”Hyvä on..”Suostuin.
”Tavataan tässä keskiyöllä!!”
Käärmepentu kuiskasi
”Mutta miten menemme vartijoiden ohi??”Savupentu kysyy.
”Mietitään silloin.”Käärmepentu lausahtaa ja kääntyy tassutelemaan kammion nurkassa olevaan Raivopentua kohti.
”Typerää...Meidän kannattaisi miettiä nyt kun soturit ovat metsästämässä.”Sanon Savupennulle.
”No jaa...”Hän mumisee epäselvästi ja kävelee pentutarhaa kohti.
Huokaisen”Mihin olen suostunut...”

En saa unta,Kun mietien mitä tapahtuu retkellämme,#Törmäämmekö muihin klaaneihin??”#
Vihdoin tunnen käpäläniskun kyljessäni,”Herää!!”Käärmepentu sihahtaa korvaani.
”Joo joo...”Sähähdän ja nousen ylös.Nousen ylös ja astelen veljeni perässä leirin keskelle.
”Heidän piti lähteä hetkeksi!”Savupentu sihahti.
”Oho!!”Melkein huudahdin.
”Mennään!”Käärmepentu kuiskasi ja hiivimme ulos .

Olemme keskellä metsää jossa on vain hyvin vähän valoa.
”Missä olemme?”Kysyn
”Kuutamoklaanin reviirillä..”Murisi möreä ääni takanamme...
”Kuka siellä!??!!”Käärmepentu huutaa.
”Kuutamoklaanin kissoja.”Murisi vähän kimeämpi ääni.Katsoimme taaksemme ja näimme viisi hyvin suurta kissaa.”Tuota...Olimme ohikulku matkalla....”Vikisin .
”Niin varmaan...Otammeko vangiksi vai tapammeko?”Kysyy keskimmäinen soturi joka on kaikista suurin.
”Otetaan vangiksi.”Sanoi toiset yhtä aikaa .”Voimme vaihtaa heidät.”Sanoi keskimmäinen.
Ja niin heidät vietiin leiriin vangiksi.Pian olimme näyttääkseen Kuutamoklaanin leirissä,Se oli todella pelottavaa... Sitten eteemme saapui toffeenvärinen kolli jolla oli pistävä katse,”Tulkaa.”
Pian olimme Kuutamoklaanin päällikön,Varistähden edessä.Lihaksikas musta kolli katsoi meitä ”Vein tiedon teistä klaanillenne,Ja he sanovat että saatte selvitä yksin,”
”Jäämmekö vangiksi??!!”Savupentu kysyi.
”Kyllä.”Toffeenvärinen kolli sanoi.
”Niin,Nummipyörre.”Varistähti myönsi.
”Menkää.”Varistähti sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Kun me aloimme nukkumaan,Savupentu kysyi”Mitä teemme?”
”Karkaamme”Käärmepentu kuiskasi varmasti.


///Katotaan pääseekö ne sieltä ulos.

Tein Kostokynnen kanssa matkaa syvemmälle Kuutamoklaanin uumeniin. Yö oli juuri saapunut kanjoniin, emme olleet juurikaan saaneet nukutuksi aikaisemman välikohtauksen jälkeen. En ollut maininnut sanaakaan pennuista, mutta vuodattanut senkin edestä kaikki ne samat vanhat pelot ja tunteet, mitkä suhdettamme minun puoleltani vaivasivat. Ja kuten aikaisemminkin, oli kumppanini kuunnellut ja rauhoitellut minua, sanonut ettei olisi mitään syytä tälle kaikelle huolelle ja murheelle. Meillä oli toisemme ja se riittäisi.
*Mutta mitäs sitten, kun emme olekkaan enää kaksin?* Huokaisin itsekseni ja värähdin tuntiessani kostean pusikon lehtien hivelevän ihoa turkkini alla. Sävähdin kauemmas pusikosta. Pimeässä oli niin vaikea nähdä eteensä, varsinkin Kuutamoklaanin reviirillä missä koko metsä yritti asettua tiellesi ja kaikilla mahdollisilla keinoilla vaikeuttaa siellä kulkua. Oli juurakkoja, pikkukiviä, kuoppia ja pusikkoja sun muita. Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini etten ollut huomannut Kostokynnen pysähdystä. Hätkähdin hieman melkein kävellessäni häntä päin ja katsoin kumppaniani oudoksuen. Oliko tuo huomannut jonkun syyn miksi piti pysähtyä? Luopio haisteli ilmaa ja huomasin tuon karvojen pörhistyvän. En voinut pienelle pelolle mitään, kun kollikin näytti säikähtävän jotakin, niin menin automaattisesti tuon kylkeen kiinni ja yritin näyttää pienemmältä. Haistoikohan Kostokynsi kuutamoklaanilaisia? En ehtinyt kysymään tuolta mitään, koska pelokas huuto kajahti korviimme jostakin lähistöltä. Säikähdin huomattavasti enemmän kuin kumppanini, joka laski häntänsä lavalleni yrittäessään rauhoitella minua.
- Meidän pitää päästä nopeasti pois täältä ennen kuin meidät huomataan! Luopio kuiskasi ja lähti nopeampaan tahtiin kulkemaan Kuutamoklaanin rajoja kohti. Yritin parhaani mukaan pysyä Kostokynnen perässä, mutta kuten jo aikaisemmin oli mainittu, oli Kuutamoklaanin reviirin ytimessä hyvin vaikea liikkua.
- Jahdataanko meitä? Kysyin hädissäni, kun en polulle keskittymiseltäni pystynyt taaksemme vilkuilemaan.
- En ole varma, mutta he eivät voi meitä Nummiklaanin reviirin puolelle jahdata! Kostokynsi naukaisi päättäväisenä, kuljettaen meitä erilaisten pusikkojen läpi. Jäin miettimään tuon sanoja hetkeksi. Minun mielestäni emme suunnanneet Nummiklaanin reviiriä kohti, pikemminkin Kuutamoklaanin takarajaa, minkä jälkeen alkaisi "ei kenenkään maa". Eikä minun mielestäni kumppanini ollut ikinä edes astunut tassullansakaan Neljän virran tammen tälle puolelle, miten hän siis osaisi suunnistaa täällä?
- Oletko varma, että olemme menossa oikeaan suuntaan? Kysyin varovasti. Kostokynsi hiljensi vauhtiamme ja käänsi katseensa minuun. Silmäni tuijottivat häntä kysyvinä ja kumppanini katseessa näkyi epävarmuus. Hän oli hetken hiljaa, kunnes loi minulle pienen hymyn. Vastasin katseeseen rauhoittavalla hymyllä ja väräytin korviani hyväntuulisena. Kun olin kokonaan keskittynyt juttelemaan luopion kanssa, unohdin tyystin vaaran mikä meitä saattoi Kuutamoklaanin reviirillä odottaa.
- Sinä ilmeisesti tunnet tämän alueen paremmin kuin minä? Kostokynsi naurahti kiusaantuneena. Nyökkäsin ja puskin tuon rintaa lohduttavana.
- Mutta on tämäkin hyvä suunta. Se vain johdattaa meidät ei kenenkään maalle Kuutamoklaanin reviirin takana, lohdutin ja otin muutaman askeleeni osoittaakseni, että nyt minä voisin ohjata meidät pois reviiriltä. Kostokynsi nyökkäsi kiitollisena ja lähti seuraamaan minua.

