”Ja tämä tarina on tosi. Näin koko kanjoni, myös meidän klaanimme sai alkunsa”, Keltasydän vannoi, ja viuhtaisi ilmaa hännällään lisätäkseen dramaattisuutta tarinansa lopetukseen. Pitkän tarinan loppuminen sai aikaan ympäröivissä kissoissa syviä huokauksia.
Vanhan kuusen juureen kaivettu klaanivanhimpien pesä tuoksui sammaleelle ja kirpeälle hiirensapelle. Tihkutäplä makasi pesän suuaukolla Iltapentu ja Toivepentu kiipeillen päällään, kaikki kolme nuorempaa kissaa kuunnellen Keltasydämen ja Hämyviiksen kertomuksia. Kaksi klaaninvanhinta olivat käpertyneinä omille tutuille sammalpedeilleen, joilla he olivat nukkuneet jo ties kuinka monta kuita.
”Kuulostipa jännittävälle!” Toivepentu huudahti silmät pyöristyneinä uteliaisuudesta liukuessaan alas Tihkutäplän päältä. Tummanruskea pentu oli erityisen innokas kuulemaan kanjonin historiasta, mutta hänen sisarellaan tuntui olevan enemmän vaikeuksia keskittyä.
”Entä me? Milloin me päästään kokoontumiseen?” Iltapennun ääni oli vaativa, kun mustavalkoinen pentu vierähti alas makaavan Tihkutäplän selästä ja alkoi rummuttaa tuon pilkukasta kylkeä käpälillään.
”Ehkä, kun olette kasvaneet hieman”, Tihkutäplä ehdotti ja kallisti päätään huvittuneena pienen kuutamoklaanilaisen kärsimättömyydelle.
”Odota ensin että pääset oppilaaksi, sitten voit alkaa miettiä kokoontumisia”, Keltasydän tuhahti topakasti. Vanhan naaraan äänessä oli hänen ankaruudestaan huolimatta lempeyttä pentuja kohtaan. Tihkutäplä hymähti pienesti, kun sanaharkka vanhuksen ja rohkean Iltapennun välillä tiivistyi. Vaikka pentujen vahtiminen olikin hänestä enemmän oppilaiden tehtävä, ei se häntä haitannut ollenkaan. Toisaalta, vain pari päivää hänen soturiksi nimittämisestään oli kulunut, ja hän olisi mieluusti jo lähtenyt näyttämään kyntensä metsästyspartioon.
Hämyviiksi haukotteli syvään:
”Tihkutäplä, hakisitko meille jotain syötävää?”
Naaras nyökkäsi kuuliaisesti vanhalle kollille, ja puikahti nopeasti ulos pesästä. Auringonsäteiden täplittämä aukio oli tyhjä.
#Kaikki ovat ulkona#, tuore soturi ajatteli haikeasti jolkottaessaan tuoresaaliskasalle. Lämpimät säät olivat tuoneet riistaa klaanin alueelle runsaasti, ja naaraan oli helppo valikoida joukosta mehevä kani.
”Tässä!” harmaakuvioinen kissa naukui asettaessaan saaliin kahden klaanivanhimman eteen. He kiittivät pienesti, ja alkoivat sitten ruokailla.
”Hei, minullakin on nälkä”, Iltapentu piipitti, ja loikki Keltasydämen rinnalle.
”Syökää vain pennut, tästä pitäisi riittää teillekin”, kermanvaalea naaras virkkoi haukatessaan uuden palan saaliista. Toivepentu seurasi sisartaan uteliaana. Tihkutäplä asettui istumaan taaemmas, ja alkoi sukia turkkiaan pienistä sammalpalleroista.
Päivä kääntyi hiljalleen iltapäiväksi, ja klaanivanhimpien tarinoita kuunnellessaan väsyneet pennut nukkuivat nyt oman pesänsä hämärässä. Tihkutäplä tassutteli pois saateltuaan heidät pentutarhalle, etsien katseellaan seuraa metsälle. Nummipyörrettä, joka olisi voinut järjestää hänet partioon, ei vieläkään näkynyt, ja ihmetellen nuori naaras kääntyi parantajan pesän edustalle ilmestyneen Linnunsiiven puoleen.
”Hei Linnunsiipi! Tiedätkö, missä Nummipyörre on?”
”Taisin nähdä hänen lähtevän aamulla rajapartioon”, maahan käpertynyt, raidallinen soturi mumisi turkkiinsa, ja ummisti silmiään kiinni.
”Ai”, Tihkutäplä naukui. Iltapentu ja Toivepentu olivat olleet hänen vastuullaan aamusta asti, mikä selitti sen ettei hän ollut kerennyt nähdä vilausta varapäälliköstä. Nyt hän olisi pyytänyt Linnunsiipeä mukaan metsälle, mutta naaras näytti kaipaavan mielummin omaa rauhaa. Tihkutäplä päätti suunnistaa metsälle yksin. Lähtiessään häntä vastaan käveli Piikkiraidan, Ruostehallan, Kotkakanjonin ja Salamatassun partio kaikilla riistaa mukanaan.
#Oikeasti, kaikki paitsi minäkö?# naaras ajatteli nyökätessään tervehdykseksi klaanitovereilleen.
Heti lähellä leirin sisäänkäyntiä Tihkutäplä alkoi maistella ilmaa, ja paikansi pian oravan tuoreen mutta häilyvän hajujäljen, joka johti suurten havupuiden keskelle. Harmaakuvioinen soturi lähti pehmein askelin hiipimään yli puunjuurien. Samalla asetellessaan tassujaan pitkin polkua hän tähyili ylös tuntiessaan oravan olevan lähempänä. Huomatessaan sen tummanruskean, puolelta toiselle heiluvan hännän naaras pysähtyi ja jähmettyi kyseisen kuusen juurelle. Soturin onneksi saalis käyskenteli puun alimmilla oksilla, pyöritellen keskittyneesti käpyä käpälissään. Kärsivällisen hitaasti Tihkutäplä veti itsensä vasten puunrunkoa.
#On varmaankin parasta ajaa se ensin alas#, naaras ajatteli. Oksa, jolla orava istui näytti ohuelta ja tuskin kestäisi soturin painoa. Vaikka alhaalla aluskasvillisuus oli runsasta ja alue oli pensaiden ympäröimä, Tihkutäplä luotti vaistoihinsa ja raajoissaan virtaavaan energiaan – orava varmasti säntäisi pakoon, mutta hän saisi sen kiinni. Niin naaras upotti kyntensä äänettömästi paksuun kaarnaan, ja kiipesi lähelle oravaa. Kun pieni eläin havaitsi kissan, se kangistui hetkeksi, ja tiputtautui sitten pakokauhussa alemmalle oksalle ja siitä taas alas rungolle. Muita pakoreittejä sillä ei ollut. Tihkutäplä hyppäsi pitkällä loikalla perään, ja laskeutui viiksikarvan päähän saaliistaan. Orava pinkoi eteenpäin suurilla harppauksilla pyrkien kohti saniaispehkojen turvaa. Tihkutäplä lukitsi katseensa sen pörröiseen häntään ja singahti kohti, käpälät kurottaen eteenpäin, kynnet välkkyen. Naaras puristi itsestään pitkän loikan kesken takaa-ajon, ja sai kauhaistua pienen saaliin tiukasti tassujensa alle. Helpottunut huokaus kumpusi kuutamoklaanilaisen kurkusta.
#Se oli lähellä. Kiitos Tähtiklaanille#, Tihkutäplä kiitti mielessään nöyrästi alkaessaan kaivaa kuoppaa lehtimaton alle. Haudattuaan riistansa naaras viritti itsensä taas valmiiksi uutta saalista varten. Hän pyöristi korviaan ja kuunteli ilmassa väreilevää pikkulinnun sirkutusta. Rastas tai varpunen voisi olla hyvä tuominen leiriin. Tihkutäplä ei muistanut milloin olisi viimeksi sellaisen napannut.
Metsässä kaikui edelleen pikkulinnun laulu, kun naaras hiipi heinikossa kohti tuntematonta määränpäätä. Maa oli pehmeää ja märkää, ja heinät hipoivat harmaan soturin kylkiä. Tihkutäplä olisi voinut vaikka vannoa, että oli aiemmin haistanut jossain lähistöllä hiiren, mutta nyt hajujälki oli katkennut kuin seinään. Jostain rahkasammaleen ja saniaisten välistä, marjojen kirpeän tuoksun alta hän tunnisti jotain tuttua. Pihkaisesta ja yrttisestä kissanhajusta ei voinut erehtyä.
”Lehtitassu?” Tihkutäplä huhuili isoon ääneen, ja nosti päänsä heinikon yläpuolelle nähdäkseen harmaaturkkisen parantajaoppilaan.
”Tihkutäplä? Mitä sinä täällä teet?” nuoren naaraan silmät välähtivät yllättyneinä, kun hän liukui esiin läheisestä, kitukasvuisten kuusien rykelmästä, ohut nippu kuivuneita yrttejä leukojensa välissä.

