-Ruskatassu! Nouse ylös, me lähdemme saalistamaan, Myrskytuuli huusi oppilaiden pesän suulta.
-Tullaan, tullaan, mutisin ja nousin istumaan. Päivä oli jo melko pitkällä.
-Missä me saalistetaan? kysyin.
-No... Ajattelin, että voisimme metsästää alempana. siellä ei ole käyty pariin päivään, Myrskytuuli sanoi.
Suin turkkiani, joka oli sotkuinen. Myrskytuuli odotteli jo kärsimättömänä pesän suuaukolla.
Lähdimme. Menimme isosta halkeamasta ulos.
-Hyvä saalistuskeli, totesin.
Ulkona oli puolipilvistä. Tassutimme kaikessa rauhassa polkua alaspäin. Pysähdyimme juomaan. Vesi oli hyisen kylmää. Olihan jo lehtisade. Sitten jatkoimme taas matkaa. Kun tulimme kasvillisuuden rajalle, Myrskytuuli heilautti häntäänsä merkiksi, että pitäisi pysähtyä.
-Tuolla on myyrä. Koita sinä, hän supisi.
Lähdin hiipimään kohti myyrää. Olin niin hiljaa kuin osasin. Sitten hyökkäsin.
-Hyvin napattu! mestarini kehui.
Mumisin myyrä suussani:
-Hiihos! He ohi hiin hiihenaiho.

Saimme saaliiksi vielä hiiren ja pari kottaraista. Kannoin suussani ylpeänä kottaraista ja myyrää. Se kottarainen melkein pääsi karkuun, mutta hyppäsin ilmaan ja sain sen kiinni juuri ja juuri.
Sitten tapahtui jotain kauheaa.
Näin kotkan taivaalla. Se tuli suoraan meitä kohti.
-Äkkiä tänne! Myrskytuuli huusi.
Mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Katsoin kotkaa, joka lenteli pääni yläpuolella. Sitten se kotka hyökkäsi.
Se repi minua pudotin saaliit kauhuissani maahan. Yritin rimpuilla kotkan otteesta irti, mutta se oli liian vahva. Kotka nosti minut ilmaan ja huusin kauhuissani. Kotka nosti minua yhä ylemmäs. Rimpuilin. Vihdoin kotka tiputti minut. Mutta olin hiirenaivo. Kun putosin maahan kuului: kruts!
Tunsin jalassa kipua. Myrskytuuli tuli kauhistuneena luokseni.
-Miten kävi? hän tivasi.
-Jalkaan... sattuu, ähkäisin.
Nousin istumaan. Koitin laskea painon jalalle. Se sattui. Voihkaisin.
-Odota siinä, minä haen Huurrekukan.
Ja minä odotin.

// jatkan...
//Vähän lyhyt

VAROITUS! TARINA SISÄLTÄÄ VERTA!

Heräsin pesässäni. Aamu oli jo pitkällä. Nousin istumaan ja suin turkkini. Myrskytuuli ja Ruskatassu olivat lähtemässä leiristä. Minulla ei oluut ainakaan vielä oppilasta. Eikä se haitannut ollenkaan. Pitäisi vain kuunnella kun oppilas valittaa. Olen myös aina unelmoinut kumppanista. Ja pennuista, niistä pienistä ihanista karvapalloista...
Kävelin pois pesästäni ja valitsin tuoresaaliskasata myyrän. Aloin haukkailla sitä nälkäisenä. Aaltotähti tuli myös viereeni.
-Rauhallista. Eikö olisi mukava, jos olisi edes jotain tekemistä? hän maukui.
Nyökkäsin. Käänsin katseeni päällikköön. Katsoin hänen vihreitä silmiään. Joku hänessä viehdätti minua.
Huomasin, että vahingossa olin jäänyt tuijottamaan häntä. Käänsin katseeni nopeasti pois.
-Öh tuota... Haluaisitko lähteä saalistamaan? aaltotähti kysyi. Hän oli selvästi huomannut katseeni.
-Joo, oikein mielelläni, vastasin ja nuolaisin nolona rintaani.
Söin myyrän loppuun ja lähdin päällikön tassujäljissä leiristä. Ulkona oli puolipilvistä.
-Hmm... Haluaisitko saalistaa metsässä vai ylhäällä? päällikkö kysyi.
-No... Vaikka täällä, vastasin. Aaltotähti nyökkäsi ja aloin haistelemaan.
Hetken etsinnän jälkeen haistoin kottaraisen. Lähdin hiipimään. Kun oli tarpeeksi lähellä, hyökkäsin.
Hyppy kantoi suoraan kottaraisen päälle. Pyräisin sitä kaulaan. Lintu valahti veltoksi.
Saalistin vielä päästäisen ja hiiren. Aaltotähti tuli luokseni suussaan haukka.
Vaikka se oli kuollut, säikähdin sitä. Pelkäsin näet isoja lintuja. Päällikkö huomasi säikähdykseni ja kehräsi.
-Se on jo kuollut, hän muistutti.
-Joo... mutisin.
Olimme matkalla leiriin, kun kuulin takaani askeleita. Katsoin taakseni ja huomasin Myrskytuulen. Huomasin hänen katseestaan, että joku oli vialla.
-Mitä nyt? Aaltotähti kysyi. Hän oli huomannut saman.
-Ruskatassu...Loukkaantunut, hän sanoi hengästyneenä.
-Voi Tähtiklaani sentään? Miten kävi? Aaltotähti kysyi.
-Kotka nappasi hänet... Hän tippui, Myrskytuuli kertoi.
-Selvä. Menkää te Ruskatassun luokse. Minä käyn hakemassa Huurrekukan.
Ihailin päällikön uskaliasta ja avuliasta luonnetta. Jäin katsomaan Aaltotähden menoa. Myrskytuuli rykäisi ja lähdin nolona hänen peräänsä.

Tulimme Ruskatassun luo. Huomasin, että hänen jalkansa oli luonnottomassa asennossa ja veressä.
-Sattuu! Ruskatassu vaikeroi.
Ja nyt inhosin ja pelkäsin kotkia vielä entistä enemmän.
-Voitko laskea sille painoa? kysyin. Huurrekukka oli kertonut minulle vähän parantaja jutuista ja tiesin miten voin esimerkisi tyrehdyttää verenvuodon ja kaikkia semmoisia perusasioita.
Ruskatassu kokeili. Kun jalka osui maahan, hän veti sen äkkiä takaisin ylös.
-Minä luulen, että se on sijoiltaan tai murtunut, sanoin.
-Voinko palata oppilaaksi? Ruskatassu kysyi.
-Vain Tähtiklaani tietää, vastasi Huurrekukka, joka tuli paikalle juoksujalkaa Aaltotähden kanssa.
-Etsikää hämähäkinseittiä äkkiä. Verenvuoto on saatava tyrehtymään, Huurrekukka maukui vakavana.
Äah! Olisinhan minä voinut hoksata tuon aikaisemminkin. Lähdin etsimään. Huomasin ison tupon erään puunrungon sisällä. Kiskaisin sen mukaan ja kiiruhdin takaisin potilaan luo.
Huurrekukka oli jo levittämässä salvaa jalan päälle. Annoin hänelle hämähäkinseitit.
-Kiitos. Etsisitkö sitten vielä vahvan kepin? Ja voikukkaa, jos vain löydät, parantaja pyysi ja nyökkäsin.
Kepin löysin helposti. Vein sen Huurrekukalle. hetken etsiskelyn jälkeen löysin myös muutaman voikukan ja vein ne Huurrekukalle.
-Kiitos kovasti, hän kiitti.
Sitten hän jatkoi hiljempaa:
-Uskon, että hän paranee normaaliin kuntoon, mutta se vie hetken aikaa. Hänen jalkansa oli murtunut.
Nyökkäilin vain koko ajan.
-Ja auttaisitko minua kantamaan hänet leiriin? Huurrekukka kysyi.
-Ei minä voin. Kaunokirjo auttoi sinua jo etsimään tarvittavia yrtejä. Minä olen seissyt tässä vain turhanpanttina, Aa.ltotähti maukui.
-Joo me viemme hänet leiriin, Myrskytuuli maukui.
Myrskytuuli nosti Ruskatassun varovasti Aaltotähden selän päälle. Kollit lähtivät leiriin. Katselin heidän perään ja toivoin, että Ruskatassu parantuisi.
//Saanko tehdä Aaltotähdestä ja Kaunokirjosta kumppanit?
//Nyt tuli vähän pidempi.

