”Jaa a… Sinä, Ruostehalla, voit johtaa rajapartiota Nummiklaanin rajalle.”
Tihkutäplä loi pienen katseen veljeensä, jonka suipot, punaruskeat korvat kääntyivät pienesti mieltyneinä kuulemaansa.
”Mukaan tulevat Tihkutäplä, Kuiskauspyyntö, Valkoturkki ja...” Nummipyörre mietiskeli hieman katsellessaan eteensä kokoontuneita kuutamoklaanilaisia. Lopulta varapäällikön katse osui ilman mestariaan lähistöllä istuvaan oppilaaseen.
”Hämärätassu. Voitte lähteä!” ja sitten siro naaras jatkoi päivän partioiden jakamista. Tihkutäplä nyökkäsi hyväksyvästi ja ponnisti itsensä ylös. Kuiskauspyyntö kiiruhti partiotovereidensa vierelle ja haukotteli pienesti. Tihkutäplä hymähti, ja jäi Ruostehallan vierelle odottamaan Hämärätassua ja Valkoturkkia.
Sää aamusta oli kirkas, ja viherlehden kasvavasta lämpimyydestä huolimatta sopivan viileä. Sankan kuusikerroksen takaa erottui taivas, joka oli hautautunut vaaleisiin pilviin. Oksien raoista niiden heijastama valo valaisi metsää, ja Tihkutäplä huomasi maan neulasmaton alkaneen vihertää. Puiden juurilla ja niiden välissä ruoho oli kasvanut pitkäksi, ja ilmassa leijui pieni häivähdys tuoreen riistan tuoksusta. Tuntui olevan hyvä päivä partioinnille, erityisesti metsästykselle.
Tihkutäpläkään ei kuitenkaan voinut olla myöntämättä itselleen, että ilmassa oli kireyttä. Leirissä majaili edelleen kotikissa, ja klaani oli juuri vastaanottanut erakon nimeltä Laatikko. Tihkutäplä alensi katseensa hetkeksi maahan. Vaikka kissat tuntuivat ensivaikutelmalta käyttäytyvän niin kuin ennenkin, ilmapiiri oli kuin savuverhon tukahduttama. Tihkutäplä vilkaisi Kuiskauspyyntöä, joka kapusi juuri tottuneesti paksun juurikon yli upottaen kyntensä kaarnan uomiin kuitenkin oudon kankeasti, ja kun kolli huomasi Tihkutäplän katseen, tuo heitti hänelle oudoksuvan mulkaisun. Ja kun harmaakuvioinen naaras käänsi päänsä kohti Valkoturkkia, kollin jäänsiniset silmät välähtivät kuin säikähtäneinä. Hämärätassu kiristi tahtiaan jostain taaempaa, ja katosi tylysti Tihkutäplän ohi. Eivät he normaalistikaan mukavia olleet, ja Tihkutäplä oli tottunut siihen, mutta jokin tuntui erilaiselta ja se sai hänetkin varuilleen.
#Johtuuko tämä kaikki vain viimeajan tapahtumista?# naaras pohti ja käänsi katseensa takaisin maahan.
Partio alkoi lähestyä Nummiklaanin rajaa, ja puut ympärillä alkoivat harvenemaan. Kun tultiin avaremmalle, Tihkutäplä huomasi tuulen puhaltavan voimakkaammin. Vaikka tämä oli Ruostehallan ensimmäinen kerta partion johtajana, kolli viittoi tottuneesti ohjeita klaanitovereilleen, ja tassutteli lähelle rajaa tähystäen kaukaisuuteen. Ruostehalla… Hän oli yksi niistä kissoista, joissa Tihkutäplä ei ollut vielä kireyttä aistinut. Toisaalta, naaras ei myöskään tiennyt mitä veli tästä kaikesta ajatteli. No, jos hän halusi tietää, hänen tarvitsi vain kysyä.
”Kaikki kunnossa?” vihreäsilmäinen kolli huikkasi sisarelleen yhtäkkiä. Tihkutäplä huomasi jääneensä jälkeen muista.
”Anteeksi, olin ajatuksissani”, siniharmaa naaras puuskutti, ja ravasi toisen soturin rinnalle. Ruostehallan tuuhea, punaruskea turkki kosketti tutusti hänen ohuempaa ja karheampaa kylkeänsä. Se toi Tihkutäplän mieleen muistoja ja sai hänen ajatuksensa rauhoittumaan hetkeksi. Veljeensä hän voisi luottaa aina.
”Käyn katsomassa, saiko Hämärätassu rajan merkittyä”, naaras ilmoitti kunnostautuneena. Ruostehalla nyökkäsi ja hymähti huolettoman kuuloisena. Tihkutäplä käännähti seuraamaan pinttynyttä hajurajaa siihen suuntaan, johon kookas, tummanharmaa oppilas oli mennyt.
”Ei mitään poikkeavaa täällä. Heidän rajapartionsa on käynyt ennen eilistä auringonlaskua”, Hämärätassu raportoi nähdessään Tihkutäplän jolkottavan kaukaisuudesta. Oppilas vaikutti merkinneen Kuutamoklaanin hajumerkit onnistuneesti.
”Aamupartio ei siis ole vielä käynyt. Saatamme vielä törmätä heihin”, naarassoturi totesi ja lähti oppilas vanavedessään takaisin. Hämärätassu nyökkäsi murahtaen ja nakkeli niskojaan. Tihkutäplä toivoi ettei kolli luullut hänen yrittävän opettaa häntä tai selvittää itsestäänselvyyksiä. Olivathan he suunnilleen saman ikäisiä ja Hämärätassu tuntui kunnioittavan häntä soturina vain muodon vuoksi. Kollin lihakset väreilivät hiljaa, kun hän puristi käyriä kynsiään nurmeen. Tihkutäplä näki, että oppilas oli harjoitellut hullun lailla.
Naaras näki myös kaukaisuudessa Kuiskauspyynnön jossain takanaan Valkoturkki ja Ruostehalla, jotka näyttivät tarkistaneen rajan toisesta suunnasta. Nyt Kuiskauspyyntö oli pysähtynyt lähelle rajaa, ja kumartunut pienesti tuijottamaan jonnekin.
”Katsokaas tuota”, kolli virkkoi muiden lähestyessä ja väräytti mustia korviansa päin vihreää nummea. Ketunmittojen päästä rajasta pienen kummun edustalla heinikkoa tonki pulska kaniini, jonka ruskeankirjavaa turkkia tuuli pörrötti. Ilmavirta puski kissojen hajuja pois päin, eikä se ollut havainnut heitä.
”Mitä siitä?” Ruostehalla naukui ja käveli Kuiskauspyynnön vierelle katse nummessa. Kuiskauspyynnön silmät kaventuivat ohuiksi viiruiksi, mutta Ruostehallan kasvoilla oli edelleen hänelle ominainen, levollinen ja tilanteesta värähtämätön ilme. Tihkutäplä kyyristyi istumaan huolestuneena. Hän saattoi aavistaa, mitä ajatuksia Kuiskauspyynnön päähän oli pulpahtanut.
”Tuo olisi kyllä helppo saalis… Hyvin huomattu, Kuiskauspyyntö!” Valkoturkki kehui soturitoverinsa näköä ja istahti hänen ja Tihkutäplän väliin. Hämärätassu käveli sotureiden taakse, ja tähyili suuntaan, johon he kaikki nyt katsoivat. Tihkutäplä vilkaisi tuohon ja näki että oppilaan silmissä välähti paljas epäkiinnostus. Kuiskauspyyntö nyökkäsi, otti askeleen eteenpäin, ja valahti vaanimisasentoon. Tihkutäplän kulmat kurtistuivat arvioivasti, ja naaras avasi suunsa huutaakseen tuulen läpi hätäisen vastalauseen vanhemmalle soturille. Tilanne oli eskaloitumassa liian nopeasti.
”Ei missään nimessä”, Ruostehalla naukui jämerästi mustalle kollille, ja Tihkutäplä sulki suunsa. Aivan, antoi Ruostehallan hoitaa tämä. Kuiskauspyyntö kääntyi katsomaan punaruskeaa kollia. Nuorempi soturi vastaanotti katseen silmät kiiltäen tyynesti.
”Jos mielesi tekee saalistamaan, kysy Nummipyörteeltä pääsisitkö auringonhuipun metsästyspartioon. Tiedät kyllä hyvin, että olemme nyt partioimassa rajoja”, Ruostehalla lausui vakaasti painottaen sanaa ”partioimassa”. Kuiskauspyynnön karvat pörhistyivät, ja tunnelma tuulen yltyvän suhinan alla tiivistyi. Tihkutäplä liikahti levottomana ja toivoi, ettei Kuiskauspyyntö paljastaisi hampaitansa tai kävisi Ruostehallan kimppuun. Mustaturkkinen kolli ei tunnetusti ollut kaikista tottelevaisin kissa. Klaanitoverit tuijottivat toisiaan tiiviisti. Lopulta Kuiskauspyyntö astui taaksepäin, ja suoristi selkänsä mulkaisten Ruostehallaa pistävästi. Tihkutäplä huokaisi helpottuneena. Ruostehalla siristeli silmiään, ja suoristi selkänsä itsekin.
”Lähdetään sitten. Tuoreet hajumerkit on asetettu, eikä mitään poikkeavaa havaittu”, vihreäsilmäinen soturi yhteenveti vielä ja lähti kulkemaan pois päin rajasta, jonka tuntumassa he olivat vaarallisen lähellä juuri norkoilleet. Valkoturkki seurasi korviaan luimistelevaa Kuiskauspyyntöä vaivautuneena, ja Hämärätassu kulki heidän perässään
#Onneksi juuri Ruostehalla oli mukana#, Tihkutäplä totesi hiljaa mielessään ja vilkaisi vielä kohti nummea, jolta Kuiskauspyynnön huomaama kaniini oli jo kadonnut. Hän jolkotti neuvotteluun erikoistuneen veljensä rinnalle, ja saattoi erottaa huomaamattoman, voitonriemuisen hymynkareen tuon kasvoilla. Näky sai harmaan naaraan väräyttämään viiksiään huvittuneena.

