Lumisydän katseli pimeää leiriä huolestuneena. Heidän klaaninsa oli vieläkin hajalla, kissat vammautuneina ja riista vähissä. Miten he ikinä pystyisivät korvaamaan kaiken sen vahingon mitä kuutamoklaanilaiset tekivät? Soturi oli tehnyt kaikkensa auttaakseen leirin ja Puroklaanin kunnostuksessa, mutta kaikki tuntui korjaantuvan niin pienellä vauhdilla ettei kolli ollut varma oliko heidän teoillaan edes mitään väliä.
"Lumisydän, tuletko nukkumaan kanssamme? Ketturoihun ja Sammalsateen pitäisi valvoa leiriaukiolla yksin", Sädetaivaan ääni herätti Lumisydämen ajatuksistaan. Soturi kääntyi katsomaan vierelleen saapunutta emoaan ja Puronlaulua, jotka saapuivat juuri leiriin. Kolli tervehti molempia soturittaria ja puski kermanvaalean naaraan poskea hellästi. Tuon hempeä ja turvallinen tuoksu täytti harmaalaikukkaan kissan aistit hetkeksi.
"Tulen tulen. Mihin te isän olette jättäneet?" Lumisydän kysyi vetäytyessään taaksepäin ja noustessaan jaloilleen. Yleensä Tummakajo pysyi tiiviisti kiinni kumppanissaan, mutta nyt soturia ei näkynyt missään leiriaukealla.
"Hän halusi tehdä vielä pienen kävelylenkin itsekseen. Kyllähän sinä sen isäsi tiedät, ei hän pysty parantajanpesässä toimeettomana makaamaan. Aina pitäisi olla tekemässä jotakin Puroklaanin hyväksi", Sädetaivas sanoi yllättävän lempeällä äänellä. No, hänhän puhui elämänsä rakkaudesta, joten ei se kai mikään ihmekään ollut. Lumisydän nyökkäsi ja seurasi soturittaria sotureiden pesään. Naaraat tassuttelivat keskemmälle pesää, lämpimille paikoille kun taas kolli asettui Kuplamyrskyn viereen pesän reunalle. Soturit toivottivat nopeasti toisilleen hyvän yön toivotukset ja alkoivat nukkumaan.

Kuului kimeä kirkaisu, jossa oli sekaisin pelkoa ja surua. Lumisydän hätkähti pystyyn ja yritti nopeasti totuttaa silmiään pimeään sotureiden pesään. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten yö ei ollut vielä lähtenyt kanjonin yltä. Soturi tavoitti tätinsä Ruskalehden silmät, soturitar oli noussut jo jaloilleen. Hän oli varmasti kuullut saman kiljaisun, kuten moni muukin kissa pesässä, jotka nyt katselivat hämillään toisiaan. Kolli antoi katseena kiertää nopeasti ympäri pesän ja hän huomasi heti jotakin outoa. Hiiriturkin, Kanijalan, Sädetaivaan, Tummakajon ja Täpläliidon pedit olivat tyhjillään. Kanelinruskea naaras huomasi saman ja nopeaan tahtiin pujotteli muiden sammalpetien ohi ulos pesästä. Lumisydän kapusi itsensä jaloilleen, aikeissaan seurata Ruskalehteä, mutta tuttu silmäpari pesän toisella reunalla kiinnitti hetkellisesti hänen huomionsa. Aamutäplä ja Kottaraissulka olivat myöskin nousseet vuoteiltaan ja katsoivat odottavina häntä. Soturi katsoi muutaman sekunnin sisaruksiaan ja mietti mikä heitä odottaisi sotureiden pesän ulkopuolella. Tämä vaikutti liittyvän jotenkin heidän perheeseensä. Kaikki he olivat jännittyneinä, Lumisydän pystyi miltei pimeässä pesässä näkemään kuinka kaksikon turkit olivat pörhöllä. Aamutäplä nyökäytti nopeasti päätään ja hänen johdolla sisarukset poistuvat pesästä Ruskalehden perään. Heti leiriaukiolle päästessään huomasi kolli Ketturoihun ja Sammalsateen jotka vieläkin istuivat vartiointipaikoillaan. Sisaruksien kasvot olivat täyttyneet huolesta ja surusta, Ketturoihu näytti jopa itkevän? Soturi katsoi hetken noita muttei ehtinyt kysymään mitään, kun hiljainen itku tavoitti hänen korvansa. Lumisydän paikansi parantajanpesän äänen lähtöpisteeksi. Hän juoksi sisaruksiensa kanssa varoittamatta sisään ja näki emonsa Sädetaivaan itkemässä harmaatäplikästä ruumista vasten. Soturi irvisti haistaessaan veren ja kuoleman hajun pesässä, joka yleensä tukahdutti kaikki hajut yrttien alle. Kolli katsoi hämmentyneenä Hiiriturkkia, Kanijalkaa, Yöturkkia, Kylmätassua ja Täpläliitoa, jotka olivat kerääntyneet itkevien Sädetaivaan ja Ruskalehden ympärille. Tarkemmin katsottuaan hän pystyi näkemään myöskin entisen mestarinsa poskilla kyynelvirran. Lumisydän oli tolaltaan ja kääntyi katsomaan emoaan, kun kukaan ei suostunut avaamaan suutaan ja kertomaan mitä oli käynyt. Sädetaivashan tiesi aina kaiken, hän osaisi kyllä vastata tähänkin, eikö niin? Yrittäessään hakea soturittaren katsetta, huomasi hän myös tarkemmin ruumiin, minkä ylle naaraat olivat laskeutuneet suremaan. Ja silloin soturi tunnisti hänet. Hän tunsi tämän kissan, mutta ei vain voinut ymmärtää sitä... Tai, olihan hän sen jo huomannut aikaisemminkin. Tummakajon haju oli ollut vahvana leiriaukiolla ja nyt parantajan pesässä vielä vahvempana. Ehkä Lumisydämen alitajunta oli halunnut estää häntä tajuamasta tilannetta eikä tieto siksi ollut rekisteröitynyt heti hänen päähänsä. Soturi tunsi jonkin iskeytyvän hänen rintaansa, vieden kaiken hapen hänen keuhkoistaan, kun hän katsoi emonsa itkevän kuolleen kumppaninsa luona. Kollin alahuuli alkoi väpättämään ja hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta mitään ei ulos ikinä tullut.
"I-isä?" Lumisydän kääntyi hitaasti katsomaan vieressään olevaa Aamutäplää, joka oli hiljaisessa parantajan pesässä, nyyhkytystä lukuunottamatta, uskaltanut sanoa jotakin. Sisko tärisi kauttaaltaan ja yritti parhaansa mukaan pidätellä kyynelaaltoa tuijottaessaan isänsä ruumista. Soturi kääntyi taas katsomaan maassa makaavaa, verestä tahriutunutta Tummakajoa. Eihän isän olisi pitänyt olla kuollut, juuri illalla he olivat nähneet Ketturoihun ja Sammalsateen nimitysten jälkeen...
Happea. Lumisydän huomasi hengittävänsä tiheästi, yrittäen saada keuhkoihinsa pikaisesti ilmaa, mutta hän ei tuntunut saavan sitä. Soturi kääntyi ja lähti huojuen ulos pesästä vielä pimeään leiriin. Hän ei tuntenut maata tassujensa alla, eikä tuulenvirettä kasvoillaan mikä sai kollin vielä paniikinomaisempaan tilaan. Hänen oli pakko saada tuntea jotakin, että tietäisi olevansa täällä. Että tietäisi olevansa elossa. Harmaalaikkuinen kissa rämpi tiensä leiriaukion poikki ja iskeytyi kylmää kiveä vasten, joka sattumoisin oli sotureiden pesä. Isku kipinöi hänen toisella kasvonpuoliskolla ja lavallaan, minkä jälkeen kiven kylmä pinta alkoi turruttamaan aluetta, mihin hänen ihonsa osui. Lumisydän tunsi jyskyttävän kivun säkenöivän hänen päästään muualle kehoonsa. Soturin koko ruumis oli turta ja veltto, eikä hän kyennyt muuta kuin ynähtämään vaimeasti, vaikka olisi halunnut huutaa kurkkunsa käheäksi. Ilmeisesti hän oli vielä itsekin hereillä ja elossa... Kolli tunsi kylmän väreen kulkevan pitkin hänen selkäänsä, kun hän tajusi, että siinä tapauksessa kaikki mikä häntä odottaisi parantajan pesässä olisi myös totta.

