Uusi nimeni Mantelitassu, leiri, erakko, soturilaki, oppilas, mestari...kaikki tyystin uusia sanoja, jotka minun pitäisi pakostakin painaa mieleen kun kerran olin klaaniin halunnut liittyä. Ennen kaikkea olin valtavan yksinäinen, kaikki oppilaat kiersivät minut kaukaa ja olin kuullut kun yksi sanoi ”Minusta se erakko olisi saanut jäädä sinne mistä tulikin” olisin voinut oikeasti jäädä asumaan yksin, kun kerta kukaan ei halunnut kanssani olla tekemisissä, vain mestarini Sulkatähti antoi minulle aikaa ja ymmärrystä. Lähinnä tavalliseen päivääni kuului harjoitukset, syönti ja kaikkea muuta, elämäni tuntui leirissä aika rajoitetulta, mutta pidin silti muista kissoista, kunhan he eivät vältelleet minua kuin lemuavaa ketunläjää. Olin onnistuneesti karkottanut viimeisenkin minua lähestyneen oppilaan luotani aamuväsymykseni ansiosta, Omenatassu kysyi ihan ystävällisesti olenko kunnossa ja minä typerys menin sihahtamaan naaralle niin, että tämä lähti marssimaan loukkaantuneena pois.
-Mantelitassu, herätys! Sulkatähden turhautunut sihahdus tunkeutui tajuntaani, olin taas huomaamattani uppoutunut omiin ajatuksiini.
Ravistelin pikaisesti päätäni karkottaakseni mehiläisparven lailla mielessäni hyörivät mietteet.
-Anteeksi Sulkatähti, naukaisin nolona käpäliäni siirrellen.
Hopeanharmaa mestarini suoristi ryhtinsä ja tämän ilme vakavoitui täysin takaisin normaaliksi, kuin kivellä hiekkaan piirretyksi viivasuuksi.
-Yritä jatkossa keskittyä paremmin, ja nyt voisit näyttää minulle vaanimisasentosi, Sulkatähti totesi häntäänsä pienesti liikauttaen.
Nyökkäsin ponnekkaasti ja painauduin asentoon maha harjoitusalueen karheaa hiekkapohjaa viistäen, painoin etukäpäläni alemmas muistellen emoni Kielon opettamaa taktiikkaa.
-Laske häntääsi alemmas ja anna koko painosi antautua käpäliesi varaan! Sulkatähti opasti tomerasti hetken asentoani arvioivasti tarkasteltuaan.
Päästin ulos pienen puhahduksen, mutta yritin korjata naaraan huomioimat virheet, annoin käpälieni rentoutua, enkä jännittänyt liikaa lapojani, hännän kanssa tuli ongelmia kun meinasin keikahtaa kyljelleni, sain silti säilytettyä tasapainoni lopulta korjaten vaanimisasentoni Sulkatähden määräyksen mukaiseksi. Sulkatähti nyökkäsi hyväksyvästi antaen minulle merkin nousta ylös, naaras vaikutti väsyneeltä, mutta luultavasti tämä jaksaisi jatkaa vaikka yömyöhään saakka.
-Hyvä, nyt voisimme kokeilla teorian sijaan asentoa käytännössä! Sulkatähti ilmoitti kun olin noussut ylös asennosta.
Pörhistin turkkiani innostuksesta, hopeanhohtoinen naaras halusi meidän menevän metsästämään ja samalla kokeilemaan kuinka hyvin osaisin käyttää asentoa oikeassa tilanteessa.
-Selvä! Hihkaisin vaaleanvihreät silmät innokkaasti sädehtien.
Hopeanharmaa mestarini lähti johdattamaan minua kohti koivumetsää, johon olin tutustunut tarkemmin silloin kun eilispäivänä olimme käyneet heti nimeni vaihtamisen, eli oppilaaksi nimittämiseni jälkeen kiertämässä koko valtaisan reviirin. Loikin Sulkatähden kannoilla yrittäen pysyä naaraan vauhdissa, tämä oli varmasti jo käynyt läpi reviirin jokaisen pikku hiirenkolon, ja täten osasi liikkua minua paremmin. Korvani sojottivat valppaasti pystyssä muiden klaanien kutsumattomien vieraiden varalle, jotta en vaikuttaisi mestaristani liiallisesti haaveilevalta tyypiltä, joka unohtuu jokainen hetki omaan haavemaailmaansa.
Hopeanharmaa mestarini jarrutti äkisti, kerkesin pysäyttämään itseni hiirenmitan päässä tästä.
-Hiljaa, täällä on kutsumattomia vieraita, Sulkatähti sihahti silmät pelkiksi viiruiksi kaventuneina.
Nuuhkaisin ilmaa, en tunnistanut tuoksua minkään klaanin ominaistuoksuksi, jotka olin vastikään Sulkatähdeltä oppinut, tunkeilija tuoksui pikemminkin pelkästään...ladolle!?
-Tallikissa, mutisin Hännälläni mestarini kylkeä pienesti näpäyttäen.
Sulkatähti kääntyi minua kohti, tämä näytti melko vihaiselta, en vain tajunnut miksi.
-Tallikissa? Reviirillämme on tallikissa! Sulkatähti sihisi asettaen kuononsa hiirenmitan päähän omastani.
Minua pelotti Sulkatähden tavatoman raivoisa olemus.
-Niin...sopersin astuen askeleen taakseppäin.
Sulkatähti ravisti raivokkaasti päätään, sitten tämä rauhoittui taas normaaliksi, omaksi itsekseen.
-Sinä olet puhunut emostasi, Kielosta eikö niin? Valkoinen, tuuheaturkkinen naaras hempeänvihreillä silmillä? Mestarini naukui kärsimättömästi.
Nyökäytin vaisusti päätäni Sulkatähdelle, joka katsoi minua tiukasti.
-Emosi on taitanut seurata hajujälkeäsi, Sulkatähti totesi työntäen hännällään minut kovakouraisesti ohitseen.
Sulkatähti oli nähnyt emon jopa pensaan tiheän lehvistön läpi, tämä hyppelehti vaivattomasti heinien seassa valkoinen, pörheä turkki selvästi vehreässä maastossa erottuen, jotakin oli silti minusta pahasti vialla.
-Ei tuo ole emo! Naukaisin kääntäen katseeni mestariini, joka nosteli hermostuneesti painoaan toiselta käpälältä toiselle.
Sulkatähti kiristeli tuskastuneena hampaitaan, kuin olisin hänen mielestään sanonut jotakin väärää.
-Miten muka, kaikki täsmää...Sulkatähti aloitti vakavana.
Keskeytin Sulkatähden kesken tämän naukaisun:
-Kaikki paitsi ominaistuoksu, emo ei tuoksu ladolle vaan kukille, pesämme oli kukkaniityn lähellä!
Sulkatähti hätkähti, tämä ei varmaan ollut tottunut siihen, että hänet keskeytettiin kesken lauseen.
-Vai niin, kuka se sitten on? Sulkatähti tuhahti epäluuloisen oloisena.
Kohautin olkiani nenääni niiskauttaen.
-Mennään kysymään, kehotin kulmat mietteliäästi kurtussa.
Sulkatähti pudisti huokaisten päätään.
-Parasta vain seurata tilannetta, käsken rajapartioita olemaan tarkkoja, jos tämä kissa osoittautuu vihamieliseksi tai saalistaa reviirillämme, hopeanharmaa naaras selitti kääntyen takaisin tulosuuntaamme.
-Katsotaan löydämmekö matkalla riistaa, voimme sitten kokeilla asentoasi, mestarini lisäsi jolkottaessaan tasaisesti eteenpäin.
Olisin halunnut sanoa tälle, että yhtä hyvin voisimme kiertää heinikon kautta, sillä siellä oli eniten jäniksiä, mutta arvelin, että mestarini olisi loukkaantunut. Tyydyin vain hölkkäämään tämän perässä ilmaa tarkasti maistellen, jotta voisin näyttää Sulkatähdelle, että osaisin saalistaa yhtä hyvin kuin klaanisyntyinenkin kissa. Sieraimiini leijui erikoinen, minulle vielä tuntematon tuoksu, jonka arvelin tulevan jostakin saaliseläimestä.
-Haistan riistaa! Kuiskasin Sulkatähdelle, joka oli kääntynyt huomattuaan, etten enää seurannut hänen perässään.
Sulkatähti nyökkäsi merkitsevästi minulle, tilaisuuteni oli koittanut!
Tarkistin ensin tuulen suunnan kuten oli opetettu, tuuli sopivasti juuri saaliseläimestä minua kohti, painauduin matalaksi yrittäen tähdätä askeleeni paikkoihin, joissa ei ollut muutamia, satunnaisia oksankarahkoita. Hivuttauduin päättäväisesti eteenpäin koivukossa, parin ketunmitan päässä erotin selvästi höyhenpeitteisen, mustan linnun, joka oli keskittynyt kuopsuttelemaan maata. #Se on lintu! Eihän minulle ole vielä opetettu miten sellaisia pitäisi saalistaa!# Nielin hämmennykseni ja hiippailin vielä vähän lähemmäs, jännitin jalkalihakseni keräten kaikki mahdolliset voimani loikkaan. Syöksähdin näkyville korkeasta heinikosta, kohteeni silmissä välkähti hetkellinen pakokauhu, se raakkui hätääntyneenä ja räpytteli hätääntyneenä siipiään ympäriltään ruohonkorsia katkoen. Loikkasin lintua kohti upottaen kynteni sen siipeen, kynteni upposivat untuvanpehmeiden höyhenten alla piilottelevaan lihaan ja kuului raksahdus kun lintu tippui maahan minä mukana roikkuen. Tarrasin kynsilläni tiukasti saaliseläimeen, joka yritti vielä toisella, ehjällä siivellään räpistellä karkuun, tömähdin maahan äänekkäästi ähkäisten. Lintu räpiköi yhä epätoivoisesti käpäläni alla, kumarruin antavaan tappavan puraisun eläimen niskaan, tämä valahti äkkiä veltoksi hampaissani. Nostin pääni lintua vaivalloisesti suussani roikottaen.
Sulkatähti pelmahti eteeni tyytyväisesti päätään nyökkäillen silmäiltyään kovia kokenutta varista.
-Mainiota! Hopeanhohtoinen naaras onnitteli.
Röyhistin ylpeästi rintaani lintu yhä suussani keikkuen, olisin varmaan puhjennut ylpeään mourunaan, jos saaliseläin ei olisi tukkinut suutani.

