"Tapasimme huonossa kunnossa olevan kotikisun metsästäessämme. Nummipyörre ja Mustalampi ovat hänen luonaan pienen matkan päässä leiristä, sen ison siirtolohkareen luona. Hän sanoi, että hänen perässään oli joku joka halusi hänen kuolevan, vaarallinen kissa joka luultavasti on jo reviirimme sisäpuolella", Sammalpuro selitti hätäisen oloisesti, mikä sai huomioni kiinnittymään kokonaan vanhempaan soturittareen. Vaarallinen kissa? Kuka nyt lähtisi jahtaamaan kotikisuja? Sehän oli vain ajan tuhlausta. Muutenkin, miksi me edes jäimme auttamaan kotikisuja, kun omakin klaani tarvitsi apua ja tukea. Monet tälläkin hetkellä kärsivät vielä Puroklaanin taistelusta aiheutuneista haavoista eivätkä todellakaan melkein kukaan ollut voimissaan. Minuunkin sattui, mutta päätin pitää suuni kiinni ja antaa olla. Vaihdoin painoa tassulta toiselle ja siristin silmiäni. Käänsin katseeni pois ruskeasta naaraasta Varistähteen, joka näyti vihaiselta eikä selvästikään ollut tyytyväinen kuulemaansa. No en minäkään olisi ollut hänen asemassaan..
"Lehmusvarjo, Mustakynsi! Häätäkää oppilaidenne kanssa tämä jahdissa oleva kissa reviiriltämme!" päällikkö sitten huusi kääntyen meidän neljän puoleen. Katsoin päällikköä hölmistyneenä, mutta nopeasti pyrin peittämään sen hillityn ilmeen alle, kun nyökäytin päätäni päällikölle ja vilkaisin sitten Mustakynttä, joka katsoi juuri samalla hetkellä minua. Hän nyökäytti päätään samalla, kun minä huiskautin häntääni kutsuen oppilaat luoksemme. Katsoin Leijonatassua suoraan silmiin saaden kollioppilaan jämähtämään paikoilleen ja katsomaan minua selvästi pelästyneenä. No mihinkäs se uhmakas oppilas oli kadonnut? Taisi hän itsekin tietää, että saisi samanlaisen käsittelyn minulta kuin aikaisemmin taisteluharjoituksissa, jos alkaisi jollain tavalla inttämään minua vastaan. Hymähdin.
“Mennäänpäs sitten hoitelemaan se ‘vaarallinen’ kotikisujen jahtaaja”, naukaisin ivalliseen sävyyn ja lähdin kulkemaan kohti uloskäyntiä kuullen kuinka muut lähtivät seuraamaan minua. Sivusilmällä näin kuinka Mustakynsi kiri vierelleni lukematon ilme kasvoillaan. Kuitenkin naaraasta pystyi näkemään, ettei tuo ollut tyytyväinen. No en minäkään ollut mitenkään sen erityisen tyytyväinen eikä minua olisi kiinnostanut sitten hiirenmittaakaan ajaa jotain sekopäistä kissaa pois alueeltamme. Olisi vain antanut sen tappaa kotikisunsa, jonka perässä näytti olevan ja sitten kissa varmasti osaisikin omin neuvoin pois Kuutamoklaanin reviiriltä.
“Entä, jos me emme löydä sitä kissaa?” Leijonatassun kysymys tavoitti korvani ja sai minut väräyttämään niitä. Pyörittelin päätäni oppilaani kysymykselle. Eikö se nyt ollutkin ihan selvää, että hajujälkiä seuraten kenet vain voisi löytää?
“Kyllä me löydämme tai saamme huudot Varistähdeltä. Etsimme vaikka kuunhuippuun asti”, kerroin kolkosti kollioppilaalle, joka päästi suustaan tyytymättömän ärähdyksen.
“Kuunhuippuun asti? Milloin me muka seuraavan kerran harjoittelemme, jos olemme täällä etsimässä jotain kissaa kuunhuippuun asti?” kolli kyseli saaden minut tosiaan vihastumaan. Pysähdyin niille aloilleni saaden myös Mustakynnen seisahtumaan vierelleni. Käännyin ympäri kohdaten Leijonatassun tuimat silmät. Hiljaisuustassu seisoi veljensä vieressä nimensä mukaisesti hiljaisena ja vilkaisi veljeään huolestuneen oloisena. Koukistelin kynsiäni turhautuneena. Jos olisin nyt vain saanut päättää, olisin pitänyt uudet taisteluharjoitukset ja piessyt oppilaani sellaiseen kuntoon, ettei hän kivun takia voisi puhua sanaakaan moneen kuuhun. Olisi ottanut mallia sisaruksestaan.
“Jos me olemme täällä kuunhuippuun asti etsimässä sitä kissaa, harjoitukset tulevat silti olemaan aamulla”, kerroin hampaideni välistä sihisten ja silmiä räpäyttämättä nostin tassuni ja huitaisin sillä kollioppilasta poskeen kynnet ulkona. Kynteni tekivät hänen vasemmalle poskelleen viiltojäljet, jotka alkoivat vuotamaan verta. Kolli sävähti kauemmas pelästyneenä.
“Ja nyt Leijonatassu, sinä pidät suusi kiinni siihen asti, että olemme uudelleen leirissä ajettuamme sen kissan pois reviiriltämme. Saat puhua vain silloin, kun minä tai Mustakynsi puhuttelemme sinua tai kysymme jotain sinulta”, naukaisin tyynesti ja katsoin häntä silmät sirillä, “Onko selvä?”
Kollioppilas nyökytti päätään nopeasti uskaltamatta päästää inahdustakaan suustaan. Oppilaan hiljaisuus sai leppoisan virneen nousemaan kasvoilleni, kun huiskautin häntääni kääntyen ympäri ja jatkoin porukan johtamista kohti Salamatassun ja muiden hajujälkeä. Jos me ensin pääsisimme heidän luokseen, voisimme siitä jatkaa sen kotikisun hajujäljen seuraamista sinne mistä hän oli tullut ja sitä kautta lähteä etsimään sitä toista kissaa, joka oli ottanut tehtäväkseen tappaa kotikisun. Minusta se oli vain ihan hyvä. Jos ne kotikisut eivät osanneet pysyä kaksijalkojensa luona, kuolkoot sitten. Ei se minun tai kenenkään vika ollut vaan ihan heidän omansa. Jo uudelleen tympääntyneeksi muuttuneena, keskitin kaikki voimani nostelemaan reippaasti jalkojani tiheän aluskasvillisuuden seassa. Myös Mustakynnen kulku oli todella ripeää ja taidokasta. Näytti kuin naaras oli tottunut kulkemaan ihan syntymästään asti kasvien seassa. Hänen kasvoiltaan aina välillä pystyi näkemään kivun, mikä sai minun kulmani kurtistumaan. Mihin häneen oikein sattui? Seurasin soturittaren kulkua vierelläni yrittäen siinä samalla huomaamattomasti selvittää, mihin häntä sattui. Ja nopeasti olinkin tajunnut, että hän aristi toista etutassuaan. Kuitenkaan kipu ei haitannut hänen kulkuaan. Katsoin naarasta sivusilmällä vielä hetken ennen kuin käänsin huomioni taas eteenpäin. Hänen kivun sietokykynsä oli todella ihailtavaa. Hän todella oli ihailun arvoinen. Mustaturkkinen oppilas takanamme sen sijaan saisi pyristellä katseeni edessä vielä monien vuodenaikojen ajan ja kollin pitäisi todella tehdä jotain todella vaikuttavaa ennen kuin pystyisin edes katsomaan häntä arvostaen. Kolli oli yksi hiirenaivo eikä kunnioittanut minua tippaakaan, joten miksi minunkaan olisi pitänyt jollain tavalla häntä sääliä?
"Nummipyörre voin vannoa sinulle, että tunnistan kyllä pääiskun saaneen kissan missä tahansa. Tämä kissa tässä kärsii vakavasta ravinnon puutteesta ja ainoa syy miksi hän näyttää hyvinsyöneeltä on se, että hän odottaa pentuja. Hän luultavimmin synnyttää neljäsosakuun sisällä ja olisi hyvin tärkeää saada hänet leiriin nopeasti sillä hänen pentunsa voivat olla hengenvaarassa", Tammiturkin ääni kuului aivan edestämme saaden silmiini jälleen kerran hieman eloa. Vilkaisin Mustakynttä vierelläni, joka katsoi minua jälleen kerran samaan aikaan. Ilme naaraan kasvoilla oli ärtynyt. Siirsin katseeni hänestä edessämme seisoviin kissoihin, jotka parveilivat ilmeisesti juuri sen kotikisun ympärillä. Hän pysäytti partion niille sijoilleen vain yhdellä pienellä hännän heilautuksella ja seurasi kuinka tämä kotikisu rämpi pystyyn melkein kaatuen siinä samalla. Tammiturkki nopeasti asettui naaraan vierelle estäen tuota kaatumatta. Nummipyörre seisoi Mustalammen kanssa Tammiturkin vierellä ja katsoivat parantajaa. Kurtistin kulmiani. Miten ihmeessä Tammiturkki oli jo nyt kerennyt tänne? Mehän olimme lähteneet melkein samaan aikaan leiristä. Kaipa Tammiturkki oli juossut koko matkan Nummipyörteen ja Mustalammen luokse.
“Lehmusvarjo, Mustakynsi!” Nummipyörre huudahti hämmästyneenä ja loikki luoksemme. Katsoin varapäällikön ohi Tammiturkkia ja kotikisua, jotka lähtivät kulkemaan meitä kohden. Parantajan avustuksella kaksikko liikkuivat ohitsemme kohti leiriä. Seurasin kaksikkoa siihen asti, että he olivat kadonneet aluskasvillisuuden sekaan, jonka jälkeen käännyin entistä mestariani kohden.
“Varistähti lähetti meidät ajamaan sen toisen kissan reviiriltämme pois”, selitin yksinkertaisesti ja katsoin naarasta vakavana. Varapäällikkö vastasi katseeseeni vaisuna, mutta lopulta nyökäytti päätään ja katsoi vielä Mustakynnenkin suuntaan,
“Olkaa varovaisia.”
Sen jälkeen naaras ottikin tassut alleen ja lähti kohti Kuutamoklaanin leiriä Mustalammen seuratessa tuota. Katsoin kaksikon nopeasti katoavia selkiä ja tuhahdin. Olkaa varovaisia? Luuliko naaras, että me olimme ihan hyödyttömiä? Meitähän oli tässä neljä kissaa vastaan yksi erakko, joten pakkohan meidän oli voittaa ihan helposti. Pudistellen päätäni heilautin häntääni ja lähdin painavin askelin seuraamaan kotikisun hajujälkeä hänen tulosuuntaansa.

