Tuhkatassu käveli varovaisesti kapeaa vuoristopolkua ylöspäin Myrskytuulen perässä. Oppilas yritti keskittyä vuoristopolulla liikkumiseen, muttei voinut ahdistukselleen mitään, kun hänen mestarinsa oli ainoana kissana hänen seurassaan. Eilinen, mikä oli ollut nuoren naaraan ensimmäinen oppilaspäivä, oli mennyt hyvin, kun Pikkutassu ja Jänisloikka olivat olleet heidän mukanaan kiertämässä rajoja. Siskon läsnäolo oli auttanut hieman siihen ahdistukseen mistä Tuhkatassu kärsi. Nyt oppilas toivoi, että vahingossa lipeäisi askelissaan ja satuttaisi itsensä, mikä tarkoittaisi päivää parantajien pesässä.
*Onneksi hän ei yritä jutella kanssani.* Naaras mietti ja loikkasi varovasti yli pienen kiven, joka vuoristopolulla oli. Eilen Myrskytuuli oli ollut enemmän äänessä, mutta hän oli lähinnä yleisesti vain jutellut kahdelle oppilaalle, eikä melkein sanonut mitään Tuhkatassulle suoraan. Nyt, kun he olivat vielä kaksin käyneet katsomassa Kuutamoklaanin rajaa oli nihkeästi muutama sana sanottu heidän kahden välillään. Mutta ei naaras sille mitään voinut ettei uskaltanut puhua tuolle, hänen mestarinsahan oli Vuoristoklaanin varapäällikkö ja kaikkea. Mitä Myrskytuuli edes ajattelisi, jos hänen oppilaansa suusta tulisikin jotakin typerää? Tätä samaa tuskailua jatkui koko matka takaisin leiriin, korkealle vuorilla sijaitsevaan luolaan. Varapäällikkö mainitsi jotakin huomenna aikaisin heräämisestä, mutta Tuhkatassu oli jo ehtinyt kipittää pois kollin luota eikä siis ehtinyt kuuntelemaan loppuun tuon lausetta. Oppilaan jalat veivät oppilaiden pesää kohti, mutta saivat uuden suunnan kun naaras näki Kaunokirjon sukimassa Kurkipennun turkkia kuntoon. Tummanharmaa kissa vilkaisi nopeasti leiriaukiolle ja näki Aaltotähden istumassa Puhujankiven vieressä. Kutsuisiko isä klaanin koolle? Sitten Tuhkatassun pään sisällä välähti ja hän hymyillen tassutteli emonsa ja veljensä luo.
"Tehdäänkö Kurkipennusta oppilas?" Oppilas kysäisi päästessään kaksikon viereen. Kaunokirjo nosti katseensa poikansa turkista ja hieman veikeähköllä ilmeellä katsoi vanhinta tytärtään.
"No hei vain sinullekin. Ja kyllä, pikkuveljenne pääsee tänään myöskin oppilaaksi!" Emo kehräsi ilkikurisesti ja silitteli hännänpäällään poikansa tassuja. Tuhkatassu kääntyi katsomaan veljeään, jonka melankolisesta katseesta pysty viimeinkin näkemään pieniä ilon pilkahduksia. Oppilas kiiruhti puskemaan Kurkipentua ja kehräsi lämpimästi, kun tuo tuntui puskevan takaisin.
"Nyt varovasti! Sain juuri sudittua hänen turkkinsa", emo naukaisi ja kevyesti puski kaksikkoa lähemmäs Puhujankiveä. Naaras kipitti iloisena veli vierellään eturiviin, samalla kun isä kutsui klaanin koolle. Pikkutassu teki tiensä kissajoukkion läpi heidän luokseen.
"Nytkö se tapahtuu?" Sisar henkäisi ja saadessaan myöntävän nyökkäyksen Tuhkatassulta, paijasi hän hännänpäällään Kurkipennun päälakea. Emo antoi tuiman katseen tyttärelleen, mutta he kaikki kääntyivät kuuntelemaan Aaltotähteä, kun tuo avasi suunsa.
"Vuoristoklaani on vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Lähipäivinä olemme saaneet joukkoihimme monia uusia oppilaita ja nyt olisi taas aika nimittää yksi. Kurkipentu, poikani, astuisitko eteen?" Tuhkatassun isä puhui hyvin lempeänsävyisesti ja koko klaani seurasi miten Kurkipentu asteli yksinään isänsä eteen.
"Kurkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta joten on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaskoulutukseen. Tästälähin sinut tunnetaan Kurkitassuna, aina siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi. Mestarinasi toimikoot Sorasydän", Aaltotähti kajautti ja kääntyi puhuttelemaan häkeltyneen näköistä Sorasydäntä, kun tuo astui Kurkitassun viereen. Tuhkatassu hyrähti tyytyväisenä. Soturitar oli niin lempeä ja iloisen oloinen, hän oli kerrassaan loistava valinta mustavalkeaa oppilasta kouluttamaan.
"Sorasydän, olet saanut loistavaa koulutusta Uskosielulta ja olet ystävällinen sekä aina halukas auttamaan muita tilanteen tullen. Vaikka oppilaita koulutetaan taistelemaan ja metsästämään, pitää heille myöskin opettaa ystävällisyydestä ja muiden auttamisesta. Toivon, että opetat pojalleni kaiken mitä tiedät", Tuhkatassun isä puhutteli Sorasydäntä, joka puheen päätteeksi nyökkäsi itsevarmana ja kääntyi koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa.
"Kurkitassu, Kurkitassu!" Tuhka- ja Pikkutassu alkoivat ensimmäisinä hurraamaan veljensä oppilasnimeä, johon koko klaanikin yltyi.

