Paarmatassu oli tarttunut Kultapennun niskaan varovasti, ja kannatteli nyt ruskeaa naarasta. Pennun kullankeltaiset silmät olivat ummistuneet kiinni, ja tuon paino tuntui olemattomalta.
”Onpa hän kevyt! Ettekö ole saanut kunnolla ruokaa?” Paarmatassu sihisi hampaidensa välistä ja vilkaisi hämmentyneenä Täpläpentua.
”Ei… Emme erityisesti”, Kultapennun veli sopersi, ja koitti pysyä pystyssä pienillä tassuillaan. Paarmatassun silmissä synkkeni hieman. Torakkaleuan rähjäisessä turkissa ja pilkaten leimuavissa silmissä oli ollut jotain epämiellyttävää. Sellaista kissaa hän ei haluaisi lähellekään reviiriään.
Korpinkutsu tarjoutui kantamaan Täpläpennun, ja etsintäpartio alkoi lähtemään. Loskatassu kävi vielä nuuskimassa läpi luolan.
”Hän on luultavasti majaillut täällä jo jonkin aikaa”, vaaleajuovainen naaras totesi inhonirvistys kasvoilleen liimattuna. Kylmät väreet matkasivat pitkin Paarmatassun selkää. Kolli luimisti korviaan sisarelleen, joka jolkotti hänen vierelleen Korpinkutsun kutsuessa tätä hännällään.
”Ai niin.. Sattuiko tuo?” Loskatassu naukui, kun Paarmatassu lähti tasapainottelemaan etsintäpartion muiden kissojen perään. Hiilenmusta kolli oletti tuon tarkoittavan kuonossa tykyttävää viiltoa, ja vilkaisi taakseen pudistaen samalla päätään varovasti, ettei pudottaisi pentua leuoissansa. Oikeasti haavaa suorastaan poltteli. Loskatassu nyökkäsi takaisin vakavana harmaa turkki pörhistyen jälleen.
Kissat jatkoivat eteen päin hiljaa. Paarmatassu huomasi sotureiden kiristävän tahtia. He varmasti muistivat epävarmuuden, joka oli leirissä heidän lähtiessään vellonut. Paarmatassu sovitti askeleensa heidän tahtiinsa, ja kun kissat tassuttelivat leveämmälle polulle, oppilas siirtyi Uskosielun rinnalle. Naaraan päättäväinen katse oli tiukasti lukittuna eteen. Paarmatassu saattoi kuvitella, että uskollinen soturi olisi valmis viemään pennut kotiin hinnalla millä hyvänsä.
#Onneksi Uskosielu oli nopea hakiessaan muut. En olisi pärjännyt sille ketunläjälle#, Paarmatassu myönsi itselleen ja vilkaisi purppurana hehkuvaa taivasta, joka värjäsi värinsä kissojen turkeille. Torakkaleuka oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Sekin kertoi kollista jotain; hän ei ollut tarpeeksi tyhmä siihen, että olisi jäänyt taistelemaan ollessaan selvästi altavastaajana. Olihan hän myös siepannut pennut lähes vuoristoklaanilaisten nenien alta ja peitellyt jälkensäkin hyvin.
#Hänestä saattaa tulla vielä ongelmia#, Paarmatassu totesi mielessään ja mietti miten kulkukissa oli julistanut olevansa pentujen isä. Tuskinpa pelkkä pois ajaminenkaan tehoaisi häneen.
Paarmatassun keltaiset silmät alkoivat kiilua helpottuneina, kun hän huomasi partion lähestyvän leiriä.
”Täpläpentu ja Kultapentu!” Voimasydämen vapautunut huuto kaikui luolassa, ja saavutti varmasti jokaisen levottomana partion paluuta odottaneen kissan. Paarmatassu laski Kultapennun alas ja huomasi, että naaraan suuret silmät ammottivat havahtuneina, ja heiveröisin tassuin pentu nousi jaloilleen. Voimasydän veti kummankin pentunsa lähelleen, kun Korpinkutsu alkoi selittää tapahtumia hänelle. Kuningattaren kasvoille ilmestyi epäuskoinen ja kauhistunut ilme, kun hänelle kuvailtiin tapahtumia.
Välinpitämättömänä koskettavasta jälleennäkemisestä Paarmatassu lähti tassuttelemaan kohti parantajan pesää, sillä karvas tunne kuonossa ei jättänyt häntä rauhaan. Viha Torakkaleukaa kohtaan alkoi pistellä oppilaan turkkia pienesti; erityisesti se, miten kolli oli yllättänyt hänet hyökkäyksellään täysin kismitti mustaturkkista vuoristoklaanilaista. Päästessään lähemmäs parantajille varattua, pienehköä luolaa Paarmatassu kurkisti sisään. Ketään ei näkynyt.
”Etsitkö Huurrekukkaa ja Taivasliljaa?” ääni kuului oppilaan takana. Puhuja oli Tomukukka, joka oli juuri tiputtanut saalistamansa varpusen eteensä. Paarmatassu kääntyi katsomaan emoaan, ja nyökkäsi hitaasti. Tuuheaturkkisen, mustan naaraan leuka loksahti auki, kun hän huomasi punaisen viiltohaavan lävistävän poikansa kuonon.
”Voi hyvä Tähtiklaani, oletko kunnossa? He ovat parantajien kokoontumisessa!”
Paarmatassu kiristeli hampaitaan ärsyyntyneenä, ja mumisi pikaisen selityksen. Tomukukka luimisti korviaan silmät huolesta paistaen. Naaras ei huomannut miten Paarmatassu koitti olla vastaamatta hänen katseeseensa ja kiemurteli pikkuhiljaa kauemmas hänestä ja vastenmielisestä tilanteesta.
”Tarvit-”
”Milloin he palaavat?” Paarmatassu naukui kysymyksen ennen kuin naaras viimeisteli kysymyksensä ja nakkeli niskojaan hieman ärsyyntyneenä sille, miten täydellisesti asiat olivat loksahtaneet hänen epäedukseen.
”Luultavasti huomenna”, Tomukukka totesi ja viuhtoi ilmaa pitkällä ja pörröisellä hännällään.
”Sinä kuitenkin tarvisit hoitoa!”
Paarmatassu murahti ja antoi katseensa kiitää emonsa ohi läpi aukion. Taivasliljaa taikka Huurrekukkaa ei tosiaan näkynyt missään.
”Ei sillä ole niin kiire”, Paarmatassu sihisi ja asettui pesän edustalle makaamaan kuin vartioon.
”Mene hyysäämään vaikka Loskatassua. Hänkin taisteli”, musta kolli tokaisi vielä ja laski päänsä käpäliensä päälle. Vastausta ei kuulunut.

Makasin taas kuopassani, olin karannut niiltä kissalaumoilta,Ja he eivät lähteneet kovin kauas perääni.
#Onneksi..# Ajattelen ja käännän kylkeä, Pesässä on ahdasta ja kosteaa, Mutta silti mukavan lämmintä ja siellä voi käpertyä mukavasti. Juuri kun olen alkamassa pesemään itseäni,Kuulin askelia..Jotka tulivat pesäni kohti!! Sitten tapahtui painajaiseni, Suuri musta kissanpää kurkisti pesääni,Yritin piiloutua nurkkaan,Mutta kissa katsoi minua sinisillä silmillään.
”Täällä hän on.” Kissa sanoi ja tulin esiin,Minut oli huomattu.
Kissa päästää minut ylös ja aukiota ympäröivistä pusikoista saapuu lisää kissoja.
”Tapatteko minut?” Kysyn äkäisesti.
”Emme,Ellet väitä vastaan.” Kuulin vanhan tuttuni,Tai no hän ei kyllä tuntenut minua mutta Varistähden.
”Ahaa..Varistähtihän se siinä...” sanoin maireasti,Ehkä voisin pelata nämä hölmöt kissat puolelleni.
”Mistä tiedät nimeni?” Savunharmaa komea kolli katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”Kuuntelin teitä silloin kokouksessamme.” Naukaisin totisesti.
”Ahaa..Ja sinä näyttääkseen karkasit kuin pelkuri paikalta?” Kolli kysyi ivallisesti.
”No en,Ajattelin vain etten halua vuoristoklaanin raatelemaksi,Vaikka he eivät olisi edes yrittäneet sellaista.” Sanoin savunharmaalle kollille hieman rennompana kuin moni muu olisi tehnyt tilanteessa.
”Sinulle voi käydä huonosti,Jos ärsytät minua..” kolli sähähti mutta ei kovin agressiivisen oloisesti.
”No joo,Onhan sinulla Tälläinen armeija...” Mutisin hieman halveksuen mutta silti sen verran maireasti,Että muut kissat vain nyrpistävät minulle.
”Älä vitsaile,Vaan tottele!” Kolli käski.
”Mitä?” Kysyin Varistähdeltä ystävällisen kuuloseisti.
”Lähde reviiriltämme!” Kolli sanoi.
”En nyt jaksaisi..Entä jos teemme vaihtokauppaa?” Kysyin mahdollisimman viattomasti.
”Mitä ’vaihtokauppaa’ ?” Varistähti kysyi.
”Noh..Tulisin joukkoihinne...Molemmat saisivat lisää turvaa toisiltaan.” Maukaisin kehräten.
”Osaatko mitään?” Kolli kysyi epäilevästi.
”Osaanhan minä,Miten tässä minä nyt olisin, Ensinnäkin, Osaan saalistaa ja taistella seka vakoilla.”
”Mmm..No osaat sinä edes vähän saalistaa ja vakoilla,Jos olet tähän asti päässyt.” Varistähti mietti.
”No,Tehdäänkö kaupat?” Kysyin maanittelevasti ja hymyilin suloisesti.
Kolli näytti miettivän,Ja katseli sotureitaan jotka kuiskailivat toisilleen.
”No...Hyvä on,Saat tulla koeajalle,Jos petät klaanimme,Kuolet kivuliaasti minun käpälissäni.” Varistähti sanoi ja vilkaisi uudestaan sotureitaan. Jotkut soturit pudistelivat,
”Tuohan näyttää ihan kotikisulle!” Kuiskailtiin ja niin edespäin.
