Ilta alkoi jo laskemaan isojen, jättimäisten vuorten taakse, kun vihdoin uskaltauduin laskeutua kiveltäni ja hiippailla hiljaa lähemmäs parantajan pesää, minne aikaisemmin Kiurutassu oli Siilipennun vienyt Keltapennun ja Perhospennun kanssa. Kurkistaessani varovasti sisälle parantajan pesää, säikähdin nähdessäni Sorasydämen siellä. Valkoruskea naaras oli minuun selinpäin, mutta silti pystyin selvästi sanomaan hänestä, että hän oli todella huolissaan.
“Tuleehan Siilipentu kuntoon?” naaras kysyi saaden korvani hieman liikahtamaan ja huomioni kiinnittymään Taivasliljaan, joka seisoi Sorasydäntä vastapäätä eli oli naama minuun kohden. Kyyristyin pienemmäksi, jottei nuorempi parantaja olisi nähnyt minua. Sehän tästä olisi vielä puuttunut.. Olisi nyt Sorasydänkin nähnyt minut ja sitten voinut syyttää minua Siilipennun tapaturmasta samanlailla kuin Keltapentu oli aikaisemmin tehnyt.
“Älä huoli Sorasydän, hän tulee kyllä kuntoo. Onneksi kivi, miltä Siilipentu tippui oli todella matala eikä hän satuttanut kuin vain etutassunsa putoamisen seurauksena. Toki hän meni hieman shokkiin, mutta se onkin ihan normaalia ja kuka vain olisi reagoinut samalla tavalla”, Taivaslilja naukui myötätuntoisesti ja kosketti ottoemoni kylkeä hännällään. Sorasydän nyökäytti päätään ja kiitti hiljaisesti naarasta.
“Oletko sinä vakoilemassa vai mitä?” jonkun tuntemattoman kissan ääni kuului aivan takanani kysyvänä ja sai minut kiepahtamaan nopeasti ympäri. Katsoin silmät ammollaan tummanharmaata kollia edessäni, joka katsoi minuun takaisin toinen kulmakarva ylhäällä. Mitä minun pitäisi vastata hänelle? Jos vain kieltäisin, että olin tullut tänne juurikin kuuntelemaan, mitä sanottavaa jommalla kummalla parantajalla oli Siilipennusta, se olisi kuulostanut vain hänen korviinsa oudolta. Miksen vain olisi mennyt suoraan sisälle ja kysynyt itse? No varmasti juuri se takia, ettei Keltapentu olisi varmasti antanut minun jäädä ja olisi ajanut minut pois Sorasydämestä sitten sanomattakaan. Naaras olis varmasti raivoissaan minulle. Ja miksei hän olisi ollut? Minähän se kuitenkin olin syypää Siilipennun putoamiselle.. Jos en olisi kuin vain yksinkertaisesti auttanut ja opastanut kollia, olisi hänkin päässyt turvallisesti kanssani kivelle. Luimistin korviani kollille.
“En minä mitään vakoile.. Minua vain sattui tassuun ja uskon, että piikki tarttui anturaani. Huomasin kuitenkin, että siellä on jo muita, joten jäin odottamaan omaa vuoroani”, yritin selittää samalla näyttäen vakuuttavalta. Soturi katseli minua epäilevänä, mutta lopulta nyökäytti päätään.
“Selvä sitten”, kolli naukui ja loi minuun vielä katseen ennen kuin oli jo kääntymäisillään ympäri, mutta kuullessaan Huurrekukan huudahduksen pysähtyi niille aloilleen.
“Tummavarjo, mikäs sinut tänne tuo vai olitko vain ohikulkumatkalla?” naaras kysyi, kun tassutteli lähemmäs parantajan pesää. Katsoin kaksikkoa hetken ja vilkaisin sitten sitä tummanharmaata kollia, Tummavarjoa. Hänen nimensä siis oli Tummavarjo.. Nyökäytin päätäni itsekseni, jonka jälkeen otin hiljaisen askeleen taaemmas. Kahden vanhemman kissan huomioiden ollessa toisissaan, lähdin nopeasti pois paikalta ja suuntasin kohti omaa kiveäni. Lähes juoksin oman kiveni luokse enkä hiljentänyt ollessani sen luona vaan nopeasti liikkeessä heittäydyin maata kohden, jännitin lihakseni ja ponnasin kivelle yhdellä isolla loikalla. Helposti sain kiven reunoista kiinni ja punnersin itseni sen päälle. Siilipentu tulisi kyllä tulemaan kuntoon.. Katsoin parantajalle pesälle ja juuri samalla hetkellä Tummavarjo katsoi minua. Värähdin kollin katseen alla, mutta pudistellen päätäni annoin olla ja kävin maaten kylmää kivipintaa vasten.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokouseen!" Aaltotähden kutsuhuuto halkoi Vuoristoklaania. Ummistin silmiäni väsyneenä ja käänsin katsettani laiskasti kohti Puhujankiveä, minkä päällä kokomusta päällikkö seisoi. Hänen katseensa kävi leiriä läpi näyttäen ihan siltä, että tuo yritti varta vasten etsiä jotain.
“Sirkkapentu! Olen etsinyt sinua joka paikasta!” Sorasydämen huudahdus sai katseeni nopeasti kääntymään päälliköstä ottoemooni, joka loikki luokseni. Katsoin häntä varautuneena. Saisinko vihdoin kuulla ne huudot, mitä olin jo odottanut koko päivän? Huudot siitä kuinka ilkeä ja paha olin, kun olin tehnyt niin Siilipennulle.. Sehän kaikki kuitenkin oli minun syytäni, ainakin Keltapennun mielestä. En vastannut hänelle mitään, katsoin vain silmät sirillä ja olin valmistautunut mikä hetki hyvänsä ponnistamaan jaloilleni ja juoksemaan karkuun. Sorasydän loikkasi helposti kivelleni ja kyyristyi ylleni. Puristin silmäni kiinni ja valmistauduin jollain ihmeen syyllä ottamaan hänen kyntensä vastaan, vaikka tiesinkin todella hyvin hänen olevan yksi klaanin lempeimmistä kissoista. Yllätykseni hänen hampaansa tarrautuivat niskavillaani kiinni ja kannusti minut seisomaan.
“Sinusta ja pennuistani tehdään oppilaita, joten sinut pitää sukia hyvään malliin!” naaras selitti saaden silmäni uudelleen avautumaan hämmästyksestä. Valkoruskea naaras päästi irti minusta ja hellästi pukkasi minua alas kiveltä,
“Nopeasti nyt! Meillä ei ole enää paljon aikaa.”
Nyökäytin päätäni sanattomana ja hänen ohjeitaan noudattaen loikkasin alas kiveltä Soraydämen seuratessa. Istahdin alas ja annoin naaraan alkaa sukimaan turkkiani parempaan asentoon. Olihan se tosiaan aika sotkuinen ja monet sammalpallot olivat löytäneet oman paikkansa turkistani viimeöisen pyörimisen jälkeen. Pidin suuni kiinni, kun Sorasydän ryhtyi nyppimään pois sammalpalloja ja muita risuja ja keppejä turkistani enkä voinut olla kehräämättä hiljaisesti hänen alkaessa sukimaan päälakeani ja korviani. Lopulta hänen ollessa valmis, naaras seisahtui aivan eteeni ja hymy huulillaan katsoi minua. Vastasin katseeseen hölmistyneenä. Oliko tämä oikeasti ainut syy miksi hän oli tullut luokseni? Eikö hän huutaisikaan Siilipennun tapaturmasta?
“Aaltotähti odottaa sinun saapuvan eteensä, jotta voi aloittaa. Menepäs nyt”, naaras naukui minulle jälleen kerran huutojen sijaan. Katsoin häntä hiljaisena enkä vastannut mitenkään hänelle, nyökkäsin vain ja nopeasti käännyin ympäri ja loikin Puhujankiven luokse. Keltapentu istui Perhospennun ja Siilipennun kanssa eturivissä. Korvat luimussa hiippailin heidän luokseen ja istuin Siilipennun viereen, kun en Keltapennunkaan viereen uskaltanut. Vilkaisin Siilipentua, joka istui hymyillen paikoillaan turkki kauniisti suittuna. Pystyi jopa sanomaan, että kollin turkki välkehti valon osuessa siihen.
