan vastustajansa uudestaan. Hän näki Kuiskevirran pitelevän lujalla otteella luuklaanilaista tuon lavoista, samalla kun kolli yritti parhaansa mukaan huitoa ja repiä itseään irti. Liekkitaivaan olisi tehnyt mieli iskeä hampaansa kermanvaalean kollin kurkkuun ja repiä tuon vatsa verille, mutta hän ei ehtinyt tekemään mitään, kun luuklaanilainen saikin itsensä irti naaraan otteesta ja loikkasi kauemmas nummiklaanilaisista.
"Kaikki okei?" Kuiskevirta kysyi siirtyessään klaanitoverinsa rinnalle, liu'uttaen kynsiään kalliopinnalla. Raidallinen kolli yskäisten nyökkäsi ja veti muutaman kerran happea, ottaen sitten leveämmän ja tukevamman hyökkäysasennon. Huimaus ei ollut vielä kaikonnut, mutta kyllä hän olisi valmis vastahyökkäykseen. Kermanvaalea kolli sähisi kaksikolle, jokainen karva taivasta kohti sojottaen. Hän yritti selvästi näyttää uhkaavalta, mutta kissan olemuksesta myös huokui hermostuneisuus, kun nyt hänellä olikin kaksi vastustajaa kohdattavanaan yhden sijaan. Hurja tuijotuskilpailu ei kuitenkaan muutamaa sydämenlyöntiä pitempää jatkunut, kun luuklaanilaisen keskittyminen herpaantui avunhuudon takia.
"Pajutassu, vankikuopalla tarvitaan apua!" Liekkitaivas käänsi katsettaan nähdäkseen avunpyytäjän ja näki pahasti haavoittuneen, harmaaturkkisen kollin raahaavan itseään yhtä pesää kohti, ottaen roimasti tukea kallioseinämästä. Kermanvaalea kolli, ilmeisesti nimeltään Pajutassu, ei sen enempää jäänyt aloilleen miettimään vaan nopeasti pujahti pois kahden nummiklaanilaisen hyökkäysetäisyydeltä. Kollisoturi kääntyi katsomaan Kuiskevirtaa.
"Mene hänen peräänsä, Naavatassu, Lehtitassu ja Kaislatassu saattavat tarvita apua", Liekkitaivas sanoi jämäkästi, yrittäen peittää kasvoiltaan irvistyksen. Pään kääntely sai niskassa olevan haavan venymään ikävästi, eikä siitä aiheutuva kipu ollut lievää ollenkaan. Pajutassun puruvoima oli ollut todella voimakas. Soturitar nyökkäsi ja kiiruhti oppilaan perään. Raidallinen kissa kääntyi etsiäkseen taistelutantereelta muita klaanitovereitaan jotka tarvitsisivat apua. Hän näki Kotkakynnen taistelevan sitä saimaista mustaturkkista naarasta vastaan, kuka hänen kimpussaan oli aikaisemmin ollut, mutta soturi näytti pitävän pintansa luuklaanilaista vastaan. Antaessaan katseensa vaeltaa läpi Luuklaanin leirin, salpaantui Liekkitaivaan hengitys, kun hän näki leirin reunalla, vaarallisen lähellä kielekettä ja monen puunmitan pituista pudotusta, kaksi päällikköä. Kuolontähti raahasi Sulkatähden verestä tahriutunutta ruumista lähemmäs kallion reunamaa, aikeissa varmaankin pudottaa tuo, Nummiklaanin päällikön jättäessä jälkeensä tummanpunaista verivanaa. Soturi jännitti koko kehonsa ja karvat pörhistettyinä hän pinkaisi kohti Luuklaanin päällikköä kynnet ojossa.

//Sulkatähdeltä lähti sitten taas yksi henki. Ja tästä saapi jatkaa, jos joku niin haluaa tehdä.^^

- Kaipaatko häntä? Siis mestariasi, Synkkäkukkaa? Sielutaivas kysyi yllättäen. Kostokynsi nosti hämmentyneenä katseensa myyrästään ja lipaisi verta huuliltaan. Heidän ruokailuhetkensä olivat yleensä hiljaisia, kun molemmat lähinnä vain keskittyivät nopeaan syömiseen, minkä jälkeen he vasta keskustelisivat. Yksin eläessä ruokailu ja muidenkin rauhoittumishetkien piti olla nopeita, koska pitäisi olla koko ajan varuillaan ja selvillä mitä lähiympäristössä oikein tapahtui. Jutustelu ruokailun ohella ei ainoastaan herpaannuttanut aisteja, mutta myöskin pitkitti paikallaoloa. Luopion korvat kääntyivät Sielutaivasta kohti ja kolli jäi kulmat hieman kurtussa miettimään kysymystä, minkä hänen kumppaninsa oli juuri kysynyt. Hänen ja Synkkäkukan välinen mestari-oppilas, mutta myöskin ystävyyssuhde oli ollut yhtä vuoristorataa koko heidän yhdessäelonsa ajan. Vanhempi naaras oli opettanut Kostokynnelle kaiken mitä hän yrteistä ja parantamisesta tiesi, mutta myöskin avartanut tuon katsetta maailmasta ja sen moraaleista ja arvoista. Synkkäkukkakin oli ennen kuolemaansa kääntynyt aina vain enemmän ja enemmän pois Pimeydenmetsän henkien uskon luota, kääntynyt Tähtiklaanin puoleen ja valellut samoja ideaaleja ja tunteita Kostokynnelle. Mutta molempien kissojen ollessa nuorempia oli naaras opettanut koppavan ja kylmän oppilaansa Luuklaanin tavoille, monien riitojen ja viiltojen avulla. Kostokynsi näin jälkeenpäin pystyisi sanomaan, että kyllähän hän entisestä mestaristaan oli välittänyt, pitänyt tuota jopa jonkinlaisena emohahmona, mutta parantajaoppilaana oli hän useamman kerran toivonut ettei Synkkäkukka palaisikaan yrttienkeruumatkoiltaan, että hänet löydettäisiin kuolleena jostakin ojan pohjalta. Kolli ei kuitenkaan ollut varma "ikävöikö" hän Synkkäkukkaa, kyllähän naaras hänen mielessään pyöri ja toisinaan hän toivoi tuon olevan elossa, että pääsisi taas juttelemaan tuolle. Mutta toisaalta, tämänhetkiseen elämäntilanteeseensa nähden oli vain parempi, että hänen entinen mestarinsa seuraisi pilvien reunalta oppilaansa elämää. Jos tuo edes Tähtiklaaniin oli päässyt.
- Minä... Nuorempana minä kai kohtelin häntä väärin, mutta näin jälkeenpäin tajuan ettei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kuin kasvattaa minua samalla tavalla kuin muutkin luuklaanilaiset. En syytä häntä niistä kaikista riidoista ja iskuista mitä sain, koska en koskaan ollut mikään parhain oppilas tai ystävä, Kostokynsi myönsi, mikä sai Sielutaivaan pupillit hieman laajenemaan.
- Mutta vaikka emme olleetkaan ihan se täydellisin parantajakaksikko, oli Synkkäkukka silti ainoa kissa kenestä Luuklaanissa välitin, luopio sanoi huokaisten. Hän laski katseensa verisiin tassuihinsa ja värähti tuntiessaan kosketuksen hännällään. Nostaessaan katsettaan kolli huomasi, että erakko oli laskenut oman häntänsä tuon päällä ja pienin vedoin silitti tuota, lohduttavaan sävyyn.
- Hän oli varmasti kamalan ylpeä sinusta ja ikävöi sinua suuresti, Sielutaivas sanoi hiljaa, väläyttäen kumppanilleen pienen ja suloisen hymyn. Naaras tuntui katsovan hetkeksi johonkin Kostokynnen taakse, muttei luopio siitä välittänyt. Hän hymähti nyt itsekin hymyillen ja hotkaisi loput myyrästään suihinsa.
- Meidän olisi varmasti parasta jatkaa matkaamme, olisi hyvä päästä Nummiklaanin reviirin halki ennen auringonlaskua, kolli muistutti ja lipaisi parin kerran rintaansa tasoittaakseen ja puhdistaakseen verestä tahriutuneita ja jokaiseen suuntaan sojottavia rintakarvojaan. Sielutaivas hymähti hyväksyvästi kumppaninsa ehdotukselle ja nousi istumaan, siistien muutamalla nopealla vedolla itseään. Kostokynsi vilkaisi oman peseytymisensä lomasta kumppaninsa vatsaa, tuon notsaessa toista etukäpäläänsä päästäkseen paremmin siistimään kylkeään. Erakon vatsa oli pyöristynyt huomattavasti, muttei vielä ollut kasvanut kauheasti koossa. Vielä olisi varmasti liian hankalaa yrittää selvittää kuinka monta pentua he saisivat, mutta luopio uskoi, että ehkä jopa neljäsosakuun päästä he saisivat senkin tiedon selville. Hän ei ollut vielä täysin itsekään ymmärtänyt, että hänestä tulisi jo mahdollisesti seuraavan kuun aikana isä ja asia ehkä omalla tavallaan pelotti häntä. He saisivat olla koko ajan varuillaan niin omansa kuin myös pentujensa turvallisuuden puolesta, mutta Kostokynsi oli varma että he kyllä onnistuisivat ja pystyisivät siihen. Kolli nousi jaloilleen ja odotti kunnes Sielutaivaskin sai peseydyttyä, minkä jälkeen kaksikko alkoi tekemään tietään Nummiklaanin reviirin läpi.

