Makasin pienessä luolassa,Jossa oli hyvin pimeää.En tuntenut mitään muuta kuin kylmän maan ja vieressäni olevan Kultapennun hiljaisen hengityksen.
”Mitä on tapahtunut?” Kuiskaan pelokkaasti.
”En tiedä...” Kultapentu kuiskasi.
En itsellään muistanut mitään,Paitsi sen että joku tyyppi otti meidät vangiksi.
Yhtäkkiä kuulen askelia.
”Kuka siellä?” Huudan pimeyteen niin että luolassa kaikuu.
”Isänne.” Jykevä ääni sanoo.
”Kuka meidän isämme sitten on?!!” Kultapentu kysyy kärttyisenä.
”Torakkaleuka..Mutta nimitän itseäni Kuolemaksi.” Kissa suostuu vastaamaan.
”Miksi nappasin meidät,’isä’. ja miksi sinä olet erakko?”Kysyn pimeyteen.
”Minut karkoitettiin...” Torakkaleuka vastaa.
”Vastaa myös ensimmäiseen kysymykseen!!” Kultapentu sanoi hieman pelokkaasti.
”Ei se kuulu teille.” Jykevä ääni kuulostaa uhkaavalta.
Pysyn hiljaa kuten siskonikin,Koska ymmärrämme että nyt ei ole leikki kyseessä.
”Keitä te olette nimeltänne..?” Kolli kysyi.
”Ei se kuulu sinulle,Ellet kerro meille miksi nappasin meidät!” Kultapentu sanoi itsevarmasti.
”Hyvä on..” Kolli myöntyi.
”Ensin nimenne.” Torakkaleuka sanoo.
”Täplä-ja Kultapentu.” Vastaan.
”Surkeat nimet..Kuten emonnekin on ihan surkea..” Torakkaleuka sylkäisee pimeydessä.
”Miten niin emomme on surkea??!” Kultapentu ärisi.
”Ette olleet vielä syntyneet,Ja minut aijottiin karkottaa,Koska olin kuullut Aaltotähden puhuvan siitä varapäällikön kanssa,Emonne oli tiineenä ja ehdotin että lähtisimme yhdessä,Mutta se petturi ei suostunut...” Torakkaleuka sanoi.
”Mutta miten se meihin liittyy? Voimasydän teki ihan oikein!” Naukaisin.
”Ai jättämällä minut?!!” Kolli karjui pelottavasti.
”Mutta sinä rikoit soturilakia!” Kultapentu sanoi.
”En rikkonut,Halusin vain pelastaa klaanimme ja tuhota muut,Mutta nykyinen päällikkömme oli liian pehmeä.” Torakkaleuka sanoi.
”Ei ollut,Sinä olet vain hul-” Kultapentu oli sanomassa,Mutta keskeytin hänet.
”Jatka.” Naukaisin.
”Ei loppu teille kuulu,Tapoin vain kissoja sen takia,Että klaanimme pelastuisi!” Kolli karjui.
”Mutta miten me tähän liitymme?” Kultapentu kysyi pelokkaasti.
”Tapan teidät..Mutta ensin saatte vähän nauttia kivusta...”
Torakkaleuka nauroi mielipuolisesti.
”Omat pentusi,Miksi???” Kysyin.
”Koska Vuoristoklaanen pitää saada kosto.” Torakkaleuka naukui.
”Vien tapettuanne päänne leirin suu-aukolle..Että he huomaavat voimani.” Torakkaleuka jatkoi.
”Miksi?” Kultapentu kysyi.
”Että he alistuisivat tahtooni!” Torakkaleuka kivahti.
”Emme salli sinun tekevän niin!!” Huusin.
”Mutta huomenna olette jo kuolleita..” Torakkaleuka nauroi hiljaa takanamme.


//Tällänen nopee

Paarmatassusta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän astui pentutarhaan sen jälkeen, kun oli itse asunut siellä. Kiviset seinät ja vuodenaikojen saatossa lattiaan kynsien synnyttämät uurteet olivat samat, eikä mikään tuntunut muuttuneen. Makea maidon ja pentujen pehmeä tuoksu leijui ilmassa yhtä vahvana. Sammalpalleroita lojui siellä täällä, mikä ei nyt tuntunut hauskalta leikiltä, vaan ylimääräiseltä työltä. Oli näet aika maksaa keskeneräiseksi jääneestä eilisillan tarinatuokiosta siivoamalla pentutarha. Miltä kantilta vain katsoikin, Ampiaispiston keksimä rangastus alkoi tuntua kohtuuttomalta.
”Mistä aloitetaan?” Piikkitassu kysyi murahtaen heidän astellessaan syvemmälle sisään. Paarmatassu vilkaisi kollia, jonka kanssa oli joutunut paritetuksi, ja sitten pentukolmikkoa, joka nakutti pesän keskellä katsellen heitä. Piikkitassu ja Paarmatassu pihisivät heille tokeron käskyn lähteä, epäonnisesti yhtäaikaisesti. Ärtyneinä kollit vilkaisivat toisiaan. Paarmatassu tajusi, että jokin Piikkitassussa sai hänet kiehumaan.
”Voisitteko lähteä, kun me siivoamme?” Paarmatassu kysyi tympeän oloisesti. Hän ei tosiaankaan tiennyt miten pennuille piti puhua, mutta ehkä ankara käskyttäminen ei ollut tehokkain keino. Hieman oppilaita oudoksuen pennut kipittivät pienillä tassuillaan ulos. Paarmatassun silmät kapenivat viiruiksi, kun hän katsoi heidän peräänsä.
#Voimasydäntä ei näy#, kolli totesi mielessään, ja lähti suoraan keräämään vanhoja makuusijoja yhteen kasaan. Häntä ei huvittanut aloittaa keskustelua Piikkitassun kanssa, joten hiilenmustan oppilaan kankea siivoustuokio kului hljaisuudessa.
#En ole tässäkään mestari#, Paarmatassu harmitteli mielessään nähdessään, että Piikkitassu oli paljon nopeampi oman osuutensa kanssa.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” kuului Aaltotähden ulvaisu pääluolan puolelta. Paarmatassu sylkäisi sammaleet suustaan, ja vilkaisi Piikkitassua, joka tassutteli jo ulos pentutarhalta. Paarmatassu seurasi häntä, ja näki kuinka klaani alkoi kokoontua Puhujankiven ympärille. Hiilenmusta kolli heilautti vaisusti häntäänsä tervehdykseksi Loskatassulle ja Keltatassulle, jotka loikkivat juuri ulos oppilaiden pesästä, heilläkin sammalpalleroita turkeissaan. Loskatassu ravisteli itseään, ja istuuntui veljensä viereen Aaltotähden alkaessa puhua.
”Vuoristoklaani on viime aikoina vahvistunut kovasti, ja nyt voinkin ilokseni julistaa että on aika nimittää kolme uutta soturia”, päällikkö kertoi kuuluvalla äänellä niin, ettei klaanikokouksen tarkoitus jäänyt kenellekään epäselväksi. Paarmatassu kiersi katseellaan aukiota.
”Lehtitassu, astuisitko eteen?”
Paarmatassu murahti nähdessään vaalean kollin, joka oli aiemmin kynsinyt hänen häntäänsä, kävelevän eteen.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lehtitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?” Aaltotähden silmät hehkuivat, kun hän katsoi nuorta kissaa.
”Lupaan!” Paarmatassu kuuli Lehtitassun huudahtavan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lehtituuli. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Lehtituulen jälkeen oli Aurinkotassun vuoro. Oranssi kolli sai uudeksi nimekseen Aurinkomyrskyn. Hänen jälkeensä nimitettiin Saratassu.
#Ruusutassusta olisi voinut nyt tulla soturi#, Paarmatassu huomasi ajattelevansa, kun pieni musta naaras kumartui nuolaisemaan Aaltotähden lapaa. Hajamielisesti ja ajatuksensa hämmentämänä kolli käänsi katseensa kiviseen maahan, ja toisti kissajoukon mukana muutaman kertaa soturien uudet nimet.
”Minäkin haluan olla pian soturi”, Loskatassu naukui haikeasti, kun kissat alkoivat taas hajaantua ja seremonia tuli päätökseensä. Paarmatassu jäi vielä hetkeksi istumaan sisarensa vierelle.
”Haluatko sinä vielä päälliköksi?” hän sai kysyttyä. Kolli muisti sisarensa sanoneen jotain sellaista heidän ensimmäisenä oppilaspäivänään.
”Eivätkö kaikki?” naaras kysyi heittäen ensin katseen Aaltotähteen, ja käänsi päänsä sitten Paarmatassun suuntaan kummastuneena. Paarmatassu kohautti olkiaan.
”Kuitenkin, se oli vain pennun puhetta… Voit unohtaa sen”, Loskatassu jatkoi, ja hymyili pienesti. Paarmatassun viikset värähtivät, ja kolli katsoi vielä vastanimitettyjä sotureita hetken, ennen kuin lähti takaisin pentutarhalle ja jätti Loskatassun itsekseen. Ilmassa oli liikaa haikeutta hänelle jäädä muistelemaan.

