Istuin leirin sisäänkäynnillä vartiossa, tähän minut oli määrätty. Kuulemma jännitteet olivat koholla muiden klaanien kanssa, eipä tuo nyt ollutkaan yllätys. Onneksi aurinko paistoi mukavasti ja tuulta ei ollut havaittavissa, vartiossa patsastelu oli huomattavasti siedettävämpää kun tuuli ei piiskaa kasvoja. Vedin syvään henkeä ja puhalsin ilman ulos pitkän haukotuksen saattelemana. Tänään on ollut tylsä vartiovuoro, oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Ymmärsin sinänsä kyllä miksi minut oli laitettu vartioon, vaikken fyysisesti kookkain soturi olekkaan niin naamani hyvitti tätä. Sen lisäksi että palaneet kasvoni toivat pelkokerrointa minulle vartiossa, sopisi se Luuklaanin imagoon mukavasti.
Äkkiä kuulin sekalaisia ääniä jotka kaikuivat kallioiden seinistä korviini. Mielenkiinnon kipinä syttyi heti, kantautuvat äänet olivat älähtelyä ja sähinää pääasiassa.
"Puolikasvo! Mistä nuo äänet tulevat?" Helmiturkin ääni kuului takaani ihmetellen. Kolli oli ilmeisesti kävellyt sisäänkäynnin lähellä ja kuullut samat äänet kuin minäkin.
"Ei aavistustakaan, ota vartiopaikkani niin käyn vilkaisemassa. Olen istunut tässä auringonnoususta lähtien", maukaisin kollille vastauksesi.
"Noh, tekee hyvää sinullekin jaloitella. Mene katsomaan mitä tuolla mekastetaan, minä sain juuri syötyä joten voin ottaa paikkasi. Ilmoita vain sitten Kuolontähdelle että vaihdoimme.” Helmiturkki naukaisi. Vilkaisin harmaata kollia, nyökkäsin ja päästin myöntävän hymähdyksen. Nousin seisomaan ja lähdin jolkottelemaan kapeaa vuoristopolkua kohti aina lähenevää mekastusta.
En kerennyt hirvittävän pitkälle kunnes silmiini pistikin jo tuttu soturi, Matukka. Kolli näytti pitävän pienemmän kissan niskasta otetta. Kyseessä oli ilmeisesti oppilasikäinen kissa, tämä näytti rimpuilevan vimmatusti tehden Matukan ylös kapuamisesta leiriin haastavaa.
“Hei Matukka! Mitäs sinä olet löytänyt?” Huikkasin uteliaasti päästyäni Kollin lähelle.
“Phuolikhasvo, autha vähä”, Matukka mumisi suu täynnä rimpuilevan kissan niskakarvoja. Matukan otteessa oleva oppilas alkoi rimpuilemaan entistä vimmatummin nähden minun lähestyvän. Pääsin noin puolikkaan ketunmitan päähän rimpuilevasta oppilaasta ja Matukasta kunnes jouduin perääntymään muutaman askeleen verran oppilaan yrittäessä huitaista kasvojani kynsillään. Matukka riuhtaisi opilaan voimakkaasti sivulle, käytin tämän hyväkseni ja syöksähdin nopeasti eteenpäin tähdäten tassullani vangin päälakeen. Tassuni koskettaessa tämän päälakea painoin voimakkaasti alaspäin pakottaen tämän pään maihin. Vanki älähti yllättyneesti ja lopetti rimpuilun.
“Päästäkää minut senkin saastat!” tämä sähisi raivoissaan.
“Hiljaa!” komensin tiukasti.
“Nappasimme Nummiklaanilaisen oppilaan kun kohtasimme heidän partion, kuten näet.” Matukka selitti päästettyään hetkeksi irti vangin niskasta.
“Minne muut jäivät? Vai yksinkö muka sen partion kohtasit?” kysyin ihmetellen ja vilkuillen ympärilleni.
“Muut tulevat pian perästä, älä siitä huoli. Vanki pitää saada leiriin pikimmiten, hyvä että tulit auttamaan nimittäin tämä kirppusäkki on rimpuillut koko matkan niin vimmatusti”, Matukka totesi. Ennen kuin ehdin vastata Matukan toteamisiin, tunsin kuinka maahan painamani vankin äkillisesti ponnahti ilmeisesti kaikilla voimillaan ylöspäin. En saanut tassullani pidettyä tätä paikoillaan kun Matukka oli puhumisen ajaksi hellittänyt otteensa, vanki heilautti tassunsa minua kohti heti tilaisuuden tullen. Tunsin kuinka tämän kynnet viilsivät rintaani, vaihteeksi se olin minä joka älähti. Huitaisu kirpaisi ilkeästi, viilto ei tosin ollut hirveän syvä sillä ehdin aloittaa väistämisen mutta hieman liian myöhään. Hetkeäkään epäröimättä kehoni voimalla puskin vangin kallion seinämää vasten rajoittaen tämän liikkumista. Matukka nappasi jälleen vangin niskasta ja viittoi hännällään kohti leiriä. Lähdimme yhteistuumin taluttamaan vankia kohti leiriä, hitaasti mutta varmasti.
Saavuttuamme paikkani ottaneen Helmiturkin näkösälle, levisi tämän kasvoille yllättynyt ilme.
“Matukka! Puolikasvo! Kuka tuo on? Ja Puolikasvo miksi sinä vuodat verta?” Helmiturkki maukui äimistyneenä. En mielestäni vuotanut verta, mutta ilmeisesti valutin punaisia tippoja rinnastani vaikka kärsimäni vamma olikin vähäinen.
“Vanki, kysele Matukalta lisää sillä en asiasta enempää tiedä. Ilmeisesti vuodan koska tämä saasta pääsi otteesta irti huitaisten rintaani.” Selitin harmaalle soturille lyhyesti.
“Mene sinä Puolikasvo Myrkkymarjan tarkistettavaksi, ikävän näköinen tuo sinun viiltosi. Ei ehkä hengenvaarallinen mutta tulehtua se voi. Minä ja Matukka kyllä saamme vangin hoideltua sisälle”, Helmiturkki sanoi vilkuillen rinnassani tihuttavaa viiltoa. Nyökkäsin vastaukseksi ja tassuttelin Helmiturkin ohitse leirin sisälle.
Leirissä monet vilkuilivat minua ja kohti sisäänkäyntiä, oppilaita valui oppilaidenpesästä katsomaan kaikkea tätä hässäkkää. Juuri kun kuulin Matukan saapuvan sisäänkäynnistä leirin puolelle puikahdin parantajanpesään. Pesä näytti olevan tyhjillään, lukuunottamatta Myrkkymarjaa sekä tämän oppilasta Mustakipinää. Kaksikko ylättyi nähdessään minut ja haavani.
“Mitä sinulle on käynyt? Sattuiko pahasti?” Myrkkymarja kyseli astellen kohti.
“Autoin Matukkaa vangin kanssa ja sain kynsistä. Jos pahasti olisi sattunut en olisi itse tänne raahautunut”, selitin parantajalle.
“Vanki? Vai niin. Istu alas niin katsotaan haavasi”, parantaja maukui tyynesti. Tein työtä käskettyä ja istahdin yhdelle pedeistä. Ruskeahko naaras alkoi silmäillä viiltoa rinnassani, välillä melkein tunkien kuononsa haavaan.
“Mustakipinä! Tuo minulle hämähäkinseittiä, tilkitsen tämän komistuksen pipin ettei joku liukastu vereen”, Myrkkymarja huikkasi oppilaalleen samalla vilkaisten kasvojani hymyillen kiusoitellen.
“Vai että komistus, kaikkea sinäkin jaksat keksiä”, naurahdin huvittuneena. Parantaja virnisti ja kääntyi ottamaan Mustakipinän tuomat hämähäkinseitit. Niskavillani nousivat pystyyn parantaja painellessa hämähäkinseittiä rintaani, seitti kirveli hiukan sen tarttuessa. Noin vaahteranlehden kokoinen punainen lammikko oli kertynyt etutassujeni juurelle, ilmeisesti haavani oli vuotanut enemmän kuin oletin.
“Kas näin, haavasi on nyt sidottu”, Myrkkymarja ilmoitti viimeistellen sitomiseni.
“Kiitoksia Myrkkymarja, ei ole ensimmäinen kerta kun paikkaat minut onnistuneesti”, kiitin parantajaa tyytyväisenä.
“Ei ole ensimmäinen kerta ei. Ensimmäisen kerran kun tapasimme jouduin paikkaamaan sinua, silloin ei ollut hengenlähtö sinulla kaukana.” Parantaja päivitteli muistellen.
“Niin, muistan sen päivän kuin eilisen. Ilman sinua en olisi tässä…” Totesin haikeasti. Mieleeni tulvi muistoja siitä päivästä kun saavuin Luuklaaniin, en edes ollut tajuissani suurinta osaa saapumisestani. Hetkellinen hiljaisuus valtasi parantajan pesän, olimme Myrkkymarjan kanssa ajatuksissamme.
“En voi kiittää sinua tarpeeksi siitä mitä olet tehnyt eteeni”, Sanoin luoden katsekontaktin naaraaseen.
“Se oli ensimmäinen kerta ja tämä ei ole luultavastikkaan viimeinen kerta. Toivotaan että pysyt kumminkin terveenä mahdollisimman pitkään”, Myrkkymarja vastasi ympäripyöreästi.
“Toivotaan näin. Kiitos vielä kerran, nyt minun pitänee luultavasti mennä,” maukaisin nousten pystyyn. Pyörähdin ympäri ja lähdin tassuttelemaan ulos.
“Ota loppupäivä rauhassa ettei seitit irtoa haavastasi, vaikkei ne helposti irtoakaan niin kuitenkin”, parantaja naukui muistuttaen. Hymähdin tyytyväisenä vastaukseni Myrkkymarjalle juuri ennen poistumistani pesästä.
Ensimmäinen asia jonka kuulin poistuttuani parantajanpesästä oli Kuolontähden kovaääninen kuulutus:
“Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!”
muiden klaanilaisten tavoin asetuin Luukummun juurelle kuuntelemaan päällikkömme sanomaa.
“Matukka partioineen nappasivat yhden nummiklaanilaisista ja sen takia varmasti he ovat tulossa hakemaan omansa takaisin, mikä tietenkin tarkoittaa taistelua! Kaikkien on valmistauduttava taistelemaan”, Kuolontähti ilmoitti. Olin näiden sanojen myötä valmis kohtaamaan Nummiklaanin. Tassuni oikein janosivat että pääsisin aiheuttamaan nummiklaanilaiselle samankaltaisen haavan kuin olin itse tänään saanut, tosin tekemääni haavaa ei tyrehdytettäisi hämähäkinsitillä.
“Matukka ja Helmiturkki, viekää tuo saasta vankikuoppaan!” Kuolontähti sylkäisi sanat suustaan ja pudottautui alas Luukummulta. Luuklaanilaiset hajaantuivat takaisin askareidensa pariin kokouksen loputtua. Yllätyksekseni huomasin Kuolontähden suuntaavan minun luo. Tämän huomattuani paransin ryhtini edustavaksi ja hengitin syvään hieman hermostuneena.
“Puolikasvo. Kuulin Matukalta että olisit vangin takia käynyt parantajalla”, päällikkö kysyi pitäen katsekontaktia lakkaamatta.
“Kyllä, vanki raapaisi minua auttaessani Matukkaa,” vastasin Kuolontähdelle lyhyesti ja ytimekkäästi.
“Oletan että kykenet taistelemaan, hetkenä minä hyvänsä nummiklaani saattaa hyökätä jolloin tarvitsemme jokaisen kykenevän taistelijan,” totesi mustaturkkinen vakavalta vaikuttava naaras.
“Tietenkin kykenen, saamani haava oli vain pintanaarmu”, vakuutin Kuolontähdelle.
“Hyvä. Mene vankikuopalle, lisävartiointi ei ole koskaan haitaksi”, päällikkö määräsi tyynesti.
“Tietenkin! Sananne on laki”, maukaisin kunnioittavasti. Sanaakaan sanomatta Kuolontähti tassutteli tiehensä.
Suuntasin vankikuopalle Kuolontähden määräyksen johdosta. Vankikuopan liepeillä oleskeli kaksi oppilasta selät suunnattuna minuun.
“Ihasteletteko vankikuoppaa vaiko itse vankia? Voitte ihastella mielenne mukaan mutta älkää itse tippuko sinne tai olko vartijoiden tiellä”, sanoin oppilaille näiden selkien takaa.

