"Sanon nämä sanat Pimeydenmetsän henkien edestä. Luuklaanin uusi varapäällikkö on Ohramyrsky. Uuden varapäällikön pitää mennä hyppäämään Tulikammion yli osoittaakseen kunnioituksensa Pimeydenmetsän henkiä kohtaan ja että hän osoittaa olevansa tarpeeksi vahva varapäälliköksi!"
Pajutassu katseli uuden varapäällikön nimitystä parantajan pesän edustalla. Hänen haavansa olivat alkaneet hitaasti, mutta hyvinkin varmasti paranemaan eikä menisi enää kauaakaan, kun hän pääsisi pois Myrkkymarjan luota harjoittelemaan. Käärmeeniskusta hän ei tiennyt hiirenviiksen vertaa, mitä kolli oli hänen varalleen miettinyt ja kuinka rankkoja harjoituksia tuo hänelle oikein aikoisi pitää. Pajutassu pudisteli päätään samalla, kun keskitti taas katseensa Kuolontähteen ja Ohramyrskyyn, joka seisoi hämmentyneen oloisena paikoillaan, mutta silti hetki hetkeltä näytti yhä itsevarmemmalta. Kaiken lisäksi tuleva varapäällikkö oli hänen siskonsa mestari, joka hieman tympi vaaleanruskeaa kollioppilasta. Miksei hänenkin mestari voinut olla itse päällikkö tai varapäällikkö? Tai no ehkei hän halunnut olla itse Kuolontähden oppilas, Käärmeenisku osasi kyllä olla yhtä ankara kuin päällikkökin.
Klaanikokouksen päätyttyä kissat alkoivat lähtemään omiin puuhiinsa eikä Pajutassukaan kerennyt lähteä takaisin parantajan pesän uumeniin, kun huomasi Pihlajatassun lähestyvän kovaa vauhtia häntä kohti. Hän nousi nopeasti tassuilleen hieman irvistäen ja otti paremman asennon, jos naaras vaikka päättäisikin hypätä häntä kohden. Silloin hän ei ainakaan kaatuisi ja saisi aukaistua haavojaan uudestaan.
“Pajutassu!” Pihlajatassun ääni kailotti. Naaraan ääni oli niin kova, että varmasti puolet Kanjonista pystyi sen kuulemaan.
“Kyllä, minähän se tässä. En ole vielä kuollut, vaikka voisi luulla niin, koska minua ei ole näkynyt aukiolla! Kiitos muuten, kun kävit katsomassa minua niin monta kertaa!” Pajutassu hihkaisi yli-innostuneella äänellä ihan vain härnätäkseen Pihlajatassua, joka hänen luokseen tultuaan ja kollin sanat kuultuaan hieman luimisti korviaan.
“Älä nyt viitsi, olisin minä sinua tullut katsomaan, mutta harjoitusten kanssa meni niin kauan”, naaras kertoi vaivautuneen oloisena, mutta nopeasti sitten jo virnistikin perään,
“No miltä sinusta tuntuu, kun minun mestaristani tuli juuri varapäällikkö?”
Pajutassu katsoi siskoaan tuhahtaen. Ei hän ollut sitten yhtään mustasukkainen sisarukselleen siitä, että juuri tuon mestarista oli tullut varapäällikkö.. Ei tosiaan ollut. Olihan Käärmeenisku kuitenkin loppupeleissä yksi klaanin parhaimmista sotureista. Hän kohensi ryhtiään.
“No mitä ihmeellistä siinä muka on? Vaikka sinun mestaristasi tuli juuri varapäällikkö, ei se sinun asemaasi mitenkään muiden silmissä kohenna. Ja muutenkin nyt, kun Ohramyrsky on varapäällikkö ja kaikki uudet velvollisuudet painavat hänen niskaansa, luuletko, että hänellä jää sinulle aikaa yhtä paljon kuin ennen?” Pajutassu naukui ja loppua kohden päästi leppoisan virneen nousemaan kasvoilleen ilkikurisena sisarukselleen. Kyllä hän oli ihan oikeassakin. Kun Ohramyrsky saisi kaikki uudet velvollisuudet tassuihinsa ja joutuisi vielä Kuolontähdenkin kanssa olemaan paljon enemmän, ei mustalla naaraalla olisi enää niin paljon aikaa oppilaalleen. Ehkä se tosiaan oli vain hyvä, ettei hänen mestaristaan tullut varapäällikköä.
“Mutta minä tiedän, että Ohramyrsky osaa ajatella loogisesti ja suunnitella milloin antaa aikansa minulle ja milloin keskittyy uusiin velvollisuuksiinsa. Ja olet väärässä veli hyvä, kyllä se hieman minunkin asemaani nostattaa. Voin sentään kertoa kaikille, että olen ollut tulevan päällikön oppilas”, Pihlajatassu naukui vastaan hymyillen, mikä sai Pajutassun pyörittelemään päätään. Hän katsoi sisarustaan silmiään siristäen,
“Luuletko, että hän pärjää päälliköksi asti?”
“Mitä sinä muka tuolla tarkoitat?” oranssipilkkuinen naaras kysyi kulmiaan hänelle kurtistaen.
“Mitä luulet, että Pakkasviimalle kävi?” hän kyseli katsoen siskoaan tarkkaavaisesti suoraan tuon sinisiin silmiin. Pihlajatassu pudisteli päätään selvästi hämmentyneenä,
“Miten niin mitä hänelle kävi? Pakkasviimahan sai jonkinlaisen sairauskohtauksen.”
“Vai saiko?” Pajutassu pisti vastaan samalla, kun lähti kulkemaan tuoresaaliskasaa kohden. Pihlajatassu loikki hänen peräänsä ja tuijotti häntä polttavasti kuin anoen vastauksia.
“Entä, jos Pakkasviima alkoikin oikuttelemaan Kuolontähdelle ja Kuolontähdellä on jotain osaa hänen kuolemalleen?”
“Ei Kuolontähti niin tekisi, ei varmasti tekisi!” Pihlajatassu sihahti hieman liian kovaa, jolloin Pajutassu äkkiä läiskäisi häntänsä tuon suun eteen ja käänsi viiruuntuneen katseensa sisarukseensa. Pihlajatassu katsoi häntä takaisin hieman pelästyneenä.
“Ei siinä olisi järkeä.. Pakkasviimahan oli aina niin uskollinen päälliköllemme. Miksi Kuolontähti hänet tappaisi?” naaras kyseli.
“En tosiaan tiedä, muttei sitä koskaan voi tietää. Voi olla, ettei Kuolontähdellä ole hänen kuolemansa kanssa mitään tekemistä, mutta jokin tässä silti haiskahtaa”, hän kertoi toiselle oppilaalle samalla, kun nappasi heille linnun, jonka äärelle he kumartuivat ja alkoivat syömään vuorotellen. Pihlajatassu kiersi häntänsä etutassujensa vierelle samalla, kun kulmiensa alta tarkkaili ruokailevaa veljeään.
“En minä usko, että Kuolontähdellä on mitään osaa tai arpaa Pakkasviiman kuoleman kanssa, koska me kaikki tiedämme, ettei hän jaksaisi kouluttaa varapäällikköjään aina uudelleen ja uudelleen ja miksi hän vaivautuisi jälleen kerran tekemään sen Ohramyrskyn kanssa, kun Pakkasviima oli siinä jo niin hyvä ja kuunteli Kuolontähteä ilman väittäen vastaan? Ei hän varmasti tappanut Pakkasviimaa vaan joku muu on tämän takana”, Pihlajatassu kertoi, kun vilkuili aina välillä Pajutassua. Kollioppilas käänsi katseensa sisarukseensa ja nyökäytti päätään mietteliäänä.
“Olet kyllä tuossa ihan oikeassa.”
Hiljaisuus laskeutui sen jälkeen kaksikon ylle. He söivät sanomatta sanaakaan ja lopulta, kun olivat saaneet linnun syötyä, Pajutassu potki luita hieman kauemmas heistä ja nuolaisi huuliaan. Hän vilkaisi sisarustaan. Pihlajatassu oli aivan oikeassa tuon asian kanssa. Kaikki Luuklaanista tiesivät, ettei Kuolontähti ollut mikään kaikista pitkäpinnaisin kissa ja juuri sen takia odottikin varapäälliköiltään täydellistä keskittymistä ja ohjeidensa noudattamista. Pakkasviima oli ollut juuri sen takia täydellinen varapäällikkö naaraalle, koska oli totellut tuota kahta kertaa miettimättä.
“Hei eikö tänään ole se klaanikokous?” toinen oppilaista sitten yhtäkkiä kysyi saaden Pajutassun katseen siirtymään siskoonsa, joka katsoi häntä velmusti virnuillen. Hän nosti toista kulmaansa tälle.
“Kyllä kai, miten niin?” hän ihmetteli katsoen siskoaan hämmentyneenä. Mitä Pihlajatassu oikein suunnitteli?
“Mitä sanoisit jos…”, naaras aloitti ylös nousten ja hänen vierelleen tassutellen. Naaras kiersi hänen toiselle puolelleen samalla, kun tuon häntä liukui pitkin kollioppilaan selkää hänen kyljelleen ja pysähtyi sitten siihen. Pajutassu katsoi sisarustaan odottavasti.
“Me menisimme sinne heidän seurakseen? Voisimme tarkkailla heitä ja kuunnella mitä heillä on meistä sanottavanaan.”
Pajutassu katsoi sisaruksensa sinisiä silmiä mietteliäänä. Ne hehkuivat omalla tavallaan hyvinkin kavalasti, mutta myös innokkaasti, mikä sai hänen niskavillat hieman pörhistymään. Hekö menisivät katsomaan neljän klaanin kokoontumista ja yrittäisivät olla jäämättä kiinni? Heidäthän revittäisiin palasiksi, jos he jäisivät kiinni! Hei hei soturin unelmat ja tervetuloa Pimeydenmetsä. Mutta toisaalta... Pajutassun korvat hieman kallistuivat eteenpäin samalla, kun tuon kasvoille nousi ovela virne. He voisivat saada todella paljon tärkeää tietoa klaaneista ja niiden suunnitelmista ja, jopa voisivat saada kunnioitusta muilta luuklaanilaisilta. Hän nousi tassuilleen ja siskoaan katsoen, hän nyökäytti innokkaana päätään. Ei hänen haavatkaan enää niin kipeät olleet! Tai ehkä se kaikki innostuneisuus vain sai kirvelyn tukahtumaan.
“Selvä, olen mukana!” hän ilmoitti tohkeissaan saaden Pihlajatassun kasvoille nousemaan virneen.

