Huurrekukan traagisen kuoleman jälkeen tuntui kuin tärkeä osa klaania olisi kadonnut hänen muistonsa mukana, silti elämä tuntui jatkuvan mallillaan. Etenkin minun ja Lehtituulen elämä, ystävyyssuhteemme oli muuttunut hieman läheisemmäksi viime aikoina, en edes tiennyt pitäisikö sitä ajatella pahalla vai hyvällä. Istuskelin miettimässä asioita soturien pesässä, olin jo hoitanut kaikki muut tähdelliset tehtävät pois, ja nyt minulle olisi vapaus vain omaan rauhaan...
-Sarasydän! Iloinen huuto keskeytti ajatukseni ja sai minut hätkähtämään makuusijallani.
Aurinkomyrskyn oranssi turkki oli vastikään suittu, ja kolli näytti muutenkin olevan hyvällä tuulella, en ollut koskaan nähnyt veljeni kasvoilla niin leveää hymyä.
-No? Ja miksi ihmeessä virnuilet kuin mikäkin rotta jätekasan päällä? Tokaisin puoliksi vitsillä ja puoliksi tosissani, en todellakaan olisi nimittäin halunnut vaivata itseäni juuri nyt.
Veljeni virnisti ilkikurisesti ängeten takapäänsä Lehtituulen makuupaikalle, joka oli aivan oman petini vieressä. Tuhahdin ärtyneenä kollin lapselliselle käytökselle, kyllä tämän olisi minun mielestäni asiansa voinut tahdikkaamminkin esittää.
-Miksi itse lojut täällä? On mahtava sää! Aurinkomyrsky hehkutti sivuuttaen kysymykseni täydellisesti.
Pudistelin päätäni, tiesin kyllä varsin hyvin veljeni kolttoset.
-Et vastannut kysymykseeni, totesin tuijottaen pistävästi veljeäni, joka alkoi vääntelehtiä vaivaantuneena.
Lopulta oranssihtava kolli huokaisi syvään.
-Ihan niin kuin en olisi huomannut, että sinä ja Lehtituuli olette lähes kumppaneita, kolli näpäytti kurtistaen lähes huomaamattomasti kulmiaan, tämän kellertävät silmät välähtivät uhmakkaasti.
#Lehtituuli taitaa olla vaikeuksissa...#
Minua epäilytti hieman, veljeni pystyisi vain satuilemaan omiaan, mutta tämä vaikutti nyt tavallista vakavammalta, ja se tapa, jolla tämän silmät välähtivät...Kolli puhui totta.
-Koko klaani on sitä mieltä, Aurinkomyrsky lisäsi antaen pienen hymyn sulaa kasvoilleen, tätä näytti huvittavan epätietoisuuteni.
Olisin vain halunnut ryhtyä leikkiin, mutta tilanne oli hieman erikoinen, joten en viitsinyt, tyydyin vain heilauttamaan korviani kuitatakseni kuulleeni veljeni sanat. Aurinkomyrsky oli hetken hiljaa, sitten hän naurahti hieman, kuin joku olisi juuri heittänyt mojovankin vitsin.
-Roikut hänessä kuin mikäkin takiainen! Tämä tyrskähti pukaten käpälällään leikkisästi lapaani.
Silmissäni välähti leikkisä uhmakkuus, kun veljeni oli tukehtua nauruun viereiselläni pedillä, tämä vaikutti todella hilpeältä.
-Vai niin Aurinkomyrsky! Tiedätkös mitä? Minusta sinun olisi paras vain etsiä vierellesi kumppani niin ymmärtäisit paremmin kantaani! Pamautin kallistaen päätäni leikkisästi.
Ayrinkomyrskyn oranssihtava, vasta suittu turkki sojotti sinne tänne, silti pystyin lukemaan kollin kasvoilta pöllämystyneen ilmeen, olin tainnut osua arkaan paikkaan.
-Ei ikinä! Veljeni huudahti leikkisästi tassullaan korvaani pamauttaen.
Pudistelin vitsikkäästi huokaillen päätäni, Aurinkomyrsky oli kyllä ihan mahdoton!
//Eka tarina loman jälkeen :3

Minusta oli hieman hämmentävää liikkua ihan vain Lehtituulen kanssa kahdestaan Aurinkomyrskyn ja minun keskustelun jälkeen, se tuntui vain jotenkin niin erinlaiselta. Silti olin päättänyt tarttua Lehtituulen ehdotukseen, tämä oli kysynyt haluaisinko lähteä hänen kanssaan pienelle kävelylle, jotta saisimme pitkästä aikaa olla ihan vain kahdestaan. Tuntui mukavalta tassutella Lehtituulen rinnalla pitkin muiden tallaamia polkuja, sitä paitsi hänen seurassaan sain olla usein oma itseni. Lehtituuli vaikutti hieman vaivaantuneelta kävellessämme polkua pitkin, hän tuntui odottavan jotakin erittäin kiivaasti. Pidin pienen välimatkan vaaleaturkkiseen kolliin, sillä en ollut varma minkä takia tämä oli minut kävelylle halunnut. Keskityin enemmän ilmassa leijuvien tuoksujen haisteluun, kuin Lehtituuleen, taisimme molemmat katsella toiseen suuntaan kuin toinen. Kumarruin hetkeksi tuulen alapuolelle, koska halusin tarkastella tarkemmin löytämääni kippuralehtistä kasvia, siitä saisi varmaan tuomisia Taivasliljalle ja hänen oppilaalleen Opaalitassulle.
Olin juuri katkaisemassa kasvia, kun tunsin lehtituulen käpälän koskettavan lapaani, käänsin pääni hitaasti kollia kohti, tämä vältteli katsettani ja arvelin, että tätä kuumotti, ainakin kolli oli koko matkan vaikuttanut siltä. Kallistin kysyvästi päätäni räpäyttäen mietteliäänä kirkkaanvihreitä silmiäni.
-Mitä nyt? Kysyin yrittäen saada kiinni kollin katseesta, joka kohdistui vainoharhaisesti eri suuntiin.
Lopulta Lehtituuli veti syvään henkeä edelleenkään katsomatta minua silmiin, tunnelma oli mielestäni todella kiusallinen. Sitten tämä käänsi katseensa minuun, tämän silmissä kimaltelivat pienet pisarat, olivatko ne...kyyneliä!? Kosketin kuonollani hellästi kollin vaalean turkin peittämää poskea yrittäen saada tämän rauhoittumaan, se näytti tehoavan, näin silti kyynelten välkkyvän hänen silmissään, mistä oli kyse?
-Haluaisin vain tunnustaa...Lehtiturkki naukui nopeasti hän vaikutti todella vaivaantuneelta.
Peräännyin hieman taakseppäin, jotta kolli saisi omaa tilaa, tämä tuntui sillä hetkellä parhaimmalta ratkaisulta.
-Minä pidän sinusta! Tämä huusi kääntäen päänsä nopeasti pois päin minusta.
Seisoin paikallani kuin puulla päähän lyöty pöllön poikanen, tuijottaen hämmentyneenä Lehtituulta, joka vaikutti todella kiusaantuneelta.
-Mi-minä...sopersin vaivaantuneena, en tiennyt yhtään mitä sanoa.
//😆Köh köh, Ei Lehdellä kyllä mikään tahdikkain rakkaudentunnustus😅

"Pajutassu, vankikuopalla tarvitaan apua!" Huudahdus sai luuklaanilaisen oppilaan katseen siirtymään sydämenlyöntiäkin nopeammin kohti huutajaa, joka osoittautui Helmiturkiksi. Kolli oli nojautunut yhtä pesän seinämää vasten ja näytti todella lyödyltä. Verivanat valuivat kollin leukaa pitkin ja tuon turkki oli ihan sekaisin, monesta kohtaa turkkia oli lähtenyt tupottain karvaa, mikä paljasti harmaan soturin ihon. Pajutassu ei kahta kertaa kauemmin miettinyt, kun oppilas oli loikannut pois kahden vihollissoturin hyökkäämisetäisyydeltä ja lähtenyt juoksemaan kohti Helmiturkin sanomaa paikkaa, vankikuoppaa. Hänen tassunsa rummuttivat kivipintaa vasten samaa tahtia kuin hänen sydämensäkin. Siitä huolimatta, että hänen tassuaan tuntui polttelevan, hän ei luovuttanut, hän ei lopettanut hurjaa juoksemistaan kohti Vankikuoppaa, joka tarvitsi kiireellistä apua. Kivinen, kylmä pinta oli värjäytynyt verestä ja teki siitä liukkaan pohjan juosta, mutta hammasta purren vaaleanruskea kollioppilas jatkoi ja jatkoi, kunnes oli päässyt lähemmäs vankikuoppaa.
Pajutassu näki sivusilmässään Puolikasvon, joka oli hieman etäämmällä ja näytti todella pahalta. Kollin turkki oli verinen ja siitä oltiin revitty tuppoja. Tuo hieman horjui ja näytti siltä, ettei enää kauaa jaksaisi kannatella itseään. Mutta vaikka kuinka pahalta vanhempi kolli näyttikään, Pajutassu pudisteli päätään ja päätti keskittyä vihollisiin, jotka olivat nojautuneet Vankikuopan reunan ylle yrittäen selvästi saada heidän aikaisemmin vangitsemansa oppilas ylös. Pajutassun silmien pupillit viiruuntuivat, kun hän huomasi sen saman kollioppilaan, jonka kanssa oli aikaisemmin tapellut ja oli ollut juuri voitolla, kunnes se soturi oli pukannut hänet tuon karvapallon kimpusta. Hän vilkuili sivuilleen etsien oliko kukaan muukaan tulossa auttamaan vai oliko hän tässä häslingissä yksin ilman kenenkään tukea. Oranssi turkki vilahti oppilaan sivusilmässä ja sai hänen olonsa hieman rohkeammaksi -ellei itsevarmaksi. Käärmeenisku oli loikkinut lähemmäs ja heidän katseidensa kohdattua, kolli nyökkäsi yhtä soturia päällään ja viittasi sen jälkeen sitä siniharmaata kollia kohden. Hän nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi ja ilman äänähdystäkään, mestari ja oppilas syöksyivät nummiklaanilaisten kimppuun. Vain pienen urahduksen saattelemana luuklaanilainen oli heittäytynyt kaikella painollaan siniharmaan nummiklaanilaisen kimppuun ja iskenyt kyntensä tuon lapaan. Hyökkäyksen voimasta, nummiklaanilainen rääkäisi eikä kerennyt ottaa mistään vasten, kun kolli horjahti yli laidan ja Pajutassun roikuttua tuon mukana, he tippuivat yhdessä vankikuopan hiekkaista pintaa vasten.
“Sinäkö taas?” kollioppilas parahti jäädessään hieman isomman kollin alle. Pajutassu antoi kyntensä iskeytyä tuon kasvoihin ja sulavalla liikkeellä tehdä kauniit raapimisjäljet tuon vasemman silmän alapuolelle, jotka alkoivat vuotamaan verta vain silmänräpäyksen jälkeen.
“Minähän se”, hän murisi loikatessaan hieman kauemmas. Hän väisti nopeasti pienemmän oppilaan kynsiä ja otti askeleen taaksepäin, laskien siihen painonsa. Hän laskeutui hieman alaspäin ja sitten loikkasi kohti nummiklaanilaista vain huomatakseen tuon olevan nopeampi ja pian löysi itsensä maankamaralta.
“Yhden oppilaanko takia te olette valmiita uhraamaan mitättömät henkenne?” Pajutassu murisi hampaitaan toiselle vilauttelen. Nummiklaanilainen päästi uhkaavaa murinaa suustaan.
“Kyllä, onko sinulla siihen jonkinlainen ongelma? Me sentään pidämme yhtä emmekä jätä ketään jälkeemme, emme ketään”, oppilas puhui yllättävän suurieleisesti, vaikka olikin aikaisemmin vaikuttanut aivan päinvastaiselta -suuri puheiselta, joka luikki pakoon heti, kun tilanne alkoi menemään huonompaan suuntaan.
“Haluatte yhden takaisin, mutta menetätte siinä kymmenen muuta”, luuklaanilainen provosoi hampaat irvessä.
“Ei ole totta!”
“Eikö ole?” Pajutassu kehräsi saaden toisen korvat luimistumaan. Hän huomasi oppilaan katseen harhailevan kohti vankikuopan seinämää. Tuo selvästi yritti katseellaan kurotella, mitä hän oli oikein tarkoittanut, oliko kaikki kunnossa. Pajutassu virnisti. Hän päätti ottaa tilanteesta hyödyn ja aivan hiljaisin askelin, maata kohden kumartuneena, hän lähti hiljalleen lähestymään siniharmaata oppilasta. Ja, kun nummiklaanilainen ei edes näyttänyt huomaavan lähenevää uhkaa, Pajutassu ponnisti takajaloillaan ja loikkasi toisen oppilaan kimppuun kaataen tuon nurin ja ilman pienintäkään säälin ripettä, hän iski hampaansa kollin kaulaan tuon yrittäessä pyristellä vastaan. Kollin takajalat potkivat hänen vatsaansa, muttei Pajutassu aikonut päästää irti. Hän oli päättänyt voittaa tämän taistelun. Hän oli päättänyt tappaa tuon maassa sähisevän, henkeään haukkovan oppilaan hengen. Hän oli päättänyt näyttää Nummiklaanille kuinka vahva ja säälimätön Luuklaani oli eikä kukaan tulisi sitä koskaan päihittämään.
Ja pienen rasahduksen ja terävän henkäisyn jälkeen, luuklaanilainen oppilas tajusi pitävänsä hampaidensa välissä elotonta ruumista. Päästäen irti vihollisen kaulasta, hän nosti päätään ylemmäs ja tuijotti ilmeettömänä, lähes shokkimaisessa tilassa tassujensa juuressa elottomana makaavaa oppilasta, jonka silmät olivat lasittuneet. Niiden katse oli jämähtänyt paikoilleen ja elämän välähdys oli kadonnut niistä. Muiden huudot ja sähinät kaikuivat kollin korvissa, kun hän tuijotti siniharmaan kissan ruumista, sanattomana, pystymättä liikkua tai tehdä mitään muutakaan. Oliko hän tappanut jonkun?