Seuraavan kerran havahtuessaan Lumisydän haistoi voimakkaiden parantajanyrttien tuoksun ja ne haistaessaan, hän tuntui rauhoittuvan hieman. Ilmassa tuoksui myös kosteus ja hiekka, mutta haju ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä, olihan hän tottunut siihen. Soturi tunsi makaavansa sangen pehmeällä alustalla, sammalvuoteella, ehkä. Kolli veti syvään henkeä ja raotti silmiään. Oli melko hämärää, mutta hetken kuluttua hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Lumisydän käänsi päätään ja tajusi makaavansa parantajan pesässä. Hän tukahdutti terävän henkäyksen nähdessään Sädetaivaan makaavan vähän matkan päässä vuoteesta. Emon taivaansiniset silmät hohtivat hämärässä, mutta soturi ei kyennyt lukemaan niiden ilmettä - Surua? Pettymystä? Hän tuijotti soturitarta, emoaan, pitkän aikaa sanomatta sanaakaan. Kollin mielessä käytiin tuolla hetkellä raivokasta taistelua: taistelua surua, kipua ja todellisuutta vastaan, mutta myöskin itsehillintää vastaan. Hän ei olisi ikinä halunnut nähdä emoaan tuon näköisenä. Sädetaivas oli nimensä mukaan ollut aina niin säteilevä persoona, ei tämä elämäänsä kyllästynyt ja pettyneeltä näyttävä naaras. Lumisydän olisi halunnut repiä riekaleiksi maailman heidän ympärillään, tuhota kaiken mikä aiheutti emolle ja Lumisydämen sisaruksille huonoa mieltä.
"Sinä nukuit melko kauan", soturi kuuli silkinpehmeän lausahduksen läheltään. Hän käänsi katseensa Ruskalehteen, joka makasi sammalpedillä hänen lähellään, sekä Täpläliitoon, joka istui soturittaren vieressä.
"Näitkö kauniita unia?" Lumisydämen entinen mestari kysyi. Harmaalaikkuisen kollin pupillit kutistuivat, kun hän kuuli setänsä kysymyksen. Oliko hän nähnyt kauniita unia? Hänen isänsä oli juuri kuollut, luuliko Täpläliito, että sen jälkeen voisi nähdä kauniita unia? Ruskalehti näpäytti hännällään tummalaikkuisen soturin jalkaa ja yritti katsoa tuota tuimasti, mutta katseessa näkyi vain suru. Harmaa kolli vastasi katseeseen ja huokaisi syvään, laskien katseensa alas. Lumisydän tiesi, että hänen entinen mestarinsa yritti vain tarkoittaa hyvää. Hän ei ollut ikinä kuullut tuon juttelevan ystävällisesti tai kaunopuheisesti kenenkään muun kuin Kultakuiskeen, Puronlaulun, Ruskalehden tai Ketturoihun kanssa. Ainoiden hänelle läheisten naaraiden seurassa. Täpläliito varmasti vain tunsi tarvetta jutella ystävällisesti veljensä pojan kanssa, pojan joka nyt jäisi ilman isää.
"En nähnyt unia - vain pelkkää pimeyttä", Lumisydän vastasi hiljaa, saaden vastauksena pienen nyökkäyksen sedältään.
"Se on harmi. Olisi ollut mukava nyt kuunnella, kun kerrot unistasi... Sinähän teit niin usein, kun olit pieni", Ruskalehti sanoi haikeana ja lasittunein silmin tuijotti Tummakajon ruumista, jonka ympärillä Yöturkki ja Kylmätassu pyörivät. Harmaalaikukas soturi käänsi katseensa tassuihinsa ja huokaisi. Kun hän oli pieni... Silloin kun he olivat vielä tiiviimpi perhe Ruskalehden ja Täpläliidon kanssa. Kun hän oli läheisempi sisaruksiensa ja vanhempiensa kanssa. Nyt hän ei enää ikinä pääsisi kaikkien perheenjäsentensä seurassa sitä kokemaan. Lumisydän käänsi katseensa pesän suuaukolle ja katsoi auringon säteiden pikkuhiljaa kaikkonevan leiristä. Hautajaiset alkaisivat varmasti pian.

//Jos joku haluaa jatkaa/kertoa eri näkökulmasta, niin ajattelin, että Hiiriturkki, Kanijalka ja Täpläliito olis vaikka löytänyt Tummakajon ruumiin, siks ne siellä parantajan pesässä oleskeli. Jos vaikka Sädetaivas olis huomannut ettei Tumma ollutkaan palannut takaisin ja herättänyt Hiiriturkin ja sit tää kolmikko olis sen leiriin tuonut yms.

2 luku

Astelin hiljaisin askelin kaksijalkalan kivisiä, hurviönkatkuisia katuja pitkin silmät pelkiksi viiruiksi vedettynä. Hirviön saastainen katku sai vaaleanvihreät silmäni vetistämään, enkä todellakaan pitänyt siitä tunteesta, että joku tuntui tarkkailevan jokaista pienintäkin liikahdustani. En pystynyt kunnolla olemaan omassa elementissäni hajujen vuolaan virran ympäröimänä. Kivinen tie tuntui hankaavan polkuanturani verille ja olisin mielummin poikennut niitylle, jossa oleilivat lehmiksi kutsutut olennot, silti minusta tuntui, että olisi parempi välttyä niiden valtavilta käpäliltä. Heilautin vaaleita korviani hämmentyneenä kaikista lukuisista äänistä, jotka ympäröivät minua herhiläisparven lailla. Metsikössä kulkiessani seuranani oli ollut vain autuas hiljaisuus, joka oli mielestäni paljon mukavampi kuin joukko uusia ja outoja, mieleenpainuvia ääniä. Olin kyllä tottunut kulkemaan kaksijalkaloissa, mutta tämän kaksijalkalan talot ylettyivät huiman korkealle ja paikka jätti helposti varjoonsa kaikki muut kaksijalkojen elinalueet, sekä hirviötä viuhahteli solkenaan ohitseni kauheaa ulinaa pitäen.
Löysin pienen ruohopläntin hirviöiden kohtaamispaikan keskeltä.
-Sinne pitäisi vain jotenkin päästä. Mumisin, katsellen mietteliäänä ohi viuhahtelevia hirviöitä.
Vilkuilin vihreät silmät hienoisesti sirrillään ympärilleni varmistaakseni, etteivät hirviöt vain saisi mieleensä popsia minua päivälliseksi. Loikkasin takaisin kovalle, pahanhajuiselle kivipinnalle ja annoin käpälieni rummuttaa tasaisesti rosoista pintaa, juoksin suoraan kohti vehreää ruohoalustaa, jolle päästessäni pääsisin vihdoinkin turvaan. Lämmin vastatuuli painoi korvani pakostakin luimuun pinkoessani kohti vihreää kasvustoa, en huomannut edes minua vinhaa vauhtia kohti kiitävää hirviötä, sydän takoi rinnassani hurjaa, ennätysmäistä vauhtia ja tuntui siltä kuin repeäisin kohta kahtia.
Tunsin käpälieni alla ruohoa ja jarrutin niin, että ruohonkosia lenteli ympäriinsä, onneksi pääsin edes ehjänä perille! #Lähden täältä välittömästi pois, sain äsken melkein surmani!#