Mitä enemmän söin, sitä nälkäisempi huomasin olevani. No, olinhan ollut viimeiset kolme päivää syömättä murentakaan. Päästäinen oli nopeasti kadonnut, se oli maistunut taivaalliselta. Nuolin huuliani ja tunsin väsymyksen painavan silmiäni. Vaikka olinkin seurassani olevan erakkonaaraan mukaan nukkunut melkein kokonaisen auringonkierron, kolmen päivän valvominen tuotti vaikeuksia pysyä hereillä.
"Joten, mikä olikaan nimesi?" Kysyin valkoturkkiselta kissalta, yrittäen pitää itseäni hereillä. Olisin mielelläni nukahtanut sillä samaisella silmänräpäykseltä, mutta se vaikutti hiukan epäkohteliaalta. Tuo oli kuitenkin huolehtinut, että pysyin hengissä, saalistanut ja raahannut pienen pusikon viereen. En muistanut kunnolla edellispäivän tapahtumia, mutta kehoani kyllä muisti. Hyvä, että pystyin edes liikkumaan kaiken sen säryn takia.
"Sielutassu", erakkonaaras vastasi, jatkaen päästäisensä nyppimistä. Kurtistin kulmiani, tuo nimi kuulosti kaukaisesti tutulta. En kuitenkaan muistanut nähneeni häntä ikinä.
"Nimesi kuulostaa tutulta. Olemmeko tavanneet aikaisemmin?" Kysyin tuolta, yrittäen parhaani mukaan pitää silmiäni auki. Sielutassu katsoi minua hyvin pitkään epävarmasti. Normaalistihan olisin tiuskaissut tuolle jotakin, mutta töykeästi käyttäytyvänä en varmastikaan pääsisi tutustumaan häneen paremmin.
"Olitko silloin Luuklaanissa, kun Taistovaaran pentuja pidettiin panttivankeina siellä?" Erakkonaaras kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensävystään pystyi jo huomaamaan, ettei asia ollut hänen lempi puheenaiheensa. Tiesin kuitenkin heti, mistä Sielutassu puhui. Taistovaara, Luuklaanin pahin vihollinen yhteen aikaan. Luuklaani vei hänen pentunsa Vuoristoklaanista, tarkoituksena kiristys, mutta Yön Soturi Vuoristoklaanin avulla sai haettua pentunsa takaisin. Tai, ainakin melkein kaikki. Jos muistin oikein, Kuolontähti oli tappanut yhden pennuista. Ja sitten vasta tajusinkin miksi valkoturkkinen kissa oikein puhui aiheesta.
"Oletko yksi Taistovaaran pennuista?" Möläytin yllättyneempänä kuin itse edes tajusinkaan. Olin jotenkin olettanut, että molemmat Taistovaaran pennuista eläisivät tyytyväistä klaanielämää Vuoristoklaanissa, eivätkä harhailisi erakkoina niin kuin emonsa. Olin tosiaankin luullut tämän Sielutassun olevan vain koko ikänsä yksin asunut yksilö. Kuitenkin oli noin nuori ja selvästi osasi pitää huolta itsestään. Erakkonaaras nyökkäsi ja huokaisi syvään.
"No, jos saan vuorostani kysyä, niin... Miksi sinut karkoitettiin?" Tuo kysyi, nyt selvä mielenkiinto äänessään. Huokaisin itsekin ja yritin olla irvistämättä muistikuvalle. Haavoihin sattui vielä.
"No ilmeisesti ei ole kauhen 'Luuklaanimaista' uskoa Tähtiklaaniin ja yrittää käännyttää kissoja hyville tavoille", tuhahdin, yrittäen kuulostaa hiukan humoristiselta. Harmaat silmät suurenivat yllätyksestä ja huomaamattani jäin ehkä hiukan liian pitkäksi aikaa niitä tuijottamaan. Todella erikoinen väri kissan silmille, en ennen ollut nähnyt ketään samanvärisillä silmillä.
"Sinäkö uskot Tähtiklaaniin?" Sielutassu kysyi, siirtäen katseensa vierelleen ja sitten takaisin omiin tassuihinsa, joiden ääressä puoliksi syöty päästäinen vielä makasi. Olin pistänyt merkille erakon oudon tavan katsella ympärilleen. Aivan kuin seurassamme olisi ollut vielä joku kolmaskin, johon hän yritti saada katsekontaktia. Tai ehkä olen vain todella väsynyt ja ajattelen omiani. Kuka edes keksisi ensimmäiseksi tuollaista syyksi toisen käyttäytymiselle?
"Ainakin jollakin tavalla... En ikinä ole ollut entisen klaanini uskomusten kannalla", selitin ja haukoittelin syvään. Väsymys alkoi todellakin painaa. Olin kyllä hiukan hämmentynyt omasta toiminnastani. Yleensä Luuklaanissa sain tiuskia muille ja odottaa vähintäänkin samansävyistä vastausta, mutta Sielutassun kanssa tunsin oloni rauhalliseksi, enkä oikein edes jaksanut käyttäytyä kylmästi tuota kohtaan. En nähnyt sille tarvetta. Olinko vain liian väsynyt enkä jaksanut ryhtyä itsepäiseen kanssakäyntiin vai tunsinko oloni niin turvalliseksi naaraan seurassa, ettei minun tarvinnut esittää? Naurahdin ja pudistelin päätäni. Liikaa ajatuksia liian väsyneelle mielelle. Erakko nyökkäsi vastaukselleni ja siirsi puoliksi syötyä päästäistä minua kohti.
"Jos haluat syödä tuon...", Sielutassu mutisi ja vältti katsekontaktia. Hyrähdin kiitollisena, kyllä minulle ruoka maistuisi. Kurotin tassuani eteenpäin ja raahasin päästäisen eteeni.
"Olethan varma ettet itse halua sitä?" Varmistin naaraalta, joka nyökkäsi uudemman kerran ja keskittyi nyt sukimaan itseään. Pieni syyllisyyden pistos iski rintaani. Oman syöntini lomasta huomasin valkoturkin olevan todella laiha itsekin, hänen kurottaessa oman selkänsä putsaamiseen, kylkiluut näkyivät selvästi hänen turkkinsa seasta. Laskin katseeni omiin tassuihini, missä päästäisen jäänteet enää olivat. Hiirenpapanat.
"Hei... Sinun kannattaisi varmaankin siirtyä toiseen paikkaan seuraavaksi yöksi. Olemme kuitenkin Vuoristoklaanin alueella, eikä koskaan voi tietää, koska he tulevat kiertämään tätäkin aluetta", Sielutassu mutisi sukimisensa seasta, mikä sai minut kohottamaan taas katseeni tuohon.
"Luuletko tosiaankin niin?" Kysyin epäilevänä. Oliko erakko sittenkin huonossa väleissä entisen klaaninsa kanssa? Miksi muutenkaan hän olisi ehdottanut lähtemistä. Naaras kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi, luoden pienen virneen huulilleen.
"Kun elät yksin, yksi tärkeimmistä säännöistä on joka yö nukkua eri paikassa, ellet varmana tiedä alueen olevan turvallinen toisellekin yölle", Sielutassu naukaisi hymähtäen ja nousi jaloilleen. Sielutassun hymy sai minutkin hymyilemään ja yritin nousta itsekin jaloilleni. Tajusin kuitenkin nopeasti, että olin todella heikossa kunnossa. Pysyin juuri ja juuri pystyssä.
"No, sinäpä varmaankin sitten tiedät missä voisimme viettää seuraavan yömme?" Kysyin ennen kuin edes ehdin ajattelemaan koko lausettani edes loppuun. Pieni puna nousi omille poskilleni, kun tajusin että olin puhunut 'meistä'.
"Minä tiedän kyllä missä voi nukkua, mutta seurasta en ole ihan varma...", Sielutassu naukaisi pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. Naurahdin, yrittäen nostattaa ilmapiiriä, ja ehkäpä peittää omaa kiusaantuneisuuttani. Hetken seisoimme paikoillamme, katselimme ympärillemme ja vilkuilimme toisiamme silmäkulmistamme. En oikein tiennyt, että pitikö minun sanoa jotakin tai vain lähteä, niin kuin erakko oli vihjannut.
"Et viitsisi näyttää minulle sitä yöpaikkaa? Tai jos haluat itse mennä sinne niin voin kyllä etsiä jonkun muun paikan", selitin, kun hiljaisuus alkoi tuntua liian painostavalta. Erakko katsoi minua, tassujaan ja sitten käänsi päänsä taas viereensä. Ihan kuin hän olisi kuiskannut jotakin, mutta saatoin vain kuvitella omiani väsymyksen takia.
"Minä... Minä voin johdattaa sinut sinne", Sielutassu lopultakin myöntyi ehdotukseeni. Annoin naaraalle kiitollisen hymyn, jonka jälkeen lähdimme yhdessä kävelemään kohti seuraavaa yöpymispaikkaa. Olin ollut aikaisemminkin poissa klaanini alueelta, etsimässä yrttejä ja metsästämässä, mutta en koskaan ole ollut näin kaukana. Se sai oloni tuntumaan vahvemmaksi ja rohkeammaksi, eikä väsymyskään enää niin paljoa painanut. Olin pennusta asti haaveillut seikkailuista ja suuresta maailmasta kanjonissa ja sen ulkopuolella. Ja nyt haaveeni olivat käymässä toteen. Ehkäpä Luuklaanista karkoitus ei ollutkaan niin huono asia. Tämä kaikki tuntui niin uskomattomalta, vaikka muutama päivä sitten mielialani oli ollut niin maassa, etten pystynyt edes nukkumaan tai syömään. Ehkäpä yksi syypää tähän mielialani nostoon oli vierelläni kulkeva nuori naaras kenet olin löytänyt. Toivoin, että Sielutassu viihtyi seurassani, eikä pitänyt minua jonkinlaisena riippakivenä, jonka syyllisyyden tunnon takia oli ottanut hoidettavakseen. Koska minä ainakin pidin hänestä. Tai ainakin haluaisin tutustua häneen paremmin. Olihan hän nyt vielä hiukan nuori, mutta jos jaksaisin olla kärsivällinen, niin ehkä suhteemme pääsisi kehittymään hiukan pidemmälle...
*Olen tainnut viimeinkin menettää järkeni, ihan kunnolla*, ajattelin itsekseni.