Sain juuri ja juuri vedettyä itseni puun alimmalle oksalle, kun puuskahdin mahdollisimman hiljaisesti. Minua ei oltu todellakaan tehty kiipeilemään ja tätä menoa vielä pelästyttäisin riistan monen puunmitan päähän ja saisin niin Mustakynnen kuin muidenkin huudot niskoilleni. Hammasta purren kynnet puunkaarnaan painautuneina, nousin seisomaan ja kaikesta hengästyneisyydestä ja ärtyneisyydestä huolimatta siirsin katseeni eteenpäin. Annoin myrkynvihreän katseeni alkaa haravoimaan aluetta ja siinä samalla yritin huomata kaiken, mikä liikkui. Korvani tuppasivat menemään hieman luimuun. Avasin suutani ja siinä samassa hieman säpsähdin. Niskavillani alkoivat pörhistymään haistaessani sen kissan hajun, johon oli sekoittunut verta. Nostin ylähuultani, kun käännyin Mustakynnen ja oppilaidemme puoleen.
“Se kissa on liikkunut tuonne päin ja on ihan lähellä. Jos me olemme tarpeeksi nopeita ja jakaudumme, voimme piirittää hänet ja pistää pisteen tälle koko hommalle”, kerroin matalalla, hiljaisella äänellä. Mustakynsi katsoi minua hetken siristyneillä silmillään ennen kuin nyökäytti päätään kertoakseen olevansa samaa mieltä. Katsoin mustavalkeaa naarasta hetken ennen kuin tuhahtaen siirsin katseeni maata kohden. Kyyristyin hieman oksaa vasten ja sitten ponnistinkin, jolloin päädyin maahan pienin äänin.
“Jos me menisimme oppilaidemme kanssa kahdessa ryhmässä?” ehdotin.
“Käy”, oli ainut asia, minkä minua vain pari kuuta nuorempi soturitar laukoi suustaan ennen kuin hän viittoi Hiljaisuustassua luokseen. Heitin naaraalle kyseenalaistavan katseen ennen kuin kutsuin Leijonatassun luokseni ja käännyin hänen puoleensa.
“Kuten kuulit, me aiomme piirittää sen luopion kahdessa porukassa, joten sinun on seurattava tarkasti perässäni ja hyökättävä hänen kimppuunsa, kun annan merkin. Ymmärrätkö?” selitin mustalle oppilaalle, joka katsoi minua innostuneena karvat pörhistyneenä ja nyökäytti päätään nopeasti kuitenkaan sanomatta sanaakaan, mistä osasin olla iloinen. Vilkaisin Mustakynttä ja nyökkäsin hänelle, jonka jälkeen lähdin liikkeelle. Sivusilmällä näin kuinka Mustakynsi lähti myös kulkemaan varmoin askelin eteenpäin, mutta lopulta oppilaansa kanssa erosi meistä kauemmas. He lähtivät kulkemaan pienen matkan päässä meistä, jotta voisimme piirittää sen niin sanotun murhanhimoisen kissan ja lopulta joko häätää tai sitten tappaa sen.
Hiljaisuus kiekkui ympärillämme aavemaisena ja sai korvani luimistumaan yhä enemmän. En pitänyt siitä yhtään ja Leijonatassua vilkaistessani osasin sanoa, ettei hänkään siitä minua yhtään enempää pitänyt. Mustaturkkinen oppilas kulki kyyryssä ja tuon niskavillat ja selkäkarvat olivat nousseet ylös ja pörhistyneet saaden kollin näyttämään paljon isommalta kuin hän oikeasti olikaan. Vaihdoimme Leijonatassun kanssa katseita. Helposti hänestä pystyi sanomaan, että hän oli todella hermostunut kaiken sen innostuneisuuden alla. Korviani väräyttäen käännyin katsomaan taas eteenpäin ja pyrin laittamaan kaiken ylimääräisen huomion jalkojeni nopeaan nosteluun, jotten hidastaisi kulkuamme vain ja ainoastaan sen takia, että kompastelisin jalkoihini. Hiljaisuutta rikkoi vain meidän hiljaiset hengähdykset ja pieni rapina, joka kuului aina silloin, kun joku vahingossa astui jonkin rapisevan päälle. Kuitenkaan ei meidän kauan tarvinnut harpoa eteenpäin, kun päädyimme pienelle aukiolle. Varmistin, että Leijonatassu seurasi minua pusikoiden sekaan sivummalle. Mustakynsi toisti Hiljaisuustassun kanssa saman ja pian olimmekin vastakkain, vain pieni aukio oli välissämme. Kyyristyin alemmas ja vilkaistessani Leijonatassua, tuo katsoi minua oudoksuvasti.
“Eihän täällä ole ketään.. Miksi me menemme piiloon?” kollioppilas kysyi tarpeettoman kovaan ääneen. Hiljaisesti ärähtäen löin äänettömästi hännälläni oppilasta korville. Leijonatassu avartunein silmin henkäisi hämmästyneenä, mutta putosi kuitenkin nopeasti maanpintaa vasten.
“Käytä hajuaistiasi hiirenaivo. Avaa hieman suutasi ja kerro sitten haistatko jotain normaalista poikkeavaa”, sanoin hänelle korvat luimistuneina. Leijonatassu katsoi minua hetken ennen kuin nyökäytti päätään ja avasi suutaan. Kolli jonkin aikaa kurotteli päätään eri suuntiin ennen kuin tuon karvat pörhistyivät entisestään.