“Miksi sinä etsit häntä? Onko se kotikisu tehnyt jotain, mikä aiheuttaisi pahaa muille?” Lehmusvarjo kysyi erakolta, joka hieman hengästyneenä kulki Mustakynnen ja edellämainitun soturin välissä kohti Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin välistä rajaa. Soturitar käänsi katseensa kolliin ja siristi silmiään varoittavasti. Yhdenkään reviiritunkeilijan kanssa ei sopisi keskustella joten se mitä kellanpunainen kissa nyt teki, oli todella kyseenalaistettavaa mustavalkean naaraan mielestä. Hän käänsi katseensa takana kulkevaan kahteen oppilaaseen ja antoi noille varoittavan katseen, siitä ettei kumpikaan heistä sentään yrittäisi jutella erakon kanssa.
“Kyllä, hän on vaarallinen. Teinä olisin vain antanut minun hoidella sen kirppukasan, jonka jälkeen teille ei olisi jäänyt harmia”, naaras sihahti. Mustakynsi ei meinannut uskoa korviaan ja siksi meinasikin naurahtaa ääneen. Kotikisu muka vaarallinen? Se naarashan oli näyttänyt olevan nääntymisen partaalla, kuulemma oli kantanut vielä pentujakin. Miten se pehmoinen ja saastainen kissa olisi muka voinut olla vaaraksi yhtään kenellekään? Soturitar ei kuitenkaan pitänyt ollenkaan erakon yrittäessä uskotella heille, että he olivat tehneet väärin käännyttäessään hänet takaisin rajalle. Kotikisu oli nyt Kuutamoklaanin hallussa, he päättäisivät mitä sen kanssa tekisivät.
"“Hiljaa. Sinun ei tarvitse huolehtia, me kyllä hoidamme hänet omalla tavallamme”, Mustakynsi sihahti ja vastasi erakon mulkaisuun haastavalla katseella. Nyt soturitar miltei halusi arvikkaan naaraan yrittävän jonkinlaista hyökkäystä, että pääsisi hieman kynsimään tuota. Toisaalta, eihän tuon kissan tappamistakaan estänyt mitään, ainahan he voisivat väittää tappamisen olleen vahinko.
Päästessään reviirin rajalle kuutamoklaanilaiset päästivät reviiritunkeilijansa menemään. Erakko ei kuitenkaan ehtinyt muutamaa askelta kauemmas, kun hän kääntyi katsomaan taaksensa.
“Teidän hiirenaivojen olisi vain pitänyt antaa minun hoidella se kotiksu. Ette edes tiedä kuinka paljon harmia hänestä teille ja teidän klaanillenne on”, arpinen naaras sihisi. Mustakynsi murahti ja luimi korviaan, yrittäen näyttää erakolle, että tuo saisi olla viimeinen kerta, kun hän muistuttaisi asiasta. Leijonatassukin näytti olevan valmis hyppäämään naaraan kimppuun, mutta Lehmusvarjo esti oppilaansa tekoa hännällään. Tuo murahti oppilaalleen muutaman sanan minkä jälkeen kääntyi ympäri lähteäkseen. Soturitar katsoi soturin perään hölmistyneenä, mutta muutamalla nopealla harppauksella sai tuon kiinni.
"Meidän ei kannattaisi lähteä vielä. Hän saattaisi yhtähyvin lähteä seuraamaan meitä hyvän välimatkan päästä milloin johdattaisimme hänet vain suoraan leiriimme", Mustakynsi sihahti, saaden Lehmusvarjon pysähtymään aloilleen. Heidän oppilaansa rämpivät aluskasvillisuuden läpi ja saivat mestarinsa kiinni vain hetkeä myöhemmin. Kolli kääntyi katsomaan kahta nuorukaista, jotka näyttivät jo aika väsyneiltä.
"Mitä sinä ehdotat, että tekisimme? Jäisimme tähän vartioon?" Soturi kysyi kulmiaan kohottaen. Mustakynsi huiskautti häntäänsä ja venytteli takajalkojaan.
"Sen sijaan, että jäisimme vain makaamaan aloillemme, voisimme hajaantua ja metsästää tässä lähistöllä ja olla hyödyksi klaanillemme. Me kyllä haistamme, jos tuo kotikisuntappaja yrittää uudestaan reviirillemme", soturitar puuskahti ja alkoi haistelemaan ilmaa riistan hajuja paikantaakseen.
"Mutta mehän häädimme tuon erakon jo alueeltamme, emmekö nyt voi mennä takaisin leirii?" Leijonatassu kysyi hämmentyneenä. Lehmusvarjo loi varoittavan katseen oppilaalleen, joka otti askeleen taaksepäin, korvat niskaan liimattuna. Mustakynsi hymähti ja ravisteli päätänsä.
"Me lähdemme Hiljaisuustassun kanssa pohjoisempaan, tarkkailkaa te länsirajaa. Tavataan tässä sen jälkeen, kun jotain on saatu napattua minkä jälkeen voimme leiriin palata", soturitar selosti ja viittoi hännällään Hiljaisuustassua mukaansa.
"Voisimme myös leirissä ehdottaa Nummipyörrettä lähettämään yöpartion tälle rajalle", Lehmusvarjo mutisi, lähinnä itselleen. Mustakynsi nyökkäsi ja käännähti ympäri, lähtien johdattamaan oppilastaan tuoresaaliin hajun suuntaan.

Mustakynsi ja Hiljaisuustassu tekivät tiensä läpi tiheän aluskasvillisuuden. He eivät olleet ehtineet kulkemaan kauaskaan rajalta, kun soturitar oli saanut vainun päästäisestä. Haju oli melko vahva ja tuore, tarkoittaen ettei jyrsijä ollut kaukana. Naaras pysäytti oppilaansa muutaman askeleen jälkeen ja katsoi tuota. Siniharmaa naaras oli rajalla näyttänyt väsyneeltä, mutta mestarinsa katseen alla tuo pyrki näyttämään läsnäolevalta ja kuuliaalta. Mustavalkea kissa siristi silmiään ja väräytti korvaansa katsoessaan Hiljaisuustassua silmiin. Hän ei pitänyt siitä, että oppilas ei ollut täydessä vireydessään ensimmäisellä metsästystunnilla, muttei viitsinyt alkaa paasaamaan asiasta nyt, kun heidän saaliinsa saattaisi minä hetkenä hyvänsä kaivautua maan alle johonkin koloseen, milloin kaksikon pitäisi lähteä etsimään lisää riistaa.
"Huomasit varmasti, että lähdimme seuraamaan yhtä tiettyä hajua, mikä metsän kasvillisuuden hajuista erottuu. Näytä minulle mihin tämä haju vie ja muistakin, että olemme täällä saalistamassa. Eli emme saa kuulua tai näkyä", Mustakynsi sanoi hiljaa ja antoi Hiljaisuustassun näyttää suunnan, mihin päästäinen oli viipottanut. Oppilas haisteli hetken tarkasti maata ja sen jälkeen nosti kuonoaan hieman ylemmäs, silmät siristyen tuon katseen ollessa suunnattuna edessä olevaan aluskasvillisuuteen. Naaras lähti kevyin askelin johdattamaan mestariaan jyrsijää kohti, varmistaen aina välillä, että pysyi yhä hajun perässä. Soturitar seurasi taaempaa äänettömästi, haistellen tarkasti ilmaa aina välillä erakon varalta. Hänen puolestaan se arpinen naaras olisi saanut viedä kotikisun mahdollisimman kauas Kuutamoklaanin reviiriltä kuin vain pystyi, mustavalkeaa naarasta kuvotti ajatus siitä, että tämä päästäinen saattaisi mennä sen pyöreän kaksijalkojen lemmikin ruuaksi eikä klaaniaan palvelleelle soturille. Hän oli jopa suunnitellut palaavansa takaisin rajalle ja antaa Hiljaisuustassun koettaa metsästää yksin, samalla kun juttelisi hieman lisää tämän erakon kanssa siitä miten kotikisusta päästäisiin eroon. Mustakynsi kiinnitti huomionsa oppilaaseensa, kun tuo näytti pysähtyvän ja laskeutuvan maan tasoon. Soturitar otti muutaman askeleen lähemmäs ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen juurakon yli, minkä suuntaan siniharmaa naaras oli katseensa lukinnut. Juurakon toisella puolella maata tonki pienikokoinen päästäinen, joka aina välillä pysäytti kaivamisensa haistellakseen ilmaa. Mustavalkea naaras pudottautui alemmas ja hiippaili Hiljaisuustassun viereen.
"Katso tarkasti mitä teen. Pienet jyrsijät tuntevat helposti maan tärinän jonkun heitä painavamman kävellessä lähistöllä, joten vaanimisen täytyy tapahtua äänettömästi. Pidä myös huoli, että olet tuulen alapuolella aina nelijalkaisia saaliseläimiä saalistaessasi, niillä on hyvä hajuaisti", Mustakynsi sanoi hiljaa minkä jälkeen lähti vaimein askelin lähestymään päästäistä pienessä kaarteessa, pitäen itseään mahdollisimman matalana, jotta kivet ja pensaat antaisivat hänelle suojaa. Joka kerta, kun soturitar laski painoa kipeälle tassulle sitä sattui ikävästi, mutta hammasta purren naaras jatkoi matkaansa. Hänellä ei ollut nyt aikaa huolehtia vammoistaan, vaan nyt hänen pitäisi keskittyä johonkin tärkeämpään. Mustakynsi antoi katseensa käydä aina välillä muuallakin ympäristössä, pitäen huolen siitä ettei ollut astumassa risujen päälle ja välttääkseen vaikeakulkuisempaa kasvillisuutta. Hän alkoi olemaan jo niin lähellä jyrsijää, että nopealla syöksyllä ja kurotuksella olisi helposti saanut eläimen nalkkiinsa, mutta hän yritti päästä vielä lähemmäs ja näkyvämmälle paikalle näyttääkseen Hiljaisuustassulle oikeanlaisen saalistustekniikan. Soturitar jätti piilonsa pusikon suojista ja alkoi lähestymään päästäistä tuon takaa, antaen katseensa hetkeksi käydä sivullaan, tavoittaakseen oppilaansa silmät puun takaa, mihin tuo oli jäänyt seuraamaan opetusta. Mustakynsi käänsi katseensa takaisin päästäiseen ja jännitti lihaksensa, ponkaisten sitten jyrsijää kohti. Ponkaisu oli lähes äänetön joten jyrsijä ehti vain vilkaisemaan taaksensa, ennen kuin mustavalkea naaras oli jo saanut tuon ansaan kynsiensä ja tassujensa alle. Hän piti terveellä tassullaan päästäistä aloillaan ja kumartui murskaamaan tuon niskan, minkä jälkeen hän viittoi hännällään Hiljaisuustassun paikalle. Oppilas kipitti nopein askelin mestarinsa luokse ja katsoi silmät pyöreinä kuollutta eläintä.
"Pienten eläinten kanssa on oltava nopea liikkeissään, sillä ne pystyvät nopeasti kipittämään johonkin ahtaaseen koloon pakoon. Hiirten, lintujen ja oravien kanssa niskan purentaan ei tarvitse paljoakaan voimaa, mutta myyrien ja jänisten kanssa tarvitsee, milloin pitää varoa ettei aiheuta kamalan suuria ja vuotavia haavoja eläimelle. Kuiviin vuotanut saalis ei pysy tuoreena kauaa", Mustakynsi sanoi ja nuolaisi huuliaan, mihin verta pienestä eläimestä oli roiskunut.
"Meidän on syytä palata takaisin rajalle ja katsoa onko se erakko uskaltautunut uudestaan reviirillemme."