Paarmatassu tunsi kiven lämpimän pinnan tassujenpohjissaan vetäessään itsensä ketterästi sen päälle.
”No? Etkö pysy perässä?” Uskosielun nauku kaikui jostain kauempaa, kivirykelmien takaa. Paarmatassu kiristeli hampaitaan hiertyneenä sanoista ja lähti loikkimaan kiviä pitkin tiheämpään tahtiin.
#En tiennyt tämän olevan kisa#, musta kolli tuhahti mielessään, eikä enää vaivautunut katselemaan maisemia reittinsä varrella. Yö teki tuloaan, ja auringon punertunut valo häilyi pienten pensaiden ja vihertävän nurmen yllä koko ajan haaleampana. Illan pimetessä pikkulintujen viserrys vaihtui heinäsirkkojen hiljaiseen siritykseen ja maahan piirtyvien varjojen reunat venyivät venymistään. Paarmatassun silmät tottuivat hämärään nopeasti eikä kolli ensin huomannut muutosta. Pian hän oli kuitenkin liukastua kavutessaan laakealta kiveltä toiselle, karhea- ja sammalpintaiselle järkäleelle, ja korjatessaan asentoaan hänen meripihkasilmänsä lukittauituvat kohti tummaksi värjäytynyttä taivasta.
”Hei, Uskosielu!” kolli huikkasi saavuttamalleen soturille loikatessaan uhkarohkeasti alas.
”Alkaa olla jo myöhä, mi-”
Uskosielu viuhkaisi ilmaa terävästi hännällään oppilaansa nenän edessä. Paarmatassu loksautti suunsa kiinni mutta luimisti korviaan tuohtuneena naaraan tarpeettomasta mysteerisyydestä.
Kivien polku heidän edessään vietti alaspäin vuorilta. Kivien väleissä kasvava aluskasvillisuus alkoi tihentyä ja kaukaisuudessa Paarmatassu näki heinänkorsien yltävän jo kissan korvien tasolle. Hiuksenhieno saaliin tuoksu kulkeutui rehevyydestä kohti kollia, mikä sai hänen aistinsa herkistymään hetkellisesti. Uskosielu kääntyi ympäri. Naaraan viikset värisivät pienesti ja tuon silmät tuikkivat kirkkaasti kuin tähdet hämärässä.
”Hyvä sää, eikös?”
Paarmatassu nyökkäsi hitaasti. Siitepölyhiukkaset tanssivat Uskosielun kermanvaalealla turkilla, kun soturi venytti hetken selkäänsä ja suoristautui sitten täysiin mittoihinsa.
”Tämä harjoitus on yksinkertainen. Tehtävänäsi on metsästää ensin tällä alueella vähintään neljä saalista, ja sitten löytää minut. Ennen auringonnousua.”
”Selvä”, Paarmatassu naukui osoittaen, että oli ymmärtänyt mestarinsa ohjeistuksen.
#Metsästysharjoitukset siis#, kolli lisäsi mielessään ja katsahti sivusilmällään jossain kaukaisuudessa häämöttävää taivaanrantaa, jonka raja sekoittui pimeässä puihin jotka kohosivat jossain lähellä Neljän virran tammea. Yö oli nuori, eihän hänellä olisi mitään kiirettä. Uskosielu loikkasi nopeasti samalle kivelle kuin Paarmatassu, ja heilautti hännällään hyvästit. Paarmatassu väräytti korvaansa ja odotti, että mestari oli kadonnut näkyvistä. Sirkkojen kaukainen laulu taukosi hetkeksi ja alkoi taas. Paarmatassu kääntyi taas eteenpäin ja hyppäsi pehmeästi astetta alemmalle kivelle, joka sijaitsi matalahkon puun alla. Sen käyrät oksat kaartuivat klaanikissan ylle. Lehdet värjöttelivät ilmassa liikkumatta. Ei tuullut.
Paarmatassu rekisteröi tiedon ja kyyristyi maistelemaan ympäristön tuoksuja. Kasviston kirpeän tuoksun alta kolli yritti löytää aiemmin haistamansa makean hajun. Oppilas hyppäsi alas kiveltä, ja lähti puskemaan tietään läpi aluskasvillisuuden. Varsien ja korsien kosketukset kyljissä ja alimpien lehtien kosteus käpälissä tuntui kollista epämukavalta, ja mielummin hän olisi saalistanut lähempänä vuoria missä kasvillisuus oli yksinkertaisempaa ja saaliiden vaaniminen tapahtui yleensä aukeammilla paikoilla.
#Löytyi#, Paarmatassu totesi ajatuksissaan löydettyään maan multaisen tuoksun alta sen hajun, mitä oli etsinytkin. Hän hidasti vauhtiaan tietäessään hiiren olevan lähellä. Vaivalloisesti kolli pusersi itsensä kahden putkimaisen kasvin välistä ja varoi heiluttamasta korttakaan. Tähtilehtisen pensaan, joka kasvoi kahden kiven välissä, versojen takaa paistoi hiiren harmahtava karvapeite. Paarmatassu tassutti hitaasti lähemmäs ja syöksähti sitten kynnet sojottaen pensaaseen. Hallitulla liikkeellä kolli kauhaisi hiiren otteeseensa ja puri sen hengiltä.
#Kolme jäljellä#, Paarmatassu huokaisi mielessään, ja hiiri leukojensa välissä nosti päänsä pois pensaan piikkien ulottuvista.
#Mitäköhän Uskosielu suunnittelee?# oppilas mietti, ja alkoi kaivaa pientä kuoppaa ryhdikkäin käpälänvedoin. Hän muisteli tehtäväänsä. Metsästä tällä alueella vähintään neljä saalista, löydä minut, ennen auringonnousua.
#Ennen auringonnousua?# kolli ajatteli taas tarkemmin, närkästyneenä. Aliarvioiko Uskosielu hänen metsästystaitojaan?