Olimme kävelleet jo hyvän hetken kohti Kuutamoklaanin reviirin takaosaa, kuu paistoi keskellä taivasta kirkkaana. Mitä kauemmin kävelimme, sitä varmempi olin ettei meitä seurattu. Se sai minut miettimään mikä se aikaisemmin kuulunut huuto oli ollut ja kenelle se oli oikein kuulunut. En kuitenkaan ehtinyt asiaa sen enempää, kun tuttu haju leijaili ilmassa. Pysähdyin hengittämään ilmaa tarkemmin, mikä sai Kostokynnenkin pysähtymään ja katsomaan suuntaani kummastuneena.
- Sielutaivas, onko jokin hätänä? Tuo kysyi ja kosketti hännällään kylkeäni. Nielaisin ja pudistelin päätäni epävarmana.
- Minä haistan emoni tuoksun. Haju ei ole kovin tuore, mutta hän on kulkenut tästä parin päivän sisällä, sanoin hiljaa, vilkuillen ympärilleni huolestuneena. Sehän nyt tästä vielä puuttuisikin, törmäisimme Taistovaaraan, emooni, joka inhosi luuklaanilaisia jokaisella karvallaan mitä hänen turkissaan oli. Ja minulla olisi entinen luuklaanilainen mukanani jonka esittelisin kumppanikseni ja pentujeni isäksi...
- Meidänhän pitäisi mennä ja etsiä hänet! Kostokynsi ehdotti ja alkoi haistelemaan ilmaa saadakseen parempaa selvää hajujäljestä. Katsoin luopiota kauhistuneena ja kiiruhdin tuon eteen, kun kolli alkoi kävelemään hajun johdattamaan suuntaan.
-Ei! Huudahdin ja katsoin kumppaniani harmaat silmät kipinöiden. Tuo katsoi minua yllättyneenä, minkä jälkeen pudisteli päätänsä ja katsoi suuntaani kysyen.
- Sielutaivas, minä haluan tavata sinun emosi ja näyttää hänelle, että pidän sinusta huolta ja että olen täysin omistautunut sinulle. Ei minua kiinnosta vaikka hän vihaakin luuklaanilaisia, haluaisin näyttää hänelle etten ole heidänlaisensa enää! Kostokynsi yritti ja vaikein koskettaakseen kuonollaan omaani. Huokaisin syvään ja suljin silmäni, antaen aistieni täyttyä kollin ominaistuoksuilla. Ei hän ymmärtänyt... Seisoimme siinä hetken hiljaa, nauttien vain toistemme läheisyydestä. Ja silloin minusta tuntui, että minun pitäisi kertoa kumppanilleni totuus.
- Kostokynsi, kuiskasin ja laskin pääni tuon rintaa vasten, tuntien tuon laskevan omansa niskalleni. Hän kiersi häntänsä ympärilleni, luoden minulle turvallista oloa. Kuulin korvissani ainoastaan hänen rauhallisen hengityksensä sekä yön ääniä ympäriltämme.
- Niin rakas? Tuo kysyi hiljaa. Huokaisin uudestaan ja painauduin tiukemmin tuota vasten.
- Minä... Minä odotan pentuja.

Katsoin ympärilleni pentutarhassa,Jossa oli hyvin rauhallista.Kirkasaamu tuhisi sijaispentujensa Peippospennun ja Pikkupennun kanssa ja veljeni nukkui sikeästi,Mahtava hetki mennä ulos tekemään operaatio sankaria,Olin kuullut,Että nummilla käy joskus hyvin karviaisia olentoja,Jotka syövät ruohoa ja punovat varmasti salajuonia.Ensinnäkin,Mitä ne tekivät toisten reviirillä?Hän oli myös kuullut,Että niiden pomo on kaksijalka,Karvaton kaksijalkainen olento,Joka mölisee ja on usein hirviön mahasssa.Lähdin mäyrän pesästä ja astelin nummilla.Kaunista,Mutta missä vihollis-karvapallot? Ai tuolla! Näin kaukaa valkoisia elukoita,Joilla oli lyhyt karvapeite!! Eihän nuo ole pitkäkarvaisia..Mutta entä jos se on valepuku?? Niin juuri!Valepuku! Lähestyin elukoita eikä niitä kiinnostanut minun puuhani,Mutta yhtäkkiä yksi niistä karjaisi!Huomasivatko ne minut...? Voi ei,Ei ole muuta vaihtoehtoa nyt kuin hyökätä.Hyökkäsin pienen yksilön kimppuun,Se karjui kimeällä äänellä,Joka ei ollut niin pelottavaa..Ehkä se pyysi apua?? Yhtäkkiä muut elukat katsoivat taaksepäin..Sieltä tuli iso koira! Kuolaava ja pitkäkarvainen yksilö,Joka haukkui ja yritti hyökätä kimppuuni,Hyppäsin pikku vale-karvapallon kimpusta ja juoksin pois.Pian olin juossut melkein maailman ympäri ainakin omasta mielestäni,kun katsoin taakseni,Koira ei erään jahdannut minua! Hyvä! Vaikka en saanutkaan tällä kertaa operaatio sankaria tehtyä,Keksin vielä parempia urotekoja!!