//Tikru saat jatkaa jos haluat! :D

Leopardilaikku oli herättänyt Leijonakynnen aikaisin aamusta, niin aikaisin, että vielä kokoontumisyön vartiossa istuva Varjokukka kyyhötteli vielä aukiolla, lähellä suuaukkoa. Kokenut soturi oli pyyhältänyt naaraan ohi sen enempää tuota katsomatta tai selittelemättä mitään, mutta kermanvaalealle soturille mustaturkkinen kissa oli luonut kysyvän katseen. Nuori soturi oli mutissut jotakin aikaisesta metsästysretkestä ja seurannut entistä mestariaan ulos leiristä. Kaksikko oli heti pinkaissut juoksuun, järven kohdalla menevää rajaa kohti ja nyt Leopardilaikku oli pysähtynyt erään kivikon viereen ja odotteli entistä oppilastaan paikalle. Leijonakynsi omisti enemmän lihasta ja muutenkin raskaamman ruumiinrakenteen kuin kokeneempi soturi, joten luonnollisesti hän oli paljon tuota hitaampi. Nuori soturi saapui puuskuttaen kiville, mutta peitti hengästymisensä muutamalla yskäisyllä ja istahti sitten Leopardilaikun viereen, yrittäen vielä karistaa unen rippeitä. Aurinko oli nousemaisillaan, joten valoa nummeille saapui pikkuhiljaa enemmän, mutta kivikoita varjosti heidän takanaan olevan korkeamman nummen varjo. Kokeneempi soturi maisteli ilmaa ja väräytti korviaan, antaen kaksikon istua vielä hetken hiljaisuudessa. Leijonakynsi siristi silmiään ja katseli ympärilleen, hän ei nähnyt tai haistanut mitään erikoisempaa, joten vilkaisi entistä mestariaan kummastuneena.
"Tiedätkö sinä montako elämää Sulkatähdellä on enää jäljellä?" Leopardilaikku yhtäkkiä kysyi, saaden entisen oppilaansa vihreiden silmien leviävän ammolleen. Nuori soturi kurtisti kulmiaan ja katsoi maata etutassujensa edessä pohtien. Yleensä päällikö piti henkiensä lukumäärän omana tietonaan joten vastausta kokeneemman soturin kysymykseen olisi hankala lähteä keksimään.
"En ole ollenkaan varma, ei minun tietooni ole tullut, että hän olisi kuollut kertaakaan", Leijonakynsi sanoi ja katsahti uudemman kerran Leopardilaikkuun hieman oudoksuvalla katseella. Mitäköhän tuo oikein yritti hakea kysymyksellä takaa? Laikukas kolli hymähti ja ravisti päätään.
"Meidän pitää saada tarkka lukumäärä selville. Tai no, olen suunnitelmaani se ainakin helpottaisi", kokeneempi soturi sihisi hampaidensa välistä ja nyrpisti kuonoaan. Leijonakynsi oli hiljaa, miettien mitäköhän hänen entinen mestarinsa oikein suunnitteli. Jotakin Sulkatähden päänmenoksi? Nuorempi soturi henkäisi ja katsahti taivaalle.
"Suunnitelmaa?" Kermanvaalea kolli kysäisi eikä peitellyt mielenkiintoa äänessään. Leopardilaikun pitäisi vain pyytää, niin hänen entinen oppilaansa olisi kyllä mukana auttamassa häntä minkä tahansa suunnitelman toteuttamisessa. Eihän Leijonakynsi nyt haluaisi antaa Nummiklaanin parhaimman soturin ajatella hänestä alhaisesti. Kokeneempi soturi oli hetken hiljaa, katsellen maastoa heidän ympärillään, korvien noustessa hieman ylemmäs jokaisen äänen kera.
"Olen saanut keksittyä kymmenen eri tapaa millä tänä viherlehtenä saisimme anastettua Sulkatähdeltä hengen", Leopardilaikku sanoi, nyt hiljaisemmalla äänensävyllä. Tuon silmät kävivät läheisten pusikoiden varjoissa yhtenään, kokeneempi soturi varmaankin luuli, että heitä salakuunneltaisiin. Leijonakynsi kohotti kulmiaan yllättyneenä kuullessaan entisen mestarinsa suunnitelmasta ja antoi ajatuksen hetken keittyä mielessään.
*Vai palvelisi Leopardilaikku mielummin Lehvähammasta kuin Sulkatähteä. Vai pyrkisikö hän Lehvähampaan varapäälliköksi?* Erilaiset ajatukset ja kysymykset suunnitelmasta pyörivät Leijonakynnen mielessä, kunnes hän vasta älysi mitä Leopardilaikku olikaan sanonut.
"Hetkinen... Kymmenen tapaa? Päälliköt saavat vain yhdeksän elämää Tähtiklaanita", nuori soturi sanoi hämmentyneen katseen kera. Hänen entinen mestarinsa hymähti ja antoi pienen virneen lipua huulilleen.
"Sen viimeisen tapon me säästämme Lehvähampaalle hänen ollessa vielä varapäällikkö", Leopardilaikku sihahti ja antoi häntänsä laahata maata sen heiluen tuon puolelta toiselle. Leijonakynsi kurtisti kulmiaan, eikä sanonut mitään, haluten saada parempaa selitystä tilanteelle entiseltä mestariltaan. Kokeneempi soturi hymähti ja antoi kaulansa venyä tuon kuonon noustessa taivasta kohti.
"Me tapamme molemmat Sulkatähden sekä Lehvähampaan kerralla, kun päällikkömme on viimeisen henkensä varassa. Sen jälkeen Nummiklaanilla ei ole johtoportaalla ketään, joten minut nostetaan päällikön paikalle, koska olin Nummiklaanissa heidän lähin alaisensa - sitten koko Nummiklaani tottelee minua", Leopardilaikku selitti hyräillen, virne naamallaan. Leijonakynsi oli hiljaa, mutta nyökytteli päätään hyväksyvänä. Tietenkin hänen entinen mestarinsa halusi Nummiklaanin johtoon, olihan tuo ollut jo niin pitkään Sulkatähden ja Lehvähampaan luottojoukoissa.
"Entäpä Kuurahohde ja Valkotäplä? He ovat myöskin johtoportaan kanssa läheisiä", Leijonakynsi kysyi miettien kahta muuta Sulkatähden luottosoturia. Leopardilaikku hymähti ja nousi jaloilleen, venyttäen selkäänsä.
"Kuurahohde ei osaa tuoda omia mielipiteitään ja ajatuksiaan esille, hänet on helppo ylipuhua siihen, että minusta tehtäisiin päällikkö. Valkotäplälle voisimme puolestaan sanoa ettei jos tuo ikinä haluaisi omia pentuja, tuosta ei voisi vielä päällikköä tai varapäällikköä tulla", Leopardilaikku murahti ja venytteli kutakin raajaansa vuorotellen, viittoen Leijonakynttäkin nousemaan ylös. He eivät ilmeisesti jäisi enää keskustelemaan tähän. Nuori soturi nousi jaloilleen ja antoi oman selkänsä myöskin kaartua venytykseen. "Yritä tämän päivän aikana saada selville Sulkatähden henkien tilan, niin puhutaan illemmalla lisää. Äläkä mainitse tästä kenellekään!"