Kuolontähti hyppäsi nopealla loikalla Jäätassun selkään. Oppilas ei ollut tietenkään yhtään varautunut, vaikka olikin seurannut kahuistuneena mestarinsa hyökkäystä, ja romahti vatsalleen maahan.
"Jäätassu mitä oikein teet? Sinun piti väistää!" Päällikkö sihisi kärsimättömänä. Punaoranssi naaras sylkäisi hiekanjyväsiä suustaan.
"Eikö tämä voisi jo riittää tältä päivältä?" Jäätassu vaikeroi maasta.
"Ei tietenkään!" Kuolontähti karjaisi ja sivalsi terävillä kynsillään oppilaansa korvaa. Sinisilmäinen kissa vingahti äkillisestä kivusta ja nosti tassunsa korvilleen, yrittäen suojella korviaan toiselta iskulta, pitäen silmiään tiukasti kiinni.
"Kuolontähti!" Kuului Jäätassulle tuttu ääni hiukan kauempaa. Punaoranssi naaras avasi silmänsä toiveikkaana. Luuklaanin vanhin kissa Viiltokynsi seisoi parin ketunmitan päässä Kuolontähden takana, eikä vilkaissutkaan maassa makaavaa oppilasta
"Mitä?" Päällikkö huudahti naaraalle kärsimättömänä ja erittäin vihaisena.
"Minulla olisi asiaa...", tuo naukaisi päättäväisenä ja kääntyi nopeasti katsomaan Jäätassua "kaksinkeskeistä asiaa", hän jatkoi, katsoen nyt päällikköä vakavana. Kuolontähti katseli Viiltokynttä hyvin pitkään silmiin, kunnes nyökkäsi.
"Hyvä on. Jäätassu, käy metsästämässä. Palaa leiriin vasta sitten, kun olet saanut jotakin ruokaa koko klaanille!" Jäätassun mestari naukaisi ja lähti kävelemään emonsa vierellään kohti virtaa. Oppilas ja makaamaan maahan ja tunsi kivun säteilevän joka puolella ruumistaan. Kuolontähti ei tetenkään ollut pidätellyt yhtään voimiensa ja taitojensa kanssa näissäkään taisteluharjoituksissa. Naaras makasi maassa, kunnes tunsi olevansa tarpeeksi vahva nostamaan itsensä ylös. Koska ylös nouseminen sai hänet irvistämään ja puristamaan silmiään kiinni, sai hän samalla huomata, ettei nähnyt kunnolla toisella silmällään. Silmä ei auennut kunnolla ja siristäessä sen näkökenttä meni kokonaan mustaksi. Paniikki hiipi Jäätassun rintaan ja kivusta välittämättä tuo lähti ravaamaan hullua vauhtia kohti leiriä.

"Silmäsi on vain turvonnut, rauhoitu!" Myrkkymarja sihisi hysteeriselle ja itkevälle Jäätassulle.
"Mutta minä en näe! Ja olen niin ruma nyt!" Oppilas huusi epätoivoisena. Se ketunläjä Kuolontähti oli tietenkin taisteluharjoitusten aikana osunut kynsillään oppilaansa silmään, minkä seurauksena se oli tulehtunut ja turvonnut melkein kiinni. Punaoranssi naaras nyyhkytti paikallaan ja siirsi päätään aina kauemmas parantajasta, kun tuo yritti painella kaikenlaisia rohdoksia hänen silmäänsä.
"Sattuu!" Jäätassu kiljaisi, kun Myrkkymarja painoi liian kovaa hänen turvonnutta silmäänsä.
"LUULETKO ETTEN TIEDÄ SITÄ?" Naaras karjui oppilaalle ja viskaisi tassussaan olevat yrtit pesän perukoille. Sinisilmä säikähti tuon raivonpuuskahdusta ja nousi istumaan kallioalustalle.
"Olet aivan surkea parantaja jos et edes minua osaa auttaa!" Oppilas huutoitki parantajalle ja lähti taas kerran juoksien ulos tuon pesästä omaan pesäänsä. Hän käpertyi sammalvuoteelleen ja meni hyvin pienelle kerälle, itkien holtittomasti. Jäätassu ei ikinä enää astuisi päivänvaloon tämän näköisenä.

// Jatkan toivon mukaan kohta tätä samaista tarinaa, inspiraatio taas kerran loppui kesken tarinan kirjoittamisen :DD

Lähdin Huurrekukan kanssa vähän kollien jälkeen. Kannoin suussani ylimääräisiä yrttejä. Niiden maku kutitti kieltäni.
-Olethan varma, että hän selviää? kysyin ties kuinka monenne kerran Huurrekukalta.
-En tiedä, muuta luulen, että selviää, hän vastasi hiukan ärtyneenä.
Lopetin kyselyn.
Tassutimme vaiteliaina leiriin. Aaltotähti oli vienyt Ruskatassun parantajan pesään.
-Annoin hänelle unikonsiemeniä, parantajaoppilas Taivastassu kertoi.
-Kuinka monta? Huurrekukka kysyi.
-Yhden. Oliko se sopivasti? Kun en ole aivan varma... Taivastassu maukui.
-Se on sopivasti. Olet oppinut hyvin ja sinusta tulee vielä loistava parantaja, Huurrekukka maukui ja silitti hännällään nuoren naaraan selkää.
Minua vähän ärsytti, kun minulla ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa huolia ja tunteita.
-Saapukoon oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Puhujankiven alle klaanikokoukseen! päällikön ääni keskeytti mietteeni.
-Vaikka tänään on tapahtunut hirveitä, myös hyvää tapahtuu. On tullut aika nimittää eräs pentu oppilaaksi.
Siipipentu olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi päästä soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Siipitassuna. Mestariksesi tulee Peippoaskel.
Peippoaskel, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen ja oletan sinun siirtävän kaiken mitä tiedät, tälle oppilaalle, Aaltotähti maukui ja uusi mestari-oppilas pari kosketti neniä.
-Siipitassu! Siipitassu! klaani huusi, minä muiden mukana.
Katsoin parantajan pesälle. Sen suulle oli tullut Ruskatassu. Hän katseli haikeana klaanin menoja. Minua harmitti, kun hän oli sillä lailla loukkaantunut. Hän on hyvä oppilas, sellainen, jota saattaisin harkita oppilaakseni, jos minä sellaisen haluaisin. Päätin, että olisi hyvä hakea ne saaliit, kun oli vielä valoisaa. Lähdin helkeamasta ulos. Taivas oli kauniin punainen. Jäin ihailemaan sitä. Mietin kaikkia rakkaitani, emoani ja isääni, jotka molemmat ovat jo kuolleet. Kumppania mietin myös, mutta kuka haluaisi tällaisen ruman ja pienen? Lähdin kävelemään eteenpäin, kun yhtäkkiä törmäsin johonkin.
-Auts, nau'uin.
-Kävikö pahasti? joku kysyi.
Puhuja oli Aaltotähti.
-Ei, mutisin ja hieroin nenääni.
-Hyvä. Katso kuinka kaunista täällä on, Aaltotähti maukui.
Yllätyin päällikön äänensävystä. Vastasin hänelle:
-Niin on en voisi kuvitellakaan eläväni missään muualla.
-Oletko muuten ajatellut kumppania? Klaanissa ei ole kovin montaa pentua, päällikkö sanoi.
En vastannut.
-Minä olen yhtä, hän sanoi ja käänsi kauniit silmänsä minuun.
-Rakastan sinua, kuiskasin. Nyt vasta huomasin sen. Häntä minä rakastin.
-Samoin, vastasi Aaltotähti niin hiljaa, että hädintuskin kuulin.
Menin lähemmäksi häntä ja kiedoin häntäni hänen häntäänsä. Katselimme yhdessä kaunista auringonlaskua. Unelmani oli toteutunut.
// Aaah romantiikkaa...
// En nyt luo Peippoaskelta tai Siipitassua, mutta ehkä myöhemmin.

