Pudistelin päätäni mietteilleni. Ei Syreenikukka voisi minusta koskaan pitää sillä tavalla.. Hän oli vain kiusannut minua ja varmasti teki sen vain omaksi huvikseen. Turhautuneena möyhensin multaista, neulasia täynnä olevaa maata kynsieni välissä. Ei hän todellakaan pitäisi minusta ystävä tapaa enempää, hänhän oli ihan selkeästi rakastunut Pilvipyrstöönsä. Murahtaen nousin ylös ja lähdin kulkemaan silmät viiruuntuneina oppilaiden pesälle ja pysähdyin sen eteen.
“Leijonatassu!” ärähdin kuuluvaan ääneen, mikä aiheutti oppilaiden pesässä ääniä ja pian kokomusta kollioppilas seisoi edessäni hämmästyneen näköisenä. Katsoin häntä suoraan silmiin vihaisena, mikä sai oppilaan luimistamaan korviaan.
“Muistatko mitään meidän viime taisteluharjoituksista?” kysyin antaen katseeni porautua mustaan oppilaaseen samalla tavalla kuin Syreenikukka oli minulle juuri pari silmänräpäystä sitten tehnyt. Leijonatassu nyökäytti päätään hieman. Hän antoi kyseenalaistavan katseensa kohdata minut peittelemättä.
“Hyvä, koska lähdemme taisteluharjoituksiin nyt ja sinä saat siellä näyttää taitosi viime kerralta. Jos et muista mitään, se on oma vikasi ja voit jo harkita parantajalle menemistä”, kerroin hänelle kylmästi ja olin jo kääntymäisilläni kohti ulospääsyä kohden, kun päätinkin virnistää hieman oppilas paralle,
“Minä en nimittäin aio antaa sinulle minkäänlaista sääliä vaan annan kaikkeni.”
Huomasin selvästi kuinka Leijonatassu nielaisi, mutta urheana nyökäytti päätään. Hymähdin huvittuneena hänelle tietäen, ettei hän edes osannut kuvitellakaan minkälaista vahinkoa hänelle pystyisin saamaan, jos hän ei osaisi ollenkaan puolustaa itseään tai olisi liian hidas väistämään. Heilautin häntääni merkiksi seurata ja yhdessä lähdimme kulkemaan kohti ulospääsyä. Rajapartio oli jo kerennyt lähtemään metsään, mutta heidän ominaisuushajunsa pystyi vieläkin haistamaan. Syreenikukan ominaishaju tuntui leijailevan paikalla vielä voimakkaampana kuin muiden, mutta se sai mieleni vieläkin vihaisemmaksi kuin se jo valmiiksi olikaan. Hän oli laittanut minut juoksemaan Pilvipyrstön perässä ja sitten vielä jaksoi väittää minulle, ettei tykännyt kollista yhtään ystävä tapaa enempää. Luuliko hän minun olevan tyhmäkin? Hän tosiaan luuli, että minulta menisi se ihan ohi, että hän laittaisi minut juoksemaan vanhemman kollin asioilla itse liikuttamatta niveltäkään. Miksi häntä edes kiinnosti sen suuremmin mitä Pilvipyrstö elämällään teki? Murahdin ääneen tuntien Leijonatassun katseen turkillani, mutta päätin olla ja kirensin kävelyvauhtiani saaden mustan oppilaan lähes juoksemaan perässäni.
Valtavat puut tuntuivat ympäröivän meitä joka puolelta, minne vain päätyikin katsomaan. Nostelin ahkerasti tassujani tiheän aluskasvillisuuden seassa enkä jäänyt hetkeksikään odottamaan Leijonatassua, joka puhisten yritti kulkea perässäni yhtä nopeaa tahtia, mutta oli paljon hitaampi yrittäessään päästä yhtä taidokkaasti runsaan aluskasvillisuuden läpi. En antanut lehtien ja muiden kasvien haitata niiden osuessa kasvoilleni vaan pidin katseeni tiukasti edessäpäin ja tein tieni jämerästi sen läpi kohti harjoittelupaikkaa, mikä oli hieman laajempi alue, missä ei ollut niin paljon puita joka paikassa. Siellä jopa pystyi harjoittelemaan ilman, ettei tuntisi kaikkien kasvien niljakkaita lehtiä turkillaan. Laskin katsettani hieman alaspäin tietäessäni, että mitä lähemmäs päästyämme harjoittelupaikkaa, siellä tulisi olemaan kaatunut puu, joka oli lähes lahonnut kokonaan ja hautautunut kasvien sekaan. Silti se oli vielä vankka ja sen yli oli pakko hypätä tai muuten kompastuisi ja lentäisi naamalleen maahan. Hiljensin hieman tahtiani ja vilkaisin taakseni, missä Leijonatassu rämpi. Pudistelin päätäni hänelle. Jos hän ei oppisi kulkemaan aluskasvillisuuden seassa yhtään nopeampaa, hänen koulutuksensa tulisi olemaan todella hankalaa ja uuvuttavaa. Käännyin takaisin lahonneen puun puoleen ja kumarruin hieman, jonka jälkeen kepeästi loikkasin sen yli. Kuljin pari askelta eteenpäin, jonka jälkeen pysähdyin ja käännyin sen jälkeen uudelleen Leijonatassun puoleen. Kollioppilas hengästyneenä katseeni huomatessaan lähti koventamaan tahtiaan eikä tietenkään tajunnut katsoa tassuihinsa, kun kompastui kaatuneeseen puuhuun ja rääkäisten kuono edellä kaatui maahan.
“Vaikka yleensä aluskasvillisuus onkin kasvosi korkeudessa, se ei silti tarkoita etteikö sinun pitäisi katsoa myös alas tassuihisi”, nau’uin hänelle saaden oppilaan katseen nousemaan minuun ärsyyntyneenä. Hän näytti siltä, että häneltä olisi juuri happi karannut keuhkoista. Jos häntä tosiaan ärsytti tuollainen, saisi vain nähdä kuinka vihainen hän olisi saatuaan kuonoonsa ihan kunnolla. Olinhan kuitenkin sanojeni mittainen kissa enkä antaisi hänelle yhtään armoa.
“No olisit sanonut aikaisemmin!” oppilas tuhahti valittavaan sävyyn saaden silmäni siristymään,
“Ei ole minun vastuullani opastaa sinua katsomaan jalkojesi eteen. Luulisi, että olet jo sen verran vanha osataksesi ihan itse katsoa jalkojesi eteen.”
Leijonatassun silmät tummenivat ärtymyksestä, mutta jälleen kerran päätin olla huomioimatta sitä ja heilautin häntääni. Tassuttelin rauhallisesti harjoittelupaikalle ja kuulin kuinka hän nousi ähkäisten ylös ja loikki perääni. Korvaani väräyttäen kuulin kuinka oppilaan askeleet tuntuivat muuttuvan painavaksi ja pian tuo olikin rääkäisyn kera lähtenyt juoksemaan minua kohden ja oli jo hyökkäämässä kimppuuni luullen olevansa todella yllättävä, kun käännyinkin hänen puoleensa ja siirryin askeleen sivummas. Kollin silmissä välähti hämmästyneisyys, kun hän ei enää kerennyt muuttamaan hyppäämis suuntaansa vaan rymähti maahan ja hoiperrellen sai juuri ja juuri pidettyä tasapainonsa, jottei olisi kaatunut.
“Tuoko on sinun mielestäsi yllättävä hyökkäys? En muista opettaneeni sinua olemaan noin ennalta-arvattava”, sanoin pettyneenä. Leijonatassu katsoi minua närkästyneenä, mutta tuon silmistä pystyi selkeästi huomaamaan loukkaantuneisuuden sanojeni takia.
“Minäpä näytän sinulle, mikä on yllättävää”, lausuin silmät siristyneinä. Hieman yläkroppaani alemmas painaen ja lihaksiani jännittäen, syöksyin juoksuun kohti oppilastani. Leijonatassun silmät välkähtivät pelosta, kun hän paniikkimaisesti yritti jotenkin ottaa hyvää asentoa, jolla ottaa hyökkäykseni vastaan. Kohdistin katseeni hänen lapaansa, mutta juuri viime hetkillä, teinkin väistöliikkeen sivulle ja loikkasin kohti hänen kylkeään kaataen oppilaan maahan kansani. Kynteni viilsivät hänen kylkeensä haavan, joka alkoi pulppuamaan verta ja sai kollioppilaan rääkäisemään. Hän yritti kierähtää selälleen, jotta saisi takajaloillaan potkittua minut pois päältään ja saisi etutassuillaan kynsittyä rintaani. Kuitenkin se oli paha virhe mustan oppilaan mahan päätyessä suoraan kynsieni eteen kuin tarjottimella. En epäröinyt hetkeäkään painaessani kynteni hänen mahalleen saaden hänet jäätymään niille aloilleen. Kynteni hitaasti pureutuivat järkyttyneen kollin vatsaan.
“Tiedätkö Leijonatassu, tämä on hyvä esimerkki mitä sinun ei koskaan pitäisi tehdä, jos et ole varma saatko vastustajan kimpustasi. Vatsa kissoilla on todella herkkä paikka ja vain parilla voimakkaalla raapaisulla vastustaja voi tehdä kuolettavaa vahinkoa”, kerroin siirtäen katseeni koko ajan punertuvista kynsistäni oppilaan kasvoihin, jotka kauhun vallassa tuijottivat minua. Loin hänelle kolean katseen ennen kuin päästin oppilaan otteestani ja seurasin kuinka hän salamaakin nopeammin kampesi itsensä jaloilleen ja katsoi minua täristen. Lähes sadistinen virne nousi kasvoilleni, kun nousin ylös ja loikkasin sitten uudelleen oppilaan kimppuun antaen kynsieni raadella häntä.

//Lehmusvarjo hehe.. ehkä alkaa menemään jo “vähän” yli xd sehän on vasta pentu, joka on ollut alle kuun oppilaana! :D