Kun ilta vihdoinkin saapui vuoristoon ja painoi kaiken pimeytensä alle, kaksi luuklaanilaista oppilasta hiippailivat ulos oppilaiden pesästä ja tekivät tiensä vuoristopoluille, joiden kautta he pääsisivät Puroklaanin alueelle, missä he olivat aikaisemmin Henkitassun nähneet. Heidän aikomuksenaan oli hiippailla pitkin Puroklaanin reviiriä kiinni jäämättä Neljän virran tammelle ja sitten piiloutua runsaan aluskasvillisuuden sekaan samalla, kun he tarkkailisivat neljää klaania ja imisivät heistä kaiken tarvittavan tiedon. Joten, kun kaksikko olivat taiteilleet vuoristopoluilla tarpeeksi kauan päästäkseen alas turvalliseen maastoon, he hiljalleen lähtivät kulkemaan kohti sitä samaista kovasti pauhaavaa jokea, jonka virta veisivät heidät helposti mukanaan, jos he sinne päätyisivät tippumaan. Maasto oli hyvin pensaikkoista ja puita tuntui olevan joka puolella, minne vain sattuikin päänsä kääntämään. Pajutassu joutui nostelemaan tassujaan reippaasti ja aina välillä vihaisesti repäisemään itsensä pensaikkojen oksien otteesta. Haavat hänet turkillaan kirvelivät joka kerta kollin osuessa pensaikkoon, oksaan tai muuten vain johonkin, mikä osui vielä parantumattomiin haavoihin. Pihlajatassu sen sijaan kulki aivan hänen perässään ja hieman paremmin väisteli heitä kohden kurottavia oksia ja lehtiä. Naaraan oli selvästi helpompaa kulkea tuon nähdessä kaikki ongelmat Pajutassun osuessa niihin. Vaaleanruskea kollioppilas kivusta välittämättä päätti jatkaa reipasta kulkuaan, jotta he joskus jopa pääsisivät perille. Ja, kun joki tuli heitä vastaan, he pysähtyivät paikoilleen. Kaksikko vilkaisivat toisiaan ja katsoivat sitten jokea. Sen yli uimalla he eivät varmasti onnistuisi. He eivät olleet tottuneet uimaan puroklaanilaisten tavoin ja joki näytti olevan todella voimakas. Se oli näyttänyt ottavan Henkitassunkin voimat kollioppilaan uidessa sen lävitse. Ja jos se oli puroklaanilaiselle vaikeaa, se olisi heille mahdotonta. Pajutassu seurasi jokea ihan loppuun asti, minne hänen katseensa vain kantoi ja hän pystyi hieman hämärästi huomaamaan, että joki kaventui loppua kohden. Hän katsoi sisarustaan, mutta naaras katsoi häntä jo valmiiksi siniset silmät epävarmoina tuikkien. Pihlajatassu ei selvästi ollut huomannut joen kapenevaa kohtaa, mistä he voisivat sen ylittää. Pajutassu nyökkäsi kohti joen tulosuuntaa saaden siskonsa katseen kääntymään sinne.
“Tuolla joen lopussa näyttää olevan kohta, mistä me voisimme päästä yli”, hän kertoi hiljaisesti sisarukselleen, jonka jälkeen häntäänsä hieman huiskauttaen lähti kulkemaan sitä kohden. Hän kuuli Pihlajatassun seuraavan aivan kannoillaan ja hiljaisesti kaksikko kulkivat joentörmää pitkin aivan sen loppuun ja sitten seisahtuivat aloilleen. Pajutassu hieman kurotti kaulaansa ja onnekseen näki, että kapeassa kohdassa oli muutama kivi, joiden kautta he voisivat hyppimällä päästä toiselle puolelle. Hän heilautti häntäänsä uudemman kerran, kun hän laskeutui hieman kumaraan ja jännitti lihaksiaan. Lyhyellä loikalla kolli pääsi liukkaalle kivelle, jonka kylmään pintaan hän tarrasi kynsillään. Hieman hoippuen, kollioppilas jännitti lihaksiaan uudemman kerran ja sitten teki uuden loikan. Heilahdellen hän tarrasi siihenkin kynsillään ja käänsi päätään hieman taaksepäin sisarustaan kohden. Pihlajatassu toisella puolella katsoi häntä epävarmasti, mutta heidän katseidensa kohdattua, naaras kyyristyi hieman ja loikkasi sitten ensimmäiselle kivelle. Pajutassu huokaisi helpotuksesta, jonka jälkeen kääntyi taas eteenpäin ja hieman pidemmällä loikalla hyppäsi joen toiselle puolelle. Oppilas otti askeleen sivuummas ja kääntyi uudemman kerran Pihlajatassua kohden vain varmistaakseen, että naaraskin pääsisi turvallisesti tälle puolelle hänen kanssaan. Jos sisarus vaikka horjahtaisi, hän kerkeäisi nappaamaan tuon niskavilloista kiinni ja raahaamaan hänen luokseen. Oranssipilkkuinen luuklaanilainen epäröivästi käänsi katseensa häneen kuin peläten tippuvansa veteen ja joutuvansa sen vietäväksi. Pajutassu katsoi sisarustaan rohkaisevasti, kyllä naaras tänne puolelle pääsisi! Toinen oppilas vetäisi syvään henkeä ennen kuin loikkasi toiselle kivelle ja pysähtymättä lähes syöksyi joen toiselle puolelle hänen seurakseen. Kiihkeästi puuskuttaen, naaras painautui häntä vasten pariksi silmänräpäykseksi ennen kuin astui kauemmas ja käänsi sinertävän katseensa kohti suuntaa, jossa Neljän virran tammi olisi. Pajutassu tassutteli hiljaisesti aivan siskonsa vierelle ja laski häntänsä tuon selän päälle, jonka jälkeen laskeutui hieman kumaraan ja veti siskonsa mukaansa. Kyyristyneinä metsästysasentoon, kaksi oppilasta lähtivät hiljalleen kulkemaan kohti neljän klaanin tapaamispaikkaa varovaisesti ja niin hiljaisesti, ettei varmasti kukaan heitä kuulisi. He tarkastivat ilmansuunnan ja pyrkivät pysymään sen alapuolella, jottei heidän hajunsa kulkeutuisi klaanien tietoon. Molemmat tiesivät, ettei kukaan neljästä klaanista pitänyt luuklaanilaisista ja varmasti tappaisivat heidän yhdessä ilman katumusta. Olivat he sitten oppilaita tai eivät, ei se tieto hetkauttanut muiden klaanin kissoja. Niin he ainakin uskoivat. Joten sen varassa, kaksikko kulki runsaan aluskasvillisuuden seassa ja pyrkivät pysymään piilossa.
”Selvisimme vammoitta Puroklaanin kanssa käydystä taistelusta, menetin itse vain yhden hengen”, terävä ääni kantautui aivan läheltä saaden kaksikon pysähtymään äkisti. Pajutassu vilkaisi sisarustaan ennen kuin veti tuon puskien sekaan piiloon. He kyyristyivät mataliksi, vatsakarvat maata hipoen. Kaksikko vielä nopeasti vilkaisivat toisiaan ennen kuin kurkistivat pensaikon seasta aukiolle, jossa monet kissat olivat isossa ryhmässä ja kuuntelivat savunharmaata, isokokoista lihaksikasta kollia. Pajutassu luimisti hieman korviaan. Tuon kollin täytyi olla jonkun näiden klaanin päällikkö, koska tuo oli niin paljon korkeammalla kuin muut. Hieman katsettaan kääntäessään, hän näki myös kolme muuta kissaa, jotka seisoivat hieman sivummalla savunharmaasta kollista, mutta olivat selvästi myös päällikköjä. Varoittava murina sen sijaan sai Pajutassun huomion siirtymään kollista muihin kissoihin, tai paremminkin kahteen ryhmälliseen kissoja, jotka mulkoilivat toisiaan leiskuvin silmin. Näytti siltä kuin he olisivat alkaneet tappelemaan ihan mikä hetki hyvänsä. Pajutassu hieman kurtisti kulmiaan, mutta palauttaessaan savunharmaan kissan sanoja mieleensä, hän hieman hymähti itsekseen. Kuutamoklaanilla ja Puroklaanilla oli ollut taistelu?
“Saimme myös häädettyä erään erakon joka jahtasi kotikisua reviiriltämme ja otimme kantavan kotikisun hoitoomme”, savunharmaa, ilmeisemmin Kuutamoklaanin päällikkö sitten jatkoi voimakkaalla äänellään musertaen kissojen sähinät alleen ja saaden kaikkien katseet kääntymään uudelleen kolliin. Tuo katsoi kissoja viiruuntuneella katseellaan ja asetteli hieman tassujaan. Kolli ei sen enempää kerennytkään taas sanoa, kun jotkut päättivät avata suunsa,
“Kotikisuja Kuutamoklaanissa?”
Kuutamoklaanin päällikkö kuiskuttelusta huolimatta varmalla äänellä,
“Saimme myös Luuklaanilta otettua vangiksi kolme pentua, joilla kiristimme jättämään meidät rauhaan.”
Pajutassu luimisti korviaan. Viedä nyt pentuja rauhan saavuttamiseksi. Olisi tullut taistelemaan heitä vastaan ja voittanut heidät reilusti, jonka jälkeen olisivat saaneet rauhansa! Hän puristi kyntensä maahan ja vihaisena tuijotti savunharmaata kissaa, joka ylpeästi leukaansa nostaen haravoi katseellaan kissoja. Hän hieman säpsähti tuntiessaan kuinka Pihlajatassu painautui hänen kylkeään vasten ja hieman viiruuntuneilla silmillään kääntyi katsomaan tätä.
“Rauhoitu Pajutassu. Jos me jäämme vain ja ainoastaan sinun takiasi kiinni, koska et osaa hillitä itseäsi, minä tapan sinut omin kynsin”, naarasoppilas sihahti hänelle saaden Pajutassun tuhahtamaan hiljaisesti, mutta nyökäyttämään päätään ja keskittymään sitten taas muiden klaanien kissojen puheeseen. Pihlajatassu ei siltikään liikkunut kauemmas hänestä, vaikka kolli selvästi olikin rauhoittunut. Pajutassu päätti olla välittämättä.
“Kuinka saitte siltä murhaajajoukolta kolme pentua?” Nyt savunharmaan kollin sijasta luonnonvalkea, myöskin hyvin suurikokoinen naaras kysyi katsoessaan Kuutamoklaanin päällikköä tyynesti. Kaikesta siitä rauhallisuudesta huolimatta, naaras näytti hieman kankealta ja sitä tutkaillessaan, Pajutassu ymmärsi naaraan olevan varmasti Puroklaanin päällikkö. Hän varmasti olikin niin kankea juuri sen takia, että hänen klaaninsa ja Kuutamoklaanin välillä oli riehunut äskettäin taistelu. Kuitenkin naaraan sanoma sai hänen niskavillansa pörhistymään. Hekö muka olivat se murhaajajoukko?
“He olivat eksyneet”, kolli kertoi sen enempää selittelemättä ja astui sivuummas samalla, kun käänsi katseensa hopeanharmaaseen naaraaseen ja nyökäytti päätään,
“Sulkatähti.”
“Kiitos”, hopeanharmaa, nimeltään ilmeisemmin Sulkatähti naukui ja asteli nyt savunharmaan kollin äsken seisomalle paikalle ja käänsi sinertävän katseensa kissoihin.
“Olemme suunnitelleet Kuutamokukan kanssa, että hukutamme ketut Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalla olevan joen syvimpään kohtaan, koska ketut ovat jälleen riehuneet kerran reviirillämme. Tällä kertaa kukaan ei onneksi vakavasti loukkaantunut vaan selvisimme vähällä”, Sulkatähti kertoi vakaalla äänellä, joka sai kannatusta yhden kissajoukon kohdilla. Pajutassu hieman väräytti korviaan kuullessaan kuinka monet kissat kehuivat tätä Kuutamokukkaa. Oliko Kuutamokukka Sulkatähden klaanissa vai oliko tämä kissa jonkinlainen erakko tai luopio? Hän pudisteli hieman päätään ja katsoi uudemman kerran naarasta, kun tuo selvitti kurkkuaan, nyt hieman surullisemman oloisena,
“Meillä on myös suru-uutinen: luuklaanilainen tappoi erään soturittaremme, Taivashallan Nummiklaanin reviirillä.”
Vaaleanruskean kollin katse kävi Sulkatähden klaanin kissoja läpi vain ja ainoastaan heidän katsovan päällikköään surullisina ja apeina. Tuntui kuin hetkellinen murhe ja kaipuu olisi kaapannut alueen ja saanut muidenkin klaanien kissat katsomaan maata kohden surevina. Miksi muut klaanit välittivät tästä Taivashallasta? Oliko tämä kissa jotenkin kunnioitettu?
“Hän oli jalo soturi”, joku naukui hiljaisena, mihin monet yhtyivät. Naarasta surettiin hetken ennen kuin Sulkatähti astui sivummas näin antaen paikkansa tälle isokokoiselle lumenvalkealle naaraalle, joka oli äsken puhunut sen savunharmaan kollin kanssa. Luuklaanilaiset oppilaat seurasivat valppaina kuinka Puroklaanin päällikkö oli juuri astumassa eteenpäin, kun hänet pysäytti rasahdus, joka kuului kauempaa heistä. Kaksikko muiden kissojen tapaan käänsivät nopeasti katseensa siihen kohtaan, mistä ääni oli kuulunut. Kaikki kissat tuijottivat kohtaa hieman pörhistynein turkein.
“Tule esiin, olemme huomanneet sinut”, painostava ääni kehotti saaden puskassa aikaan enemmän ääntä. Pajutassu vilkaisi nopeasti sisarustaan liikauttaen häntäänsä tuon selällä kuin rauhoitellen naarasta, vaikka varmasti olikin se, jota oikeasti jännitti. Jos he jäisivät kiinni, ei hyvä heiluisi heille. Pajutassu puri hammasta yrittäen olla miettimättä sitä ja sen sijaan käänsi huomionsa kokonaan puskaan, jonka seasta suuri tummanruskea naaraskissa asteli esiin hyvinkin itsevarman oloisena, vaikka naaraan askeleet olivatkin varovaisen tapaiset. Luuklaanilainen seurasi naaraan kulkua hieman lähemmäs muita kissoja ja pysähtyi sitten aloilleen. Kissojen huomattua naaraan, alkoi aukiolla kuulumaan varoittavia sähähdyksiä ja Pajutassun siirtäessä katsettaan klaanikissoihin, hän pystyi helposti sanomaan, että nuo olivat valmiita hyökkäämään erakon kimppuun millä hetkellä hyvänsä.
"Erakko keskeyttämässä kokoontumistamme? Ajakaa se pois täältä!" se samainen äsken äänessä ollut savunharmaa kolli sihisi hampaidensa välistä saaden jonkun huudahtamaan ivailevasti,
"Ai suuri Varistähti haluaa ajaa erakon pois kokoontumisesta, mutta ottaa kyllä mielellään kotikisunsa suojiinsa!"
“Kuka sen sanoi?” Kuutamoklaanin päällikkö vaati saada tietää samalla, kun kollin silmät olivat tulistuneet. Tuo etsi katseellaan vihaisena sitä kissaa, joka oli uskaltanut sanoa jotain tuollaista hänelle. Pajutassu hieman höristi korviaan.
"Varmaankin joku noista viheliäisistä puroklaanilaisista, jotka ovat lyöttäytyneet Luuklaanin kanssa yhteen!" joku naaras huudahti inho äänessään saaden Pajutassun kulmat kurtistumaan yhä vahvemmin. Puroklaani ja Luuklaani lyöttäytyneet yhteen? Olivatko he menettäneet järkensä? Luuklaani oli tarpeeksi vahva klaani jo itsessään eikä se tarvinnut minkäänlaista apua keneltäkään!

"En koe tarvetta selittää klaanini kuulumisista enää. Tämä kokoontuminen on Puroklaanin osalta ohi" Puroklaanin päällikkö sihahti saaden puroklaanin kissojen päästämään yllättyneitä henkäyksia. Pajutassu oli seurannut kuinka juuri vasta pari silmänräpäystä sitten kaksi kissaa olivat ottaneet yhteen ja päällikköjen sanojen mukaan suututtaneet tämän Tähtiklaanin, minkä pystyi näkemään paksujen pilvikerrosten perusteella, jotka olivat peittäneet kuun. Hän kyllä tiesi, mikä Tähtiklaani oli, muttei Luuklaanissa sellaiseen uskottu. Heille oltiin vain kerrottu Pimeydenmetsästä ja siitä, ettei minkäänlainen muu usko ollut sallittua tai oli automaattisesti pettänyt klaaninsa ja siitä tultaisiin rankaisemaan. Kaksi luuklaanilaista oppilasta seurasivat vaiti kuinka hiljalleen Puroklaani teki tietään pois kokoontumisesta jättäen kolme muuta klaania jälkeensä. Ilmeisesti kuitenkin kolme muutakin klaania pikkuhiljaa päätyivät samaan päätökseen kuin ensimmäinenkin klaani ja alkoivat keräämään kissojaan ja lähtemään omia reviireitään kohden. Ja, kun kissoja virtasi heidän puskansa ohitse, oli Pajutassu ja Pihlajatassu painautuneet ihan matalaksi ja pysyttelivät paikoillaan ja niin hiljaa, etteivät lähes hengittäneet. Ehkä muutamaa kissaa vastaan he olisivat pärjänneet, mutta nyt puhuttiin melkein koko klaanillisesta kissoja, joista puolet selvästi olivat sotureita, jotka olivat paljon kokeneempia taistelemisessa kuin he.
Kun kissat olivat alkaneet kadota heidän näkökentästään ja kaksikko olivat odottaneet tarpeeksi kauan, jotta varmasti olisi tarpeeksi turvallista lähteä hiippailemaan kohti omaa reviiriä ilman, että jäisi kiinni, kaksikko nousivat hitaasti seisomaan ja vilkaisivat toisiaan. Pajutassu avasi suutaan hieman ja haistoi kaikkien klaanien ominaisuustuoksut todella vahvasti, mikä sai hänet hieman nyrpistämään nenäänsä. Tällä hetkellä oli todella vaikeaa sanoa olivatko kaikki kissat jo tarpeeksi kaukana vai oliko joku tullut takaisin, kun hajutkin olivat vielä niin voimakkaita siinä heidän kohdallaan. Kuitenkin kaksikko päättivät olla tarpeeksi rohkeita ja ottaa sen riskin, että he saattaisivat jäädä kiinni, kun he lopulta jättivät piilopaikan taakseen ja lähtivät hiljaisin kulkemaan kohti omaa reviiriään. Pajutassu johdatteli kaksikon vaikeakulkuisen aluskasvillisuuden läpi sille samaiselle joelle, jonka kautta he aikaisemminkin olivat päätyneet Puroklaanin reviirille. Ja hetkeä myöhemmin kaksikko olivat löytäneet ne samaiset kivet, joiden avulla he loikkivat omalle reviirilleen ja lähtivät kulkemaan Luuklaania kohden.