Saran luku

Ottoisäni oli juuri avaamaisillaan suunsa puhuakseen kun Pikkutassu pelmahti kärsimättömän näköisenä aukiolle.
-Jänisloikka, meidänhän piti mennä taisteluharjoituksiin, pienehkön metsikön uumenista ilmestynyt Pikkutassu tuhahti.
-Olen pahoillani, mennään, ottoisäni naukui ja tassutti minulle kohdistettu, pahoitteleva ilme naamallaan oppilaansa vierelle. Pikkutassu lähti astelemaan rivakasti pois aukiolta Jänisloikka vierellään nopeasti loikkien. Ärähdin turhautuneena ottoisäni perään, juuri kun Jänisloikka oli avannut suunsa Pikkutassu oli ilmestynyt yhtäkkiä paikalle. #Jänisloikka laiminlöi silti Pikkutassua aika pahasti kun tämä joutui ihan yksinään tulemaan tänne asti!# Lähdin astelemaan hitaasti leiriin, uskoin, että Tomukukka olisi melko vihainen kun en ollut ilmestynyt sovittuun aikaan paikalle, meillä olisi ollut tiedossa jotakin kivaa, mutta uskoin, että mestarini tuskin, ainakaan mielellään antaisi minun mennä edes metsästyspartioon. Pujahdin hämärän sisäänkäynnin sisälle valmistautuen toruvaan sanaryöppyyn, jonka saisin varmasti kohta kuulla. Räpäytin hämilläni silmiäni kun Tomukukka asteli rauhallisesti eteeni.
-Missä olet ollut? Tomukukka kysyi tuimasti.
Naaras teki pieniä ärsyyntyneitä liikkeitä puhuessaan.
-Jänisloikka tahtoi kertoa minulle jotain, vastasin vilpittömästi naarasta tuijottaen.
-Jahas, ajattelin, että olisimme voineet mennä taisteluharjoituksiin, mutta saat kyllä ensin auttaa Loskatassua pentutarhan siivoamisessa, Tomukukka naukaisi hännällään pentutarhalle viitaten.
-Selvä selvä, menossa ollaan! Naukaisin viiksiäni ärtyneesti värisyttäen.
***
#Voi hyvä Tähtiklaani!#
Tomukukan liikkeet olivat napakoita ja
salamannopeita, tuntui kuin naaras olisi saanut parin auringonnousun aikana Tähtiklaaanilta supervoimia, joista kuka tahansa olisi voinut vain haaveilla. Mestariini verrattuna liikkeni olivat yhtä hitaita kuin etana ylämäessä ja käpäläni olivat kerta kaikkiaan täysin turrat rankasta harjoittelusta.
-Voimmeko...pitää pienen...tauon? Puuskutin katkonaisesti istahtaen lannistuneena läheiselle nurmikaistaleelle.
-Toki, seuraavaksi pääset harjoittelemaan Aurinkotassua vastaan, mestarini naukui, katsellen minua myötätuntoisesti.
Painauduin makaamaan nurmikolle, tämä tästä enää puuttuikin, Aurinkotassun iänikuinen ylvästely mahtavilla taidoillaan nöyryytykseni jälkeen.
-Ovatko Ampiaispisto ja Aurinkotassu tulossa kohta? Kysyin hetken päästä vedettyäni henkeä.
-He tulevat kuuhuipun aikoihin, mestarini vastasi viiksiään värisyttäen.
-Ai yötaisteuharjoitukset? Naukaisin piristyneenä, Aurinkotassun pimeänäkö ei nimittäin ollut juurikan omaani parempi.
-Juuri niin! Tomukukka säesti hymyillen lämpimästi.
Silmäni kirkastuivat ja värisytin viiksiäni innostuneena.
-Voinko harjoitella vielä hieman, ihan yksinäni? Kysyin epävarmasti, Tomukukan kanssa uudelleen harjoittelu nimittäin veisi liikaa voimia.
-Toki, muista silti hakea ruokaa, mestarini naukui hämmästynyt sävy äänessään, mutta lähti tassuttamaan pois aukealta, joka isännöi oppilaiden taisteluharjoituksia.
Nyökäytin päätäni Tomukukan hiljalleen loittonevalle selälle, olin käynyt jo vähän aikaa sitten saalistamassa muille, voisin kai nyt saalistaa itsellenikin jotain.
Hipsin pois alueelta ja pujahdin nopeasti, pienelle puiden kasvupaikkana toimivalle alueelle, minun oli pakko saada jotakin syötävää! Painauduin vaistomaisesti harvalehtisten puiden alapuolelle yrittäen huomioida kaikki riistasta muistuttavat pienet äänet, joita ilmassa kaikui tulevan hiirenkorvan ansiosta. Raotin suutani pikkuisen, sinne leijaili ensimmäiseksi päästäisen makea aromi, joka kantautui läheisen puun takaa. #Tämähän on helppoa# Hivuttauduin varovaisesti olennon taakse, pitäen kuitenkin huolen siitä, että pysyin edes joten kuten tuulen alapuolella. Kouraisin vaivattomasti ruskeanharmaan olennon käpäliini ja katkaisin tämän selkärangan pelkällä pikku näykkäisyllä. Söin päästäisen nopeasti, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan, että rikoin soturilakia, olinhan jo käynyt saalistamassa klaanin tarpeisiin, eikä tekoni ollut tällä tavoin rikkonut yhtään mitään lakia. Astelin rennosti puiden lomassa kuunnellen hiirenkorvaan kuuluvia touhukkaita äännähdyksiä ja lintujen liverrystä, ei minulla mitään kiirettä ollut, kuuhuippuunhan oli vielä rutkasti aikaa, voisin harjoitella mielin määrin.
***
#Kuuhuippu tuli aivan liian nopeasti!#
Istuin kuuntelemassa levottomana Ampiaispiston ja Tomukukan selostusta yötaisteluista, tärkeintä oli vain, että en nöyryyttäisi itseäni, Aurinkotassun myötätunto minua kohtaan oli haihtunut parin auringonnousun aikana kuin savuna ilmaan, tämä oli aivan samallainen kuin ennenkin.
-Kaikki aistit on otettava käyttöön, pelkkä näkö ei riitä yötaistelussa! Ampiaispisto lopetti mahtipontisella lauseella.
Vilkaisin epävarmana veljeäni, joka tuijotti voitostaan varmana takaisin, olikohan Aurinkotassu harjoitellut yötaistelua ennenkin?
-Ensin laitamme teidät toisianne vastaan, Tomukukka totesi rauhallisesti ja viittasi minua ja Aurinkotassua menemään vastakkain.
Astelin hieman epävarmana veljeäni vastapäätä, häntäni värisi hermostuksesta ja jalkani olivat jähmettyneet paikalleen kun Ampiaispisto nyökkäsi pontevasti taistelun alkamisen merkiksi. Veljeni syöksähti silmät pelkkinä kullankeltaisina viiruina minua kohti kuin saalistaan väijynyt käärme, olin täysin jähmettynyt paikalleni, enkä jostakin syystä kyennyt liikkumaan.

//Mitäköhän Saralle käy?

Astellessaan leiriin Tihkutassu huomasi, että suurin osa klaanin kissoista oli kerääntynyt aukiolle. Nopeasti, jottei antaisi muiden odottaa, hän loikki tuoresaaliskasalle ja tiputti itse saalistamansa riistan siihen. Sitten, niin sukkelasti kuin naaras pystyi, hän ravasi lähelle Suurkiveä, jolla klaanikokous pidettäisiin. Ruostetassu jolkotti perästä ja istahti sisarensa viereen. Siinä samassa Varistähti ilmestyi pesänsä suulta, ja hyppäsi ripeästi suuren kiven päälle.
#Mitäköhän tämä on?# Tihkutassu ajatteli hämmentyneenä seuratessaan savunharmaata kollia katseellaan. Päällikön jäänsiniset silmät olivat lasittuneet, mutta korjatessaan asentonsa ja kääntyessään kohti klaaniaan hän vaikutti melkein uhoavalta.
#Voisiko se olla...# Tihkutassu vilkaisi oppilaiden pesää, jonka sisältä Aurinkotassu ja Leijonatassu putkahtivat ulos Varistähden ulvaistua kutsuhuutonsa.
”Ruostetassu...” Naaras kääntyi pienesti kohti veljeään, ja katsoi tuota tuikkivin silmin, avaten suunsa aikeinaan kysyä häneltä klaanikokouksen tarkoituksesta.
”Tänään on aika nimittää kaksi oppilasta sotureiksi.”
Tihkutassu säpsähti yllättyneenä kuullessaan Varistähden sanat. Innostuneena hän vilkaisi jälleen Ruostetassua ja näki hänen kasvoillaan tyytyväisen ja melkein voitokkaan ilmeen.
”Ruostetassu ja Tihkutassu”, Varistähti pyysi ja istahti alas. Rotevan kollin katse muuttui hetkessä arvioivaksi ja viiltävän tiukaksi. Tihkutassu astui sisaruksensa rinnalla eteen, kissojen keskelle.
”Tihkutassu”, Varistähti aloitti ja nyökkäsi harmaakuvioista oppilasta kohti.
”Minä, Varistähti, Kuutamoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tihkutassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
Asiaa miettimättä Tihkutassu totesi lujasti:
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut, Tihkutassu, tunnetaan Tihkutäplänä. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi ja neuvokkuuttasi ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tuoreen soturin keltaiset silmät laajentuivat huojentuneina. Nöyränä kunnioituksesta päällikön pyhiä sanoja kohtaan naaras perääntyi jäykästi Ruostetassun tieltä.
”Lupaan.” Ruostetassun sanat hänen kuunneltuaan päällikköä hetken olivat järkkymättömät. Nopealla vilkaisulla kollia olisi voinut kuvailla jopa omahyväisen itsevarmaksi, mutta todellisuudessa hänkin oli täynnä kunnioitusta. Tihkutassun jalat tuntuivat huojuvan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Varistähti toisti.
”Tästä päivästä lähtien sinut, Ruostetassu, tunnetaan Ruostehallana. Tähtiklaani kunnioittaa vastuuntuntoisuuttasi ja tarkkailukykyjäsi, ja hyväksyy sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi.”
Kissat alkoivat hurrata uusien sotureiden nimiä. Tihkutäplä kuunteli pauhua, veti syvään henkeä ja lähetti taivaalle pitkän, kiitollisen katseen.