Kuu oli kohonnut taivaalle. Paarmatassu kantoi kuopalleen mustanokkaisen linnun ja ravisteli turkistaan rapistuneet lehdet. Ehkä hän oli itse yliarvioinut itseään, sillä neljän saaliin haalimiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa, vaikka kolli oli siltikin enemmän kuin aikataulussa. Oppilas haali suuhunsa kaksi nappaamaansa hiirtä, ja suuntasi takaisin paikalle, jossa oli Uskosielun kanssa eronnut. Vieraammassa ympäristössä saalistaminen oli ollut hänestä yllättävän virkistävää, ja nyt uuvuttavan tehtävän suoritettuaan kollin raajoihin valui uutta virtaa, jonka voimin vuoristoklaanilaisen teki tosin mieli kävellä suorinta tietä omalle sammalpedille. Paarmatassu veti itsensä sen kiven päälle, josta haistoi oman hajujälkensä. Hän lähti suuntaan, johon Uskosielu oli mennyt, ja etsi naaraan kulkureittiä. Hämmästykseen kolli ei kuitenkaan saanut mestaristaan kiinni. Huojentuneena Paarmatassu pingisteli löytääkseen Uskosielun hajujäljen, mutta naaraan luolamainen ominaistuoksu oli kuin kadonnut.
#No, hänhän käski ’löytää’ itsensä#, kolli murahti ja lakaisi kiven pintaa hännällään. Keltaisena hehkuva kuu ammotti paikoillaan, eikä Paarmatassu löytänyt jälkeäkään mestaristaan.
#Oliko aikaraja siksi näin pitkä?# hän pohti hieman, ja tunsi sitten pahaenteisen aavistuksen takaraivossaan.
#Voisiko tämä soturiarviointini?# Ajatus sai kollin sydämen pamppailemaan oudosti. Jännitys sai hänen tassunsa kangistumaan ja viikset värisemään pienesti. Polttava kuumotus levisi pitkin vuoristoklaanilaisen selkää. Sellaiseen hän ei ollut varautunut.
#Ei, parasta olla olettamatta mitään#, Paarmatassu jatkoi mielessään järkeillen, ja samassa tuon mielentila tyyntyi.
#Parasta vain löytää Uskosielu#, hiilenmusta kolli mutisi itselleen ja ravisti tyhmät ajatukset päästään. Kyllä, oli parempi vain keskittyä suorittamaan harjoitus kunnialla, kaiken varalta.
Viherlehden yön viileässä ilmassa Paarmatassu pudotti saaliin suustaan syventyäkseen Uskosielun etsimiseen. Kissa raotti suutaan pienesti, kyyristyi ja antoi ympäristön hajujen lipua ohitseen. Jossain kaukana hän haistoi luolaston kosteuden ja jossain havupuiden pistävän pihkan. Hetken kuljettuaan ympäriinsä kolli havaitsi pehmeän häivähdyksen ilmassa. Se oli Vuoristoklaanin ominaistuoksu. Paarmatassu epäili haalean vivahteen ensin olleen pelkkä harha, mutta seurattuaan tätä ainoaa johtolankaansa hän huomasi hajun vahvistuneen aavistuksen verran. Nyt hän näki edessään häilyvän kulkureitin, joka pujotteli pensaiden välistä ylärinteeseen, kohti vuoria. Paarmatassu alkoi asetella käpäliään polulle ja höristi korviaan maan pehmeyden koventuessa. Sorakiviä vieri alas, kun kolli loikki eteenpäin repien ohuita heinätuppoja kynsillään. Saavutettuaan rinteen huipun Paarmatassu huomasi vaeltaneensa lähemmäs leiriä. Edessä kohosi jyrkkiä ja loivia, monihaaraisia vuoristopolkuja, joiden rinteillä vuoristokukat kukkivat tarrautuneina kiinni kiviseen pintaan. Kuun harmaa valo piirsi varjoja kummuille ja jyrkkien pudotusten reunoille. Paarmatassu maistoi ilmaa ja paikansi seuraamansa tuoksun jälleen. Tyytyväisenä kolli liukui sorarinteen toiselle puolelle hidastaen pudotustaan hopeisena kiiltävillä kynsillään. Uskosielu piileskeli lähellä. Paarmatassu tunsi mestarinsa ominaistuoksun läheisessä, valtavassa järkäleessä ja kiersi sen taakse. Oppilas luimisti korviaan nähdessään kissankulkuisen onkalon ammottavan mustien reunojen piirtyvän kuun hehkuun. Torakkaleuan kohtaamisen jälkeen kolli ei ollut mielellään astunut epäilyttäviin loukkoihin, joissa oli mahdollisuutena tulla yllätetyksi. Nielaisten hiilenmusta vuoristoklaanilainen asetti käpälänsä onkalon suulle ja kurkisti sisään. Järkäleen alle näytti jatkuvan pitkä, levenevä käytävä. Leiriluolaston pimeyteen tottuneena Paarmatassu näki sen selvästi. Ilma oli tukahduttavan raskasta.
Kolli soimasi itseään epäröimisestä ja astui sisään onkalon pimeyteen. Hän värähti tuntiessaan kylkensä koskettavan kovaa seinämää ja lähti vikkelästi kulkemaan eteenpäin. Käytävä leveni hiukan ja Paarmatassu veti henkeä pysyäkseen rauhallisena. Jostain kantautui kylmänviileää yöilmaa, joka värisytti kollin viiksiä hennosti. Oliko ulkona alkanut tuulla? Helpotuksen aalto ylitti kissan, kun tuo näki valonsäteen heijastuvan läpi kulkemansa onkalon uloskäynnistä. Käytävä kapeni hiukan, mutta siitä liiemmin ahdistumatta Paarmatassu työnsi malttamattomana päänsä ylöspäin kaartuvasta aukosta, josta tulvi nyt kuunvaloa. Kissan silmien edessä välkehti kuutamon valaisema, hiljaa virtaava puro. Sen kirkas vesi sokaisi hänen silmiään ja veti kaiken huomion itseensä. Kolli oli tyystin unohtanut onkalon läpi harhaillessaan seurata Uskosielun hajua, mutta nyt soturinaaraan jäntevä hahmo istuskeli puron vierellä katsellen oppilastaan tuttu pilke silmäkulmassaan. Paarmatassu ravisteli päätään ja ahtoi loputkin ruumiistaan ulos aukosta. Tomupilvi pöllähti kollin ympärille. Uskosielu vilkaisi kuuta ja totesi:
”Ajoissa! Miten saalistus meni?”
”Ihan hyvin”, Paarmatassu mutisi tietämättä miten muutenkaan kuvailla suoritustaan. Uskosielu räpytteli silmiään kuin olisi tiennyt jotain salaista. Huomaamaton hymynkare nousi naaraan kasvoille kuin puolikuu. Paarmatassun mieleen tuli, että soturi oli saattanut aiemmin jäädä vakoilemaan häntä.
#Ei hänestä ota selvää#, oppilas synkisteli ja mulkoili mestariaan mielessään. Ulkoisesti kolli veti kasvoilleen uupuneen ilmeen ja käveli vaitonaisesti kimmeltävän puron luo juodakseen hiukan. Juotuaan hän seurasi silmillään pienen hetken veden väreitä ja kääntyi sitten taas kohti Uskosielua. Uskosielu viittoi kohti taivasta, jonka tummuus alkoi jo hälvetä.
”Lähdetäänkö hakemaan ne saaliisi?” Paarmatassu nyökkäsi, ja kiirehti kermanvaalean naaraan rinnalle, joka oli jo lähtenyt loikkimaan omia teitään.

//Oli kiva kirjottaa ’pitkästä aikaa’ ^^

Minusta oli hieman erikoista, että minulle ei oltu annettu jotakin itselleni tuttua kissaa mestariksi, olin saanut Varjoturkki nimisen naaraan mestarikseni. Minulle olisi ollut myös tuttuja kissoja klaanissa, mutta ilmeisesti tarvitsin uutta kokemusta minulle melkein kokonaan tuntemattoman klaanitoverin kanssa.
-Kastetassu, varo tuota oksaa! Varjoturkin varoitus kajahti ilmassa puhkaisten ajatuskuplani.
Pysäytin liikkeeni toinen etukäpälistäni ilmaan nostettuna, tunsin kuinka Varjoturkki tuijotti minua melko huolestuneena.
-Oletko kunnossa? Naaras naukui lempeästi.
Kiersin oksan astellen epävarmasti hymyillen Varjoturkin eteen, naaraan kulmat olivat hieman kurtussa, mutta tämä ei näyttänyt vihaiselta.
-Ihan kunnossa! Vakuutin naaraan tutkivaista katsetta vältellen.
Varjoturkki kääntyi ympäri lähtien tassuttamaan pehmein askelin eteenpäin.
-Jos niin sanot, naaras naukui huvittuneena viiksiään värisyttäen.
***
Heräsin makeasti haukotellen oppilaidenpesässä jonka muut asukkaat olivat vielä syvässä unessa, olin herännyt erikoiseen, natisevaan ääneen, joka kantautui aukiolta. Vääntäydyin korvani niskaan liimaten ylös pedistä, ääni oli korviariipivä, miksi kukaan muu ei ollut herännyt? Annoin epäilyksen kylmän tunteen valua ympäri kehoni ja ravistella minut kunnolla hereille, asetin käpäläni pehmeästi yrittäen pidättää kynsiäni liukumasta esiin. Raahauduin ulos, jossa kaikki näytti ihan normaalilta, lukuunottamatta kipakkaa tuulenvirettä, joka natisutti erästä puuvanhusta, joka oli sinnitellyt tähän asti leirin lähettyvillä. Huokaisin helpottuneena, mitään ei siis ollut vialla, kaikki oli hyvin. Tasoittelin hieman pörhistynyttä turkkiani yrittäen etsiskellä leiristä edes jotain elonmerkkiä, mutta ketään ei näkynyt. Sillä hetkellä minusta tuntui valtavan yksinäiseltä, olin vain pieni, vasta nimitetty oppilas, joka ei voisi tehdä mitään jos puu kaatuisi...Samalla hetkellä joku tuntui pettävän, kuulin pelkkää epämääräistä suhinaa, joka kaikui korvissani kuin mehiläsparvi. Jähmetyin paikalleni kuin patsas, kyyristyin pieneksi, harmaaksi kippuraksi yrittäen hakea itsestäni lohtua, sitten kaikki oli ohi...Kaikki pimeni ylläni.

Silmäni räpsähtivät auki, hengitykseni oli kuin hirviön moottorin hurina, sitten se tasaantui hieman, kun huomasin tutut kasvot viereeni kyyristyneenä, se oli Varjoturkki!
-Nouse ylös pikkuinen, naaras kuiskasi silitellen hännällään varovasti päätäni ja poskiani.
Olisin halunnut tuhahtaa jotakin siitä, että en ollut enää pentu, mutta tällä hetkellä Varjoturkin hännän kosketus tuntui rauhoittavalta. Nousin horjuen ylös ja vilkuilin ympärilleni, kaikki olivat heränneet, ja tuijottivat minua toisilleen kulmat kurtussa jotain mutisten. Painoin katseeni melko nolostuneena maahan, minua harmitti, että kaikki olivat nousseet ylös ja nähneet kohtaukseni. Varjoturkki ei sanonut mitään, vilkaisi vain tuimasti muihin oppilaisiin taluttaen minut hännällään hellästi tukien ulos pesän varjoista. Askeleeni olivat vaappuvia ja jalkani tärisivät vieläkin shokissa, uni oli ollut niin todentuntuinen! Mestarini ei vieläkään pukahtanut halaistua sanaakaan tapahtuneesta, kävelytti minut vain leirin reunalle ja istahti huolestuneen näköisenä varjoihin. Istuin myös tuijottamaan mestariani, arvasin jo, että tällä oli jotakin sanottavana, en vain tiennyt mitä!