“Päästäkää irti minusta! Hullut kirppusäkit hiirenaivoiset pohjasakit!” aukiolta kantautui Pajutassun korviin ärhäkkä, lähes raivostunut huuto, mikä sai kollioppilaan hölmistyneenä nousemaan tassuilleen ja kulkemaan oppilaiden pesän suuaukolle, mistä oli hyvä näköetäisyys aukiolle. Yllättynyt ynähdys pääsi hänen suustaan, kun kolli huomasi katsovansa tuntematonta, ilmeisesti oppilasta, joka yritti pyristellä Matukan vahvasta otteesta pois. Joku käveli hänen vierelleen ja Pajutassu tiesi sen olevan Pihlajatassu. Siskossa vain oli omanlainen tuoksu, josta tiesi heti, että kyseessä oli juuri hänen siskonsa.
“Mitä on meneillään?” naaras kysyi ääneen Pajutassun ajatukset. Kollioppilas kohautti yhtä kysyvänä olkapäitään,
“Sen, kun tietäisi.”
“Mitä täällä on meneillään?” sitten yhtäkkiä Kuolontähden tunteeton ääni kysyi saaden sen oppilaankin jäätymään paikoilleen samalla, kun kaikkien katseet kääntyivät päällikköön. Mustaturkkinen naaras teki tiensä Matukan ja sen oppilaan luokse, mutta piti välinsä kuin inhosta.
“Nummiklaanin partio tuli meitä vastaan ja saimme tämän yhden kiinni. Ne surkimukset juoksivat karkuun”, Matukka selitti ivailevalla äänellä saaden oppilaan alkamaan taas yrittämään repimään itsensä vanhemman kollin otteesta irti.
“Nummiklaanissa ei ole surkimuksia senkin kirppusäkki!” nummiklaanilainen lähes kiljui, kun yritti saada takertua Matukkaan kynsillään. Vaaleanruskea raidallinen kolli vain hymähti,
“Pidä sinä se kuonosi ummessa.”
Sen sanottuaan kolli läpsäisi isolla tassullaan nummiklaanilaista oppilasta päähän saaden tuon älähtämään ja melkein kaatumaan maahan iskun voimasta. Kuolontähti katsoi ensin oppilasta ennen kuin käänsi huomionsa takaisin Matukkaan silmät sirillään,
“Tiedätkö mitä Matukka?”
Matukka siirsi katseensa oppilaasta päällikköön ja värähti hieman tuon pistävää katsetta, mikä häneen oltiin luotu ja luimisti hieman korviaan, mutta pysyi hiljaa, jotta naaraspäällikkö voisi jatkaa lausettaan.
“Klaanikissat ovat niin tyhmiä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä tällaisenkin mitättömän hiirenaivon takia, joten ne varmasti tulevat hakemaan oppilaansa takaisin. Ja uskon, että ne ovat jo tälläkin hetkellä matkalla tänne päin”, naaras selitti saaden Matukan kurtistamaan kulmiaan,
“Tulevatko ne oikeasti yhden pennun takia?”
“En ole pentu-”
“Hiljaa!” uusi isku kohdistui tällä kertaa kollin takaraivoon.
“Joten”, naaras naukui kuivasti ja loikki Luukummun päälle ja huiskautti häntäänsä kuin sivaltaen ilmaa, jonka jälkeen naaras kuuluvalla äänellä huusi,
"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!”
Ei kestänyt kauaakaan, kun Luuklaanilaiset olivat kokoontuneet Luukummun juurelle, myös Pajutassu ja Pihlajatassu olivat ravanneet kuulemaan päällikkönsä sanoja. Pihlajatassu ja Pajutassu vaihtoivat katseita ennen kuin kääntyivät Kuolontähden suuntaan.
“Matukka partioineen nappasivat yhden nummiklaanilaisista ja sen takia varmasti he ovat tulossa hakemaan omansa takaisin, mikä tietenkin tarkoittaa taistelua! Kaikkien on valmistauduttava taistelemaan”, Kuolontähti ilmoitti saaden monien luuklaanilaisten silmät leiskumaan. Monet näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsisivät taistelemaan. Pajutassu hymähti upottaessaan kyntensä maan multaista pintaa vasten ja virnisti. Hän oli ihan samaa mieltä muiden kanssa, hän olisi kyllä milloin tahansa taistelemaan ja näyttämään taitojaan. Eikä pari haavaa voinut haitata!
“Matukka ja Helmiturkki, viekää tuo saasta vankikuoppaan!” Kuolontähti lähes sylki sanat suustaan ja sitten pudottautui alas Luukummulta. Pajutassu käänsi katseensa Matukkaan ja Helmiturkkiin, jotka lähtivät raahaamaan rääkyvää nummiklaanilaista kohti vankikuoppaa. Pajutassu vilkaisi Pihlajatassu ja kuin samasta päähänpistosta kaksikko hyppäsivät jaloilleen ja kolkottelivat lähemmäs, jotta voisivat nähdä ensimmäistä kertaa vankikuopan käytössä. He seurasivat kiinnostuneina kuinka Matukka ja Helmiturkki yhdessä heittivät vaaleanruskean kollin kuopan pohjalle ja nauroivat sitten huvittuneina kuinka oppilas älähti osuessaan kuopan pohjalle. Kollin piti vetää happea nopeasti.
“Jää sinä vartioimaan, menen sanomaan Hallaroiskeelle, että tulee vaihtamaan kanssasi kohta”, Matukka naukui Helmiturkille, joka nyökäytti harmaata päätään.
Matukka kääntyi lähteäkseen ja melkein törmäsi Pajutassuun ja Pihlajatassuun. Kollin silmät viiruuntuivat,
“Mitä te kaksi ongelman etsijää oikein teette minun takanani?”
“Me vain halusimme tulla katsomaan vankikuoppaa”, Pajutassu vastasi vaaleanruskealla kollille yllättävän suorasti eikä edes luimistanut korviaan vanhemman kollin katseen porautuessa hänen silmiinsä.
“Vai niin”, Matukka yllätti kaksikon rauhallisella äänensävyllään ja virnisti hieman perään samalla, kun napautti molempia hännänpäällään heidän päitään,
“Tämä taitaakin olla ensimmäinen kertanne, kun näette vankikuopan käytössä eikö niin?”
Kaksikko nyökäyttivät päitään.
“No muistakaahan olla lähellä, kun Nummiklaani tekee hyökkäyksensä. Me emme koskaan peräänny, emmehän?” kolli kysyi maireasti hymyillen.
“Emme tietenkään!” Pihlajatassu huudahti saaden Matukalta tyytyväisen katseen. Pajutassukin nyökäytti päätään kollin sanoille. Hän ei koskaan kieltäytyisi taistelusta eikä juoksisi sitä karkuun!

//Joku luuklaanilainen tai nummiklaanilainen voi jatkaa ^^

Makasin siskoani kiinni väristen, Meillä oli hirveä nälkä emmekä olleet saaneet kunnolla ruokaa moniin päiviin. Vettä saimme pienistä sammaltukoista, Joita Torakkaleuka toi mutta niistä ei ollut erityisemmin iloa.
”Milloin..Pääsemme kotiin?”
Kultapentu kuiskasi minulle tarrautui minun tiukemmin saadakseen lämpöä, Koska tämä kostea luola ei ollutkovin lämpöinen, Eikä meillä ollut kunnon nukkumaalustojakaan, Makasimme vain kylmässä kalliossa nälässä.
”En tiedä..” Mutisin ja niiskautin hiljaa nenääni, Ja vielä päälle tämä ankea flunssa...Kuin kaikki muukin olisi riittänyt.
Yhtäkkiä kuulimme askelia....Suurten Torakkahampaan askelien sijaan pienempien käpälien askelia...Ja puhetta.
”Täpläpentu,Kultapentu!!”Joku huhuili.
”He ovat tulleet!!” Kuiskasin onnelisena, Jos olisin voinut, Olisin kiljunut riemusta ja alkanut tanssimaan. Mutta sitten haistoin muiden kissojen lisäksi Torakkaleaun kamalan löyhkän.
”Kuka sinä olet?” Kuulin jonkun oppilaan puhuvan Torakkaleualle. Näin mielessäni kuinka Torakkaleuka katsoi ivallisesti kissaa eikä viitsinyt pörhistellä yhtään ruskeaa rähjäisiä turkkiaan.
”Anna Kultapentu ja Täpläpentu takaisin!” Joku toinen Oppilas käski.
”En ikinä. He ovat minun,Olenhan heidän isänsä.” Kuulin Torakkaleuan sanovan kylmän karmeasti,Ja se sai minun karvani pystyyn pelosta.
”Tunnetteko hänet?” Huhuillut kissa kysyi näyttääkseen muilta,Yhtäkkiä tunnistin äänen Paarmatassun ääneksi.
Kukaan ei sanonut mitään,Varmaankin he nyökkäsivät tai puDistivat päätään.
”Missä he ovat?” Yhtäkkiä kuulin Aaltotähden kysyvän totisella äänellä. Sitten tunnen tilaisuuteni tulleen.
”Me olemme täällä.” Yritin naukua mahdollisimman kovalla äänellä,Mutta suuni oli liian kuiva. Nousin ylös siskoni kanssa ja lähdimme tassutelemaan muita kohti.
Kun saavuimme paikalle,Etsintäpartio näytti rentoutuvat hieman.
Mutta sitten se tapahtui.
Torakkaleuka hyökkäsi suoraan Aaltotähden kurkkuun.
”Aaltotähti!” Kiljaisin ja yritin pidellä pian pyörtyvää siskoani pystyssä.
Aaltotähti yritti potkia suurta kollia kurkultaan,Mutta Torakkaleuka pysyy tiukassa otteessa. Sitten Loskatassu hyppää raivon vallassa kollin selkään, Mutta kolli heittää loskatassun helposti alas..
#Voi ei..# Minua pelotti,Vaikka meillä oli viisi kissaa..Kolme soturia ja kaksi oppilasta.
Sitten muut ovat hyökkäämässä kollia kohti,Mutta yhtäkkiä Torakkaleuka irrottaa otteensa Aaltotähdestä ja...Katoaa kuin savuna ilmaan.
”Missä hän on?” Paarmatassu kysyi ällistyneenä. Sitten kuuluu kauemmaksi katoavia askelia.
”Hän..Pääsi pakoon...” Loskatassu sanoi äimistyneenä.
”Ainakin hän osaa myös paeta salamannopeasti..” Korpinsiipi mutisi mutta keskitti ajatuksensa päällikköön.
”Menettääkö hän henkiä??” Kysyn peloissani.
”En tiedä..Mutta hänet pitää viedä turvaan.” Korpinsiipi sanoi ja otti parin muun kanssa ruumista kiinni ja alkoivat kantamaan sitä.
”Pysykää Paarmatassun vieressä.” Uskosielu sanoi ja antoi meidät Paarmatassulle.
”Mutta Kultapentu..Pyörtyi...” Mutisin.
”No otan hänet.” Paarmatassu sanoi ja otti naaraan niskanahasta kiinni.
”Onpa hän kevyt! Ettekö ole saanut kunnolla ruokaa?” Paarmatassu kysyi hämmentyneenä.
”Ei..Erityisemmin..” Sopersin ja yritin pystyssä.
”Kannattaisiko sinutkin ottaa kyydittäväksi?” Paarmatassu mietti.
”Minä voin ottaa hänet.” Korpinsiipi sanoi ja otti minut hampaisiinsa,Ja viimeinen muistikuvani oli kallioseinämä,Jonka ohi kuljimme.