Oranssiturkkinen veljeni pyöritteli ärsyyntyen silmiään.
-Sanoinhan jo, että en yksinkertaisesti voi kertoa! Aurinkotassu sammalsi, marssien tomerasti pois häntäänsä ylidramaattisesti heilauttaen.
Olin kuulevani vielä oranssin kollin urahtavan itsekseen ennen kuin tämän maata järisyttävät askeleet vaipuivat kuulumattomiin, niiskautin ylimielisesti nenääni veljeni loittonevalle selälle. Minusta Aurinkotassu olisi ansainnut vähintään jo kertoa kuka minusta oikein piti, kun kerta kertoi jo, että joku minusta sentään vielä hänen lisäkseen välitti! #Lähden etsimään Tomukukan, hänellä pitäisi olla minulle jotakin tekemistä!# Tömistelin tieheni tapahtumapaikalta niin kuin en siinä hetki sitten olisi ollutkaan, korvani heilahtelivat kiukkuisesti aina, joka askeleella. Hidastin vauhtiani, soturienpesä kohosi jotenkin epämiellyttävän oloisena edessäni, karvani pörhistyivät pakostakin epäilyksen tunteesta, joten jouduin seisahtumaan aloilleni siloitellakseni luotaantyöntävää olemustani ennen soturienpesään astelemista, minusta olisi ollut paljon mukavampi vain olla oppilaana, niin iloisena kissana, jolloin mestari vain keksii tekemistä. #Onhan kyllä totta, että minusta tulee varmaan ihan piakkoin soturi# Astelin tökerö tekohymy naamallani pesään, yrittäen vaikuttaa rennolta jolkotellessani sotureiden kiiluvien silmäparien keskellä.
-Tomukukka on pesän perällä, varjoihin huomaamattomasti kätkeytyneen kissan nauku sai minut sävähtämään.
Nyökäytin varovasti päätäni nostellen jalkojani, yrittäen parhaani mukaan väistellä joko nukkuvien tai hereillä olevien kissojen käpäliä. Pesän perältä, siellä missä Tomukukka luultavasti makasi- kuului korahdus.

//Tälläinen pikainen ja tökerö luku tällä kertaa :<

Harjoittelin Käärmepennun kanssa saalistusta päästäisellä jonka olimme löytäneet saaliskasasta.”Nyt on sinun vuorosi vaania!”Käärmepentu sanoi ja laittoi pääsiäisen parin ketunmitan päähän minusta.
Nyökkäsin ja menin vaanimisasentoon jonka Pajutassu oli heille näyttänyt ohimennen .Katsoin tiivisti ruskeaa möykkyä,Joka oli paikallaan,Kun olin jonkun aikaa siinä ollut,Hyökkäsin ja osuin suoraan napakymppiin.
”Hyvä hyppy.” Säpsähdin kun kuulin Myrkkymarjan äänen.
”Ai kiitos..”Mutisin jotakin.
”Minun oli silti hienompi!”Käärmepentu suuttui.
”Jotkut ovat joissakin asioissa parempia kuin toiset,Sinähän voitat minut kokoajan taistelussa.”Sanoin rauhoitellakseni veljeäni.
”Totta,Ja minusta tulee kaikkien klaanien paras taistelija,Eikä minua voita kukaan!”Käärmepentu innostui.
Nyökkäilin ettei hän raivostuisi,Huomasin myös sivumennen,Että Myrkkymarja lähti tassuttelemaan takaisin Parantajanpesää kohti.
”Oletko nyt päättänyt kenet haluat mestariksesi?”Käärmepentu kysyin.
Pudistin päätäni,En osannut päättää.”Minä haluaisin jonkun todella hyvän taistelijan!”Käärmepentu intoili.
”Aha,Tiedän jo.”Sanoin hiukan happamasti.Käärmepentu katsoi minua vihaisesti ja lähti pois Raivopennun luo.
#Hiirenaivo...#
Jäin sitten siihen istuskelemaan yksin ja katselin Liekkisydäntä.#Hän voisi olla mukava mestari..Mutta onko hän jo varattu?# Mietin.#Hän on niin hauska..#Ajattelin.
#Noh..Tyylillä minä saan Kultakyyhkyn..# Tuhosin toiveeni.Kuuntelin Liekkisydämen ja Hallaroiskeen keskustelua.
”Kenen uskoisit tulevan varapäälliköksi?”Liekkisydän kysyi.
Hallaroiske puhui jotain mutta en kuullut kun Käärmepentu hyppäsi päälleni.”Hyökkäys!!”Hän kiljui.
”Rauhoitu!”Sähähdin ja siirryin alta pois.
”Tylsimys,Et voi enään väittää että et voi harjoitella kunnolla haavojesi takia,Kun ne on nyt parantuneet!”Käärmepentu murahti.
”Totta.”Naukaisin,Se oli totta,Haavani olivat parantuneet ja saisin aloittaa oppilas-ajan samaan aikaan kuten Käärmepentu,Onneksi.Hän varmaan ivailisi minut maan alle.
”En nyt jaksaisi..Olemme leikkinyt tuota siitä lähtien kuin parannuin saalistuksen lisäksi.”Huokaisin.
”Senkin ketunläjä!”Käärmepentu murisi ja tömisteli pois.
#Haluan miettiä asioita rauhassa,Nyt kun olen vielä vapaa oppilaan tehtävistä..#.Mietin ja jäin siihen yksin istuskelemaan.