#Tietämättömät...# Ajattelin ivallisesti ja ajattelin miten antaisin eräällekkin kissalle kuonoonsa oikein kunnolla.
”No lähdemmekö?” Musta kissa kysyi.
”Kyllä.” Varistähti käski ja hän lähti pusikoihin koko klaani perässään,Samoin minä.
Kun astuin aukiolta pois,Kuulin Varistähden sanovan jollekin:
”Tarkkaile häntä.”,Mutta sitten kaikki täyttyi muiden kissojen meluun.

//Tällänen kökkö

Olin asustanut jo päivän verran Tammiturkin pesässä ja oloni oli kohentunut huomattavasti. Vaikken ollut saanut vaivaista päästäistä enempää syötyä, olivat yrtit parantaneet oloani ja olin jaksanut nousta tassuillenikin ja käydä yöllä kävelemässä Kuutamoklaanin parantajan kanssa. Päiväsaikaan en kollin mukaan pystyisi leiriaukiolle menemään, jos en haluaisi taistella kotikissoja halveksuvia kuutamoklaanilaisia pois kimpustani. Vaikken todellakaan ymmärtänyt mikä elintavoissani puistatti niin kamalasti metsässä asuvia, raakaa lihaa syöviä, likaisia kissoja, olin suosiolla jäänyt oleskelemaan Tammiturkin pesään. Olisin täällä sentään turvassa Kuutamokukalta...
"Vasanloikka pyysi tänään oravan, ehkäpä se maittaisi sinulle paremmin kuin päästäiset", parantaja sanoi ja hymyili aavistuksen verran palatessaan takaisin pesäänsä ruokaa hakemasta. Hän pudotti eteeni pörröhäntäisen oravan ja istahti paikalleen makuusijalle vieressäni. Katselin kuollutta eläintä ja kääntelin sitä varoen.
"Ei se sinua yritä syödä", Tammiturkki sanoi hiljaa ja virnisti kun katsoin hänen suuntaansa. Hymähdin ja vedin oravaa lähemmäs itseäni. Tietenkin kolli vain yritti olla hauska ja luoda hieman rennompaa ilmapiiriä ympärillemme. Enhän minä tietenkään tuntenut oloani vielä turvalliseksi täälläkään. Yöllisellä happihyppelyllämme olimme takaisin palatessamme törmänneet Nummipyörteeseen leiriaukiolla milloin olin saanut selittää kaiken tapahtuneen, mitä vain pystyin muistamaan. Mistelin maininta oli sattunut, enkä ollut saanut kunnolla nukutuksi enää sen jälkeen. Nummipyörre oli myös itse sanonut, että ongelmien ilmaantuessa meidän pitäisi olla heti häneen yhteydessä eikä todellakaan luottaa siihen, että kukaan muu kuutamoklaanilainen olisi halukas kotikisua tai parantajia auttamaan.
"Kai sinä nyt aiot syödä?" Tammiturkki kysyi kulmat kurtussa, herättäen minut ajatuksistani. Käänsin katseeni parantajaan ja nielaisin. Oravan syöminen ei houkutellut ollenkaan, vaikka vatsani huusi nälkää. Vaikka riistan haju ei enää haissut niin epämiellyttävälle, sen syöminen kyllä oli sitä. Ehkäpä voisin esittää syöväni, piilottaa eläimen ja antaa sen Lehtitassulle, kun hän palaa sieltä kokoontumisesta mihin lähti. Toisaalta, Tammiturkki kyllä muistutti useasti, että nyt minun pitäisi syödä myöskin pentujeni puolesta tai muuten he nääntyisivät... Hetken ajatusteni kanssa painittuani kurottauduin upottaakseni hampaani oravan ihon läpi.
"Ei sinun silti tarvitsisi seurata noin tiukasti syömistäni", hymähdin saadessani nielaistua pienen ja kuivan palan riistasta alas. Tunsin parantajan arvostelevat silmät niskassani vaikken edes katsonut tuon suuntaan. Olin näykkäisevinäni toistakin palaa eläimestä, vaikkei hampaideni väliin oikeasti jäänytkään mitään.
"Jos jatkat tuota, niin minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa", Tammiturkki sanoi huokaisten. Käänsin katseeni hölmistyneenä tuon suuntaan ja kolli vastasi kulmat koholla eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Näin hänen silmissään pettymyksen, mikä sai korvani kääntymään taaemmas. "Luulitko etten oikeasti näkisi tuota?" - Ilmettä hetken näytettyään hän pudisteli päätänsä ja käänsi päänsä sukiakseen selkäturkkiaan. Jäin katsomaan parantajan suuntaan hetkeksi ennen kuin käänsin sen takaisin oravaani. Pieni hymähdys pääsi huuliltani minkä jälkeen sivusilmälläni näin hänen silmänsä taas itsessäni.
"Tiedäthän, että tuo orava on saalistettu kovalla vaivalla ja sinun jättäessäsi sen syömättä loukkaat samalla Vasanloikkaa, että Tähtiklaania", Tammiturkki sanoi ja kääntyi jatkaakseen peseytymistään.
"Puhumattakaan siitä, että pidät omia pentujasi nälässä olemalla itse syömättä", hän lisäsi. Katseeni oli taas parantajassa ja nyt korvani olivat liimautuneet niskaani. En minä ketään tahallisesti epäkunnioittaisi, varsinkin jos tämä orava oltaisiin varta vasten minulle saalistettu.
"Tammiturkki en minä tarkoittanut-"
"Tiedän ettet sinä tarkoita sitä sillä. Mutta sinun on syötävä riistaa, että sinä ja pentusi pysytte hengissä", Tammiturkki muistutti ja katsoi suuntaani nyt ystävällisemmällä, mutta yhä jämäkällä katseella. Nyökkäsin ja kumarruin syömään oravaa, mikä ei kauaa kestänyt, sillä lähestyvät juoksuaskeleet veivät minun ja parantajan huomiot tuon pesän suuaukolle. Kolli haistoi ilmaa muutaman kerran kulmat kurtussa minkä jälkeen Lehtitassu pölähti pesään. Naaras jarrutti eteemme ja hän oli hyvin hengästynyt sekä näytti tärisevän pahasti. Katsoin hämmentyneenä parantajaoppilasta minkä jälkeen vein katseeni pesän suuaukolle. Eihän ulkona voinut kylmä olla, kun pesässä oli juuri sopivan lämmin, ellei jopa hieman kuuma. Miksi tuo oikein tärisi?
"Lehtitassu, onko kaikki hyvin? Mitä sinä teet täällä, sinunhan pitäisi olla parantajien kokoontumisessa!" Tammiturkki kysyi kysymyksiä kysymysten perään eikä peitellyt huolta äänensävyssään. Lehtitassu nosti katseensa tassuistaan katsoakseen mestariaan silmiin. Tuon silmäkulmiin näytti kohoavan kyyneliä mikä sai huolen valahtamaan myös minunkin kasvoilleni. Mitä oli oikein tapahtunut? Naaras ei tuntunut pystyvän avaamaan suutaan, hän vain tärisi mustaturkkisen kollin kysyvän katseen alla.
"Lehtitassu?" Kysyin huolestuneena, milloin naaraan katse kääntyi minuun ja hän henkäisi terävästi.
"Me- Me emme päässeet Tulikammiolle", Lehtitassu sopersi ja kääntyi katsomaan Tammiturkkia, jonka silmät viiruuntuivat. Minulla ei ollut hajuakaan mistä kummasta kaksi kissaa nyt keskustelivat. Tammiturkki oli kertonut jokakuisesta kokoontumisesta mihin jokaisen neljän klaanin parantajat osallistuisivat, ja se olikin ainoa mitä olin parantajan puheista ymmärtänyt. Oli hän puhunut Tulikammiostakin, mutten ollut älynnyt mikä paikka se oikein oli.
"Miksi ette? Mitä kävi?" Kolli kysyi jäykemmällä äänensävyllä, mutta pystyin kuulemaan jonkinlaisen varovaisuuden tuon kysymyksissä. Päätin itse pitää suuni kiinni ja antaa kahden kissan keskustella, asiahan oli selvästi vakava.
"Törmäsimme luuklaanilaisiin ja...-", Lehtitassu selitti alahuuli täristen. Huomasin Tammiturkin turkin pörhistyvän ja tuo veti syvään henkeä nenänsä kautta. Ilmapiiri pesässä muuttui painostavaksi. Keitä nämä luuklaanilaiset nyt oikein olivat? Minulle oltiin kerrottu vain neljästä klaanista, Nummiklaanista, Vuoristoklaanista, Puroklaanista ja Kuutamoklaanista. Oliko olemassa vielä viideskin?
"Huurrekukka... Kuolontähti pudotti Huurrekukan vuoristopolulta ja... Ja hän kuoli Tammiturkki", kyyneleet virtasivat pitkin parantajaoppilaan kasvoja. Henkäisin ja katsahdin vieressäni seisovaa parantajaan. Tuon silmät tummenivat ja hän päästi vapisevan henkäyksen. En tiennyt kuka tämä Huurrekukka oli, mutta hän oli varmasti tärkeä kissa niin Tammiturkille kuin Lehtitassullekin, kun he reagoivat noin. Olimme kaikki hetken vaiti, kunnes kolli niiskaisi ja katse maassa tassutti harmaaturkkisen naaraan ohi pesänsä suuaukolle. Käännyimme katsomaan mustaturkkisen kissan menoa.
"Suonette anteeksi, minun... Minun täytyy mennä kertomaan asiasta johtoportaalle", hän sanoi, minkä jälkeen vaikeni jälleen ja poistui pesästä.