Aurinko oli juuri noussut taivaalle, kun sinisilmäinen naaraspentu nosti päätään ja räpytteli silmiään valon häikäistessä hänen kasvojaan. Sorapentu nousi varovaisesti tassuilleen ja katseli ympärilleen katse hieman sumeana ja huomasi emonsa Marjaleuan nukkuvan vielä Tikkapentu, Kieppupentu ja Puropentu mahansa suojissa.
“Kieppupentu?” hän sihahti mahdollisimman hiljaa, ettei emo heräisi ja suuntaisi ärtymystään hänen uniensa keskeyttämisen takia ja kallisti hieman päätään. Hän tutkaili kilpikonnakuvioista sisarustaan ja etsi pientäkin heräämisen merkkiä naaraasta. Hetken Kieppupentua katsottuaan hän päätteli, ettei sisarus aikonut herätä, joten hän hiippaili varovaisin askelin ulos pentutarhasta vain sokaistuakseen uudelleen kirkkaisiin auringonsäteisiin, jotka oikein tuntuivat haluavan saada pennun menettämään näkönsä. Ne näyttivät tulevan katossa olleesta reiästä.
“Sorapentu?” hän kuuli nimensä kutsuttavan aivan läheltä ja käänsi päätään vain huomatakseen katsovansa isänsä lähestyvän. Jäkäläaskel oli todella suuri ja voimakas, mikä oli saanut Sorapennun ihailun syttymään kollia kohtaan. Kaikki puhuivat aina, että hänen isänsä oli todella kunnioitettu soturi Vuoristoklaanissa ja hänestä oli niin mahtavaa aina röyhistää rintaansa ja sanoa, että se oli juuri hänen isänsä ja hänestä tulisi yhtä voimakas ja kunnioitettu soturi niin kuin Jäkäläaskeleesta.
“Isä!” hän hihkaisi ja kirmasi isänsä luokse ja hukuttautui tämän tuuheiden rintakarvojen sekaan hymyillen. Hänen isänsä oli kaikista mahtavin!
“Hei vain pikkuinen”, Jäkäläaskel naukui hymy äänessään ja hukutti valkoruskean naaraspennun rakastaviin nuolaisuihin. Sorapentu ei peitellyt kovaäänistä kehräystä, jonka isä sai hetkessä aikaiseksi hänessä. “Mitäs sinä jo nyt olet ulkona? On vielä niin aikaistakin.”
“En jaksanut kykkiä pentutarhassa enään, kun aurinkokin on jo taivaalla!” Sorapentu ilmoitti hyristen ja perääntyi hieman, jotta pystyi näkemään isänsä leveät, lempeät kasvot, jotka olivat sulaneet hymyyn.
“Tietäähän emosi, että olet ulkona yksin?” tummanruskea kolli tiedusteli pieni virne huulillaan. Sorapentu katsoi tätä ja pudisteli hurjasti päätään. “En minä ole yksin! Olethan sinä siinä.”
“Hupsu”, kolli hymähti huvittuneena ja siirsi katseensa sitten Sorapennusta eteenpäin. Naaraspentu kurtisti kulmiaan ja uteliaisuuttaan seurasi isänsä katsetta kohti Puhujankiveä, minkä lähellä pari soturia seisoskelivat.
“Miksi he seisovat vain tuolla?” hän kysyi ihmeissään ja vilkaisi isäänsä, joka hymähti.
“Myrskytuuli varmasti on kokoamassa partiota”, Jäkäläaskel naukui vastaukseksi ja nyökkäsi valkoista kollia, jolla oli harmaita laikkuja. “Hän on Myrskytuuli, klaanin varapäällikkö.”
Sorapentu katsoi kollia hetken ennen kuin kääntyi isänsä puoleen. “Mitä ne varapäälliköt tekevät?”
“Varapäälliköt huolehtivat klaanin partioista, kuten ketkä menevät saalistamaan ja ketkä tarkistamaan rajat. Yleensä myös varapäälliköt ovat yksiä päällikön luottokissoista ja he auttavat päällikköä tekemään päätöksiä, jos päällikkö niissä tarvitsee apua”, Jäkäläaskel kertoi ja kääntyi Sorapennun puoleen. “Mitäpä luulet, ketkä lähtevät metsästyspartioon?”
Hän katsoi isäänsä hetken hämillään. Eihän hän edes tiennyt kaikkien klaanin kissojen nimiä!
“En minä heitä kaikkia tiedä”, hän vastasi ja huomasi pienen ilkikurisen pilkkeen kollin tummanvihreissä silmissään. Kiusasiko soturi häntä?
“Tuo pikimusta kolli on Korpinkutsu, hänen vierellään on Uskosielu. Kolmas on Tummatassu, Aaltotähden oppilas”, Jäkäläaskel selitti hymyillen ja katsoi häntä lempeästi. “Kyllä sinä vielä kaikkien nimet opit, kunhan vähän kasvat.”
“Entä Kieppupentu, Tikkapentu ja Puropentu? Entä jos he eivät opi?” hän kysyi pyöristynein silmin. Ei hän halunnut olla ainoa, joka oli oppinut kaikkien klaanilaisten nimet!
“Älä sinä siitä huoli, kyllä hekin oppivat”, tummanruskea soturi naukui silittäen hännällään hänen selkäänsä rauhoittelevasti.
Sorapentu vastasi isänsä rauhoittavaan katseeseen ja nyökäytti päätään antaen hymyn nousta kasvoilleen. Kyllä hän oppisi!

//Ensimmäinen tarina Sorapennulla! Kivaa taas kirjottaa pennulla :3

Oli mennyt jo muutama päivä, kun Piikkiraita oli ehdottanut minulle, että hän voisi opettaa minulle taistelua, joten olimme aina hänen kanssaan menneet harjoittelemaan, kun Nummipyörre oli päästänyt minut vapaaksi. Kun naaras ei ollut ollut paikalla, olin myös hieman opetellut Syreenikukan kanssa, joka antoi pieniä neuvoja taistelemiseen. Olin nopeasti huomannut kuinka heidän kaikkien menetelmät erosivat suuresti toisistaan, Nummipyörre oli nerokas ja nopea ja sanoi aina, että piti olla nopea liikkeissään, jottei saisi köniinsä, Syreenikukka oli jollain tavalla aggressiivinen ja nerokas taistelija, joka ei antanut toiselle aikaa miettiä seuraavaa iskua, kun hän oli jo hyökännyt kimppuun ja Piikkiraita oli voimakas ja aggressiivinen taistelija, joka neuvoi minua käyttämään voimakasta kehoani hyödyksi ja enemmän keskittämään voimaa jokaiseen hyökkäyksiini kuin olemaan nopea ja väistelemään. Olin aivan puhki jokaisen taisteluharjoituksen päätyttyä, jokaiseen lihakseeni poltteli ja kirveli enkä meinannut saada missään kohdassa hengähdystaukoa, kun jo Piikkiraita haki minut uusiin harjoituksiin. Hänen takiaan minulla oli tullut pari syvää viiltoa korviini ja lavassani oli vielä muutamankin päivän päästä kipeä puremajälki, josta uskoin jäävän arven muistuttamaan hänen kanssaan harjoittelemisesta. Tosin olin minäkin saanut tehtyä hänelle pienen arven takajalkaan, josta olin ylpeä.