//Tälläinen nopee puristus.

Olin jo seonnut laskuissani kuinka monta kertaa Aaltotähti pyytäisi klaaninsa koolle tässä kuussa ainoastaan nimitysseremonioiden takia. Taas kerran istuin Taivasliljan kanssa pesämme edustalla, seuraten sivusta kuinka Vuoristoklaani saapui aukiolle. Aurinko oli juuri laskeutumaisillaan, luoden oransseja valonsäteitä luolastoon missä leirimme sijaitsi.
"Todella kaunista", hämmästelin ääneen ja vilkaisin oppilastani, joka nyökkäsi osoittaakseen olevansa samaa mieltä kanssani. Annoin säteiden lämmittää turkkiani ja henkäisin keuhkoni täyteen Vuoristoklaanin leirin tuoksuja. Yritin nauttia tästä ihanasta ja rauhallisesta hetkestä ja näystä, mikä toi lämpimän ja kotoisan tunteen rintaani, vielä kun pystyin. Ei sitä ikinä tietäisi, jos tämä olisikin viimeinen kerta kun saisin siitä nauttia. Katseeni keskittyi automaattisesti oppilaskolmikkoon, jotka kulkivat vanhempiensa rinnalla eturiviin. Mutakoiven ja Ampiaispiston kasvoilla loisti ylpeys, kun hyvin siistityt Kotka-, Pöllö-, ja Kiurutassu astelivat paikalle saapuneiden kissojen eteen. Oppilaat olivat selvästi innostuneita, mutta yrittivät peitellä innokkuuttaan rauhallisten ilmeiden taakse. Koko klaanin saapuessa aukiolle, aloitti Aaltotähti puheensa;
"Vuoristoklaani on vahvempi kuin koskaan ennen ja tänä iltana me saamme toivottaa riveihimme kolme uutta soturia!" Päällikkö kajautti ja sai vastaukseksi innostuneita huudahduksia. Mustaturkkinen kolli yskäisi selvittääkseen ääntään ja siirsi katseensa taivasta kohti, mikä näkyi pienistä rosoista leirin katosta.
"Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi!" Aaltotähti huusi nyt ja kääntyi katsomaan Kotkatassua.
"Kotkatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?" Päällikkö kysyi vanhimmalta oppilaalta, lempeä, mutta jämpti sävy äänessään.
"Lupaan", oppilas vastasi varmalla ja vakaalla äänellä. Mustaurkkinen kolli nyökkäsi ja siirsi katseensa Pöllötassuun, joka hieman hätkähti niin intensiivistä katsetta.
"Pöllötassu, lupaatko sinä noudattaa soturilakia ja suojella Vuoristoklaania kuolemaasi asti?" Aaltotähti kysyi, mihin oppilas vastasi nyökäten.
"Lupaan." Päällikkö nyökkäsi pienesti ja siirtyi nyt nuorimman sisaruksen puoleen. Kiurutassu paransi ryhtiään päästessään mustaturkkisen kollin katseen alle.
"Kiurutassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henki menisi?"
"Lupaan!" Oppilas vastasi kirkkaalla äänellä. Vilkaisin Taivasliljaa, joka naurahti pienesti. Kaikilla kolmella sisaruksella oli niin erilaiset luonteet, oli todella hassua nähdä miten he kaikki pystyivät sanomaan yhden sanan niin eri tavoilla. Aaltotähti nyökkäsi ja siirsi katseensa taas keskemmälle.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta minä annan teille kolmelle soturinimenne. Kotkatassu, tästälähin sinut tunnetaan Kotkasumuna. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat kiltteyttäsi ja viisauttasi ja hyväksyvät sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi!" Päällikkö julisti Kotkasumun uuden nimen, mikä näytti saavan vanhimman oppilaan kasvoille nousemaan leveän hymyn.
"Kotkasumu on todella mielenkiintoinen nimi", Taivaslilja kuiskasi nojautuessaan lähemmäs minua. Vilkaisin oppilastani ja nyökkäsin.
"Uskon, että Aaltotähti halusi nimen symboloivan jotakin, minkä Kotkasumu saisi sitten itse selvittää", kuiskasin takaisin ja käännyin seuraamaan seuraavan oppilaan soturinimen saantia.
"Pöllötassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pöllönkyntenä. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat sinnikkyyttäsi ja uskollisuuttasi ja hyväksyvät sinut klaanimme täydeksi soturiksi!" Aaltotähti jatkoi ja pieni hymy levisi päällikönkin suupielille, kun Pöllönkynsi näytti miltei pomppivan ilmassa uuden nimensä kuultuaan. En voinut olla kehräämättä näylle. Sitten tuli Kiurutassun vuoro, oppilas oli vähintään yhtä innoissaan kuin veljensä, ellei jopa innokkaampi. Tuon häntä heilui nopein ja terävin liikkein kalliopohjaa vasten.
"Kiurutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kiurusarana. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat innokkuuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyvät sinut Vuoristoklaanin soturiksi!" Mustaturkkinen kolli laukoi ilmoille vielä Kiurusarankin uuden nimen minkä jälkeen hän pudottautui kolmen uuden soturin eteen. Hän kosketti vuorotellen kunkin päälakea, samalla kun nuo nuolaisivat kunnioittavina päällikkönsä lapaa. Kääntyessään kohtaamaan seremoniaa seuranneen Vuoristoklaanin, olivat Mutakoipi ja Ampiaispisto jo kovaan ääneen huutamassa;
"Kotkasumu, Pöllönkynsi, Kiurusara!"