“Se kissa on aivan lähellä, ihan tuossa lähellä. Hän on tulossa varmasti tänne päin ja uskon hänen menevän tästä ohitsemme, jolloin on meidän vuoromme yllättää hänet”, kerroin hiljaa suunnitelmastani mustalle oppilaalle, joka katsoi minua silmät sirillään. Katsoin takaisin. Hän näytti siltä kuin olisi kyseenalaistanut suunnitelmaani.
“Miksi me emme vain hyökkää jo nyt? Ei yksi kissa voi neljää voittaa!” kollioppilas väitti vastaan.
“Hiljaa!” urahdin pudistellen päätäni. Miksi juuri minusta tuli tuon hiirenaivon mestari? Jos hän tosiaan alkaisi väittämään kanssani jokaisesta asiasta eikä uskoisi minua, miten muka voisin kouluttaa hänestä loistavan soturin? Hänenhän olisi pitänyt osata kunnioittaa minua eikä olla tuollainen jääräpää.
*Vannon tulen vielä kynsimään korvat päästäsi, jos jatkat samalla linjalla kanssani*, vannoin tuijottaessani kollioppilasta murhaavasti. Hän oli jo avaamassa uudestaan suutaan, kun pusikosta kuului rapinaa saaden meidän molempien päät kääntymään salamina sinne. Sivusilmällä pystyin sanomaan, että Mustakynsi Hiljaisuustassun kanssa oli myös huomannut saman. Kyyristyin enemmän maata vasten yrittäen saada itseni sulautumaan hieman paremmin aluskasvillisuuden sekaan niin, ettei minua huomaisi heti, kun suuntaani katsottaisiin. Seurasin viiruuntunein silmin kuinka hiljalleen beige, lähes puhtaanvalkoinen naaras teki tietään pusikosta pienelle aukiolle. Hän käänteli päätään tyynen oloisena eikä näyttänyt mitenkään miltään murhanhimoiselta kissalta. Olisi voinut helposti väittää, että erakko olisi vain eksynyt alueelle eikä olisi ollut seuraamassa ketään aikeissaan tappaa, mutta sen kuvitelman rikkoi hänen tassunsa, jonka vaaleaan väriin oli sekoittunut punaista. Myös hänen liikkuessa eteenpäin, valkoiseen turkkiin oli jäänyt verta. Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi päätään minun ja Leijonatassun suuntaan. Hampaitani purren laskin häntäni hiljaisesti Leijonatassun selän päälle yrittäen pakottaa hänet paikoilleen. Jos nyt kollioppilas päättäisi lähteä hyökkäämään, myös minun ja muiden partiossa olleiden pitäisi ryhtyä mukaan siihen. Enhän minä koskaan sanonut eitä taisteluille, mutta Puroklaanin kanssa taisteltua, moniin paikkoihin sattui eikä kaikki haavatkaan olleet vielä parantuneet. Säpsähdin aavistuksen nähdessäni naaraan kasvot. Toinen korva oli repeytynyt lähes kokonaan ja jättänyt vain ilkeän näköisen korvantyngän jälkeensä. Vastakkaisella puolella sen sijaan tuon kasvoista ei näyttänyt ollenkaan kissalta. Toinen puoli oli ruhjoutunut pahasti eikä se näyttänyt siltä, että sen oli aiheuttanut mikä vain tappelu vaan jokin paljon vakavampi. Siirsin varovaisesti katseeni arpisesta kissasta Mustakynteen ja hänen katseensa kohdatessani nyökkäsin erakkoa kohden. Mustavalkoinen soturitar vilkaisi erakkoa ja sitten minua, jonka jälkeen nyökkäsi minulle takaisin ja jännitti lihaksiaan, jonka jälkeen äänettömästi loikkasi kohti naarasta.
“Nyt!” huudahdin Leijonatassulle, kun tein tieni pois aluskasvillisuuden seasta ja piilopaikkani hyläten loikkasin kohti naarasta. Mustakynsi nopeilla liikkeillä loikkasi altani pois, kun mätkähdin naarasta vasten samalla kiepauttaen tassuni hänen kyljelleen. Annoin kynteni tehdä pahaa jälkeä hänen kyljelleen ja ennen kuin naaras edes kerkesi reagoida sen paremmin, olinkin jo painanut hänet koko painollani maata kohden.
“Mitä sinunlaiset hiirenaivot tekevät Kuutamoklaanin alueella?” kysyin sähisten samalla, kun laskin kuonoani alemmas kohti häntä. Erakko sähisten katsoi minua palavin silmin.
“Minulla ei ole teitä vastaan mitään enkä halua aiheuttaa harmia, haluan vain yhden kotikisun itselleni”, erakkonaaras sihisi hampaidensa välistä vastaukseksi samalla, kun potkaisi voimakkaasti vatsaani ja kiepahti altani pois, kun sähähdin kivusta. Käännähdin häntä kohden häntä hurjasti puolelta toiselle huiskien.
“Et sinä hänelle muuta halua tehdä kuin tappaa”, urahdin saaden naaran silmät hehkumaan tavalla kuin olisin juuri kertonut hyvän vitsin.
“Ei teidänlaiset klaanikissat mistään kotikisuista välitä, eikö niin? Mitä te muka kotikisulla teette, kun voisitte yhtä hyvin antaa hänet minulle ja antaa minun hoidella hänenlaiset maanvaivat”, erakko hymisi nyt kääntäen katseensa minusta Mustakynteen.