Kuljin hidasta vauhtia pitkin vuoristopolkuja. Ne kiemurtelivat niin kauas kuin vain katseeni kantoi ja uskoin, ettei kukaan vuoristoklaanilainen ollut koskaan kulkenut jokaikisellä polulla. Tai siis, kun niitähän oli niin paljon, joten sehän oli todella epätodennäköistä, että jokaista polkua oli edes joku koskenut tassullakaan. Pudistelin päätäni hymähtäen. Vilkaisin tassuihini ja varoin liukastumatta. Vaikka ei ollutkaan enää lunta tai mitään, silti hiekka saattoi lähteä vyörymään tassujen alta ja saada sinut mukaansa. Ja en halunnut kokea melkein kuolemaa.
Aurinko oli juuri noussut ja se hempeästi valaisi vuoristopolkujen kiviset pinnat ja täplitti niin turkkiani kuin seinämiä, jotka kohosivat ylleni. Eilen Voimasydämen kaksi pentua, Kultapentu ja Täpläpentu olivat kadonneet leiristä ja saanut kaikki kissat sekoamisen partaalle. Voimasydän oli ollut kauhuissaan ja huutanut jokaiselle kissalle, jonka vain sai tassuihinsa. Omaksi onnekseni olin ollut tarpeeksi nopea liikkeissäni ja pysynyt vauhkoontunutta kuningatarta piilossa eikä hän ollut nähnyt minua. Ja, kun sitten vihdoin monen vuodenajan tuntuneen ajan päästä Uskosielu partioineen olivat palanneet leiriin pentujen kanssa, oli tuntunut kuin kaikki se jännittyneisyys, joka oli kumpuillut jokaisen vuoristoklaanilaisen välissä, oli rauennut. Kaikki tuntuivat huokaisevan helpotuksesta samaan aikaan. Olin ollut kuulevinani, että pentujen oikea isä, Torakkaleuka oli kaapannut pennut itselleen eikä ollut edes ollut kauhean kaukana meidän leiristämme. Ilmeisemmin kolli oli oleillut vuoristopolkujen lopussa, maankamaralla, mistä kasvillisuuden alkoi. En tiennyt mitä kollille oli sen jälkeen tapahtunut, kun partio oli mennyt pentuja takaisin hakemaan ja rehellisesti sanoen ei minua sen kummemmin se kiinnostanutkaan. En tietenkään halunnut, että kollista olisi harmia ja tuo lähtisi kauas pois eikä jäisi reviirillemme oleskelemaan. Pudistelin päätäni. Miksi edes erakko haluaisi pentunsa takaisin? Olisiko tuo edes pystynyt huolehtimaan noin pienistä pennuista? Vuoristoklaanilla sen sijaan oli riistaa ja turvaa tarjottavanaan. Pentuja suojeltaisiin isossa porukassa eikä heillä olisi nälkä eikä heidän tarvitsisi vaivata pieniä päitään huolehtimalla mistään muusta kuin vain leikkimisestä ja emonsa tottelemisesta.
Päästessäni vuoristopolun loppuun, tein pienen loikan maankamaralle ja rauhallisin askelin lähdin suunnistamaan aluskasvillisuuden seassa ilman sen suurempaa huolen häivää. Aikomuksenani oli suunnistaa Neljän virran tammen suuntaan ja sitten löytää sieltä jostain pieni puro, josta voisin juoda. Tiesin kyllä ihan vallan hyvin, että olisin voinut löytää juomispaikan paljon lähemmältä, mutta juuri tällä hetkellä en tahtonut olla lähellä leiriä ja kuulla sitä Voimasydämen voivottelua pentujensa takia. Pennuthan olivat jo hänen luonaan ja varmasti ihan hyvässä kunnossa, joten en ymmärtänyt miksi kuningatar jaksoi vieläkin valittaa jostain. Tai no olihan pentujen katoaminen ollut hänelle todella traumaattinen kokemus, mutta olisi voivottelun sijaan katsonut pentujensa perään ja ollut heidän luonaan, nyt kun pennut olivat turvallisesti leirissä monien valvovien katseiden alla. Tuhahdin hieman. Varmasti jos minä olisin silloin pentuna kadonnut samalla tavalla, ketään ei olisi kiinnostanut sen pahemmin. Kaikki olisivat varmasti vain jatkaneet elämäänsä samalla tavalla kuin aikaisemminkin.. Purin hammasta vihastuneena. Olin aina niin hiljainen ja mitätön, ettei ketään kiinnostanut miten minulla meni tai missä olin. Nyt varmasti kukaan ei ollut edes huomannut katoamistani. Kynnet ulos työntyneinä, huitaisin kasvien pehmeitä lehtiä tieltäni ja pysähdyin paikoilleni. Etsimäni joki oli edessäni ja virtasi kuohuen, lähes työntyen ulos kuopastaan. Katsettani sivulle liu’uttaen, yritin etsiä missä kohtaa joki kapentuisi ja olisi paljon rauhallisempaa, jotta siitä voisi juoda. Sen sijaan, että olisin löytänyt hyvää juomapaikkaa, silmiini osui harmaa karvamytty, jonka turkilla oli tummempia raitoja. Siristin silmiäni hämmentyneenä.
*Onko tuo kissa?* kävi päässäni, kun kannustin jalkani uudelleen liikkeeseen ja lähdin ripeillä askelilla kulkemaan lähemmäs myttyä, joka oli huuhtoutunut joentörmälle. Mitä lähemmäs pääsin sitä enemmän tunsin niskavillani pörhistyvän. Kyllä, se oli kissa mutta se näytti elottomalta. Se näytti aivan kuolleelta. Jokainen karvani oli varmasti siinä vaiheessa pystyssä, kun olin päässyt aivan mytyn luokse ja koskettanut sitä varovaisesti tassullani vain kokeillakseni oliko olio vain nukkumassa tai loukkaantunut. Ja, kun tassuni hipaisi myttyä, se oli jääkylmä ja sai kylmät aallot juoksentelemaan kehollani. Nielaisten hermostuneena, ojensin tassuani eteenpäin yhä enemmän ja silmäni sulkien, vetäisin mytyn tassullani ympäri niin, että pystyin näkemään sen kasvot. Se ei tuntunut hengittävän, joten viimeisillä rohkeuden rippeilläni siristin silmiäni ja vetäisin henkeä kiihkeästi. Kauhistuneena otin askeleen nopeasti taaksepäin.
“Huurrekukka?!” huudahdin uskomatta silmiäni. Vuoristoklaanin parantaja makasi elottomana paikoillaan eikä hengittänyt niin kuin olinkin arvellut. Vain meripihkaiset, lasittuneet silmät tuijottivat minua kohden. Kaikki elämän värikirjo oli karannut niistä ja jättänyt vain pohjattoman kylmät silmät jälkeensä. Otin vielä yhden puoliaskeleen kauemmas hengitys kiihtyneenä. Miksi Huurrekukka oli kuollut? Mitä hänelle oli tapahtunut? Miksei- Ravistelin päätäni järkyttyneenä yrittäen saada ajatuksiani kuriin. Hänet pitäisi viedä leiriin. Muidenkin kuuluisi tietää. Heillä oli oikeus tietää. Heidän oli pakko tietää.
Lähestyin uudelleen naaraan elotonta ruumista ja kuonollani höyhenen kevyesti kosketin harmaata, märkää turkkia, joka oli sotkeutunut takulle. Siihen oli kiinnittynyt kaikenlaiset lehdet ja levät ja kaikki, mitä nyt joissa olikaan. Katsoin naarasta hiljaisena tuntien oloni surulliseksi. Aluksi se oli ollut vain kauhistuneisuutta, mutta nyt tuntui kuin pohjaton surullisuus olisi vyörynyt koko kehoni lävitse saaden silmäni hetkeksi puristumaan kiinni. Otin syvän hengähdyksen ennen kuin avasin uudelleen silmäni ja nappasin naaraan niskavilloista kiinni ja hiljaa raahaamaan naarasta kohti Vuoristoklaanin leiriä.

“Sirkkatassu-”, Tummavarjon huudahdus keskeytyi sillä samalla silmänräpäyksellä, kun kolli huomasi minun raahaavan Huurrekukan elotonta ruumista leiriin. Pystyin kuulemaan tummanharmaan kollin henkäisevän, kun tuo loikki luokseni ja laski katseensa entisen parantajan ruumiiseen ja sitten hetken päästä minuun. Nostin katseeni mestariini surullisin silmin. Enhän minä edes tuntenut Huurrekukkaa sen pahemmin enkä ollut läheinen naaraan kanssa, mutta silti minusta tuntui pahalle hänen puolestaan. Ei parantaja ansainnut kuolla tällä tavalla, ei näin epäreilusti. Kolli katsoi minua kuin lukien ajatuksiani ja korviaan hieman luimistaen, hän nappasi naaraan niskavilloista kiinni ja hellästi tyrkkäsi minua sivuun. Väistin kollin tieltä ja annoin hänen lähteä raahaamaan naaraan ruumiista leiriaukiolle, minne kissoja alkoi ilmestymään. Kuulin monien kissojen kauhunsekaiset huudahdukset ja ulvahdukset, kun he kerääntyivät parantajan ympärille. Minuun kohdistui hetkellisesti katseita ennen kuin heidän huomionsa taas kiinnittyi harmaaturkkiseen parantajaan. Niiskautin nenääni tietämättä mitä tehdä. Tultaisiinko minua kyseenalaistamaan? En kerennyt sen enempää miettiä, kun Aaltotähden tumma hahmo alkoi lähestymään minua nopein askelin. Nielaisten nostin katseeni päällikköön sanattomana. Hänen keltaiset silmänsä näyttivät olevan todella surulliset, lähes musertuneet eikä kollista osannut muuta sanoa kuin vain sen, että hän tarvitsi kipeästi vastauksia.
“Sirkkatassu”, kolli aloitti matalalla äänellä saaden huomioni kiinnittymään häneen pelästyneenä. Kollisoturi pysähtyi aivan eteeni ja katsoi minua lähes viiruuntunein silmin. Katsoin takaisin peläten sitä, että hän alkaisi syyttämään minua kaikesta ja, jopa karkottaisi Vuoristoklaanista.
“Huurrekukka- mistä sinä löysit hänen ruumiinsa? Näkyikö siellä taistelemisen merkkejä?” Aaltotähti sitten kysyi pitkää, lähes ruoskamaista häntäänsä hieman huiskauttaen. Se tuntui lähes halkovan ilmaa. Pudistelin päätäni sydän kovaa hakaten rintaa vasten,
“Löysin hänet läheltä Neljän virran tammea, s-siellä missä joet jakautuvat pienemmiksi puroiksi. Hän oli- hän oli joentörmälle huuhtoutuneena eikä siellä ollut ketään enkä- enkä minä voinut tehdä mitään.. Hän oli jo kuollut.”
Keltaiset silmät katsoivat minua arvioivasti, lähes omiini porautuneena saaden korvani hiljalleen luimistumaan pelosta. Päällikön katse oli lävistävä.
“S-siellä ei näkynyt t-taistelemisen merkkejä..”, lisäsin hiljaa takellellen saaden päällikön nyökäyttämään päätään. Kolli loi minuun hieman pehmeämmän katseen,
“Kiitos Sirkkatassu.”
Nyökäytin hölmistyneenä päätäni hänelle ja kumarsinkin nopeasti kuin paniikissa, kun kolli loi minuun vielä viimeisen katseen ennen kuin kääntyi ja lähti harppomaan kohti Puhujankiveä, minkä ympärille kissat olivat jo alkaneet kerääntymään huomattuaan päällikön lähestyvän sitä nopeaa tahtia. Seurasin päällikön menoa ennen kuin käänsin huomioni Huurrekukkaan, jonka ruumis lepäsi aukiolla kissojen ympäröimänä. Näin Taivasliljan kyyristyneen entisen mestarinsa ruumiin ylle, pää tuon kylkeä vasten painettuna. Vaikken selvästikään nähnyt naaraan kasvoja sen tarkemmin tai ollut tarpeeksi lähellä kuullakseni hänen sanojaan, silti tiesin naaraan sanovan sydäntäsärkeviä sanojaan Huurrekukalle. Myös Uskosielu istui parantajan ruumiin yllä ja oli kiertänyt häntänsä Taivasliljan ympärille kuin lohduttaen naarasta, mutta myös samaan aikaan hakien tuosta turvaa. Nielaisin.
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokouseen!" kaikui leirissä saaden loputkin vuoristoklaanilaiset kokoontumaan Puhujankiven ympärille ja päästämään surumielisiä sihahduksia ilmoille. Lähdin hiljalleen kulkemaan lähemmäs, katse tassuissani.