//Tällänen tylsä 419-Sanainen

"Huurrekukka, Taivaslilja!" Yöturkin ääni kutsui minua ja oppilastani Neljän virran tammen luota. Olimme juuri astuneet puiden varjoista aukiolle, missä jo koko muu parantajaporukka näytti olevan kasassa, valmiina parantajien kokoontumista varten. Vilkaisin Taivasliljaa hymyillen ja annoin tuolle hyväksyvän katseen, milloin oppilaani kiiruhti Lehtitassua tervehtimään. Kävellessä lähemmäs parantajia, huomasin ettei Tammiturkki ollut aukiolla, vaikka hänen oppilaansa paikalla olikin.
"Hei vain kaikille. Eikö Tammiturkki liity seuraamme tänään?" Tervehdin muita kissoja puhe-etäisyydelle päästessäni. Puroklaanin parantaja nyökkäsi kunnioittavasti suuntaani minkä jälkeen hän pudisti päätään.
"Kuulit varmaankin siitä kotikisusta, joka Kuutamoklaanissa vierailee. Tammiturkki halusi jäädä vahtimaan ettei Varistähti keksisi mitään ikävää sen kotikisun päänmenoksi, joten hän jäi leiriinsä täksi kokoontumiseksi", Yöturkki selitti vilkaisten Lehtitassua, joka nyökkäsi hyväksyttävästi Puroklaanin parantajan selitykselle. Hymähdin ja annoin katseeni käydä aukiolla olevissa kissoissa, jotka istuivat odottavina paikoillaan. Olisin halunnut päästä juttelemaan Tammiturkin kanssa, erityisesti tämänhetkisestä yrttitilanteesta. Vuoristoklaanin alueella yrttisato oli alkanut kasvamaan todella huonosti ja edellinen lehtikatovarastomme hiipui uhkaavaa vauhtia.
"Huurrekukka, saisinko varastaa sinut seurakseni johtamaan seuruettamme Tulikammiolle?" Ketunkynnen kysymys herätti minut ajatuksistani. Katsoin Nummiklaanin parantajaa hetken, kunnes nyökkäsin hymyillen.
"Tietenkin", kehräsin ja tassuttelin punaruskean naaraan rinnalle. Vilkaisin taakseni varmistaakseni, että Taivaslilja menisi kuuntelemaan Yöturkin selitystä siitä miten Tulikammiolle mentäisiin ja miten siellä käyttäydyttäisiin. Puroklaanin parantaja myöskin varmasti kertoisi ja kyselisi yleisesti kuulumisia kaikilta ja Taivaslilja osaisi kyllä kertoa kaikki Vuoristoklaanin asiat. Lähdimme Ketunkynnen kanssa rauhalliseen tahtiin liikkeelle, kohti Puroklaanin ja Vuoristoklaanin välistä rajaa. Aaltotähti oli sanonut, että parantajaseurueemme saisi kulkea niin pitkään Vuoristoklaanin reviirin kautta Tulikammiolle kunhan emme vain säikyttäisi riistaa rajan läheisyydestä Puroklaanin puolelle. Henkäisin keuhkoni täyteen viherlehden metsän tuoksua ja huokaisin tyytyväisenä uloshengittäessäni.
"Huurrekukka, sinä ja Vuoristoklaani olette aina olleet Nummiklaanin tukena, kun olemme apua teiltä tarvinneet ja olen hyvin kiitollinen siitä", Ketunkynsi yhtäkkiä sanoi luoden nopean ja kiitollisen katseen suuntaani. Nyökkäsin kiitoksena kauniista sanoista ja jäin kuuntelemaan, miten Nummiklaanin parantaja jatkaisi.
"Tämän viherlehden aikana nummien yrttisaanti on ollut todella huono. Ja nyt kun Sulkatähti haluaa hankkiutua eroon niistä ketuista, tulee pesässäni olemaan varmasti väkeä. Pystyisittekö mitenkään Taivasliljan kanssa lainaamaan meille joitakin yrttejä, jos annamme vastineeksi myöhemmin muita yrttejä tai riistaa?" Ketunkynsi selitti ja katsoi apua hakevana silmiini. Nielaisin ja käänsin korviani taaksepäin. Vain nämä eleet riittivät näyttämään Nummiklaanin parantajalle, etten pystyisi toteuttamaan hänen toivettaan. Tietenkin minä auttaisin, jos pystyisin, mutta Vuoristoklaanin hyvinvointi olisi ykkösprioriteettini, aina.
"Ketunkynsi, toivon että sinä tiedät, että minä ja Taivaslilja olemme aina valmiina auttamaan tiukan paikan tullen", kerroin, yrittäen näyttää todella pahoittelevalta.
"Mutta Nummiklaani ei ole ainoa klaani kenen yrttisato on alkanut kukoistamaan huonosti. Olemme käyttäneet miltei kaikki yrtit mitä lehtikadon varastoista jäljelle jäi, koska kasvit reviirillämme eivät vain ole puhjenneet niin suurissa määrin, että niitä voisi vielä kerätä", lisäsin huokaisten. Ketunkynnen silmissä välähti huoli, mutta hän nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Olen pahoillani... Juuri ennen teidän tuloanne Lehtitassu kertoi, ettei heidänkään reviirillään yrttisato ollut lähtenyt yhtä rikkaasti kasvamaan kuin aikaisempina viherlehtinä. Yöturkki myöskin mainitsi, että taistelun jäljiltä heidän varastonsa suorastaan huusivat tyhjyyttään", Nummiklaanin parantaja kertoi, ottaen hieman etumatkaa päästäkseen nousemaan ensimmäisenä edessämme olevan kiven päälle, minkä takaa polku vuoristoon alkaisi. Tunsin oudon, kolkon tunteen ilmestyvän rintaani, mikä sai turkkini pörrölle. Loikkasin kivelle Ketunkynnen perässä, syvällä omissa ajatuksissani. Muidenkin klaanien yrttisato oli tänä viherlehtenä alkanut kasvamaan huonosti. Tämä ei tietäisi hyvää minkään klaanin kannalta, varsinkin tulevaa lehtikatoa ajatellen. Ehtisivätkö he ikinä keräämään tarpeeksi varastoja kylmien ilmojen saapuessa? Alkumatkan kapealla vuoristopolulla kävelimme hiljaisuudessa, mutta polun noustua jyrkemmäksi punaruskea naaras vei huomioni takaisin itseensä.
"Uskotko, että Tähtiklaanilla on jotakin tekemistä kanjonin huonon yrttisadon kanssa? Hehän suuttuivat Neljän virran tammen kokoontumisessa", Nummiklaanin parantaja kysyi, vilkaisten suuntaani. Olin hetken hiljaa, pohtien Ketunkynnen kysymystä. Voisiko Tähtiklaani muka olla tämän kaiken takana, vain koska viime kokoontuminen ei mennyt suunnitelmien mukaisesti?
"Toivon ettei asia ole näin. En usko, että Tähtiklaani ikinä käyttäisi voimiaan klaanien satuttamiseen", kerroin, äänensävyni kuitenkin vaimeni lauseen lopussa. Eihän Tähtiklaani nyt klaaneja tahtoisi satuttaa, eihän?
"Uskon, että saamme vastauksia kysymyksiimme, kun pääsemme Tulikammiolle ja Kuukivelle", sanoin varmemmin ja väläytin Ketunkynnelle rauhoittelevan hymyn, mihin parantaja vastasi nyökäten.
"Ai Kuukivellekö olette matkalla? Odotimme nummiklaanilaisia, mutte te olette selvästi pelkkiä parantajia" Tuntemattoman kissan ääni kuului yläpuoleltamme. Minä ja punaruskea naaras pomppasimme säikähdyksestä ja käänsimme katseemme ylempänä kulkevaan polkuun. Äänet tässä kohtaa vuoristoa eivät ikinä tienneet hyvää ja heti mustaturkkisen naaraan kasvot nähdessäni, tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Ketunkynsi peruutti muutaman askeleen ja sihahti, kun vuoristopolku hänen allaan loppuikin kesken. Olimme pysähtyneet hyvin kapeahkoon kohtaan ja allamme puunmitan pudotuksen päässä kulki hurjasti pauhaava sola, mikä laskeutui alas kanjoniin.
"Kaksinko te täällä olette? Tästähän tulee aivan liian helppoa!" Kuolontähti kysyi pilkkaavasti ja nauroi sanojensa jälkeen. Tunsin pelon valtaavan ajatukseni tajutessani, että olimme törmänneet luuklaanilaisiin. Emmekä keheenkään tahansa vaan itse murhaajaklaanin päällikköön. Yritin kävellä muutaman askeleen polkua ylöspäin, mutta toinen mustaturkkinen luuklaanilainen astui vuoriston varjoista tielleni, vilautellen hampaitaan. Peruutin takaisin Ketunkynnen viereen ja vaihdoin huolestuneena katseita Nummiklaanin parantajan kanssa. Luuklaanilaiset olivat tukkineet ainoan reitin ylös Tulikammiolle ja murhaajajoukkion tuntien emme olisi pääsemässä pois tältä vuorelta ilman vammoja.
"Mitä te oikein haluatte?" Kysyin, yrittäen pitää ääneni vakaana. Kuolontähti naurahti uudestaan ja antoi kynsiensä raastaa kalliopintaa allaan. Pieniä hiekanjyväsiä putosi hänen tassujen altaan meidän polullemme. Katselin Ketunkynnen yli alemmas reitille, toivoen, että Yöturkin ohjeistus olisi tänä kuuna kestänyt tavallista kauemmin eivätkä pienet parantajaoppilaat olisi vielä päässeet samalle vuoristopolulle kanssamme.
"No eikö se ole täysin ilmiselvää? Te ette tule pääsemään Kuukivellenne", Kuolontähti sihahti ja heilautti häntäänsä. Samalla sekunnilla polkumme edessä seissyt naaras alkoi hitaasti astelemaan meitä kohti, muristen matalasti. Jouduimme Ketunkynnen kanssa peruuttamaan muutaman askeleen taaemmas. Nielaisin ja käänsin katseeni takaisin Luuklaanin päällikköön.
"Mitä sinä tarkoitat? Meidän on pakko päästä Kuukivelle, muuten me kaikki saamme Tähtiklaanin raivon niskaamme. Kyllähän teidänkin parantajanne varmasti käy esi-isillemme keskustelemassa, sinun pitäisi tietää kuinka tärkeää se on. Me emme ole täällä metsästämässä, viemässä alueitanne tai satuttamassa ketään!" Yritin selittää tilannetta ja katsoin Kuolontähteä anovasti. Tuo sylkäisi kuvottuneena ja päästi kurkustaan uhkaavan murahduksen.
"Luuletko tosissasi, että minua kiinnostaa tippaakaan selityksesi?" En yrittänyt edes piilotella pelkoa katseessani ja olemuksessani antaessani katseeni käydä kahden mustaturkkisen naaraan välillä. Pelkäsin omani, Ketunkynnen ja kaikkien muidenkin parantajien henkien puolesta tällä hetkellä.
"Sinun on päästettävä meidät läpi tai... Tai muuten...!" Nummiklaanin parantaja yritti, mutta hänen lauseensa keskeytti Kuolontähden pilkkaava nauru.
"Tai muuten mitä? Mitä aiotte tehdä? Tappaa meidät?" Luuklaanin päällikkö sanoi kylmän viileästi ja terävästi heilautti häntänsä päätä. Emme ehtineet reagoida kunnolla Ketunkynnen kanssa, kun mustaturkkinen naaras pudottautui toisen luuklaanilaisen rinnalle ja yhdessä kaksi kissaa hyökkäsivät. Ketunkynsi väisti tehokkaasti kummankin luuklaanilaisen hyökkäyksen ottamalla nopean syöksyn polulla alaspäin, mutta minulla ei ollut näin hyvä reaktiokyky. Päästi äänekkään ulvauksen, kun Kuolontähti upotti hampaansa lapaani. Kipu säkenöi koko selkäni ja niskani alueella ja reaktiomaisesti vedin kynteni esille ja sivalsin kivusta johtuneen adrenaliinipurkauksen vallassa Luuklaanin päällikön kasvoja ja näin veren roiskahtavan harmahtavalle kalliolle vieressämme. En tiennyt ollenkaan miten minun pitäisi tilanteesta päästä irti, viimeisimmät taisteluharjoitukseni olivat monen vuodenajan takana enkä muistanut niistä yhtikäs mitään. Päästin toisen ulvaisun tuntiessani jonkun ottavan tiukan otteen hännästäni. Toinen luuklaanilainen päästi kuitenkin nopeasti irti Ketunkynnen juostessa apuun ja Nummiklaanin parantaja kävi karjaisten luuklaanilaisen kimppuun. Kuolontähden huomion herpaantuessa kahteen muuhun kissaan, sain repäistyä itseni irti tuon otteesta. Peruutin nopeasti kauemmas naaraasta ja turkkini pörhistyi pelosta, kun tulinen katse kääntyi suuntaani. Luuklaanin päällikkö oli selvästi suuttunut siitä, että olin päässyt irti hänen otteestaan ja tuo oli saanut tarpeekseen. Ehdin vain vilkaisemaan punaruskean naaraan suuntaan, joka oli juuri irtautunut itsekin toisen luuklaanilaisen otteesta, kun näin Kuolontähden ottavan muutaman nopean askeleen ja tuo syöksähti minua kohti, puskien suurella voimalla kylkeäni. Kynteni eivät jarruttaneet ollenkaan petollisen liukkaalla kalliopinnalla allamme ja liu'uin maata pitkin polun reunalle yrittäessäni pitää itseäni tasapainossa ja tunsin luiskahtavani alas.
"Huurrekukka!" Ketunkynsi huusi säikähtäneenä. Sain kiittää Tähtiklaania siitä, että olin koko elämäni Vuoristoklaanissa asunut ja olin kapeilta poluilta lipsahdellut aikaisemminkin. Sain juuri ajoissa iskettyä kynteni oikeassa kulmassa polun reunaan, mikä pysäytti putoamiseni. Roikuin etukäpälieni varassa, hakien takajaloillani otetta kylmästä kalliopinnasta, että saisin kavuttua itseni ylös. Alla oleva valtava pudotus kammotti, mikä sai kaikki aistini ja ajatukseni keskittymään ainoastaan kielekkeeltä kiipeämiseen, eikä uhkaavasti lähestyvään Kuolontähteen.
"Ohramyrsky", Luuklaanin päällikkö kutsui toista naarasta, joka samantien jätti Ketunkynnen alemmas polulle ja kiiruhti johtajansa rinnalle. Yhdessä kaksi luuklaanilaista kävelivät polun reunalle ja katsoivat alas silmiini.
"K-Ketunkynsi... Auta minua!" Pyysin Nummiklaanin parantajalta, joka oli jäänyt lamaantuneena seisomaan paikoilleen, kauhistuneena seuraten tilannetta. Eihän punaruskea naaras kahta luuklaanilaista vastaan pärjäisi mitenkään, luultavasti vain joutuisi vierelleni roikkumaan ja pitämään henkensä edestä kiinni jos yrittäisi tehdä jotakin. Käänsin katseeni takaisin Kuolontähteen. En pystynyt haavoittuneen lapani takia vetämään itseäni ylös ja kaksi naarasta seisoivat aivan yläpuolellani, tukkien reittini turvalliselle polulle.
"Auttakaa minua! Pyydän!" Yritin anella kissoilta, äänestäni huokui todellinen pelokkuus. Luuklaanin päällikkö tuhahti ja samassa tunsin miten naaraan kynnet pureutuivat etutassuihini. Huudahdin kivusta ja yritin saada takajaloillani parempiaa otetta kalliosta. Naaras kurottautui lähemmäs minua ja painoi kynsiään syvemmälle lihaani. Ulvaisin uudestaan tuskissani ja tunsin otteeni lipsuvan. Kuolontähden katse pureutui syvälle silmiini.
"Te ette voi Luuklaanille, Pimeydenmetsälle ja niiden voimalle yhtään mitään. Kerro se rakkaalle Tähtiklaanillesi", mustaturkkinen kissa julisti ja silloin tunsin tuon irroittavan kyntensä etutassuistani. Tunsin valuvani alas ja yhtäkkiä en saanut enää otetta kalliopinnasta ja putosin hurjaa vauhtia alas. Päästin kurkustani sydäntäviiltävän huudon, kun syöksyin tyhjyyteen.
En ollut tuntenut osuvani veteen, enkä sitä kuinka keuhkoni olivat täyttyneet vedestä. En tuntenut kuinka nopeasti virtaava putous oli riepotellut minua, iskenyt velttoa ruumistani pitkin kivikkoja. Päästin terävän henkäyksen tuntiessani hännän lavallani.
"On mukava nähdä sinua taas Huurrekukka", Kaislankorren ääni kuului vieressäni. Käänsin katseeni entiseen mestariini ja Vuoristoklaanin edelliseen parantajaan. Tuon silmissä kimmelsi tähtien valo. Annoin katseeni levätä kollin kasvoissa, ennen kuin huokaisin syvään ja suljin silmäni.