Kostokynsi seisoi täysin lasittuneena paikoillaan, hänestä tuntui että jopa veri oli lakannut sillä samaisella silmänräpäyksellä liikkumasta hänen suonissaan. Sielutaivaan harmaat silmät katsoivat kumppaniaan anovasti, kosteudesta välkkyen. Oliko erakko juuri puhunut jotakin pennuista? He eivät edes olleet tunteneet toisiaan kahta kuuta, mitä ihmettä naaras oikein höpötti? Eihän heillä nyt pentuja voinut vielä olla...
- Sielutaivas, oletko varma? Oli ainoa lause minkä Kostokynsi sillä hetkellä sai kakistettua ulos suustaan. Naaraathan kyllä kantoivat pentujaan yleensä kaksi kuuta, olisiko se sittenkin mahdollista? Sielutaivas kurtisti kulmiaan ja perääntyi hieman.
- Nosiis minä näin jonkinlaisen enneunen siitä, erakko sanoi vaisusti ja kiersi oman häntänsä ympärilleen. Luopio tuijotti tuota hetken, eikä ollut varma mitä ajatella. Ei hän ikinä kyseenalaistaisi kumppaninsa tuntemuksia ja luuloja, muttei tuo näyttänyt ainakaan vielä olevansa tiineenä. Hoikka vartalo ei ollut näyttänyt mitenkään pyöreämmältä viimeisten päivien aikana, muttei Kostokynsi ollut sitä niin tarkasti katsellutkaan. Kolli veti syvään henkeä ja nousi jaloilleen. Hän ei ehkä selviäisi seuraavaa keskustelua isäroolissa, mutta parantajana ehkä.
- Onko sinulla ollut aamupahoinvointia, nälän tai väsymyksen tunteita lähipäivinä? Luopio kysyi. Sielutaivas hieman kummastuneena kastoi kumppaniaan ja hetken hiljaisuuden jälkeen kohautti olkiaan.
- Ei ole ollut aamupahoinvointia, nälkää ja väsymystä kyllä..., erakko vastasi hieman vaisusti ja katseli omiin tassuihinsa. Kostokynsi nyökkäsi ja kertasi kuulemaansa. Nälkä ja väsymys voisivat yhtähyvin vain liittyä heidän elintapaansa eivätkä tiineyteen...
- Sinä et usko minua, eikö niin? Sielutaivas kysyi hiljaa, ääni väristen. Luopio vetäisi terävästi henkeään ja asteli kumppaninsa rinnalle.
- Tietenkin minä uskon! Haluan vain tarkistaa, että oletko kunnossa ja kuinka alussa tiineys on. Miksi minä en uskoisi sinua? Kostokynsi kysyi hätääntyneenä ja kohtasi erakon itkuisen katseen.
- Anna minun tutkia sinut kunnolla ensin, kolli pyysi, mihin naaras vastasi nyökäten ja asettuen maahan kyljelleen. Mustavalkea kissa olisi halunnut tuon makaavan jollakin pehmeämmällä, Kuutamoklaanin reviirin reuna-alueella oleva maa ei ollut kamalan mukava makuualusta. Luopio pyysi Sielutaivasta hengittämään tasaisesti ja syvään, tunnustellen ja tarkistellen itse tuon vatsaa. Kostokynsi oli hieman yllättynyt sillä hänen kumppaninsa vatsa tosiaankin nyt näytti pyöreämmältä, hän ei vain ollut ikinä kiinnittänyt siihen huomiota. Vatsa ei tuntunut turvonneelta eikä erakko tuntunut aristelevan ollenkaan painalluksia, eli häneen ei ainakaan sattunut. Mutta kolli ei myöskään tuntenut mitään kummallisia kohoumia tai vastaavia, joten hän ei voinut sanoa tiineyttä varmaksi. Luopio kuitenkin jatkoi tutkimusta, hän ei halunnut antaa Sielutaivaan uskoa ettei muka uskoisi häntä... Vaikka mustavalkean kissan näkökulmasta tiineys olisi hyvin vain voinut olla kuviteltua. Mutta yhtäkkiä hän tunsikin jonkin liikahtavan tassunsa alla, juuri, kun erakko oli hengittänyt ulospäin.
- Hengittäisitkö uudestan syvään? Kostokynsi pyysi pikaisesti, tunnustellen samaa kohtaa paremmin. Naaras teki työtä käskettyä, mutta kolli ei enää tuntenut mitään.
*Outoa.* Hän ajatteli ja oli avaamaisillaan suutaan selittäessään tilannetta kumppanilleen, kun kova potkaisu osui hänen tassuunsa. Sielutaivas päästi hätäisen naukauksen.
- Tunsitko sinä tuon? Erakko kysyi ja nousi tunnustellaakseen omaa vatsaansa. Luopio nyökkäsi ja tuntui taas jäätyvän paikoilleen. Tuo oli aivan selvästi pennun potkaisu, se oli ollut niin nopea, mutta kova, ei se voisi olla mikään muukaan. Naaras huomasi Kostokynnen reaktion ja luimi korviaan huolestuneena.
- Etkö sinä halunnutkaan pentuja...? Sielutaivas kysyi varovasti ja hätkähti hieman kollin haudatessa kasvonsa tuon kaulaan. Mustavalkea kissa yritti parhaansa mukaan pidätellä kyyneliä ja yrittikin näin estää erakkoa näkemästä häntä näin... Hauraana. Luopio oli Luuklaanissa yrittänyt aloittaa suhdetta useammankin naaraan kanssa, mutta kaikki olivat loppujen lopuksi näyttäytyneet olevan sydämettömiä tappajia, keitä Kostokynsi vain inhoaisi. Ja sen jälkeen hän oli löytänyt Sielutaivaan, joka oli vaikuttanut aivan täydelliseltä naaraalta ja nyt he saisivat pentuja yhdessä? Pentuja, mitä kolli oli luullut ettei ikinä saisi? Hän itki onnesta ja tunsi kuinka erakko painoi hellästi oman päänsä hänen päätään vasten, antaen hiljaisen kehräyksen nousta kurkustaan.