//Joku Luuklaanilainen voisi jatkaa?

“Ihasteletteko vankikuoppaa vaiko itse vankia? Voitte ihastella mielenne mukaan mutta älkää itse tippuko sinne tai olko vartijoiden tiellä.” Pajutassu hieman hätkähti kuullessaan jonkun puhuvan hänen ja Pihlajatassun selän takana. Hän vilkaisi sisarustaan ennen kuin kääntyi ympäri kohdatakseen jäänsiniset silmät, jotka tuijottivat heitä kahta vakavan oloisena. Hän luimisti hieman korviaan tuntien myös Pihlajatassun katseen turkillaan.
“Vankikuoppaa me katselemme, näemme sen ensimmäisen kerran käytössä”, hän selitti Puolikasvolle, täysin pikimustalle soturille, jonka vasen puoli kasvoista oli palanut kauttaaltaan. Hän hieman nielaisi hermostuneena vanhemman kollin jäisen katseen porautuessa ensin häneen ja sitten Pihlajatassuun. Hän ei voinut mitään ottaessaan askeleen lähemmäs sisarustaan, hieman tuon eteen kuin suojaksi.
“Varo, ettet sinäkään sinne putoa, tuo nummiklaanilainen kuulosti olevan aika kovaääninen ja hänen lähellään korvat särkyvät ihan varmasti!” Pajutassu sitten heitti leikkisästi yrittäen saada tämän kaiken jännittyneisyyden raukeamaan heidän kolmen välillä ja kääntyi sisaruksensa puoleen samalla, kun laski häntänsä naaraan selän päälle,
“Mennäänkö lähemmäs leirin uloskäyntiä ja valitaan hyvät paikat, jotta olemme valmiita, kun nummiklaanilaiset hyökkäävät?”
“Kuulostaa hyvältä veli rakas”, Pihlajatassu naukui ja virnisti veljelleen hilpeästi, mikä sai naarasoppilaan kulmahampaat hieman näkymään. Pajutassun silmät silmät siristyivät aavistuksen hymyn löytäessä hänenkin kasvoille. Hän kääntyi nopeasti vielä katsomaan Puolikasvoa, joka katseli heitä ja nyökäytti kollille kunnioittavasti ennen kuin veti siskonsa mukaan häntänsä avulla. Yhdessä kaksi luuklaanilaista oppilasta kulkivat lähemmäs leirin uloskäyntiä ja alkoivat suunnittelemaan missä olisi parasta olla hyökkäyksen alettua.

“Nummiklaani hyökkäykseen!” ulvaisu tuntui herättävän kaikki paikoillaan odottavat luuklaanilaiset ajatuksistaan ja valmistautumaan samantien, vain parissa silmänräpäyksessä hyökkäämään ja ottamaan nummiklaanilaiset vastaansa. Pajutassu vilkaisi Pihlajatassua, joka oli asettunut vastakkaiselle puolelle uloskäyntiä ja tuntui jännittävän lihaksena sillä sekunnilla, kun kuuli nummiklaanilaisten hyökkäyshuudot. Maa tuntui tärisevän nummiklaanilaisten juoksuaskelten seurauksena ja sillä samalla hetkellä, kun ensimmäinen kissa syöksyi heidän näkökenttäänsä, Pihlajatassu ei miettinyt kahdesti, kun hän heitti itsensä kissan niskaan ja raivostuneena kaksikko pyöri etäämmälle sähisten ja muristen. Pajutassu pudisteli päätään kääntäen katseensa sisaruksestaan. Nyt ei ollut oikea aika katsella muiden tappelua vaan osallistua siihen myös itse! Kyllä Pihlajatassu pärjäisi, naarashan oli todella vahva eikä ollut mikään tyhmä. Ehkä hieman liian kilpailuhenkinen, mutta osasi käyttää myös aivojaan, kun otti vastustajansa vastaan.
Hän pudottui hieman alemmas ja sitten loikkasi siniharmaan oppilaan kokoisen kissan kimppuun ja upotti kyntensä rääkäisevän kissan lapaan. Sitä raastaessaan hän myös potki vastustajan kylkiä parhaansa mukaan. Kissan yrittäessä saada hänet kimpustaan, hän nopeasti väisti sivummalle tuon aivan parin hiirenmitan päässä heiluvia tassuja.
“Olet aivan pennun kokoinen! Saitko vasta oppilasnimesi?” hän sylkäisi suustaan huvittuneena saaden nummiklaanilaisen säpsähtämään, mutta nopeasti muuttamaan ilmeensä ja olemuksensa vihaiseksi. Oppilas pörhisti karvojaan.
“Mitä sitten vaikka olisinkin?! Se ei tarkoita mitään”, kolli urisi hampaidensa välistä samalla, kun pörhisti karvojaan.
“Tietenkin se tarkoittaa saasta, voin helposti tappaa sinut”, Pajutassu sihisi virnistäen eikä antanut kollioppilaalle sen enempää aikaa miettiä, kun harhauttaen loikkasi sivuun saaden oppilaankin hieman liikahtamaan. Hän kiinnitti katseensa kollin lapaan, mutta syöksyessään tuon kimppuun, hän hieman notkisti kroppaansa ottaen sivuloikan ja sitten hyökäten kohti toisen kylkeä. Helposti hän pystyi pukkaamaan oppilaan kumoon. Toisen silmien laajennettua pelosta, hän yhdellä nopealla liikkeellä oli taas tuon kimpussa ja painamassa oppilasta maata vasten samalla, kun upotti kyntensä tuon olkapäihin.
“Ettehän te niin tunteettomia ole, että tapatte noin vain!” oppilas uikutti saaden Pajutassun kasvoille nousemaan vieläkin häijymmän virneen. Jokin pienemmän oppilaan pelossa sai hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi ja voittamattomaksi. Hän laski kuonoaan alemmas ollen niin lähellä toista, että pystyi tuntemaan tuon kiihtyneen hengityksen kasvoillaan. Kyllä se oli helppoa sanoa, että oppilas oli vastanimitetty, eihän tuo edes tajunnut iskeä takajaloillaan häntä vatsaan tai tehdä mitään muutakaan päästäkseen hänen otteestaan irti! Hänen harmaiden silmien alkaessa tummumaan yhä enemmän ja enemmän ja kollin nostaessa tassuaan valmiina iskemään oppilasta kovaa kasvoihin ja sen jälkeen pureutumaan tuon kaulaan, hänet tuupattiin voimakkaasti pois oppilaan kimpusta. Ja sen jälkeen hän tajusi olevansa vastakkain tummanpunaisen kollisoturin kanssa. Tuon leiskuva katse sai hänet hieman nielaisemaan.

//Luuklaanilaiset ja Nummiklaanilaiset voipi jatkaa ^^ Myös Jezku, jos haluut niin voit jatkaa Liekkitaivaalla