Istuin leirin sisäänkäynnillä vartiossa, tähän minut oli määrätty. Kuulemma jännitteet olivat koholla muiden klaanien kanssa, eipä tuo nyt ollutkaan yllätys. Onneksi aurinko paistoi mukavasti ja tuulta ei ollut havaittavissa, vartiossa patsastelu oli huomattavasti siedettävämpää kun tuuli ei piiskaa kasvoja. Vedin syvään henkeä ja puhalsin ilman ulos pitkän haukotuksen saattelemana. Tänään on ollut tylsä vartiovuoro, oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Ymmärsin sinänsä kyllä miksi minut oli laitettu vartioon, vaikken fyysisesti kookkain soturi olekkaan niin naamani hyvitti tätä. Sen lisäksi että palaneet kasvoni toivat pelkokerrointa minulle vartiossa, sopisi se Luuklaanin imagoon mukavasti.
Äkkiä kuulin sekalaisia ääniä jotka kaikuivat kallioiden seinistä korviini. Mielenkiinnon kipinä syttyi heti, kantautuvat äänet olivat älähtelyä ja sähinää pääasiassa.
"Puolikasvo! Mistä nuo äänet tulevat?" Helmiturkin ääni kuului takaani ihmetellen. Kolli oli ilmeisesti kävellyt sisäänkäynnin lähellä ja kuullut samat äänet kuin minäkin.
"Ei aavistustakaan, ota vartiopaikkani niin käyn vilkaisemassa. Olen istunut tässä auringonnoususta lähtien", maukaisin kollille vastauksesi.
"Noh, tekee hyvää sinullekin jaloitella. Mene katsomaan mitä tuolla mekastetaan, minä sain juuri syötyä joten voin ottaa paikkasi. Ilmoita vain sitten Kuolontähdelle että vaihdoimme.” Helmiturkki naukaisi. Vilkaisin harmaata kollia, nyökkäsin ja päästin myöntävän hymähdyksen. Nousin seisomaan ja lähdin jolkottelemaan kapeaa vuoristopolkua kohti aina lähenevää mekastusta.
En kerennyt hirvittävän pitkälle kunnes silmiini pistikin jo tuttu soturi, Matukka. Kolli näytti pitävän pienemmän kissan niskasta otetta. Kyseessä oli ilmeisesti oppilasikäinen kissa, tämä näytti rimpuilevan vimmatusti tehden Matukan ylös kapuamisesta leiriin haastavaa.
“Hei Matukka! Mitäs sinä olet löytänyt?” Huikkasin uteliaasti päästyäni Kollin lähelle.
“Phuolikhasvo, autha vähä”, Matukka mumisi suu täynnä rimpuilevan kissan niskakarvoja. Matukan otteessa oleva oppilas alkoi rimpuilemaan entistä vimmatummin nähden minun lähestyvän. Pääsin noin puolikkaan ketunmitan päähän rimpuilevasta oppilaasta ja Matukasta kunnes jouduin perääntymään muutaman askeleen verran oppilaan yrittäessä huitaista kasvojani kynsillään. Matukka riuhtaisi opilaan voimakkaasti sivulle, käytin tämän hyväkseni ja syöksähdin nopeasti eteenpäin tähdäten tassullani vangin päälakeen. Tassuni koskettaessa tämän päälakea painoin voimakkaasti alaspäin pakottaen tämän pään maihin. Vanki älähti yllättyneesti ja lopetti rimpuilun.
“Päästäkää minut senkin saastat!” tämä sähisi raivoissaan.
“Hiljaa!” komensin tiukasti.
“Nappasimme Nummiklaanilaisen oppilaan kun kohtasimme heidän partion, kuten näet.” Matukka selitti päästettyään hetkeksi irti vangin niskasta.
“Minne muut jäivät? Vai yksinkö muka sen partion kohtasit?” kysyin ihmetellen ja vilkuillen ympärilleni.
“Muut tulevat pian perästä, älä siitä huoli. Vanki pitää saada leiriin pikimmiten, hyvä että tulit auttamaan nimittäin tämä kirppusäkki on rimpuillut koko matkan niin vimmatusti”, Matukka totesi. Ennen kuin ehdin vastata Matukan toteamisiin, tunsin kuinka maahan painamani vankin äkillisesti ponnahti ilmeisesti kaikilla voimillaan ylöspäin. En saanut tassullani pidettyä tätä paikoillaan kun Matukka oli puhumisen ajaksi hellittänyt otteensa, vanki heilautti tassunsa minua kohti heti tilaisuuden tullen. Tunsin kuinka tämän kynnet viilsivät rintaani, vaihteeksi se olin minä joka älähti. Huitaisu kirpaisi ilkeästi, viilto ei tosin ollut hirveän syvä sillä ehdin aloittaa väistämisen mutta hieman liian myöhään. Hetkeäkään epäröimättä kehoni voimalla puskin vangin kallion seinämää vasten rajoittaen tämän liikkumista. Matukka nappasi jälleen vangin niskasta ja viittoi hännällään kohti leiriä. Lähdimme yhteistuumin taluttamaan vankia kohti leiriä, hitaasti mutta varmasti.
Saavuttuamme paikkani ottaneen Helmiturkin näkösälle, levisi tämän kasvoille yllättynyt ilme.
“Matukka! Puolikasvo! Kuka tuo on? Ja Puolikasvo miksi sinä vuodat verta?” Helmiturkki maukui äimistyneenä. En mielestäni vuotanut verta, mutta ilmeisesti valutin punaisia tippoja rinnastani vaikka kärsimäni vamma olikin vähäinen.
“Vanki, kysele Matukalta lisää sillä en asiasta enempää tiedä. Ilmeisesti vuodan koska tämä saasta pääsi otteesta irti huitaisten rintaani.” Selitin harmaalle soturille lyhyesti.
“Mene sinä Puolikasvo Myrkkymarjan tarkistettavaksi, ikävän näköinen tuo sinun viiltosi. Ei ehkä hengenvaarallinen mutta tulehtua se voi. Minä ja Matukka kyllä saamme vangin hoideltua sisälle”, Helmiturkki sanoi vilkuillen rinnassani tihuttavaa viiltoa. Nyökkäsin vastaukseksi ja tassuttelin Helmiturkin ohitse leirin sisälle.
Leirissä monet vilkuilivat minua ja kohti sisäänkäyntiä, oppilaita valui oppilaidenpesästä katsomaan kaikkea tätä hässäkkää. Juuri kun kuulin Matukan saapuvan sisäänkäynnistä leirin puolelle puikahdin parantajanpesään. Pesä näytti olevan tyhjillään, lukuunottamatta Myrkkymarjaa sekä tämän oppilasta Mustakipinää. Kaksikko ylättyi nähdessään minut ja haavani.
“Mitä sinulle on käynyt? Sattuiko pahasti?” Myrkkymarja kyseli astellen kohti.
“Autoin Matukkaa vangin kanssa ja sain kynsistä. Jos pahasti olisi sattunut en olisi itse tänne raahautunut”, selitin parantajalle.
“Vanki? Vai niin. Istu alas niin katsotaan haavasi”, parantaja maukui tyynesti. Tein työtä käskettyä ja istahdin yhdelle pedeistä. Ruskeahko naaras alkoi silmäillä viiltoa rinnassani, välillä melkein tunkien kuononsa haavaan.
“Mustakipinä! Tuo minulle hämähäkinseittiä, tilkitsen tämän komistuksen pipin ettei joku liukastu vereen”, Myrkkymarja huikkasi oppilaalleen samalla vilkaisten kasvojani hymyillen kiusoitellen.
“Vai että komistus, kaikkea sinäkin jaksat keksiä”, naurahdin huvittuneena. Parantaja virnisti ja kääntyi ottamaan Mustakipinän tuomat hämähäkinseitit. Niskavillani nousivat pystyyn parantaja painellessa hämähäkinseittiä rintaani, seitti kirveli hiukan sen tarttuessa. Noin vaahteranlehden kokoinen punainen lammikko oli kertynyt etutassujeni juurelle, ilmeisesti haavani oli vuotanut enemmän kuin oletin.
“Kas näin, haavasi on nyt sidottu”, Myrkkymarja ilmoitti viimeistellen sitomiseni.
“Kiitoksia Myrkkymarja, ei ole ensimmäinen kerta kun paikkaat minut onnistuneesti”, kiitin parantajaa tyytyväisenä.
“Ei ole ensimmäinen kerta ei. Ensimmäisen kerran kun tapasimme jouduin paikkaamaan sinua, silloin ei ollut hengenlähtö sinulla kaukana.” Parantaja päivitteli muistellen.
“Niin, muistan sen päivän kuin eilisen. Ilman sinua en olisi tässä…” Totesin haikeasti. Mieleeni tulvi muistoja siitä päivästä kun saavuin Luuklaaniin, en edes ollut tajuissani suurinta osaa saapumisestani. Hetkellinen hiljaisuus valtasi parantajan pesän, olimme Myrkkymarjan kanssa ajatuksissamme.
“En voi kiittää sinua tarpeeksi siitä mitä olet tehnyt eteeni”, Sanoin luoden katsekontaktin naaraaseen.
“Se oli ensimmäinen kerta ja tämä ei ole luultavastikkaan viimeinen kerta. Toivotaan että pysyt kumminkin terveenä mahdollisimman pitkään”, Myrkkymarja vastasi ympäripyöreästi.
“Toivotaan näin. Kiitos vielä kerran, nyt minun pitänee luultavasti mennä,” maukaisin nousten pystyyn. Pyörähdin ympäri ja lähdin tassuttelemaan ulos.
“Ota loppupäivä rauhassa ettei seitit irtoa haavastasi, vaikkei ne helposti irtoakaan niin kuitenkin”, parantaja naukui muistuttaen. Hymähdin tyytyväisenä vastaukseni Myrkkymarjalle juuri ennen poistumistani pesästä.
Ensimmäinen asia jonka kuulin poistuttuani parantajanpesästä oli Kuolontähden kovaääninen kuulutus:
“Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!”
muiden klaanilaisten tavoin asetuin Luukummun juurelle kuuntelemaan päällikkömme sanomaa.
“Matukka partioineen nappasivat yhden nummiklaanilaisista ja sen takia varmasti he ovat tulossa hakemaan omansa takaisin, mikä tietenkin tarkoittaa taistelua! Kaikkien on valmistauduttava taistelemaan”, Kuolontähti ilmoitti. Olin näiden sanojen myötä valmis kohtaamaan Nummiklaanin. Tassuni oikein janosivat että pääsisin aiheuttamaan nummiklaanilaiselle samankaltaisen haavan kuin olin itse tänään saanut, tosin tekemääni haavaa ei tyrehdytettäisi hämähäkinsitillä.
“Matukka ja Helmiturkki, viekää tuo saasta vankikuoppaan!” Kuolontähti sylkäisi sanat suustaan ja pudottautui alas Luukummulta. Luuklaanilaiset hajaantuivat takaisin askareidensa pariin kokouksen loputtua. Yllätyksekseni huomasin Kuolontähden suuntaavan minun luo. Tämän huomattuani paransin ryhtini edustavaksi ja hengitin syvään hieman hermostuneena.
“Puolikasvo. Kuulin Matukalta että olisit vangin takia käynyt parantajalla”, päällikkö kysyi pitäen katsekontaktia lakkaamatta.
“Kyllä, vanki raapaisi minua auttaessani Matukkaa,” vastasin Kuolontähdelle lyhyesti ja ytimekkäästi.
“Oletan että kykenet taistelemaan, hetkenä minä hyvänsä nummiklaani saattaa hyökätä jolloin tarvitsemme jokaisen kykenevän taistelijan,” totesi mustaturkkinen vakavalta vaikuttava naaras.
“Tietenkin kykenen, saamani haava oli vain pintanaarmu”, vakuutin Kuolontähdelle.
“Hyvä. Mene vankikuopalle, lisävartiointi ei ole koskaan haitaksi”, päällikkö määräsi tyynesti.
“Tietenkin! Sananne on laki”, maukaisin kunnioittavasti. Sanaakaan sanomatta Kuolontähti tassutteli tiehensä.
Suuntasin vankikuopalle Kuolontähden määräyksen johdosta. Vankikuopan liepeillä oleskeli kaksi oppilasta selät suunnattuna minuun.
“Ihasteletteko vankikuoppaa vaiko itse vankia? Voitte ihastella mielenne mukaan mutta älkää itse tippuko sinne tai olko vartijoiden tiellä”, sanoin oppilaille näiden selkien takaa.

//Joku Luuklaanilainen voisi jatkaa?

“Ihasteletteko vankikuoppaa vaiko itse vankia? Voitte ihastella mielenne mukaan mutta älkää itse tippuko sinne tai olko vartijoiden tiellä.” Pajutassu hieman hätkähti kuullessaan jonkun puhuvan hänen ja Pihlajatassun selän takana. Hän vilkaisi sisarustaan ennen kuin kääntyi ympäri kohdatakseen jäänsiniset silmät, jotka tuijottivat heitä kahta vakavan oloisena. Hän luimisti hieman korviaan tuntien myös Pihlajatassun katseen turkillaan.
“Vankikuoppaa me katselemme, näemme sen ensimmäisen kerran käytössä”, hän selitti Puolikasvolle, täysin pikimustalle soturille, jonka vasen puoli kasvoista oli palanut kauttaaltaan. Hän hieman nielaisi hermostuneena vanhemman kollin jäisen katseen porautuessa ensin häneen ja sitten Pihlajatassuun. Hän ei voinut mitään ottaessaan askeleen lähemmäs sisarustaan, hieman tuon eteen kuin suojaksi.
“Varo, ettet sinäkään sinne putoa, tuo nummiklaanilainen kuulosti olevan aika kovaääninen ja hänen lähellään korvat särkyvät ihan varmasti!” Pajutassu sitten heitti leikkisästi yrittäen saada tämän kaiken jännittyneisyyden raukeamaan heidän kolmen välillä ja kääntyi sisaruksensa puoleen samalla, kun laski häntänsä naaraan selän päälle,
“Mennäänkö lähemmäs leirin uloskäyntiä ja valitaan hyvät paikat, jotta olemme valmiita, kun nummiklaanilaiset hyökkäävät?”
“Kuulostaa hyvältä veli rakas”, Pihlajatassu naukui ja virnisti veljelleen hilpeästi, mikä sai naarasoppilaan kulmahampaat hieman näkymään. Pajutassun silmät silmät siristyivät aavistuksen hymyn löytäessä hänenkin kasvoille. Hän kääntyi nopeasti vielä katsomaan Puolikasvoa, joka katseli heitä ja nyökäytti kollille kunnioittavasti ennen kuin veti siskonsa mukaan häntänsä avulla. Yhdessä kaksi luuklaanilaista oppilasta kulkivat lähemmäs leirin uloskäyntiä ja alkoivat suunnittelemaan missä olisi parasta olla hyökkäyksen alettua.