“On aikasi näyttää mitä kaikkea olet oppinut”, Piikkiraita naukui matalalla äänellään ja katsoi minua häijyn meripihkaisilla silmillään. Nielaisin hieman, mutta en aikonut näyttää hermostuneisuuttani kollille vaan jännitin lihakseni ja valmistauduin lähtemään juoksemaan kollia kohden.
Olimme taas saapuneet harjoituspaikalle illan saapuessa ja hukuttaessa meidät pimeyteen, jonka takia oli vaikeampaa taistella, kun en nähnyt Piikkiraitaa kunnolla enkä saattanut nähdä hänen katseestaan, mitä hän aikoisi seuraavaksi tehdä. Minua jännitti ja hermostutti samaan aikaan, koska tiesin kollin taistelevan kynnet ulkona, mikä tietenkin tarkoitti sitä, että minun pitäisi osata ennakoida hänen liikkeensä, olla tarpeeksi nopea väistämään hänen iskujaan ja tarpeeksi vahva ja ripeä omissa iskuissani.
“Lehmustassu, kuunteletko sinä?” heräsin kollin painavaan äänensävyyn, joka tuntui ravistelevan koko kehoani ja sai katseeni siirtymään takaisin hänen hieman pörhistyneeseen turkkiinsa. Kollin meripihkaiset silmät tuntuivat palavan tulen lailla.
“Hyökkää!” hän urisi ja viilsi ilmaa hännällään, “Tai minä hyökkään.”
Nyökäytin päätäni säikähtäneenä ja lähdin juoksemaan kollia kohden. Loikkasin hieman sivuun ja varasin kaiken painon tassuilleni samalla, kun nosti yhden etutassun ylemmäs ja huitaisin kaikella voimallani sillä Piikkiraitaa kasvoihin ennen kuin väistin hänen tulevaa iskuaan, kiersin kollia hieman ja loikkasin hänen selkäänsä. Annoin kynteni pureutua kollin turkkiin ja iskin hampaani hänen niskaansa saaden isomman kollin ulvahtamaan. Raastoin kaikilla voimillani kollia, mutten kerennyt reagoida hänen heittäytyessä maahan selälleen ja puristaen minut alleen. Kaikki happi tuntui pakenevan keuhkoistani, kun kollin painava keho painoi minut maata vasten, vaikka kuinka paljon yritin raapia ja sähistä. Hän nousi ylös ja kohosi ylleni meripihkaiset silmät tummuneina. Katsoin takaisin myrkynvihreät silmät ahdistuneina. Yritin kierähtää hänen altaan pois, mutta hän esti sen asettaen etutassunsa pääni molemmille puolille näin vangiten minut aloilleni. Katseeni kiersi hätääntyneenä ympärilleen yrittäen etsiä keinoa saada hänet pois kimpustani. Tiesin sen olevan loppu siinä vaiheessa, kun hän iskisi terävät kyntensä suojaamattomaan mahaani.
“Se oli ihan hyvä”, Piikkiraita naukui mairealla äänellä ja virnisti hieman.
“Mutta nyt on aika lopettaa tämä.”
*Eikä ole! Ei ainakaan minun puoleltani*, hampaani paljastuivat, kun päästi matalan murinan valloilleen ilmoittaen harmaalle kollille, etten ollut todellakaan vielä luovuttamassa ja iskin vahvat jalkani voimalla hänen vatsaansa vasten saaden hänet tasapainonsa horjahtamaan ja pois kimpustani. Kun kolli horjahteli kauemmas, kierähdin jaloilleni ja parilla askeleella olin jälleen kollin kimpussa. Hän kerkesi nostaa katseensa minuun, kun olin jo huitaissut kynsilläni häntä suoraan poskeen saaden älähdyksen hänessä aikaiseksi. Nopeilla liikkeillä olin siirtynyt hänen taakseen ja napannut vahvalla otteella hänen takajalastaan kiinni ja annoin kaikilla voimillani hampaideni pureutua hänen lihaansa kiinni. Kuulin kuinka kolli sähisi hurjistuneena ja yritti rimpuilla otteestani onnistumatta siinä. Tunsin oloni voitokkaaksi.
“Selvä selvä päästä irti, voitit!” Piikkiraita sähisi. Irrotin nopeasti otteeni ja katsoin kuinka hän kääntyi hitaasti puoleeni. Sävähdin hieman kipinöivää katsetta, jonka hän minulle soi. Kollin vasen poski oli aivan veressä ja aiheuttamastani raapaisusta valui verta hänen rinnalleen. Myös takajalasta, johon olin äsken antanut hampaani pureutua oli veressä ja se valui noroina hänen jalkaansa pitkin maahan. Olinko minä aiheuttanut tuon kaiken?
“Muista Lehmustassu, että annat niille pulskille puroklaanilaisille samalla mitalla kuin minulle tulevassa taistelussa”, hän naukui myrkyllisesti ennen kuin kääntyi ja lähti nilkuttamaan leiriä kohden.
“Muistan minä”, naukaisin hiljaa katsoen kuinka kolli pikkuhiljaa katosi näkökentästäni. Oloni oli outo, en tiennyt nautinko aiheuttamastani vai en. Olin kuitenkin nähnyt kuinka paljon vahinkoa olin saanut paljon isommassa kollissa, mikä sai oloni hyväksi. Nytpähän Nummipyörre ei voisi sanoa, etten ollut keskittynyt.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!” Varistähden ääni kuulutti saaden huomioni kiinnittymään Suurkivellä seisovaan päällikköön, joka katseli ympärilleen mairean oloisena.
Hymähdin hieman hämmentyneenä ja lähdin hiljalleen kulkemaan lähemmäs Suurkiveä, jonne muutkin kissat olivat kokoontuneet. Istahdin Syreenikukan viereen, joka käänsi katseensa minuun ja kurtisti hieman kulmiaan.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” hän kysyi tutkien minua.
“Ei mitään”, naukaisin vastaukseksi hölmistyneenä. Mistä hän puhui? Ei minulle ollut tapahtunut mitään.
“Naamassasi on jotain punertavaa”, hän naukui ja kallisti hieman päätään. “Onko se verta?”
Pudisteli päätäni kankeana, “Ei se tietenkään ole verta, miksi olisi?”
Käänsin katseeni pois hänestä ja huomasin katsovani seuraavaksi Nummipyörrettä, joka katsoi hetken minua samalla tavalla oudosti kuin Syreenikukkakin ennen kuin hymyillen nyökäytti päätään ja siirtyi katsomaan päällikköä. Mikä kaikkia vaivasi tänään?
“Olemme kokoontuneet, koska on aika tehdä yhdestä oppilaastamme soturi. Lehmustassu, astu eteenpäin”, Varistähti naukui kääntäen kylmän katseensa minuun saaden sähäkkäät aallot juoksentelemaan koko kehossani. Nielaisten nousin tassuilleni ja askelsin hermostuneena eteenpäin. Loihdin kasvoilleni kivenkovan naamion, jonka takia näytin tunteettomalta ja vakavalta, vaikka todellisuudessa sydämeni hakkasi kuin hullu rinnassani.
"Minä Varistähti Kuutamoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, päällikkö puhui katsoen ensin kaikkia ennen kuin laski katseensa taas minuun ja maireasti hymyillen kysyi,
“Lehmustassu lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?"
“Lupaan”, naukaisin vakavasti saaden Varistähden virnistämään pienesti tyytyväisenä.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lehmustassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lehmusvarjona. Tähtiklaani kunnioittaa vahvuuttasi ja itsenäisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi”, hän naukui ylväästi lopettaen puheensa, laskeutui tasolleni ja kosketti kuonollaan päälakeani samalla, kun minä nuolaisin kunnioituksen osoituksena hänen lapaansa. Sydämeni laukkasi, kun käännyin klaanin puoleen.
“Lehmusvarjo! Lehmusvarjo! Lehmusvarjo!”

Aurinko oli laskemassa vuoriston taakse, kun Kaamostassu jolkutteli muun partion perässä rajoja pitkin. Klaanin varapäällikön, Nummipyörteen, johdolla he olivat juuri ohittamassa Neljän Virran Tammelle vievää reittiä, ja suuntasivat kohti Nummiklaanin rajaa. Kokenut naaras oli pyytänyt mukaansa Pilvipyrstön, Oksakatseen ja Tiikerisydämen, sekä tietenkin Kaamostassun.
”Aamupartio oli huomannut tuntemattomia hajuja aivan Nummiklaanin rajalla, joten Varistähti pyysi tarkkailemaan täällä useammin. Voi olla, että kyseessä on vain joku erakko, mutta parempi olla ottamatta liian suurta riskiä”, Nummipyörre selitti samalla kun jätti hajumerkkinsä aivan rajan tuntumille. Kaamostassun turkkia kihelmöi. Tunkeilijoita Kuutamoklaanin reviirillä!
”Voisiko hän olla Luuklaanista?” Oksakatse tuumi ja siristi silmiään. Kolli oli pienikokoinen, mutta hyvin voimakastahtoinen ja Kaamostassu toivoi, ettei koskaan joutuisi olemaan hänen vastustajansa.
”Jäljet eivät tuoksuneet heille ominaiselta, enemmänkin variksenruoalta ja sairaudelta”, Nummipyörre maukui. Nuori soturi nyökkäsi vaitonaisena ja he lähtivät jälleen jatkamaan rajapartion kulkua. Kaamostassu ravisteli itseään äkillisen puistatuksen voimasta. Hänestä tuntui, että jokin oli vialla, mutta sysäsi ajatukset pois mielestään. Hän varmasti vain reagoi alitajuntaisesti isänsä varoitukseen, ja ajattelisi liikoja todennäköisesti ohi kulkeneista kulkukissoista. Varovaisesti tuo raotti suutaan ja maisteli ilmaa ympärillään. Oli selkeää, että hän aisti Nummiklaanin kissojen tuoksun, mutta myös juurikin tämän tuntemattoman kulkijankin. Nummipyörre oli oikeassa; se tosiaan tuoksui sairaudelle ja variksenruoalle. Mutta siinä oli myös jotain tuttua, minkä lähdettä hän ei nyt vain saanut päähänsä.