Vilkuilin Pajutassun ja tämän sisaren Pihlajatassun kävelevän pois yhdessä keskustellen jostakin. En hirveämmin välittänyt oppilaan vitsikkäästä lohkaisusta kuoppaan putoamisesta, ymmärrän silti että tämä yritti vain keventää tunnelmaa.
“Puolikasvo? Kuolontähti se sitten tykkääkin käskyttää sinua vartioon”, vähäisen matkan päässä istuva Helmiturkki totesi huvittuneella äänensävyllä.
“Johan kaikki tuntuvat olevan nyt vitsikkäällä päällä, miksei voi vaan tehdä työtänsä ilman jatkuvaa vitsailua”, murahdin harmaalle soturille mulkaisten tätä.
“No anteeksi, ei tarvitse suuttua sentään”, Helmiturkki maukaisi pahoitellen. Hiljaisuus laskeutui välillemme.
“Nummiklaani hyökkäykseen!” ulvaisu kantautui rikkoen hiljaisuuden täydellisesti. Vilkaisimme toisiamme Helmiturkin kanssa, molempien ilmeet olivat muutuneet kuoleman vakaviksi. Ponnahdimme ylös jaloillemme istumasta ja kyyristyimme valmiusasentoon odottamaan hyökkäjiä. Taistelun äänet alkoivat pauhata leirin aukiolla, mutta vankikuopalla oli hiljaista joka tekikin tilanteestamme Helmiturkin kanssa tukalan. Meillä oli vain yksi reitti pois ja jos se tukittaisiin olisimme loukussa kuin vangitsemamme nummiklaanilainen. Helmitukin kanssa molemmat tiesimme että joko voitamme vastustajamme tai kuolemme. Kuulimme askelien lähestyvän nopeasti ja lähestyviä oletettavasti vastustajia oli enemmän kuin yksi.
“Valmiina Hallaturkki? Nyt he sitten tulevat”, totesin nopeasti vilkaisten vierelläni seisovaa soturia.
“Aina valmiina!” tämä huudahti ikään kuin innoissaan. Pian eteemme ilmestyi kolme selvästi nummiklaanilaista kissaa, nämä pysähtyivät paikoillensa välittömästi meidät havaitessaan. Kaksi oppilasta ja yksi soturi, heillä oli numeraalinen ylivoima.
“Kuunelkaa saastat! Sanon tämä vain kerran… Vapauttakaa vangitsemanne oppilas välittömästi tai teidän käy huonosti!” kahden oppilaan keskellä seisova soturi kailotti uhkaavasti.
“Tulkaa hakemaan hyödytön oppilaanne nummiturhakkeet!” sähisin tälle vastaukseksi. Vuorotellen nummiklaanilainen soturi katsahti yhteen oppilaaseen sanoen jotain. Tiivistimme Helmiturkin kanssa väliämme, meitä oli vähemmän joten emme saisi joutua alakynteen.
nummiklaanilaiset syöksyivät hyökkäykseen, pidimme asemamme Helmiturkin kanssa ja odotimme vastustajien tulevan luoksemme. Hyökkääjä joukon soturi suuntasi huomionsa minuun ja kaksi oppilasta Helmiturkkiin. Soturi pomppasi ilmaan yrittäen taklata minut maihin, tosin en tietenkään jäänyt odottelemaan vihaisen soturin laskeutumista päälleni vaan väistin viime hetkellä astumalla sivulle pois tämän hyökkäyksen alta. Tämä tömähti kohdalle jossa olin juurikin seisonut, tämä ei aikaillut vaan välittömästi syöksyi uuteen hyökkäykseen. Tein parhaani yrittäen väistellä soturin kynsiä mitkä viuhuivat välillä naamani ja rintani läheltä. Pidin taistelua liikkeessä koska paikallaan oli huomattavasti hankalampaa väistellä tulevia lyöntejä. Taistelumme eteni kuin kiemurteleva käärme, väistelin vastutajani kynsiä astumalla aina sivuun taaksepäin iskun tullessa. Mutta kukaan ei ole täydellinen, murahdin kivusta kun tunsin vihollisen kynsien sivaltavan kerran vasempaan lapaani ja toisen kerran rintaani. Onnekseni tämä osui rinnassani komeileviin hämähäkinseitteihin jotka takertuivat tämän käpälän ympärille. Seittien odottamaton takertuminen hämmensi soturia joka keskeytti huitomisen vain vilkaistakseen mikä hänen käpälään oli kietoutunut.
*Hölmö*, ajattelin nopeasti ennen kuin toimin. Ponnistin takajaloillani eteenpäin iskeytyen vstustajaani kehollani. Kaaduimme molemmat maahan josta alkoi vimmattu kieriminen ja painiminen meidän välillä. Minulla ei ollut aavistustakaan miten Helmiturkki pärjäsi, mutta itselläni oli jo aivan tarpeeksi tekemistä tämän kanssa. Kierimisemme päättyi vihdoin, kanssani kamppaileva soturi oli päälläni ja kannatelin tämän painoa kaikilla tassuillani. Tämän mouruava kita alkoi lähestyä kaulaani uhkaavasti, jos en tekisi jotain olisin vainaa ja jättäisin Helmiturkin pulaan. Sain idean, ei kenties paras sellainen mutta pakko yrittää. Ideani oli kolauttaa omalla päälläni vastustajaani kasvoihin, ainoa puoli oli se että se sattuisi minuakin.
*Tämä tulee sattumaan…*, ajattelin. Keräsin voimani ja nostin jaloillani soturia hieman kauemmaksi että sain tilaa heilauttaa päätäni. Kaikella voimalla jonka niskastani sain iskin päälläni. Täysosuma, otsamme päästivä kuuluvan kumahduksen iskeytyessään vastakkain. Välittömästi molemmat älähtivät kivusta ja sain työnnettyä soturin pois päältäni, otsaani ja oikeastaan koko päätäni särki vimmatusti. Kierähdin ympäri jaloilleni ja hieman horjuen otin valmiusasennon. Vastustajani pudistellessaan päätään ja kerätessään itseään sain aikaa katsastettua Helmiturkin tilannetta. Harmaa soturitoverini näytti uupuneelta, mutta ei päihitetyltä. Tämän kyljessä näkyi melko pitkä raapaisujälki sekä hänen häntäänsä puri yksi tätä vastustavista oppilaista. Enempää en kerinnyt tilannetta tarkastella kunnes huomasin vastustajani hyökkäävän jälleen. En reagoinut tarpeeksi nopeasti ja tämä iski hampaansa jo valmiiksi veriseen lapaani. Karjahdin kivusta, ja hoipersin askeleen pari takaperin vihollisen pitäessä otteensa lavastani. Kohotin käpäläni ilmaan ja iskin alaspäin yrittäen osua tämän kaulaan. Ihmeen kaupalla kynteni sivalsivat tämän kaulaan viillon. Samantien tämä vapautti otteensa ja vuorostaan hoipersi hieman takaperin.
Sivaltamani soturi näytti säikähtäneen kunnolla, hän kosketteli viiltoaan tassulla selvästi tunnustellen kuinka paha kärsimänsä vamma oli. Totta puhuen olisin itsekin säikähtänyt yhtä paljon jos joku olisi raapaissut kaulaani, kaula osuma on helposti kuolettava jos huonosti käy. Näin sivusilmälläni kuinka yksi Helmiturkkia vastaan kamppailevista oppilaista jäätyi nähdessään soturin kaulan ottavan osumaa, kokeneena soturina Helmiturkki takajalallaan potkaisi jähmettynyttä oppilasta osuen tämän kylkeen. Oppilas menetti tasapainonsa ja horjahti vankikuopan reunalta alas, ei luultavasti pahemmin sattunut valitettavasti mutta ainakin yksi hetkellisesti vähemmän. Kaulaan raapaisemani soturi näytti olevan kunnossa, selvästikään viilto ei ollut hirvittävän syvä saatikaan sitten kuolettava. Hetken jo toivoin että taistelu olisi ohi, voimavarani alkoivat huveta. Seisoimme noin ketunmitan päässä toisistamme nummiklaanilaisen soturin kanssa, tuijotimme toisiamme intensiivisesti ja huohotimme uupuneina. Nopea vilkaisu Helmiturkkiin nostatti huoleni, tämä oli menettänyt paljon verta ja hänen askel heilui. Päätin auttaa Helmiturkkia, varoittamatta lähdin pinkomaan sivulle poispäin omasta vastustajastani jättäen jälkeeni hämmentyneen nummiklaanilaisen.
Pääsin yllättämään selkänsä minuun kääntäneen vihollisoppilaan, hetkeäkään epäröimättä kanavoin kaiken energiani ja haukkasin tätä niskasta. Käyttäen koko kehoani viskasin oppilaan nurin ketunmitan päätän. Lyöttäydyin Helmiturkin tueksi joka oli selvästi heikkona ja kivuissaan, en minäkään hyvässä kunnossa ollut mutta adrenaliini sai minut jaksamaan.
“P-puolikasvo… Vihaan sanoa näin mutta… Me taidamme kuolla…”, Ruhjottu soturi sanoin hieman epätoivon paistaessa tämän äänestä. Tilanne oli selvästi todella paha, varsinkin kun kun karski soturi niinkuin Helmiturkki puhui tällaista. Ei menisi pitkään kunnes kuoppaan tipahtanut oppilas pääsisi ylös ja vastustajilla olisi ylivoima puolellaan jälleen. Heillä tosin oli ylivoima jo nyt, Helmiturkki ei ollut missään nimessä taistelukunnossa ainakaan pitkään. Perräänyimme toverini kanssa takaperin hitaasti pitäen katsekontaktia vastustajissa jotka lähestyivät.
“Helmiturkki? Kykenisitkö vielä juoksemaan?” kuiskasin kollin korvaan.
“Ehkä, kuinka niin?” tämä kysyi hiljaa.
“Juokse ilmoittamaan jollekkin että tilanne vankikuopalla on erittäin huono, ei väliä kenelle. Mutta kuka tahansa paremmassa kunnossa oleva. Tämän jälkeen menet itse suojaan”, selitin tarkkaan mutta nopeasti tilanteen luonteen vuoksi.
“Miten pääsen heidän ohitse, ja entä sinä?” Helmiturkki maukaisi kysyen samalla viittoen hännällään lähestyviä vastustajia kohti.
“Minä teen parhaani pitääkseen nuo kaksi pois kimpustasi, kunhan sinä vain juokset pysähtymättä ja haet apua mahdollisimman nopeasti”, täydensin suunnitelmaani Helmiturkille. Pian tunsin takatassuni lipsahtavan, olimme vankikuopan reunalla. Ainoa reitti oli eteenpäin kohti leiriaukiota.
“Mutta-” Harmaa soturi aikoi väittää vastaan.
“Ei muttia! Juokse Helmiturkki!” Sähisin keskeyttäen tämän vastaväitteen. Lähdin syöksymään kohti kahta vihollista. Huidoin vuorotellen niin nopeasti molempia kuin vain kerkisin, vastaanotin itse lisää iskuja samalla. Vihdoin näin Helmiturkin vilahtavan ääreisnäössäni, samoin teki nummiklaanin soturi. Tämä kääntyi ympäri ja yritti lähteä Helmiturkin perään, estin tämän kuitenkin tarttumalla viime hetkellä hänen häntään. Tunsin jälleen hampaiden uppoutuvan lihaani, toinen vastustajista oli iskenyt kitansa reiteeni.
Vapautin otteeni vastustajani hännästä kun näin Helmiturkin katoavan leiriaukiolle. Riuhtaisin itseni irti hampaansa reiteeni upottaneen oppilaan otteesta, pääsin luikahtamaan pois umpikujasta kierähtämällä sivulle. Hölkkäsin takaperin verta tihkuen ottaen etäisyyttä vastustajiin jälleen. Heidän huomio oli kiinittynyt auttamaan tipahtanutta toveriaan joka oli kiivennyt aivan vankikuopan yläreunalle asti. Tilanne oli jälleen mennyt huonommaksi, voimani hupenivat hetki hetkeltä ja vihollisten lukumäärä oli takaisin alkuperäisessä lukemassa. Nyt pystyin vain toivomaan että Helmiturkki löytää apujoukkoja ja sinnittelemään.