5 luku
Kurkistelin muiden pentujen temmellystä pentutarhasta ja tunsin itseni tavalla tai toisella ulkopuoliseksi hylkiöksi. Olihan minulla tietysti rakastava ottoemo, joka minusta huolehti aivan kuin oikea emoni olisi varmaan tehnyt. Muut pennut heittäytyivät aina kommelluksiin, jota minä en osannut edes pienessä mielessäni kuvitella ja joutuivat hankaluuksiin aika ajoin. Huokaisin raskaasti ja laskin häntäni kuononi päälle, halusin vain olla rauhassa. Tietenkin saisin edes nukkua jos halusin, ei sitä kukaan voinut estää. Sisälläni poltteli katkeruus, joka oli ainakin vielä vain pieni tunne mieleni sopukoissa. En vain saanut kerta kaikkiaan unen päästä kiinni siinä tunkkaisella sammalpedillä maatessani, kukaan ei ollut siivonnut pentutarhaa ikuisuuksiin.
-Kastepentu, älä näytä noin surulliselta, Kielopuron käheä ääni kuiskasi lempeästi korvaani.
Ynähdin vaimeasti vastaukseksi, en ollut juttelutuulella, sitä paitsi ei Kielopuro ymmärtäisi. Avasin silmäni suuriksi ja yritin kuvitella maailman sellaisen pennun silmin, jolla oli molemmat vanhemmat ja ehkä jopa sisaruksia. Tunsin Kielopuron hännän lohdullisen kosketuksen toisessa kyljessäni, käännyin tuijottamaan vanhaa naarasta syvälle tämän silmiin.
-Kastepentu, mene muiden kanssa leikkimään, heillä näyttää olevan hauskaa, Kielopuro maanitteli sydämellisesti hymyillen.
-En ole sillä tuulella, naukaisin, kuitenkin haikeasti vilkaisten tummanvihreää sammalpalloa, joka kieri vinhaa vauhtia pesän ohitse.
Kielopuro värisytti viiksiään huolestuneena.
-Viime aikoina olet ollut hieman vaisu, pitäisikö sinun kertoa minulle mikä sinua vaivaa? Kielopuro kysyi lempeästi ja asettui taakseni makaamaan.
-Ei kukaan voi ymmärtää, kuiskasin surullisena ja vilkaisin taakseni suoraan Kielopuron viisautta täynnä oleviin silmiin.
-Voi pikkuinen, jos Tähtiklaani ymmärtää niin ymmärrän minäkin, Kielopuro kuiskasi lohduttavasti korvaani.
-Hyvä on, huokaisin ja heilautin korviani varovaisesti.
-Minusta tuntuu, että olen ulkopuolinen, koska minulla ei ole vanhempia. Kielopuro värähti pienesti takanani kun pelokas naukaisuni kaikui vielä ilmassa.
#Loukkasinkohan häntä jotenkin? Toivottavasti en!#
Huitaisin käpälälläni ilmaa.
-En pysty olemaan kunnolla oma itseni sillä pelkään, että kaikki arvioivat jokaista liikettäni, naukaisin surullisesti, vapisin hieman, koska tunsin kuinka ilmassa leijui levottomuuden kupla, joka ympäröi Kielopuroa.

***
-Miten niin pienen pennun sisälle mahtuu niin paljon tuskaa ja surua? Kielopuron ääni maukui väristen.
-En tiedä, Yöturkin ääni totesi mietteliäänä.
Painoin korvaani tiukemmin kiinni parantajanpesän kylmään ulkoseinään, jotta saisin Kielopuron ja Yöturkin keskustelusta paremmin selvää.
Kuulin Kielopuron hermostuneet askeleet kun naaras ramppasi ympyrää.
-Entä jos minä keskustelen hänen kanssaan? Yöturkin ääni kysyi vielä mietteliäämmän sävyisenä.
-Kokeillaan, Kielopuro huokaisi ja lähti äänistä päätellen tassuttamaan ulos pesästä.
Pinkaisin hurjasti jalkojani venyttäen pentutarhan suuaukolle ja jäin siihen niin kuin olisin koko ajan katsellut muiden touhuja. Näin Kielopuron pään pilkistävän parantajanpesästä, naaraan kasvoille nousi levoton hymy kun tämä huomasi erikoisen ilmeeni. Kielopuro käveli hitaasti luokseni ja silitti silkkisellä hännällään ystävällisesti selkääni.
-Pääset keskustelemaan Yöturkin kanssa, eikö olekin mukavaa? Vanha naaras kysyi häntä lavoilleni painavasti laskettuna.
-Joo! Naukaisin ja hymyilin viatonta hymyä, joka sai Kielopuron epäileväisen ilmeen sulamaan iloiseksi kehräykseksi.
Siirtelin käpäliäni vaivaantuneena kun Kielopuro oli lähtenyt iloisesti tuoresaaliskasalle hakemaan ruokaa. Omatuntoni takoi rinnassani niin, että tuntui kuin olisin pian haljennut kahtia. Maailma vain mureni käpälissäni pikkuiruisiksi siruiksi, joita en koskaan voisi millään kiinnittää yhteen. Tunsin jälleen kerran olevani ypöyksin, leijailemassa tähtipölyn keskellä, äärettömällä taivaankannella katsellen muiden kissojen leveitä onnellisia hymyjä.
***
Istahdin vuorenvarmana istumaan eräälle parantajanpesän mukavista sammalpeseistä, jotka tuntuivat huomattavasti paremmilta pentutarhan makuualusiin verrattuna.
-Hei Kastepentu, Yöturkki naukui ja tassutti pois pesän hämärästä nurkasta. Kollin siluetti piirtyi eteeni kuunvalon loistaessa himmeästi sisään parantajanpesään. #Osasipa Yöturkki valita hyvän ajan kohtaamiselle!#
Niiskautin nenääni ärsyyntyneenä, mikseivät muut voinet ajatella ollenkaan omaa kuonoansa pitemmälle?
-Olisitko voinut valita aikaisemman ajankohdan? Kohta en nää edes hännänpäätäni! Marisin pieniä, levottomia liikkeitä sammalpedillä tehden, en pitänyt pesän kireästä ilmapiiristä.
-Niin, kai minä olisin aikaisemman ajankohdankin valita, kolli kehräsi huvittuneena.
Yöturkki istahti viereeni ja silitti mustalla hännälään selkääni kuten Kielopurokin oli tehnyt aijemmin.
-Kuulin Kielopurolta, että sinulla on vaikeuksia toteuttaa itseäsi, kolli maukui hiljaa, liikkeitäni tarkasti silmäillen.
Huokaisin raskaasti ja pyyhkäisin pienellä käpälälläni masentuneena lattiaa.
-Kyllä, olet kuullut ihan oikein, totesin rauhallisesti, ei minulla ollut mitään salattavaa, ainakaan enää.
-Vai niin, Yöturkki naukui mietteliäästi ja siirsi häntänsä siististi jalkojensa päälle.
-Miksi luulet, että muut ovat sinua parempia ja tärkeämpiä? Kolli huokaisi siristäen pähkinänruskeita silmiään.
-Koska...en tiedä...minulla on vain sellainen tunne, mumisin hämilläni.
Vilkaisin kollia tämän silmiin pikaisesti, parantajan mielentila ja ajatukset olivat tulkitsemattomissa.
-Entä miksi muut ansaitsisivat klaanissa paremman aseman kuin sinä? Musta kolli intti kiihkeästi.
-En tiedä, totesin kerta kaikkiaan hämilläni, miten olin saattanut olla niin tyhmä?
-Älä sitten väheksy itseäsi, olet saman arvoinen kuin, vaikka kuka tahansa soturi ja ansaitset paikkasi täysin samoin puittein kuin kaikki muutkin, Yöturkki lopetti katsellen minua lempeästi.
Nyökkäsin vaivaantuneena kiitokseksi ja tassutin hitaasti ulos pesästä. Kohdistin katseeni tähtien kirkkaaseen hopeanauhaan, joka levittäytyi taivaankannelle.
#Huomenna elämäni tulee muuttumaan! #
Hymähdin tyytyväisenä ja suuntasin hiljaiset askeleeni pentutarhan suuaukolle.