Raahauduin eturiviin kuullessani Aaltotähden kolkon, surusta murtuneen äänen kaikuvan leirin läpi, tunnelma oli jo muutenkin surullinen, silti minua suoraan sanottuna suretti nähdä Aaltotähti näin masentuneena ja sydäntäsärkevän vanhan oloisena. Annoin Aaltotähden puhua, kuulosti siltä, kuin tämä olisi menettänyt todellakin voimansa, eikä oikein enää olisi jaksanut uskoa, että Huurrekukka oli oikeasti kuollut. Kurkkuuni oli takertunut karvas pala, yritin nieleskelemällä peittää äänettömiä, samaan aikaan näkymättömiä kyyneliäni muuttumasta oikeaksi, vuolaaksi vuodatukseksi. Käänsin katseeni vieressäni avuttoman oloisena istuvaan Lehtituuleen, joka antoi jäänsinisten silmiensä katseen liukua hitaasti minuun, kollin silmistä paistoi peittelemätön suru. Hautasin pääni kollin rauhoittavan pehmeään turkkiin ajattelematta mitään, minulle olisi ihan sama vaikka jotkut alkaisivat levitellä juoruja, halusin vain tukea ja ymmärrystä joltakin kissalta. Lehtituuli hätkähti hieman odottamatonta liikettäni, mutta rentoutui kuitenkin pian laskien häntänsä suojelevaisesti lavoilleni, se tuntui mahtavalta näin rajujen koettelemusten jälkeen. Kun Aaltotähti lopetti, tunsin monista huokuvan surumielisen hiljaisuuden, kaikki olivat varmasti todella järkyttyneitä, kun Huurrekukka oli klaania monta kuunkiertoa palveltuaan jättänyt meidät näin äkkiä. Nostin pääni Lehtituulen turkista yrittäen koota viimeiset rohkeudenrippeeni.
-Aaltotähti, s-saisinko minä...kertoa koko klaanille eräästä asiasta? Kysyin ääni viimeisten sanojen kohdalla särähtäen.
Aaltotähti käänsi hämmästyneenä katseensa minuun, sitten hän vilkuili hetken miettiväisesti ympärilleen ja nyökkäsi epävarmasti. Monet supattivat loukkaantuneina keskenään ja loivat halveksivia katseita minuun. Nousin horjuen käpälilleni hakien tukea lähimmäisteni rohkaisevista katseista.
-Huurrekukka...hän oli mahtava kissa, jolla oli aivan uskomaton lahja nähdä ja tuntea...aloitin hiljaisen epävarmana.
Kohotin hieman päätäni kuljettaen katsettani kissasta toiseen, pysäytin silmieni lämpimän tuijotuksen Lehtituuleen.
-Silti hän oli meille kaikille enemmän kuin parantaja, hän oli kuin joki, josta saamme päivittäisen vetemme. Hän oli auringonvalo, joka valaisi kaikkein synkimpiä hetkiä elämässämme...Hän oli...Jatkoin äänenvoimakkuuttani hieman varvemmaksi tullessani kohottaen.
Lehtituuli nousi ylös, hän tassutti vierelleni nyökäyttäen hymyillen päätään.
-Hän oli se jota rakastimme, ja on edelleen, hän halusi aina nähdä kissoissa hyviä puolia, Lehtituuli kehräsi haikeasti silmät sameasti tuikkien.
Huokaisin raskaasti viiksiäni värisyttäen.
-Hän halusi nähdä hymyn kasvoillamme, nauimme Lehtituulen kanssa kuorossa, siirsin katseeni hetkeksi kiitollisena kolliin, sitten höristin korviani kuullessani Aaltotähden liikuttuneen niiskauksen.

//Kuka vaan jolla on intoa niin saa jatkaa/kirjoittaa eri näkökulmasta :]

Hiljaisuus humisi hiljaa leiriluolassa. Paarmatassu istui liimautuneena kiviseen seinään parin ketunmitan päästä Huurrekukan ruumiista, jonka ympärillä kissat nyt kävivät vuorotellen hyvästelemässä parantajan.
Mustan kollin meripihkasilmät kapenivat vähitellen viiruiksi. Raskaat askeleet kaikuivat pitkin luolaa, kun joku kissoista kävi hipaisemassa kevyesti liikkumatonta, harmaata kylkeä. Paarmatassu siirsi katseensa alas tuijottaen maata, kun nyyhkytys täytti leirin. Joku siirtyi lohduttamaan itkijää ja veti hänet sivummalle. Paarmatassu kuunteli laahaavia askeleita ja uskalsi huokaista pienesti. Hän ei viitsinyt häiritä surevaa Taivasliljaa enempää, joten kuonon hoidattaminen saisi jäädä. Sitä paitsi, siinä kaiken hälinän ja musertuneiden vuoristoklaanilaisten suruisten ulvaisujen keskellä hän oli jo unohtanut kirvelyn kuonollaan. Jostain silmäkulmastaan Paarmatassu näki vilauksen Uskosielun kermanvaaleasta turkista. Oppilas olisi halunnut mennä mestarinsa mukaan ja ehdottaa vaikka harjoituksia – enemmän kuin mitään hän olisi halunnut pois painostavasta tunnelmasta ja ehkä teeskennellä että mitään ei ollut käynyt. Nyt Uskosielun häiritseminen olisi kuitenkin tuntunut typerältä.
Paarmatassu koitti vältellä katsomasta kuolleen parantajan rähjäistä turkkia. Kun oppilas käänsi päätään kuoleman viekas haju tunki hänen lähelleen ja sai kollin niskakarvat sojottamaan.
#Tämä riittää minulle#, musta kissa ärähti mielessään, ja nousi turkki pörröllä ylös. Hän lähti tekemään tietään kohti uloskäyntiä kävellen kiinni seinässä ja kiertäen kaukaa kissarykelmän leiriaukion keskellä. Vuoristoklaanilaisia tosin lojui suremassa missä sattui, joten aika ajoin hänen täytyi astella liikkumattomina kyyhöttävien kissojen häntien yli.
”Paarmatassu, mihin sinä menet?” kuiskaus kuului juuri, kun kolli oli sujahtamassa ulos leiristä. Kysyjän lasittuneen äänen Paarmatassu tunnisti heti Loskatassuksi. Hiilenmusta kissa vilkaisi sisartaan ja näki hänen makaavan lähellä uloskäyntiä pitkä, juovainen häntä kierrettynä ympärilleen. Tomukukka istui hieman kauempana tyttärestään, ja vilkaisi Paarmatassua pienesti surun kiilto katseessaan, liian keskittyneenä omiin ajatuksiinsa tervehtiäkseen.
”Ajattelin… Käydä vähän ulkona”, Paarmatassu naukui ja selvensi sitten kurkkuaan huomattuaan, että oli kuiskannut.
”Ai. Minä tulen mukaan”, Loskatassu vastasi äänessään pieni innostuksen sävy ja nousi nopeasti ylös. Kaksikko loikki ulos leiristä, ja Paarmatassu pysähtyi hetkeksi tunteakseen raikkaan ilman paremmin. Auringonhuipun valo valaisi Loskatassun vaaleanharmaan turkin, kun naaras venytti selkäänsä pikaisesti. Paarmatassu oli luullut, että päästessään ulos leiristä hänen oudon haikea mielentilansa jotenkin muuttuisi, mutta edelleen pala tämän kurkussa kasvoi.
”Mennäänkö metsästämään?” Loskatassu naukui kysymyksen, ja kun Paarmatassu vilkaisi sisartaan tuon suupielet kääntyivät vienoon hymyyn. Se oli Loskatassulle ominainen ilme, mutta nyt Paarmatassu näki sen alta selvästi, miten hämmentynyt ja uupunut naaras oli. Mukana vaikutti olevan myös edelleen väsymystä yhteenotosta Torakkaleuan kanssa.
”Toki. Viedään vaikka varpunen Tomukukalle, sehän on hänen lempiriistaansa”, Paarmatassu mutisi lopulta.
”Totta, niin on”, Loskatassu naukui ja pohti asiaa hieman, ennen kuin lähti vikkelästi kohti polunhaaraa.
”Katsotaan, kumpi löytää sellaisen ensin!”
Paarmatassu ei uskonut että riista piristäisi heidän emoaan tai ketään muutakaan. Loskatassu näytti silti pitävän ideaa hyvänä, ja naaras näytti jopa unohtavansa klaanin huolet ja Huurrekukan kuoleman saadessaan jotain tekemistä.
#Miksi edes välitän? No, kait minunkin olemassaoloni on siedettävämpää, jos Loskatassu on hyvällä tuulella#, kolli tokaisi mielessään, ja antoi käpäliensä viedä alas rinnettä.