“S-Siilipentu?” kysyin hiljaa ja varovasti toin itseäni lähemmäs serkkuani. Hänen katseensa siirtyi minuun hämmentyneenä, mutta hänen huomatessa puhujan olevan minä, kollin kasvoille levisi taas se omituisen iloinen hymy, mikä sai hänen siniset silmänsä kimmeltämään.
“Eikö olekin jännää, että meidät nimitetään oppilaiksi? Kenen luulet olevan mestarisi? Entä minun?” Siilipentu vihastumisen sijaan kysyikin innostuneena. Katsoin häntä yllättyneenä enkä edes osannut peittää sitä mitenkään, mikä sai serkun luomaan minulle kysyvän katseen.
“E-etkö olekaan vihainen siitä, mitä tapahtui?” kysyin hiljaa, lähes kuiskaten. Korvani tuntuivat lähes liimautuvan niskaani häntä hermostuneena katsellessani. Siilipentu naurahti sydämmekkäästi ja pudisteli päätään,
“No en tietenkään! Se oli ihan minun omaa syytäni eikä käynyt sen pahempaa kuin tassuni venähtäminen, mikä tulee kyllä kuntoon parissa päivässä. Taivaslilja kyllä neuvoi tulemaan hänen luokseen, jos tassu ei parane tai siihen alkaa yllättäen sattumaan, mutten usko niin tapahtuvan, kun ei se nytkään ole yhtään kipeä.”
Huokaisin helpottuneena ja nopeasti kosketin kuonollani hänen poskeaan ennen kuin vetäydyin kauemmas hänestä. Siilipentu katsoi minua hymyillen ja kehräsi hieman,
“En tiennytkään, että olisit noin huolissasi.”
*No totta kai minä olin, miksen olisi? Luuletko minun olevan joku ihan sydämetön kirppusäkki vai?* katsoin kollia siristäen silmiäni, mutta annoin olla nopeasti ja palautin neutraalin ilmeen kasvoilleni.
“Vuoristoklaanin kissat!” Aaltotähden kuuluva naukaisu pelasti minut Siilipennun lisäkysymyksiltä ja sai meidän kaikkien katseet kääntymään päällikön puoleen. Huokaisten paransin asentoani. Siilipentu ei siis ollut minulle vihainen eikä Sorasydänkään näyttänyt olevan. Entä Keltapentu? Vilkaisin sivusilmällä Siilipennun toisella puolella istuvaa mustakeltaista naarasta, jonka katse oli tiukasti päällikössä. Hän ei näyttänyt mitenkään vihaiselta eikä ollut sanonutkaan minulle mitään, kun olin puhunut Siilipennulle, vaikka hän selvästi oli nähnyt ja kuullut sen.
“Tänään on aika nimittää neljä uutta oppilasta”, kolli lisäsi ja kutsui meidät kaikki neljä lähemmäs itseään. Nousin nopeasti tassuilleni ja seurasin Siilipentua klaanin eteen hermostuneena. Kaikkien katseet tuntuivat polttavilta turkillani enkä pitänyt siitä yhtään. Miksei tällainen voinut olla pienempi tilaisuus? Mihin tarvittiin kaikkien kissojen läsnäoloa? Kysehän kuitenkin oli vain meistä.. Aaltotähti kutsui ensin Perhospennun nimitettäväksi.
“Perhospentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Perhostassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Ruskasiipi. Toivon, että Ruskasiipi siirtää kaiken tiedon sinulle”, Aaltotähti selitti ja kutsui hopeaturkkista soturia luokseen. Vilkaisin yleisön puoleen varovasti vain huomatakseni kuinka soturi loikkasi tassuilleen ja hieman yllättyneen oloisena teki tiensä kissojen välistä päällikön ja Perhostassun luokse. Kolli katsoi päällikköä vihreillä silmillään.
“Ruskasiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Myrskytuulelta, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
“Lupaan sen”, Ruskasiipi sanoi kirkkain silmin ja sitten kääntyi Perhostassun puoleen. Hän kumartui alemmas, jotta pystyi koskettamaan oppilaansa nenää omallaan. Serkkuni kasvoille levisi innokas hymy.
Aikaa tuntui kuluvan ja nopeasti tajusin olevani viimeinen, joka nimitettäisiin oppilaaksi. Kaikesta tylsistyneisyydestä huolimatta pyrin olemaan paikoillani ja vain harvoin vaihtamaan painoa tassulta toiselle. Seurasin hiljaisena kuinka Keltapennusta tuli Keltatassu ja hänen mestarikseen tuli Purojuova. En ymmärtänyt miksi juuri Purojuovasta tuli hänen mestarinsa, sillä hopeanharmaa juovainen naarashan oli Sorasydämen ja Kieppumyrskyn sisko eli meidän tätimme. Olisiko muka naaraasta Keltatassun mestariksi? Entä, jos naaras olisi liian kiltti oppilaalleen ja siksi serkkuni koulutuksesta ei tulisi mitään? Tai no eihän minua niin kiinnostanut, miten Keltatassun koulutus tulisi menemään eikä minua kiinnostanut tulisi hän pärjäämään sen parissa kuinka hyvin.. Kunhan vain mietin. Ennen minua Siilipentukin sai oppilasnimensä Siilitassun ja hänen mestarikseen päätyi Tuiskuturkki. En tiennyt puhtaanvalkoisesta soturittaresta sen enempää kuin, että hän oli Saratassun ja Aurinkotassun sekä edesmenneen Ruusutassun emo.
“Sirkkapentu, astu eteen”, lopultakin Aaltotähti kutsui minua nimeltä. Ponnasin nopeasti tassuilleni ja astuin eteenpäin. Nostin katseeni häneen hermostuneena, mutta samaan aikaan todella innostuneena. En malttanut kuulla kenestä oikein tulisi mestarini!
“Sirkkapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sirkkatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Tummavarjo. Toivon, että Tummavarjo siirtää kaiken tiedon sinulle”, päällikkö kertoi samalla, kun kutsui Tummavarjoa luokseen. Silmäni avartuivat. Tummavarjostako tulisi mestarini? Hiljaisena korvat aavistuksen luimuun menneinä seurasin sivusilmällä kuinka aikaisemmin tapaamani tummanharmaa kolli aaltomaisin liikkein kulki luoksemme ja pysähtyi aivan viereeni. Nielaisten vilkaisin nopeasti häntä ennen kuin tuijotukseni olisi porautunut häneen liian voimakkaasti, käänsin nopeasti katseeni takaisin päällikköön.
“Tummavarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta minulta, ja olet osoittanut olevasi sisukas ja sanoissasi pysyvä. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
“Lupaan sen kyllä, Aaltotähti”, kolli naukui matalalla äänellä ja kääntyi sitten puoleeni. Nielaisten käännyin hänen suuntaansa ja sydän jännityksestä pamppaillen, nostin katseeni takaisin häneen. Kollin silmät katselivat minua tarkkaavaisina kuin yrittäen etsiä pienintäkin virhettä minusta. Katsoin takaisin levottomana. Nytkö jo hän alkaisi etsimään kaikkea korjattavaa minussa? Entä, jos minä en olisi hänen ajatusmaailmaansa tarpeeksi hyvä eikä hän sen takia suostuisikaan kouluttamaan minua? Hän laski kuonoaan alemmas samalla tarkkaillen minua pelottavasti. Kurotin kaulaani ja kosketin nopeasti hänen kuonoaan ennen kuin laskin katseeni maahan.
“Keltatassu! Perhostassu! Siilitassu! Sirkkatassu! Keltatassu! Perhostassu! Siilitassu! Sirkkatassu!”