"Nyt tämä saa riittää! Sinä lopetat tuollaiset puheet!" Tuhkatassu käänsi päätään nähdäkseen äsken kovaan ääneen puhuneen kissan.
"Pöllöpentu kerro minulle heti minne Täpläpentu ja Kultapentu ovat oikein menneet?!" Voimasydämen kiihtynyt äänensävy ja kysymys kuului myös varmasti muiden leiriaukiolla olevien korviin. Oppilas oli odottanut vuoroaan päästäkseen onnittelemaan Sarasydäntä tuon soturinimen saannista, vaikkei nuorta soturia sen pahemmin ollut tuntenutkaan. Nyt kuitenkin Voimasydämen hätäiset naukaisut olivat kuuluneet melkeinpä kaikilla leiriaukiolla olleille ja vähintään voisi sanoa, että kaikkien silmät olivat nyt kuningattaressa. Pöllöpentu näytti hyvin pieneltä ja vaivaantuneelta emonsa katseen alla.
"No kun en minä oikeasti tiedä!" Pentu intti vastaan, katsellen tassuihinsa. Tuhkatassun katse kiersi läpi aukiota. Olivatko Täpläpentu ja Kultapentu menneet johonkin emoaan ja sisartaan piiloon vai mikä oli tilanne?
"Sinähän heidän kanssaan leikit, pakko sinun on tietää missä he ovat jolleivät pentutarhassa!" Voimasydän sanoi ääni väristen, nyt kuningattaren kasvoilla näkyi selvä huoli. Naaras nosti katseensa pennustaan ja antoi silmiensä läpikäydä koko leiriaukion. Tuhkatassu kuuli ympäriltään pientä mutinaa ja levoton ilmapiiri laskeutui leiriin. Yhtäkkiä Voimasydän kuitenkin ponkaisi jaloilleen ja kiiruhti oppilaiden pesää kohti. Tai tarkemmin sanottuna Loskatassua ja Unikkotassua, jotka kiihtyneen kuningattaren nähdessään yrittivät karata naaraan polttavan katseen alta.
"Loskatassu! Pysähdy!" Valkoruskea kissa sihahti ja marssi vaaleajuovaisen oppilaan luo. Harmaaturkkisen naaraan niskakarvat pörhistyivät ja tuon sisar maukui jotakin luimituin korvin ennen kuin kipitti paikalta, jättäen sisarensa yksin kohtaamaan Voimasydäntä.
"Sinun piti vahtia pentujani sillä aikaa, kun minä lepäsin!" Kuningatar ärisi eikä peitellyt suuttumistaan ollenkaan oppilaan edessä. Tuhkatassukin oli säikähtää äänensävyä, millä naaras puhutteli Loskatassua. Valkojuovainen oppilas yritti näyttää rauhalliselta ja pahoittelevalta, mutta naaraan kasvoilla paistoi pelko.
"No niinhän minä tein... Tai siis, olen katsonut Pöllöpennun perään koko päivän, hän...- Hän vakuutti minulle, että Täpläpentu ja Kultapentu ovat sinun kans-",
"Yritätkö sinä syyttää minun pentuani tästä!?" Voimasydän ärähti ja vaikka kuningatar olikin hyvin pienikokoinen, näytti hän silti hurjalta karvat pörhistettyinä ja terävät hampaat näkyvillä. Tuhkatassusta alkoi tuntumaan siltä, että tilanne oli lähteä tassuista ja hän hakikin vanhempien kissojen katseita, näyttäen itse huolestuneelta. Kai nyt joku olisi puuttumassa tähän? Oppilaan onneksi Aaltotähti teki tiensä kissajoukon läpi ja rauhallisin askelin käveli kaksikon luo.
"Noh noh, mikä täällä on hätänä?" Tummanharmaan naaraan isä kysyi rauhalliseen sävyyn, katsoen vuorotellen kumpaakin naarasta edessään.
"Täpläpentu ja Kultapentu ovat kateissa! Pistin heidät pentutarhan siivoamisen ajaksi Loskatassun hoitoon, mutta hän ei selvästikkään ole edes vilkaissut pentujeni perään!" Voimasydän tuskaili, antaen tulisia katseita naarasoppilaalle selityksensä lomasta, joka yritti rohkeana seistä kahden vanhemman kissan edessä. Tuon häntä kuitenkin huiski levottomana edestakaisin. Aaltotähti nyökkäsi ymmärtäväisenä, muttei vilkaissutkaan Loskatassua.
"Oletko aivan varma etteivät he ole jossakin päin leiriä? Paarmatassu ja Piikkitassu!" Nyt paikalle jolkotellut Myrskytuuli kysyi kuningattarelta, kutsuen sitten pentutarhaa siivonneita kolleja. Tuhkatassu käänsi omankin katseensa pentutarhan suuaukolle, mistä nopeasti molempien oppilaiden päät pilkahtivat esiin. Saadessaan pikaisen katsekontaktin Piikkitassun kanssa, oli naarasoppilaan pakko kääntä katseensa omaan isäänsä. Niin nopea vilkaisukin oli tuntunut todella epämukavalta ja pelottavalta...
"Ovatko Täpläpentu ja Kultapentu pentutarhassa?" Aaltotähti kysyi kahdelta kollilta. Paarmatassu pudisti päätään samalla, kun Piikkitassu vastasi, että pesä oli ollut tyhjillään koko sen ajan kun he olivat sitä siivonneet. He olivat patistaneet koko pentukolmikon ja Voimasydämen ulos siksi ajaksi ja he olivat silloin viimeksi nähneet Täpläpennun ja Kultapennun. Tuhkatassu henkäisi terävästi ja nopein askelin käveli leiriaukion laidalla olevan korkean kiven luo ja hypähti sen päälle, katsoakseen paremmin ympärilleen. Hän ei kuitenkaan erottanut kissajoukon seasta tai mistään leirin laitamien varjoista kahta pentua ja huoli hänen sisällään alkoi kasvamaan. Ei kaksi pentua nyt voinut noin vain kadota. Leiriaukiolla alkoi hälinä, kun soturit sekä oppilaat alkoivat päällikkönsä käskyn käydessä tarkistamassa jokainen pesä, rientämään ympäri leiriä. Jokainen kävi useamman kerran kaikki eri pesät läpi, toivoen, että pentukaksikko olisi vain rauhoittunut johonkin kaukaisempaan nurkkaan nukkumaan, mutta jokaisen kolon ja nurkan etsittyään he palasivat päätään pudistellen takaisin aukiolle. Tilanne alkoi näyttämään pahalta.
"Aaltotähti minä muistin juuri jotakin! Huurrekukka sanoi ennen parantajien kokoontumiseen lähtöään, että oli nähnyt Täpläpennun sekä Kultapennun leikkivän sisäänkäyntimme ulkopuolella!" Joku huudahti hälisevästä kissajoukosta, aiheuttaen välittömän hiljaisuuden koko leirissä. Ilmapiiri tuntui romahtavan samalla sekunnilla ahdistavaksi ja Tuhkatassu kiersi häntänsä ympärilleen kuin suojellakseen itseään ahdinkolta.
"Eli he ovat päässeet ulos leiristä. Uskosielu, Korpinkutsu, Paarmatassu ja Loskatassu, te lähdette mukaani etsimään Täpläpentua ja Kultapentua!"

Läpsin veljeäni ja yritin saada hänet hereille unelmistaan.
”Paluu maankamaralle,Herra Unelmoitsija!” Nauroin remakasti.
”Mmhh...” Naakkapentu murahti ja siisti sysimustaa turkkiaan. #Miksi hänestä on tullut nyt tuollainen hirveä unelmoija...?# Mietin kun Naakkapentu nousi ylös ja katsoi minua.
”Mitä...?” Kolli kysyi verkkaisesti.
”Sinä nykyään unelmoit koko ajan!” Tuhahdin ja katsoin kollia hänen vaaleanvihreisiin silmiin.
”Enhän!” Kolli tuhahti ja lähti tassuttelemaan pentutarhaa kohti.
”Tylsimys..” Mutisin ja juoksin hänen vierelleen ja silitin hännäläni hänen kylkeään.
”No mitä taas?” Naakkapentu murahti eikä hidastanut tahtia
”Leikitäänkö sammalpalloa?” Kysyin.
”Ei jaksa,En ole mikään pentu!” Naakkapentu tuhahti ja juoksi pentutarhaan.
#Mikä hänellä on?!!# Mietin mielessäni ja katsoin kollin perään vihaisena.
”Taasko teillä on riitaa?” Joku kysyy takanani. Katson taakseni ja näen Nummiklaanin parantajan,Ketunkynnen.
”Joo..” myönnän ja katson käpäliini.
”Kuten tavallista..” Naaras sanoo.
”Onko hän sairas??!!?” Kysyin hätääntyneenä,Oliko tämä kaikki jotain oireita??!!
”Ei,Vaan tuo on vain ohimenevää,Kyllä hän siitä rauhoittuu.” Naaras naurahti.
”Toivottavasti...” Mutisen.
”Älä huoli.” Ketunkynsi rauhoittelee ja huokaisen helpotuksesta lopulta varmistuttuani että se on vain ohimenevää.
Sitten Ketunkynsi lähti,Ja jäin yksin siihen. Pian näen sysimustan Naakkapennun lähestyvän minua kohti.
”Anteeksi..” Kolli sopertaa.
”Minä annoin jo anteeksi.” Naurahdin ja pUskin kehräten hänen rintaansa vasten. Naakkapentu naurahtaa.
”Mennäänkö leikkimään sammalpalloa?” Kolli kysyi.
”Joo!!” Kiljahdin ja juoksimme leirin keskelle.
Sen aikaa kun kävin hakemassa sammalpalloa,Naakkapennun piti tehdä merkit peliä varten.
Mutta ei,Kun saavuin takaisin, Naakkapentu vain istui unelmiinsa hukkuneena.
”Naakkapentu!” Kiljahdin vihaisena ja läpsäisin häntä kylkeen.
”Auhh!!” Naakkapentu huusi.
”Sinun piti tehdä rajat!” Kivahdin.
”Joo..Unohdin..” kolli mutisi ja alkoi tekemään.
#Mitä hän tästä tulee?#
Kun aloitimme ja olin potkaisemaan hänelle,Hän ei huomannutkaan vaan jäi seisomaan siihen typerän näköisenä.
”Hiirenaivo!” Kivahdin.
”Älä hauku!” Kolli sähähti.
Kun lopulta noin oli käynyt monta kertaa, Ehdotin veljelleni piilosta. Kolli myöntyi ja minä aloin laskea.
”Kymmenen!” Huusin ja lähdin etsimään,Naakkapentu löytyi kyllä nopeasti,Kun hän oli jäänyt vain istuskelemaan.
”Teetkö tämän tahallasi??!?!!” Huusin raivoissani päin hänen naamaansa.
”En!’ Kolli vinkaisi.
”Teet!” Kiljaisin ja juoksin pois,Kun olin juossut jonkun aikaa,Kaniinisydän eli emoni tuli vastaan.
”Miksi huusit veljellesi?”naaras kysyi ihmetellen.
”Hän ei kuuntele yhtään!” Sähähdin.
”Ei hän..” Kaniinisydän oli aloittamassa mutta minä jaksanut kuunnella,Halusin olla vain mököttämässä rauhassa. Juoksin naaraan ohi pentutarhaan ja asetuin torkkumaan.Että ajatukseni selkiytyisivät.