Katsoin kuinka Pöllöpentu mökötti taas,Miksi hänen pitää aina suuttua?
”Hei,Rauhoitu.Se oli vitsi.”Yritin lohduttaa ärtynyttä siskoani.
”Ai oli?Väitätkö ettet sanonut että pöllöillä on mulkosilmät?”Sisko tuhahti ärtymyksestä.
”Joo..En väitä.Ja anteeksi.”Mutisin.
Pöllöpentu katsoi minua surkealla ilmeellä,”Lupaatko totella minua koko loppupäivän?”
”Joo..”Mutisen.
”Jes!!”Hän huusi.Hän manipuloi minua...Ketunläjät,Taas..
”Kieri tarpeidentekopaikassa!!”
Pöllöpentu käkätti.
”En!!”Sähähdin ja juoksin karkuun,Tällä kertaa en tottelisi häntä,Koska hän ei yleensä noin törkeitä käskyjä tee.
Pöllöpentu juoksi perääni ja otti minut vaivatta kiinni.
”Senkin hiirenaivo!”Pöllöpentu sähähti ja luovutin.
Juuri kun olin tarpeidentekopaikan edessä,Kultapentu tuli ja sanoi siskolleni,”Älä viitsi...”
Pöllöpentu sähähti ja raapaisi Kultapennulle pienen haavan poskeen.”Älä puutu asioihin,Ellet halua tehdä myös perässä!”
Onneksi juuri kun olin astumassa kissan jätöksiin,Keltatassu tulee auttamaan.”Ei noin saa tehdä,Pöllöpentu!”Hän naukui.
”Ai mitä?”Pöllöpentu yritti mahdollisimman kiltisti,Se yleensä upposi.
”Näin ja kuulin mitä teit.”Keltatassu sanoi.
Pöllöpentu tuhahti ja lähti arvokkaasti pois.
”Kiitos”Mumisin mutta Keltatassu oli jo poissa.
#Huoh..#.Mutisin.
”Leikitäänkö sammalpalloa?”Kultapentu kysyi
”Vaikka.”Naukaisin ja hain jo sammalta pentutarhasta.
Katsoin ensin sisään ja näin Pöllöpennun ’itkemässä’ Voimasydämen luona.”Miten sinä saatoit olla niin törkeä!”Voimasydän sähähti kun menin ohi.
”Täpläpentu haukkui minua rumaksi mulkosilmäpöllöksi!”
Pöllöpentu esitti lahjakkaasti.
”Enkä..!”Sähisin.
”Älä valehtele,Olen pettynyt sinuun,Täpläpentu.Pyydä siskoltasi anteeksi.”
Murahdan.#Miksi hän uskoo vain häntä..Varmaan kun hän näyttelee oikeastikin tosi hyvin..#
”Anteeksi.”Mutisin ja juoksin sammalpallo suussa pois.
#Sanoin vain että tiedän että pöllöillä on mulkosilmät,Olinhan nähnyt sellaisen eräänä yönä!#.Kirosin mielessäni kun kävelin Kultapennun luo.
”Mikä hätänä?”Kultapentu kysyi ja katsoi minuun huolestuneesti.
”Taas sama laulu,Mustaa maineemme emon silmissä.”Murisin.
Kultapentu huokaisi.
”Olen niin vihainen,Että en halua leikkiä nyt!”Ärähdin ja hakkasin sammalpalloa.
”Samoin..Mitä hän sanoi?”Kultapentu kysyi.
Kerroin mitä Pöllöpentu oli sanonut.
”Sellaista se on,Veliseni.”Kultapentu sanoi lohduttavasti ja jäimme siihen istumaan hiljaa.


//Tällänen nopea..:3

3 luku

Tunsin etukäpälieni alla kutittelevia ruohonkorsia, jotka taittuivat kun polkuanturani painautuivat niihin lujasti, annoin pitkien kynsieni liukua ulos ja tarrata kiinni pehmeään maanpintaan, tunsin kuinka takakäpäläni tömähtivät ruohikolle, hengitin hitaasti ja annoin raskaaksi muuttuneen ruumiini painua nurmikolle, ojentelin etukäpälääni kuononi edessä, se ei ollut kipeä, mutta polkuanturani olivat veriset, kova pinta oli hinkannut niihin pieniä nirhamia, joista tihkui vielä vähän verta. Nuolaisin kielelläni ikävästi kihelmöivää polkuanturaani puhdistaakseni niihin syntyneet nirhamat, karhea kielenveto tuntui käpälässäni rauhoittavalta ja kihelmöinti lakkasi vaivaamasta minua. Vääntäydyin vaivalloisesti ylös ruohikkoisesta maasta, katselin ensimmäistä kertaa kunnolla ympärilleni ja annoin metsän kodikkaiden tuoksujen tulvia aisteihini, viimeinkin olin turvassa. Olin juuri päässyt pois suuresta kaksijalasta, eräs kaksijalalta irti päässyt iso musta koira oli vauhdittanut matkaani louskuttamalla hurjasti perääni siihen asti, että katosin metsän uumeniin, sitä ennen olin juossut henkeni edestä ja nyt olin ihan puhki kaikesta mahdollisesta säntäilystä. Minun oli löydettävä suojaa vähän liiankin nopeasti tulevalle yölle, en haluaisi juotua nukkumaan taivasalla, varsinkaan kun leuto tuuli oli muuttunut kipakaksi ja pöllyytti nyt turkkiani kovakouraisesti. Tarkastelin viikset ilmavirrassa tarkkaavaisesti värähdellen
ympärilleni, hetken tirkisteltyäni huomasin vähän kauempana, kököttävän yksinäisen, mutta tiheän pensaan, jonka alla voisin yöpyä kaivettuani kuopan ja hankittuani sinne edes jotakin pehmustetta. Jolkotin korvat valppaina pystyyn nostettuina, taivas oli värjäytynyt kauniin tummansiniseksi, vielä muutaman hetken kuluttua pimeys olisi saavuttanut määränpäänsä peittäen minut mustaan syöveriin. Liu’utin pitkät kynteni esille ja kaivoin niillä helposti pehmeätä maata, heilautin vaaleaa korvaani kun siihen osui mutakokkare. Levitin nopeasti kaivamani kuopan pohjalle vierestäni nappamiani havunneulasia, koska muutakaan pehmustetta ei ollut käpälieni ulottuvilla, asettauduin makaamaan yllättävän mukavan tuntuisille neulasille vetäen etukäpäläni alleni ja sulkien vihreät silmäni niitä vielä kerran suurielkeisesti räpäyttäen.
***
Aurinko korvensi niskaani, kuin muistuttaen tarkoituksestaan, olisin voinut vaikka uskoa, että ilmatila vaihteli ihan tahallaan vain minun kiusakseni. Pakotin käpäläni raahautumaan eteenpäin auringon ahdistellessa minua puolelta jos toiselta, kurkkuni oli rutikuiva ja jopa viimeksi ohittamani ojapahanen tuntui virvoittavalta pelastukselta, ojan vesi oli toki sameaa, mutta muutakaan ei ollut tarjolla. #Harvinaisen kuuma päivä, ja hiirenkorvahan on vasta ohi!# Luultavasti olin jo lähellä klaanikissojen elinaluetta, olisi silti ollut paljon mukavampaa kulkea puiden kätköissä, vaikka nummella leuto tuuli leyhäytteli vilpoisia tuulahduksia päin naamaani. Lihaksiani särki ja olisin voinut vaikka maksaa kolme kania pikaisesta pulahduksesta veteen, vain asian ajatteleminenkin sai veden herahtamaan kielelleni, olin yhtä väsynyt kuin nälkäinen. Kuljin käpälät maata viistäen, mutta korvat valppaina heilahdellen, eihän sitä voinut ikinä tietää mitä eteen sattuu putkahtamaan. Siristelin vihreitä silmiäni yrittäen tirkistellä kaukana näkyvää kimmellystä, nostin katseeni pois maata raahaavista käpälistäni ja yritin tuumia mikä voisi aiheuttaa tuollaista kimallusta auringon porottaessa kuin viimeistä päivää. #Voisiko se olla...? Ei kai vain...? Vettä!#