//No nyt on Sirkkakin kumppaneineen oppilaita! Laitan tohon alas viel ne oppilaat ja mestarit nii on helpompaa xd
Sirkkatassu & Tummavarjo
Siilitassu & Tuiskuturkki
Perhostassu & Ruskasiipi
Keltatassu & Purojuova

Mustakynsi oli hiljentänyt vauhtiaan päästäkseen Kuutamoklaanin häätöryhmän perää pitämään, Lehmusvarjon kuljettaen nopeaan tahtiin joukkoa kärjestä. Yön mukana tullut raskas ilma ja kaste kutittelivat soturittaren viiksikarvoja, mutta hän ei antanut sen häiritä kulkuaan, haavoittunut etutassu teki sitä jo ihan tarpeeksi. Kollisoturi teki hyvää työtä kuljettaessa joukkoa nopeaan tahtiin läpi havumetsikön, mutta Mustakynsi pystyi kuulemaan kuinka tuon häntä välillä osui tiellä oleviin pensaikkoihin tai kuinka tuo pienen hypähdyksen jälkeen laskeutui varomattomasti maahan. Ei sillä, oppilaat heidän välissään antoivat kyllä koko metsälle tiedoksi, että he olivat tulossa. Tuntui kuin nuo eivät edes viitsineet katsoa tassuihinsa. Eihän oppilaiden pimeänäkö tietenkään ollut yhtä hyvät kuin hänen ja Lehmusvarjon, mutta tämä alkoi olla naurettavaa. Minkälainen häätöjoukkio he oikein olivat, jos vihollinen pystyisi välttelemään heitä, koska kuuisi heidän tulonsa? Soturitarta alkoi ärsyttämään heidä rymistelynsä, joten Hiljaisuustassun astuessa pienen risun päälle, Mustakynsi sihahti saaden oppilaskaksikon huomion itseensä. Kollisoturikin vilkaisi taaksensa, muttei jäänyt seuraamaan sanaharkkaa sen pitemmäksi aikaa.
"Ettekö muka itse kuule minkälaista meteliä oikein pidätte? Vihollinen osaa kiertää meidät kaukaa tätä menoa ja jos niin käy, Varistähti ei tule sitä katsomaan hyvällä. Jos ette ala kulkemaan niin kuin kuutamoklaanilaisen kuuluu, minä pidän huolen siitä, että harjoittelemme metsässä liikkumista vaikka sitten koko yön", Mustakynsi murahti hiljaa, kuitenkin varmistaen, että Lehmusvarjokin kuuli. Kollisoturi ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan edessä olevasta reitistä, joten soturitar ei tiennyt olisiko hän valmis toteuttamaan uhkausta. No, sitten hän jäisi oppilaiden kanssa yksin harjoittelemaan. Jos mustavalkea naaras jotakin lupaisi, hän myöskin toteuttaisi sen. Oppilaat nyökkäilivät ja yrittivät nyt selvästi varovaisemmin kulkea aluskasvillisuuden seassa. Mustakynsi jatkoi äänettömästi kulkuaan ja yritti viedä ajatuksensa muualle sattuvasta etutassustaan. Hän ei ymmärtänyt miksi Nummipyörre oli edes harkinnut auttavansa sitä kotikissaa, Kuutamoklaanin ulkopuolisten kissojen ei pitäisi kuutamoklaanilaisille merkata mitään. Eihän osa kuutamoklaanilaisista edes välittänyt klaanitovereistaan, joten miksi yhden kotikissan hengen säästämisestä tuli asia mikä pitäisi tehdä miellyttääkseen johtoporrasta? Mustakynsi nosti katseensa eteensä, kun kuuli Lehmusvarjon pysähtyvän äkillisesti ja heilauttavan häntäänsä muille merkkinä pysähtyä. Soturitar aukaisi suutaan ja maisteli ilman tuoksuja. Muun metsästyspartioon osallistuneiden hajut olivat hälvenneet, nyt ilmassa haisi vain kuvottava kotikissan haju ja Nummipyörteen ominaistuoksu. Mustavalkea naaras vilkaisi kollisoturia ja näki tuon kasvoilla vihaisen ilmeen. Mustakynsi kurtisti kulmiaan ja haistoi ilmaa uudestaan. Nyt hänkin pystyi haistamaan todella vaimean, mutta vieraan tuoksun metsikön muista hajuista. Varmasti se kissa jota he olivat metsästämässä. Oppilaatkin erottivat sen pian Mustakynnen jälkeen ja pörhistelivät turkkejaan hurjistuneina. Soturitar kulki Lehmusvarjon rinnalle ja katsoi heidän vieressään olevaa puuta.
"Näkisimme paremmin ympärillemme jos olisimme korkeammalla, se kissa saattaa olla jossakin tässä lähistöllä", Mustakynsi kuiskasi ja käänsi katseensa kollisoturiin. Tuo väräytti viiksiään ja kääntyi katsomaan viiruuntunein silmin soturitarta. Mustavalkea naaras vastasi katseeseen kysyvänä, mutta Lehmusvarjo huomaisi varmasti ärtymyksen, mikä keltaisten silmien takana piileksi. Kyseenalaistiko kellertävä kissa hänen käskyään? Olihan tuo muutaman kuun Mustakynttä vanhempi, mutta eihän Lehmusvarjolla nyt niin isoa ikähierarkia- aatetta voinut olla.
"Kiipeätkö sinä siihen puuhun vai et?" Mustakynsi sihisi nyt käskevämmällä äänensävyllä, pitäen sen vielä kuitenkin hiljaisena. Kollisoturi nosti ylähuultaan, mutta kääntyi ja tallusti puun eteen, katsoen sen latvastoa kohti. Soturitar vilkaisi oppilaskaksikkoa ja viittoi heitä laskeutumaan tuulen alapuolelle nähdessään noiden kurkoittelevan kaulojaan nähdäkseen pensaikkojen yli ympärilleen. Mustavalkea naaras pudisteli päätänsä ja seurasi vierestä miten Lehmusvarjo jännitti takajalkansa ja hyppäsi puun runkoa vasten. Mustakynsi sihahti kuullessaan tömähdyksen ja kaarnan raavinnan ääniä. Soturitar alkoi katumaan sitä ettei ollut itse kiivennyt puuhun vaan oli käskyttänyt kollisoturin sinne. Hän oli ajatellut ettei pystyisi etutassunsa kanssa suorittamaan äänetöntä kiipeämistä, muttei tämä yhtään sen parempi vaihtoehto ollutkaan. Mustavalkea naaras seurasi alhaalta miten Lehmusvarjo veti itsensä puun matalimmalle oksalle ja alkoi tähystämään lähiympäristöä.

Murhepentu heräsi valkenevaan aamuun haukotellen. Hän nousi huterasti ylös ja venytteli jäseniään maukkaiden yöunien jäljiltä. Unissa esiintynyt mehukas myyrä oli saanut pennun jo heti alkajaisiksi nälkäiseksi. Vatsa kurni oikein kunnolla, joten Murhepennun oli pakko mennä pyytämään Kirkasaamulta vatsantäytettä. Murhepentu kipitti pitkine jalkoineen kermanvärisen naaraan luokse, joka taas katsoi pentua kohti hivenen hymyillen. Hymy ei ollut täysin huomattavissa, mutta Murhepennun kiinnittäessä siihen huomiota, kolli oli varma, että naaraskissa hymyili hänelle. Kirkasaamu toimi hänelle sijaisemona, kun ei hänellä oikeata emoa ollut. Saati sitten isääkään tai muita sukulaisia. Murhepentu oli välillä niin kateellinen Hiiripennulle, Peipospennulle ja Pikkupennulle, että häneen oikein sattui. He olivat varmasti onnellisia, kun heillä oli toisensa. Murhepentu oli surullinen, sillä hänellä ei oikein ollut ketään. Ei edes ystäviä, sillä kolli ei uskaltanut osallistua toisten pentujen leikkeihin, vaikka hän olisi kuinka halunnut. Murhepennusta vain tuntui liian isolta asialta pyytää toisia ottamaan hänetkin mukaan.
“Onko täällä mitään syötävää minulle?” Murhepentu kysyi sijaisemoltaan, joka pudisteli heti päätään. Kollipentu huokaisi hiljaa ja siirsi katseensa maahan. Pudisteleva pää ei paljoa nälkään auttanut.
“Eräs oppilaista varmasti tuo sinulle pian jotain. Jaksat varmasti odottaa vielä vähän aikaa- Kas, siinähän Haukkatassu onkin jäniksen kanssa”, Kirkasaamu ei paljoa ehtinyt sanoa, kun yksi klaanin oppilaista toikin jo syötävää pentutarhaan. Murhepentu kääntyi katsomaan oppilaan suuntaan ja luimisti heti korviaan nähdessään toisen. Haukkatassu väläytti kuitenkin kollille hymyn, josta Murhepentu hieman piristyi. Ensimmäiseksi kolli oli ajatellut oppilasta ilkeäksi, mutta kaikki ajatukset ja kysymykset, jotka Murhepennun päässä pyörivät vinhaa kyytiä, murtuivat. Seuraavaksi hän kallisteli päätään ja tutki paremmin soturioppilaan olemusta.
“Oliko kenelläkään nälkä?” Haukkatassun äänensävy oli melko pehmeä. Murhepentu uskaltautui astelemaan toisen luokse, ja hymähtämään jotain, kunnes kävi suoraan jäniksen kimppuun.
“Jätä vähän muillekin”, tabbykuvioinen kolli nauroi vieressä. Muut pennut kipittelivät myös lähemmäs. Yleensä tässä vaiheessa Murhepentu olisi perääntynyt paikalta, mutta kollilla oli niin nälkä, että hän pystyi keskittymään vain jäniksen ahmimiseen. Se maistui niin mehevältä ja hyvältä, ja sai heti vatsan hiljaiseksi.
“Taidankin tästä lähteä, Purovirta odottaa minua jo ulkopuolella”, Haukkatassu naukaisi ja nyökkäsi hyvästiksi pentutarhan jäsenille. Murhepentu nosti päänsä jäniksestä hetkeksi katsoakseen soturioppilaan perään. Hän toivoi itsekin pääsevänsä pian oppilaaksi, vaikka tiesi siihen kuluvan vielä useamman tovin. Pentuna oli niin tylsää, kun joutui kökkimään suurimman osan ajasta pesästä, eikä oikein ollut mitään kiinnostavaa tekemistä. Kolme muuta pentua yleensä pelasivat keskenään sammalpalloa, mutta Murhepentu oli tottunut tarkkailemaan leikkiä sivummalta. Kun toiset eivät tajunneet pyytää häntä mukaan, kolli oletti, ettei hänen seuransa kiinnostanut.
Mustaturkkinen sai syötyä vatsansa täyteen, joten hän asteli hieman kömpelösti sivummalle, jotta toiset pennut saivat syödä jäniksen loppuun keskenään. Kirkasaamu liittyi myös muiden seuraan aterioimaan, nyt kun sinne tuli tilaa kollipennun lähdettyä. Murhepennun teki kovasti mieli tehdä juuri tänä päivänä jotakin jännää - jotain sellaista, mitä kolli ei ollut aikaisemmin tehnyt. Murhepentu halusi kovasti kurkistaa pentutarhan ulkopuolelle, sillä hän ei ollut tehnyt sitä aikaisemmin. Jokin kuitenkin sanoi pennun takaraivossa, ettei hän voinut noin vain kadota Kirkasaamun valvovan silmän alta ja saattaa naaraskissaa suunnattoman huolen valtaan. Kirkasaamu todella välitti pennuista, ja Murhepennullekin oli tullut se hyvin selväksi. Sen takia hän empi, uskaltaisiko sitä nyt lähteä ilman lupaa. Kolli ei halunnut aiheuttaa turhaa huolta, joten hän asteli takaisin jäniksen luokse kysyäkseen asiasta sijaisemolta.
“Tuota- Saanko lähteä tutkimaan leiriä?” Murhepentu sai sanottua asiansa sen enempää turhia jaarittelematta. Kermanvärinen naaras nosti katseensa pentuun ja pudisteli päätään. Murhepennun olemus muuttui heti. Vanhemmat pennut olivat jo saaneet käydä tutkimassa leiriä, joten miksei kolli saanut? Se tuntui Murhepennusta hyvin epäreilulta.
“Älä lähde yksin. Odota, että me muut olemme syöneet, niin voimme lähteä yhdessä”, naaraskissa naukaisi ja tuotti sanoillaan pettymyksen kollipennulle. Murhepentu ei olisi halunnut mennä muiden kanssa. Hän olisi halunnut tutkia yksin. Loukkaantuneena naaraan antamasta vastauksesta pentu kipitti pentutarhan hämärimpään nurkkaan ja käpertyi sinne. Häntä ei enää huvittanut lähteä minnekään.