Leijonakynsi kulki Hahtuvaturkin vierellä äänettömänä. Lehvähammas johti heitä kohti leiriä, Punatassu ja Karsitassu vanavedessä madellen. Ilma oli kireä ja nuoren soturin olisi tehnyt mieli poistua paikalta vaikka metsästämään. Ja hän olisi varmasti myös tehnyt niin ellei olisi kantanut Hahtuvaturkin kanssa Taivashallan ruumista. Rajapartio oli aluksi alkanut normaaliin tapaan, he olivat lähteneet kiertämään järven puolelta Puroklaanin ja Nummiklaanin välistä rajaa ja matkan varrella saivat vainun Taivashallasta, sekä luuklaanilaisesta. Lehvähammas oli todennut hajun kuuluvan itse Luuklaanin päällikölle Kuolontähdelle. Leijonakynsi olisi toivonut pääsevänsä taistelemaan, mutta hajuja seuratessaan olivat ainoastaan törmänneet Taivashallan verestä kovettuneelle ruumiille. Päällikönkin hajuvana oli vienyt Puroklaanin puolelle, joten partio oli päättänyt lähteä viemään ruumista leiriin. Leijonakynsi ja Hahtuvaturkki laskivat Taivashallan maahan päästessään leirin sisäänkäynnille ja vanhempi soturi lähti raahaamaan ruumista tunnelia pitkin alas leiriin, Leijonakynnen ja oppilaiden seuratessa perästä. Sydäntäsärkevät kirkaisut kiirivät ympäri leiriä, kun Taivashalla kannettiin aukiolle. Kissoja parveili ruumiin ympärillä huolestuneet tai surun murtamat ilmeet kasvoillaan. Lehvähammas oli juossut Sulkatähteä vastaan ja hiljaiseen ääneen supatti jotakin tuon korvaan. Päällikön ilme valahti ja hän laski katseensa maahan pudistellessaan päätään. Leijonakynsi seurasi sivusta kuinka Liekkitaivas änki tiensä muiden läpi ja hautasi kasvonsa kuolleen soturittaren hopeaiseen turkkiin. Nuoren soturin silmät laajentuivat, kun hän huomasi myös Leopardilaikun saapuvan ruumiin viereen ja koskettaen kuonollaan naaraan päälakea. Vaaleankellertävällä kollilla ei ollut tietoakaan siitä, että hänen entinen mestarinsa oli jollakin tavalla kiintynyt Taivashallaan. Vihreät silmät tavoittivat uudestaan Sulkatähden, joka nyt kevein askelin suuntasi kulkunsa Seinämäkivelle. Päällikön kasvoilla oli neutraali ilme, kun hän ponnisti hypätäkseen kiven päälle.
"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä nummiklaanilainen Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Naaras ulvahti. Leijonakynsi katseli siristetyin silmin hopeaturkkista kissaa. Äsken tuo oli katse maassa kuunnellut Lehvähammasta ja nyt hän näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Nuori soturi kyllä ihasteli Sulkatähden kykyä vain kätkeä tunteensa ja olla välittämättä niistä. Piirre, mikä jokaisella päälliköllä pitäisi olla. Ei kestänyt kauaa, että nummiklaanilaiset ilmestyivät paikalle, olihan suurin osa heistä jo valmiiksi aukiolla. Kissajoukosta kuului kuiskimista, mitkä hopeaturkkinen naaras hiljensi hännän heilautuksella.
"Nyt on käynyt niin, että klaanimme yksi taitavimmista ja kunnioitutemmista sotureistamme on poistunut keskuudestamme", Sulkatähti kertoi ja katsoi surun murtamaa klaaniaan. Pieniä parahduksia kuului ympäri leiriä ja Leijonakynsi tuhahti ärsyyntyneenä. Hän ei ollut ikinä jutellut Taivashallalle eikä oikeastaan tiennyt tuosta yhtään mitään, joten soturittaren kuolema ei tuntunut nuoren soturin mieltä ollenkaan painavan. Päällikkö ryhdistyi ja jatkoi kertomalla miten partio oli ruumiin löytänyt ja miten naaras luultavasti oli kuollut. Selityksen lomassa kermanvaalea kolli seurasi kuinka Ketunkynsi oppilaansa kanssa tekivät tiensä Taivashallan luo ja alkoivat paikkailemaan tuon avonaisia haavoja, sekä sukimaan tuon turkkia siistimmän näköiseksi. Leijonakynsi kuunteli puolella korvalla miten Sulkatähti mainitsi joitakin urotöitä mitä soturitar oli elämänsä aikana tehnyt, oppilaana puolustanut leiriä ketulta ja ajanut mäyrän kaksin Leopardilaikun kanssa heidän reviiriltään. Nuori soturi alkoi itsekin sukimaan verestä värjäytynyttä turkkiaan ja mietti mitä voisi seuraavaksi tehdä.
"Tänä yönä me suremme Nummiklaanin mahtavaa soturia, Taivashallaa", päällikkö lopetti puheensa myötätuntoisiin nyökkäilyihin ja hypähti alas Seinämäkiveltä lähteäkseen hyvästelemään kuollutta soturitarta. Leijonakynsikin nousi ylös saadessaan turkistaan puhtaan, mutta hyvästelyjen sijaan hän tallusti suoraan sotureiden pesään uudelle nukkumapaikalleen. Hän makasi sammalvuoteellaan ja mietti päivän tapahtumia. Outo tunne tunki läpi nuoren soturin kehon ja valtasi tuon mielen. Kuva Taivashallan raadellusta ruumiista pyöri kollin mielessä, eikä hän saanut sitä pois. Tietyllä tavalla kermanvaalea kissa oli pitänyt siitä, minkälaista jälkeä joku oli pystynyt saamaan aikaan niinkin taitavalle soturille. Leijonakynsikin haluaisi joskus tuottaa tuollaista jälkeä, vaikkei hän sitä itsellensä vielä pystynytkään myöntämään.

1 luku
Murahdin ärsyyntyneenä, asentoani vaihtaen kun jääkylmä vesipisara läiskähti taas keskelle vaaleaa korvaani. En tiennyt olinko edes lähellä tavoittelemieni villikissojen elinaluetta ja matkaa oli vielä luultavasti pitkälti jäljellä. Yösijaksi kaksijalkojen vanha lato oli ollut parhain vaihtoehto, sillä en halunnut viettää yötäni ulkosalla, petojen ulottuvilla.
-Matkaseura ei olisi pahitteeksi, totesin unisena.
Vääntäydyin ylös kovalta puulattialta, jossa olin saanut viettää kivuliaan yöni. Venyttelin autuaasti kaikki yön jäljiltä kipeät jalkani yksi kerrallaan. Vilkaisin mietteliäänä ladon suuaukolle, katsoen pieniä vesipisaroita, jotka tipahtelivat hiljaa maahan. Askelsin hitaasti ladon suurelle uloskäynnille ja katselin kaksijalkojen pesien ankeaa maisemaa, joka levittäytyi silmieni edessä heti vihertävän niityn toisella puolella. Pujahdin huokaisten ulos tihkusateeseen, joka tunkeutui ilkeästi keskipitkän turkkini alle tassuttaessani, ilmaa aika ajoin, tarkkaavaisesti maistellen. Vatsani kumisi tyhjyyttään, etsiessäni yöpymispaikkaa en ollut kerennyt vähään aikaan uupumukseltani ajatella ruokaa. #Jänis tai vaikka ihan hiirikin tekisi nyt terää!# Ajatuksieni harhaillessa en huomannut pikkuista peltohiirtä, joka kyyhötti vain reilun hännänmitan päässä käpälistäni, hiiren vaistot olivat ilmeisesti heränneet tämän kuullessa äänekkäät askeleeni. Hiiri vinkaisi pelokkaasti ja lähti pinkomaan pikkuinen, ruskeanharmaa vartalo väristen kohti läheistä, tiheää pusikkoa. Vasta nyt hoksasin pikkunisäkkään, joka kipitti epätoivoisesti kohti pensaan tuomaa turvaa. Loikkasin komeassa kaaressa, puhtaanvalkoiset käpälät ojossa, tukkimaan peltohiiren matkan ja kouraisin otuksen käpäliini. Tunsin pienen ruumiin tutisevan hysteerisenä käpälissäni ennen kuin laskin pääni alas. Päästin otuksen kivuistaan, katkaisemalla tämän selkärangan tyytyväisenä. #Vihdoinkin ruokaa!# En vaivautunut lähtemään takaisin ladolle syömään, sillä nälkäni oli paisunut jo pakottavaksi kivuksi vatsani pohjalla. Annoin hiiren aromin soljua mukavasti suussani ennen kuin nielaisin pienen lihapalan. Loput hiirestä söin nopeammin, ettei minun tarvisi vain lekotella suojattomassa maastossa kuin tarjottimella kaikille mahdollisille elukoille.
Loikin varsin sukkelasti tihkusateen armoilla kohti ladon suurta siluettia, jonka yksityiskohdat olivat peittyneet lämpimään sumuverhoon, joka oli laskeutunut päivän aikana aina vain alemmas ja alemmas. Pujahdin hämärtyneeseen tilaan ja istahdin lattialle sukimaan litimäräksi kastunutta, valkeaa turkkiani, joka riippui surkean näköisenä paljastaen kylkiluuni, jotka erottuivat huolestuttavan selvästi. Taivas oli tummennut ja ensimmäiset tähdet alkoivat erottua hailakasti sumuverhon läpi. Leuto tuuli leyhytteli kosteaa turkkiani lämpimänä henkäyksenä kuin käskien lysähtämään lattialle ja vaipumaan rentoon uneen. Hoipersin hitaahkosti, itseäni väkisin hereillä pitäen ladon nurkkaan missä heinäkasa kyyhötti. Annoin itseni lysähtää unta vastaan hangoitellen pehmeään kasaan, jonka ohuet korret litistyivät alleni pieneksi makuualuseksi. Päästin makean haukotuksen, vaaleanvihreät silmäni lupsuivat jo kiinni, mutta halusin välttämättä nähdä kuinka eräs tietty tähti leimahtaisi taivaalle.
#Jatkan huomenna matkaa.# Juuri kun silmäni sammuivat kuin laskevat auringot odottamani tähti leimahti roihuamaan taivaalle, valaakseen toivoani matkalleni kohti uudenlaista elämää.