//Yritämpäs seuraavalla kerralla paremmin :^

Haukottelin hyvin kovaan ääneen,Niin että soturienkin pesässä varmaan kuului.Katson veljeäni joka hyppii innostuneena,”Mennään leikkimään sammalpalloa!”Nakkapentu intoili kuin viimeistä päivää.
”Ei nyt,Naakkapentu.Aamupartio ei ole vielä edes lähtenyt.”Haukottelin lisää ja huomasin Peippospennun nyrpistävän meihin päin.
#Siitä lähtien,Kun Naakkapentu parantui,Hän on ollut ihan hirveän energinen,Eikä se vanha tuttu rauhallinen Naakkapentu.#
Ajattelin ja katselin ylipirteää veljeäni joka hyppi sinne tänne pentutarhassa olevalla vapaalla tilalla.(Eli maailman pienimmällä tilalla.).
”Mennään nyt!!”Naakkapentu intoili ja heilutti pitkää häntäänsä sinne tänne.
”Emme saa herättää muita..”Mutisin aamuväsyneenä.
”Älä viitsi,Sanotko noin oppilaanakin kun sinun pitää mennä aamupartioon?”Naakkapentu irvaili.
”No en tietenkään,Mutta olemme pentuja ja haluan nukkua kerrankin myöhään.”Sähähdin ja sukelsin sammalpetiini.Naakkapentu oli herättänyt minut joka aamu ennen saalistuspartiota siitä lähtien,Kun hän pääsi parantajanpesästä.
Huomaan kuinka Naakkapentu yrittää vetää minua takajaloista ulos.
”Lopeta!!”Kiljun mahdollisimman hiljaa ja yritän potkia veljeäni.
Valittavasti koko klaani herää kiljuntaani ja riehumiseemme.
”Onko mäyrä hyökännyt?”Yöaskel tulee katsomaan tilannetta.
”Eii...Veljeni vain kiduttaa minua!!”Huudan tuittupäissäni.
”Enhän!”Naakkapentu huutaa suoraan korvaani ja päätäni alkaa särkeä.
”Lopettakaa.”Kaniinisydän sanoi ja tulee väliimme.
”Tuo aloitti!”Sähähdin ja osoitin käpälläni veljeäni.
Naakkapentu katsoi minua raivoissaan ja juoksee pentutarhasta.
”Mikä häneen tuli?”Hämähäkkijalka kysyi.
Katsoin isääni hölmistyneenä kuin jänis puhuvaa kasvia.
”Hän on tullut hulluksi!!”Kiljun.
Vanhempani katsovat minua kuin hullua ja Kaniinisydän sanoo.”Hän on vain innostunut kun voi taas riehua.”Hän lohdutti.
”Mutta hän herättelee minua liian aikaisin!”Kiukuttelen,Mutta harmikseni huomaan että koko klaani tuijottaa minua.
”Hän rauhoittuu kyllä.”,Kaniinisydän sanoi ja puski kehräten poskeani.
#Kiitos..Emo...#,Mutisen mielessäni kun hän lopettaa.
#Ehkä se on vain väliaikaista..#,Ajattelen lohduttautuneesti.
Pian kaikki ovat menneet nukkumaan paitsi aamupartiolaiset ja ovat ihan tyytyväisiä että pääsevät ”aikaisemmin hoitamaan askareensa.”.Kun olen juuri sulkemassa silmäni,Veljeni tulee ja katsoo minua suurilla viattomilla silmillään.
”Anteeksi..”Naakkapentu naukui hiljaa.
Nyökkään vastaukseksi ja annan hänen tulla nukkumaan viereeni.
**
”Huomenta.”Pikkupentu naurahti suoraan kasvojemme päälle.
”Täh..”,Mutisin ja haukottelin.
”Nyt on aamupäivä.”Pikkupentu sanoi.
”Aa..”,Naakkapentu tajusi.
”Menkää syömään,Jätin teillekin jotain,Vaikka minulla oli sudennälkä!”Pikkupentu sanoi ja lähti pois.
”Se kuka on viimeisenä riistakasalla,On mätä kani!”Naakkapentu sanoi ja lähti juoksuun.
Yritin nousta mukavasta asennostani ja juosta,Mutta olin vielä sen verran uninen,Että kaatuilin kokoajan.
”Olin ensimmäinen!”,Naakkapentu ylpeili kun jolkotin riistakasalle.
”Otit varaslähdön ja en ollut vielä noussut!”,Mutisin väsyneenä.
”Enpäs ottanut!”Naakkapentu väitti.
”Otitpas!!”Ärähdin ja hyppäsin veljeni niskaan.
”Älkää tapelko.”Tiikerililja sanoi.
Katsoimme hölmistyneenä Tiikerililja mutta otamme aselevon.
”Haluan ottaa kanin!”Naakkapentu sanoi.
”Et jaksa syödä sitä.”Väitin.
”Jaksanpas!”Naakkapentu väitti.
”Ei vaan minä jaksan,Voin todistaa kilpailulla!”Väitin.
”Niin minäkin todistan!”Naakkapentu sanoi ja otti molemmille yhtä isot jänikset.
”Ei nämä ole kaneja!”Sanoin.
”Noh..Jaksathan syödä kaniinin,Niin mikset Jänistä?”Naakkapentu sanoi.
Katsoin hieman tyrmistyneenä jättimäistä eläintä,Joka oli melkein isompi kuin minä.
”Hyvä on..”Huokaisin.
”Kolmosella! Yksi..Kaksi..Kolme!”
Naakkapentu kiljahti ja aloimme syömään hulluna.
Kun olin syönyt jonkun aikaa jänistä,Minua alkoi huipata.#Muhin menninkäinen suostumaan..?#.
Huomasin että Naakkapentu söi ihan hulluna.#Pitäisikö sanoa että lopeta? Ei,muuten näytän pelkurille.# Ajattelen ja hotkin samaa tahtiin.
Pian kun minulla ei ollut enää muuta kuin pää jäljellä,Minua alkoi ihan oikeasti kunnolla huipata.Kaikki tuntui pyörivän siihen asti,Kun kaikki pimeni.
**
Makasin parantajanpesässä pötkölläni veljeni vieressä.Minulla oli hirveän kipeä vatsa.
”Taas te olette täällä..”,Ketun kynsi huokaisi.
”No anteeksi! Tuo aloitti!”Naakkapentu väitti.
”Aivan sama kumpi väitti mitä,Mutta hyvä tähtiklaani sentään kuinka paljon te söitte! Saatte mennä kun pääsette täältä niin kuntokuurille,Tai muuten teistä tulee ihan kotikisun näköisiä!”Ketunkynsi naukui.
”Joo..”Huokaisin ja yritin nukkua kipeän vatsani kanssa.
”Näin sitä saa kun syö liikaa..Kipeä vatsa.”Naakkapentu kuiskasi ja nukahdin siihen.