//Joku Luuklaanista?

Paarmatassu oli tarttunut Kultapennun niskaan varovasti, ja kannatteli nyt ruskeaa naarasta. Pennun kullankeltaiset silmät olivat ummistuneet kiinni, ja tuon paino tuntui olemattomalta.
”Onpa hän kevyt! Ettekö ole saanut kunnolla ruokaa?” Paarmatassu sihisi hampaidensa välistä ja vilkaisi hämmentyneenä Täpläpentua.
”Ei… Emme erityisesti”, Kultapennun veli sopersi, ja koitti pysyä pystyssä pienillä tassuillaan. Paarmatassun silmissä synkkeni hieman. Torakkaleuan rähjäisessä turkissa ja pilkaten leimuavissa silmissä oli ollut jotain epämiellyttävää. Sellaista kissaa hän ei haluaisi lähellekään reviiriään.
Korpinkutsu tarjoutui kantamaan Täpläpennun, ja etsintäpartio alkoi lähtemään. Loskatassu kävi vielä nuuskimassa läpi luolan.
”Hän on luultavasti majaillut täällä jo jonkin aikaa”, vaaleajuovainen naaras totesi inhonirvistys kasvoilleen liimattuna. Kylmät väreet matkasivat pitkin Paarmatassun selkää. Kolli luimisti korviaan sisarelleen, joka jolkotti hänen vierelleen Korpinkutsun kutsuessa tätä hännällään.
”Ai niin.. Sattuiko tuo?” Loskatassu naukui, kun Paarmatassu lähti tasapainottelemaan etsintäpartion muiden kissojen perään. Hiilenmusta kolli oletti tuon tarkoittavan kuonossa tykyttävää viiltoa, ja vilkaisi taakseen pudistaen samalla päätään varovasti, ettei pudottaisi pentua leuoissansa. Oikeasti haavaa suorastaan poltteli. Loskatassu nyökkäsi takaisin vakavana harmaa turkki pörhistyen jälleen.
Kissat jatkoivat eteen päin hiljaa. Paarmatassu huomasi sotureiden kiristävän tahtia. He varmasti muistivat epävarmuuden, joka oli leirissä heidän lähtiessään vellonut. Paarmatassu sovitti askeleensa heidän tahtiinsa, ja kun kissat tassuttelivat leveämmälle polulle, oppilas siirtyi Uskosielun rinnalle. Naaraan päättäväinen katse oli tiukasti lukittuna eteen. Paarmatassu saattoi kuvitella, että uskollinen soturi olisi valmis viemään pennut kotiin hinnalla millä hyvänsä.
#Onneksi Uskosielu oli nopea hakiessaan muut. En olisi pärjännyt sille ketunläjälle#, Paarmatassu myönsi itselleen ja vilkaisi purppurana hehkuvaa taivasta, joka värjäsi värinsä kissojen turkeille. Torakkaleuka oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Sekin kertoi kollista jotain; hän ei ollut tarpeeksi tyhmä siihen, että olisi jäänyt taistelemaan ollessaan selvästi altavastaajana. Olihan hän myös siepannut pennut lähes vuoristoklaanilaisten nenien alta ja peitellyt jälkensäkin hyvin.
#Hänestä saattaa tulla vielä ongelmia#, Paarmatassu totesi mielessään ja mietti miten kulkukissa oli julistanut olevansa pentujen isä. Tuskinpa pelkkä pois ajaminenkaan tehoaisi häneen.
Paarmatassun keltaiset silmät alkoivat kiilua helpottuneina, kun hän huomasi partion lähestyvän leiriä.
”Täpläpentu ja Kultapentu!” Voimasydämen vapautunut huuto kaikui luolassa, ja saavutti varmasti jokaisen levottomana partion paluuta odottaneen kissan. Paarmatassu laski Kultapennun alas ja huomasi, että naaraan suuret silmät ammottivat havahtuneina, ja heiveröisin tassuin pentu nousi jaloilleen. Voimasydän veti kummankin pentunsa lähelleen, kun Korpinkutsu alkoi selittää tapahtumia hänelle. Kuningattaren kasvoille ilmestyi epäuskoinen ja kauhistunut ilme, kun hänelle kuvailtiin tapahtumia.
Välinpitämättömänä koskettavasta jälleennäkemisestä Paarmatassu lähti tassuttelemaan kohti parantajan pesää, sillä karvas tunne kuonossa ei jättänyt häntä rauhaan. Viha Torakkaleukaa kohtaan alkoi pistellä oppilaan turkkia pienesti; erityisesti se, miten kolli oli yllättänyt hänet hyökkäyksellään täysin kismitti mustaturkkista vuoristoklaanilaista. Päästessään lähemmäs parantajille varattua, pienehköä luolaa Paarmatassu kurkisti sisään. Ketään ei näkynyt.
”Etsitkö Huurrekukkaa ja Taivasliljaa?” ääni kuului oppilaan takana. Puhuja oli Tomukukka, joka oli juuri tiputtanut saalistamansa varpusen eteensä. Paarmatassu kääntyi katsomaan emoaan, ja nyökkäsi hitaasti. Tuuheaturkkisen, mustan naaraan leuka loksahti auki, kun hän huomasi punaisen viiltohaavan lävistävän poikansa kuonon.
”Voi hyvä Tähtiklaani, oletko kunnossa? He ovat parantajien kokoontumisessa!”
Paarmatassu kiristeli hampaitaan ärsyyntyneenä, ja mumisi pikaisen selityksen. Tomukukka luimisti korviaan silmät huolesta paistaen. Naaras ei huomannut miten Paarmatassu koitti olla vastaamatta hänen katseeseensa ja kiemurteli pikkuhiljaa kauemmas hänestä ja vastenmielisestä tilanteesta.
”Tarvit-”
”Milloin he palaavat?” Paarmatassu naukui kysymyksen ennen kuin naaras viimeisteli kysymyksensä ja nakkeli niskojaan hieman ärsyyntyneenä sille, miten täydellisesti asiat olivat loksahtaneet hänen epäedukseen.
”Luultavasti huomenna”, Tomukukka totesi ja viuhtoi ilmaa pitkällä ja pörröisellä hännällään.
”Sinä kuitenkin tarvisit hoitoa!”
Paarmatassu murahti ja antoi katseensa kiitää emonsa ohi läpi aukion. Taivasliljaa taikka Huurrekukkaa ei tosiaan näkynyt missään.
”Ei sillä ole niin kiire”, Paarmatassu sihisi ja asettui pesän edustalle makaamaan kuin vartioon.
”Mene hyysäämään vaikka Loskatassua. Hänkin taisteli”, musta kolli tokaisi vielä ja laski päänsä käpäliensä päälle. Vastausta ei kuulunut.

Makasin taas kuopassani, olin karannut niiltä kissalaumoilta,Ja he eivät lähteneet kovin kauas perääni.
#Onneksi..# Ajattelen ja käännän kylkeä, Pesässä on ahdasta ja kosteaa, Mutta silti mukavan lämmintä ja siellä voi käpertyä mukavasti. Juuri kun olen alkamassa pesemään itseäni,Kuulin askelia..Jotka tulivat pesäni kohti!! Sitten tapahtui painajaiseni, Suuri musta kissanpää kurkisti pesääni,Yritin piiloutua nurkkaan,Mutta kissa katsoi minua sinisillä silmillään.
”Täällä hän on.” Kissa sanoi ja tulin esiin,Minut oli huomattu.
Kissa päästää minut ylös ja aukiota ympäröivistä pusikoista saapuu lisää kissoja.
”Tapatteko minut?” Kysyn äkäisesti.
”Emme,Ellet väitä vastaan.” Kuulin vanhan tuttuni,Tai no hän ei kyllä tuntenut minua mutta Varistähden.
”Ahaa..Varistähtihän se siinä...” sanoin maireasti,Ehkä voisin pelata nämä hölmöt kissat puolelleni.
”Mistä tiedät nimeni?” Savunharmaa komea kolli katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”Kuuntelin teitä silloin kokouksessamme.” Naukaisin totisesti.
”Ahaa..Ja sinä näyttääkseen karkasit kuin pelkuri paikalta?” Kolli kysyi ivallisesti.
”No en,Ajattelin vain etten halua vuoristoklaanin raatelemaksi,Vaikka he eivät olisi edes yrittäneet sellaista.” Sanoin savunharmaalle kollille hieman rennompana kuin moni muu olisi tehnyt tilanteessa.
”Sinulle voi käydä huonosti,Jos ärsytät minua..” kolli sähähti mutta ei kovin agressiivisen oloisesti.
”No joo,Onhan sinulla Tälläinen armeija...” Mutisin hieman halveksuen mutta silti sen verran maireasti,Että muut kissat vain nyrpistävät minulle.
”Älä vitsaile,Vaan tottele!” Kolli käski.
”Mitä?” Kysyin Varistähdeltä ystävällisen kuuloseisti.
”Lähde reviiriltämme!” Kolli sanoi.
”En nyt jaksaisi..Entä jos teemme vaihtokauppaa?” Kysyin mahdollisimman viattomasti.
”Mitä ’vaihtokauppaa’ ?” Varistähti kysyi.
”Noh..Tulisin joukkoihinne...Molemmat saisivat lisää turvaa toisiltaan.” Maukaisin kehräten.
”Osaatko mitään?” Kolli kysyi epäilevästi.
”Osaanhan minä,Miten tässä minä nyt olisin, Ensinnäkin, Osaan saalistaa ja taistella seka vakoilla.”
”Mmm..No osaat sinä edes vähän saalistaa ja vakoilla,Jos olet tähän asti päässyt.” Varistähti mietti.
”No,Tehdäänkö kaupat?” Kysyin maanittelevasti ja hymyilin suloisesti.
Kolli näytti miettivän,Ja katseli sotureitaan jotka kuiskailivat toisilleen.
”No...Hyvä on,Saat tulla koeajalle,Jos petät klaanimme,Kuolet kivuliaasti minun käpälissäni.” Varistähti sanoi ja vilkaisi uudestaan sotureitaan. Jotkut soturit pudistelivat,
”Tuohan näyttää ihan kotikisulle!” Kuiskailtiin ja niin edespäin.
#Tietämättömät...# Ajattelin ivallisesti ja ajattelin miten antaisin eräällekkin kissalle kuonoonsa oikein kunnolla.
”No lähdemmekö?” Musta kissa kysyi.
”Kyllä.” Varistähti käski ja hän lähti pusikoihin koko klaani perässään,Samoin minä.
Kun astuin aukiolta pois,Kuulin Varistähden sanovan jollekin:
”Tarkkaile häntä.”,Mutta sitten kaikki täyttyi muiden kissojen meluun.

