Aamun sarastaessa Tihkutäplä tunsi kokoontumisessa olleista kissoista, että jotain oli tapahtunut. Supina kaikui leiriaukiolla, kun nuori soturi loikki sen läpi etsien katsellaan jotakuta, jolta tiedustella. Jos vain hän ei olisi nukahtanut ennen lähtijöiden paluuta, ja olisi saanut uutiset tuoreina…
”Mitä? Tähtiklaani peitti kuun?” harmaakuvioinen naaras toisti epäuskoisena Lehtitassun selitettyä yön tapahtumat. Harmaa parantajaoppilas nyökkäsi pienesti, ja kuvaili vielä mitä puroklaanilaiset ja kuutamoklaanilaiset olivat toisilleen huudelleet.
”Niin, ja kokoontumista vakoilemassa oli myös erakko, en tiedä mitä hänelle kävi”, Lehtitassu naukui ja väräytti korvaansa muistellessaan. Tihkutäplä nyökkäsi ja kiitti hämmentyneenä parantajaa jonka vieressä istui. Hän ei ollut koskaan itse ollut todistamassa täydenkuun peittymistä, mutta tiesi sen olevan vakavaa.
”Siellä on siis tapahtunut paljon”, Tihkutäplä totesi ja maisteli sanoja suussaan hetken.
”Niin”, Lehtitassu naukui, ja näytti kiertävän katseellaan aukiota, silmät ammottaen auki.
”Taistelu ei tuntunut olevan kaukana.”
Tihkutäplä katsoi vanhempaa naarasta. Hän yritti kaivaa jotain klaanitoverinsa silmien takaa, kenties jotain tunnetta, mutta tunsi vain tyhjyyttä.
”Oletko kunnossa?” soturi kysyi. Lehtitassu räpäytti silmiänsä, ja näytti hetken aralta, jopa pelokkaalta. Parantajaoppilas mutisi jotain vakuutelleen hyvinvointiansa, mutta näytti mietteliäältä kävellessään pois. Tihkutäplä kallisti päätään eikä voinut karistaa huoltaan. Naaras huokaisi, ja lähti tassuttelemaan kohti Nummipyörrettä, joka oli aloittanut partioiden jakamisen. Ehkä Lehtitassu kärsi vain parantajana olemisen taakasta ja velvollisuuksiensa täyttämisen tuomasta stressistä. Jos asia oli näin, oppilas pärjäisi kyllä.

”Hienosti napattu!” Tihkutäplä naukui puskiessaan itsensä läpi pensaan niin, että tuli Vasanloikan näkökenttään. Naaras oli varmasti jo haistanut entisen oppilaansa ketunmittojen takaa, joten Tihkutäplä ei kokenut tarvetta tervehtiä sen kummemmin. Vasanloikka nosti päänsä maasta. Hänen leukojensa välissä lepäsi juuri tapettu orava. Soturi vain murahti entisen oppilaansa kehulle, ja alkoi kaivaa pehmeää maata ripeästi saadakseen saaliinsa sinne piiloon. Tihkutäpläkin oli jo haudannut aiemmin nappaamansa hiiren matalaan kuoppaan erään kuusen juurikkoon.
”Onko ollut metsästysonnea?” Vasanloikka kysyi katsahtaen Tihkutäplää.
”Kohtalaisesti”, naaras naukui, ja lipaisi huuliaan innostuneena. Vasanloikka nyökkäsi ensin silmät kiiluen taakseen ja sitten vasemmalleen sanoessaan:
”Hajaannutaan. Haistoin tuolla päin jotain, mutta tuonne päin näyttää eksyneen jänis.”
Tihkutäplä nyökkäsi, ja raotti suutaan hitaasti ja maistoi ilman tuoksua. Jostain Vasanloikan takaa tosiaan kiiri hiekkainen kivikon tuoksu, jossa viherlehden aikaan majaili runsaasti jyrsijöitä ja liskoja. Vihreät saniaiset rapisivat hiljaa, kun hän lähti hiipimään pehmeästi aluskasvillisuutta pitkin, hyvästellen Vasanloikan hiljaisesti hännänheilautuksella. Raidallinen soturi itse lähti loikkimaan sanojensa mukaisesti suuntaan, jonne jäniksen häilyvä hajujälki johti.
Puut Tihkutäplän yllä eivät harvenneet, vaikka maa muuttui kiviseksi. Naaras varoi astumasta terävimpien kohtien ylle. Kivet kasvoivat hiljaa laajemmiksi ajaen kuuset hitaasti tieltään muodostaen oman alueensa, jossa sammalia kasvavien kivien raoissa kasvoi vihertävää heinää. Kulku oli helpompaa, mutta naaras piti varovaisuutensa, ettei säikyttäisi mahdollista saalista. Kärsivällisesti hän painoi itsensä vasten erään kiven lämpimää pintaa, ja haistoi ilmaa. Yllättyneenä soturin korvat nousivat pystyyn, kun hän havaitsi aukion kuhisevan riistaa. Alue oli varmasti jäänyt viime aikoina metsästyspartioiden huomaamatta.
Tihkutäplä päätti jäädä seuraamaan tilannetta kiveltä, ja antoi jalkojensa rentoutua. Ennemmin tai myöhemmin jokin saalis ilmestyisi jostakin lukemattomista raoista.
#Enpä olekaan napannut liskoa pitkään aikaan#, soturi mietti ja puristi kynsiään kiinni kiveen viikset väristen odottamattomasti, vaikka muuten hän pysyikin aloillaan. Kiven pinnassa kasvava sammal tuntui kosteana naaran polkuanturoita vasten.
Kuin soturin ajatusten houkuttelemana, hänen tarkat silmänsä havaitsivat liikettä nurkassaan. Lähellä, kahden pyöreän kiven välistä luikerteli esiin kellertävä, lyhyehkö lisko jonka keltaiset silmät olivat viirussa kuten kissalla. Tihkutäplä jähmettyi liikkumattomaksi ja seurasi tiukasti kiinnitetyllä katseellaan, miten se liikkui eteenpäin sopivasti kohti juuri sitä kiveä, joka sijaitsi häntä vastapäätä. Vasanloikka oli joskus neuvonut häntä olemaan iskemättä liskon pitkään häntään, vaikka se houkuttelevalta näyttikin. Oli siis tähdättävä tarkasti sen pieneen keskiruumiiseen.
Tihkutäplä jännitti jalkojaan valmiina hyppyyn. Lisko ei ollut vieläkään havainnut mitään, kun nuori soturi loikkasi. Tottuneesti hän puristi kyntensä kiinni otuksen karkeisiin suomuihin, ja puri sen pään sijoiltaan ennen kuin se kerkesi luikerrella vapauteen.
#Mitäs sitten?# Tihkutäplä kysyi itseltään, ja nousi katselemaan autiota ympäristöä, jonka koloissa ja raoissa hän tiesi riistan lymyilevän.