Lumisydän katseli pimeää leiriä huolestuneena. Heidän klaaninsa oli vieläkin hajalla, kissat vammautuneina ja riista vähissä. Miten he ikinä pystyisivät korvaamaan kaiken sen vahingon mitä kuutamoklaanilaiset tekivät? Soturi oli tehnyt kaikkensa auttaakseen leirin ja Puroklaanin kunnostuksessa, mutta kaikki tuntui korjaantuvan niin pienellä vauhdilla ettei kolli ollut varma oliko heidän teoillaan edes mitään väliä.
"Lumisydän, tuletko nukkumaan kanssamme? Ketturoihun ja Sammalsateen pitäisi valvoa leiriaukiolla yksin", Sädetaivaan ääni herätti Lumisydämen ajatuksistaan. Soturi kääntyi katsomaan vierelleen saapunutta emoaan ja Puronlaulua, jotka saapuivat juuri leiriin. Kolli tervehti molempia soturittaria ja puski kermanvaalean naaraan poskea hellästi. Tuon hempeä ja turvallinen tuoksu täytti harmaalaikukkaan kissan aistit hetkeksi.
"Tulen tulen. Mihin te isän olette jättäneet?" Lumisydän kysyi vetäytyessään taaksepäin ja noustessaan jaloilleen. Yleensä Tummakajo pysyi tiiviisti kiinni kumppanissaan, mutta nyt soturia ei näkynyt missään leiriaukealla.
"Hän halusi tehdä vielä pienen kävelylenkin itsekseen. Kyllähän sinä sen isäsi tiedät, ei hän pysty parantajanpesässä toimeettomana makaamaan. Aina pitäisi olla tekemässä jotakin Puroklaanin hyväksi", Sädetaivas sanoi yllättävän lempeällä äänellä. No, hänhän puhui elämänsä rakkaudesta, joten ei se kai mikään ihmekään ollut. Lumisydän nyökkäsi ja seurasi soturittaria sotureiden pesään. Naaraat tassuttelivat keskemmälle pesää, lämpimille paikoille kun taas kolli asettui Kuplamyrskyn viereen pesän reunalle. Soturit toivottivat nopeasti toisilleen hyvän yön toivotukset ja alkoivat nukkumaan.

Kuului kimeä kirkaisu, jossa oli sekaisin pelkoa ja surua. Lumisydän hätkähti pystyyn ja yritti nopeasti totuttaa silmiään pimeään sotureiden pesään. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten yö ei ollut vielä lähtenyt kanjonin yltä. Soturi tavoitti tätinsä Ruskalehden silmät, soturitar oli noussut jo jaloilleen. Hän oli varmasti kuullut saman kiljaisun, kuten moni muukin kissa pesässä, jotka nyt katselivat hämillään toisiaan. Kolli antoi katseena kiertää nopeasti ympäri pesän ja hän huomasi heti jotakin outoa. Hiiriturkin, Kanijalan, Sädetaivaan, Tummakajon ja Täpläliidon pedit olivat tyhjillään. Kanelinruskea naaras huomasi saman ja nopeaan tahtiin pujotteli muiden sammalpetien ohi ulos pesästä. Lumisydän kapusi itsensä jaloilleen, aikeissaan seurata Ruskalehteä, mutta tuttu silmäpari pesän toisella reunalla kiinnitti hetkellisesti hänen huomionsa. Aamutäplä ja Kottaraissulka olivat myöskin nousseet vuoteiltaan ja katsoivat odottavina häntä. Soturi katsoi muutaman sekunnin sisaruksiaan ja mietti mikä heitä odottaisi sotureiden pesän ulkopuolella. Tämä vaikutti liittyvän jotenkin heidän perheeseensä. Kaikki he olivat jännittyneinä, Lumisydän pystyi miltei pimeässä pesässä näkemään kuinka kaksikon turkit olivat pörhöllä. Aamutäplä nyökäytti nopeasti päätään ja hänen johdolla sisarukset poistuvat pesästä Ruskalehden perään. Heti leiriaukiolle päästessään huomasi kolli Ketturoihun ja Sammalsateen jotka vieläkin istuivat vartiointipaikoillaan. Sisaruksien kasvot olivat täyttyneet huolesta ja surusta, Ketturoihu näytti jopa itkevän? Soturi katsoi hetken noita muttei ehtinyt kysymään mitään, kun hiljainen itku tavoitti hänen korvansa. Lumisydän paikansi parantajanpesän äänen lähtöpisteeksi. Hän juoksi sisaruksiensa kanssa varoittamatta sisään ja näki emonsa Sädetaivaan itkemässä harmaatäplikästä ruumista vasten. Soturi irvisti haistaessaan veren ja kuoleman hajun pesässä, joka yleensä tukahdutti kaikki hajut yrttien alle. Kolli katsoi hämmentyneenä Hiiriturkkia, Kanijalkaa, Yöturkkia, Kylmätassua ja Täpläliitoa, jotka olivat kerääntyneet itkevien Sädetaivaan ja Ruskalehden ympärille. Tarkemmin katsottuaan hän pystyi näkemään myöskin entisen mestarinsa poskilla kyynelvirran. Lumisydän oli tolaltaan ja kääntyi katsomaan emoaan, kun kukaan ei suostunut avaamaan suutaan ja kertomaan mitä oli käynyt. Sädetaivashan tiesi aina kaiken, hän osaisi kyllä vastata tähänkin, eikö niin? Yrittäessään hakea soturittaren katsetta, huomasi hän myös tarkemmin ruumiin, minkä ylle naaraat olivat laskeutuneet suremaan. Ja silloin soturi tunnisti hänet. Hän tunsi tämän kissan, mutta ei vain voinut ymmärtää sitä... Tai, olihan hän sen jo huomannut aikaisemminkin. Tummakajon haju oli ollut vahvana leiriaukiolla ja nyt parantajan pesässä vielä vahvempana. Ehkä Lumisydämen alitajunta oli halunnut estää häntä tajuamasta tilannetta eikä tieto siksi ollut rekisteröitynyt heti hänen päähänsä. Soturi tunsi jonkin iskeytyvän hänen rintaansa, vieden kaiken hapen hänen keuhkoistaan, kun hän katsoi emonsa itkevän kuolleen kumppaninsa luona. Kollin alahuuli alkoi väpättämään ja hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta mitään ei ulos ikinä tullut.
"I-isä?" Lumisydän kääntyi hitaasti katsomaan vieressään olevaa Aamutäplää, joka oli hiljaisessa parantajan pesässä, nyyhkytystä lukuunottamatta, uskaltanut sanoa jotakin. Sisko tärisi kauttaaltaan ja yritti parhaansa mukaan pidätellä kyynelaaltoa tuijottaessaan isänsä ruumista. Soturi kääntyi taas katsomaan maassa makaavaa, verestä tahriutunutta Tummakajoa. Eihän isän olisi pitänyt olla kuollut, juuri illalla he olivat nähneet Ketturoihun ja Sammalsateen nimitysten jälkeen...
Happea. Lumisydän huomasi hengittävänsä tiheästi, yrittäen saada keuhkoihinsa pikaisesti ilmaa, mutta hän ei tuntunut saavan sitä. Soturi kääntyi ja lähti huojuen ulos pesästä vielä pimeään leiriin. Hän ei tuntenut maata tassujensa alla, eikä tuulenvirettä kasvoillaan mikä sai kollin vielä paniikinomaisempaan tilaan. Hänen oli pakko saada tuntea jotakin, että tietäisi olevansa täällä. Että tietäisi olevansa elossa. Harmaalaikkuinen kissa rämpi tiensä leiriaukion poikki ja iskeytyi kylmää kiveä vasten, joka sattumoisin oli sotureiden pesä. Isku kipinöi hänen toisella kasvonpuoliskolla ja lavallaan, minkä jälkeen kiven kylmä pinta alkoi turruttamaan aluetta, mihin hänen ihonsa osui. Lumisydän tunsi jyskyttävän kivun säkenöivän hänen päästään muualle kehoonsa. Soturin koko ruumis oli turta ja veltto, eikä hän kyennyt muuta kuin ynähtämään vaimeasti, vaikka olisi halunnut huutaa kurkkunsa käheäksi. Ilmeisesti hän oli vielä itsekin hereillä ja elossa... Kolli tunsi kylmän väreen kulkevan pitkin hänen selkäänsä, kun hän tajusi, että siinä tapauksessa kaikki mikä häntä odottaisi parantajan pesässä olisi myös totta.