//Äääh oon niin huono kirjottamaan kaikista tappeluiden tapasista :D No mut juu, Jezke voit jatkaa Mustakynnellä hehe

Paarmatassun oikealle puolelle kohosi kivinen seinämä. Kolli tasapainotteli kapeaa reittiä sen rinnalla, tähystäen samalla toiselle puolelleen jossa aukeni usvainen näkymä kanjoniin. Aamuyön sankan sumun ja hämäryyden takia hän ei erottanut maisemasta paljoakaan. Kulkemansa polun kolli kuitenkin näki ja tunsi käpälissään selvästi; sorainen maa oli kova ja kostea.
#Paistaakohan tänään aurinko?# Paarmatassu arvuutteli vilkaistessaan kaukaisuuteen. Yllätykseen soturioppilas erotti jo heikosti sumun takaa auringonsäteiden oranssin hehkun. Näky sai hänet huokaisemaan syvään. Auringon paahde päivemmällä lämmittäisi vuorilla kiipeilevien kissojen turkkeja mukavasti. Tämä aamu oli kuitenkin vielä toistaiseksi kolea. Kollin tuntemuksia vahvisti pieni tuulenpuuska, joka sai hänen hiilenmustan turkkinsa pörrölle.
Tullessaan matalalle kielekkeelle jonka alla sijaitsi muutama lohkare, Paarmatassu pysähtyi väräyttämään aamukasteen viiksistään. Lohkareiden alla kasvoi aluskasvillisuutta tiheämmin kuin Vuoristoklaanin reviirillä yleensä, ja oppilas tiesi sen johtuvan pienen matkan päässä sijaitsevasta Kuutamoklaanin rajasta. Meripihkasilmäinen kolli loikkasi alas lohkareelle ja antoi hetken tassujensa liukua sen sileällä ja viileällä pinnalla. Sitten hän hyppi parin pienemmän kiven kautta aina alas asti. Maa oli tässä osassa reviiriä multaisempaa ja näin pehmeämpää. Paarmatassu puristi kyntensä siihen ja tassutteli lyhyesti eteen. Hän tähyili sisarustensa vaaleita turkkeja, mutta näki ympärillään vain tiheää kasvustoa ja klaanien rajan, jonka jälkeen ylös kohosi metsä. Ilmassakaan ei leijunut heidän tuttuja tuoksujaan, vaan metsän outo, sammaleinen haju ja kuutamoklaanilaisten pihkamainen ominaistuoksu.
Unikkotassu, Loskatassu ja Paarmatassu mestareineen olivat aikeissa pitää taisteluharjoitukset ja partioida samalla Kuutamoklaanin rajalla. Sisarukset olivat kisanneet keskenään siitä, kuka löytäisi nopeimman reitin tapaamispaikalle. Vuorilla ei sopinut juosta, joten kisassa oli kyse suunnistustaidoista, nokkeluudesta ja osittain arpapelistä. Paarmatassu haukotteli pitkästi.
#Miksi meidän piti tehdä tämä näin aamusta?# Mieluummin kolli olisi jäänyt pedillensä torkkumaan. Mitä kisaan tuli, musta oppilas oli ollut lähes varma voitostaan. Unikkotassu hermostui aina eksyessään tai joutuessaan vähänkään väärälle reitille, mitä tapahtui usein, ja Loskatassu kompasteli jatkuvasti eteensä sattuviin puunjuuriin ja kivenmurikoihin. Paarmatassu nakkeli niskojaan ajatukselle, ja lähti kulkemaan sinne päin, mistä arveli ikätoveriensa pian putkahtelevan. Eikä kulunutkaan kuin pieni hetki, ennen kuin Loskatassun juovikas turkki pisti esiin pensaikosta, ja harmaa naaras puski tiensä aukiolle. Huohottaen naarasoppilas jolkotti eteenpäin häntä kiekuralla ja karva lehtien ja pölyn peittelemänä.
”Se oli hauskaa!” hän hihkaisi siniset silmät loistaen tutulla tavallaan. Paarmatassu istahti ilmeettömänä. Loskatassu näytti hänestä siltä, että olisi juossut juuri koko reviirin ympäri.
”Löysin jotain aivan mieletöntä. Kuule, se oli-” Paarmatassu kuunteli, mutta kääntyi pois päin tarkkailemaan ympäristöä ja keskittyi vain toisella korvallaan sisarensa selitykseen. Loskatassun sanavyöryyn vastaaminen tuntui ajanhukalta, mutta kummallisestikin sen kuunteleminen ei liioin vaivannut häntä.
Jälleen pieni tovi vierähti, ennen kuin Unikkotassu laukkasi alas samaa lohkareista polkua, jota pitkin Paarmatassukin oli tapaamispaikalle saapunut. Nähdessään sisarustensa olevan jo paikalla, tuon naama venyi irvistykseen.
”Ääh! Tiesin jo, että Paarmatassu oli jo täällä, mutta että hävisin tuollekin?” valkea naaras valitti pettyneenä liukuessaan alas lohkareelta. Loskatassu virnisti. Toisin kuin hänen, Unikkotassun pitkä turkki näytti koskemattoman puhtaalta kuten aina.
#Seurasiko hän hajuani tänne asti?# Paarmatassu mietti vilkaistessaan lohkareita vuoristopolun juurella; erilaisia reittejä Kuutamoklaanin rajalle oli paljon, ja oli epätodennäköistä että Paarmatassu ja Unikkotassu olisivat valinneet sattumalta saman, kapean tien. Kummastuneena kolli katsahti pitkäturkkisen sisarensa valkeaa selkää. Jos näin todella oli, naaraalla täytyi olla loistavat jäljittämistaidot ja ainakin Paarmatassua itseään parempi hajuaisti.
”Oikein hyvin tehty, kaikki”, Mustikkasielu huusi oppilaille loikkiessaan alas polkua. Paarmatassun sisaren laikukas mestari näytti seuranneen oppilastaan, ja kuin merkistä Korpinkutsu ja Uskosielu tassuttelivat silmät tuikkien alas aluskasvillisuuteen kumpikin omia reittejään.
”Täällä ollaan”, Korpinkutsu huikkasi.
”Nappasin hiiren matkalla. Miten meni, Loskatassu?” Harmaa naaras alkoi selittää seikkailunsa tapahtumia innokkaasti mestarilleen. Paarmatassu puolestaan tassutteli Uskosielun luokse. Soturin korvat olivat pyöristyneet uteliaina.
”Mitä teemme seuraavaksi?” oppilas kysyi suoraan väräyttäen korvaansa. Odottelu oli saanut hänet kärsimättömäksi, eikä matkasta tapaamispaikalle ollut paljoa kerrottavaa.
”Pidetään taisteluharjoitukset, kuten lupasin”, kermanvaalea naaras tokaisi huvittuneena.
”Raja olisi myös syytä tarkistaa”, hän lisäsi ja tähyili tummaa metsää oppilaansa takana. Paarmatassu nyökkäsi ja siirtyi mestarinsa perään, kun kissaryhmä siirtyi merkitsemään rajaa.
”Tiesittekö, että Kuutamoklaanilaiset eivät kestä päivänvaloa? He elävät koko elämänsä tuolla puiden pimeydessä, ja kasvavat suuriksi ja pitkäkyntisiksi kuin mitkä, melkein kuin hirviöt!”
”Loskatassu, eivät he niin pelottavia ole”, Uskosielu naurahti. Loskatassun kinatessa asiasta sotureiden ja Unikkotassun kanssa, Paarmatassu kulki rajan tuntumassa, kuitenkin visusti omalla puolellaan, ja katsoi metsän syvyyksiin. Elää nyt ilman kanjoniin kiemurtelevia vuoristopolkuja, lumihuippuja ja luolaston kaikuvia, harmaita kiviseiniä. Paarmatassu ei voinut käsittää, miksi joku olisi mielummin valinnut metsän asuinpaikakseen.
”En minä ainakaan haluaisi asua aina pimeässä ja noin korkeita puita pään päällä”, hän huomautti kylmästi kävellessään takaisin, kohauttaen kuitenkin olkiaan sen sanottuaan. Kuutamoklaani tapoineen ei juuri kiinnostanut häntä, vaikkei hän ollutkaan vielä edes nähnyt toisen klaanin kissaa. Loskatassu nyökkäsi myötäillen.
”Niin… Tuo metsä on muutenkin karmiva”, naaras totesi vakavissaan kääntyessään poispäin puista. Paarmatassu nyökkäsi ja antoi salakavalan hymynkareen nousta kasvoilleen. Loskatassu saattoi pelätä kuutamoklaanilaisia ihan tosissaan; voisi olla kiintoisaa nähdä, miten naaras reagoisi heitä tavatessaan.