Leijonakynsi oli jäänyt hetkeksi itsekseen metsästämään, kun Leopardilaikku oli kiiruhtanut aamuiseen rajapartioon uuden oppilaansa Lehtitassun kanssa. Saavuttuaan leiriin pulskan päästäisen kera, oli nuori soturi päässyt heti syömään ja seuraamaan juuri heränneen leirin touhuja. Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä odottelivat oppilaitaan saapuvaksi leiriaukiolle, kun Saarnihäntä oli jo ehtinyt kaksin pujahtamaan Hopeatassun kanssa oppitunnille. Liekkitaivas ja Ketunkynsi värjöttelivät parantajien pesän edustalla syömässä, muut kissat olivat vielä joko partioissa tai nukkumassa. Karsitassun ja Saratassun saapuessa oppilaiden pesästä aukiolle, Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä lähtivät ulos harjoittelemaan noiden kanssa, milloin leiriaukiolla kuului vain Liekkitaivaan ja Ketunkynnen hiljainen keskustelu. Leijonakynsi katseli punertavia kissoja, varsinkin ruskeanpunaista naarasta. Päällikkö ja parantaja olivat yleensä läheisissä väleissä, tietäisiköhän Ketunkynsi jotakin Sulkatähden elämien määrästä? Nuori soturi oli nousemassa seisomaan ja aikeissa käydä pyytämässä parantajaa kaksinkeskeiselle juttutuokiolle, kun nopeat juoksuaskeleet tavoittivat hänen korvansa ja leiriin ryntäsi aamun rajapartio.
"Sulkatähti!" Leopardilaikun ääni huusi ja tuo juoksi päällikön pesään sen enempää lupia kyselemättä. Leijonakynsi seurasi vierestä ihmetellen tapahtumaa ja kääntyi katsomaan muita partiossa olleita. Valkotäplän valkoinen turkki oli sotkeutunut vereen ja Timaliviiksen korvassa oli verta vuotava lovi. Heidän takanaan olevan Omenatassun turkkia oltiin pöllyytelty oikein kunnolla.
"Ne kirotut luuklaanilaiset hyökkäsivät taas! Ja nyt heillä on Lehtitassu vankinaan!" Valkotäplä huusi aukiolla, herätellen nukkuvat nummiklaanilaiset. Purovirta teki tiensä aukiolle ja julistuksen kuullessaan päästi parkaisun ja ryntäsi partion luo.
"Minun poikani! Miten te ette pystyneet suojelemaan häntä?" Soturitar vaati saada tietää, ollessaan kuonot vastakkain Valkotäplän kanssa. Valkoturkkinen naaras sihahti ja otti etäisyyttä hurjistuneesta vaaleanruskeasta naaraasta.
"Heitä oli enemmän", tuo murisi hiljaisena, mutta selvä katumus välkkyi valkoturkkisen soturittaren meripihkaisissa silmissä. Leijonakynsi hymähti ja upotti kyntensä leirin tampattuun, multaiseen maahan. Ne pirun luuklaanilaiset... Sulkatähti ja Leopardilaikku saapuivat aukiolle ja päällikkö nousi heti Seinämäkivelle, kajauttaen paikalla olevan klaanin kokoon. Hän ei jäänyt odottelemaan sen enempää kissoja paikalle, vaan kuulutti kovaäänisesti;
"Oppilaamme Lehtitassu on joutunut Luuklaaniin vangiksi tänä aamuna. Mukaani häntä hakemaan lähtevät Liekkitaivas, Tiikerililja, Kotkakynsi, Kuiskevirta, Kuurasäde, Leijonakynsi, Naavatassu ja Kaislatassu. Lähdemme samantien liikkeelle!"

Katselin taivaalle,taivaalla oli pieniä pilvenhattaroita, jotka liukuivat taivaalla rauhallisesti.
Huokaisin, Sen jälkeen, Kun olin palannut parantajanpesästä, Harjoitukset olivat olleet pidempiä ja rankempia, Koska olin ”jäljessä”, Kuten Kyynkieli sanoo. En enään oikeassa elämässä paljon enään tehdä mitään,Vain katseskella pilviä ja muuta sellaista, Nytkin lorvin itsekseni kun muut pennut leikkivät railakkaasti.
Yhtäkkiä kuulin äänen.
”Hei..” Joku sanoo takanani.
Katson taakseni ja näen Valkopennun, Valkoisen naaraan,Joka on ujo ja siksi en tunne häntä kovin hyvin.
”Hei.” Vastaan vakaasti.
”Taasko sinä olet täällä?” Naaras kysyi.
”No joo...Vähän kylki kipeänä vielä.” Sanoin,Se oli itseasiassa totta koska venäytin juuri viime yönä sen.
”Olet todella usein täällä.” Valkopentu sanoo ja heilauttaa korviaan.
”No totta...” Mutisen.
#Onko hän saanut vihiä??#
”No,jätän sinut yksisesi..” naaras naukuu ujosti ja lähtee tassutelemaan Jalopentua joka leikkii hiirellä,Kohti.
Menen makuulteleni ja yritän rentoutua, Mutta se on mahdotonta.
#Mitähän tänä yönä tapahtuu..Viimeksi oli uintia punaisessa vedessä.#
Sitten sain typerän ajatuksen.
#Entä jos vesi oli VERTA??# Yritin rauhoittaa ajatukseni,Mutta silti ajatukseni karkasivat Kyynkielen ja harjoituksiin.
”Huoh..” Huokaisin rasittuneena ja ärähdin tuntiessani pientä kipua takajalassani,Jota Kyynkieli oli purrut.
Minulla oli valtava halu mennä sanomaan parantajalle, Mutta en voinut.
#Kyynkieli suuttui niin kauheasti jo siitä että kävin siellä silloin kerran..Se on häpeäksi oikeille sotureille!# Puhuin itselleni järkeä.
”Miksi puhut itseksesi jostain kyyn kielistä??” Kuulin jonkun kysyvän,Tajusin ajatelleeni ääneen ja Jalopentu oli kuullut ajatukseni.
#Voi ei..#
”Näin pahaa unta...” Valehtelin.
”Kyyn kielistä? Onpa sinulla outoja unia..” Jalopentu mumisi ja juoksi pois häntä heiluen.
Huokaisin hyvin raskaasti ja nousin ylös,Jalkojani särki ja minun oli melkein heti ottaa jostakin tukea.
”Onko sinulla paha olo?” Kuulin Kielopuron kysyvän.
”Hieman..Oksettaa kun näin niin kamalaa unta.” Mutisin hiljaa.
”Noh,Mene lepäämään,Jos paha olo pahenee,Ilmoita Yöturkille.” Hopeanhohtoinen naaras naukaisi ja tassuteli johonkin.
”Kiitos..” Sopersin hänen peräänsä ja lähdin kohti pentutarhan suuaukkoa.
Kun saavuin suuaukolle,Haukottelin oikein maireasti ja asetuin pedilleni nukkumaan oikeaa unta,Enkä mitään harjoituksia, Onneksi.