//Miten minusta tuntuu, että aina minun kissojen 1 luvut on kirjoitettu jotenkin köh...täydellisyyttä tavoitellen XD

Ilta alkoi jo laskemaan isojen, jättimäisten vuorten taakse, kun vihdoin uskaltauduin laskeutua kiveltäni ja hiippailla hiljaa lähemmäs parantajan pesää, minne aikaisemmin Kiurutassu oli Siilipennun vienyt Keltapennun ja Perhospennun kanssa. Kurkistaessani varovasti sisälle parantajan pesää, säikähdin nähdessäni Sorasydämen siellä. Valkoruskea naaras oli minuun selinpäin, mutta silti pystyin selvästi sanomaan hänestä, että hän oli todella huolissaan.
“Tuleehan Siilipentu kuntoon?” naaras kysyi saaden korvani hieman liikahtamaan ja huomioni kiinnittymään Taivasliljaan, joka seisoi Sorasydäntä vastapäätä eli oli naama minuun kohden. Kyyristyin pienemmäksi, jottei nuorempi parantaja olisi nähnyt minua. Sehän tästä olisi vielä puuttunut.. Olisi nyt Sorasydänkin nähnyt minut ja sitten voinut syyttää minua Siilipennun tapaturmasta samanlailla kuin Keltapentu oli aikaisemmin tehnyt.
“Älä huoli Sorasydän, hän tulee kyllä kuntoo. Onneksi kivi, miltä Siilipentu tippui oli todella matala eikä hän satuttanut kuin vain etutassunsa putoamisen seurauksena. Toki hän meni hieman shokkiin, mutta se onkin ihan normaalia ja kuka vain olisi reagoinut samalla tavalla”, Taivaslilja naukui myötätuntoisesti ja kosketti ottoemoni kylkeä hännällään. Sorasydän nyökäytti päätään ja kiitti hiljaisesti naarasta.
“Oletko sinä vakoilemassa vai mitä?” jonkun tuntemattoman kissan ääni kuului aivan takanani kysyvänä ja sai minut kiepahtamaan nopeasti ympäri. Katsoin silmät ammollaan tummanharmaata kollia edessäni, joka katsoi minuun takaisin toinen kulmakarva ylhäällä. Mitä minun pitäisi vastata hänelle? Jos vain kieltäisin, että olin tullut tänne juurikin kuuntelemaan, mitä sanottavaa jommalla kummalla parantajalla oli Siilipennusta, se olisi kuulostanut vain hänen korviinsa oudolta. Miksen vain olisi mennyt suoraan sisälle ja kysynyt itse? No varmasti juuri se takia, ettei Keltapentu olisi varmasti antanut minun jäädä ja olisi ajanut minut pois Sorasydämestä sitten sanomattakaan. Naaras olis varmasti raivoissaan minulle. Ja miksei hän olisi ollut? Minähän se kuitenkin olin syypää Siilipennun putoamiselle.. Jos en olisi kuin vain yksinkertaisesti auttanut ja opastanut kollia, olisi hänkin päässyt turvallisesti kanssani kivelle. Luimistin korviani kollille.
“En minä mitään vakoile.. Minua vain sattui tassuun ja uskon, että piikki tarttui anturaani. Huomasin kuitenkin, että siellä on jo muita, joten jäin odottamaan omaa vuoroani”, yritin selittää samalla näyttäen vakuuttavalta. Soturi katseli minua epäilevänä, mutta lopulta nyökäytti päätään.
“Selvä sitten”, kolli naukui ja loi minuun vielä katseen ennen kuin oli jo kääntymäisillään ympäri, mutta kuullessaan Huurrekukan huudahduksen pysähtyi niille aloilleen.
“Tummavarjo, mikäs sinut tänne tuo vai olitko vain ohikulkumatkalla?” naaras kysyi, kun tassutteli lähemmäs parantajan pesää. Katsoin kaksikkoa hetken ja vilkaisin sitten sitä tummanharmaata kollia, Tummavarjoa. Hänen nimensä siis oli Tummavarjo.. Nyökäytin päätäni itsekseni, jonka jälkeen otin hiljaisen askeleen taaemmas. Kahden vanhemman kissan huomioiden ollessa toisissaan, lähdin nopeasti pois paikalta ja suuntasin kohti omaa kiveäni. Lähes juoksin oman kiveni luokse enkä hiljentänyt ollessani sen luona vaan nopeasti liikkeessä heittäydyin maata kohden, jännitin lihakseni ja ponnasin kivelle yhdellä isolla loikalla. Helposti sain kiven reunoista kiinni ja punnersin itseni sen päälle. Siilipentu tulisi kyllä tulemaan kuntoon.. Katsoin parantajalle pesälle ja juuri samalla hetkellä Tummavarjo katsoi minua. Värähdin kollin katseen alla, mutta pudistellen päätäni annoin olla ja kävin maaten kylmää kivipintaa vasten.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokouseen!" Aaltotähden kutsuhuuto halkoi Vuoristoklaania. Ummistin silmiäni väsyneenä ja käänsin katsettani laiskasti kohti Puhujankiveä, minkä päällä kokomusta päällikkö seisoi. Hänen katseensa kävi leiriä läpi näyttäen ihan siltä, että tuo yritti varta vasten etsiä jotain.
“Sirkkapentu! Olen etsinyt sinua joka paikasta!” Sorasydämen huudahdus sai katseeni nopeasti kääntymään päälliköstä ottoemooni, joka loikki luokseni. Katsoin häntä varautuneena. Saisinko vihdoin kuulla ne huudot, mitä olin jo odottanut koko päivän? Huudot siitä kuinka ilkeä ja paha olin, kun olin tehnyt niin Siilipennulle.. Sehän kaikki kuitenkin oli minun syytäni, ainakin Keltapennun mielestä. En vastannut hänelle mitään, katsoin vain silmät sirillä ja olin valmistautunut mikä hetki hyvänsä ponnistamaan jaloilleni ja juoksemaan karkuun. Sorasydän loikkasi helposti kivelleni ja kyyristyi ylleni. Puristin silmäni kiinni ja valmistauduin jollain ihmeen syyllä ottamaan hänen kyntensä vastaan, vaikka tiesinkin todella hyvin hänen olevan yksi klaanin lempeimmistä kissoista. Yllätykseni hänen hampaansa tarrautuivat niskavillaani kiinni ja kannusti minut seisomaan.
“Sinusta ja pennuistani tehdään oppilaita, joten sinut pitää sukia hyvään malliin!” naaras selitti saaden silmäni uudelleen avautumaan hämmästyksestä. Valkoruskea naaras päästi irti minusta ja hellästi pukkasi minua alas kiveltä,
“Nopeasti nyt! Meillä ei ole enää paljon aikaa.”
Nyökäytin päätäni sanattomana ja hänen ohjeitaan noudattaen loikkasin alas kiveltä Soraydämen seuratessa. Istahdin alas ja annoin naaraan alkaa sukimaan turkkiani parempaan asentoon. Olihan se tosiaan aika sotkuinen ja monet sammalpallot olivat löytäneet oman paikkansa turkistani viimeöisen pyörimisen jälkeen. Pidin suuni kiinni, kun Sorasydän ryhtyi nyppimään pois sammalpalloja ja muita risuja ja keppejä turkistani enkä voinut olla kehräämättä hiljaisesti hänen alkaessa sukimaan päälakeani ja korviani. Lopulta hänen ollessa valmis, naaras seisahtui aivan eteeni ja hymy huulillaan katsoi minua. Vastasin katseeseen hölmistyneenä. Oliko tämä oikeasti ainut syy miksi hän oli tullut luokseni? Eikö hän huutaisikaan Siilipennun tapaturmasta?
“Aaltotähti odottaa sinun saapuvan eteensä, jotta voi aloittaa. Menepäs nyt”, naaras naukui minulle jälleen kerran huutojen sijaan. Katsoin häntä hiljaisena enkä vastannut mitenkään hänelle, nyökkäsin vain ja nopeasti käännyin ympäri ja loikin Puhujankiven luokse. Keltapentu istui Perhospennun ja Siilipennun kanssa eturivissä. Korvat luimussa hiippailin heidän luokseen ja istuin Siilipennun viereen, kun en Keltapennunkaan viereen uskaltanut. Vilkaisin Siilipentua, joka istui hymyillen paikoillaan turkki kauniisti suittuna. Pystyi jopa sanomaan, että kollin turkki välkehti valon osuessa siihen.
“S-Siilipentu?” kysyin hiljaa ja varovasti toin itseäni lähemmäs serkkuani. Hänen katseensa siirtyi minuun hämmentyneenä, mutta hänen huomatessa puhujan olevan minä, kollin kasvoille levisi taas se omituisen iloinen hymy, mikä sai hänen siniset silmänsä kimmeltämään.
“Eikö olekin jännää, että meidät nimitetään oppilaiksi? Kenen luulet olevan mestarisi? Entä minun?” Siilipentu vihastumisen sijaan kysyikin innostuneena. Katsoin häntä yllättyneenä enkä edes osannut peittää sitä mitenkään, mikä sai serkun luomaan minulle kysyvän katseen.
“E-etkö olekaan vihainen siitä, mitä tapahtui?” kysyin hiljaa, lähes kuiskaten. Korvani tuntuivat lähes liimautuvan niskaani häntä hermostuneena katsellessani. Siilipentu naurahti sydämmekkäästi ja pudisteli päätään,
“No en tietenkään! Se oli ihan minun omaa syytäni eikä käynyt sen pahempaa kuin tassuni venähtäminen, mikä tulee kyllä kuntoon parissa päivässä. Taivaslilja kyllä neuvoi tulemaan hänen luokseen, jos tassu ei parane tai siihen alkaa yllättäen sattumaan, mutten usko niin tapahtuvan, kun ei se nytkään ole yhtään kipeä.”
Huokaisin helpottuneena ja nopeasti kosketin kuonollani hänen poskeaan ennen kuin vetäydyin kauemmas hänestä. Siilipentu katsoi minua hymyillen ja kehräsi hieman,
“En tiennytkään, että olisit noin huolissasi.”
*No totta kai minä olin, miksen olisi? Luuletko minun olevan joku ihan sydämetön kirppusäkki vai?* katsoin kollia siristäen silmiäni, mutta annoin olla nopeasti ja palautin neutraalin ilmeen kasvoilleni.
“Vuoristoklaanin kissat!” Aaltotähden kuuluva naukaisu pelasti minut Siilipennun lisäkysymyksiltä ja sai meidän kaikkien katseet kääntymään päällikön puoleen. Huokaisten paransin asentoani. Siilipentu ei siis ollut minulle vihainen eikä Sorasydänkään näyttänyt olevan. Entä Keltapentu? Vilkaisin sivusilmällä Siilipennun toisella puolella istuvaa mustakeltaista naarasta, jonka katse oli tiukasti päällikössä. Hän ei näyttänyt mitenkään vihaiselta eikä ollut sanonutkaan minulle mitään, kun olin puhunut Siilipennulle, vaikka hän selvästi oli nähnyt ja kuullut sen.
“Tänään on aika nimittää neljä uutta oppilasta”, kolli lisäsi ja kutsui meidät kaikki neljä lähemmäs itseään. Nousin nopeasti tassuilleni ja seurasin Siilipentua klaanin eteen hermostuneena. Kaikkien katseet tuntuivat polttavilta turkillani enkä pitänyt siitä yhtään. Miksei tällainen voinut olla pienempi tilaisuus? Mihin tarvittiin kaikkien kissojen läsnäoloa? Kysehän kuitenkin oli vain meistä.. Aaltotähti kutsui ensin Perhospennun nimitettäväksi.
“Perhospentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Perhostassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Ruskasiipi. Toivon, että Ruskasiipi siirtää kaiken tiedon sinulle”, Aaltotähti selitti ja kutsui hopeaturkkista soturia luokseen. Vilkaisin yleisön puoleen varovasti vain huomatakseni kuinka soturi loikkasi tassuilleen ja hieman yllättyneen oloisena teki tiensä kissojen välistä päällikön ja Perhostassun luokse. Kolli katsoi päällikköä vihreillä silmillään.
“Ruskasiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Myrskytuulelta, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
“Lupaan sen”, Ruskasiipi sanoi kirkkain silmin ja sitten kääntyi Perhostassun puoleen. Hän kumartui alemmas, jotta pystyi koskettamaan oppilaansa nenää omallaan. Serkkuni kasvoille levisi innokas hymy.
Aikaa tuntui kuluvan ja nopeasti tajusin olevani viimeinen, joka nimitettäisiin oppilaaksi. Kaikesta tylsistyneisyydestä huolimatta pyrin olemaan paikoillani ja vain harvoin vaihtamaan painoa tassulta toiselle. Seurasin hiljaisena kuinka Keltapennusta tuli Keltatassu ja hänen mestarikseen tuli Purojuova. En ymmärtänyt miksi juuri Purojuovasta tuli hänen mestarinsa, sillä hopeanharmaa juovainen naarashan oli Sorasydämen ja Kieppumyrskyn sisko eli meidän tätimme. Olisiko muka naaraasta Keltatassun mestariksi? Entä, jos naaras olisi liian kiltti oppilaalleen ja siksi serkkuni koulutuksesta ei tulisi mitään? Tai no eihän minua niin kiinnostanut, miten Keltatassun koulutus tulisi menemään eikä minua kiinnostanut tulisi hän pärjäämään sen parissa kuinka hyvin.. Kunhan vain mietin. Ennen minua Siilipentukin sai oppilasnimensä Siilitassun ja hänen mestarikseen päätyi Tuiskuturkki. En tiennyt puhtaanvalkoisesta soturittaresta sen enempää kuin, että hän oli Saratassun ja Aurinkotassun sekä edesmenneen Ruusutassun emo.
“Sirkkapentu, astu eteen”, lopultakin Aaltotähti kutsui minua nimeltä. Ponnasin nopeasti tassuilleni ja astuin eteenpäin. Nostin katseeni häneen hermostuneena, mutta samaan aikaan todella innostuneena. En malttanut kuulla kenestä oikein tulisi mestarini!
“Sirkkapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sirkkatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Tummavarjo. Toivon, että Tummavarjo siirtää kaiken tiedon sinulle”, päällikkö kertoi samalla, kun kutsui Tummavarjoa luokseen. Silmäni avartuivat. Tummavarjostako tulisi mestarini? Hiljaisena korvat aavistuksen luimuun menneinä seurasin sivusilmällä kuinka aikaisemmin tapaamani tummanharmaa kolli aaltomaisin liikkein kulki luoksemme ja pysähtyi aivan viereeni. Nielaisten vilkaisin nopeasti häntä ennen kuin tuijotukseni olisi porautunut häneen liian voimakkaasti, käänsin nopeasti katseeni takaisin päällikköön.
“Tummavarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta minulta, ja olet osoittanut olevasi sisukas ja sanoissasi pysyvä. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
“Lupaan sen kyllä, Aaltotähti”, kolli naukui matalalla äänellä ja kääntyi sitten puoleeni. Nielaisten käännyin hänen suuntaansa ja sydän jännityksestä pamppaillen, nostin katseeni takaisin häneen. Kollin silmät katselivat minua tarkkaavaisina kuin yrittäen etsiä pienintäkin virhettä minusta. Katsoin takaisin levottomana. Nytkö jo hän alkaisi etsimään kaikkea korjattavaa minussa? Entä, jos minä en olisi hänen ajatusmaailmaansa tarpeeksi hyvä eikä hän sen takia suostuisikaan kouluttamaan minua? Hän laski kuonoaan alemmas samalla tarkkaillen minua pelottavasti. Kurotin kaulaani ja kosketin nopeasti hänen kuonoaan ennen kuin laskin katseeni maahan.
“Keltatassu! Perhostassu! Siilitassu! Sirkkatassu! Keltatassu! Perhostassu! Siilitassu! Sirkkatassu!”

