Piikkitassu aloitti.
Paarmatassu kuunteli aloillaan pehmeällä sammalpedillään. Kermanvaalean kollin pisteliäs ääni oli vaimea, mutta kaikui hiljaisuudessa Paarmatassun korviin selvästi.
”Kauan aikaa sitten täällä vuoristossa, lähellä tätä kotiluolastoamme, asui kulkukissa nimeltä Nokkonen. Hän oli pienikokoinen, mutta tottunut ankaraan elämään, olihan hän syntynyt ja elänyt koko elämänsä vuorilla. Hänen emonsa ja sisaruksensa kuolivat, kun hän oli nuori, joten hän oli myös elänyt siihen asti aina yksin...”
Piikkitassu vaikeni hetkeksi, kuin tarkistaakseen kuinka moni kuunteli vielä. Rivi pimeässä hehkuvia silmiä tuijotti tarkasti häntä.
”Vuodenajasta toiseen Nokkonen metsästi ja tutki vuoria yksin. Välillä hänellä oli hyvin rankkaa, kun lunta pyrytti ja vettä satoi, mutta aina tuli myös aurinkoisia ja selkeitä päiviä. Eräänä päivänä, samanlaisena viherlehden alkuna kuin nyt eletään, Nokkonen haistoi oudon hajun lähellä pesäänsä. Kiinnostuneena hän lähti seuraamaan sitä, ja löysi pian puron läheltä kaksi loukkaantunutta kissanpentua. Toisella oli syvä haava käpälässään, toisella repeytynyt korva. Nokkonen ei tiennyt paljoakaan parantamisesta, mutta halusi silti auttaa viattomia pentuja, ja niinpä hän toi heidät pesäänsä, ja metsästi heille tovin. Pentujen vammat paranivat itsestään muutamassa kuussa. Tässä ajassa Nokkonen oli kiintynyt pentuihin kovasti, ja päätti antaa heidän asua luonaan. Hän nimesi pennut Takiaiseksi ja Ohdakkeeksi, ja pennut alkoivat pitää lempeää Nokkosta emonaan. Nokkoselle tämä oli vähän outoa ja uutta, olihan hän tottunut elämään yksin.”
#En tiennytkään, että Piikkitassusta voisi kuoriutua tarinankertoja#, Paarmatassu mietti kuunnellessaan. Kolli oli tuntunut kohtelevan häntä aina jotenkin kankeasti.
”Takiainen ja Ohdake kasvoivat hiukan, suurinpiirtein meidän ikäisiksimme. Nokkonen opetti heille kaiken minkä tiesi vuoristossa liikkumisesta. Parhaat polut ja saalistuspaikat, miten tasapainotellaan rinteillä ja miten taistellaan tuulenpuuskia vastaan. Kolmikko oli jo yhtä perhettä, ja taas monta vuodenaikaa kului. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Eräänä yönä Takiainen katosi. Nokkonen ja Ohdake yrittivät etsiä häntä aamulla, mutta samaisena yönä oli ollut lumimyrsky joka oli huuhtonut mahdollisen hajujäljen alleen. Ilman johtolankojakin he lähtivät etsimään Takiaista, mutta nuorta kissaa ei löytynyt mistään. Kului pari päivää, ja Nokkonen ja Ohdake jatkoivat etsintöjä. Ohdake sattui löytämään uuden polun, ja lähti seuraamaan sitä oudon tunteen saattelemana.”
”Kuulitteko tekin tuon?” Loskatassu naukui äkisti. Koko oppilaiden kehä henkäisi pettyneenä. Siskonsa äänen yllättämänä Paarmatassu ravisti hänelle päätään kummastuneena, ja keskeytetty Piikkitassu sihahti ärtyneen oloisena:
”Minkä?”
Hermostuneena Loskatassu käännähti paikoillaan kohti pesän suuaukkoa. Paarmatassu teki samoin, mutta näki aukion yhtä autiona kuin ennenkin.
”Aivan kuin pesän ohi olisi laahustanut joku...” vaaleanharmaa naaras naukui arvoituksellisesti, pitäen äänensä vain kuiskauksena. Hetken oppilaiden pesän kivinen katto humisi pelkkää tyhjää. Loskatassun vieressä käpäliensä päällä maannut Keltatassu naukui:
”En minä ainakaan mitään kuullut.”
”Loskatassu kuuli ihan varmasti vain omiaan”, Piikkitassun vierelle siirtynyt Unikkotassu huokaisi. Paarmatassu alkoi siirrellä sammalpetinsä ulkopuolella lepäävää häntäänsä puolelta toiselle. Hän alkoi toivoa, että Piikkitassu vain jatkaisi ja viimeistelisi tarinansa, niin hänkin pääsisi nukkumaan. Silloin hiilenmusta kolli tunsi jonkin terävän iskeytyvän häntäänsä, ja päästi yllättyneen, kimeän vinkaisun.
”Paarmatassu!” Unikkotassu sihahti. Huojentuneena Paarmatassu katsahti häntäänsä. Juovikas oppilas näki pesätoverinsa Lehtitassun häntänsä päällä kuin juuri hiiren saalistaneena. Leveä virnistys kollin naamalla sai Paarmatassun niskavillat pystyyn.
”Anteeksi, en voinut vastustaa”, Lehtitassu mumisi nyt hieman nolostuneena siirtäessään käpälänsä pois Paarmatassun hännän pääältä, kun kaikkien vihaiset katseet kohdistuivat nyt kaksikkoon.
”Miksi-” Paarmatassu sähähti keskeneräisen lauseen ja siirsi kivusta tykyttävän häntänsä kyljelleen. Hän oli liian hämmentynyt tilanteesta käydäkseen Lehtitassun kimppuun, vaikka olisi halunnut.
”Mitä täällä tapahtuu?” voimakas ääni kuului kuin jyrähdyksenä pesän suulta. Soturin hahmo seisoi pyöreän sisäänkäynnin ulkopuolella. Ulkoa loistava kuunvalo heitti varjon pienen, kellertävän naaraan eteen ja sai hänet näyttämään isommalta kuin olikaan. Yllätyteiden oppilaiden suut loksahtivat vuoronperään auki, ja sitten tiukasti kiinni. Paarmatassu olisi halunnut kääntää kylkeä tai huokaista, mutta Ampiaispiston katse tuntui pitelevän häntä liikkumattomana.
”No? Kuka aikoo vastata?”
”Emme me mitään...” Piikkitassu mumisi ja näytti haluavan ottaa vastuun tilaneesta. Hän ei kuitenkaan kuulostanut suoriutuvan hyvin.
”Olimme juuri menossa nukkumaan, juttelimme vain vähän”, Unikkotassu naukui järvensiniset silmät laajentuneina, eikä hänkään kuulostanut vakuuttuneelta omista sanoistaan.
”Vaikka huomenna on luvassa harjoituksia ja partiointia? En tiennytkään että teillä riittää energiaa jutusteluun”, Ampiaispisto nuhteli ankarasti. Paarmatassu väräytti korvaansa, ja toivoi että hänen ulvahduksensa ei olisi tuonut soturinaarasta paikalle. Hiilenmusta kolli luuli tietävänsä, mihin keskustelu oli johtamassa.
”Jos näin todella on, niin yhtä hyvin voitte siivota muutaman pesän huomenna. Eikö niin?”
Paarmatassu näki sivusilmällään, että Loskatassu oli jähmettynyt paikoilleen kuin vaaniessaan saalista, ja Keltatassu hänen vierellään yritti muodostaa sanoja suullaan mutta ei sanonut mitään.
”Ketä kaikkia tässä olikaan mukana? Ainakin Paarmatassu, Loskatassu, Piikkitassu, Unikkotassu, Keltatassu ja Lehtitassu…” Ampiaispisto luetteli ja kuulosti painavan nimiä mieleensä. Paarmatassu piti silmänsä kiinni soturissa, mutta kuuli ympärillään kuinka muutama ulkopuolinen oppilas heräsi ja katseli ympärilleen huojentuneena.
”No, me näämme huomenna. Nyt kaikki nukkumaan”, Ampiaispisto naukui pisteliäästi, ja tassutteli pois pesän suulta. Kenties naaras ei halunnut pilata muiden oppilaiden yöunia suotta. Paarmatassu antoi huomaamatta jännittämiensä hartioidensa lysähtää, ja huokaisi pienesti. Lehtitassu tömähti istumaan, ja pudisti päätään epäuskoisena. Sekunnit venyivät, mutta nyt oppilaiden pesässä kukaan ei edes kuiskannut.

Tuijotin kummastuneena takaisin yrittäen saada kiinni naaran katseesta, pian huomasin tämän tuijottavan ohitseni sinne missä puhujankivi sijaitsi. Aaltotähti oli astellut huomiotaherättävän mahtipontisesti rosoiselle kivelle lihakset mustan turkin alla väreillen.
-Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä puhujankivelle klaanikokoukseen! Aaltotähti mourusi antaen äänensä kiiriä rotkon pienimmässäkin sopukassa.
Kuten tavallisestikkin klaanitovereita alkoi virrata aukiolle eriväriset turkit toisiaan hipoen, kissat juttelivat kiihkeästi keskenään ja luultavasti väittelivät siitä, että mitä tällä kertaa tapahtuisi. Jolkotin muiden joukkoon jättäen Taivasliljan istumaan parantajanpesän eteen, naaras ei ollut onneksi pannut vastaan kun lähdin. Aurinkotassu istahti innosta kihisten viereeni, tämän oranssi turkki oli hieman sotkuinen, mutta kollin mielentilaan se ei vaikuttanut mitenkään.
-Siisti itsesi! Sihahdin veljeni korvaan yrittäen samalla alkaa selvittelemään tämän turkkia.
Aurinkotassu nakkeli hetken ärtyneenä niskojaan, mutta alkoi lopulta puhdistaa itseään, tämä veteli kielellään tasaisesti pitkin turkkiaan ja siloitteli karvansa, nyökkäsin tälle tyytyväisesti, nyt kolli näytti asiaankuuluvan siistiltä.
Lehtitassu jolkotti viereeni ja istahti siihen, kolli hymyili iloisesti värisyttäen viiksiään.
-Mitä nyt tapahtuu? Miksi käyttäydytte noin kummallisesti? Kuiskasin Lehtitassulle.
Vieressä istuvani vaaleaturkkinen kolli oli juuri avaamassa suutaan kun Aaltotähti veti syvään henkeä aloittaakseen, Lehtitassun suu napsahti salaman nopeasti kiinni ja tämä keskitti nyt katseensa Aaltotähteen.
-Vuoristoklaani on viimeaikoina vahvistunut kovasti, ja nyt voinkin ilokseni julistaa, että on aika nimittää kolme uutta soturia! Aaltotähti kajautti.
#Kyse ei voi olla minusta ja Aurinkotassusta, se siitä sitten!#
Aaltotähti heilautti pikimustaa häntäänsä saaden aikaan juhlallisen efektin.
-Lehtitassu astuisitko eteen? Aaltotähti kysyi, tunsin vieressäni istuvan kollin liikahtavan hermostuneesti.
Lehtitassu nousi hitaasti ylös ja jolkotti epävarmoin askelin muiden klaanitoverien väistäessä suoraan Aaltotähden eteen.
Pikimusta päällikkö kohotti kuononsa taivaalle, jossa helotti vielä kirkkaankeltainen ilta-aurinko.
-Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lehtitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla? Aaltotähti saneli seremonian silmät ylpeästi loistaen.
Lehtitassu värisytti varovaisesti viiksiään.
-Lupaan! Lehtitassu kajautti nyökäyttäen päättäväisesti päätään.
Aaltotähti heilautti päänsä taakse kuin aikeissa päästää taistelukutsun.
-Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Lehtitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lehtituuli. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.
Aaltotähti kumartui ja kosketti hellävaroen Lehtituulen päälakea, vaaleaturkkinen kolli kavahti hieman päällikön kosketusta, mutta nuolaisi kunnioittavasti Aaltotähden laapaa. Lehtituuli tassutti ylpeydestä rinta röyhistyen hieman muiden soturien eteen.
-Aurinkotassu, astuisitko eteen? Aaltotähti maukui yllätyksekseni, veljeni oli varmaan aavistanut, että hänet nimitettäisiin.
Aurinkotassu asteli suittu turkki hennossa tuulessa laineillen päällikön eteen ja taivutti hieman niskaansa. Aaltotähti lateli uudelleen saman kunniakkaan seremonian kuin Lehtitassulle, kun minä ymmärsin pölinästä vain sen, että Aurinkotassua pitäisi kutsua nykyään Aurinkomyrskyksi. Seuraavaksi aloin keskittyä taas paremmin Aaltotähden liikkeisiin, arvasin mitä seuraavaksi oli tulossa.
-Saratassu astuisitko eteen?
Hypähdin ylös istuma-asennostani ja astelin mahdollisimman arvovaltaisesti päällikön eteen.
-Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Saratassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla? Aaltotähti aloitti juhlallisesti ääntään korottaen.
Mieleeni tupsahteli ihania muistoja oppilasajoista ja pentutarhan muistoista, sitten ravistin päätäni kohottaen katseeni laskevaan aurinkoon.
-Lupaan, naukaisin itsevarmasti.
Aaltotähti nyökäytti pienesti päätään, kollin silmistä loisti lämpö tämän katsoessa minuun
-Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Saratassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Sarasydän. Tähtiklaani kunnioittaa intohimoasi ja luovuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi. Aaltotähti ilmoitti koskettaen kuonollaan otsaani, kumarruin nuolaisemaan kollin lapaa iloisena nimestäni, se kuvasi mielestäni todella hyvin luonnettani.
Jolkotin seisomaan riviin Aurinkomyrskyn ja Lehtituulen viereen, kollit suorastaan säteilivät kun koko klaani hurrasi uusia nimiämme, mieleeni silti lainehti kuva minusta ja kahdesta kollista istumassa pilkkopimeässä Luuklaanin hyökätessä kimppuumme. Ravistelin päätäni yrittäen keskittyä olennaiseen, huomasin Jänisloikan ja Tuiskuturkin änkeävän itseään meitä kohti. Ottoemoni pääsi ensimmäisenä perille, jäljessään iloisesti hymyilevä Jänisloikka, nyökkäsin parivaljakolle kohteliaasti.
-Onnitteluni, ajatella, että aika kuluu näin nopeasti! Tuiskuturkki kehräsi hieroen hellästi poskeaan minun omaani vasten, en halunnut olla kaksikolle enää vihainen, olivathan nämä pitäneet meitä aivan kuin omia pentujaan.