Kimmellys suorastaan hiveli kirveleviä silmiäni kun upotin helpottuneena huokaisten käpäläni juuri sopivan vilpoisaan veteen. Päästin syvältä vatsani pohjasta asti tyytyväisen, mutta käheän kehräyksen. Laskin pääni ja lipaisin vettä suuhuni, nielaisin sen iloisena siitä, että en ollut kuihtunut ”aavikolle” kuin pari muuta matkalla näkemääni kasvia. Peruutin pois joesta ravistellen enimmät vedet pois tuuheasta turkistani, istahdin vähän matkan päähän vedestä ja vain katselin aavaa nummimaisemaa. #Tarkemmin ajatellen tänne voisi vaikka jäädä...# Annoin selkäni köyristyä ja osaksi vaaleiden käpälieni ojentua venytykseen, päästin suustani luikertelemaan makean haukotuksen, joka soljui hetken ilmassa. Vedin pitkästä, tauottomasta matkasta uupuneet käpäläni alleni antaen silmieni lupsahdella pikkuhiljaa kiinni, vielä jossakin mieleni sopukoissa aistin, että olin aukealla kuin tarjottimella kaikille mahdollisille pedoille.
***
Joku painoi hetken ikävästi kylkeäni, sitten paino hellitti, en viitsinyt ensin avata silmiäni, jos siellä olisi ollut vaikka joku, joka olisi ollut minulle uhkaksi. #Ehkä se on kissa, mutta eihän minulla ole matkaseuraa!# Avasin hitaasti silmäni, kirkas auringonvalo taittui edessäni seisovan kissan leimuavasta katseesta, hätkähdin silmien katkeraa tuijotusta. Peruutin käpälilläni raivokkaasti ruohonkorsia haroen ja talloen taakseppäin yrittäen jotenkin laskea kollin takana seisovien kissojen määrää.
-Hei sinä, mitä teet maillamme? Edessäni seisova kolli äyskähti ottaen suuren askeleen minua kohti.
Nousin kaiken rohkeuteni keräten pystyyn pörhistäen turkkiani, jotta vaikuttaisin edes hieman isommalta, vaikkakin en yltänyt karvat pörrössä kuin vain tuntemattoman kissan lapaan.
-Olin nukkumassa, entä sitten?! Näpäytin päätäni kallistaen.
Kiinnitin katseeni erääseen harmaaturkkiseen, laikukkaaseen naaraaseen, joka asteli edessä seisoneen kollin vierelle laskien häntänsä rauhoittavasti tämän lavoille, naaraan ääni oli kirkas ja lempeä tämän puhuessa:
-Rauhoitu, hän on tuskin pentua isompi, säikäytit hänet varmasti ulos turkistaan!
Kolli siirsi katseensa kauniin harmaaturkkiseen naaraaseen, tämän kasvoille suli rakastavainen ilme, josta arvasin näiden kahden olevan kumppaneita, siirtelin jalkojani hämmentyneenä, kun kolli siirsi katseensa takaisin minuun, tämän ilme ei enää ollut vihamielinen, vakava vain.
-Olet oikeassa Sädeläikkä, olen pahoillani käytöksestäni, valkea kollikissa myönsi.
Nyökäytin varovaisesti päätäni astuen hieman kauemmas.
-Ei se mitään, olen pahoillani siitä, että olin teidän maillanne, kertoisitteko minulle missä olen? Naukaisin nyökäyttäen uudestaan.
Edessä seisovat naaras ja kolli katsoivat huvittuneina toisiinsa, en itse tajunnut yhtään mikä teki heistä tilanteesta hauskan.
-Nummiklaanin reviirillä tottakai! Kolli naukaisi lopulta.
Harmaaturkkinen, valkolaikukas naaras värisytti viiksiään mietteliään näköisenä.
-Mikä on nimesi? Tämä kysyi ystävällisesti.
#Pitäisikö kertoa, toisaalta nämä eivät ole vihamielisiä, joten kaippa minä voisin..#
Taivutin niskaani hieman ennen kuin takeltelin:
-Manteli.
Naaras ja kolli vilkaisivat toisiaan uudestaan, tällä kertaa hieman epäileväisinä korviaan heilauttaen.
-Jaa erakko vai, kolli mutisi käpälältä toiselle painoaan siirtäen.
Kallistin kummastuneena päätäni, ihmetellen minulle täysin tuntematonta ”erakko” sanaa.
-Ai niin! Meinasin unohtaa, teillähän on se...ööö.. se johtaja...? Mumisin epäselvästi sopertaen kysymykseni.
Joku kissajoukon perällä tyrskähti ivallisesti, joukkoa johtava kolli vilkaisi siihen suuntaan ja äänen päästänyt kissa hiljentyi vielä itsekseen jupisten.
-Päällikkö, haluaisitko siis, että viemme sinut päällikkömme luokse? Eräs toinen eteen astunut naaras kysyi ystävällisesti.
Nyökytin innokkaasti päätäni naaran vetäytyessä takaisin viiden hengen kissajoukon peräpään vetäjäksi.
-Ai niin, unohdin tykkänään esitellä meidät, minä olen Hahtuvaturkki, kumppanini tässä on Sädeläikkä, tuo valkoinen kolli tuossa takanani on taas Kuurasäde, tämä naaras Sädehohteen vieressä on Saratassu ja tuo tuolla ihan perällä on sitten Timaliviiksi, Hahtuvaturkki avarsi huomattavasti näkymääni takanaan olevista kissoista.
Jättäydyin vaistomaisesti kulkemaan kissapiirin keskelle, kun joukko lähti liikkeelle, minulla oli turvallinen olo muistellessa näiden nimiä, yritin painaa ne mieleeni yrittäen samalla olla astumatta edessäni kulkevan Timaliviiksen hännälle. Nummimaisema oli omalla tavallaan ihanan lumoava korkeine heinineen ja taivaalliselta tuoksuvine kasveineen, kissat ympärilläni jolkottivat eteenpäin käpälänsä täydellisesti maastossa asetellen, kun taas minä kompastelin pieniin hiirenkoloihin, joita sattui olemaan juuri minun reitilläni. Silmäni suurenivat hämmästyksestä kun kissat veivät minut suuren pikkiherneistä kootun seinän eteen, nämä kuljettivat minut tyynen rauhallisina pitkin seinämän viertä. Kompuroin hieman ennen tunnelia, jonka edessä istui pikimustan turkin omaava, tiukkailmeinen kolli, joka kuului ilmeisesti samaan joukkoon, jonka kanssa olin tänne tullut. Pikimusta kissa nyökkäsi joukkoamme vetävälle kollille hieman epäileväisesti hoksattuaan minut, silti tämä päästi meidät sisään. Silmäni avartuivat vielä suuremmiksi kun näin minkälaisen suuren aukion muurit kätkivät, joka puolella istuskeli kissoja joko syömässä, toistensa kanssa jutellen, tai omiin askareisiinsa keskittyen, silti kissojen lisäksi aukealle mahtuivat vielä kasveista tiheään punotut pesät, joista yhdestä kuului vingahtelua ja äänekästä miukunaa.
-Sulkatähti, sait vieraan! Pientä kissaryhmäämme johtanut Hahtuvaturkki naukui erään tietyn, muita jotenkin ylhäisemmältä näyttävän kissan eteen päästyään.
Sulkatähdeksi kutsuttu kissa kääntyi meitä kohti jättäen keskustelunsa erään toisen kissan kanssa, päällikkö nyökkäsi minulle ja toiselle edessään takanaan seisoskelevalle kissalle.
-Mennään pesääni keskustelemaan, kiitos ilmoituksesta Hahtuvaturkki, Sulkatähti naukui hymyillen.

//Mantelin voisi sitten siirtää sinne Nummiklaaniin :3

Jalopentu oli jolkotteli kuuliaisesti perässäni pesään, tiesin varmasti, että ystäväni mielestä oli ihan turhaa kysyä riistan hakemiseen lupaa Kielopurolta, mutta minusta oli huomattavaa edistystä jo se, ettei kolli vängännyt aina vastaan. Muut pennut olivat jo hereillä, he pulisivat turkit innosta pörhistyneinä keskenään ja olivat kuin eivät olisivat huomanneetkaan meitä, tai sitten he eivät vain oikeasti nähneet. Pyörittelin sisäisesti silmiäni muille, nämähän pitivät meteliä kuin varisparvi pikkueläimen raadon huomatessaan! Kuulin Jalopennun pehmeät askeleet takanani, korvani heilahtelivat ystäväni jalkojen synnyttämien, keveiden tömähdysten tahtiin. Paikansin Kielopuron helposti, tämä oli herännyt viimein unestaan ja loikoili nyt makuulla sammalpedillään erään toisen kuningattaren kanssa rauhallisesti puhellen, hän vaikutti rennolta saadessaan puhua kaiken maailman asioista ihan rauhassa. Minusta oli epäkohteliasta keskeyttää heidän puheensa, mutta Jalopentu tunki minut pentutarhan seinää vasten puseraten pois tieltään ja yskähti merkitsevästi päästyään keskenään juttelevien kuningattarien eteen. Molemmat naaraat nostivat kulmiaan kohottaen katseensa heidän edessään mahtipontisena seisovaan Jalopentuun, mutta siirsivät silmiensä tuijotuksen sitten minuun, joka näytin typertyneeltä Jalopennun äkillisestä siirrosta.
-Niin...Mikäköhän mahtoi olla asianne? Toinen kuningattarista, jonka nimeä en muistanut-uteli kirkkaalla, kantavalla äänellä.
Jalopentu nyökkäsi kohteliaasti molemmille kissoille ja peruutti hieman käpäliinsä kompastellen taakseppäin.
-Me mennään hakemaan ruokaa! Kolli kailotti, olisi tehnyt mieli mennä korjaamaan tämän erehdys, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Kielopuro ja toinen naaras katsahtivat huvittuneen oloisina toisiinsa, minusta tuntui, että he yrittivät pidätellä naurunremakkaa, itselleni se olisi ollut tuossa tilanteessa mahdotonta ja olisin varmaan jo revennyt kahtia naurusta.
-S-selvä! Kuelopuro tyrskähti Jalopennun jo marssittua rivakasti ulos pentutarhasta.
Vääntäydyin irti seinästä ja vilkuilin pahoittelevasti naaraita, jotka vieläkin tuijottivat huvittuneina äkkilähdön saaneen Jalopennun perään.
-Anteeksi, ystäväni oli todella epäkohtelias! Huikkasin vielä klaanitovereille ennen kuin ravasin kuumotuksen tunne naamallani poltellen ulos.
Jalopentu näytti viattomalta istuskellessaan käpäläänsä puhdistaen tuoresaaliskasan edessä, olisin silti halunnut tehdä kollista soosia tämän aiheuttaman sotkun takia. Marssin ärsyynnyksestä kihisten harmaan kollin eteen ja otin kasvoilleni ”oliko sinun pakko” ilmeen, joka yleensä sai ystäväni pahoittelemaan pikku tekosiaan. Jalopentu räpytteli silmiään, kuin vakuuttaakseen minut siitä, että ei muka olisi tehnyt mitään.
-No anteeksi! Jalopentu tokaisi lopulta.

