Tassutin hiljaisena mestarini vierellä ja keskityin kuuntelemaan luonnon ääniä, kaikki mahdolliset rasahtelut ja rapisevat äänet saivat minut vavahtamaan hentoisesti. #Tiedän että melkein kaikki säälivät minua...# Kuopaisin kynsilläni turhautuneena maata jättäen Tomukukan loikkimaan hetkeksi yksin avaraksi muuttuneessa maastossa. Laahustin välimatkaa umpeen sen verran, että minun ei kuitenkaan tarvinnut kulkea siltikään Tomukukan vierellä. Raotin suutani ja sinne tulvahti ensimmäiseksi jäniksen selvästi erottuva hajujälki.
-Jänis. Mumisin ja nyökäytin napakasti päätäni Tomukukalle.
-Niinpäs onkin! Naaras naukui ystävällisesti ja väläytti minulle hymyn.
#Hän tiesi kyllä tasan tarkkaan, että jänis on täällä, mutta saanpa ainakin purettua tunteeni siihen#
Pyöräytin vihreitä silmiäni ja painauduin lämpenemässä olevaan maahan kynsiäni kärsimättömästi koukistellen. Heilautin mustia korviani ja lähdin luikertelemaan jalat tuskin maata koskettaen kohti paikkaa mistä jäniksen lemu leijaili. Jännitin mustat käpäläni valmiiksi loikkaan kyyristyen tiheän pensaikon taakse vielä hieman matalammalle. Muhkurainen maa tuntui epämukavalta käpälieni alla ja pikkukivet pistelivät ikävästi polkuanturoitani kun odotin, että pulska nisäkäs laskisi päänsä tuputtaakseen itsensä täyteen maasta ihan vasta putkahtanutta ruohoa. Jänis painoi ruskean ja valkosen värin peitossa olevan päänsä katkaistakseen ruohonkorren. Loikkasin korvat luimuun painettuina jäniksen eteen ja sihisin uhkaavasti huuli irvessä. Jänis päästi kimeän kauhunkiljahduksen ja peruutti taakseppäin kokoruumiiltaan hurjasti vapisten. Pieni säälin tunne välähti sisälläni, mutta pakotin sen takaisin sinne mihin se kuuluikin. Katkaisin otuksen selkärangan säälimättömästi ja raahasin sen ylpeästi hymyilevän Tomukukan eteen.
-Hienoa! Tomukukka naukui ja tarrasi hampaillaan kiinni jäniksen toiselta puolelta samalla kun minä otin kiinni toiselta.
Tomukukan kehut lämmittivät mukavasti ja saivat ajatukseni kirkastumaan hetkeksi, eikä jänis ollut lainkaan hassumpi kokoisekseen.

//I am back XD!

Kiurutassu katsoi kiukkuisesti edessään seisovaa Varistähteä. Kollin meripihkan sävyiset silmät porautuivat täplikkääseen oppilaaseen.
-Kiurutassu…
-Olisin vienyt sinut nyt taisteluharjoituksiin, mutta ilmeisesti olet niin holtiton, että saat tänään nauttia pentutarhan ja klaaninvanhempien pesän siivoamisesta, Varistähden äkäinen äänensävy muuttui maireaksi.
#Onko# Ajatus Varistähden määräyksestä sai Kiurutassun veren kiehumaan.
Naaras sai kuitenkin hillittyä kärkkään kielensä nähdessään Havutassun katsoen häntä viikset innosta väristen. Varistähti ilmeisesti huomasi myös malttamattomana omituisesti pomppivan Havutassun, sillä katsoi Kiurutassua kerran varoittavasti, ja lähti kävelemään pientä rajapartiota kohti. Havutassu pinkoi Kiurutassua kohti.
-Me päästään taisteluharjoituksiin! Havutassu kiljui lapsellisesti.
-Sinä pääset minä en, Kiurutassu huokaisi.
-Miten niin? Havutassun äänestä paistoi hämmennys.