Räväytin silmäni auki, en ollut vieläkään kerennyt tottua siihen, että paikkani oli nykyisin soturienpesässä, tuntui vain niin omituiselta herätä ja yhtäkkiä muistaa, että minusta oli nimitetty vastikään soturi. Räpyttelin enimmät unihiekat vihreistä silmistäni alkaen unisena sukia jo muutenkin sotkuista, mustaa turkkiani, olin nähnyt painajaista, eikä se ollenkaan auttanut siihen, että olin nukkunut koko edellisen päivän, jota ennen olin seisonut koko yön vartiossa leirin suuaukolla pienintäkin rasahdusta säikkyen. Aurinkomyrskyn ja Lehtituulen vasta siirretyt, sammalilla vuoratut paikat loistivat tyhjyyttään, molemmat kollit olivat varmaan menneet nauttimaan lämpimästä säästä, jonka saattoi helposti huomata, vaikka turkkini olikin melko lyhyt. Annoin makean haukotuksen soljua ulos suustani, mieleeni muistui se kerta kun Lehtituuli oli ihan vahingossa päästänyt valtaisan haukotuksen kesken Tomukukan yliampuvan selityksen saalistusasennon hiomisesta, vaalea kolli oli saanut valtavat torut. Kehräsin huvittuneena ajatukselle ja nousin ylös tipauttaen samalla pari turkkiini kiinnittynyttä sammaleen rippettä, jolkotin ulos pesästä yrittäen keksiä itselleni jotakin tekemistä. Siirsin katseeni välinpitämättömästi taivaalle, muuten kauniin vaaleansinisellä taivaankannella ajelehti muutama pehmeämuotoinen poutapilvi. #Oppilaana mestari keksi aina tekemistä...# Päästin neulanteräviä hampaitani välkäyttäen pitkän tuhahduksen.
-Mutta minä en enää ole oppilas! Mutisin itselleni toruvasti, enhän minä voinut vain odottaa kaikkien tekevän asiat puolestani.
Lähdin enempää miettimättä astelemaan kohti varapäällikköä, tämä oli jo jakamassa partioita, ja olisihan se mukavaa tietää mihin minut laitettiin. Kuuloetäisyydelle päästyäni korviini kantautui ensimmäisenä Myrskytuulen käskevän nauku:
-Kiurusara, lopeta tuo jatkuva ramppaaminen, kaadat kaikki kumoon!
Änkeydyin varapäällikköä ympäröivien, innokkaina kihisevien kissojen eturiviin saaden osakseni turhautuneita murahduksia, sekä ärtyneitä sihahduksia, korvani väpättivät aina syyllisesti jokaisen vihaisen äännähdyksen kohdalla.
-Pohjoisen ja itäisen puolen rajapartioon lähtevät Kiurusara, Kotkasumu, Aurinkomyrsky, Tuiskuturkki ja Siilitassu! Myrskytuuli kuullutti viittoen hännällään äsken nimeltä mainittuja kissoja hajaantumaan kauemmas.
Odotin vielä päättäväisesti, josko minut lähetettäisi johonkin partioon, korvani olivat valppaasti pystyssä kuunnellessani varapäällikön partiolistoja.
-Sitten vielä metsästyspartioon lähtevät Tikkatuuli (Tummanruskea, isokoikoinen, rauhallinen Kolli) Purojuova(Solakka, valkoinen, sosiaalinen naaras), Keltatassu (Pienikokoinen, orannsi turkki, jossa mustia läiskiä, paitsi valkoinen rinta, sisukas, uskollinen naaras), sekä Sarasydän!
#Viimein!# Olisin halunnut kehrätä silkasta ilosta, viimeinkin ensimmäinen partioni soturina! Haeskelin muita partion osaanottajia, katseeni kohdistui heti ensimmäisenä huomiotaherättävän suurikokoiseen Tikkatuuleen, joka venytteli jalkojaan kärsivällisesti leirin suuaukon vierellä, Purojuova ja Keltatassu olivat jättäneet minua aijemmin Myrskytuulea ympäröivän kissaryhmän ja seisoivat Tikkatuulen takana kärsimättöminä painoaan jalalta toiselle siirrellen. Hyppelehdin heidän luokseen ja nyökkäsin näille merkiksi siitä, että olin valmis lähtemään. Tikkatuuli lähti johdattamaan partiota kohti leirin osaa, jossa oli niinsanottu metsä, jossa kasvoi hieman muuta reviiriä enemmän aluskasvillisuutta. Pysähdyimme puitten katveeseen, suojaan jo hieman häiritsevästi porottavalta auringolta, jonka ansioista ilma oli käynyt jo hieman tukalan kuumaksi.
-Minä lähden pohjoiseen...Tikkatuuli naukui päättäväisesti hännällään kohti läheistä tiheikköä viittoen.
Nyökäytin päätäni kohteliaasti muun partion mukana.
-Selvä, minä ja Keltatassu voisimme lähteä sisäreviirille, Purojuova naukui innokkaasti tärisevää oppilastaan vilkaisten.
Kun muut olivat hajaantuneet ajatukseni kulkivat paremmin #Jos lähtisin vielä vähän eteenpäin niin tulisin siihen paikkaan, missä on paljon lintuja tähän aikaan# lähdin jolkottamaan eteenpäin käpäläni kepeästi sammaleituneella kalliolla asetellen, kerrankin ajatukseni saivat tuulettua! Nenääni tulvahteli jatkuvasti kaikkien kalliolla sinnittelevien kukkien huumavia tuoksuja, käpäläni rentoutuivat vähitellen ja ajatukseni karkailivat väkisinkin sinne minne pääni sisäinen tuuli sattui niitä kuljettamaan. Sitten pysähdyin huohottaen aloilleni, ympäristö oli tuttua, mutta tuoksut olivat muuttuneet sitten viime kerrasta. Pienet kitukasvuiset kukat ponnahtelivat esiin sieltä täältä sammaleiselta kalliolta, paikka oli yllättävän kaunis ollakseen näin korkealla.
//Inspiraatio hukassa :(

”Jaa a… Sinä, Ruostehalla, voit johtaa rajapartiota Nummiklaanin rajalle.”
Tihkutäplä loi pienen katseen veljeensä, jonka suipot, punaruskeat korvat kääntyivät pienesti mieltyneinä kuulemaansa.
”Mukaan tulevat Tihkutäplä, Kuiskauspyyntö, Valkoturkki ja...” Nummipyörre mietiskeli hieman katsellessaan eteensä kokoontuneita kuutamoklaanilaisia. Lopulta varapäällikön katse osui ilman mestariaan lähistöllä istuvaan oppilaaseen.
”Hämärätassu. Voitte lähteä!” ja sitten siro naaras jatkoi päivän partioiden jakamista. Tihkutäplä nyökkäsi hyväksyvästi ja ponnisti itsensä ylös. Kuiskauspyyntö kiiruhti partiotovereidensa vierelle ja haukotteli pienesti. Tihkutäplä hymähti, ja jäi Ruostehallan vierelle odottamaan Hämärätassua ja Valkoturkkia.
Sää aamusta oli kirkas, ja viherlehden kasvavasta lämpimyydestä huolimatta sopivan viileä. Sankan kuusikerroksen takaa erottui taivas, joka oli hautautunut vaaleisiin pilviin. Oksien raoista niiden heijastama valo valaisi metsää, ja Tihkutäplä huomasi maan neulasmaton alkaneen vihertää. Puiden juurilla ja niiden välissä ruoho oli kasvanut pitkäksi, ja ilmassa leijui pieni häivähdys tuoreen riistan tuoksusta. Tuntui olevan hyvä päivä partioinnille, erityisesti metsästykselle.
Tihkutäpläkään ei kuitenkaan voinut olla myöntämättä itselleen, että ilmassa oli kireyttä. Leirissä majaili edelleen kotikissa, ja klaani oli juuri vastaanottanut erakon nimeltä Laatikko. Tihkutäplä alensi katseensa hetkeksi maahan. Vaikka kissat tuntuivat ensivaikutelmalta käyttäytyvän niin kuin ennenkin, ilmapiiri oli kuin savuverhon tukahduttama. Tihkutäplä vilkaisi Kuiskauspyyntöä, joka kapusi juuri tottuneesti paksun juurikon yli upottaen kyntensä kaarnan uomiin kuitenkin oudon kankeasti, ja kun kolli huomasi Tihkutäplän katseen, tuo heitti hänelle oudoksuvan mulkaisun. Ja kun harmaakuvioinen naaras käänsi päänsä kohti Valkoturkkia, kollin jäänsiniset silmät välähtivät kuin säikähtäneinä. Hämärätassu kiristi tahtiaan jostain taaempaa, ja katosi tylysti Tihkutäplän ohi. Eivät he normaalistikaan mukavia olleet, ja Tihkutäplä oli tottunut siihen, mutta jokin tuntui erilaiselta ja se sai hänetkin varuilleen.
#Johtuuko tämä kaikki vain viimeajan tapahtumista?# naaras pohti ja käänsi katseensa takaisin maahan.
Partio alkoi lähestyä Nummiklaanin rajaa, ja puut ympärillä alkoivat harvenemaan. Kun tultiin avaremmalle, Tihkutäplä huomasi tuulen puhaltavan voimakkaammin. Vaikka tämä oli Ruostehallan ensimmäinen kerta partion johtajana, kolli viittoi tottuneesti ohjeita klaanitovereilleen, ja tassutteli lähelle rajaa tähystäen kaukaisuuteen. Ruostehalla… Hän oli yksi niistä kissoista, joissa Tihkutäplä ei ollut vielä kireyttä aistinut. Toisaalta, naaras ei myöskään tiennyt mitä veli tästä kaikesta ajatteli. No, jos hän halusi tietää, hänen tarvitsi vain kysyä.
”Kaikki kunnossa?” vihreäsilmäinen kolli huikkasi sisarelleen yhtäkkiä. Tihkutäplä huomasi jääneensä jälkeen muista.
”Anteeksi, olin ajatuksissani”, siniharmaa naaras puuskutti, ja ravasi toisen soturin rinnalle. Ruostehallan tuuhea, punaruskea turkki kosketti tutusti hänen ohuempaa ja karheampaa kylkeänsä. Se toi Tihkutäplän mieleen muistoja ja sai hänen ajatuksensa rauhoittumaan hetkeksi. Veljeensä hän voisi luottaa aina.
”Käyn katsomassa, saiko Hämärätassu rajan merkittyä”, naaras ilmoitti kunnostautuneena. Ruostehalla nyökkäsi ja hymähti huolettoman kuuloisena. Tihkutäplä käännähti seuraamaan pinttynyttä hajurajaa siihen suuntaan, johon kookas, tummanharmaa oppilas oli mennyt.