//Tällänen tylsä

Kinuski raotti silmiään ja yritti nähdä jotakin ympärillään pimeässä. Hän makasi pehmeällä, mutta hieman märällä alustalla, mikä ei todellakaan tuntunut siltä samalta pehmusteelta, minkä päällä hän kodissaan nukkui. Ja sen jälkeen kotikissa pystyikin haistamaan kaikki ne oudot hajut ympärillään. Oli väkeviä, kirpeitä ja ummehtuneita hajuja, mistä hän ei tunnistanut yhtäkään. Tarkemmin haistellessaan naaras kyllä pystyi haistamaan kissanmintun, sitä oli kasvanut viereisen talon puutarhassa. Yrittäessä nostaa päätään sai vaaleanruskea kissa huomata, että häntä pyörrytti ja oksetti todella paljon. Kinuski huokaisi raskaasti, mutta pelästyi kuullessaan askelia aivan vierstään.
"Ai, sinä oletkin jo hereillä. Odota ihan pikku hetki, haen sinulle jotakin syötävää", kollin ääni sanoi ja tassutteli sitten pois hänen luotaan, ulos hieman valoisammalle aukiolle. Kotikissa tärisi pelosta paikoillaan ja yritti muistella miten hän oli tähän tilanteeseen joutunut. Ja missä Misteli oli- Muistot saapuivat pikkuhiljaa naaraan päähän eikä hän voinut olla henkäisemättä ääneen. Misteli oli kuollut oman emonsa kynsissä. Kuutamokukka oli myös alkanut jahtaamaan häntä, mutta Kinuski oli onnekseen löytänyt sen yhden vaaleanruskean naaraan joka toi hänet oman klaaninsa leiriin. Kotikissa tajusi ettei edes tiennyt tämän vaaleanruskean naaraan nimeä, niin hysteerisesti hän oli vain itkenyt ja selittänyt tuolle kaikkea tapahtunutta, ettei ollut itse kysellyt tuolta mitään. Naaras vetäisi häntäntä vierelleen muistaessaan myös ne sanat mitä se kolli oli hänelle sanonut.
*Minä olen tiineenä Mistelin pennuille ja nämä pennut eivät välttämättä edes selviäisi hengissä maailmaan?* Kinuski ajatteli murtuneena ja hautasi kasvonsa etukäpäliinsä. Hänen teki mieli itkeä, mutta kuullessaan askelia edestäpäin, kotikissa pyyhki kyyneleensä ja kohotti katseensa. Pimeässä pesässä oli vaikea nähdä, mutta hän kyllä erotti mustan hahmon edessään muusta pesästä.
"Tässä, olen pahoillani etten saanut suurempaa saalista tuotua. Varistähti ei oikein pidä, että hänen klaaninsa riistakasasta otetaan riistaa vain syöttämään kotikisuista yltäkylläisiä", musta kolli salitti pahoitellen ja laski Kinuskin eteen eläimen. Kotikissa kurottautui haistamaan riistaa, haisi miltei samanlaiselta kuin mitä Misteli oli silloin luolassa syönyt. Haju oli omalla tavallaan miellyttävä, muttei naaras voinut kuvitellakaan edes nuolaisevansa sitä. Hän veti päänsä takaisin ja kohtasi pähkinänruskeat silmät, jotka tuijottivat takaisin.
"Kiitos, siis todellakin kiitos, mutta pelkäänpä etten ole saamassa tuota alas... En ole ikinä syönyt riistaa. Taisiis, joskus maistoin jänistä minkä Misteli oli meille pyytänyt mutten pitänyt ollenkaan sen mausta", Kinuski naukui pahoittelevasti ja tökkäsi eläintä kauemmas. Mustaturkkinen kolli huokaisi ja töytäisi eläimen takaisin kotikissan tassujen juureen.
"Minä en valitettavasti pysty pitämään sinua ja pentujasi pelkkien yrttien avulla hengissä. Ja tuossa kunnossa, et olisi selviämässä edes ulos reviiriltämme ilman ruokaa", kolli sanoi ja pienen hymyn kera kehotti naarasta edes ottamaan suupalaa riistasta.
"Huoh... Selvä", Kinuski sanoi hetken tuijotettuaan pientä eläintä tassujensa edessä ja kerättyään rohkeutta sen syömiseen. Ajatus lihan syömisestä kuvotti häntä, mutta nälkä, mikä häntä oli viimeiset kaksi päivää seurannut olivat toista mieltä. Ottaessaan pienen puraisun päästäiseltä näyttävältä eläimestä, meinasin hän heti yökätä tuntiessaan karvojen osuvan kitalakeensa ja lämpimän nesteen purskahtavan suuhunsa. Kotikissa sai juuri ja juuri nielaistua yhden palan eläimestä, minkä jälkeen pudistellen päätään työnsi sen kauemmas.
"Anteeksi, enempää en pysty ottamaan", Kinuski pyysi anteeksi ja laski päänsä käpäliensä päälle, yrittäen pitää lihanpalan sisällään. Mustaturkkinen kolli vetäisi eläimen itselleen ja muutamalla haukkauksella söi sen, sitten potkien luita pesän suuaukkoa kohti.
"Minä voin päivemmällä tuoda sinulle jotakin muuta, ehkä tykkäisit enemmän lintujen tai oravien mausta", kolli sanoi ohimennen ja pudotti kotikissan eteen kasveja.
"Syö nyt edes nämä, ne auttavat sinua pysymään voimissasi", tuo kehotti. Kinuski söi yrit mukisematta, pelkäämättä että tuo kissa yrittäisi jollakin tavalla myrkyttää häntä. Eihän häntä varmasti oltaisi leiriin asti tuotu, jos hänestä haluttaisiin eroon, eikö niin?