Kaksi luuklaanilaista oppilasta pääsivät Puroklaanin alueelle. Paikka oli todella puista täyttynyt ja pari pensaikkoa oli siellä ja täällä, mutta silti se soveltui todella hyvin taisteluharjoituksiin. Sitä paitsi kaksikko tiesi, ettei puroklaanilaiset yleensä eksyneet tänne vaan pysyivät ison joen toisella puolella. Puroklaanin hajua ei edes pystynyt haistamaan täällä, mikä sai sisarus kaksikon kasvoille nousemaan hilpeät virneet. Vaikkei kaksikkoa missään tapauksessakaan pelottanut taistella muiden klaanilaisten kanssa -oli kyseessä sitten luuklaanilainen tai puroklaanilainen- oli silti todella mahtavaa, ettei tarvinnut pelätä ja olla varuillaan koko aikaa puroklaanilaisen partion puolesta. Tai no saattaisivathan ne tulla ison joen toiselle puolelle, mutta niillä kuitenkin kestäisi jonkin aikaa uida toiselle puolelle, missä he olivat ja jo siinä ajassa kaksikko olisi kaksikko kerennyt pakenemaan paikalta.
“Enkös sanonutkin, että tämä paikka on ihan mahtava? Täällä voi saalistaa ja taistella ilman, että tarvitsee olla varuillaan puroklaanilaisten puolesta!” Pihlajatassu kuulutti kovaan ääneen ja kääntyi sitten veljensä puoleen riemukkaana. Pajutassu katsoi siskoaan hymyillen ja pyöritteli silmiään,
“Kaipa tämä paikka on ihan okei.”
“Ihan okei? Myönnä pois, että tämä paikkahan on ihan mahtava!” vaaleanruskea, oranssipilkkuinen oppilas hihkui ympäriinsä hyppien. Pajutassu virnisti huvittuneena. Ehkä muiden silmiin Pihlajatassu vaikutti todella nenäkkäältä ja uhkaavalta, mutta oikeasti tuohan käyttäytyi kuin pikkupentu, joka ensi kertaa pääsi katsomaan ympärilleen avattuaan silmänsä.
“Selvä selvä, mutta lopeta jo tuo huutaminen tai karkotat kaiken elävän kauas pois ja sitten me saamme Kuolontähden valitukset siitä kuinka klaanimme kuolee nälkään”, Pajutassu sanoi virnistellen, mihin Pihlajatassu vastasi toista kulmaansa nostaen huvittuneena,
“Etköhän sinä ajattele ihan liian pikkumaisesti? Ei Luuklaani voi nälkään kuolla, vaikka olenkin hieman liian kovaääninen. Kaikki riista kyllä tulee takaisin.”
“Ei sitä koskaan voi tietää”, Pajutassu sanoi ja otti askeleen lähemmäs siskoaan katsoen tuota pelokkaaksi muuttuen, tai niin hän ainakin yritti itsensä muuttaa,
“Ehkä juuri tänään kailotuksesi myötä ne oikeasti pelästyvät niin pitkälle, etteivät tule ennen seuraavaa hiirenkorvaa!”
“Älä viitsi!” naarasoppilas huudahti ja loikkasi kohta häntä saaden kaksikon kaatumaan maahan. Pajutassu jäi yllättyneenä siskonsa alle ja yritti huitoa tuota ilman kynsiä kohti kasvoja, mihin Pihlajatassu vastasi vain tehden itsestään yhä painavamman kollin päällä ja sai Pajutassun ähkäisemään hapen karattua hänen keuhkojensa pohjalta. Miten ihmeessä sisko osasi tehdä tuon? Oliko naaras syönyt enemmän vain tämän takia, että saisi pidettyä hänet maassa?
“Oletko sinä syönyt kaksinkerroin?” hän puhkui Pihlajatassun alta saaden naarasoppilaan nauramaan. Tuo virnuillen läpsäisi Pajutassun korvaa.
“Luovutan, luovutan tai muuten kuolen allesi!” hän jatkoi saaden sisaruksensa nauramaan yhä kovempaa,
“En minä nyt noin painava ole!”
“No olethan!”
Pihlajatassu kierähti pois veljensä päältä ja jäi siihen hänen viereensä makaamaan. Pajutassu huojentuneena henkäisi syvään tuntien happensa täyttävän keuhkonsa uudelleen ja kääntyi sitten sisaruksensa puoleen. Hän tarkasteli Pihlajatassun hilpeitä kasvoja yrittäen etsiä niistä jonkinlaisia muitakin tunteita kuin pohjattomaa huvittuneisuutta. Vaikka naaras saattoikin nauraa, hän ei siltikään halunnut saada tuolle pahaa mieltä sanojensa johdosta.
“Hei mitä te teette siellä? Tämä on Puroklaanin reviiriä eikä teillä ole minkäänlaista oikeutta olla täällä!” he kuulivat jonkun huutavan vähän matkan päästä, mikä sai kaksikon katseet kääntymään nopeasti toisistaan joen toiselle puolelle, mistä huuto oli peräisin. Siellä seisoi selvästi oppilas, puroklaanilainen oppilas. Kollioppilaan valkokirjava turkki heilui hennon tuulen osuessa siihen. Kollin niskakarvat olivat pörhistyneet, mikä sai tuon näyttämään hupaisalta eikä mitenkään uhkaavalta. Ehkä vain sen takia, että tuo näytti niin epäröivältä eikä ollut varma, mitä oli tekemässä.
“Etkös sinä juuri sanonut, ettei täällä tarvitse huolehtia noista hiirenaivoisista puroklaanilaisista?” Pajutassu kysyi vilkaisten siskoaan, kun nousi tassuilleen Pihlajatassun seuratessa hänen esimerkkiään.
“No, mutta eivät ne yleensä tänne tulekaan ja tuossahan on vain yksi kissa, joka sattuu vielä olemaan oppilaskin!” Pihlajatassu vastasi välinpitämättömän oloisena kuin tuota ei olisi edes haitannut, että toisen klaanin kollioppilas oli löytänyt heidät. Tuntui kuin naarasoppilas olisi ollut jopa mielissään siitä. Pajutassu katsoi siskoaan päätään pudistellen. Eikö Pihlajatassun päässä liikkunut mitään muuta kuin taisteleminen?
“Hei ettekö te kuulleet? Pitääkö minun tulla häätämään teidät itse vai lähdettekö itse?” puroklaanilainen taas huusi.
“Vai, että sinä tulet meidät häätämään? Tule pois vaan”, Pihlajatassu huudahti vastaukseksi ilkikurisesti ja parilla loikalla oli tehnyt tiensä lähemmäs jokea, joka virtasi pauhuten. Oppilas toisella puolella katsoi luuklaanilaista hämmästyneenä. Ei tuo varmasti ollut tottunut Pihlajatassun tapaisiin ilkikurisiin kiusoittelijoihin, jotka eivät koskaan perääntyneet haasteista tai tässä tapauksessa tappelusta. Kollioppilas hammasta purren perääntyi hieman, jonka jälkeen lähtikin heidän hämmästykseksi juoksemaan heitä kohden. Tajusihan kolli, että päätyisi vielä tuota menoa joen viemäksi? Pajutassu seurasi avartuneilla silmillä kuinka kollioppilas loikkasi jokeen ja lähti vahvoin liikkein uimaan heitä kohden. Pihlajatassu ja Pajutassu vilkaisivat toisiaan ja perääntyivät muutaman askeleen, jotta puroklaanilainen pääsisi ylös joesta. Jos hän tosiaan haluaisi alkaa tappelemaan, kaksikko olisivat aina valmiita toteuttamaan vaalean kissan toiveen. Puroklaanilainen joen voimasta huolimatta pääsi todella helposti toiselle puolelle ja nousi turkki pisaroita tippuen rannalle. Kolli ravisteli turkkiaan, jonka jälkeen nosti uhmakkaat silmänsä heitä kohden.
“Vautsi, sinä tosiaan haluat tapella vai?” Pihlajatassu naukui eikä huvittunut ilme ollut lähtenyt mihinkään naaraan katsoessa puroklaanilaista. Vaikka Pajutassu tiesikin sisaruksensa olevan todella hämmästynyt ja jopa vaikuttunut kollin vahvuudesta uida joen toiselta puolelta heidän luokseen vain häätääkseen heidät pois reviiriltään, tuo ei silti antanut sitä riemua puroklaanilaiselle, että näyttäisi vaikuttuneelta. Sen sijaan naaraan silmätkin kuplivat ilkikurisuutta, mikä sai vettä valuvan kollioppilaan kasvot kivettymään ärtyneisyydestä. Pajutassu mittaili kaksikkoa, jonka jälkeen perääntyi muutaman askeleen ja istui alas. Hän antaisi Pihlajatassulle tällä kertaa ilon taistella. Kyllä hän vielä kerkeisi tappelemaan sydämensä kyllyydestä ja, jos Pihlajatassu näyttäisi olevan häviämässä, hän kyllä astuisi väliin ja jatkaisi tappelua puroklaanilaisen kanssa.
Pihlajatassu kumartui hieman maata kohden ja sitten jo loikkasikin kollia kohden. Puroklaanilainen henkäisi yllättyneenä naaraan nopeutta ja kaatui selälleen ihan niin kuin hänkin oli hetki sitten. Pihlajatassu ei viivästellyt, kun jo huitoikin tassuillaan toiseen haavoja, minkä vain kerkesi. Toinen ärähti vihoissaan ja potkaisi voimakkaasti takajaloillaan Pihlajatassua vatsaan, kierähti tuon alta pois ja loikkasi naaraan selkään kaataen heidät molemmat. Luuklaanilainen kuitenkin ei antanut toisen painaa itseään alleen vaan kiepautti heidät ympäri samalla potkien takakynsillään toista kylkiin. Pajutassu seurasi vaikuttuneena kaksikon tappelua ja kuinka he pyörivät maassa toistensa kimpussa ja vihdoin hetken päästä potkaisivat toisensa kauemmas ja nousivat taas ylös. Molempien turkeista oli lähtenyt monesta kohtaa karvatuppoja ja monet niistä olivat maassa heidän tassujensa juuressa. Pari karvaa leijaili ilmassa. Verta valui monesta eri kohtaa kahden oppilaan toistensa aiheuttamista haavoista. Pihlajatassun kuonoon oli muodostunut pariin eri kohtaan pintanaarmuja, jotka vain olivat punertavia, muttei niistä valunut tippaakaan verta. Naaraan kyljissä ja lavoissa oli monet kynnenjäljet, joista vain pari oli sen verran syvää, että niistä valui verta naaraan vaaleanruskealle karvapeitteelle. Puroklaanilaisen otsasta sen sijaan valui verta kollin kasvoille ja sai tuon vaaleankirjavan turkin sekoittumaan veren punertavaan sävyyn. Verta hänen otsastaan valui kollin rinnalle asti, mikä sai tuon hieman näyttämään valkopunertavalta. Myös oppilaan takajalassa oli syvä haava, mistä Pajutassu tiesi Pihlajatassun olevan todella ylpeä. Kipu näytti saavan kollin takajalat hieman tärisemään ja puremaan hammasta.
“Vieläkö jaksat ‘häätää’ meidät täältä pois? Muista, että sinä olet ihan yksin eikä sinulla ole ketään auttamassa, kun minulla sen sijaan on vielä ihan täysissä voimissa oleva veljeni jatkamassa tappelemista kanssasi, jos minä jostain kumman syystä en enää jaksa”, Pihlajatassu naukui ivalliseen tapaan samalla, kun tuijotti puroklaanilaista suoraan silmiin asti. Pajutassusta ainakin tuntui kuin naaraan katse olisi voinut porautua jopa kollin sieluun asti, niin voimakas hänen tuijotuksensa oli.
“Minä en unohda tätä. Seuraavalla kerralla pidän huolta siitä, että te molemmat -varsinkin sinä- saatte kohdata sellaisen partion, jonka kynsistä ette pääse livistämään!” puroklaanilainen oppilas uhosi hampaat irvessä. Pihlajatassu hymähti häntäänsä heilauttaen hyvästeiksi.
“Minä odotan sitä innolla, pidäkkin sanasi, puroklaanilainen”, naaras heitti virnistellen.
“Olen Henkitassu, muista se senkin kirppusäkki!” Henkitassu murisi uhkaavasti ja leukaansa nostaen kääntyi ympäri ja laskeutui veden luokse.
“Olen Pihlajatassu enkä mikään kirppusäkki”, Pihlajatassu tuhahti kollin vaaleankirjavalle selälle. Yhdessä he kuitenkin jäivät seuraamaan kuinka Henkitassu laskeutui veteen ja antoi sen nousta rintaansa asti ennen kuin kolli lähti vahvoin vedoin uimaan toiselle puolelle jokea, vaikka selkeästi jokainen liike sai haavat kirvelemään yhä pahemmin. Kuitenkin nopeasti puroklaanilainen oli päässyt toiselle puolelle ja asteli rannalle ja turkkiaan ravistellen kääntyi vielä kahden luuklaanilaisen oppilaan puoleen. Kolli siristi silmiään, mihin Pihlajatassu vastasi virnistäen, jonka jälkeen tuo käänsi heille selkänsä ja lähti nilkuttamaan kohti Puroklaanin leiriä.
“Hän tosiaan on aika vahva. Jos hän ei olisi luovuttanut, olisin tosiaan joutunut pyytämään sinut avukseni”, Pihlajatassu totesi, kun kolli oli tarpeeksi kaukana kuullakseen naaraan tunnustuksen ja kääntyi Pajutassun puoleen. Tummanaamioinen oppilas katsoi siskoaan huvittuneena. Pihlajatassu tosiaan oli jotain ihan muuta! Ei tuo pystynyt myöntämään heikkouksiaan vasta kuin vihollinen oli tarpeeksi kaukana kuullakseen.
“No olet onnekas, että sait tehtyä sen syvemmän haavan hänen takajalkaansa tai olisit joutunut astumaan sivummas ja antaa rakkaan veljesi hoidella hänet loppuun”, Pajutassu kertoi ihan tahallaan kiusoittelevasti, mihin Pihlajatassu vastasi hampaitaan vilauttaen.
“Miten vain, mennään”, naarasoppilas tuhahti päätään pyöritellen ja lähti kulkemaan kohti Luuklaanin reviiriä.
“Itsehän sinä juuri myönsit kuinka voimakas hän oli ja miten olisit joutunut luovuttamaan paikkasi minulle, ellei Henkitassu itse olisi luovuttanut ensin!” Pajutassu huudahti loikkien sisaruksensa perään.
“Älä sano sen hiirenaivon nimeä!” Pihlajatassulta pääsi murahdus, mihin Pajutassu vastasin virnistellen,
“No älä nyt suutu, minähän vain vitsailen!”

Mustakynsi makasi silmät ummessa sammalpedillään, muttei nukkunut. Hän kuunteli ympärillään valittavia klaanitovereitaan sekä mietti aamulla tapahtunutta taistelua. Kuutamoklaani oli hävinnyt, kiitos klaanin rakkaan varapäällikön käskystä perääntyä yhden saastaisen puroklaanilaisen kuoleman jälkeen. Nummipyörre ei todellakaan edesauttanut sitä kuvaa mitä Kuutamoklaanin pitäisi muille klaaneille olla. Kuutamoklaani pitäisi tuntea muiden klaanien keskuudessa klaanina, joka ei pelkäisi asettua kaikkia kolmea muuta klaania vastaan, joka pitää itsensä muiden klaanien yläpuolella voimakkuutensa takia. Heitä kuuluisi pelätä ja arvostaa, eivätkä he olisi vastaamassa kenellekään tekemisistään. Mutta Nummipyörre ei luo heille sitä kuvaa, jos käskyttää kuutamoklaanilaiset kesken taistelun pois. Mustakynsi käänsi kylkeään sihahtaen pienesti tuntiessaan taistelusta saamien haavojen kirvelevän yrttisoseiden alla. Hän oli yksi viimeisimmistä sotureista jonka haavoja Tammiturkki ja Lehtitassu olivat paikkailleet, joten seokset olivat vielä märkiä eivätkä olleet ehtineet puuduttaa ihoa haavojen ympäriltä. Soturitar haukoitteli ja kurkisti sotureiden pesässä olevan pienen reiän läpi kohti taivasta, mikä siinsi juuri ja juuri havupuiden läpi. Aurinkoa ei näkynyt, mutta taivas oli sininen ja kirkas. Hän arveli aurinkohuipun juuri menneen, ainakin päivä oli jo ehtinyt tuntumaan niin pitkältä. Mustakynsi laski päänsä terveen käpälänsä päälle ja harkitsi nukkumista. Viimeyön kokoontuminen, aikainen herätys taisteluun, sieltä oman rajan sisäpuolelle raahautuminen ja nyt odottelu, että yrtit alkaisivat vaikuttaa olivat vieneet häneltä kyllä viimeisetkin voimat, soturitar jopa uskoi saavansa unta ilman kipua lievittäviä kasveja. Hänen mielessään kuitenkin jylläsi. Miksi Varistähti ei ollut kumonnut Nummipyörteen perääntymiskäskyä, hänhän kuutamoklaanilaiset oli taisteluun johdattanut. Pesässä oleskellessaan oli Mustakynsi kyllä kuullut päällikön hengen menettämisestä, mutta hän ei siihen itse uskonut. Eihän Varistähti olisi mitenkään voinut hävitä taistelua yhtään ketään vastaa, olihan tuo nyt Tähtiklaani sentään Kuutamoklaanin päällikkö! Mutta mikä muukaan selittäisi savunharmaan kollin vaisun ja poissaolevan käytöksen koko kotimatkan aikana?