Jäätassu seurasi leirin laidalta kuinka Luuklaanin pennut heittelivät pientä päästäistä toisilleen uhkaavan lähellä leirin reunaa. Oppilas vähät välittäisi, jos jompikumpi kolleista sattuisikin tipahtamaan kuoloonsa, enemmän häntä harmittaisi, jos tuo päästäinen putoaisikin sinne heidän sijastaan. Naaras ei jaksanut edes päätään nostaa vaan jatkoi samassa makaavassa asennossa leiriaukion tapahtumien seuraamista. Tuli- ja Raivopentu heittelivät riistaa yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes lopulta päästäinen lensi laajassa kaaressa leirin reunan yli, jättäen pennut häkeltyneinä paikoilleen. Jäätassu urahti pettyneenä, mutta sai uuden mielenkiinnon kohteen nähdessään Lumotassun tepastelevan tarmokkaasti kaksikkoa kohti.
"Hei! Mitä te oikein kuvittelette tekevänne?" Mustaturkkinen oppilas kivahti ja marssi kahden pennun eteen. Nuo yrittivät uhmakkaina kohdata naaraan rujoa katsetta. Jäätassu olisi mielissään seurannut lisää, mutta samassa hänen ohitseen viiletti Mustatassu. Parantajaoppilas kirmasi suoraan sisään Kuolontähden pesään, mikä nosti punaoranssin oppilaan uteliaisuutta vielä enemmän. Hän nousi tassuilleen ja hiippaili kohti sammalilla vuorattua savi ja luukasaa, minne päällikkö oli majoittunut. Sinisilmäinen naaras kuunteli tarkasti pesän ulkopuolella, yrittäen saada edes jotakin selvää noiden sanoista. Jäätassun sydän hypähti hänen kurkkuunsa, kun oppilas kuuli Pakkasviiman nimen Mustatassun suusta.
"Nämä saattavat olla hänen viimeiset hetkensä...", parantajaoppilas ilmoitti, minkä jälkeen Kuolontähti sihahti suutuspäissään. Punaoranssi naaras henkäisi kauhusta ja astui järkyttyneenä muutaman askeleen taaksepäin. Miten niin viimeiset hetket? Mitä varapäällikölle oli oikein käynyt? Sinisilmäinen kissa kääntyi katsomaan parantajien pesää kohti. Hän ei ollut nähnyt mustaturkkista kollia sitten aamun, voisiko syy siihen olla se, että hän olisi ollut parantajien luona...? Ennen kuin Jäätassu ehti huomaamaankaan, oli hän jo juoksemassa pesälle.
"Pakkasviima!" Oppilas huudahti rynnätessään sisään parantajien pesään. Hän näki Myrkkymarjan kumartuneena sammaleella makaavan Pakkasviiman yllä, pitäen tassuaan tuon kyljellä.
(Seuraavaksi aika ällöhköä ja raakaa kuvailua, hypätkää yli, jos haluatte säästää silmänne siltä)
"Syviä hengityksiä Pakkasviima, syviä hengityksiä", parantaja naukui, kiinnittämättä ollenkaan huomiota huutavaan Jäätassuun. Punaoranssi naaras kipitti noiden vierelle, mutta kavahti taaksepäin nähdessään kuinka huonossa kunnossa Pakkasviima oli. Tuon hengitys korisi ja sylki valui ulos suusta pitkinä vanoina. Kalliolattia sammaleen ympärillä oli kuivuneen oksennuksen peitossa. Kyyneleet kihosivat oppilaan silmään, kun hän katsoi varapäällikköään, kissaa johon hän oli ollut ihastunut jo monen kuun ajan.
"Älä kuole, minä pyydän!" Jäätassu itki, muttei astunut lähemmäs. Hän ei halunnut mennä lähelle Pakkasviimaa, jos tuolla olisikin ollut jotakin tarttuvaa. Oppilas kuuli askelia takaansa ja nopealla vilkaisulla näki Kuolontähden ja Mustatassun saapuvan hänen viereensä. Parantajaoppilas kipitti auttamaan Myrkkymarjaa, kun päällikkö jäi vain aloilleen, mumisemaan jotakin itsekseen. Varapäällikkö kohotti katsettaan ja yritti sanoa jotakin, mutta ulos tuli vain pelkkää korinaa ja vinkumista. Jäätassu katsoi aikaisemmin sinisiä, nyt punertavia silmiä kauhuissaan. Hän alkoi haukkomaan henkeään tajutessaan että Pakkasviima tuskin selviäisi tästä. Silloin mustaturkkinen kollikin alkoi haukkomaan henkeään ja kaikki pesässä olijat seurasivat sivusta kuinka kouristus halkoi varapäällikön elimistöä. Tuon niska venyi ja taittui luonnottomaan asentoon, kynnet raapivat kalliopintaa ja selkä vääntyi mutkalle. Sen jälkeen hän valahti elottomaksi. Pakkasviima oli kuollut.
(ällötykset loppuvat :D)

"Varapäällikkömme Pakkasviima on poistunut keskuudestamme sairauskohtauksen myötä. Pimeydenmetsän henget ovat ottaneet hänet vastaan ja nyt minun tehtäväni olisi valita Luuklaanille uusi varapäällikkö. En tees sitä kuitenkaan vielä, koska tänään me suremme poismennyttä Pakkasviimaa ja käymme tiputtamassa hänen ruumiinsa Tulikammioon. Kutsun teidät uudestaan koolle, kun olen päätökseni tehnyt", Kuolontähti lausui Luukummulta ympärilleen saapuneelle Luuklaanille. Jäätassu tärisi oppilaiden pesän suulla ja antoi kynsiensä lipua pitkin hiekkaista kallioalustaa allaan. Hän oli niin vihainen ja surullinen samaan aikaan, ettei tiennyt halusiko vain itkeä vai käydä jonkun kimppuun. Hänen ja Pakkasviiman oli tarkoitus rakastua, perustaa perhe ja hallita Luuklaania yhdessä! Miten hän oikein kehtasi tehdä Jäätassulle näin? Vaikka oppilas oli niin kauhean vihainen edesmenneelle varapäällikölle, pieni kuiske hänen takaraivossaan muistutti myöskin unesta Pimeydenmetsässä missä hänelle oltiin uhottu Pakkasviiman tappamisesta, jos naaras ei olisi ottanut oppilaskoulutustaan tosissaan.
*Mutta sen unen jälkeen minä yritin toimia taas paremmin koulutukseni kanssa! Ei ole minun vikani, jos Kuolontähti pyysi minulta liikaa, satutti minua tai jos joskus en vain väsymisen takia jaksanut!* Jäätassu muistutti itseään ja puri hammastaan. Nyt hänellä ei olisi ketään Luuklaanissa kenen kanssa viettää aikaa, kuka palvoisi häntä samalla tavalla kuin Pakkasviima teki. Tai no, ei vielä tehnyt, mutta olisi varmasti tehnyt kunhan Jäätassusta olisi soturi tullut. Oppilas nielaisi kyyneliään ja nousi huterasti jaloilleen. Hän haluaisi käydä katsomassa varapäälliköä vielä kun pystyisi, Tulikammioon heiton jälkeen ei tuosta olisi enää mitään jäljellä.

//Sitten vaan Kuolontähdeltä tarinaa, että kukas se uusi varapäällikkö Luuklaanissa on ;D

Kului useampi päivä, kunnes Murhepentu suostui Kirkasaamun edotukseen pentutarhan ulkopuolella vierailusta muiden pentujen seurassa. Kolli olisi kovasti halunnut tutkia pesän ulkopuolta yksin, mutta se ei tainnut olla kermanvärisen naaraan takia vaihtoehtona. Ei Murhepentu voinut moittia naaraskissaa huolenpidosta, sillä hän tiesi toisen pitävän vain huolta kaikista. Mutta silti, toisten pentujen kanssa leirin tutkimisesta tulisi paljon ikävämpää. Varsinkin toisten jo tietäessä, millaiselta leiri näytti. Murhepentu lipaisi rinnuksiaan vaaleanpunaisella kielellä pari kertaa kuin siistiäkseen itsensä pentutarhan ulkopuolista elämää varten. Ei se oikeastaan vaikuttanut mitenkään, sillä kollipennulla oli jo valmiiksi melko siisti turkki. Lyhyt turkki oli helppo pitää siistinä. Tai oikeastaan sitä ei tarvinnut edes pitää siistinä, vaan se oli siisti ilman panostustakin. Eikä Murhepentu olisi välittänyt, vaikka hänen turkkinsa olisi ollut millainen takkukasa tahansa.
"Oletteko valmiita?" Kirkasaamu nousi ylös sammalvuoteeltaan ja vilkuili jokaista pentutarhan pentua vuorollaan. Hiiripentu oli ainut, joka hihkaisi kovaan ääneen olevansa valmis, sillä muut tyytyivät joko nyökkäämään tai hymähtämään jotain vastaavaa. Murhepentu lukeutui näihin nyökkääjiin.
"Ja muistakaa sitten käyttäytyä kunnolla! Yrittäkää pysyä pois tieltä, älkääkä kadotko näköpiiristäni. Katsokaa, että näette aina minut!" Kirkasaamu muistutti jokaiselle ennen kuin antoi luvan poistua pesästä. Murhepentu ei yleensä jännittänyt lähes mitään, mutta tällä hetkellä hänen sydämensä hakkasi kovaa tahtia kollin rintaa vasten. Korvissakin kohisi tuulen tavoin, kun pentutarhasta pois astumisen hetki läheni. Kaikki tuntui samaan aikaan niin kiinnostavalta ja jännittävältä. Kollipentu ei oikein tiennyt, mitä odottaa.
Murhepentu asteli ulos pentutarhasta muiden vanavedessä, ja pesän ulkopuolella kollin suu nytkähti auki. Pentutarhan ulkopuolella oli itseasiassa aika samanlaista, mitä pesässäkin. Ympärillä vallitsi hämäryys, mutta leiri oli kuitenkin paljon tilavampi, mitä pentutarha oli. Kolli oli miettinytkin, että miten kaikille pesässä kävijöille oli aina tilaa ulkopuolella, jos hänenkin pesänsä oli niin ahdas ja pieni. Leirissä oli jonkun verran kissoja, ja osaa kolli ei ollut edes nähnyt ikinä. Edelleen suu auki pentu yritti kiinnittää huomiota kaikkeen mahdolliseen. Hän huomasi vähän matkan päässä pentutarhasta seinämän, jossa oli kiinni pieni kivi. Murhepentu oletti, että Kirkasaamu tietäisi, mikä tuo kivi oli, kun oli viettänyt aikaa pentutarhan ulkopuolella paljon häntä enemmän.
"Mikä tuo on?" Murhepentu sai kysytyksi naaraskissalta, joka kääntyi katsomaan pennun suuntaan. Kolli oli jäänyt muista jälkeen, kun oli jäänyt vain katselemaan tarkkaavaisena ympärilleen.
"Se on Seinämäkivi, sieltä aina-", Kirkasaamu keskeytti lauseensa, kun huomasi yhden pennun ehtineen jo turhan kauas. Hän lopetti puhumisen, ja viittoi hännällään Murhepentua mukaansa, jotta saisi pidettyä jokaisen pennun yhdessä kasassa. Hiiripentu oli melko vilkas tapaus, ja kolli huomasi, kuinka tummanharmaa naaras oli lähtenyt tutkimaan leirin sisäänkäyntiä. Murhepentu katsoi vähän aikaa kulmat kurtussa toisten pentujen suuntaan, jotka olivat keskeyttäneet Kirkasaamun puheen, kunnes lähti loikkien toisten perään.
Kaikin puolin leiri oli Murhepennun mielestä erittäin kiinnostava ja mieleinen. Hän näki useampia suuaukkoja, jotka taisivat johtaa toisten kissojen pesiin. Hän ei kyllä tiennyt, että mistä kissat tiesivät, kuka nukkui missäkin.
"Katso, Murhepentu! Tässä on oppilaiden pesä! Sitten, kun minä olen oppilas, minä nukun täällä", Hiiripentu loikki ympäriinsä oppilaiden pesän edessä. Kirkasaamu oli ilmeisesti saanut hänet kyörättyä takaisin pentutarhan lähelle, kun Murhepentu oli pysähtynyt oppilaiden pesän eteen.
"Ja tuolla sisäänkäynnin luona on sotureiden pesä", Kirkasaamu kertoi. Kolli nyökkäsi naaraalle. Hän ajatteli, että soturit olivat varmasti noin lähellä sisäänkäyntiä, jos he puolustivat klaania. Murhepentu olisi jo kovasti halunnut soturiksi.
"Sitten on klaaninvanhimpien pesä ja parantajan pesä. Päällikön pesä on lähellä pentutarhaa, siinä on vain Seinämäkivi välissä", Kirkasaamu selitti nopeasti. Murhepentu oli huomannut, että monesti naarasta piti vaatia puhumaan kysymyksillä, sillä muuten toinen oli melko vähäpuheinen. Kollille ja muille pennuille Kirkasaamu kyllä puhui, mutta muiden käydessä pentutarhassa, naaras oli hyvin hiljainen. Murhepentu piti Kirkasaamusta juuri sen takia, että hän pystyi hieman samaistumaan toiseen.
Murhepentu istahti alas ja kiepautti häntänsä etutassujensa päälle. Kolli piti huolen, että näki Kirkasaamun, niin kuin naaras oli ohjeistanut kaikkia tekemään. Muut pennut taisivat leikkiä keskenään, mutta kollipennusta oli mukava katsella leirin menoa. Tuoresaaliskasan yhteydessä oli sotureita vaihtamassa kieliä tai ruokailemassa. He keskustelivat iloisen näköisinä keskenään. Osalla oli kasvoillaan hivenen vakavampi ilme, ja Murhepentu mietti, mistä moinen mahtoi johtua. Pian kolli huomasi, kuinka sisäänkäynnistä asteli vuoron perään kissoja leiriin. Ensimmäiseksi ilmestyi pienempi kissa, sitten isompi, sitten taas pienempi ja hänen jälkeensä vielä isompi kissa. Murhepentu höristi korviaan, ja hän kuuli, kuinka pienikokoisemmat kissat keskustelivat innokkaasti harjoituksistaan. Ilmeisesti kaksi isompaa kissaa olivat näiden kahden mestareita. Heitä kolli ei kuullut, sillä he keskustelivat oppilaita hiljaisemmin. Mustaturkkinen kolli huokaisi ja katseli hetken aikaa tassujaan, jotka hänen häntänsä peitti. Hän halusi kovasti päästä pois pentutarhalta, sillä siellä oli välillä kovin tylsää. Jokainen päivä tuntui samalta, kun ei ollut ketään, jonka kanssa kolli olisi voinut tai halunnut leikkiä.
"Murhepentu, palataan pentutarhaan", kermanvärisen naaraan ääni keskeytti jonkun ajan kuluttua Murhepennun tarkkailutuokion. Hymähtäen kolli totteli heti, ja lähti suuntaamaan pentutarhaa kohti. Ainakin tämä päivä oli eronnut muista, kun hän oli saanut käydä tutkimassa leiriä.