Puiden varjot olivat peittäneet jo näkyviin kohonneen auringon, ja kävellessään muun partion mukana kauemmas Kuutamoklaanin rajalta Paarmatassu huomasi sumun ja hämärän kaikonneen. Auringonsäteet valaisivat alueen kitukasvuisia puita ja pensaita, tehden säästä selkeän. Taivas oli sinertynyt, eikä pilviä näkynyt missään. Aurinko ei kuitenkaan päässyt porottamaan suoraan, sillä se ei ollut vielä noussut huippuunsa. Ilma tuntui olevan oiva taisteluharjoituksille, ja Paarmatassu alkoi valmistautua koukistelemalla kynsiään. Viime ajasta oli kauan, ja kuka tiesi, miten paljon sisarukset olivat mestariensa kanssa harjoitelleet.

//Pitempää pätkää Paarmalla <:

Räväytin siniset silmäni auki kun tunsin lämpimän hengityksen kuononi vieressä, käänsin katseeni unisena vieressäni makaavaa hahmoa kohti, Jalopentu oli asettunut makuulle viereeni ja tämän harmaa kylki kohoili tasaisesti tämän hengittäessä. Hymähdin hiljaisesti kollille, joka huitaisi aina vähän väliä käpälällään ilmaa kuin olisi taistellut puolisokeaa myyrää vastaan. Oikaisin laikukkaat käpäläni makeasti haukotellen tummanvihreillä, puhtailla sammalilla, jotka Jänötassu oli käynyt viivästystä aidosti pahoitellen vaihtamassa juuri edellisenä päivänä. Kohottauduin seisomaan, varoen kuitenkin unissaan hellyttävästi tuhisevan Jalopennun härättämistä, jolkotin kompuroiden vain vähän kauempana levottomasti nukkuvan Kielopuron viereen ja tökkäsin tätä varovasti käpälälläni kylkeen mielessäni syvästi pahoitellen tämän hyvin ansaittujen unien keskeytystä.
-Kastepentu? Ottoemoni naukui kohottaen päätään sammalpediltä, tämä tiiraili minua unesta vielä sameilla silmillään.
Nyökäytin valkokuvioista päätäni hyvilläni kun Kielopuro ei ollut suuttunut minun herättäessä tämän.
-Saanhan mennä ulos? Enkelimäisesti esitetty kysymykseni kuulosti todella typerältä kun lausuin sen ääneen.
Kielopuron naamalle levisi hämmästynyt, mutta lämmin hymy.
-Kunhan et lähde pois leiristä, Kielopuro maukui hymyillen lämpimästi ja laskien valkean karvan peittämän päänsä takaisin alas.
Ryntäisin pienet, osittain valkoiset käpälät maata iloisesti rummuttaen läpi pentutarhan tiheään punotusta uloskäynnistä pelmahtaen valkolaikukas turkki pörhistyen aukiolle, jossa muutama varhainen partio oli lähdössä leirin rajojen ulkopuolelle, aijemmin maailma oli tuntunut tylsältä ja kolkolta, mutta nyt pursusin energiaa lähteä tutkiman vierasta ympäristöä minua pidättelevien rajojen toiselle puolelle. Samassa muistin Kielopuron äkisti terävöityneen äänensävyn tämän käskiessä minun pysytellä leirin sisällä, en halunnut aiheuttaa minulle sekä Kielopurolle ongelmia, joten tyydyin siihen vähään uuteen, jota minulle oli käpälät anteliaasti ojossa annettu.
-Huomenta Kastepentu, oletpa aikaisin liikkellä! Ohi sattumalta astellut Sädetaivas kehräsi etsien katseellaan kissaa, joka oli määrätty vahtimaan minua.
Kermanvaalea naaras käänsi kauniiden taivaansinisten silmiensä ystävällisen katseen takaisin minuun.
-Eikö kukaan ole kanssasi täällä? Sädetaivas uteli viitaten merkitsevästi hännällään ympäri leiriä.
Kohautin hartioitani heilauttaen raidallista häntääni mietteliäänä.
-Minulla on monta ohikulkevaa, tarkkavaista silmäparia vahtimassa, ettei tapahdu mitään! Naukaisin päättäväisesti, tuijottaen naaraan reaktiota hermostuneena.
Sädetaivas nyökkäsi pikaisesti kuullessaan nimeään huudettavan siellä missä varapäällikkö oli jakamassa aamupartiohin sopivia kissoja omiin tehtäviinsä, joskus minäkin kuuluisin siihen joukkoon, joka pääsisi tarkastelemaan leirin ulkopuolista, avaraa maailmaa. Huokaisin helpottuneena naaraan lähdettyä, ei tässä toki ollut mitään vikaa, mukavakin tämä oli ja ystävällinen, en vain pitänyt uteliasta kysymyksistä, joita klaanitoveri oli esittänyt. Asettelin käpäläni mukavasti, painautuen makuulle varjojen kohdalta viileään maahan ja päätin kerrankin vain nauttia rentouden tunteesta, joka laineili tyynesti sisälläni kuin peilityyni järvi, aamuilma oli sopivasti raikasta, eikä ollut vielä kovin lämmintäkään, joten annoin itseni iloita juuri minulle sopivasta säästä.
Olisin varmaan kohta vaipunut uneen, ellei pentutarhan suuaukolta olisi kuulunut äänekästä töminää, josta arvasin muiden pentujen, tai ainakin Jalopennun heränneen jo, pian ystäväni loikkasikin ulos pesästä ja päästi iloisen kehräyksen nähdessään minut makaamassa aivan tämän käpälien vieressä.
-Jalopentu, aijotko herättää koko klaanin vai osaatko pitää käpäläsi kurissa? Näpäytin kun kolli pörhisteli innoissaan harmaata turkkiaan.
-Älä nyt viitsi, nyt on hieno päivä! Miksi tuhlata se hukkaan? Jalopentu mourusi ja räpytteli anovasti meripihkan sävyisiä silmiään.
Huokaisin virnistäen iloisesti kollille, joka pölläytti jaloillaan maata niin, että jouduin hypähtämään pystyyn. Huiskaisin kostoksi harmaata kollia käpälälläni niin, että tämä horjui hetken yrittäen saada tasapainonsa pidettyä, mutta mätkähtikin melkein heti kuonolleen maahan. Jalotassu nosti päänsä silmät edelleen innosta hehkuen, päästin syvältä sisältäni huvittuneen kehräyksen kun huomasin, että kollin nenänpäähän oli takertunut tummanvihreä sammalhippunen. Harmaturkkinen kolli vääntäytyi ylös maasta ja murahti leikkisästi keikutellen takapäätään kuin hypätäkseen kimppuuni, minäkin painauduin matalaksi pehmeät vatsakarvat maata hipoen. Jalopentu loikkasi käpälät ojossa minua kohti, mutta ehdin väistää tämän liikkeen vetäytymällä nopeasti sivulle, sotkeuduin kuitenkin omiin käpäliini ja vuorostani mätkähdin kyljelleni auringon lämmittämään maahan. Yritin pompata ylös ja käydä vastahyökkäykseen, mutta jonkun käpälät olivat keikauttaneet minut selälleen, painaen nyt tiukasti rintakehääni, yläpuolellani tuikkivat voitonriemusta kiiluvat silmät, Jalopentu oli tällä kertaa saanut helpon voiton. Kolli höllensi käpäliensä otetta päästäen minut nousemaan jaloilleni, pompahdin saman tien ylös maasta tuijottaen tätä pistävästi.
-Minä voitin! Tämä härnäsi töytäisten minua leikkisästi.
Töytäisin leikkimielisesti takaisin ja osuin kollin harmaaseen lapaan.
-Seuraavalla kerralla minä voitan! Totesin kohottaen kuononi ylemmäs ja tiiraillen Jalopentua silmät leikkisästi sirrillään.
Harmaaturkkinen kolli heilautti häntäänsä haastavasti.
-Otetaanko uusiksi? Tämä murisi paljasten pienet, neulanterävät hampaansa.
Kun tunnustelin tarkemmin olotilaani, jouduin harmikseni toteamaan, että olin ihan uuvuksissa ja halusin vain saada jotakin syötävää.
-Ei tällä kertaa, minua väsyttää ja on nälkä, naukaisin ja viittasin tuuhealla hännälläni tuoresaaliskasan suuntaan.
Jalopentu näytti pettyneeltä.
-Höh! Et vain halua, että voitan sinut taas! Ystäväni ylpeili ja tökkäsi hännällään korvaani.
Pudistelin huomaamattomasti hymyillen päätäni kollin asenteelle, olisin minä tämän voinut voittaakkin jos tämä todella sitä halusi.
-Tule! Kysytään saadaanko mennä hakemaan syötävää! Maukaisin ja jolkotin Jalopennun edellä pentutarhan suuaukon eteen, vilkaisin taakseni varmistaakseni, että kolli seurasi minua.