Huurrekukan traagisen kuoleman jälkeen tuntui kuin tärkeä osa klaania olisi kadonnut hänen muistonsa mukana, silti elämä tuntui jatkuvan mallillaan. Etenkin minun ja Lehtituulen elämä, ystävyyssuhteemme oli muuttunut hieman läheisemmäksi viime aikoina, en edes tiennyt pitäisikö sitä ajatella pahalla vai hyvällä. Istuskelin miettimässä asioita soturien pesässä, olin jo hoitanut kaikki muut tähdelliset tehtävät pois, ja nyt minulle olisi vapaus vain omaan rauhaan...
-Sarasydän! Iloinen huuto keskeytti ajatukseni ja sai minut hätkähtämään makuusijallani.
Aurinkomyrskyn oranssi turkki oli vastikään suittu, ja kolli näytti muutenkin olevan hyvällä tuulella, en ollut koskaan nähnyt veljeni kasvoilla niin leveää hymyä.
-No? Ja miksi ihmeessä virnuilet kuin mikäkin rotta jätekasan päällä? Tokaisin puoliksi vitsillä ja puoliksi tosissani, en todellakaan olisi nimittäin halunnut vaivata itseäni juuri nyt.
Veljeni virnisti ilkikurisesti ängeten takapäänsä Lehtituulen makuupaikalle, joka oli aivan oman petini vieressä. Tuhahdin ärtyneenä kollin lapselliselle käytökselle, kyllä tämän olisi minun mielestäni asiansa voinut tahdikkaamminkin esittää.
-Miksi itse lojut täällä? On mahtava sää! Aurinkomyrsky hehkutti sivuuttaen kysymykseni täydellisesti.
Pudistelin päätäni, tiesin kyllä varsin hyvin veljeni kolttoset.
-Et vastannut kysymykseeni, totesin tuijottaen pistävästi veljeäni, joka alkoi vääntelehtiä vaivaantuneena.
Lopulta oranssihtava kolli huokaisi syvään.
-Ihan niin kuin en olisi huomannut, että sinä ja Lehtituuli olette lähes kumppaneita, kolli näpäytti kurtistaen lähes huomaamattomasti kulmiaan, tämän kellertävät silmät välähtivät uhmakkaasti.
#Lehtituuli taitaa olla vaikeuksissa...#
Minua epäilytti hieman, veljeni pystyisi vain satuilemaan omiaan, mutta tämä vaikutti nyt tavallista vakavammalta, ja se tapa, jolla tämän silmät välähtivät...Kolli puhui totta.
-Koko klaani on sitä mieltä, Aurinkomyrsky lisäsi antaen pienen hymyn sulaa kasvoilleen, tätä näytti huvittavan epätietoisuuteni.
Olisin vain halunnut ryhtyä leikkiin, mutta tilanne oli hieman erikoinen, joten en viitsinyt, tyydyin vain heilauttamaan korviani kuitatakseni kuulleeni veljeni sanat. Aurinkomyrsky oli hetken hiljaa, sitten hän naurahti hieman, kuin joku olisi juuri heittänyt mojovankin vitsin.
-Roikut hänessä kuin mikäkin takiainen! Tämä tyrskähti pukaten käpälällään leikkisästi lapaani.
Silmissäni välähti leikkisä uhmakkuus, kun veljeni oli tukehtua nauruun viereiselläni pedillä, tämä vaikutti todella hilpeältä.
-Vai niin Aurinkomyrsky! Tiedätkös mitä? Minusta sinun olisi paras vain etsiä vierellesi kumppani niin ymmärtäisit paremmin kantaani! Pamautin kallistaen päätäni leikkisästi.
Ayrinkomyrskyn oranssihtava, vasta suittu turkki sojotti sinne tänne, silti pystyin lukemaan kollin kasvoilta pöllämystyneen ilmeen, olin tainnut osua arkaan paikkaan.
-Ei ikinä! Veljeni huudahti leikkisästi tassullaan korvaani pamauttaen.
Pudistelin vitsikkäästi huokaillen päätäni, Aurinkomyrsky oli kyllä ihan mahdoton!
//Eka tarina loman jälkeen :3

Minusta oli hieman hämmentävää liikkua ihan vain Lehtituulen kanssa kahdestaan Aurinkomyrskyn ja minun keskustelun jälkeen, se tuntui vain jotenkin niin erinlaiselta. Silti olin päättänyt tarttua Lehtituulen ehdotukseen, tämä oli kysynyt haluaisinko lähteä hänen kanssaan pienelle kävelylle, jotta saisimme pitkästä aikaa olla ihan vain kahdestaan. Tuntui mukavalta tassutella Lehtituulen rinnalla pitkin muiden tallaamia polkuja, sitä paitsi hänen seurassaan sain olla usein oma itseni. Lehtituuli vaikutti hieman vaivaantuneelta kävellessämme polkua pitkin, hän tuntui odottavan jotakin erittäin kiivaasti. Pidin pienen välimatkan vaaleaturkkiseen kolliin, sillä en ollut varma minkä takia tämä oli minut kävelylle halunnut. Keskityin enemmän ilmassa leijuvien tuoksujen haisteluun, kuin Lehtituuleen, taisimme molemmat katsella toiseen suuntaan kuin toinen. Kumarruin hetkeksi tuulen alapuolelle, koska halusin tarkastella tarkemmin löytämääni kippuralehtistä kasvia, siitä saisi varmaan tuomisia Taivasliljalle ja hänen oppilaalleen Opaalitassulle.
Olin juuri katkaisemassa kasvia, kun tunsin lehtituulen käpälän koskettavan lapaani, käänsin pääni hitaasti kollia kohti, tämä vältteli katsettani ja arvelin, että tätä kuumotti, ainakin kolli oli koko matkan vaikuttanut siltä. Kallistin kysyvästi päätäni räpäyttäen mietteliäänä kirkkaanvihreitä silmiäni.
-Mitä nyt? Kysyin yrittäen saada kiinni kollin katseesta, joka kohdistui vainoharhaisesti eri suuntiin.
Lopulta Lehtituuli veti syvään henkeä edelleenkään katsomatta minua silmiin, tunnelma oli mielestäni todella kiusallinen. Sitten tämä käänsi katseensa minuun, tämän silmissä kimaltelivat pienet pisarat, olivatko ne...kyyneliä!? Kosketin kuonollani hellästi kollin vaalean turkin peittämää poskea yrittäen saada tämän rauhoittumaan, se näytti tehoavan, näin silti kyynelten välkkyvän hänen silmissään, mistä oli kyse?
-Haluaisin vain tunnustaa...Lehtiturkki naukui nopeasti hän vaikutti todella vaivaantuneelta.
Peräännyin hieman taakseppäin, jotta kolli saisi omaa tilaa, tämä tuntui sillä hetkellä parhaimmalta ratkaisulta.
-Minä pidän sinusta! Tämä huusi kääntäen päänsä nopeasti pois päin minusta.
Seisoin paikallani kuin puulla päähän lyöty pöllön poikanen, tuijottaen hämmentyneenä Lehtituulta, joka vaikutti todella kiusaantuneelta.
-Mi-minä...sopersin vaivaantuneena, en tiennyt yhtään mitä sanoa.
//😆Köh köh, Ei Lehdellä kyllä mikään tahdikkain rakkaudentunnustus😅