//Tällänen lyhyt 367 sanaa

Kuullessaan omaansa ja Piikkitassun nimeä huudettavan, Paarmatassu kurkisti pentutarhan suulta aukiolle. Monen kissan pää kääntyi kohti heitä kuin odottaen vastausta.
”Ovatko Täpläpentu ja Kultapentu pentutarhassa?” Aaltotähti kysyi. Paarmatassu pudisti päätään kummastuneena oudosta kysymyksestä, Piikkitassun selittäessä milloin he olivat viimeksi pennut nähneet. Jokin tuntui olevan vialla. Ilmassa oli jotain levotonta, ja sen keskellä oli Voimasydän. Pieni, valko-ruskea naaras värisi pienesti silmät kuin huolen sokaisemina. Loskatassu kyyhötti hänen edessään liikkuen levottomasti hänkin.
”Selvä. Täpläpentu ja Kultapentu ovat kadonneet. Tarkistetaan ensin kaikki pesät!” Aaltotähti ulvaisi käskyn. Jokainen kuulija riensi tarkastamaan omaa pesäänsä. Paarmatassu vilkaisi Piikkitassua ja tuhahti inhoten, kun heidän hämmentyneet silmänsä kohtasivat.
#Tuskinpa he ovat ehtineet kauas#, kolli mietti, kun kääntyi äkisti tarkastelemaan pentutarhaa takanaan. Missään ei näkynyt merkkejä pennuista, mutta oppilas tarkisti vielä jokaisen nurkan ja syvemmän raon ikivanhoissa seinissä.
#Ei sitä tiedä, mihin he ovat keksineet piiloutua, kun kaikki ovat näin sekaisin#, hän tuumi vielä tupsahtaessaan takaisin aukiolle. Hän esti hännällään Loskatassun pääsyn pentutarhaan, jonne naaras oli aikeissa syöksyä hänen ohitseen.
”Tarkistin jo tuhannen kerran. He eivät ole täällä”, Paarmatassu totesi viileästi.
”Missä sitten?” Loskatassu kakoi suustaan, mutta ryntäsi sitten heti taas toiseen suuntaan. Vaaleajuovainen naaras tuntui jostain syystä lievästi järkyttyneeltä. Paarmatassu maistoi ilmaa yrittääkseen tavoitella kahden kadonneen pennun tuoksuja. Niitä oli kuitenkin mahdoton erottaa panikoivien kissojen hiljaa nousevan pelkotuoksun takaa. Tassujen töminän takaa kuului harmittelevia sihahduksia, ja pikkuhiljaa kissat palasivat aukiolle jossa tunnelma muuttui taas synkemmäksi.
”Aaltotähti, minä muistin juuri jotakin! Huurrekukka sanoi ennen parantajien kokoontumiseen lähtöään, että oli nähnyt Täpläpennun sekä Kultapennun leikkivän sisäänkäyntimme ulkopuolella!” Paarmatassu katsoi suuntaan, josta huuto oli kuulunut. Aaltotähti värähti paikoilleen, ja päällikön niskavillat nousivat pystyyn huolesta. Paarmatassu luimisti korviaan, kun mielikuva kalliolta alas vierivästä pentukaksikosta nousi hänen mieleensä.
”Eli he ovat päässeet ulos leiristä. Uskosielu, Korpinkutsu, Paarmatassu ja Loskatassu, te lähdette mukaani etsimään Täpläpentua ja Kultapentua!”
Yllättyneenä siitä että oli tullut valituksi tärkeään tehtävään Paarmatassu nyökkäsi päällikölleen, ja haki katseellaan Uskosielua. Kermanvaalea naaras teki vakavana tiensä parveilevien kissojen läpi, ja viittoi Paarmatassua terävällä hännänliikkeellä seuraamaan itseään. Oppilas loikki mestarinsa vanavedessä leirin uloskäynnille, kohti Aaltotähteä, Korpinkutsun ja Loskatassun kulkiessa heidän rinnallaan.
”Ei ole aikaa hukattavana, mennään”, päällikkö naukui kireästi, ja lähti ripeästi johdattamaan etsintäpartiota ulos leiristä klaanitovereiden onnentoivotusten kaiun kaikotessa yhä kauemmas. Paarmatassu ei voinut olla seuraamatta katseellaan miten tottuneesti kokenut kissa toimi tässäkin tilanteessa.
Hento tuulenvire iski ulos astuvaa etsintäpartiota kasvoihin ja pörrötti heidän turkkejaan kevyesti.
”Hajaannutaan. Ilmoittakaa välittömättömästi, jos löydätte hajujäljen”, Aaltotähti murisi matalalla äänellä pysähtyessään. Etsintäpartion kissat nyökkäsivät tiiviisti, ja Paarmatassu koitti ravistella turkistaan tunnetta, joka teki hänen liikkeensä jäykiksi. Se oli jotain jännityksen ja varautuneisuuden välillä, eikä kolli osannut käsitellä sitä. Oliko hän tosiaan huolissaan pennuista, vai jostain muusta?
”Minä ja Paarmatassu otamme tämän suunnan”, Uskosielu huikkasi, ja viittoi kohti leveää polkua, joka lähti leiriluolan lähettyviltä oikealle, ja lähti tasaisesti alenemaan.
”Selvä. Minä ja Loskatassu tarkistamme Kuutamoklaanin rajan vastaisen alueen”, Korpinkutsu totesi, ja vilkaisi Aaltotähteä. Päällikkö sanoi:
”Minä jatkan eteenpäin. Toivotaan, että löydämme heidät pian.” Paarmatassu nyökkäsi silmät kiiluen. Kissat eivät kuluttaneet arvokasta aikaa enempää, vaan kukin lähti koluamaan omia suuntiaan. Paarmatassu madalsi itsensä lähes vaanimisasentoon, ja lähti kulkemaan hiipien, maistellen ilmaa ja tutkien, mitä hajuja ilmassa leijui. Jos hän haluaisi napata kaiken muun seasta pentujen tuoksut, hänen pitäisi olla tarkkana.
”Löytyykö mitään?” Uskosielu kysyi kurkistaessaan erään kitukasvuisen pensaan alle. Oksien lomassa olisi ollut oiva piilopaikka.
”Ei vielä”, Paarmatassu naukui, ja kiristi tahtiaan astellessaan kellertävään heinikkoon. Parin ketunmitan päässä oli kieleke, jonka taakse hän halusi kurkistaa.
”Ei täälläkään, jatketaan”, Uskosielu vastasi päättäväisesti nostaen äänensävyään niin, että Paarmatassu kuuli kaksikon erkaantuessa hiljalleen toisistaan.
#Outoa. Eivät he ole noin vain voineet kadota#, Paarmatassu ajatteli yrittäessään ankarasti kaivaa kiven ja vuoristokasvien hajujen alta pienen pennun ominaistuoksua.
#Ihan kuin joku olisi peittänyt heidän jälkensä. Mutta eivät pennut osaa vielä sellaista#, kolli jatkoi mielessään, ja tarkasteli ohutta heinämattoa siltä varalta, että siihen olisi painautunut pienet tassunjäljet.
”Kultapentu! Täpläpentu!” Paarmatassu kuuli kaukaisuudesta, kun Uskosielu alkoi kutsua kadonneiden pentujen nimiä. Pehmein tassuin kolli kapusi itsensä heinikosta takaisin vuoristopolulle, joka alkoi haaraantua toiseksi poluksi, joka lähti jyrkästi kohoamaan kohti taivasta. Oppilas katsoi ylös, ja erotti vuorten lumiset huiput rosoisten reunojen takaa.
#Paha juttu, jos he ovat päättäneet mennä tuonne.#
Paarmatassu jatkoi tovin ohenevaa polkua alas päin. Sen sivulle nousi hiljaa seinämä, ja ketunmittojen päässä oppilas havaitsi suuren, ammottavan aukon. Jokin siinä sai kollin vaistot varuilleen, ja silloin hän haistoi häivähdyksen Täpläpennun ja Kultapennun hajusta.
”Uskosielu!” Paarmatassu ulvaisi välittömästi, ja jähmettyi paikoilleen. Hän ei halunnut menettää havaitsemaansa jälkeä. Pian kollin yläpuolelta kaikui kysymys:
”Mitä nyt?”
”Haistan heidät! He ovat varmasti menneet tästä!”
”Oletko varma?”
Paarmatassu vilkaisi ylös, jossa hän näki, että Uskosielu kyyristeli kielekkeen takaa katsellen häntä epäuskoisin silmin.
”Kyllä!” kolli vakuutti kiukkuisesti nakellen niskojaan. Vielä kerran hän maistoi ilmaa – kyllä, kyseessä olivat selvästi Täpläpentu ja Kultapentu. Uskosielu epäröi vielä silmänräpäyksen, ja huusi sitten:
”Selvä, luotan sinuun. Haen muut, seuraa hajua!”
Paarmatassu heilautti tottelevaisesti häntäänsä soturille, joka oli jo kadonnut näkyvistä. Tuon jälkeen oppilas lähti kiihtyneenä kävelemään kohti edessään häämöttävää luolan suuta. Polku laajeni sen edustalla pyöreäksi kielekkeeksi, ja kolli sai jalkansa asetettua vaivattomasti.
Aukon reunat olivat pyöreät ja tasaiset. Edustalla kasvoi pari ruohonkortta. Paarmatassu asetti toisen tassunsa eteenpäin nähdäkseen luolan pimeyteen kunnolla. Silloin Täpläpennun ja Kultapennun pelkotuoksua tulvahti hänen nenäänsä. Kolli pörhisti mustaa turkkiaan järkyttyneenä, ja päätti rohkeasti astella vielä tuuman eteenpäin. Luolan kosteus peitti jotain alleen, oliko se kenties jonkun kolmannen kissan haju? Paarmatassu höristi korviaan, ja kuuli jotain kaikuvan pitkälle ulottuvan luolan uumenista.
”Täpläpentu? Kultapentu?” hän huhuili.
#Tyhmät pennut! Kun pääsen tästä karmivasta paikasta, näy-#
Hopeisten kynsien välähdys ilmassa ja viiltävä kipu kuonossa keskeyttivät kollin ajatukset, ja vuoristoklaanilainen loikkasi taaksepäin sokaistuna. Tuntemattoman kulkukissan pistävä löyhkä täytti ilman.
”Kuka sinä olet?” Paarmatassu tivasi sylkien sihisevät sanat suustaan heti, kun pääsi tolpilleen. Häntä vastassa oli suurikokoinen, ruskea kolli, jonka keltaiset silmät hehkuivat viiruina hämärässä. Kulkukissa pörhisti pahaenteisesti rähjäistä turkkiaan ja paljasti hampaansa epätavallisen vahvoilta näyttävien leukojensa takaa. Kolli ei näyttänyt tuntevan oloaan uhatuksi, ja mitä enemmän hän Paarmatassua silmäili sitä enemmän hän näytti rentoutuvan. Tämä sai Paarmatassun veren kuohumaan raivosta. Oppilas oli aikeissa hieman uhkarohkeastikin ärähtää tuntemattomalle kissalle käskyn vastata, kun useamman kissan käpälien töminä kantautui hänen korviinsa. Tämä sai kollin säpsähtämään taas todellisuuteen ja muistamaan sen, miksi hän tähän tilanteeseen oli edes joutunut.
”Anna Kultapentu ja Täpläpentu takaisin!” Loskatassu sähisi jokainen turkkinsa karva ylös sojottaen. Korpinkutsu hiljensi oppilaansa hillityllä hännänheilautuksella, vaikka Paarmatassusta kokenut soturi näytti itsekin tärisevän halusta hypätä kiinni tuntemattoman kollin kurkkuun. Loskatassu perääntyi askeleen, mutta vaimea murina kaikui naaraasta yhä. Joukkionsa eteen pysähtynyt Aaltotähti tuijotti silmät vihasta palaen edessään virnistelevää kissaa.
”En ikinä. He ovat minun, olenhan heidän isänsä”, ruskea kolli naukui tyynesti matalalla äänellä. Tilanne ei tuntunut hetkauttavan häntä, vaikka vastassa oli kolme täysikasvuista kissaa ja kaksi oppilasta.
”Tunnetteko te hänet?” Paarmatassu kuiskasi pikaisesti vieressään kynsiään kivilattiaan puristavalle Uskosielulle. Kermanvaalea kissa nyökkäsi hiljaa, ja selitti kuiskaten kulkukissan olevan nimeltään Torakkaleuka. Paarmatassu nyökkäsi, ja luimisti korviansa.
#Hänhän on hullu!# oppilas ajatteli mulkoillessaan pisteliäästi ruskeaturkkista kissaa, joka oli juuri repinyt hänen kuononsa auki. Vuoristoklaanilainen tunsi edelleen, kuinka verta tihkui haavasta aina alas asti niin, että se pilkutti kivilattiaa hänen allaan tummanpunaisilla täplillään. Kollia alkoi hieman pyörryttää, kun hän huomasi tukon omaa mustaa karvaansa kulkukissan käyrien kynsien välissä. Kuinkahan syvä haava mahtoi olla?
”Missä he ovat?” Aaltotähti kysyi kylmästi sivuuttaen Torakkaleuan sanat. Päällikkö oli silminnähden raivoissaan pentujen puolesta. Koittaen piilottaa kipua kasvoillaan Paarmatassu antoi silmiensä kiertää yllättävän tilavan luolan seiniä, kun kollit silmäilivät toisiaan.
”Me olemme täällä”, vaimea vinkaisu kaikui jostain pitkän luolan perukoilta, minne kissan silmä ei aivan yltänyt. Pimeydestä kuului kuitenkin vaimeita tassuttelun ääniä, ja Paarmatassu alkoi erottaa ulkoa kajastavan valon kautta kahden pennun rohkeasti esiin kipittävät hahmot. Kollioppilas huokaisi helpottuneena ainakin siitä, että kumpikaan pennuista ei ollut kuollut. Muutkin etsintäpartiosta rentoutuivat hetkeksi nähdessään Täpläpennun ja Kultapennun. Kukaan heistä ei kuitenkaan kerennyt vetää hengenvetoaan loppuun, kun Torakkaleuka jo hyppäsi kiinni Aaltotähden kurkkuun.

//Täplä? Toivottavasti tää oli nyt ihan ok D:

-Herätys! Varistähti karjaisi saaden kaikki oppilaiden pesässä vielä nukkuvat kissat heräämään.
Kiurutassu mulkaisi tummanharmaata kollia, ja lähti pois tunkkaisesta pesästä.
#Milloin viimeksi oppilaiden pesästä on vaihdettu makuualuset? Varmaan kolme kuuta sitten.# Naaras tuumaili kärttyisästi. Hån ei voinut ymmärtää Varistähteä. Varistähti oli herättänyt jo kolme kertaa Kiurutassun yhden kuun aikana, ikään kuin naaras olisi nukkunut liian pitkään. Eiliset taisteluharjoitukset tuntuivat inhottavasti lihaksissa, mutta täplikkään oppilaan menoa ei se estänyt. Naaras käveli mestarinsa perässä Kuutamoklaanin keskellä oleskelevan rajapartion perälle. Vasanloikka nosti häntänsä pystyyn, ja lähti jolkottamaan kohti kuusimetsää. Lumi oli sulanut jo kokonaan lähes pois, ja viherlehti oli hiljalleen saapunut Kanjoniin, mikä oli vain Kiurutassun mielestä hyvä. Naaras ei enää jaksanut kärsiä joka päivä vaivaavasta pakkasesta, ja pentujen ihmettelystä lunta kohtaan. Lumessa ei ollut mitään nähtävää. Se oli vain valkoista kylmää ainetta, joka sai tassut kylmiksi ja turkin lähes valkoiseksi. Oppilas kuitenkin havahtui ajatuksistaan Varistähden tuuppauksen takia. Partio oli kääntynyt pienemmälle aluskasvillisuuden täyttämälle polulle.
-Hetkinen. Varistähti, me menemme väärää reittiä! Kiurutassu kiljaisi lievästi järkyttyneenä.
-Me menemme oikeaa polkua. Nyt on viherlehti, kuten varmaan jo olet huomannut. Vuoristoklaanin vedet sulavat ja ajautuvat joelle. Joki saattaa tulvia emmekä me halua aiheuttaa vaaraa, Varistähti selitti turhautuneesti, ja kiri sitten partiossa olevan Lehmusvarjon vierelle. Kolli kumarsi hätääntyneesti hieman päätään entiselle mestarilleen. Kiurutassu tuhahti vähättelevästi, ja jolkotti Vasanloikan takana olevan Aurinkotassun vierelle. Vaaleanharmaa naaras säpsähti aavistuksen verran, mutta väläytti lämpimän hymyn täplikkäälle oppilaalle.
-Hei Kiurutassu! Miten koulutuksesi on sujunut? Minulla on mennyt hyvin, Oksakatse on aika vaativa mestari. Minusta välillä tuntuu, että hän kohtelee minua kuin pientä kotikisun ronttia, Aurinkotassu höpötti.
#Ehkä olet ärsyttävä kotikisun rontti.# Kiurutassu tokaisi hiljaa mielessään.
-Minun koulutukseni sujuu suorastaan mahtavasti! Kiurutassu sähähti antaen sarkasmin erottua äänessään.
-Oi, sepä mukavaa, Aurinkotassu hymyili säteilevästi.
-Juuri niin, Kiurutassu huokaisi vääntäen kasvoilleen irvistystä muistuttavan hymyn.
Hiljalleen Kiurutassua alkoi kyllästyttämään Aurinkotassun ikuisuuden kestävä tarina, siitä kuinka hän oli pelastanut pienen peipposen. Kiurutassun mielestä Aurinkotassu olisi sopinut paremmin Vuoristoklaaniin kuin Kuutamoklaaniin. Nopeasti täplikäs oppilas hivuttautui takaisin partion perälle.
Rajapartio oli vihdoin loppunut ja Kiurutassu pinkoi leiriä kohti. Hän halusi kysyä Havutassulta paria asiaa. Hän huomasi nopeasti Havutassun oppilaiden pesän reunustalta.
-Havutassu!
Tummanharmaa kolli tuijotti siskoaan iloisena.
-Missä sinä olet ollut? Luulin jo, että olisit hukkunut jokeen, Havutassu kiusoitteli saaden murhaavan katseen Kiurutassulta.
-Varo mitä sanot, sillä kohta sinä olet jossa, Kiurutassu näpäytti, mutta palautti pian kasvoilleen vakavoituneen ilmeen.
-Havutassu, oletko koskaan miettinyt, kuka on isämme?
Havutassun kulmat painuivat kurttuun ja kollin ilme muuttui mietteliääksi. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Havutassu aukaisi suunsa ja huokaisi raskaasti:
-Minulla saattaa olla tietoa kuka on oikea isämme.