//Kuka vaan voi jatkaa/ kirjoittaa eri näkökulmasta :3

Oli kulunut muutama päivä Taivashallan hautajaisista, mutta Liekkitaivas ei ollut vieläkään saanut itseään ylös sammalpedistään. Ruokakaan ei ollut maistunut, vaikka soturi kyllä tunsi nälän repivän häntä vatsansa sisäpuolelta. Ketunkynsi oli käynyt tuomassa joitakin yrttejä ja yrittänyt saada kollia ylös pediltä, tuloksetta. Raidallinen kissa käänsi kylkeään ja katsoi pesän takaseinää. Ei hän ollut älynnyt, että kokeneen soturittaren menetys olisi vaikuttanut ja satuttanut punaturkkista kissaa näin paljon. Maatessaan yksin sotureiden pesässä, pystyi hän nopeasti kuulemaan kahden askelparin marssivan kovaan tahtiin pesää kohden.
"Minähän sanoin jo Leopradilaikku, otan kaiken vastuun Liekkitaivaan askareista niin pitkäksi aikaa, kuin hän toipumiseensa tarvitsee", Kuurasäteen hätäinen ääni kuului aivan pesän suuaukolta. Liekkitaivas pystyi kuulemaan Leopardilaikun ärsyyntyneen murahduksen ja vain hetkeä myöhemmin, tunsi hän terävän iskun toisen korvansa takaa, sekä hetkeä myöhemmin lämpimän nesteen valuvan takaraivoaan pitkin.
"Ylös siitä!" Kokenut soturi sähisi uhkaavasti.
"Mitä sinä teet?" Kuurasäde sihahti ja oli ilmeisesti sorittamassa jonkinlaista hyökkäystä Leopardilaikkua kohti, mutta hänet keskeytti Lehvähampaan terävä ja voimakas sihahdus.
"Mitä te oikein teette? En voi uskoa, että kolme aikuista kollia ovat täällä käyttäytymässä kuin vastanimitetyt oppilaat!" Varapäällikkö murahti ja teki tiensä sotureiden pesään.
"Kuurasäde, olen varma että sinua odotetaan jo jossakin partiossa. Ole hyvä ja lähde", naaras naukaisi jämäkästi. Liekkitaivas kuuli veljen sihahtavan jotakin vastaan, mutta hetken päästä tuon askeleet loittonivat.
"Ja sinä Liekkitaivas, on aika että lopetat tuon makoilun ja lähdet liikkeelle. Sulkatähti odottaa sinua tämän yön kokoontumiseen saapuvaksi. Sinun pitäisi syödä jotakin ja käydä näyttämässä korvaasi parantajillemme", Lehvähammas totesi käskevästi. Liekkitaivas huokaisi ja nosti päätään ylös. Jo sen liikuttaminen tuntui raskaalta, mutta entisen mestarinsa käskiessä hän väkisin pyrki jaloilleen. Leopardilaikku tuhahti pilkkaavan oloisena, muttei soturia toisen älähdykset kiinnostanut. Raidallinen kolli mateli entisen mestarinsa viereen ja oli tuntevinaan tuon hännän hipaisevan jalkaansa, ilmeisesti jonkinlainen myötätunnon osoitus. Punaturkkinen kissa teki tiensä pimeälle leiriaukiolle, mihin ainoastaan paistoi valo sisäänkäynnin kohdille. Hän maleksi parantajan pesää kohti ja olisi varmasti mielissään hymähtänyt kuulleessaan Lehvähampaan tulisen äänensävyn takaansa, joka varmasti olisi kohdistettu kokeneemmalle kollisoturille, mutta Liekkitaivas oli liian allapäin välittääkseen. Hän asteli sisään yrteiltä tuoksuvaan pesään ja kohtasi heti huolestuneelta näyttävän Ketunkynnen. Parantaja oli ollut juttelemassa Yötassun kanssa, mutta kuuli soturin sisääntulon ja oli heti kiiruhtanut tuon luo.
"Viimeinkin sinä suostuit nousemaan!" Hän sanoi helpottuneena ja koskettu kuonollaan Liekkitaivaan lapaa. Kolli yritti parhaansa mukaan hymyillä takaisin ystävälleen, muttei ollut varma näkyikö hänen kasvoillaan pilkahdustakaan yrityksestä hymyillä. Hetken katseltuaan soturin kasvoja Ketunkynnen silmät laajentuivat ja hän nosti etutassuaan painaakseen raidallisen kissan pään alas.
"Mitä sinun korvantaustallesi on oikein käynyt? Yötassu, tuo heti kehäkukan lehtiä ja hämähäkinseittiä!" Parantaja käski siirrellen karvaa haavan ympäriltä pois. Yötassu teki työtä käskettyä ja keräsi muutaman lehden hampaidensa väliin ja kynnellään kauhaisi toisen etutassunsa ympärille muutaman kerroksen seittiä. Parantajaoppilas kiiruhti mestarinsa viereen ja ojensi tuolle lehdet.
"Liekkitaivas, voisitko asettua makuulle? Haluaisin näyttää Yötassulle miten tuonlaiset haavat hoidetaan", Ketunkynsi mumisi lehtiensä välistä. Liekkitaivas asettua makaamaan ja sulki silmänsä syvän huokauksen kera.
"Ensin pitää varmistaa ettei haavassa ole hiekkaa tai muuta likaa. Yleensä pieniä naarmuja voi potilas itse nuolla puhtaaksi, mutta märällä sammaleella saa hyvin puhdistettua syvemmät ja vaikeissa paikoissa olevat haavat ja naarmut", Ketunkynsi jatkoi. Liekkitaivas nyrpisti nenäänsä tuntiessaan märän sammalpallon takaraivoaan vasten, sekä muutaman vesipisaran puhdistavan haavaa.
"Nyt asetamme lehdet haavan päälle ja sidomme ne korvan tai pään ympäri hämähäkinseitillä. Seitti myöskin estää veren valumista niskaan, jos haava aukeaa uudelleen ja tulee lehden läpi", parantaja mumisi ja asetteli muutaman lehden haavan päälle. Yötassu kieräytti hämähäkinseitin pois tassustaa ja pyöräytti sen muutaman kerran lehtien ja Liekkitaivaan vasemman korvan ympärille.
"Noin! Sinun seitinsitomistaitosi kehittyvät päivä päivältä paremmiksi", Ketunkynsi kehaisi oppilastaan, joka ei vastannut mitenkään mestarilleen. Olihan soturi jo aikaisemmin huomannut ettei Yötassu ollut mistään sosiaalisimmasta päästä, varsinkaan hänelle ei niin läheisten kissojen seurassa. Parantajat vaihtoivat muutaman sanan vielä illan kulusta, mitä kumpikin tekisi ennen kokoontumiseen lähtöä.
"Tulisitko hakemaan jotakin syötävää kanssani Liekkitaivas? Yötassun pitäisi tehdä viimeiset muistiinpanot yrttivarastoistamme ennen lähtöä kokoontumiseen ja haluaisin antaa hänelle rauhan tehdä sen yksin", Ketunkynsi kysäisi ja katsoi Liekkitaivasta odottavasti. Soturi nyökkäsi ja nousi jaloilleen. Hän seurasi parantajaa ulos tuon pesästä tuoresaaliskasalle ja seurasi vierestä miten tuo valitsi lihavan myyrän syötäväkseen. Naaras asettui lähelle uloskäyntiä aterioimaan ja tarjosi kollille ensimmäistä palaa myyrästä. Raidallinen kissa huokaisi, mutta upotti hampaansa eläimen lihaan. Hän oli ollut miltei kaksi päivää syömättä, joten tuoresaaliin haistaminen oli nostattanut heti veden punaturkkisen kissan kielelle.
"No sinulta onneksi löytyy vielä ruokahalua", Ketunkynsi hyrähti tyytyväisenä seuratessaan Liekkitaivaan syömistä. Soturi hymähti ja työnsi jo puoliksi syödyn myyrän takaisin tuolle. Nuoleskellessaan huuliaan ja odottaessaan, että parantaja saisi syötyä, seurasi kolli leiriaukiolla tapahtuvia asioita. Lehvähammas jutteli Seinämäkiven vieressä Kuurahohteen ja Valkotäplän kanssa, selvästi odotellen Sulkatähden saapumista leiriaukiolle kuuluttamaan kokoontumiseen lähdön. Leopardilaikku ja Leijonakynsi makasivat leiriaukion pimeimmässä nurkassa eikä raidallinen kissa voinut olla huomaamatta piikikkäitä katseita mitä kaksi kollia hänen suuntaansa loi.
*Mitäköhän olen ikinä heille tehnyt?* Liekkitaivas ajatteli hymähtäen. Hän ei jaksanut antaa sotureille sen enempää huomiota vaan käänsi katseensa toiselle puolelle leiriaukeaa, missä Hahtuvaturkki perheineen oleili. Heillä näytti olevan todella hauskaa, jopa Kuiskevirta viihtyi vanhempiensa seurassa yllättävän hyvin. Se pisti soturin miettimään, olisivatko hän ja Kuurasäde samanlaisia, jos heidän vanhempansa olisivat vielä elossa? Kolli ei oikeastaan tiennyt minkälaisia Tulitähti ja Tuikemyrsky olivat luonteiltaan olleet, ainoastaan sen, että he olivat olleet todella läheisiä nykyisen johtoportaan kanssa. Kaikki aina puhuivat Tulitähdestä kunnioittavaan sävyyn ja kehuivat kuinka Tuikemyrsky oli ollut lempeä emo, mutta yhdessä parivaljakko oli kuulemma ollut oikein maanvaiva klaanilleen. Aina ongelmissa tai jossakin kahdestaan seikkailemassa vaikka olisi ollut partioita mihin mennä. He kuulemma olivat yhdessä löytäneet sen luolan Nummiklaanin alueella, missä vesi oli kirkasta ja hyvää, sammal tuoretta ja öisin kirkkaan tähtitaivaan valaistessa paikka näytti Tähtiklaanin siunaamalta.
"Saarnihännän partio palaa, meidän on paras valmistautua lähtöön", Ketunkynsi sanoi, herättäen Liekkitaivaan ajatuksistaan. Soturi käänsi katseensa sisäänkäynnille, mistä Saarnihäntä, Varjokukka, Timaliviiksi ja noiden oppilaat juuri saapuivat. Ja kuin kutsusta, nousi Sulkatähtikin omasta pesästään ja loikkasi kevyesti Seinämäkivelle.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven ympärille klaanikokoukseen!"