-No Varistähti ei päästänyt minua lähtemään, Kiurutassu tokaisi jättäen kertomatta koko tarinaa Havutassulle.
-Luulin, että Syreenikukkaa kamalampaa mestaria ei olekaan! Havutassu karjaisi.
-No, siinä tapauksessa olet pahasti väärässä, Kiurutassu huokaisi ja lähti kävelemään klaaninvanhimpien pesää kohti.
Klaaninvanhimpien pesässä tuoksui tunkkaiselta. Keltasydän ja Hämyviiksi torkkuivat leppoisasti kuihtuneilla sammalilla. Täplikäs oppilas käveli Keltasydämen viereen ja tuuppasi röyhkeästi naarasta. Klaaninvanhin heräsi säpsähtäen.
-Siirry! Kiurutassu sähähti.
Keltasydän tuijotti merensiniset silmät pyöreinä oppilasta. Naaras kuitenkin siirtyi pois makuualustaltaan. Täplikäs oppilas huokaisi raskaasti ja aloitti siivoamisen.
-Ne kulkukissat olivat raivostuttavan röyhkeitä! Keltasydän kommentoi Hämyviiksen kertomaan tarinaan.
Hämyviiksi virnisti omahyväisesti. Kiurutassu puuskahti, ja tarkisti makuualuset. Ne näyttivät nyt hyviltä, joten oppilas kirmasi pentutarhaan.
Pentujen temmellys sai Kiurutassun väkisinkin iloiseksi. Pennut tuijottivat kiinnostuneina, kun oppilas siivosi pentutarhaa. Naaraan jäseniin pisti inhottavasti, mutta sisukkaasti hän jatkoi siivoamista.
-Vihdoin! Kiurutassu puuskahti, ja antoi katseensa kiertää pentutarhassa.
Nyt pentutarha loisti puhtauttaan. Makuualustat olivat uudet ja pehmeät. Kiurutassu nosti häntäänsä kuningattarille ja lähti ripeästi pois.
Täplikäs oppilas katseli leiriä. Naaras huomasi Kivisydämen norkoilevan leirin uloskäynnillä. Kiurutassun mieleen juolahti kiperä ajatus, johon Kiurutassu ei ollut vastausta.
-Kivisydän! Kiurutassu hihkaisi ja jolkotti emonsa luokse.
-Hei Kiurutassu! Kivisydämen äänestä paistoi hämmennys.
-Kuka on isäni? Kiurutassu kysyi.
Kysymys oli vaivannut todella kauan oppilasta. Kuka oli hänen isänsä?
-En halua kertoa, Kivisydän ilmoitti, ja huokaisi raskaasti.
Naaras tuijotti ymmärtäväisesti emoaan. Uteliaisuus kasvoi kuitenkin oppilaan sisällä. Hän oli päättänyt selvittää isänsä välittämättä, siitä kuinka paljon se vaatisi.
/Jes! Nyt vihdoin sain julkaistua Kiurun lyhyen luvun!

Aukiolla kävi puheensorina, kun kissat puhuivat ääneen kuinka ja kuka klaania paikkasi ja mistä kohdista. Monet olivat päätyneet paikkaamaan pentutarhaa ja oppilaiden pesää, kun toiset sotureiden pesää ja sisäänpääsyä. Tummakajo vaivalloisesti nousi tassuilleen ja lähti hitaasti, mutta varmasti kulkemaan kohti parantajan pesän suuaukkoa kohden. Hänen askeleensa tuntuivat painavilta ja monet haavat alkoivat taas kirvelemään kävelyn tahdissa. Jopa hänen tuuhea häntänsä laahasi maata pitkin, kun kollisoturi ei jaksanut kannatella sitä. Hän keskitti kaikki voimansa neljän jalkansa liikuttamiseen.
“Tummakajo? Minne olet menossa?” Yöturkin huudahdus sai tummanharmaan soturin pysähtymään niille sijoilleen ja huokaisemaan syvään. Hän kipristeli kynsiensä välissä pesän multaista pintaa ennen kuin hitaasti käänsi päätään tummaturkkista parantajaa kohden.