Lumisydän oli raahannut itsensä aamun rajapartioon, saadessaan tarpeeksi sotureiden pesässä vätystelystä. Hänen isänsä hautajaiset olivat jo kahden päivän takana ja nyt soturi halusi joitakin muita ajatuksia mieleensä kuin Tummakajon. Hän oli päässyt mukaan Hiiriturkin aamun rajapartioon, missä heidän lisäkseen olivat vielä Puronlaulu, Jänötassu ja Hiutaletassu. Kaksi soturitarta kulkivat edellä, jutustellen joko keskenään tai oppilailleen, kun harmaalaikukas kolli taas piti partion perää. He olivat ottaneet tämän aamuiseksi tarkastusrajaksi Neljän virran tammen rajan, minkä he tarkastaisivat Vuoristoklaanin rajalta Nummiklaanin rajaa päin. Lumisydän antoi katseensa käydä vihertävässä luonnossa, kirkkaassa vedessä ja taivaalla, antaen jokaisen aistinsa nauttia lämpimästä viherlehden aamusta. Tai no, vaikka sää ei vielä niin lämpöinenen ollut kun viherlehtenä yleensä, oli tämä mukavampi kuin hiirenkorvan vilpoinen sää. Partion päästessä rajalle he pysähtyivät hetkeksi merkkaamaan sen, minkä jälkeen jatkoivat matkaansa kohti Nummiklaanin rajaa. Vaikka matka tuntui taittuvan mukavasti rupatellen nelikon välillä, Neljvän virran tammen kohdalla Jänötassu esitti kysymyksen koko partiolle;
"Miksi lähdimme kesken kaiken pois viime kokoontumisesta?" Oppilas kysyi hieman varoen, varmasti ymmärtäen keskustelun aiheen olevan arka. Puronlaulu käänsi katseensa kolliin ja vilkaisi Hiiriturkkia, kuin hakien lupaa tuolta selittää tilanne.
"Tähtiklaanin poistuessa kokoontumisesta ei Ututähti kokenut tarvetta enää jäädä Neljän virran tammelle. Kerromme kuulumisemme sitten seuraavassa kokoontumisessa", varapäällikkö selitti, pitäen katseensa koko ajan partion edessä kulkevassa polussa. Naaraan selitys oli nopea ja yksinkertainen, viestien siitä ettei asiasta puhuttaisi enää sen enempää. Lumisydän hymähti ja vilkaisi heidän vasemmalla puolella aukeavaa aukiota, minkä keskellä Neljän virran tammi kasvoi. Vaikkei hän itse ollutkaan päässyt kokoontumiseen, ei kuun pimeneminen ollut hänen korvaansa kuulostanut niin järkyttävän pahalta mitä kokoontumisessa olijat olivat antaneet olettaa.
"Oliko se kuun pimennys niin maailmaa järisyttävä asia sitten? Eikö kokoontumista olisi voitu vain jatkaa samalla tavalla, pilvethän peittävät kuuta yhtenään", Lumisydän huomasi kysyvänsä ääneen ajatukset, mitä oli juuri mielessään pohtinut. Puronlaulun varoittava katse kävi nopeasti soturissa, ennen kuin Hiiriturkki käänsi oman katseensa kolliin. Varapäällikön silmät olivat viirussa, mutta muuten tuon ilmettä oli hankala lukea. Harmaalaikkuinen kissa nielaisi ja kirosi mielessään sitä ettei ikinä osannut ajatella mitä suustaan oikein päästi.
"Neljän virran tammen kokoontumiset ovat Tähtiklaanin siunaama tapahtuma, jos Tähtiklaani ei ole niissä paikalla ei aukiolla vallitse aselepo tai Tähtiklaani tiedä mitä meille kuuluu", raidallinen naaras selitti hampaidensa välistä ja käänsi katseensa takaisin polulle.
"Sinun kannattaisi parantaa suhdettasi Tähtiklaanin kanssa, jos ajatuksesi ovat tuollaisia, Lumisydän", Hiiriturkki lisäsi korvaansa väräyttäen. Lumisydän puolestaan luimi hieman omia korviaan häpeästä. Varapäällikön läksytys tuntui nyt aivan erilaiselta, kun hän oli soturi eikä oppilas. Kolli antoi itsensä jättäytyä muutaman askeleen taaemmas muusta partioporukasta eikä voinut olla näyttämättä hieman tuimalta kun näki Jänö- ja Hiutaletassun ensin supattelevan keskenään ja sen jälkeen kääntävän katseensa häneen. Yhtäkkiä rajapartioon lähtö ei tuntunutkaan niin hyvältä idealta. Partio oli juuri pysähtymäisillään merkkaamaan toista kohtaa rajasta, kun noin puunmitan päästä Neljän virran tammen luota heidän reviirilleen juoksi jänis hurjaa vauhtia. Vain muutaman ketunmitan päässä jäniksen takana kiisi valkoturkkinen kissa. Hiiriturkki oli juuri ulvaisemassa käskyä lähteä nappaamaan rajanylittäjää, mutta Lumisydän oli jo ehtinyt juosta muun partion edelle ja katosi pensaikon taakse, minne reviiritunkeilija ja jänis olivat menneet. Soturi kauhoi itsellensä lisää vauhtia ja suurin loikin ylitti pienet purot ja ojaikot, pitäen valkoisen hännänpään koko ajan näkökentässään. Tämä valkoturkkinen kissa ei ilmeisesti ollut kovinkaan tuttu Puroklaanin reviirin maaston kanssa, sillä hänen piti aina välillä hidastaa vauhtiaan päästäkseen ojien ja purojen yli turvallisesti. Tämän ansiosta kolli sai helposti kirittyä heidän välimatkansa umpeen. Arvioidessaan olevansa tarpeeksi lähellä rajanylittäjää juoksuvauhdin ja heidän välillään olevan matkan perusteella, Lumisydän ponnisti itsensä pitkään loikkaan ja kurotti etukäpälillään, tarraten kynsillään kiinni heidän reviirilleen tunkeutuneen kissan takajalkoihin, aikeissa kampata tuo. Hänen kyntensä pureutuivat valkoturkkisen kissan ihoon ja tuo kompuroiden yritti päästä vielä hetken eteenpäin jäniksensä perään. Eläimen kuitenkin ollessa nopeampi, ehti se silmänräpäyksessä kadota näkyvistä, milloin rajanylittäjä kääntyi käydäkseen soturin kimppuun. Kolli ei ehtinyt väistämään ensimmäistä lyöntiä, mikä hänen päähänsä osui, mutta päästessään nousemaan jaloilleen, kun valkoturkkinen kissa potki hänet irti kimpustaan, hän esti toisen lyönnin osuman heittäytymällä reviiritunkeilijaa päin ja painamalla tuon maahan. Naaras sähisi ja yritti rimpuilla irti Lumisydämen otteesta, mutta puroklaanilaisen lihasten ollessa vahvat ja työntövoiman suuri, oli tuon mahdoton liikkua mihinkään soturin alta.
"Kuka oikein olet ja mitä teet alueellamme?" Kolli ärisi, yrittäen olla välittämättä hänen vatsaansa kohdistuvista kovista potkuista. Onneksi hänen turkkinsa oli paksua, ihoon olisi hankalampi käydä kiinni. Naaras ei suostunut vastaamaan, milloin Lumisydän tiukensi otettaan ja oli kysymässä uudestaa kysymystään, kun Kuutamoklaanin löyhkä tavoitti hänen sieraimensa. Oliko tämä kissa kuutamoklaanilainen? Soturi siristi silmiään ja tarkasteli valkoturkkisen kissan naamanpiirteitä, ennen kuin hänen silmänsä laajenivat.
"Ei hetkinen, minä tunnen sinut... Olet yksi niistä kuutamoklaanilaisista, jotka hyökkäsivät klaaniimme pari päivää sitten", kolli sylki ja painoi kyntensä kuutamoklaanilaisen paksuun turkkiin, yrittäen pistää tuota tuon ihon läpi. Viha pursusi jokaista Lumisydämen karvaa myöten, laikukkaan kissan olisi tehnyt mieli piestä naaras henkihieveriin, ehkä jopa tappaa, kostona Savitassun ja Tummakajon takia. Valkoturkkisen kissan silmissä vain näkyi taistelunjanoisuus, mikä teki soturille vain vaikeammaksi itsensä hillitseminen. Kermanvaalean kissa olisi niin tehnyt mieli vain upottaa hampaansa kuutamoklaanilaisen kurkkuun ja tuntea kuinka tuon henkitorvi murskautuisi hänen vahvojen leukojensa puristuksessa, mutta jokin sai Lumisydämen pysymään aloillaan. Kaiken sen vihan läpi pieni ääni hänen päässään käski kollia odottamaan hetken ja harkitsevan uudelleen päätöstään. Ikään kuin ääni olisi kertonut, että heitä katseltaisiin jostakin kauempaa. Ja hänen tekonsa tuomittaisiin sillä samaisella sekunnilla, kun soturi sen suorittaisi. Laikukas kissa nosti katseensa kuutamoklaanilaisesta antaakseen sen käydä lähiympäristössä, mutta nopealla vilkaisulla hän ei nähnyt ketään. Ainoastaan muutaman hassun puun, pensaikon ja kiveikön. Mutta arvosteleva katse poltteli yhä hänen turkillaan, vaikka ketään ei näkynyt lähimainkaan. Lumisydän luimi hieman korviaan ja hätkähti, kun naaras hänen allaan kurottautui puraisemaan soturia kaulasta, mutta kuitenkin ylttäen vain hänen paksuun karvapeitteeseensä. Kolli sihahti ja löi tuon takaisin maahan. Hän oli sanomassa jotakin, kun kuuli juoksuaskelten lähenevän ja pian hänen näköpiiriinsä juoksi Jänötassu.
"Lumisydän!" Oppilas puuskahti ja jäi ketunmitan päähän kaksikosta. Mustavalkoruskea kolli katseli karvat pörhistyneinä kuutamoklaanilaista ennen kuin kääntyi katsomaan Lumisydäntä.
"Muu partio ja hänen mestarinsa odottavat rajalla", Jänötassu murahti ja seurasi vierestä, miten soturi höllensi otettaan kuutamoklaanilaisesta, valmiina singahtamaan tuon perään jos naaras yrittäisi karkuun. Harmaalaikukas kolli hymähti klaanitoverinsa sanoille ja päästi valkoturkkisen kissan jaloilleen. Hän ei olisi uskonut tuon olevan oppilas, hänhän taisi olla jopa hieman isompikokoisempi kuin Lumisydän.
"Kuulitkos? Sinuna en yrittäisi mitään viekasta, mestarisi odottaa sinua rajalla varmasti liuta syitä mielessään mistä nuhdella sinua. Ethän vain haluaisi pidentää listaa lähtemällä karkuun?" Soturi murisi ja viittoi hännällään kuutamoklaanilaista lähtemään liikkeelle. Naaras katsoi vuorotellen palavalla katseella puroklaanilaisia ennen kuin hymähti ylimielisenä ja lähti hieman takajalkaansa aristellen liikkeelle. Lumisydän seurasi virne naamallaan perästä.