***

Kävelin Ruskohaukan ja Pilvitassun takana kohti harjoitusaukeaa, yrittäen keskittyä kaikkeen muuhun paitsi kahden kollin äänekkääseen älämölöön. Tietenkin olin suostunut mukaan harjoittelemaan Ruskohaukan ja tuon upouuden oppilaan kanssa, jos välttäisin yhdenkin rajapartion veljeni kanssa sillä. Aurinkomyrsky oli täysin sokea jos ei todellakaan huomannut sitä kuinka minä halveksin sitä kollin ketaletta. Mutta jostakin syystä hän kyllä huomasi sen miten minä ja Ruskohaukka olimme lähentyneet. En ikinä ole ollut näin paljon ruskeaturkkisen soturin kanssa samoissa partioissa kuin nyt. Sävähdin hieman tuntiessani kuusten alempien oksien havujen osuvan korviini ja keskityin taas eteenpäin kulkemiseen. Olimme saapuneet harjoitusaukiolle, minkä keskelle vastanimitetty Pilvitassu juoksi innokkaana. Ruskohaukka ja minä jouduimme kumartumaan päästäksemme matalalla roikkuvien kuusioksien ohi aukealle. Vuosien saatossa hiekkainen tampattu maa muistutti minua omista oppilasajoistani, joista ei edes ollut muutamaa kuuta kulunutkaan. Kuvitella, että vasta niin vähän aikaa sitten olin vielä harjoitellut taistelua Puukynnen kanssa täällä...
"Noniin Pilvitassu, mitäs meidän pitäisi tehdä ensimmäisenä aina ennen harjoittelua?" Kollisoturi kysyi matalalla, mutta voimakkaalla äänellä astellessaan aukion keskelle missä Pilvitassukin oli. Nuori oppilas katsoi pää kallellaan mestariaan ja miettivä ilme lepäsi tuon kasvoilla. Jäin istumaan aukion reunalle ja annoin katseeni käydä läpi ympäristöä. Suuret havukuuset peittivät miltei kokonaan aukion sisäänsä, ainoastaan hieman taaempana oli yksi kaatunut puu, jonka jälkeen alkoi juurakkoinen polku, mikä veisi Kuutamoklaanin reviirin takaosaan, jos sitä tarpeeksi kauan jaksaisi kävellä. Muistin miten olin juossut tuota samaista polkua edestakaisin monia kymmeniä kertoja, Puukynnen opettaessa minua liikkumaan nopeasti haastavassa, Kuutamoklaanin reviirille tyypillisessä maastossa.
"Ööh... Varmaankin käydä läpi teoriaa ensin?" Pilvitassu miukaisi. Hymähdin itsekseni, en ymmärtänyt paljoakaan Ruskohaukan opetustavasta. Oppilaita olisi tarkoitus kouluttaa taistelua varten. Ei mitään teoriatuntia tai muutakaan ehtisi tekemään jos löytäisikin itsensä ketun kanssa nenäkkäin keskellä metsää. Kissat pitäisi opettaa olemaan valmiina kaikkeen jokaisessa tilanteessa ja tekemään asioita refleksien kautta.
"Mmm ei aivan, mutta tulemme sitä kyllä paljon tekemään. Itse tarkoitin lihasten lämmittelyä ja mielen verryttämistä harjoittelua varten. Voimme tehdä pienen lämmittelyn erään hyökkäysliikkeen muodossa. Katso tarkkaan mitä teen", Ruskohaukka pyysi ja nopeasti vilkaisi suuntaani. Minua ei olisi vähempääkään kiinnostanut soturin opetus, mutta kohotin vain toista kulmaani kysyvänä, pieni hymynpoikanen huulillani. Ruskeaturkkinen kolli röyhisti rintaansa, mutta nopeasti pudottautui alemmas, antaen vatsakarvojensa hipoa maanpintaa. Sitten hän otti valtavan loikan ja ilmassa oli antavinaan etutassuillaan kaksi tarkkaa iskua vastustajalleen, pudottautuen sitten takaisin maahan. Hymähdin uudestaan, olisihan tuon hyvä liike heti alkuun jos haluaisi reväyttään paikkansa. Liikkeet olivat niin suuria ja kurottelevia, ne jos mitkä olisivat tarvinneet alkuun pientä lämmittelyä. Pilvitassu kuitenkin rohkeasti nyökäytti päätään ja yritti tehdä perässä samaa liikettä. Nuoren oppilaan liikkeet olivat tietenkin kömpelöitä, muistuttivat enemmän huitomista kuin iskua. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Tästä tulisi pitkä harjoitustuokio.

Ravistelin turkistani likaa ja neulasia samalla, kun Ruskohaukka kehui Pilvitassua tuon ensimmäisestä onnistuneesta harjoittelukerrasta. Ruskohaukka oli keksinyt, että me kaksi ottaisimme vielä harjoitusten jälkeen yhteen, ihan vain näyttääksemme oppilaalle mitä tappelussa oikeasti tapahtui. Maistelin hiirenkorvan viileää, mutta raikasta ilmaa ja vilkaisin metsän suuntaan. Minun pitäisi päästä nopeasti lähtemään, jos haluaisin olla ajoissa...
"Mustakynsi, tuletko?" Ruskohaukan ääni kuului aukion toiselta puolelta. Käännyin katsomaan soturia ja nostin toista kulmaani kysyvänä.
"Meidän oli tarkoitus mennä partioon Hämyviiksen kanssa, ajattelin vain, että olisitko halunnut tulla mukaamme?" Kolli selitteli, laiskasti tuuheaa häntäänsä heiluttaen. Pudistelin päätäni ja annoin tassujeni jo kuljettaa minua pois harjoitteluaukiolta, vastakkaiseen suuntaan mihin Ruskohaukka ja Pilvitassu olivat matkalla.
"Valitan, haluaisin todellakin päästä metsälle joten en nyt voi tulla mukaanne", selitin nopeasti ja heilautin häntääni jo hyvästien merkiksi. Soturi olisi selvästi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta pompin nopeasti puiden taakse, pois hänen näköpiiristään. Minulla ei olisi aikaa jäädä keskustelemaan joutavia, hän oli sopinut tapaamisesta tiettyyn aikaan eikä pitäisi siitä, jos joutuisi vihollisen reviirillä pitkään minua odottelemaan. Tassuni kuljettivat minua rivakkaan tahtiin kohti sovittua tapaamispaikkaa, aluetta Kuutamoklaanin takaosassa, lähellä Vuoristoklaanin rajaa. Yritin liikkua mahdollisimman tarkasti tuulen alapuolella, varoen osumasta puihin tai pusikkoihin mihin hajuani jäisi. Kukaan ei saisi tietää, että olisin täällä. Koko suunnitelma menisi muuten täysin pilalle. Jonkin ajan päästä sain tutun hajun nenääni ja sitä seuraten löysin tieni suuren kiven taakse, minkä luona hän odotti.
"Seurasiko kukaan sinua?" Puukynsi murisi hiljaa, vilkuillen ympärilleen hätäisesti. Pudistin päätäni ja kumarsin entisen mestarini edessä.
"Ei, pidin huolen siitä", vastasin kunnioittavasti ja istahdin aloilleni, odottaen jännittyneenä mitä asiaa luopiolla minulle olisi. Tapaamiselle oli varmasti tärkeä syy, joten osasin odottaa mahdollisia suunnitelman muutoksia. Kolli katseli vielä ympärilleen ennen kuin tuhahti ja istui myös alas.
"Me aikaistamme aikataulua. Huomisena kokoontumisyönä olemme odottamassa klaaneja Neljän virran tammella ja seuraavana aamuna käymme taistelun", Puukynsi kertoi vakavana. Väräytin korvia ihmeissäni ja annoin myöskin kasvoillani näkyä oudoksuvan katseen. Entinen mestarini siristi silmiään huomatessaan sen.
"Mutta teidänhän piti odottaa vasta sitä seuraavaan kokoo-"
"Emme odota. Minulla on kahden klaanillisen verran taistelunjanoisia kissoja käskytettäväni, jotka varmasti ryhtyvät kapinoimaan jos emme toimi nopeaan tahtiin", Puukynsi keskeytti lauseeni ja katsoi suuntaani kulmensa alta. Epäiliskö hän nyt uskollisuuttani, kun kyseenalaistin hänen suunnitelmansa muutosta? Olin hetken hiljaa, yrittäen pohtia mitä tämä nyt meinaisi minun ja Kyyhampaan kannalta. Pystyisikö hän pentuineen lähtemään jo ylihuomenna leiristä? Selviäisivätkö pennut edes matkasta vuoristoon, nehän eivä tolleet edes kahden kuun ikäisiä! Päädyin hetken mietinnän jälkeen kuitenkin nyökkäämään ja hyväksymään Puukynnen uuden suunnitelman.
"Parempihan se vain on aikaistaa taistelua, kun klaanien joukot ovat vielä vähälukuisia. Kuun aikana ehtii varmasti moni oppilas saamaan soturinimensä ja pentu oppilasnimensä", myönsin nyökäten. Entisen mestarini ilme ei kuitenkaan ollut muuttunut epäilevästä mihinkään. Hänen silmänsä porautuivat kalloni takaosaan asti. En tohtinut sitä melkein itsellenikään myöntää, mutta minua hermostutti olla Puukynnen seurassa. Enhän minä luopiolle mitään merkkaisi, olisin vain yksi tassupari lisää hänen joukoissaan. Jos edes hetken näyttäisi siltä etten olisi hänelle uskollinen, päiväni olisivat luetut. Kolli oli paljon parempi taistelija kuin minä, häneltähän olin omat taistelutaitoni oppinut. Hiljaisuus vain jatkui yllämme, joten päätin avata suuni sanoakseni asian mikä oli eilisestä asti mielessäni pyörinyt.
"Kyyhammas ehdotti etten liittyisi hänen ja pentujenne mukana joukkoihin vaan odottelisin vielä hieman pidempään Kuutamoklaanissa", kerroin ja jännityin nähdessäni Puukynnen pupillien laajentuvan. Tuo väräytti viiksiään ja luimi hieman korviaan.
"Kyyhammasko tätä ehdotti?" Entinen mestarini kysyi uhkaavaan sävyyn. Tyydyin vain nyökkäämään ja valmistauduin mahdolliseen iskuun.
"Antoiko hän minkäänlaisia perusteluja?" Puukynsi murisi.
"Hän haluaisi vain varmistaa, että Kuutamoklaanissa olisi vielä joku puhumassa teidän ja hänen puolesta jos jokin menisikin pieleen", kerroin nopeasti nähdessäni kollin kynsien työntyvän ulos ja kaivautuvan sammaleiseen maahan. Nielaisin ja annoin niskakarvojeni pörhistyä. Kolli ei varmasti pitänyt kuulemastaan, siitä että joku muu haluaisi muuttaa hänen laatimaa suunnitelmaansa. Tuo veti syvään henkeä ja yllätyksekseni jäi niille sijoilleen. Kuono yläviistoon osoittaen, silmät kiinni ja kynnet maahan kaivautuneina. Odotin kärsivällisesti Puukynnen seuraavaa liikettä, mikä tapahtui muutaman silmänräpäytyksen päästä. Tuo veti kyntensä itselleen, avasi silmänsä ja nousi jaloilleen.
"Hyvä on. Mutta jos sinusta ei taistelun jälkeen kuulu mitään, olet Luuklaanille yhtä lailla vihollinen kuin muutkin klaanikissat."