Liekkitaivaan jalat rummuttivat kostealla nurmikolla hänen ja koko muun pelastuspartion yrittäessä pysyä Sulkatähden hurjassa vauhdissa mukana. Päällikön juoksuvauhti tuntui koko ajan vain lisääntyvän, tuo näytti miltei liitävän maan kamaran yläpuolella. Soturi puuskutti ja vilkaisi taakseen katsoakseen miten muu partio jaksoi. Tiikerililja sekä Kotkakynsi olivat miltei heti hänen takanaan, mutta muut partion jäsenistä juoksivat aina vain kauempana ja kauempana. Kolli käänsi katseensa ja kiri itsensä sekä kahden soturin kanssa hopeaturkkisen naaraan vierelle.
"Sulkatähti... Miksi me oikein juoksemme näin nopeasti... Olemme aivan uuvuksissa leiriin päästyämme...!" Tiikerililja huohotti ja haki Sulkatähden katsetta. Päällikkö ei sitä kuitenkaan soturittarelle luonut vaan jatkoi nyt jopa hieman nopeammalla vauhdilla. Liekkitaivaalla oli täysi työ pysytellä tuon perässä ja samalla varoa pieniä ojia ja kuoppia maastossa. Kolli ei ollut täysin vastaan raidallisen naaraan ehdotusta hiljentää vauhtia, mutta mitä nopeammin he saisivat luuklaanilaiset ja Lehtitassun kiinni, sen parempi. Oppilaan henki olisi vaarassa jokaisen sydämenlyönnin ajan kun he olisivat vasta matkalla Tulikammion vuoristoa kohti. Sulkatähti ei kommentoinut Tiikerililjan kysymykseen vaan antoi jalkojensa sulavasti viedä Neljän virran tammen takana olevan lammikon kosteaa ja mutaisaa reunaa pitkin, pitäen kuitenkin nopean vauhdin yllä. Lammikon vesi oli noussut kiitos sulamisvesien, mutta se ei vielä ylttänyt pienelle polulle, joka veisi Neljän virran tammen toisella puolella olevalle aukiolle. Nummiklaanilaiset juoksivat peräkkäin aukion halki ja jatkoivat jonossa kohti Tulikammion vuoristoa, poukkoilen kummallakin puolella Puroklaanin ja Vuoristoklaanin välistä rajaa. Luuklaanin partion löyhkä, sekä Lehtitassun ominaistuoksu vahveni mitä lähemmäs vuoristoa he pääsivät, eikä ilmassa haissut pahasti veri, eikä kukaan ainakaan jättänyt verilammikoita jälkeensä. Eli oppilas olisi ainakin vielä kunnossa. Liekkitaivas ei antanut katseensa herpaantua edessä juoksevasta Sulkatähdestä eikä maastosta edessään, vaikka he tällä hetkellä kulkivatkin kahden muun klaanin reviireillä. Jos joku näkisi nummiklaanilaisten kiitävän tuollaista vauhtia kohti Tulikammion vuoristoa, tuskin kukaan heidän peräänsä lähtisi. Paluumatkalla muihin klaaneihin törmääminen olikin sitten täysin eri asia. Soturi uloshengitti ilmaa hampaidensa välistä miltei sylkien samalla ja yritti kaikin voimin repiä itseään eteenpäin, vaikka hänen lihaksensa huusivatkin hoosiannaa. Hän ei ollut ikinä juossut näin lujaa näin pitkälle ja kollin voimat alkoivat loppumaan. Polkuanturoihin sattui niin nopeat maastonvaihdokset ja hän oli varma, että useampi pikkukivi oli repinyt hänen takajalkansa polkuanturan verille. Nähdessään Sulkatähden hiljentävän vauhtiaan pystyäkseen hyppäämään muutaman kiven kautta vuoristopolulle pystyi Liekkitaivas hiljentämään vauhtiaan ja pysähtymään kivien eteen. Soturi haukkoi happea ja kohotti katseensa päällikköönsä, joka katsoi ensiksi häntä ja sitten kahta muuta soturia jotka puuskuttaen jarruttivat kollin vierelle. Kukaan heistä ei edes yrittänyt peittää hengästymistään, vaikka he hopeanharmaan naaraan arvioivan katseen alla olivatkin.
"Liekkitaivas ja Tiikerililja, odottakaa oppilaitanne tässä. Astumme nyt luuklaanilaisten valtaamille vuorille, mikä tarkoittaa vaaraa jokaisen kulman takana. Ja vaikka liikkumistahtimme pitääkin olla nopea, vuoristopoluilla täytyy katsoa tassuihinsa ja muistaa pitää tasapaino jokaisena hetkenä, ymmärrättekö?" Sulkatähti puhutteli kolmea soturia, jotka nyökäyttivät päitään kuuliaisina.
"Muistutamme muitakin tuosta", Liekkitaivas sai sanotuksi hapenhaukkomisensa välistä ja seurasi, kuinka päällikkö lähti kiipeämään jyrkkää vuoristopolkua ylöspäin, kadoten pian näkyvistä. Kotkakynsi käveli lähemmäs kiviä ja nopeilla loikilla sai kavuttua itsensä samaan kohtaan missä hopeanharmaa naaras oli vain hetkeä aikaisemmin seissyt. Soturi katosi saman kulman taakse, jättäen Tiikerililjan ja kollin kaksin vuoristopolun alapuolelle odottamaan muita. Saadessaan hengityksensä tasaantumaan kääntyi hän katsomaan ketkä nummiklaanilaisista seuraavaksi ilmestyisivät paikalle. Hän sai näkökenttäänsä ensimmäisenä Kuiskevirran, Yöaskeleen ja Naavatassun, jotka juoksivat pienessä kolmen kissan porukassa. Oppilas näytti olevan vielä voimissaan eikä juoksu ollut tuntunut ottavan yhtäkään juuri saapuneista kissoista kovinkaan voimille. Liekkitaivas sekä soturitar hänen vierellään automaattisesti kohensivat ryhtejään ja lopettivat syvään huohottamisen, kun kissat pysähtyivät heidän kohdalleen.
"Missä muut ovat?" Soturi kysyi ja katsoi Kuiskevirtaa, Yöaskelta sekä Naavatassua vuorotellen. Kissat vetivät muutaman kerran henkeä ennen kuin Kuiskevirta avasi suunsa;
"Kuurasäde jäi katsomaan, että Leijonakynsi ja Kaislatassu pääsevät varmasti perille asti", soturitar selitti niiskaisten ja kohottaen katseensa yllä kasvaviin vuoriin. Liekkitaivas nyökkäsi ja katsahti suuntaan mistä kissat olivat äsken saapuneet. Leijonakynsi tulisi varmasti hitaammin raskaamman rakenteensa takia eikä Kaislatassun lihakset varmastikkaan olleet vielä siinä kunnossa, että ne kantaisivat oppilaan tänne asti nopeasti ilman taukoja. Nuori soturi tuskin jäisi oppilasta odottelemaan yhtään mihinkään jos tuolle vaikka sattuisi jotakin, Kuurasäde teki siis ihan oikein jäädessään varmistamaan, että molemmat nummiklaanilaisista pääsisivät perille asti turvallisesti.
"Selvä on. Minä ja Naavatassu menemme edeltä, tulkaa te muut perässä. Ja varokaa vuoristossa, luuklaanilaiset odottavat meitä ja saattavat tehdä yllätyshyökkäyksen varsinkin, kun liikumme pienissä porukoissa. Ja muistakaakin kulkea varovasti poluilla ja katsoa mihin astutte!" Liekkitaivas ohjeisti, kun kaikki olivat hetken odottavina istuneet paikoillaan ja vain tuijottaneet soturia. Hän ei ollut odottanut ollenkaan, että hänen oletettaisiin paikallaolijoista jakelevan käskyjä, Tiikerililjakin oli vain tuijottanut häntä, valmiina toimimaan käskyn käydessä. Hän ei ollut aikaisemmin toiminut minkäännäköisissä johtamistehtävissä, ehkä kerran saanut toimia rajapartion johdossa, mutta ei se voinut olla syy sille, että kaikki olettivat hänen jakelevan käskyjä heti Sulkatähden jälkeen.
*Äh, nyt ei ole aikaa tällaiselle!* Liekkitaivas muistutti itseään ja viittoi Naavatassua seuraamaan häntä kiville, joidenka kautta he pääsisivät vuoristoon.