//Pahoittelut, että tämän kirjoittamisessa meni näin kauan xd

"Meidän ei kannattaisi lähteä vielä. Hän saattaisi yhtähyvin lähteä seuraamaan meitä hyvän välimatkan päästä milloin johdattaisimme hänet vain suoraan leiriimme", Mustakynsi sihahti, jolloin pysähdyin ja käännyin naaraan puoleen. Katseeni siirtyi hänestä kahteen nuorempaan kissaan, jotka kovalla vaivalla nostelivat jalkojaan, jotta pääsivät luoksemme aluskasvillisuuden seasta. Leijonatassu pysähtyi sisaruksensa vierelle ja katsoi minua sen jälkeen sillä omalla koppavalla tavallaan kuin olisi tehnyt äsken jotain hienoakin. Jos rehellisiä oltiin, jos hän olisi hyökännyt sen luopion kimppuun, olisi hän voinut vaarantaa oman henkensä. Mutta ehkei hänelle elämä ollutkaan niin tärkeä. Loin kollioppilaaseen katseen ennen kuin kokonaan käännyin Mustakynnen puoleen.
"Mitä sinä ehdotat, että tekisimme? Jäisimme tähän vartioon?" kysyin toista kulmaani hieman ylemmäs nostaen. Katsoin soturitarta kyseenalaistaen.
"Sen sijaan, että jäisimme vain makaamaan aloillemme, voisimme hajaantua ja metsästää tässä lähistöllä ja olla hyödyksi klaanillemme. Me kyllä haistamme, jos tuo kotikisuntappaja yrittää uudestaan reviirillemme", toinen kuutamoklaanilainen vastasi häntäänsä huiskauttaen ja jalkojaan venytellen. Tuo puuskahti hieman ja nosti hieman päätään ja vaikutti siltä, että haistelisi ympärilleen. Katsoin naarasta enkä kerennyt, kun Leijonatassu liikahti hieman eteenpäin saaden katseeni siirtymään hitaasti häneen.
"Mutta mehän häädimme tuon erakon jo alueeltamme, emmekö nyt voi mennä takaisin leiriin?" täysin musta kollioppilas ihmetteli ääneen. Peitin murahduksen tyytymättömän kuuloiseen huokaisuun, kun hain kollioppilaan katseen itseeni ja katsoin häntä varoittavasti. Leijonatassu tajusi nopeasti vihjeen ja perääntyi askeleen taaemmas takaisin Hiljaisuustassun vierelle korvat niskaa kohden painettuina. Hän laski katsettaan kohti maata ja näytti katselevan tassujaan. Hiljaisuustassun katse suuntautui naaraan siskoon, muttei tuo sanonut mitään, loi veljelleen vain mitäänsanovan katseen.
"Me lähdemme Hiljaisuustassun kanssa pohjoisempaan, tarkkailkaa te länsirajaa. Tavataan tässä sen jälkeen, kun jotain on saatu napattua minkä jälkeen voimme leiriin palata", Mustakynsi selosti ja viittoi oppilaansa mukaan, kun lähti tassuttelemaan kohti pohjoisempaa puolta heidän reviiriltään. Hiljaisuustassusta ei päässyt pihaustakaan, kun siniharmaa naaras loikki mestarinsa perään lähes äänettömin askelin. Vaikka Mustakynnen oppilas olikin melko isokokoinen, tuo osasi silti omalla tavallaan olla todella hiljaa. Vilkaisin Leijonatassun puoleen. Olisipa tuokin hiirenaivo osannut saman.
"Voisimme myös leirissä ehdottaa Nummipyörrettä lähettämään yöpartion tälle rajalle", mutisin itsekseni, mutta silti huomasin Mustakynnen nyökäyttävän päätään kuin viestittääkseen, että ymmärsi sanomani ja oli samaa mieltä. Jäin katsomaan kuinka kaksi naarasta tekivät tiensä aluskasvillisuuden sekaan ja hävisit pikkuhiljaa näkökentästäni.
“Lähdemmekö mekin?” Leijonatassu kysyi paljon hiljempaa kuin normaalisti ja sivusilmällä näin kuinka tuo epävarmoin askelin tuli lähemmäs minua. Käänsin myrkynvihreät silmäni häntä kohden, joka pysäytti oppilaani askeleet silmänräpäyksessä.
“Kyllä, lähdemme”, nau’uin vastaukseksi ja häntääni huiskauttaen, lähdin tassuttelemaan kohti länsirajaa. Leijonatassun askeleet kuuluivat perässäni, kun kolli parilla nopeammalla askeleella oli kirinyt minut ja nyt kulki melkein vieressäni, hieman taaempana kuin minä.

“Kerro Leijonatassu”, aloitin, kun olimme päässeet hieman pidemmälle. Käänsin katseeni nuorempaan kissaan, joka kääntyi minun puoleeni ja väräytti korviaan kuuliaisena, odottaen mitä hänelle sanoisin.
“Mitä sinä haistat?” viimeistelin kysymykseni saaden Leijonatassun kääntämään katseensa eteenpäin ja nostamaan hieman kuonoaan ylemmäs. Meidän askeleemme hidastuivat kollin avatessa suutaan, jotta riistan jäljittäminen olisi helpompaa ja antaisi kollille paremman kuvan siitä, mitä meidän ympärillämme oli. Oppilaani nuuhki hetken ilmaa, käännellen päätään ja sitten lopulta kääntyi minun puoleeni, silmät hieman säihkyen.
“Haistan rastaan ja päästäisen, ja jonkin muun.. En ole varma mikä se on”, kolli kertoi ja loppua kohden hieman luimisti korviaan kuin luullen, että alkaisin moittimaan häntä hänen tiedottomuudestaan. Hymähdin jokseenkin pehmeästi hänelle saaden oppilaan korvat hieman ponnahtamaan ylöspäin.
“Aivan oikein, ja se mitä et osannut sanoa on sammakko. Sammakoita on vaikeaa löytää, koska niiden haju sekoittuu niin hyvin kaikkeen multaan ja liejuun, jolla ne itsensä peittävät vihollisiltaan”, kerroin oppilaalle saaden hänen silmiinsä syttymään itsevarman katseen. Hän näytti olevansa itsestään hyvinkin ylpeä.
“Saat tänään näyttää minulle kuinka aiot napata sen päästäisen. Tietenkin ensin sinun on vietävä meidät sen luokse mahdollisimman hiljaa, jottei se kuule meitä ja pakene paikalta. Jos onni käy ja saat sen kiinni eikä se rastas ole vielä lähtenyt mihinkään, saat toki kokeilla senkin nappaamista, vaikka se saattaakin olla vaikeampi saada kiinni lentokykynsä takia”; kerroin Leijonatassulle, joka katsoi minua päättäväisenä ja lauseeni loputtua nyökäytti nopeasti päätään. Katsoin nuorempaa kollia tyytyväisenä. Kerrankin hän osasi kuunnella keskeyttämättä ja näytti oikeastikin kuuntelevansa ohjeitani. Nyökkäsin eteenpäin.
“Johdata meidät sen päästäisen luokse”, nau’uin. Leijonatassu nyökäytti uudemman kerran päätään, jonka jälkeen tassutteli ohitseni ja lähti seuraamaan hajujälkeä samalla, kun seurasin häntä. Hän näytti hyvin keskittyneeltä ja katsoi aina välillä jalkoihinsa, jottei olisi osunut mihinkään oksan tapaiseen, jottei olisi tehnyt ylimääräisiä ääniä.

Matkamme edistyi hieman hitaan tapaiseen, mutten sanonut Leijonatassulle mitään juuri sen takia, että tällä ainoalla kerralla kolli oli täysin keskittynyt tekemiseensä ja tosiaan yritti parhaansa, jotta olisi kaikkensa, miten olin häntä aikaisemmin ohjeistanut. Lehtien nihkeät lehdet tuntuivat epämiellyttäviltä niiden osuessa kylkiini. Kulkemisen tahdissa ne matkasivat kylkeäni pitkin aivan takajalkoihini asti saaden minut hieman irvistämään epämiellyttävästä tunteesta. Kuitenkin yritin pitää ilmeilyni mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana. Olinhan sentään jo aikuinen kissa ja edessäni kulkevan oppilaan mestari. En varmastikaan näyttäisi kauhean hyvää esimerkkiä, jos Leijonatassu näkisi inhoni lehtiä kohtaan, mitä koko Kanjoni oli täynnä.
“Lehmusvarjo”, Leijonatassu sihahti hiljaa saaden huomioni kiinnittymään paikoilleen pysähtyneeseen kollioppilaaseen. Kulmiani kurtistaen kirin hiljaisin askelin hänen vierelleen ja tunsin hänen katseensa siirtyvän minuun. Itse katsoin eteenpäin yrittäen löytää syytä pysähtymisellemme.
“Se rastas on ihan tuolla”, pikimusta oppilas sihahti minulle saaden huokaisun pakenemaan suustani, kun käännyin oppilaan puoleen,
“No miksi sinä sen minulle kerrot etkä mene ja nappaa sitä?”
Lauseeni sai oppilaan hieman hölmistymään ennen kuin tuo hymähti nolostuneena ja käänsi katseensa pois minusta ja laskeutui aavistuksen alemmas niin, että hänen peräpäänsä oli paljon korkeammalla kuin etuosa. Katsoin oppilaan asentoa pää hieman vinossa. Mitä hän oli tekemässä? Pudistellen päätäni keskeytin oppilaani kulkemisen ja asetin tassuni hänen selkänsä päälle painaen sitä alemmas. Tein saman hänen peräpäälleen saaden oppilaan pihahtamaan yllättyneenä.
“Peräpää kohotettunako sinä aiot saalistaa? Yritätkö sillä saada taivaalla lentävät linnut kiinni?” kysyin tuhahtaen ja painoin oppilasta yhä enemmän maata vasten niin, että hänen rintansa ja mahansa osui melkein maahan. Asetuin kollin vierelle ja pudottauduin vaanimisasentoon.
“Kuka vain voi nähdä sinut ketunmittojenkin päähän, jos sinä tuolla tyylillä jatkat saalistamisyrityksiäsi”, kerroin hänelle totinen ilme kasvoillani, vaikka minua hieman huvittikin kollin äskeinen asento. Se oli näyttänyt melkoisen huvittavalta, mutten tietenkään voinut sanoa sitä ääneen. Se ei olisi saanut minua näyttämään hyvältä mestarilta.
“Tämä asento on vaikea!” Leijonatassu valitti saaden korvani hieman luimistumaan. Huiskautin hännälläni oppilasta saaden hänet hiljentymään.
“Pienet eläimet pystyvät kuulemaan sinut todella kauas, joten metsästäessä, pidä suusi kiinni ja keskity olennaiseen. Melkein kaikki on vaikeaa aluksi, muttei se tarkoita sitä, että se olisi mahdotonta. Kaiken pystyy oppimaan kunhan vain yrittää tarpeeksi”, kerroin hiljaa hänelle, jonka jälkeen käänsin ärsyyntyneen katseeni pois oppilaasta ja lähdin hitaasti kulkemaan vaanimisasennossa eteenpäin. Annoin katseeni liukui maata pitkin etsien pienintäkin oksanpalasta tai kuivaa lehteä, jonka vahingossa astuminen aiheuttaisi tarpeeksi ääntä, että saaliseläin sen kuulisi ja karkaisi paikalta. Avasin suutani raolleen ja nopeasti sain kiinni rastaan vainusta ja hiljaa lähdin suunnistamaan sen suuntaan. Vaikka olisinkin voinut antaa Leijonatassun koetella onneaan sen saalistuksessa, olisi kuitenkin hän epäonnistunut ja saanut linnun lennähtämään ilmaan ja päästämään varoitushuudon, joka varmasti ajaisi ne viimeisemmätkin riistanrippeet pois reviiriltämme. Vilkaisin kollia takanani, joka oli pysähtynyt siihen paikkaa, mihin olin hänet jättänyt. Kolli oli edelleen vaanimisasennossa eikä ollut uskaltanut liikauttaa korvaansakaan vaan oli jämähtänyt niille sijoilleen epämukava ilme kasvoillaan. Kuitenkin meidän katseidemme kohdatessa, oppilas yritti muuttaa ilmettään hieman siedettävämmäksi. Pudistelin hänelle päätäni kääntäen katseeni pois hänestä ja sen sijaan keskityin siihen olennaiseen, linnun nappaamiseen. Aluskasvillisuuden piilottaessa minut melkein kokonaan sekaansa, tein tieni lähemmäs rastasta, jolla ei ollut mitään ideaa, että sitä väijyttiin. Siinä se vain nokki maata ilmeisemmin yrittäen etsiä syötävää. Vaaleanruskea, suomukuvioiden kirjoittama olento nosti päätään ja pörhisti sulkiaan tehden siitä pörröisemmän näköisen. Virne nousi huulilleni, kun painauduin nyt kokonaan maata vasten niin, että tunsin mahakarvojeni liimautuvan maan hieman märkää pintaa vasten. Linnun laskiessa uudelleen päänsä maata kohden, jännitin takajalkojeni lihaksia ja sitten tein loikan suoraan sen päälle. Painoin etutassuillani eläimen maata vasten niin, että se päästi terävän henkäyksen. Iskin hampaani sen niskaan ja purin hampaani yhteen. Raksahdus kaikui korviini, kun se velttoni hampaideni väliin. Se hampaissani, käännyin oppilaani puoleen, joka katsoi minua avartunein silmin. Rauhallisin askelin kuljin hänen luokseen ja nostin toista kulmakarvaani samalla, kun kasvoilleni nousi hetkellinen virnistyksen tapainen.
“Ja noin se tehdään. Pidä se mielessäsi nimittäin saat kokeilla samaa seuraavaksi”, mumisin oppilaalle hieman epäselvästi. Hän kuitenkin taisi saada sanoistani selvää nimittäin hän nyökkäsi innostuneen oloisena. Olisinpa minäkin ollut yhtä innostunut metsästämisestä oppilaana. Minusta se oli ollut silloin niin tylsää. Ja no, olin vieläkin aika samaa mieltä, se oli hieman tylsää, mutta nyt sentään tiesin, että ilman sitä olisimme pulassa. Koko klaani kärsisi siitä.