***

Mustakynsi havahtui kuullessaan väittelyn ääniä ulkoa. Naaras makasi kyljellään ja huomasi, että oli nukkuessaan kierinyt makuusammaleeltaan puoliksi pois. Hänellä kesti hetki ravistella äsköinen uni mielestään ja tajuta mitä ulkoa oikein kuului. Soturitar räpäytteli silmiään ja hetken ääniä kuunnellessaan älysi niiden kuuluvan Lehmusvarjolle ja tuon oppilaalle Leijonatassulle.
"Lehmusvarjo, eikö me voisi ottaa Hiljaisuustassua mukaan?" Kollioppilaan kysymys kuului aika läheltä, joten Mustakynsi arveli kaksikon keskustelevan lähellä sotureiden pesää. Hän kapusi itsensä istuma-asentoon irvistellen tuntiessaan haavojen venyvän viimeinkin kovettuneiden yrttiseosten alla. Vaikka tällä hetkellä parhain asia naaraan keholle olisi lepääminen, ei nukkuminen enää maittanut. Nämä unet mitä soturitar näki aina yhä useammin ja useammin olivat karmivia. Ne tuntuivat niin todellisilta eikä hän ymmärtänyt miksi juuri hän näki niitä. Kyllähän mustavalkea kissa sen tajusi ettei tuollaisten unien näkeminen ollut normaalia, ne olivat kaukana hiirten metsästyksistä sun muista. Ihan kuin hän eläisi uudelleen jonkun toisen muistoja...
"Hiljaisuustassu on Mustakynnen oppilas, ei minun. Näetkö häntä täällä, että voisit itse käydä kysymässä asiasta?" Lehmusvarjo urahti tympääntyneenä. Seurasi hiljaisuus, minkä keskeytti Leijonatassun ärtynyt sihahdus. Mustakynsi hymähti ja tarkasteli haavojaan. Kollioppilaalta ei tosiaankaan puuttunut persoonallisuutta tai uhmakkuutta. Hän oli huomannut, että hänen mestaristaan oli myös lähtenyt enemmän ääntä mitä aikaisemmin. Naaraasta oli ollut mielenkiintoista katsoa minkälainen persoona kollisoturista alkoi kuoriutumaan, kun tuo oli päässyt käskyttämään uutta oppilastaan eikä voinut enää hiljaisena seurata sivusta mitä tapahtuisi.
"Hän joko tulee mukaan tai sitten en lähde harjoittelemaan ollenkaan!" Leijonatassu uhmaili. Mustakynsi siristi silmiään ja nousi jaloilleen. Nyt oppilaan käytös alkoi käydä hänenkin hermoilleen. Olisihan se hyvä olla uhmakas aina välillä, mutta omaa mestariaan pitäisi kunnioittaa tai saisi kantaa seuraukset siitä. Naaras ontui pesän suuaukolle ja työnsi päänsä ulos pesästä, etsien katseellaan kaksikkoa. Myöhäinen ilta oli saapunut leiriin, sen pystyi haistamaan ilmasta. Hän pystyi jo hieman varaamaan painoaan toiselle etutassulleen, mutta tiesi hyvin ettei se hänen koko painoaan kestäisi. Soturitar näki pimeässä leirissä kuutamoklaanilaisen tapaan hyvin ja paikansikin heti vaaleankellertävän raidallisen kollin Leijona- ja Hiljaisuustassun luota. Mustakynsi loi tuiman katseen kollioppilaaseen, joka oli ensimmäisenä huomannut hänen saapumisensa. Pian Lehmusvarjo ja Hiljaisuustassukin kääntyivät katsomaan heidän luokseen pienesti nilkuttavaa mustavalkoista naarasta. Ilme hänen kasvoillaan oli yhä tuima ja se lähinnä kulki kahden oppilaan välillä.
"Ilmeisesti kuulit keskustelumme?" Kollisoturi kysyi soturittaren saapuessa hänen luokseen. Mustakynsi sihahti ja nosti ylähuultaan, pitäen katseensa yhä kahdessa oppilaassa.
"Tuollaisen käytöksen jälkeen ainoa asia mistä sinä saat päättä on se, että aloitatko ensin klaaninvanhimpien hoitamisesta vai sammalten vaihdosta", hän sylkäisi ja nopealla iskulla löi terveellä tassullaan oppilasta korville. Leijonatassu päästi säikähtäneen henkäyksen ja peruutti sisarensa vierelle, joka silmät levällään seurasi sivusta tapahtunutta. Mustakynsi henkäisi syvään kipuaallon leviävän hänen kipeässä jalassaan jolle oli joutunut hetkellisesti varaamaan kaiken painonsa, mutta kipu lievitti nopeasti. Lehmusvarjo päästi tuhahduksen ja Mustakynsi käänsi katseensa tuota kohti.
"Jätä hänen vahingoittamisensa minulle", soturi sihahti hiljaa. Soturitar katseli hetken vaaleankellertävää kollia, ja huomasi hyvin nopeasti tuon olevan pahalla päällä. Juovikkaan kissan silmät repivät katseellaan leiriä paloiksi ja tuo väräytteli viiksiään ja korviaan vähän väliä. Naaras vilkaisi Leijonatassua ja huomasi tuon kyljessä tuoretta yrttiseosta. Mustavalkea naaras yhdisti nopeasti pisteet ja hymähti. Mustaturkkinen oppilas oli ainoastaan ansainnut haavansa jos tuolla tavalla käyttäytyi. Mustakynnen mielestä oppilaalla olisi oikeastaan saanut olla hieman enemmänkin haavoja, ei häntä helpolla pitäisi tästä päästää.
"Varistähti! Joku!" Soturitar käänsi katseensa leirin sisäänkäynnille, mihin Kaamos- ja Hämärätassu olivat juuri henkeään haukkoen saapuneet. Heidän perässään saapui Sammalpuro, joka kantoi paria lintua siivistään. Leirissä tuntui kaikki meno sillä samalla sekunnilla pysähtyvän ja kaikki käänsivät katseensa kolmikkoon. Mustakynsi vilkaisi päällikön pesää kohti, mistä ärtynyt Varistähti ilmestyi. Sammalpuro tiputti linnut ja hoputti oppilaskaksikon hakemaan Tammiturkkia ja Lehtitassua.
"Sammalpuro?" Päällikön varoittava ääni kajahti leirissä. Kokenut soturitar asteli lähemmäs ja vilkaisi Lehmusvarjoa, Mustakynttä ja heidän oppilaitaan.
"Tapasimme huonossa kunnossa olevan kotikisun metsästäessämme. Nummipyörre ja Mustalampi ovat hänen luonaan pienen matkan päässä leiristä, sen ison siirtolohkareen luona. Hän sanoi, että hänen perässään oli joku joka halusi hänen kuolevan, vaarallinen kissa joka luultavasti on jo reviirimme sisäpuolella", Sammalpuro selitti nopeasti ja seurasi kuinka parantajat lähtivät Kaamos- ja Hämärätassun opastuksella ulos leiristä. Varistähti murahti ja heilautti häntäänsä vihaisena. Mustakynsi kurtisti kulmiaan. Miksi metsästyspartio ei vain antanut kotikisun kuolla tämän toisen kissan kynsiin, eihän heitä kiinnostaisi jonkun saastaisen kotikissan henki? Vai saiko Kuutamoklaani kiittää tästäkin sopasta varapäällikköään?
"Lehmusvarjo, Mustakynsi! Häätäkää oppilaidenne kanssa tämä jahdissa oleva kissa reviiriltämme!" Päällikkö huusi, katsoen nelikon suuntaan. Mustakynsi puri hammasta ja varovasti testasi haavoittunutta etukäpäläänsä. Koko painon laskeminen tassulle sattui, mutta nyt hänen olisi pakko elää asian kanssa. Soturitar vilkaisi Lehmusvarjoa, joka vilkaisi samaan aikaan myöskin häntä. Naaras nyökkäsi ja kollisoturi heilautti häntäänsä kutsuakseen oppilaat mukaansa.
"Mennään."

"Tapasimme huonossa kunnossa olevan kotikisun metsästäessämme. Nummipyörre ja Mustalampi ovat hänen luonaan pienen matkan päässä leiristä, sen ison siirtolohkareen luona. Hän sanoi, että hänen perässään oli joku joka halusi hänen kuolevan, vaarallinen kissa joka luultavasti on jo reviirimme sisäpuolella", Sammalpuro selitti hätäisen oloisesti, mikä sai huomioni kiinnittymään kokonaan vanhempaan soturittareen. Vaarallinen kissa? Kuka nyt lähtisi jahtaamaan kotikisuja? Sehän oli vain ajan tuhlausta. Muutenkin, miksi me edes jäimme auttamaan kotikisuja, kun omakin klaani tarvitsi apua ja tukea. Monet tälläkin hetkellä kärsivät vielä Puroklaanin taistelusta aiheutuneista haavoista eivätkä todellakaan melkein kukaan ollut voimissaan. Minuunkin sattui, mutta päätin pitää suuni kiinni ja antaa olla. Vaihdoin painoa tassulta toiselle ja siristin silmiäni. Käänsin katseeni pois ruskeasta naaraasta Varistähteen, joka näyti vihaiselta eikä selvästikään ollut tyytyväinen kuulemaansa. No en minäkään olisi ollut hänen asemassaan..
"Lehmusvarjo, Mustakynsi! Häätäkää oppilaidenne kanssa tämä jahdissa oleva kissa reviiriltämme!" päällikkö sitten huusi kääntyen meidän neljän puoleen. Katsoin päällikköä hölmistyneenä, mutta nopeasti pyrin peittämään sen hillityn ilmeen alle, kun nyökäytin päätäni päällikölle ja vilkaisin sitten Mustakynttä, joka katsoi juuri samalla hetkellä minua. Hän nyökäytti päätään samalla, kun minä huiskautin häntääni kutsuen oppilaat luoksemme. Katsoin Leijonatassua suoraan silmiin saaden kollioppilaan jämähtämään paikoilleen ja katsomaan minua selvästi pelästyneenä. No mihinkäs se uhmakas oppilas oli kadonnut? Taisi hän itsekin tietää, että saisi samanlaisen käsittelyn minulta kuin aikaisemmin taisteluharjoituksissa, jos alkaisi jollain tavalla inttämään minua vastaan. Hymähdin.
“Mennäänpäs sitten hoitelemaan se ‘vaarallinen’ kotikisujen jahtaaja”, naukaisin ivalliseen sävyyn ja lähdin kulkemaan kohti uloskäyntiä kuullen kuinka muut lähtivät seuraamaan minua. Sivusilmällä näin kuinka Mustakynsi kiri vierelleni lukematon ilme kasvoillaan. Kuitenkin naaraasta pystyi näkemään, ettei tuo ollut tyytyväinen. No en minäkään ollut mitenkään sen erityisen tyytyväinen eikä minua olisi kiinnostanut sitten hiirenmittaakaan ajaa jotain sekopäistä kissaa pois alueeltamme. Olisi vain antanut sen tappaa kotikisunsa, jonka perässä näytti olevan ja sitten kissa varmasti osaisikin omin neuvoin pois Kuutamoklaanin reviiriltä.
“Entä, jos me emme löydä sitä kissaa?” Leijonatassun kysymys tavoitti korvani ja sai minut väräyttämään niitä. Pyörittelin päätäni oppilaani kysymykselle. Eikö se nyt ollutkin ihan selvää, että hajujälkiä seuraten kenet vain voisi löytää?
“Kyllä me löydämme tai saamme huudot Varistähdeltä. Etsimme vaikka kuunhuippuun asti”, kerroin kolkosti kollioppilaalle, joka päästi suustaan tyytymättömän ärähdyksen.
“Kuunhuippuun asti? Milloin me muka seuraavan kerran harjoittelemme, jos olemme täällä etsimässä jotain kissaa kuunhuippuun asti?” kolli kyseli saaden minut tosiaan vihastumaan. Pysähdyin niille aloilleni saaden myös Mustakynnen seisahtumaan vierelleni. Käännyin ympäri kohdaten Leijonatassun tuimat silmät. Hiljaisuustassu seisoi veljensä vieressä nimensä mukaisesti hiljaisena ja vilkaisi veljeään huolestuneen oloisena. Koukistelin kynsiäni turhautuneena. Jos olisin nyt vain saanut päättää, olisin pitänyt uudet taisteluharjoitukset ja piessyt oppilaani sellaiseen kuntoon, ettei hän kivun takia voisi puhua sanaakaan moneen kuuhun. Olisi ottanut mallia sisaruksestaan.
“Jos me olemme täällä kuunhuippuun asti etsimässä sitä kissaa, harjoitukset tulevat silti olemaan aamulla”, kerroin hampaideni välistä sihisten ja silmiä räpäyttämättä nostin tassuni ja huitaisin sillä kollioppilasta poskeen kynnet ulkona. Kynteni tekivät hänen vasemmalle poskelleen viiltojäljet, jotka alkoivat vuotamaan verta. Kolli sävähti kauemmas pelästyneenä.
“Ja nyt Leijonatassu, sinä pidät suusi kiinni siihen asti, että olemme uudelleen leirissä ajettuamme sen kissan pois reviiriltämme. Saat puhua vain silloin, kun minä tai Mustakynsi puhuttelemme sinua tai kysymme jotain sinulta”, naukaisin tyynesti ja katsoin häntä silmät sirillä, “Onko selvä?”
Kollioppilas nyökytti päätään nopeasti uskaltamatta päästää inahdustakaan suustaan. Oppilaan hiljaisuus sai leppoisan virneen nousemaan kasvoilleni, kun huiskautin häntääni kääntyen ympäri ja jatkoin porukan johtamista kohti Salamatassun ja muiden hajujälkeä. Jos me ensin pääsisimme heidän luokseen, voisimme siitä jatkaa sen kotikisun hajujäljen seuraamista sinne mistä hän oli tullut ja sitä kautta lähteä etsimään sitä toista kissaa, joka oli ottanut tehtäväkseen tappaa kotikisun. Minusta se oli vain ihan hyvä. Jos ne kotikisut eivät osanneet pysyä kaksijalkojensa luona, kuolkoot sitten. Ei se minun tai kenenkään vika ollut vaan ihan heidän omansa. Jo uudelleen tympääntyneeksi muuttuneena, keskitin kaikki voimani nostelemaan reippaasti jalkojani tiheän aluskasvillisuuden seassa. Myös Mustakynnen kulku oli todella ripeää ja taidokasta. Näytti kuin naaras oli tottunut kulkemaan ihan syntymästään asti kasvien seassa. Hänen kasvoiltaan aina välillä pystyi näkemään kivun, mikä sai minun kulmani kurtistumaan. Mihin häneen oikein sattui? Seurasin soturittaren kulkua vierelläni yrittäen siinä samalla huomaamattomasti selvittää, mihin häntä sattui. Ja nopeasti olinkin tajunnut, että hän aristi toista etutassuaan. Kuitenkaan kipu ei haitannut hänen kulkuaan. Katsoin naarasta sivusilmällä vielä hetken ennen kuin käänsin huomioni taas eteenpäin. Hänen kivun sietokykynsä oli todella ihailtavaa. Hän todella oli ihailun arvoinen. Mustaturkkinen oppilas takanamme sen sijaan saisi pyristellä katseeni edessä vielä monien vuodenaikojen ajan ja kollin pitäisi todella tehdä jotain todella vaikuttavaa ennen kuin pystyisin edes katsomaan häntä arvostaen. Kolli oli yksi hiirenaivo eikä kunnioittanut minua tippaakaan, joten miksi minunkaan olisi pitänyt jollain tavalla häntä sääliä?
"Nummipyörre voin vannoa sinulle, että tunnistan kyllä pääiskun saaneen kissan missä tahansa. Tämä kissa tässä kärsii vakavasta ravinnon puutteesta ja ainoa syy miksi hän näyttää hyvinsyöneeltä on se, että hän odottaa pentuja. Hän luultavimmin synnyttää neljäsosakuun sisällä ja olisi hyvin tärkeää saada hänet leiriin nopeasti sillä hänen pentunsa voivat olla hengenvaarassa", Tammiturkin ääni kuului aivan edestämme saaden silmiini jälleen kerran hieman eloa. Vilkaisin Mustakynttä vierelläni, joka katsoi minua jälleen kerran samaan aikaan. Ilme naaraan kasvoilla oli ärtynyt. Siirsin katseeni hänestä edessämme seisoviin kissoihin, jotka parveilivat ilmeisesti juuri sen kotikisun ympärillä. Hän pysäytti partion niille sijoilleen vain yhdellä pienellä hännän heilautuksella ja seurasi kuinka tämä kotikisu rämpi pystyyn melkein kaatuen siinä samalla. Tammiturkki nopeasti asettui naaraan vierelle estäen tuota kaatumatta. Nummipyörre seisoi Mustalammen kanssa Tammiturkin vierellä ja katsoivat parantajaa. Kurtistin kulmiani. Miten ihmeessä Tammiturkki oli jo nyt kerennyt tänne? Mehän olimme lähteneet melkein samaan aikaan leiristä. Kaipa Tammiturkki oli juossut koko matkan Nummipyörteen ja Mustalammen luokse.
“Lehmusvarjo, Mustakynsi!” Nummipyörre huudahti hämmästyneenä ja loikki luoksemme. Katsoin varapäällikön ohi Tammiturkkia ja kotikisua, jotka lähtivät kulkemaan meitä kohden. Parantajan avustuksella kaksikko liikkuivat ohitsemme kohti leiriä. Seurasin kaksikkoa siihen asti, että he olivat kadonneet aluskasvillisuuden sekaan, jonka jälkeen käännyin entistä mestariani kohden.
“Varistähti lähetti meidät ajamaan sen toisen kissan reviiriltämme pois”, selitin yksinkertaisesti ja katsoin naarasta vakavana. Varapäällikkö vastasi katseeseeni vaisuna, mutta lopulta nyökäytti päätään ja katsoi vielä Mustakynnenkin suuntaan,
“Olkaa varovaisia.”
Sen jälkeen naaras ottikin tassut alleen ja lähti kohti Kuutamoklaanin leiriä Mustalammen seuratessa tuota. Katsoin kaksikon nopeasti katoavia selkiä ja tuhahdin. Olkaa varovaisia? Luuliko naaras, että me olimme ihan hyödyttömiä? Meitähän oli tässä neljä kissaa vastaan yksi erakko, joten pakkohan meidän oli voittaa ihan helposti. Pudistellen päätäni heilautin häntääni ja lähdin painavin askelin seuraamaan kotikisun hajujälkeä hänen tulosuuntaansa.