//Pitää olla aika tyhmä kissa jos luulee lampaita vihollisiksi...

Kun olin saapunut leiriin,Sain muilta moitinnat karkaamisesta ja sain arestia.#Typerää!! Yritin vain auttaa klaania hankkiutumalla ”Lampaista” eroon.#
Tämän kuun ajan aina kirkasaamu tai joku muu oli katsomassa tekemisiäni enkä saanut lähteä pentutarhasta ilman pulaa.Kuitenkin eräänä päivänä kun neljänneskuu oli kulunut sain idean...Jos autan parantajaa,Pääsen ehkä arestista!Kysyin siltä hetkiseltä vahdiltani Kirkasaamulta viattoman kysymyksen ”Saisinko mennä auttamaan parantajaa?” Kirkasaamu katsoi minua yllättyneenä ja hän sanoi ”Totta kai,Jos otat Hiiripennun sisaruksilleen mukaan,Hän väittää että hänellä ja sisaruksillaan olisi tylsää.” Nyökkään ja otan Sisarukset mukaani,Kesken vilkkaan keskustelumme parantajanpesän vieressä muistan veljeni.”Missä hän on?” Kysyn.
”Katselemassa oppilaiden taisteluharjoituksia murhepennun kanssa.”Pikkupentu vastasi.
Suutuin kamalasti.#Miksi Veljeni saa mennä katsomaan harjoituksia,kun taas minä en?Yritin sentään pelastaa klaanimme vale-karvapallojen,koirien ja kaksijalkojen salaliitolta!#
Kesken ajatteluni Peippospentu kysyy ”No menemmekö?”
”Joo mennään!”Sanoin ja sain puhtia ajatuksesta että jos olisin avuksi,pääsisin ehkä katsomaan taisteluharjoituksia!!
Kun saavuimme pesään.Pesässä oli yötassu ja Ketunkynsi.”Haluamme Auttaa!”Sanon ja katson vetoavasti Ketunkynteen.”Hyvä on,Lajitellaan saman näköisiä kasveja sen aikaan kun minä käyn Yötassun kanssa puhumassa päällikön kanssa.”Ketunkynsi sanoi.”Minä haluan saalistaa,En lajitella kasveja!”Peippospentu sanoi ja lähti kävelemään pesästä ulos pentuetoveriensa kanssa.#No,saan kunnian yksin lajittelemista!#
Kun Ketunkynsi ja Yötassu ovat lähteneet,Yritin lajitella kasveja mutta kaikki olivat ihan samanlaisia! Laitoin kasveja vain sekaisin kasoihin ja kasat johonkin hyvään paikkaan,Kyllä tästä hyvä tulee!
Mutta kun Ketunkynsi ja Yötassu palasivat he parkaisivat yhteen ääneen”Mitä olet tehnyt?!!??Sotkit koko pesän,Tässä menee pahimmillaan viikkoja siivota tämä!!”Katson lattiaa joka on täynnä sekalaisesti yrttejä.Taas saan moitteen ja kuukauden arestia,Eikä tämä koskaan lopu?


//Voi Ketunkynsi ja Yötassu-raukkaa!

Kaksi luuklaanilaista oppilasta tekivät tietään kapeaa vuoristopolkua pitkin kohti Luuklaanin leiriä. He olivat hiljentyneet eivätkä enää vitsailleet. Pajutassusta tuntui, että Pihlajatassu oli tosiaan pahalla päällä ja jopa suuttunut hänelle, kun hän oli hieman kiusoittelut tätä Henkitassusta ja siitä kuinka vahva puroklaanilaisoppilas oikein oli. Tai ehkä heidän hiljaisuutensa syy oli hermostuneisuus, joka kyti ilmassa sähköisenä. Häntä tosiaan hieman hermostutti mestarinsa Käärmeeniskun reaktio heidän kahden katoamiseensa sanaakaan sanomatta. Antaisiko kolli jonkinlaisen rangaistuksen hänelle? Pajutassu puri hammasta samalla, kun pidensi askeleitaan, jotta pääsisi nopeammin leiriin.
“Hei Pajutassu, oletko okei?” Pihlajatassun ääni kantautui kollioppilaan korviin saaden hänet hieman hymähtämään. Ei, hän ei ollut okei eikä varmasti olisikaan sen jälkeen, kun olisi saanut kuulla oranssiturkkisen mestarinsa huudot ja rangaistukset. Hän kuitenkin veti virneen kasvoilleen ja vilkaisi taaksepäin sisarustaan kohden.
“Miksen olisi?” hän kysyi välinpitämättömästi ja kohautti olkapäitään sen seuraksi. Pihlajatassun pää hieman kallistui, mutta naaras päätti olla sanomatta mitään ja nyökäytti vain päätään pieni eleisesti. Pajutassu loi nopean katseen siskoonsa ennen kuin käänsi huomionsa kokonaan eteenpäin kohti Luuklaanin leiriä, joka lähestyi aivan liiankin nopeasti.