“Kuten tiedät Yöturkki, minulla on oppilas koulutettavana ja sotureiden velvollisuudet hoidettavana”, hän aloitti ja huokaisten jatkoi,
“Sanoit eilen, että haavani ovat alkaneet parantumaan, joten se on varmasti ihan vain hyvästä, että saan lihakset liikkeelle ja pääsen jatkamaan velvollisuuksieni parissa.”
“Kyllä, sanoin noin, mutta kuten tiedät, haavasi vain aukeavat uudelleen, jos rasitat itseäsi liikaa ja liikut tarpeettoman paljon”, Yöturkki naukui ja loikki hänen luokseen. Kollin pähkinänruskeat silmät hehkuivat huolta,
“Joten kuuntele minua nyt Tummakajo. Se on vain sinun parhaaksesi, jos pysyt täällä minun ja Kylmätassun hoivan alaisena. Kyllä me kerromme, kun olet tarpeeksi vahva jatkaaksesi sotureiden tehtävien parissa.”
“En minä rasita itseäni liikaa ja jossain vaiheessahan minun on pakko lähteä liikkeelle. En minä täällä voi koko aikaa vain olla ja toivoa parasta”, Tummakajo intti vastaan hammastaan purren. Korvat luimistuen hän käänsi katseensa pois Yöturkista takaisin aukiolle.
“Mutta kaikki tapahtuu aikanaan Tummakajo hyvä”, parantaja yritti vielä naukua Tummakajon pidättelemiseksi, mutta huomatessaan tuon olevan ihan tosissaan eikä näyttänyt antavan periksi, kolli huokaisten istui alas.
“No itsehän tiedät. Mutta tule kuitenkin tarkistuttamaan haavasi päivittäin.”
“Ei hätää, tulen kyllä”, Tummakajo naukaisi ja vilkaisten parantajaa, hän heilautti häntäänsä aavistuksen tälle ennen kuin loikki vaivalloisesti pesän suuaukolle ja astui ihanaan raikkaaseen ulkoilmaan. Hän hymyili tyytyväisenä. Vihdoinkin pystyi näkemään ja tuntemaan auringon lämpimät säteet turkilla ja haistamaan hiirenkorvan mukana tulleet hajut.
“Tummakajo! Olet vihdoin päässyt pois parantajan pesästä!” Kettutassun innokas ääni kailotti, kun punaruskea naarasoppilas juoksi hänen luokseen. Oppilas nopeasti hänen luokseen päästyään olikin jo painanut päänsä hänen rintakarvojaan vasten ja päätään hieman kallistaen katsoi häntä hassusti yläviistoon, mikä sai Tummakajon kasvoille nousemaan huvittuneen hymyn. Hennosti hän kumartui koskettamaan nenällään veljentyttärensä päälakea.
“Niinpä pääsin”, hän hymähtäen vastasi naaraalle ja sitten vilkaisikin tuon tulosuuntaan ja huomasi sisarensa Ruskalehden tassuttelevan Sammaltassun kanssa heitä kohden viekas hymy kasvoillaan. Kettutassu väisti sivummas, kun Tummakajo puski sisarustaan tuon päästyä tarpeeksi lähelle. Kanelinruskea vastasi puskemalla häntä takaisin lapaan ja nuolaisi heti perään hänen poskeaan.
“Sinua oli ikävä”, naaras naukui hymyillen pehmeästi, mihin Tummakajo vastasi päätään pudistellen ja kurkotti päätään lähemmäs tuon korvaa,
“Oli todella hankala päästä Yöturkin otteesta irti, hän olisi niin halunnut pitää minua vielä siellä makaamassa.”