Tuhkatassu käveli varovaisesti kapeaa vuoristopolkua ylöspäin Myrskytuulen perässä. Oppilas yritti keskittyä vuoristopolulla liikkumiseen, muttei voinut ahdistukselleen mitään, kun hänen mestarinsa oli ainoana kissana hänen seurassaan. Eilinen, mikä oli ollut nuoren naaraan ensimmäinen oppilaspäivä, oli mennyt hyvin, kun Pikkutassu ja Jänisloikka olivat olleet heidän mukanaan kiertämässä rajoja. Siskon läsnäolo oli auttanut hieman siihen ahdistukseen mistä Tuhkatassu kärsi. Nyt oppilas toivoi, että vahingossa lipeäisi askelissaan ja satuttaisi itsensä, mikä tarkoittaisi päivää parantajien pesässä.
*Onneksi hän ei yritä jutella kanssani.* Naaras mietti ja loikkasi varovasti yli pienen kiven, joka vuoristopolulla oli. Eilen Myrskytuuli oli ollut enemmän äänessä, mutta hän oli lähinnä yleisesti vain jutellut kahdelle oppilaalle, eikä melkein sanonut mitään Tuhkatassulle suoraan. Nyt, kun he olivat vielä kaksin käyneet katsomassa Kuutamoklaanin rajaa oli nihkeästi muutama sana sanottu heidän kahden välillään. Mutta ei naaras sille mitään voinut ettei uskaltanut puhua tuolle, hänen mestarinsahan oli Vuoristoklaanin varapäällikkö ja kaikkea. Mitä Myrskytuuli edes ajattelisi, jos hänen oppilaansa suusta tulisikin jotakin typerää? Tätä samaa tuskailua jatkui koko matka takaisin leiriin, korkealle vuorilla sijaitsevaan luolaan. Varapäällikkö mainitsi jotakin huomenna aikaisin heräämisestä, mutta Tuhkatassu oli jo ehtinyt kipittää pois kollin luota eikä siis ehtinyt kuuntelemaan loppuun tuon lausetta. Oppilaan jalat veivät oppilaiden pesää kohti, mutta saivat uuden suunnan kun naaras näki Kaunokirjon sukimassa Kurkipennun turkkia kuntoon. Tummanharmaa kissa vilkaisi nopeasti leiriaukiolle ja näki Aaltotähden istumassa Puhujankiven vieressä. Kutsuisiko isä klaanin koolle? Sitten Tuhkatassun pään sisällä välähti ja hän hymyillen tassutteli emonsa ja veljensä luo.
"Tehdäänkö Kurkipennusta oppilas?" Oppilas kysäisi päästessään kaksikon viereen. Kaunokirjo nosti katseensa poikansa turkista ja hieman veikeähköllä ilmeellä katsoi vanhinta tytärtään.
"No hei vain sinullekin. Ja kyllä, pikkuveljenne pääsee tänään myöskin oppilaaksi!" Emo kehräsi ilkikurisesti ja silitteli hännänpäällään poikansa tassuja. Tuhkatassu kääntyi katsomaan veljeään, jonka melankolisesta katseesta pysty viimeinkin näkemään pieniä ilon pilkahduksia. Oppilas kiiruhti puskemaan Kurkipentua ja kehräsi lämpimästi, kun tuo tuntui puskevan takaisin.
"Nyt varovasti! Sain juuri sudittua hänen turkkinsa", emo naukaisi ja kevyesti puski kaksikkoa lähemmäs Puhujankiveä. Naaras kipitti iloisena veli vierellään eturiviin, samalla kun isä kutsui klaanin koolle. Pikkutassu teki tiensä kissajoukkion läpi heidän luokseen.
"Nytkö se tapahtuu?" Sisar henkäisi ja saadessaan myöntävän nyökkäyksen Tuhkatassulta, paijasi hän hännänpäällään Kurkipennun päälakea. Emo antoi tuiman katseen tyttärelleen, mutta he kaikki kääntyivät kuuntelemaan Aaltotähteä, kun tuo avasi suunsa.
"Vuoristoklaani on vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Lähipäivinä olemme saaneet joukkoihimme monia uusia oppilaita ja nyt olisi taas aika nimittää yksi. Kurkipentu, poikani, astuisitko eteen?" Tuhkatassun isä puhui hyvin lempeänsävyisesti ja koko klaani seurasi miten Kurkipentu asteli yksinään isänsä eteen.
"Kurkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta joten on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaskoulutukseen. Tästälähin sinut tunnetaan Kurkitassuna, aina siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi. Mestarinasi toimikoot Sorasydän", Aaltotähti kajautti ja kääntyi puhuttelemaan häkeltyneen näköistä Sorasydäntä, kun tuo astui Kurkitassun viereen. Tuhkatassu hyrähti tyytyväisenä. Soturitar oli niin lempeä ja iloisen oloinen, hän oli kerrassaan loistava valinta mustavalkeaa oppilasta kouluttamaan.
"Sorasydän, olet saanut loistavaa koulutusta Uskosielulta ja olet ystävällinen sekä aina halukas auttamaan muita tilanteen tullen. Vaikka oppilaita koulutetaan taistelemaan ja metsästämään, pitää heille myöskin opettaa ystävällisyydestä ja muiden auttamisesta. Toivon, että opetat pojalleni kaiken mitä tiedät", Tuhkatassun isä puhutteli Sorasydäntä, joka puheen päätteeksi nyökkäsi itsevarmana ja kääntyi koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa.
"Kurkitassu, Kurkitassu!" Tuhka- ja Pikkutassu alkoivat ensimmäisinä hurraamaan veljensä oppilasnimeä, johon koko klaanikin yltyi.