“Pajutassu!” ilmaa halkoi Käärmeeniskun vihainen ääni, joka sai vaaleanruskean oppilaan turkin pörhistymään ja hänen katseensa nopeasti kääntymään ääneen suuntaan. Oranssiturkkinen vihainen kolli soturi teki tietään häntä kohden ja Pajutassu vain kerkesi vilkaista sisarustaan, joka oli jo astunut sivummas kuin antaen hänen saada kaiken raivon niskoilleen. Pajutassu kuitenkin huokaisi syvään ymmärtäen selvästi siskonsa päätöksen. Jos hän olisi ollut Pihlajatassun asemassa, olisi hänkin väistänyt kauemmas, jottei olisi saanut yhtä kovia huutoja vastaansa.
Käärmeeniskun päästyä heidän luokseen, kollin silmät paloivat kuin tuli, joka raivasi metsää tieltään. Kolli ei sen kummemmin miettinyt, kun hän olikin jo nostanut tassunsa ja raapaissut Pajutassua poskeen. Kollioppilas hieman perääntyi korvat luimuun vedettyinä ja katsoi maahan. Hän oli luvannut ottaa syyt niskoilleen. Se oli ollut hänen syytään ja hän kyllä kestäisi mitä vain Käärmeenisku sitten päättäisikään hänen kohdalleen antaa. Pihlajatassun painostava katse tuntui hänen turkillaan hermostuneena.
“Missä sinä olet ollut?” kolli soturi kysyi vihaiseen sävyyn saaden Pajutassun nostamaan hitaasti katseensa mestariinsa. Hän katsoi varovaisesti kollia silmiin.
“Halusin mennä harjoittelemaan taistelemista ja pyysin Pihlajatassun mukaani”, Pajutassu aloitti ja huomasi kuinka Käärmeeniskun hurjistunut katse kääntyi Pihlajatassuun, mikä sai kollin nopeasti jatkamaan lausettaan,
“Idea oli minun, ei hänen!”
Käärmeenisku kääntyi uudelleen hänen puoleensa ja tuijotti häntä myrskyävillä silmillään. Pajutassu nielaisi hermostuneena. Poskea hieman pisteli kohdasta, mihin Käärmeenisku oli juuri raapaissut. Hänen olisi varmasti pakko mennä tarkistuttamaan raapaisu Myrkkymarjan ja Mustatassun luona tai se voisi tulehtua, mikä tietenkin tarkoittaisi sitä, että hänen koulutuksensa voisi viivästyä. Oranssiturkkinen kolli huokaisi syvään, vaikka tuon olemus vielä olikin raivostunut.
“Miten sinun päähäsi ei voi jäädä niinkään yksinkertainen asia kuin se, että kerrot jos olet menossa johonkin ilman minua niin silloin minun ei tarvitse kääntää koko leiriä ympäri vain ja ainoastaan sen takia, että löytäisin sinut?” hän kysyi ärsyyntyneenä, vihaisesti tuhahtaen. Kollin katse kääntyi uudelleen Pihlajatassuun,
“Ja sinä, Ohramyrsky varmasti yhtä innoissaan etsii sinuakin.”
Pajutassu kääntyi siskonsa puoleen, joka katsoi Käärmeeniskua silmät laajentuneina, nyökäytti päätään ja kumarsi hieman soturille, jonka jälkeen otti tassut alleen ja lähti etsimään omaa mestariaan. Pajutassu katsoi siskonsa perään ja seurasi kuinka vaaleanruskea oranssi pilkullinen naaras katosi nopeasti pois hänen näkökentästään saaden kollin hieman hymähtämään. Ohramyrsky ei varmasti olisi yhtä vihainen kuin Käärmeenisku ja naaras oppilas varmasti pääsisi paljon helpommalla kuin hän. Tosin naaras olikin pahemmassa kunnossa, joten varmasti myös sen takia Ohramyrsky antaisi sen mennä tämän kerran läpi ja päästää hänet parantajan pesään.
Hän kääntyi takaisin Käärmeeniskun puoleen, joka mittaili häntä katseellaan tympeän oloisena. Pajutassu paransi ryhtiään ja nosti hieman korviaan eteenpäin, jottei olisi näyttänyt niin pelokkaalta ja pieneltä mestarinsa edessä. Hän ei mistään hinnasta halunnut, että vanhempi kissa luulisi hänen olevan peloissaan, kun hän siinä seisoi tuon edessä karvat hieman pörhöllään ja verta poskestaan valuen.
“Seuraavalla kerralla muistatkin mainita, kun saat päähäsi lähteä harjoittelemaan itseksesi”, kolli sanoi matalalla äänellä lähes sihisten, kun astui aivan hänen naamansa eteen ja katsoi häntä viiruuntuneilla silmillään tiukasti, “Onko selvä?”
“On”, hän naukui hiljaisesti, mutta kuitenkin niin kovaa, että toinen sen varmasti kuuli. Käärmeenisku tuhahtaen perääntyi kauemmas hänen naamastaan ja katsoi häntä sitten mittailevasti katseellaan niin kuin aikaisemminkin.
“Sinä siis harjoittelit taistelemista Pihlajatassun kanssa?”
“Kyllä, niin tein”, Pajutassu vastasi ja huomatessaan kuinka mestari oli jo hieman rauhoittunut, istui hän alas ja nopeasti nuolaisi rintakarvojaan. Käärmeeniskun katse oli polttava hänen turkillaan.
“Me menimme aikalailla Puroklaanin reviirille, koska siellä Pihlajatassu tiesi yhden hyvän harjoittelupaikan ja oltuamme siellä jonkin aikaa, puroklaanilainen oppilas tuli meitä vastaan ja sanoi häätävänsä meidät reviiriltään, jos me emme omin nokkinemme sieltä pois lähtisi”, Pajutassu alkoi kertomaan mestarilleen, joka myös oli istahtanut aloilleen ja katsoi häntä kiinnostuneena. Kollin silmät väreilivät.
“Ja tehän taistelitte vastaan vai mitä?” kolli uteli pieni haastava vivahdus äänestään loistaen saaden Pajutassun nyökäyttämään ripeästi päätään,
“Totta kai me taistelimme. Pihlajatassu oli niin innoissaan, että annoin hänen ensin taistella sitä puroklaanilausta vastaan ja ajattelin meneväni väliin, jos tilanne olisi sitä tarvinnut, mutta ei se lopuksi tarvinnutkaan.”
Käärmeenisku nyökäytti päätään mietteliään oloisena, mutta kuitenkin heitti oppilaalleen terävän katseen kuin olisi suunnitellut jotain suurempaakin. Pajutassu vaihtoi painoa tassulta toiselle aavistuksen hermostuneena. Mitä sitten Käärmeeniskun päässä olikaan ei se varmasti ollut mitään hyvää -ei ainakaan hänen kohdalleen.
“Mitäs sitten sanoisit, jos me vähän kokeilisimme taitojasi, kun olit niin urheasti puroklaanilaistakin vastaan taistelemassa?” kolli kysyi ilkikurinen virne kasvoillaan leikitellen. Vaaleanruskea oppilas katsoi mestariaan hieman avartunein silmin. Halusiko Käärmeenisku tosiaan tässä ja nyt harjoitella taistelemista? Mitä tuo oikein juoni? Hän kuitenkin nyökäytti päätään suostuen mestarinsa ehdotukseen, kun ei halunnut uusia huutojakaan tuolta kuulla. Käärmeenisku nousi tassuilleen ja viittoi oppilaan mukaansa ja teki tiensä leirin nurkamille Pajutassun seuratessa tämän perässä.
“Tiedäthän sinä Pajutassu, että Luuklaani tulee vielä jonain päivänä olemaan Kanjonin vahvin klaani? Joten juuri sen takia meidän on harjoiteltava päivästä yöhön, jotta meistä tulee vahvempia ja voimme lopulta valloittaa klaanit itsellemme ja hallita niitä Kuolontähden katseen alla”, Käärmeenisku kertoi kummallisen hilpeällä äänensävyllä, joka sai Pajutassun ihon väreilemään ja korvat hieman luimistumaan. Mestari ei koskaan puhunut noin, ei tuollaisella äänensävyllä ja se tosiaan karmi häntä. Karmi häntä niin, että sai hänen vaaleanruskean karvapeitteensä pörhistymään. Hän katsoi mestarinsa selkää sanattomana, hän ei kertakaikkiaan tiennyt, miten kollin sanoihin olisi pitänyt vastata tai reagoida.
“Joten”, Käärmeenisku sanoi kääntyen häntä kohden ja huiskautti ohutta häntäänsä. Sivusilmällä Pajutassu näki liikettä ja pian hänen mestarinsa viereen asteli Varpyskynsi, jonka kasvoilla oli lukematon ilme. Pajutassu katsoi valkoturkkista, kellertävä laikkuista naarasta ihmeissään. Hän kääntyi uudelleen Käärmeeniskun puoleen hämmentyneenä. Mitä tuo oikein aikoi? Miksi Varpuskynsi oli täällä?
“Ja minun tehtäväni mestarinasi on tehdä sinusta vahva ja kestävä soturi, joka sietää kipua eikä tunne myötätuntoa heikkoja kohtaan”, kolli puhui sitten taas hymyillen. Pajutassu luimisti korviaan samalla, kun perääntyi askeleen. Hän ei pitänyt yhtään siitä, mistä Käärmeenisku puhui tai miten hän muotoili lauseensa. Mistä tuo edes puhui? Miksei hän saanut tuntea myötätuntoa heikkoja kohtaan? Ketä nämä heikot edes olivat?
Käärmeenisku nosti ylähuultaan ja hieman kumartui maata kohden niin, että tuon oranssihtavat vatsakarvat hipoivat maan hiekkaista pintaa. Pajutassu seurasi laajentunein silmin kuinka soturi sitten lähes lennähti juoksemaan häntä kohden saaden oppilaan panikoituneeseen mielentilaan. Hän pudottautui äkkiä maata kohden ja juuri oikealla hetkellä loikkasi sivuun, muttei tajunnut kuinka ennalta arvattava oli ollutkaan, kun Käärmeenisku käännähti ympäri ja loikkasi hänen kimppuunsa. Hän ulvahti tuntiessaan kollin kynnet ihollaan. Tuntui kuin kollin kynnet olisivat raapineet ja repineet häntä jokaikisestä paikasta, mihin vain ylettyi. Korvissa kajahteli, kun hän hämärin muistikuvin lennähti vasten maata ja henkäisi jonkin kovan osuessa hänen kylkeään vasten. Sumein silmin oppilas käänsi katsettaan mestariaan kohden vain huomatakseen kuinka tuo heilautti häntäänsä antaen Varpuskynnelle luvan hyökätä hänen kimppuunsa ja lähti sitten välinpitämättömän oloisesti pois jättäen hänet naaraan kynsien armoille.