//Tällänen kökkö

Olin asustanut jo päivän verran Tammiturkin pesässä ja oloni oli kohentunut huomattavasti. Vaikken ollut saanut vaivaista päästäistä enempää syötyä, olivat yrtit parantaneet oloani ja olin jaksanut nousta tassuillenikin ja käydä yöllä kävelemässä Kuutamoklaanin parantajan kanssa. Päiväsaikaan en kollin mukaan pystyisi leiriaukiolle menemään, jos en haluaisi taistella kotikissoja halveksuvia kuutamoklaanilaisia pois kimpustani. Vaikken todellakaan ymmärtänyt mikä elintavoissani puistatti niin kamalasti metsässä asuvia, raakaa lihaa syöviä, likaisia kissoja, olin suosiolla jäänyt oleskelemaan Tammiturkin pesään. Olisin täällä sentään turvassa Kuutamokukalta...
"Vasanloikka pyysi tänään oravan, ehkäpä se maittaisi sinulle paremmin kuin päästäiset", parantaja sanoi ja hymyili aavistuksen verran palatessaan takaisin pesäänsä ruokaa hakemasta. Hän pudotti eteeni pörröhäntäisen oravan ja istahti paikalleen makuusijalle vieressäni. Katselin kuollutta eläintä ja kääntelin sitä varoen.
"Ei se sinua yritä syödä", Tammiturkki sanoi hiljaa ja virnisti kun katsoin hänen suuntaansa. Hymähdin ja vedin oravaa lähemmäs itseäni. Tietenkin kolli vain yritti olla hauska ja luoda hieman rennompaa ilmapiiriä ympärillemme. Enhän minä tietenkään tuntenut oloani vielä turvalliseksi täälläkään. Yöllisellä happihyppelyllämme olimme takaisin palatessamme törmänneet Nummipyörteeseen leiriaukiolla milloin olin saanut selittää kaiken tapahtuneen, mitä vain pystyin muistamaan. Mistelin maininta oli sattunut, enkä ollut saanut kunnolla nukutuksi enää sen jälkeen. Nummipyörre oli myös itse sanonut, että ongelmien ilmaantuessa meidän pitäisi olla heti häneen yhteydessä eikä todellakaan luottaa siihen, että kukaan muu kuutamoklaanilainen olisi halukas kotikisua tai parantajia auttamaan.
"Kai sinä nyt aiot syödä?" Tammiturkki kysyi kulmat kurtussa, herättäen minut ajatuksistani. Käänsin katseeni parantajaan ja nielaisin. Oravan syöminen ei houkutellut ollenkaan, vaikka vatsani huusi nälkää. Vaikka riistan haju ei enää haissut niin epämiellyttävälle, sen syöminen kyllä oli sitä. Ehkäpä voisin esittää syöväni, piilottaa eläimen ja antaa sen Lehtitassulle, kun hän palaa sieltä kokoontumisesta mihin lähti. Toisaalta, Tammiturkki kyllä muistutti useasti, että nyt minun pitäisi syödä myöskin pentujeni puolesta tai muuten he nääntyisivät... Hetken ajatusteni kanssa painittuani kurottauduin upottaakseni hampaani oravan ihon läpi.
"Ei sinun silti tarvitsisi seurata noin tiukasti syömistäni", hymähdin saadessani nielaistua pienen ja kuivan palan riistasta alas. Tunsin parantajan arvostelevat silmät niskassani vaikken edes katsonut tuon suuntaan. Olin näykkäisevinäni toistakin palaa eläimestä, vaikkei hampaideni väliin oikeasti jäänytkään mitään.
"Jos jatkat tuota, niin minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa", Tammiturkki sanoi huokaisten. Käänsin katseeni hölmistyneenä tuon suuntaan ja kolli vastasi kulmat koholla eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Näin hänen silmissään pettymyksen, mikä sai korvani kääntymään taaemmas. "Luulitko etten oikeasti näkisi tuota?" - Ilmettä hetken näytettyään hän pudisteli päätänsä ja käänsi päänsä sukiakseen selkäturkkiaan. Jäin katsomaan parantajan suuntaan hetkeksi ennen kuin käänsin sen takaisin oravaani. Pieni hymähdys pääsi huuliltani minkä jälkeen sivusilmälläni näin hänen silmänsä taas itsessäni.
"Tiedäthän, että tuo orava on saalistettu kovalla vaivalla ja sinun jättäessäsi sen syömättä loukkaat samalla Vasanloikkaa, että Tähtiklaania", Tammiturkki sanoi ja kääntyi jatkaakseen peseytymistään.
"Puhumattakaan siitä, että pidät omia pentujasi nälässä olemalla itse syömättä", hän lisäsi. Katseeni oli taas parantajassa ja nyt korvani olivat liimautuneet niskaani. En minä ketään tahallisesti epäkunnioittaisi, varsinkin jos tämä orava oltaisiin varta vasten minulle saalistettu.
"Tammiturkki en minä tarkoittanut-"
"Tiedän ettet sinä tarkoita sitä sillä. Mutta sinun on syötävä riistaa, että sinä ja pentusi pysytte hengissä", Tammiturkki muistutti ja katsoi suuntaani nyt ystävällisemmällä, mutta yhä jämäkällä katseella. Nyökkäsin ja kumarruin syömään oravaa, mikä ei kauaa kestänyt, sillä lähestyvät juoksuaskeleet veivät minun ja parantajan huomiot tuon pesän suuaukolle. Kolli haistoi ilmaa muutaman kerran kulmat kurtussa minkä jälkeen Lehtitassu pölähti pesään. Naaras jarrutti eteemme ja hän oli hyvin hengästynyt sekä näytti tärisevän pahasti. Katsoin hämmentyneenä parantajaoppilasta minkä jälkeen vein katseeni pesän suuaukolle. Eihän ulkona voinut kylmä olla, kun pesässä oli juuri sopivan lämmin, ellei jopa hieman kuuma. Miksi tuo oikein tärisi?
"Lehtitassu, onko kaikki hyvin? Mitä sinä teet täällä, sinunhan pitäisi olla parantajien kokoontumisessa!" Tammiturkki kysyi kysymyksiä kysymysten perään eikä peitellyt huolta äänensävyssään. Lehtitassu nosti katseensa tassuistaan katsoakseen mestariaan silmiin. Tuon silmäkulmiin näytti kohoavan kyyneliä mikä sai huolen valahtamaan myös minunkin kasvoilleni. Mitä oli oikein tapahtunut? Naaras ei tuntunut pystyvän avaamaan suutaan, hän vain tärisi mustaturkkisen kollin kysyvän katseen alla.
"Lehtitassu?" Kysyin huolestuneena, milloin naaraan katse kääntyi minuun ja hän henkäisi terävästi.
"Me- Me emme päässeet Tulikammiolle", Lehtitassu sopersi ja kääntyi katsomaan Tammiturkkia, jonka silmät viiruuntuivat. Minulla ei ollut hajuakaan mistä kummasta kaksi kissaa nyt keskustelivat. Tammiturkki oli kertonut jokakuisesta kokoontumisesta mihin jokaisen neljän klaanin parantajat osallistuisivat, ja se olikin ainoa mitä olin parantajan puheista ymmärtänyt. Oli hän puhunut Tulikammiostakin, mutten ollut älynnyt mikä paikka se oikein oli.
"Miksi ette? Mitä kävi?" Kolli kysyi jäykemmällä äänensävyllä, mutta pystyin kuulemaan jonkinlaisen varovaisuuden tuon kysymyksissä. Päätin itse pitää suuni kiinni ja antaa kahden kissan keskustella, asiahan oli selvästi vakava.
"Törmäsimme luuklaanilaisiin ja...-", Lehtitassu selitti alahuuli täristen. Huomasin Tammiturkin turkin pörhistyvän ja tuo veti syvään henkeä nenänsä kautta. Ilmapiiri pesässä muuttui painostavaksi. Keitä nämä luuklaanilaiset nyt oikein olivat? Minulle oltiin kerrottu vain neljästä klaanista, Nummiklaanista, Vuoristoklaanista, Puroklaanista ja Kuutamoklaanista. Oliko olemassa vielä viideskin?
"Huurrekukka... Kuolontähti pudotti Huurrekukan vuoristopolulta ja... Ja hän kuoli Tammiturkki", kyyneleet virtasivat pitkin parantajaoppilaan kasvoja. Henkäisin ja katsahdin vieressäni seisovaa parantajaan. Tuon silmät tummenivat ja hän päästi vapisevan henkäyksen. En tiennyt kuka tämä Huurrekukka oli, mutta hän oli varmasti tärkeä kissa niin Tammiturkille kuin Lehtitassullekin, kun he reagoivat noin. Olimme kaikki hetken vaiti, kunnes kolli niiskaisi ja katse maassa tassutti harmaaturkkisen naaraan ohi pesänsä suuaukolle. Käännyimme katsomaan mustaturkkisen kissan menoa.
"Suonette anteeksi, minun... Minun täytyy mennä kertomaan asiasta johtoportaalle", hän sanoi, minkä jälkeen vaikeni jälleen ja poistui pesästä.