"Pajutassu, vankikuopalla tarvitaan apua!" Huudahdus sai luuklaanilaisen oppilaan katseen siirtymään sydämenlyöntiäkin nopeammin kohti huutajaa, joka osoittautui Helmiturkiksi. Kolli oli nojautunut yhtä pesän seinämää vasten ja näytti todella lyödyltä. Verivanat valuivat kollin leukaa pitkin ja tuon turkki oli ihan sekaisin, monesta kohtaa turkkia oli lähtenyt tupottain karvaa, mikä paljasti harmaan soturin ihon. Pajutassu ei kahta kertaa kauemmin miettinyt, kun oppilas oli loikannut pois kahden vihollissoturin hyökkäämisetäisyydeltä ja lähtenyt juoksemaan kohti Helmiturkin sanomaa paikkaa, vankikuoppaa. Hänen tassunsa rummuttivat kivipintaa vasten samaa tahtia kuin hänen sydämensäkin. Siitä huolimatta, että hänen tassuaan tuntui polttelevan, hän ei luovuttanut, hän ei lopettanut hurjaa juoksemistaan kohti Vankikuoppaa, joka tarvitsi kiireellistä apua. Kivinen, kylmä pinta oli värjäytynyt verestä ja teki siitä liukkaan pohjan juosta, mutta hammasta purren vaaleanruskea kollioppilas jatkoi ja jatkoi, kunnes oli päässyt lähemmäs vankikuoppaa.
Pajutassu näki sivusilmässään Puolikasvon, joka oli hieman etäämmällä ja näytti todella pahalta. Kollin turkki oli verinen ja siitä oltiin revitty tuppoja. Tuo hieman horjui ja näytti siltä, ettei enää kauaa jaksaisi kannatella itseään. Mutta vaikka kuinka pahalta vanhempi kolli näyttikään, Pajutassu pudisteli päätään ja päätti keskittyä vihollisiin, jotka olivat nojautuneet Vankikuopan reunan ylle yrittäen selvästi saada heidän aikaisemmin vangitsemansa oppilas ylös. Pajutassun silmien pupillit viiruuntuivat, kun hän huomasi sen saman kollioppilaan, jonka kanssa oli aikaisemmin tapellut ja oli ollut juuri voitolla, kunnes se soturi oli pukannut hänet tuon karvapallon kimpusta. Hän vilkuili sivuilleen etsien oliko kukaan muukaan tulossa auttamaan vai oliko hän tässä häslingissä yksin ilman kenenkään tukea. Oranssi turkki vilahti oppilaan sivusilmässä ja sai hänen olonsa hieman rohkeammaksi -ellei itsevarmaksi. Käärmeenisku oli loikkinut lähemmäs ja heidän katseidensa kohdattua, kolli nyökkäsi yhtä soturia päällään ja viittasi sen jälkeen sitä siniharmaata kollia kohden. Hän nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi ja ilman äänähdystäkään, mestari ja oppilas syöksyivät nummiklaanilaisten kimppuun. Vain pienen urahduksen saattelemana luuklaanilainen oli heittäytynyt kaikella painollaan siniharmaan nummiklaanilaisen kimppuun ja iskenyt kyntensä tuon lapaan. Hyökkäyksen voimasta, nummiklaanilainen rääkäisi eikä kerennyt ottaa mistään vasten, kun kolli horjahti yli laidan ja Pajutassun roikuttua tuon mukana, he tippuivat yhdessä vankikuopan hiekkaista pintaa vasten.
“Sinäkö taas?” kollioppilas parahti jäädessään hieman isomman kollin alle. Pajutassu antoi kyntensä iskeytyä tuon kasvoihin ja sulavalla liikkeellä tehdä kauniit raapimisjäljet tuon vasemman silmän alapuolelle, jotka alkoivat vuotamaan verta vain silmänräpäyksen jälkeen.
“Minähän se”, hän murisi loikatessaan hieman kauemmas. Hän väisti nopeasti pienemmän oppilaan kynsiä ja otti askeleen taaksepäin, laskien siihen painonsa. Hän laskeutui hieman alaspäin ja sitten loikkasi kohti nummiklaanilaista vain huomatakseen tuon olevan nopeampi ja pian löysi itsensä maankamaralta.
“Yhden oppilaanko takia te olette valmiita uhraamaan mitättömät henkenne?” Pajutassu murisi hampaitaan toiselle vilauttelen. Nummiklaanilainen päästi uhkaavaa murinaa suustaan.
“Kyllä, onko sinulla siihen jonkinlainen ongelma? Me sentään pidämme yhtä emmekä jätä ketään jälkeemme, emme ketään”, oppilas puhui yllättävän suurieleisesti, vaikka olikin aikaisemmin vaikuttanut aivan päinvastaiselta -suuri puheiselta, joka luikki pakoon heti, kun tilanne alkoi menemään huonompaan suuntaan.
“Haluatte yhden takaisin, mutta menetätte siinä kymmenen muuta”, luuklaanilainen provosoi hampaat irvessä.
“Ei ole totta!”
“Eikö ole?” Pajutassu kehräsi saaden toisen korvat luimistumaan. Hän huomasi oppilaan katseen harhailevan kohti vankikuopan seinämää. Tuo selvästi yritti katseellaan kurotella, mitä hän oli oikein tarkoittanut, oliko kaikki kunnossa. Pajutassu virnisti. Hän päätti ottaa tilanteesta hyödyn ja aivan hiljaisin askelin, maata kohden kumartuneena, hän lähti hiljalleen lähestymään siniharmaata oppilasta. Ja, kun nummiklaanilainen ei edes näyttänyt huomaavan lähenevää uhkaa, Pajutassu ponnisti takajaloillaan ja loikkasi toisen oppilaan kimppuun kaataen tuon nurin ja ilman pienintäkään säälin ripettä, hän iski hampaansa kollin kaulaan tuon yrittäessä pyristellä vastaan. Kollin takajalat potkivat hänen vatsaansa, muttei Pajutassu aikonut päästää irti. Hän oli päättänyt voittaa tämän taistelun. Hän oli päättänyt tappaa tuon maassa sähisevän, henkeään haukkovan oppilaan hengen. Hän oli päättänyt näyttää Nummiklaanille kuinka vahva ja säälimätön Luuklaani oli eikä kukaan tulisi sitä koskaan päihittämään.
Ja pienen rasahduksen ja terävän henkäisyn jälkeen, luuklaanilainen oppilas tajusi pitävänsä hampaidensa välissä elotonta ruumista. Päästäen irti vihollisen kaulasta, hän nosti päätään ylemmäs ja tuijotti ilmeettömänä, lähes shokkimaisessa tilassa tassujensa juuressa elottomana makaavaa oppilasta, jonka silmät olivat lasittuneet. Niiden katse oli jämähtänyt paikoilleen ja elämän välähdys oli kadonnut niistä. Muiden huudot ja sähinät kaikuivat kollin korvissa, kun hän tuijotti siniharmaan kissan ruumista, sanattomana, pystymättä liikkua tai tehdä mitään muutakaan. Oliko hän tappanut jonkun?

Paarmatassu tunsi kiven lämpimän pinnan tassujenpohjissaan vetäessään itsensä ketterästi sen päälle.
”No? Etkö pysy perässä?” Uskosielun nauku kaikui jostain kauempaa, kivirykelmien takaa. Paarmatassu kiristeli hampaitaan hiertyneenä sanoista ja lähti loikkimaan kiviä pitkin tiheämpään tahtiin.
#En tiennyt tämän olevan kisa#, musta kolli tuhahti mielessään, eikä enää vaivautunut katselemaan maisemia reittinsä varrella. Yö teki tuloaan, ja auringon punertunut valo häilyi pienten pensaiden ja vihertävän nurmen yllä koko ajan haaleampana. Illan pimetessä pikkulintujen viserrys vaihtui heinäsirkkojen hiljaiseen siritykseen ja maahan piirtyvien varjojen reunat venyivät venymistään. Paarmatassun silmät tottuivat hämärään nopeasti eikä kolli ensin huomannut muutosta. Pian hän oli kuitenkin liukastua kavutessaan laakealta kiveltä toiselle, karhea- ja sammalpintaiselle järkäleelle, ja korjatessaan asentoaan hänen meripihkasilmänsä lukittauituvat kohti tummaksi värjäytynyttä taivasta.
”Hei, Uskosielu!” kolli huikkasi saavuttamalleen soturille loikatessaan uhkarohkeasti alas.
”Alkaa olla jo myöhä, mi-”
Uskosielu viuhkaisi ilmaa terävästi hännällään oppilaansa nenän edessä. Paarmatassu loksautti suunsa kiinni mutta luimisti korviaan tuohtuneena naaraan tarpeettomasta mysteerisyydestä.
Kivien polku heidän edessään vietti alaspäin vuorilta. Kivien väleissä kasvava aluskasvillisuus alkoi tihentyä ja kaukaisuudessa Paarmatassu näki heinänkorsien yltävän jo kissan korvien tasolle. Hiuksenhieno saaliin tuoksu kulkeutui rehevyydestä kohti kollia, mikä sai hänen aistinsa herkistymään hetkellisesti. Uskosielu kääntyi ympäri. Naaraan viikset värisivät pienesti ja tuon silmät tuikkivat kirkkaasti kuin tähdet hämärässä.
”Hyvä sää, eikös?”
Paarmatassu nyökkäsi hitaasti. Siitepölyhiukkaset tanssivat Uskosielun kermanvaalealla turkilla, kun soturi venytti hetken selkäänsä ja suoristautui sitten täysiin mittoihinsa.
”Tämä harjoitus on yksinkertainen. Tehtävänäsi on metsästää ensin tällä alueella vähintään neljä saalista, ja sitten löytää minut. Ennen auringonnousua.”
”Selvä”, Paarmatassu naukui osoittaen, että oli ymmärtänyt mestarinsa ohjeistuksen.
#Metsästysharjoitukset siis#, kolli lisäsi mielessään ja katsahti sivusilmällään jossain kaukaisuudessa häämöttävää taivaanrantaa, jonka raja sekoittui pimeässä puihin jotka kohosivat jossain lähellä Neljän virran tammea. Yö oli nuori, eihän hänellä olisi mitään kiirettä. Uskosielu loikkasi nopeasti samalle kivelle kuin Paarmatassu, ja heilautti hännällään hyvästit. Paarmatassu väräytti korvaansa ja odotti, että mestari oli kadonnut näkyvistä. Sirkkojen kaukainen laulu taukosi hetkeksi ja alkoi taas. Paarmatassu kääntyi taas eteenpäin ja hyppäsi pehmeästi astetta alemmalle kivelle, joka sijaitsi matalahkon puun alla. Sen käyrät oksat kaartuivat klaanikissan ylle. Lehdet värjöttelivät ilmassa liikkumatta. Ei tuullut.
Paarmatassu rekisteröi tiedon ja kyyristyi maistelemaan ympäristön tuoksuja. Kasviston kirpeän tuoksun alta kolli yritti löytää aiemmin haistamansa makean hajun. Oppilas hyppäsi alas kiveltä, ja lähti puskemaan tietään läpi aluskasvillisuuden. Varsien ja korsien kosketukset kyljissä ja alimpien lehtien kosteus käpälissä tuntui kollista epämukavalta, ja mielummin hän olisi saalistanut lähempänä vuoria missä kasvillisuus oli yksinkertaisempaa ja saaliiden vaaniminen tapahtui yleensä aukeammilla paikoilla.
#Löytyi#, Paarmatassu totesi ajatuksissaan löydettyään maan multaisen tuoksun alta sen hajun, mitä oli etsinytkin. Hän hidasti vauhtiaan tietäessään hiiren olevan lähellä. Vaivalloisesti kolli pusersi itsensä kahden putkimaisen kasvin välistä ja varoi heiluttamasta korttakaan. Tähtilehtisen pensaan, joka kasvoi kahden kiven välissä, versojen takaa paistoi hiiren harmahtava karvapeite. Paarmatassu tassutti hitaasti lähemmäs ja syöksähti sitten kynnet sojottaen pensaaseen. Hallitulla liikkeellä kolli kauhaisi hiiren otteeseensa ja puri sen hengiltä.
#Kolme jäljellä#, Paarmatassu huokaisi mielessään, ja hiiri leukojensa välissä nosti päänsä pois pensaan piikkien ulottuvista.
#Mitäköhän Uskosielu suunnittelee?# oppilas mietti, ja alkoi kaivaa pientä kuoppaa ryhdikkäin käpälänvedoin. Hän muisteli tehtäväänsä. Metsästä tällä alueella vähintään neljä saalista, löydä minut, ennen auringonnousua.
#Ennen auringonnousua?# kolli ajatteli taas tarkemmin, närkästyneenä. Aliarvioiko Uskosielu hänen metsästystaitojaan?