Nummiklaanista kokoontumiseen valitut kissat juoksivat hurjaa vauhtia pitkin vihreää nurmea, oranssin auringonvalon värjäten kaiken mihin se vielä säteillään koski. Liekkitaivas tunsi maan tärähtelevän tassujensa alla, sekä mullan kaapautuvan hänen kynsiensä mukana jokaisella askeleella, kun hän veti maasta itselleen lisää vauhtia. Hänen lihaksiaan ja keuhkojaan poltteli, mutta viileä tuulenvire joka löi kasvoille tuntui olevan ainoa asia minkä soturi sillä hetkellä tunsi. Hän rakasti juoksemista, yli kaiken. Vaikkei hän nopein nummiklaanilainen tietenkään ollut, kollista tunti aina siltä kuin lentäisi siinä kaikessa menossa ja vauhdissa mitä hän nummilta juoksemisesta sai. Ja hän myöskin rakasti sitä miten huomasi kehittyvänsä jokaisen juoksukerran jälkeen. Ainahan voisi olla nopeampi ja ketterämpi. Liekkitaivas hidasti vauhtiaan huomatessaan jo kauempana olevan Sulkatähden pysähtyvän. Nummiklaanilaiset eivät juosseet samanlaisessa tiiviissä porukassa missä varmasti monet muut klaanit juoksivat kokoontumisiin. He tarvitsivat tilaa itselleen, heidänkin juoksuvauhdeissaan oli paljon eroja eivätkä kaikki pysyneet kaikkien perässä. Nopeassa vauhdissa olisi myöskin vaikea jarruttaa äkillisesti eikä väistöliikkeitä voisi suorittaa jos kissoja oli joka puolella. Pysähtyessään soturi hengitti raskaasti ja nautti pistävästä kivusta lihaksissaan. Hän jatkoi kävellen muiden sotureiden rinnalle ja katsoi edessään avautuvaa näkymää. Neljän virran tammi kohosi muutaman puunmitan päässä heidän edessään, minkä toiselle puolelle oli jo saapunut jonkin verran kissoja. Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin puoleisella puoliskolla ei kokoontumisia pidetty puun edessä olevan ison lammen takia, mihin virrat vuorilta laskeutuessaan yhdistyivät ja jakautuivat sitten uudelleen. Liekkitaivas vilkaisi taakseen ja näki parantajien sekä Usvakarvankin saavan heidän kokoontumisporukkansa viimeinkin kiinni. Ketunkynsi oppilaansa kanssa menivät yleensä klaaninvanhusten rinnalla, noiden tahdin ollessa hitaampi. Sulkatähti heilautti hännällään merkin ja nummiklaanilaiset lähtivät siistissä jonossa kiertämään lampea kokoontumisaukealle. Pieni puheensorina kuului helposti tammen toiselle puolelle, sekä vahva Puroklaanin haju leijaili ilmassa. Eli Puroklaani oli ilmeisesti ennättänyt paikalle ensimmäisenä. Päällikkönsä johdolla Nummiklaanikin saapui aukiolle ja hetken puroklaanilaisia tarkkailtuaan, he hajaantuivat. Liekkitaivas jäi hieman vaivaantuneena seisomaan paikoilleen. Viime kokoontumisessa hän oli ainoastaan mennyt Taivashallan perässä, kokenut soturitar oli tuntenut niin paljon muiden klaanien kissoja ja hän oli käynyt esittelemässä soturia miltei joka toiselle vastaantulijalle. Kollilla ei ollut mitään hajua minkä nimisiä kissoja hän oli edes tavannut sinä yönä, niin monta uutta kasvoa hän oli nähnyt. Raidallinen kissa nielaisi ja etsi katseellaan oppilastaan. Hetken aukiota haravoituaan hän pystyi näkemään Naavatassun juttelemassa puroklaanilaiselle, mustavalkoruskealle tabbykuvioiselle kollille, Punatassun kanssa. Kolli näytti olevan samanikäinen ja kokoinen kuin Punatassukin, eli varmasti lähellä soturinimensä saantia. Kolmikko keskusteli kiivaasti jostakin, mutta kukaan ei näyttänyt hyökkäävältä, joten Liekkitaivas ei siihen puuttunut sen enempää. Hän antoi katseensa kiertää aukiolla ja yhtäkkiä näki tutun naaman tammen lähistöllä. Kaksi puroklaanilaisnaarasta istui hieman sivummalla muista ja jutteli keskenään. Soturi muisti, että Taivashalla oli heidän edellisessä kokoontumisessa esitellyt tämän naaraan hyvänä ystävänään Puroklaanista. Olikohan tuo kermanvaalea naaras nimeltään Sädetaivas? Kollin tassut alkoivat kuljettamaan häntä kohti kaksikkoa ja heidän luokse päästessään hän nyökäytti päätään tervehdyksenä. Naaraat katsoivat Liekkitaivasta aluksi hieman ihmetellen, mutta nyökkäsivät takaisin.
"Hei ja anteeksi, että keskeytin, mutta sinähän olit Sädetaivas?" Soturi kysäisi. Hän ei tiennyt minkä takia oli kahden soturittaren luokse saapunut, ei raidallisella kissalla edes ollut mitään kunnollista asiaa noille. Ehkä hän vain halusi jutella edes jollekulle ettei saisi kotimatkalla kuulla klaanitovereiltaan siitä, että oli itsekseen istunut koko kokoontumisen.
"Kyllä, ja sinä olit Liekkitaivas? Kyllä minä sinut muistan. Taivashalla esitteli sinut niin ylpeänä minulle ja Tummakajolle, en voisi unohtaa naamaasi tai nimeäsi", Sädetaivas vastasi, hänen äänensä vaimentuen lauseen lopussa. Liekkitaivas nielaisi kuullessaan Taivashallan nimen ja huokaisi syvään, katsellen tassujaan.
"Mihin sinä hänet olet muuten jättänyt? Eikö hän päässyt kokoontumiseen mukaan?" Soturitar kysäisi, selvästi yrittäen kirkastaa ääntään. Soturi nielaisi ja kohotti katseensa pimenevälle yötaivaalle, missä tähdet yksitellen alkoivat välkkymään.
"Hän seuraa kokoontumista tänäyönä Tähtiklaanin riveistä", Liekkitaivas sanoi hiljaa ja vilkaisi Sädetaivaan sinisiä silmiä. Jokin tuon sisällä näytti rikkoutuvan ja naaras päästi terävän henkäyksen.
"Suokaa anteeksi", hän sanoi hiljaa ja nousi jaloilleen, kävellen pois soturin ja toisen puroklaanilaisnaaraan luota.
"Sädetaivas odota! Olen pahoillani, hänen kumppaninsa Tummakajo siirtyi hetkittäin myös metsästämään Tähtiklaanin metsästysmaille", soturitar pahoitteli ja kiiruhti kermanvaalean naaraan perään. Liekkitaivas jäi seisomaan aloilleen ja laski katseensa tassuihinsa. Tummakajo... Hän muisti hämärästi harmaalaikukkaan kollin, joka aikaisemmassa kokoontumisessa oli Sädetaivaan rinnalla istunut. Soturi ei muista oliko kollin kanssa yhtäkään sanaa vaihtanut, mutta tuo oli vaikuttanut todella rauhalliselta ja ylväältä kissalta. Raidallinen kolli sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun vuoristoklaanilaisten ominaistuoksu täytti aukion ja hetkeä myöhemmin vuoristossa asuvat kissat ilmestyivät aukiolle Aaltotähden johdattamina. Pikimusta kolli teki tiensä suoraan Neljän virran tammen alimmille oksille, missä Sulkatähti ja Ututähti olivat jo hetken keskenään jutelleet. Vuoristoklaanin varapäällikkö Myrskytuuli tervehti muutamaa Nummiklaanin ja Puroklaanin vanhimpaa soturia ennen kuin tassutteli Lehvähampaan ja Hiiriturkin seuraan Neljän virran tammen juurakkoon. Muut vuoristoklaanilaiset levittäytyivät paikallaolijoiden sekaan. Liekkitaivas pysytteli aloillaan, varautuneena, pitäen Naavatassun koko ajan näkökentässään. Vaikka kokoontumisissa vallitsikin aselepo, ei olisi ensimmäinen kerta jos joku alkaisi haastamaan tappelua toisen klaanin kissan kanssa. Ja soturin oppilaan tuntien, naaras saattaisi hyvin nopeasti alkaa käyttäytymään hyökkäävästi muita kohtaan.
Ei mennyt kauaakaan, kun Kuutamoklaanikin viimein saapui paikalle. Liekkitaivas huomasi samantien miten puroklaanilaisista tuli varautuneempia ja he hakeutuivat lähemmäs oman klaaninsa kissoja. Kolli seurasi sivusta tapahtumaa ihmetellen. Mitäköhän Kuutamoklaani oli tehnyt aiheuttaessaan näin suurta reaktiota puroklaanilaisten keskuudessa? Kukaan ei tuntunut kuitenkaan käyvän toisiinsa käsiksi, puroklaanilaisten suunnasta kuului paheksuvaa kuiskintaa ja sihinää mihin kuutamoklaanilaiset vastasivat ylimielisin katsein ja hymähdyksin. Nummipyörre tassutteli muiden varapäälliköiden seuraan ja Liekkitaivaan yllätykseksi Hiiriturkki nyökkäsi kunnioittavasti Kuutamoklaanin varapäällikölle, joka vastasi samanlaisella nyökäytyksellä takaisi. Eli ilmeisesti naaraat olivat vielä hyvissä väleissä keskenään. Varistähti teki tiensä Neljän virran tammen oksistoon ja tuntui kokonaan jättävän huomioimatta sen hyvin kylmän ja hurjistuneen katseen minkä sai Ututähdeltä.
"Tervetuloa tämän kuun Neljän virran tammen kokoontumiseen!" Aaltotähti kajautti kaikkien neljän päällikön istuessa oksilla. Aukio heidän allaan hiljeni nopeasti ja kissat höristivät korviaan kuullakseen päälliköidensä sanomaa. Liekkitaivas kurotti kaulaansa yrittäessään kuulla mitä päälliköt keskenään juttelivat, mutta sanat eivät kantautuneet hänen korviinsa asti. Vuoristoklaanin päällikkö ei vetäytynyt takaisin istumaan, vaan näytti jatkavan.
"Vuoristoklaani on vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Olemme saaneet joukkoihimme kuusi uutta oppilasta, joista voin ylpeänä myöntää kahden vanhimman olevan omia tyttäriäni, Tuhkatassu ja Pikkutassu. Loput ovat Sorasydämen pentuja, nimiltään Perhostassu, Siilitassu, Keltatassu ja Sirkkatassu. Riistaa löytyy reviiriltämme hyvin ja saamme olla yltäkylläisiä tämän viherlehden", Aaltotähti kertoi hymyillen.
”Suremme vieläkin oppilaamme Ruusutassun kuolemaa. Vuoristoklaanin on parhaansa mukaan ollut hänen perheensä tukena", hän jatkoi, nyt kollin äänensävystä pystyi erottamaan murheen ja myötätunnon. Liekkitaivas katseli ympärilleen etsiäkseen kissajoukosta reaktioita. Hän ei ollut ikinä edes kuullutkaan kenestäkään Ruusutassusta, mutta yleensä muiden klaanien oppilaat eivät olleet kauhean tunnettuja. Mitenköhän oppilas oli kuollut?
"Reviirillämme on myös huomattu erään luopion hajua”, Aaltotähti jatkoi, nyt äänensävy selvästi nihkeämpi. Soturi kurtisti kulmiaan. Kanjonissa ei hänen tietääkseen montakaan luopiota ollut, kenestäköhän oli kyse? Ja miksi Vuoristoklaanin päällikkö näytti noin vaivaantuneelta asiaan, oliko luopio aiheuttanut harmia vuoristoklaanilaisille?
”Kenen?” Joku kuutamoklaanilaisten joukosta kysyi.
”Epäilen, että Taistovaaran”, Aaltotähti sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kissajoukosta alkoi kuulumaan supinaa. Liekkitaivas katseli ympärilleen hämmentyneenä. Hän oli kuullut useamman kerran nimen 'Taistovaara' ja sen, että kissa oli hyvin tunnettu luopio klaanien keskuudessa. Jos soturi muisti oikein niistä tarinoista mitä hänelle oltiin nuorempana kerrottu, oli Taistovaara ollut Ukkostähden vallan aikaan nuori soturi ja hänet oltiin karkoitettu Kuutamoklaanista, koska Ukkostähti oli luullut tuon veljeilevän muiden klaanien kanssa, vaikka ilmeisesti totuus oli ollut toinen ja Taistovaara oli vain yrittänyt auttaa Kuutamoklaania. Sen jälkeen taistovaara on yksinään yrittänyt kukistaa Luuklaania ja auttaa muita klaaneja hädän tullen, aina tähän päivään asti. Liikkui huhuja, että luopion sukujuuret olisivat lähtöisin Luuklaanista, mutta huhujen ollessa huhuja, ei niihin voinut täysillä uskoa.
”Kiitos, Aaltotähti. Saisinko nyt minä?” Varistähti kysyy. Aaltotähti nyökkää savunharmaalle kollille ja istuuntuu mukavasti oksalle allaan. Ututähti oli sanomassa jotakin, mutta Kuutamoklaanin päällikkö ehti avaamaan suunsa ennen häntä.
"Me olemme saaneet riveihimme kolme uutta oppilasta, Kiurutassun, Havutassun ja Aurinkotassun. Vartioimme rajojamme tarkasti ja syömme itsemme yltäkylläisiksi tänäkin viherlehtenä", savunharmaa kolli kertoi.
”Selvisimme vammoitta Puroklaania vastaan käydystä taistelusta, menetin itse vain yhden hengen”, Varistähti ilmoitti tyyneen äänensävyyn, mikä aiheutti ärinää aukiolla. Liekkitaivas seurasi vierestä miten Puroklaanilaisten ja Kuutamoklaanilaisten välillä tapahtui solvaavia huutoja ja uhkaavan näköistä kynsien esillepistoa ja karvojen pörhistelyä. Soturi seurasi tapahtumaa eikä voinut olla miettimättä, miksi Kuutamoklaani oli Puroklaaniin hyökännyt? Oliko kahden klaanin välillä tapahtunut jotakin? Koska Nummiklaani, mikä kahden klaanin välissä asusti ei ollut saanut tietoonsa yhtään mitään.
”Saimme myös häädettyä erakon reviiriltämme, joka jahtasi kotikisua ja otimme pentuja kantavan kotikisun hoitoomme”, Varistähti jatkoi välittämättä alhaalla tapahtuvasta ärinästä ja asetteli tassujaan paremmin oksalle. Ärinä ja supina vain lisääntyivät.
”Kotikisuja Kuutamoklaanissa?” Jonkun aukiolla olevan kissan kysymys kantautui yli muiden. Oliko Kuutamoklaanin päällikkö menettänyt järkensä ottaessaan kotikissan siipensä alle? Liekkitaivas katsoi Varistähteä ihmeissään. Ei hän ollut ikinä uskonut savunharmaan kollin välittävän pennuista tai tiineenä olevista kotikissoista.
”Saimme myös Luuklaanilta otettua vangiksi kolme pentua, joilla kiristimme Luuklaania jättämään meidät rauhaan”, Varistähti ilmoitti kuuluvasti. Kuutamoklaanilaiset ylpeinä röyhistelivät rintaansa ja kehuivat kuuluvaan ääneen suoritustaan.
”Kuinka saitte siltä murhaajajoukolta kolme pentua?” Ututähti kysyi eikä piilotellut vihaa äänessään.
”He olivat eksyneet reviirillemme”, Varistähti sanoi huomioimatta Puroklaanin päällikön ärtymystä ja nyökkäsi Sulkatähden suuntaan. Aukiolta kuului uhkaavia sihahduksia puroklaanilaisten suunnalta, kun Varistähti ei selittänyt miksi oli noiden leiriin joukkoineen hyökännyt.
”Sulkatähti”, Kuutamoklaanin päällikkö sanoi ja antoi tuolle puheenvuoron.
”Kiitos”, Nummiklaanin päällikkö sanoi hetken katsoen savunharmaata kollia oudolla katseella, mutta aloitti kuitenkin.
"Olemme toivottaneet joukkoihimme kaksi uutta soturia, Leijonakynnen ja Kuurasäteen! Lisäksi pentutarhassamme asuu yksi uusi pentu. Nummimme vilisevät jäniksistä, joten mekin syömme vatsamme täysiksi tänä viherlehtenä", Sulkatähti kertoi hymyillen.
”Olemme suunnitelleet erään erakon, Kuutamokukan kanssa, että hukutamme ketut Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalla olevan joen syvimpään kohtaan, koska ketut ovat jälleen kerran riehuneet reviirillämme. Tällä kertaa kukaan ei onneksi vakavasti loukkaantunut, vaan selvisimme vähillä naarmuilla”, Nummiklaanin päällikkö jatkoi, minkä jälkeen nummiklaanilaisten joukosta kuului kehuja Kuutamokukkaa kohtaan. Liekkitaivas ei todellakaan luottanut erakkonaaraaseen, mutta jos Sulkatähti kerran luotti niin ei hän voisi kieltäytyä arpisen naaraan kanssa yhteistyöstä. Puroklaanilaisten suunnalta kuului supinaa ja soturi oli erottavinaan heidän kuiskuttelevan Kuutamokukasta jotakin. Kolli yritti kuunnella tarkemmin puroklaanilaisten supinaa, tunsivatko nuo erakon jostakin?
”Meillä on myös suru-uutinen: Kuolontähti tappoi erään soturimme, Taivashallan, meidän reviirillämme”, Sulkatähti jatkoi. Liekkitaivas tunsi painoa rinnassa ja vatsassaan, eikä voinut olla irvistämättä. Taivashallan kuoleman julistaminen tuntui todella pahalta. Hänen ympäriltään kuului paljon yllättyneitä henkäyksiä, sekä kunnioittavia naukaisuja soturittaresta. Myöskin pelokkaita huomautuksia siitä, että Kuolontähti oli käynyt Nummiklaanin reviirillä kuului muiden naukaisujen seasta. Juuri kun Sulkatähti oli antamassa vuoroa ututähdelle, kuului viereisestä puskasta rasahdus, mikä sai monen aukiolla istuvan kissan pomppaamaan jaloilleen ja sihisemään pusikkoa kohti.
”Tule esiin, olemme huomanneet sinut”, Aaltotähti naukui varmasti, minkä jälkeen tummanruskea, raidallinen naaras asteli varovasti esiin pusikosta, yrittäen näyttää itsevarmalta kissajoukkion edessä. Aukiolta kuului sähähdyksiä ja uhkaavaa mouruntaa. Liekkitaivaskin pörhisteli karvojaan ja katsoi kissaa tulisella katseella. Miten tuo oli tullut ja kehdannut keskeyttää heidän kokoontumisensa? Soturi hieman ihmetteli miten kukaan aukiolla ei ollut haistanut vierasta kissaa, mutta olihan heitä aika joukko paikalla.
"Erakko keskeyttämässä kokoontumistamme? Ajakaa se pois täältä!" Varistähti sihisi.
"Ai suuri Varistähti haluaa ajaa erakon pois kokoontumisesta, mutta ottaa kyllä mielellään kotikisunsa suojiinsa!" Joku kokoontumiseen osallistunut huudahti, mikä sai Kuutamoklaanin päällikön katseen vielä tulisemmaksi mitä se aikaisemmin oli ollut.
"Kuka sen sanoi?" Savunharmaa kolli vaati tietää.
"Varmaankin joku noista viheliäisistä puroklaanilaisista, jotka ovat lyöttäytyneet Luuklaanin kanssa yhteen!" Nyt hieman tutumpi ääni huudahti. Liekkitaivas pysäytti katseensa Linnunsiipeen, joka oli uhkaavan näköisenä ottamassa yhteen sen toisen puroklaanilaisnaaraan kanssa, joka Sädetaivaan vierellä oli aikaisemmin ollut. Naaras ei näyttänyt minkäänlaista pelkoa, muttei myöskään halua siihen, että haluaisi ottaa yhteen kuutamoklaanilaisen kanssa.
"Mitä sinä juuri sanoit? Me olemme lyöttäytyneet Luuklaanin kanssa yhteen?" Puroklaanilaisnaaras kysyi hämmentyneenä, mihin Linnunsiipi vastasi nauraen.
"Älä edes yritä esittää tyhmää!" Kuutamoklaanilaisnaaras käkätti. Liekkitaivas oli astumassa lähemmäs kaksikkoa estääkseen sen suuremmat tappelut, kun punaturkkinen kissa kiilasi hänen ohitseen.
"Ensin te hyökkäätte leiriimme ja nyt pilkkaatte meitä olemattomilla perusteilla?" Punaturkkinen kissa sihisi ja ennen kuin kukaan ehti tekemään yhtään mitään, oli puroklaanilainen hypännyt Linnunsiiven kimppuun.
"Punalehti lopeta!" Kuului huuto varapäälliköiden suunnalta, millä ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta kahden kissan tappeluun. Moni väisti maassa kierivää kaksikkoa, minkä jälkeen muutkin kuutamoklaanilaiset alkoivat käyttäytymään hyvin uhkaavasti muita paikallaolijoita kohtaan.
"Punalehti päästä irti hänestä, sinä vain pahennat asioita!" Puroklaanilaisnaaras huudahti ja yritti saada otetta tappelevasta klaanitoveristaan, mutta Linnunsiiven isku mikä oli tähdätty Punalehden poskeen osui suoraan puroklaanilaisnaaraan kuonoon.
"Hunajavirta pysy erossa tästä!" Punaturkkinen naaras sihisi ja painoi kuutamoklaanilaista paremmin maahan. Hunajavirta peruutti muutaman askeleen ja yhtäkkiä löysi itsensä Liekkitaivaan vierestä. Soturi katsoi valkoturkkista kissaa ja tuon kuonoa, missä oli nyt verta vuotava haava.
"Oletko kunnossa?" Kolli kysyi, mihin soturitar vastasi nyökäten.
"LOPETTAKAA!" Sulkatähden huuto kajahti Neljän virran tammen aukiolla, mikä sai jokaisen pysähtymään ja kääntämään katseensa Nummiklaanin päällikköä kohti. Hopeanharmaa naaras seisoi hurjistuneena oksalla, katsoen alas vihaisella katseella.
"Katsokaa taivaalle! Näyttääkö siltä, että Tähtiklaanista näin on sopiva tapahtua?" Nuo sanat kuultuaan Liekkitaivas nosti katseensa taivaalle missä aikaisemmin kirkkaana loistava kuu oli nyt paksun pilvikerroksen peitossa. Merkki siitä ettei Tähtiklaani enää olisi mukana kokoontumisessa ja, että aselepo olisi ohi. Soturi nielaisi ja antoi katseensa käydä aukiolla olevissa kissoissa. Jokainen seisoi tai istui paikallaan vaivaantuneena, jopa se erakkokin oli koko tämän ajan ollut aloillaan. Aukiolla vallitsi hiljaisuus, kunnes Ututähti hymähti kuuluvaan ääneen.
"En koe tarvetta selittää klaanini kuulumisista enää. Tämä kokoontuminen on Puroklaanin osalta ohi", Puroklaanin päällikkö sihahti ja pudottautui oksalta varapäälliköiden joukkoon, nyökäten Hiiriturkkia mukaansa. Liekkitaivas kuuli Hunajavirran vetävän terävästi henkeään, minkä jälkeen naaras lähti kävelemään päällikköään kohti. Vähin äänin koko Puroklaani poistui paikalta, jättäen kolme muuta klaania hiljaisina katsomaan heidän peräänsä.
"No se siitä sitten", joku maukaisi soturin lähellä.
"Mitä tuon erakon kanssa tehdään?" Kuului toinen kysymys. Liekkitaivas etsi katseellaan erakkonaaraan, joka vaivaantuneena katseli ympärilleen. Aaltotähti loikkasi alas puusta ja käveli erakon luo. Raidallinen kolli ei ehtinyt seuraamaan mitä kahden kissan välillä tapahtuisi, kun Ketunkynsi tuli tökkäisemään häntä lavasta. Punaturkkinen kissa kääntyi katsomaan parantajaa hölmistyneenä.
"Sulkatähti antoi lähtökäskyn ja Kuutamoklaanikin näyttää tekevän lähtöä. Kokoontuminen taitaa tämän yön puolesta olla ohi."