Katselin pesässäni ulos,Pienessä maanalaisessa kolossa oli ahdasta,Mutta silti mukavan lämmintä.Sadepisarat satoivat pesän ylle ja niiden äänet rauhoittivat minua,Mutta kuulin yhtäkkiä äänen joka terävöitti minut,”Miksi meidän kaatosateessa pitää kulkea?”Nauku,Ilmiselvästi kaksi nuorta kissaa,Sitten pian vanhempi kissa sanoi jotakin mitä en kuullut kaatosateen takia.Yhtäkkiä kuulin askelia pesäni lähellä,Olin hiljaa vaistomaisti mutta vaihdoin ajatuksissani vahingossa asentoa,”Mikä se oli?”Nuori kissa kysyi.”Sammakko varmaan,Nehän pitävät vedestä,Myös kaatosateen muodossa.”Vastasi vanhempi kissa.Sitten kissat kävelivät valitettavasti vielä lähemmäs.#Huomasivatko he minut?# Puristuin kasaan pesän nurkkaan.Yhtäkkiä pieni käpälä osuu pesäni lattiaa.”Aah!!”Kissa huutaa.”Älä huuda,Se on vain pieni kolo,Varmaan hylätty käärmeenpesä.”Sanoo nuori kissa toiselle ivallisesti,Varmaankin saman ikäisiä,elleivät jopa sisaruksia.”Siellä voi olla myös hiiriä.Tutkitaan se huomenna jos kaatosade on lakannut.”Vanhin kissa sanoo.
Huokaisen kun he lähtevät pois,Mutta minulla on ongelma,Minun pesäni oli huomattu.Nousin pesästä heti kun varmistin ettei kissat enään olleet lähistöllä.Lähdin reviiriltä kaatosateen muuttuessa myrskyksi,Enkä edes tiennyt mihin olen menossa,Varmaan menen johonkin puunkoloon miettimään asiaa ja nukkumaan.Lopulta tuntien tarpomisen jälkeen näin puun jossa oli juuri sopivan kokoinen kolo,Mutta kiipeämisestä tuli hankalaa,Koska satoi ja en ollut mikään maailman paras kiipeilijä.Lopulta monen yrityksen jälkeen pääsin koloon,Onneksi se oli hylätty.Asetuin pesään kerälle nukkumaan,En jaksanut välittää edes siitä,Ettei minulla ollut mitään pehmikettä ja minulla oli nälkä,Halusin vain ajatella rauhassa.