Seuraavan kerran havahtuessaan Lumisydän haistoi voimakkaiden parantajanyrttien tuoksun ja ne haistaessaan, hän tuntui rauhoittuvan hieman. Ilmassa tuoksui myös kosteus ja hiekka, mutta haju ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä, olihan hän tottunut siihen. Soturi tunsi makaavansa sangen pehmeällä alustalla, sammalvuoteella, ehkä. Kolli veti syvään henkeä ja raotti silmiään. Oli melko hämärää, mutta hetken kuluttua hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Lumisydän käänsi päätään ja tajusi makaavansa parantajan pesässä. Hän tukahdutti terävän henkäyksen nähdessään Sädetaivaan makaavan vähän matkan päässä vuoteesta. Emon taivaansiniset silmät hohtivat hämärässä, mutta soturi ei kyennyt lukemaan niiden ilmettä - Surua? Pettymystä? Hän tuijotti soturitarta, emoaan, pitkän aikaa sanomatta sanaakaan. Kollin mielessä käytiin tuolla hetkellä raivokasta taistelua: taistelua surua, kipua ja todellisuutta vastaan, mutta myöskin itsehillintää vastaan. Hän ei olisi ikinä halunnut nähdä emoaan tuon näköisenä. Sädetaivas oli nimensä mukaan ollut aina niin säteilevä persoona, ei tämä elämäänsä kyllästynyt ja pettyneeltä näyttävä naaras. Lumisydän olisi halunnut repiä riekaleiksi maailman heidän ympärillään, tuhota kaiken mikä aiheutti emolle ja Lumisydämen sisaruksille huonoa mieltä.
"Sinä nukuit melko kauan", soturi kuuli silkinpehmeän lausahduksen läheltään. Hän käänsi katseensa Ruskalehteen, joka makasi sammalpedillä hänen lähellään, sekä Täpläliitoon, joka istui soturittaren vieressä.
"Näitkö kauniita unia?" Lumisydämen entinen mestari kysyi. Harmaalaikkuisen kollin pupillit kutistuivat, kun hän kuuli setänsä kysymyksen. Oliko hän nähnyt kauniita unia? Hänen isänsä oli juuri kuollut, luuliko Täpläliito, että sen jälkeen voisi nähdä kauniita unia? Ruskalehti näpäytti hännällään tummalaikkuisen soturin jalkaa ja yritti katsoa tuota tuimasti, mutta katseessa näkyi vain suru. Harmaa kolli vastasi katseeseen ja huokaisi syvään, laskien katseensa alas. Lumisydän tiesi, että hänen entinen mestarinsa yritti vain tarkoittaa hyvää. Hän ei ollut ikinä kuullut tuon juttelevan ystävällisesti tai kaunopuheisesti kenenkään muun kuin Kultakuiskeen, Puronlaulun, Ruskalehden tai Ketturoihun kanssa. Ainoiden hänelle läheisten naaraiden seurassa. Täpläliito varmasti vain tunsi tarvetta jutella ystävällisesti veljensä pojan kanssa, pojan joka nyt jäisi ilman isää.
"En nähnyt unia - vain pelkkää pimeyttä", Lumisydän vastasi hiljaa, saaden vastauksena pienen nyökkäyksen sedältään.
"Se on harmi. Olisi ollut mukava nyt kuunnella, kun kerrot unistasi... Sinähän teit niin usein, kun olit pieni", Ruskalehti sanoi haikeana ja lasittunein silmin tuijotti Tummakajon ruumista, jonka ympärillä Yöturkki ja Kylmätassu pyörivät. Harmaalaikukas soturi käänsi katseensa tassuihinsa ja huokaisi. Kun hän oli pieni... Silloin kun he olivat vielä tiiviimpi perhe Ruskalehden ja Täpläliidon kanssa. Kun hän oli läheisempi sisaruksiensa ja vanhempiensa kanssa. Nyt hän ei enää ikinä pääsisi kaikkien perheenjäsentensä seurassa sitä kokemaan. Lumisydän käänsi katseensa pesän suuaukolle ja katsoi auringon säteiden pikkuhiljaa kaikkonevan leiristä. Hautajaiset alkaisivat varmasti pian.

//Jos joku haluaa jatkaa/kertoa eri näkökulmasta, niin ajattelin, että Hiiriturkki, Kanijalka ja Täpläliito olis vaikka löytänyt Tummakajon ruumiin, siks ne siellä parantajan pesässä oleskeli. Jos vaikka Sädetaivas olis huomannut ettei Tumma ollutkaan palannut takaisin ja herättänyt Hiiriturkin ja sit tää kolmikko olis sen leiriin tuonut yms.

2 luku

Astelin hiljaisin askelin kaksijalkalan kivisiä, hurviönkatkuisia katuja pitkin silmät pelkiksi viiruiksi vedettynä. Hirviön saastainen katku sai vaaleanvihreät silmäni vetistämään, enkä todellakaan pitänyt siitä tunteesta, että joku tuntui tarkkailevan jokaista pienintäkin liikahdustani. En pystynyt kunnolla olemaan omassa elementissäni hajujen vuolaan virran ympäröimänä. Kivinen tie tuntui hankaavan polkuanturani verille ja olisin mielummin poikennut niitylle, jossa oleilivat lehmiksi kutsutut olennot, silti minusta tuntui, että olisi parempi välttyä niiden valtavilta käpäliltä. Heilautin vaaleita korviani hämmentyneenä kaikista lukuisista äänistä, jotka ympäröivät minua herhiläisparven lailla. Metsikössä kulkiessani seuranani oli ollut vain autuas hiljaisuus, joka oli mielestäni paljon mukavampi kuin joukko uusia ja outoja, mieleenpainuvia ääniä. Olin kyllä tottunut kulkemaan kaksijalkaloissa, mutta tämän kaksijalkalan talot ylettyivät huiman korkealle ja paikka jätti helposti varjoonsa kaikki muut kaksijalkojen elinalueet, sekä hirviötä viuhahteli solkenaan ohitseni kauheaa ulinaa pitäen.
Löysin pienen ruohopläntin hirviöiden kohtaamispaikan keskeltä.
-Sinne pitäisi vain jotenkin päästä. Mumisin, katsellen mietteliäänä ohi viuhahtelevia hirviöitä.
Vilkuilin vihreät silmät hienoisesti sirrillään ympärilleni varmistaakseni, etteivät hirviöt vain saisi mieleensä popsia minua päivälliseksi. Loikkasin takaisin kovalle, pahanhajuiselle kivipinnalle ja annoin käpälieni rummuttaa tasaisesti rosoista pintaa, juoksin suoraan kohti vehreää ruohoalustaa, jolle päästessäni pääsisin vihdoinkin turvaan. Lämmin vastatuuli painoi korvani pakostakin luimuun pinkoessani kohti vihreää kasvustoa, en huomannut edes minua vinhaa vauhtia kohti kiitävää hirviötä, sydän takoi rinnassani hurjaa, ennätysmäistä vauhtia ja tuntui siltä kuin repeäisin kohta kahtia.
Tunsin käpälieni alla ruohoa ja jarrutin niin, että ruohonkosia lenteli ympäriinsä, onneksi pääsin edes ehjänä perille! #Lähden täältä välittömästi pois, sain äsken melkein surmani!#