Räväytin silmäni auki, en ollut vieläkään kerennyt tottua siihen, että paikkani oli nykyisin soturienpesässä, tuntui vain niin omituiselta herätä ja yhtäkkiä muistaa, että minusta oli nimitetty vastikään soturi. Räpyttelin enimmät unihiekat vihreistä silmistäni alkaen unisena sukia jo muutenkin sotkuista, mustaa turkkiani, olin nähnyt painajaista, eikä se ollenkaan auttanut siihen, että olin nukkunut koko edellisen päivän, jota ennen olin seisonut koko yön vartiossa leirin suuaukolla pienintäkin rasahdusta säikkyen. Aurinkomyrskyn ja Lehtituulen vasta siirretyt, sammalilla vuoratut paikat loistivat tyhjyyttään, molemmat kollit olivat varmaan menneet nauttimaan lämpimästä säästä, jonka saattoi helposti huomata, vaikka turkkini olikin melko lyhyt. Annoin makean haukotuksen soljua ulos suustani, mieleeni muistui se kerta kun Lehtituuli oli ihan vahingossa päästänyt valtaisan haukotuksen kesken Tomukukan yliampuvan selityksen saalistusasennon hiomisesta, vaalea kolli oli saanut valtavat torut. Kehräsin huvittuneena ajatukselle ja nousin ylös tipauttaen samalla pari turkkiini kiinnittynyttä sammaleen rippettä, jolkotin ulos pesästä yrittäen keksiä itselleni jotakin tekemistä. Siirsin katseeni välinpitämättömästi taivaalle, muuten kauniin vaaleansinisellä taivaankannella ajelehti muutama pehmeämuotoinen poutapilvi. #Oppilaana mestari keksi aina tekemistä...# Päästin neulanteräviä hampaitani välkäyttäen pitkän tuhahduksen.
-Mutta minä en enää ole oppilas! Mutisin itselleni toruvasti, enhän minä voinut vain odottaa kaikkien tekevän asiat puolestani.
Lähdin enempää miettimättä astelemaan kohti varapäällikköä, tämä oli jo jakamassa partioita, ja olisihan se mukavaa tietää mihin minut laitettiin. Kuuloetäisyydelle päästyäni korviini kantautui ensimmäisenä Myrskytuulen käskevän nauku:
-Kiurusara, lopeta tuo jatkuva ramppaaminen, kaadat kaikki kumoon!
Änkeydyin varapäällikköä ympäröivien, innokkaina kihisevien kissojen eturiviin saaden osakseni turhautuneita murahduksia, sekä ärtyneitä sihahduksia, korvani väpättivät aina syyllisesti jokaisen vihaisen äännähdyksen kohdalla.
-Pohjoisen ja itäisen puolen rajapartioon lähtevät Kiurusara, Kotkasumu, Aurinkomyrsky, Tuiskuturkki ja Siilitassu! Myrskytuuli kuullutti viittoen hännällään äsken nimeltä mainittuja kissoja hajaantumaan kauemmas.
Odotin vielä päättäväisesti, josko minut lähetettäisi johonkin partioon, korvani olivat valppaasti pystyssä kuunnellessani varapäällikön partiolistoja.
-Sitten vielä metsästyspartioon lähtevät Tikkatuuli (Tummanruskea, isokoikoinen, rauhallinen Kolli) Purojuova(Solakka, valkoinen, sosiaalinen naaras), Keltatassu (Pienikokoinen, orannsi turkki, jossa mustia läiskiä, paitsi valkoinen rinta, sisukas, uskollinen naaras), sekä Sarasydän!
#Viimein!# Olisin halunnut kehrätä silkasta ilosta, viimeinkin ensimmäinen partioni soturina! Haeskelin muita partion osaanottajia, katseeni kohdistui heti ensimmäisenä huomiotaherättävän suurikokoiseen Tikkatuuleen, joka venytteli jalkojaan kärsivällisesti leirin suuaukon vierellä, Purojuova ja Keltatassu olivat jättäneet minua aijemmin Myrskytuulea ympäröivän kissaryhmän ja seisoivat Tikkatuulen takana kärsimättöminä painoaan jalalta toiselle siirrellen. Hyppelehdin heidän luokseen ja nyökkäsin näille merkiksi siitä, että olin valmis lähtemään. Tikkatuuli lähti johdattamaan partiota kohti leirin osaa, jossa oli niinsanottu metsä, jossa kasvoi hieman muuta reviiriä enemmän aluskasvillisuutta. Pysähdyimme puitten katveeseen, suojaan jo hieman häiritsevästi porottavalta auringolta, jonka ansioista ilma oli käynyt jo hieman tukalan kuumaksi.
-Minä lähden pohjoiseen...Tikkatuuli naukui päättäväisesti hännällään kohti läheistä tiheikköä viittoen.
Nyökäytin päätäni kohteliaasti muun partion mukana.
-Selvä, minä ja Keltatassu voisimme lähteä sisäreviirille, Purojuova naukui innokkaasti tärisevää oppilastaan vilkaisten.
Kun muut olivat hajaantuneet ajatukseni kulkivat paremmin #Jos lähtisin vielä vähän eteenpäin niin tulisin siihen paikkaan, missä on paljon lintuja tähän aikaan# lähdin jolkottamaan eteenpäin käpäläni kepeästi sammaleituneella kalliolla asetellen, kerrankin ajatukseni saivat tuulettua! Nenääni tulvahteli jatkuvasti kaikkien kalliolla sinnittelevien kukkien huumavia tuoksuja, käpäläni rentoutuivat vähitellen ja ajatukseni karkailivat väkisinkin sinne minne pääni sisäinen tuuli sattui niitä kuljettamaan. Sitten pysähdyin huohottaen aloilleni, ympäristö oli tuttua, mutta tuoksut olivat muuttuneet sitten viime kerrasta. Pienet kitukasvuiset kukat ponnahtelivat esiin sieltä täältä sammaleiselta kalliolta, paikka oli yllättävän kaunis ollakseen näin korkealla.
//Inspiraatio hukassa :(

”Jaa a… Sinä, Ruostehalla, voit johtaa rajapartiota Nummiklaanin rajalle.”
Tihkutäplä loi pienen katseen veljeensä, jonka suipot, punaruskeat korvat kääntyivät pienesti mieltyneinä kuulemaansa.
”Mukaan tulevat Tihkutäplä, Kuiskauspyyntö, Valkoturkki ja...” Nummipyörre mietiskeli hieman katsellessaan eteensä kokoontuneita kuutamoklaanilaisia. Lopulta varapäällikön katse osui ilman mestariaan lähistöllä istuvaan oppilaaseen.
”Hämärätassu. Voitte lähteä!” ja sitten siro naaras jatkoi päivän partioiden jakamista. Tihkutäplä nyökkäsi hyväksyvästi ja ponnisti itsensä ylös. Kuiskauspyyntö kiiruhti partiotovereidensa vierelle ja haukotteli pienesti. Tihkutäplä hymähti, ja jäi Ruostehallan vierelle odottamaan Hämärätassua ja Valkoturkkia.
Sää aamusta oli kirkas, ja viherlehden kasvavasta lämpimyydestä huolimatta sopivan viileä. Sankan kuusikerroksen takaa erottui taivas, joka oli hautautunut vaaleisiin pilviin. Oksien raoista niiden heijastama valo valaisi metsää, ja Tihkutäplä huomasi maan neulasmaton alkaneen vihertää. Puiden juurilla ja niiden välissä ruoho oli kasvanut pitkäksi, ja ilmassa leijui pieni häivähdys tuoreen riistan tuoksusta. Tuntui olevan hyvä päivä partioinnille, erityisesti metsästykselle.
Tihkutäpläkään ei kuitenkaan voinut olla myöntämättä itselleen, että ilmassa oli kireyttä. Leirissä majaili edelleen kotikissa, ja klaani oli juuri vastaanottanut erakon nimeltä Laatikko. Tihkutäplä alensi katseensa hetkeksi maahan. Vaikka kissat tuntuivat ensivaikutelmalta käyttäytyvän niin kuin ennenkin, ilmapiiri oli kuin savuverhon tukahduttama. Tihkutäplä vilkaisi Kuiskauspyyntöä, joka kapusi juuri tottuneesti paksun juurikon yli upottaen kyntensä kaarnan uomiin kuitenkin oudon kankeasti, ja kun kolli huomasi Tihkutäplän katseen, tuo heitti hänelle oudoksuvan mulkaisun. Ja kun harmaakuvioinen naaras käänsi päänsä kohti Valkoturkkia, kollin jäänsiniset silmät välähtivät kuin säikähtäneinä. Hämärätassu kiristi tahtiaan jostain taaempaa, ja katosi tylysti Tihkutäplän ohi. Eivät he normaalistikaan mukavia olleet, ja Tihkutäplä oli tottunut siihen, mutta jokin tuntui erilaiselta ja se sai hänetkin varuilleen.
#Johtuuko tämä kaikki vain viimeajan tapahtumista?# naaras pohti ja käänsi katseensa takaisin maahan.
Partio alkoi lähestyä Nummiklaanin rajaa, ja puut ympärillä alkoivat harvenemaan. Kun tultiin avaremmalle, Tihkutäplä huomasi tuulen puhaltavan voimakkaammin. Vaikka tämä oli Ruostehallan ensimmäinen kerta partion johtajana, kolli viittoi tottuneesti ohjeita klaanitovereilleen, ja tassutteli lähelle rajaa tähystäen kaukaisuuteen. Ruostehalla… Hän oli yksi niistä kissoista, joissa Tihkutäplä ei ollut vielä kireyttä aistinut. Toisaalta, naaras ei myöskään tiennyt mitä veli tästä kaikesta ajatteli. No, jos hän halusi tietää, hänen tarvitsi vain kysyä.
”Kaikki kunnossa?” vihreäsilmäinen kolli huikkasi sisarelleen yhtäkkiä. Tihkutäplä huomasi jääneensä jälkeen muista.
”Anteeksi, olin ajatuksissani”, siniharmaa naaras puuskutti, ja ravasi toisen soturin rinnalle. Ruostehallan tuuhea, punaruskea turkki kosketti tutusti hänen ohuempaa ja karheampaa kylkeänsä. Se toi Tihkutäplän mieleen muistoja ja sai hänen ajatuksensa rauhoittumaan hetkeksi. Veljeensä hän voisi luottaa aina.
”Käyn katsomassa, saiko Hämärätassu rajan merkittyä”, naaras ilmoitti kunnostautuneena. Ruostehalla nyökkäsi ja hymähti huolettoman kuuloisena. Tihkutäplä käännähti seuraamaan pinttynyttä hajurajaa siihen suuntaan, johon kookas, tummanharmaa oppilas oli mennyt.
”Ei mitään poikkeavaa täällä. Heidän rajapartionsa on käynyt ennen eilistä auringonlaskua”, Hämärätassu raportoi nähdessään Tihkutäplän jolkottavan kaukaisuudesta. Oppilas vaikutti merkinneen Kuutamoklaanin hajumerkit onnistuneesti.
”Aamupartio ei siis ole vielä käynyt. Saatamme vielä törmätä heihin”, naarassoturi totesi ja lähti oppilas vanavedessään takaisin. Hämärätassu nyökkäsi murahtaen ja nakkeli niskojaan. Tihkutäplä toivoi ettei kolli luullut hänen yrittävän opettaa häntä tai selvittää itsestäänselvyyksiä. Olivathan he suunnilleen saman ikäisiä ja Hämärätassu tuntui kunnioittavan häntä soturina vain muodon vuoksi. Kollin lihakset väreilivät hiljaa, kun hän puristi käyriä kynsiään nurmeen. Tihkutäplä näki, että oppilas oli harjoitellut hullun lailla.
Naaras näki myös kaukaisuudessa Kuiskauspyynnön jossain takanaan Valkoturkki ja Ruostehalla, jotka näyttivät tarkistaneen rajan toisesta suunnasta. Nyt Kuiskauspyyntö oli pysähtynyt lähelle rajaa, ja kumartunut pienesti tuijottamaan jonnekin.
”Katsokaas tuota”, kolli virkkoi muiden lähestyessä ja väräytti mustia korviansa päin vihreää nummea. Ketunmittojen päästä rajasta pienen kummun edustalla heinikkoa tonki pulska kaniini, jonka ruskeankirjavaa turkkia tuuli pörrötti. Ilmavirta puski kissojen hajuja pois päin, eikä se ollut havainnut heitä.
”Mitä siitä?” Ruostehalla naukui ja käveli Kuiskauspyynnön vierelle katse nummessa. Kuiskauspyynnön silmät kaventuivat ohuiksi viiruiksi, mutta Ruostehallan kasvoilla oli edelleen hänelle ominainen, levollinen ja tilanteesta värähtämätön ilme. Tihkutäplä kyyristyi istumaan huolestuneena. Hän saattoi aavistaa, mitä ajatuksia Kuiskauspyynnön päähän oli pulpahtanut.
”Tuo olisi kyllä helppo saalis… Hyvin huomattu, Kuiskauspyyntö!” Valkoturkki kehui soturitoverinsa näköä ja istahti hänen ja Tihkutäplän väliin. Hämärätassu käveli sotureiden taakse, ja tähyili suuntaan, johon he kaikki nyt katsoivat. Tihkutäplä vilkaisi tuohon ja näki että oppilaan silmissä välähti paljas epäkiinnostus. Kuiskauspyyntö nyökkäsi, otti askeleen eteenpäin, ja valahti vaanimisasentoon. Tihkutäplän kulmat kurtistuivat arvioivasti, ja naaras avasi suunsa huutaakseen tuulen läpi hätäisen vastalauseen vanhemmalle soturille. Tilanne oli eskaloitumassa liian nopeasti.
”Ei missään nimessä”, Ruostehalla naukui jämerästi mustalle kollille, ja Tihkutäplä sulki suunsa. Aivan, antoi Ruostehallan hoitaa tämä. Kuiskauspyyntö kääntyi katsomaan punaruskeaa kollia. Nuorempi soturi vastaanotti katseen silmät kiiltäen tyynesti.
”Jos mielesi tekee saalistamaan, kysy Nummipyörteeltä pääsisitkö auringonhuipun metsästyspartioon. Tiedät kyllä hyvin, että olemme nyt partioimassa rajoja”, Ruostehalla lausui vakaasti painottaen sanaa ”partioimassa”. Kuiskauspyynnön karvat pörhistyivät, ja tunnelma tuulen yltyvän suhinan alla tiivistyi. Tihkutäplä liikahti levottomana ja toivoi, ettei Kuiskauspyyntö paljastaisi hampaitansa tai kävisi Ruostehallan kimppuun. Mustaturkkinen kolli ei tunnetusti ollut kaikista tottelevaisin kissa. Klaanitoverit tuijottivat toisiaan tiiviisti. Lopulta Kuiskauspyyntö astui taaksepäin, ja suoristi selkänsä mulkaisten Ruostehallaa pistävästi. Tihkutäplä huokaisi helpottuneena. Ruostehalla siristeli silmiään, ja suoristi selkänsä itsekin.
”Lähdetään sitten. Tuoreet hajumerkit on asetettu, eikä mitään poikkeavaa havaittu”, vihreäsilmäinen soturi yhteenveti vielä ja lähti kulkemaan pois päin rajasta, jonka tuntumassa he olivat vaarallisen lähellä juuri norkoilleet. Valkoturkki seurasi korviaan luimistelevaa Kuiskauspyyntöä vaivautuneena, ja Hämärätassu kulki heidän perässään
#Onneksi juuri Ruostehalla oli mukana#, Tihkutäplä totesi hiljaa mielessään ja vilkaisi vielä kohti nummea, jolta Kuiskauspyynnön huomaama kaniini oli jo kadonnut. Hän jolkotti neuvotteluun erikoistuneen veljensä rinnalle, ja saattoi erottaa huomaamattoman, voitonriemuisen hymynkareen tuon kasvoilla. Näky sai harmaan naaraan väräyttämään viiksiään huvittuneena.