Aamun sarastaessa Tihkutäplä tunsi kokoontumisessa olleista kissoista, että jotain oli tapahtunut. Supina kaikui leiriaukiolla, kun nuori soturi loikki sen läpi etsien katsellaan jotakuta, jolta tiedustella. Jos vain hän ei olisi nukahtanut ennen lähtijöiden paluuta, ja olisi saanut uutiset tuoreina…
”Mitä? Tähtiklaani peitti kuun?” harmaakuvioinen naaras toisti epäuskoisena Lehtitassun selitettyä yön tapahtumat. Harmaa parantajaoppilas nyökkäsi pienesti, ja kuvaili vielä mitä puroklaanilaiset ja kuutamoklaanilaiset olivat toisilleen huudelleet.
”Niin, ja kokoontumista vakoilemassa oli myös erakko, en tiedä mitä hänelle kävi”, Lehtitassu naukui ja väräytti korvaansa muistellessaan. Tihkutäplä nyökkäsi ja kiitti hämmentyneenä parantajaa jonka vieressä istui. Hän ei ollut koskaan itse ollut todistamassa täydenkuun peittymistä, mutta tiesi sen olevan vakavaa.
”Siellä on siis tapahtunut paljon”, Tihkutäplä totesi ja maisteli sanoja suussaan hetken.
”Niin”, Lehtitassu naukui, ja näytti kiertävän katseellaan aukiota, silmät ammottaen auki.
”Taistelu ei tuntunut olevan kaukana.”
Tihkutäplä katsoi vanhempaa naarasta. Hän yritti kaivaa jotain klaanitoverinsa silmien takaa, kenties jotain tunnetta, mutta tunsi vain tyhjyyttä.
”Oletko kunnossa?” soturi kysyi. Lehtitassu räpäytti silmiänsä, ja näytti hetken aralta, jopa pelokkaalta. Parantajaoppilas mutisi jotain vakuutelleen hyvinvointiansa, mutta näytti mietteliäältä kävellessään pois. Tihkutäplä kallisti päätään eikä voinut karistaa huoltaan. Naaras huokaisi, ja lähti tassuttelemaan kohti Nummipyörrettä, joka oli aloittanut partioiden jakamisen. Ehkä Lehtitassu kärsi vain parantajana olemisen taakasta ja velvollisuuksiensa täyttämisen tuomasta stressistä. Jos asia oli näin, oppilas pärjäisi kyllä.

”Hienosti napattu!” Tihkutäplä naukui puskiessaan itsensä läpi pensaan niin, että tuli Vasanloikan näkökenttään. Naaras oli varmasti jo haistanut entisen oppilaansa ketunmittojen takaa, joten Tihkutäplä ei kokenut tarvetta tervehtiä sen kummemmin. Vasanloikka nosti päänsä maasta. Hänen leukojensa välissä lepäsi juuri tapettu orava. Soturi vain murahti entisen oppilaansa kehulle, ja alkoi kaivaa pehmeää maata ripeästi saadakseen saaliinsa sinne piiloon. Tihkutäpläkin oli jo haudannut aiemmin nappaamansa hiiren matalaan kuoppaan erään kuusen juurikkoon.
”Onko ollut metsästysonnea?” Vasanloikka kysyi katsahtaen Tihkutäplää.
”Kohtalaisesti”, naaras naukui, ja lipaisi huuliaan innostuneena. Vasanloikka nyökkäsi ensin silmät kiiluen taakseen ja sitten vasemmalleen sanoessaan:
”Hajaannutaan. Haistoin tuolla päin jotain, mutta tuonne päin näyttää eksyneen jänis.”
Tihkutäplä nyökkäsi, ja raotti suutaan hitaasti ja maistoi ilman tuoksua. Jostain Vasanloikan takaa tosiaan kiiri hiekkainen kivikon tuoksu, jossa viherlehden aikaan majaili runsaasti jyrsijöitä ja liskoja. Vihreät saniaiset rapisivat hiljaa, kun hän lähti hiipimään pehmeästi aluskasvillisuutta pitkin, hyvästellen Vasanloikan hiljaisesti hännänheilautuksella. Raidallinen soturi itse lähti loikkimaan sanojensa mukaisesti suuntaan, jonne jäniksen häilyvä hajujälki johti.
Puut Tihkutäplän yllä eivät harvenneet, vaikka maa muuttui kiviseksi. Naaras varoi astumasta terävimpien kohtien ylle. Kivet kasvoivat hiljaa laajemmiksi ajaen kuuset hitaasti tieltään muodostaen oman alueensa, jossa sammalia kasvavien kivien raoissa kasvoi vihertävää heinää. Kulku oli helpompaa, mutta naaras piti varovaisuutensa, ettei säikyttäisi mahdollista saalista. Kärsivällisesti hän painoi itsensä vasten erään kiven lämpimää pintaa, ja haistoi ilmaa. Yllättyneenä soturin korvat nousivat pystyyn, kun hän havaitsi aukion kuhisevan riistaa. Alue oli varmasti jäänyt viime aikoina metsästyspartioiden huomaamatta.
Tihkutäplä päätti jäädä seuraamaan tilannetta kiveltä, ja antoi jalkojensa rentoutua. Ennemmin tai myöhemmin jokin saalis ilmestyisi jostakin lukemattomista raoista.
#Enpä olekaan napannut liskoa pitkään aikaan#, soturi mietti ja puristi kynsiään kiinni kiveen viikset väristen odottamattomasti, vaikka muuten hän pysyikin aloillaan. Kiven pinnassa kasvava sammal tuntui kosteana naaran polkuanturoita vasten.
Kuin soturin ajatusten houkuttelemana, hänen tarkat silmänsä havaitsivat liikettä nurkassaan. Lähellä, kahden pyöreän kiven välistä luikerteli esiin kellertävä, lyhyehkö lisko jonka keltaiset silmät olivat viirussa kuten kissalla. Tihkutäplä jähmettyi liikkumattomaksi ja seurasi tiukasti kiinnitetyllä katseellaan, miten se liikkui eteenpäin sopivasti kohti juuri sitä kiveä, joka sijaitsi häntä vastapäätä. Vasanloikka oli joskus neuvonut häntä olemaan iskemättä liskon pitkään häntään, vaikka se houkuttelevalta näyttikin. Oli siis tähdättävä tarkasti sen pieneen keskiruumiiseen.
Tihkutäplä jännitti jalkojaan valmiina hyppyyn. Lisko ei ollut vieläkään havainnut mitään, kun nuori soturi loikkasi. Tottuneesti hän puristi kyntensä kiinni otuksen karkeisiin suomuihin, ja puri sen pään sijoiltaan ennen kuin se kerkesi luikerrella vapauteen.
#Mitäs sitten?# Tihkutäplä kysyi itseltään, ja nousi katselemaan autiota ympäristöä, jonka koloissa ja raoissa hän tiesi riistan lymyilevän.