“Nummiklaani hyökkäykseen!” Sulkatähti ulvaisi ja rynnisti ensimmäisenä Luuklaanin leiriin. Nummiklaanilaisilla oli kestänyt tovi vuoristossa suunnistamiseen ja Luuklaanin leirin etsintään, mutta Lehtitassun ominaistuoksun olessa vielä melko tuore, löysivät he paikan oletettua nopeammin. Liekkitaivas juoksi päällikkönsä rinnalla kielekkeellä sijaitsevaan leiriin ja teki hyökkäyksen ensimmäistä kissaa kohti, joka hänen tiellensä osui. Ennen leiriin hyökkäämistä ja sen tarkkailun lomassa he olivat laatineet nopean taistelusuunnitelman, mitä jokaisen tulisi tiukasti noudattaa jos he haluaisivat hengissä ulos vuoristosta. Nummiklaanilaisia oli niin vähän luuklaanilaisiin verrattuna, että kunnon startegia oli pakollinen. Muut Nummiklaanin sotureista taistelisivat luuklaanilaisia vastaan ja yrittäisivät harhauttaa noita, samalla kun Naavatassu ja Kaislatassu hiipisivät etsimään Lehtitassua. Sulkatähti tietenkin taistelisi Kuolontähteä vastaan. Liekkitaivas väisteli nopeaan tapaansa luuklaanilaisen iskuja ja yritti lyödä omiaan, mutta luuklaanilainen ei tuntunut olevan moksiskaan viilloista mitä kasvoihinsa ja rintaansa sai. Soturin pitäisi päästä lyömään suuremmalla voimalla, mikä tarkoittiaisi sitä, että myös häneenkin sattuisi. Kolli peruutti muutaman askeleen, vetäen henkeä ja katsoen jos hänen mustaturkkinen vastustajansa yrittäisi tällä kertaa jotakin muuta kuin etutassuillaan suoraa iskua. Naaras ei antanut sydämenlyöntiäkään armonaikaa Liekkitaivaalle, vaan syöksähti suoraan tuota kohti etutassut ojennettuina. Raidallinen kissa loikkasi pois tulilinjalta ja nopeasti ponnisti vauhtia, iskien itsensä luuklaanilaisen kylkeen, yrittäen saada tuota menettämään tasapainoaan. Hän tunsi kynsien repivän otetta takajaloistaan, joten refleksinomaisesti soturi asettautui niin, että hänen takajalkansa olivat kauempana mustaturkkisesta kissasta. Liekkitaivaan ollessa nyt miltei rinnakkain vastustajansa kanssa, hän nopeasti nosti etutassunsa ja löi ne naaraan lapoihin, pudottaen koko painonsa etutassujensa varaan ja loikaten tuon selkään. Jos soturi olisi ollut yhtään hitaampi, olisi hän saanut vatsaansa kipeät viillot, mutta nopean hypähdyksen ansiosta vain muutama karvatuppo jäi luuklaanilaisen kynsien väliin. Ollessaan koko painollaan tuon selän päällä, ja kolmella jalalla seistessään kaatui mustaturkkinen kissa nopeasti rähmälleen, minkä aikana Liekkitaivas pääsi hypähtämään pois ja valmistautumaan omaan hyökkäykseensä. Hänen katseensa kuitenkin tavoitti vain muutaman ketunmitan päässä oleva kamppailu, missä Kaislatassu oli selvästi häviämäisillään. Oppilas oli mainettuna maassa, kermanvaalean ja mustamerkkisen kissan pitäen häntä aloillaan. Kolli oli paljon isompikokoisempi, sekä selvästi omasi paremmat taistelutaidot, tuota ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan nummiklaanilaisen rimpuilut ja potkut. Kuitenkin luuklaanilaisen katseessa paloi halu iskeä kyntensä siniharmaan kollin kurkkuun, mikä sai Liekkitaivaan sydämen hypähtävän hänen kurkkuunsa. Sen enempää ajattelematta soturi jätti oman vastustajansa ja syöksyi kahta taistelevaa kissaa kohti, pukaten kermanvaalean kollin pois Kaislatassun päältä. Hän asettautui kahden kissan väliin, antaen oppilaalle aikaa nousta jaloilleen ilman, että luuklaanilainen kävisi hänen kimppuunsa sillä välin. Raidallinen kolli katsoi Kaislatassun kimpussa ollutta kissaa tulisesti, näyttäen hampaitaan sihistessään tuolle.
"Etsi Naavatassu ja pysykää strategiassamme!" Liekkitaivas karjahti siniharmaalle kollille, joka hieman yskien oli päässyt takaisin jaloilleen. Oppilas nyökkäsi ja kipitti taistelun sekaan, etsimään pesätoveriaan. Sen pienen hetken, kun soturi oli Kaislatassua katsonut, oli luuklaanilainen käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja hyökännyt raidallisen kollin kimppuun. Tuon kynnet iskeytyivät tummanpunaisen kissan lapaan ja rintaan, ja hampaat pureutuivat niskan kohdalle. Liekkitaivas ulvaisi äkillisestä kivusta.
"Teit todella typerän valinnan pelastaessasi sen oppilaan, nyt saat itse kärsiä seuraukset!" Kermanvaalea kolli murisi vasten Liekkitaivaan kaulaa. Nummiklaanilainen ähisi ja peruutti muutaman askeleen, yrittäessään ravistella luuklaanilaista irti kimpustaan. Tuon ote kuitenkin piti, ellei jopa pureutunut paremmin kiinni. Hampaat irvessä soturi yritti tehdä kaikkensa saadakseen vastustajansa otetta höllennettyä, kipu jyskytti niska ja lapa-alueella niin paljon, että se alkoi sattumaan häntä jo päähänkin. Raidallinen kolli yritti olla välittämättä viiltävästä kivusta, kun hän kurotti kaulaansa purrakseen kermanvaalean kollin tassua. Tuo sihahti Liekkitaivaan hampaiden pureutuessa käpälän karvan ja ihon läpi, muttei silti vieläkään tuntunut irroittavan otettaan. Tummanpunaista kissaa alkoi pikkuhiljaa huimaamaan päässä jyskyttävä kipu ja hän kompuroi eteenpäin yrittäessään pysyä pystyssä. Yhtäkkiä nummiklaanilaisen korvanjuuresta kuului huudahdus ja hän tunsi kynsien sekä hampaiden otteen irtoavan. Soturi sihahti itsekin ja kääntyi kohtaamaan vastustajansa uudestaan. Hän näki Kuiskevirran pitelevän lujalla otteella luuklaanilaista tuon lavoista, samalla kun kolli yritti parhaansa mukaan huitoa ja repiä itseään irti. Liekkitaivaan olisi tehnyt mieli iskeä hampaansa kermanvaalean kollin kurkkuun ja repiä tuon vatsa verille, mutta hän ei ehtinyt tekemään mitään, kun luuklaanilainen saikin itsensä irti naaraan otteesta ja loikkasi kauemmas nummiklaanilaisista.
"Kaikki okei?" Kuiskevirta kysyi siirtyessään klaanitoverinsa rinnalle, liu'uttaen kynsiään kalliopinnalla. Raidallinen kolli yskäisten nyökkäsi ja veti muutaman kerran happea, ottaen sitten leveämmän ja tukevamman hyökkäysasennon. Huimaus ei ollut vielä kaikonnut, mutta kyllä hän olisi valmis vastahyökkäykseen. Kermanvaalea kolli sähisi kaksikolle, jokainen karva taivasta kohti sojottaen. Hän yritti selvästi näyttää uhkaavalta, mutta kissan olemuksesta myös huokui hermostuneisuus, kun nyt hänellä olikin kaksi vastustajaa kohdattavanaan yhden sijaan. Hurja tuijotuskilpailu ei kuitenkaan muutamaa sydämenlyöntiä pitempää jatkunut, kun luuklaanilaisen keskittyminen herpaantui avunhuudon takia.
"Pajutassu, vankikuopalla tarvitaan apua!" Liekkitaivas käänsi katsettaan nähdäkseen avunpyytäjän ja näki pahasti haavoittuneen, harmaaturkkisen kollin raahaavan itseään yhtä pesää kohti, ottaen roimasti tukea kallioseinämästä. Kermanvaalea kolli, ilmeisesti nimeltään Pajutassu, ei sen enempää jäänyt aloilleen miettimään vaan nopeasti pujahti pois kahden nummiklaanilaisen hyökkäysetäisyydeltä. Kollisoturi kääntyi katsomaan Kuiskevirtaa.
"Mene hänen peräänsä, Naavatassu, Lehtitassu ja Kaislatassu saattavat tarvita apua", Liekkitaivas sanoi jämäkästi, yrittäen peittää kasvoiltaan irvistyksen. Pään kääntely sai niskassa olevan haavan venymään ikävästi, eikä siitä aiheutuva kipu ollut lievää ollenkaan. Pajutassun puruvoima oli ollut todella voimakas. Soturitar nyökkäsi ja kiiruhti oppilaan perään. Raidallinen kissa kääntyi etsiäkseen taistelutantereelta muita klaanitovereitaan jotka tarvitsisivat apua. Hän näki Kotkakynnen taistelevan sitä saimaista mustaturkkista naarasta vastaan, kuka hänen kimpussaan oli aikaisemmin ollut, mutta soturi näytti pitävän pintansa luuklaanilaista vastaan. Antaessaan katseensa vaeltaa läpi Luuklaanin leirin, salpaantui Liekkitaivaan hengitys, kun hän näki leirin reunalla, vaarallisen lähellä kielekettä ja monen puunmitan pituista pudotusta, kaksi päällikköä. Kuolontähti raahasi Sulkatähden verestä tahriutunutta ruumista lähemmäs kallion reunamaa, aikeissa varmaankin pudottaa tuo, Nummiklaanin päällikön jättäessä jälkeensä tummanpunaista verivanaa. Soturi jännitti koko kehonsa ja karvat pörhistettyinä hän pinkaisi kohti Luuklaanin päällikköä kynnet ojossa.

//Sulkatähdeltä lähti sitten taas yksi henki. Ja tästä saapi jatkaa, jos joku niin haluaa tehdä.^^