”Ei mitään poikkeavaa täällä. Heidän rajapartionsa on käynyt ennen eilistä auringonlaskua”, Hämärätassu raportoi nähdessään Tihkutäplän jolkottavan kaukaisuudesta. Oppilas vaikutti merkinneen Kuutamoklaanin hajumerkit onnistuneesti.
”Aamupartio ei siis ole vielä käynyt. Saatamme vielä törmätä heihin”, naarassoturi totesi ja lähti oppilas vanavedessään takaisin. Hämärätassu nyökkäsi murahtaen ja nakkeli niskojaan. Tihkutäplä toivoi ettei kolli luullut hänen yrittävän opettaa häntä tai selvittää itsestäänselvyyksiä. Olivathan he suunnilleen saman ikäisiä ja Hämärätassu tuntui kunnioittavan häntä soturina vain muodon vuoksi. Kollin lihakset väreilivät hiljaa, kun hän puristi käyriä kynsiään nurmeen. Tihkutäplä näki, että oppilas oli harjoitellut hullun lailla.
Naaras näki myös kaukaisuudessa Kuiskauspyynnön jossain takanaan Valkoturkki ja Ruostehalla, jotka näyttivät tarkistaneen rajan toisesta suunnasta. Nyt Kuiskauspyyntö oli pysähtynyt lähelle rajaa, ja kumartunut pienesti tuijottamaan jonnekin.
”Katsokaas tuota”, kolli virkkoi muiden lähestyessä ja väräytti mustia korviansa päin vihreää nummea. Ketunmittojen päästä rajasta pienen kummun edustalla heinikkoa tonki pulska kaniini, jonka ruskeankirjavaa turkkia tuuli pörrötti. Ilmavirta puski kissojen hajuja pois päin, eikä se ollut havainnut heitä.
”Mitä siitä?” Ruostehalla naukui ja käveli Kuiskauspyynnön vierelle katse nummessa. Kuiskauspyynnön silmät kaventuivat ohuiksi viiruiksi, mutta Ruostehallan kasvoilla oli edelleen hänelle ominainen, levollinen ja tilanteesta värähtämätön ilme. Tihkutäplä kyyristyi istumaan huolestuneena. Hän saattoi aavistaa, mitä ajatuksia Kuiskauspyynnön päähän oli pulpahtanut.
”Tuo olisi kyllä helppo saalis… Hyvin huomattu, Kuiskauspyyntö!” Valkoturkki kehui soturitoverinsa näköä ja istahti hänen ja Tihkutäplän väliin. Hämärätassu käveli sotureiden taakse, ja tähyili suuntaan, johon he kaikki nyt katsoivat. Tihkutäplä vilkaisi tuohon ja näki että oppilaan silmissä välähti paljas epäkiinnostus. Kuiskauspyyntö nyökkäsi, otti askeleen eteenpäin, ja valahti vaanimisasentoon. Tihkutäplän kulmat kurtistuivat arvioivasti, ja naaras avasi suunsa huutaakseen tuulen läpi hätäisen vastalauseen vanhemmalle soturille. Tilanne oli eskaloitumassa liian nopeasti.
”Ei missään nimessä”, Ruostehalla naukui jämerästi mustalle kollille, ja Tihkutäplä sulki suunsa. Aivan, antoi Ruostehallan hoitaa tämä. Kuiskauspyyntö kääntyi katsomaan punaruskeaa kollia. Nuorempi soturi vastaanotti katseen silmät kiiltäen tyynesti.
”Jos mielesi tekee saalistamaan, kysy Nummipyörteeltä pääsisitkö auringonhuipun metsästyspartioon. Tiedät kyllä hyvin, että olemme nyt partioimassa rajoja”, Ruostehalla lausui vakaasti painottaen sanaa ”partioimassa”. Kuiskauspyynnön karvat pörhistyivät, ja tunnelma tuulen yltyvän suhinan alla tiivistyi. Tihkutäplä liikahti levottomana ja toivoi, ettei Kuiskauspyyntö paljastaisi hampaitansa tai kävisi Ruostehallan kimppuun. Mustaturkkinen kolli ei tunnetusti ollut kaikista tottelevaisin kissa. Klaanitoverit tuijottivat toisiaan tiiviisti. Lopulta Kuiskauspyyntö astui taaksepäin, ja suoristi selkänsä mulkaisten Ruostehallaa pistävästi. Tihkutäplä huokaisi helpottuneena. Ruostehalla siristeli silmiään, ja suoristi selkänsä itsekin.
”Lähdetään sitten. Tuoreet hajumerkit on asetettu, eikä mitään poikkeavaa havaittu”, vihreäsilmäinen soturi yhteenveti vielä ja lähti kulkemaan pois päin rajasta, jonka tuntumassa he olivat vaarallisen lähellä juuri norkoilleet. Valkoturkki seurasi korviaan luimistelevaa Kuiskauspyyntöä vaivautuneena, ja Hämärätassu kulki heidän perässään
#Onneksi juuri Ruostehalla oli mukana#, Tihkutäplä totesi hiljaa mielessään ja vilkaisi vielä kohti nummea, jolta Kuiskauspyynnön huomaama kaniini oli jo kadonnut. Hän jolkotti neuvotteluun erikoistuneen veljensä rinnalle, ja saattoi erottaa huomaamattoman, voitonriemuisen hymynkareen tuon kasvoilla. Näky sai harmaan naaraan väräyttämään viiksiään huvittuneena.

Kuljin hidasta vauhtia pitkin vuoristopolkuja. Ne kiemurtelivat niin kauas kuin vain katseeni kantoi ja uskoin, ettei kukaan vuoristoklaanilainen ollut koskaan kulkenut jokaikisellä polulla. Tai siis, kun niitähän oli niin paljon, joten sehän oli todella epätodennäköistä, että jokaista polkua oli edes joku koskenut tassullakaan. Pudistelin päätäni hymähtäen. Vilkaisin tassuihini ja varoin liukastumatta. Vaikka ei ollutkaan enää lunta tai mitään, silti hiekka saattoi lähteä vyörymään tassujen alta ja saada sinut mukaansa. Ja en halunnut kokea melkein kuolemaa.
Aurinko oli juuri noussut ja se hempeästi valaisi vuoristopolkujen kiviset pinnat ja täplitti niin turkkiani kuin seinämiä, jotka kohosivat ylleni. Eilen Voimasydämen kaksi pentua, Kultapentu ja Täpläpentu olivat kadonneet leiristä ja saanut kaikki kissat sekoamisen partaalle. Voimasydän oli ollut kauhuissaan ja huutanut jokaiselle kissalle, jonka vain sai tassuihinsa. Omaksi onnekseni olin ollut tarpeeksi nopea liikkeissäni ja pysynyt vauhkoontunutta kuningatarta piilossa eikä hän ollut nähnyt minua. Ja, kun sitten vihdoin monen vuodenajan tuntuneen ajan päästä Uskosielu partioineen olivat palanneet leiriin pentujen kanssa, oli tuntunut kuin kaikki se jännittyneisyys, joka oli kumpuillut jokaisen vuoristoklaanilaisen välissä, oli rauennut. Kaikki tuntuivat huokaisevan helpotuksesta samaan aikaan. Olin ollut kuulevinani, että pentujen oikea isä, Torakkaleuka oli kaapannut pennut itselleen eikä ollut edes ollut kauhean kaukana meidän leiristämme. Ilmeisemmin kolli oli oleillut vuoristopolkujen lopussa, maankamaralla, mistä kasvillisuuden alkoi. En tiennyt mitä kollille oli sen jälkeen tapahtunut, kun partio oli mennyt pentuja takaisin hakemaan ja rehellisesti sanoen ei minua sen kummemmin se kiinnostanutkaan. En tietenkään halunnut, että kollista olisi harmia ja tuo lähtisi kauas pois eikä jäisi reviirillemme oleskelemaan. Pudistelin päätäni. Miksi edes erakko haluaisi pentunsa takaisin? Olisiko tuo edes pystynyt huolehtimaan noin pienistä pennuista? Vuoristoklaanilla sen sijaan oli riistaa ja turvaa tarjottavanaan. Pentuja suojeltaisiin isossa porukassa eikä heillä olisi nälkä eikä heidän tarvitsisi vaivata pieniä päitään huolehtimalla mistään muusta kuin vain leikkimisestä ja emonsa tottelemisesta.
Päästessäni vuoristopolun loppuun, tein pienen loikan maankamaralle ja rauhallisin askelin lähdin suunnistamaan aluskasvillisuuden seassa ilman sen suurempaa huolen häivää. Aikomuksenani oli suunnistaa Neljän virran tammen suuntaan ja sitten löytää sieltä jostain pieni puro, josta voisin juoda. Tiesin kyllä ihan vallan hyvin, että olisin voinut löytää juomispaikan paljon lähemmältä, mutta juuri tällä hetkellä en tahtonut olla lähellä leiriä ja kuulla sitä Voimasydämen voivottelua pentujensa takia. Pennuthan olivat jo hänen luonaan ja varmasti ihan hyvässä kunnossa, joten en ymmärtänyt miksi kuningatar jaksoi vieläkin valittaa jostain. Tai no olihan pentujen katoaminen ollut hänelle todella traumaattinen kokemus, mutta olisi voivottelun sijaan katsonut pentujensa perään ja ollut heidän luonaan, nyt kun pennut olivat turvallisesti leirissä monien valvovien katseiden alla. Tuhahdin hieman. Varmasti jos minä olisin silloin pentuna kadonnut samalla tavalla, ketään ei olisi kiinnostanut sen pahemmin. Kaikki olisivat varmasti vain jatkaneet elämäänsä samalla tavalla kuin aikaisemminkin.. Purin hammasta vihastuneena. Olin aina niin hiljainen ja mitätön, ettei ketään kiinnostanut miten minulla meni tai missä olin. Nyt varmasti kukaan ei ollut edes huomannut katoamistani. Kynnet ulos työntyneinä, huitaisin kasvien pehmeitä lehtiä tieltäni ja pysähdyin paikoilleni. Etsimäni joki oli edessäni ja virtasi kuohuen, lähes työntyen ulos kuopastaan. Katsettani sivulle liu’uttaen, yritin etsiä missä kohtaa joki kapentuisi ja olisi paljon rauhallisempaa, jotta siitä voisi juoda. Sen sijaan, että olisin löytänyt hyvää juomapaikkaa, silmiini osui harmaa karvamytty, jonka turkilla oli tummempia raitoja. Siristin silmiäni hämmentyneenä.