Loppuaika partiosta käytiin hiljaisina, koko viisikko pitäen aistinsa hereillä muiden mahdollisten rajanylittäjien varalta. Ainoastaan Puronlaulu oli voivotellut jotakin Kuutamoklaanin röyhkeydestä, mutta Hiiriturkki ei ollut lähtenyt soturittaren keskusteluun mukaan. Varapäällikkö näytti haluavan palata mitä pikimmiten leiriin raportoimaan tapahtuneesta. Leiriä ympäröivän kaislikon uumeniin päästessään pystyi kuitenkin kuulemaan leiriaukiolta kuuluvan huudon. Partio pisti oitis liikettä niveliinsä ja he saapuivat sisäänkäynnistä ainoastaan nähdäkseen kaksi kissaparia vastakkain. Kanijalka sekä Hunajavirta seisoivat vierekkäin vastassaan Ruskalehti sekä Täpläliito. Kokeneempi soturitar selvästi yritti toimia jonkinlaisena välikäpälänä tilanteessa, rauhoitellen hurjistuneita sisaruksia sekä pyytäen Kanijalkaa jättämään tämän keskustelun. Kokeneempi soturi näytti hyvin ahdistuneelta, vaikka tuo yritti pitää kasvoillaan neutraalia ilmettä. Kollin häntä heilui puolelta toiselle hermostuneisuuden merkkinä ja tuon korvat olivat laskeutuneet alaspäin. Kanelinruskea soturitar taas näytti olemaan valmis repimään isänsä riekaleiksi, tuon kynnet olivat uponneet hiekkaan ja hammasrivistö välkkyi yhtenään. Hän oli laskenut yläruumistaan alaspäin, kuin valmistautuen loikkaamaan kahta vanhempaa soturia kohti. Täpläliito seisoi hyvin jäykkänä aloillaan Ruskalehden vieressä, häntä villisti puolelta toiselle heiluen ja silmissä palava katse. Kaikki muut leiriaukiolla olevat olivat jäätyneet paikoilleen, eikä kukaan uskaltanut mennä nelikon väliin. Hiiriturkki ja parantajat tuntuivat ainoastaan arvioivan tilanteen vakavutta. Lumisydän katsoi hermostuneena tätiä, setäänsä ja isänsä isää, yrittäen sitten etsiä katseellaan emoa tai sisaruksiaan leiriaukiolta. Sädetaivaan hän näki hermostuneen oloisena sotureiden pesän lähellä, kun taas Aamutäplä oli toisella puolella leiriaukiota Kotkamielen seurassa. Laikukas soturi ei uskaltanut siirtyä kummankaan naaraan luokse vaan pysytteli aloillaan partionsa vieressä.
"Oletko sinä Kanijalka, oletko sinä minun isäni? Entäpä Tummakajon ja Täpläliidon?" Ruskalehti sihisi, eikä antanut äänensä särkyä ollenkaan, vaikka tuon silmät hieman kimmelsivätkin. Lumisydän tunsi oman sydämensä hypähtävän kurkkuunsa asti. Eikö Kanijalka ollutkaan Tummakajon, Ruskalehden ja Täpläliidon isä? Mutta tietenkin hänen oli pakko olla, olihan soturi kuullut kuinka Kanijalka ja Kultakuiske olivat olleet hyvin läheisiä pentujensa kanssa noiden ollessa vielä pentutarhassa.
"Ruskalehti, sinä olet menettänyt järkesi! Etkö ymmärrä lainkaan mitä puhut?" Hunajavirta naukaisi, tuijottaen järkyttyneenä vastikään veljensä menettänyttä soturitarta.
"Minä olen järkeni kaikissa voimissa. Oikeastaan, taisin olla järjiltäni ennen, kun en tajunnut kuinka vähät Kanijalka minusta ja sisaruksistani oikein välitti!" Ruskalehti murahti.
"Minä koetin vain suojella teitä!" Kanijalka sanoi kovaäänisesti, keskeyttäen kahden naaraan välisen sanaharkan. Kanelinruskea soturitar näytti jäätyvän paikoilleen, minkä jälkeen hänen katseensa synkistyi.
"Mitä sinä tarkoitat?" Tuo sihahti kylmästi.
"Eivätkö Tummakajo, Ruskalehti ja Täpläliito...-", Hiiriturkki oli kysymäisillään, mutta Kanijalan kova huudahdus peitti loput hänen lauseestaan alleen.
"Nämä kaksi eivät ole minun pentujani! Kuten ei Tummakajokaan ollut", kokenut soturi tärisi, kääntäen katseensa Hunajavirran suuntaan, joka oli painanut oman kuononsa kollin lavalle. Lumisydän käänsi katseensa Ruskalehteen ja Täpläliitoon, jotka näyttivät täysin siltä kuin olisivat nähneet Tummakajon elottoman ruumiin uudestaan edessään. Kanelinruskean soturittaren poskille alkoi valumaan kyyneliä ja hän käännähti poispäin, kiiruhtaen rajapartion ohi ulos leiriaukealta. Täpläliitö yhä seisoi paikoillaan, katsoen järkyttyneenä Kanijalkaa sekä Hunajavirtaa. Kokeneempi soturi nosti katseensa soturittaresta vierellaan ja yritti näyttää pahoittelevalta.
"Mitä isällemme kävi?" Lumisydämen entinen mestari murahti. Kanijalka huokaisi pudistellen päätään.
"Olen pahoillani, mutta en tiedä. En ikinä tavannut häntä", harmaavalkoinen kolli naukui pahoitellen. Täpläliito sihahti suutuspäissään ja kääntyi juostakseen sisarensa perään.

// Hihi, draamaa. :D

Jäätassu oli taas kerran koko aamun vain loikoillut oppilaiden pesän edustalla, seuraten miten kukin luuklaanilainen teki paniikinomaisesti askareitaan ettei olisi saanut Ohramyrskyn tai Kuolontähden vihoja niskaansa. Naarasoppilas oli taitavasti onnistunut välttämään uuden varapäällikön katseen ja nyt mustaturkkisen naaraan ollessa partioimassa, pystyi punaoranssi kissa huolitta vain nauttimaan lämpimästä päivästä. Hänen mestarinsa harvoin poistui pesästään, joten sinisilmä laski sen varaan, ettei päällikön tehnyt nyt mieli kouluttaa häntä. Auringon lämpimät säteet sivelivät hänen turkkiaan, lämmön tasaisesti laskeutuessa kaikkialle. Jäätassu rakasti viherlehteä. Mikään ei ollut parempaa kuin rentoutuminen lämpimän auringon alla, ainoa asia mikä oppilasta oikeastaan häiristi oli muista kissoista lähtevä älämölö ja löyhkä. Naarasta puistatti se miten Luuklaani tuntui olevan täynnä kissoja joita ei kiinnostanut oman turkkinsa hoitaminen ja peseminen. Kuvitella, että hän vielä joutui nukkumaan samassa pesässä heidän kanssaan... Punaoranssi kissa avasi silmänsä hetkeksi kuullessaan jonkin tippuvan hänen lähelleen. Nopealla vilkaisulla hän ainoastaan näki Lumotassun suorittamassa mitä kummallisempia hyppyjä vähän matkan päässä, Pajutassu yleisönään. Kai naarasoppilaan polkaistessa kallioalustalta vauhtia oli tuo heittänyt muutaman pikkukiven Jäätassun suuntaan. Oppilas murahti ja oli juuri asettumassa parempaan asentoon, kun sivusilmällään näki Kuolontähden astuvan ulos pesästään. Tämä tietenkin aiheutti pienen paniikin naaraalle ja hän kömpi jaloilleen niin nopeasti kuin vain pystyi. Hänen mestarinsa ei kuitenkaan näyttänyt astelevan oppilaansa suuntaan vaan hypähtikin kepeästi Luukummulle.
"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juureen klaanikokoukseen!" Päällikkö kuulutti. Ei mennyt kauaakaan, kun kaikki leirissä paikallaolijat olivat Luukummun läheisyyteen saapuneet. Jäätassu huomasi ettei aamun partio ollut vielä palannut, mutta kuulutettava asia sitten tuskin oli niin tärkeää, että kaikkien oli pakko olla sitä heti kuulemassa. Oppilas höristi korviaan samalla, kun päästi pienen haukoituksen suustaan. Hän oli jo nuorempana oppinut ettei Kuolontähden seurassa sopinut haukoitella, ellei halunnut kynsistä.
"Parantajamme Myrkkymarjan mukaan hänen oppilaansa Mustatassu on oppinut kylliksi ansaitakseen parantajanimensä. Mustatassu tunnetaan tästälähin nimellä Mustakipinä. He kävivät viimeyönä Tulikammiolla ja saivat Pimeyden metsän hengiltä hyväksynnän!" Päällikkö kuulutti ja loikkasi alas kummulta. Hän kävi pikaisesti parantajakaksikon luona, ennen kuin palasi takaisin pesäänsä. Mustakipinä näytti hyvinkin ylpeältä Myrkkymarjan vierellä istuessaan, mutta vain muutama luuklaanilainen kävi häntä uudesta nimestä onnittelemassa. Jäätassu tuhahti itsekseen, hän ei ikinä ollut missään hyvissä väleissä parantajan, saatikka tuon oppilaan kanssa joten onnitteleminen näyttäisi kaikkien mielestä varmasti vain oudolta.