Makasin pienessä luolassa,Jossa oli hyvin pimeää.En tuntenut mitään muuta kuin kylmän maan ja vieressäni olevan Kultapennun hiljaisen hengityksen.
”Mitä on tapahtunut?” Kuiskaan pelokkaasti.
”En tiedä...” Kultapentu kuiskasi.
En itsellään muistanut mitään,Paitsi sen että joku tyyppi otti meidät vangiksi.
Yhtäkkiä kuulen askelia.
”Kuka siellä?” Huudan pimeyteen niin että luolassa kaikuu.
”Isänne.” Jykevä ääni sanoo.
”Kuka meidän isämme sitten on?!!” Kultapentu kysyy kärttyisenä.
”Torakkaleuka..Mutta nimitän itseäni Kuolemaksi.” Kissa suostuu vastaamaan.
”Miksi nappasin meidät,’isä’. ja miksi sinä olet erakko?”Kysyn pimeyteen.
”Minut karkoitettiin...” Torakkaleuka vastaa.
”Vastaa myös ensimmäiseen kysymykseen!!” Kultapentu sanoi hieman pelokkaasti.
”Ei se kuulu teille.” Jykevä ääni kuulostaa uhkaavalta.
Pysyn hiljaa kuten siskonikin,Koska ymmärrämme että nyt ei ole leikki kyseessä.
”Keitä te olette nimeltänne..?” Kolli kysyi.
”Ei se kuulu sinulle,Ellet kerro meille miksi nappasin meidät!” Kultapentu sanoi itsevarmasti.
”Hyvä on..” Kolli myöntyi.
”Ensin nimenne.” Torakkaleuka sanoo.
”Täplä-ja Kultapentu.” Vastaan.
”Surkeat nimet..Kuten emonnekin on ihan surkea..” Torakkaleuka sylkäisee pimeydessä.
”Miten niin emomme on surkea??!” Kultapentu ärisi.
”Ette olleet vielä syntyneet,Ja minut aijottiin karkottaa,Koska olin kuullut Aaltotähden puhuvan siitä varapäällikön kanssa,Emonne oli tiineenä ja ehdotin että lähtisimme yhdessä,Mutta se petturi ei suostunut...” Torakkaleuka sanoi.
”Mutta miten se meihin liittyy? Voimasydän teki ihan oikein!” Naukaisin.
”Ai jättämällä minut?!!” Kolli karjui pelottavasti.
”Mutta sinä rikoit soturilakia!” Kultapentu sanoi.
”En rikkonut,Halusin vain pelastaa klaanimme ja tuhota muut,Mutta nykyinen päällikkömme oli liian pehmeä.” Torakkaleuka sanoi.
”Ei ollut,Sinä olet vain hul-” Kultapentu oli sanomassa,Mutta keskeytin hänet.
”Jatka.” Naukaisin.
”Ei loppu teille kuulu,Tapoin vain kissoja sen takia,Että klaanimme pelastuisi!” Kolli karjui.
”Mutta miten me tähän liitymme?” Kultapentu kysyi pelokkaasti.
”Tapan teidät..Mutta ensin saatte vähän nauttia kivusta...”
Torakkaleuka nauroi mielipuolisesti.
”Omat pentusi,Miksi???” Kysyin.
”Koska Vuoristoklaanen pitää saada kosto.” Torakkaleuka naukui.
”Vien tapettuanne päänne leirin suu-aukolle..Että he huomaavat voimani.” Torakkaleuka jatkoi.
”Miksi?” Kultapentu kysyi.
”Että he alistuisivat tahtooni!” Torakkaleuka kivahti.
”Emme salli sinun tekevän niin!!” Huusin.
”Mutta huomenna olette jo kuolleita..” Torakkaleuka nauroi hiljaa takanamme.