*Onko tuo kissa?* kävi päässäni, kun kannustin jalkani uudelleen liikkeeseen ja lähdin ripeillä askelilla kulkemaan lähemmäs myttyä, joka oli huuhtoutunut joentörmälle. Mitä lähemmäs pääsin sitä enemmän tunsin niskavillani pörhistyvän. Kyllä, se oli kissa mutta se näytti elottomalta. Se näytti aivan kuolleelta. Jokainen karvani oli varmasti siinä vaiheessa pystyssä, kun olin päässyt aivan mytyn luokse ja koskettanut sitä varovaisesti tassullani vain kokeillakseni oliko olio vain nukkumassa tai loukkaantunut. Ja, kun tassuni hipaisi myttyä, se oli jääkylmä ja sai kylmät aallot juoksentelemaan kehollani. Nielaisten hermostuneena, ojensin tassuani eteenpäin yhä enemmän ja silmäni sulkien, vetäisin mytyn tassullani ympäri niin, että pystyin näkemään sen kasvot. Se ei tuntunut hengittävän, joten viimeisillä rohkeuden rippeilläni siristin silmiäni ja vetäisin henkeä kiihkeästi. Kauhistuneena otin askeleen nopeasti taaksepäin.
“Huurrekukka?!” huudahdin uskomatta silmiäni. Vuoristoklaanin parantaja makasi elottomana paikoillaan eikä hengittänyt niin kuin olinkin arvellut. Vain meripihkaiset, lasittuneet silmät tuijottivat minua kohden. Kaikki elämän värikirjo oli karannut niistä ja jättänyt vain pohjattoman kylmät silmät jälkeensä. Otin vielä yhden puoliaskeleen kauemmas hengitys kiihtyneenä. Miksi Huurrekukka oli kuollut? Mitä hänelle oli tapahtunut? Miksei- Ravistelin päätäni järkyttyneenä yrittäen saada ajatuksiani kuriin. Hänet pitäisi viedä leiriin. Muidenkin kuuluisi tietää. Heillä oli oikeus tietää. Heidän oli pakko tietää.
Lähestyin uudelleen naaraan elotonta ruumista ja kuonollani höyhenen kevyesti kosketin harmaata, märkää turkkia, joka oli sotkeutunut takulle. Siihen oli kiinnittynyt kaikenlaiset lehdet ja levät ja kaikki, mitä nyt joissa olikaan. Katsoin naarasta hiljaisena tuntien oloni surulliseksi. Aluksi se oli ollut vain kauhistuneisuutta, mutta nyt tuntui kuin pohjaton surullisuus olisi vyörynyt koko kehoni lävitse saaden silmäni hetkeksi puristumaan kiinni. Otin syvän hengähdyksen ennen kuin avasin uudelleen silmäni ja nappasin naaraan niskavilloista kiinni ja hiljaa raahaamaan naarasta kohti Vuoristoklaanin leiriä.

“Sirkkatassu-”, Tummavarjon huudahdus keskeytyi sillä samalla silmänräpäyksellä, kun kolli huomasi minun raahaavan Huurrekukan elotonta ruumista leiriin. Pystyin kuulemaan tummanharmaan kollin henkäisevän, kun tuo loikki luokseni ja laski katseensa entisen parantajan ruumiiseen ja sitten hetken päästä minuun. Nostin katseeni mestariini surullisin silmin. Enhän minä edes tuntenut Huurrekukkaa sen pahemmin enkä ollut läheinen naaraan kanssa, mutta silti minusta tuntui pahalle hänen puolestaan. Ei parantaja ansainnut kuolla tällä tavalla, ei näin epäreilusti. Kolli katsoi minua kuin lukien ajatuksiani ja korviaan hieman luimistaen, hän nappasi naaraan niskavilloista kiinni ja hellästi tyrkkäsi minua sivuun. Väistin kollin tieltä ja annoin hänen lähteä raahaamaan naaraan ruumiista leiriaukiolle, minne kissoja alkoi ilmestymään. Kuulin monien kissojen kauhunsekaiset huudahdukset ja ulvahdukset, kun he kerääntyivät parantajan ympärille. Minuun kohdistui hetkellisesti katseita ennen kuin heidän huomionsa taas kiinnittyi harmaaturkkiseen parantajaan. Niiskautin nenääni tietämättä mitä tehdä. Tultaisiinko minua kyseenalaistamaan? En kerennyt sen enempää miettiä, kun Aaltotähden tumma hahmo alkoi lähestymään minua nopein askelin. Nielaisten nostin katseeni päällikköön sanattomana. Hänen keltaiset silmänsä näyttivät olevan todella surulliset, lähes musertuneet eikä kollista osannut muuta sanoa kuin vain sen, että hän tarvitsi kipeästi vastauksia.
“Sirkkatassu”, kolli aloitti matalalla äänellä saaden huomioni kiinnittymään häneen pelästyneenä. Kollisoturi pysähtyi aivan eteeni ja katsoi minua lähes viiruuntunein silmin. Katsoin takaisin peläten sitä, että hän alkaisi syyttämään minua kaikesta ja, jopa karkottaisi Vuoristoklaanista.
“Huurrekukka- mistä sinä löysit hänen ruumiinsa? Näkyikö siellä taistelemisen merkkejä?” Aaltotähti sitten kysyi pitkää, lähes ruoskamaista häntäänsä hieman huiskauttaen. Se tuntui lähes halkovan ilmaa. Pudistelin päätäni sydän kovaa hakaten rintaa vasten,
“Löysin hänet läheltä Neljän virran tammea, s-siellä missä joet jakautuvat pienemmiksi puroiksi. Hän oli- hän oli joentörmälle huuhtoutuneena eikä siellä ollut ketään enkä- enkä minä voinut tehdä mitään.. Hän oli jo kuollut.”
Keltaiset silmät katsoivat minua arvioivasti, lähes omiini porautuneena saaden korvani hiljalleen luimistumaan pelosta. Päällikön katse oli lävistävä.
“S-siellä ei näkynyt t-taistelemisen merkkejä..”, lisäsin hiljaa takellellen saaden päällikön nyökäyttämään päätään. Kolli loi minuun hieman pehmeämmän katseen,
“Kiitos Sirkkatassu.”
Nyökäytin hölmistyneenä päätäni hänelle ja kumarsinkin nopeasti kuin paniikissa, kun kolli loi minuun vielä viimeisen katseen ennen kuin kääntyi ja lähti harppomaan kohti Puhujankiveä, minkä ympärille kissat olivat jo alkaneet kerääntymään huomattuaan päällikön lähestyvän sitä nopeaa tahtia. Seurasin päällikön menoa ennen kuin käänsin huomioni Huurrekukkaan, jonka ruumis lepäsi aukiolla kissojen ympäröimänä. Näin Taivasliljan kyyristyneen entisen mestarinsa ruumiin ylle, pää tuon kylkeä vasten painettuna. Vaikken selvästikään nähnyt naaraan kasvoja sen tarkemmin tai ollut tarpeeksi lähellä kuullakseni hänen sanojaan, silti tiesin naaraan sanovan sydäntäsärkeviä sanojaan Huurrekukalle. Myös Uskosielu istui parantajan ruumiin yllä ja oli kiertänyt häntänsä Taivasliljan ympärille kuin lohduttaen naarasta, mutta myös samaan aikaan hakien tuosta turvaa. Nielaisin.
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokouseen!" kaikui leirissä saaden loputkin vuoristoklaanilaiset kokoontumaan Puhujankiven ympärille ja päästämään surumielisiä sihahduksia ilmoille. Lähdin hiljalleen kulkemaan lähemmäs, katse tassuissani.

Raahauduin eturiviin kuullessani Aaltotähden kolkon, surusta murtuneen äänen kaikuvan leirin läpi, tunnelma oli jo muutenkin surullinen, silti minua suoraan sanottuna suretti nähdä Aaltotähti näin masentuneena ja sydäntäsärkevän vanhan oloisena. Annoin Aaltotähden puhua, kuulosti siltä, kuin tämä olisi menettänyt todellakin voimansa, eikä oikein enää olisi jaksanut uskoa, että Huurrekukka oli oikeasti kuollut. Kurkkuuni oli takertunut karvas pala, yritin nieleskelemällä peittää äänettömiä, samaan aikaan näkymättömiä kyyneliäni muuttumasta oikeaksi, vuolaaksi vuodatukseksi. Käänsin katseeni vieressäni avuttoman oloisena istuvaan Lehtituuleen, joka antoi jäänsinisten silmiensä katseen liukua hitaasti minuun, kollin silmistä paistoi peittelemätön suru. Hautasin pääni kollin rauhoittavan pehmeään turkkiin ajattelematta mitään, minulle olisi ihan sama vaikka jotkut alkaisivat levitellä juoruja, halusin vain tukea ja ymmärrystä joltakin kissalta. Lehtituuli hätkähti hieman odottamatonta liikettäni, mutta rentoutui kuitenkin pian laskien häntänsä suojelevaisesti lavoilleni, se tuntui mahtavalta näin rajujen koettelemusten jälkeen. Kun Aaltotähti lopetti, tunsin monista huokuvan surumielisen hiljaisuuden, kaikki olivat varmasti todella järkyttyneitä, kun Huurrekukka oli klaania monta kuunkiertoa palveltuaan jättänyt meidät näin äkkiä. Nostin pääni Lehtituulen turkista yrittäen koota viimeiset rohkeudenrippeeni.
-Aaltotähti, s-saisinko minä...kertoa koko klaanille eräästä asiasta? Kysyin ääni viimeisten sanojen kohdalla särähtäen.
Aaltotähti käänsi hämmästyneenä katseensa minuun, sitten hän vilkuili hetken miettiväisesti ympärilleen ja nyökkäsi epävarmasti. Monet supattivat loukkaantuneina keskenään ja loivat halveksivia katseita minuun. Nousin horjuen käpälilleni hakien tukea lähimmäisteni rohkaisevista katseista.