Kuljin hidasta vauhtia pitkin vuoristopolkuja. Ne kiemurtelivat niin kauas kuin vain katseeni kantoi ja uskoin, ettei kukaan vuoristoklaanilainen ollut koskaan kulkenut jokaikisellä polulla. Tai siis, kun niitähän oli niin paljon, joten sehän oli todella epätodennäköistä, että jokaista polkua oli edes joku koskenut tassullakaan. Pudistelin päätäni hymähtäen. Vilkaisin tassuihini ja varoin liukastumatta. Vaikka ei ollutkaan enää lunta tai mitään, silti hiekka saattoi lähteä vyörymään tassujen alta ja saada sinut mukaansa. Ja en halunnut kokea melkein kuolemaa.
Aurinko oli juuri noussut ja se hempeästi valaisi vuoristopolkujen kiviset pinnat ja täplitti niin turkkiani kuin seinämiä, jotka kohosivat ylleni. Eilen Voimasydämen kaksi pentua, Kultapentu ja Täpläpentu olivat kadonneet leiristä ja saanut kaikki kissat sekoamisen partaalle. Voimasydän oli ollut kauhuissaan ja huutanut jokaiselle kissalle, jonka vain sai tassuihinsa. Omaksi onnekseni olin ollut tarpeeksi nopea liikkeissäni ja pysynyt vauhkoontunutta kuningatarta piilossa eikä hän ollut nähnyt minua. Ja, kun sitten vihdoin monen vuodenajan tuntuneen ajan päästä Uskosielu partioineen olivat palanneet leiriin pentujen kanssa, oli tuntunut kuin kaikki se jännittyneisyys, joka oli kumpuillut jokaisen vuoristoklaanilaisen välissä, oli rauennut. Kaikki tuntuivat huokaisevan helpotuksesta samaan aikaan. Olin ollut kuulevinani, että pentujen oikea isä, Torakkaleuka oli kaapannut pennut itselleen eikä ollut edes ollut kauhean kaukana meidän leiristämme. Ilmeisemmin kolli oli oleillut vuoristopolkujen lopussa, maankamaralla, mistä kasvillisuuden alkoi. En tiennyt mitä kollille oli sen jälkeen tapahtunut, kun partio oli mennyt pentuja takaisin hakemaan ja rehellisesti sanoen ei minua sen kummemmin se kiinnostanutkaan. En tietenkään halunnut, että kollista olisi harmia ja tuo lähtisi kauas pois eikä jäisi reviirillemme oleskelemaan. Pudistelin päätäni. Miksi edes erakko haluaisi pentunsa takaisin? Olisiko tuo edes pystynyt huolehtimaan noin pienistä pennuista? Vuoristoklaanilla sen sijaan oli riistaa ja turvaa tarjottavanaan. Pentuja suojeltaisiin isossa porukassa eikä heillä olisi nälkä eikä heidän tarvitsisi vaivata pieniä päitään huolehtimalla mistään muusta kuin vain leikkimisestä ja emonsa tottelemisesta.
Päästessäni vuoristopolun loppuun, tein pienen loikan maankamaralle ja rauhallisin askelin lähdin suunnistamaan aluskasvillisuuden seassa ilman sen suurempaa huolen häivää. Aikomuksenani oli suunnistaa Neljän virran tammen suuntaan ja sitten löytää sieltä jostain pieni puro, josta voisin juoda. Tiesin kyllä ihan vallan hyvin, että olisin voinut löytää juomispaikan paljon lähemmältä, mutta juuri tällä hetkellä en tahtonut olla lähellä leiriä ja kuulla sitä Voimasydämen voivottelua pentujensa takia. Pennuthan olivat jo hänen luonaan ja varmasti ihan hyvässä kunnossa, joten en ymmärtänyt miksi kuningatar jaksoi vieläkin valittaa jostain. Tai no olihan pentujen katoaminen ollut hänelle todella traumaattinen kokemus, mutta olisi voivottelun sijaan katsonut pentujensa perään ja ollut heidän luonaan, nyt kun pennut olivat turvallisesti leirissä monien valvovien katseiden alla. Tuhahdin hieman. Varmasti jos minä olisin silloin pentuna kadonnut samalla tavalla, ketään ei olisi kiinnostanut sen pahemmin. Kaikki olisivat varmasti vain jatkaneet elämäänsä samalla tavalla kuin aikaisemminkin.. Purin hammasta vihastuneena. Olin aina niin hiljainen ja mitätön, ettei ketään kiinnostanut miten minulla meni tai missä olin. Nyt varmasti kukaan ei ollut edes huomannut katoamistani. Kynnet ulos työntyneinä, huitaisin kasvien pehmeitä lehtiä tieltäni ja pysähdyin paikoilleni. Etsimäni joki oli edessäni ja virtasi kuohuen, lähes työntyen ulos kuopastaan. Katsettani sivulle liu’uttaen, yritin etsiä missä kohtaa joki kapentuisi ja olisi paljon rauhallisempaa, jotta siitä voisi juoda. Sen sijaan, että olisin löytänyt hyvää juomapaikkaa, silmiini osui harmaa karvamytty, jonka turkilla oli tummempia raitoja. Siristin silmiäni hämmentyneenä.
*Onko tuo kissa?* kävi päässäni, kun kannustin jalkani uudelleen liikkeeseen ja lähdin ripeillä askelilla kulkemaan lähemmäs myttyä, joka oli huuhtoutunut joentörmälle. Mitä lähemmäs pääsin sitä enemmän tunsin niskavillani pörhistyvän. Kyllä, se oli kissa mutta se näytti elottomalta. Se näytti aivan kuolleelta. Jokainen karvani oli varmasti siinä vaiheessa pystyssä, kun olin päässyt aivan mytyn luokse ja koskettanut sitä varovaisesti tassullani vain kokeillakseni oliko olio vain nukkumassa tai loukkaantunut. Ja, kun tassuni hipaisi myttyä, se oli jääkylmä ja sai kylmät aallot juoksentelemaan kehollani. Nielaisten hermostuneena, ojensin tassuani eteenpäin yhä enemmän ja silmäni sulkien, vetäisin mytyn tassullani ympäri niin, että pystyin näkemään sen kasvot. Se ei tuntunut hengittävän, joten viimeisillä rohkeuden rippeilläni siristin silmiäni ja vetäisin henkeä kiihkeästi. Kauhistuneena otin askeleen nopeasti taaksepäin.
“Huurrekukka?!” huudahdin uskomatta silmiäni. Vuoristoklaanin parantaja makasi elottomana paikoillaan eikä hengittänyt niin kuin olinkin arvellut. Vain meripihkaiset, lasittuneet silmät tuijottivat minua kohden. Kaikki elämän värikirjo oli karannut niistä ja jättänyt vain pohjattoman kylmät silmät jälkeensä. Otin vielä yhden puoliaskeleen kauemmas hengitys kiihtyneenä. Miksi Huurrekukka oli kuollut? Mitä hänelle oli tapahtunut? Miksei- Ravistelin päätäni järkyttyneenä yrittäen saada ajatuksiani kuriin. Hänet pitäisi viedä leiriin. Muidenkin kuuluisi tietää. Heillä oli oikeus tietää. Heidän oli pakko tietää.
Lähestyin uudelleen naaraan elotonta ruumista ja kuonollani höyhenen kevyesti kosketin harmaata, märkää turkkia, joka oli sotkeutunut takulle. Siihen oli kiinnittynyt kaikenlaiset lehdet ja levät ja kaikki, mitä nyt joissa olikaan. Katsoin naarasta hiljaisena tuntien oloni surulliseksi. Aluksi se oli ollut vain kauhistuneisuutta, mutta nyt tuntui kuin pohjaton surullisuus olisi vyörynyt koko kehoni lävitse saaden silmäni hetkeksi puristumaan kiinni. Otin syvän hengähdyksen ennen kuin avasin uudelleen silmäni ja nappasin naaraan niskavilloista kiinni ja hiljaa raahaamaan naarasta kohti Vuoristoklaanin leiriä.