Joku seurasi minua,Tai oikeastaan jahtasi.Tuulen ujellus oli pelottavan kuuloista ja kaatuilin puun juuriin.Kun katsoin taakseni,Näin suuren varjon,Joka juoksi perässäni.Isona kissana se oli tietenkin minua nopeampi ja se saavutti minua.Juoksin niin kukaan kuin pystyin,Lopulta kun katsoin taas taakseni,Takanani ei ollut ketään.Hymyilin #Nyt se lähti..Onneksi.# Juuri kun aloin kävelemään rauhallisesti ja kaatuilematta,Joku hyppäsi niskaani.Sitten heräsin kun joku löi minua kynnet esillä poskeen.”Mitä sinä mölyät keskellä yötä?!!??”
Veriputous sähisi naamassani kiinni.”Näin vain pahaa unta...”Takeltelin
”Pelkäätkö sinä unia?!Häpeäisit!!Näkikö isäsi muka painajaisia?”
Veriputous ärisi niin hiljaa ettei muut heränneet pentutarhassa.Värisin ja yritin puhua rohkeasti,Huonoin tuloksin ”Ei..Mutta..”
”Suu kiinni,Ipana!” Veriputous sähähti ja löi kunnolla minua poskeen ja siihen tuli haava josta pulppusi verta.
”Ala nyt nukkumaan.”Veriputous käski.
Menin makaamaan ja yritin nähdä unta.Olisin halunnut vinkua tai jotakin,Mutta siitä vasta Veriputous suuttuisi.Enkä jaksa todellakaan Käärmepennun ivailua .”Vain pelkurit pelkäävät unia!” Kuulosti kuin luodulta Hänelle.Lopulta nukahdan uneen.Olin jossain niityllä,Niityllä oli hyvin kaunista,Niitty oli täynnä kauniin sinisiä kukkia,Joiden ympärillä pyöri mehiläisiä.Näin niittyn keskellä pienen kissan,#Se ei näytä varjokissalle..# Ajattelin ja kävelin kissaa kohti.Kun saavuin lähemmäs huomasin kissan olevan emoni emo,Syysheinä,Jolla oli luuklaanilaisten kesken huono maine koska hän uskoi johonkin tähtiklaaniin vaikka hän oli puhdas luuklaanilainen.”Tämä ei ole ansa,Pikkuinen” Syysheinä lausahti.Naaraan oranssi turkki sädehti auringossa hyvin kauniisti.”Missä olen??”Kysyin
”Ei synkkä metsä ole varmaankaan tälläinen..”Sanoin.
”Ei,Tämä on tähtiklaani.”Syysheinä lausahti rauhallisena
”Eihän..No tämä on kaunis paikka”Takeltelin
”Niin on,Pikkuinen.Synkkä metsä on paljon kamalampi..Aurinko ei koskaan näy,Vesi on sakeaa verta..”Hän sanoi
”No en minä halua sellaiseen paikkaan kuoltuani!!”Huudahdin
”Et joudukaan,Jos uskot tähtiklaaniin ja olet hyvä ja oikeudenmukainen.”Syysheinä sanoi.
”Näenkö unta.. Onko tämä vain minun mielikuvitustani?”Mietin
”Voin todistaa että tämä totta”Syysheinä sanoi.
Syysheinä otti kukan ja laittoi sen Käpälääni
”Pidä sitä”Hän sanoi ja yhtäkkiä kaikki alkoi kadota,Näin vain kukan....
Heräsin ja katsoin käpälääni,Käpälässäni oli sininen kukka.

Heräsin sininen kukka käpälässäni,Katsoin kukkaa hämmentyneenä ja järkytyin.#Kävinkö tähtiklaaniin???#
Huomasin Veriputouksen heräilevän ja laitoin kukan sammaleideni alle. Yhtäkkiä juuri kun olin laittanut kukan hellästi paikoilleen joku hyppäsi niskaani ”Hei mitä pelkuripentu!” Käärmepentu ivaili
”No mitä?” Sähähdin
”Nimeni on muuten Susipentu,Arvon puupääpentu.”Lisäsin
”Kuulin öisen kiljuntasi!”Käärmepentu ivaili
Tuijotin hiljaa häntä ”Miten?”
”Esitin nukkuvan,Muuten.Pidätkö uudesta muistomerkistäsi viimeyöstä?”Hän naureskeli
”Ole hiljaa,Ketunläjä!!’Kirosin ja yritin heittää pentua päältäni,Mutta Käärmepentu oli liian iso minuun verrattuna.
”Lopettakaa..”Siskoni Savupentu ärähti
Katsoimme häneen päin.
”Yritän nukkua!Senkin Hiirenaivot!”Sähähti ja hyppäsi päälleme,Lopulta olimme ympäri pentutarhaa pyörivä karvakasa mutta yhtäkkiä Veriputous tuli väliin ”Älkää herättäjä muita senkin ketunläjät!” Ja raapaisi meitä jokaista kasvoille pienen haavan.Minulla oli jo toinen samanlainen toisessa poskessani.”Mennäänkö ulos?”Savupentu kysyi ja heilutti häntäänsä leikkisästi.
”Saammeko?”Käännyin ja katsoin Veriputoukseen.
”No vaikka jos ette melua ja ette ole silmissäni!”Hän karjaisi niin että joku pentutarhan kuningatar,Jota en tuntenut,Heräsi.
”Joo!”Käärmepentu sanoi ja juoksimme ulos luolaan,Tulikammio oli aika iso ainakin näin pienille kissoille.
”Mitä leikitään?”Savupentu kysyi
”Taistelua!”Käärmepentu kiljahti.
”Saalistusta!”Huudahdin.
”Käärmepentu sanoi ensin.”Savupentu sanoi.
”Jee!!”Käärmepentu sanoi.
Leikki ei ollut mielestäni kivaa,Käärmepentu aina voitti minut Savupennun kanssa koska Olin Puroklaanilainen.
Sain ainakin kerran haukut ”Haisevaksi kalaksi” tai joksikin muuksi vastaavasti.Lopulta keskipäivällä saimme syödä jotakin,Juuri kun olin maistamassa hiirtäni,Poskeani koskee.//Katotaan saako Susiparka taas turpaan emoltaan.

”Poskeani kirvelee”Sanon
”Minuakin..”Savupentu kuiskaa.
”Minua ei!!!”Käärmepentu ylvästelee
”Voipas sattua,Et vain halua myöntää.”Sanoin
”Ei satu?!!!Eikö mene pieneen päähäsi,Senkin ketunläjä!!”Käärmepentu sanoo kiroten
”Rauhoittukaa....”Savutassu sanoo tylsistyneesti.
”Mennään Myrkkymarjan luo näyttämässä näitä”Sanon
”Okei...Sitten”Käärmepentu suostuu,Olisi voinut luulla että hän olisi kapinoinut kynsin ja hampain asiaa vastaan,Varmaan häntäkin sattuu.
Menemme parantavan pesälle.Kun olemme pesän suuaukolla sisältä kuuluu huuto ”Sisään”.

Kipitämme sisään.Sisällä haisevat ja tuoksuvat kaiken maailman yrtit.
”Mikä hätänä?”Kysyy Mustatassu,Myrkkymarjan parantaja oppilas.
”Meidän poskiamme särkee.”
Savupentu sanoo.
”Missä Myrkkymarja on?”Kysyn
”Ulkona keräilemässä kasveja,Nyt on hyvää aikaa kerätä kasvit talteen.”Mustankirjava kolli lausahtaa .
”Jaa..”Käärmepentu sanoo
Mustatassu alkaa katsoa poskiamme ja toteaa pian.”Pieni tulehdus”
”Kuolemmeko??!!?”Savupentu kysyy hätääntyneenä.
”Ette jos tämä hoidetaan”Mustatassu sanoo.
”Mistä olette saaneet nämä?”Hän kysyy
”Öö..Ei mistään...”Takeltelen
”Nämä näyttävät ihan raapimajäljiltä.”Mustatassu sanoo.
”Saimme emolta.”Savupentu sanoo.
”Jaa”Mustatassu sanoo ja kääntyy hakemaan jotain yrttejä,Mutta huomaan hänellä olevan oudon hymyn...No jaa.
Pian Mustassu on jo hoitanutkin meidät kirvelillä joka poistaa tulehduksia ja takiaisenjuurella joka helpottaa kipua.”Olkaa varovaisia poskenne kanssa.Tulkaa myös näyttämään niitä huomenna.”Hän sanoo kun lähdemme.
”Joo.”Sanon ja katson häntä hänen läpitunkeviin silmiin.