Sain juuri ja juuri vedettyä itseni puun alimmalle oksalle, kun puuskahdin mahdollisimman hiljaisesti. Minua ei oltu todellakaan tehty kiipeilemään ja tätä menoa vielä pelästyttäisin riistan monen puunmitan päähän ja saisin niin Mustakynnen kuin muidenkin huudot niskoilleni. Hammasta purren kynnet puunkaarnaan painautuneina, nousin seisomaan ja kaikesta hengästyneisyydestä ja ärtyneisyydestä huolimatta siirsin katseeni eteenpäin. Annoin myrkynvihreän katseeni alkaa haravoimaan aluetta ja siinä samalla yritin huomata kaiken, mikä liikkui. Korvani tuppasivat menemään hieman luimuun. Avasin suutani ja siinä samassa hieman säpsähdin. Niskavillani alkoivat pörhistymään haistaessani sen kissan hajun, johon oli sekoittunut verta. Nostin ylähuultani, kun käännyin Mustakynnen ja oppilaidemme puoleen.
“Se kissa on liikkunut tuonne päin ja on ihan lähellä. Jos me olemme tarpeeksi nopeita ja jakaudumme, voimme piirittää hänet ja pistää pisteen tälle koko hommalle”, kerroin matalalla, hiljaisella äänellä. Mustakynsi katsoi minua hetken siristyneillä silmillään ennen kuin nyökäytti päätään kertoakseen olevansa samaa mieltä. Katsoin mustavalkeaa naarasta hetken ennen kuin tuhahtaen siirsin katseeni maata kohden. Kyyristyin hieman oksaa vasten ja sitten ponnistinkin, jolloin päädyin maahan pienin äänin.
“Jos me menisimme oppilaidemme kanssa kahdessa ryhmässä?” ehdotin.
“Käy”, oli ainut asia, minkä minua vain pari kuuta nuorempi soturitar laukoi suustaan ennen kuin hän viittoi Hiljaisuustassua luokseen. Heitin naaraalle kyseenalaistavan katseen ennen kuin kutsuin Leijonatassun luokseni ja käännyin hänen puoleensa.
“Kuten kuulit, me aiomme piirittää sen luopion kahdessa porukassa, joten sinun on seurattava tarkasti perässäni ja hyökättävä hänen kimppuunsa, kun annan merkin. Ymmärrätkö?” selitin mustalle oppilaalle, joka katsoi minua innostuneena karvat pörhistyneenä ja nyökäytti päätään nopeasti kuitenkaan sanomatta sanaakaan, mistä osasin olla iloinen. Vilkaisin Mustakynttä ja nyökkäsin hänelle, jonka jälkeen lähdin liikkeelle. Sivusilmällä näin kuinka Mustakynsi lähti myös kulkemaan varmoin askelin eteenpäin, mutta lopulta oppilaansa kanssa erosi meistä kauemmas. He lähtivät kulkemaan pienen matkan päässä meistä, jotta voisimme piirittää sen niin sanotun murhanhimoisen kissan ja lopulta joko häätää tai sitten tappaa sen.
Hiljaisuus kiekkui ympärillämme aavemaisena ja sai korvani luimistumaan yhä enemmän. En pitänyt siitä yhtään ja Leijonatassua vilkaistessani osasin sanoa, ettei hänkään siitä minua yhtään enempää pitänyt. Mustaturkkinen oppilas kulki kyyryssä ja tuon niskavillat ja selkäkarvat olivat nousseet ylös ja pörhistyneet saaden kollin näyttämään paljon isommalta kuin hän oikeasti olikaan. Vaihdoimme Leijonatassun kanssa katseita. Helposti hänestä pystyi sanomaan, että hän oli todella hermostunut kaiken sen innostuneisuuden alla. Korviani väräyttäen käännyin katsomaan taas eteenpäin ja pyrin laittamaan kaiken ylimääräisen huomion jalkojeni nopeaan nosteluun, jotten hidastaisi kulkuamme vain ja ainoastaan sen takia, että kompastelisin jalkoihini. Hiljaisuutta rikkoi vain meidän hiljaiset hengähdykset ja pieni rapina, joka kuului aina silloin, kun joku vahingossa astui jonkin rapisevan päälle. Kuitenkaan ei meidän kauan tarvinnut harpoa eteenpäin, kun päädyimme pienelle aukiolle. Varmistin, että Leijonatassu seurasi minua pusikoiden sekaan sivummalle. Mustakynsi toisti Hiljaisuustassun kanssa saman ja pian olimmekin vastakkain, vain pieni aukio oli välissämme. Kyyristyin alemmas ja vilkaistessani Leijonatassua, tuo katsoi minua oudoksuvasti.
“Eihän täällä ole ketään.. Miksi me menemme piiloon?” kollioppilas kysyi tarpeettoman kovaan ääneen. Hiljaisesti ärähtäen löin äänettömästi hännälläni oppilasta korville. Leijonatassu avartunein silmin henkäisi hämmästyneenä, mutta putosi kuitenkin nopeasti maanpintaa vasten.
“Käytä hajuaistiasi hiirenaivo. Avaa hieman suutasi ja kerro sitten haistatko jotain normaalista poikkeavaa”, sanoin hänelle korvat luimistuneina. Leijonatassu katsoi minua hetken ennen kuin nyökäytti päätään ja avasi suutaan. Kolli jonkin aikaa kurotteli päätään eri suuntiin ennen kuin tuon karvat pörhistyivät entisestään.
“Se kissa on aivan lähellä, ihan tuossa lähellä. Hän on tulossa varmasti tänne päin ja uskon hänen menevän tästä ohitsemme, jolloin on meidän vuoromme yllättää hänet”, kerroin hiljaa suunnitelmastani mustalle oppilaalle, joka katsoi minua silmät sirillään. Katsoin takaisin. Hän näytti siltä kuin olisi kyseenalaistanut suunnitelmaani.
“Miksi me emme vain hyökkää jo nyt? Ei yksi kissa voi neljää voittaa!” kollioppilas väitti vastaan.
“Hiljaa!” urahdin pudistellen päätäni. Miksi juuri minusta tuli tuon hiirenaivon mestari? Jos hän tosiaan alkaisi väittämään kanssani jokaisesta asiasta eikä uskoisi minua, miten muka voisin kouluttaa hänestä loistavan soturin? Hänenhän olisi pitänyt osata kunnioittaa minua eikä olla tuollainen jääräpää.
*Vannon tulen vielä kynsimään korvat päästäsi, jos jatkat samalla linjalla kanssani*, vannoin tuijottaessani kollioppilasta murhaavasti. Hän oli jo avaamassa uudestaan suutaan, kun pusikosta kuului rapinaa saaden meidän molempien päät kääntymään salamina sinne. Sivusilmällä pystyin sanomaan, että Mustakynsi Hiljaisuustassun kanssa oli myös huomannut saman. Kyyristyin enemmän maata vasten yrittäen saada itseni sulautumaan hieman paremmin aluskasvillisuuden sekaan niin, ettei minua huomaisi heti, kun suuntaani katsottaisiin. Seurasin viiruuntunein silmin kuinka hiljalleen beige, lähes puhtaanvalkoinen naaras teki tietään pusikosta pienelle aukiolle. Hän käänteli päätään tyynen oloisena eikä näyttänyt mitenkään miltään murhanhimoiselta kissalta. Olisi voinut helposti väittää, että erakko olisi vain eksynyt alueelle eikä olisi ollut seuraamassa ketään aikeissaan tappaa, mutta sen kuvitelman rikkoi hänen tassunsa, jonka vaaleaan väriin oli sekoittunut punaista. Myös hänen liikkuessa eteenpäin, valkoiseen turkkiin oli jäänyt verta. Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi päätään minun ja Leijonatassun suuntaan. Hampaitani purren laskin häntäni hiljaisesti Leijonatassun selän päälle yrittäen pakottaa hänet paikoilleen. Jos nyt kollioppilas päättäisi lähteä hyökkäämään, myös minun ja muiden partiossa olleiden pitäisi ryhtyä mukaan siihen. Enhän minä koskaan sanonut eitä taisteluille, mutta Puroklaanin kanssa taisteltua, moniin paikkoihin sattui eikä kaikki haavatkaan olleet vielä parantuneet. Säpsähdin aavistuksen nähdessäni naaraan kasvot. Toinen korva oli repeytynyt lähes kokonaan ja jättänyt vain ilkeän näköisen korvantyngän jälkeensä. Vastakkaisella puolella sen sijaan tuon kasvoista ei näyttänyt ollenkaan kissalta. Toinen puoli oli ruhjoutunut pahasti eikä se näyttänyt siltä, että sen oli aiheuttanut mikä vain tappelu vaan jokin paljon vakavampi. Siirsin varovaisesti katseeni arpisesta kissasta Mustakynteen ja hänen katseensa kohdatessani nyökkäsin erakkoa kohden. Mustavalkoinen soturitar vilkaisi erakkoa ja sitten minua, jonka jälkeen nyökkäsi minulle takaisin ja jännitti lihaksiaan, jonka jälkeen äänettömästi loikkasi kohti naarasta.
“Nyt!” huudahdin Leijonatassulle, kun tein tieni pois aluskasvillisuuden seasta ja piilopaikkani hyläten loikkasin kohti naarasta. Mustakynsi nopeilla liikkeillä loikkasi altani pois, kun mätkähdin naarasta vasten samalla kiepauttaen tassuni hänen kyljelleen. Annoin kynteni tehdä pahaa jälkeä hänen kyljelleen ja ennen kuin naaras edes kerkesi reagoida sen paremmin, olinkin jo painanut hänet koko painollani maata kohden.
“Mitä sinunlaiset hiirenaivot tekevät Kuutamoklaanin alueella?” kysyin sähisten samalla, kun laskin kuonoani alemmas kohti häntä. Erakko sähisten katsoi minua palavin silmin.
“Minulla ei ole teitä vastaan mitään enkä halua aiheuttaa harmia, haluan vain yhden kotikisun itselleni”, erakkonaaras sihisi hampaidensa välistä vastaukseksi samalla, kun potkaisi voimakkaasti vatsaani ja kiepahti altani pois, kun sähähdin kivusta. Käännähdin häntä kohden häntä hurjasti puolelta toiselle huiskien.
“Et sinä hänelle muuta halua tehdä kuin tappaa”, urahdin saaden naaran silmät hehkumaan tavalla kuin olisin juuri kertonut hyvän vitsin.
“Ei teidänlaiset klaanikissat mistään kotikisuista välitä, eikö niin? Mitä te muka kotikisulla teette, kun voisitte yhtä hyvin antaa hänet minulle ja antaa minun hoidella hänenlaiset maanvaivat”, erakko hymisi nyt kääntäen katseensa minusta Mustakynteen.