Kaamostassu ahmi nälkäisenä tuoresaaliskasasta viemäänsä vesimyyrää ja katsoi silmät kiiluen veljiään. Hämärätassu ja Salamatassu olivat juuri viimeistelleet omat ateriansa ja peittelivät juuri niiden jäänteitä.
”Vauhtia, pian on lähdettävä”, Salamatassu sihahti naaraalle ja vilkaisi taakseen. Heidän mestarinsa, Pilvipyrstö, Kotkakanjoni ja Sammalpuro astelivat juuri esiin sotureiden pesän takaa. Soturit olivat viimein päättäneet toteuttaa ensimmäisenä päivänä tekemänsä lupauksen vielä kolmikko metsälle pimeän aikaan, ja Kaamostassu malttoi tuskin odottaa. Hän oli ollut väsynyt auringonhuipun aikaan olleen taisteluharjoituksen sekä auringonlaskun aikaisen rajapartion jälkeen, mutta kuullessaan yöllisestä seikkailusta, oli hän saanut lisää energiaa.
”Lähdemme heti, kun viimeinen partio saapuu takaisin”, Sammalpuro maukui ja pyyhkäisi lavassaan olleen havunneulasen pois. Kaamostassu nielaisi viimeisen palan vesimyyrästään ja peitteli sen. Hämärätassun häntä viuhtoi kärsimättömyydestä ja hänen vieressään Salamatassu heitteli pientä sammaltukkoa käpälissään. Jokainen heistä paloi halusta päästä tutkimaan reviiriä uusin silmin, oppimaan sen syvimmät salaisuudet.
Hetken kuluttua kuusipuiden luomasta reunamasta leirin ympärillä kuului useita kevyitä askeleita. Esiin asteli iltapartio, joukon johdossa Varistähti. Suurikokoinen kolli nyökkäsi partiotovereilleen, jotka erkaantuivat omiin suuntiinsa. Tämän jälkeen päällikkö kääntyi sisarusten mestareiden puoleen.
”Onko jokin hätänä?” Varistähti kysyi. Kaamostassun kellanpunainen mestari pudisteli päätään.
”Ajattelimme viedä oppilaamme harjoittelemaan pimeässä saalistamista”, hän selitti. Varistähti siristi silmiään, ja hetken ajan Kaamostassu pelkäsi tämä kieltävän heitä, mutta lopulta tuo nyökkäsi.
”Hyvä on. Pitäkää kuitenkin silmät ja korvat tarkkoina, emme tiedä kuka reviirillämme on ollut, emmekä tämänhetkistä olinpaikkaa”, päällikkö naukui. Soturit nyökkäsivät kollille, ja viittoivat oppilaitaan seuraamaan heitä, kun nämä pujahtivat kuusipöheikön lävitse.

”Pimeällä meidän on luotettava hyvin paljon kuuloon ja hajuaistiin, vaikka näkömme onkin hyvä”, Sammalpuro selosti, kun he kävelivät virran varrella, noin puolessa välissä kohti Neljän Virran Tammea. Kaamostassu höristi kiinnostuneena korviaan, kun aisti saaliseläimen lähettyvillään. Hän huomasi, että muukin joukko oli sen huomannut, ja kissojen kuonot värähtelivät heidän etsiessään tuoksun lähdettä. Kotkakanjoni nyökkäsi aavistuksen Salamatassulle ja antoi hänelle luvan olla ensimmäinen yrittäjä. Mustan kollin silmät olivat pienen hetken ajan hämmennyksestä suuret, kunnes tämä kyyristyi ja alkoi etsimään hajujälkeä. Oppilas hiipi vaivihkaa ketunmitan päässä olevaan pusikkoon, pitämättä minkäänlaista. Kaamostassun oli väkisinkin oltava ylpeä hänestä: näinkin lyhyessä ajassa Salamatassu oli oppinut olemaan erinomainen metsästäjä, kykeni asettamaan askeleensa juuri oikein. Saaliista ei olisi minkäänlaista vastusta hänelle. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen hänen veljensä ilmestyikin pusikon takaa myyrä suussaan.
”Hienoa Salamatassu”, Kotkakanjoni kehräsi silminnähtävän ylpeänä. Pilvipyrstö ja Sammalpuro räpäyttivät silmiään ilmaistakseen olevansa täysin samaa mieltä.
”Voit peitellä sen siihen, tulemme hakemaan sen myöhemmin”, Pilvipyrstö ohjeisti. Tämän sanottuaan kolli kohdisti katseensa omaan oppilaaseensa.
”Sinä voisit näyttää seuraavaksi taitosi”, mestari naukui. Kaamostassu nyökkäsi, yrittäen rauhoitella itseään. Salamatassu oli antanut hänelle pienen pienet paineet, sitä ei voinut kieltää. Naaras raotti aavistuksen leukojaan ja aisti välittömästi lähellä olevan useita hajupolkuja, jotkut suhteellisen tuoreita ja jotkut taas ei. Yöllä metsästämisessä oli suurena haasteena se, että riista oli pitkälti nukkumassa, aivan kuten saalistajienkin normaalisti pitäisi. Saattoi olla vain hyvä tuuri, että Salamatassun saalistama myyrä oli juuri sillä hetkellä ollut liikkeellä.
Naaraan silmät rävähtivät kuitenkin täysikuun kokoisiksi, kun hän aisti riistan lisäksi jotain muutakin. Muisto Nummiklaanin rajalla olleesta tuntemattomasta hajusta terävöitti hänen aistejaan, kun hän tunnisti samaisen tuoksun täysin vastakkaisella puolella reviiriä.
”Tunkeilija”, naaras sihahti, mutta muu joukko oli huomannut sen samalla hetkellä. Sammalpuron silmät kapenivat viiruiksi ja hänen häntänsä huitoi vinhaan tahtiin.
”Pitäisikö meidän käydä ilmoittamassa leiriin asiasta? Haju on erittäin tuore, joten kulku on tehty hieman ennen meidän saapumistamme”, ruskea soturi maukui.
”Me voisimme itse hoidella hänet”, Hämärätassu murahti silmät kiiluen. ”Ei yksikään variksenruokaa syövä kirppusäkki selviäisi kuutta kissaa vastaan.” Kolli venytteli raajojaan niin, että kynnet paljastuivat ja painautuivat multaan. Sammalpuro, Kotkakanjoni ja Pilvipyrstö vaihtoivat keskenään hyvin epäileviä ja salaperäisiä katseitaan, mitkä herättivät Kaamostassun epäluulon. Miksi he katsoivat toisiaan noin?
”Hämärätassu on kyllä oikeassa, mutta en ole aivan varma heidän taidoistaan”, Sammalpuro naukui epävarmana.
”Uskon, että he osaavat jo sen verran perustaistelutaitoja, että he kykenevät puolustautumaan”, Pilvipyrstö maukui, ”Teidän tulee kuitenkin pysyä meidän takanamme, tuliko selväksi?”
”Tietenkin”, Kaamostassu maukui ja hänen veljensä yhtyivät sanoihin. Naaraan turkkia alkoi kihelmöimään samalla tavalla kuin aiemmin partiossa, ja isän unessa antama varoitus alkoi pyöriä jälleen mielessä. Vaara oli jossain lähettyvillä.