Kuljimme melko reipasta tahtia kohti sitä samaa paikkaa, missä olimme Mustakynnestä ja Hiljaisuustassusta erkaantuneet. Leijonatassu yritti pysyä tahdissani mukana, mutta pystyin selvästi kuulemaan hänen puuskutuksensa samalla, kun kolli aina välillä otti paremman asennon päästäisestään, jonka oli hetki sitten saanut kiinni. Musta kolli oli yrittänyt matkia minua parhaansa mukaan ja saanut saaliinsa kiinni juuri ja juuri. Se oli melkein päässyt hänen kynsistään karkuun, mutta hän oli juuri kerennyt iskemään hampaansa siihen ja sitten hankalan näköisesti listinyt sen. Nyt kuitenkin oppilas kuljetti saalistaan ylpeän ilme kasvoilaan kuin hän olisi tehnyt jotain suurtakin. Pudistelin päätäni hieman, kun tein tieni läpi aluskasvillisuuden lähemmäs leirimme rajaa, jonne olimme sen luopion saatelleet.
“Enthä jos se erakko thulee takaisin?” Leijonatassu mongersi hampaidensa välistä kysyvästi.
“Sitten me ajamme sen uudelleen pois. Ei kuulu Kuutamoklaanin periaatteisiin olla ystävällisiä erakoille”, kerroin oppilaalleni, joka nyökäytti päätään minulle näyttävänsä, että oli samaa mieltä kanssani. Erakot ja luopiot olivat vain mitättömiä olioita, jotka olivat vain harmiksi kaikille. Ja juuri sen takia en ymmärtänyt miksi Varistähti oli päästänyt sen kotikisun klaaniimme. Jos olisin ollut päällikkö Varistähden sijasta, en olisi antanut minkäänlaista sääliä sille kotikisulle. Mitäs oli päätynyt meidän reviirillemme? Olisi vaikka mennyt Puroklaaniin. Hehän ottivat niin mielellään erakoita ja kotikisuja klaaniinsa. Typerykset.
“Hiljaisuustassu ja Mustakynsi ovat jo tuolla!” Leijonatassu ilmoitti minulle. Vilkaisin kollia ennen kuin kuljetin katseeni eteenpäin ja huomasin kaksikon seisovan paikoillaan rajalla. He näyttivät siltä, että olivat juuri hetki sitten saapuneet rajalle. Kiristin tahtiani ja loikkasin pienen risukasan yli saaden kaksikon katseet kiinnittymään minuun.
“Sitä erakkoa ei ole varmastikaan näkynyt enää lähtömme jälkeen, vai?” kysyin, kun olin päässyt puhe-etäisyydelle. Mustakynsi katsoi minua ja nyökäytti päätään,
“Hänen hajunsa on hieman heikentynyt, joten uskon, että hän tosiaan kuunteli meitä ja lähti matkoihinsa.”
Nyökäytin päätäni hänelle ja heilautin häntääni kohti leiriä.
“Joten nyt on varmasti hyvä aika palata leiriin? Hän on varmasti jo tarpeeksi kaukana eikä enää tule takaisin”, kerroin hänelle saaden hieman nuoremman soturin viittomaan oppilastaan ja yhdessä kaksikko tassuttelivat minun ja Leijonatassun luokse. Mustakynsi käänsi keltaiset silmänsä minua kohden niin, että nostin hänelle kysyvänä kulmaani.
“Tehdään niin”, naaras sanoi ja käveli sitten ohitseni Hiljaisuustassun seuratessa mestariaan kiinteästi tuon kintereillä. Vilkaisin Leijonatassua ennen kuin lähdin seuraamaan mustavalkeaa naarasta kohti leiriä.

//Vihdoin jatkon tapasta Lehmuksella xd

Leijonakynsi kapusi itsensä vuoristopolulle raskaasti huohottaen. Äskeinen juoksumatka Nummiklaanin leiristä Tulikammion vuoristoon oli ollut koettelevin matka, mitä hän oli saanut ikinä kokea. Tietenkin hän oli juossut pelastuspartion viimeisenä Kaislatassun kanssa, mikä oli nuorta soturia äärimmäisen paljon ärsyttänyt. Ja senkin lisäksi se typerä Kuurasäde oli vähän väliä hiljentänyt omaa tahtiaan päästäkseen kyselemään kaksikon vointia. Olisi vain pitänyt huolta omista asioistaan, kollihan käyttäytyi kuin mikäkin partion johtaja! Leijonakynsi oli varma ettei Liekkitaivaan veli ollut vielä yhtäkään partiota johtanut, joten ei todellakaan olettaisi tuon olevan minkäännäköisessä johtajan asemassa, ei ennen kuin Sulkatähti itse niin määräisi. Nuori soturi siirtyi lähemmäs vuoriseinämää polun kavetessa, tuntien kylkensä karvojen hivelevän viileää kalliopintaa. Kermanvaalea kissahan ei sitä itselleen viitsinyt myöntää, mutta häntä hieman karmi vuoristossa liikkuminen. Kapeat polut, jotka tuntuivat murenevan tassujen painallusten myötä, sekä yllättävien liukkaiden kohtiensa kanssa olivat täysi vastakohta laajasta ja tasaisesta nurmialueesta, missä ei edes juostessa tarvinnut tassuihinsa katsoa. Leijonakynsi nielaisi ja vaistomaisesti seurasi klaanitovereidensa hajujälkeä, jotka olivat vuoristoon jo ehtineet nousta. Luuklaanin leiri ei voinut olla kaukana, vuoristossa ei pystyisi kunnolla metsästämään, joten miksi pystyttää leiri auleelle mistä kestäisi ikuisuus laskeutua metsästysmaille. Hän kuuli ei kaukana taaempana Tiikerililjan sekä Kaislatassun hitaamman tahtisen kulun, kuinka soturitar ohjeisti oppilasta asettamaan tassujaan kalliota vasten. Timaliviiksen poika tuskin oli ikinä eläessään edes nähnyt vuoristoa, lukuun ottamatta niiden kaukaisia siluetteja, saatikka sitten kiivennyt sellaisella. Vaikka nuori soturi olisikin halunnut edetä hitaampaan tahtiin, olihan hän jo muutaman kerran meinannut horjahtaa kuolemaansa, ei hän missään nimessä halunnut, että kissakaksikko taaempana saisivat hänet kiinni. Kumpikin varmasti vain ajattelisi Leijonakynnen olevan hidas kiipeämään, tai vielä pahempaa, luulisivat, että hän olisi peloissan vuoristossa liikkuessaan.