Uusi nimeni Mantelitassu, leiri, erakko, soturilaki, oppilas, mestari...kaikki tyystin uusia sanoja, jotka minun pitäisi pakostakin painaa mieleen kun kerran olin klaaniin halunnut liittyä. Ennen kaikkea olin valtavan yksinäinen, kaikki oppilaat kiersivät minut kaukaa ja olin kuullut kun yksi sanoi ”Minusta se erakko olisi saanut jäädä sinne mistä tulikin” olisin voinut oikeasti jäädä asumaan yksin, kun kerta kukaan ei halunnut kanssani olla tekemisissä, vain mestarini Sulkatähti antoi minulle aikaa ja ymmärrystä. Lähinnä tavalliseen päivääni kuului harjoitukset, syönti ja kaikkea muuta, elämäni tuntui leirissä aika rajoitetulta, mutta pidin silti muista kissoista, kunhan he eivät vältelleet minua kuin lemuavaa ketunläjää. Olin onnistuneesti karkottanut viimeisenkin minua lähestyneen oppilaan luotani aamuväsymykseni ansiosta, Omenatassu kysyi ihan ystävällisesti olenko kunnossa ja minä typerys menin sihahtamaan naaralle niin, että tämä lähti marssimaan loukkaantuneena pois.
-Mantelitassu, herätys! Sulkatähden turhautunut sihahdus tunkeutui tajuntaani, olin taas huomaamattani uppoutunut omiin ajatuksiini.
Ravistelin pikaisesti päätäni karkottaakseni mehiläisparven lailla mielessäni hyörivät mietteet.
-Anteeksi Sulkatähti, naukaisin nolona käpäliäni siirrellen.
Hopeanharmaa mestarini suoristi ryhtinsä ja tämän ilme vakavoitui täysin takaisin normaaliksi, kuin kivellä hiekkaan piirretyksi viivasuuksi.
-Yritä jatkossa keskittyä paremmin, ja nyt voisit näyttää minulle vaanimisasentosi, Sulkatähti totesi häntäänsä pienesti liikauttaen.
Nyökkäsin ponnekkaasti ja painauduin asentoon maha harjoitusalueen karheaa hiekkapohjaa viistäen, painoin etukäpäläni alemmas muistellen emoni Kielon opettamaa taktiikkaa.
-Laske häntääsi alemmas ja anna koko painosi antautua käpäliesi varaan! Sulkatähti opasti tomerasti hetken asentoani arvioivasti tarkasteltuaan.
Päästin ulos pienen puhahduksen, mutta yritin korjata naaraan huomioimat virheet, annoin käpälieni rentoutua, enkä jännittänyt liikaa lapojani, hännän kanssa tuli ongelmia kun meinasin keikahtaa kyljelleni, sain silti säilytettyä tasapainoni lopulta korjaten vaanimisasentoni Sulkatähden määräyksen mukaiseksi. Sulkatähti nyökkäsi hyväksyvästi antaen minulle merkin nousta ylös, naaras vaikutti väsyneeltä, mutta luultavasti tämä jaksaisi jatkaa vaikka yömyöhään saakka.
-Hyvä, nyt voisimme kokeilla teorian sijaan asentoa käytännössä! Sulkatähti ilmoitti kun olin noussut ylös asennosta.
Pörhistin turkkiani innostuksesta, hopeanhohtoinen naaras halusi meidän menevän metsästämään ja samalla kokeilemaan kuinka hyvin osaisin käyttää asentoa oikeassa tilanteessa.
-Selvä! Hihkaisin vaaleanvihreät silmät innokkaasti sädehtien.
Hopeanharmaa mestarini lähti johdattamaan minua kohti koivumetsää, johon olin tutustunut tarkemmin silloin kun eilispäivänä olimme käyneet heti nimeni vaihtamisen, eli oppilaaksi nimittämiseni jälkeen kiertämässä koko valtaisan reviirin. Loikin Sulkatähden kannoilla yrittäen pysyä naaraan vauhdissa, tämä oli varmasti jo käynyt läpi reviirin jokaisen pikku hiirenkolon, ja täten osasi liikkua minua paremmin. Korvani sojottivat valppaasti pystyssä muiden klaanien kutsumattomien vieraiden varalle, jotta en vaikuttaisi mestaristani liiallisesti haaveilevalta tyypiltä, joka unohtuu jokainen hetki omaan haavemaailmaansa.
Hopeanharmaa mestarini jarrutti äkisti, kerkesin pysäyttämään itseni hiirenmitan päässä tästä.
-Hiljaa, täällä on kutsumattomia vieraita, Sulkatähti sihahti silmät pelkiksi viiruiksi kaventuneina.
Nuuhkaisin ilmaa, en tunnistanut tuoksua minkään klaanin ominaistuoksuksi, jotka olin vastikään Sulkatähdeltä oppinut, tunkeilija tuoksui pikemminkin pelkästään...ladolle!?
-Tallikissa, mutisin Hännälläni mestarini kylkeä pienesti näpäyttäen.
Sulkatähti kääntyi minua kohti, tämä näytti melko vihaiselta, en vain tajunnut miksi.
-Tallikissa? Reviirillämme on tallikissa! Sulkatähti sihisi asettaen kuononsa hiirenmitan päähän omastani.
Minua pelotti Sulkatähden tavatoman raivoisa olemus.
-Niin...sopersin astuen askeleen taakseppäin.
Sulkatähti ravisti raivokkaasti päätään, sitten tämä rauhoittui taas normaaliksi, omaksi itsekseen.
-Sinä olet puhunut emostasi, Kielosta eikö niin? Valkoinen, tuuheaturkkinen naaras hempeänvihreillä silmillä? Mestarini naukui kärsimättömästi.
Nyökäytin vaisusti päätäni Sulkatähdelle, joka katsoi minua tiukasti.
-Emosi on taitanut seurata hajujälkeäsi, Sulkatähti totesi työntäen hännällään minut kovakouraisesti ohitseen.
Sulkatähti oli nähnyt emon jopa pensaan tiheän lehvistön läpi, tämä hyppelehti vaivattomasti heinien seassa valkoinen, pörheä turkki selvästi vehreässä maastossa erottuen, jotakin oli silti minusta pahasti vialla.
-Ei tuo ole emo! Naukaisin kääntäen katseeni mestariini, joka nosteli hermostuneesti painoaan toiselta käpälältä toiselle.
Sulkatähti kiristeli tuskastuneena hampaitaan, kuin olisin hänen mielestään sanonut jotakin väärää.
-Miten muka, kaikki täsmää...Sulkatähti aloitti vakavana.
Keskeytin Sulkatähden kesken tämän naukaisun:
-Kaikki paitsi ominaistuoksu, emo ei tuoksu ladolle vaan kukille, pesämme oli kukkaniityn lähellä!
Sulkatähti hätkähti, tämä ei varmaan ollut tottunut siihen, että hänet keskeytettiin kesken lauseen.
-Vai niin, kuka se sitten on? Sulkatähti tuhahti epäluuloisen oloisena.
Kohautin olkiani nenääni niiskauttaen.
-Mennään kysymään, kehotin kulmat mietteliäästi kurtussa.
Sulkatähti pudisti huokaisten päätään.
-Parasta vain seurata tilannetta, käsken rajapartioita olemaan tarkkoja, jos tämä kissa osoittautuu vihamieliseksi tai saalistaa reviirillämme, hopeanharmaa naaras selitti kääntyen takaisin tulosuuntaamme.
-Katsotaan löydämmekö matkalla riistaa, voimme sitten kokeilla asentoasi, mestarini lisäsi jolkottaessaan tasaisesti eteenpäin.
Olisin halunnut sanoa tälle, että yhtä hyvin voisimme kiertää heinikon kautta, sillä siellä oli eniten jäniksiä, mutta arvelin, että mestarini olisi loukkaantunut. Tyydyin vain hölkkäämään tämän perässä ilmaa tarkasti maistellen, jotta voisin näyttää Sulkatähdelle, että osaisin saalistaa yhtä hyvin kuin klaanisyntyinenkin kissa. Sieraimiini leijui erikoinen, minulle vielä tuntematon tuoksu, jonka arvelin tulevan jostakin saaliseläimestä.
-Haistan riistaa! Kuiskasin Sulkatähdelle, joka oli kääntynyt huomattuaan, etten enää seurannut hänen perässään.
Sulkatähti nyökkäsi merkitsevästi minulle, tilaisuuteni oli koittanut!
Tarkistin ensin tuulen suunnan kuten oli opetettu, tuuli sopivasti juuri saaliseläimestä minua kohti, painauduin matalaksi yrittäen tähdätä askeleeni paikkoihin, joissa ei ollut muutamia, satunnaisia oksankarahkoita. Hivuttauduin päättäväisesti eteenpäin koivukossa, parin ketunmitan päässä erotin selvästi höyhenpeitteisen, mustan linnun, joka oli keskittynyt kuopsuttelemaan maata. #Se on lintu! Eihän minulle ole vielä opetettu miten sellaisia pitäisi saalistaa!# Nielin hämmennykseni ja hiippailin vielä vähän lähemmäs, jännitin jalkalihakseni keräten kaikki mahdolliset voimani loikkaan. Syöksähdin näkyville korkeasta heinikosta, kohteeni silmissä välkähti hetkellinen pakokauhu, se raakkui hätääntyneenä ja räpytteli hätääntyneenä siipiään ympäriltään ruohonkorsia katkoen. Loikkasin lintua kohti upottaen kynteni sen siipeen, kynteni upposivat untuvanpehmeiden höyhenten alla piilottelevaan lihaan ja kuului raksahdus kun lintu tippui maahan minä mukana roikkuen. Tarrasin kynsilläni tiukasti saaliseläimeen, joka yritti vielä toisella, ehjällä siivellään räpistellä karkuun, tömähdin maahan äänekkäästi ähkäisten. Lintu räpiköi yhä epätoivoisesti käpäläni alla, kumarruin antavaan tappavan puraisun eläimen niskaan, tämä valahti äkkiä veltoksi hampaissani. Nostin pääni lintua vaivalloisesti suussani roikottaen.
Sulkatähti pelmahti eteeni tyytyväisesti päätään nyökkäillen silmäiltyään kovia kokenutta varista.
-Mainiota! Hopeanhohtoinen naaras onnitteli.
Röyhistin ylpeästi rintaani lintu yhä suussani keikkuen, olisin varmaan puhjennut ylpeään mourunaan, jos saaliseläin ei olisi tukkinut suutani.