//No nyt on Sirkkakin kumppaneineen oppilaita! Laitan tohon alas viel ne oppilaat ja mestarit nii on helpompaa xd
Sirkkatassu & Tummavarjo
Siilitassu & Tuiskuturkki
Perhostassu & Ruskasiipi
Keltatassu & Purojuova

Mustakynsi oli hiljentänyt vauhtiaan päästäkseen Kuutamoklaanin häätöryhmän perää pitämään, Lehmusvarjon kuljettaen nopeaan tahtiin joukkoa kärjestä. Yön mukana tullut raskas ilma ja kaste kutittelivat soturittaren viiksikarvoja, mutta hän ei antanut sen häiritä kulkuaan, haavoittunut etutassu teki sitä jo ihan tarpeeksi. Kollisoturi teki hyvää työtä kuljettaessa joukkoa nopeaan tahtiin läpi havumetsikön, mutta Mustakynsi pystyi kuulemaan kuinka tuon häntä välillä osui tiellä oleviin pensaikkoihin tai kuinka tuo pienen hypähdyksen jälkeen laskeutui varomattomasti maahan. Ei sillä, oppilaat heidän välissään antoivat kyllä koko metsälle tiedoksi, että he olivat tulossa. Tuntui kuin nuo eivät edes viitsineet katsoa tassuihinsa. Eihän oppilaiden pimeänäkö tietenkään ollut yhtä hyvät kuin hänen ja Lehmusvarjon, mutta tämä alkoi olla naurettavaa. Minkälainen häätöjoukkio he oikein olivat, jos vihollinen pystyisi välttelemään heitä, koska kuuisi heidän tulonsa? Soturitarta alkoi ärsyttämään heidä rymistelynsä, joten Hiljaisuustassun astuessa pienen risun päälle, Mustakynsi sihahti saaden oppilaskaksikon huomion itseensä. Kollisoturikin vilkaisi taaksensa, muttei jäänyt seuraamaan sanaharkkaa sen pitemmäksi aikaa.
"Ettekö muka itse kuule minkälaista meteliä oikein pidätte? Vihollinen osaa kiertää meidät kaukaa tätä menoa ja jos niin käy, Varistähti ei tule sitä katsomaan hyvällä. Jos ette ala kulkemaan niin kuin kuutamoklaanilaisen kuuluu, minä pidän huolen siitä, että harjoittelemme metsässä liikkumista vaikka sitten koko yön", Mustakynsi murahti hiljaa, kuitenkin varmistaen, että Lehmusvarjokin kuuli. Kollisoturi ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan edessä olevasta reitistä, joten soturitar ei tiennyt olisiko hän valmis toteuttamaan uhkausta. No, sitten hän jäisi oppilaiden kanssa yksin harjoittelemaan. Jos mustavalkea naaras jotakin lupaisi, hän myöskin toteuttaisi sen. Oppilaat nyökkäilivät ja yrittivät nyt selvästi varovaisemmin kulkea aluskasvillisuuden seassa. Mustakynsi jatkoi äänettömästi kulkuaan ja yritti viedä ajatuksensa muualle sattuvasta etutassustaan. Hän ei ymmärtänyt miksi Nummipyörre oli edes harkinnut auttavansa sitä kotikissaa, Kuutamoklaanin ulkopuolisten kissojen ei pitäisi kuutamoklaanilaisille merkata mitään. Eihän osa kuutamoklaanilaisista edes välittänyt klaanitovereistaan, joten miksi yhden kotikissan hengen säästämisestä tuli asia mikä pitäisi tehdä miellyttääkseen johtoporrasta? Mustakynsi nosti katseensa eteensä, kun kuuli Lehmusvarjon pysähtyvän äkillisesti ja heilauttavan häntäänsä muille merkkinä pysähtyä. Soturitar aukaisi suutaan ja maisteli ilman tuoksuja. Muun metsästyspartioon osallistuneiden hajut olivat hälvenneet, nyt ilmassa haisi vain kuvottava kotikissan haju ja Nummipyörteen ominaistuoksu. Mustavalkea naaras vilkaisi kollisoturia ja näki tuon kasvoilla vihaisen ilmeen. Mustakynsi kurtisti kulmiaan ja haistoi ilmaa uudestaan. Nyt hänkin pystyi haistamaan todella vaimean, mutta vieraan tuoksun metsikön muista hajuista. Varmasti se kissa jota he olivat metsästämässä. Oppilaatkin erottivat sen pian Mustakynnen jälkeen ja pörhistelivät turkkejaan hurjistuneina. Soturitar kulki Lehmusvarjon rinnalle ja katsoi heidän vieressään olevaa puuta.
"Näkisimme paremmin ympärillemme jos olisimme korkeammalla, se kissa saattaa olla jossakin tässä lähistöllä", Mustakynsi kuiskasi ja käänsi katseensa kollisoturiin. Tuo väräytti viiksiään ja kääntyi katsomaan viiruuntunein silmin soturitarta. Mustavalkea naaras vastasi katseeseen kysyvänä, mutta Lehmusvarjo huomaisi varmasti ärtymyksen, mikä keltaisten silmien takana piileksi. Kyseenalaistiko kellertävä kissa hänen käskyään? Olihan tuo muutaman kuun Mustakynttä vanhempi, mutta eihän Lehmusvarjolla nyt niin isoa ikähierarkia- aatetta voinut olla.
"Kiipeätkö sinä siihen puuhun vai et?" Mustakynsi sihisi nyt käskevämmällä äänensävyllä, pitäen sen vielä kuitenkin hiljaisena. Kollisoturi nosti ylähuultaan, mutta kääntyi ja tallusti puun eteen, katsoen sen latvastoa kohti. Soturitar vilkaisi oppilaskaksikkoa ja viittoi heitä laskeutumaan tuulen alapuolelle nähdessään noiden kurkoittelevan kaulojaan nähdäkseen pensaikkojen yli ympärilleen. Mustavalkea naaras pudisteli päätänsä ja seurasi vierestä miten Lehmusvarjo jännitti takajalkansa ja hyppäsi puun runkoa vasten. Mustakynsi sihahti kuullessaan tömähdyksen ja kaarnan raavinnan ääniä. Soturitar alkoi katumaan sitä ettei ollut itse kiivennyt puuhun vaan oli käskyttänyt kollisoturin sinne. Hän oli ajatellut ettei pystyisi etutassunsa kanssa suorittamaan äänetöntä kiipeämistä, muttei tämä yhtään sen parempi vaihtoehto ollutkaan. Mustavalkea naaras seurasi alhaalta miten Lehmusvarjo veti itsensä puun matalimmalle oksalle ja alkoi tähystämään lähiympäristöä.