Sulkatähden ulvaistessa käskyn hyökätä Luuklaanin leiriin, oli Leijonakynsi iskenyt hampaansa ensimmäiseen vastaantulevaan kissaan. Mustaharmaa vanhempi kolli ei ollut kauaa nuoren soturin kamppailuparina ollut. Vanhat luut ja lihakset eivät mahtaneet mitään, puhtaalle raa'alle voimalle, mitä kermanvaalea kolli piti sisällään, joten luuklaanilainen lähti muutamassa silmänräpäyksessä nilkuttaen pakoon. Vihreäsilmäinen kissa ei ollut päästänyt irti tuon takajalasta ennen kuin oli kuullut miellyttävän rasahduksen ja nyt hän etsi katseellaan uutta vastustajaa, lipoen verta suupielistään ja leuastaan. Leijonakynnen ei tarvinnut pitkää odotella, sillä yhtäkkiä hänen selkäänsä hyppäsi kissa, joka nuoren soturin paksusta turkista huolimatta sai otteen tuon niskasta. Kermanvaalea kolli heittäytyi selälleen ja rimpuili itsensä irti hyökkääjän otteesta, kohdaten tuon nyt kasvokkain taistelutantereella. Hän tuijotti tulisella katseella oranssiturkkista kollia, joka löyhkäsi verelle ja luille. Kaksikko seisoi paikoillaan vain muutaman sydämenlyönnin ajan, ennen kuin kävivät toistensa kimppuun. Tämä luuklaanilainen oli Leijonakynnelle huomattavasti vaikeampi vastustaja. Selvästi kokenut soturi, joka oli nopeampi, sekä kesti kovat lyönnit ja tönäisyt, mitä nuori soturi sille jakeli. Oranssiturkkinen kolli myöskin tiesi purra tai raapia niistä kohdista, missä nummiklaanilaisen paksu karvoitus oli ohuimmillaan, tai vain kaivautua niin syvälle panssarimaisen karvan läpi, että pääsi ihoon kiinni. Kermanvaalea kolli huomasi pian haukkovansa happea, eikä enää pysynyt miltei missään tuon hyökkäyksissä mukana, joten yhden kovan lyönnin jälkeen makasi vihreäsilmäinen kissa henkeään haukkoen verestä tahriutuneella kalliopinnalla. Luuklaanilainen olisi varmasti tehnyt selvää Leijonakynnestä, ellei sitä oltaisi kutsuttu muualle. Nummiklaanilainen tunsi vihan ja ärtymyksen häviön johdosta pauhaavan sisällään, mistä hän sai voimaa nousemiseen. Nuori soturi antoi noustessaan kynsiensä tehdä valkoiset jäljet kallioon ja hampaitaan vihasta kiristellen hän lähti samaiseen suuntaan mihin oranssiturkkinen kollikin oli mennyt. Kermanvaalea kolli huomasi ajautuvansa hieman sivummalle pääasiallisesta taistelukentästä, pieneen uomaan, mitä ei leirin sisäänkäynniltä olisi edes huomannut. Kurkistaessaan kivikon takaa näki hän kolmen kissaparin taistelevan vastakkain pienellä alueella. Tiikerililja väisteli tehokkaasti sen samaisen oranssiturkkisen kollin iskuja kenen kanssa Leijonakynsikin oli vain hetkeä aikaisemmin tapellut. Hieman heidän takanaan oli Naavatassu, sekä hyvin huonossa kunnossa oleva kolli, jonka toinen puoli kasvoista näytti olevan pahasti arpeutunut. Kollin näkeminen toi nummiklaanilaiselle mieleen Kuutamokukan, myöskin toisen puolen kasvoistaan menettäneen erakkonaaraan, joka Nummiklaanissa oli muutama kuu aikaisemmin vieraillut. Sitten Leijonakynnen katse osui vaaleanruskeaan kolliin ja maassa rimpuilevaan Kaislatassuun. Nuori soturi nosti ylähuultaan nähdessään luuklaanilaisen syöksyvän oppilaan kaulaa kohti, mutta kermanvaalea kolli ei liikahtanutkaan paikoiltaan, ei edes silloin, kun kuuli klaanitoverinsa henkitorven murskautuvan vaaleanruskean kollin hampaissa. Nummiklaanilainen katsoi halveksuen kuinka siniharmaa kolli haki pelokkaalla katseellaan apua ympäriltään, ennen kuin elo kaikkosi tuon silmistä. Leijonakynsi tuhahti inhosta. Häntä ei Kaislatassun kuolema juuri hetkauttanut. Enemmän hän häpesi sitä kuinka nopeasti oppilas oli lopettanut yrittämisen henkensä pelastamiseksi, eikä edes taistellut kunnolla vastaan. Kuolemastaan hän saisi syyttää vain itseään, kun ei kokoistaan vastustajaa pystynyt voittamaan. Hehän olivat kaikki täällä kuitenkin sotimassa, eivät leikkitappelemassa. Tiikerililjan huomatessa oppilaansa hengenlähdön, hän karjuen kävi vaaleanruskean kollin kimppuun. Oranssiturkkinen kolli sai hetken hengähdystauon ja oli lähtemäisillään oman klaanitoverinsa avuksi soturittaren taistellessa tulisesti tuon kanssa, kun Leijonakynsi kovalla voimalla hyppäsi kollia kohden ja paiskasi päin kallioseinämää. Hän käveli pientä edestakaista matkaa odottaessaan vastustajansa nousua maasta, eihän toinen erä tuntuisi yhtään miltään, jos hän samantien vain syöksyisi tekemään tappopuraisun. Kolli ravisteli päätään ja päästi lyhyitä sähähdyksiä suustaan. Nuori soturi janosi verta, mutta myöskin kunnon kamppailua. Sitähän varten hän oli kouluttautunut.
"Tiikerililja, sain Lehtitassun ylös!" Naavatassu huudahti, mikä sai Leijonakynnen kääntämään korviaan oppilaan huudon suuntaan, katkaisematta kuitenkaan katsekontaktia vastustajansa kanssa. Naarasoppilas oli ilmeisemmin saanut päihitettyä oman vastustajansa.
"Hyvä, juoskaa ulos täältä!" Tiikerililja ärisi jostakin taaempaa, eikä nuori soturi viitsinyt vilkaista miten soturittarella oikein meni. Hän päästi kurkustaan kumeaa murinaa seuratessaan kuinka oranssiturkkinen kolli päätään ravistellen nousi jaloilleen.
"Entä Kaislatassu? Emme voi jättää häntä!" Naavatassu huusi hätääntyneenä.
"Emme jätäkkään", Tiikerililja urahti, minkä jälkeen kuului kimeä vinkaisu. Leijonakynsi oletti äänen kuuluneen sille vaaleanruskealle luuklaanilaiselle, joka soturitarta vastaan oli äsken vielä taistellut. Nuori soturi huomasi näkökenttänsä nurkasta, miten Tiikerililja juoksi Kaislatassun ruumiille ja nosti pienen oppilaan niskasta ylös, lähtien sitten kuljettamaan sitä kahden muun oppilaan luo, jotka uoman reunalla ilmeisesti odottivat. Leijonakynsi peruutti muutaman askeleen, pitäen itseään Tiikerililjan ja luuklaanilaisten välissä. Nuori soturi murahti ja asettautui leveästi leiriaukion ja kolmen luuklaanilaisen väliin. Hän luimi korviaan, laski painoaan etutassuilleen, nostaen samalla peräänsä ylemmäs. Kolli pörhisteli karvojaan ja yritti näyttää mahdollisimman isolta kolmen kissan edessä.

//Tästä saa jatkaa jos haluaa~

Lumisydän makasi joen törmällä ja seurasi laiskalla katseella kahden oppilaan vesisotaa. Hiutale- ja Lumotassu olivat halunneet päästä uimaan hiirenkorvan sulamisvesiin ensimmäistä kertaa, mutta leirin vierellä hitaasti virtaava vesi oli tuntunut liian helpolta selätettävältä oppilaiden mielestä. Kaksikko oli mennyt pyytämään mestareiltaan lupaa lähteä alajuoksulle, lähemmäs järveä missä vesi virtaisi nopeammin ja lehtikadon aikana horroksessa olleet uimalihakset saisivat tehdä töitä kunnolla. Hiiriturkki ja Punalehti eivät meinanneet antaa lupaa metsästyspartionsa takia, mutta lähellä ollut Lumisydän oli tarjoutunut vahtimaan oppilaita. Soturi havahtui ajatuksistaan tuntiessaan vesipisaroiden osuvan kasvoihinsa. Hän vilkaisi vieressään värjöttelevää Karviaistassua, jonka vihreänkeltainen katse pysyi koko ajan virrassa uivassa Lumotassussa. Oppilas oli halunnut isoveljensä sekä Hiutaletassun mukaan, vaikka hänen osaltaan uiminen oli jäänyt lyhyeksi. Naarasoppilas oli uinut pienen lenkin, noussut sen jälkeen ylös rannalle ja istahtanut kermanvaalean kollin viereen, mutissut jotakin veden viileydestä. Nyt oppilas selvästi värisi kylmyydestä, vaikka yrittikin lämmitellä itseään kuivaamalla rinnustaansa. Lumisydän väräytti viiksiään.
"Lähempänä leiriä oli paljon auringon lämmittämiä kiviä. Sinun kannattaisi mennä sinne kuivattelemaan", soturi tokaisi, vilkaisten sisarentytärtään nopealla katseella. Karviaistassu lopetti itsensä putsaamisen pudistaakseen päätään.
"Minä pärjään tässäkin", oppilas sanoi hiljaa, jatkaen sitten puuhiaan. Lumisydän kohautti kulmiaan ja päästi huokauksen suustaan. Jääräpäisyytensä naaras oli selvästikin perinyt Aamutäplältä.
"Sinun emosi tekisi minusta variksenruokaa, jos saisit valkoyskän tuon takia. Tule sitten edes tähän viereeni niin autan sinua kuivaamaan itsesi", soturi sanoi, kiertäen pörröisen häntänsä Karviaistassun ympärille. Ruskealaikukas kissa luimi hieman korviaan ja näytti hetken empivän setänsä ehdotuksen kanssa. Tuo kuitenkin varovasti asettautui kollin viereen, jatkaen sitten rintansa ja jalkojensa kuivaamista. Lumisydän kumartui kuivaamaan Karviaistassun niskaa, seuraten yhä sivusilmällään kahden muun oppilaan uimista. Kyllä hän luotti Hiutale- ja Lumotassun uimataitoihin, muttei olisi ensimmäinen kerta, kun viileä vesi lamaannuttaisi kovasti töitä tehneet lihakset, jopa puroklaanilaisen.
"Sinulla on yllättävän ohut turkki puroklaanilaiseksi. Selittää sen miksi et viihdy vedessä kauaa", soturi huomasi yhtäkkiä sanovansa. Naarasoppilas tuntui jännittyvän hieman ja kolli oli kuulevinaan tuon vetävän terävän henkäyksen. Hän ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota, oppilas tuntui muutenkin olevan säikky, joten outo reaktio ei yllättänyt häntä. Lumisydän ei ollut tarkoituksella kiinnittänyt huomiota Karviaistassun turkin laatuun, mutta eihän hän nyt yleensä kauheasti ajatellutkaan ennen kuin huomasi sanovansa mitä oudoimpia asioita.
"Tummakajon, Ruskalehden ja Täpläliidon isä taisi omistaa ohuen turkin, erakko jos kerran oli. Minulla ja sisaruksillani, sekä isäni sisaruksilla on kaikilla kuitenkin paksut turkit. Hassua miten kukaan meistä ei ohutta turkkia saanut, mutta sinä sitten sait", Lumisydän jatkoi selittämistään. Karviaistassu hiljaa inahti jotakin vastaukseksi, soturi oletti oppilaan olevan vain samaa mieltä hänen kanssaan. Enempää kolli ei päässytkään asiasta keskustelemaan, kun heidän takaansa kaislikosta kuului askelien ja jutustelun ääniä. Harmaalaikukkaan kissan huomio kiinnittyi totaalisesti kaislikkoon, hän höristi korviaan kuullakseen paremmin keskustelusta. Kasvisto peitti hyvin kaikki hajut alleen, varsinkin kun tuulta ei juuri ollut. Soturin uteliaisuus heräsi ja hän kurotti päätään nähdäkseen kaislojen läpi paremmin ketkä siellä oikein kulkivat.
"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Hän kysyi Karviaistassulta, eikä jäänyt odottelemaan oppilaan vastausta vaan nousi jaloilleen ja nopeasti teki tiensä kaislikkoon. Lumisydän yritti olla varovainen liikkuessaan kasvien keskellä, eihän hän nyt halunnut jäädä kiinni salakuuntelusta. Soturi käveli muutaman askeleen lähemmäs mau'untaa, kunnes oli kunnon kuuloetäisyydellä, milloin hän asettautui matalaksi ja käänsi korvansa äänien suuntaan.
"Minä ja Kultakuiske halusimme vain teidän ja Tummakajon parasta", Kanijalan naukaisu kuului vähän matkan päästä. Pari päivää aikaisemmin leirissä tapahtuneen välikohtauksen perusteella kermanvaalea kolli päätteli kokeneemman soturin juttelevan Ruskalehdelle ja Täpläliidolle.
"Eli edes emomme kuolema ei tuntunut tarpeeksi hyvältä syyltä kertoa totuutta, siihen tarvittiin Tummakajonkin menetys?!" Kanelinruskean soturittaren terävä sihahdus kuului kaislikkoonkin asti, vaikka naaras selvästi yritti pitää äänenvoimakkuuttaan matalalla.
"Vaikka emonne kuolema satuttikin minua suuresti, en silti olisi voinut tehdä sitä. Minulla oli vielä teidät, enkä olisi voinut jättää teitä isättömiksi silloin", Kanijalka sanoi huokaisten.
"Mutta nyt pystyit. Onko kellään mitään tietoa oikeasta isästämme, onko hän kuollut?" Täpläliito murahti.
"Emme koskaan varmistanut asiaa, mutta mitä luultavimmin näin tosiaan on. Hän lähti Puroklaanin alueelta pian sen jäkeen, kun Kultakuiske kertoi hänelle odottavansa teitä, eikä suostunut lähtemään hänen mukaansa erakoitumaan", Kanijalka tuntui hieman kangertelevan sanojensa kanssa. Lumisydän kurtisti kulmiaan. Jättiköhän kokeneempi soturi jotakin kertomatta?
"Joten emo joutui kääntymään toisten puoleen pystyäkseen kasvattamaan meidät", Ruskalehti täydensi pettyneellä äänensävyllä. Lumisydän painoi päänsä alemmas ja katseli hiekkaista maata etutassujensa edessä. Kultakuiskeen ja Tummakajon nimien kuuleminen sai palan nousemaan soturin kurkkuun. Hänellä oli hirveä ikävä kumpaakin kissaa, jotka olivat hänet kasvattanut.
"Kyllä. Mutta te olette yhä ainoat kissat ketä olen eläessäni oikeasti rakastanut", Kanijalka sanoi.
"Mutta te teitte väärin. Olette valehdeleet meille lähes koko elämämme ajan! Minä en sitä helpolla unohda", Täpläliito sähähti.
"Mutta... Me... Me huolehdimme teistä. Olette aina olleet minulle kuin... Kuin..."
"Kuin omia pentuja?" Ruskalehti kysyi. Lumisydän luimi korviaan ja lähti hiljaa peruuttamaan pois kaislikosta. Hänen omatuntoaan oli alkanut raastamaan liikaa. Ei hänen kuuluisi kuunnella tätä keskustelua.