"Nyt tämä saa riittää! Sinä lopetat tuollaiset puheet!" Tuhkatassu käänsi päätään nähdäkseen äsken kovaan ääneen puhuneen kissan.
"Pöllöpentu kerro minulle heti minne Täpläpentu ja Kultapentu ovat oikein menneet?!" Voimasydämen kiihtynyt äänensävy ja kysymys kuului myös varmasti muiden leiriaukiolla olevien korviin. Oppilas oli odottanut vuoroaan päästäkseen onnittelemaan Sarasydäntä tuon soturinimen saannista, vaikkei nuorta soturia sen pahemmin ollut tuntenutkaan. Nyt kuitenkin Voimasydämen hätäiset naukaisut olivat kuuluneet melkeinpä kaikilla leiriaukiolla olleille ja vähintään voisi sanoa, että kaikkien silmät olivat nyt kuningattaressa. Pöllöpentu näytti hyvin pieneltä ja vaivaantuneelta emonsa katseen alla.
"No kun en minä oikeasti tiedä!" Pentu intti vastaan, katsellen tassuihinsa. Tuhkatassun katse kiersi läpi aukiota. Olivatko Täpläpentu ja Kultapentu menneet johonkin emoaan ja sisartaan piiloon vai mikä oli tilanne?
"Sinähän heidän kanssaan leikit, pakko sinun on tietää missä he ovat jolleivät pentutarhassa!" Voimasydän sanoi ääni väristen, nyt kuningattaren kasvoilla näkyi selvä huoli. Naaras nosti katseensa pennustaan ja antoi silmiensä läpikäydä koko leiriaukion. Tuhkatassu kuuli ympäriltään pientä mutinaa ja levoton ilmapiiri laskeutui leiriin. Yhtäkkiä Voimasydän kuitenkin ponkaisi jaloilleen ja kiiruhti oppilaiden pesää kohti. Tai tarkemmin sanottuna Loskatassua ja Unikkotassua, jotka kiihtyneen kuningattaren nähdessään yrittivät karata naaraan polttavan katseen alta.
"Loskatassu! Pysähdy!" Valkoruskea kissa sihahti ja marssi vaaleajuovaisen oppilaan luo. Harmaaturkkisen naaraan niskakarvat pörhistyivät ja tuon sisar maukui jotakin luimituin korvin ennen kuin kipitti paikalta, jättäen sisarensa yksin kohtaamaan Voimasydäntä.
"Sinun piti vahtia pentujani sillä aikaa, kun minä lepäsin!" Kuningatar ärisi eikä peitellyt suuttumistaan ollenkaan oppilaan edessä. Tuhkatassukin oli säikähtää äänensävyä, millä naaras puhutteli Loskatassua. Valkojuovainen oppilas yritti näyttää rauhalliselta ja pahoittelevalta, mutta naaraan kasvoilla paistoi pelko.
"No niinhän minä tein... Tai siis, olen katsonut Pöllöpennun perään koko päivän, hän...- Hän vakuutti minulle, että Täpläpentu ja Kultapentu ovat sinun kans-",
"Yritätkö sinä syyttää minun pentuani tästä!?" Voimasydän ärähti ja vaikka kuningatar olikin hyvin pienikokoinen, näytti hän silti hurjalta karvat pörhistettyinä ja terävät hampaat näkyvillä. Tuhkatassusta alkoi tuntumaan siltä, että tilanne oli lähteä tassuista ja hän hakikin vanhempien kissojen katseita, näyttäen itse huolestuneelta. Kai nyt joku olisi puuttumassa tähän? Oppilaan onneksi Aaltotähti teki tiensä kissajoukon läpi ja rauhallisin askelin käveli kaksikon luo.
"Noh noh, mikä täällä on hätänä?" Tummanharmaan naaraan isä kysyi rauhalliseen sävyyn, katsoen vuorotellen kumpaakin naarasta edessään.
"Täpläpentu ja Kultapentu ovat kateissa! Pistin heidät pentutarhan siivoamisen ajaksi Loskatassun hoitoon, mutta hän ei selvästikkään ole edes vilkaissut pentujeni perään!" Voimasydän tuskaili, antaen tulisia katseita naarasoppilaalle selityksensä lomasta, joka yritti rohkeana seistä kahden vanhemman kissan edessä. Tuon häntä kuitenkin huiski levottomana edestakaisin. Aaltotähti nyökkäsi ymmärtäväisenä, muttei vilkaissutkaan Loskatassua.
"Oletko aivan varma etteivät he ole jossakin päin leiriä? Paarmatassu ja Piikkitassu!" Nyt paikalle jolkotellut Myrskytuuli kysyi kuningattarelta, kutsuen sitten pentutarhaa siivonneita kolleja. Tuhkatassu käänsi omankin katseensa pentutarhan suuaukolle, mistä nopeasti molempien oppilaiden päät pilkahtivat esiin. Saadessaan pikaisen katsekontaktin Piikkitassun kanssa, oli naarasoppilaan pakko kääntä katseensa omaan isäänsä. Niin nopea vilkaisukin oli tuntunut todella epämukavalta ja pelottavalta...
"Ovatko Täpläpentu ja Kultapentu pentutarhassa?" Aaltotähti kysyi kahdelta kollilta. Paarmatassu pudisti päätään samalla, kun Piikkitassu vastasi, että pesä oli ollut tyhjillään koko sen ajan kun he olivat sitä siivonneet. He olivat patistaneet koko pentukolmikon ja Voimasydämen ulos siksi ajaksi ja he olivat silloin viimeksi nähneet Täpläpennun ja Kultapennun. Tuhkatassu henkäisi terävästi ja nopein askelin käveli leiriaukion laidalla olevan korkean kiven luo ja hypähti sen päälle, katsoakseen paremmin ympärilleen. Hän ei kuitenkaan erottanut kissajoukon seasta tai mistään leirin laitamien varjoista kahta pentua ja huoli hänen sisällään alkoi kasvamaan. Ei kaksi pentua nyt voinut noin vain kadota. Leiriaukiolla alkoi hälinä, kun soturit sekä oppilaat alkoivat päällikkönsä käskyn käydessä tarkistamassa jokainen pesä, rientämään ympäri leiriä. Jokainen kävi useamman kerran kaikki eri pesät läpi, toivoen, että pentukaksikko olisi vain rauhoittunut johonkin kaukaisempaan nurkkaan nukkumaan, mutta jokaisen kolon ja nurkan etsittyään he palasivat päätään pudistellen takaisin aukiolle. Tilanne alkoi näyttämään pahalta.
"Aaltotähti minä muistin juuri jotakin! Huurrekukka sanoi ennen parantajien kokoontumiseen lähtöään, että oli nähnyt Täpläpennun sekä Kultapennun leikkivän sisäänkäyntimme ulkopuolella!" Joku huudahti hälisevästä kissajoukosta, aiheuttaen välittömän hiljaisuuden koko leirissä. Ilmapiiri tuntui romahtavan samalla sekunnilla ahdistavaksi ja Tuhkatassu kiersi häntänsä ympärilleen kuin suojellakseen itseään ahdinkolta.
"Eli he ovat päässeet ulos leiristä. Uskosielu, Korpinkutsu, Paarmatassu ja Loskatassu, te lähdette mukaani etsimään Täpläpentua ja Kultapentua!"

Läpsin veljeäni ja yritin saada hänet hereille unelmistaan.
”Paluu maankamaralle,Herra Unelmoitsija!” Nauroin remakasti.
”Mmhh...” Naakkapentu murahti ja siisti sysimustaa turkkiaan. #Miksi hänestä on tullut nyt tuollainen hirveä unelmoija...?# Mietin kun Naakkapentu nousi ylös ja katsoi minua.
”Mitä...?” Kolli kysyi verkkaisesti.
”Sinä nykyään unelmoit koko ajan!” Tuhahdin ja katsoin kollia hänen vaaleanvihreisiin silmiin.
”Enhän!” Kolli tuhahti ja lähti tassuttelemaan pentutarhaa kohti.
”Tylsimys..” Mutisin ja juoksin hänen vierelleen ja silitin hännäläni hänen kylkeään.
”No mitä taas?” Naakkapentu murahti eikä hidastanut tahtia
”Leikitäänkö sammalpalloa?” Kysyin.
”Ei jaksa,En ole mikään pentu!” Naakkapentu tuhahti ja juoksi pentutarhaan.
#Mikä hänellä on?!!# Mietin mielessäni ja katsoin kollin perään vihaisena.
”Taasko teillä on riitaa?” Joku kysyy takanani. Katson taakseni ja näen Nummiklaanin parantajan,Ketunkynnen.
”Joo..” myönnän ja katson käpäliini.
”Kuten tavallista..” Naaras sanoo.
”Onko hän sairas??!!?” Kysyin hätääntyneenä,Oliko tämä kaikki jotain oireita??!!
”Ei,Vaan tuo on vain ohimenevää,Kyllä hän siitä rauhoittuu.” Naaras naurahti.
”Toivottavasti...” Mutisen.
”Älä huoli.” Ketunkynsi rauhoittelee ja huokaisen helpotuksesta lopulta varmistuttuani että se on vain ohimenevää.
Sitten Ketunkynsi lähti,Ja jäin yksin siihen. Pian näen sysimustan Naakkapennun lähestyvän minua kohti.
”Anteeksi..” Kolli sopertaa.
”Minä annoin jo anteeksi.” Naurahdin ja pUskin kehräten hänen rintaansa vasten. Naakkapentu naurahtaa.
”Mennäänkö leikkimään sammalpalloa?” Kolli kysyi.
”Joo!!” Kiljahdin ja juoksimme leirin keskelle.
Sen aikaa kun kävin hakemassa sammalpalloa,Naakkapennun piti tehdä merkit peliä varten.
Mutta ei,Kun saavuin takaisin, Naakkapentu vain istui unelmiinsa hukkuneena.
”Naakkapentu!” Kiljahdin vihaisena ja läpsäisin häntä kylkeen.
”Auhh!!” Naakkapentu huusi.
”Sinun piti tehdä rajat!” Kivahdin.
”Joo..Unohdin..” kolli mutisi ja alkoi tekemään.
#Mitä hän tästä tulee?#
Kun aloitimme ja olin potkaisemaan hänelle,Hän ei huomannutkaan vaan jäi seisomaan siihen typerän näköisenä.
”Hiirenaivo!” Kivahdin.
”Älä hauku!” Kolli sähähti.
Kun lopulta noin oli käynyt monta kertaa, Ehdotin veljelleni piilosta. Kolli myöntyi ja minä aloin laskea.
”Kymmenen!” Huusin ja lähdin etsimään,Naakkapentu löytyi kyllä nopeasti,Kun hän oli jäänyt vain istuskelemaan.
”Teetkö tämän tahallasi??!?!!” Huusin raivoissani päin hänen naamaansa.
”En!’ Kolli vinkaisi.
”Teet!” Kiljaisin ja juoksin pois,Kun olin juossut jonkun aikaa,Kaniinisydän eli emoni tuli vastaan.
”Miksi huusit veljellesi?”naaras kysyi ihmetellen.
”Hän ei kuuntele yhtään!” Sähähdin.
”Ei hän..” Kaniinisydän oli aloittamassa mutta minä jaksanut kuunnella,Halusin olla vain mököttämässä rauhassa. Juoksin naaraan ohi pentutarhaan ja asetuin torkkumaan.Että ajatukseni selkiytyisivät.