//Katon et mis klaanissa on tilaa laatikolle,Niin keplottelen sen sinne.

Olimme olleet ehkä neljänneskuun leirissä,Olimme Savupennun ja Käärmepennun kanssa yrittäneet paeta,Mutta tilaisuutta ei ollut tullut,Meitä oli vahdittu silmä kovana,Mutta ei oltu käytetty väkivaltaa tai mitään,Vain tiukkoja ollut.Mutta tänä aamuna kun heräsin,Joku sanoi meille ankeasti mutta maailman parhaan uutisen,”Teitä tultiin hakemaan.”Sanoi joku kissa,Jonka nimeä en muistanut,Tuntui kuin olisimme pilvissä,Mikään ei voisi enään mennä pieleen,Tai ainakin luulin.Kun nousimme onnesta sekaisin,Näimme emomme,Sen sijaan että hän olisi ollut iloinen että olimme hengissä,Hän oli suorastaan raivoissaan,Heti kun astuimme leirin lähettyviltä,Hän alkoi raivota meille.”Mitä te ketunläjät olette tehneet?!!??”.Katsoimme Savupennun kanssa emoa raivostuneena,Käärmepentu yritti olla rohkea ja katsoa Veriputousta suoraan silmiin,Näin että hänkin pelkäsi.”He antoivat teidät siksi,Että lupaaminen että emme vähään aikaan saalista siellä!Vain teidän penikoiden takia!”Sitten hän otti Savupennun hampaisiinsa raivoissaan ja raapi häntä,Yritin estää häntä,Mutta hän ei välittänyt,Yritin piiloutua läheisen puun taakse Käärmepennun kanssa,Ettemme näkisi kun emomme repi siskoamme,Savupentu kiljui kuin viimeistä päivää,Mutta lopulta hän vain yskäisi ja hiljeni.Katsoimme puun takaa,Kuinka siskomme oli kuollut.Sitten Veriputous katsoi minua ja karjui,”Ja nyt sinun vuorosi!!”Muistan vain kuinka hän otti minut hampaisiinsa ja sitten kaikki pimeni.





Heräsin jossakin hämärässä...”Olenko synkässä metsässä?”Kysyin itsekseni.Olin metsässä,Jossa oli kaunista,Puut olivat vanhoja tammia,Tämä ei kyllä muistuttanut synkkää metsää..
Kesken kaiken joku tökki minua,Se oli taas Syysheinä,Hän katsoi minua.”Olenko kuollut?”Kysyin.
”Et,ainakaan vielä,En usko että sinulla on nyt mitään hätää,Veljesi juoksi leiriimme ja haki apua,Sinut löydettiin tajuttomana ja puolikuolleena,Emosi on löydettiin puroklaanin purosta hukuttautuneena.”Syysheinä vastasi.”Onko hän synkässä metsässä?”Kysyin.
Syysheinä nyökkäsi.”Halusin kertoa sinulle tämän,ennen kuin saisit asian sinulle uutena.Halusin myös nähdä sinua muutenkin,Olet ainutlaatuinen.”Syysheinä puhui lempeästi ja tuntui kuin minulla ei olisi hätää.”Mutta sinun täytyy mennä nyt,Et voi olla täällä kauempaa.”Syysheinä sanoi totisempana ja kaikki alkoi taas kadota.Pian olin silmät auki parantavan pesässä.”Vihdoinkin heräsit.”Sanoi Myrkkymarja murahti.Sitten hän kertoi asiat jotka Syysheinä kertoi minulle ja olin iloinen,Että Syysheinä oli kertonut nuo minulle,Harmitti vain että en kysynyt pääsikö Savupentu tähtiklaaniin,Ehkäpä,Koska hän oli hyvä kissa.Olin myös äärettömän kiitollinen maailman ärsyttävimmälle veljelleni,Käärmepennulle,Joka mielestäni ansaitsisi tästä uroteosta oikein palkinnon,Mutta en kyllä anna sitä hänelle.Mutta emoani en kaipaa,koska hän tappoi siskoni,Ja olen ehkä maailman onnekkain kissa,Kun en kuollut hänen kynsissään,Siskoni ei ollut silti,Olisi pitänyt.


//Tällänen verinen juttu :,)