5 luku
Kurkistelin muiden pentujen temmellystä pentutarhasta ja tunsin itseni tavalla tai toisella ulkopuoliseksi hylkiöksi. Olihan minulla tietysti rakastava ottoemo, joka minusta huolehti aivan kuin oikea emoni olisi varmaan tehnyt. Muut pennut heittäytyivät aina kommelluksiin, jota minä en osannut edes pienessä mielessäni kuvitella ja joutuivat hankaluuksiin aika ajoin. Huokaisin raskaasti ja laskin häntäni kuononi päälle, halusin vain olla rauhassa. Tietenkin saisin edes nukkua jos halusin, ei sitä kukaan voinut estää. Sisälläni poltteli katkeruus, joka oli ainakin vielä vain pieni tunne mieleni sopukoissa. En vain saanut kerta kaikkiaan unen päästä kiinni siinä tunkkaisella sammalpedillä maatessani, kukaan ei ollut siivonnut pentutarhaa ikuisuuksiin.
-Kastepentu, älä näytä noin surulliselta, Kielopuron käheä ääni kuiskasi lempeästi korvaani.
Ynähdin vaimeasti vastaukseksi, en ollut juttelutuulella, sitä paitsi ei Kielopuro ymmärtäisi. Avasin silmäni suuriksi ja yritin kuvitella maailman sellaisen pennun silmin, jolla oli molemmat vanhemmat ja ehkä jopa sisaruksia. Tunsin Kielopuron hännän lohdullisen kosketuksen toisessa kyljessäni, käännyin tuijottamaan vanhaa naarasta syvälle tämän silmiin.
-Kastepentu, mene muiden kanssa leikkimään, heillä näyttää olevan hauskaa, Kielopuro maanitteli sydämellisesti hymyillen.
-En ole sillä tuulella, naukaisin, kuitenkin haikeasti vilkaisten tummanvihreää sammalpalloa, joka kieri vinhaa vauhtia pesän ohitse.
Kielopuro värisytti viiksiään huolestuneena.
-Viime aikoina olet ollut hieman vaisu, pitäisikö sinun kertoa minulle mikä sinua vaivaa? Kielopuro kysyi lempeästi ja asettui taakseni makaamaan.
-Ei kukaan voi ymmärtää, kuiskasin surullisena ja vilkaisin taakseni suoraan Kielopuron viisautta täynnä oleviin silmiin.
-Voi pikkuinen, jos Tähtiklaani ymmärtää niin ymmärrän minäkin, Kielopuro kuiskasi lohduttavasti korvaani.
-Hyvä on, huokaisin ja heilautin korviani varovaisesti.
-Minusta tuntuu, että olen ulkopuolinen, koska minulla ei ole vanhempia. Kielopuro värähti pienesti takanani kun pelokas naukaisuni kaikui vielä ilmassa.
#Loukkasinkohan häntä jotenkin? Toivottavasti en!#
Huitaisin käpälälläni ilmaa.
-En pysty olemaan kunnolla oma itseni sillä pelkään, että kaikki arvioivat jokaista liikettäni, naukaisin surullisesti, vapisin hieman, koska tunsin kuinka ilmassa leijui levottomuuden kupla, joka ympäröi Kielopuroa.

***
-Miten niin pienen pennun sisälle mahtuu niin paljon tuskaa ja surua? Kielopuron ääni maukui väristen.
-En tiedä, Yöturkin ääni totesi mietteliäänä.
Painoin korvaani tiukemmin kiinni parantajanpesän kylmään ulkoseinään, jotta saisin Kielopuron ja Yöturkin keskustelusta paremmin selvää.
Kuulin Kielopuron hermostuneet askeleet kun naaras ramppasi ympyrää.
-Entä jos minä keskustelen hänen kanssaan? Yöturkin ääni kysyi vielä mietteliäämmän sävyisenä.
-Kokeillaan, Kielopuro huokaisi ja lähti äänistä päätellen tassuttamaan ulos pesästä.
Pinkaisin hurjasti jalkojani venyttäen pentutarhan suuaukolle ja jäin siihen niin kuin olisin koko ajan katsellut muiden touhuja. Näin Kielopuron pään pilkistävän parantajanpesästä, naaraan kasvoille nousi levoton hymy kun tämä huomasi erikoisen ilmeeni. Kielopuro käveli hitaasti luokseni ja silitti silkkisellä hännällään ystävällisesti selkääni.
-Pääset keskustelemaan Yöturkin kanssa, eikö olekin mukavaa? Vanha naaras kysyi häntä lavoilleni painavasti laskettuna.
-Joo! Naukaisin ja hymyilin viatonta hymyä, joka sai Kielopuron epäileväisen ilmeen sulamaan iloiseksi kehräykseksi.
Siirtelin käpäliäni vaivaantuneena kun Kielopuro oli lähtenyt iloisesti tuoresaaliskasalle hakemaan ruokaa. Omatuntoni takoi rinnassani niin, että tuntui kuin olisin pian haljennut kahtia. Maailma vain mureni käpälissäni pikkuiruisiksi siruiksi, joita en koskaan voisi millään kiinnittää yhteen. Tunsin jälleen kerran olevani ypöyksin, leijailemassa tähtipölyn keskellä, äärettömällä taivaankannella katsellen muiden kissojen leveitä onnellisia hymyjä.
***
Istahdin vuorenvarmana istumaan eräälle parantajanpesän mukavista sammalpeseistä, jotka tuntuivat huomattavasti paremmilta pentutarhan makuualusiin verrattuna.
-Hei Kastepentu, Yöturkki naukui ja tassutti pois pesän hämärästä nurkasta. Kollin siluetti piirtyi eteeni kuunvalon loistaessa himmeästi sisään parantajanpesään. #Osasipa Yöturkki valita hyvän ajan kohtaamiselle!#
Niiskautin nenääni ärsyyntyneenä, mikseivät muut voinet ajatella ollenkaan omaa kuonoansa pitemmälle?
-Olisitko voinut valita aikaisemman ajankohdan? Kohta en nää edes hännänpäätäni! Marisin pieniä, levottomia liikkeitä sammalpedillä tehden, en pitänyt pesän kireästä ilmapiiristä.
-Niin, kai minä olisin aikaisemman ajankohdankin valita, kolli kehräsi huvittuneena.
Yöturkki istahti viereeni ja silitti mustalla hännälään selkääni kuten Kielopurokin oli tehnyt aijemmin.
-Kuulin Kielopurolta, että sinulla on vaikeuksia toteuttaa itseäsi, kolli maukui hiljaa, liikkeitäni tarkasti silmäillen.
Huokaisin raskaasti ja pyyhkäisin pienellä käpälälläni masentuneena lattiaa.
-Kyllä, olet kuullut ihan oikein, totesin rauhallisesti, ei minulla ollut mitään salattavaa, ainakaan enää.
-Vai niin, Yöturkki naukui mietteliäästi ja siirsi häntänsä siististi jalkojensa päälle.
-Miksi luulet, että muut ovat sinua parempia ja tärkeämpiä? Kolli huokaisi siristäen pähkinänruskeita silmiään.
-Koska...en tiedä...minulla on vain sellainen tunne, mumisin hämilläni.
Vilkaisin kollia tämän silmiin pikaisesti, parantajan mielentila ja ajatukset olivat tulkitsemattomissa.
-Entä miksi muut ansaitsisivat klaanissa paremman aseman kuin sinä? Musta kolli intti kiihkeästi.
-En tiedä, totesin kerta kaikkiaan hämilläni, miten olin saattanut olla niin tyhmä?
-Älä sitten väheksy itseäsi, olet saman arvoinen kuin, vaikka kuka tahansa soturi ja ansaitset paikkasi täysin samoin puittein kuin kaikki muutkin, Yöturkki lopetti katsellen minua lempeästi.
Nyökkäsin vaivaantuneena kiitokseksi ja tassutin hitaasti ulos pesästä. Kohdistin katseeni tähtien kirkkaaseen hopeanauhaan, joka levittäytyi taivaankannelle.
#Huomenna elämäni tulee muuttumaan! #
Hymähdin tyytyväisenä ja suuntasin hiljaiset askeleeni pentutarhan suuaukolle.