Mitä lähemmäksi joukko pääsi tunkeilijaa, sitä hermostuneemmaksi Kaamostassu kävi. Hän tunsi veljensä lämpimän turkin hipovan omaansa, kun he kulkivat vieretysten hajujälkeä seuraten. Kotkakanjoni ja Pilvipyrstö kulkivat edellä, sisarukset keskellä ja Sammalpuro heidän takanaan. Naaras veti syvään henkeä, pyrkien rauhoittumaan ja rentouttamaan itsensä. Silti, vaikka hän kuinka yritti, tunkeilijan tuoksu sai hänet hermostumaan enemmän ja enemmän, mitä lähemmäksi joukko pääsi. Siinä oli jotain niin pelottavan tuttua, mitä hän ei kuitenkaan kyennyt tunnistamaan. Hän oli pohtinut sitä kuitenkin jo partiokierroksesta asti, mutta ei vain saanut päähänsä.
”Tuntuuko sinustakin, että tunnistat sen hajun, mutta et vain keksi mistä?” Kaamostassu uskaltautui mutisemaan Salamatassun korvaan. Kolli näytti hetken hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi.
”Se on aivan kielenpäällä, mutta en vain saa sitä päähäni”, hän maukui ja vilkaisi Hämärätassun suuntaan. ”Hänestä en tiedä, olisiko hän noin innoissaan hyökkäämässä, mikäli hänestä tuntuisi samalta?”
”Niin”, Kaamostassu myönsi, ”Hän oli heti alkuun valmis lähtemään tunkeilijan perään.” Salamatassu ei enää vastannut hänelle, tuijotti vain kahden soturin askeleita heidän edessään.
Yhtäkkiä Kotkakanjoni heilautti häntäänsä käskynä pysähtyä. Kaikki kuusi kissaa jähmettyivät paikoilleen, ja Kaamostassu katsoi vikkelästi ympärilleen. Hän pinnisti kuullakseen, liikkuisiko joku heidän lähellään, ja totta se oli; hän kuuli kevyitä nopeasti liikkuvia askeleita heidän edessään. Toisin kuin voisi olettaa, askeleet eivät hiljentyneet sitä mukaan, kun tunkeilija pidensi välimatkaa, vaan ne tulivat suoraan heitä kohti. Oppilaiden niskavillat pörhistyivät, kun askeleet koventuivat ja edessä oleva pusikko alkoi heilua. Pian sieltä asteli esiin luiseva kissa, jonka vihreät silmät tarkkailivat tyynen rauhallisesti vastassaan seisovia kissoja.
Kaamostassu tunsi, kuinka hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja tuijotti hämmentyneenä edessään seisovaa naaraskissaa.
Se oli Routasydän, heidän emonsa.


//Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä, sen verran monta kertaa kirjoitettu uusiksi että alkoi jo itseä kyllästyttää tämän tarinan lukeminen :D

“Sorapentu ala tulla jo! Minne sinä jäi kuhnimaan?” Sorapentu nosti päätään ihmeissään ylemmäs ja nopeasti nousi tassuilleen ja meinasi kaatua maahan. Naaraan kirkkaan siniset silmät kiinnittyivät nopeasti pentutarhan suuaukolle, missä Kieppupentu seisoi kilpikonnakuvioinen turkki pörhöllään ja katse hieman tulistuneena.
“Missä kaikki ovat?” Sorapentu kysyi ihmeissään ja hitain, lähes varovaisin askelin kipitti siskonsa luokse, joka katsoi häntä kuin hullua.
“Etkö sinä todellakaan kuullut, kun suunnittelimme menevämme ulos? Eivätkö korvasi toimi?” Kieppupentu naukui närkästyneesti ja huiskautti sitten häntäänsä samalla, kun kääntyi ympäri kuono kohti aukiota.
“Ala nyt tulla, ei muut jaksa koko kuuta odottaa, kun sinä täällä vitkastelet.”
“En minä mitään vitkastele”, hän sihisi hampaidensa välistä niin hiljaa, ettei sisko kuullut ennen kuin lähti korvat luimistuneina seuraamaan Kieppupentua ulos aukiolle, missä huomasi Tikkapennun, Puropennun ja Marjaleuan oleskelevan. Sisarukset leikkivät sammalpallon tapaisella pallolla, jota he heittelivät toisilleen. Emo sen sijaan istui hieman etäämmällä ja nautti pienestä lämmöstä, joka tulvi katossa olevasta reiästä aukiolle.
“Sorapentukin päätti ilmeisemmin lopulta tulla seuraamme!” Tikkapentu huudahti ivallisen oloisena ja kipitti heidän kahden luokse ja mittaili Sorapentua katseellaan,
“Etkö sinä kuullut, kun sanoimme lähtevämme ulos leikkimään?”
“No en kuullut”, hän puhisi katsoen veljeään, “Olisinhan minä muuten tullut, jos olisi tiennyt.”
Tikkapentu katsoi häntä hetken ennen kuin hymähti pehmeästi ja kosketti hänen lapaansa tuuhealla hännällään. “Ei sillä nyt enään ole väliä, olethan sinä jo täällä.”
Sorapentu katsoi Tikkapentua ja nyökkäsi hymyillen. Kollinkin kasvoille suli hymy, kun hän hetken tarkasteli siskoaan vihreän kellertävillä silmillään ennen kuin huiskautti häntäänsä ja viittoi Sorapennun mukaansa Puropennun ja Kieppupennun luokse, jotka läpsivät sammalpalloa toisilleen. Sorapentu istahti alas ja käänsi katsettaan oppilaiden pesälle kohden, mikä oli aivan pentutarhan vierellä ja huomasi tummanharmaan mustaraidallisen Tummatassun istuvan siellä katse hieman tyytymättömän näköisenä. Hän hieman kurtisti kulmiaan kollin ilmeelle. Miksi Tummatassu oli pahalla päällä, kun hän oli oppilas ja pääsi harjoittelemaan Aaltotähden kanssa? Hän olisi ainakin itse ollut pelkkää hymyä, jos olisi päässyt jo oppilaaksi ja harjoittelemaan oman mestarinsa kanssa kaikkea uutta ja jännää!
“Mitä sinä mietit?” Tikkapentu kysyi säikäyttäen Sorapennun ajatuksistaan ja sai naaraan katseen kääntymään nopeasti tummanruskeaan veljeensä, joka oli istahtanut hänen viereensä. Kollin katse oli pehmeä ja jollain tasolla jopa rauhoittava ja samanlainen kuin Jäkäläaskeleella.
“Mietin vain miksi Tummatassu näyttää niin pahantuuliselta ja sitten sen jälkeen aloin ajattelemaan kuinka hienoa olisi olla jo oppilas!” hän kertoi siniset silmät roihahtaen palamaan ilosta hänen alkaessa kertomaan ajatuksiaan veljelleen, joka kuunteli häntä mietteliäänä.
“Tosiaan, se olisi tosi hienoa päästä jo oppilaaksi”, Tikkapentu myöntyi ajatukselle ja näytti taas mietteliäältä, “Kenestäköhän tulee meidän mestarimme?”
Sorapentu katsoi veljeään ja ähkäisi hiljaa. Tosiaan, kenestä tulisi hänen mestarinsa? Keistä tulisi Tikkapennun, Puropennun ja Kieppupennun mestarit? Olisivatko ne valitut soturit heille täydellisiä opettajia? Entä jos hän ei tulisi toimeen mestarinsa kanssa?
“Miksi näytät noin synkältä?” Tikkapennun ääni herätti hänet uudelleen ajatuksistaan, jotka olivat alkaneet mennä jo aika masentavaan suuntaan.
“Näytänkö?” hän mutisi laskien katseensa maahan.
“Älä viitsi Sorapentu, ei meidän sitä vielä tarvitse miettiä. Meillä on vielä hurjasti aikaa vain olla ja leikkiä eikä miettiä mitä tulevaisuus tuo mukanaan”, Tikkapentu selitti silittäen hännällään sisaruksensa selkää pehmein vedoin. Sorapentu nyökytteli veljensä sanoille.
Niin miksi hän jo nyt murehti, kun heidän oppilaspäiviinsä oli vielä todella paljon aikaa? Hän siirsi katseensa maasta veljeensä ja nyökytteli päätään hymyillen. Tikkapentu oli aivan oikeassa.

Kinuski alkoi yhä enemmän ja enemmän varmistua epäilystään. Hän todella piti Mistelistä, ja uskoi erakon myöskin pitävän hänestä. Miksi muutenkaan kolli oli viimeisen viikon aikana rampannut useammin kuin normaalisti hänen kotonaan? Kotikissa oli kysynyt asiasta, mutta ei todellakaan uskonut saamaansa vastausta todeksi.
*Koska yksi Nummiklaanilainen kävi täällä, muita on varmasti tulossa lisää. Niin varmaan.* Naaras ajatteli katsellessaan viereistä aitaa edestakaisin kulkevaa tummajuovaista kissaa.
"Anna jo olla Misteli, eivät he ole tänne enää tänään tulossa!" Kinuski huudahti omalta pihaltaan. Misteli pysähtyi ja katsoi tuon sinisiä silmiä, jolloin kotikissa tunsi sydämensä lyövän pari ylimääräistä kertaa. Naaras seurasi kun erakko mutisi itsekseen jotakin, pudisteli päätään ja hyppäsi pois aidalta. Tassutellessaan Kinuskin vierelle sai kolli kehräävän vastaanoton.
"Miksi et yrittäisi huomenna uudestaan, nythän alkaa jo hämärtääkin", kinuskiturkkinen kissa kehräsi ja pukkasi tummajuovaista kissaa leikkisästi kylkeen, napauttaen vielä kääntyessään hännällään tuon nenän päätä. Kotikissa kulki peräpää vienosti keikuen talonsa ovelle ja vilkaisi vielä olkansa yli hänen pihallaan seisovaa harmaaturkkista kissaa.
"Oletko varma ettet halua tulla sisälle? On tulossa todella viileä yö", Kinuski kujersi, mutta harmikseen sai Misteliltä vastaukseksi pään pudistuksen. Naaraan lempeä ilme muuttui samalla sydämenlyönnillä harmistuneeksi, mutta hän uskoi olevansa niin kaukana, ettei erakko sitä huomaisi.
"Taidan mennä ihan omaan pesääni nukkumaan, kiitoksia vain", kolli naukui ja lähti ripeään tahtiin kulkemaan järveä kohti. Kotikissa riensi itse nopeasti talonsa lämpimään huomaan ja ruokakupin kautta käpertyikin omalle pedilleen pienessä kiipeilypuussa.
*Toivottavasti hän nukkuisi edes jonkun yön vierelläni.* Kinuski ajatteli kaihoisasti, mutta ei antanut tämän lannistaa häntä. Naaras oli varma, että Misteli pitäisi hänestä ja hän tulisi todistamaan sen, ennemmin tai myöhemmin.