Olin ollut joitain päiviä arestissa,Ja Naakkapentu halusi lohduttaa minua leikkimällä kanssani lempileikkejäni,Mutta silti kaipasin jotakin.”Minulla on tylsää!”Marisen veljelleni joka nuolee mustaa turkkiaan vieressäni.”No?”Hän kysyi lyhyesti.Katson häntä paljon kertovasti ja hän irvistää.”Ei kai sinulla ole taas..”Hän kysyy.
”IDEA!!!!!”Huudahdan.Hän nyrpistää hyvin näyttävästi ja katsoo minua.”En halua mäyräjahtiin,Enkä hyökätä mihinkään klaaniin!”Hän nurisee.Katson häntä ovela ilme kasvoillani ja hymyilen.”Ei,Minulla on paljon kiltimpi,Käymme vain katsomassa oppilaiden taisteluharjoituksia!”Kehrään.
Naakkapentu pudistelee päätään mutta katson häntä viattoman vetoavasti.”Hyvä on...”Hän huokaisee katsottuani häntä silmiin pitkään.Kiljaisen ja nousen ylös.”Katso! He lähtevät juuri nyt!”Hiivimme heidän peräänsä,Yhtäkkiä kun olemme kulkeneet jonkin aikaa,Joku oppilas kääntyy.Juoksemme piiloon ahtaaseen puskaan,Onni että tässä lähellä oli puska!”Mikä se oli?”Oppilas kysyi.”Ei mikään varmaan.”Oppilaan mestari näyttääkseen sanoi.Sitten kissat jatkoivat matkaa.Pian olimme katselemassa eräältä kukkulalta oppilaiden tekemisiä.He harjoittelivat jotain hyppyjä,Joita minäkin haluaisin oppia! Pian kun olimme jonkun aikaa istuneet siinä piilossa ja katsoneet harjoituksia,Naakkapentu alkoi narisemaan.”Lähdetäänkö kotiin?”Katson häntä ja sähähdän,”Ei tietenkään!”Yhtäkkiä Naakkapentu yrittää raahata minua pois kukkulalta,Hän on kyllä minua isompi mutta yritän silti vastustella.Lopulta olemme kierivä karvakasa joka kierii..Suoraan oppilaiden päälle!

Heräsin pentutarhassa siihen että Naakkapentu löi minua kylkeen.”Meidän pitää mennä tapaamaan Kaniinisydäntä.”Menemme klaanivanhimpien pesälle jossa emomme on,Kaniinisydämen haaveena on aina ollut saada pentuja,Mutta hän sai vasta niitä isämme Hämähäkkijalan kanssa niin myöhään,Että häneltä ei tullut enään maitoa ja jouduimme juomaan jonkun toisen kuningattaren maitoa.#Miksi en ikinä muista sen kissan nimeä?#Mietin ajatuksissani kun saavumme Kaniinisydämen luo.”Olen keskustellut päällikkömme kanssa,Hän sanoi että jos teidän,Erityisesti sinun,Kanervapentu,Hulluttelu jatkuu,Viivytämme teidän oppilaaksi pääsyä.”Katsoin emoa järkyttyneenä ja vikisin avuttomasti.”Ei!!Lupaan olla maailman kiltein kissa,Jos minun oppilasaikaani ei viivytetä!”Hämähäkkijalka saapuu pesän nurkasta ja hymyilee.”Uskon sinuun,Kanervapentu.”Hymyilin ja kysyin Kaniinisydämeltä.”Tuleeko taas arestia?”Kaniinisydän pudistaa päähän näyttää hännällään pesän suuta.”Menkää”.Nousemme ja tassuttelemme ulos.Mutta jostain syystä minua jännittää,Mitä tästä vielä tulee.

Makaan pentutarhassa,Muut nukkuvat sikeästi,Mutta minä en saa hetkeäkään unta. minusta tuntui kuin joku vaatisi minua ulos,Vaikka en haluaisi.Tai siis haluaisin mennä katselemaan tähtiä..#Voisihan sitä mennä..#.Olen hyvin ristiriitaisessa tilassa haluni ja järkeni kanssa,Mutta juuri kun olin päättänyt olla järkevä,Kuulin mielessäni kun joku kuiskaili minulle,”Tule pian..Joelle...”,Yritän ajatella että tuo oli vain mielikuvitustani,Mutta silti ääni vaivaa minua.Lopulta en enään kestä ja lähden ulos.Löysin joskus salatunnelin leiristä ulos,Joskaan en ajatellut silloin että karkaisin sitä kautta,Salatunneli oli tarpeidentekopaikan vieressä,Kun menen tarpeidentekopaikan ohi,Nyrpistän nenäni ja yritän päästä nopeasti pois hajun lähettyviltä.Lopulta tunnelista ryömimisen jälkeen,Joka oli haastavaa koska tunneli oli niin pieni ja ahdas,Pääsin keploteltua itseni raikkaaseen ulkoilmaan.Ihastelin kuinka kaunis yö oli,Kuu loisti kirkkaana tummansinisellä taivaalla ja puiden lehdet soittivat rauhallista lauluaan.Olin jo melkein unohtaa kuiskauksen juuri kun sain taas kuiskauksen,Vähän vaativamman.”Tule.”Kipitin joelle ja katselin ympärilleni,Missään ei näkynyt mitään,Sitten näin varjon,”Seuraa!”Varjo sanoi ja alkoi liikkua joen vastavirtaa pitkin.Halusin juosta pakoon,Mutta uteliaisuus voitti ja seurasin kissaa.En keskittynyt ympäristööni,katsoin vain varjokissaa,Lopulta olimme tummalla aukiolla,Jota männyt varjostivat. ”Missä olemme?”Kysyin
”Sano tätä paikkaa siksi miksi haluat.”Varjo sanoi,Ja alkoi muuttua suureksi harmaaksi kolliksi,Jolla oli arpia kyljissä.
”Mitä haluat minusta...??”Kysyin pelokkaana”
”En mitään muuta kuin auttaa sinua,Monnipentu.”Kissa vastasi.
”Miten ’auttaa’,Ja kuka edes olet?”Kysyin epäilevästi.
”Haluan auttaa sinua toteuttamaan unelmasi ja olen Kyynkieli.”Suuri kolli sanoi lempeästi.
”Tiedätkö unelmani muka?”Kysyin epäilevästi.
”Suurin unelmasi olisi olla päällikkö.”Kyynkieli sanoi.
”No joo..”Mutisin.
”Mutta se tarvii kovaa työtä.”Kyynkieli totesi.
Nyökkään ja hän katsoi minuun,”Jos sinut koulutetaan kunnolla,Sinusta voi tulla suuri päällikkö.”
”Ai soturikoulutuksen avulla?”Kysyin.
”Ei! Soturikoulutus ei oikeasti opeta sinulle oikean soturin taitoja! Ututähti on niin itsekeskeinen,Ettei anna sinun opetella kunnolla,Vaan antaa sinulle Kotikisu-tason koulutusta!”Kyynkieli lausahtaa kuin puhuisi suurelle joukolle,Loukkaannuin hieman tuosta kotikisu-asiasta,Mutta aivan sama.Nyökkään myöntämisen merkiksi,koska ajattelen että Kyynkieli suuttuisi muuten.#Tai ehkä hän oli oikeassa..,Vaikka Monnipennun kokemuksen mukaan Ututähti oli ihan mukava,Mutta mistä tiesi että se saattoi olla vain peiterooli??#
”Niin,Kyllähän sinä tajuat.”Kyynkieli lausahti.#Mutta hetkinen..Lukiko hän ajatuksia?!??# Olin kuolla säikähdykseen,Mutta ryhdistäydyn ja ajattelen että se oli sattumaa..#Tai olin noin helposti luettavissa..#
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kyynkieli nousi ja näytti hännällään vasemmalle,Jossa alkoi pieni polku.”.Tuolta pääset kotiin.Muuten,Nähdään pian,Niin saat opetella soturintaitoja.”Kyynkieli naukui oudosti.Ja katosi kuin savuna ilmaan.