Lumisydän oli raahannut itsensä aamun rajapartioon, saadessaan tarpeeksi sotureiden pesässä vätystelystä. Hänen isänsä hautajaiset olivat jo kahden päivän takana ja nyt soturi halusi joitakin muita ajatuksia mieleensä kuin Tummakajon. Hän oli päässyt mukaan Hiiriturkin aamun rajapartioon, missä heidän lisäkseen olivat vielä Puronlaulu, Jänötassu ja Hiutaletassu. Kaksi soturitarta kulkivat edellä, jutustellen joko keskenään tai oppilailleen, kun harmaalaikukas kolli taas piti partion perää. He olivat ottaneet tämän aamuiseksi tarkastusrajaksi Neljän virran tammen rajan, minkä he tarkastaisivat Vuoristoklaanin rajalta Nummiklaanin rajaa päin. Lumisydän antoi katseensa käydä vihertävässä luonnossa, kirkkaassa vedessä ja taivaalla, antaen jokaisen aistinsa nauttia lämpimästä viherlehden aamusta. Tai no, vaikka sää ei vielä niin lämpöinenen ollut kun viherlehtenä yleensä, oli tämä mukavampi kuin hiirenkorvan vilpoinen sää. Partion päästessä rajalle he pysähtyivät hetkeksi merkkaamaan sen, minkä jälkeen jatkoivat matkaansa kohti Nummiklaanin rajaa. Vaikka matka tuntui taittuvan mukavasti rupatellen nelikon välillä, Neljvän virran tammen kohdalla Jänötassu esitti kysymyksen koko partiolle;
"Miksi lähdimme kesken kaiken pois viime kokoontumisesta?" Oppilas kysyi hieman varoen, varmasti ymmärtäen keskustelun aiheen olevan arka. Puronlaulu käänsi katseensa kolliin ja vilkaisi Hiiriturkkia, kuin hakien lupaa tuolta selittää tilanne.
"Tähtiklaanin poistuessa kokoontumisesta ei Ututähti kokenut tarvetta enää jäädä Neljän virran tammelle. Kerromme kuulumisemme sitten seuraavassa kokoontumisessa", varapäällikkö selitti, pitäen katseensa koko ajan partion edessä kulkevassa polussa. Naaraan selitys oli nopea ja yksinkertainen, viestien siitä ettei asiasta puhuttaisi enää sen enempää. Lumisydän hymähti ja vilkaisi heidän vasemmalla puolella aukeavaa aukiota, minkä keskellä Neljän virran tammi kasvoi. Vaikkei hän itse ollutkaan päässyt kokoontumiseen, ei kuun pimeneminen ollut hänen korvaansa kuulostanut niin järkyttävän pahalta mitä kokoontumisessa olijat olivat antaneet olettaa.
"Oliko se kuun pimennys niin maailmaa järisyttävä asia sitten? Eikö kokoontumista olisi voitu vain jatkaa samalla tavalla, pilvethän peittävät kuuta yhtenään", Lumisydän huomasi kysyvänsä ääneen ajatukset, mitä oli juuri mielessään pohtinut. Puronlaulun varoittava katse kävi nopeasti soturissa, ennen kuin Hiiriturkki käänsi oman katseensa kolliin. Varapäällikön silmät olivat viirussa, mutta muuten tuon ilmettä oli hankala lukea. Harmaalaikkuinen kissa nielaisi ja kirosi mielessään sitä ettei ikinä osannut ajatella mitä suustaan oikein päästi.
"Neljän virran tammen kokoontumiset ovat Tähtiklaanin siunaama tapahtuma, jos Tähtiklaani ei ole niissä paikalla ei aukiolla vallitse aselepo tai Tähtiklaani tiedä mitä meille kuuluu", raidallinen naaras selitti hampaidensa välistä ja käänsi katseensa takaisin polulle.
"Sinun kannattaisi parantaa suhdettasi Tähtiklaanin kanssa, jos ajatuksesi ovat tuollaisia, Lumisydän", Hiiriturkki lisäsi korvaansa väräyttäen. Lumisydän puolestaan luimi hieman omia korviaan häpeästä. Varapäällikön läksytys tuntui nyt aivan erilaiselta, kun hän oli soturi eikä oppilas. Kolli antoi itsensä jättäytyä muutaman askeleen taaemmas muusta partioporukasta eikä voinut olla näyttämättä hieman tuimalta kun näki Jänö- ja Hiutaletassun ensin supattelevan keskenään ja sen jälkeen kääntävän katseensa häneen. Yhtäkkiä rajapartioon lähtö ei tuntunutkaan niin hyvältä idealta. Partio oli juuri pysähtymäisillään merkkaamaan toista kohtaa rajasta, kun noin puunmitan päästä Neljän virran tammen luota heidän reviirilleen juoksi jänis hurjaa vauhtia. Vain muutaman ketunmitan päässä jäniksen takana kiisi valkoturkkinen kissa. Hiiriturkki oli juuri ulvaisemassa käskyä lähteä nappaamaan rajanylittäjää, mutta Lumisydän oli jo ehtinyt juosta muun partion edelle ja katosi pensaikon taakse, minne reviiritunkeilija ja jänis olivat menneet. Soturi kauhoi itsellensä lisää vauhtia ja suurin loikin ylitti pienet purot ja ojaikot, pitäen valkoisen hännänpään koko ajan näkökentässään. Tämä valkoturkkinen kissa ei ilmeisesti ollut kovinkaan tuttu Puroklaanin reviirin maaston kanssa, sillä hänen piti aina välillä hidastaa vauhtiaan päästäkseen ojien ja purojen yli turvallisesti. Tämän ansiosta kolli sai helposti kirittyä heidän välimatkansa umpeen. Arvioidessaan olevansa tarpeeksi lähellä rajanylittäjää juoksuvauhdin ja heidän välillään olevan matkan perusteella, Lumisydän ponnisti itsensä pitkään loikkaan ja kurotti etukäpälillään, tarraten kynsillään kiinni heidän reviirilleen tunkeutuneen kissan takajalkoihin, aikeissa kampata tuo. Hänen kyntensä pureutuivat valkoturkkisen kissan ihoon ja tuo kompuroiden yritti päästä vielä hetken eteenpäin jäniksensä perään. Eläimen kuitenkin ollessa nopeampi, ehti se silmänräpäyksessä kadota näkyvistä, milloin rajanylittäjä kääntyi käydäkseen soturin kimppuun. Kolli ei ehtinyt väistämään ensimmäistä lyöntiä, mikä hänen päähänsä osui, mutta päästessään nousemaan jaloilleen, kun valkoturkkinen kissa potki hänet irti kimpustaan, hän esti toisen lyönnin osuman heittäytymällä reviiritunkeilijaa päin ja painamalla tuon maahan. Naaras sähisi ja yritti rimpuilla irti Lumisydämen otteesta, mutta puroklaanilaisen lihasten ollessa vahvat ja työntövoiman suuri, oli tuon mahdoton liikkua mihinkään soturin alta.
"Kuka oikein olet ja mitä teet alueellamme?" Kolli ärisi, yrittäen olla välittämättä hänen vatsaansa kohdistuvista kovista potkuista. Onneksi hänen turkkinsa oli paksua, ihoon olisi hankalampi käydä kiinni. Naaras ei suostunut vastaamaan, milloin Lumisydän tiukensi otettaan ja oli kysymässä uudestaa kysymystään, kun Kuutamoklaanin löyhkä tavoitti hänen sieraimensa. Oliko tämä kissa kuutamoklaanilainen? Soturi siristi silmiään ja tarkasteli valkoturkkisen kissan naamanpiirteitä, ennen kuin hänen silmänsä laajenivat.
"Ei hetkinen, minä tunnen sinut... Olet yksi niistä kuutamoklaanilaisista, jotka hyökkäsivät klaaniimme pari päivää sitten", kolli sylki ja painoi kyntensä kuutamoklaanilaisen paksuun turkkiin, yrittäen pistää tuota tuon ihon läpi. Viha pursusi jokaista Lumisydämen karvaa myöten, laikukkaan kissan olisi tehnyt mieli piestä naaras henkihieveriin, ehkä jopa tappaa, kostona Savitassun ja Tummakajon takia. Valkoturkkisen kissan silmissä vain näkyi taistelunjanoisuus, mikä teki soturille vain vaikeammaksi itsensä hillitseminen. Kermanvaalean kissa olisi niin tehnyt mieli vain upottaa hampaansa kuutamoklaanilaisen kurkkuun ja tuntea kuinka tuon henkitorvi murskautuisi hänen vahvojen leukojensa puristuksessa, mutta jokin sai Lumisydämen pysymään aloillaan. Kaiken sen vihan läpi pieni ääni hänen päässään käski kollia odottamaan hetken ja harkitsevan uudelleen päätöstään. Ikään kuin ääni olisi kertonut, että heitä katseltaisiin jostakin kauempaa. Ja hänen tekonsa tuomittaisiin sillä samaisella sekunnilla, kun soturi sen suorittaisi. Laikukas kissa nosti katseensa kuutamoklaanilaisesta antaakseen sen käydä lähiympäristössä, mutta nopealla vilkaisulla hän ei nähnyt ketään. Ainoastaan muutaman hassun puun, pensaikon ja kiveikön. Mutta arvosteleva katse poltteli yhä hänen turkillaan, vaikka ketään ei näkynyt lähimainkaan. Lumisydän luimi hieman korviaan ja hätkähti, kun naaras hänen allaan kurottautui puraisemaan soturia kaulasta, mutta kuitenkin ylttäen vain hänen paksuun karvapeitteeseensä. Kolli sihahti ja löi tuon takaisin maahan. Hän oli sanomassa jotakin, kun kuuli juoksuaskelten lähenevän ja pian hänen näköpiiriinsä juoksi Jänötassu.
"Lumisydän!" Oppilas puuskahti ja jäi ketunmitan päähän kaksikosta. Mustavalkoruskea kolli katseli karvat pörhistyneinä kuutamoklaanilaista ennen kuin kääntyi katsomaan Lumisydäntä.
"Muu partio ja hänen mestarinsa odottavat rajalla", Jänötassu murahti ja seurasi vierestä, miten soturi höllensi otettaan kuutamoklaanilaisesta, valmiina singahtamaan tuon perään jos naaras yrittäisi karkuun. Harmaalaikukas kolli hymähti klaanitoverinsa sanoille ja päästi valkoturkkisen kissan jaloilleen. Hän ei olisi uskonut tuon olevan oppilas, hänhän taisi olla jopa hieman isompikokoisempi kuin Lumisydän.
"Kuulitkos? Sinuna en yrittäisi mitään viekasta, mestarisi odottaa sinua rajalla varmasti liuta syitä mielessään mistä nuhdella sinua. Ethän vain haluaisi pidentää listaa lähtemällä karkuun?" Soturi murisi ja viittoi hännällään kuutamoklaanilaista lähtemään liikkeelle. Naaras katsoi vuorotellen palavalla katseella puroklaanilaisia ennen kuin hymähti ylimielisenä ja lähti hieman takajalkaansa aristellen liikkeelle. Lumisydän seurasi virne naamallaan perästä.