Murhepentu heräsi valkenevaan aamuun haukotellen. Hän nousi huterasti ylös ja venytteli jäseniään maukkaiden yöunien jäljiltä. Unissa esiintynyt mehukas myyrä oli saanut pennun jo heti alkajaisiksi nälkäiseksi. Vatsa kurni oikein kunnolla, joten Murhepennun oli pakko mennä pyytämään Kirkasaamulta vatsantäytettä. Murhepentu kipitti pitkine jalkoineen kermanvärisen naaraan luokse, joka taas katsoi pentua kohti hivenen hymyillen. Hymy ei ollut täysin huomattavissa, mutta Murhepennun kiinnittäessä siihen huomiota, kolli oli varma, että naaraskissa hymyili hänelle. Kirkasaamu toimi hänelle sijaisemona, kun ei hänellä oikeata emoa ollut. Saati sitten isääkään tai muita sukulaisia. Murhepentu oli välillä niin kateellinen Hiiripennulle, Peipospennulle ja Pikkupennulle, että häneen oikein sattui. He olivat varmasti onnellisia, kun heillä oli toisensa. Murhepentu oli surullinen, sillä hänellä ei oikein ollut ketään. Ei edes ystäviä, sillä kolli ei uskaltanut osallistua toisten pentujen leikkeihin, vaikka hän olisi kuinka halunnut. Murhepennusta vain tuntui liian isolta asialta pyytää toisia ottamaan hänetkin mukaan.
“Onko täällä mitään syötävää minulle?” Murhepentu kysyi sijaisemoltaan, joka pudisteli heti päätään. Kollipentu huokaisi hiljaa ja siirsi katseensa maahan. Pudisteleva pää ei paljoa nälkään auttanut.
“Eräs oppilaista varmasti tuo sinulle pian jotain. Jaksat varmasti odottaa vielä vähän aikaa- Kas, siinähän Haukkatassu onkin jäniksen kanssa”, Kirkasaamu ei paljoa ehtinyt sanoa, kun yksi klaanin oppilaista toikin jo syötävää pentutarhaan. Murhepentu kääntyi katsomaan oppilaan suuntaan ja luimisti heti korviaan nähdessään toisen. Haukkatassu väläytti kuitenkin kollille hymyn, josta Murhepentu hieman piristyi. Ensimmäiseksi kolli oli ajatellut oppilasta ilkeäksi, mutta kaikki ajatukset ja kysymykset, jotka Murhepennun päässä pyörivät vinhaa kyytiä, murtuivat. Seuraavaksi hän kallisteli päätään ja tutki paremmin soturioppilaan olemusta.
“Oliko kenelläkään nälkä?” Haukkatassun äänensävy oli melko pehmeä. Murhepentu uskaltautui astelemaan toisen luokse, ja hymähtämään jotain, kunnes kävi suoraan jäniksen kimppuun.
“Jätä vähän muillekin”, tabbykuvioinen kolli nauroi vieressä. Muut pennut kipittelivät myös lähemmäs. Yleensä tässä vaiheessa Murhepentu olisi perääntynyt paikalta, mutta kollilla oli niin nälkä, että hän pystyi keskittymään vain jäniksen ahmimiseen. Se maistui niin mehevältä ja hyvältä, ja sai heti vatsan hiljaiseksi.
“Taidankin tästä lähteä, Purovirta odottaa minua jo ulkopuolella”, Haukkatassu naukaisi ja nyökkäsi hyvästiksi pentutarhan jäsenille. Murhepentu nosti päänsä jäniksestä hetkeksi katsoakseen soturioppilaan perään. Hän toivoi itsekin pääsevänsä pian oppilaaksi, vaikka tiesi siihen kuluvan vielä useamman tovin. Pentuna oli niin tylsää, kun joutui kökkimään suurimman osan ajasta pesästä, eikä oikein ollut mitään kiinnostavaa tekemistä. Kolme muuta pentua yleensä pelasivat keskenään sammalpalloa, mutta Murhepentu oli tottunut tarkkailemaan leikkiä sivummalta. Kun toiset eivät tajunneet pyytää häntä mukaan, kolli oletti, ettei hänen seuransa kiinnostanut.
Mustaturkkinen sai syötyä vatsansa täyteen, joten hän asteli hieman kömpelösti sivummalle, jotta toiset pennut saivat syödä jäniksen loppuun keskenään. Kirkasaamu liittyi myös muiden seuraan aterioimaan, nyt kun sinne tuli tilaa kollipennun lähdettyä. Murhepennun teki kovasti mieli tehdä juuri tänä päivänä jotakin jännää - jotain sellaista, mitä kolli ei ollut aikaisemmin tehnyt. Murhepentu halusi kovasti kurkistaa pentutarhan ulkopuolelle, sillä hän ei ollut tehnyt sitä aikaisemmin. Jokin kuitenkin sanoi pennun takaraivossa, ettei hän voinut noin vain kadota Kirkasaamun valvovan silmän alta ja saattaa naaraskissaa suunnattoman huolen valtaan. Kirkasaamu todella välitti pennuista, ja Murhepennullekin oli tullut se hyvin selväksi. Sen takia hän empi, uskaltaisiko sitä nyt lähteä ilman lupaa. Kolli ei halunnut aiheuttaa turhaa huolta, joten hän asteli takaisin jäniksen luokse kysyäkseen asiasta sijaisemolta.
“Tuota- Saanko lähteä tutkimaan leiriä?” Murhepentu sai sanottua asiansa sen enempää turhia jaarittelematta. Kermanvärinen naaras nosti katseensa pentuun ja pudisteli päätään. Murhepennun olemus muuttui heti. Vanhemmat pennut olivat jo saaneet käydä tutkimassa leiriä, joten miksei kolli saanut? Se tuntui Murhepennusta hyvin epäreilulta.
“Älä lähde yksin. Odota, että me muut olemme syöneet, niin voimme lähteä yhdessä”, naaraskissa naukaisi ja tuotti sanoillaan pettymyksen kollipennulle. Murhepentu ei olisi halunnut mennä muiden kanssa. Hän olisi halunnut tutkia yksin. Loukkaantuneena naaraan antamasta vastauksesta pentu kipitti pentutarhan hämärimpään nurkkaan ja käpertyi sinne. Häntä ei enää huvittanut lähteä minnekään.

Lumisydän katseli pimeää leiriä huolestuneena. Heidän klaaninsa oli vieläkin hajalla, kissat vammautuneina ja riista vähissä. Miten he ikinä pystyisivät korvaamaan kaiken sen vahingon mitä kuutamoklaanilaiset tekivät? Soturi oli tehnyt kaikkensa auttaakseen leirin ja Puroklaanin kunnostuksessa, mutta kaikki tuntui korjaantuvan niin pienellä vauhdilla ettei kolli ollut varma oliko heidän teoillaan edes mitään väliä.
"Lumisydän, tuletko nukkumaan kanssamme? Ketturoihun ja Sammalsateen pitäisi valvoa leiriaukiolla yksin", Sädetaivaan ääni herätti Lumisydämen ajatuksistaan. Soturi kääntyi katsomaan vierelleen saapunutta emoaan ja Puronlaulua, jotka saapuivat juuri leiriin. Kolli tervehti molempia soturittaria ja puski kermanvaalean naaraan poskea hellästi. Tuon hempeä ja turvallinen tuoksu täytti harmaalaikukkaan kissan aistit hetkeksi.
"Tulen tulen. Mihin te isän olette jättäneet?" Lumisydän kysyi vetäytyessään taaksepäin ja noustessaan jaloilleen. Yleensä Tummakajo pysyi tiiviisti kiinni kumppanissaan, mutta nyt soturia ei näkynyt missään leiriaukealla.
"Hän halusi tehdä vielä pienen kävelylenkin itsekseen. Kyllähän sinä sen isäsi tiedät, ei hän pysty parantajanpesässä toimeettomana makaamaan. Aina pitäisi olla tekemässä jotakin Puroklaanin hyväksi", Sädetaivas sanoi yllättävän lempeällä äänellä. No, hänhän puhui elämänsä rakkaudesta, joten ei se kai mikään ihmekään ollut. Lumisydän nyökkäsi ja seurasi soturittaria sotureiden pesään. Naaraat tassuttelivat keskemmälle pesää, lämpimille paikoille kun taas kolli asettui Kuplamyrskyn viereen pesän reunalle. Soturit toivottivat nopeasti toisilleen hyvän yön toivotukset ja alkoivat nukkumaan.