”Olen metsästämässä, entä sinä?” Tihkutäplä naukui ja asteli ulos heinikosta.
”Keräämässä yrttejä”, Lehtitassu vastasi hiljaa ja nyökkäsi kohti nyt käpäliensä päällä lepäävää yrttitukkoa.
”Vaikka on jo viherlehti, yrttisato on huono. Olen hieman huolissani...”
Tihkutäplä nyökkäsi, ja loikki lähemmäs klaanitoveriaan. Kasvit tuon käpälillä näyttivät tosiaan vähäisen määränsä lisäksi pieniltä ja kitukasvuisilta. Asia vaikutti huolestuttavalta Tihkutäplästäkin. Hyökkäys Puroklaaniin oli varmastikin tyrehdyttänyt yrttivarastoja.
”No, kelpaako seura?” soturi kysyi ja pörhisti harmaata turkkiaan.
”Toki”, Lehtitassu myöntyi hennosti, ja kääntyi kävelemään kohti heinikkoon tallattua polkua.
”Ja onnittelut vielä soturiksi tulosta!”
”Kiitos”, Tihkutäplä naukui, ja lähti tassuttelemaan parantajaoppilaan rinnalla. Katsellessaan ympärilleen soturi huomasi ajautuneensa hiiren hajua jahdatessaan aina Kuutamoklaanin reviirin pohjoispuolelle, sinne mihin tulvat aina lehtikadon päättyessä ja hiirenkorvan alkaessa iskivät. Raottaessaan suutaan hän tunsi ilman olevan raikkaampaa. Korkean vuoriston saattoi erottaa siellä, missä oksia oli harvemmin.
”No, tuntuuko se erilaiselta?” Lehtitassu uteli yrttitukko suussaan.
”Ei vielä. Mutta uskon että paljon tulee vielä muuttumaan”, Tihkutäplä vastasi rehellisesti ja huokaisi pienesti.
”Ainoa ero tähän mennessä on se, etten ole viettänyt varmaan koskaan näin vähän aikaa Vasanloikan kanssa. Ja tietysti minä ja Ruostehalla nukumme taas pesän reunalla”, naaras kertoi ja tunsi oudon tunteen sydämessään ajatellessaan entistä mestariaan. Vasanloikalla ei enää ollut syytä pitää häntä silmällä, mutta naaras janosi kokeneen soturin hyväksyntää yhä.
”En tiedä mitä tekisin ilman Tammiturkin avustusta… Maailmassa on vielä niin paljon, mistä hän tietää enemmän ja minä en mitään”, Lehtitassu totesi huolestuneen oloisena. Tihkutäplä vilkaisi häntä. Hän ei ollut juuri koskaan ennen kuullut hiljaisen parantajaoppilaan sanovan jotain näin avointa.
”Tuolta minustakin tuntui ehkä joskus. Nyt kuitenkin uskon pystyväni olemaan hyvä soturi, toivottavasti…” harmaakuvioinen kissa painoi leukansa rintaansa, ja jatkoi sitten:
”Sinähän olet minua vanhempi. Milloin luulet saavan parantajanimesi?”
”En tiedä. Tammiturkki ei ole maininnut siitä mitään”, oppilas naukui ja näytti hetken mietiskelevältä. Tihkutäplä nyökkäsi, ja samassa pieni hymy ilmestyi hänen kasvoilleen. Soturi tiesi olevansa sinä päivänä, jona Lehtitassusta tulisi virallisesti parantaja, ylpeä. Hän oli nähnyt miten ahkera ujo naaras saattoi olla.
”No…” Tihkutäplä oli aloittamassa uutta puheenaihetta, kun hiiren tuore haju pysäytti hänen ajatustensa virran.
”Haistatko tuon? Se on ihan lähellä”, soturi sihahti ja pudottautui sulavasti vaanimisasentoon. Lehtitassu pudisti päätään hämmentyneenä. Tihkutäplä heilautti hänelle hännällään pahoittelevan eleen, ja hiipi lähemmäs pensaikkoa, josta houkuttelevan selvä saaliin tuoksu oli kummonnut. Hiiri oli lähellä, ja Tihkutäplä lähestyi vaanimalla sitä kärsivällisesti. Saalis oli matkalla heinikon läpi, ravistellen korsia ympärillään pahaa-aavistamattomana siitä että oli juuri ohittanut kaksi kissaa. Tihkutäplä päätti säästää Lehtitassun aikaa, ja pinnisti takajalkojaan loikatessaan mahdollisimman pitkälle, minne arvioi hiiren jatkavan matkaansa. Kissa laskeutui laskelmoidusti pienen eläimen päälle, ja antoi sille pikaisen tappopureman.
”Vau!” Lehtitassu jolkotti hieman kauempaa klaanitoverinsa rinnalle. Tihkutäplä nyökkäsi rennosti hymyillen ja poimi hiiren leukojensa väliin.
”Ainakin riistaa on riittämiin”, hän kommentoi, kun kaksikko lähti taas kulkemaan tasaista vauhtia kohti leiriä. Lehtitassu oli samaa mieltä, ja parivaljakko porisi vaihtelevista aiheista koko matkan.

Leirissä oli enemmän kissoja kuin Tihkutäplän lähtiessä, ja osa heistä oli kerääntynyt pieniin porukoihin, joista kantautui pieni puheensorina, luultavasti yön kokoontumiseen liittyen. Tihkutäplä vei hiirensä ja matkalla poimimansa oravan tuoresaaliskasalle, ja kääntyi hyvästelemään Lehtitassun, joka kiirehti parantajan pesälle yrttitukko tiukasti suussaan.
#Ai niin, se kotikisukin on täällä#, Tihkutäplä ajatteli muistaessaan tapauksen, joka sai hänet vilkaisemaan parantajan pesälle uudelleen. Naaras ei tiennyt millainen kissa oli kyseessä, mutta tunsi myötätuntoa häntä kohtaan. Olihan kissa tuntemattoman kissajoukon tukikohdassa aivan yksin, ja suurin osa kuutamoklaanilaisista käyttäytyisi häntä kohtaan kielteisesti ja halveksuvasti.
#Seuraavasta kokoontumisesta tulee varmasti mielenkiintoinen#, Tihkutäplä tuumi kääntyessään kohti sotureiden pesää. Kaikkien lähiaikoina sattuneiden tapahtumien lisäksi keskustelunaiheena olisi myös hyökkäys Puroklaaniin. Tunteet varmasti kuohuaisivat kahden klaanin tavatessa jälleen.

//Jatkot viime tarinalle D:::