//Porukka varmaa alkaa tajuta miten huonoon seuraa meidän pikku-Monni on joutunut ;)

Oli viimein kulunut auringonnousu siitä kun olin joutunut Aurinkotassun nöyryyttämäksi yötaisteluharjoituksissa, tällä hetkellä oli harvinaisen toimeeton päivä ja loikoilin Lehtitassun kanssa oppilaidenpesässä käpälöiden hajamielisenä nukkuma-alustastani irronnutta, tummanvihreää sammaltukkoa.
-Oletko miettinyt sitä, että meistä nimitetään kohta sotureita? Lehtitassu naukui hitaasti, vilkaisten merkitsevästi minuun.
#En todellakaan, se tulee varmaan pian!#
Kohottauduin istumaan ja venyttelin autuaasti toista, huonossa asennossa ollutta takajalkaani yrittäen haalia itselleni vastausaikaa.
-Mmh, kaippa senkin aika kohta tulee, naukaisin vastaukseksi hetken tuumailtuani.
Lehtitassu kallisti hieman vaalean karvan peittämää päätään makuuasennossaan kuin ei olisi uskonut korviaan.
-Minä ainakin olen miettinyt, kolli mumisi riistäen nolostuneena katseensa minusta.
Pyörittelin tuskastuneena vihreitä silmiäni, joskus en kerta kaikkiaan ymmärtänyt Lehtitassua, vaikka tämä oli minulle todella hyvä ystävä.
-Vai niin! Maukaisin, en tiennyt miksi, mutta minua kuumotti hieman.
Läpsäisin kevyesti Lehtitassun vahvarakenteista lapaa.
-Turha meidän on koko päivää täällä lojua, lähdetään ulos! Kehotin yrittäen tällä tavoin keventää välillämme kiristynyttä tunnelmaa.
Lehtitassu nousi istumaan ja katsoi minua pitkään syvälle silmiin, sitten aivan yhtäkkiä tämä ravisti turhautuneena parahtaen päätään.
-Ei kiitos, tarvitsen hieman omaa aikaa, kolli mokelsi ääni värähtäen viimeisen lauseen kohdalla.
Kohautin tympääntyneenä hartioitani, yleensä Lehtitassu lähti mukaan yhtä innoissaan kuin pikkupentu ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella nähdessään perhosen.
#En vain kerta kaikkiaan tajua mikä häneen on mennyt!#
Jolkottelin ajatuksiini vaipuneena pitkin leiriä yrittäen vältellä katsekontaktia muiden klaanitovereiden kanssa, välillä tuntui kuin olisin sotkeutunut omiin käpäliini, mutta kyse olikin vain sisäisestä tietämättömyyden tunteesta.
Pistävä tokkäisy kyljessäni sai minut hätkähtämään älähtäen ulos omista maailmoistani.
-Saratassu, mikä sinua oikein vaivaa? Hortoilet kuin puolikuollut! Tunnistin katsomattakin veljeni tämän kiusoittelevasta äänensävystä.
Käännähdin kuumotuksen tunne naamallani Aurinkotassuun päin ja kohtasin tämän meripihkasilmien tutkivan katseen.
-Kumppanistasiko oli kyse? Veljeni näpäytti kierrellen minua leveä virnistys naamallaan.
Olisin halunnut vajota syvimpään maanrakoon minkä löysin, mutta eihän tavallinen kissa sitä tietenkään voinut noin vain yhtäkkiä tehdä, ottaa ja kadota noin vain!
-En tiedä kenestä puhut, maukaisin totuudenmukaisesti.
Veljeni hätkähti urahtaen ja käännähti äkisti, hölmistyneenä minuun päin.
-Eikö se ole päivänselvää? Aurinkotassu näpäytti katsellen minua läpitunkevasti.
Pudistin huokaisten mustaa päätäni, kumpa vain tietäisinkin niin voisin kertoa tälle kollille, kuka vain olikin, että minulla oli jo kissa josta pidin.
-Eräs tietty kolli pitää sinusta todella paljon! Aurinkotassu sihahti hampaidensa välistä läimäyttäen minua tuskastuneena tuuhealla hännällään.
Suuni loksahti hämmästyksestä auki ja silmäni laajentuivat valtavan suuriksi, olin varmasti erikoinen näky kissoille, jotka katsoivat minua pitkään kävellessään ohi, täysin omiin askareisiinsa kietoutuneena.
-Kuka? Pihisin niin hiljaa kuin suinkin voin, tuskin edes sain sanoja suustani.
Aurinkotassu siirsi katseensa orannseihin käpäliinsä ja siirteli niitä vaivaantuneena.
-Olen jutellut tämän kanssa, mutta lupasin olla paljastamatta! Veljeni vaikeroi, tämä oli varmastikkin tällä hetkellä puun ja kuoren välissä.

//Mitäköhän käy?