-Huurrekukka...hän oli mahtava kissa, jolla oli aivan uskomaton lahja nähdä ja tuntea...aloitin hiljaisen epävarmana.
Kohotin hieman päätäni kuljettaen katsettani kissasta toiseen, pysäytin silmieni lämpimän tuijotuksen Lehtituuleen.
-Silti hän oli meille kaikille enemmän kuin parantaja, hän oli kuin joki, josta saamme päivittäisen vetemme. Hän oli auringonvalo, joka valaisi kaikkein synkimpiä hetkiä elämässämme...Hän oli...Jatkoin äänenvoimakkuuttani hieman varvemmaksi tullessani kohottaen.
Lehtituuli nousi ylös, hän tassutti vierelleni nyökäyttäen hymyillen päätään.
-Hän oli se jota rakastimme, ja on edelleen, hän halusi aina nähdä kissoissa hyviä puolia, Lehtituuli kehräsi haikeasti silmät sameasti tuikkien.
Huokaisin raskaasti viiksiäni värisyttäen.
-Hän halusi nähdä hymyn kasvoillamme, nauimme Lehtituulen kanssa kuorossa, siirsin katseeni hetkeksi kiitollisena kolliin, sitten höristin korviani kuullessani Aaltotähden liikuttuneen niiskauksen.

//Kuka vaan jolla on intoa niin saa jatkaa/kirjoittaa eri näkökulmasta :]

Hiljaisuus humisi hiljaa leiriluolassa. Paarmatassu istui liimautuneena kiviseen seinään parin ketunmitan päästä Huurrekukan ruumiista, jonka ympärillä kissat nyt kävivät vuorotellen hyvästelemässä parantajan.
Mustan kollin meripihkasilmät kapenivat vähitellen viiruiksi. Raskaat askeleet kaikuivat pitkin luolaa, kun joku kissoista kävi hipaisemassa kevyesti liikkumatonta, harmaata kylkeä. Paarmatassu siirsi katseensa alas tuijottaen maata, kun nyyhkytys täytti leirin. Joku siirtyi lohduttamaan itkijää ja veti hänet sivummalle. Paarmatassu kuunteli laahaavia askeleita ja uskalsi huokaista pienesti. Hän ei viitsinyt häiritä surevaa Taivasliljaa enempää, joten kuonon hoidattaminen saisi jäädä. Sitä paitsi, siinä kaiken hälinän ja musertuneiden vuoristoklaanilaisten suruisten ulvaisujen keskellä hän oli jo unohtanut kirvelyn kuonollaan. Jostain silmäkulmastaan Paarmatassu näki vilauksen Uskosielun kermanvaaleasta turkista. Oppilas olisi halunnut mennä mestarinsa mukaan ja ehdottaa vaikka harjoituksia – enemmän kuin mitään hän olisi halunnut pois painostavasta tunnelmasta ja ehkä teeskennellä että mitään ei ollut käynyt. Nyt Uskosielun häiritseminen olisi kuitenkin tuntunut typerältä.
Paarmatassu koitti vältellä katsomasta kuolleen parantajan rähjäistä turkkia. Kun oppilas käänsi päätään kuoleman viekas haju tunki hänen lähelleen ja sai kollin niskakarvat sojottamaan.
#Tämä riittää minulle#, musta kissa ärähti mielessään, ja nousi turkki pörröllä ylös. Hän lähti tekemään tietään kohti uloskäyntiä kävellen kiinni seinässä ja kiertäen kaukaa kissarykelmän leiriaukion keskellä. Vuoristoklaanilaisia tosin lojui suremassa missä sattui, joten aika ajoin hänen täytyi astella liikkumattomina kyyhöttävien kissojen häntien yli.
”Paarmatassu, mihin sinä menet?” kuiskaus kuului juuri, kun kolli oli sujahtamassa ulos leiristä. Kysyjän lasittuneen äänen Paarmatassu tunnisti heti Loskatassuksi. Hiilenmusta kissa vilkaisi sisartaan ja näki hänen makaavan lähellä uloskäyntiä pitkä, juovainen häntä kierrettynä ympärilleen. Tomukukka istui hieman kauempana tyttärestään, ja vilkaisi Paarmatassua pienesti surun kiilto katseessaan, liian keskittyneenä omiin ajatuksiinsa tervehtiäkseen.
”Ajattelin… Käydä vähän ulkona”, Paarmatassu naukui ja selvensi sitten kurkkuaan huomattuaan, että oli kuiskannut.
”Ai. Minä tulen mukaan”, Loskatassu vastasi äänessään pieni innostuksen sävy ja nousi nopeasti ylös. Kaksikko loikki ulos leiristä, ja Paarmatassu pysähtyi hetkeksi tunteakseen raikkaan ilman paremmin. Auringonhuipun valo valaisi Loskatassun vaaleanharmaan turkin, kun naaras venytti selkäänsä pikaisesti. Paarmatassu oli luullut, että päästessään ulos leiristä hänen oudon haikea mielentilansa jotenkin muuttuisi, mutta edelleen pala tämän kurkussa kasvoi.
”Mennäänkö metsästämään?” Loskatassu naukui kysymyksen, ja kun Paarmatassu vilkaisi sisartaan tuon suupielet kääntyivät vienoon hymyyn. Se oli Loskatassulle ominainen ilme, mutta nyt Paarmatassu näki sen alta selvästi, miten hämmentynyt ja uupunut naaras oli. Mukana vaikutti olevan myös edelleen väsymystä yhteenotosta Torakkaleuan kanssa.
”Toki. Viedään vaikka varpunen Tomukukalle, sehän on hänen lempiriistaansa”, Paarmatassu mutisi lopulta.
”Totta, niin on”, Loskatassu naukui ja pohti asiaa hieman, ennen kuin lähti vikkelästi kohti polunhaaraa.
”Katsotaan, kumpi löytää sellaisen ensin!”
Paarmatassu ei uskonut että riista piristäisi heidän emoaan tai ketään muutakaan. Loskatassu näytti silti pitävän ideaa hyvänä, ja naaras näytti jopa unohtavansa klaanin huolet ja Huurrekukan kuoleman saadessaan jotain tekemistä.
#Miksi edes välitän? No, kait minunkin olemassaoloni on siedettävämpää, jos Loskatassu on hyvällä tuulella#, kolli tokaisi mielessään, ja antoi käpäliensä viedä alas rinnettä.

Liekkitaivaan jalat rummuttivat kostealla nurmikolla hänen ja koko muun pelastuspartion yrittäessä pysyä Sulkatähden hurjassa vauhdissa mukana. Päällikön juoksuvauhti tuntui koko ajan vain lisääntyvän, tuo näytti miltei liitävän maan kamaran yläpuolella. Soturi puuskutti ja vilkaisi taakseen katsoakseen miten muu partio jaksoi. Tiikerililja sekä Kotkakynsi olivat miltei heti hänen takanaan, mutta muut partion jäsenistä juoksivat aina vain kauempana ja kauempana. Kolli käänsi katseensa ja kiri itsensä sekä kahden soturin kanssa hopeaturkkisen naaraan vierelle.
"Sulkatähti... Miksi me oikein juoksemme näin nopeasti... Olemme aivan uuvuksissa leiriin päästyämme...!" Tiikerililja huohotti ja haki Sulkatähden katsetta. Päällikkö ei sitä kuitenkaan soturittarelle luonut vaan jatkoi nyt jopa hieman nopeammalla vauhdilla. Liekkitaivaalla oli täysi työ pysytellä tuon perässä ja samalla varoa pieniä ojia ja kuoppia maastossa. Kolli ei ollut täysin vastaan raidallisen naaraan ehdotusta hiljentää vauhtia, mutta mitä nopeammin he saisivat luuklaanilaiset ja Lehtitassun kiinni, sen parempi. Oppilaan henki olisi vaarassa jokaisen sydämenlyönnin ajan kun he olisivat vasta matkalla Tulikammion vuoristoa kohti. Sulkatähti ei kommentoinut Tiikerililjan kysymykseen vaan antoi jalkojensa sulavasti viedä Neljän virran tammen takana olevan lammikon kosteaa ja mutaisaa reunaa pitkin, pitäen kuitenkin nopean vauhdin yllä. Lammikon vesi oli noussut kiitos sulamisvesien, mutta se ei vielä ylttänyt pienelle polulle, joka veisi Neljän virran tammen toisella puolella olevalle aukiolle. Nummiklaanilaiset juoksivat peräkkäin aukion halki ja jatkoivat jonossa kohti Tulikammion vuoristoa, poukkoilen kummallakin puolella Puroklaanin ja Vuoristoklaanin välistä rajaa. Luuklaanin partion löyhkä, sekä Lehtitassun ominaistuoksu vahveni mitä lähemmäs vuoristoa he pääsivät, eikä ilmassa haissut pahasti veri, eikä kukaan ainakaan jättänyt verilammikoita jälkeensä. Eli oppilas olisi ainakin vielä kunnossa. Liekkitaivas ei antanut katseensa herpaantua edessä juoksevasta Sulkatähdestä eikä maastosta edessään, vaikka he tällä hetkellä kulkivatkin kahden muun klaanin reviireillä. Jos joku näkisi nummiklaanilaisten kiitävän tuollaista vauhtia kohti Tulikammion vuoristoa, tuskin kukaan heidän peräänsä lähtisi. Paluumatkalla muihin klaaneihin törmääminen olikin sitten täysin eri asia. Soturi uloshengitti ilmaa hampaidensa välistä miltei sylkien samalla ja yritti kaikin voimin repiä itseään eteenpäin, vaikka hänen lihaksensa huusivatkin hoosiannaa. Hän ei ollut ikinä juossut näin lujaa näin pitkälle ja kollin voimat alkoivat loppumaan. Polkuanturoihin sattui niin nopeat maastonvaihdokset ja hän oli varma, että useampi pikkukivi oli repinyt hänen takajalkansa polkuanturan verille. Nähdessään Sulkatähden hiljentävän vauhtiaan pystyäkseen hyppäämään muutaman kiven kautta vuoristopolulle pystyi Liekkitaivas hiljentämään vauhtiaan ja pysähtymään kivien eteen. Soturi haukkoi happea ja kohotti katseensa päällikköönsä, joka katsoi ensiksi häntä ja sitten kahta muuta soturia jotka puuskuttaen jarruttivat kollin vierelle. Kukaan heistä ei edes yrittänyt peittää hengästymistään, vaikka he hopeanharmaan naaraan arvioivan katseen alla olivatkin.