Kuu oli kohonnut taivaalle. Paarmatassu kantoi kuopalleen mustanokkaisen linnun ja ravisteli turkistaan rapistuneet lehdet. Ehkä hän oli itse yliarvioinut itseään, sillä neljän saaliin haalimiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa, vaikka kolli oli siltikin enemmän kuin aikataulussa. Oppilas haali suuhunsa kaksi nappaamaansa hiirtä, ja suuntasi takaisin paikalle, jossa oli Uskosielun kanssa eronnut. Vieraammassa ympäristössä saalistaminen oli ollut hänestä yllättävän virkistävää, ja nyt uuvuttavan tehtävän suoritettuaan kollin raajoihin valui uutta virtaa, jonka voimin vuoristoklaanilaisen teki tosin mieli kävellä suorinta tietä omalle sammalpedille. Paarmatassu veti itsensä sen kiven päälle, josta haistoi oman hajujälkensä. Hän lähti suuntaan, johon Uskosielu oli mennyt, ja etsi naaraan kulkureittiä. Hämmästykseen kolli ei kuitenkaan saanut mestaristaan kiinni. Huojentuneena Paarmatassu pingisteli löytääkseen Uskosielun hajujäljen, mutta naaraan luolamainen ominaistuoksu oli kuin kadonnut.
#No, hänhän käski ’löytää’ itsensä#, kolli murahti ja lakaisi kiven pintaa hännällään. Keltaisena hehkuva kuu ammotti paikoillaan, eikä Paarmatassu löytänyt jälkeäkään mestaristaan.
#Oliko aikaraja siksi näin pitkä?# hän pohti hieman, ja tunsi sitten pahaenteisen aavistuksen takaraivossaan.
#Voisiko tämä soturiarviointini?# Ajatus sai kollin sydämen pamppailemaan oudosti. Jännitys sai hänen tassunsa kangistumaan ja viikset värisemään pienesti. Polttava kuumotus levisi pitkin vuoristoklaanilaisen selkää. Sellaiseen hän ei ollut varautunut.
#Ei, parasta olla olettamatta mitään#, Paarmatassu jatkoi mielessään järkeillen, ja samassa tuon mielentila tyyntyi.
#Parasta vain löytää Uskosielu#, hiilenmusta kolli mutisi itselleen ja ravisti tyhmät ajatukset päästään. Kyllä, oli parempi vain keskittyä suorittamaan harjoitus kunnialla, kaiken varalta.
Viherlehden yön viileässä ilmassa Paarmatassu pudotti saaliin suustaan syventyäkseen Uskosielun etsimiseen. Kissa raotti suutaan pienesti, kyyristyi ja antoi ympäristön hajujen lipua ohitseen. Jossain kaukana hän haistoi luolaston kosteuden ja jossain havupuiden pistävän pihkan. Hetken kuljettuaan ympäriinsä kolli havaitsi pehmeän häivähdyksen ilmassa. Se oli Vuoristoklaanin ominaistuoksu. Paarmatassu epäili haalean vivahteen ensin olleen pelkkä harha, mutta seurattuaan tätä ainoaa johtolankaansa hän huomasi hajun vahvistuneen aavistuksen verran. Nyt hän näki edessään häilyvän kulkureitin, joka pujotteli pensaiden välistä ylärinteeseen, kohti vuoria. Paarmatassu alkoi asetella käpäliään polulle ja höristi korviaan maan pehmeyden koventuessa. Sorakiviä vieri alas, kun kolli loikki eteenpäin repien ohuita heinätuppoja kynsillään. Saavutettuaan rinteen huipun Paarmatassu huomasi vaeltaneensa lähemmäs leiriä. Edessä kohosi jyrkkiä ja loivia, monihaaraisia vuoristopolkuja, joiden rinteillä vuoristokukat kukkivat tarrautuneina kiinni kiviseen pintaan. Kuun harmaa valo piirsi varjoja kummuille ja jyrkkien pudotusten reunoille. Paarmatassu maistoi ilmaa ja paikansi seuraamansa tuoksun jälleen. Tyytyväisenä kolli liukui sorarinteen toiselle puolelle hidastaen pudotustaan hopeisena kiiltävillä kynsillään. Uskosielu piileskeli lähellä. Paarmatassu tunsi mestarinsa ominaistuoksun läheisessä, valtavassa järkäleessä ja kiersi sen taakse. Oppilas luimisti korviaan nähdessään kissankulkuisen onkalon ammottavan mustien reunojen piirtyvän kuun hehkuun. Torakkaleuan kohtaamisen jälkeen kolli ei ollut mielellään astunut epäilyttäviin loukkoihin, joissa oli mahdollisuutena tulla yllätetyksi. Nielaisten hiilenmusta vuoristoklaanilainen asetti käpälänsä onkalon suulle ja kurkisti sisään. Järkäleen alle näytti jatkuvan pitkä, levenevä käytävä. Leiriluolaston pimeyteen tottuneena Paarmatassu näki sen selvästi. Ilma oli tukahduttavan raskasta.
Kolli soimasi itseään epäröimisestä ja astui sisään onkalon pimeyteen. Hän värähti tuntiessaan kylkensä koskettavan kovaa seinämää ja lähti vikkelästi kulkemaan eteenpäin. Käytävä leveni hiukan ja Paarmatassu veti henkeä pysyäkseen rauhallisena. Jostain kantautui kylmänviileää yöilmaa, joka värisytti kollin viiksiä hennosti. Oliko ulkona alkanut tuulla? Helpotuksen aalto ylitti kissan, kun tuo näki valonsäteen heijastuvan läpi kulkemansa onkalon uloskäynnistä. Käytävä kapeni hiukan, mutta siitä liiemmin ahdistumatta Paarmatassu työnsi malttamattomana päänsä ylöspäin kaartuvasta aukosta, josta tulvi nyt kuunvaloa. Kissan silmien edessä välkehti kuutamon valaisema, hiljaa virtaava puro. Sen kirkas vesi sokaisi hänen silmiään ja veti kaiken huomion itseensä. Kolli oli tyystin unohtanut onkalon läpi harhaillessaan seurata Uskosielun hajua, mutta nyt soturinaaraan jäntevä hahmo istuskeli puron vierellä katsellen oppilastaan tuttu pilke silmäkulmassaan. Paarmatassu ravisteli päätään ja ahtoi loputkin ruumiistaan ulos aukosta. Tomupilvi pöllähti kollin ympärille. Uskosielu vilkaisi kuuta ja totesi:
”Ajoissa! Miten saalistus meni?”
”Ihan hyvin”, Paarmatassu mutisi tietämättä miten muutenkaan kuvailla suoritustaan. Uskosielu räpytteli silmiään kuin olisi tiennyt jotain salaista. Huomaamaton hymynkare nousi naaraan kasvoille kuin puolikuu. Paarmatassun mieleen tuli, että soturi oli saattanut aiemmin jäädä vakoilemaan häntä.
#Ei hänestä ota selvää#, oppilas synkisteli ja mulkoili mestariaan mielessään. Ulkoisesti kolli veti kasvoilleen uupuneen ilmeen ja käveli vaitonaisesti kimmeltävän puron luo juodakseen hiukan. Juotuaan hän seurasi silmillään pienen hetken veden väreitä ja kääntyi sitten taas kohti Uskosielua. Uskosielu viittoi kohti taivasta, jonka tummuus alkoi jo hälvetä.
”Lähdetäänkö hakemaan ne saaliisi?” Paarmatassu nyökkäsi, ja kiirehti kermanvaalean naaraan rinnalle, joka oli jo lähtenyt loikkimaan omia teitään.

//Oli kiva kirjottaa ’pitkästä aikaa’ ^^

Minusta oli hieman erikoista, että minulle ei oltu annettu jotakin itselleni tuttua kissaa mestariksi, olin saanut Varjoturkki nimisen naaraan mestarikseni. Minulle olisi ollut myös tuttuja kissoja klaanissa, mutta ilmeisesti tarvitsin uutta kokemusta minulle melkein kokonaan tuntemattoman klaanitoverin kanssa.
-Kastetassu, varo tuota oksaa! Varjoturkin varoitus kajahti ilmassa puhkaisten ajatuskuplani.
Pysäytin liikkeeni toinen etukäpälistäni ilmaan nostettuna, tunsin kuinka Varjoturkki tuijotti minua melko huolestuneena.
-Oletko kunnossa? Naaras naukui lempeästi.
Kiersin oksan astellen epävarmasti hymyillen Varjoturkin eteen, naaraan kulmat olivat hieman kurtussa, mutta tämä ei näyttänyt vihaiselta.
-Ihan kunnossa! Vakuutin naaraan tutkivaista katsetta vältellen.
Varjoturkki kääntyi ympäri lähtien tassuttamaan pehmein askelin eteenpäin.
-Jos niin sanot, naaras naukui huvittuneena viiksiään värisyttäen.
***
Heräsin makeasti haukotellen oppilaidenpesässä jonka muut asukkaat olivat vielä syvässä unessa, olin herännyt erikoiseen, natisevaan ääneen, joka kantautui aukiolta. Vääntäydyin korvani niskaan liimaten ylös pedistä, ääni oli korviariipivä, miksi kukaan muu ei ollut herännyt? Annoin epäilyksen kylmän tunteen valua ympäri kehoni ja ravistella minut kunnolla hereille, asetin käpäläni pehmeästi yrittäen pidättää kynsiäni liukumasta esiin. Raahauduin ulos, jossa kaikki näytti ihan normaalilta, lukuunottamatta kipakkaa tuulenvirettä, joka natisutti erästä puuvanhusta, joka oli sinnitellyt tähän asti leirin lähettyvillä. Huokaisin helpottuneena, mitään ei siis ollut vialla, kaikki oli hyvin. Tasoittelin hieman pörhistynyttä turkkiani yrittäen etsiskellä leiristä edes jotain elonmerkkiä, mutta ketään ei näkynyt. Sillä hetkellä minusta tuntui valtavan yksinäiseltä, olin vain pieni, vasta nimitetty oppilas, joka ei voisi tehdä mitään jos puu kaatuisi...Samalla hetkellä joku tuntui pettävän, kuulin pelkkää epämääräistä suhinaa, joka kaikui korvissani kuin mehiläsparvi. Jähmetyin paikalleni kuin patsas, kyyristyin pieneksi, harmaaksi kippuraksi yrittäen hakea itsestäni lohtua, sitten kaikki oli ohi...Kaikki pimeni ylläni.