“Nummiklaani hyökkäykseen!” ulvaisu tuntui herättävän kaikki paikoillaan odottavat luuklaanilaiset ajatuksistaan ja valmistautumaan samantien, vain parissa silmänräpäyksessä hyökkäämään ja ottamaan nummiklaanilaiset vastaansa. Pajutassu vilkaisi Pihlajatassua, joka oli asettunut vastakkaiselle puolelle uloskäyntiä ja tuntui jännittävän lihaksena sillä sekunnilla, kun kuuli nummiklaanilaisten hyökkäyshuudot. Maa tuntui tärisevän nummiklaanilaisten juoksuaskelten seurauksena ja sillä samalla hetkellä, kun ensimmäinen kissa syöksyi heidän näkökenttäänsä, Pihlajatassu ei miettinyt kahdesti, kun hän heitti itsensä kissan niskaan ja raivostuneena kaksikko pyöri etäämmälle sähisten ja muristen. Pajutassu pudisteli päätään kääntäen katseensa sisaruksestaan. Nyt ei ollut oikea aika katsella muiden tappelua vaan osallistua siihen myös itse! Kyllä Pihlajatassu pärjäisi, naarashan oli todella vahva eikä ollut mikään tyhmä. Ehkä hieman liian kilpailuhenkinen, mutta osasi käyttää myös aivojaan, kun otti vastustajansa vastaan.
Hän pudottui hieman alemmas ja sitten loikkasi siniharmaan oppilaan kokoisen kissan kimppuun ja upotti kyntensä rääkäisevän kissan lapaan. Sitä raastaessaan hän myös potki vastustajan kylkiä parhaansa mukaan. Kissan yrittäessä saada hänet kimpustaan, hän nopeasti väisti sivummalle tuon aivan parin hiirenmitan päässä heiluvia tassuja.
“Olet aivan pennun kokoinen! Saitko vasta oppilasnimesi?” hän sylkäisi suustaan huvittuneena saaden nummiklaanilaisen säpsähtämään, mutta nopeasti muuttamaan ilmeensä ja olemuksensa vihaiseksi. Oppilas pörhisti karvojaan.
“Mitä sitten vaikka olisinkin?! Se ei tarkoita mitään”, kolli urisi hampaidensa välistä samalla, kun pörhisti karvojaan.
“Tietenkin se tarkoittaa saasta, voin helposti tappaa sinut”, Pajutassu sihisi virnistäen eikä antanut kollioppilaalle sen enempää aikaa miettiä, kun harhauttaen loikkasi sivuun saaden oppilaankin hieman liikahtamaan. Hän kiinnitti katseensa kollin lapaan, mutta syöksyessään tuon kimppuun, hän hieman notkisti kroppaansa ottaen sivuloikan ja sitten hyökäten kohti toisen kylkeä. Helposti hän pystyi pukkaamaan oppilaan kumoon. Toisen silmien laajennettua pelosta, hän yhdellä nopealla liikkeellä oli taas tuon kimpussa ja painamassa oppilasta maata vasten samalla, kun upotti kyntensä tuon olkapäihin.
“Ettehän te niin tunteettomia ole, että tapatte noin vain!” oppilas uikutti saaden Pajutassun kasvoille nousemaan vieläkin häijymmän virneen. Jokin pienemmän oppilaan pelossa sai hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi ja voittamattomaksi. Hän laski kuonoaan alemmas ollen niin lähellä toista, että pystyi tuntemaan tuon kiihtyneen hengityksen kasvoillaan. Kyllä se oli helppoa sanoa, että oppilas oli vastanimitetty, eihän tuo edes tajunnut iskeä takajaloillaan häntä vatsaan tai tehdä mitään muutakaan päästäkseen hänen otteestaan irti! Hänen harmaiden silmien alkaessa tummumaan yhä enemmän ja enemmän ja kollin nostaessa tassuaan valmiina iskemään oppilasta kovaa kasvoihin ja sen jälkeen pureutumaan tuon kaulaan, hänet tuupattiin voimakkaasti pois oppilaan kimpusta. Ja sen jälkeen hän tajusi olevansa vastakkain tummanpunaisen kollisoturin kanssa. Tuon leiskuva katse sai hänet hieman nielaisemaan.

//Luuklaanilaiset ja Nummiklaanilaiset voipi jatkaa ^^ Myös Jezku, jos haluut niin voit jatkaa Liekkitaivaalla

Vilkuilin Pajutassun ja tämän sisaren Pihlajatassun kävelevän pois yhdessä keskustellen jostakin. En hirveämmin välittänyt oppilaan vitsikkäästä lohkaisusta kuoppaan putoamisesta, ymmärrän silti että tämä yritti vain keventää tunnelmaa.
“Puolikasvo? Kuolontähti se sitten tykkääkin käskyttää sinua vartioon”, vähäisen matkan päässä istuva Helmiturkki totesi huvittuneella äänensävyllä.
“Johan kaikki tuntuvat olevan nyt vitsikkäällä päällä, miksei voi vaan tehdä työtänsä ilman jatkuvaa vitsailua”, murahdin harmaalle soturille mulkaisten tätä.
“No anteeksi, ei tarvitse suuttua sentään”, Helmiturkki maukaisi pahoitellen. Hiljaisuus laskeutui välillemme.
“Nummiklaani hyökkäykseen!” ulvaisu kantautui rikkoen hiljaisuuden täydellisesti. Vilkaisimme toisiamme Helmiturkin kanssa, molempien ilmeet olivat muutuneet kuoleman vakaviksi. Ponnahdimme ylös jaloillemme istumasta ja kyyristyimme valmiusasentoon odottamaan hyökkäjiä. Taistelun äänet alkoivat pauhata leirin aukiolla, mutta vankikuopalla oli hiljaista joka tekikin tilanteestamme Helmiturkin kanssa tukalan. Meillä oli vain yksi reitti pois ja jos se tukittaisiin olisimme loukussa kuin vangitsemamme nummiklaanilainen. Helmitukin kanssa molemmat tiesimme että joko voitamme vastustajamme tai kuolemme. Kuulimme askelien lähestyvän nopeasti ja lähestyviä oletettavasti vastustajia oli enemmän kuin yksi.
“Valmiina Hallaturkki? Nyt he sitten tulevat”, totesin nopeasti vilkaisten vierelläni seisovaa soturia.
“Aina valmiina!” tämä huudahti ikään kuin innoissaan. Pian eteemme ilmestyi kolme selvästi nummiklaanilaista kissaa, nämä pysähtyivät paikoillensa välittömästi meidät havaitessaan. Kaksi oppilasta ja yksi soturi, heillä oli numeraalinen ylivoima.
“Kuunelkaa saastat! Sanon tämä vain kerran… Vapauttakaa vangitsemanne oppilas välittömästi tai teidän käy huonosti!” kahden oppilaan keskellä seisova soturi kailotti uhkaavasti.
“Tulkaa hakemaan hyödytön oppilaanne nummiturhakkeet!” sähisin tälle vastaukseksi. Vuorotellen nummiklaanilainen soturi katsahti yhteen oppilaaseen sanoen jotain. Tiivistimme Helmiturkin kanssa väliämme, meitä oli vähemmän joten emme saisi joutua alakynteen.
nummiklaanilaiset syöksyivät hyökkäykseen, pidimme asemamme Helmiturkin kanssa ja odotimme vastustajien tulevan luoksemme. Hyökkääjä joukon soturi suuntasi huomionsa minuun ja kaksi oppilasta Helmiturkkiin. Soturi pomppasi ilmaan yrittäen taklata minut maihin, tosin en tietenkään jäänyt odottelemaan vihaisen soturin laskeutumista päälleni vaan väistin viime hetkellä astumalla sivulle pois tämän hyökkäyksen alta. Tämä tömähti kohdalle jossa olin juurikin seisonut, tämä ei aikaillut vaan välittömästi syöksyi uuteen hyökkäykseen. Tein parhaani yrittäen väistellä soturin kynsiä mitkä viuhuivat välillä naamani ja rintani läheltä. Pidin taistelua liikkeessä koska paikallaan oli huomattavasti hankalampaa väistellä tulevia lyöntejä. Taistelumme eteni kuin kiemurteleva käärme, väistelin vastutajani kynsiä astumalla aina sivuun taaksepäin iskun tullessa. Mutta kukaan ei ole täydellinen, murahdin kivusta kun tunsin vihollisen kynsien sivaltavan kerran vasempaan lapaani ja toisen kerran rintaani. Onnekseni tämä osui rinnassani komeileviin hämähäkinseitteihin jotka takertuivat tämän käpälän ympärille. Seittien odottamaton takertuminen hämmensi soturia joka keskeytti huitomisen vain vilkaistakseen mikä hänen käpälään oli kietoutunut.
*Hölmö*, ajattelin nopeasti ennen kuin toimin. Ponnistin takajaloillani eteenpäin iskeytyen vstustajaani kehollani. Kaaduimme molemmat maahan josta alkoi vimmattu kieriminen ja painiminen meidän välillä. Minulla ei ollut aavistustakaan miten Helmiturkki pärjäsi, mutta itselläni oli jo aivan tarpeeksi tekemistä tämän kanssa. Kierimisemme päättyi vihdoin, kanssani kamppaileva soturi oli päälläni ja kannatelin tämän painoa kaikilla tassuillani. Tämän mouruava kita alkoi lähestyä kaulaani uhkaavasti, jos en tekisi jotain olisin vainaa ja jättäisin Helmiturkin pulaan. Sain idean, ei kenties paras sellainen mutta pakko yrittää. Ideani oli kolauttaa omalla päälläni vastustajaani kasvoihin, ainoa puoli oli se että se sattuisi minuakin.
*Tämä tulee sattumaan…*, ajattelin. Keräsin voimani ja nostin jaloillani soturia hieman kauemmaksi että sain tilaa heilauttaa päätäni. Kaikella voimalla jonka niskastani sain iskin päälläni. Täysosuma, otsamme päästivä kuuluvan kumahduksen iskeytyessään vastakkain. Välittömästi molemmat älähtivät kivusta ja sain työnnettyä soturin pois päältäni, otsaani ja oikeastaan koko päätäni särki vimmatusti. Kierähdin ympäri jaloilleni ja hieman horjuen otin valmiusasennon. Vastustajani pudistellessaan päätään ja kerätessään itseään sain aikaa katsastettua Helmiturkin tilannetta. Harmaa soturitoverini näytti uupuneelta, mutta ei päihitetyltä. Tämän kyljessä näkyi melko pitkä raapaisujälki sekä hänen häntäänsä puri yksi tätä vastustavista oppilaista. Enempää en kerinnyt tilannetta tarkastella kunnes huomasin vastustajani hyökkäävän jälleen. En reagoinut tarpeeksi nopeasti ja tämä iski hampaansa jo valmiiksi veriseen lapaani. Karjahdin kivusta, ja hoipersin askeleen pari takaperin vihollisen pitäessä otteensa lavastani. Kohotin käpäläni ilmaan ja iskin alaspäin yrittäen osua tämän kaulaan. Ihmeen kaupalla kynteni sivalsivat tämän kaulaan viillon. Samantien tämä vapautti otteensa ja vuorostaan hoipersi hieman takaperin.
Sivaltamani soturi näytti säikähtäneen kunnolla, hän kosketteli viiltoaan tassulla selvästi tunnustellen kuinka paha kärsimänsä vamma oli. Totta puhuen olisin itsekin säikähtänyt yhtä paljon jos joku olisi raapaissut kaulaani, kaula osuma on helposti kuolettava jos huonosti käy. Näin sivusilmälläni kuinka yksi Helmiturkkia vastaan kamppailevista oppilaista jäätyi nähdessään soturin kaulan ottavan osumaa, kokeneena soturina Helmiturkki takajalallaan potkaisi jähmettynyttä oppilasta osuen tämän kylkeen. Oppilas menetti tasapainonsa ja horjahti vankikuopan reunalta alas, ei luultavasti pahemmin sattunut valitettavasti mutta ainakin yksi hetkellisesti vähemmän. Kaulaan raapaisemani soturi näytti olevan kunnossa, selvästikään viilto ei ollut hirvittävän syvä saatikaan sitten kuolettava. Hetken jo toivoin että taistelu olisi ohi, voimavarani alkoivat huveta. Seisoimme noin ketunmitan päässä toisistamme nummiklaanilaisen soturin kanssa, tuijotimme toisiamme intensiivisesti ja huohotimme uupuneina. Nopea vilkaisu Helmiturkkiin nostatti huoleni, tämä oli menettänyt paljon verta ja hänen askel heilui. Päätin auttaa Helmiturkkia, varoittamatta lähdin pinkomaan sivulle poispäin omasta vastustajastani jättäen jälkeeni hämmentyneen nummiklaanilaisen.
Pääsin yllättämään selkänsä minuun kääntäneen vihollisoppilaan, hetkeäkään epäröimättä kanavoin kaiken energiani ja haukkasin tätä niskasta. Käyttäen koko kehoani viskasin oppilaan nurin ketunmitan päätän. Lyöttäydyin Helmiturkin tueksi joka oli selvästi heikkona ja kivuissaan, en minäkään hyvässä kunnossa ollut mutta adrenaliini sai minut jaksamaan.
“P-puolikasvo… Vihaan sanoa näin mutta… Me taidamme kuolla…”, Ruhjottu soturi sanoin hieman epätoivon paistaessa tämän äänestä. Tilanne oli selvästi todella paha, varsinkin kun kun karski soturi niinkuin Helmiturkki puhui tällaista. Ei menisi pitkään kunnes kuoppaan tipahtanut oppilas pääsisi ylös ja vastustajilla olisi ylivoima puolellaan jälleen. Heillä tosin oli ylivoima jo nyt, Helmiturkki ei ollut missään nimessä taistelukunnossa ainakaan pitkään. Perräänyimme toverini kanssa takaperin hitaasti pitäen katsekontaktia vastustajissa jotka lähestyivät.
“Helmiturkki? Kykenisitkö vielä juoksemaan?” kuiskasin kollin korvaan.
“Ehkä, kuinka niin?” tämä kysyi hiljaa.
“Juokse ilmoittamaan jollekkin että tilanne vankikuopalla on erittäin huono, ei väliä kenelle. Mutta kuka tahansa paremmassa kunnossa oleva. Tämän jälkeen menet itse suojaan”, selitin tarkkaan mutta nopeasti tilanteen luonteen vuoksi.
“Miten pääsen heidän ohitse, ja entä sinä?” Helmiturkki maukaisi kysyen samalla viittoen hännällään lähestyviä vastustajia kohti.
“Minä teen parhaani pitääkseen nuo kaksi pois kimpustasi, kunhan sinä vain juokset pysähtymättä ja haet apua mahdollisimman nopeasti”, täydensin suunnitelmaani Helmiturkille. Pian tunsin takatassuni lipsahtavan, olimme vankikuopan reunalla. Ainoa reitti oli eteenpäin kohti leiriaukiota.
“Mutta-” Harmaa soturi aikoi väittää vastaan.
“Ei muttia! Juokse Helmiturkki!” Sähisin keskeyttäen tämän vastaväitteen. Lähdin syöksymään kohti kahta vihollista. Huidoin vuorotellen niin nopeasti molempia kuin vain kerkisin, vastaanotin itse lisää iskuja samalla. Vihdoin näin Helmiturkin vilahtavan ääreisnäössäni, samoin teki nummiklaanin soturi. Tämä kääntyi ympäri ja yritti lähteä Helmiturkin perään, estin tämän kuitenkin tarttumalla viime hetkellä hänen häntään. Tunsin jälleen hampaiden uppoutuvan lihaani, toinen vastustajista oli iskenyt kitansa reiteeni.
Vapautin otteeni vastustajani hännästä kun näin Helmiturkin katoavan leiriaukiolle. Riuhtaisin itseni irti hampaansa reiteeni upottaneen oppilaan otteesta, pääsin luikahtamaan pois umpikujasta kierähtämällä sivulle. Hölkkäsin takaperin verta tihkuen ottaen etäisyyttä vastustajiin jälleen. Heidän huomio oli kiinittynyt auttamaan tipahtanutta toveriaan joka oli kiivennyt aivan vankikuopan yläreunalle asti. Tilanne oli jälleen mennyt huonommaksi, voimani hupenivat hetki hetkeltä ja vihollisten lukumäärä oli takaisin alkuperäisessä lukemassa. Nyt pystyin vain toivomaan että Helmiturkki löytää apujoukkoja ja sinnittelemään.