En voinut ymmärtää miten parin päivän sisällä vatsani oikein pystyi kasvamaan niin paljon. Vaikka vielä ei ollut ongelmia liikkumisen kanssa, pystyi minusta nyt jo selvästi huomaamaan etten vain ollut syönyt itseäni yltäkylläiseksi. Kostokynsi oli sanonut, että oli vielä liian aikaista tietää kuinka monta pentua saisimme, mutta ne tulisivat syntymään tulevan kuun aikana. Olin heti samana yönä, kun hänelle pennuista kerroin, myös paljastanut että pentujen saanti ja tulevaisuus niiden jälkeen pelotti, pitäen vielä salassa unen minkä muutama neljäsosakuu takaperin näin. Kumppanini oli ollut ymmärtäväinen ja vakuuttanut, että me yrittäisimme parhaamme, se riittäisi. En tiedä minkä ihmeen energiapiikin hän oli sitä seuraavana aamuna saanut, mutta olimme kiiruhtaneet Kuutamoklaanin takarajalta Nummiklaanin puolelle, minkä jälkeen Kostokynsi oli lähtenyt todella pitkäksi aikaa omille teilleen, kun minä olin jäänyt metsästämään. Hän oli palannut takaisin vasta silloin, kun olin saanut oman osuuteni syötyä pyytämästäni riistasta. Luopiolla oli ollut suu täynnä erilaisia yrttejä mitä hän halusi minun syövän, pentujemme ja minun terveyttä ajatellen. Yksin eläessä sitä ei tietäisi koska seuraavan kerran saisi ruokaa tai vettä kuononsa eteen ja olisiko turvallista nukkumapaikkaa lähellä.
- Pitäisikö meidän kulkea kaksijalkalan kautta? Olen kuullut kujakissoilta, jotka aikoinaan liittyivät Luuklaaniin, että kaksijalat ovat todella herkkiä antamaan ruokaa, jos tarpeeksi kauan heidän reviirillään oleskelee, Kostokynsi yhtäkkiä ehdotti oman ruokailunsa lomasta. Käänsin katseeni nummimaisemasta kolliin, joka tarkasteli minua kulmiensa alta. Kaksijalkalaan? Minä en ollut, enkä uskonut, että tuokaan olisi ikinä edes astunut tassullansakaan kanjonin ulkopuolelle, mikä kaksijalkalassa veti häntä niin kovasti puoleensa?
- Oletko sinä ikinä käynyt siellä? Kysyin ja nuolaisin muutaman kerran rinnustaani.
- En, mutta se olisi varmaankin helpoin tapa saada syötävää sen jälkeen, kun sinä tuosta kasvat etkä pysty enää metsästämään. Ja jos minulle tapahtuu jotakin, te olisitte silti turvassa, saisitte ruokaa ja mahdollisesti suojaa joltakin kaksijalalta-,
- Älä puhu tuollaisia Kostokynsi! Tuhahdin hieman järkyttyneenä tuon sanoista. Tunsin Kostokynnen pörröisen hännän kiertyvän omani ympärille, mutta en silti tohtinut katsoa tuota silmiin. Hänkö oikeasti ajatteli jo tilanteita, missä ei olisi minun ja pentujemme kanssa...?
- Minä haluan vain pitää huolen siitä, että sinä ja pentumme selviätte, kumppanini sanoi hiljaa ja tuo kurottui nuolaisemaan muutaman kerran poskeani. Puskin otsaani kollin leukaa vasten ja hengitin syvään tuon tuoksua.
- En malta odottaa, että pääsen näkemään heidät, kuiskasin Kostokynnen kaulaa vasten. Tuo naurahti vaimeasti ja siirtyi aivan kiinni kylkeeni, kiertäen häntänsä selkäni taakse.
- En minäkään, kolli sanoi.

//Yritän repiä inspiraatiota kynsin ja hampain kaikkialta, ja tämä on ainoa tarina mitä saan aikaiseksi, huoh.

Murhepentu heräsi päiväuniltaan siihen, kun hän tunsi jonkun tökkivän kylkeään. Joku ilmeisesti halusi hänet pakolla ylös, eikä kollia enää kiinnostanut jatkaa uniaan. Ainakin oli joku joka odotti hänen heräävän, ja siitä Murhepentu ehti olla jo mielissään.
"Huomenta unikeko!" kolli kuuli Pikkupennun äänen vierellään raottaessaan silmiään. Hetken paikallaan rähmää räpyteltyään Murhepentu hymähti ja nousi istumaan.
"Eikö täällä saa edes nukkua rauhassa?" Murhepentu hymähti ja katsahti Pikkupentuun kysyvästi. Yleensä kollin ilme oli mitään sanomaton, eikä hän pitänyt siitä, että joku saattoi hänen kasvoistaan nähdä, miten hän tunsi. Sen takia hän oli opetellut piilottamaan tunteensa muilta, sillä se tuntui omalla tavallaan turvalliselta. Sitä paitsi kollin tunteet kuuluivat vain hänelle itselleen, ei jokaisen klaaninvanhimman tarvinnut tietää milloin hän oli surullinen ja milloin iloinen.
"Tule! Mennään leikkimään!" pienikokoinen kolli naukaisi ja pomppi jo innokkaasti pentutarhan sisäänkäyntiä kohti. Murhepentu oli paljon Pikkupentua isokokoisempi, vaikka toinen olikin vanhempi. Se oli Murhepennusta huvittavaa, mutta ei hän siltikään tehnyt siitä suurempaa numeroa. Mitä kissa nyt omalle koolleen mahtoi?
"Mennään sitten", Murhepentu vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, kuten hänellä yleensä oli tapana toisille vastata. Mitä sitä puhumaan turhia, kun asian pystyi ilmaisemaan paljon lyhyemminkin. Ja ketä ylipäätänsä olisi jonkun turhan pennun puheet kiinnostaneet. Pikkupentu lähti edellä ulos pentutarhasta. Murhepentu oli saanut hierotuksi jonkunlaista tuttavuutta toisen pentutoverin kanssa. Asia oli kyllä enemmänkin toisinpäin, sillä Pikkupentu oli ollut se, joka oli aloitteen tehnyt. Ilmeisesti Murhepennun iso koko oli alkanut pistämään vanhemman pennun silmään vai liekö vain ystävyydestä johtuvan toisen halu olla kavereita. Mustaturkkinen oli mielissään siitä, että kolmen pennun pentueen pennut alkoivat olemaan paljon itsenäisempiä ja täten he eivät enää tehneet aivan kaikkea yhdessä. Näin ollen kollilla oli parempi mahdollisuus viettää edes jonkun kanssa aikaa, sillä kolmikon ollessa keskenään hän ei uskaltautunut mukaan.
"Mitä tehdään?" harmaaraidallinen kolli kysäisi heti ensimmäisenä ja sai Murhepennun hetkeksi sanattomaksi. Hetken mietittyään kolli taisi kuitenkin keksiä vastauksen.
"Tiedän, ettei Kirkasaamu pidä siitä, kun leikimme hippaa... mutta jos edes yksi kierros?" Murhepentu lausui sanat suustaan varmana siitä, että toinen suostuisi. Kirkasaamu ei pitänyt hipasta sen takia, sillä se aiheutti naaraan mielestä liikaa meteliä leirissä. Piilonen esimerkiksi olisi ollut kuningattaren mielestä paljon parempi vaihtoehto leikiksi. Mutta piiloinen oli tylsää verrattuna hippaan.
"Ei se siitä suutu! Hippa!" Pikkupentu naukui kovaa ja napautti nopeasti pitkällä hännällään Murhepennun lapaa. Hyväntuulisen hymähdyksen saattelemana kolli pinkaisi toisen perään. Leiri alkoi käymään jo ahtaaksi hipalle ja pennuilla oli täysityö väistellessään samalla nummiklaanilaisia. Soturit katsoivat heitä joko huvittuneesti tai kulmat kurtussa jotain toisilleen supisten. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä kaikki antoivat pentujen nauttia, kunhan tekeminen ei ollut vaarallista. Ja pentuaikaa ei enää ollut vanhemmilla pennuilla paljoa jäljellä, joten miksi pilata viimeisiä rentoja päiviä ennen oppilasaikaa. Murhepentu oli kuullut niin paljon oppilasajasta, ettei hän olisi millään mahtanut odottaa. Mutta hän tiesi aikansa koittavan pian tai niin Kirkasaamu oli ainakin sanonut. Sitten oppilaana Murhepentu arveli olevansa paljon rohkeampi, mitä nyt. Innokkaana mustaturkkinen lisäsi vauhtiaan ja sai parilla isolla loikalla vanhemman pennun kiinni. Murhepentu päätti, että hän aikoi olla oppilaana yhtä hyvä kaikissa lajeissa, mitä hipassa.