Saran luku

Ottoisäni oli juuri avaamaisillaan suunsa puhuakseen kun Pikkutassu pelmahti kärsimättömän näköisenä aukiolle.
-Jänisloikka, meidänhän piti mennä taisteluharjoituksiin, pienehkön metsikön uumenista ilmestynyt Pikkutassu tuhahti.
-Olen pahoillani, mennään, ottoisäni naukui ja tassutti minulle kohdistettu, pahoitteleva ilme naamallaan oppilaansa vierelle. Pikkutassu lähti astelemaan rivakasti pois aukiolta Jänisloikka vierellään nopeasti loikkien. Ärähdin turhautuneena ottoisäni perään, juuri kun Jänisloikka oli avannut suunsa Pikkutassu oli ilmestynyt yhtäkkiä paikalle. #Jänisloikka laiminlöi silti Pikkutassua aika pahasti kun tämä joutui ihan yksinään tulemaan tänne asti!# Lähdin astelemaan hitaasti leiriin, uskoin, että Tomukukka olisi melko vihainen kun en ollut ilmestynyt sovittuun aikaan paikalle, meillä olisi ollut tiedossa jotakin kivaa, mutta uskoin, että mestarini tuskin, ainakaan mielellään antaisi minun mennä edes metsästyspartioon. Pujahdin hämärän sisäänkäynnin sisälle valmistautuen toruvaan sanaryöppyyn, jonka saisin varmasti kohta kuulla. Räpäytin hämilläni silmiäni kun Tomukukka asteli rauhallisesti eteeni.
-Missä olet ollut? Tomukukka kysyi tuimasti.
Naaras teki pieniä ärsyyntyneitä liikkeitä puhuessaan.
-Jänisloikka tahtoi kertoa minulle jotain, vastasin vilpittömästi naarasta tuijottaen.
-Jahas, ajattelin, että olisimme voineet mennä taisteluharjoituksiin, mutta saat kyllä ensin auttaa Loskatassua pentutarhan siivoamisessa, Tomukukka naukaisi hännällään pentutarhalle viitaten.
-Selvä selvä, menossa ollaan! Naukaisin viiksiäni ärtyneesti värisyttäen.
***
#Voi hyvä Tähtiklaani!#
Tomukukan liikkeet olivat napakoita ja
salamannopeita, tuntui kuin naaras olisi saanut parin auringonnousun aikana Tähtiklaaanilta supervoimia, joista kuka tahansa olisi voinut vain haaveilla. Mestariini verrattuna liikkeni olivat yhtä hitaita kuin etana ylämäessä ja käpäläni olivat kerta kaikkiaan täysin turrat rankasta harjoittelusta.
-Voimmeko...pitää pienen...tauon? Puuskutin katkonaisesti istahtaen lannistuneena läheiselle nurmikaistaleelle.
-Toki, seuraavaksi pääset harjoittelemaan Aurinkotassua vastaan, mestarini naukui, katsellen minua myötätuntoisesti.
Painauduin makaamaan nurmikolle, tämä tästä enää puuttuikin, Aurinkotassun iänikuinen ylvästely mahtavilla taidoillaan nöyryytykseni jälkeen.
-Ovatko Ampiaispisto ja Aurinkotassu tulossa kohta? Kysyin hetken päästä vedettyäni henkeä.
-He tulevat kuuhuipun aikoihin, mestarini vastasi viiksiään värisyttäen.
-Ai yötaisteuharjoitukset? Naukaisin piristyneenä, Aurinkotassun pimeänäkö ei nimittäin ollut juurikan omaani parempi.
-Juuri niin! Tomukukka säesti hymyillen lämpimästi.
Silmäni kirkastuivat ja värisytin viiksiäni innostuneena.
-Voinko harjoitella vielä hieman, ihan yksinäni? Kysyin epävarmasti, Tomukukan kanssa uudelleen harjoittelu nimittäin veisi liikaa voimia.
-Toki, muista silti hakea ruokaa, mestarini naukui hämmästynyt sävy äänessään, mutta lähti tassuttamaan pois aukealta, joka isännöi oppilaiden taisteluharjoituksia.
Nyökäytin päätäni Tomukukan hiljalleen loittonevalle selälle, olin käynyt jo vähän aikaa sitten saalistamassa muille, voisin kai nyt saalistaa itsellenikin jotain.
Hipsin pois alueelta ja pujahdin nopeasti, pienelle puiden kasvupaikkana toimivalle alueelle, minun oli pakko saada jotakin syötävää! Painauduin vaistomaisesti harvalehtisten puiden alapuolelle yrittäen huomioida kaikki riistasta muistuttavat pienet äänet, joita ilmassa kaikui tulevan hiirenkorvan ansiosta. Raotin suutani pikkuisen, sinne leijaili ensimmäiseksi päästäisen makea aromi, joka kantautui läheisen puun takaa. #Tämähän on helppoa# Hivuttauduin varovaisesti olennon taakse, pitäen kuitenkin huolen siitä, että pysyin edes joten kuten tuulen alapuolella. Kouraisin vaivattomasti ruskeanharmaan olennon käpäliini ja katkaisin tämän selkärangan pelkällä pikku näykkäisyllä. Söin päästäisen nopeasti, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan, että rikoin soturilakia, olinhan jo käynyt saalistamassa klaanin tarpeisiin, eikä tekoni ollut tällä tavoin rikkonut yhtään mitään lakia. Astelin rennosti puiden lomassa kuunnellen hiirenkorvaan kuuluvia touhukkaita äännähdyksiä ja lintujen liverrystä, ei minulla mitään kiirettä ollut, kuuhuippuunhan oli vielä rutkasti aikaa, voisin harjoitella mielin määrin.
***
#Kuuhuippu tuli aivan liian nopeasti!#
Istuin kuuntelemassa levottomana Ampiaispiston ja Tomukukan selostusta yötaisteluista, tärkeintä oli vain, että en nöyryyttäisi itseäni, Aurinkotassun myötätunto minua kohtaan oli haihtunut parin auringonnousun aikana kuin savuna ilmaan, tämä oli aivan samallainen kuin ennenkin.
-Kaikki aistit on otettava käyttöön, pelkkä näkö ei riitä yötaistelussa! Ampiaispisto lopetti mahtipontisella lauseella.
Vilkaisin epävarmana veljeäni, joka tuijotti voitostaan varmana takaisin, olikohan Aurinkotassu harjoitellut yötaistelua ennenkin?
-Ensin laitamme teidät toisianne vastaan, Tomukukka totesi rauhallisesti ja viittasi minua ja Aurinkotassua menemään vastakkain.
Astelin hieman epävarmana veljeäni vastapäätä, häntäni värisi hermostuksesta ja jalkani olivat jähmettyneet paikalleen kun Ampiaispisto nyökkäsi pontevasti taistelun alkamisen merkiksi. Veljeni syöksähti silmät pelkkinä kullankeltaisina viiruina minua kohti kuin saalistaan väijynyt käärme, olin täysin jähmettynyt paikalleni, enkä jostakin syystä kyennyt liikkumaan.

//Mitäköhän Saralle käy?

Astellessaan leiriin Tihkutassu huomasi, että suurin osa klaanin kissoista oli kerääntynyt aukiolle. Nopeasti, jottei antaisi muiden odottaa, hän loikki tuoresaaliskasalle ja tiputti itse saalistamansa riistan siihen. Sitten, niin sukkelasti kuin naaras pystyi, hän ravasi lähelle Suurkiveä, jolla klaanikokous pidettäisiin. Ruostetassu jolkotti perästä ja istahti sisarensa viereen. Siinä samassa Varistähti ilmestyi pesänsä suulta, ja hyppäsi ripeästi suuren kiven päälle.
#Mitäköhän tämä on?# Tihkutassu ajatteli hämmentyneenä seuratessaan savunharmaata kollia katseellaan. Päällikön jäänsiniset silmät olivat lasittuneet, mutta korjatessaan asentonsa ja kääntyessään kohti klaaniaan hän vaikutti melkein uhoavalta.
#Voisiko se olla...# Tihkutassu vilkaisi oppilaiden pesää, jonka sisältä Aurinkotassu ja Leijonatassu putkahtivat ulos Varistähden ulvaistua kutsuhuutonsa.
”Ruostetassu...” Naaras kääntyi pienesti kohti veljeään, ja katsoi tuota tuikkivin silmin, avaten suunsa aikeinaan kysyä häneltä klaanikokouksen tarkoituksesta.
”Tänään on aika nimittää kaksi oppilasta sotureiksi.”
Tihkutassu säpsähti yllättyneenä kuullessaan Varistähden sanat. Innostuneena hän vilkaisi jälleen Ruostetassua ja näki hänen kasvoillaan tyytyväisen ja melkein voitokkaan ilmeen.
”Ruostetassu ja Tihkutassu”, Varistähti pyysi ja istahti alas. Rotevan kollin katse muuttui hetkessä arvioivaksi ja viiltävän tiukaksi. Tihkutassu astui sisaruksensa rinnalla eteen, kissojen keskelle.
”Tihkutassu”, Varistähti aloitti ja nyökkäsi harmaakuvioista oppilasta kohti.
”Minä, Varistähti, Kuutamoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tihkutassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
Asiaa miettimättä Tihkutassu totesi lujasti:
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut, Tihkutassu, tunnetaan Tihkutäplänä. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi ja neuvokkuuttasi ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tuoreen soturin keltaiset silmät laajentuivat huojentuneina. Nöyränä kunnioituksesta päällikön pyhiä sanoja kohtaan naaras perääntyi jäykästi Ruostetassun tieltä.
”Lupaan.” Ruostetassun sanat hänen kuunneltuaan päällikköä hetken olivat järkkymättömät. Nopealla vilkaisulla kollia olisi voinut kuvailla jopa omahyväisen itsevarmaksi, mutta todellisuudessa hänkin oli täynnä kunnioitusta. Tihkutassun jalat tuntuivat huojuvan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Varistähti toisti.
”Tästä päivästä lähtien sinut, Ruostetassu, tunnetaan Ruostehallana. Tähtiklaani kunnioittaa vastuuntuntoisuuttasi ja tarkkailukykyjäsi, ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Kissat alkoivat hurrata uusien sotureiden nimiä. Tihkutäplä kuunteli pauhua, veti syvään henkeä ja lähetti taivaalle pitkän, kiitollisen katseen.