"Liekkitaivas ja Tiikerililja, odottakaa oppilaitanne tässä. Astumme nyt luuklaanilaisten valtaamille vuorille, mikä tarkoittaa vaaraa jokaisen kulman takana. Ja vaikka liikkumistahtimme pitääkin olla nopea, vuoristopoluilla täytyy katsoa tassuihinsa ja muistaa pitää tasapaino jokaisena hetkenä, ymmärrättekö?" Sulkatähti puhutteli kolmea soturia, jotka nyökäyttivät päitään kuuliaisina.
"Muistutamme muitakin tuosta", Liekkitaivas sai sanotuksi hapenhaukkomisensa välistä ja seurasi, kuinka päällikkö lähti kiipeämään jyrkkää vuoristopolkua ylöspäin, kadoten pian näkyvistä. Kotkakynsi käveli lähemmäs kiviä ja nopeilla loikilla sai kavuttua itsensä samaan kohtaan missä hopeanharmaa naaras oli vain hetkeä aikaisemmin seissyt. Soturi katosi saman kulman taakse, jättäen Tiikerililjan ja kollin kaksin vuoristopolun alapuolelle odottamaan muita. Saadessaan hengityksensä tasaantumaan kääntyi hän katsomaan ketkä nummiklaanilaisista seuraavaksi ilmestyisivät paikalle. Hän sai näkökenttäänsä ensimmäisenä Kuiskevirran, Yöaskeleen ja Naavatassun, jotka juoksivat pienessä kolmen kissan porukassa. Oppilas näytti olevan vielä voimissaan eikä juoksu ollut tuntunut ottavan yhtäkään juuri saapuneista kissoista kovinkaan voimille. Liekkitaivas sekä soturitar hänen vierellään automaattisesti kohensivat ryhtejään ja lopettivat syvään huohottamisen, kun kissat pysähtyivät heidän kohdalleen.
"Missä muut ovat?" Soturi kysyi ja katsoi Kuiskevirtaa, Yöaskelta sekä Naavatassua vuorotellen. Kissat vetivät muutaman kerran henkeä ennen kuin Kuiskevirta avasi suunsa;
"Kuurasäde jäi katsomaan, että Leijonakynsi ja Kaislatassu pääsevät varmasti perille asti", soturitar selitti niiskaisten ja kohottaen katseensa yllä kasvaviin vuoriin. Liekkitaivas nyökkäsi ja katsahti suuntaan mistä kissat olivat äsken saapuneet. Leijonakynsi tulisi varmasti hitaammin raskaamman rakenteensa takia eikä Kaislatassun lihakset varmastikkaan olleet vielä siinä kunnossa, että ne kantaisivat oppilaan tänne asti nopeasti ilman taukoja. Nuori soturi tuskin jäisi oppilasta odottelemaan yhtään mihinkään jos tuolle vaikka sattuisi jotakin, Kuurasäde teki siis ihan oikein jäädessään varmistamaan, että molemmat nummiklaanilaisista pääsisivät perille asti turvallisesti.
"Selvä on. Minä ja Naavatassu menemme edeltä, tulkaa te muut perässä. Ja varokaa vuoristossa, luuklaanilaiset odottavat meitä ja saattavat tehdä yllätyshyökkäyksen varsinkin, kun liikumme pienissä porukoissa. Ja muistakaakin kulkea varovasti poluilla ja katsoa mihin astutte!" Liekkitaivas ohjeisti, kun kaikki olivat hetken odottavina istuneet paikoillaan ja vain tuijottaneet soturia. Hän ei ollut odottanut ollenkaan, että hänen oletettaisiin paikallaolijoista jakelevan käskyjä, Tiikerililjakin oli vain tuijottanut häntä, valmiina toimimaan käskyn käydessä. Hän ei ollut aikaisemmin toiminut minkäännäköisissä johtamistehtävissä, ehkä kerran saanut toimia rajapartion johdossa, mutta ei se voinut olla syy sille, että kaikki olettivat hänen jakelevan käskyjä heti Sulkatähden jälkeen.
*Äh, nyt ei ole aikaa tällaiselle!* Liekkitaivas muistutti itseään ja viittoi Naavatassua seuraamaan häntä kiville, joidenka kautta he pääsisivät vuoristoon.

“Nummiklaani hyökkäykseen!” Sulkatähti ulvaisi ja rynnisti ensimmäisenä Luuklaanin leiriin. Nummiklaanilaisilla oli kestänyt tovi vuoristossa suunnistamiseen ja Luuklaanin leirin etsintään, mutta Lehtitassun ominaistuoksun olessa vielä melko tuore, löysivät he paikan oletettua nopeammin. Liekkitaivas juoksi päällikkönsä rinnalla kielekkeellä sijaitsevaan leiriin ja teki hyökkäyksen ensimmäistä kissaa kohti, joka hänen tiellensä osui. Ennen leiriin hyökkäämistä ja sen tarkkailun lomassa he olivat laatineet nopean taistelusuunnitelman, mitä jokaisen tulisi tiukasti noudattaa jos he haluaisivat hengissä ulos vuoristosta. Nummiklaanilaisia oli niin vähän luuklaanilaisiin verrattuna, että kunnon startegia oli pakollinen. Muut Nummiklaanin sotureista taistelisivat luuklaanilaisia vastaan ja yrittäisivät harhauttaa noita, samalla kun Naavatassu ja Kaislatassu hiipisivät etsimään Lehtitassua. Sulkatähti tietenkin taistelisi Kuolontähteä vastaan. Liekkitaivas väisteli nopeaan tapaansa luuklaanilaisen iskuja ja yritti lyödä omiaan, mutta luuklaanilainen ei tuntunut olevan moksiskaan viilloista mitä kasvoihinsa ja rintaansa sai. Soturin pitäisi päästä lyömään suuremmalla voimalla, mikä tarkoittiaisi sitä, että myös häneenkin sattuisi. Kolli peruutti muutaman askeleen, vetäen henkeä ja katsoen jos hänen mustaturkkinen vastustajansa yrittäisi tällä kertaa jotakin muuta kuin etutassuillaan suoraa iskua. Naaras ei antanut sydämenlyöntiäkään armonaikaa Liekkitaivaalle, vaan syöksähti suoraan tuota kohti etutassut ojennettuina. Raidallinen kissa loikkasi pois tulilinjalta ja nopeasti ponnisti vauhtia, iskien itsensä luuklaanilaisen kylkeen, yrittäen saada tuota menettämään tasapainoaan. Hän tunsi kynsien repivän otetta takajaloistaan, joten refleksinomaisesti soturi asettautui niin, että hänen takajalkansa olivat kauempana mustaturkkisesta kissasta. Liekkitaivaan ollessa nyt miltei rinnakkain vastustajansa kanssa, hän nopeasti nosti etutassunsa ja löi ne naaraan lapoihin, pudottaen koko painonsa etutassujensa varaan ja loikaten tuon selkään. Jos soturi olisi ollut yhtään hitaampi, olisi hän saanut vatsaansa kipeät viillot, mutta nopean hypähdyksen ansiosta vain muutama karvatuppo jäi luuklaanilaisen kynsien väliin. Ollessaan koko painollaan tuon selän päällä, ja kolmella jalalla seistessään kaatui mustaturkkinen kissa nopeasti rähmälleen, minkä aikana Liekkitaivas pääsi hypähtämään pois ja valmistautumaan omaan hyökkäykseensä. Hänen katseensa kuitenkin tavoitti vain muutaman ketunmitan päässä oleva kamppailu, missä Kaislatassu oli selvästi häviämäisillään. Oppilas oli mainettuna maassa, kermanvaalean ja mustamerkkisen kissan pitäen häntä aloillaan. Kolli oli paljon isompikokoisempi, sekä selvästi omasi paremmat taistelutaidot, tuota ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan nummiklaanilaisen rimpuilut ja potkut. Kuitenkin luuklaanilaisen katseessa paloi halu iskeä kyntensä siniharmaan kollin kurkkuun, mikä sai Liekkitaivaan sydämen hypähtävän hänen kurkkuunsa. Sen enempää ajattelematta soturi jätti oman vastustajansa ja syöksyi kahta taistelevaa kissaa kohti, pukaten kermanvaalean kollin pois Kaislatassun päältä. Hän asettautui kahden kissan väliin, antaen oppilaalle aikaa nousta jaloilleen ilman, että luuklaanilainen kävisi hänen kimppuunsa sillä välin. Raidallinen kolli katsoi Kaislatassun kimpussa ollutta kissaa tulisesti, näyttäen hampaitaan sihistessään tuolle.
"Etsi Naavatassu ja pysykää strategiassamme!" Liekkitaivas karjahti siniharmaalle kollille, joka hieman yskien oli päässyt takaisin jaloilleen. Oppilas nyökkäsi ja kipitti taistelun sekaan, etsimään pesätoveriaan. Sen pienen hetken, kun soturi oli Kaislatassua katsonut, oli luuklaanilainen käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja hyökännyt raidallisen kollin kimppuun. Tuon kynnet iskeytyivät tummanpunaisen kissan lapaan ja rintaan, ja hampaat pureutuivat niskan kohdalle. Liekkitaivas ulvaisi äkillisestä kivusta.