Ruskalehden kasvoille nousi huvittunut virne, kun tuo katsoi veljeään. Olihan se nyt ihan Tummakajon tapaista laittaa vastaan vanhemmalle kissalle, joka varmasti tiesi kollia paljon paremmin, mikä oli tuolle hyväksi ja mikä ei. Kuitenkaan Ruskalehti ei aikonut sanoa mietteitään ääneen vaan heilautti häntäänsä kohti kaislatunnelia. Jos hän nyt alkaisi väittämään samaa asiaa Yöturkin tapaan, olisi Tummakajo pahalla päällä eikä hän juuri nyt halunnut alkaa tappelemaan tuon kanssa.
“Nyt, kun kerran olet täällä, voisimme pitää Kettutassulle ja Sammaltassulle loppuarvioinnin. He taistelivat todella hyvin ja muutenkin luulen, että alkaa olemaan jo heidän vuoronsa päästä sotureiden riveihin meidän kanssamme”, soturitar kertoi hiljaisella äänellä viitaten kahteen oppilaaseen, jotka olivat alkaneet pölöttämään jostain kahdestaan, kun olivat tylsistyneet kuuntelemaan heidän juttelemistaan. Tummakajo katsoi ensin siskoaan ja käänsi sitten katseensa sisaruksiin. He tosiaan olivat taistelleet kuin aidot soturit taistelussa ja se oli jättänyt jälkensä kaksikkoon. Kettutassun lavassa oli kynnet jäljet, jotka varmasti jäisivät siihen loppuiäkseen. Myös tuppoja oli lähtenyt punaruskeasta turkista ja hännässä oli muutamat kynnenjäljet. Sammaltassun vasemmassa silmäkulmassa sen sijaan oli kynnenjäljet, jotka jatkuivat tuon poskelle asti. Muuten tummanruskea kolli näytti olevan ihan kunnossa. Tummakajo kääntyi takaisin siskonsa puoleen ja nyökäytti päätään.
“Olen ihan samaa mieltä.”
“Oppilaat”, Ruskalehti aloitti ääntään korottaen saaden kaksikon katseet siirtymään naaraaseen. Kanelinruskean naaraan kasvoilla oli viekas virne.
“Tänään on teidän loppuarviointinne.”
Molempien oppilaiden kasvoille nousi hämmentynyt hymy. He vilkuilivat toisiaan innostuneina ja Tummakajon katseen alla molemmat liikehtivät hermostuneina. Hän hymyili kaksikolle huvittuneena.
“Mutta ennen kuin innostutte enempää, muistakaa että loppuarvioinnissa arvioidaan kaikkia oppimianne taitoja. Niihin tietysti kuuluu saalistaminen, taistelu, uiminen ja jäljittäminen. Nyt, kun Hiirenkorvakin on saapunut keskuuteemme, ovat vedetkin lämmenneet eikä sinne meneminen ole niin kamalaa”, Ruskalehti naukui ja pyöritti sitten päätään,
“Tai no puroklaanilaisina teidän pitäisi olla ihan sujut veden kanssa eikä sinne menemisessä pitäisi olla minkäänlaisia ongelmia.”
Kaksikko nyökyttelivät päitään innostuneina. Ruskalehti hymähti sisarusten kaksikolle Tummakajoa vilkaisten ja sitten viittoi heitä seuraamaan. Soturitar lähti tekemään tietään kohti kaislatunnelia ja Tummakajo hieman sisaruksia puskien kehotti heitä seuraamaan. Yhdessä he lähtivät suunnistamaan metsään ja tekemään selväksi sen, että kaksikko olisi ihan omillaan ja he vain arvioisivat kauempaa heitä eikä apua tai neuvoja olisi tarjolla. Kettutassu ei meinannut pysyä karvoissaan, kun oli niin innostunut. Naarasoppilaan innostus sai myös Sammaltassun lähes hyppimään jännityksestä. Kaksikko kuitenkin rauhoittuvat hieman tai ainakin näyttivät paremmin keskittyneiltä, kun oli heidän aikansa lähteä omiin suuntiinsa näyttämään taitojaan. Tummakajo huiskautti häntäänsä Ruskalehdelle hyvästeiksi ennen kuin lähti seuraamaan oppilastaan rauhallisin liikkein aina välillä irvistäen kivusta.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokouseen!” Ututähden kutsuhuuto kajahti leirissä. Tummakajo hymähtäen siirtyi lähemmäs Päällikön pesää yhdessä Ruskalehden kanssa. He istahtivat melko taakse muista kissoista, mutta kuitenkin niin, että näkivät selvästi päällikön. Sammaltassu ja Kettutassu ajelehtivat lähemmäs ja jännityksestä vapisten istahtivat ihan toisiinsa kiinni. Hän oli aikaisemmin yhdessä Ruskalehden kanssa kertonut Ututähdelle kuinka hyvin kaksikko olivat suoriutuneet loppuarvioinnistaan ja sen perusteella päällikkö oli päättänyt pitää jo tänään kaksikon soturiniseremonian.