Kuului kimeä kirkaisu, jossa oli sekaisin pelkoa ja surua. Lumisydän hätkähti pystyyn ja yritti nopeasti totuttaa silmiään pimeään sotureiden pesään. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten yö ei ollut vielä lähtenyt kanjonin yltä. Soturi tavoitti tätinsä Ruskalehden silmät, soturitar oli noussut jo jaloilleen. Hän oli varmasti kuullut saman kiljaisun, kuten moni muukin kissa pesässä, jotka nyt katselivat hämillään toisiaan. Kolli antoi katseena kiertää nopeasti ympäri pesän ja hän huomasi heti jotakin outoa. Hiiriturkin, Kanijalan, Sädetaivaan, Tummakajon ja Täpläliidon pedit olivat tyhjillään. Kanelinruskea naaras huomasi saman ja nopeaan tahtiin pujotteli muiden sammalpetien ohi ulos pesästä. Lumisydän kapusi itsensä jaloilleen, aikeissaan seurata Ruskalehteä, mutta tuttu silmäpari pesän toisella reunalla kiinnitti hetkellisesti hänen huomionsa. Aamutäplä ja Kottaraissulka olivat myöskin nousseet vuoteiltaan ja katsoivat odottavina häntä. Soturi katsoi muutaman sekunnin sisaruksiaan ja mietti mikä heitä odottaisi sotureiden pesän ulkopuolella. Tämä vaikutti liittyvän jotenkin heidän perheeseensä. Kaikki he olivat jännittyneinä, Lumisydän pystyi miltei pimeässä pesässä näkemään kuinka kaksikon turkit olivat pörhöllä. Aamutäplä nyökäytti nopeasti päätään ja hänen johdolla sisarukset poistuvat pesästä Ruskalehden perään. Heti leiriaukiolle päästessään huomasi kolli Ketturoihun ja Sammalsateen jotka vieläkin istuivat vartiointipaikoillaan. Sisaruksien kasvot olivat täyttyneet huolesta ja surusta, Ketturoihu näytti jopa itkevän? Soturi katsoi hetken noita muttei ehtinyt kysymään mitään, kun hiljainen itku tavoitti hänen korvansa. Lumisydän paikansi parantajanpesän äänen lähtöpisteeksi. Hän juoksi sisaruksiensa kanssa varoittamatta sisään ja näki emonsa Sädetaivaan itkemässä harmaatäplikästä ruumista vasten. Soturi irvisti haistaessaan veren ja kuoleman hajun pesässä, joka yleensä tukahdutti kaikki hajut yrttien alle. Kolli katsoi hämmentyneenä Hiiriturkkia, Kanijalkaa, Yöturkkia, Kylmätassua ja Täpläliitoa, jotka olivat kerääntyneet itkevien Sädetaivaan ja Ruskalehden ympärille. Tarkemmin katsottuaan hän pystyi näkemään myöskin entisen mestarinsa poskilla kyynelvirran. Lumisydän oli tolaltaan ja kääntyi katsomaan emoaan, kun kukaan ei suostunut avaamaan suutaan ja kertomaan mitä oli käynyt. Sädetaivashan tiesi aina kaiken, hän osaisi kyllä vastata tähänkin, eikö niin? Yrittäessään hakea soturittaren katsetta, huomasi hän myös tarkemmin ruumiin, minkä ylle naaraat olivat laskeutuneet suremaan. Ja silloin soturi tunnisti hänet. Hän tunsi tämän kissan, mutta ei vain voinut ymmärtää sitä... Tai, olihan hän sen jo huomannut aikaisemminkin. Tummakajon haju oli ollut vahvana leiriaukiolla ja nyt parantajan pesässä vielä vahvempana. Ehkä Lumisydämen alitajunta oli halunnut estää häntä tajuamasta tilannetta eikä tieto siksi ollut rekisteröitynyt heti hänen päähänsä. Soturi tunsi jonkin iskeytyvän hänen rintaansa, vieden kaiken hapen hänen keuhkoistaan, kun hän katsoi emonsa itkevän kuolleen kumppaninsa luona. Kollin alahuuli alkoi väpättämään ja hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta mitään ei ulos ikinä tullut.
"I-isä?" Lumisydän kääntyi hitaasti katsomaan vieressään olevaa Aamutäplää, joka oli hiljaisessa parantajan pesässä, nyyhkytystä lukuunottamatta, uskaltanut sanoa jotakin. Sisko tärisi kauttaaltaan ja yritti parhaansa mukaan pidätellä kyynelaaltoa tuijottaessaan isänsä ruumista. Soturi kääntyi taas katsomaan maassa makaavaa, verestä tahriutunutta Tummakajoa. Eihän isän olisi pitänyt olla kuollut, juuri illalla he olivat nähneet Ketturoihun ja Sammalsateen nimitysten jälkeen...
Happea. Lumisydän huomasi hengittävänsä tiheästi, yrittäen saada keuhkoihinsa pikaisesti ilmaa, mutta hän ei tuntunut saavan sitä. Soturi kääntyi ja lähti huojuen ulos pesästä vielä pimeään leiriin. Hän ei tuntenut maata tassujensa alla, eikä tuulenvirettä kasvoillaan mikä sai kollin vielä paniikinomaisempaan tilaan. Hänen oli pakko saada tuntea jotakin, että tietäisi olevansa täällä. Että tietäisi olevansa elossa. Harmaalaikkuinen kissa rämpi tiensä leiriaukion poikki ja iskeytyi kylmää kiveä vasten, joka sattumoisin oli sotureiden pesä. Isku kipinöi hänen toisella kasvonpuoliskolla ja lavallaan, minkä jälkeen kiven kylmä pinta alkoi turruttamaan aluetta, mihin hänen ihonsa osui. Lumisydän tunsi jyskyttävän kivun säkenöivän hänen päästään muualle kehoonsa. Soturin koko ruumis oli turta ja veltto, eikä hän kyennyt muuta kuin ynähtämään vaimeasti, vaikka olisi halunnut huutaa kurkkunsa käheäksi. Ilmeisesti hän oli vielä itsekin hereillä ja elossa... Kolli tunsi kylmän väreen kulkevan pitkin hänen selkäänsä, kun hän tajusi, että siinä tapauksessa kaikki mikä häntä odottaisi parantajan pesässä olisi myös totta.

Seuraavan kerran havahtuessaan Lumisydän haistoi voimakkaiden parantajanyrttien tuoksun ja ne haistaessaan, hän tuntui rauhoittuvan hieman. Ilmassa tuoksui myös kosteus ja hiekka, mutta haju ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä, olihan hän tottunut siihen. Soturi tunsi makaavansa sangen pehmeällä alustalla, sammalvuoteella, ehkä. Kolli veti syvään henkeä ja raotti silmiään. Oli melko hämärää, mutta hetken kuluttua hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Lumisydän käänsi päätään ja tajusi makaavansa parantajan pesässä. Hän tukahdutti terävän henkäyksen nähdessään Sädetaivaan makaavan vähän matkan päässä vuoteesta. Emon taivaansiniset silmät hohtivat hämärässä, mutta soturi ei kyennyt lukemaan niiden ilmettä - Surua? Pettymystä? Hän tuijotti soturitarta, emoaan, pitkän aikaa sanomatta sanaakaan. Kollin mielessä käytiin tuolla hetkellä raivokasta taistelua: taistelua surua, kipua ja todellisuutta vastaan, mutta myöskin itsehillintää vastaan. Hän ei olisi ikinä halunnut nähdä emoaan tuon näköisenä. Sädetaivas oli nimensä mukaan ollut aina niin säteilevä persoona, ei tämä elämäänsä kyllästynyt ja pettyneeltä näyttävä naaras. Lumisydän olisi halunnut repiä riekaleiksi maailman heidän ympärillään, tuhota kaiken mikä aiheutti emolle ja Lumisydämen sisaruksille huonoa mieltä.
"Sinä nukuit melko kauan", soturi kuuli silkinpehmeän lausahduksen läheltään. Hän käänsi katseensa Ruskalehteen, joka makasi sammalpedillä hänen lähellään, sekä Täpläliitoon, joka istui soturittaren vieressä.
"Näitkö kauniita unia?" Lumisydämen entinen mestari kysyi. Harmaalaikkuisen kollin pupillit kutistuivat, kun hän kuuli setänsä kysymyksen. Oliko hän nähnyt kauniita unia? Hänen isänsä oli juuri kuollut, luuliko Täpläliito, että sen jälkeen voisi nähdä kauniita unia? Ruskalehti näpäytti hännällään tummalaikkuisen soturin jalkaa ja yritti katsoa tuota tuimasti, mutta katseessa näkyi vain suru. Harmaa kolli vastasi katseeseen ja huokaisi syvään, laskien katseensa alas. Lumisydän tiesi, että hänen entinen mestarinsa yritti vain tarkoittaa hyvää. Hän ei ollut ikinä kuullut tuon juttelevan ystävällisesti tai kaunopuheisesti kenenkään muun kuin Kultakuiskeen, Puronlaulun, Ruskalehden tai Ketturoihun kanssa. Ainoiden hänelle läheisten naaraiden seurassa. Täpläliito varmasti vain tunsi tarvetta jutella ystävällisesti veljensä pojan kanssa, pojan joka nyt jäisi ilman isää.
"En nähnyt unia - vain pelkkää pimeyttä", Lumisydän vastasi hiljaa, saaden vastauksena pienen nyökkäyksen sedältään.
"Se on harmi. Olisi ollut mukava nyt kuunnella, kun kerrot unistasi... Sinähän teit niin usein, kun olit pieni", Ruskalehti sanoi haikeana ja lasittunein silmin tuijotti Tummakajon ruumista, jonka ympärillä Yöturkki ja Kylmätassu pyörivät. Harmaalaikukas soturi käänsi katseensa tassuihinsa ja huokaisi. Kun hän oli pieni... Silloin kun he olivat vielä tiiviimpi perhe Ruskalehden ja Täpläliidon kanssa. Kun hän oli läheisempi sisaruksiensa ja vanhempiensa kanssa. Nyt hän ei enää ikinä pääsisi kaikkien perheenjäsentensä seurassa sitä kokemaan. Lumisydän käänsi katseensa pesän suuaukolle ja katsoi auringon säteiden pikkuhiljaa kaikkonevan leiristä. Hautajaiset alkaisivat varmasti pian.