”Poskea ei enää satu!”Savupentu kiljahtaa iloisena kun juoksemme ulos,Metsästyspartio on menossa metsästämään..Toisten reviirille,Ja he kuulemani mukaan uskaltavat mennä nykyään syvemmälle kuin ennen,Kerrankin he näkivät kuutamoklaanin leirin.
#Minusta se on hieman epäjaloa..Tähtiklaaniin päässeet kissathan noudattavat jotain lakia ettei saa mennä toisten reviirille.Voisinpa minäkin tehdä niin ja saalistaa omalla reviirillä...#
Yhtäkkiä kesken mietiskelyni Käärmepentu tönäisee minut melkein maahan,”Lopeta tuo seisominen!!Tehdään jotain!!”Tummanoranssi kolli jolla on raitoja huutaa korvaani.
”Älä huuda korvaan,Tuo kuuluu metsään asti eivätkä metsästyspartio saa riistaa.”Vitsailin.
”Minulla on idea.”Käärmepentu sanoo.
”No?”Kysymme Savupennun kanssa.
”Mennään metsästämään!!”Käärmepentu kuiskaa .
”Joo!!”Savupentu innostuu.
”Mutta..Emmehän me ole sotureita..”Sanoin
”Mutta olemme pian ja yhtä hyviä,Ainakin minä!”Käärmepentu sanoi.
”Niin,Mennään vain!”Savupentu sanoo.
”Hyvä on....”

///Joo tästä tuli tällänen,Katotaan mitä niiden retkestä tulee,Oon suunnitellut hieman epämukavia asioita...

”Hyvä on..”Suostuin.
”Tavataan tässä keskiyöllä!!”
Käärmepentu kuiskasi
”Mutta miten menemme vartijoiden ohi??”Savupentu kysyy.
”Mietitään silloin.”Käärmepentu lausahtaa ja kääntyy tassutelemaan kammion nurkassa olevaan Raivopentua kohti.
”Typerää...Meidän kannattaisi miettiä nyt kun soturit ovat metsästämässä.”Sanon Savupennulle.
”No jaa...”Hän mumisee epäselvästi ja kävelee pentutarhaa kohti.
Huokaisen”Mihin olen suostunut...”

En saa unta,Kun mietien mitä tapahtuu retkellämme,#Törmäämmekö muihin klaaneihin??”#
Vihdoin tunnen käpäläniskun kyljessäni,”Herää!!”Käärmepentu sihahtaa korvaani.
”Joo joo...”Sähähdän ja nousen ylös.Nousen ylös ja astelen veljeni perässä leirin keskelle.
”Heidän piti lähteä hetkeksi!”Savupentu sihahti.
”Oho!!”Melkein huudahdin.
”Mennään!”Käärmepentu kuiskasi ja hiivimme ulos .

Olemme keskellä metsää jossa on vain hyvin vähän valoa.
”Missä olemme?”Kysyn
”Kuutamoklaanin reviirillä..”Murisi möreä ääni takanamme...
”Kuka siellä!??!!”Käärmepentu huutaa.
”Kuutamoklaanin kissoja.”Murisi vähän kimeämpi ääni.Katsoimme taaksemme ja näimme viisi hyvin suurta kissaa.”Tuota...Olimme ohikulku matkalla....”Vikisin .
”Niin varmaan...Otammeko vangiksi vai tapammeko?”Kysyy keskimmäinen soturi joka on kaikista suurin.
”Otetaan vangiksi.”Sanoi toiset yhtä aikaa .”Voimme vaihtaa heidät.”Sanoi keskimmäinen.
Ja niin heidät vietiin leiriin vangiksi.Pian olimme näyttääkseen Kuutamoklaanin leirissä,Se oli todella pelottavaa... Sitten eteemme saapui toffeenvärinen kolli jolla oli pistävä katse,”Tulkaa.”
Pian olimme Kuutamoklaanin päällikön,Varistähden edessä.Lihaksikas musta kolli katsoi meitä ”Vein tiedon teistä klaanillenne,Ja he sanovat että saatte selvitä yksin,”
”Jäämmekö vangiksi??!!”Savupentu kysyi.
”Kyllä.”Toffeenvärinen kolli sanoi.
”Niin,Nummipyörre.”Varistähti myönsi.
”Menkää.”Varistähti sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Kun me aloimme nukkumaan,Savupentu kysyi”Mitä teemme?”
”Karkaamme”Käärmepentu kuiskasi varmasti.


///Katotaan pääseekö ne sieltä ulos.

Tein Kostokynnen kanssa matkaa syvemmälle Kuutamoklaanin uumeniin. Yö oli juuri saapunut kanjoniin, emme olleet juurikaan saaneet nukutuksi aikaisemman välikohtauksen jälkeen. En ollut maininnut sanaakaan pennuista, mutta vuodattanut senkin edestä kaikki ne samat vanhat pelot ja tunteet, mitkä suhdettamme minun puoleltani vaivasivat. Ja kuten aikaisemminkin, oli kumppanini kuunnellut ja rauhoitellut minua, sanonut ettei olisi mitään syytä tälle kaikelle huolelle ja murheelle. Meillä oli toisemme ja se riittäisi.
*Mutta mitäs sitten, kun emme olekkaan enää kaksin?* Huokaisin itsekseni ja värähdin tuntiessani kostean pusikon lehtien hivelevän ihoa turkkini alla. Sävähdin kauemmas pusikosta. Pimeässä oli niin vaikea nähdä eteensä, varsinkin Kuutamoklaanin reviirillä missä koko metsä yritti asettua tiellesi ja kaikilla mahdollisilla keinoilla vaikeuttaa siellä kulkua. Oli juurakkoja, pikkukiviä, kuoppia ja pusikkoja sun muita. Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini etten ollut huomannut Kostokynnen pysähdystä. Hätkähdin hieman melkein kävellessäni häntä päin ja katsoin kumppaniani oudoksuen. Oliko tuo huomannut jonkun syyn miksi piti pysähtyä? Luopio haisteli ilmaa ja huomasin tuon karvojen pörhistyvän. En voinut pienelle pelolle mitään, kun kollikin näytti säikähtävän jotakin, niin menin automaattisesti tuon kylkeen kiinni ja yritin näyttää pienemmältä. Haistoikohan Kostokynsi kuutamoklaanilaisia? En ehtinyt kysymään tuolta mitään, koska pelokas huuto kajahti korviimme jostakin lähistöltä. Säikähdin huomattavasti enemmän kuin kumppanini, joka laski häntänsä lavalleni yrittäessään rauhoitella minua.
- Meidän pitää päästä nopeasti pois täältä ennen kuin meidät huomataan! Luopio kuiskasi ja lähti nopeampaan tahtiin kulkemaan Kuutamoklaanin rajoja kohti. Yritin parhaani mukaan pysyä Kostokynnen perässä, mutta kuten jo aikaisemmin oli mainittu, oli Kuutamoklaanin reviirin ytimessä hyvin vaikea liikkua.
- Jahdataanko meitä? Kysyin hädissäni, kun en polulle keskittymiseltäni pystynyt taaksemme vilkuilemaan.
- En ole varma, mutta he eivät voi meitä Nummiklaanin reviirin puolelle jahdata! Kostokynsi naukaisi päättäväisenä, kuljettaen meitä erilaisten pusikkojen läpi. Jäin miettimään tuon sanoja hetkeksi. Minun mielestäni emme suunnanneet Nummiklaanin reviiriä kohti, pikemminkin Kuutamoklaanin takarajaa, minkä jälkeen alkaisi "ei kenenkään maa". Eikä minun mielestäni kumppanini ollut ikinä edes astunut tassullansakaan Neljän virran tammen tälle puolelle, miten hän siis osaisi suunnistaa täällä?
- Oletko varma, että olemme menossa oikeaan suuntaan? Kysyin varovasti. Kostokynsi hiljensi vauhtiamme ja käänsi katseensa minuun. Silmäni tuijottivat häntä kysyvinä ja kumppanini katseessa näkyi epävarmuus. Hän oli hetken hiljaa, kunnes loi minulle pienen hymyn. Vastasin katseeseen rauhoittavalla hymyllä ja väräytin korviani hyväntuulisena. Kun olin kokonaan keskittynyt juttelemaan luopion kanssa, unohdin tyystin vaaran mikä meitä saattoi Kuutamoklaanin reviirillä odottaa.
- Sinä ilmeisesti tunnet tämän alueen paremmin kuin minä? Kostokynsi naurahti kiusaantuneena. Nyökkäsin ja puskin tuon rintaa lohduttavana.
- Mutta on tämäkin hyvä suunta. Se vain johdattaa meidät ei kenenkään maalle Kuutamoklaanin reviirin takana, lohdutin ja otin muutaman askeleeni osoittaakseni, että nyt minä voisin ohjata meidät pois reviiriltä. Kostokynsi nyökkäsi kiitollisena ja lähti seuraamaan minua.