“Sirkkatassu-”, Tummavarjon huudahdus keskeytyi sillä samalla silmänräpäyksellä, kun kolli huomasi minun raahaavan Huurrekukan elotonta ruumista leiriin. Pystyin kuulemaan tummanharmaan kollin henkäisevän, kun tuo loikki luokseni ja laski katseensa entisen parantajan ruumiiseen ja sitten hetken päästä minuun. Nostin katseeni mestariini surullisin silmin. Enhän minä edes tuntenut Huurrekukkaa sen pahemmin enkä ollut läheinen naaraan kanssa, mutta silti minusta tuntui pahalle hänen puolestaan. Ei parantaja ansainnut kuolla tällä tavalla, ei näin epäreilusti. Kolli katsoi minua kuin lukien ajatuksiani ja korviaan hieman luimistaen, hän nappasi naaraan niskavilloista kiinni ja hellästi tyrkkäsi minua sivuun. Väistin kollin tieltä ja annoin hänen lähteä raahaamaan naaraan ruumiista leiriaukiolle, minne kissoja alkoi ilmestymään. Kuulin monien kissojen kauhunsekaiset huudahdukset ja ulvahdukset, kun he kerääntyivät parantajan ympärille. Minuun kohdistui hetkellisesti katseita ennen kuin heidän huomionsa taas kiinnittyi harmaaturkkiseen parantajaan. Niiskautin nenääni tietämättä mitä tehdä. Tultaisiinko minua kyseenalaistamaan? En kerennyt sen enempää miettiä, kun Aaltotähden tumma hahmo alkoi lähestymään minua nopein askelin. Nielaisten nostin katseeni päällikköön sanattomana. Hänen keltaiset silmänsä näyttivät olevan todella surulliset, lähes musertuneet eikä kollista osannut muuta sanoa kuin vain sen, että hän tarvitsi kipeästi vastauksia.
“Sirkkatassu”, kolli aloitti matalalla äänellä saaden huomioni kiinnittymään häneen pelästyneenä. Kollisoturi pysähtyi aivan eteeni ja katsoi minua lähes viiruuntunein silmin. Katsoin takaisin peläten sitä, että hän alkaisi syyttämään minua kaikesta ja, jopa karkottaisi Vuoristoklaanista.
“Huurrekukka- mistä sinä löysit hänen ruumiinsa? Näkyikö siellä taistelemisen merkkejä?” Aaltotähti sitten kysyi pitkää, lähes ruoskamaista häntäänsä hieman huiskauttaen. Se tuntui lähes halkovan ilmaa. Pudistelin päätäni sydän kovaa hakaten rintaa vasten,
“Löysin hänet läheltä Neljän virran tammea, s-siellä missä joet jakautuvat pienemmiksi puroiksi. Hän oli- hän oli joentörmälle huuhtoutuneena eikä siellä ollut ketään enkä- enkä minä voinut tehdä mitään.. Hän oli jo kuollut.”
Keltaiset silmät katsoivat minua arvioivasti, lähes omiini porautuneena saaden korvani hiljalleen luimistumaan pelosta. Päällikön katse oli lävistävä.
“S-siellä ei näkynyt t-taistelemisen merkkejä..”, lisäsin hiljaa takellellen saaden päällikön nyökäyttämään päätään. Kolli loi minuun hieman pehmeämmän katseen,
“Kiitos Sirkkatassu.”
Nyökäytin hölmistyneenä päätäni hänelle ja kumarsinkin nopeasti kuin paniikissa, kun kolli loi minuun vielä viimeisen katseen ennen kuin kääntyi ja lähti harppomaan kohti Puhujankiveä, minkä ympärille kissat olivat jo alkaneet kerääntymään huomattuaan päällikön lähestyvän sitä nopeaa tahtia. Seurasin päällikön menoa ennen kuin käänsin huomioni Huurrekukkaan, jonka ruumis lepäsi aukiolla kissojen ympäröimänä. Näin Taivasliljan kyyristyneen entisen mestarinsa ruumiin ylle, pää tuon kylkeä vasten painettuna. Vaikken selvästikään nähnyt naaraan kasvoja sen tarkemmin tai ollut tarpeeksi lähellä kuullakseni hänen sanojaan, silti tiesin naaraan sanovan sydäntäsärkeviä sanojaan Huurrekukalle. Myös Uskosielu istui parantajan ruumiin yllä ja oli kiertänyt häntänsä Taivasliljan ympärille kuin lohduttaen naarasta, mutta myös samaan aikaan hakien tuosta turvaa. Nielaisin.
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokouseen!" kaikui leirissä saaden loputkin vuoristoklaanilaiset kokoontumaan Puhujankiven ympärille ja päästämään surumielisiä sihahduksia ilmoille. Lähdin hiljalleen kulkemaan lähemmäs, katse tassuissani.

Raahauduin eturiviin kuullessani Aaltotähden kolkon, surusta murtuneen äänen kaikuvan leirin läpi, tunnelma oli jo muutenkin surullinen, silti minua suoraan sanottuna suretti nähdä Aaltotähti näin masentuneena ja sydäntäsärkevän vanhan oloisena. Annoin Aaltotähden puhua, kuulosti siltä, kuin tämä olisi menettänyt todellakin voimansa, eikä oikein enää olisi jaksanut uskoa, että Huurrekukka oli oikeasti kuollut. Kurkkuuni oli takertunut karvas pala, yritin nieleskelemällä peittää äänettömiä, samaan aikaan näkymättömiä kyyneliäni muuttumasta oikeaksi, vuolaaksi vuodatukseksi. Käänsin katseeni vieressäni avuttoman oloisena istuvaan Lehtituuleen, joka antoi jäänsinisten silmiensä katseen liukua hitaasti minuun, kollin silmistä paistoi peittelemätön suru. Hautasin pääni kollin rauhoittavan pehmeään turkkiin ajattelematta mitään, minulle olisi ihan sama vaikka jotkut alkaisivat levitellä juoruja, halusin vain tukea ja ymmärrystä joltakin kissalta. Lehtituuli hätkähti hieman odottamatonta liikettäni, mutta rentoutui kuitenkin pian laskien häntänsä suojelevaisesti lavoilleni, se tuntui mahtavalta näin rajujen koettelemusten jälkeen. Kun Aaltotähti lopetti, tunsin monista huokuvan surumielisen hiljaisuuden, kaikki olivat varmasti todella järkyttyneitä, kun Huurrekukka oli klaania monta kuunkiertoa palveltuaan jättänyt meidät näin äkkiä. Nostin pääni Lehtituulen turkista yrittäen koota viimeiset rohkeudenrippeeni.
-Aaltotähti, s-saisinko minä...kertoa koko klaanille eräästä asiasta? Kysyin ääni viimeisten sanojen kohdalla särähtäen.
Aaltotähti käänsi hämmästyneenä katseensa minuun, sitten hän vilkuili hetken miettiväisesti ympärilleen ja nyökkäsi epävarmasti. Monet supattivat loukkaantuneina keskenään ja loivat halveksivia katseita minuun. Nousin horjuen käpälilleni hakien tukea lähimmäisteni rohkaisevista katseista.
-Huurrekukka...hän oli mahtava kissa, jolla oli aivan uskomaton lahja nähdä ja tuntea...aloitin hiljaisen epävarmana.
Kohotin hieman päätäni kuljettaen katsettani kissasta toiseen, pysäytin silmieni lämpimän tuijotuksen Lehtituuleen.
-Silti hän oli meille kaikille enemmän kuin parantaja, hän oli kuin joki, josta saamme päivittäisen vetemme. Hän oli auringonvalo, joka valaisi kaikkein synkimpiä hetkiä elämässämme...Hän oli...Jatkoin äänenvoimakkuuttani hieman varvemmaksi tullessani kohottaen.
Lehtituuli nousi ylös, hän tassutti vierelleni nyökäyttäen hymyillen päätään.
-Hän oli se jota rakastimme, ja on edelleen, hän halusi aina nähdä kissoissa hyviä puolia, Lehtituuli kehräsi haikeasti silmät sameasti tuikkien.
Huokaisin raskaasti viiksiäni värisyttäen.
-Hän halusi nähdä hymyn kasvoillamme, nauimme Lehtituulen kanssa kuorossa, siirsin katseeni hetkeksi kiitollisena kolliin, sitten höristin korviani kuullessani Aaltotähden liikuttuneen niiskauksen.

//Kuka vaan jolla on intoa niin saa jatkaa/kirjoittaa eri näkökulmasta :]