Silmäni räpsähtivät auki, hengitykseni oli kuin hirviön moottorin hurina, sitten se tasaantui hieman, kun huomasin tutut kasvot viereeni kyyristyneenä, se oli Varjoturkki!
-Nouse ylös pikkuinen, naaras kuiskasi silitellen hännällään varovasti päätäni ja poskiani.
Olisin halunnut tuhahtaa jotakin siitä, että en ollut enää pentu, mutta tällä hetkellä Varjoturkin hännän kosketus tuntui rauhoittavalta. Nousin horjuen ylös ja vilkuilin ympärilleni, kaikki olivat heränneet, ja tuijottivat minua toisilleen kulmat kurtussa jotain mutisten. Painoin katseeni melko nolostuneena maahan, minua harmitti, että kaikki olivat nousseet ylös ja nähneet kohtaukseni. Varjoturkki ei sanonut mitään, vilkaisi vain tuimasti muihin oppilaisiin taluttaen minut hännällään hellästi tukien ulos pesän varjoista. Askeleeni olivat vaappuvia ja jalkani tärisivät vieläkin shokissa, uni oli ollut niin todentuntuinen! Mestarini ei vieläkään pukahtanut halaistua sanaakaan tapahtuneesta, kävelytti minut vain leirin reunalle ja istahti huolestuneen näköisenä varjoihin. Istuin myös tuijottamaan mestariani, arvasin jo, että tällä oli jotakin sanottavana, en vain tiennyt mitä!

//Pahoittelut, että tämän kirjoittamisessa meni näin kauan xd

"Meidän ei kannattaisi lähteä vielä. Hän saattaisi yhtähyvin lähteä seuraamaan meitä hyvän välimatkan päästä milloin johdattaisimme hänet vain suoraan leiriimme", Mustakynsi sihahti, jolloin pysähdyin ja käännyin naaraan puoleen. Katseeni siirtyi hänestä kahteen nuorempaan kissaan, jotka kovalla vaivalla nostelivat jalkojaan, jotta pääsivät luoksemme aluskasvillisuuden seasta. Leijonatassu pysähtyi sisaruksensa vierelle ja katsoi minua sen jälkeen sillä omalla koppavalla tavallaan kuin olisi tehnyt äsken jotain hienoakin. Jos rehellisiä oltiin, jos hän olisi hyökännyt sen luopion kimppuun, olisi hän voinut vaarantaa oman henkensä. Mutta ehkei hänelle elämä ollutkaan niin tärkeä. Loin kollioppilaaseen katseen ennen kuin kokonaan käännyin Mustakynnen puoleen.
"Mitä sinä ehdotat, että tekisimme? Jäisimme tähän vartioon?" kysyin toista kulmaani hieman ylemmäs nostaen. Katsoin soturitarta kyseenalaistaen.
"Sen sijaan, että jäisimme vain makaamaan aloillemme, voisimme hajaantua ja metsästää tässä lähistöllä ja olla hyödyksi klaanillemme. Me kyllä haistamme, jos tuo kotikisuntappaja yrittää uudestaan reviirillemme", toinen kuutamoklaanilainen vastasi häntäänsä huiskauttaen ja jalkojaan venytellen. Tuo puuskahti hieman ja nosti hieman päätään ja vaikutti siltä, että haistelisi ympärilleen. Katsoin naarasta enkä kerennyt, kun Leijonatassu liikahti hieman eteenpäin saaden katseeni siirtymään hitaasti häneen.
"Mutta mehän häädimme tuon erakon jo alueeltamme, emmekö nyt voi mennä takaisin leiriin?" täysin musta kollioppilas ihmetteli ääneen. Peitin murahduksen tyytymättömän kuuloiseen huokaisuun, kun hain kollioppilaan katseen itseeni ja katsoin häntä varoittavasti. Leijonatassu tajusi nopeasti vihjeen ja perääntyi askeleen taaemmas takaisin Hiljaisuustassun vierelle korvat niskaa kohden painettuina. Hän laski katsettaan kohti maata ja näytti katselevan tassujaan. Hiljaisuustassun katse suuntautui naaraan siskoon, muttei tuo sanonut mitään, loi veljelleen vain mitäänsanovan katseen.
"Me lähdemme Hiljaisuustassun kanssa pohjoisempaan, tarkkailkaa te länsirajaa. Tavataan tässä sen jälkeen, kun jotain on saatu napattua minkä jälkeen voimme leiriin palata", Mustakynsi selosti ja viittoi oppilaansa mukaan, kun lähti tassuttelemaan kohti pohjoisempaa puolta heidän reviiriltään. Hiljaisuustassusta ei päässyt pihaustakaan, kun siniharmaa naaras loikki mestarinsa perään lähes äänettömin askelin. Vaikka Mustakynnen oppilas olikin melko isokokoinen, tuo osasi silti omalla tavallaan olla todella hiljaa. Vilkaisin Leijonatassun puoleen. Olisipa tuokin hiirenaivo osannut saman.
"Voisimme myös leirissä ehdottaa Nummipyörrettä lähettämään yöpartion tälle rajalle", mutisin itsekseni, mutta silti huomasin Mustakynnen nyökäyttävän päätään kuin viestittääkseen, että ymmärsi sanomani ja oli samaa mieltä. Jäin katsomaan kuinka kaksi naarasta tekivät tiensä aluskasvillisuuden sekaan ja hävisit pikkuhiljaa näkökentästäni.
“Lähdemmekö mekin?” Leijonatassu kysyi paljon hiljempaa kuin normaalisti ja sivusilmällä näin kuinka tuo epävarmoin askelin tuli lähemmäs minua. Käänsin myrkynvihreät silmäni häntä kohden, joka pysäytti oppilaani askeleet silmänräpäyksessä.
“Kyllä, lähdemme”, nau’uin vastaukseksi ja häntääni huiskauttaen, lähdin tassuttelemaan kohti länsirajaa. Leijonatassun askeleet kuuluivat perässäni, kun kolli parilla nopeammalla askeleella oli kirinyt minut ja nyt kulki melkein vieressäni, hieman taaempana kuin minä.

“Kerro Leijonatassu”, aloitin, kun olimme päässeet hieman pidemmälle. Käänsin katseeni nuorempaan kissaan, joka kääntyi minun puoleeni ja väräytti korviaan kuuliaisena, odottaen mitä hänelle sanoisin.
“Mitä sinä haistat?” viimeistelin kysymykseni saaden Leijonatassun kääntämään katseensa eteenpäin ja nostamaan hieman kuonoaan ylemmäs. Meidän askeleemme hidastuivat kollin avatessa suutaan, jotta riistan jäljittäminen olisi helpompaa ja antaisi kollille paremman kuvan siitä, mitä meidän ympärillämme oli. Oppilaani nuuhki hetken ilmaa, käännellen päätään ja sitten lopulta kääntyi minun puoleeni, silmät hieman säihkyen.
“Haistan rastaan ja päästäisen, ja jonkin muun.. En ole varma mikä se on”, kolli kertoi ja loppua kohden hieman luimisti korviaan kuin luullen, että alkaisin moittimaan häntä hänen tiedottomuudestaan. Hymähdin jokseenkin pehmeästi hänelle saaden oppilaan korvat hieman ponnahtamaan ylöspäin.
“Aivan oikein, ja se mitä et osannut sanoa on sammakko. Sammakoita on vaikeaa löytää, koska niiden haju sekoittuu niin hyvin kaikkeen multaan ja liejuun, jolla ne itsensä peittävät vihollisiltaan”, kerroin oppilaalle saaden hänen silmiinsä syttymään itsevarman katseen. Hän näytti olevansa itsestään hyvinkin ylpeä.
“Saat tänään näyttää minulle kuinka aiot napata sen päästäisen. Tietenkin ensin sinun on vietävä meidät sen luokse mahdollisimman hiljaa, jottei se kuule meitä ja pakene paikalta. Jos onni käy ja saat sen kiinni eikä se rastas ole vielä lähtenyt mihinkään, saat toki kokeilla senkin nappaamista, vaikka se saattaakin olla vaikeampi saada kiinni lentokykynsä takia”; kerroin Leijonatassulle, joka katsoi minua päättäväisenä ja lauseeni loputtua nyökäytti nopeasti päätään. Katsoin nuorempaa kollia tyytyväisenä. Kerrankin hän osasi kuunnella keskeyttämättä ja näytti oikeastikin kuuntelevansa ohjeitani. Nyökkäsin eteenpäin.
“Johdata meidät sen päästäisen luokse”, nau’uin. Leijonatassu nyökäytti uudemman kerran päätään, jonka jälkeen tassutteli ohitseni ja lähti seuraamaan hajujälkeä samalla, kun seurasin häntä. Hän näytti hyvin keskittyneeltä ja katsoi aina välillä jalkoihinsa, jottei olisi osunut mihinkään oksan tapaiseen, jottei olisi tehnyt ylimääräisiä ääniä.