- Kaipaatko häntä? Siis mestariasi, Synkkäkukkaa? Sielutaivas kysyi yllättäen. Kostokynsi nosti hämmentyneenä katseensa myyrästään ja lipaisi verta huuliltaan. Heidän ruokailuhetkensä olivat yleensä hiljaisia, kun molemmat lähinnä vain keskittyivät nopeaan syömiseen, minkä jälkeen he vasta keskustelisivat. Yksin eläessä ruokailu ja muidenkin rauhoittumishetkien piti olla nopeita, koska pitäisi olla koko ajan varuillaan ja selvillä mitä lähiympäristössä oikein tapahtui. Jutustelu ruokailun ohella ei ainoastaan herpaannuttanut aisteja, mutta myöskin pitkitti paikallaoloa. Luopion korvat kääntyivät Sielutaivasta kohti ja kolli jäi kulmat hieman kurtussa miettimään kysymystä, minkä hänen kumppaninsa oli juuri kysynyt. Hänen ja Synkkäkukan välinen mestari-oppilas, mutta myöskin ystävyyssuhde oli ollut yhtä vuoristorataa koko heidän yhdessäelonsa ajan. Vanhempi naaras oli opettanut Kostokynnelle kaiken mitä hän yrteistä ja parantamisesta tiesi, mutta myöskin avartanut tuon katsetta maailmasta ja sen moraaleista ja arvoista. Synkkäkukkakin oli ennen kuolemaansa kääntynyt aina vain enemmän ja enemmän pois Pimeydenmetsän henkien uskon luota, kääntynyt Tähtiklaanin puoleen ja valellut samoja ideaaleja ja tunteita Kostokynnelle. Mutta molempien kissojen ollessa nuorempia oli naaras opettanut koppavan ja kylmän oppilaansa Luuklaanin tavoille, monien riitojen ja viiltojen avulla. Kostokynsi näin jälkeenpäin pystyisi sanomaan, että kyllähän hän entisestä mestaristaan oli välittänyt, pitänyt tuota jopa jonkinlaisena emohahmona, mutta parantajaoppilaana oli hän useamman kerran toivonut ettei Synkkäkukka palaisikaan yrttienkeruumatkoiltaan, että hänet löydettäisiin kuolleena jostakin ojan pohjalta. Kolli ei kuitenkaan ollut varma "ikävöikö" hän Synkkäkukkaa, kyllähän naaras hänen mielessään pyöri ja toisinaan hän toivoi tuon olevan elossa, että pääsisi taas juttelemaan tuolle. Mutta toisaalta, tämänhetkiseen elämäntilanteeseensa nähden oli vain parempi, että hänen entinen mestarinsa seuraisi pilvien reunalta oppilaansa elämää. Jos tuo edes Tähtiklaaniin oli päässyt.
- Minä... Nuorempana minä kai kohtelin häntä väärin, mutta näin jälkeenpäin tajuan ettei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kuin kasvattaa minua samalla tavalla kuin muutkin luuklaanilaiset. En syytä häntä niistä kaikista riidoista ja iskuista mitä sain, koska en koskaan ollut mikään parhain oppilas tai ystävä, Kostokynsi myönsi, mikä sai Sielutaivaan pupillit hieman laajenemaan.
- Mutta vaikka emme olleetkaan ihan se täydellisin parantajakaksikko, oli Synkkäkukka silti ainoa kissa kenestä Luuklaanissa välitin, luopio sanoi huokaisten. Hän laski katseensa verisiin tassuihinsa ja värähti tuntiessaan kosketuksen hännällään. Nostaessaan katsettaan kolli huomasi, että erakko oli laskenut oman häntänsä tuon päällä ja pienin vedoin silitti tuota, lohduttavaan sävyyn.
- Hän oli varmasti kamalan ylpeä sinusta ja ikävöi sinua suuresti, Sielutaivas sanoi hiljaa, väläyttäen kumppanilleen pienen ja suloisen hymyn. Naaras tuntui katsovan hetkeksi johonkin Kostokynnen taakse, muttei luopio siitä välittänyt. Hän hymähti nyt itsekin hymyillen ja hotkaisi loput myyrästään suihinsa.
- Meidän olisi varmasti parasta jatkaa matkaamme, olisi hyvä päästä Nummiklaanin reviirin halki ennen auringonlaskua, kolli muistutti ja lipaisi parin kerran rintaansa tasoittaakseen ja puhdistaakseen verestä tahriutuneita ja jokaiseen suuntaan sojottavia rintakarvojaan. Sielutaivas hymähti hyväksyvästi kumppaninsa ehdotukselle ja nousi istumaan, siistien muutamalla nopealla vedolla itseään. Kostokynsi vilkaisi oman peseytymisensä lomasta kumppaninsa vatsaa, tuon notsaessa toista etukäpäläänsä päästäkseen paremmin siistimään kylkeään. Erakon vatsa oli pyöristynyt huomattavasti, muttei vielä ollut kasvanut kauheasti koossa. Vielä olisi varmasti liian hankalaa yrittää selvittää kuinka monta pentua he saisivat, mutta luopio uskoi, että ehkä jopa neljäsosakuun päästä he saisivat senkin tiedon selville. Hän ei ollut vielä täysin itsekään ymmärtänyt, että hänestä tulisi jo mahdollisesti seuraavan kuun aikana isä ja asia ehkä omalla tavallaan pelotti häntä. He saisivat olla koko ajan varuillaan niin omansa kuin myös pentujensa turvallisuuden puolesta, mutta Kostokynsi oli varma että he kyllä onnistuisivat ja pystyisivät siihen. Kolli nousi jaloilleen ja odotti kunnes Sielutaivaskin sai peseydyttyä, minkä jälkeen kaksikko alkoi tekemään tietään Nummiklaanin reviirin läpi.

Huurrekukan traagisen kuoleman jälkeen tuntui kuin tärkeä osa klaania olisi kadonnut hänen muistonsa mukana, silti elämä tuntui jatkuvan mallillaan. Etenkin minun ja Lehtituulen elämä, ystävyyssuhteemme oli muuttunut hieman läheisemmäksi viime aikoina, en edes tiennyt pitäisikö sitä ajatella pahalla vai hyvällä. Istuskelin miettimässä asioita soturien pesässä, olin jo hoitanut kaikki muut tähdelliset tehtävät pois, ja nyt minulle olisi vapaus vain omaan rauhaan...
-Sarasydän! Iloinen huuto keskeytti ajatukseni ja sai minut hätkähtämään makuusijallani.
Aurinkomyrskyn oranssi turkki oli vastikään suittu, ja kolli näytti muutenkin olevan hyvällä tuulella, en ollut koskaan nähnyt veljeni kasvoilla niin leveää hymyä.
-No? Ja miksi ihmeessä virnuilet kuin mikäkin rotta jätekasan päällä? Tokaisin puoliksi vitsillä ja puoliksi tosissani, en todellakaan olisi nimittäin halunnut vaivata itseäni juuri nyt.
Veljeni virnisti ilkikurisesti ängeten takapäänsä Lehtituulen makuupaikalle, joka oli aivan oman petini vieressä. Tuhahdin ärtyneenä kollin lapselliselle käytökselle, kyllä tämän olisi minun mielestäni asiansa voinut tahdikkaamminkin esittää.
-Miksi itse lojut täällä? On mahtava sää! Aurinkomyrsky hehkutti sivuuttaen kysymykseni täydellisesti.
Pudistelin päätäni, tiesin kyllä varsin hyvin veljeni kolttoset.
-Et vastannut kysymykseeni, totesin tuijottaen pistävästi veljeäni, joka alkoi vääntelehtiä vaivaantuneena.
Lopulta oranssihtava kolli huokaisi syvään.
-Ihan niin kuin en olisi huomannut, että sinä ja Lehtituuli olette lähes kumppaneita, kolli näpäytti kurtistaen lähes huomaamattomasti kulmiaan, tämän kellertävät silmät välähtivät uhmakkaasti.
#Lehtituuli taitaa olla vaikeuksissa...#
Minua epäilytti hieman, veljeni pystyisi vain satuilemaan omiaan, mutta tämä vaikutti nyt tavallista vakavammalta, ja se tapa, jolla tämän silmät välähtivät...Kolli puhui totta.
-Koko klaani on sitä mieltä, Aurinkomyrsky lisäsi antaen pienen hymyn sulaa kasvoilleen, tätä näytti huvittavan epätietoisuuteni.
Olisin vain halunnut ryhtyä leikkiin, mutta tilanne oli hieman erikoinen, joten en viitsinyt, tyydyin vain heilauttamaan korviani kuitatakseni kuulleeni veljeni sanat. Aurinkomyrsky oli hetken hiljaa, sitten hän naurahti hieman, kuin joku olisi juuri heittänyt mojovankin vitsin.
-Roikut hänessä kuin mikäkin takiainen! Tämä tyrskähti pukaten käpälällään leikkisästi lapaani.
Silmissäni välähti leikkisä uhmakkuus, kun veljeni oli tukehtua nauruun viereiselläni pedillä, tämä vaikutti todella hilpeältä.
-Vai niin Aurinkomyrsky! Tiedätkös mitä? Minusta sinun olisi paras vain etsiä vierellesi kumppani niin ymmärtäisit paremmin kantaani! Pamautin kallistaen päätäni leikkisästi.
Ayrinkomyrskyn oranssihtava, vasta suittu turkki sojotti sinne tänne, silti pystyin lukemaan kollin kasvoilta pöllämystyneen ilmeen, olin tainnut osua arkaan paikkaan.
-Ei ikinä! Veljeni huudahti leikkisästi tassullaan korvaani pamauttaen.
Pudistelin vitsikkäästi huokaillen päätäni, Aurinkomyrsky oli kyllä ihan mahdoton!
//Eka tarina loman jälkeen :3

Minusta oli hieman hämmentävää liikkua ihan vain Lehtituulen kanssa kahdestaan Aurinkomyrskyn ja minun keskustelun jälkeen, se tuntui vain jotenkin niin erinlaiselta. Silti olin päättänyt tarttua Lehtituulen ehdotukseen, tämä oli kysynyt haluaisinko lähteä hänen kanssaan pienelle kävelylle, jotta saisimme pitkästä aikaa olla ihan vain kahdestaan. Tuntui mukavalta tassutella Lehtituulen rinnalla pitkin muiden tallaamia polkuja, sitä paitsi hänen seurassaan sain olla usein oma itseni. Lehtituuli vaikutti hieman vaivaantuneelta kävellessämme polkua pitkin, hän tuntui odottavan jotakin erittäin kiivaasti. Pidin pienen välimatkan vaaleaturkkiseen kolliin, sillä en ollut varma minkä takia tämä oli minut kävelylle halunnut. Keskityin enemmän ilmassa leijuvien tuoksujen haisteluun, kuin Lehtituuleen, taisimme molemmat katsella toiseen suuntaan kuin toinen. Kumarruin hetkeksi tuulen alapuolelle, koska halusin tarkastella tarkemmin löytämääni kippuralehtistä kasvia, siitä saisi varmaan tuomisia Taivasliljalle ja hänen oppilaalleen Opaalitassulle.
Olin juuri katkaisemassa kasvia, kun tunsin lehtituulen käpälän koskettavan lapaani, käänsin pääni hitaasti kollia kohti, tämä vältteli katsettani ja arvelin, että tätä kuumotti, ainakin kolli oli koko matkan vaikuttanut siltä. Kallistin kysyvästi päätäni räpäyttäen mietteliäänä kirkkaanvihreitä silmiäni.
-Mitä nyt? Kysyin yrittäen saada kiinni kollin katseesta, joka kohdistui vainoharhaisesti eri suuntiin.
Lopulta Lehtituuli veti syvään henkeä edelleenkään katsomatta minua silmiin, tunnelma oli mielestäni todella kiusallinen. Sitten tämä käänsi katseensa minuun, tämän silmissä kimaltelivat pienet pisarat, olivatko ne...kyyneliä!? Kosketin kuonollani hellästi kollin vaalean turkin peittämää poskea yrittäen saada tämän rauhoittumaan, se näytti tehoavan, näin silti kyynelten välkkyvän hänen silmissään, mistä oli kyse?
-Haluaisin vain tunnustaa...Lehtiturkki naukui nopeasti hän vaikutti todella vaivaantuneelta.
Peräännyin hieman taakseppäin, jotta kolli saisi omaa tilaa, tämä tuntui sillä hetkellä parhaimmalta ratkaisulta.
-Minä pidän sinusta! Tämä huusi kääntäen päänsä nopeasti pois päin minusta.
Seisoin paikallani kuin puulla päähän lyöty pöllön poikanen, tuijottaen hämmentyneenä Lehtituulta, joka vaikutti todella kiusaantuneelta.
-Mi-minä...sopersin vaivaantuneena, en tiennyt yhtään mitä sanoa.
//😆Köh köh, Ei Lehdellä kyllä mikään tahdikkain rakkaudentunnustus😅