"Sanon nämä sanat Pimeydenmetsän henkien edestä. Luuklaanin uusi varapäällikkö on Ohramyrsky. Uuden varapäällikön pitää mennä hyppäämään Tulikammion yli osoittaakseen kunnioituksensa Pimeydenmetsän henkiä kohtaan ja että hän osoittaa olevansa tarpeeksi vahva varapäälliköksi!"
Pajutassu katseli uuden varapäällikön nimitystä parantajan pesän edustalla. Hänen haavansa olivat alkaneet hitaasti, mutta hyvinkin varmasti paranemaan eikä menisi enää kauaakaan, kun hän pääsisi pois Myrkkymarjan luota harjoittelemaan. Käärmeeniskusta hän ei tiennyt hiirenviiksen vertaa, mitä kolli oli hänen varalleen miettinyt ja kuinka rankkoja harjoituksia tuo hänelle oikein aikoisi pitää. Pajutassu pudisteli päätään samalla, kun keskitti taas katseensa Kuolontähteen ja Ohramyrskyyn, joka seisoi hämmentyneen oloisena paikoillaan, mutta silti hetki hetkeltä näytti yhä itsevarmemmalta. Kaiken lisäksi tuleva varapäällikkö oli hänen siskonsa mestari, joka hieman tympi vaaleanruskeaa kollioppilasta. Miksei hänenkin mestari voinut olla itse päällikkö tai varapäällikkö? Tai no ehkei hän halunnut olla itse Kuolontähden oppilas, Käärmeenisku osasi kyllä olla yhtä ankara kuin päällikkökin.
Klaanikokouksen päätyttyä kissat alkoivat lähtemään omiin puuhiinsa eikä Pajutassukaan kerennyt lähteä takaisin parantajan pesän uumeniin, kun huomasi Pihlajatassun lähestyvän kovaa vauhtia häntä kohti. Hän nousi nopeasti tassuilleen hieman irvistäen ja otti paremman asennon, jos naaras vaikka päättäisikin hypätä häntä kohden. Silloin hän ei ainakaan kaatuisi ja saisi aukaistua haavojaan uudestaan.
“Pajutassu!” Pihlajatassun ääni kailotti. Naaraan ääni oli niin kova, että varmasti puolet Kanjonista pystyi sen kuulemaan.
“Kyllä, minähän se tässä. En ole vielä kuollut, vaikka voisi luulla niin, koska minua ei ole näkynyt aukiolla! Kiitos muuten, kun kävit katsomassa minua niin monta kertaa!” Pajutassu hihkaisi yli-innostuneella äänellä ihan vain härnätäkseen Pihlajatassua, joka hänen luokseen tultuaan ja kollin sanat kuultuaan hieman luimisti korviaan.
“Älä nyt viitsi, olisin minä sinua tullut katsomaan, mutta harjoitusten kanssa meni niin kauan”, naaras kertoi vaivautuneen oloisena, mutta nopeasti sitten jo virnistikin perään,
“No miltä sinusta tuntuu, kun minun mestaristani tuli juuri varapäällikkö?”
Pajutassu katsoi siskoaan tuhahtaen. Ei hän ollut sitten yhtään mustasukkainen sisarukselleen siitä, että juuri tuon mestarista oli tullut varapäällikkö.. Ei tosiaan ollut. Olihan Käärmeenisku kuitenkin loppupeleissä yksi klaanin parhaimmista sotureista. Hän kohensi ryhtiään.
“No mitä ihmeellistä siinä muka on? Vaikka sinun mestaristasi tuli juuri varapäällikkö, ei se sinun asemaasi mitenkään muiden silmissä kohenna. Ja muutenkin nyt, kun Ohramyrsky on varapäällikkö ja kaikki uudet velvollisuudet painavat hänen niskaansa, luuletko, että hänellä jää sinulle aikaa yhtä paljon kuin ennen?” Pajutassu naukui ja loppua kohden päästi leppoisan virneen nousemaan kasvoilleen ilkikurisena sisarukselleen. Kyllä hän oli ihan oikeassakin. Kun Ohramyrsky saisi kaikki uudet velvollisuudet tassuihinsa ja joutuisi vielä Kuolontähdenkin kanssa olemaan paljon enemmän, ei mustalla naaraalla olisi enää niin paljon aikaa oppilaalleen. Ehkä se tosiaan oli vain hyvä, ettei hänen mestaristaan tullut varapäällikköä.
“Mutta minä tiedän, että Ohramyrsky osaa ajatella loogisesti ja suunnitella milloin antaa aikansa minulle ja milloin keskittyy uusiin velvollisuuksiinsa. Ja olet väärässä veli hyvä, kyllä se hieman minunkin asemaani nostattaa. Voin sentään kertoa kaikille, että olen ollut tulevan päällikön oppilas”, Pihlajatassu naukui vastaan hymyillen, mikä sai Pajutassun pyörittelemään päätään. Hän katsoi sisarustaan silmiään siristäen,
“Luuletko, että hän pärjää päälliköksi asti?”
“Mitä sinä muka tuolla tarkoitat?” oranssipilkkuinen naaras kysyi kulmiaan hänelle kurtistaen.
“Mitä luulet, että Pakkasviimalle kävi?” hän kyseli katsoen siskoaan tarkkaavaisesti suoraan tuon sinisiin silmiin. Pihlajatassu pudisteli päätään selvästi hämmentyneenä,
“Miten niin mitä hänelle kävi? Pakkasviimahan sai jonkinlaisen sairauskohtauksen.”
“Vai saiko?” Pajutassu pisti vastaan samalla, kun lähti kulkemaan tuoresaaliskasaa kohden. Pihlajatassu loikki hänen peräänsä ja tuijotti häntä polttavasti kuin anoen vastauksia.
“Entä, jos Pakkasviima alkoikin oikuttelemaan Kuolontähdelle ja Kuolontähdellä on jotain osaa hänen kuolemalleen?”
“Ei Kuolontähti niin tekisi, ei varmasti tekisi!” Pihlajatassu sihahti hieman liian kovaa, jolloin Pajutassu äkkiä läiskäisi häntänsä tuon suun eteen ja käänsi viiruuntuneen katseensa sisarukseensa. Pihlajatassu katsoi häntä takaisin hieman pelästyneenä.
“Ei siinä olisi järkeä.. Pakkasviimahan oli aina niin uskollinen päälliköllemme. Miksi Kuolontähti hänet tappaisi?” naaras kyseli.
“En tosiaan tiedä, muttei sitä koskaan voi tietää. Voi olla, ettei Kuolontähdellä ole hänen kuolemansa kanssa mitään tekemistä, mutta jokin tässä silti haiskahtaa”, hän kertoi toiselle oppilaalle samalla, kun nappasi heille linnun, jonka äärelle he kumartuivat ja alkoivat syömään vuorotellen. Pihlajatassu kiersi häntänsä etutassujensa vierelle samalla, kun kulmiensa alta tarkkaili ruokailevaa veljeään.
“En minä usko, että Kuolontähdellä on mitään osaa tai arpaa Pakkasviiman kuoleman kanssa, koska me kaikki tiedämme, ettei hän jaksaisi kouluttaa varapäällikköjään aina uudelleen ja uudelleen ja miksi hän vaivautuisi jälleen kerran tekemään sen Ohramyrskyn kanssa, kun Pakkasviima oli siinä jo niin hyvä ja kuunteli Kuolontähteä ilman väittäen vastaan? Ei hän varmasti tappanut Pakkasviimaa vaan joku muu on tämän takana”, Pihlajatassu kertoi, kun vilkuili aina välillä Pajutassua. Kollioppilas käänsi katseensa sisarukseensa ja nyökäytti päätään mietteliäänä.
“Olet kyllä tuossa ihan oikeassa.”
Hiljaisuus laskeutui sen jälkeen kaksikon ylle. He söivät sanomatta sanaakaan ja lopulta, kun olivat saaneet linnun syötyä, Pajutassu potki luita hieman kauemmas heistä ja nuolaisi huuliaan. Hän vilkaisi sisarustaan. Pihlajatassu oli aivan oikeassa tuon asian kanssa. Kaikki Luuklaanista tiesivät, ettei Kuolontähti ollut mikään kaikista pitkäpinnaisin kissa ja juuri sen takia odottikin varapäälliköiltään täydellistä keskittymistä ja ohjeidensa noudattamista. Pakkasviima oli ollut juuri sen takia täydellinen varapäällikkö naaraalle, koska oli totellut tuota kahta kertaa miettimättä.
“Hei eikö tänään ole se klaanikokous?” toinen oppilaista sitten yhtäkkiä kysyi saaden Pajutassun katseen siirtymään siskoonsa, joka katsoi häntä velmusti virnuillen. Hän nosti toista kulmaansa tälle.
“Kyllä kai, miten niin?” hän ihmetteli katsoen siskoaan hämmentyneenä. Mitä Pihlajatassu oikein suunnitteli?
“Mitä sanoisit jos…”, naaras aloitti ylös nousten ja hänen vierelleen tassutellen. Naaras kiersi hänen toiselle puolelleen samalla, kun tuon häntä liukui pitkin kollioppilaan selkää hänen kyljelleen ja pysähtyi sitten siihen. Pajutassu katsoi sisarustaan odottavasti.
“Me menisimme sinne heidän seurakseen? Voisimme tarkkailla heitä ja kuunnella mitä heillä on meistä sanottavanaan.”
Pajutassu katsoi sisaruksensa sinisiä silmiä mietteliäänä. Ne hehkuivat omalla tavallaan hyvinkin kavalasti, mutta myös innokkaasti, mikä sai hänen niskavillat hieman pörhistymään. Hekö menisivät katsomaan neljän klaanin kokoontumista ja yrittäisivät olla jäämättä kiinni? Heidäthän revittäisiin palasiksi, jos he jäisivät kiinni! Hei hei soturin unelmat ja tervetuloa Pimeydenmetsä. Mutta toisaalta... Pajutassun korvat hieman kallistuivat eteenpäin samalla, kun tuon kasvoille nousi ovela virne. He voisivat saada todella paljon tärkeää tietoa klaaneista ja niiden suunnitelmista ja, jopa voisivat saada kunnioitusta muilta luuklaanilaisilta. Hän nousi tassuilleen ja siskoaan katsoen, hän nyökäytti innokkaana päätään. Ei hänen haavatkaan enää niin kipeät olleet! Tai ehkä se kaikki innostuneisuus vain sai kirvelyn tukahtumaan.
“Selvä, olen mukana!” hän ilmoitti tohkeissaan saaden Pihlajatassun kasvoille nousemaan virneen.