Matkamme edistyi hieman hitaan tapaiseen, mutten sanonut Leijonatassulle mitään juuri sen takia, että tällä ainoalla kerralla kolli oli täysin keskittynyt tekemiseensä ja tosiaan yritti parhaansa, jotta olisi kaikkensa, miten olin häntä aikaisemmin ohjeistanut. Lehtien nihkeät lehdet tuntuivat epämiellyttäviltä niiden osuessa kylkiini. Kulkemisen tahdissa ne matkasivat kylkeäni pitkin aivan takajalkoihini asti saaden minut hieman irvistämään epämiellyttävästä tunteesta. Kuitenkin yritin pitää ilmeilyni mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana. Olinhan sentään jo aikuinen kissa ja edessäni kulkevan oppilaan mestari. En varmastikaan näyttäisi kauhean hyvää esimerkkiä, jos Leijonatassu näkisi inhoni lehtiä kohtaan, mitä koko Kanjoni oli täynnä.
“Lehmusvarjo”, Leijonatassu sihahti hiljaa saaden huomioni kiinnittymään paikoilleen pysähtyneeseen kollioppilaaseen. Kulmiani kurtistaen kirin hiljaisin askelin hänen vierelleen ja tunsin hänen katseensa siirtyvän minuun. Itse katsoin eteenpäin yrittäen löytää syytä pysähtymisellemme.
“Se rastas on ihan tuolla”, pikimusta oppilas sihahti minulle saaden huokaisun pakenemaan suustani, kun käännyin oppilaan puoleen,
“No miksi sinä sen minulle kerrot etkä mene ja nappaa sitä?”
Lauseeni sai oppilaan hieman hölmistymään ennen kuin tuo hymähti nolostuneena ja käänsi katseensa pois minusta ja laskeutui aavistuksen alemmas niin, että hänen peräpäänsä oli paljon korkeammalla kuin etuosa. Katsoin oppilaan asentoa pää hieman vinossa. Mitä hän oli tekemässä? Pudistellen päätäni keskeytin oppilaani kulkemisen ja asetin tassuni hänen selkänsä päälle painaen sitä alemmas. Tein saman hänen peräpäälleen saaden oppilaan pihahtamaan yllättyneenä.
“Peräpää kohotettunako sinä aiot saalistaa? Yritätkö sillä saada taivaalla lentävät linnut kiinni?” kysyin tuhahtaen ja painoin oppilasta yhä enemmän maata vasten niin, että hänen rintansa ja mahansa osui melkein maahan. Asetuin kollin vierelle ja pudottauduin vaanimisasentoon.
“Kuka vain voi nähdä sinut ketunmittojenkin päähän, jos sinä tuolla tyylillä jatkat saalistamisyrityksiäsi”, kerroin hänelle totinen ilme kasvoillani, vaikka minua hieman huvittikin kollin äskeinen asento. Se oli näyttänyt melkoisen huvittavalta, mutten tietenkään voinut sanoa sitä ääneen. Se ei olisi saanut minua näyttämään hyvältä mestarilta.
“Tämä asento on vaikea!” Leijonatassu valitti saaden korvani hieman luimistumaan. Huiskautin hännälläni oppilasta saaden hänet hiljentymään.
“Pienet eläimet pystyvät kuulemaan sinut todella kauas, joten metsästäessä, pidä suusi kiinni ja keskity olennaiseen. Melkein kaikki on vaikeaa aluksi, muttei se tarkoita sitä, että se olisi mahdotonta. Kaiken pystyy oppimaan kunhan vain yrittää tarpeeksi”, kerroin hiljaa hänelle, jonka jälkeen käänsin ärsyyntyneen katseeni pois oppilaasta ja lähdin hitaasti kulkemaan vaanimisasennossa eteenpäin. Annoin katseeni liukui maata pitkin etsien pienintäkin oksanpalasta tai kuivaa lehteä, jonka vahingossa astuminen aiheuttaisi tarpeeksi ääntä, että saaliseläin sen kuulisi ja karkaisi paikalta. Avasin suutani raolleen ja nopeasti sain kiinni rastaan vainusta ja hiljaa lähdin suunnistamaan sen suuntaan. Vaikka olisinkin voinut antaa Leijonatassun koetella onneaan sen saalistuksessa, olisi kuitenkin hän epäonnistunut ja saanut linnun lennähtämään ilmaan ja päästämään varoitushuudon, joka varmasti ajaisi ne viimeisemmätkin riistanrippeet pois reviiriltämme. Vilkaisin kollia takanani, joka oli pysähtynyt siihen paikkaa, mihin olin hänet jättänyt. Kolli oli edelleen vaanimisasennossa eikä ollut uskaltanut liikauttaa korvaansakaan vaan oli jämähtänyt niille sijoilleen epämukava ilme kasvoillaan. Kuitenkin meidän katseidemme kohdatessa, oppilas yritti muuttaa ilmettään hieman siedettävämmäksi. Pudistelin hänelle päätäni kääntäen katseeni pois hänestä ja sen sijaan keskityin siihen olennaiseen, linnun nappaamiseen. Aluskasvillisuuden piilottaessa minut melkein kokonaan sekaansa, tein tieni lähemmäs rastasta, jolla ei ollut mitään ideaa, että sitä väijyttiin. Siinä se vain nokki maata ilmeisemmin yrittäen etsiä syötävää. Vaaleanruskea, suomukuvioiden kirjoittama olento nosti päätään ja pörhisti sulkiaan tehden siitä pörröisemmän näköisen. Virne nousi huulilleni, kun painauduin nyt kokonaan maata vasten niin, että tunsin mahakarvojeni liimautuvan maan hieman märkää pintaa vasten. Linnun laskiessa uudelleen päänsä maata kohden, jännitin takajalkojeni lihaksia ja sitten tein loikan suoraan sen päälle. Painoin etutassuillani eläimen maata vasten niin, että se päästi terävän henkäyksen. Iskin hampaani sen niskaan ja purin hampaani yhteen. Raksahdus kaikui korviini, kun se velttoni hampaideni väliin. Se hampaissani, käännyin oppilaani puoleen, joka katsoi minua avartunein silmin. Rauhallisin askelin kuljin hänen luokseen ja nostin toista kulmakarvaani samalla, kun kasvoilleni nousi hetkellinen virnistyksen tapainen.
“Ja noin se tehdään. Pidä se mielessäsi nimittäin saat kokeilla samaa seuraavaksi”, mumisin oppilaalle hieman epäselvästi. Hän kuitenkin taisi saada sanoistani selvää nimittäin hän nyökkäsi innostuneen oloisena. Olisinpa minäkin ollut yhtä innostunut metsästämisestä oppilaana. Minusta se oli ollut silloin niin tylsää. Ja no, olin vieläkin aika samaa mieltä, se oli hieman tylsää, mutta nyt sentään tiesin, että ilman sitä olisimme pulassa. Koko klaani kärsisi siitä.

Kuljimme melko reipasta tahtia kohti sitä samaa paikkaa, missä olimme Mustakynnestä ja Hiljaisuustassusta erkaantuneet. Leijonatassu yritti pysyä tahdissani mukana, mutta pystyin selvästi kuulemaan hänen puuskutuksensa samalla, kun kolli aina välillä otti paremman asennon päästäisestään, jonka oli hetki sitten saanut kiinni. Musta kolli oli yrittänyt matkia minua parhaansa mukaan ja saanut saaliinsa kiinni juuri ja juuri. Se oli melkein päässyt hänen kynsistään karkuun, mutta hän oli juuri kerennyt iskemään hampaansa siihen ja sitten hankalan näköisesti listinyt sen. Nyt kuitenkin oppilas kuljetti saalistaan ylpeän ilme kasvoilaan kuin hän olisi tehnyt jotain suurtakin. Pudistelin päätäni hieman, kun tein tieni läpi aluskasvillisuuden lähemmäs leirimme rajaa, jonne olimme sen luopion saatelleet.
“Enthä jos se erakko thulee takaisin?” Leijonatassu mongersi hampaidensa välistä kysyvästi.
“Sitten me ajamme sen uudelleen pois. Ei kuulu Kuutamoklaanin periaatteisiin olla ystävällisiä erakoille”, kerroin oppilaalleni, joka nyökäytti päätään minulle näyttävänsä, että oli samaa mieltä kanssani. Erakot ja luopiot olivat vain mitättömiä olioita, jotka olivat vain harmiksi kaikille. Ja juuri sen takia en ymmärtänyt miksi Varistähti oli päästänyt sen kotikisun klaaniimme. Jos olisin ollut päällikkö Varistähden sijasta, en olisi antanut minkäänlaista sääliä sille kotikisulle. Mitäs oli päätynyt meidän reviirillemme? Olisi vaikka mennyt Puroklaaniin. Hehän ottivat niin mielellään erakoita ja kotikisuja klaaniinsa. Typerykset.
“Hiljaisuustassu ja Mustakynsi ovat jo tuolla!” Leijonatassu ilmoitti minulle. Vilkaisin kollia ennen kuin kuljetin katseeni eteenpäin ja huomasin kaksikon seisovan paikoillaan rajalla. He näyttivät siltä, että olivat juuri hetki sitten saapuneet rajalle. Kiristin tahtiani ja loikkasin pienen risukasan yli saaden kaksikon katseet kiinnittymään minuun.
“Sitä erakkoa ei ole varmastikaan näkynyt enää lähtömme jälkeen, vai?” kysyin, kun olin päässyt puhe-etäisyydelle. Mustakynsi katsoi minua ja nyökäytti päätään,
“Hänen hajunsa on hieman heikentynyt, joten uskon, että hän tosiaan kuunteli meitä ja lähti matkoihinsa.”
Nyökäytin päätäni hänelle ja heilautin häntääni kohti leiriä.
“Joten nyt on varmasti hyvä aika palata leiriin? Hän on varmasti jo tarpeeksi kaukana eikä enää tule takaisin”, kerroin hänelle saaden hieman nuoremman soturin viittomaan oppilastaan ja yhdessä kaksikko tassuttelivat minun ja Leijonatassun luokse. Mustakynsi käänsi keltaiset silmänsä minua kohden niin, että nostin hänelle kysyvänä kulmaani.
“Tehdään niin”, naaras sanoi ja käveli sitten ohitseni Hiljaisuustassun seuratessa mestariaan kiinteästi tuon kintereillä. Vilkaisin Leijonatassua ennen kuin lähdin seuraamaan mustavalkeaa naarasta kohti leiriä.