//Vähän lyhyempi pätkä tällä kertaa

Istahdin käpälissäni kiviä pyöritellen nurmikolle, kiven sileä pinta auttoi minua rentoutumaan täydellisesti jännittyneinä hetkinäni. Turkkini sisällä kihelmöi puhdas jännitys, saattaisimme menettää moniakin henkiä tässä taistelussa, Luuklaanilaiset eivät nimittäin kuulemani mukaan sääliä tunne. Kimmautin kiven käpälästäni toiseen, se kolahti ikävästi pitkiin kynsiini, jotka olivat työntyneet automattisesti ulos käpälästäni. Värähdin hieman ja katselin tassuani, kynsi oli vääntynyt hieman, ja sen välistä tihkui pari pisaraa tummanpunaista verta. Vääntäydyin seisomaan toista käpälääni ilmassa pidellen. Lähdin konkkaamaan hitaasti kohti leiriä, tunsin maahan taittuvat ruohonkorret harvinaisen tarkasti kolmen käpäläni alla. Jätin jälkeeni pienen verivanan, vaikka haavani olikin pieni verrattuna siihen, kun taisteluun lähtenyt joukko tulisi paikalle viiltojaan esitellen. Kehoni läpi kulki inhon väristys ja melkein tunsin luuklaanilaisten kynnet, jotka takertuivat niskaani yhä tiukemmin ja tiukemmin niskaani. Rääkäisin kimakasti ja vajosin hetkeksi maahan, nyt tuntui jo todelliselta vaaralta, että joku roikkuisi itsepintaisen kylmäverisesti kiinni niskassani. Tunsin lämpimän aineen valuvan pitkin hartioitani, jotka värjäytyivät kohta tummanpunaisiksi ja saivat karvani muuttumaan takkuiseksi ja epämiellyttävän tuntuiseksi. Näkökenttäni sumeni, mutta maahan katsoessani näin verisen ruumiin käpälieni juuressa, se riitti. Kaikki pimeni ja kaaduin maahan, joka oli sekin värjäytynyt tummanpunaiseksi.
-Muista sopimuksemme...Sihisevä ääni tuntui kaikuvan kaikkialta pimeydestä.
Kivuliaat muistot palautuivat mieleeni kuin salamaniskusta. Pieni, vaalea karvakasa, joka yritti vaivalloisesti pyristellä liian voimakasta virtaa vastaan. Sama, sihisevä ääni.
-Liity meihin, niin pelastamme kapisen henkesi...
Vaalean karvamytyn pää kohosi epäluonnollisen näköisesti ylöspäin, ja korvat heilahtelivat hieman.
-Teen mitä vain kunhan autatte! Pentu parkaisi yrittäen nousta vielä kerran takaisin pinnalle.
Näytti siltä, kuin musta varjo olisi ilmestynyt tyhjästä ja nostanut pennun pois vedestä, en nähnyt pikkuista enää, mutta kuulin edelleen äänen, joka oli muuttunut kiivaaksi.
-Jos et kuuden kuun ikäisenä suostu nukkumaan luoksemme, olet mennyttä! Ääni nauroi sihisten.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja sain näyn katoamaan savuna ilmaan. Huomasin makaavani raajat levällään samassa paikassa, johon olin tuupertunut. Verta ei enää näkynyt ja kaikki tuntui olevan ennallaan, silti minua kammoksutti tuleva tehtäväni. #Nukkua luoksemme? Eli...Kuolla?#