Kun ilta vihdoinkin saapui vuoristoon ja painoi kaiken pimeytensä alle, kaksi luuklaanilaista oppilasta hiippailivat ulos oppilaiden pesästä ja tekivät tiensä vuoristopoluille, joiden kautta he pääsisivät Puroklaanin alueelle, missä he olivat aikaisemmin Henkitassun nähneet. Heidän aikomuksenaan oli hiippailla pitkin Puroklaanin reviiriä kiinni jäämättä Neljän virran tammelle ja sitten piiloutua runsaan aluskasvillisuuden sekaan samalla, kun he tarkkailisivat neljää klaania ja imisivät heistä kaiken tarvittavan tiedon. Joten, kun kaksikko olivat taiteilleet vuoristopoluilla tarpeeksi kauan päästäkseen alas turvalliseen maastoon, he hiljalleen lähtivät kulkemaan kohti sitä samaista kovasti pauhaavaa jokea, jonka virta veisivät heidät helposti mukanaan, jos he sinne päätyisivät tippumaan. Maasto oli hyvin pensaikkoista ja puita tuntui olevan joka puolella, minne vain sattuikin päänsä kääntämään. Pajutassu joutui nostelemaan tassujaan reippaasti ja aina välillä vihaisesti repäisemään itsensä pensaikkojen oksien otteesta. Haavat hänet turkillaan kirvelivät joka kerta kollin osuessa pensaikkoon, oksaan tai muuten vain johonkin, mikä osui vielä parantumattomiin haavoihin. Pihlajatassu sen sijaan kulki aivan hänen perässään ja hieman paremmin väisteli heitä kohden kurottavia oksia ja lehtiä. Naaraan oli selvästi helpompaa kulkea tuon nähdessä kaikki ongelmat Pajutassun osuessa niihin. Vaaleanruskea kollioppilas kivusta välittämättä päätti jatkaa reipasta kulkuaan, jotta he joskus jopa pääsisivät perille. Ja, kun joki tuli heitä vastaan, he pysähtyivät paikoilleen. Kaksikko vilkaisivat toisiaan ja katsoivat sitten jokea. Sen yli uimalla he eivät varmasti onnistuisi. He eivät olleet tottuneet uimaan puroklaanilaisten tavoin ja joki näytti olevan todella voimakas. Se oli näyttänyt ottavan Henkitassunkin voimat kollioppilaan uidessa sen lävitse. Ja jos se oli puroklaanilaiselle vaikeaa, se olisi heille mahdotonta. Pajutassu seurasi jokea ihan loppuun asti, minne hänen katseensa vain kantoi ja hän pystyi hieman hämärästi huomaamaan, että joki kaventui loppua kohden. Hän katsoi sisarustaan, mutta naaras katsoi häntä jo valmiiksi siniset silmät epävarmoina tuikkien. Pihlajatassu ei selvästi ollut huomannut joen kapenevaa kohtaa, mistä he voisivat sen ylittää. Pajutassu nyökkäsi kohti joen tulosuuntaa saaden siskonsa katseen kääntymään sinne.
“Tuolla joen lopussa näyttää olevan kohta, mistä me voisimme päästä yli”, hän kertoi hiljaisesti sisarukselleen, jonka jälkeen häntäänsä hieman huiskauttaen lähti kulkemaan sitä kohden. Hän kuuli Pihlajatassun seuraavan aivan kannoillaan ja hiljaisesti kaksikko kulkivat joentörmää pitkin aivan sen loppuun ja sitten seisahtuivat aloilleen. Pajutassu hieman kurotti kaulaansa ja onnekseen näki, että kapeassa kohdassa oli muutama kivi, joiden kautta he voisivat hyppimällä päästä toiselle puolelle. Hän heilautti häntäänsä uudemman kerran, kun hän laskeutui hieman kumaraan ja jännitti lihaksiaan. Lyhyellä loikalla kolli pääsi liukkaalle kivelle, jonka kylmään pintaan hän tarrasi kynsillään. Hieman hoippuen, kollioppilas jännitti lihaksiaan uudemman kerran ja sitten teki uuden loikan. Heilahdellen hän tarrasi siihenkin kynsillään ja käänsi päätään hieman taaksepäin sisarustaan kohden. Pihlajatassu toisella puolella katsoi häntä epävarmasti, mutta heidän katseidensa kohdattua, naaras kyyristyi hieman ja loikkasi sitten ensimmäiselle kivelle. Pajutassu huokaisi helpotuksesta, jonka jälkeen kääntyi taas eteenpäin ja hieman pidemmällä loikalla hyppäsi joen toiselle puolelle. Oppilas otti askeleen sivuummas ja kääntyi uudemman kerran Pihlajatassua kohden vain varmistaakseen, että naaraskin pääsisi turvallisesti tälle puolelle hänen kanssaan. Jos sisarus vaikka horjahtaisi, hän kerkeäisi nappaamaan tuon niskavilloista kiinni ja raahaamaan hänen luokseen. Oranssipilkkuinen luuklaanilainen epäröivästi käänsi katseensa häneen kuin peläten tippuvansa veteen ja joutuvansa sen vietäväksi. Pajutassu katsoi sisarustaan rohkaisevasti, kyllä naaras tänne puolelle pääsisi! Toinen oppilas vetäisi syvään henkeä ennen kuin loikkasi toiselle kivelle ja pysähtymättä lähes syöksyi joen toiselle puolelle hänen seurakseen. Kiihkeästi puuskuttaen, naaras painautui häntä vasten pariksi silmänräpäykseksi ennen kuin astui kauemmas ja käänsi sinertävän katseensa kohti suuntaa, jossa Neljän virran tammi olisi. Pajutassu tassutteli hiljaisesti aivan siskonsa vierelle ja laski häntänsä tuon selän päälle, jonka jälkeen laskeutui hieman kumaraan ja veti siskonsa mukaansa. Kyyristyneinä metsästysasentoon, kaksi oppilasta lähtivät hiljalleen kulkemaan kohti neljän klaanin tapaamispaikkaa varovaisesti ja niin hiljaisesti, ettei varmasti kukaan heitä kuulisi. He tarkastivat ilmansuunnan ja pyrkivät pysymään sen alapuolella, jottei heidän hajunsa kulkeutuisi klaanien tietoon. Molemmat tiesivät, ettei kukaan neljästä klaanista pitänyt luuklaanilaisista ja varmasti tappaisivat heidän yhdessä ilman katumusta. Olivat he sitten oppilaita tai eivät, ei se tieto hetkauttanut muiden klaanin kissoja. Niin he ainakin uskoivat. Joten sen varassa, kaksikko kulki runsaan aluskasvillisuuden seassa ja pyrkivät pysymään piilossa.
”Selvisimme vammoitta Puroklaanin kanssa käydystä taistelusta, menetin itse vain yhden hengen”, terävä ääni kantautui aivan läheltä saaden kaksikon pysähtymään äkisti. Pajutassu vilkaisi sisarustaan ennen kuin veti tuon puskien sekaan piiloon. He kyyristyivät mataliksi, vatsakarvat maata hipoen. Kaksikko vielä nopeasti vilkaisivat toisiaan ennen kuin kurkistivat pensaikon seasta aukiolle, jossa monet kissat olivat isossa ryhmässä ja kuuntelivat savunharmaata, isokokoista lihaksikasta kollia. Pajutassu luimisti hieman korviaan. Tuon kollin täytyi olla jonkun näiden klaanin päällikkö, koska tuo oli niin paljon korkeammalla kuin muut. Hieman katsettaan kääntäessään, hän näki myös kolme muuta kissaa, jotka seisoivat hieman sivummalla savunharmaasta kollista, mutta olivat selvästi myös päällikköjä. Varoittava murina sen sijaan sai Pajutassun huomion siirtymään kollista muihin kissoihin, tai paremminkin kahteen ryhmälliseen kissoja, jotka mulkoilivat toisiaan leiskuvin silmin. Näytti siltä kuin he olisivat alkaneet tappelemaan ihan mikä hetki hyvänsä. Pajutassu hieman kurtisti kulmiaan, mutta palauttaessaan savunharmaan kissan sanoja mieleensä, hän hieman hymähti itsekseen. Kuutamoklaanilla ja Puroklaanilla oli ollut taistelu?
“Saimme myös häädettyä erään erakon joka jahtasi kotikisua reviiriltämme ja otimme kantavan kotikisun hoitoomme”, savunharmaa, ilmeisemmin Kuutamoklaanin päällikkö sitten jatkoi voimakkaalla äänellään musertaen kissojen sähinät alleen ja saaden kaikkien katseet kääntymään uudelleen kolliin. Tuo katsoi kissoja viiruuntuneella katseellaan ja asetteli hieman tassujaan. Kolli ei sen enempää kerennytkään taas sanoa, kun jotkut päättivät avata suunsa,
“Kotikisuja Kuutamoklaanissa?”
Kuutamoklaanin päällikkö kuiskuttelusta huolimatta varmalla äänellä,
“Saimme myös Luuklaanilta otettua vangiksi kolme pentua, joilla kiristimme jättämään meidät rauhaan.”
Pajutassu luimisti korviaan. Viedä nyt pentuja rauhan saavuttamiseksi. Olisi tullut taistelemaan heitä vastaan ja voittanut heidät reilusti, jonka jälkeen olisivat saaneet rauhansa! Hän puristi kyntensä maahan ja vihaisena tuijotti savunharmaata kissaa, joka ylpeästi leukaansa nostaen haravoi katseellaan kissoja. Hän hieman säpsähti tuntiessaan kuinka Pihlajatassu painautui hänen kylkeään vasten ja hieman viiruuntuneilla silmillään kääntyi katsomaan tätä.
“Rauhoitu Pajutassu. Jos me jäämme vain ja ainoastaan sinun takiasi kiinni, koska et osaa hillitä itseäsi, minä tapan sinut omin kynsin”, naarasoppilas sihahti hänelle saaden Pajutassun tuhahtamaan hiljaisesti, mutta nyökäyttämään päätään ja keskittymään sitten taas muiden klaanien kissojen puheeseen. Pihlajatassu ei siltikään liikkunut kauemmas hänestä, vaikka kolli selvästi olikin rauhoittunut. Pajutassu päätti olla välittämättä.
“Kuinka saitte siltä murhaajajoukolta kolme pentua?” Nyt savunharmaan kollin sijasta luonnonvalkea, myöskin hyvin suurikokoinen naaras kysyi katsoessaan Kuutamoklaanin päällikköä tyynesti. Kaikesta siitä rauhallisuudesta huolimatta, naaras näytti hieman kankealta ja sitä tutkaillessaan, Pajutassu ymmärsi naaraan olevan varmasti Puroklaanin päällikkö. Hän varmasti olikin niin kankea juuri sen takia, että hänen klaaninsa ja Kuutamoklaanin välillä oli riehunut äskettäin taistelu. Kuitenkin naaraan sanoma sai hänen niskavillansa pörhistymään. Hekö muka olivat se murhaajajoukko?
“He olivat eksyneet”, kolli kertoi sen enempää selittelemättä ja astui sivuummas samalla, kun käänsi katseensa hopeanharmaaseen naaraaseen ja nyökäytti päätään,
“Sulkatähti.”
“Kiitos”, hopeanharmaa, nimeltään ilmeisemmin Sulkatähti naukui ja asteli nyt savunharmaan kollin äsken seisomalle paikalle ja käänsi sinertävän katseensa kissoihin.
“Olemme suunnitelleet Kuutamokukan kanssa, että hukutamme ketut Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalla olevan joen syvimpään kohtaan, koska ketut ovat jälleen riehuneet kerran reviirillämme. Tällä kertaa kukaan ei onneksi vakavasti loukkaantunut vaan selvisimme vähällä”, Sulkatähti kertoi vakaalla äänellä, joka sai kannatusta yhden kissajoukon kohdilla. Pajutassu hieman väräytti korviaan kuullessaan kuinka monet kissat kehuivat tätä Kuutamokukkaa. Oliko Kuutamokukka Sulkatähden klaanissa vai oliko tämä kissa jonkinlainen erakko tai luopio? Hän pudisteli hieman päätään ja katsoi uudemman kerran naarasta, kun tuo selvitti kurkkuaan, nyt hieman surullisemman oloisena,
“Meillä on myös suru-uutinen: luuklaanilainen tappoi erään soturittaremme, Taivashallan Nummiklaanin reviirillä.”
Vaaleanruskean kollin katse kävi Sulkatähden klaanin kissoja läpi vain ja ainoastaan heidän katsovan päällikköään surullisina ja apeina. Tuntui kuin hetkellinen murhe ja kaipuu olisi kaapannut alueen ja saanut muidenkin klaanien kissat katsomaan maata kohden surevina. Miksi muut klaanit välittivät tästä Taivashallasta? Oliko tämä kissa jotenkin kunnioitettu?
“Hän oli jalo soturi”, joku naukui hiljaisena, mihin monet yhtyivät. Naarasta surettiin hetken ennen kuin Sulkatähti astui sivummas näin antaen paikkansa tälle isokokoiselle lumenvalkealle naaraalle, joka oli äsken puhunut sen savunharmaan kollin kanssa. Luuklaanilaiset oppilaat seurasivat valppaina kuinka Puroklaanin päällikkö oli juuri astumassa eteenpäin, kun hänet pysäytti rasahdus, joka kuului kauempaa heistä. Kaksikko muiden kissojen tapaan käänsivät nopeasti katseensa siihen kohtaan, mistä ääni oli kuulunut. Kaikki kissat tuijottivat kohtaa hieman pörhistynein turkein.
“Tule esiin, olemme huomanneet sinut”, painostava ääni kehotti saaden puskassa aikaan enemmän ääntä. Pajutassu vilkaisi nopeasti sisarustaan liikauttaen häntäänsä tuon selällä kuin rauhoitellen naarasta, vaikka varmasti olikin se, jota oikeasti jännitti. Jos he jäisivät kiinni, ei hyvä heiluisi heille. Pajutassu puri hammasta yrittäen olla miettimättä sitä ja sen sijaan käänsi huomionsa kokonaan puskaan, jonka seasta suuri tummanruskea naaraskissa asteli esiin hyvinkin itsevarman oloisena, vaikka naaraan askeleet olivatkin varovaisen tapaiset. Luuklaanilainen seurasi naaraan kulkua hieman lähemmäs muita kissoja ja pysähtyi sitten aloilleen. Kissojen huomattua naaraan, alkoi aukiolla kuulumaan varoittavia sähähdyksiä ja Pajutassun siirtäessä katsettaan klaanikissoihin, hän pystyi helposti sanomaan, että nuo olivat valmiita hyökkäämään erakon kimppuun millä hetkellä hyvänsä.
"Erakko keskeyttämässä kokoontumistamme? Ajakaa se pois täältä!" se samainen äsken äänessä ollut savunharmaa kolli sihisi hampaidensa välistä saaden jonkun huudahtamaan ivailevasti,
"Ai suuri Varistähti haluaa ajaa erakon pois kokoontumisesta, mutta ottaa kyllä mielellään kotikisunsa suojiinsa!"
“Kuka sen sanoi?” Kuutamoklaanin päällikkö vaati saada tietää samalla, kun kollin silmät olivat tulistuneet. Tuo etsi katseellaan vihaisena sitä kissaa, joka oli uskaltanut sanoa jotain tuollaista hänelle. Pajutassu hieman höristi korviaan.
"Varmaankin joku noista viheliäisistä puroklaanilaisista, jotka ovat lyöttäytyneet Luuklaanin kanssa yhteen!" joku naaras huudahti inho äänessään saaden Pajutassun kulmat kurtistumaan yhä vahvemmin. Puroklaani ja Luuklaani lyöttäytyneet yhteen? Olivatko he menettäneet järkensä? Luuklaani oli tarpeeksi vahva klaani jo itsessään eikä se tarvinnut minkäänlaista apua keneltäkään!

"En koe tarvetta selittää klaanini kuulumisista enää. Tämä kokoontuminen on Puroklaanin osalta ohi" Puroklaanin päällikkö sihahti saaden puroklaanin kissojen päästämään yllättyneitä henkäyksia. Pajutassu oli seurannut kuinka juuri vasta pari silmänräpäystä sitten kaksi kissaa olivat ottaneet yhteen ja päällikköjen sanojen mukaan suututtaneet tämän Tähtiklaanin, minkä pystyi näkemään paksujen pilvikerrosten perusteella, jotka olivat peittäneet kuun. Hän kyllä tiesi, mikä Tähtiklaani oli, muttei Luuklaanissa sellaiseen uskottu. Heille oltiin vain kerrottu Pimeydenmetsästä ja siitä, ettei minkäänlainen muu usko ollut sallittua tai oli automaattisesti pettänyt klaaninsa ja siitä tultaisiin rankaisemaan. Kaksi luuklaanilaista oppilasta seurasivat vaiti kuinka hiljalleen Puroklaani teki tietään pois kokoontumisesta jättäen kolme muuta klaania jälkeensä. Ilmeisesti kuitenkin kolme muutakin klaania pikkuhiljaa päätyivät samaan päätökseen kuin ensimmäinenkin klaani ja alkoivat keräämään kissojaan ja lähtemään omia reviireitään kohden. Ja, kun kissoja virtasi heidän puskansa ohitse, oli Pajutassu ja Pihlajatassu painautuneet ihan matalaksi ja pysyttelivät paikoillaan ja niin hiljaa, etteivät lähes hengittäneet. Ehkä muutamaa kissaa vastaan he olisivat pärjänneet, mutta nyt puhuttiin melkein koko klaanillisesta kissoja, joista puolet selvästi olivat sotureita, jotka olivat paljon kokeneempia taistelemisessa kuin he.
Kun kissat olivat alkaneet kadota heidän näkökentästään ja kaksikko olivat odottaneet tarpeeksi kauan, jotta varmasti olisi tarpeeksi turvallista lähteä hiippailemaan kohti omaa reviiriä ilman, että jäisi kiinni, kaksikko nousivat hitaasti seisomaan ja vilkaisivat toisiaan. Pajutassu avasi suutaan hieman ja haistoi kaikkien klaanien ominaisuustuoksut todella vahvasti, mikä sai hänet hieman nyrpistämään nenäänsä. Tällä hetkellä oli todella vaikeaa sanoa olivatko kaikki kissat jo tarpeeksi kaukana vai oliko joku tullut takaisin, kun hajutkin olivat vielä niin voimakkaita siinä heidän kohdallaan. Kuitenkin kaksikko päättivät olla tarpeeksi rohkeita ja ottaa sen riskin, että he saattaisivat jäädä kiinni, kun he lopulta jättivät piilopaikan taakseen ja lähtivät hiljaisin kulkemaan kohti omaa reviiriään. Pajutassu johdatteli kaksikon vaikeakulkuisen aluskasvillisuuden läpi sille samaiselle joelle, jonka kautta he aikaisemminkin olivat päätyneet Puroklaanin reviirille. Ja hetkeä myöhemmin kaksikko olivat löytäneet ne samaiset kivet, joiden avulla he loikkivat omalle reviirilleen ja lähtivät kulkemaan Luuklaania kohden.