//Joku Luuklaanista?

Paarmatassu oli tarttunut Kultapennun niskaan varovasti, ja kannatteli nyt ruskeaa naarasta. Pennun kullankeltaiset silmät olivat ummistuneet kiinni, ja tuon paino tuntui olemattomalta.
”Onpa hän kevyt! Ettekö ole saanut kunnolla ruokaa?” Paarmatassu sihisi hampaidensa välistä ja vilkaisi hämmentyneenä Täpläpentua.
”Ei… Emme erityisesti”, Kultapennun veli sopersi, ja koitti pysyä pystyssä pienillä tassuillaan. Paarmatassun silmissä synkkeni hieman. Torakkaleuan rähjäisessä turkissa ja pilkaten leimuavissa silmissä oli ollut jotain epämiellyttävää. Sellaista kissaa hän ei haluaisi lähellekään reviiriään.
Korpinkutsu tarjoutui kantamaan Täpläpennun, ja etsintäpartio alkoi lähtemään. Loskatassu kävi vielä nuuskimassa läpi luolan.
”Hän on luultavasti majaillut täällä jo jonkin aikaa”, vaaleajuovainen naaras totesi inhonirvistys kasvoilleen liimattuna. Kylmät väreet matkasivat pitkin Paarmatassun selkää. Kolli luimisti korviaan sisarelleen, joka jolkotti hänen vierelleen Korpinkutsun kutsuessa tätä hännällään.
”Ai niin.. Sattuiko tuo?” Loskatassu naukui, kun Paarmatassu lähti tasapainottelemaan etsintäpartion muiden kissojen perään. Hiilenmusta kolli oletti tuon tarkoittavan kuonossa tykyttävää viiltoa, ja vilkaisi taakseen pudistaen samalla päätään varovasti, ettei pudottaisi pentua leuoissansa. Oikeasti haavaa suorastaan poltteli. Loskatassu nyökkäsi takaisin vakavana harmaa turkki pörhistyen jälleen.
Kissat jatkoivat eteen päin hiljaa. Paarmatassu huomasi sotureiden kiristävän tahtia. He varmasti muistivat epävarmuuden, joka oli leirissä heidän lähtiessään vellonut. Paarmatassu sovitti askeleensa heidän tahtiinsa, ja kun kissat tassuttelivat leveämmälle polulle, oppilas siirtyi Uskosielun rinnalle. Naaraan päättäväinen katse oli tiukasti lukittuna eteen. Paarmatassu saattoi kuvitella, että uskollinen soturi olisi valmis viemään pennut kotiin hinnalla millä hyvänsä.
#Onneksi Uskosielu oli nopea hakiessaan muut. En olisi pärjännyt sille ketunläjälle#, Paarmatassu myönsi itselleen ja vilkaisi purppurana hehkuvaa taivasta, joka värjäsi värinsä kissojen turkeille. Torakkaleuka oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Sekin kertoi kollista jotain; hän ei ollut tarpeeksi tyhmä siihen, että olisi jäänyt taistelemaan ollessaan selvästi altavastaajana. Olihan hän myös siepannut pennut lähes vuoristoklaanilaisten nenien alta ja peitellyt jälkensäkin hyvin.
#Hänestä saattaa tulla vielä ongelmia#, Paarmatassu totesi mielessään ja mietti miten kulkukissa oli julistanut olevansa pentujen isä. Tuskinpa pelkkä pois ajaminenkaan tehoaisi häneen.
Paarmatassun keltaiset silmät alkoivat kiilua helpottuneina, kun hän huomasi partion lähestyvän leiriä.
”Täpläpentu ja Kultapentu!” Voimasydämen vapautunut huuto kaikui luolassa, ja saavutti varmasti jokaisen levottomana partion paluuta odottaneen kissan. Paarmatassu laski Kultapennun alas ja huomasi, että naaraan suuret silmät ammottivat havahtuneina, ja heiveröisin tassuin pentu nousi jaloilleen. Voimasydän veti kummankin pentunsa lähelleen, kun Korpinkutsu alkoi selittää tapahtumia hänelle. Kuningattaren kasvoille ilmestyi epäuskoinen ja kauhistunut ilme, kun hänelle kuvailtiin tapahtumia.
Välinpitämättömänä koskettavasta jälleennäkemisestä Paarmatassu lähti tassuttelemaan kohti parantajan pesää, sillä karvas tunne kuonossa ei jättänyt häntä rauhaan. Viha Torakkaleukaa kohtaan alkoi pistellä oppilaan turkkia pienesti; erityisesti se, miten kolli oli yllättänyt hänet hyökkäyksellään täysin kismitti mustaturkkista vuoristoklaanilaista. Päästessään lähemmäs parantajille varattua, pienehköä luolaa Paarmatassu kurkisti sisään. Ketään ei näkynyt.
”Etsitkö Huurrekukkaa ja Taivasliljaa?” ääni kuului oppilaan takana. Puhuja oli Tomukukka, joka oli juuri tiputtanut saalistamansa varpusen eteensä. Paarmatassu kääntyi katsomaan emoaan, ja nyökkäsi hitaasti. Tuuheaturkkisen, mustan naaraan leuka loksahti auki, kun hän huomasi punaisen viiltohaavan lävistävän poikansa kuonon.
”Voi hyvä Tähtiklaani, oletko kunnossa? He ovat parantajien kokoontumisessa!”
Paarmatassu kiristeli hampaitaan ärsyyntyneenä, ja mumisi pikaisen selityksen. Tomukukka luimisti korviaan silmät huolesta paistaen. Naaras ei huomannut miten Paarmatassu koitti olla vastaamatta hänen katseeseensa ja kiemurteli pikkuhiljaa kauemmas hänestä ja vastenmielisestä tilanteesta.
”Tarvit-”
”Milloin he palaavat?” Paarmatassu naukui kysymyksen ennen kuin naaras viimeisteli kysymyksensä ja nakkeli niskojaan hieman ärsyyntyneenä sille, miten täydellisesti asiat olivat loksahtaneet hänen epäedukseen.
”Luultavasti huomenna”, Tomukukka totesi ja viuhtoi ilmaa pitkällä ja pörröisellä hännällään.
”Sinä kuitenkin tarvisit hoitoa!”
Paarmatassu murahti ja antoi katseensa kiitää emonsa ohi läpi aukion. Taivasliljaa taikka Huurrekukkaa ei tosiaan näkynyt missään.
”Ei sillä ole niin kiire”, Paarmatassu sihisi ja asettui pesän edustalle makaamaan kuin vartioon.
”Mene hyysäämään vaikka Loskatassua. Hänkin taisteli”, musta kolli tokaisi vielä ja laski päänsä käpäliensä päälle. Vastausta ei kuulunut.

Makasin taas kuopassani, olin karannut niiltä kissalaumoilta,Ja he eivät lähteneet kovin kauas perääni.
#Onneksi..# Ajattelen ja käännän kylkeä, Pesässä on ahdasta ja kosteaa, Mutta silti mukavan lämmintä ja siellä voi käpertyä mukavasti. Juuri kun olen alkamassa pesemään itseäni,Kuulin askelia..Jotka tulivat pesäni kohti!! Sitten tapahtui painajaiseni, Suuri musta kissanpää kurkisti pesääni,Yritin piiloutua nurkkaan,Mutta kissa katsoi minua sinisillä silmillään.
”Täällä hän on.” Kissa sanoi ja tulin esiin,Minut oli huomattu.
Kissa päästää minut ylös ja aukiota ympäröivistä pusikoista saapuu lisää kissoja.
”Tapatteko minut?” Kysyn äkäisesti.
”Emme,Ellet väitä vastaan.” Kuulin vanhan tuttuni,Tai no hän ei kyllä tuntenut minua mutta Varistähden.
”Ahaa..Varistähtihän se siinä...” sanoin maireasti,Ehkä voisin pelata nämä hölmöt kissat puolelleni.
”Mistä tiedät nimeni?” Savunharmaa komea kolli katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”Kuuntelin teitä silloin kokouksessamme.” Naukaisin totisesti.
”Ahaa..Ja sinä näyttääkseen karkasit kuin pelkuri paikalta?” Kolli kysyi ivallisesti.
”No en,Ajattelin vain etten halua vuoristoklaanin raatelemaksi,Vaikka he eivät olisi edes yrittäneet sellaista.” Sanoin savunharmaalle kollille hieman rennompana kuin moni muu olisi tehnyt tilanteessa.
”Sinulle voi käydä huonosti,Jos ärsytät minua..” kolli sähähti mutta ei kovin agressiivisen oloisesti.
”No joo,Onhan sinulla Tälläinen armeija...” Mutisin hieman halveksuen mutta silti sen verran maireasti,Että muut kissat vain nyrpistävät minulle.
”Älä vitsaile,Vaan tottele!” Kolli käski.
”Mitä?” Kysyin Varistähdeltä ystävällisen kuuloseisti.
”Lähde reviiriltämme!” Kolli sanoi.
”En nyt jaksaisi..Entä jos teemme vaihtokauppaa?” Kysyin mahdollisimman viattomasti.
”Mitä ’vaihtokauppaa’ ?” Varistähti kysyi.
”Noh..Tulisin joukkoihinne...Molemmat saisivat lisää turvaa toisiltaan.” Maukaisin kehräten.
”Osaatko mitään?” Kolli kysyi epäilevästi.
”Osaanhan minä,Miten tässä minä nyt olisin, Ensinnäkin, Osaan saalistaa ja taistella seka vakoilla.”
”Mmm..No osaat sinä edes vähän saalistaa ja vakoilla,Jos olet tähän asti päässyt.” Varistähti mietti.
”No,Tehdäänkö kaupat?” Kysyin maanittelevasti ja hymyilin suloisesti.
Kolli näytti miettivän,Ja katseli sotureitaan jotka kuiskailivat toisilleen.
”No...Hyvä on,Saat tulla koeajalle,Jos petät klaanimme,Kuolet kivuliaasti minun käpälissäni.” Varistähti sanoi ja vilkaisi uudestaan sotureitaan. Jotkut soturit pudistelivat,
”Tuohan näyttää ihan kotikisulle!” Kuiskailtiin ja niin edespäin.
#Tietämättömät...# Ajattelin ivallisesti ja ajattelin miten antaisin eräällekkin kissalle kuonoonsa oikein kunnolla.
”No lähdemmekö?” Musta kissa kysyi.
”Kyllä.” Varistähti käski ja hän lähti pusikoihin koko klaani perässään,Samoin minä.
Kun astuin aukiolta pois,Kuulin Varistähden sanovan jollekin:
”Tarkkaile häntä.”,Mutta sitten kaikki täyttyi muiden kissojen meluun.