//Tällänen nopee

Paarmatassusta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän astui pentutarhaan sen jälkeen, kun oli itse asunut siellä. Kiviset seinät ja vuodenaikojen saatossa lattiaan kynsien synnyttämät uurteet olivat samat, eikä mikään tuntunut muuttuneen. Makea maidon ja pentujen pehmeä tuoksu leijui ilmassa yhtä vahvana. Sammalpalleroita lojui siellä täällä, mikä ei nyt tuntunut hauskalta leikiltä, vaan ylimääräiseltä työltä. Oli näet aika maksaa keskeneräiseksi jääneestä eilisillan tarinatuokiosta siivoamalla pentutarha. Miltä kantilta vain katsoikin, Ampiaispiston keksimä rangastus alkoi tuntua kohtuuttomalta.
”Mistä aloitetaan?” Piikkitassu kysyi murahtaen heidän astellessaan syvemmälle sisään. Paarmatassu vilkaisi kollia, jonka kanssa oli joutunut paritetuksi, ja sitten pentukolmikkoa, joka nakutti pesän keskellä katsellen heitä. Piikkitassu ja Paarmatassu pihisivät heille tokeron käskyn lähteä, epäonnisesti yhtäaikaisesti. Ärtyneinä kollit vilkaisivat toisiaan. Paarmatassu tajusi, että jokin Piikkitassussa sai hänet kiehumaan.
”Voisitteko lähteä, kun me siivoamme?” Paarmatassu kysyi tympeän oloisesti. Hän ei tosiaankaan tiennyt miten pennuille piti puhua, mutta ehkä ankara käskyttäminen ei ollut tehokkain keino. Hieman oppilaita oudoksuen pennut kipittivät pienillä tassuillaan ulos. Paarmatassun silmät kapenivat viiruiksi, kun hän katsoi heidän peräänsä.
#Voimasydäntä ei näy#, kolli totesi mielessään, ja lähti suoraan keräämään vanhoja makuusijoja yhteen kasaan. Häntä ei huvittanut aloittaa keskustelua Piikkitassun kanssa, joten hiilenmustan oppilaan kankea siivoustuokio kului hljaisuudessa.
#En ole tässäkään mestari#, Paarmatassu harmitteli mielessään nähdessään, että Piikkitassu oli paljon nopeampi oman osuutensa kanssa.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” kuului Aaltotähden ulvaisu pääluolan puolelta. Paarmatassu sylkäisi sammaleet suustaan, ja vilkaisi Piikkitassua, joka tassutteli jo ulos pentutarhalta. Paarmatassu seurasi häntä, ja näki kuinka klaani alkoi kokoontua Puhujankiven ympärille. Hiilenmusta kolli heilautti vaisusti häntäänsä tervehdykseksi Loskatassulle ja Keltatassulle, jotka loikkivat juuri ulos oppilaiden pesästä, heilläkin sammalpalleroita turkeissaan. Loskatassu ravisteli itseään, ja istuuntui veljensä viereen Aaltotähden alkaessa puhua.
”Vuoristoklaani on viime aikoina vahvistunut kovasti, ja nyt voinkin ilokseni julistaa että on aika nimittää kolme uutta soturia”, päällikkö kertoi kuuluvalla äänellä niin, ettei klaanikokouksen tarkoitus jäänyt kenellekään epäselväksi. Paarmatassu kiersi katseellaan aukiota.
”Lehtitassu, astuisitko eteen?”
Paarmatassu murahti nähdessään vaalean kollin, joka oli aiemmin kynsinyt hänen häntäänsä, kävelevän eteen.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lehtitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?” Aaltotähden silmät hehkuivat, kun hän katsoi nuorta kissaa.
”Lupaan!” Paarmatassu kuuli Lehtitassun huudahtavan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lehtituuli. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Lehtituulen jälkeen oli Aurinkotassun vuoro. Oranssi kolli sai uudeksi nimekseen Aurinkomyrskyn. Hänen jälkeensä nimitettiin Saratassu.
#Ruusutassusta olisi voinut nyt tulla soturi#, Paarmatassu huomasi ajattelevansa, kun pieni musta naaras kumartui nuolaisemaan Aaltotähden lapaa. Hajamielisesti ja ajatuksensa hämmentämänä kolli käänsi katseensa kiviseen maahan, ja toisti kissajoukon mukana muutaman kertaa soturien uudet nimet.
”Minäkin haluan olla pian soturi”, Loskatassu naukui haikeasti, kun kissat alkoivat taas hajaantua ja seremonia tuli päätökseensä. Paarmatassu jäi vielä hetkeksi istumaan sisarensa vierelle.
”Haluatko sinä vielä päälliköksi?” hän sai kysyttyä. Kolli muisti sisarensa sanoneen jotain sellaista heidän ensimmäisenä oppilaspäivänään.
”Eivätkö kaikki?” naaras kysyi heittäen ensin katseen Aaltotähteen, ja käänsi päänsä sitten Paarmatassun suuntaan kummastuneena. Paarmatassu kohautti olkiaan.
”Kuitenkin, se oli vain pennun puhetta… Voit unohtaa sen”, Loskatassu jatkoi, ja hymyili pienesti. Paarmatassun viikset värähtivät, ja kolli katsoi vielä vastanimitettyjä sotureita hetken, ennen kuin lähti takaisin pentutarhalle ja jätti Loskatassun itsekseen. Ilmassa oli liikaa haikeutta hänelle jäädä muistelemaan.