//Äääh oon niin huono kirjottamaan kaikista tappeluiden tapasista :D No mut juu, Jezke voit jatkaa Mustakynnellä hehe

Paarmatassun oikealle puolelle kohosi kivinen seinämä. Kolli tasapainotteli kapeaa reittiä sen rinnalla, tähystäen samalla toiselle puolelleen jossa aukeni usvainen näkymä kanjoniin. Aamuyön sankan sumun ja hämäryyden takia hän ei erottanut maisemasta paljoakaan. Kulkemansa polun kolli kuitenkin näki ja tunsi käpälissään selvästi; sorainen maa oli kova ja kostea.
#Paistaakohan tänään aurinko?# Paarmatassu arvuutteli vilkaistessaan kaukaisuuteen. Yllätykseen soturioppilas erotti jo heikosti sumun takaa auringonsäteiden oranssin hehkun. Näky sai hänet huokaisemaan syvään. Auringon paahde päivemmällä lämmittäisi vuorilla kiipeilevien kissojen turkkeja mukavasti. Tämä aamu oli kuitenkin vielä toistaiseksi kolea. Kollin tuntemuksia vahvisti pieni tuulenpuuska, joka sai hänen hiilenmustan turkkinsa pörrölle.
Tullessaan matalalle kielekkeelle jonka alla sijaitsi muutama lohkare, Paarmatassu pysähtyi väräyttämään aamukasteen viiksistään. Lohkareiden alla kasvoi aluskasvillisuutta tiheämmin kuin Vuoristoklaanin reviirillä yleensä, ja oppilas tiesi sen johtuvan pienen matkan päässä sijaitsevasta Kuutamoklaanin rajasta. Meripihkasilmäinen kolli loikkasi alas lohkareelle ja antoi hetken tassujensa liukua sen sileällä ja viileällä pinnalla. Sitten hän hyppi parin pienemmän kiven kautta aina alas asti. Maa oli tässä osassa reviiriä multaisempaa ja näin pehmeämpää. Paarmatassu puristi kyntensä siihen ja tassutteli lyhyesti eteen. Hän tähyili sisarustensa vaaleita turkkeja, mutta näki ympärillään vain tiheää kasvustoa ja klaanien rajan, jonka jälkeen ylös kohosi metsä. Ilmassakaan ei leijunut heidän tuttuja tuoksujaan, vaan metsän outo, sammaleinen haju ja kuutamoklaanilaisten pihkamainen ominaistuoksu.
Unikkotassu, Loskatassu ja Paarmatassu mestareineen olivat aikeissa pitää taisteluharjoitukset ja partioida samalla Kuutamoklaanin rajalla. Sisarukset olivat kisanneet keskenään siitä, kuka löytäisi nopeimman reitin tapaamispaikalle. Vuorilla ei sopinut juosta, joten kisassa oli kyse suunnistustaidoista, nokkeluudesta ja osittain arpapelistä. Paarmatassu haukotteli pitkästi.
#Miksi meidän piti tehdä tämä näin aamusta?# Mieluummin kolli olisi jäänyt pedillensä torkkumaan. Mitä kisaan tuli, musta oppilas oli ollut lähes varma voitostaan. Unikkotassu hermostui aina eksyessään tai joutuessaan vähänkään väärälle reitille, mitä tapahtui usein, ja Loskatassu kompasteli jatkuvasti eteensä sattuviin puunjuuriin ja kivenmurikoihin. Paarmatassu nakkeli niskojaan ajatukselle, ja lähti kulkemaan sinne päin, mistä arveli ikätoveriensa pian putkahtelevan. Eikä kulunutkaan kuin pieni hetki, ennen kuin Loskatassun juovikas turkki pisti esiin pensaikosta, ja harmaa naaras puski tiensä aukiolle. Huohottaen naarasoppilas jolkotti eteenpäin häntä kiekuralla ja karva lehtien ja pölyn peittelemänä.
”Se oli hauskaa!” hän hihkaisi siniset silmät loistaen tutulla tavallaan. Paarmatassu istahti ilmeettömänä. Loskatassu näytti hänestä siltä, että olisi juossut juuri koko reviirin ympäri.
”Löysin jotain aivan mieletöntä. Kuule, se oli-” Paarmatassu kuunteli, mutta kääntyi pois päin tarkkailemaan ympäristöä ja keskittyi vain toisella korvallaan sisarensa selitykseen. Loskatassun sanavyöryyn vastaaminen tuntui ajanhukalta, mutta kummallisestikin sen kuunteleminen ei liioin vaivannut häntä.
Jälleen pieni tovi vierähti, ennen kuin Unikkotassu laukkasi alas samaa lohkareista polkua, jota pitkin Paarmatassukin oli tapaamispaikalle saapunut. Nähdessään sisarustensa olevan jo paikalla, tuon naama venyi irvistykseen.
”Ääh! Tiesin jo, että Paarmatassu oli jo täällä, mutta että hävisin tuollekin?” valkea naaras valitti pettyneenä liukuessaan alas lohkareelta. Loskatassu virnisti. Toisin kuin hänen, Unikkotassun pitkä turkki näytti koskemattoman puhtaalta kuten aina.
#Seurasiko hän hajuani tänne asti?# Paarmatassu mietti vilkaistessaan lohkareita vuoristopolun juurella; erilaisia reittejä Kuutamoklaanin rajalle oli paljon, ja oli epätodennäköistä että Paarmatassu ja Unikkotassu olisivat valinneet sattumalta saman, kapean tien. Kummastuneena kolli katsahti pitkäturkkisen sisarensa valkeaa selkää. Jos näin todella oli, naaraalla täytyi olla loistavat jäljittämistaidot ja ainakin Paarmatassua itseään parempi hajuaisti.
”Oikein hyvin tehty, kaikki”, Mustikkasielu huusi oppilaille loikkiessaan alas polkua. Paarmatassun sisaren laikukas mestari näytti seuranneen oppilastaan, ja kuin merkistä Korpinkutsu ja Uskosielu tassuttelivat silmät tuikkien alas aluskasvillisuuteen kumpikin omia reittejään.
”Täällä ollaan”, Korpinkutsu huikkasi.
”Nappasin hiiren matkalla. Miten meni, Loskatassu?” Harmaa naaras alkoi selittää seikkailunsa tapahtumia innokkaasti mestarilleen. Paarmatassu puolestaan tassutteli Uskosielun luokse. Soturin korvat olivat pyöristyneet uteliaina.
”Mitä teemme seuraavaksi?” oppilas kysyi suoraan väräyttäen korvaansa. Odottelu oli saanut hänet kärsimättömäksi, eikä matkasta tapaamispaikalle ollut paljoa kerrottavaa.
”Pidetään taisteluharjoitukset, kuten lupasin”, kermanvaalea naaras tokaisi huvittuneena.
”Raja olisi myös syytä tarkistaa”, hän lisäsi ja tähyili tummaa metsää oppilaansa takana. Paarmatassu nyökkäsi ja siirtyi mestarinsa perään, kun kissaryhmä siirtyi merkitsemään rajaa.
”Tiesittekö, että Kuutamoklaanilaiset eivät kestä päivänvaloa? He elävät koko elämänsä tuolla puiden pimeydessä, ja kasvavat suuriksi ja pitkäkyntisiksi kuin mitkä, melkein kuin hirviöt!”
”Loskatassu, eivät he niin pelottavia ole”, Uskosielu naurahti. Loskatassun kinatessa asiasta sotureiden ja Unikkotassun kanssa, Paarmatassu kulki rajan tuntumassa, kuitenkin visusti omalla puolellaan, ja katsoi metsän syvyyksiin. Elää nyt ilman kanjoniin kiemurtelevia vuoristopolkuja, lumihuippuja ja luolaston kaikuvia, harmaita kiviseiniä. Paarmatassu ei voinut käsittää, miksi joku olisi mielummin valinnut metsän asuinpaikakseen.
”En minä ainakaan haluaisi asua aina pimeässä ja noin korkeita puita pään päällä”, hän huomautti kylmästi kävellessään takaisin, kohauttaen kuitenkin olkiaan sen sanottuaan. Kuutamoklaani tapoineen ei juuri kiinnostanut häntä, vaikkei hän ollutkaan vielä edes nähnyt toisen klaanin kissaa. Loskatassu nyökkäsi myötäillen.
”Niin… Tuo metsä on muutenkin karmiva”, naaras totesi vakavissaan kääntyessään poispäin puista. Paarmatassu nyökkäsi ja antoi salakavalan hymynkareen nousta kasvoilleen. Loskatassu saattoi pelätä kuutamoklaanilaisia ihan tosissaan; voisi olla kiintoisaa nähdä, miten naaras reagoisi heitä tavatessaan.