Jäätassu seurasi leirin laidalta kuinka Luuklaanin pennut heittelivät pientä päästäistä toisilleen uhkaavan lähellä leirin reunaa. Oppilas vähät välittäisi, jos jompikumpi kolleista sattuisikin tipahtamaan kuoloonsa, enemmän häntä harmittaisi, jos tuo päästäinen putoaisikin sinne heidän sijastaan. Naaras ei jaksanut edes päätään nostaa vaan jatkoi samassa makaavassa asennossa leiriaukion tapahtumien seuraamista. Tuli- ja Raivopentu heittelivät riistaa yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes lopulta päästäinen lensi laajassa kaaressa leirin reunan yli, jättäen pennut häkeltyneinä paikoilleen. Jäätassu urahti pettyneenä, mutta sai uuden mielenkiinnon kohteen nähdessään Lumotassun tepastelevan tarmokkaasti kaksikkoa kohti.
"Hei! Mitä te oikein kuvittelette tekevänne?" Mustaturkkinen oppilas kivahti ja marssi kahden pennun eteen. Nuo yrittivät uhmakkaina kohdata naaraan rujoa katsetta. Jäätassu olisi mielissään seurannut lisää, mutta samassa hänen ohitseen viiletti Mustatassu. Parantajaoppilas kirmasi suoraan sisään Kuolontähden pesään, mikä nosti punaoranssin oppilaan uteliaisuutta vielä enemmän. Hän nousi tassuilleen ja hiippaili kohti sammalilla vuorattua savi ja luukasaa, minne päällikkö oli majoittunut. Sinisilmäinen naaras kuunteli tarkasti pesän ulkopuolella, yrittäen saada edes jotakin selvää noiden sanoista. Jäätassun sydän hypähti hänen kurkkuunsa, kun oppilas kuuli Pakkasviiman nimen Mustatassun suusta.
"Nämä saattavat olla hänen viimeiset hetkensä...", parantajaoppilas ilmoitti, minkä jälkeen Kuolontähti sihahti suutuspäissään. Punaoranssi naaras henkäisi kauhusta ja astui järkyttyneenä muutaman askeleen taaksepäin. Miten niin viimeiset hetket? Mitä varapäällikölle oli oikein käynyt? Sinisilmäinen kissa kääntyi katsomaan parantajien pesää kohti. Hän ei ollut nähnyt mustaturkkista kollia sitten aamun, voisiko syy siihen olla se, että hän olisi ollut parantajien luona...? Ennen kuin Jäätassu ehti huomaamaankaan, oli hän jo juoksemassa pesälle.
"Pakkasviima!" Oppilas huudahti rynnätessään sisään parantajien pesään. Hän näki Myrkkymarjan kumartuneena sammaleella makaavan Pakkasviiman yllä, pitäen tassuaan tuon kyljellä.
(Seuraavaksi aika ällöhköä ja raakaa kuvailua, hypätkää yli, jos haluatte säästää silmänne siltä)
"Syviä hengityksiä Pakkasviima, syviä hengityksiä", parantaja naukui, kiinnittämättä ollenkaan huomiota huutavaan Jäätassuun. Punaoranssi naaras kipitti noiden vierelle, mutta kavahti taaksepäin nähdessään kuinka huonossa kunnossa Pakkasviima oli. Tuon hengitys korisi ja sylki valui ulos suusta pitkinä vanoina. Kalliolattia sammaleen ympärillä oli kuivuneen oksennuksen peitossa. Kyyneleet kihosivat oppilaan silmään, kun hän katsoi varapäällikköään, kissaa johon hän oli ollut ihastunut jo monen kuun ajan.
"Älä kuole, minä pyydän!" Jäätassu itki, muttei astunut lähemmäs. Hän ei halunnut mennä lähelle Pakkasviimaa, jos tuolla olisikin ollut jotakin tarttuvaa. Oppilas kuuli askelia takaansa ja nopealla vilkaisulla näki Kuolontähden ja Mustatassun saapuvan hänen viereensä. Parantajaoppilas kipitti auttamaan Myrkkymarjaa, kun päällikkö jäi vain aloilleen, mumisemaan jotakin itsekseen. Varapäällikkö kohotti katsettaan ja yritti sanoa jotakin, mutta ulos tuli vain pelkkää korinaa ja vinkumista. Jäätassu katsoi aikaisemmin sinisiä, nyt punertavia silmiä kauhuissaan. Hän alkoi haukkomaan henkeään tajutessaan että Pakkasviima tuskin selviäisi tästä. Silloin mustaturkkinen kollikin alkoi haukkomaan henkeään ja kaikki pesässä olijat seurasivat sivusta kuinka kouristus halkoi varapäällikön elimistöä. Tuon niska venyi ja taittui luonnottomaan asentoon, kynnet raapivat kalliopintaa ja selkä vääntyi mutkalle. Sen jälkeen hän valahti elottomaksi. Pakkasviima oli kuollut.
(ällötykset loppuvat :D)

"Varapäällikkömme Pakkasviima on poistunut keskuudestamme sairauskohtauksen myötä. Pimeydenmetsän henget ovat ottaneet hänet vastaan ja nyt minun tehtäväni olisi valita Luuklaanille uusi varapäällikkö. En tees sitä kuitenkaan vielä, koska tänään me suremme poismennyttä Pakkasviimaa ja käymme tiputtamassa hänen ruumiinsa Tulikammioon. Kutsun teidät uudestaan koolle, kun olen päätökseni tehnyt", Kuolontähti lausui Luukummulta ympärilleen saapuneelle Luuklaanille. Jäätassu tärisi oppilaiden pesän suulla ja antoi kynsiensä lipua pitkin hiekkaista kallioalustaa allaan. Hän oli niin vihainen ja surullinen samaan aikaan, ettei tiennyt halusiko vain itkeä vai käydä jonkun kimppuun. Hänen ja Pakkasviiman oli tarkoitus rakastua, perustaa perhe ja hallita Luuklaania yhdessä! Miten hän oikein kehtasi tehdä Jäätassulle näin? Vaikka oppilas oli niin kauhean vihainen edesmenneelle varapäällikölle, pieni kuiske hänen takaraivossaan muistutti myöskin unesta Pimeydenmetsässä missä hänelle oltiin uhottu Pakkasviiman tappamisesta, jos naaras ei olisi ottanut oppilaskoulutustaan tosissaan.
*Mutta sen unen jälkeen minä yritin toimia taas paremmin koulutukseni kanssa! Ei ole minun vikani, jos Kuolontähti pyysi minulta liikaa, satutti minua tai jos joskus en vain väsymisen takia jaksanut!* Jäätassu muistutti itseään ja puri hammastaan. Nyt hänellä ei olisi ketään Luuklaanissa kenen kanssa viettää aikaa, kuka palvoisi häntä samalla tavalla kuin Pakkasviima teki. Tai no, ei vielä tehnyt, mutta olisi varmasti tehnyt kunhan Jäätassusta olisi soturi tullut. Oppilas nielaisi kyyneliään ja nousi huterasti jaloilleen. Hän haluaisi käydä katsomassa varapäälliköä vielä kun pystyisi, Tulikammioon heiton jälkeen ei tuosta olisi enää mitään jäljellä.

//Sitten vaan Kuolontähdeltä tarinaa, että kukas se uusi varapäällikkö Luuklaanissa on ;D

Kului useampi päivä, kunnes Murhepentu suostui Kirkasaamun edotukseen pentutarhan ulkopuolella vierailusta muiden pentujen seurassa. Kolli olisi kovasti halunnut tutkia pesän ulkopuolta yksin, mutta se ei tainnut olla kermanvärisen naaraan takia vaihtoehtona. Ei Murhepentu voinut moittia naaraskissaa huolenpidosta, sillä hän tiesi toisen pitävän vain huolta kaikista. Mutta silti, toisten pentujen kanssa leirin tutkimisesta tulisi paljon ikävämpää. Varsinkin toisten jo tietäessä, millaiselta leiri näytti. Murhepentu lipaisi rinnuksiaan vaaleanpunaisella kielellä pari kertaa kuin siistiäkseen itsensä pentutarhan ulkopuolista elämää varten. Ei se oikeastaan vaikuttanut mitenkään, sillä kollipennulla oli jo valmiiksi melko siisti turkki. Lyhyt turkki oli helppo pitää siistinä. Tai oikeastaan sitä ei tarvinnut edes pitää siistinä, vaan se oli siisti ilman panostustakin. Eikä Murhepentu olisi välittänyt, vaikka hänen turkkinsa olisi ollut millainen takkukasa tahansa.
"Oletteko valmiita?" Kirkasaamu nousi ylös sammalvuoteeltaan ja vilkuili jokaista pentutarhan pentua vuorollaan. Hiiripentu oli ainut, joka hihkaisi kovaan ääneen olevansa valmis, sillä muut tyytyivät joko nyökkäämään tai hymähtämään jotain vastaavaa. Murhepentu lukeutui näihin nyökkääjiin.
"Ja muistakaa sitten käyttäytyä kunnolla! Yrittäkää pysyä pois tieltä, älkääkä kadotko näköpiiristäni. Katsokaa, että näette aina minut!" Kirkasaamu muistutti jokaiselle ennen kuin antoi luvan poistua pesästä. Murhepentu ei yleensä jännittänyt lähes mitään, mutta tällä hetkellä hänen sydämensä hakkasi kovaa tahtia kollin rintaa vasten. Korvissakin kohisi tuulen tavoin, kun pentutarhasta pois astumisen hetki läheni. Kaikki tuntui samaan aikaan niin kiinnostavalta ja jännittävältä. Kollipentu ei oikein tiennyt, mitä odottaa.
Murhepentu asteli ulos pentutarhasta muiden vanavedessä, ja pesän ulkopuolella kollin suu nytkähti auki. Pentutarhan ulkopuolella oli itseasiassa aika samanlaista, mitä pesässäkin. Ympärillä vallitsi hämäryys, mutta leiri oli kuitenkin paljon tilavampi, mitä pentutarha oli. Kolli oli miettinytkin, että miten kaikille pesässä kävijöille oli aina tilaa ulkopuolella, jos hänenkin pesänsä oli niin ahdas ja pieni. Leirissä oli jonkun verran kissoja, ja osaa kolli ei ollut edes nähnyt ikinä. Edelleen suu auki pentu yritti kiinnittää huomiota kaikkeen mahdolliseen. Hän huomasi vähän matkan päässä pentutarhasta seinämän, jossa oli kiinni pieni kivi. Murhepentu oletti, että Kirkasaamu tietäisi, mikä tuo kivi oli, kun oli viettänyt aikaa pentutarhan ulkopuolella paljon häntä enemmän.
"Mikä tuo on?" Murhepentu sai kysytyksi naaraskissalta, joka kääntyi katsomaan pennun suuntaan. Kolli oli jäänyt muista jälkeen, kun oli jäänyt vain katselemaan tarkkaavaisena ympärilleen.
"Se on Seinämäkivi, sieltä aina-", Kirkasaamu keskeytti lauseensa, kun huomasi yhden pennun ehtineen jo turhan kauas. Hän lopetti puhumisen, ja viittoi hännällään Murhepentua mukaansa, jotta saisi pidettyä jokaisen pennun yhdessä kasassa. Hiiripentu oli melko vilkas tapaus, ja kolli huomasi, kuinka tummanharmaa naaras oli lähtenyt tutkimaan leirin sisäänkäyntiä. Murhepentu katsoi vähän aikaa kulmat kurtussa toisten pentujen suuntaan, jotka olivat keskeyttäneet Kirkasaamun puheen, kunnes lähti loikkien toisten perään.
Kaikin puolin leiri oli Murhepennun mielestä erittäin kiinnostava ja mieleinen. Hän näki useampia suuaukkoja, jotka taisivat johtaa toisten kissojen pesiin. Hän ei kyllä tiennyt, että mistä kissat tiesivät, kuka nukkui missäkin.
"Katso, Murhepentu! Tässä on oppilaiden pesä! Sitten, kun minä olen oppilas, minä nukun täällä", Hiiripentu loikki ympäriinsä oppilaiden pesän edessä. Kirkasaamu oli ilmeisesti saanut hänet kyörättyä takaisin pentutarhan lähelle, kun Murhepentu oli pysähtynyt oppilaiden pesän eteen.
"Ja tuolla sisäänkäynnin luona on sotureiden pesä", Kirkasaamu kertoi. Kolli nyökkäsi naaraalle. Hän ajatteli, että soturit olivat varmasti noin lähellä sisäänkäyntiä, jos he puolustivat klaania. Murhepentu olisi jo kovasti halunnut soturiksi.
"Sitten on klaaninvanhimpien pesä ja parantajan pesä. Päällikön pesä on lähellä pentutarhaa, siinä on vain Seinämäkivi välissä", Kirkasaamu selitti nopeasti. Murhepentu oli huomannut, että monesti naarasta piti vaatia puhumaan kysymyksillä, sillä muuten toinen oli melko vähäpuheinen. Kollille ja muille pennuille Kirkasaamu kyllä puhui, mutta muiden käydessä pentutarhassa, naaras oli hyvin hiljainen. Murhepentu piti Kirkasaamusta juuri sen takia, että hän pystyi hieman samaistumaan toiseen.
Murhepentu istahti alas ja kiepautti häntänsä etutassujensa päälle. Kolli piti huolen, että näki Kirkasaamun, niin kuin naaras oli ohjeistanut kaikkia tekemään. Muut pennut taisivat leikkiä keskenään, mutta kollipennusta oli mukava katsella leirin menoa. Tuoresaaliskasan yhteydessä oli sotureita vaihtamassa kieliä tai ruokailemassa. He keskustelivat iloisen näköisinä keskenään. Osalla oli kasvoillaan hivenen vakavampi ilme, ja Murhepentu mietti, mistä moinen mahtoi johtua. Pian kolli huomasi, kuinka sisäänkäynnistä asteli vuoron perään kissoja leiriin. Ensimmäiseksi ilmestyi pienempi kissa, sitten isompi, sitten taas pienempi ja hänen jälkeensä vielä isompi kissa. Murhepentu höristi korviaan, ja hän kuuli, kuinka pienikokoisemmat kissat keskustelivat innokkaasti harjoituksistaan. Ilmeisesti kaksi isompaa kissaa olivat näiden kahden mestareita. Heitä kolli ei kuullut, sillä he keskustelivat oppilaita hiljaisemmin. Mustaturkkinen kolli huokaisi ja katseli hetken aikaa tassujaan, jotka hänen häntänsä peitti. Hän halusi kovasti päästä pois pentutarhalta, sillä siellä oli välillä kovin tylsää. Jokainen päivä tuntui samalta, kun ei ollut ketään, jonka kanssa kolli olisi voinut tai halunnut leikkiä.
"Murhepentu, palataan pentutarhaan", kermanvärisen naaraan ääni keskeytti jonkun ajan kuluttua Murhepennun tarkkailutuokion. Hymähtäen kolli totteli heti, ja lähti suuntaamaan pentutarhaa kohti. Ainakin tämä päivä oli eronnut muista, kun hän oli saanut käydä tutkimassa leiriä.