Loppuaika partiosta käytiin hiljaisina, koko viisikko pitäen aistinsa hereillä muiden mahdollisten rajanylittäjien varalta. Ainoastaan Puronlaulu oli voivotellut jotakin Kuutamoklaanin röyhkeydestä, mutta Hiiriturkki ei ollut lähtenyt soturittaren keskusteluun mukaan. Varapäällikkö näytti haluavan palata mitä pikimmiten leiriin raportoimaan tapahtuneesta. Leiriä ympäröivän kaislikon uumeniin päästessään pystyi kuitenkin kuulemaan leiriaukiolta kuuluvan huudon. Partio pisti oitis liikettä niveliinsä ja he saapuivat sisäänkäynnistä ainoastaan nähdäkseen kaksi kissaparia vastakkain. Kanijalka sekä Hunajavirta seisoivat vierekkäin vastassaan Ruskalehti sekä Täpläliito. Kokeneempi soturitar selvästi yritti toimia jonkinlaisena välikäpälänä tilanteessa, rauhoitellen hurjistuneita sisaruksia sekä pyytäen Kanijalkaa jättämään tämän keskustelun. Kokeneempi soturi näytti hyvin ahdistuneelta, vaikka tuo yritti pitää kasvoillaan neutraalia ilmettä. Kollin häntä heilui puolelta toiselle hermostuneisuuden merkkinä ja tuon korvat olivat laskeutuneet alaspäin. Kanelinruskea soturitar taas näytti olemaan valmis repimään isänsä riekaleiksi, tuon kynnet olivat uponneet hiekkaan ja hammasrivistö välkkyi yhtenään. Hän oli laskenut yläruumistaan alaspäin, kuin valmistautuen loikkaamaan kahta vanhempaa soturia kohti. Täpläliito seisoi hyvin jäykkänä aloillaan Ruskalehden vieressä, häntä villisti puolelta toiselle heiluen ja silmissä palava katse. Kaikki muut leiriaukiolla olevat olivat jäätyneet paikoilleen, eikä kukaan uskaltanut mennä nelikon väliin. Hiiriturkki ja parantajat tuntuivat ainoastaan arvioivan tilanteen vakavutta. Lumisydän katsoi hermostuneena tätiä, setäänsä ja isänsä isää, yrittäen sitten etsiä katseellaan emoa tai sisaruksiaan leiriaukiolta. Sädetaivaan hän näki hermostuneen oloisena sotureiden pesän lähellä, kun taas Aamutäplä oli toisella puolella leiriaukiota Kotkamielen seurassa. Laikukas soturi ei uskaltanut siirtyä kummankaan naaraan luokse vaan pysytteli aloillaan partionsa vieressä.
"Oletko sinä Kanijalka, oletko sinä minun isäni? Entäpä Tummakajon ja Täpläliidon?" Ruskalehti sihisi, eikä antanut äänensä särkyä ollenkaan, vaikka tuon silmät hieman kimmelsivätkin. Lumisydän tunsi oman sydämensä hypähtävän kurkkuunsa asti. Eikö Kanijalka ollutkaan Tummakajon, Ruskalehden ja Täpläliidon isä? Mutta tietenkin hänen oli pakko olla, olihan soturi kuullut kuinka Kanijalka ja Kultakuiske olivat olleet hyvin läheisiä pentujensa kanssa noiden ollessa vielä pentutarhassa.
"Ruskalehti, sinä olet menettänyt järkesi! Etkö ymmärrä lainkaan mitä puhut?" Hunajavirta naukaisi, tuijottaen järkyttyneenä vastikään veljensä menettänyttä soturitarta.
"Minä olen järkeni kaikissa voimissa. Oikeastaan, taisin olla järjiltäni ennen, kun en tajunnut kuinka vähät Kanijalka minusta ja sisaruksistani oikein välitti!" Ruskalehti murahti.
"Minä koetin vain suojella teitä!" Kanijalka sanoi kovaäänisesti, keskeyttäen kahden naaraan välisen sanaharkan. Kanelinruskea soturitar näytti jäätyvän paikoilleen, minkä jälkeen hänen katseensa synkistyi.
"Mitä sinä tarkoitat?" Tuo sihahti kylmästi.
"Eivätkö Tummakajo, Ruskalehti ja Täpläliito...-", Hiiriturkki oli kysymäisillään, mutta Kanijalan kova huudahdus peitti loput hänen lauseestaan alleen.
"Nämä kaksi eivät ole minun pentujani! Kuten ei Tummakajokaan ollut", kokenut soturi tärisi, kääntäen katseensa Hunajavirran suuntaan, joka oli painanut oman kuononsa kollin lavalle. Lumisydän käänsi katseensa Ruskalehteen ja Täpläliitoon, jotka näyttivät täysin siltä kuin olisivat nähneet Tummakajon elottoman ruumiin uudestaan edessään. Kanelinruskean soturittaren poskille alkoi valumaan kyyneliä ja hän käännähti poispäin, kiiruhtaen rajapartion ohi ulos leiriaukealta. Täpläliitö yhä seisoi paikoillaan, katsoen järkyttyneenä Kanijalkaa sekä Hunajavirtaa. Kokeneempi soturi nosti katseensa soturittaresta vierellaan ja yritti näyttää pahoittelevalta.
"Mitä isällemme kävi?" Lumisydämen entinen mestari murahti. Kanijalka huokaisi pudistellen päätään.
"Olen pahoillani, mutta en tiedä. En ikinä tavannut häntä", harmaavalkoinen kolli naukui pahoitellen. Täpläliito sihahti suutuspäissään ja kääntyi juostakseen sisarensa perään.

// Hihi, draamaa. :D

Jäätassu oli taas kerran koko aamun vain loikoillut oppilaiden pesän edustalla, seuraten miten kukin luuklaanilainen teki paniikinomaisesti askareitaan ettei olisi saanut Ohramyrskyn tai Kuolontähden vihoja niskaansa. Naarasoppilas oli taitavasti onnistunut välttämään uuden varapäällikön katseen ja nyt mustaturkkisen naaraan ollessa partioimassa, pystyi punaoranssi kissa huolitta vain nauttimaan lämpimästä päivästä. Hänen mestarinsa harvoin poistui pesästään, joten sinisilmä laski sen varaan, ettei päällikön tehnyt nyt mieli kouluttaa häntä. Auringon lämpimät säteet sivelivät hänen turkkiaan, lämmön tasaisesti laskeutuessa kaikkialle. Jäätassu rakasti viherlehteä. Mikään ei ollut parempaa kuin rentoutuminen lämpimän auringon alla, ainoa asia mikä oppilasta oikeastaan häiristi oli muista kissoista lähtevä älämölö ja löyhkä. Naarasta puistatti se miten Luuklaani tuntui olevan täynnä kissoja joita ei kiinnostanut oman turkkinsa hoitaminen ja peseminen. Kuvitella, että hän vielä joutui nukkumaan samassa pesässä heidän kanssaan... Punaoranssi kissa avasi silmänsä hetkeksi kuullessaan jonkin tippuvan hänen lähelleen. Nopealla vilkaisulla hän ainoastaan näki Lumotassun suorittamassa mitä kummallisempia hyppyjä vähän matkan päässä, Pajutassu yleisönään. Kai naarasoppilaan polkaistessa kallioalustalta vauhtia oli tuo heittänyt muutaman pikkukiven Jäätassun suuntaan. Oppilas murahti ja oli juuri asettumassa parempaan asentoon, kun sivusilmällään näki Kuolontähden astuvan ulos pesästään. Tämä tietenkin aiheutti pienen paniikin naaraalle ja hän kömpi jaloilleen niin nopeasti kuin vain pystyi. Hänen mestarinsa ei kuitenkaan näyttänyt astelevan oppilaansa suuntaan vaan hypähtikin kepeästi Luukummulle.
"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juureen klaanikokoukseen!" Päällikkö kuulutti. Ei mennyt kauaakaan, kun kaikki leirissä paikallaolijat olivat Luukummun läheisyyteen saapuneet. Jäätassu huomasi ettei aamun partio ollut vielä palannut, mutta kuulutettava asia sitten tuskin oli niin tärkeää, että kaikkien oli pakko olla sitä heti kuulemassa. Oppilas höristi korviaan samalla, kun päästi pienen haukoituksen suustaan. Hän oli jo nuorempana oppinut ettei Kuolontähden seurassa sopinut haukoitella, ellei halunnut kynsistä.
"Parantajamme Myrkkymarjan mukaan hänen oppilaansa Mustatassu on oppinut kylliksi ansaitakseen parantajanimensä. Mustatassu tunnetaan tästälähin nimellä Mustakipinä. He kävivät viimeyönä Tulikammiolla ja saivat Pimeyden metsän hengiltä hyväksynnän!" Päällikkö kuulutti ja loikkasi alas kummulta. Hän kävi pikaisesti parantajakaksikon luona, ennen kuin palasi takaisin pesäänsä. Mustakipinä näytti hyvinkin ylpeältä Myrkkymarjan vierellä istuessaan, mutta vain muutama luuklaanilainen kävi häntä uudesta nimestä onnittelemassa. Jäätassu tuhahti itsekseen, hän ei ikinä ollut missään hyvissä väleissä parantajan, saatikka tuon oppilaan kanssa joten onnitteleminen näyttäisi kaikkien mielestä varmasti vain oudolta.