Puiden varjot olivat peittäneet jo näkyviin kohonneen auringon, ja kävellessään muun partion mukana kauemmas Kuutamoklaanin rajalta Paarmatassu huomasi sumun ja hämärän kaikonneen. Auringonsäteet valaisivat alueen kitukasvuisia puita ja pensaita, tehden säästä selkeän. Taivas oli sinertynyt, eikä pilviä näkynyt missään. Aurinko ei kuitenkaan päässyt porottamaan suoraan, sillä se ei ollut vielä noussut huippuunsa. Ilma tuntui olevan oiva taisteluharjoituksille, ja Paarmatassu alkoi valmistautua koukistelemalla kynsiään. Viime ajasta oli kauan, ja kuka tiesi, miten paljon sisarukset olivat mestariensa kanssa harjoitelleet.

//Pitempää pätkää Paarmalla <:

Räväytin siniset silmäni auki kun tunsin lämpimän hengityksen kuononi vieressä, käänsin katseeni unisena vieressäni makaavaa hahmoa kohti, Jalopentu oli asettunut makuulle viereeni ja tämän harmaa kylki kohoili tasaisesti tämän hengittäessä. Hymähdin hiljaisesti kollille, joka huitaisi aina vähän väliä käpälällään ilmaa kuin olisi taistellut puolisokeaa myyrää vastaan. Oikaisin laikukkaat käpäläni makeasti haukotellen tummanvihreillä, puhtailla sammalilla, jotka Jänötassu oli käynyt viivästystä aidosti pahoitellen vaihtamassa juuri edellisenä päivänä. Kohottauduin seisomaan, varoen kuitenkin unissaan hellyttävästi tuhisevan Jalopennun härättämistä, jolkotin kompuroiden vain vähän kauempana levottomasti nukkuvan Kielopuron viereen ja tökkäsin tätä varovasti käpälälläni kylkeen mielessäni syvästi pahoitellen tämän hyvin ansaittujen unien keskeytystä.
-Kastepentu? Ottoemoni naukui kohottaen päätään sammalpediltä, tämä tiiraili minua unesta vielä sameilla silmillään.
Nyökäytin valkokuvioista päätäni hyvilläni kun Kielopuro ei ollut suuttunut minun herättäessä tämän.
-Saanhan mennä ulos? Enkelimäisesti esitetty kysymykseni kuulosti todella typerältä kun lausuin sen ääneen.
Kielopuron naamalle levisi hämmästynyt, mutta lämmin hymy.
-Kunhan et lähde pois leiristä, Kielopuro maukui hymyillen lämpimästi ja laskien valkean karvan peittämän päänsä takaisin alas.
Ryntäisin pienet, osittain valkoiset käpälät maata iloisesti rummuttaen läpi pentutarhan tiheään punotusta uloskäynnistä pelmahtaen valkolaikukas turkki pörhistyen aukiolle, jossa muutama varhainen partio oli lähdössä leirin rajojen ulkopuolelle, aijemmin maailma oli tuntunut tylsältä ja kolkolta, mutta nyt pursusin energiaa lähteä tutkiman vierasta ympäristöä minua pidättelevien rajojen toiselle puolelle. Samassa muistin Kielopuron äkisti terävöityneen äänensävyn tämän käskiessä minun pysytellä leirin sisällä, en halunnut aiheuttaa minulle sekä Kielopurolle ongelmia, joten tyydyin siihen vähään uuteen, jota minulle oli käpälät anteliaasti ojossa annettu.
-Huomenta Kastepentu, oletpa aikaisin liikkellä! Ohi sattumalta astellut Sädetaivas kehräsi etsien katseellaan kissaa, joka oli määrätty vahtimaan minua.
Kermanvaalea naaras käänsi kauniiden taivaansinisten silmiensä ystävällisen katseen takaisin minuun.
-Eikö kukaan ole kanssasi täällä? Sädetaivas uteli viitaten merkitsevästi hännällään ympäri leiriä.
Kohautin hartioitani heilauttaen raidallista häntääni mietteliäänä.
-Minulla on monta ohikulkevaa, tarkkavaista silmäparia vahtimassa, ettei tapahdu mitään! Naukaisin päättäväisesti, tuijottaen naaraan reaktiota hermostuneena.
Sädetaivas nyökkäsi pikaisesti kuullessaan nimeään huudettavan siellä missä varapäällikkö oli jakamassa aamupartiohin sopivia kissoja omiin tehtäviinsä, joskus minäkin kuuluisin siihen joukkoon, joka pääsisi tarkastelemaan leirin ulkopuolista, avaraa maailmaa. Huokaisin helpottuneena naaraan lähdettyä, ei tässä toki ollut mitään vikaa, mukavakin tämä oli ja ystävällinen, en vain pitänyt uteliasta kysymyksistä, joita klaanitoveri oli esittänyt. Asettelin käpäläni mukavasti, painautuen makuulle varjojen kohdalta viileään maahan ja päätin kerrankin vain nauttia rentouden tunteesta, joka laineili tyynesti sisälläni kuin peilityyni järvi, aamuilma oli sopivasti raikasta, eikä ollut vielä kovin lämmintäkään, joten annoin itseni iloita juuri minulle sopivasta säästä.
Olisin varmaan kohta vaipunut uneen, ellei pentutarhan suuaukolta olisi kuulunut äänekästä töminää, josta arvasin muiden pentujen, tai ainakin Jalopennun heränneen jo, pian ystäväni loikkasikin ulos pesästä ja päästi iloisen kehräyksen nähdessään minut makaamassa aivan tämän käpälien vieressä.
-Jalopentu, aijotko herättää koko klaanin vai osaatko pitää käpäläsi kurissa? Näpäytin kun kolli pörhisteli innoissaan harmaata turkkiaan.
-Älä nyt viitsi, nyt on hieno päivä! Miksi tuhlata se hukkaan? Jalopentu mourusi ja räpytteli anovasti meripihkan sävyisiä silmiään.
Huokaisin virnistäen iloisesti kollille, joka pölläytti jaloillaan maata niin, että jouduin hypähtämään pystyyn. Huiskaisin kostoksi harmaata kollia käpälälläni niin, että tämä horjui hetken yrittäen saada tasapainonsa pidettyä, mutta mätkähtikin melkein heti kuonolleen maahan. Jalotassu nosti päänsä silmät edelleen innosta hehkuen, päästin syvältä sisältäni huvittuneen kehräyksen kun huomasin, että kollin nenänpäähän oli takertunut tummanvihreä sammalhippunen. Harmaturkkinen kolli vääntäytyi ylös maasta ja murahti leikkisästi keikutellen takapäätään kuin hypätäkseen kimppuuni, minäkin painauduin matalaksi pehmeät vatsakarvat maata hipoen. Jalopentu loikkasi käpälät ojossa minua kohti, mutta ehdin väistää tämän liikkeen vetäytymällä nopeasti sivulle, sotkeuduin kuitenkin omiin käpäliini ja vuorostani mätkähdin kyljelleni auringon lämmittämään maahan. Yritin pompata ylös ja käydä vastahyökkäykseen, mutta jonkun käpälät olivat keikauttaneet minut selälleen, painaen nyt tiukasti rintakehääni, yläpuolellani tuikkivat voitonriemusta kiiluvat silmät, Jalopentu oli tällä kertaa saanut helpon voiton. Kolli höllensi käpäliensä otetta päästäen minut nousemaan jaloilleni, pompahdin saman tien ylös maasta tuijottaen tätä pistävästi.
-Minä voitin! Tämä härnäsi töytäisten minua leikkisästi.
Töytäisin leikkimielisesti takaisin ja osuin kollin harmaaseen lapaan.
-Seuraavalla kerralla minä voitan! Totesin kohottaen kuononi ylemmäs ja tiiraillen Jalopentua silmät leikkisästi sirrillään.
Harmaaturkkinen kolli heilautti häntäänsä haastavasti.
-Otetaanko uusiksi? Tämä murisi paljasten pienet, neulanterävät hampaansa.
Kun tunnustelin tarkemmin olotilaani, jouduin harmikseni toteamaan, että olin ihan uuvuksissa ja halusin vain saada jotakin syötävää.
-Ei tällä kertaa, minua väsyttää ja on nälkä, naukaisin ja viittasin tuuhealla hännälläni tuoresaaliskasan suuntaan.
Jalopentu näytti pettyneeltä.
-Höh! Et vain halua, että voitan sinut taas! Ystäväni ylpeili ja tökkäsi hännällään korvaani.
Pudistelin huomaamattomasti hymyillen päätäni kollin asenteelle, olisin minä tämän voinut voittaakkin jos tämä todella sitä halusi.
-Tule! Kysytään saadaanko mennä hakemaan syötävää! Maukaisin ja jolkotin Jalopennun edellä pentutarhan suuaukon eteen, vilkaisin taakseni varmistaakseni, että kolli seurasi minua.