"Pajutassu, vankikuopalla tarvitaan apua!" Huudahdus sai luuklaanilaisen oppilaan katseen siirtymään sydämenlyöntiäkin nopeammin kohti huutajaa, joka osoittautui Helmiturkiksi. Kolli oli nojautunut yhtä pesän seinämää vasten ja näytti todella lyödyltä. Verivanat valuivat kollin leukaa pitkin ja tuon turkki oli ihan sekaisin, monesta kohtaa turkkia oli lähtenyt tupottain karvaa, mikä paljasti harmaan soturin ihon. Pajutassu ei kahta kertaa kauemmin miettinyt, kun oppilas oli loikannut pois kahden vihollissoturin hyökkäämisetäisyydeltä ja lähtenyt juoksemaan kohti Helmiturkin sanomaa paikkaa, vankikuoppaa. Hänen tassunsa rummuttivat kivipintaa vasten samaa tahtia kuin hänen sydämensäkin. Siitä huolimatta, että hänen tassuaan tuntui polttelevan, hän ei luovuttanut, hän ei lopettanut hurjaa juoksemistaan kohti Vankikuoppaa, joka tarvitsi kiireellistä apua. Kivinen, kylmä pinta oli värjäytynyt verestä ja teki siitä liukkaan pohjan juosta, mutta hammasta purren vaaleanruskea kollioppilas jatkoi ja jatkoi, kunnes oli päässyt lähemmäs vankikuoppaa.
Pajutassu näki sivusilmässään Puolikasvon, joka oli hieman etäämmällä ja näytti todella pahalta. Kollin turkki oli verinen ja siitä oltiin revitty tuppoja. Tuo hieman horjui ja näytti siltä, ettei enää kauaa jaksaisi kannatella itseään. Mutta vaikka kuinka pahalta vanhempi kolli näyttikään, Pajutassu pudisteli päätään ja päätti keskittyä vihollisiin, jotka olivat nojautuneet Vankikuopan reunan ylle yrittäen selvästi saada heidän aikaisemmin vangitsemansa oppilas ylös. Pajutassun silmien pupillit viiruuntuivat, kun hän huomasi sen saman kollioppilaan, jonka kanssa oli aikaisemmin tapellut ja oli ollut juuri voitolla, kunnes se soturi oli pukannut hänet tuon karvapallon kimpusta. Hän vilkuili sivuilleen etsien oliko kukaan muukaan tulossa auttamaan vai oliko hän tässä häslingissä yksin ilman kenenkään tukea. Oranssi turkki vilahti oppilaan sivusilmässä ja sai hänen olonsa hieman rohkeammaksi -ellei itsevarmaksi. Käärmeenisku oli loikkinut lähemmäs ja heidän katseidensa kohdattua, kolli nyökkäsi yhtä soturia päällään ja viittasi sen jälkeen sitä siniharmaata kollia kohden. Hän nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi ja ilman äänähdystäkään, mestari ja oppilas syöksyivät nummiklaanilaisten kimppuun. Vain pienen urahduksen saattelemana luuklaanilainen oli heittäytynyt kaikella painollaan siniharmaan nummiklaanilaisen kimppuun ja iskenyt kyntensä tuon lapaan. Hyökkäyksen voimasta, nummiklaanilainen rääkäisi eikä kerennyt ottaa mistään vasten, kun kolli horjahti yli laidan ja Pajutassun roikuttua tuon mukana, he tippuivat yhdessä vankikuopan hiekkaista pintaa vasten.
“Sinäkö taas?” kollioppilas parahti jäädessään hieman isomman kollin alle. Pajutassu antoi kyntensä iskeytyä tuon kasvoihin ja sulavalla liikkeellä tehdä kauniit raapimisjäljet tuon vasemman silmän alapuolelle, jotka alkoivat vuotamaan verta vain silmänräpäyksen jälkeen.
“Minähän se”, hän murisi loikatessaan hieman kauemmas. Hän väisti nopeasti pienemmän oppilaan kynsiä ja otti askeleen taaksepäin, laskien siihen painonsa. Hän laskeutui hieman alaspäin ja sitten loikkasi kohti nummiklaanilaista vain huomatakseen tuon olevan nopeampi ja pian löysi itsensä maankamaralta.
“Yhden oppilaanko takia te olette valmiita uhraamaan mitättömät henkenne?” Pajutassu murisi hampaitaan toiselle vilauttelen. Nummiklaanilainen päästi uhkaavaa murinaa suustaan.
“Kyllä, onko sinulla siihen jonkinlainen ongelma? Me sentään pidämme yhtä emmekä jätä ketään jälkeemme, emme ketään”, oppilas puhui yllättävän suurieleisesti, vaikka olikin aikaisemmin vaikuttanut aivan päinvastaiselta -suuri puheiselta, joka luikki pakoon heti, kun tilanne alkoi menemään huonompaan suuntaan.
“Haluatte yhden takaisin, mutta menetätte siinä kymmenen muuta”, luuklaanilainen provosoi hampaat irvessä.
“Ei ole totta!”
“Eikö ole?” Pajutassu kehräsi saaden toisen korvat luimistumaan. Hän huomasi oppilaan katseen harhailevan kohti vankikuopan seinämää. Tuo selvästi yritti katseellaan kurotella, mitä hän oli oikein tarkoittanut, oliko kaikki kunnossa. Pajutassu virnisti. Hän päätti ottaa tilanteesta hyödyn ja aivan hiljaisin askelin, maata kohden kumartuneena, hän lähti hiljalleen lähestymään siniharmaata oppilasta. Ja, kun nummiklaanilainen ei edes näyttänyt huomaavan lähenevää uhkaa, Pajutassu ponnisti takajaloillaan ja loikkasi toisen oppilaan kimppuun kaataen tuon nurin ja ilman pienintäkään säälin ripettä, hän iski hampaansa kollin kaulaan tuon yrittäessä pyristellä vastaan. Kollin takajalat potkivat hänen vatsaansa, muttei Pajutassu aikonut päästää irti. Hän oli päättänyt voittaa tämän taistelun. Hän oli päättänyt tappaa tuon maassa sähisevän, henkeään haukkovan oppilaan hengen. Hän oli päättänyt näyttää Nummiklaanille kuinka vahva ja säälimätön Luuklaani oli eikä kukaan tulisi sitä koskaan päihittämään.
Ja pienen rasahduksen ja terävän henkäisyn jälkeen, luuklaanilainen oppilas tajusi pitävänsä hampaidensa välissä elotonta ruumista. Päästäen irti vihollisen kaulasta, hän nosti päätään ylemmäs ja tuijotti ilmeettömänä, lähes shokkimaisessa tilassa tassujensa juuressa elottomana makaavaa oppilasta, jonka silmät olivat lasittuneet. Niiden katse oli jämähtänyt paikoilleen ja elämän välähdys oli kadonnut niistä. Muiden huudot ja sähinät kaikuivat kollin korvissa, kun hän tuijotti siniharmaan kissan ruumista, sanattomana, pystymättä liikkua tai tehdä mitään muutakaan. Oliko hän tappanut jonkun?

Paarmatassu tunsi kiven lämpimän pinnan tassujenpohjissaan vetäessään itsensä ketterästi sen päälle.
”No? Etkö pysy perässä?” Uskosielun nauku kaikui jostain kauempaa, kivirykelmien takaa. Paarmatassu kiristeli hampaitaan hiertyneenä sanoista ja lähti loikkimaan kiviä pitkin tiheämpään tahtiin.
#En tiennyt tämän olevan kisa#, musta kolli tuhahti mielessään, eikä enää vaivautunut katselemaan maisemia reittinsä varrella. Yö teki tuloaan, ja auringon punertunut valo häilyi pienten pensaiden ja vihertävän nurmen yllä koko ajan haaleampana. Illan pimetessä pikkulintujen viserrys vaihtui heinäsirkkojen hiljaiseen siritykseen ja maahan piirtyvien varjojen reunat venyivät venymistään. Paarmatassun silmät tottuivat hämärään nopeasti eikä kolli ensin huomannut muutosta. Pian hän oli kuitenkin liukastua kavutessaan laakealta kiveltä toiselle, karhea- ja sammalpintaiselle järkäleelle, ja korjatessaan asentoaan hänen meripihkasilmänsä lukittauituvat kohti tummaksi värjäytynyttä taivasta.
”Hei, Uskosielu!” kolli huikkasi saavuttamalleen soturille loikatessaan uhkarohkeasti alas.
”Alkaa olla jo myöhä, mi-”
Uskosielu viuhkaisi ilmaa terävästi hännällään oppilaansa nenän edessä. Paarmatassu loksautti suunsa kiinni mutta luimisti korviaan tuohtuneena naaraan tarpeettomasta mysteerisyydestä.
Kivien polku heidän edessään vietti alaspäin vuorilta. Kivien väleissä kasvava aluskasvillisuus alkoi tihentyä ja kaukaisuudessa Paarmatassu näki heinänkorsien yltävän jo kissan korvien tasolle. Hiuksenhieno saaliin tuoksu kulkeutui rehevyydestä kohti kollia, mikä sai hänen aistinsa herkistymään hetkellisesti. Uskosielu kääntyi ympäri. Naaraan viikset värisivät pienesti ja tuon silmät tuikkivat kirkkaasti kuin tähdet hämärässä.
”Hyvä sää, eikös?”
Paarmatassu nyökkäsi hitaasti. Siitepölyhiukkaset tanssivat Uskosielun kermanvaalealla turkilla, kun soturi venytti hetken selkäänsä ja suoristautui sitten täysiin mittoihinsa.
”Tämä harjoitus on yksinkertainen. Tehtävänäsi on metsästää ensin tällä alueella vähintään neljä saalista, ja sitten löytää minut. Ennen auringonnousua.”
”Selvä”, Paarmatassu naukui osoittaen, että oli ymmärtänyt mestarinsa ohjeistuksen.
#Metsästysharjoitukset siis#, kolli lisäsi mielessään ja katsahti sivusilmällään jossain kaukaisuudessa häämöttävää taivaanrantaa, jonka raja sekoittui pimeässä puihin jotka kohosivat jossain lähellä Neljän virran tammea. Yö oli nuori, eihän hänellä olisi mitään kiirettä. Uskosielu loikkasi nopeasti samalle kivelle kuin Paarmatassu, ja heilautti hännällään hyvästit. Paarmatassu väräytti korvaansa ja odotti, että mestari oli kadonnut näkyvistä. Sirkkojen kaukainen laulu taukosi hetkeksi ja alkoi taas. Paarmatassu kääntyi taas eteenpäin ja hyppäsi pehmeästi astetta alemmalle kivelle, joka sijaitsi matalahkon puun alla. Sen käyrät oksat kaartuivat klaanikissan ylle. Lehdet värjöttelivät ilmassa liikkumatta. Ei tuullut.
Paarmatassu rekisteröi tiedon ja kyyristyi maistelemaan ympäristön tuoksuja. Kasviston kirpeän tuoksun alta kolli yritti löytää aiemmin haistamansa makean hajun. Oppilas hyppäsi alas kiveltä, ja lähti puskemaan tietään läpi aluskasvillisuuden. Varsien ja korsien kosketukset kyljissä ja alimpien lehtien kosteus käpälissä tuntui kollista epämukavalta, ja mielummin hän olisi saalistanut lähempänä vuoria missä kasvillisuus oli yksinkertaisempaa ja saaliiden vaaniminen tapahtui yleensä aukeammilla paikoilla.
#Löytyi#, Paarmatassu totesi ajatuksissaan löydettyään maan multaisen tuoksun alta sen hajun, mitä oli etsinytkin. Hän hidasti vauhtiaan tietäessään hiiren olevan lähellä. Vaivalloisesti kolli pusersi itsensä kahden putkimaisen kasvin välistä ja varoi heiluttamasta korttakaan. Tähtilehtisen pensaan, joka kasvoi kahden kiven välissä, versojen takaa paistoi hiiren harmahtava karvapeite. Paarmatassu tassutti hitaasti lähemmäs ja syöksähti sitten kynnet sojottaen pensaaseen. Hallitulla liikkeellä kolli kauhaisi hiiren otteeseensa ja puri sen hengiltä.
#Kolme jäljellä#, Paarmatassu huokaisi mielessään, ja hiiri leukojensa välissä nosti päänsä pois pensaan piikkien ulottuvista.
#Mitäköhän Uskosielu suunnittelee?# oppilas mietti, ja alkoi kaivaa pientä kuoppaa ryhdikkäin käpälänvedoin. Hän muisteli tehtäväänsä. Metsästä tällä alueella vähintään neljä saalista, löydä minut, ennen auringonnousua.
#Ennen auringonnousua?# kolli ajatteli taas tarkemmin, närkästyneenä. Aliarvioiko Uskosielu hänen metsästystaitojaan?