//Vihdoin jatkon tapasta Lehmuksella xd

Leijonakynsi kapusi itsensä vuoristopolulle raskaasti huohottaen. Äskeinen juoksumatka Nummiklaanin leiristä Tulikammion vuoristoon oli ollut koettelevin matka, mitä hän oli saanut ikinä kokea. Tietenkin hän oli juossut pelastuspartion viimeisenä Kaislatassun kanssa, mikä oli nuorta soturia äärimmäisen paljon ärsyttänyt. Ja senkin lisäksi se typerä Kuurasäde oli vähän väliä hiljentänyt omaa tahtiaan päästäkseen kyselemään kaksikon vointia. Olisi vain pitänyt huolta omista asioistaan, kollihan käyttäytyi kuin mikäkin partion johtaja! Leijonakynsi oli varma ettei Liekkitaivaan veli ollut vielä yhtäkään partiota johtanut, joten ei todellakaan olettaisi tuon olevan minkäännäköisessä johtajan asemassa, ei ennen kuin Sulkatähti itse niin määräisi. Nuori soturi siirtyi lähemmäs vuoriseinämää polun kavetessa, tuntien kylkensä karvojen hivelevän viileää kalliopintaa. Kermanvaalea kissahan ei sitä itselleen viitsinyt myöntää, mutta häntä hieman karmi vuoristossa liikkuminen. Kapeat polut, jotka tuntuivat murenevan tassujen painallusten myötä, sekä yllättävien liukkaiden kohtiensa kanssa olivat täysi vastakohta laajasta ja tasaisesta nurmialueesta, missä ei edes juostessa tarvinnut tassuihinsa katsoa. Leijonakynsi nielaisi ja vaistomaisesti seurasi klaanitovereidensa hajujälkeä, jotka olivat vuoristoon jo ehtineet nousta. Luuklaanin leiri ei voinut olla kaukana, vuoristossa ei pystyisi kunnolla metsästämään, joten miksi pystyttää leiri auleelle mistä kestäisi ikuisuus laskeutua metsästysmaille. Hän kuuli ei kaukana taaempana Tiikerililjan sekä Kaislatassun hitaamman tahtisen kulun, kuinka soturitar ohjeisti oppilasta asettamaan tassujaan kalliota vasten. Timaliviiksen poika tuskin oli ikinä eläessään edes nähnyt vuoristoa, lukuun ottamatta niiden kaukaisia siluetteja, saatikka sitten kiivennyt sellaisella. Vaikka nuori soturi olisikin halunnut edetä hitaampaan tahtiin, olihan hän jo muutaman kerran meinannut horjahtaa kuolemaansa, ei hän missään nimessä halunnut, että kissakaksikko taaempana saisivat hänet kiinni. Kumpikin varmasti vain ajattelisi Leijonakynnen olevan hidas kiipeämään, tai vielä pahempaa, luulisivat, että hän olisi peloissan vuoristossa liikkuessaan.

Sulkatähden ulvaistessa käskyn hyökätä Luuklaanin leiriin, oli Leijonakynsi iskenyt hampaansa ensimmäiseen vastaantulevaan kissaan. Mustaharmaa vanhempi kolli ei ollut kauaa nuoren soturin kamppailuparina ollut. Vanhat luut ja lihakset eivät mahtaneet mitään, puhtaalle raa'alle voimalle, mitä kermanvaalea kolli piti sisällään, joten luuklaanilainen lähti muutamassa silmänräpäyksessä nilkuttaen pakoon. Vihreäsilmäinen kissa ei ollut päästänyt irti tuon takajalasta ennen kuin oli kuullut miellyttävän rasahduksen ja nyt hän etsi katseellaan uutta vastustajaa, lipoen verta suupielistään ja leuastaan. Leijonakynnen ei tarvinnut pitkää odotella, sillä yhtäkkiä hänen selkäänsä hyppäsi kissa, joka nuoren soturin paksusta turkista huolimatta sai otteen tuon niskasta. Kermanvaalea kolli heittäytyi selälleen ja rimpuili itsensä irti hyökkääjän otteesta, kohdaten tuon nyt kasvokkain taistelutantereella. Hän tuijotti tulisella katseella oranssiturkkista kollia, joka löyhkäsi verelle ja luille. Kaksikko seisoi paikoillaan vain muutaman sydämenlyönnin ajan, ennen kuin kävivät toistensa kimppuun. Tämä luuklaanilainen oli Leijonakynnelle huomattavasti vaikeampi vastustaja. Selvästi kokenut soturi, joka oli nopeampi, sekä kesti kovat lyönnit ja tönäisyt, mitä nuori soturi sille jakeli. Oranssiturkkinen kolli myöskin tiesi purra tai raapia niistä kohdista, missä nummiklaanilaisen paksu karvoitus oli ohuimmillaan, tai vain kaivautua niin syvälle panssarimaisen karvan läpi, että pääsi ihoon kiinni. Kermanvaalea kolli huomasi pian haukkovansa happea, eikä enää pysynyt miltei missään tuon hyökkäyksissä mukana, joten yhden kovan lyönnin jälkeen makasi vihreäsilmäinen kissa henkeään haukkoen verestä tahriutuneella kalliopinnalla. Luuklaanilainen olisi varmasti tehnyt selvää Leijonakynnestä, ellei sitä oltaisi kutsuttu muualle. Nummiklaanilainen tunsi vihan ja ärtymyksen häviön johdosta pauhaavan sisällään, mistä hän sai voimaa nousemiseen. Nuori soturi antoi noustessaan kynsiensä tehdä valkoiset jäljet kallioon ja hampaitaan vihasta kiristellen hän lähti samaiseen suuntaan mihin oranssiturkkinen kollikin oli mennyt. Kermanvaalea kolli huomasi ajautuvansa hieman sivummalle pääasiallisesta taistelukentästä, pieneen uomaan, mitä ei leirin sisäänkäynniltä olisi edes huomannut. Kurkistaessaan kivikon takaa näki hän kolmen kissaparin taistelevan vastakkain pienellä alueella. Tiikerililja väisteli tehokkaasti sen samaisen oranssiturkkisen kollin iskuja kenen kanssa Leijonakynsikin oli vain hetkeä aikaisemmin tapellut. Hieman heidän takanaan oli Naavatassu, sekä hyvin huonossa kunnossa oleva kolli, jonka toinen puoli kasvoista näytti olevan pahasti arpeutunut. Kollin näkeminen toi nummiklaanilaiselle mieleen Kuutamokukan, myöskin toisen puolen kasvoistaan menettäneen erakkonaaraan, joka Nummiklaanissa oli muutama kuu aikaisemmin vieraillut. Sitten Leijonakynnen katse osui vaaleanruskeaan kolliin ja maassa rimpuilevaan Kaislatassuun. Nuori soturi nosti ylähuultaan nähdessään luuklaanilaisen syöksyvän oppilaan kaulaa kohti, mutta kermanvaalea kolli ei liikahtanutkaan paikoiltaan, ei edes silloin, kun kuuli klaanitoverinsa henkitorven murskautuvan vaaleanruskean kollin hampaissa. Nummiklaanilainen katsoi halveksuen kuinka siniharmaa kolli haki pelokkaalla katseellaan apua ympäriltään, ennen kuin elo kaikkosi tuon silmistä. Leijonakynsi tuhahti inhosta. Häntä ei Kaislatassun kuolema juuri hetkauttanut. Enemmän hän häpesi sitä kuinka nopeasti oppilas oli lopettanut yrittämisen henkensä pelastamiseksi, eikä edes taistellut kunnolla vastaan. Kuolemastaan hän saisi syyttää vain itseään, kun ei kokoistaan vastustajaa pystynyt voittamaan. Hehän olivat kaikki täällä kuitenkin sotimassa, eivät leikkitappelemassa. Tiikerililjan huomatessa oppilaansa hengenlähdön, hän karjuen kävi vaaleanruskean kollin kimppuun. Oranssiturkkinen kolli sai hetken hengähdystauon ja oli lähtemäisillään oman klaanitoverinsa avuksi soturittaren taistellessa tulisesti tuon kanssa, kun Leijonakynsi kovalla voimalla hyppäsi kollia kohden ja paiskasi päin kallioseinämää. Hän käveli pientä edestakaista matkaa odottaessaan vastustajansa nousua maasta, eihän toinen erä tuntuisi yhtään miltään, jos hän samantien vain syöksyisi tekemään tappopuraisun. Kolli ravisteli päätään ja päästi lyhyitä sähähdyksiä suustaan. Nuori soturi janosi verta, mutta myöskin kunnon kamppailua. Sitähän varten hän oli kouluttautunut.
"Tiikerililja, sain Lehtitassun ylös!" Naavatassu huudahti, mikä sai Leijonakynnen kääntämään korviaan oppilaan huudon suuntaan, katkaisematta kuitenkaan katsekontaktia vastustajansa kanssa. Naarasoppilas oli ilmeisemmin saanut päihitettyä oman vastustajansa.
"Hyvä, juoskaa ulos täältä!" Tiikerililja ärisi jostakin taaempaa, eikä nuori soturi viitsinyt vilkaista miten soturittarella oikein meni. Hän päästi kurkustaan kumeaa murinaa seuratessaan kuinka oranssiturkkinen kolli päätään ravistellen nousi jaloilleen.
"Entä Kaislatassu? Emme voi jättää häntä!" Naavatassu huusi hätääntyneenä.
"Emme jätäkkään", Tiikerililja urahti, minkä jälkeen kuului kimeä vinkaisu. Leijonakynsi oletti äänen kuuluneen sille vaaleanruskealle luuklaanilaiselle, joka soturitarta vastaan oli äsken vielä taistellut. Nuori soturi huomasi näkökenttänsä nurkasta, miten Tiikerililja juoksi Kaislatassun ruumiille ja nosti pienen oppilaan niskasta ylös, lähtien sitten kuljettamaan sitä kahden muun oppilaan luo, jotka uoman reunalla ilmeisesti odottivat. Leijonakynsi peruutti muutaman askeleen, pitäen itseään Tiikerililjan ja luuklaanilaisten välissä. Nuori soturi murahti ja asettautui leveästi leiriaukion ja kolmen luuklaanilaisen väliin. Hän luimi korviaan, laski painoaan etutassuilleen, nostaen samalla peräänsä ylemmäs. Kolli pörhisteli karvojaan ja yritti näyttää mahdollisimman isolta kolmen kissan edessä.