“Miksi sinä etsit häntä? Onko se kotikisu tehnyt jotain, mikä aiheuttaisi pahaa muille?” Lehmusvarjo kysyi erakolta, joka hieman hengästyneenä kulki Mustakynnen ja edellämainitun soturin välissä kohti Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin välistä rajaa. Soturitar käänsi katseensa kolliin ja siristi silmiään varoittavasti. Yhdenkään reviiritunkeilijan kanssa ei sopisi keskustella joten se mitä kellanpunainen kissa nyt teki, oli todella kyseenalaistettavaa mustavalkean naaraan mielestä. Hän käänsi katseensa takana kulkevaan kahteen oppilaaseen ja antoi noille varoittavan katseen, siitä ettei kumpikaan heistä sentään yrittäisi jutella erakon kanssa.
“Kyllä, hän on vaarallinen. Teinä olisin vain antanut minun hoidella sen kirppukasan, jonka jälkeen teille ei olisi jäänyt harmia”, naaras sihahti. Mustakynsi ei meinannut uskoa korviaan ja siksi meinasikin naurahtaa ääneen. Kotikisu muka vaarallinen? Se naarashan oli näyttänyt olevan nääntymisen partaalla, kuulemma oli kantanut vielä pentujakin. Miten se pehmoinen ja saastainen kissa olisi muka voinut olla vaaraksi yhtään kenellekään? Soturitar ei kuitenkaan pitänyt ollenkaan erakon yrittäessä uskotella heille, että he olivat tehneet väärin käännyttäessään hänet takaisin rajalle. Kotikisu oli nyt Kuutamoklaanin hallussa, he päättäisivät mitä sen kanssa tekisivät.
"“Hiljaa. Sinun ei tarvitse huolehtia, me kyllä hoidamme hänet omalla tavallamme”, Mustakynsi sihahti ja vastasi erakon mulkaisuun haastavalla katseella. Nyt soturitar miltei halusi arvikkaan naaraan yrittävän jonkinlaista hyökkäystä, että pääsisi hieman kynsimään tuota. Toisaalta, eihän tuon kissan tappamistakaan estänyt mitään, ainahan he voisivat väittää tappamisen olleen vahinko.
Päästessään reviirin rajalle kuutamoklaanilaiset päästivät reviiritunkeilijansa menemään. Erakko ei kuitenkaan ehtinyt muutamaa askelta kauemmas, kun hän kääntyi katsomaan taaksensa.
“Teidän hiirenaivojen olisi vain pitänyt antaa minun hoidella se kotiksu. Ette edes tiedä kuinka paljon harmia hänestä teille ja teidän klaanillenne on”, arpinen naaras sihisi. Mustakynsi murahti ja luimi korviaan, yrittäen näyttää erakolle, että tuo saisi olla viimeinen kerta, kun hän muistuttaisi asiasta. Leijonatassukin näytti olevan valmis hyppäämään naaraan kimppuun, mutta Lehmusvarjo esti oppilaansa tekoa hännällään. Tuo murahti oppilaalleen muutaman sanan minkä jälkeen kääntyi ympäri lähteäkseen. Soturitar katsoi soturin perään hölmistyneenä, mutta muutamalla nopealla harppauksella sai tuon kiinni.
"Meidän ei kannattaisi lähteä vielä. Hän saattaisi yhtähyvin lähteä seuraamaan meitä hyvän välimatkan päästä milloin johdattaisimme hänet vain suoraan leiriimme", Mustakynsi sihahti, saaden Lehmusvarjon pysähtymään aloilleen. Heidän oppilaansa rämpivät aluskasvillisuuden läpi ja saivat mestarinsa kiinni vain hetkeä myöhemmin. Kolli kääntyi katsomaan kahta nuorukaista, jotka näyttivät jo aika väsyneiltä.
"Mitä sinä ehdotat, että tekisimme? Jäisimme tähän vartioon?" Soturi kysyi kulmiaan kohottaen. Mustakynsi huiskautti häntäänsä ja venytteli takajalkojaan.
"Sen sijaan, että jäisimme vain makaamaan aloillemme, voisimme hajaantua ja metsästää tässä lähistöllä ja olla hyödyksi klaanillemme. Me kyllä haistamme, jos tuo kotikisuntappaja yrittää uudestaan reviirillemme", soturitar puuskahti ja alkoi haistelemaan ilmaa riistan hajuja paikantaakseen.
"Mutta mehän häädimme tuon erakon jo alueeltamme, emmekö nyt voi mennä takaisin leirii?" Leijonatassu kysyi hämmentyneenä. Lehmusvarjo loi varoittavan katseen oppilaalleen, joka otti askeleen taaksepäin, korvat niskaan liimattuna. Mustakynsi hymähti ja ravisteli päätänsä.
"Me lähdemme Hiljaisuustassun kanssa pohjoisempaan, tarkkailkaa te länsirajaa. Tavataan tässä sen jälkeen, kun jotain on saatu napattua minkä jälkeen voimme leiriin palata", soturitar selosti ja viittoi hännällään Hiljaisuustassua mukaansa.
"Voisimme myös leirissä ehdottaa Nummipyörrettä lähettämään yöpartion tälle rajalle", Lehmusvarjo mutisi, lähinnä itselleen. Mustakynsi nyökkäsi ja käännähti ympäri, lähtien johdattamaan oppilastaan tuoresaaliin hajun suuntaan.

Mustakynsi ja Hiljaisuustassu tekivät tiensä läpi tiheän aluskasvillisuuden. He eivät olleet ehtineet kulkemaan kauaskaan rajalta, kun soturitar oli saanut vainun päästäisestä. Haju oli melko vahva ja tuore, tarkoittaen ettei jyrsijä ollut kaukana. Naaras pysäytti oppilaansa muutaman askeleen jälkeen ja katsoi tuota. Siniharmaa naaras oli rajalla näyttänyt väsyneeltä, mutta mestarinsa katseen alla tuo pyrki näyttämään läsnäolevalta ja kuuliaalta. Mustavalkea kissa siristi silmiään ja väräytti korvaansa katsoessaan Hiljaisuustassua silmiin. Hän ei pitänyt siitä, että oppilas ei ollut täydessä vireydessään ensimmäisellä metsästystunnilla, muttei viitsinyt alkaa paasaamaan asiasta nyt, kun heidän saaliinsa saattaisi minä hetkenä hyvänsä kaivautua maan alle johonkin koloseen, milloin kaksikon pitäisi lähteä etsimään lisää riistaa.
"Huomasit varmasti, että lähdimme seuraamaan yhtä tiettyä hajua, mikä metsän kasvillisuuden hajuista erottuu. Näytä minulle mihin tämä haju vie ja muistakin, että olemme täällä saalistamassa. Eli emme saa kuulua tai näkyä", Mustakynsi sanoi hiljaa ja antoi Hiljaisuustassun näyttää suunnan, mihin päästäinen oli viipottanut. Oppilas haisteli hetken tarkasti maata ja sen jälkeen nosti kuonoaan hieman ylemmäs, silmät siristyen tuon katseen ollessa suunnattuna edessä olevaan aluskasvillisuuteen. Naaras lähti kevyin askelin johdattamaan mestariaan jyrsijää kohti, varmistaen aina välillä, että pysyi yhä hajun perässä. Soturitar seurasi taaempaa äänettömästi, haistellen tarkasti ilmaa aina välillä erakon varalta. Hänen puolestaan se arpinen naaras olisi saanut viedä kotikisun mahdollisimman kauas Kuutamoklaanin reviiriltä kuin vain pystyi, mustavalkeaa naarasta kuvotti ajatus siitä, että tämä päästäinen saattaisi mennä sen pyöreän kaksijalkojen lemmikin ruuaksi eikä klaaniaan palvelleelle soturille. Hän oli jopa suunnitellut palaavansa takaisin rajalle ja antaa Hiljaisuustassun koettaa metsästää yksin, samalla kun juttelisi hieman lisää tämän erakon kanssa siitä miten kotikisusta päästäisiin eroon. Mustakynsi kiinnitti huomionsa oppilaaseensa, kun tuo näytti pysähtyvän ja laskeutuvan maan tasoon. Soturitar otti muutaman askeleen lähemmäs ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen juurakon yli, minkä suuntaan siniharmaa naaras oli katseensa lukinnut. Juurakon toisella puolella maata tonki pienikokoinen päästäinen, joka aina välillä pysäytti kaivamisensa haistellakseen ilmaa. Mustavalkea naaras pudottautui alemmas ja hiippaili Hiljaisuustassun viereen.
"Katso tarkasti mitä teen. Pienet jyrsijät tuntevat helposti maan tärinän jonkun heitä painavamman kävellessä lähistöllä, joten vaanimisen täytyy tapahtua äänettömästi. Pidä myös huoli, että olet tuulen alapuolella aina nelijalkaisia saaliseläimiä saalistaessasi, niillä on hyvä hajuaisti", Mustakynsi sanoi hiljaa minkä jälkeen lähti vaimein askelin lähestymään päästäistä pienessä kaarteessa, pitäen itseään mahdollisimman matalana, jotta kivet ja pensaat antaisivat hänelle suojaa. Joka kerta, kun soturitar laski painoa kipeälle tassulle sitä sattui ikävästi, mutta hammasta purren naaras jatkoi matkaansa. Hänellä ei ollut nyt aikaa huolehtia vammoistaan, vaan nyt hänen pitäisi keskittyä johonkin tärkeämpään. Mustakynsi antoi katseensa käydä aina välillä muuallakin ympäristössä, pitäen huolen siitä ettei ollut astumassa risujen päälle ja välttääkseen vaikeakulkuisempaa kasvillisuutta. Hän alkoi olemaan jo niin lähellä jyrsijää, että nopealla syöksyllä ja kurotuksella olisi helposti saanut eläimen nalkkiinsa, mutta hän yritti päästä vielä lähemmäs ja näkyvämmälle paikalle näyttääkseen Hiljaisuustassulle oikeanlaisen saalistustekniikan. Soturitar jätti piilonsa pusikon suojista ja alkoi lähestymään päästäistä tuon takaa, antaen katseensa hetkeksi käydä sivullaan, tavoittaakseen oppilaansa silmät puun takaa, mihin tuo oli jäänyt seuraamaan opetusta. Mustakynsi käänsi katseensa takaisin päästäiseen ja jännitti lihaksensa, ponkaisten sitten jyrsijää kohti. Ponkaisu oli lähes äänetön joten jyrsijä ehti vain vilkaisemaan taaksensa, ennen kuin mustavalkea naaras oli jo saanut tuon ansaan kynsiensä ja tassujensa alle. Hän piti terveellä tassullaan päästäistä aloillaan ja kumartui murskaamaan tuon niskan, minkä jälkeen hän viittoi hännällään Hiljaisuustassun paikalle. Oppilas kipitti nopein askelin mestarinsa luokse ja katsoi silmät pyöreinä kuollutta eläintä.
"Pienten eläinten kanssa on oltava nopea liikkeissään, sillä ne pystyvät nopeasti kipittämään johonkin ahtaaseen koloon pakoon. Hiirten, lintujen ja oravien kanssa niskan purentaan ei tarvitse paljoakaan voimaa, mutta myyrien ja jänisten kanssa tarvitsee, milloin pitää varoa ettei aiheuta kamalan suuria ja vuotavia haavoja eläimelle. Kuiviin vuotanut saalis ei pysy tuoreena kauaa", Mustakynsi sanoi ja nuolaisi huuliaan, mihin verta pienestä eläimestä oli roiskunut.
"Meidän on syytä palata takaisin rajalle ja katsoa onko se erakko uskaltautunut uudestaan reviirillemme."