Tuhkatassu käveli varovaisesti kapeaa vuoristopolkua ylöspäin Myrskytuulen perässä. Oppilas yritti keskittyä vuoristopolulla liikkumiseen, muttei voinut ahdistukselleen mitään, kun hänen mestarinsa oli ainoana kissana hänen seurassaan. Eilinen, mikä oli ollut nuoren naaraan ensimmäinen oppilaspäivä, oli mennyt hyvin, kun Pikkutassu ja Jänisloikka olivat olleet heidän mukanaan kiertämässä rajoja. Siskon läsnäolo oli auttanut hieman siihen ahdistukseen mistä Tuhkatassu kärsi. Nyt oppilas toivoi, että vahingossa lipeäisi askelissaan ja satuttaisi itsensä, mikä tarkoittaisi päivää parantajien pesässä.
*Onneksi hän ei yritä jutella kanssani.* Naaras mietti ja loikkasi varovasti yli pienen kiven, joka vuoristopolulla oli. Eilen Myrskytuuli oli ollut enemmän äänessä, mutta hän oli lähinnä yleisesti vain jutellut kahdelle oppilaalle, eikä melkein sanonut mitään Tuhkatassulle suoraan. Nyt, kun he olivat vielä kaksin käyneet katsomassa Kuutamoklaanin rajaa oli nihkeästi muutama sana sanottu heidän kahden välillään. Mutta ei naaras sille mitään voinut ettei uskaltanut puhua tuolle, hänen mestarinsahan oli Vuoristoklaanin varapäällikkö ja kaikkea. Mitä Myrskytuuli edes ajattelisi, jos hänen oppilaansa suusta tulisikin jotakin typerää? Tätä samaa tuskailua jatkui koko matka takaisin leiriin, korkealle vuorilla sijaitsevaan luolaan. Varapäällikkö mainitsi jotakin huomenna aikaisin heräämisestä, mutta Tuhkatassu oli jo ehtinyt kipittää pois kollin luota eikä siis ehtinyt kuuntelemaan loppuun tuon lausetta. Oppilaan jalat veivät oppilaiden pesää kohti, mutta saivat uuden suunnan kun naaras näki Kaunokirjon sukimassa Kurkipennun turkkia kuntoon. Tummanharmaa kissa vilkaisi nopeasti leiriaukiolle ja näki Aaltotähden istumassa Puhujankiven vieressä. Kutsuisiko isä klaanin koolle? Sitten Tuhkatassun pään sisällä välähti ja hän hymyillen tassutteli emonsa ja veljensä luo.
"Tehdäänkö Kurkipennusta oppilas?" Oppilas kysäisi päästessään kaksikon viereen. Kaunokirjo nosti katseensa poikansa turkista ja hieman veikeähköllä ilmeellä katsoi vanhinta tytärtään.
"No hei vain sinullekin. Ja kyllä, pikkuveljenne pääsee tänään myöskin oppilaaksi!" Emo kehräsi ilkikurisesti ja silitteli hännänpäällään poikansa tassuja. Tuhkatassu kääntyi katsomaan veljeään, jonka melankolisesta katseesta pysty viimeinkin näkemään pieniä ilon pilkahduksia. Oppilas kiiruhti puskemaan Kurkipentua ja kehräsi lämpimästi, kun tuo tuntui puskevan takaisin.
"Nyt varovasti! Sain juuri sudittua hänen turkkinsa", emo naukaisi ja kevyesti puski kaksikkoa lähemmäs Puhujankiveä. Naaras kipitti iloisena veli vierellään eturiviin, samalla kun isä kutsui klaanin koolle. Pikkutassu teki tiensä kissajoukkion läpi heidän luokseen.
"Nytkö se tapahtuu?" Sisar henkäisi ja saadessaan myöntävän nyökkäyksen Tuhkatassulta, paijasi hän hännänpäällään Kurkipennun päälakea. Emo antoi tuiman katseen tyttärelleen, mutta he kaikki kääntyivät kuuntelemaan Aaltotähteä, kun tuo avasi suunsa.
"Vuoristoklaani on vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Lähipäivinä olemme saaneet joukkoihimme monia uusia oppilaita ja nyt olisi taas aika nimittää yksi. Kurkipentu, poikani, astuisitko eteen?" Tuhkatassun isä puhui hyvin lempeänsävyisesti ja koko klaani seurasi miten Kurkipentu asteli yksinään isänsä eteen.
"Kurkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta joten on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaskoulutukseen. Tästälähin sinut tunnetaan Kurkitassuna, aina siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi. Mestarinasi toimikoot Sorasydän", Aaltotähti kajautti ja kääntyi puhuttelemaan häkeltyneen näköistä Sorasydäntä, kun tuo astui Kurkitassun viereen. Tuhkatassu hyrähti tyytyväisenä. Soturitar oli niin lempeä ja iloisen oloinen, hän oli kerrassaan loistava valinta mustavalkeaa oppilasta kouluttamaan.
"Sorasydän, olet saanut loistavaa koulutusta Uskosielulta ja olet ystävällinen sekä aina halukas auttamaan muita tilanteen tullen. Vaikka oppilaita koulutetaan taistelemaan ja metsästämään, pitää heille myöskin opettaa ystävällisyydestä ja muiden auttamisesta. Toivon, että opetat pojalleni kaiken mitä tiedät", Tuhkatassun isä puhutteli Sorasydäntä, joka puheen päätteeksi nyökkäsi itsevarmana ja kääntyi koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa.
"Kurkitassu, Kurkitassu!" Tuhka- ja Pikkutassu alkoivat ensimmäisinä hurraamaan veljensä oppilasnimeä, johon koko klaanikin yltyi.