“Päästäkää irti minusta! Hullut kirppusäkit hiirenaivoiset pohjasakit!” aukiolta kantautui Pajutassun korviin ärhäkkä, lähes raivostunut huuto, mikä sai kollioppilaan hölmistyneenä nousemaan tassuilleen ja kulkemaan oppilaiden pesän suuaukolle, mistä oli hyvä näköetäisyys aukiolle. Yllättynyt ynähdys pääsi hänen suustaan, kun kolli huomasi katsovansa tuntematonta, ilmeisesti oppilasta, joka yritti pyristellä Matukan vahvasta otteesta pois. Joku käveli hänen vierelleen ja Pajutassu tiesi sen olevan Pihlajatassu. Siskossa vain oli omanlainen tuoksu, josta tiesi heti, että kyseessä oli juuri hänen siskonsa.
“Mitä on meneillään?” naaras kysyi ääneen Pajutassun ajatukset. Kollioppilas kohautti yhtä kysyvänä olkapäitään,
“Sen, kun tietäisi.”
“Mitä täällä on meneillään?” sitten yhtäkkiä Kuolontähden tunteeton ääni kysyi saaden sen oppilaankin jäätymään paikoilleen samalla, kun kaikkien katseet kääntyivät päällikköön. Mustaturkkinen naaras teki tiensä Matukan ja sen oppilaan luokse, mutta piti välinsä kuin inhosta.
“Nummiklaanin partio tuli meitä vastaan ja saimme tämän yhden kiinni. Ne surkimukset juoksivat karkuun”, Matukka selitti ivailevalla äänellä saaden oppilaan alkamaan taas yrittämään repimään itsensä vanhemman kollin otteesta irti.
“Nummiklaanissa ei ole surkimuksia senkin kirppusäkki!” nummiklaanilainen lähes kiljui, kun yritti saada takertua Matukkaan kynsillään. Vaaleanruskea raidallinen kolli vain hymähti,
“Pidä sinä se kuonosi ummessa.”
Sen sanottuaan kolli läpsäisi isolla tassullaan nummiklaanilaista oppilasta päähän saaden tuon älähtämään ja melkein kaatumaan maahan iskun voimasta. Kuolontähti katsoi ensin oppilasta ennen kuin käänsi huomionsa takaisin Matukkaan silmät sirillään,
“Tiedätkö mitä Matukka?”
Matukka siirsi katseensa oppilaasta päällikköön ja värähti hieman tuon pistävää katsetta, mikä häneen oltiin luotu ja luimisti hieman korviaan, mutta pysyi hiljaa, jotta naaraspäällikkö voisi jatkaa lausettaan.
“Klaanikissat ovat niin tyhmiä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä tällaisenkin mitättömän hiirenaivon takia, joten ne varmasti tulevat hakemaan oppilaansa takaisin. Ja uskon, että ne ovat jo tälläkin hetkellä matkalla tänne päin”, naaras selitti saaden Matukan kurtistamaan kulmiaan,
“Tulevatko ne oikeasti yhden pennun takia?”
“En ole pentu-”
“Hiljaa!” uusi isku kohdistui tällä kertaa kollin takaraivoon.
“Joten”, naaras naukui kuivasti ja loikki Luukummun päälle ja huiskautti häntäänsä kuin sivaltaen ilmaa, jonka jälkeen naaras kuuluvalla äänellä huusi,
"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!”
Ei kestänyt kauaakaan, kun Luuklaanilaiset olivat kokoontuneet Luukummun juurelle, myös Pajutassu ja Pihlajatassu olivat ravanneet kuulemaan päällikkönsä sanoja. Pihlajatassu ja Pajutassu vaihtoivat katseita ennen kuin kääntyivät Kuolontähden suuntaan.
“Matukka partioineen nappasivat yhden nummiklaanilaisista ja sen takia varmasti he ovat tulossa hakemaan omansa takaisin, mikä tietenkin tarkoittaa taistelua! Kaikkien on valmistauduttava taistelemaan”, Kuolontähti ilmoitti saaden monien luuklaanilaisten silmät leiskumaan. Monet näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsisivät taistelemaan. Pajutassu hymähti upottaessaan kyntensä maan multaista pintaa vasten ja virnisti. Hän oli ihan samaa mieltä muiden kanssa, hän olisi kyllä milloin tahansa taistelemaan ja näyttämään taitojaan. Eikä pari haavaa voinut haitata!
“Matukka ja Helmiturkki, viekää tuo saasta vankikuoppaan!” Kuolontähti lähes sylki sanat suustaan ja sitten pudottautui alas Luukummulta. Pajutassu käänsi katseensa Matukkaan ja Helmiturkkiin, jotka lähtivät raahaamaan rääkyvää nummiklaanilaista kohti vankikuoppaa. Pajutassu vilkaisi Pihlajatassu ja kuin samasta päähänpistosta kaksikko hyppäsivät jaloilleen ja kolkottelivat lähemmäs, jotta voisivat nähdä ensimmäistä kertaa vankikuopan käytössä. He seurasivat kiinnostuneina kuinka Matukka ja Helmiturkki yhdessä heittivät vaaleanruskean kollin kuopan pohjalle ja nauroivat sitten huvittuneina kuinka oppilas älähti osuessaan kuopan pohjalle. Kollin piti vetää happea nopeasti.
“Jää sinä vartioimaan, menen sanomaan Hallaroiskeelle, että tulee vaihtamaan kanssasi kohta”, Matukka naukui Helmiturkille, joka nyökäytti harmaata päätään.
Matukka kääntyi lähteäkseen ja melkein törmäsi Pajutassuun ja Pihlajatassuun. Kollin silmät viiruuntuivat,
“Mitä te kaksi ongelman etsijää oikein teette minun takanani?”
“Me vain halusimme tulla katsomaan vankikuoppaa”, Pajutassu vastasi vaaleanruskealla kollille yllättävän suorasti eikä edes luimistanut korviaan vanhemman kollin katseen porautuessa hänen silmiinsä.
“Vai niin”, Matukka yllätti kaksikon rauhallisella äänensävyllään ja virnisti hieman perään samalla, kun napautti molempia hännänpäällään heidän päitään,
“Tämä taitaakin olla ensimmäinen kertanne, kun näette vankikuopan käytössä eikö niin?”
Kaksikko nyökäyttivät päitään.
“No muistakaahan olla lähellä, kun Nummiklaani tekee hyökkäyksensä. Me emme koskaan peräänny, emmehän?” kolli kysyi maireasti hymyillen.
“Emme tietenkään!” Pihlajatassu huudahti saaden Matukalta tyytyväisen katseen. Pajutassukin nyökäytti päätään kollin sanoille. Hän ei koskaan kieltäytyisi taistelusta eikä juoksisi sitä karkuun!

//Joku luuklaanilainen tai nummiklaanilainen voi jatkaa ^^

Makasin siskoani kiinni väristen, Meillä oli hirveä nälkä emmekä olleet saaneet kunnolla ruokaa moniin päiviin. Vettä saimme pienistä sammaltukoista, Joita Torakkaleuka toi mutta niistä ei ollut erityisemmin iloa.
”Milloin..Pääsemme kotiin?”
Kultapentu kuiskasi minulle tarrautui minun tiukemmin saadakseen lämpöä, Koska tämä kostea luola ei ollutkovin lämpöinen, Eikä meillä ollut kunnon nukkumaalustojakaan, Makasimme vain kylmässä kalliossa nälässä.
”En tiedä..” Mutisin ja niiskautin hiljaa nenääni, Ja vielä päälle tämä ankea flunssa...Kuin kaikki muukin olisi riittänyt.
Yhtäkkiä kuulimme askelia....Suurten Torakkahampaan askelien sijaan pienempien käpälien askelia...Ja puhetta.
”Täpläpentu,Kultapentu!!”Joku huhuili.
”He ovat tulleet!!” Kuiskasin onnelisena, Jos olisin voinut, Olisin kiljunut riemusta ja alkanut tanssimaan. Mutta sitten haistoin muiden kissojen lisäksi Torakkaleaun kamalan löyhkän.
”Kuka sinä olet?” Kuulin jonkun oppilaan puhuvan Torakkaleualle. Näin mielessäni kuinka Torakkaleuka katsoi ivallisesti kissaa eikä viitsinyt pörhistellä yhtään ruskeaa rähjäisiä turkkiaan.
”Anna Kultapentu ja Täpläpentu takaisin!” Joku toinen Oppilas käski.
”En ikinä. He ovat minun,Olenhan heidän isänsä.” Kuulin Torakkaleuan sanovan kylmän karmeasti,Ja se sai minun karvani pystyyn pelosta.
”Tunnetteko hänet?” Huhuillut kissa kysyi näyttääkseen muilta,Yhtäkkiä tunnistin äänen Paarmatassun ääneksi.
Kukaan ei sanonut mitään,Varmaankin he nyökkäsivät tai puDistivat päätään.
”Missä he ovat?” Yhtäkkiä kuulin Aaltotähden kysyvän totisella äänellä. Sitten tunnen tilaisuuteni tulleen.
”Me olemme täällä.” Yritin naukua mahdollisimman kovalla äänellä,Mutta suuni oli liian kuiva. Nousin ylös siskoni kanssa ja lähdimme tassutelemaan muita kohti.
Kun saavuimme paikalle,Etsintäpartio näytti rentoutuvat hieman.
Mutta sitten se tapahtui.
Torakkaleuka hyökkäsi suoraan Aaltotähden kurkkuun.
”Aaltotähti!” Kiljaisin ja yritin pidellä pian pyörtyvää siskoani pystyssä.
Aaltotähti yritti potkia suurta kollia kurkultaan,Mutta Torakkaleuka pysyy tiukassa otteessa. Sitten Loskatassu hyppää raivon vallassa kollin selkään, Mutta kolli heittää loskatassun helposti alas..
#Voi ei..# Minua pelotti,Vaikka meillä oli viisi kissaa..Kolme soturia ja kaksi oppilasta.
Sitten muut ovat hyökkäämässä kollia kohti,Mutta yhtäkkiä Torakkaleuka irrottaa otteensa Aaltotähdestä ja...Katoaa kuin savuna ilmaan.
”Missä hän on?” Paarmatassu kysyi ällistyneenä. Sitten kuuluu kauemmaksi katoavia askelia.
”Hän..Pääsi pakoon...” Loskatassu sanoi äimistyneenä.
”Ainakin hän osaa myös paeta salamannopeasti..” Korpinsiipi mutisi mutta keskitti ajatuksensa päällikköön.
”Menettääkö hän henkiä??” Kysyn peloissani.
”En tiedä..Mutta hänet pitää viedä turvaan.” Korpinsiipi sanoi ja otti parin muun kanssa ruumista kiinni ja alkoivat kantamaan sitä.
”Pysykää Paarmatassun vieressä.” Uskosielu sanoi ja antoi meidät Paarmatassulle.
”Mutta Kultapentu..Pyörtyi...” Mutisin.
”No otan hänet.” Paarmatassu sanoi ja otti naaraan niskanahasta kiinni.
”Onpa hän kevyt! Ettekö ole saanut kunnolla ruokaa?” Paarmatassu kysyi hämmentyneenä.
”Ei..Erityisemmin..” Sopersin ja yritin pystyssä.
”Kannattaisiko sinutkin ottaa kyydittäväksi?” Paarmatassu mietti.
”Minä voin ottaa hänet.” Korpinsiipi sanoi ja otti minut hampaisiinsa,Ja viimeinen muistikuvani oli kallioseinämä,Jonka ohi kuljimme.