//Tikru saat jatkaa jos haluat! :D

Leopardilaikku oli herättänyt Leijonakynnen aikaisin aamusta, niin aikaisin, että vielä kokoontumisyön vartiossa istuva Varjokukka kyyhötteli vielä aukiolla, lähellä suuaukkoa. Kokenut soturi oli pyyhältänyt naaraan ohi sen enempää tuota katsomatta tai selittelemättä mitään, mutta kermanvaalealle soturille mustaturkkinen kissa oli luonut kysyvän katseen. Nuori soturi oli mutissut jotakin aikaisesta metsästysretkestä ja seurannut entistä mestariaan ulos leiristä. Kaksikko oli heti pinkaissut juoksuun, järven kohdalla menevää rajaa kohti ja nyt Leopardilaikku oli pysähtynyt erään kivikon viereen ja odotteli entistä oppilastaan paikalle. Leijonakynsi omisti enemmän lihasta ja muutenkin raskaamman ruumiinrakenteen kuin kokeneempi soturi, joten luonnollisesti hän oli paljon tuota hitaampi. Nuori soturi saapui puuskuttaen kiville, mutta peitti hengästymisensä muutamalla yskäisyllä ja istahti sitten Leopardilaikun viereen, yrittäen vielä karistaa unen rippeitä. Aurinko oli nousemaisillaan, joten valoa nummeille saapui pikkuhiljaa enemmän, mutta kivikoita varjosti heidän takanaan olevan korkeamman nummen varjo. Kokeneempi soturi maisteli ilmaa ja väräytti korviaan, antaen kaksikon istua vielä hetken hiljaisuudessa. Leijonakynsi siristi silmiään ja katseli ympärilleen, hän ei nähnyt tai haistanut mitään erikoisempaa, joten vilkaisi entistä mestariaan kummastuneena.
"Tiedätkö sinä montako elämää Sulkatähdellä on enää jäljellä?" Leopardilaikku yhtäkkiä kysyi, saaden entisen oppilaansa vihreiden silmien leviävän ammolleen. Nuori soturi kurtisti kulmiaan ja katsoi maata etutassujensa edessä pohtien. Yleensä päällikö piti henkiensä lukumäärän omana tietonaan joten vastausta kokeneemman soturin kysymykseen olisi hankala lähteä keksimään.
"En ole ollenkaan varma, ei minun tietooni ole tullut, että hän olisi kuollut kertaakaan", Leijonakynsi sanoi ja katsahti uudemman kerran Leopardilaikkuun hieman oudoksuvalla katseella. Mitäköhän tuo oikein yritti hakea kysymyksellä takaa? Laikukas kolli hymähti ja ravisti päätään.
"Meidän pitää saada tarkka lukumäärä selville. Tai no, olen suunnitelmaani se ainakin helpottaisi", kokeneempi soturi sihisi hampaidensa välistä ja nyrpisti kuonoaan. Leijonakynsi oli hiljaa, miettien mitäköhän hänen entinen mestarinsa oikein suunnitteli. Jotakin Sulkatähden päänmenoksi? Nuorempi soturi henkäisi ja katsahti taivaalle.
"Suunnitelmaa?" Kermanvaalea kolli kysäisi eikä peitellyt mielenkiintoa äänessään. Leopardilaikun pitäisi vain pyytää, niin hänen entinen oppilaansa olisi kyllä mukana auttamassa häntä minkä tahansa suunnitelman toteuttamisessa. Eihän Leijonakynsi nyt haluaisi antaa Nummiklaanin parhaimman soturin ajatella hänestä alhaisesti. Kokeneempi soturi oli hetken hiljaa, katsellen maastoa heidän ympärillään, korvien noustessa hieman ylemmäs jokaisen äänen kera.
"Olen saanut keksittyä kymmenen eri tapaa millä tänä viherlehtenä saisimme anastettua Sulkatähdeltä hengen", Leopardilaikku sanoi, nyt hiljaisemmalla äänensävyllä. Tuon silmät kävivät läheisten pusikoiden varjoissa yhtenään, kokeneempi soturi varmaankin luuli, että heitä salakuunneltaisiin. Leijonakynsi kohotti kulmiaan yllättyneenä kuullessaan entisen mestarinsa suunnitelmasta ja antoi ajatuksen hetken keittyä mielessään.
*Vai palvelisi Leopardilaikku mielummin Lehvähammasta kuin Sulkatähteä. Vai pyrkisikö hän Lehvähampaan varapäälliköksi?* Erilaiset ajatukset ja kysymykset suunnitelmasta pyörivät Leijonakynnen mielessä, kunnes hän vasta älysi mitä Leopardilaikku olikaan sanonut.
"Hetkinen... Kymmenen tapaa? Päälliköt saavat vain yhdeksän elämää Tähtiklaanita", nuori soturi sanoi hämmentyneen katseen kera. Hänen entinen mestarinsa hymähti ja antoi pienen virneen lipua huulilleen.
"Sen viimeisen tapon me säästämme Lehvähampaalle hänen ollessa vielä varapäällikkö", Leopardilaikku sihahti ja antoi häntänsä laahata maata sen heiluen tuon puolelta toiselle. Leijonakynsi kurtisti kulmiaan, eikä sanonut mitään, haluten saada parempaa selitystä tilanteelle entiseltä mestariltaan. Kokeneempi soturi hymähti ja antoi kaulansa venyä tuon kuonon noustessa taivasta kohti.
"Me tapamme molemmat Sulkatähden sekä Lehvähampaan kerralla, kun päällikkömme on viimeisen henkensä varassa. Sen jälkeen Nummiklaanilla ei ole johtoportaalla ketään, joten minut nostetaan päällikön paikalle, koska olin Nummiklaanissa heidän lähin alaisensa - sitten koko Nummiklaani tottelee minua", Leopardilaikku selitti hyräillen, virne naamallaan. Leijonakynsi oli hiljaa, mutta nyökytteli päätään hyväksyvänä. Tietenkin hänen entinen mestarinsa halusi Nummiklaanin johtoon, olihan tuo ollut jo niin pitkään Sulkatähden ja Lehvähampaan luottojoukoissa.
"Entäpä Kuurahohde ja Valkotäplä? He ovat myöskin johtoportaan kanssa läheisiä", Leijonakynsi kysyi miettien kahta muuta Sulkatähden luottosoturia. Leopardilaikku hymähti ja nousi jaloilleen, venyttäen selkäänsä.
"Kuurahohde ei osaa tuoda omia mielipiteitään ja ajatuksiaan esille, hänet on helppo ylipuhua siihen, että minusta tehtäisiin päällikkö. Valkotäplälle voisimme puolestaan sanoa ettei jos tuo ikinä haluaisi omia pentuja, tuosta ei voisi vielä päällikköä tai varapäällikköä tulla", Leopardilaikku murahti ja venytteli kutakin raajaansa vuorotellen, viittoen Leijonakynttäkin nousemaan ylös. He eivät ilmeisesti jäisi enää keskustelemaan tähän. Nuori soturi nousi jaloilleen ja antoi oman selkänsä myöskin kaartua venytykseen. "Yritä tämän päivän aikana saada selville Sulkatähden henkien tilan, niin puhutaan illemmalla lisää. Äläkä mainitse tästä kenellekään!"

Leijonakynsi oli jäänyt hetkeksi itsekseen metsästämään, kun Leopardilaikku oli kiiruhtanut aamuiseen rajapartioon uuden oppilaansa Lehtitassun kanssa. Saavuttuaan leiriin pulskan päästäisen kera, oli nuori soturi päässyt heti syömään ja seuraamaan juuri heränneen leirin touhuja. Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä odottelivat oppilaitaan saapuvaksi leiriaukiolle, kun Saarnihäntä oli jo ehtinyt kaksin pujahtamaan Hopeatassun kanssa oppitunnille. Liekkitaivas ja Ketunkynsi värjöttelivät parantajien pesän edustalla syömässä, muut kissat olivat vielä joko partioissa tai nukkumassa. Karsitassun ja Saratassun saapuessa oppilaiden pesästä aukiolle, Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä lähtivät ulos harjoittelemaan noiden kanssa, milloin leiriaukiolla kuului vain Liekkitaivaan ja Ketunkynnen hiljainen keskustelu. Leijonakynsi katseli punertavia kissoja, varsinkin ruskeanpunaista naarasta. Päällikkö ja parantaja olivat yleensä läheisissä väleissä, tietäisiköhän Ketunkynsi jotakin Sulkatähden elämien määrästä? Nuori soturi oli nousemassa seisomaan ja aikeissa käydä pyytämässä parantajaa kaksinkeskeiselle juttutuokiolle, kun nopeat juoksuaskeleet tavoittivat hänen korvansa ja leiriin ryntäsi aamun rajapartio.
"Sulkatähti!" Leopardilaikun ääni huusi ja tuo juoksi päällikön pesään sen enempää lupia kyselemättä. Leijonakynsi seurasi vierestä ihmetellen tapahtumaa ja kääntyi katsomaan muita partiossa olleita. Valkotäplän valkoinen turkki oli sotkeutunut vereen ja Timaliviiksen korvassa oli verta vuotava lovi. Heidän takanaan olevan Omenatassun turkkia oltiin pöllyytelty oikein kunnolla.
"Ne kirotut luuklaanilaiset hyökkäsivät taas! Ja nyt heillä on Lehtitassu vankinaan!" Valkotäplä huusi aukiolla, herätellen nukkuvat nummiklaanilaiset. Purovirta teki tiensä aukiolle ja julistuksen kuullessaan päästi parkaisun ja ryntäsi partion luo.
"Minun poikani! Miten te ette pystyneet suojelemaan häntä?" Soturitar vaati saada tietää, ollessaan kuonot vastakkain Valkotäplän kanssa. Valkoturkkinen naaras sihahti ja otti etäisyyttä hurjistuneesta vaaleanruskeasta naaraasta.
"Heitä oli enemmän", tuo murisi hiljaisena, mutta selvä katumus välkkyi valkoturkkisen soturittaren meripihkaisissa silmissä. Leijonakynsi hymähti ja upotti kyntensä leirin tampattuun, multaiseen maahan. Ne pirun luuklaanilaiset... Sulkatähti ja Leopardilaikku saapuivat aukiolle ja päällikkö nousi heti Seinämäkivelle, kajauttaen paikalla olevan klaanin kokoon. Hän ei jäänyt odottelemaan sen enempää kissoja paikalle, vaan kuulutti kovaäänisesti;
"Oppilaamme Lehtitassu on joutunut Luuklaaniin vangiksi tänä aamuna. Mukaani häntä hakemaan lähtevät Liekkitaivas, Tiikerililja, Kotkakynsi, Kuiskevirta, Kuurasäde, Leijonakynsi, Naavatassu ja Kaislatassu. Lähdemme samantien liikkeelle!"

Katselin taivaalle,taivaalla oli pieniä pilvenhattaroita, jotka liukuivat taivaalla rauhallisesti.
Huokaisin, Sen jälkeen, Kun olin palannut parantajanpesästä, Harjoitukset olivat olleet pidempiä ja rankempia, Koska olin ”jäljessä”, Kuten Kyynkieli sanoo. En enään oikeassa elämässä paljon enään tehdä mitään,Vain katseskella pilviä ja muuta sellaista, Nytkin lorvin itsekseni kun muut pennut leikkivät railakkaasti.
Yhtäkkiä kuulin äänen.
”Hei..” Joku sanoo takanani.
Katson taakseni ja näen Valkopennun, Valkoisen naaraan,Joka on ujo ja siksi en tunne häntä kovin hyvin.
”Hei.” Vastaan vakaasti.
”Taasko sinä olet täällä?” Naaras kysyi.
”No joo...Vähän kylki kipeänä vielä.” Sanoin,Se oli itseasiassa totta koska venäytin juuri viime yönä sen.
”Olet todella usein täällä.” Valkopentu sanoo ja heilauttaa korviaan.
”No totta...” Mutisen.
#Onko hän saanut vihiä??#
”No,jätän sinut yksisesi..” naaras naukuu ujosti ja lähtee tassutelemaan Jalopentua joka leikkii hiirellä,Kohti.
Menen makuulteleni ja yritän rentoutua, Mutta se on mahdotonta.
#Mitähän tänä yönä tapahtuu..Viimeksi oli uintia punaisessa vedessä.#
Sitten sain typerän ajatuksen.
#Entä jos vesi oli VERTA??# Yritin rauhoittaa ajatukseni,Mutta silti ajatukseni karkasivat Kyynkielen ja harjoituksiin.
”Huoh..” Huokaisin rasittuneena ja ärähdin tuntiessani pientä kipua takajalassani,Jota Kyynkieli oli purrut.
Minulla oli valtava halu mennä sanomaan parantajalle, Mutta en voinut.
#Kyynkieli suuttui niin kauheasti jo siitä että kävin siellä silloin kerran..Se on häpeäksi oikeille sotureille!# Puhuin itselleni järkeä.
”Miksi puhut itseksesi jostain kyyn kielistä??” Kuulin jonkun kysyvän,Tajusin ajatelleeni ääneen ja Jalopentu oli kuullut ajatukseni.
#Voi ei..#
”Näin pahaa unta...” Valehtelin.
”Kyyn kielistä? Onpa sinulla outoja unia..” Jalopentu mumisi ja juoksi pois häntä heiluen.
Huokaisin hyvin raskaasti ja nousin ylös,Jalkojani särki ja minun oli melkein heti ottaa jostakin tukea.
”Onko sinulla paha olo?” Kuulin Kielopuron kysyvän.
”Hieman..Oksettaa kun näin niin kamalaa unta.” Mutisin hiljaa.
”Noh,Mene lepäämään,Jos paha olo pahenee,Ilmoita Yöturkille.” Hopeanhohtoinen naaras naukaisi ja tassuteli johonkin.
”Kiitos..” Sopersin hänen peräänsä ja lähdin kohti pentutarhan suuaukkoa.
Kun saavuin suuaukolle,Haukottelin oikein maireasti ja asetuin pedilleni nukkumaan oikeaa unta,Enkä mitään harjoituksia, Onneksi.