//Tällänen lyhyt 367 sanaa

Kuullessaan omaansa ja Piikkitassun nimeä huudettavan, Paarmatassu kurkisti pentutarhan suulta aukiolle. Monen kissan pää kääntyi kohti heitä kuin odottaen vastausta.
”Ovatko Täpläpentu ja Kultapentu pentutarhassa?” Aaltotähti kysyi. Paarmatassu pudisti päätään kummastuneena oudosta kysymyksestä, Piikkitassun selittäessä milloin he olivat viimeksi pennut nähneet. Jokin tuntui olevan vialla. Ilmassa oli jotain levotonta, ja sen keskellä oli Voimasydän. Pieni, valko-ruskea naaras värisi pienesti silmät kuin huolen sokaisemina. Loskatassu kyyhötti hänen edessään liikkuen levottomasti hänkin.
”Selvä. Täpläpentu ja Kultapentu ovat kadonneet. Tarkistetaan ensin kaikki pesät!” Aaltotähti ulvaisi käskyn. Jokainen kuulija riensi tarkastamaan omaa pesäänsä. Paarmatassu vilkaisi Piikkitassua ja tuhahti inhoten, kun heidän hämmentyneet silmänsä kohtasivat.
#Tuskinpa he ovat ehtineet kauas#, kolli mietti, kun kääntyi äkisti tarkastelemaan pentutarhaa takanaan. Missään ei näkynyt merkkejä pennuista, mutta oppilas tarkisti vielä jokaisen nurkan ja syvemmän raon ikivanhoissa seinissä.
#Ei sitä tiedä, mihin he ovat keksineet piiloutua, kun kaikki ovat näin sekaisin#, hän tuumi vielä tupsahtaessaan takaisin aukiolle. Hän esti hännällään Loskatassun pääsyn pentutarhaan, jonne naaras oli aikeissa syöksyä hänen ohitseen.
”Tarkistin jo tuhannen kerran. He eivät ole täällä”, Paarmatassu totesi viileästi.
”Missä sitten?” Loskatassu kakoi suustaan, mutta ryntäsi sitten heti taas toiseen suuntaan. Vaaleajuovainen naaras tuntui jostain syystä lievästi järkyttyneeltä. Paarmatassu maistoi ilmaa yrittääkseen tavoitella kahden kadonneen pennun tuoksuja. Niitä oli kuitenkin mahdoton erottaa panikoivien kissojen hiljaa nousevan pelkotuoksun takaa. Tassujen töminän takaa kuului harmittelevia sihahduksia, ja pikkuhiljaa kissat palasivat aukiolle jossa tunnelma muuttui taas synkemmäksi.
”Aaltotähti, minä muistin juuri jotakin! Huurrekukka sanoi ennen parantajien kokoontumiseen lähtöään, että oli nähnyt Täpläpennun sekä Kultapennun leikkivän sisäänkäyntimme ulkopuolella!” Paarmatassu katsoi suuntaan, josta huuto oli kuulunut. Aaltotähti värähti paikoilleen, ja päällikön niskavillat nousivat pystyyn huolesta. Paarmatassu luimisti korviaan, kun mielikuva kalliolta alas vierivästä pentukaksikosta nousi hänen mieleensä.
”Eli he ovat päässeet ulos leiristä. Uskosielu, Korpinkutsu, Paarmatassu ja Loskatassu, te lähdette mukaani etsimään Täpläpentua ja Kultapentua!”
Yllättyneenä siitä että oli tullut valituksi tärkeään tehtävään Paarmatassu nyökkäsi päällikölleen, ja haki katseellaan Uskosielua. Kermanvaalea naaras teki vakavana tiensä parveilevien kissojen läpi, ja viittoi Paarmatassua terävällä hännänliikkeellä seuraamaan itseään. Oppilas loikki mestarinsa vanavedessä leirin uloskäynnille, kohti Aaltotähteä, Korpinkutsun ja Loskatassun kulkiessa heidän rinnallaan.
”Ei ole aikaa hukattavana, mennään”, päällikkö naukui kireästi, ja lähti ripeästi johdattamaan etsintäpartiota ulos leiristä klaanitovereiden onnentoivotusten kaiun kaikotessa yhä kauemmas. Paarmatassu ei voinut olla seuraamatta katseellaan miten tottuneesti kokenut kissa toimi tässäkin tilanteessa.
Hento tuulenvire iski ulos astuvaa etsintäpartiota kasvoihin ja pörrötti heidän turkkejaan kevyesti.
”Hajaannutaan. Ilmoittakaa välittömättömästi, jos löydätte hajujäljen”, Aaltotähti murisi matalalla äänellä pysähtyessään. Etsintäpartion kissat nyökkäsivät tiiviisti, ja Paarmatassu koitti ravistella turkistaan tunnetta, joka teki hänen liikkeensä jäykiksi. Se oli jotain jännityksen ja varautuneisuuden välillä, eikä kolli osannut käsitellä sitä. Oliko hän tosiaan huolissaan pennuista, vai jostain muusta?
”Minä ja Paarmatassu otamme tämän suunnan”, Uskosielu huikkasi, ja viittoi kohti leveää polkua, joka lähti leiriluolan lähettyviltä oikealle, ja lähti tasaisesti alenemaan.
”Selvä. Minä ja Loskatassu tarkistamme Kuutamoklaanin rajan vastaisen alueen”, Korpinkutsu totesi, ja vilkaisi Aaltotähteä. Päällikkö sanoi:
”Minä jatkan eteenpäin. Toivotaan, että löydämme heidät pian.” Paarmatassu nyökkäsi silmät kiiluen. Kissat eivät kuluttaneet arvokasta aikaa enempää, vaan kukin lähti koluamaan omia suuntiaan. Paarmatassu madalsi itsensä lähes vaanimisasentoon, ja lähti kulkemaan hiipien, maistellen ilmaa ja tutkien, mitä hajuja ilmassa leijui. Jos hän haluaisi napata kaiken muun seasta pentujen tuoksut, hänen pitäisi olla tarkkana.
”Löytyykö mitään?” Uskosielu kysyi kurkistaessaan erään kitukasvuisen pensaan alle. Oksien lomassa olisi ollut oiva piilopaikka.
”Ei vielä”, Paarmatassu naukui, ja kiristi tahtiaan astellessaan kellertävään heinikkoon. Parin ketunmitan päässä oli kieleke, jonka taakse hän halusi kurkistaa.
”Ei täälläkään, jatketaan”, Uskosielu vastasi päättäväisesti nostaen äänensävyään niin, että Paarmatassu kuuli kaksikon erkaantuessa hiljalleen toisistaan.
#Outoa. Eivät he ole noin vain voineet kadota#, Paarmatassu ajatteli yrittäessään ankarasti kaivaa kiven ja vuoristokasvien hajujen alta pienen pennun ominaistuoksua.
#Ihan kuin joku olisi peittänyt heidän jälkensä. Mutta eivät pennut osaa vielä sellaista#, kolli jatkoi mielessään, ja tarkasteli ohutta heinämattoa siltä varalta, että siihen olisi painautunut pienet tassunjäljet.
”Kultapentu! Täpläpentu!” Paarmatassu kuuli kaukaisuudesta, kun Uskosielu alkoi kutsua kadonneiden pentujen nimiä. Pehmein tassuin kolli kapusi itsensä heinikosta takaisin vuoristopolulle, joka alkoi haaraantua toiseksi poluksi, joka lähti jyrkästi kohoamaan kohti taivasta. Oppilas katsoi ylös, ja erotti vuorten lumiset huiput rosoisten reunojen takaa.
#Paha juttu, jos he ovat päättäneet mennä tuonne.#
Paarmatassu jatkoi tovin ohenevaa polkua alas päin. Sen sivulle nousi hiljaa seinämä, ja ketunmittojen päässä oppilas havaitsi suuren, ammottavan aukon. Jokin siinä sai kollin vaistot varuilleen, ja silloin hän haistoi häivähdyksen Täpläpennun ja Kultapennun hajusta.
”Uskosielu!” Paarmatassu ulvaisi välittömästi, ja jähmettyi paikoilleen. Hän ei halunnut menettää havaitsemaansa jälkeä. Pian kollin yläpuolelta kaikui kysymys:
”Mitä nyt?”
”Haistan heidät! He ovat varmasti menneet tästä!”
”Oletko varma?”
Paarmatassu vilkaisi ylös, jossa hän näki, että Uskosielu kyyristeli kielekkeen takaa katsellen häntä epäuskoisin silmin.
”Kyllä!” kolli vakuutti kiukkuisesti nakellen niskojaan. Vielä kerran hän maistoi ilmaa – kyllä, kyseessä olivat selvästi Täpläpentu ja Kultapentu. Uskosielu epäröi vielä silmänräpäyksen, ja huusi sitten:
”Selvä, luotan sinuun. Haen muut, seuraa hajua!”
Paarmatassu heilautti tottelevaisesti häntäänsä soturille, joka oli jo kadonnut näkyvistä. Tuon jälkeen oppilas lähti kiihtyneenä kävelemään kohti edessään häämöttävää luolan suuta. Polku laajeni sen edustalla pyöreäksi kielekkeeksi, ja kolli sai jalkansa asetettua vaivattomasti.
Aukon reunat olivat pyöreät ja tasaiset. Edustalla kasvoi pari ruohonkortta. Paarmatassu asetti toisen tassunsa eteenpäin nähdäkseen luolan pimeyteen kunnolla. Silloin Täpläpennun ja Kultapennun pelkotuoksua tulvahti hänen nenäänsä. Kolli pörhisti mustaa turkkiaan järkyttyneenä, ja päätti rohkeasti astella vielä tuuman eteenpäin. Luolan kosteus peitti jotain alleen, oliko se kenties jonkun kolmannen kissan haju? Paarmatassu höristi korviaan, ja kuuli jotain kaikuvan pitkälle ulottuvan luolan uumenista.
”Täpläpentu? Kultapentu?” hän huhuili.
#Tyhmät pennut! Kun pääsen tästä karmivasta paikasta, näy-#
Hopeisten kynsien välähdys ilmassa ja viiltävä kipu kuonossa keskeyttivät kollin ajatukset, ja vuoristoklaanilainen loikkasi taaksepäin sokaistuna. Tuntemattoman kulkukissan pistävä löyhkä täytti ilman.
”Kuka sinä olet?” Paarmatassu tivasi sylkien sihisevät sanat suustaan heti, kun pääsi tolpilleen. Häntä vastassa oli suurikokoinen, ruskea kolli, jonka keltaiset silmät hehkuivat viiruina hämärässä. Kulkukissa pörhisti pahaenteisesti rähjäistä turkkiaan ja paljasti hampaansa epätavallisen vahvoilta näyttävien leukojensa takaa. Kolli ei näyttänyt tuntevan oloaan uhatuksi, ja mitä enemmän hän Paarmatassua silmäili sitä enemmän hän näytti rentoutuvan. Tämä sai Paarmatassun veren kuohumaan raivosta. Oppilas oli aikeissa hieman uhkarohkeastikin ärähtää tuntemattomalle kissalle käskyn vastata, kun useamman kissan käpälien töminä kantautui hänen korviinsa. Tämä sai kollin säpsähtämään taas todellisuuteen ja muistamaan sen, miksi hän tähän tilanteeseen oli edes joutunut.
”Anna Kultapentu ja Täpläpentu takaisin!” Loskatassu sähisi jokainen turkkinsa karva ylös sojottaen. Korpinkutsu hiljensi oppilaansa hillityllä hännänheilautuksella, vaikka Paarmatassusta kokenut soturi näytti itsekin tärisevän halusta hypätä kiinni tuntemattoman kollin kurkkuun. Loskatassu perääntyi askeleen, mutta vaimea murina kaikui naaraasta yhä. Joukkionsa eteen pysähtynyt Aaltotähti tuijotti silmät vihasta palaen edessään virnistelevää kissaa.
”En ikinä. He ovat minun, olenhan heidän isänsä”, ruskea kolli naukui tyynesti matalalla äänellä. Tilanne ei tuntunut hetkauttavan häntä, vaikka vastassa oli kolme täysikasvuista kissaa ja kaksi oppilasta.
”Tunnetteko te hänet?” Paarmatassu kuiskasi pikaisesti vieressään kynsiään kivilattiaan puristavalle Uskosielulle. Kermanvaalea kissa nyökkäsi hiljaa, ja selitti kuiskaten kulkukissan olevan nimeltään Torakkaleuka. Paarmatassu nyökkäsi, ja luimisti korviansa.
#Hänhän on hullu!# oppilas ajatteli mulkoillessaan pisteliäästi ruskeaturkkista kissaa, joka oli juuri repinyt hänen kuononsa auki. Vuoristoklaanilainen tunsi edelleen, kuinka verta tihkui haavasta aina alas asti niin, että se pilkutti kivilattiaa hänen allaan tummanpunaisilla täplillään. Kollia alkoi hieman pyörryttää, kun hän huomasi tukon omaa mustaa karvaansa kulkukissan käyrien kynsien välissä. Kuinkahan syvä haava mahtoi olla?
”Missä he ovat?” Aaltotähti kysyi kylmästi sivuuttaen Torakkaleuan sanat. Päällikkö oli silminnähden raivoissaan pentujen puolesta. Koittaen piilottaa kipua kasvoillaan Paarmatassu antoi silmiensä kiertää yllättävän tilavan luolan seiniä, kun kollit silmäilivät toisiaan.
”Me olemme täällä”, vaimea vinkaisu kaikui jostain pitkän luolan perukoilta, minne kissan silmä ei aivan yltänyt. Pimeydestä kuului kuitenkin vaimeita tassuttelun ääniä, ja Paarmatassu alkoi erottaa ulkoa kajastavan valon kautta kahden pennun rohkeasti esiin kipittävät hahmot. Kollioppilas huokaisi helpottuneena ainakin siitä, että kumpikaan pennuista ei ollut kuollut. Muutkin etsintäpartiosta rentoutuivat hetkeksi nähdessään Täpläpennun ja Kultapennun. Kukaan heistä ei kuitenkaan kerennyt vetää hengenvetoaan loppuun, kun Torakkaleuka jo hyppäsi kiinni Aaltotähden kurkkuun.