Leijonakynsi kulki Hahtuvaturkin vierellä äänettömänä. Lehvähammas johti heitä kohti leiriä, Punatassu ja Karsitassu vanavedessä madellen. Ilma oli kireä ja nuoren soturin olisi tehnyt mieli poistua paikalta vaikka metsästämään. Ja hän olisi varmasti myös tehnyt niin ellei olisi kantanut Hahtuvaturkin kanssa Taivashallan ruumista. Rajapartio oli aluksi alkanut normaaliin tapaan, he olivat lähteneet kiertämään järven puolelta Puroklaanin ja Nummiklaanin välistä rajaa ja matkan varrella saivat vainun Taivashallasta, sekä luuklaanilaisesta. Lehvähammas oli todennut hajun kuuluvan itse Luuklaanin päällikölle Kuolontähdelle. Leijonakynsi olisi toivonut pääsevänsä taistelemaan, mutta hajuja seuratessaan olivat ainoastaan törmänneet Taivashallan verestä kovettuneelle ruumiille. Päällikönkin hajuvana oli vienyt Puroklaanin puolelle, joten partio oli päättänyt lähteä viemään ruumista leiriin. Leijonakynsi ja Hahtuvaturkki laskivat Taivashallan maahan päästessään leirin sisäänkäynnille ja vanhempi soturi lähti raahaamaan ruumista tunnelia pitkin alas leiriin, Leijonakynnen ja oppilaiden seuratessa perästä. Sydäntäsärkevät kirkaisut kiirivät ympäri leiriä, kun Taivashalla kannettiin aukiolle. Kissoja parveili ruumiin ympärillä huolestuneet tai surun murtamat ilmeet kasvoillaan. Lehvähammas oli juossut Sulkatähteä vastaan ja hiljaiseen ääneen supatti jotakin tuon korvaan. Päällikön ilme valahti ja hän laski katseensa maahan pudistellessaan päätään. Leijonakynsi seurasi sivusta kuinka Liekkitaivas änki tiensä muiden läpi ja hautasi kasvonsa kuolleen soturittaren hopeaiseen turkkiin. Nuoren soturin silmät laajentuivat, kun hän huomasi myös Leopardilaikun saapuvan ruumiin viereen ja koskettaen kuonollaan naaraan päälakea. Vaaleankellertävällä kollilla ei ollut tietoakaan siitä, että hänen entinen mestarinsa oli jollakin tavalla kiintynyt Taivashallaan. Vihreät silmät tavoittivat uudestaan Sulkatähden, joka nyt kevein askelin suuntasi kulkunsa Seinämäkivelle. Päällikön kasvoilla oli neutraali ilme, kun hän ponnisti hypätäkseen kiven päälle.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä nummiklaanilainen Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Naaras ulvahti. Leijonakynsi katseli siristetyin silmin hopeaturkkista kissaa. Äsken tuo oli katse maassa kuunnellut Lehvähammasta ja nyt hän näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Nuori soturi kyllä ihasteli Sulkatähden kykyä vain kätkeä tunteensa ja olla välittämättä niistä. Piirre, mikä jokaisella päälliköllä pitäisi olla. Ei kestänyt kauaa, että nummiklaanilaiset ilmestyivät paikalle, olihan suurin osa heistä jo valmiiksi aukiolla. Kissajoukosta kuului kuiskimista, mitkä hopeaturkkinen naaras hiljensi hännän heilautuksella.
"Nyt on käynyt niin, että klaanimme yksi taitavimmista ja kunnioitutemmista sotureistamme on poistunut keskuudestamme", Sulkatähti kertoi ja katsoi surun murtamaa klaaniaan. Pieniä parahduksia kuului ympäri leiriä ja Leijonakynsi tuhahti ärsyyntyneenä. Hän ei ollut ikinä jutellut Taivashallalle eikä oikeastaan tiennyt tuosta yhtään mitään, joten soturittaren kuolema ei tuntunut nuoren soturin mieltä ollenkaan painavan. Päällikkö ryhdistyi ja jatkoi kertomalla miten partio oli ruumiin löytänyt ja miten naaras luultavasti oli kuollut. Selityksen lomassa kermanvaalea kolli seurasi kuinka Ketunkynsi oppilaansa kanssa tekivät tiensä Taivashallan luo ja alkoivat paikkailemaan tuon avonaisia haavoja, sekä sukimaan tuon turkkia siistimmän näköiseksi. Leijonakynsi kuunteli puolella korvalla miten Sulkatähti mainitsi joitakin urotöitä mitä soturitar oli elämänsä aikana tehnyt, oppilaana puolustanut leiriä ketulta ja ajanut mäyrän kaksin Leopardilaikun kanssa heidän reviiriltään. Nuori soturi alkoi itsekin sukimaan verestä värjäytynyttä turkkiaan ja mietti mitä voisi seuraavaksi tehdä.
"Tänä yönä me suremme Nummiklaanin mahtavaa soturia, Taivashallaa", päällikkö lopetti puheensa myötätuntoisiin nyökkäilyihin ja hypähti alas Seinämäkiveltä lähteäkseen hyvästelemään kuollutta soturitarta. Leijonakynsikin nousi ylös saadessaan turkistaan puhtaan, mutta hyvästelyjen sijaan hän tallusti suoraan sotureiden pesään uudelle nukkumapaikalleen. Hän makasi sammalvuoteellaan ja mietti päivän tapahtumia. Outo tunne tunki läpi nuoren soturin kehon ja valtasi tuon mielen. Kuva Taivashallan raadellusta ruumiista pyöri kollin mielessä, eikä hän saanut sitä pois. Tietyllä tavalla kermanvaalea kissa oli pitänyt siitä, minkälaista jälkeä joku oli pystynyt saamaan aikaan niinkin taitavalle soturille. Leijonakynsikin haluaisi joskus tuottaa tuollaista jälkeä, vaikkei hän sitä itsellensä vielä pystynytkään myöntämään.

1 luku
Murahdin ärsyyntyneenä, asentoani vaihtaen kun jääkylmä vesipisara läiskähti taas keskelle vaaleaa korvaani. En tiennyt olinko edes lähellä tavoittelemieni villikissojen elinaluetta ja matkaa oli vielä luultavasti pitkälti jäljellä. Yösijaksi kaksijalkojen vanha lato oli ollut parhain vaihtoehto, sillä en halunnut viettää yötäni ulkosalla, petojen ulottuvilla.
-Matkaseura ei olisi pahitteeksi, totesin unisena.
Vääntäydyin ylös kovalta puulattialta, jossa olin saanut viettää kivuliaan yöni. Venyttelin autuaasti kaikki yön jäljiltä kipeät jalkani yksi kerrallaan. Vilkaisin mietteliäänä ladon suuaukolle, katsoen pieniä vesipisaroita, jotka tipahtelivat hiljaa maahan. Askelsin hitaasti ladon suurelle uloskäynnille ja katselin kaksijalkojen pesien ankeaa maisemaa, joka levittäytyi silmieni edessä heti vihertävän niityn toisella puolella. Pujahdin huokaisten ulos tihkusateeseen, joka tunkeutui ilkeästi keskipitkän turkkini alle tassuttaessani, ilmaa aika ajoin, tarkkaavaisesti maistellen. Vatsani kumisi tyhjyyttään, etsiessäni yöpymispaikkaa en ollut kerennyt vähään aikaan uupumukseltani ajatella ruokaa. #Jänis tai vaikka ihan hiirikin tekisi nyt terää!# Ajatuksieni harhaillessa en huomannut pikkuista peltohiirtä, joka kyyhötti vain reilun hännänmitan päässä käpälistäni, hiiren vaistot olivat ilmeisesti heränneet tämän kuullessa äänekkäät askeleeni. Hiiri vinkaisi pelokkaasti ja lähti pinkomaan pikkuinen, ruskeanharmaa vartalo väristen kohti läheistä, tiheää pusikkoa. Vasta nyt hoksasin pikkunisäkkään, joka kipitti epätoivoisesti kohti pensaan tuomaa turvaa. Loikkasin komeassa kaaressa, puhtaanvalkoiset käpälät ojossa, tukkimaan peltohiiren matkan ja kouraisin otuksen käpäliini. Tunsin pienen ruumiin tutisevan hysteerisenä käpälissäni ennen kuin laskin pääni alas. Päästin otuksen kivuistaan, katkaisemalla tämän selkärangan tyytyväisenä. #Vihdoinkin ruokaa!# En vaivautunut lähtemään takaisin ladolle syömään, sillä nälkäni oli paisunut jo pakottavaksi kivuksi vatsani pohjalla. Annoin hiiren aromin soljua mukavasti suussani ennen kuin nielaisin pienen lihapalan. Loput hiirestä söin nopeammin, ettei minun tarvisi vain lekotella suojattomassa maastossa kuin tarjottimella kaikille mahdollisille elukoille.
Loikin varsin sukkelasti tihkusateen armoilla kohti ladon suurta siluettia, jonka yksityiskohdat olivat peittyneet lämpimään sumuverhoon, joka oli laskeutunut päivän aikana aina vain alemmas ja alemmas. Pujahdin hämärtyneeseen tilaan ja istahdin lattialle sukimaan litimäräksi kastunutta, valkeaa turkkiani, joka riippui surkean näköisenä paljastaen kylkiluuni, jotka erottuivat huolestuttavan selvästi. Taivas oli tummennut ja ensimmäiset tähdet alkoivat erottua hailakasti sumuverhon läpi. Leuto tuuli leyhytteli kosteaa turkkiani lämpimänä henkäyksenä kuin käskien lysähtämään lattialle ja vaipumaan rentoon uneen. Hoipersin hitaahkosti, itseäni väkisin hereillä pitäen ladon nurkkaan missä heinäkasa kyyhötti. Annoin itseni lysähtää unta vastaan hangoitellen pehmeään kasaan, jonka ohuet korret litistyivät alleni pieneksi makuualuseksi. Päästin makean haukotuksen, vaaleanvihreät silmäni lupsuivat jo kiinni, mutta halusin välttämättä nähdä kuinka eräs tietty tähti leimahtaisi taivaalle.
#Jatkan huomenna matkaa.# Juuri kun silmäni sammuivat kuin laskevat auringot odottamani tähti leimahti roihuamaan taivaalle, valaakseen toivoani matkalleni kohti uudenlaista elämää.

//Miten minusta tuntuu, että aina minun kissojen 1 luvut on kirjoitettu jotenkin köh...täydellisyyttä tavoitellen XD