//Tällänen kökkö

Olin asustanut jo päivän verran Tammiturkin pesässä ja oloni oli kohentunut huomattavasti. Vaikken ollut saanut vaivaista päästäistä enempää syötyä, olivat yrtit parantaneet oloani ja olin jaksanut nousta tassuillenikin ja käydä yöllä kävelemässä Kuutamoklaanin parantajan kanssa. Päiväsaikaan en kollin mukaan pystyisi leiriaukiolle menemään, jos en haluaisi taistella kotikissoja halveksuvia kuutamoklaanilaisia pois kimpustani. Vaikken todellakaan ymmärtänyt mikä elintavoissani puistatti niin kamalasti metsässä asuvia, raakaa lihaa syöviä, likaisia kissoja, olin suosiolla jäänyt oleskelemaan Tammiturkin pesään. Olisin täällä sentään turvassa Kuutamokukalta...
"Vasanloikka pyysi tänään oravan, ehkäpä se maittaisi sinulle paremmin kuin päästäiset", parantaja sanoi ja hymyili aavistuksen verran palatessaan takaisin pesäänsä ruokaa hakemasta. Hän pudotti eteeni pörröhäntäisen oravan ja istahti paikalleen makuusijalle vieressäni. Katselin kuollutta eläintä ja kääntelin sitä varoen.
"Ei se sinua yritä syödä", Tammiturkki sanoi hiljaa ja virnisti kun katsoin hänen suuntaansa. Hymähdin ja vedin oravaa lähemmäs itseäni. Tietenkin kolli vain yritti olla hauska ja luoda hieman rennompaa ilmapiiriä ympärillemme. Enhän minä tietenkään tuntenut oloani vielä turvalliseksi täälläkään. Yöllisellä happihyppelyllämme olimme takaisin palatessamme törmänneet Nummipyörteeseen leiriaukiolla milloin olin saanut selittää kaiken tapahtuneen, mitä vain pystyin muistamaan. Mistelin maininta oli sattunut, enkä ollut saanut kunnolla nukutuksi enää sen jälkeen. Nummipyörre oli myös itse sanonut, että ongelmien ilmaantuessa meidän pitäisi olla heti häneen yhteydessä eikä todellakaan luottaa siihen, että kukaan muu kuutamoklaanilainen olisi halukas kotikisua tai parantajia auttamaan.
"Kai sinä nyt aiot syödä?" Tammiturkki kysyi kulmat kurtussa, herättäen minut ajatuksistani. Käänsin katseeni parantajaan ja nielaisin. Oravan syöminen ei houkutellut ollenkaan, vaikka vatsani huusi nälkää. Vaikka riistan haju ei enää haissut niin epämiellyttävälle, sen syöminen kyllä oli sitä. Ehkäpä voisin esittää syöväni, piilottaa eläimen ja antaa sen Lehtitassulle, kun hän palaa sieltä kokoontumisesta mihin lähti. Toisaalta, Tammiturkki kyllä muistutti useasti, että nyt minun pitäisi syödä myöskin pentujeni puolesta tai muuten he nääntyisivät... Hetken ajatusteni kanssa painittuani kurottauduin upottaakseni hampaani oravan ihon läpi.
"Ei sinun silti tarvitsisi seurata noin tiukasti syömistäni", hymähdin saadessani nielaistua pienen ja kuivan palan riistasta alas. Tunsin parantajan arvostelevat silmät niskassani vaikken edes katsonut tuon suuntaan. Olin näykkäisevinäni toistakin palaa eläimestä, vaikkei hampaideni väliin oikeasti jäänytkään mitään.
"Jos jatkat tuota, niin minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa", Tammiturkki sanoi huokaisten. Käänsin katseeni hölmistyneenä tuon suuntaan ja kolli vastasi kulmat koholla eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Näin hänen silmissään pettymyksen, mikä sai korvani kääntymään taaemmas. "Luulitko etten oikeasti näkisi tuota?" - Ilmettä hetken näytettyään hän pudisteli päätänsä ja käänsi päänsä sukiakseen selkäturkkiaan. Jäin katsomaan parantajan suuntaan hetkeksi ennen kuin käänsin sen takaisin oravaani. Pieni hymähdys pääsi huuliltani minkä jälkeen sivusilmälläni näin hänen silmänsä taas itsessäni.
"Tiedäthän, että tuo orava on saalistettu kovalla vaivalla ja sinun jättäessäsi sen syömättä loukkaat samalla Vasanloikkaa, että Tähtiklaania", Tammiturkki sanoi ja kääntyi jatkaakseen peseytymistään.
"Puhumattakaan siitä, että pidät omia pentujasi nälässä olemalla itse syömättä", hän lisäsi. Katseeni oli taas parantajassa ja nyt korvani olivat liimautuneet niskaani. En minä ketään tahallisesti epäkunnioittaisi, varsinkin jos tämä orava oltaisiin varta vasten minulle saalistettu.
"Tammiturkki en minä tarkoittanut-"
"Tiedän ettet sinä tarkoita sitä sillä. Mutta sinun on syötävä riistaa, että sinä ja pentusi pysytte hengissä", Tammiturkki muistutti ja katsoi suuntaani nyt ystävällisemmällä, mutta yhä jämäkällä katseella. Nyökkäsin ja kumarruin syömään oravaa, mikä ei kauaa kestänyt, sillä lähestyvät juoksuaskeleet veivät minun ja parantajan huomiot tuon pesän suuaukolle. Kolli haistoi ilmaa muutaman kerran kulmat kurtussa minkä jälkeen Lehtitassu pölähti pesään. Naaras jarrutti eteemme ja hän oli hyvin hengästynyt sekä näytti tärisevän pahasti. Katsoin hämmentyneenä parantajaoppilasta minkä jälkeen vein katseeni pesän suuaukolle. Eihän ulkona voinut kylmä olla, kun pesässä oli juuri sopivan lämmin, ellei jopa hieman kuuma. Miksi tuo oikein tärisi?
"Lehtitassu, onko kaikki hyvin? Mitä sinä teet täällä, sinunhan pitäisi olla parantajien kokoontumisessa!" Tammiturkki kysyi kysymyksiä kysymysten perään eikä peitellyt huolta äänensävyssään. Lehtitassu nosti katseensa tassuistaan katsoakseen mestariaan silmiin. Tuon silmäkulmiin näytti kohoavan kyyneliä mikä sai huolen valahtamaan myös minunkin kasvoilleni. Mitä oli oikein tapahtunut? Naaras ei tuntunut pystyvän avaamaan suutaan, hän vain tärisi mustaturkkisen kollin kysyvän katseen alla.
"Lehtitassu?" Kysyin huolestuneena, milloin naaraan katse kääntyi minuun ja hän henkäisi terävästi.
"Me- Me emme päässeet Tulikammiolle", Lehtitassu sopersi ja kääntyi katsomaan Tammiturkkia, jonka silmät viiruuntuivat. Minulla ei ollut hajuakaan mistä kummasta kaksi kissaa nyt keskustelivat. Tammiturkki oli kertonut jokakuisesta kokoontumisesta mihin jokaisen neljän klaanin parantajat osallistuisivat, ja se olikin ainoa mitä olin parantajan puheista ymmärtänyt. Oli hän puhunut Tulikammiostakin, mutten ollut älynnyt mikä paikka se oikein oli.
"Miksi ette? Mitä kävi?" Kolli kysyi jäykemmällä äänensävyllä, mutta pystyin kuulemaan jonkinlaisen varovaisuuden tuon kysymyksissä. Päätin itse pitää suuni kiinni ja antaa kahden kissan keskustella, asiahan oli selvästi vakava.
"Törmäsimme luuklaanilaisiin ja...-", Lehtitassu selitti alahuuli täristen. Huomasin Tammiturkin turkin pörhistyvän ja tuo veti syvään henkeä nenänsä kautta. Ilmapiiri pesässä muuttui painostavaksi. Keitä nämä luuklaanilaiset nyt oikein olivat? Minulle oltiin kerrottu vain neljästä klaanista, Nummiklaanista, Vuoristoklaanista, Puroklaanista ja Kuutamoklaanista. Oliko olemassa vielä viideskin?
"Huurrekukka... Kuolontähti pudotti Huurrekukan vuoristopolulta ja... Ja hän kuoli Tammiturkki", kyyneleet virtasivat pitkin parantajaoppilaan kasvoja. Henkäisin ja katsahdin vieressäni seisovaa parantajaan. Tuon silmät tummenivat ja hän päästi vapisevan henkäyksen. En tiennyt kuka tämä Huurrekukka oli, mutta hän oli varmasti tärkeä kissa niin Tammiturkille kuin Lehtitassullekin, kun he reagoivat noin. Olimme kaikki hetken vaiti, kunnes kolli niiskaisi ja katse maassa tassutti harmaaturkkisen naaraan ohi pesänsä suuaukolle. Käännyimme katsomaan mustaturkkisen kissan menoa.
"Suonette anteeksi, minun... Minun täytyy mennä kertomaan asiasta johtoportaalle", hän sanoi, minkä jälkeen vaikeni jälleen ja poistui pesästä.

Räväytin silmäni auki, en ollut vieläkään kerennyt tottua siihen, että paikkani oli nykyisin soturienpesässä, tuntui vain niin omituiselta herätä ja yhtäkkiä muistaa, että minusta oli nimitetty vastikään soturi. Räpyttelin enimmät unihiekat vihreistä silmistäni alkaen unisena sukia jo muutenkin sotkuista, mustaa turkkiani, olin nähnyt painajaista, eikä se ollenkaan auttanut siihen, että olin nukkunut koko edellisen päivän, jota ennen olin seisonut koko yön vartiossa leirin suuaukolla pienintäkin rasahdusta säikkyen. Aurinkomyrskyn ja Lehtituulen vasta siirretyt, sammalilla vuoratut paikat loistivat tyhjyyttään, molemmat kollit olivat varmaan menneet nauttimaan lämpimästä säästä, jonka saattoi helposti huomata, vaikka turkkini olikin melko lyhyt. Annoin makean haukotuksen soljua ulos suustani, mieleeni muistui se kerta kun Lehtituuli oli ihan vahingossa päästänyt valtaisan haukotuksen kesken Tomukukan yliampuvan selityksen saalistusasennon hiomisesta, vaalea kolli oli saanut valtavat torut. Kehräsin huvittuneena ajatukselle ja nousin ylös tipauttaen samalla pari turkkiini kiinnittynyttä sammaleen rippettä, jolkotin ulos pesästä yrittäen keksiä itselleni jotakin tekemistä. Siirsin katseeni välinpitämättömästi taivaalle, muuten kauniin vaaleansinisellä taivaankannella ajelehti muutama pehmeämuotoinen poutapilvi. #Oppilaana mestari keksi aina tekemistä...# Päästin neulanteräviä hampaitani välkäyttäen pitkän tuhahduksen.
-Mutta minä en enää ole oppilas! Mutisin itselleni toruvasti, enhän minä voinut vain odottaa kaikkien tekevän asiat puolestani.
Lähdin enempää miettimättä astelemaan kohti varapäällikköä, tämä oli jo jakamassa partioita, ja olisihan se mukavaa tietää mihin minut laitettiin. Kuuloetäisyydelle päästyäni korviini kantautui ensimmäisenä Myrskytuulen käskevän nauku:
-Kiurusara, lopeta tuo jatkuva ramppaaminen, kaadat kaikki kumoon!
Änkeydyin varapäällikköä ympäröivien, innokkaina kihisevien kissojen eturiviin saaden osakseni turhautuneita murahduksia, sekä ärtyneitä sihahduksia, korvani väpättivät aina syyllisesti jokaisen vihaisen äännähdyksen kohdalla.
-Pohjoisen ja itäisen puolen rajapartioon lähtevät Kiurusara, Kotkasumu, Aurinkomyrsky, Tuiskuturkki ja Siilitassu! Myrskytuuli kuullutti viittoen hännällään äsken nimeltä mainittuja kissoja hajaantumaan kauemmas.
Odotin vielä päättäväisesti, josko minut lähetettäisi johonkin partioon, korvani olivat valppaasti pystyssä kuunnellessani varapäällikön partiolistoja.
-Sitten vielä metsästyspartioon lähtevät Tikkatuuli (Tummanruskea, isokoikoinen, rauhallinen Kolli) Purojuova(Solakka, valkoinen, sosiaalinen naaras), Keltatassu (Pienikokoinen, orannsi turkki, jossa mustia läiskiä, paitsi valkoinen rinta, sisukas, uskollinen naaras), sekä Sarasydän!
#Viimein!# Olisin halunnut kehrätä silkasta ilosta, viimeinkin ensimmäinen partioni soturina! Haeskelin muita partion osaanottajia, katseeni kohdistui heti ensimmäisenä huomiotaherättävän suurikokoiseen Tikkatuuleen, joka venytteli jalkojaan kärsivällisesti leirin suuaukon vierellä, Purojuova ja Keltatassu olivat jättäneet minua aijemmin Myrskytuulea ympäröivän kissaryhmän ja seisoivat Tikkatuulen takana kärsimättöminä painoaan jalalta toiselle siirrellen. Hyppelehdin heidän luokseen ja nyökkäsin näille merkiksi siitä, että olin valmis lähtemään. Tikkatuuli lähti johdattamaan partiota kohti leirin osaa, jossa oli niinsanottu metsä, jossa kasvoi hieman muuta reviiriä enemmän aluskasvillisuutta. Pysähdyimme puitten katveeseen, suojaan jo hieman häiritsevästi porottavalta auringolta, jonka ansioista ilma oli käynyt jo hieman tukalan kuumaksi.
-Minä lähden pohjoiseen...Tikkatuuli naukui päättäväisesti hännällään kohti läheistä tiheikköä viittoen.
Nyökäytin päätäni kohteliaasti muun partion mukana.
-Selvä, minä ja Keltatassu voisimme lähteä sisäreviirille, Purojuova naukui innokkaasti tärisevää oppilastaan vilkaisten.
Kun muut olivat hajaantuneet ajatukseni kulkivat paremmin #Jos lähtisin vielä vähän eteenpäin niin tulisin siihen paikkaan, missä on paljon lintuja tähän aikaan# lähdin jolkottamaan eteenpäin käpäläni kepeästi sammaleituneella kalliolla asetellen, kerrankin ajatukseni saivat tuulettua! Nenääni tulvahteli jatkuvasti kaikkien kalliolla sinnittelevien kukkien huumavia tuoksuja, käpäläni rentoutuivat vähitellen ja ajatukseni karkailivat väkisinkin sinne minne pääni sisäinen tuuli sattui niitä kuljettamaan. Sitten pysähdyin huohottaen aloilleni, ympäristö oli tuttua, mutta tuoksut olivat muuttuneet sitten viime kerrasta. Pienet kitukasvuiset kukat ponnahtelivat esiin sieltä täältä sammaleiselta kalliolta, paikka oli yllättävän kaunis ollakseen näin korkealla.
//Inspiraatio hukassa :(