//Täplä? Toivottavasti tää oli nyt ihan ok D:

-Herätys! Varistähti karjaisi saaden kaikki oppilaiden pesässä vielä nukkuvat kissat heräämään.
Kiurutassu mulkaisi tummanharmaata kollia, ja lähti pois tunkkaisesta pesästä.
#Milloin viimeksi oppilaiden pesästä on vaihdettu makuualuset? Varmaan kolme kuuta sitten.# Naaras tuumaili kärttyisästi. Hån ei voinut ymmärtää Varistähteä. Varistähti oli herättänyt jo kolme kertaa Kiurutassun yhden kuun aikana, ikään kuin naaras olisi nukkunut liian pitkään. Eiliset taisteluharjoitukset tuntuivat inhottavasti lihaksissa, mutta täplikkään oppilaan menoa ei se estänyt. Naaras käveli mestarinsa perässä Kuutamoklaanin keskellä oleskelevan rajapartion perälle. Vasanloikka nosti häntänsä pystyyn, ja lähti jolkottamaan kohti kuusimetsää. Lumi oli sulanut jo kokonaan lähes pois, ja viherlehti oli hiljalleen saapunut Kanjoniin, mikä oli vain Kiurutassun mielestä hyvä. Naaras ei enää jaksanut kärsiä joka päivä vaivaavasta pakkasesta, ja pentujen ihmettelystä lunta kohtaan. Lumessa ei ollut mitään nähtävää. Se oli vain valkoista kylmää ainetta, joka sai tassut kylmiksi ja turkin lähes valkoiseksi. Oppilas kuitenkin havahtui ajatuksistaan Varistähden tuuppauksen takia. Partio oli kääntynyt pienemmälle aluskasvillisuuden täyttämälle polulle.
-Hetkinen. Varistähti, me menemme väärää reittiä! Kiurutassu kiljaisi lievästi järkyttyneenä.
-Me menemme oikeaa polkua. Nyt on viherlehti, kuten varmaan jo olet huomannut. Vuoristoklaanin vedet sulavat ja ajautuvat joelle. Joki saattaa tulvia emmekä me halua aiheuttaa vaaraa, Varistähti selitti turhautuneesti, ja kiri sitten partiossa olevan Lehmusvarjon vierelle. Kolli kumarsi hätääntyneesti hieman päätään entiselle mestarilleen. Kiurutassu tuhahti vähättelevästi, ja jolkotti Vasanloikan takana olevan Aurinkotassun vierelle. Vaaleanharmaa naaras säpsähti aavistuksen verran, mutta väläytti lämpimän hymyn täplikkäälle oppilaalle.
-Hei Kiurutassu! Miten koulutuksesi on sujunut? Minulla on mennyt hyvin, Oksakatse on aika vaativa mestari. Minusta välillä tuntuu, että hän kohtelee minua kuin pientä kotikisun ronttia, Aurinkotassu höpötti.
#Ehkä olet ärsyttävä kotikisun rontti.# Kiurutassu tokaisi hiljaa mielessään.
-Minun koulutukseni sujuu suorastaan mahtavasti! Kiurutassu sähähti antaen sarkasmin erottua äänessään.
-Oi, sepä mukavaa, Aurinkotassu hymyili säteilevästi.
-Juuri niin, Kiurutassu huokaisi vääntäen kasvoilleen irvistystä muistuttavan hymyn.
Hiljalleen Kiurutassua alkoi kyllästyttämään Aurinkotassun ikuisuuden kestävä tarina, siitä kuinka hän oli pelastanut pienen peipposen. Kiurutassun mielestä Aurinkotassu olisi sopinut paremmin Vuoristoklaaniin kuin Kuutamoklaaniin. Nopeasti täplikäs oppilas hivuttautui takaisin partion perälle.
Rajapartio oli vihdoin loppunut ja Kiurutassu pinkoi leiriä kohti. Hän halusi kysyä Havutassulta paria asiaa. Hän huomasi nopeasti Havutassun oppilaiden pesän reunustalta.
-Havutassu!
Tummanharmaa kolli tuijotti siskoaan iloisena.
-Missä sinä olet ollut? Luulin jo, että olisit hukkunut jokeen, Havutassu kiusoitteli saaden murhaavan katseen Kiurutassulta.
-Varo mitä sanot, sillä kohta sinä olet jossa, Kiurutassu näpäytti, mutta palautti pian kasvoilleen vakavoituneen ilmeen.
-Havutassu, oletko koskaan miettinyt, kuka on isämme?
Havutassun kulmat painuivat kurttuun ja kollin ilme muuttui mietteliääksi. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Havutassu aukaisi suunsa ja huokaisi raskaasti:
-Minulla saattaa olla tietoa kuka on oikea isämme.