Kimmellys suorastaan hiveli kirveleviä silmiäni kun upotin helpottuneena huokaisten käpäläni juuri sopivan vilpoisaan veteen. Päästin syvältä vatsani pohjasta asti tyytyväisen, mutta käheän kehräyksen. Laskin pääni ja lipaisin vettä suuhuni, nielaisin sen iloisena siitä, että en ollut kuihtunut ”aavikolle” kuin pari muuta matkalla näkemääni kasvia. Peruutin pois joesta ravistellen enimmät vedet pois tuuheasta turkistani, istahdin vähän matkan päähän vedestä ja vain katselin aavaa nummimaisemaa. #Tarkemmin ajatellen tänne voisi vaikka jäädä...# Annoin selkäni köyristyä ja osaksi vaaleiden käpälieni ojentua venytykseen, päästin suustani luikertelemaan makean haukotuksen, joka soljui hetken ilmassa. Vedin pitkästä, tauottomasta matkasta uupuneet käpäläni alleni antaen silmieni lupsahdella pikkuhiljaa kiinni, vielä jossakin mieleni sopukoissa aistin, että olin aukealla kuin tarjottimella kaikille mahdollisille pedoille.
***
Joku painoi hetken ikävästi kylkeäni, sitten paino hellitti, en viitsinyt ensin avata silmiäni, jos siellä olisi ollut vaikka joku, joka olisi ollut minulle uhkaksi. #Ehkä se on kissa, mutta eihän minulla ole matkaseuraa!# Avasin hitaasti silmäni, kirkas auringonvalo taittui edessäni seisovan kissan leimuavasta katseesta, hätkähdin silmien katkeraa tuijotusta. Peruutin käpälilläni raivokkaasti ruohonkorsia haroen ja talloen taakseppäin yrittäen jotenkin laskea kollin takana seisovien kissojen määrää.
-Hei sinä, mitä teet maillamme? Edessäni seisova kolli äyskähti ottaen suuren askeleen minua kohti.
Nousin kaiken rohkeuteni keräten pystyyn pörhistäen turkkiani, jotta vaikuttaisin edes hieman isommalta, vaikkakin en yltänyt karvat pörrössä kuin vain tuntemattoman kissan lapaan.
-Olin nukkumassa, entä sitten?! Näpäytin päätäni kallistaen.
Kiinnitin katseeni erääseen harmaaturkkiseen, laikukkaaseen naaraaseen, joka asteli edessä seisoneen kollin vierelle laskien häntänsä rauhoittavasti tämän lavoille, naaraan ääni oli kirkas ja lempeä tämän puhuessa:
-Rauhoitu, hän on tuskin pentua isompi, säikäytit hänet varmasti ulos turkistaan!
Kolli siirsi katseensa kauniin harmaaturkkiseen naaraaseen, tämän kasvoille suli rakastavainen ilme, josta arvasin näiden kahden olevan kumppaneita, siirtelin jalkojani hämmentyneenä, kun kolli siirsi katseensa takaisin minuun, tämän ilme ei enää ollut vihamielinen, vakava vain.
-Olet oikeassa Sädeläikkä, olen pahoillani käytöksestäni, valkea kollikissa myönsi.
Nyökäytin varovaisesti päätäni astuen hieman kauemmas.
-Ei se mitään, olen pahoillani siitä, että olin teidän maillanne, kertoisitteko minulle missä olen? Naukaisin nyökäyttäen uudestaan.
Edessä seisovat naaras ja kolli katsoivat huvittuneina toisiinsa, en itse tajunnut yhtään mikä teki heistä tilanteesta hauskan.
-Nummiklaanin reviirillä tottakai! Kolli naukaisi lopulta.
Harmaaturkkinen, valkolaikukas naaras värisytti viiksiään mietteliään näköisenä.
-Mikä on nimesi? Tämä kysyi ystävällisesti.
#Pitäisikö kertoa, toisaalta nämä eivät ole vihamielisiä, joten kaippa minä voisin..#
Taivutin niskaani hieman ennen kuin takeltelin:
-Manteli.
Naaras ja kolli vilkaisivat toisiaan uudestaan, tällä kertaa hieman epäileväisinä korviaan heilauttaen.
-Jaa erakko vai, kolli mutisi käpälältä toiselle painoaan siirtäen.
Kallistin kummastuneena päätäni, ihmetellen minulle täysin tuntematonta ”erakko” sanaa.
-Ai niin! Meinasin unohtaa, teillähän on se...ööö.. se johtaja...? Mumisin epäselvästi sopertaen kysymykseni.
Joku kissajoukon perällä tyrskähti ivallisesti, joukkoa johtava kolli vilkaisi siihen suuntaan ja äänen päästänyt kissa hiljentyi vielä itsekseen jupisten.
-Päällikkö, haluaisitko siis, että viemme sinut päällikkömme luokse? Eräs toinen eteen astunut naaras kysyi ystävällisesti.
Nyökytin innokkaasti päätäni naaran vetäytyessä takaisin viiden hengen kissajoukon peräpään vetäjäksi.
-Ai niin, unohdin tykkänään esitellä meidät, minä olen Hahtuvaturkki, kumppanini tässä on Sädeläikkä, tuo valkoinen kolli tuossa takanani on taas Kuurasäde, tämä naaras Sädehohteen vieressä on Saratassu ja tuo tuolla ihan perällä on sitten Timaliviiksi, Hahtuvaturkki avarsi huomattavasti näkymääni takanaan olevista kissoista.
Jättäydyin vaistomaisesti kulkemaan kissapiirin keskelle, kun joukko lähti liikkeelle, minulla oli turvallinen olo muistellessa näiden nimiä, yritin painaa ne mieleeni yrittäen samalla olla astumatta edessäni kulkevan Timaliviiksen hännälle. Nummimaisema oli omalla tavallaan ihanan lumoava korkeine heinineen ja taivaalliselta tuoksuvine kasveineen, kissat ympärilläni jolkottivat eteenpäin käpälänsä täydellisesti maastossa asetellen, kun taas minä kompastelin pieniin hiirenkoloihin, joita sattui olemaan juuri minun reitilläni. Silmäni suurenivat hämmästyksestä kun kissat veivät minut suuren pikkiherneistä kootun seinän eteen, nämä kuljettivat minut tyynen rauhallisina pitkin seinämän viertä. Kompuroin hieman ennen tunnelia, jonka edessä istui pikimustan turkin omaava, tiukkailmeinen kolli, joka kuului ilmeisesti samaan joukkoon, jonka kanssa olin tänne tullut. Pikimusta kissa nyökkäsi joukkoamme vetävälle kollille hieman epäileväisesti hoksattuaan minut, silti tämä päästi meidät sisään. Silmäni avartuivat vielä suuremmiksi kun näin minkälaisen suuren aukion muurit kätkivät, joka puolella istuskeli kissoja joko syömässä, toistensa kanssa jutellen, tai omiin askareisiinsa keskittyen, silti kissojen lisäksi aukealle mahtuivat vielä kasveista tiheään punotut pesät, joista yhdestä kuului vingahtelua ja äänekästä miukunaa.
-Sulkatähti, sait vieraan! Pientä kissaryhmäämme johtanut Hahtuvaturkki naukui erään tietyn, muita jotenkin ylhäisemmältä näyttävän kissan eteen päästyään.
Sulkatähdeksi kutsuttu kissa kääntyi meitä kohti jättäen keskustelunsa erään toisen kissan kanssa, päällikkö nyökkäsi minulle ja toiselle edessään takanaan seisoskelevalle kissalle.
-Mennään pesääni keskustelemaan, kiitos ilmoituksesta Hahtuvaturkki, Sulkatähti naukui hymyillen.

//Mantelin voisi sitten siirtää sinne Nummiklaaniin :3

Jalopentu oli jolkotteli kuuliaisesti perässäni pesään, tiesin varmasti, että ystäväni mielestä oli ihan turhaa kysyä riistan hakemiseen lupaa Kielopurolta, mutta minusta oli huomattavaa edistystä jo se, ettei kolli vängännyt aina vastaan. Muut pennut olivat jo hereillä, he pulisivat turkit innosta pörhistyneinä keskenään ja olivat kuin eivät olisivat huomanneetkaan meitä, tai sitten he eivät vain oikeasti nähneet. Pyörittelin sisäisesti silmiäni muille, nämähän pitivät meteliä kuin varisparvi pikkueläimen raadon huomatessaan! Kuulin Jalopennun pehmeät askeleet takanani, korvani heilahtelivat ystäväni jalkojen synnyttämien, keveiden tömähdysten tahtiin. Paikansin Kielopuron helposti, tämä oli herännyt viimein unestaan ja loikoili nyt makuulla sammalpedillään erään toisen kuningattaren kanssa rauhallisesti puhellen, hän vaikutti rennolta saadessaan puhua kaiken maailman asioista ihan rauhassa. Minusta oli epäkohteliasta keskeyttää heidän puheensa, mutta Jalopentu tunki minut pentutarhan seinää vasten puseraten pois tieltään ja yskähti merkitsevästi päästyään keskenään juttelevien kuningattarien eteen. Molemmat naaraat nostivat kulmiaan kohottaen katseensa heidän edessään mahtipontisena seisovaan Jalopentuun, mutta siirsivät silmiensä tuijotuksen sitten minuun, joka näytin typertyneeltä Jalopennun äkillisestä siirrosta.
-Niin...Mikäköhän mahtoi olla asianne? Toinen kuningattarista, jonka nimeä en muistanut-uteli kirkkaalla, kantavalla äänellä.
Jalopentu nyökkäsi kohteliaasti molemmille kissoille ja peruutti hieman käpäliinsä kompastellen taakseppäin.
-Me mennään hakemaan ruokaa! Kolli kailotti, olisi tehnyt mieli mennä korjaamaan tämän erehdys, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Kielopuro ja toinen naaras katsahtivat huvittuneen oloisina toisiinsa, minusta tuntui, että he yrittivät pidätellä naurunremakkaa, itselleni se olisi ollut tuossa tilanteessa mahdotonta ja olisin varmaan jo revennyt kahtia naurusta.
-S-selvä! Kuelopuro tyrskähti Jalopennun jo marssittua rivakasti ulos pentutarhasta.
Vääntäydyin irti seinästä ja vilkuilin pahoittelevasti naaraita, jotka vieläkin tuijottivat huvittuneina äkkilähdön saaneen Jalopennun perään.
-Anteeksi, ystäväni oli todella epäkohtelias! Huikkasin vielä klaanitovereille ennen kuin ravasin kuumotuksen tunne naamallani poltellen ulos.
Jalopentu näytti viattomalta istuskellessaan käpäläänsä puhdistaen tuoresaaliskasan edessä, olisin silti halunnut tehdä kollista soosia tämän aiheuttaman sotkun takia. Marssin ärsyynnyksestä kihisten harmaan kollin eteen ja otin kasvoilleni ”oliko sinun pakko” ilmeen, joka yleensä sai ystäväni pahoittelemaan pikku tekosiaan. Jalopentu räpytteli silmiään, kuin vakuuttaakseen minut siitä, että ei muka olisi tehnyt mitään.
-No anteeksi! Jalopentu tokaisi lopulta.