Ilta alkoi jo laskemaan isojen, jättimäisten vuorten taakse, kun vihdoin uskaltauduin laskeutua kiveltäni ja hiippailla hiljaa lähemmäs parantajan pesää, minne aikaisemmin Kiurutassu oli Siilipennun vienyt Keltapennun ja Perhospennun kanssa. Kurkistaessani varovasti sisälle parantajan pesää, säikähdin nähdessäni Sorasydämen siellä. Valkoruskea naaras oli minuun selinpäin, mutta silti pystyin selvästi sanomaan hänestä, että hän oli todella huolissaan.
“Tuleehan Siilipentu kuntoon?” naaras kysyi saaden korvani hieman liikahtamaan ja huomioni kiinnittymään Taivasliljaan, joka seisoi Sorasydäntä vastapäätä eli oli naama minuun kohden. Kyyristyin pienemmäksi, jottei nuorempi parantaja olisi nähnyt minua. Sehän tästä olisi vielä puuttunut.. Olisi nyt Sorasydänkin nähnyt minut ja sitten voinut syyttää minua Siilipennun tapaturmasta samanlailla kuin Keltapentu oli aikaisemmin tehnyt.
“Älä huoli Sorasydän, hän tulee kyllä kuntoo. Onneksi kivi, miltä Siilipentu tippui oli todella matala eikä hän satuttanut kuin vain etutassunsa putoamisen seurauksena. Toki hän meni hieman shokkiin, mutta se onkin ihan normaalia ja kuka vain olisi reagoinut samalla tavalla”, Taivaslilja naukui myötätuntoisesti ja kosketti ottoemoni kylkeä hännällään. Sorasydän nyökäytti päätään ja kiitti hiljaisesti naarasta.
“Oletko sinä vakoilemassa vai mitä?” jonkun tuntemattoman kissan ääni kuului aivan takanani kysyvänä ja sai minut kiepahtamaan nopeasti ympäri. Katsoin silmät ammollaan tummanharmaata kollia edessäni, joka katsoi minuun takaisin toinen kulmakarva ylhäällä. Mitä minun pitäisi vastata hänelle? Jos vain kieltäisin, että olin tullut tänne juurikin kuuntelemaan, mitä sanottavaa jommalla kummalla parantajalla oli Siilipennusta, se olisi kuulostanut vain hänen korviinsa oudolta. Miksen vain olisi mennyt suoraan sisälle ja kysynyt itse? No varmasti juuri se takia, ettei Keltapentu olisi varmasti antanut minun jäädä ja olisi ajanut minut pois Sorasydämestä sitten sanomattakaan. Naaras olis varmasti raivoissaan minulle. Ja miksei hän olisi ollut? Minähän se kuitenkin olin syypää Siilipennun putoamiselle.. Jos en olisi kuin vain yksinkertaisesti auttanut ja opastanut kollia, olisi hänkin päässyt turvallisesti kanssani kivelle. Luimistin korviani kollille.
“En minä mitään vakoile.. Minua vain sattui tassuun ja uskon, että piikki tarttui anturaani. Huomasin kuitenkin, että siellä on jo muita, joten jäin odottamaan omaa vuoroani”, yritin selittää samalla näyttäen vakuuttavalta. Soturi katseli minua epäilevänä, mutta lopulta nyökäytti päätään.
“Selvä sitten”, kolli naukui ja loi minuun vielä katseen ennen kuin oli jo kääntymäisillään ympäri, mutta kuullessaan Huurrekukan huudahduksen pysähtyi niille aloilleen.
“Tummavarjo, mikäs sinut tänne tuo vai olitko vain ohikulkumatkalla?” naaras kysyi, kun tassutteli lähemmäs parantajan pesää. Katsoin kaksikkoa hetken ja vilkaisin sitten sitä tummanharmaata kollia, Tummavarjoa. Hänen nimensä siis oli Tummavarjo.. Nyökäytin päätäni itsekseni, jonka jälkeen otin hiljaisen askeleen taaemmas. Kahden vanhemman kissan huomioiden ollessa toisissaan, lähdin nopeasti pois paikalta ja suuntasin kohti omaa kiveäni. Lähes juoksin oman kiveni luokse enkä hiljentänyt ollessani sen luona vaan nopeasti liikkeessä heittäydyin maata kohden, jännitin lihakseni ja ponnasin kivelle yhdellä isolla loikalla. Helposti sain kiven reunoista kiinni ja punnersin itseni sen päälle. Siilipentu tulisi kyllä tulemaan kuntoon.. Katsoin parantajalle pesälle ja juuri samalla hetkellä Tummavarjo katsoi minua. Värähdin kollin katseen alla, mutta pudistellen päätäni annoin olla ja kävin maaten kylmää kivipintaa vasten.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokouseen!" Aaltotähden kutsuhuuto halkoi Vuoristoklaania. Ummistin silmiäni väsyneenä ja käänsin katsettani laiskasti kohti Puhujankiveä, minkä päällä kokomusta päällikkö seisoi. Hänen katseensa kävi leiriä läpi näyttäen ihan siltä, että tuo yritti varta vasten etsiä jotain.
“Sirkkapentu! Olen etsinyt sinua joka paikasta!” Sorasydämen huudahdus sai katseeni nopeasti kääntymään päälliköstä ottoemooni, joka loikki luokseni. Katsoin häntä varautuneena. Saisinko vihdoin kuulla ne huudot, mitä olin jo odottanut koko päivän? Huudot siitä kuinka ilkeä ja paha olin, kun olin tehnyt niin Siilipennulle.. Sehän kaikki kuitenkin oli minun syytäni, ainakin Keltapennun mielestä. En vastannut hänelle mitään, katsoin vain silmät sirillä ja olin valmistautunut mikä hetki hyvänsä ponnistamaan jaloilleni ja juoksemaan karkuun. Sorasydän loikkasi helposti kivelleni ja kyyristyi ylleni. Puristin silmäni kiinni ja valmistauduin jollain ihmeen syyllä ottamaan hänen kyntensä vastaan, vaikka tiesinkin todella hyvin hänen olevan yksi klaanin lempeimmistä kissoista. Yllätykseni hänen hampaansa tarrautuivat niskavillaani kiinni ja kannusti minut seisomaan.
“Sinusta ja pennuistani tehdään oppilaita, joten sinut pitää sukia hyvään malliin!” naaras selitti saaden silmäni uudelleen avautumaan hämmästyksestä. Valkoruskea naaras päästi irti minusta ja hellästi pukkasi minua alas kiveltä,
“Nopeasti nyt! Meillä ei ole enää paljon aikaa.”
Nyökäytin päätäni sanattomana ja hänen ohjeitaan noudattaen loikkasin alas kiveltä Soraydämen seuratessa. Istahdin alas ja annoin naaraan alkaa sukimaan turkkiani parempaan asentoon. Olihan se tosiaan aika sotkuinen ja monet sammalpallot olivat löytäneet oman paikkansa turkistani viimeöisen pyörimisen jälkeen. Pidin suuni kiinni, kun Sorasydän ryhtyi nyppimään pois sammalpalloja ja muita risuja ja keppejä turkistani enkä voinut olla kehräämättä hiljaisesti hänen alkaessa sukimaan päälakeani ja korviani. Lopulta hänen ollessa valmis, naaras seisahtui aivan eteeni ja hymy huulillaan katsoi minua. Vastasin katseeseen hölmistyneenä. Oliko tämä oikeasti ainut syy miksi hän oli tullut luokseni? Eikö hän huutaisikaan Siilipennun tapaturmasta?
“Aaltotähti odottaa sinun saapuvan eteensä, jotta voi aloittaa. Menepäs nyt”, naaras naukui minulle jälleen kerran huutojen sijaan. Katsoin häntä hiljaisena enkä vastannut mitenkään hänelle, nyökkäsin vain ja nopeasti käännyin ympäri ja loikin Puhujankiven luokse. Keltapentu istui Perhospennun ja Siilipennun kanssa eturivissä. Korvat luimussa hiippailin heidän luokseen ja istuin Siilipennun viereen, kun en Keltapennunkaan viereen uskaltanut. Vilkaisin Siilipentua, joka istui hymyillen paikoillaan turkki kauniisti suittuna. Pystyi jopa sanomaan, että kollin turkki välkehti valon osuessa siihen.
“S-Siilipentu?” kysyin hiljaa ja varovasti toin itseäni lähemmäs serkkuani. Hänen katseensa siirtyi minuun hämmentyneenä, mutta hänen huomatessa puhujan olevan minä, kollin kasvoille levisi taas se omituisen iloinen hymy, mikä sai hänen siniset silmänsä kimmeltämään.
“Eikö olekin jännää, että meidät nimitetään oppilaiksi? Kenen luulet olevan mestarisi? Entä minun?” Siilipentu vihastumisen sijaan kysyikin innostuneena. Katsoin häntä yllättyneenä enkä edes osannut peittää sitä mitenkään, mikä sai serkun luomaan minulle kysyvän katseen.
“E-etkö olekaan vihainen siitä, mitä tapahtui?” kysyin hiljaa, lähes kuiskaten. Korvani tuntuivat lähes liimautuvan niskaani häntä hermostuneena katsellessani. Siilipentu naurahti sydämmekkäästi ja pudisteli päätään,
“No en tietenkään! Se oli ihan minun omaa syytäni eikä käynyt sen pahempaa kuin tassuni venähtäminen, mikä tulee kyllä kuntoon parissa päivässä. Taivaslilja kyllä neuvoi tulemaan hänen luokseen, jos tassu ei parane tai siihen alkaa yllättäen sattumaan, mutten usko niin tapahtuvan, kun ei se nytkään ole yhtään kipeä.”
Huokaisin helpottuneena ja nopeasti kosketin kuonollani hänen poskeaan ennen kuin vetäydyin kauemmas hänestä. Siilipentu katsoi minua hymyillen ja kehräsi hieman,
“En tiennytkään, että olisit noin huolissasi.”
*No totta kai minä olin, miksen olisi? Luuletko minun olevan joku ihan sydämetön kirppusäkki vai?* katsoin kollia siristäen silmiäni, mutta annoin olla nopeasti ja palautin neutraalin ilmeen kasvoilleni.
“Vuoristoklaanin kissat!” Aaltotähden kuuluva naukaisu pelasti minut Siilipennun lisäkysymyksiltä ja sai meidän kaikkien katseet kääntymään päällikön puoleen. Huokaisten paransin asentoani. Siilipentu ei siis ollut minulle vihainen eikä Sorasydänkään näyttänyt olevan. Entä Keltapentu? Vilkaisin sivusilmällä Siilipennun toisella puolella istuvaa mustakeltaista naarasta, jonka katse oli tiukasti päällikössä. Hän ei näyttänyt mitenkään vihaiselta eikä ollut sanonutkaan minulle mitään, kun olin puhunut Siilipennulle, vaikka hän selvästi oli nähnyt ja kuullut sen.
“Tänään on aika nimittää neljä uutta oppilasta”, kolli lisäsi ja kutsui meidät kaikki neljä lähemmäs itseään. Nousin nopeasti tassuilleni ja seurasin Siilipentua klaanin eteen hermostuneena. Kaikkien katseet tuntuivat polttavilta turkillani enkä pitänyt siitä yhtään. Miksei tällainen voinut olla pienempi tilaisuus? Mihin tarvittiin kaikkien kissojen läsnäoloa? Kysehän kuitenkin oli vain meistä.. Aaltotähti kutsui ensin Perhospennun nimitettäväksi.
“Perhospentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Perhostassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Ruskasiipi. Toivon, että Ruskasiipi siirtää kaiken tiedon sinulle”, Aaltotähti selitti ja kutsui hopeaturkkista soturia luokseen. Vilkaisin yleisön puoleen varovasti vain huomatakseni kuinka soturi loikkasi tassuilleen ja hieman yllättyneen oloisena teki tiensä kissojen välistä päällikön ja Perhostassun luokse. Kolli katsoi päällikköä vihreillä silmillään.
“Ruskasiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Myrskytuulelta, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
“Lupaan sen”, Ruskasiipi sanoi kirkkain silmin ja sitten kääntyi Perhostassun puoleen. Hän kumartui alemmas, jotta pystyi koskettamaan oppilaansa nenää omallaan. Serkkuni kasvoille levisi innokas hymy.
Aikaa tuntui kuluvan ja nopeasti tajusin olevani viimeinen, joka nimitettäisiin oppilaaksi. Kaikesta tylsistyneisyydestä huolimatta pyrin olemaan paikoillani ja vain harvoin vaihtamaan painoa tassulta toiselle. Seurasin hiljaisena kuinka Keltapennusta tuli Keltatassu ja hänen mestarikseen tuli Purojuova. En ymmärtänyt miksi juuri Purojuovasta tuli hänen mestarinsa, sillä hopeanharmaa juovainen naarashan oli Sorasydämen ja Kieppumyrskyn sisko eli meidän tätimme. Olisiko muka naaraasta Keltatassun mestariksi? Entä, jos naaras olisi liian kiltti oppilaalleen ja siksi serkkuni koulutuksesta ei tulisi mitään? Tai no eihän minua niin kiinnostanut, miten Keltatassun koulutus tulisi menemään eikä minua kiinnostanut tulisi hän pärjäämään sen parissa kuinka hyvin.. Kunhan vain mietin. Ennen minua Siilipentukin sai oppilasnimensä Siilitassun ja hänen mestarikseen päätyi Tuiskuturkki. En tiennyt puhtaanvalkoisesta soturittaresta sen enempää kuin, että hän oli Saratassun ja Aurinkotassun sekä edesmenneen Ruusutassun emo.
“Sirkkapentu, astu eteen”, lopultakin Aaltotähti kutsui minua nimeltä. Ponnasin nopeasti tassuilleni ja astuin eteenpäin. Nostin katseeni häneen hermostuneena, mutta samaan aikaan todella innostuneena. En malttanut kuulla kenestä oikein tulisi mestarini!
“Sirkkapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sirkkatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Tummavarjo. Toivon, että Tummavarjo siirtää kaiken tiedon sinulle”, päällikkö kertoi samalla, kun kutsui Tummavarjoa luokseen. Silmäni avartuivat. Tummavarjostako tulisi mestarini? Hiljaisena korvat aavistuksen luimuun menneinä seurasin sivusilmällä kuinka aikaisemmin tapaamani tummanharmaa kolli aaltomaisin liikkein kulki luoksemme ja pysähtyi aivan viereeni. Nielaisten vilkaisin nopeasti häntä ennen kuin tuijotukseni olisi porautunut häneen liian voimakkaasti, käänsin nopeasti katseeni takaisin päällikköön.
“Tummavarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta minulta, ja olet osoittanut olevasi sisukas ja sanoissasi pysyvä. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
“Lupaan sen kyllä, Aaltotähti”, kolli naukui matalalla äänellä ja kääntyi sitten puoleeni. Nielaisten käännyin hänen suuntaansa ja sydän jännityksestä pamppaillen, nostin katseeni takaisin häneen. Kollin silmät katselivat minua tarkkaavaisina kuin yrittäen etsiä pienintäkin virhettä minusta. Katsoin takaisin levottomana. Nytkö jo hän alkaisi etsimään kaikkea korjattavaa minussa? Entä, jos minä en olisi hänen ajatusmaailmaansa tarpeeksi hyvä eikä hän sen takia suostuisikaan kouluttamaan minua? Hän laski kuonoaan alemmas samalla tarkkaillen minua pelottavasti. Kurotin kaulaani ja kosketin nopeasti hänen kuonoaan ennen kuin laskin katseeni maahan.
“Keltatassu! Perhostassu! Siilitassu! Sirkkatassu! Keltatassu! Perhostassu! Siilitassu! Sirkkatassu!”