//Pahoittelut tuosta melko rajusta näystä :d

"Varmistaisitko etteivät pesätoverisi huku sillä välin kun käyn tarkistamassa yhden asian?" Lumisydämen harhaileva ääni kysyi, kun kermanvalkoinen kolli nousi ylös ja lähti suunnistamaan hiljaisin, mutta ripein askelin kohti kaislikkoa. Karviaistassu katsoi hämmästyneenä enonsa perään, mutta pudistellen päätään hän antoi asian nopeasti olla. Märkä turkki tuntui inhottavalta vasten ihoa ja jokaikinen iholle putoileva pisara sai naarasoppilaan iholla käymään inhottavia väreitä. Hän kurotti kohti kylkeään ja alkoi pitkin vedoin sukia sitä lähes raivokkaasti samalla, kun naaraan katse aina tasaisin väliajoin harhaili takaisin Lumotassuun ja Hiutaletassuun, jotka uivat hyytävässä vedessä ja näyttivät pitävän hauskaa. Valkoruskean naaraan katse siirtyi tarkkailemaan Hiutaletassua, jonka kasvoilla oli iloinen hymy, kun vanhempi naaras nauroi jollekin Lumotassun lausahdukselle. Yleensä Hiutaletassu tuppasi olemaan yksin eikä näyttänyt viihtyvän oikein kenenkään seurassa, mutta nyt tuo kuitenkin oli lähes vaatinut pääsevänsä Lumotassun mukaan uimaan ja kokeilemaan hieman voimakkaampia virtoja, jossa tosiaan pitäisi käyttää lihaksiaan, jottei joutuisi pulaan ja pystyisi pitämään pintansa sitä vastaan. Karviaistassu pudisteli päätään ja sukaisi vielä uudemman kerran kylkeään ennen kuin paransi asentoaan sellaiseksi, että pystyi katsomaan kaksikon puuhia satuttamatta niskaansa.
“Karviaistassu! Etkö sinäkin tulisi vielä kokeilemaan?” Lumotassun hilpeä huudahdus kysyi, kun valkoinen kolli teki tiensä takaisin rannalle ja nousi ylös vedestä näyttämättä merkkiäkään väsymyksestä tai kylmyydestä. Kollin pitkä turkki oli liimautunut tuon ihoa vasten saaden veljen näyttämään puolet pienemmältä kuin normaalisti. Karviaistassu ei voinut mitään huvittuneelle hymylleen. Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun Lumotassu ravisteli turkkiaan ja loikki hänen luokseen.
“Se on mukavan viileää! Mikset tulisi vielä?” veli jatkoi ja laski hieman päätään alemmas niin, että oli lähempänä siskoaan, joka hieman hätkähti, kun toisen turkista valui kylmä pisara hänen nenälleen.
“Minä kuivattelen, etkö näe?” hän tuhahti hiljaisesti saaden meripihkasilmäisen kollin nostamaan toista kulmaansa ja istahtamaan pienen tömähdyksen saattelemana alas.
“Kyllä minä sen pystyn näkemään, mutta miten se liittyy uimiseen?” kolli ihmetteli katsoen häntä kuin hullua.
“Liittyy se siten, että olen juuri saanut turkkini melkein kokonaan kuivaksi ja sitten sinä tulet siihen kastelemaan minut uudelleen”, hän vastasi napakammin ja nosti tassuaan veljeään kohti ja tökkäsi sillä tuota rintaan,
“Sinä olet katsos ihan läpimärkä.”
Lumotassu räpytteli silmiään hetken hämmentyneenä ennen kuin laski katsettaan rintaansa kohden ja katsoi pyöristynein silmin kuinka pitkät vaaleat karvat kastelivat nopeasti Karviaistassun käpälän, mikä sai naaraan vetäytymään. Lumotassu hymähti hämillään ja nosti sitten katseensa taas sisarukseensa samalla, kun nousi tassuilleen. Kolli huiskautti häntäänsä.
“Mehän olemme puroklaanilaisia, on osa olemustamme, että pidämme uimisesta ja siitä tunteesta, kun vesi kastelee turkkimme”, kolli totesi ja nyökkäsi Hiutaletassua kohden, joka oli uinut rantaan ja katseli heitä epävarman oloisena samalla, kun suki rintakarvojaan esittäen, ettei olisi kuunnellut sisarusten puheita. Karviaistassun ja Hiutaletassun katseiden kohdattua, vanhempi naaras nopeasti katseensa muualle kiusaantuneena. Nuorempi oppilas luimisti korviaan vaivaantuneena ennen kuin kohdisti kellertävän vihreät silmänsä veljeään kohden.
“Ehkä minä sitten vain olen outo”, Karviaistassu heitti tuimasti saaden vaaleaturkkisen Lumotassun huokaisemaan,
“En minä sitä niin tarkoittanut.”
“Ihan sama”, hän naukui ja nyökkäsi Hiutaletassua kohden,
“Mene sinä kastelemaan turkkisi ja nauttimaan siitä sinun puroklaanilaisen olemuksestasi.”
“En minä tosiaan sitä niin-”
Karviaistassu käänsi katseensa pois veljestään ja kumartui nuolemaan etujalkojensa sisäpintaa tehden selväksi, ettei ollut enää kiinnostunut puhumaan veljelleen enää yhtään enempää. Lumotassun suunnalta kuului uusi huokaisu ennen kuin kolli kääntyi ympäri ja harppoi Hiutaletassun luokse. Karviaistassun katse liukui hitaasti kaksikkoon. Lumotassu sanoi jotain hiljaa toiselle oppilaalle ennen kuin tuhahtaen lähti kahlaamaan syvemmälle veteen. Hiutaletassun suunnalta tuli nopea katse hänen suuntaansa ennen kuin naaras seurasi kuuliaisesti toista oppilasta veteen. Karviaistassu päästi tuhahduksen suustaan, kun hänkin nousi ylös ja lähti kulkemaan kaislikkoja kohden, minne Lumisydän oli kadonnut hetki sitten. Hän ei kerennyt astua paria askeltakaan lähemmäs kasveja, kun kermanvaalea soturi ilmestyi kaislikkojen seasta hänen näkökenttäänsä. Kolli näytti hieman surumieliseltä ja loukkaantuneelta, mutta heidän katseidensa kohdattua, Lumisydämen kasvoille suli mitäänsanova ilme, jota koristi kyseliäisyys.
“Minä menen sittenkin niille kiville lämmittelemään”, valkoruskea oppilas kertoi enolleen, joka oli vain parilla askeleella tassutellut lähemmäs häntä. Kermanvaalea kolli kallisti hieman hänelle päätään, mutta nyökäytti päätään kuitenkin.
“Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” Lumisydän uteli. Karviaistassu katsoi enoaan hetken ennen kuin päästi vaimean hymähdyksen suustaan,
“Ajattelinpa vain kuunnella sinun vinkkiäsi.”
Soturi katsoi häntä hetken ennen kuin hymyn kera nyökäytti päätään hyväksyvästi. Karviaistassu oli jo lähtemäisillään, kun tuon ääni varoitti.
“Mutta muista, ettet lähde yksin harhailemaan mihinkään kauemmas. En halua joutua Aamutäplän teroituspuuksi.”
“Lupaan minä”, hän naurahti enolleen viikset huvittuneisuudesta värähtäen. Kolli huiskautti hänelle häntäänsä, kun tuo teki tiensä samaiselle paikalle, missä oli ollut ennen kuin oli lähtenyt etsimään jotain kaislikkojen seasta. Valkoruskea oppilas pudisteli päätään ja lähti sitten kulkemaan kohti leiriä päästäkseen niille Lumisydämen mainitsimille kiville.

Kivien lämmin pinta tuntui mukavalta vasten Karviaistassun vatsaa. Hän painoi hymyillen leukansakkin kiven sileälle pinnalle ja ummisti silmiään. Ehkä hänen tosiaan pitäisi alkaa kuuntelemaan enemmänkin muiden neuvoja. Lumisydänhän oli sanonut, että leirin läheiset kivet olisivat lämpimiä auringon suotujen säteiden takia eikä kolli ollut todellakaan valehdellut. Ne olivat juuri sopivan lämpimät ja saivat helposti hänen vielä hieman märän turkin kuivumaan.
Juuri, kun naarasoppilas oli kerennyt rentouttamaan lihaksiaan, puskien rapina sai tuon korvat ponnahtamaan sydämenlyöntiäkin nopeammin ylemmäs ja pään nousemaan kiven pinnasta ilmaan. Silmien viiruuntunut katse etsi äänentekijää, joka ilmeisemmin ainakin hänen kuulemansa mukaan piileskeli pusikossa. Yhtä nopeasti, kun hänen lihaksensa olivat rentoutuneet, yhtä nopeasti ne jännittyivät uudelleen ja olivat valmiina repimään naaraan ylös kiviltä ja joko taistelemaan tai juoksemaan karkuun.
“Sinä taisitkin jo huomata minut? Minä, kun luulin, että pääsisin pelästyttämään sinut”, tabbykuvioinen kollioppilas naukui huvittuneena, kun tuo teki tiensä pusikkojen seasta pois ja pysähtyi seisomaan aivan parin askeleen päähän hänestä ja kivistä, jotka hohkivat hänen allaan.
“Kuka vain olisi pystynyt kuulemaan sinut..”, Karviaistassu mutisi itsekseen, mutta ilmeisesti niin kovaa, että vanhempi oppilas kuuli sen. Jänötassun kasvoille levisi virne, kun kolli parilla askeleella tassutteli hänen luokseen. Kolli pysähtyi hänen eteensä niin, ettei heidän välissään ollut viiksen vertaakaan. Karviaistassu katsoi toista hämmentyneenä, muttei uskaltanut liikkua mihinkään suuntaan. Hän olisi mieluusti vetäytynyt kauemmas kollista, mutta tuon meripihkaisten silmien katse piti häntä paikoillaan.
“Onko asia niin? Minä, kun luulin olleeni todella hiljainen”, Jänötassu sanoi kallistaen päätään ja virnisti uudemman kerran niin, että tuon etuhampaat tulivat esiin.
“Kuka vain- kuka vain olisi voinut kuulla sinut”, Karviaistassu vastasi hiljaa ja katsekontaktia pitäen hän jatkoi rohkaistuneena,
“Oli kyseessä sitten kuuro tai ei.”
“Auts, tuo jo hieman sattui”, kolli naurahti irvistäen ja vetäytyi hieman kauemmas ja kurotti kaulaansa kuin nähdäkseen, mitä hänen takanaan oli. Karviaistassu kurtisti kulmiaan ja käänsi hieman päätään etsiäkseen saman asian, mikä Jänötassua näytti kiinnostavan. Mutta hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin pari kiveä. Ne olivat ihan samanlaisia kuin se, millä hän juuri tällä hetkellä makoili. Naaraan katse suuntautui uudelleen Jänötassuun, joka oli kulkeutunut hänen sivulleen ja hieman kumartui alaspäin. Valkoruskea kissa seurasi kuinka tabbykuvioinen oppilas loikkasi taitavast hänen ylitseen yhdelle kivistä. Kolli parilla askeleella päätyi hänen viereiselleen kivelle ja kävi siihen maaten. Tuon katse kääntyi hänen suuntaansa. Kollin kasvoille oli noussut irvistyksen sijaan aurinkoinen hymy, mikä sai Karviaistassun hieman säpsähtämään. Miksi Jänötassu oikein hymyili tuollaisella tavalla?
“Kävitkö sinä uimassa aikaisemmin, kun olet täällä kuivattelemassa?” kolli kysyi, aloittaen uuden keskustelun, mikä tuntui paljon mukavammalta. Tai ehkä se vain tuntui tällä kertaa mukavammalta, kun tuo ei ollut niin lähellä häntä.
“Päätin mennä Lumotassun ja Hiutaletassun mukaan, mutta vesi olikin todella kylmää enkä pitänyt siitä”, hän kertoi yllättäen itsensä kuinka suorasti hän sen Jänötassulle kertoi. Kolli tutkaili häntä siristynein silmin lämpimästi. Jokin siinä sai Karviaistassun ihon väreilemään. Oliko hänellä vieläkin kylmä? Eikö kivien lämmitys muka auttanut?
“Pystyykö siellä jo uimaan?” Jänötassu ihmetteli. Tabbykuvioinen kolli laski päätään kiven pinnalle, mutta piti katsekontaktinsa hänen kanssaan.
“Etkö pitänyt veden lämpötilasta, uimisesta vai siitä, että Hiutaletassu oli sinun ja Lumotassun kanssa?” kolli heitti kysymyksiä. Karviaistassu kurtisti kulmiaan. Miten häntä muka olisi haitannut, jos Hiutaletassu oli mukana?
“Kaksi ensimmäistä on totta, veden lämpötila oli liian kylmä enkä pidä uimisesta. Turkkini ei hylji ollenkaan vettä ja sen takia minulle tulee todella nopeasti kylmä”, hän selitti toiselle, joka näytti kuuntelevan häntä kiinnostuneena. Hän pudisteli päätään hämmentyneenä,
“Ja mitä tulee viimeiseen, miksi minua haittaisi Hiutaletassun osallisuus?”
“Ajattelin vain, koska sinä ja Lumotassu näytätte olevan todella läheisiä ja siksi ajattelinkin, että sinua voisi haitata Hiutaletassun osallisuus”, mustavalkoruskea kolli selitti. Tuo liikutti häntäänsä lähemmäs hänen omaansa ja kuin vahingossa osui siihen omallaan. Karviaistassu hieman säpsähti ja katsoi tuota ihmeissään. Kollilla oli käytössään monet kivet, minne tuon häntä yltäisi, joten miksi tuon piti änkeä häntänsä juuri hänen kanssaan samalle kivelle. Ja, kun Jänötassua katsoi, tuo näytti itsevarmalta, vaikkei Karviaistassu ymmärtänytkään miksi.
“Olemme me läheisiä, muttei minua haittaa olla hänen ja jonkun muun kanssa porukassa”, naaras sanahti ennen kuin painoi päänsä takaisin etutassujensa päälle ja ummisti silmiään, milloin ne lähes painuivat kiinni. Hän näki vain sumeasti Jänötassun hymyyn taittuneet kasvot ennen kuin hän antoi silmiensä painua kokonaan kiinni. Toisen hännän kosketus hänen omallaan tuntui omalla tavallaan todella turvalliselta.