Olimme kävelleet jo hyvän hetken kohti Kuutamoklaanin reviirin takaosaa, kuu paistoi keskellä taivasta kirkkaana. Mitä kauemmin kävelimme, sitä varmempi olin ettei meitä seurattu. Se sai minut miettimään mikä se aikaisemmin kuulunut huuto oli ollut ja kenelle se oli oikein kuulunut. En kuitenkaan ehtinyt asiaa sen enempää, kun tuttu haju leijaili ilmassa. Pysähdyin hengittämään ilmaa tarkemmin, mikä sai Kostokynnenkin pysähtymään ja katsomaan suuntaani kummastuneena.
- Sielutaivas, onko jokin hätänä? Tuo kysyi ja kosketti hännällään kylkeäni. Nielaisin ja pudistelin päätäni epävarmana.
- Minä haistan emoni tuoksun. Haju ei ole kovin tuore, mutta hän on kulkenut tästä parin päivän sisällä, sanoin hiljaa, vilkuillen ympärilleni huolestuneena. Sehän nyt tästä vielä puuttuisikin, törmäisimme Taistovaaraan, emooni, joka inhosi luuklaanilaisia jokaisella karvallaan mitä hänen turkissaan oli. Ja minulla olisi entinen luuklaanilainen mukanani jonka esittelisin kumppanikseni ja pentujeni isäksi...
- Meidänhän pitäisi mennä ja etsiä hänet! Kostokynsi ehdotti ja alkoi haistelemaan ilmaa saadakseen parempaa selvää hajujäljestä. Katsoin luopiota kauhistuneena ja kiiruhdin tuon eteen, kun kolli alkoi kävelemään hajun johdattamaan suuntaan.
-Ei! Huudahdin ja katsoin kumppaniani harmaat silmät kipinöiden. Tuo katsoi minua yllättyneenä, minkä jälkeen pudisteli päätänsä ja katsoi suuntaani kysyen.
- Sielutaivas, minä haluan tavata sinun emosi ja näyttää hänelle, että pidän sinusta huolta ja että olen täysin omistautunut sinulle. Ei minua kiinnosta vaikka hän vihaakin luuklaanilaisia, haluaisin näyttää hänelle etten ole heidänlaisensa enää! Kostokynsi yritti ja vaikein koskettaakseen kuonollaan omaani. Huokaisin syvään ja suljin silmäni, antaen aistieni täyttyä kollin ominaistuoksuilla. Ei hän ymmärtänyt... Seisoimme siinä hetken hiljaa, nauttien vain toistemme läheisyydestä. Ja silloin minusta tuntui, että minun pitäisi kertoa kumppanilleni totuus.
- Kostokynsi, kuiskasin ja laskin pääni tuon rintaa vasten, tuntien tuon laskevan omansa niskalleni. Hän kiersi häntänsä ympärilleni, luoden minulle turvallista oloa. Kuulin korvissani ainoastaan hänen rauhallisen hengityksensä sekä yön ääniä ympäriltämme.
- Niin rakas? Tuo kysyi hiljaa. Huokaisin uudestaan ja painauduin tiukemmin tuota vasten.
- Minä... Minä odotan pentuja.

Katsoin ympärilleni pentutarhassa,Jossa oli hyvin rauhallista.Kirkasaamu tuhisi sijaispentujensa Peippospennun ja Pikkupennun kanssa ja veljeni nukkui sikeästi,Mahtava hetki mennä ulos tekemään operaatio sankaria,Olin kuullut,Että nummilla käy joskus hyvin karviaisia olentoja,Jotka syövät ruohoa ja punovat varmasti salajuonia.Ensinnäkin,Mitä ne tekivät toisten reviirillä?Hän oli myös kuullut,Että niiden pomo on kaksijalka,Karvaton kaksijalkainen olento,Joka mölisee ja on usein hirviön mahasssa.Lähdin mäyrän pesästä ja astelin nummilla.Kaunista,Mutta missä vihollis-karvapallot? Ai tuolla! Näin kaukaa valkoisia elukoita,Joilla oli lyhyt karvapeite!! Eihän nuo ole pitkäkarvaisia..Mutta entä jos se on valepuku?? Niin juuri!Valepuku! Lähestyin elukoita eikä niitä kiinnostanut minun puuhani,Mutta yhtäkkiä yksi niistä karjaisi!Huomasivatko ne minut...? Voi ei,Ei ole muuta vaihtoehtoa nyt kuin hyökätä.Hyökkäsin pienen yksilön kimppuun,Se karjui kimeällä äänellä,Joka ei ollut niin pelottavaa..Ehkä se pyysi apua?? Yhtäkkiä muut elukat katsoivat taaksepäin..Sieltä tuli iso koira! Kuolaava ja pitkäkarvainen yksilö,Joka haukkui ja yritti hyökätä kimppuuni,Hyppäsin pikku vale-karvapallon kimpusta ja juoksin pois.Pian olin juossut melkein maailman ympäri ainakin omasta mielestäni,kun katsoin taakseni,Koira ei erään jahdannut minua! Hyvä! Vaikka en saanutkaan tällä kertaa operaatio sankaria tehtyä,Keksin vielä parempia urotekoja!!



//Pitää olla aika tyhmä kissa jos luulee lampaita vihollisiksi...