Kuu oli kohonnut taivaalle. Paarmatassu kantoi kuopalleen mustanokkaisen linnun ja ravisteli turkistaan rapistuneet lehdet. Ehkä hän oli itse yliarvioinut itseään, sillä neljän saaliin haalimiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa, vaikka kolli oli siltikin enemmän kuin aikataulussa. Oppilas haali suuhunsa kaksi nappaamaansa hiirtä, ja suuntasi takaisin paikalle, jossa oli Uskosielun kanssa eronnut. Vieraammassa ympäristössä saalistaminen oli ollut hänestä yllättävän virkistävää, ja nyt uuvuttavan tehtävän suoritettuaan kollin raajoihin valui uutta virtaa, jonka voimin vuoristoklaanilaisen teki tosin mieli kävellä suorinta tietä omalle sammalpedille. Paarmatassu veti itsensä sen kiven päälle, josta haistoi oman hajujälkensä. Hän lähti suuntaan, johon Uskosielu oli mennyt, ja etsi naaraan kulkureittiä. Hämmästykseen kolli ei kuitenkaan saanut mestaristaan kiinni. Huojentuneena Paarmatassu pingisteli löytääkseen Uskosielun hajujäljen, mutta naaraan luolamainen ominaistuoksu oli kuin kadonnut.
#No, hänhän käski ’löytää’ itsensä#, kolli murahti ja lakaisi kiven pintaa hännällään. Keltaisena hehkuva kuu ammotti paikoillaan, eikä Paarmatassu löytänyt jälkeäkään mestaristaan.
#Oliko aikaraja siksi näin pitkä?# hän pohti hieman, ja tunsi sitten pahaenteisen aavistuksen takaraivossaan.
#Voisiko tämä soturiarviointini?# Ajatus sai kollin sydämen pamppailemaan oudosti. Jännitys sai hänen tassunsa kangistumaan ja viikset värisemään pienesti. Polttava kuumotus levisi pitkin vuoristoklaanilaisen selkää. Sellaiseen hän ei ollut varautunut.
#Ei, parasta olla olettamatta mitään#, Paarmatassu jatkoi mielessään järkeillen, ja samassa tuon mielentila tyyntyi.
#Parasta vain löytää Uskosielu#, hiilenmusta kolli mutisi itselleen ja ravisti tyhmät ajatukset päästään. Kyllä, oli parempi vain keskittyä suorittamaan harjoitus kunnialla, kaiken varalta.
Viherlehden yön viileässä ilmassa Paarmatassu pudotti saaliin suustaan syventyäkseen Uskosielun etsimiseen. Kissa raotti suutaan pienesti, kyyristyi ja antoi ympäristön hajujen lipua ohitseen. Jossain kaukana hän haistoi luolaston kosteuden ja jossain havupuiden pistävän pihkan. Hetken kuljettuaan ympäriinsä kolli havaitsi pehmeän häivähdyksen ilmassa. Se oli Vuoristoklaanin ominaistuoksu. Paarmatassu epäili haalean vivahteen ensin olleen pelkkä harha, mutta seurattuaan tätä ainoaa johtolankaansa hän huomasi hajun vahvistuneen aavistuksen verran. Nyt hän näki edessään häilyvän kulkureitin, joka pujotteli pensaiden välistä ylärinteeseen, kohti vuoria. Paarmatassu alkoi asetella käpäliään polulle ja höristi korviaan maan pehmeyden koventuessa. Sorakiviä vieri alas, kun kolli loikki eteenpäin repien ohuita heinätuppoja kynsillään. Saavutettuaan rinteen huipun Paarmatassu huomasi vaeltaneensa lähemmäs leiriä. Edessä kohosi jyrkkiä ja loivia, monihaaraisia vuoristopolkuja, joiden rinteillä vuoristokukat kukkivat tarrautuneina kiinni kiviseen pintaan. Kuun harmaa valo piirsi varjoja kummuille ja jyrkkien pudotusten reunoille. Paarmatassu maistoi ilmaa ja paikansi seuraamansa tuoksun jälleen. Tyytyväisenä kolli liukui sorarinteen toiselle puolelle hidastaen pudotustaan hopeisena kiiltävillä kynsillään. Uskosielu piileskeli lähellä. Paarmatassu tunsi mestarinsa ominaistuoksun läheisessä, valtavassa järkäleessä ja kiersi sen taakse. Oppilas luimisti korviaan nähdessään kissankulkuisen onkalon ammottavan mustien reunojen piirtyvän kuun hehkuun. Torakkaleuan kohtaamisen jälkeen kolli ei ollut mielellään astunut epäilyttäviin loukkoihin, joissa oli mahdollisuutena tulla yllätetyksi. Nielaisten hiilenmusta vuoristoklaanilainen asetti käpälänsä onkalon suulle ja kurkisti sisään. Järkäleen alle näytti jatkuvan pitkä, levenevä käytävä. Leiriluolaston pimeyteen tottuneena Paarmatassu näki sen selvästi. Ilma oli tukahduttavan raskasta.
Kolli soimasi itseään epäröimisestä ja astui sisään onkalon pimeyteen. Hän värähti tuntiessaan kylkensä koskettavan kovaa seinämää ja lähti vikkelästi kulkemaan eteenpäin. Käytävä leveni hiukan ja Paarmatassu veti henkeä pysyäkseen rauhallisena. Jostain kantautui kylmänviileää yöilmaa, joka värisytti kollin viiksiä hennosti. Oliko ulkona alkanut tuulla? Helpotuksen aalto ylitti kissan, kun tuo näki valonsäteen heijastuvan läpi kulkemansa onkalon uloskäynnistä. Käytävä kapeni hiukan, mutta siitä liiemmin ahdistumatta Paarmatassu työnsi malttamattomana päänsä ylöspäin kaartuvasta aukosta, josta tulvi nyt kuunvaloa. Kissan silmien edessä välkehti kuutamon valaisema, hiljaa virtaava puro. Sen kirkas vesi sokaisi hänen silmiään ja veti kaiken huomion itseensä. Kolli oli tyystin unohtanut onkalon läpi harhaillessaan seurata Uskosielun hajua, mutta nyt soturinaaraan jäntevä hahmo istuskeli puron vierellä katsellen oppilastaan tuttu pilke silmäkulmassaan. Paarmatassu ravisteli päätään ja ahtoi loputkin ruumiistaan ulos aukosta. Tomupilvi pöllähti kollin ympärille. Uskosielu vilkaisi kuuta ja totesi:
”Ajoissa! Miten saalistus meni?”
”Ihan hyvin”, Paarmatassu mutisi tietämättä miten muutenkaan kuvailla suoritustaan. Uskosielu räpytteli silmiään kuin olisi tiennyt jotain salaista. Huomaamaton hymynkare nousi naaraan kasvoille kuin puolikuu. Paarmatassun mieleen tuli, että soturi oli saattanut aiemmin jäädä vakoilemaan häntä.
#Ei hänestä ota selvää#, oppilas synkisteli ja mulkoili mestariaan mielessään. Ulkoisesti kolli veti kasvoilleen uupuneen ilmeen ja käveli vaitonaisesti kimmeltävän puron luo juodakseen hiukan. Juotuaan hän seurasi silmillään pienen hetken veden väreitä ja kääntyi sitten taas kohti Uskosielua. Uskosielu viittoi kohti taivasta, jonka tummuus alkoi jo hälvetä.
”Lähdetäänkö hakemaan ne saaliisi?” Paarmatassu nyökkäsi, ja kiirehti kermanvaalean naaraan rinnalle, joka oli jo lähtenyt loikkimaan omia teitään.

//Oli kiva kirjottaa ’pitkästä aikaa’ ^^