//Tällänen tylsä 419-Sanainen

"Huurrekukka, Taivaslilja!" Yöturkin ääni kutsui minua ja oppilastani Neljän virran tammen luota. Olimme juuri astuneet puiden varjoista aukiolle, missä jo koko muu parantajaporukka näytti olevan kasassa, valmiina parantajien kokoontumista varten. Vilkaisin Taivasliljaa hymyillen ja annoin tuolle hyväksyvän katseen, milloin oppilaani kiiruhti Lehtitassua tervehtimään. Kävellessä lähemmäs parantajia, huomasin ettei Tammiturkki ollut aukiolla, vaikka hänen oppilaansa paikalla olikin.
"Hei vain kaikille. Eikö Tammiturkki liity seuraamme tänään?" Tervehdin muita kissoja puhe-etäisyydelle päästessäni. Puroklaanin parantaja nyökkäsi kunnioittavasti suuntaani minkä jälkeen hän pudisti päätään.
"Kuulit varmaankin siitä kotikisusta, joka Kuutamoklaanissa vierailee. Tammiturkki halusi jäädä vahtimaan ettei Varistähti keksisi mitään ikävää sen kotikisun päänmenoksi, joten hän jäi leiriinsä täksi kokoontumiseksi", Yöturkki selitti vilkaisten Lehtitassua, joka nyökkäsi hyväksyttävästi Puroklaanin parantajan selitykselle. Hymähdin ja annoin katseeni käydä aukiolla olevissa kissoissa, jotka istuivat odottavina paikoillaan. Olisin halunnut päästä juttelemaan Tammiturkin kanssa, erityisesti tämänhetkisestä yrttitilanteesta. Vuoristoklaanin alueella yrttisato oli alkanut kasvamaan todella huonosti ja edellinen lehtikatovarastomme hiipui uhkaavaa vauhtia.
"Huurrekukka, saisinko varastaa sinut seurakseni johtamaan seuruettamme Tulikammiolle?" Ketunkynnen kysymys herätti minut ajatuksistani. Katsoin Nummiklaanin parantajaa hetken, kunnes nyökkäsin hymyillen.
"Tietenkin", kehräsin ja tassuttelin punaruskean naaraan rinnalle. Vilkaisin taakseni varmistaakseni, että Taivaslilja menisi kuuntelemaan Yöturkin selitystä siitä miten Tulikammiolle mentäisiin ja miten siellä käyttäydyttäisiin. Puroklaanin parantaja myöskin varmasti kertoisi ja kyselisi yleisesti kuulumisia kaikilta ja Taivaslilja osaisi kyllä kertoa kaikki Vuoristoklaanin asiat. Lähdimme Ketunkynnen kanssa rauhalliseen tahtiin liikkeelle, kohti Puroklaanin ja Vuoristoklaanin välistä rajaa. Aaltotähti oli sanonut, että parantajaseurueemme saisi kulkea niin pitkään Vuoristoklaanin reviirin kautta Tulikammiolle kunhan emme vain säikyttäisi riistaa rajan läheisyydestä Puroklaanin puolelle. Henkäisin keuhkoni täyteen viherlehden metsän tuoksua ja huokaisin tyytyväisenä uloshengittäessäni.
"Huurrekukka, sinä ja Vuoristoklaani olette aina olleet Nummiklaanin tukena, kun olemme apua teiltä tarvinneet ja olen hyvin kiitollinen siitä", Ketunkynsi yhtäkkiä sanoi luoden nopean ja kiitollisen katseen suuntaani. Nyökkäsin kiitoksena kauniista sanoista ja jäin kuuntelemaan, miten Nummiklaanin parantaja jatkaisi.
"Tämän viherlehden aikana nummien yrttisaanti on ollut todella huono. Ja nyt kun Sulkatähti haluaa hankkiutua eroon niistä ketuista, tulee pesässäni olemaan varmasti väkeä. Pystyisittekö mitenkään Taivasliljan kanssa lainaamaan meille joitakin yrttejä, jos annamme vastineeksi myöhemmin muita yrttejä tai riistaa?" Ketunkynsi selitti ja katsoi apua hakevana silmiini. Nielaisin ja käänsin korviani taaksepäin. Vain nämä eleet riittivät näyttämään Nummiklaanin parantajalle, etten pystyisi toteuttamaan hänen toivettaan. Tietenkin minä auttaisin, jos pystyisin, mutta Vuoristoklaanin hyvinvointi olisi ykkösprioriteettini, aina.
"Ketunkynsi, toivon että sinä tiedät, että minä ja Taivaslilja olemme aina valmiina auttamaan tiukan paikan tullen", kerroin, yrittäen näyttää todella pahoittelevalta.
"Mutta Nummiklaani ei ole ainoa klaani kenen yrttisato on alkanut kukoistamaan huonosti. Olemme käyttäneet miltei kaikki yrtit mitä lehtikadon varastoista jäljelle jäi, koska kasvit reviirillämme eivät vain ole puhjenneet niin suurissa määrin, että niitä voisi vielä kerätä", lisäsin huokaisten. Ketunkynnen silmissä välähti huoli, mutta hän nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Olen pahoillani... Juuri ennen teidän tuloanne Lehtitassu kertoi, ettei heidänkään reviirillään yrttisato ollut lähtenyt yhtä rikkaasti kasvamaan kuin aikaisempina viherlehtinä. Yöturkki myöskin mainitsi, että taistelun jäljiltä heidän varastonsa suorastaan huusivat tyhjyyttään", Nummiklaanin parantaja kertoi, ottaen hieman etumatkaa päästäkseen nousemaan ensimmäisenä edessämme olevan kiven päälle, minkä takaa polku vuoristoon alkaisi. Tunsin oudon, kolkon tunteen ilmestyvän rintaani, mikä sai turkkini pörrölle. Loikkasin kivelle Ketunkynnen perässä, syvällä omissa ajatuksissani. Muidenkin klaanien yrttisato oli tänä viherlehtenä alkanut kasvamaan huonosti. Tämä ei tietäisi hyvää minkään klaanin kannalta, varsinkin tulevaa lehtikatoa ajatellen. Ehtisivätkö he ikinä keräämään tarpeeksi varastoja kylmien ilmojen saapuessa? Alkumatkan kapealla vuoristopolulla kävelimme hiljaisuudessa, mutta polun noustua jyrkemmäksi punaruskea naaras vei huomioni takaisin itseensä.
"Uskotko, että Tähtiklaanilla on jotakin tekemistä kanjonin huonon yrttisadon kanssa? Hehän suuttuivat Neljän virran tammen kokoontumisessa", Nummiklaanin parantaja kysyi, vilkaisten suuntaani. Olin hetken hiljaa, pohtien Ketunkynnen kysymystä. Voisiko Tähtiklaani muka olla tämän kaiken takana, vain koska viime kokoontuminen ei mennyt suunnitelmien mukaisesti?
"Toivon ettei asia ole näin. En usko, että Tähtiklaani ikinä käyttäisi voimiaan klaanien satuttamiseen", kerroin, äänensävyni kuitenkin vaimeni lauseen lopussa. Eihän Tähtiklaani nyt klaaneja tahtoisi satuttaa, eihän?
"Uskon, että saamme vastauksia kysymyksiimme, kun pääsemme Tulikammiolle ja Kuukivelle", sanoin varmemmin ja väläytin Ketunkynnelle rauhoittelevan hymyn, mihin parantaja vastasi nyökäten.
"Ai Kuukivellekö olette matkalla? Odotimme nummiklaanilaisia, mutte te olette selvästi pelkkiä parantajia" Tuntemattoman kissan ääni kuului yläpuoleltamme. Minä ja punaruskea naaras pomppasimme säikähdyksestä ja käänsimme katseemme ylempänä kulkevaan polkuun. Äänet tässä kohtaa vuoristoa eivät ikinä tienneet hyvää ja heti mustaturkkisen naaraan kasvot nähdessäni, tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Ketunkynsi peruutti muutaman askeleen ja sihahti, kun vuoristopolku hänen allaan loppuikin kesken. Olimme pysähtyneet hyvin kapeahkoon kohtaan ja allamme puunmitan pudotuksen päässä kulki hurjasti pauhaava sola, mikä laskeutui alas kanjoniin.
"Kaksinko te täällä olette? Tästähän tulee aivan liian helppoa!" Kuolontähti kysyi pilkkaavasti ja nauroi sanojensa jälkeen. Tunsin pelon valtaavan ajatukseni tajutessani, että olimme törmänneet luuklaanilaisiin. Emmekä keheenkään tahansa vaan itse murhaajaklaanin päällikköön. Yritin kävellä muutaman askeleen polkua ylöspäin, mutta toinen mustaturkkinen luuklaanilainen astui vuoriston varjoista tielleni, vilautellen hampaitaan. Peruutin takaisin Ketunkynnen viereen ja vaihdoin huolestuneena katseita Nummiklaanin parantajan kanssa. Luuklaanilaiset olivat tukkineet ainoan reitin ylös Tulikammiolle ja murhaajajoukkion tuntien emme olisi pääsemässä pois tältä vuorelta ilman vammoja.
"Mitä te oikein haluatte?" Kysyin, yrittäen pitää ääneni vakaana. Kuolontähti naurahti uudestaan ja antoi kynsiensä raastaa kalliopintaa allaan. Pieniä hiekanjyväsiä putosi hänen tassujen altaan meidän polullemme. Katselin Ketunkynnen yli alemmas reitille, toivoen, että Yöturkin ohjeistus olisi tänä kuuna kestänyt tavallista kauemmin eivätkä pienet parantajaoppilaat olisi vielä päässeet samalle vuoristopolulle kanssamme.
"No eikö se ole täysin ilmiselvää? Te ette tule pääsemään Kuukivellenne", Kuolontähti sihahti ja heilautti häntäänsä. Samalla sekunnilla polkumme edessä seissyt naaras alkoi hitaasti astelemaan meitä kohti, muristen matalasti. Jouduimme Ketunkynnen kanssa peruuttamaan muutaman askeleen taaemmas. Nielaisin ja käänsin katseeni takaisin Luuklaanin päällikköön.
"Mitä sinä tarkoitat? Meidän on pakko päästä Kuukivelle, muuten me kaikki saamme Tähtiklaanin raivon niskaamme. Kyllähän teidänkin parantajanne varmasti käy esi-isillemme keskustelemassa, sinun pitäisi tietää kuinka tärkeää se on. Me emme ole täällä metsästämässä, viemässä alueitanne tai satuttamassa ketään!" Yritin selittää tilannetta ja katsoin Kuolontähteä anovasti. Tuo sylkäisi kuvottuneena ja päästi kurkustaan uhkaavan murahduksen.
"Luuletko tosissasi, että minua kiinnostaa tippaakaan selityksesi?" En yrittänyt edes piilotella pelkoa katseessani ja olemuksessani antaessani katseeni käydä kahden mustaturkkisen naaraan välillä. Pelkäsin omani, Ketunkynnen ja kaikkien muidenkin parantajien henkien puolesta tällä hetkellä.
"Sinun on päästettävä meidät läpi tai... Tai muuten...!" Nummiklaanin parantaja yritti, mutta hänen lauseensa keskeytti Kuolontähden pilkkaava nauru.
"Tai muuten mitä? Mitä aiotte tehdä? Tappaa meidät?" Luuklaanin päällikkö sanoi kylmän viileästi ja terävästi heilautti häntänsä päätä. Emme ehtineet reagoida kunnolla Ketunkynnen kanssa, kun mustaturkkinen naaras pudottautui toisen luuklaanilaisen rinnalle ja yhdessä kaksi kissaa hyökkäsivät. Ketunkynsi väisti tehokkaasti kummankin luuklaanilaisen hyökkäyksen ottamalla nopean syöksyn polulla alaspäin, mutta minulla ei ollut näin hyvä reaktiokyky. Päästi äänekkään ulvauksen, kun Kuolontähti upotti hampaansa lapaani. Kipu säkenöi koko selkäni ja niskani alueella ja reaktiomaisesti vedin kynteni esille ja sivalsin kivusta johtuneen adrenaliinipurkauksen vallassa Luuklaanin päällikön kasvoja ja näin veren roiskahtavan harmahtavalle kalliolle vieressämme. En tiennyt ollenkaan miten minun pitäisi tilanteesta päästä irti, viimeisimmät taisteluharjoitukseni olivat monen vuodenajan takana enkä muistanut niistä yhtikäs mitään. Päästin toisen ulvaisun tuntiessani jonkun ottavan tiukan otteen hännästäni. Toinen luuklaanilainen päästi kuitenkin nopeasti irti Ketunkynnen juostessa apuun ja Nummiklaanin parantaja kävi karjaisten luuklaanilaisen kimppuun. Kuolontähden huomion herpaantuessa kahteen muuhun kissaan, sain repäistyä itseni irti tuon otteesta. Peruutin nopeasti kauemmas naaraasta ja turkkini pörhistyi pelosta, kun tulinen katse kääntyi suuntaani. Luuklaanin päällikkö oli selvästi suuttunut siitä, että olin päässyt irti hänen otteestaan ja tuo oli saanut tarpeekseen. Ehdin vain vilkaisemaan punaruskean naaraan suuntaan, joka oli juuri irtautunut itsekin toisen luuklaanilaisen otteesta, kun näin Kuolontähden ottavan muutaman nopean askeleen ja tuo syöksähti minua kohti, puskien suurella voimalla kylkeäni. Kynteni eivät jarruttaneet ollenkaan petollisen liukkaalla kalliopinnalla allamme ja liu'uin maata pitkin polun reunalle yrittäessäni pitää itseäni tasapainossa ja tunsin luiskahtavani alas.
"Huurrekukka!" Ketunkynsi huusi säikähtäneenä. Sain kiittää Tähtiklaania siitä, että olin koko elämäni Vuoristoklaanissa asunut ja olin kapeilta poluilta lipsahdellut aikaisemminkin. Sain juuri ajoissa iskettyä kynteni oikeassa kulmassa polun reunaan, mikä pysäytti putoamiseni. Roikuin etukäpälieni varassa, hakien takajaloillani otetta kylmästä kalliopinnasta, että saisin kavuttua itseni ylös. Alla oleva valtava pudotus kammotti, mikä sai kaikki aistini ja ajatukseni keskittymään ainoastaan kielekkeeltä kiipeämiseen, eikä uhkaavasti lähestyvään Kuolontähteen.
"Ohramyrsky", Luuklaanin päällikkö kutsui toista naarasta, joka samantien jätti Ketunkynnen alemmas polulle ja kiiruhti johtajansa rinnalle. Yhdessä kaksi luuklaanilaista kävelivät polun reunalle ja katsoivat alas silmiini.
"K-Ketunkynsi... Auta minua!" Pyysin Nummiklaanin parantajalta, joka oli jäänyt lamaantuneena seisomaan paikoilleen, kauhistuneena seuraten tilannetta. Eihän punaruskea naaras kahta luuklaanilaista vastaan pärjäisi mitenkään, luultavasti vain joutuisi vierelleni roikkumaan ja pitämään henkensä edestä kiinni jos yrittäisi tehdä jotakin. Käänsin katseeni takaisin Kuolontähteen. En pystynyt haavoittuneen lapani takia vetämään itseäni ylös ja kaksi naarasta seisoivat aivan yläpuolellani, tukkien reittini turvalliselle polulle.
"Auttakaa minua! Pyydän!" Yritin anella kissoilta, äänestäni huokui todellinen pelokkuus. Luuklaanin päällikkö tuhahti ja samassa tunsin miten naaraan kynnet pureutuivat etutassuihini. Huudahdin kivusta ja yritin saada takajaloillani parempiaa otetta kalliosta. Naaras kurottautui lähemmäs minua ja painoi kynsiään syvemmälle lihaani. Ulvaisin uudestaan tuskissani ja tunsin otteeni lipsuvan. Kuolontähden katse pureutui syvälle silmiini.
"Te ette voi Luuklaanille, Pimeydenmetsälle ja niiden voimalle yhtään mitään. Kerro se rakkaalle Tähtiklaanillesi", mustaturkkinen kissa julisti ja silloin tunsin tuon irroittavan kyntensä etutassuistani. Tunsin valuvani alas ja yhtäkkiä en saanut enää otetta kalliopinnasta ja putosin hurjaa vauhtia alas. Päästin kurkustani sydäntäviiltävän huudon, kun syöksyin tyhjyyteen.
En ollut tuntenut osuvani veteen, enkä sitä kuinka keuhkoni olivat täyttyneet vedestä. En tuntenut kuinka nopeasti virtaava putous oli riepotellut minua, iskenyt velttoa ruumistani pitkin kivikkoja. Päästin terävän henkäyksen tuntiessani hännän lavallani.
"On mukava nähdä sinua taas Huurrekukka", Kaislankorren ääni kuului vieressäni. Käänsin katseeni entiseen mestariini ja Vuoristoklaanin edelliseen parantajaan. Tuon silmissä kimmelsi tähtien valo. Annoin katseeni levätä kollin kasvoissa, ennen kuin huokaisin syvään ja suljin silmäni.