//Jos joku haluaa jatkaa/kertoa eri näkökulmasta, niin ajattelin, että Hiiriturkki, Kanijalka ja Täpläliito olis vaikka löytänyt Tummakajon ruumiin, siks ne siellä parantajan pesässä oleskeli. Jos vaikka Sädetaivas olis huomannut ettei Tumma ollutkaan palannut takaisin ja herättänyt Hiiriturkin ja sit tää kolmikko olis sen leiriin tuonut yms.

2 luku

Astelin hiljaisin askelin kaksijalkalan kivisiä, hurviönkatkuisia katuja pitkin silmät pelkiksi viiruiksi vedettynä. Hirviön saastainen katku sai vaaleanvihreät silmäni vetistämään, enkä todellakaan pitänyt siitä tunteesta, että joku tuntui tarkkailevan jokaista pienintäkin liikahdustani. En pystynyt kunnolla olemaan omassa elementissäni hajujen vuolaan virran ympäröimänä. Kivinen tie tuntui hankaavan polkuanturani verille ja olisin mielummin poikennut niitylle, jossa oleilivat lehmiksi kutsutut olennot, silti minusta tuntui, että olisi parempi välttyä niiden valtavilta käpäliltä. Heilautin vaaleita korviani hämmentyneenä kaikista lukuisista äänistä, jotka ympäröivät minua herhiläisparven lailla. Metsikössä kulkiessani seuranani oli ollut vain autuas hiljaisuus, joka oli mielestäni paljon mukavampi kuin joukko uusia ja outoja, mieleenpainuvia ääniä. Olin kyllä tottunut kulkemaan kaksijalkaloissa, mutta tämän kaksijalkalan talot ylettyivät huiman korkealle ja paikka jätti helposti varjoonsa kaikki muut kaksijalkojen elinalueet, sekä hirviötä viuhahteli solkenaan ohitseni kauheaa ulinaa pitäen.
Löysin pienen ruohopläntin hirviöiden kohtaamispaikan keskeltä.
-Sinne pitäisi vain jotenkin päästä. Mumisin, katsellen mietteliäänä ohi viuhahtelevia hirviöitä.
Vilkuilin vihreät silmät hienoisesti sirrillään ympärilleni varmistaakseni, etteivät hirviöt vain saisi mieleensä popsia minua päivälliseksi. Loikkasin takaisin kovalle, pahanhajuiselle kivipinnalle ja annoin käpälieni rummuttaa tasaisesti rosoista pintaa, juoksin suoraan kohti vehreää ruohoalustaa, jolle päästessäni pääsisin vihdoinkin turvaan. Lämmin vastatuuli painoi korvani pakostakin luimuun pinkoessani kohti vihreää kasvustoa, en huomannut edes minua vinhaa vauhtia kohti kiitävää hirviötä, sydän takoi rinnassani hurjaa, ennätysmäistä vauhtia ja tuntui siltä kuin repeäisin kohta kahtia.
Tunsin käpälieni alla ruohoa ja jarrutin niin, että ruohonkosia lenteli ympäriinsä, onneksi pääsin edes ehjänä perille! #Lähden täältä välittömästi pois, sain äsken melkein surmani!#

Saran luku

Ottoisäni oli juuri avaamaisillaan suunsa puhuakseen kun Pikkutassu pelmahti kärsimättömän näköisenä aukiolle.
-Jänisloikka, meidänhän piti mennä taisteluharjoituksiin, pienehkön metsikön uumenista ilmestynyt Pikkutassu tuhahti.
-Olen pahoillani, mennään, ottoisäni naukui ja tassutti minulle kohdistettu, pahoitteleva ilme naamallaan oppilaansa vierelle. Pikkutassu lähti astelemaan rivakasti pois aukiolta Jänisloikka vierellään nopeasti loikkien. Ärähdin turhautuneena ottoisäni perään, juuri kun Jänisloikka oli avannut suunsa Pikkutassu oli ilmestynyt yhtäkkiä paikalle. #Jänisloikka laiminlöi silti Pikkutassua aika pahasti kun tämä joutui ihan yksinään tulemaan tänne asti!# Lähdin astelemaan hitaasti leiriin, uskoin, että Tomukukka olisi melko vihainen kun en ollut ilmestynyt sovittuun aikaan paikalle, meillä olisi ollut tiedossa jotakin kivaa, mutta uskoin, että mestarini tuskin, ainakaan mielellään antaisi minun mennä edes metsästyspartioon. Pujahdin hämärän sisäänkäynnin sisälle valmistautuen toruvaan sanaryöppyyn, jonka saisin varmasti kohta kuulla. Räpäytin hämilläni silmiäni kun Tomukukka asteli rauhallisesti eteeni.
-Missä olet ollut? Tomukukka kysyi tuimasti.
Naaras teki pieniä ärsyyntyneitä liikkeitä puhuessaan.
-Jänisloikka tahtoi kertoa minulle jotain, vastasin vilpittömästi naarasta tuijottaen.
-Jahas, ajattelin, että olisimme voineet mennä taisteluharjoituksiin, mutta saat kyllä ensin auttaa Loskatassua pentutarhan siivoamisessa, Tomukukka naukaisi hännällään pentutarhalle viitaten.
-Selvä selvä, menossa ollaan! Naukaisin viiksiäni ärtyneesti värisyttäen.
***
#Voi hyvä Tähtiklaani!#
Tomukukan liikkeet olivat napakoita ja
salamannopeita, tuntui kuin naaras olisi saanut parin auringonnousun aikana Tähtiklaaanilta supervoimia, joista kuka tahansa olisi voinut vain haaveilla. Mestariini verrattuna liikkeni olivat yhtä hitaita kuin etana ylämäessä ja käpäläni olivat kerta kaikkiaan täysin turrat rankasta harjoittelusta.
-Voimmeko...pitää pienen...tauon? Puuskutin katkonaisesti istahtaen lannistuneena läheiselle nurmikaistaleelle.
-Toki, seuraavaksi pääset harjoittelemaan Aurinkotassua vastaan, mestarini naukui, katsellen minua myötätuntoisesti.
Painauduin makaamaan nurmikolle, tämä tästä enää puuttuikin, Aurinkotassun iänikuinen ylvästely mahtavilla taidoillaan nöyryytykseni jälkeen.
-Ovatko Ampiaispisto ja Aurinkotassu tulossa kohta? Kysyin hetken päästä vedettyäni henkeä.
-He tulevat kuuhuipun aikoihin, mestarini vastasi viiksiään värisyttäen.
-Ai yötaisteuharjoitukset? Naukaisin piristyneenä, Aurinkotassun pimeänäkö ei nimittäin ollut juurikan omaani parempi.
-Juuri niin! Tomukukka säesti hymyillen lämpimästi.
Silmäni kirkastuivat ja värisytin viiksiäni innostuneena.
-Voinko harjoitella vielä hieman, ihan yksinäni? Kysyin epävarmasti, Tomukukan kanssa uudelleen harjoittelu nimittäin veisi liikaa voimia.
-Toki, muista silti hakea ruokaa, mestarini naukui hämmästynyt sävy äänessään, mutta lähti tassuttamaan pois aukealta, joka isännöi oppilaiden taisteluharjoituksia.
Nyökäytin päätäni Tomukukan hiljalleen loittonevalle selälle, olin käynyt jo vähän aikaa sitten saalistamassa muille, voisin kai nyt saalistaa itsellenikin jotain.
Hipsin pois alueelta ja pujahdin nopeasti, pienelle puiden kasvupaikkana toimivalle alueelle, minun oli pakko saada jotakin syötävää! Painauduin vaistomaisesti harvalehtisten puiden alapuolelle yrittäen huomioida kaikki riistasta muistuttavat pienet äänet, joita ilmassa kaikui tulevan hiirenkorvan ansiosta. Raotin suutani pikkuisen, sinne leijaili ensimmäiseksi päästäisen makea aromi, joka kantautui läheisen puun takaa. #Tämähän on helppoa# Hivuttauduin varovaisesti olennon taakse, pitäen kuitenkin huolen siitä, että pysyin edes joten kuten tuulen alapuolella. Kouraisin vaivattomasti ruskeanharmaan olennon käpäliini ja katkaisin tämän selkärangan pelkällä pikku näykkäisyllä. Söin päästäisen nopeasti, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan, että rikoin soturilakia, olinhan jo käynyt saalistamassa klaanin tarpeisiin, eikä tekoni ollut tällä tavoin rikkonut yhtään mitään lakia. Astelin rennosti puiden lomassa kuunnellen hiirenkorvaan kuuluvia touhukkaita äännähdyksiä ja lintujen liverrystä, ei minulla mitään kiirettä ollut, kuuhuippuunhan oli vielä rutkasti aikaa, voisin harjoitella mielin määrin.
***
#Kuuhuippu tuli aivan liian nopeasti!#
Istuin kuuntelemassa levottomana Ampiaispiston ja Tomukukan selostusta yötaisteluista, tärkeintä oli vain, että en nöyryyttäisi itseäni, Aurinkotassun myötätunto minua kohtaan oli haihtunut parin auringonnousun aikana kuin savuna ilmaan, tämä oli aivan samallainen kuin ennenkin.
-Kaikki aistit on otettava käyttöön, pelkkä näkö ei riitä yötaistelussa! Ampiaispisto lopetti mahtipontisella lauseella.
Vilkaisin epävarmana veljeäni, joka tuijotti voitostaan varmana takaisin, olikohan Aurinkotassu harjoitellut yötaistelua ennenkin?
-Ensin laitamme teidät toisianne vastaan, Tomukukka totesi rauhallisesti ja viittasi minua ja Aurinkotassua menemään vastakkain.
Astelin hieman epävarmana veljeäni vastapäätä, häntäni värisi hermostuksesta ja jalkani olivat jähmettyneet paikalleen kun Ampiaispisto nyökkäsi pontevasti taistelun alkamisen merkiksi. Veljeni syöksähti silmät pelkkinä kullankeltaisina viiruina minua kohti kuin saalistaan väijynyt käärme, olin täysin jähmettynyt paikalleni, enkä jostakin syystä kyennyt liikkumaan.

//Mitäköhän Saralle käy?