//Tästä saa jatkaa jos haluaa~

Lumisydän makasi joen törmällä ja seurasi laiskalla katseella kahden oppilaan vesisotaa. Hiutale- ja Lumotassu olivat halunneet päästä uimaan hiirenkorvan sulamisvesiin ensimmäistä kertaa, mutta leirin vierellä hitaasti virtaava vesi oli tuntunut liian helpolta selätettävältä oppilaiden mielestä. Kaksikko oli mennyt pyytämään mestareiltaan lupaa lähteä alajuoksulle, lähemmäs järveä missä vesi virtaisi nopeammin ja lehtikadon aikana horroksessa olleet uimalihakset saisivat tehdä töitä kunnolla. Hiiriturkki ja Punalehti eivät meinanneet antaa lupaa metsästyspartionsa takia, mutta lähellä ollut Lumisydän oli tarjoutunut vahtimaan oppilaita. Soturi havahtui ajatuksistaan tuntiessaan vesipisaroiden osuvan kasvoihinsa. Hän vilkaisi vieressään värjöttelevää Karviaistassua, jonka vihreänkeltainen katse pysyi koko ajan virrassa uivassa Lumotassussa. Oppilas oli halunnut isoveljensä sekä Hiutaletassun mukaan, vaikka hänen osaltaan uiminen oli jäänyt lyhyeksi. Naarasoppilas oli uinut pienen lenkin, noussut sen jälkeen ylös rannalle ja istahtanut kermanvaalean kollin viereen, mutissut jotakin veden viileydestä. Nyt oppilas selvästi värisi kylmyydestä, vaikka yrittikin lämmitellä itseään kuivaamalla rinnustaansa. Lumisydän väräytti viiksiään.
"Lähempänä leiriä oli paljon auringon lämmittämiä kiviä. Sinun kannattaisi mennä sinne kuivattelemaan", soturi tokaisi, vilkaisten sisarentytärtään nopealla katseella. Karviaistassu lopetti itsensä putsaamisen pudistaakseen päätään.
"Minä pärjään tässäkin", oppilas sanoi hiljaa, jatkaen sitten puuhiaan. Lumisydän kohautti kulmiaan ja päästi huokauksen suustaan. Jääräpäisyytensä naaras oli selvästikin perinyt Aamutäplältä.
"Sinun emosi tekisi minusta variksenruokaa, jos saisit valkoyskän tuon takia. Tule sitten edes tähän viereeni niin autan sinua kuivaamaan itsesi", soturi sanoi, kiertäen pörröisen häntänsä Karviaistassun ympärille. Ruskealaikukas kissa luimi hieman korviaan ja näytti hetken empivän setänsä ehdotuksen kanssa. Tuo kuitenkin varovasti asettautui kollin viereen, jatkaen sitten rintansa ja jalkojensa kuivaamista. Lumisydän kumartui kuivaamaan Karviaistassun niskaa, seuraten yhä sivusilmällään kahden muun oppilaan uimista. Kyllä hän luotti Hiutale- ja Lumotassun uimataitoihin, muttei olisi ensimmäinen kerta, kun viileä vesi lamaannuttaisi kovasti töitä tehneet lihakset, jopa puroklaanilaisen.
"Sinulla on yllättävän ohut turkki puroklaanilaiseksi. Selittää sen miksi et viihdy vedessä kauaa", soturi huomasi yhtäkkiä sanovansa. Naarasoppilas tuntui jännittyvän hieman ja kolli oli kuulevinaan tuon vetävän terävän henkäyksen. Hän ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota, oppilas tuntui muutenkin olevan säikky, joten outo reaktio ei yllättänyt häntä. Lumisydän ei ollut tarkoituksella kiinnittänyt huomiota Karviaistassun turkin laatuun, mutta eihän hän nyt yleensä kauheasti ajatellutkaan ennen kuin huomasi sanovansa mitä oudoimpia asioita.
"Tummakajon, Ruskalehden ja Täpläliidon isä taisi omistaa ohuen turkin, erakko jos kerran oli. Minulla ja sisaruksillani, sekä isäni sisaruksilla on kaikilla kuitenkin paksut turkit. Hassua miten kukaan meistä ei ohutta turkkia saanut, mutta sinä sitten sait", Lumisydän jatkoi selittämistään. Karviaistassu hiljaa inahti jotakin vastaukseksi, soturi oletti oppilaan olevan vain samaa mieltä hänen kanssaan. Enempää kolli ei päässytkään asiasta keskustelemaan, kun heidän takaansa kaislikosta kuului askelien ja jutustelun ääniä. Harmaalaikukkaan kissan huomio kiinnittyi totaalisesti kaislikkoon, hän höristi korviaan kuullakseen paremmin keskustelusta. Kasvisto peitti hyvin kaikki hajut alleen, varsinkin kun tuulta ei juuri ollut. Soturin uteliaisuus heräsi ja hän kurotti päätään nähdäkseen kaislojen läpi paremmin ketkä siellä oikein kulkivat.
"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Hän kysyi Karviaistassulta, eikä jäänyt odottelemaan oppilaan vastausta vaan nousi jaloilleen ja nopeasti teki tiensä kaislikkoon. Lumisydän yritti olla varovainen liikkuessaan kasvien keskellä, eihän hän nyt halunnut jäädä kiinni salakuuntelusta. Soturi käveli muutaman askeleen lähemmäs mau'untaa, kunnes oli kunnon kuuloetäisyydellä, milloin hän asettautui matalaksi ja käänsi korvansa äänien suuntaan.
"Minä ja Kultakuiske halusimme vain teidän ja Tummakajon parasta", Kanijalan naukaisu kuului vähän matkan päästä. Pari päivää aikaisemmin leirissä tapahtuneen välikohtauksen perusteella kermanvaalea kolli päätteli kokeneemman soturin juttelevan Ruskalehdelle ja Täpläliidolle.
"Eli edes emomme kuolema ei tuntunut tarpeeksi hyvältä syyltä kertoa totuutta, siihen tarvittiin Tummakajonkin menetys?!" Kanelinruskean soturittaren terävä sihahdus kuului kaislikkoonkin asti, vaikka naaras selvästi yritti pitää äänenvoimakkuuttaan matalalla.
"Vaikka emonne kuolema satuttikin minua suuresti, en silti olisi voinut tehdä sitä. Minulla oli vielä teidät, enkä olisi voinut jättää teitä isättömiksi silloin", Kanijalka sanoi huokaisten.
"Mutta nyt pystyit. Onko kellään mitään tietoa oikeasta isästämme, onko hän kuollut?" Täpläliito murahti.
"Emme koskaan varmistanut asiaa, mutta mitä luultavimmin näin tosiaan on. Hän lähti Puroklaanin alueelta pian sen jäkeen, kun Kultakuiske kertoi hänelle odottavansa teitä, eikä suostunut lähtemään hänen mukaansa erakoitumaan", Kanijalka tuntui hieman kangertelevan sanojensa kanssa. Lumisydän kurtisti kulmiaan. Jättiköhän kokeneempi soturi jotakin kertomatta?
"Joten emo joutui kääntymään toisten puoleen pystyäkseen kasvattamaan meidät", Ruskalehti täydensi pettyneellä äänensävyllä. Lumisydän painoi päänsä alemmas ja katseli hiekkaista maata etutassujensa edessä. Kultakuiskeen ja Tummakajon nimien kuuleminen sai palan nousemaan soturin kurkkuun. Hänellä oli hirveä ikävä kumpaakin kissaa, jotka olivat hänet kasvattanut.
"Kyllä. Mutta te olette yhä ainoat kissat ketä olen eläessäni oikeasti rakastanut", Kanijalka sanoi.
"Mutta te teitte väärin. Olette valehdeleet meille lähes koko elämämme ajan! Minä en sitä helpolla unohda", Täpläliito sähähti.
"Mutta... Me... Me huolehdimme teistä. Olette aina olleet minulle kuin... Kuin..."
"Kuin omia pentuja?" Ruskalehti kysyi. Lumisydän luimi korviaan ja lähti hiljaa peruuttamaan pois kaislikosta. Hänen omatuntoaan oli alkanut raastamaan liikaa. Ei hänen kuuluisi kuunnella tätä keskustelua.

//Vähän lyhyempi pätkä tällä kertaa