Misteli suorastaan riensi alas rinnettä, jonka yläpäässä Kinuskin pesä ja pari muutakin kaksijalanpesää sijaitsivat. Illan viileä tuuli pörrötti hänen turkkiaan, mutta erakko oli jo miltei tottunut kylmiin säihin. Olihan hän koko elämänsä kaikki lehtikadot ollut yksin ja saanut tuntea kaikki purevat pakkaset ilman minkäänlaisia kyljenlämmikkeitä. Kolli oli kuitenkin enemmän ylpeä menneisyydestään, olihan hän selviytynyt miltei pennusta asti yksin, eikä ollut tarvinnut muiden apuja. Mutta kuten jokaisella, myös tummajuovaisella kissalla oli omia synkkiä kohtia elämässää, jotka haluaisi vain unohtaa. Ja nyt kotikissa kehen Misteli oli vastikään tutustunut, oli kaivanut ne hänen ajatustensa pinnalle. Erakko tunsi hyvin ristiriitaisia tunteita Kinuskia kohtaan. Hän halusi saada naaraasta seuraa itselleen seikkailuretkille kanjoniin, olihan tuo itsekin sanonut pitävänsä kanjonia ja sen kissoja mielenkiintoisina. Kolli oli kyllästynyt kulkemaan aina samoja reittejä ilman jutteluseuraa ja oli jo hetken toivonut saavansa kotikissasta sellaisen. Mutta tuo olikin alkanut perääntymään pois ideasta lähteä takapihaltaan yhtään mihinkään. Tummajuovainen kissa huokaisi ja lähti kulkemaan pienen metsätilkun lävitse. Hän kuuli korviinsa selvästi ukkospolulla juoksevien hirviöiden äänet ja haistoi kitkerän hajun minkä he päästivät. Mistelin mieleen pompahti se pieni Nummiklaanilaisnaaras, taisi olla Kuisketassu nimeltään, joka oli pari auringonnousua sitten ilmestynyt Kinuskin vieressä olevan kaksijalan pesän luo. Erakko todellakin ihaili klaanikissojen rohkeutta ja uskaliaisuutta, tuokin oppilas oli ylittänyt ukkospolun ihan yksin. Kolliakaan ei ollut enää pitkään aikaan pelottanut ylittää erilaisia ukkospolkuja, hän tiesi miten ne ja hirviöt niillä toimivat. Pitäisi olla vain kärsivällinen ja odottaa oikeaa hetkeä ylitykselle. Onneksi tämä ukkospolku oli helppo ylittää, hirviöt kulkivat sillä todella harvoin. Misteli ahtautui pensaikon läpi ja varovasti hiipi ukkospolun laidalle, painautuen maata vasten ja kuunnellen tarkasti ympärillään kuuluvia ääniä. Hän ei kuitenkaan voinut karistaa mielestään Kinuskia ja tuon selviä yrityksiä vikitellä häntä. Kuka tahansa selväjärkisempi olisi jo antautunut kotikissalle ja tehnyt mitä tahansa tuon vuoksi, mutta menneisyyden kokemukset pitivät erakkoa ja hänen ajatuksiaan kaukana heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta - romanttisesti ajatellen siis. Kolli ei edes ollut aluksi tajunnut naaraan tunteista, hän oli uskonut ettei kukaan pystyisi enää pitämään hänestä. Mutta Kinuski ei tiennyt Mistelin menneisyydestä, joten ei varmasti myöskään nähnyt syytä olla kiintymättä häneen. Erakko havahtui ajatuksistaan, kun tunsi maan tärisevän lähestyvän hirivön takia. Tummajuovainen kissa seurasi sivusta, kuinka hirviö lähestyi äänekkäästi möristen ja onneksi juoksi hänen ohitseen. Kolli tiesi tilaisuutensa tulleen ja nopeasti juoksi kitkerän pölypilven läpi ukkospolun toiselle puolelle. Toiselle puolelle päästyään hän varmuuden vuoksi otti nopean ja suuren loikan viereiseen ojaan. Vaikka muita hirviöitä ei kuulunutkaan, ei kolli ottaisi riskiä jäädä sellaisen alle.
*Kinuski ei varmasti pitäisi ukkospolun ylityksestä.* Ja näin Mistelin ajatukset taas ajautuivat Kinuskiin. Erakko ei todellakaan tiennyt mitä tekisi kotikissan kanssa. Hänellähän oli ollut aikaisempiakin suhteita muiden kulkukissojen kanssa, mutta kaikki ne olivat päättyneet lyhyeen johtuen hänen huonosta maineestaan kaksijalkalassa. Hyvin nuorena hän oli tavannut kauniin naaraan nimeltään Vaahtera. Hän oli ollut kollin ensi rakkaus. Nuori kuitenkin ollessaan ja ensimmäistä kunnon suhdetta eläessään, hän teki virheitä, mistä kulkukissa ei pitänyt. Loppujen lopuksi Vaahtera pisti heidän välinsä poikki ja puhui kaikille tutuilleen mahdollisimman paljon pahaa Mistelistä, kostaakseen tuolle kaikki ne vääryydet, mitä hän oli tehnyt. Tämän jälkeen kaikki naaraat olivat vain leikitelleet hänen kanssaan. Ja kaiken kukkuraksi hän oli myöhemmin joutunut Luodin - Silloisen Roxyn - jengin kanssa ongelmiin ja joutunut tekemään palveluksia noille. Jengissä oli ollut Diamond niminen kissa, johon erakko nopeasti ihastui. Nopeasti kaksikko läheni ja tummajuovainen kissa oli yllättynyt, miten naarasta ei kiinnostanut kaikki ne ikävät juorut, mitä hänestä puhuttiin. Jengi kuitenkin sai nopeasti selville heidän kahden suhteesta ja määräsi kollin tapettavaksi. Diamond oli auttanut häntä pakenemaan, mutta oli itse saanut surmansa. Misteli pakeni kanjoniin ja sen jälkeen päätti ettei ikinä kiintyisi keheenkään. Mutta nyt Kinuski oli hyvin tehokkaasti taas nostanut ihastumisen tunteita Mistelin päähän. Erakko nousi ojasta ja lähti ripeästi kävelemään kohti järveä. Hän oli viimeyön yöpynyt kaksijalkojen tekemän puolisillan alla, mutta aamulla oli herännyt veden koskettaessa hänen tassujaan. Erakko ei mielellään heräisi samalla tavalla seuraavana aamuna, joten hän joutuisi etsimään itselleen toisen yöpaikan. Onneksi järven lähiympäristö oli täynnä puskia ja kivikkoja, mitkä toimisivat hyvinä yöpymispaikkoina. Ja nopeasti kolli löysikin sopivan paikan, ontto puunrunko makasi parin puunmitan päässä metsikössä. Tummajuovainen kissa asettui sen sisälle pienelle kerälle ja yritti saada unta. Hänen ajatuksensa kuitenkin taas vaelsivat Kinuskiin. Mitä, jos kotikissa saisikin kuulla Mistelin menneisyydestä eikä haluaisi olla enää tekemisissään hänen kanssaan? Tämä ja monta muuta kysymystä naaraasta pyörivät vuorotellen hänen päänsä sisällä, ennen kuin hän nukahti.

//Päätinpä nyt sitten kirjoittaa hiukan Mistelin näkökulmasta ja menneisyydestä. Ja toivottavasti HomehtunutMaito sulle käy, että käytin Vaahteraa tarinassa.^^