"Teit todella typerän valinnan pelastaessasi sen oppilaan, nyt saat itse kärsiä seuraukset!" Kermanvaalea kolli murisi vasten Liekkitaivaan kaulaa. Nummiklaanilainen ähisi ja peruutti muutaman askeleen, yrittäessään ravistella luuklaanilaista irti kimpustaan. Tuon ote kuitenkin piti, ellei jopa pureutunut paremmin kiinni. Hampaat irvessä soturi yritti tehdä kaikkensa saadakseen vastustajansa otetta höllennettyä, kipu jyskytti niska ja lapa-alueella niin paljon, että se alkoi sattumaan häntä jo päähänkin. Raidallinen kolli yritti olla välittämättä viiltävästä kivusta, kun hän kurotti kaulaansa purrakseen kermanvaalean kollin tassua. Tuo sihahti Liekkitaivaan hampaiden pureutuessa käpälän karvan ja ihon läpi, muttei silti vieläkään tuntunut irroittavan otettaan. Tummanpunaista kissaa alkoi pikkuhiljaa huimaamaan päässä jyskyttävä kipu ja hän kompuroi eteenpäin yrittäessään pysyä pystyssä. Yhtäkkiä nummiklaanilaisen korvanjuuresta kuului huudahdus ja hän tunsi kynsien sekä hampaiden otteen irtoavan. Soturi sihahti itsekin ja kääntyi kohtaamaan vastustajansa uudestaan. Hän näki Kuiskevirran pitelevän lujalla otteella luuklaanilaista tuon lavoista, samalla kun kolli yritti parhaansa mukaan huitoa ja repiä itseään irti. Liekkitaivaan olisi tehnyt mieli iskeä hampaansa kermanvaalean kollin kurkkuun ja repiä tuon vatsa verille, mutta hän ei ehtinyt tekemään mitään, kun luuklaanilainen saikin itsensä irti naaraan otteesta ja loikkasi kauemmas nummiklaanilaisista.
"Kaikki okei?" Kuiskevirta kysyi siirtyessään klaanitoverinsa rinnalle, liu'uttaen kynsiään kalliopinnalla. Raidallinen kolli yskäisten nyökkäsi ja veti muutaman kerran happea, ottaen sitten leveämmän ja tukevamman hyökkäysasennon. Huimaus ei ollut vielä kaikonnut, mutta kyllä hän olisi valmis vastahyökkäykseen. Kermanvaalea kolli sähisi kaksikolle, jokainen karva taivasta kohti sojottaen. Hän yritti selvästi näyttää uhkaavalta, mutta kissan olemuksesta myös huokui hermostuneisuus, kun nyt hänellä olikin kaksi vastustajaa kohdattavanaan yhden sijaan. Hurja tuijotuskilpailu ei kuitenkaan muutamaa sydämenlyöntiä pitempää jatkunut, kun luuklaanilaisen keskittyminen herpaantui avunhuudon takia.
"Pajutassu, vankikuopalla tarvitaan apua!" Liekkitaivas käänsi katsettaan nähdäkseen avunpyytäjän ja näki pahasti haavoittuneen, harmaaturkkisen kollin raahaavan itseään yhtä pesää kohti, ottaen roimasti tukea kallioseinämästä. Kermanvaalea kolli, ilmeisesti nimeltään Pajutassu, ei sen enempää jäänyt aloilleen miettimään vaan nopeasti pujahti pois kahden nummiklaanilaisen hyökkäysetäisyydeltä. Kollisoturi kääntyi katsomaan Kuiskevirtaa.
"Mene hänen peräänsä, Naavatassu, Lehtitassu ja Kaislatassu saattavat tarvita apua", Liekkitaivas sanoi jämäkästi, yrittäen peittää kasvoiltaan irvistyksen. Pään kääntely sai niskassa olevan haavan venymään ikävästi, eikä siitä aiheutuva kipu ollut lievää ollenkaan. Pajutassun puruvoima oli ollut todella voimakas. Soturitar nyökkäsi ja kiiruhti oppilaan perään. Raidallinen kissa kääntyi etsiäkseen taistelutantereelta muita klaanitovereitaan jotka tarvitsisivat apua. Hän näki Kotkakynnen taistelevan sitä saimaista mustaturkkista naarasta vastaan, kuka hänen kimpussaan oli aikaisemmin ollut, mutta soturi näytti pitävän pintansa luuklaanilaista vastaan. Antaessaan katseensa vaeltaa läpi Luuklaanin leirin, salpaantui Liekkitaivaan hengitys, kun hän näki leirin reunalla, vaarallisen lähellä kielekettä ja monen puunmitan pituista pudotusta, kaksi päällikköä. Kuolontähti raahasi Sulkatähden verestä tahriutunutta ruumista lähemmäs kallion reunamaa, aikeissa varmaankin pudottaa tuo, Nummiklaanin päällikön jättäessä jälkeensä tummanpunaista verivanaa. Soturi jännitti koko kehonsa ja karvat pörhistettyinä hän pinkaisi kohti Luuklaanin päällikköä kynnet ojossa.

//Sulkatähdeltä lähti sitten taas yksi henki. Ja tästä saapi jatkaa, jos joku niin haluaa tehdä.^^

- Kaipaatko häntä? Siis mestariasi, Synkkäkukkaa? Sielutaivas kysyi yllättäen. Kostokynsi nosti hämmentyneenä katseensa myyrästään ja lipaisi verta huuliltaan. Heidän ruokailuhetkensä olivat yleensä hiljaisia, kun molemmat lähinnä vain keskittyivät nopeaan syömiseen, minkä jälkeen he vasta keskustelisivat. Yksin eläessä ruokailu ja muidenkin rauhoittumishetkien piti olla nopeita, koska pitäisi olla koko ajan varuillaan ja selvillä mitä lähiympäristössä oikein tapahtui. Jutustelu ruokailun ohella ei ainoastaan herpaannuttanut aisteja, mutta myöskin pitkitti paikallaoloa. Luopion korvat kääntyivät Sielutaivasta kohti ja kolli jäi kulmat hieman kurtussa miettimään kysymystä, minkä hänen kumppaninsa oli juuri kysynyt. Hänen ja Synkkäkukan välinen mestari-oppilas, mutta myöskin ystävyyssuhde oli ollut yhtä vuoristorataa koko heidän yhdessäelonsa ajan. Vanhempi naaras oli opettanut Kostokynnelle kaiken mitä hän yrteistä ja parantamisesta tiesi, mutta myöskin avartanut tuon katsetta maailmasta ja sen moraaleista ja arvoista. Synkkäkukkakin oli ennen kuolemaansa kääntynyt aina vain enemmän ja enemmän pois Pimeydenmetsän henkien uskon luota, kääntynyt Tähtiklaanin puoleen ja valellut samoja ideaaleja ja tunteita Kostokynnelle. Mutta molempien kissojen ollessa nuorempia oli naaras opettanut koppavan ja kylmän oppilaansa Luuklaanin tavoille, monien riitojen ja viiltojen avulla. Kostokynsi näin jälkeenpäin pystyisi sanomaan, että kyllähän hän entisestä mestaristaan oli välittänyt, pitänyt tuota jopa jonkinlaisena emohahmona, mutta parantajaoppilaana oli hän useamman kerran toivonut ettei Synkkäkukka palaisikaan yrttienkeruumatkoiltaan, että hänet löydettäisiin kuolleena jostakin ojan pohjalta. Kolli ei kuitenkaan ollut varma "ikävöikö" hän Synkkäkukkaa, kyllähän naaras hänen mielessään pyöri ja toisinaan hän toivoi tuon olevan elossa, että pääsisi taas juttelemaan tuolle. Mutta toisaalta, tämänhetkiseen elämäntilanteeseensa nähden oli vain parempi, että hänen entinen mestarinsa seuraisi pilvien reunalta oppilaansa elämää. Jos tuo edes Tähtiklaaniin oli päässyt.
- Minä... Nuorempana minä kai kohtelin häntä väärin, mutta näin jälkeenpäin tajuan ettei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kuin kasvattaa minua samalla tavalla kuin muutkin luuklaanilaiset. En syytä häntä niistä kaikista riidoista ja iskuista mitä sain, koska en koskaan ollut mikään parhain oppilas tai ystävä, Kostokynsi myönsi, mikä sai Sielutaivaan pupillit hieman laajenemaan.
- Mutta vaikka emme olleetkaan ihan se täydellisin parantajakaksikko, oli Synkkäkukka silti ainoa kissa kenestä Luuklaanissa välitin, luopio sanoi huokaisten. Hän laski katseensa verisiin tassuihinsa ja värähti tuntiessaan kosketuksen hännällään. Nostaessaan katsettaan kolli huomasi, että erakko oli laskenut oman häntänsä tuon päällä ja pienin vedoin silitti tuota, lohduttavaan sävyyn.
- Hän oli varmasti kamalan ylpeä sinusta ja ikävöi sinua suuresti, Sielutaivas sanoi hiljaa, väläyttäen kumppanilleen pienen ja suloisen hymyn. Naaras tuntui katsovan hetkeksi johonkin Kostokynnen taakse, muttei luopio siitä välittänyt. Hän hymähti nyt itsekin hymyillen ja hotkaisi loput myyrästään suihinsa.
- Meidän olisi varmasti parasta jatkaa matkaamme, olisi hyvä päästä Nummiklaanin reviirin halki ennen auringonlaskua, kolli muistutti ja lipaisi parin kerran rintaansa tasoittaakseen ja puhdistaakseen verestä tahriutuneita ja jokaiseen suuntaan sojottavia rintakarvojaan. Sielutaivas hymähti hyväksyvästi kumppaninsa ehdotukselle ja nousi istumaan, siistien muutamalla nopealla vedolla itseään. Kostokynsi vilkaisi oman peseytymisensä lomasta kumppaninsa vatsaa, tuon notsaessa toista etukäpäläänsä päästäkseen paremmin siistimään kylkeään. Erakon vatsa oli pyöristynyt huomattavasti, muttei vielä ollut kasvanut kauheasti koossa. Vielä olisi varmasti liian hankalaa yrittää selvittää kuinka monta pentua he saisivat, mutta luopio uskoi, että ehkä jopa neljäsosakuun päästä he saisivat senkin tiedon selville. Hän ei ollut vielä täysin itsekään ymmärtänyt, että hänestä tulisi jo mahdollisesti seuraavan kuun aikana isä ja asia ehkä omalla tavallaan pelotti häntä. He saisivat olla koko ajan varuillaan niin omansa kuin myös pentujensa turvallisuuden puolesta, mutta Kostokynsi oli varma että he kyllä onnistuisivat ja pystyisivät siihen. Kolli nousi jaloilleen ja odotti kunnes Sielutaivaskin sai peseydyttyä, minkä jälkeen kaksikko alkoi tekemään tietään Nummiklaanin reviirin läpi.