En voinut ymmärtää miten parin päivän sisällä vatsani oikein pystyi kasvamaan niin paljon. Vaikka vielä ei ollut ongelmia liikkumisen kanssa, pystyi minusta nyt jo selvästi huomaamaan etten vain ollut syönyt itseäni yltäkylläiseksi. Kostokynsi oli sanonut, että oli vielä liian aikaista tietää kuinka monta pentua saisimme, mutta ne tulisivat syntymään tulevan kuun aikana. Olin heti samana yönä, kun hänelle pennuista kerroin, myös paljastanut että pentujen saanti ja tulevaisuus niiden jälkeen pelotti, pitäen vielä salassa unen minkä muutama neljäsosakuu takaperin näin. Kumppanini oli ollut ymmärtäväinen ja vakuuttanut, että me yrittäisimme parhaamme, se riittäisi. En tiedä minkä ihmeen energiapiikin hän oli sitä seuraavana aamuna saanut, mutta olimme kiiruhtaneet Kuutamoklaanin takarajalta Nummiklaanin puolelle, minkä jälkeen Kostokynsi oli lähtenyt todella pitkäksi aikaa omille teilleen, kun minä olin jäänyt metsästämään. Hän oli palannut takaisin vasta silloin, kun olin saanut oman osuuteni syötyä pyytämästäni riistasta. Luopiolla oli ollut suu täynnä erilaisia yrttejä mitä hän halusi minun syövän, pentujemme ja minun terveyttä ajatellen. Yksin eläessä sitä ei tietäisi koska seuraavan kerran saisi ruokaa tai vettä kuononsa eteen ja olisiko turvallista nukkumapaikkaa lähellä.
- Pitäisikö meidän kulkea kaksijalkalan kautta? Olen kuullut kujakissoilta, jotka aikoinaan liittyivät Luuklaaniin, että kaksijalat ovat todella herkkiä antamaan ruokaa, jos tarpeeksi kauan heidän reviirillään oleskelee, Kostokynsi yhtäkkiä ehdotti oman ruokailunsa lomasta. Käänsin katseeni nummimaisemasta kolliin, joka tarkasteli minua kulmiensa alta. Kaksijalkalaan? Minä en ollut, enkä uskonut, että tuokaan olisi ikinä edes astunut tassullansakaan kanjonin ulkopuolelle, mikä kaksijalkalassa veti häntä niin kovasti puoleensa?
- Oletko sinä ikinä käynyt siellä? Kysyin ja nuolaisin muutaman kerran rinnustaani.
- En, mutta se olisi varmaankin helpoin tapa saada syötävää sen jälkeen, kun sinä tuosta kasvat etkä pysty enää metsästämään. Ja jos minulle tapahtuu jotakin, te olisitte silti turvassa, saisitte ruokaa ja mahdollisesti suojaa joltakin kaksijalalta-,
- Älä puhu tuollaisia Kostokynsi! Tuhahdin hieman järkyttyneenä tuon sanoista. Tunsin Kostokynnen pörröisen hännän kiertyvän omani ympärille, mutta en silti tohtinut katsoa tuota silmiin. Hänkö oikeasti ajatteli jo tilanteita, missä ei olisi minun ja pentujemme kanssa...?
- Minä haluan vain pitää huolen siitä, että sinä ja pentumme selviätte, kumppanini sanoi hiljaa ja tuo kurottui nuolaisemaan muutaman kerran poskeani. Puskin otsaani kollin leukaa vasten ja hengitin syvään tuon tuoksua.
- En malta odottaa, että pääsen näkemään heidät, kuiskasin Kostokynnen kaulaa vasten. Tuo naurahti vaimeasti ja siirtyi aivan kiinni kylkeeni, kiertäen häntänsä selkäni taakse.
- En minäkään, kolli sanoi.

//Yritän repiä inspiraatiota kynsin ja hampain kaikkialta, ja tämä on ainoa tarina mitä saan aikaiseksi, huoh.

Murhepentu heräsi päiväuniltaan siihen, kun hän tunsi jonkun tökkivän kylkeään. Joku ilmeisesti halusi hänet pakolla ylös, eikä kollia enää kiinnostanut jatkaa uniaan. Ainakin oli joku joka odotti hänen heräävän, ja siitä Murhepentu ehti olla jo mielissään.
"Huomenta unikeko!" kolli kuuli Pikkupennun äänen vierellään raottaessaan silmiään. Hetken paikallaan rähmää räpyteltyään Murhepentu hymähti ja nousi istumaan.
"Eikö täällä saa edes nukkua rauhassa?" Murhepentu hymähti ja katsahti Pikkupentuun kysyvästi. Yleensä kollin ilme oli mitään sanomaton, eikä hän pitänyt siitä, että joku saattoi hänen kasvoistaan nähdä, miten hän tunsi. Sen takia hän oli opetellut piilottamaan tunteensa muilta, sillä se tuntui omalla tavallaan turvalliselta. Sitä paitsi kollin tunteet kuuluivat vain hänelle itselleen, ei jokaisen klaaninvanhimman tarvinnut tietää milloin hän oli surullinen ja milloin iloinen.
"Tule! Mennään leikkimään!" pienikokoinen kolli naukaisi ja pomppi jo innokkaasti pentutarhan sisäänkäyntiä kohti. Murhepentu oli paljon Pikkupentua isokokoisempi, vaikka toinen olikin vanhempi. Se oli Murhepennusta huvittavaa, mutta ei hän siltikään tehnyt siitä suurempaa numeroa. Mitä kissa nyt omalle koolleen mahtoi?
"Mennään sitten", Murhepentu vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, kuten hänellä yleensä oli tapana toisille vastata. Mitä sitä puhumaan turhia, kun asian pystyi ilmaisemaan paljon lyhyemminkin. Ja ketä ylipäätänsä olisi jonkun turhan pennun puheet kiinnostaneet. Pikkupentu lähti edellä ulos pentutarhasta. Murhepentu oli saanut hierotuksi jonkunlaista tuttavuutta toisen pentutoverin kanssa. Asia oli kyllä enemmänkin toisinpäin, sillä Pikkupentu oli ollut se, joka oli aloitteen tehnyt. Ilmeisesti Murhepennun iso koko oli alkanut pistämään vanhemman pennun silmään vai liekö vain ystävyydestä johtuvan toisen halu olla kavereita. Mustaturkkinen oli mielissään siitä, että kolmen pennun pentueen pennut alkoivat olemaan paljon itsenäisempiä ja täten he eivät enää tehneet aivan kaikkea yhdessä. Näin ollen kollilla oli parempi mahdollisuus viettää edes jonkun kanssa aikaa, sillä kolmikon ollessa keskenään hän ei uskaltautunut mukaan.
"Mitä tehdään?" harmaaraidallinen kolli kysäisi heti ensimmäisenä ja sai Murhepennun hetkeksi sanattomaksi. Hetken mietittyään kolli taisi kuitenkin keksiä vastauksen.
"Tiedän, ettei Kirkasaamu pidä siitä, kun leikimme hippaa... mutta jos edes yksi kierros?" Murhepentu lausui sanat suustaan varmana siitä, että toinen suostuisi. Kirkasaamu ei pitänyt hipasta sen takia, sillä se aiheutti naaraan mielestä liikaa meteliä leirissä. Piilonen esimerkiksi olisi ollut kuningattaren mielestä paljon parempi vaihtoehto leikiksi. Mutta piiloinen oli tylsää verrattuna hippaan.
"Ei se siitä suutu! Hippa!" Pikkupentu naukui kovaa ja napautti nopeasti pitkällä hännällään Murhepennun lapaa. Hyväntuulisen hymähdyksen saattelemana kolli pinkaisi toisen perään. Leiri alkoi käymään jo ahtaaksi hipalle ja pennuilla oli täysityö väistellessään samalla nummiklaanilaisia. Soturit katsoivat heitä joko huvittuneesti tai kulmat kurtussa jotain toisilleen supisten. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä kaikki antoivat pentujen nauttia, kunhan tekeminen ei ollut vaarallista. Ja pentuaikaa ei enää ollut vanhemmilla pennuilla paljoa jäljellä, joten miksi pilata viimeisiä rentoja päiviä ennen oppilasaikaa. Murhepentu oli kuullut niin paljon oppilasajasta, ettei hän olisi millään mahtanut odottaa. Mutta hän tiesi aikansa koittavan pian tai niin Kirkasaamu oli ainakin sanonut. Sitten oppilaana Murhepentu arveli olevansa paljon rohkeampi, mitä nyt. Innokkaana mustaturkkinen lisäsi vauhtiaan ja sai parilla isolla loikalla vanhemman pennun kiinni. Murhepentu päätti, että hän aikoi olla oppilaana yhtä hyvä kaikissa lajeissa, mitä hipassa.