//No nyt on Sirkkakin kumppaneineen oppilaita! Laitan tohon alas viel ne oppilaat ja mestarit nii on helpompaa xd
Sirkkatassu & Tummavarjo
Siilitassu & Tuiskuturkki
Perhostassu & Ruskasiipi
Keltatassu & Purojuova

Mustakynsi oli hiljentänyt vauhtiaan päästäkseen Kuutamoklaanin häätöryhmän perää pitämään, Lehmusvarjon kuljettaen nopeaan tahtiin joukkoa kärjestä. Yön mukana tullut raskas ilma ja kaste kutittelivat soturittaren viiksikarvoja, mutta hän ei antanut sen häiritä kulkuaan, haavoittunut etutassu teki sitä jo ihan tarpeeksi. Kollisoturi teki hyvää työtä kuljettaessa joukkoa nopeaan tahtiin läpi havumetsikön, mutta Mustakynsi pystyi kuulemaan kuinka tuon häntä välillä osui tiellä oleviin pensaikkoihin tai kuinka tuo pienen hypähdyksen jälkeen laskeutui varomattomasti maahan. Ei sillä, oppilaat heidän välissään antoivat kyllä koko metsälle tiedoksi, että he olivat tulossa. Tuntui kuin nuo eivät edes viitsineet katsoa tassuihinsa. Eihän oppilaiden pimeänäkö tietenkään ollut yhtä hyvät kuin hänen ja Lehmusvarjon, mutta tämä alkoi olla naurettavaa. Minkälainen häätöjoukkio he oikein olivat, jos vihollinen pystyisi välttelemään heitä, koska kuuisi heidän tulonsa? Soturitarta alkoi ärsyttämään heidä rymistelynsä, joten Hiljaisuustassun astuessa pienen risun päälle, Mustakynsi sihahti saaden oppilaskaksikon huomion itseensä. Kollisoturikin vilkaisi taaksensa, muttei jäänyt seuraamaan sanaharkkaa sen pitemmäksi aikaa.
"Ettekö muka itse kuule minkälaista meteliä oikein pidätte? Vihollinen osaa kiertää meidät kaukaa tätä menoa ja jos niin käy, Varistähti ei tule sitä katsomaan hyvällä. Jos ette ala kulkemaan niin kuin kuutamoklaanilaisen kuuluu, minä pidän huolen siitä, että harjoittelemme metsässä liikkumista vaikka sitten koko yön", Mustakynsi murahti hiljaa, kuitenkin varmistaen, että Lehmusvarjokin kuuli. Kollisoturi ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan edessä olevasta reitistä, joten soturitar ei tiennyt olisiko hän valmis toteuttamaan uhkausta. No, sitten hän jäisi oppilaiden kanssa yksin harjoittelemaan. Jos mustavalkea naaras jotakin lupaisi, hän myöskin toteuttaisi sen. Oppilaat nyökkäilivät ja yrittivät nyt selvästi varovaisemmin kulkea aluskasvillisuuden seassa. Mustakynsi jatkoi äänettömästi kulkuaan ja yritti viedä ajatuksensa muualle sattuvasta etutassustaan. Hän ei ymmärtänyt miksi Nummipyörre oli edes harkinnut auttavansa sitä kotikissaa, Kuutamoklaanin ulkopuolisten kissojen ei pitäisi kuutamoklaanilaisille merkata mitään. Eihän osa kuutamoklaanilaisista edes välittänyt klaanitovereistaan, joten miksi yhden kotikissan hengen säästämisestä tuli asia mikä pitäisi tehdä miellyttääkseen johtoporrasta? Mustakynsi nosti katseensa eteensä, kun kuuli Lehmusvarjon pysähtyvän äkillisesti ja heilauttavan häntäänsä muille merkkinä pysähtyä. Soturitar aukaisi suutaan ja maisteli ilman tuoksuja. Muun metsästyspartioon osallistuneiden hajut olivat hälvenneet, nyt ilmassa haisi vain kuvottava kotikissan haju ja Nummipyörteen ominaistuoksu. Mustavalkea naaras vilkaisi kollisoturia ja näki tuon kasvoilla vihaisen ilmeen. Mustakynsi kurtisti kulmiaan ja haistoi ilmaa uudestaan. Nyt hänkin pystyi haistamaan todella vaimean, mutta vieraan tuoksun metsikön muista hajuista. Varmasti se kissa jota he olivat metsästämässä. Oppilaatkin erottivat sen pian Mustakynnen jälkeen ja pörhistelivät turkkejaan hurjistuneina. Soturitar kulki Lehmusvarjon rinnalle ja katsoi heidän vieressään olevaa puuta.
"Näkisimme paremmin ympärillemme jos olisimme korkeammalla, se kissa saattaa olla jossakin tässä lähistöllä", Mustakynsi kuiskasi ja käänsi katseensa kollisoturiin. Tuo väräytti viiksiään ja kääntyi katsomaan viiruuntunein silmin soturitarta. Mustavalkea naaras vastasi katseeseen kysyvänä, mutta Lehmusvarjo huomaisi varmasti ärtymyksen, mikä keltaisten silmien takana piileksi. Kyseenalaistiko kellertävä kissa hänen käskyään? Olihan tuo muutaman kuun Mustakynttä vanhempi, mutta eihän Lehmusvarjolla nyt niin isoa ikähierarkia- aatetta voinut olla.
"Kiipeätkö sinä siihen puuhun vai et?" Mustakynsi sihisi nyt käskevämmällä äänensävyllä, pitäen sen vielä kuitenkin hiljaisena. Kollisoturi nosti ylähuultaan, mutta kääntyi ja tallusti puun eteen, katsoen sen latvastoa kohti. Soturitar vilkaisi oppilaskaksikkoa ja viittoi heitä laskeutumaan tuulen alapuolelle nähdessään noiden kurkoittelevan kaulojaan nähdäkseen pensaikkojen yli ympärilleen. Mustavalkea naaras pudisteli päätänsä ja seurasi vierestä miten Lehmusvarjo jännitti takajalkansa ja hyppäsi puun runkoa vasten. Mustakynsi sihahti kuullessaan tömähdyksen ja kaarnan raavinnan ääniä. Soturitar alkoi katumaan sitä ettei ollut itse kiivennyt puuhun vaan oli käskyttänyt kollisoturin sinne. Hän oli ajatellut ettei pystyisi etutassunsa kanssa suorittamaan äänetöntä kiipeämistä, muttei tämä yhtään sen parempi vaihtoehto ollutkaan. Mustavalkea naaras seurasi alhaalta miten Lehmusvarjo veti itsensä puun matalimmalle oksalle ja alkoi tähystämään lähiympäristöä.

Murhepentu heräsi valkenevaan aamuun haukotellen. Hän nousi huterasti ylös ja venytteli jäseniään maukkaiden yöunien jäljiltä. Unissa esiintynyt mehukas myyrä oli saanut pennun jo heti alkajaisiksi nälkäiseksi. Vatsa kurni oikein kunnolla, joten Murhepennun oli pakko mennä pyytämään Kirkasaamulta vatsantäytettä. Murhepentu kipitti pitkine jalkoineen kermanvärisen naaraan luokse, joka taas katsoi pentua kohti hivenen hymyillen. Hymy ei ollut täysin huomattavissa, mutta Murhepennun kiinnittäessä siihen huomiota, kolli oli varma, että naaraskissa hymyili hänelle. Kirkasaamu toimi hänelle sijaisemona, kun ei hänellä oikeata emoa ollut. Saati sitten isääkään tai muita sukulaisia. Murhepentu oli välillä niin kateellinen Hiiripennulle, Peipospennulle ja Pikkupennulle, että häneen oikein sattui. He olivat varmasti onnellisia, kun heillä oli toisensa. Murhepentu oli surullinen, sillä hänellä ei oikein ollut ketään. Ei edes ystäviä, sillä kolli ei uskaltanut osallistua toisten pentujen leikkeihin, vaikka hän olisi kuinka halunnut. Murhepennusta vain tuntui liian isolta asialta pyytää toisia ottamaan hänetkin mukaan.
“Onko täällä mitään syötävää minulle?” Murhepentu kysyi sijaisemoltaan, joka pudisteli heti päätään. Kollipentu huokaisi hiljaa ja siirsi katseensa maahan. Pudisteleva pää ei paljoa nälkään auttanut.
“Eräs oppilaista varmasti tuo sinulle pian jotain. Jaksat varmasti odottaa vielä vähän aikaa- Kas, siinähän Haukkatassu onkin jäniksen kanssa”, Kirkasaamu ei paljoa ehtinyt sanoa, kun yksi klaanin oppilaista toikin jo syötävää pentutarhaan. Murhepentu kääntyi katsomaan oppilaan suuntaan ja luimisti heti korviaan nähdessään toisen. Haukkatassu väläytti kuitenkin kollille hymyn, josta Murhepentu hieman piristyi. Ensimmäiseksi kolli oli ajatellut oppilasta ilkeäksi, mutta kaikki ajatukset ja kysymykset, jotka Murhepennun päässä pyörivät vinhaa kyytiä, murtuivat. Seuraavaksi hän kallisteli päätään ja tutki paremmin soturioppilaan olemusta.
“Oliko kenelläkään nälkä?” Haukkatassun äänensävy oli melko pehmeä. Murhepentu uskaltautui astelemaan toisen luokse, ja hymähtämään jotain, kunnes kävi suoraan jäniksen kimppuun.
“Jätä vähän muillekin”, tabbykuvioinen kolli nauroi vieressä. Muut pennut kipittelivät myös lähemmäs. Yleensä tässä vaiheessa Murhepentu olisi perääntynyt paikalta, mutta kollilla oli niin nälkä, että hän pystyi keskittymään vain jäniksen ahmimiseen. Se maistui niin mehevältä ja hyvältä, ja sai heti vatsan hiljaiseksi.
“Taidankin tästä lähteä, Purovirta odottaa minua jo ulkopuolella”, Haukkatassu naukaisi ja nyökkäsi hyvästiksi pentutarhan jäsenille. Murhepentu nosti päänsä jäniksestä hetkeksi katsoakseen soturioppilaan perään. Hän toivoi itsekin pääsevänsä pian oppilaaksi, vaikka tiesi siihen kuluvan vielä useamman tovin. Pentuna oli niin tylsää, kun joutui kökkimään suurimman osan ajasta pesästä, eikä oikein ollut mitään kiinnostavaa tekemistä. Kolme muuta pentua yleensä pelasivat keskenään sammalpalloa, mutta Murhepentu oli tottunut tarkkailemaan leikkiä sivummalta. Kun toiset eivät tajunneet pyytää häntä mukaan, kolli oletti, ettei hänen seuransa kiinnostanut.
Mustaturkkinen sai syötyä vatsansa täyteen, joten hän asteli hieman kömpelösti sivummalle, jotta toiset pennut saivat syödä jäniksen loppuun keskenään. Kirkasaamu liittyi myös muiden seuraan aterioimaan, nyt kun sinne tuli tilaa kollipennun lähdettyä. Murhepennun teki kovasti mieli tehdä juuri tänä päivänä jotakin jännää - jotain sellaista, mitä kolli ei ollut aikaisemmin tehnyt. Murhepentu halusi kovasti kurkistaa pentutarhan ulkopuolelle, sillä hän ei ollut tehnyt sitä aikaisemmin. Jokin kuitenkin sanoi pennun takaraivossa, ettei hän voinut noin vain kadota Kirkasaamun valvovan silmän alta ja saattaa naaraskissaa suunnattoman huolen valtaan. Kirkasaamu todella välitti pennuista, ja Murhepennullekin oli tullut se hyvin selväksi. Sen takia hän empi, uskaltaisiko sitä nyt lähteä ilman lupaa. Kolli ei halunnut aiheuttaa turhaa huolta, joten hän asteli takaisin jäniksen luokse kysyäkseen asiasta sijaisemolta.
“Tuota- Saanko lähteä tutkimaan leiriä?” Murhepentu sai sanottua asiansa sen enempää turhia jaarittelematta. Kermanvärinen naaras nosti katseensa pentuun ja pudisteli päätään. Murhepennun olemus muuttui heti. Vanhemmat pennut olivat jo saaneet käydä tutkimassa leiriä, joten miksei kolli saanut? Se tuntui Murhepennusta hyvin epäreilulta.
“Älä lähde yksin. Odota, että me muut olemme syöneet, niin voimme lähteä yhdessä”, naaraskissa naukaisi ja tuotti sanoillaan pettymyksen kollipennulle. Murhepentu ei olisi halunnut mennä muiden kanssa. Hän olisi halunnut tutkia yksin. Loukkaantuneena naaraan antamasta vastauksesta pentu kipitti pentutarhan hämärimpään nurkkaan ja käpertyi sinne. Häntä ei enää huvittanut lähteä minnekään.