“Tummakajo, Ruskalehti”, Täpläliidon karhea, omalla tavallaan matala ääni sai kaksikon kääntymään kollia kohden, joka tassutteli kaikessa rauhassa heidän luokseen ja istui alas Ruskalehden viereen. Tummakajo loi veljelleen lämpimän katseen ja nyökäytti tälle päätään tervehdykseksi.
“Kettutassun ja Sammaltassun soturiseremonia?” vaaleanharmaa kolli uteli katsoen ensin häntä ja sitten Ruskalehteä. He molemmat nyökyttelivät päitään kollille.
“Taisi sitten loppuarviointi mennä hyvin”, soturi jatkoi puhettaan hymy hiljalleen noussen tämän kasvoille. Tummakajo katsoi veljeään huvittunut pilkahdus silmäkulmassaan,
“He näyttivät taitonsa todella hyvin taistelussa Kuutamoklaania vastaan. He ovat oppineet todella hyvin jo tarpeeksi hyvin, ettei siinä olisi ollut mitään järkeä pitää heitä enää yhtään kauempaa oppilaina.”
“Ymmärrän”, Täpläliito hymähti säyseästi ja lisäsi, “ovathan he minun pentuni.”
Ruskalehti naurahti ja teki pienen “mrrau!” -äänähdyksen ennen kuin tuuppasi hellästi Täpläliitoa kylkeen,
“Sinä ja sinun pentusi!”
Täpläliito virnisti ilkikurisesti eikä Tummakajokaan voinut olla naurahtamatta. Ruskalehti ja Täpläliito käyttäytyivät kuin pikkupennut.
“Tänään olemme kokoontuneet nimittämään kaksi oppilasta sotureiksi!” Ututähden ääni kuitenkin muistutti kolmikkoa, että he olivat seuraamassa Kettutassun ja Sammaltassun nimittämistä eikä pelleilemässä. Kolmikko paransivat ryhtiään ja kiinnittivät huomionsa päällikköön, joka pienellä hännän liikkeellä kutsui kaksikon luokseen.
"Minä Ututähti Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla soturiksi. Kettutassu ja Sammaltassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?"
“Lupaan!” kaksikko sanoivat reippaaseen ääneen yhdessä ja toisiaan vilkaisten kuin antaakseen rohkaisua toisilleen, he käänsivät katseensa päällikköön, joka hymyillen katsoi kaksikkoa. Oppilaat paransivat ryhtiään naaraan katseen alla.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kettutassu tästä lähtien sinut tunnetaan Ketturoihuna. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Ututähti selitti kovaan ääneen ja sitten kääntyi Sammaltassun puoleen,
"Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Sammaltassu tästä lähtien sinut tunnetaan Sammalsateena. Tähtiklaani kunnioittaa suvaitsevaisuuttasi ja innokkuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi."
Ututähti kosketti ensin Ketturoihun päälakea nenällään, jonka jälkeen toisti saman Sammalsateelle. Kaksikko nuolaisivat päällikön lapaa ja kääntyivät sitten klaanin puoleen.
“Ketturoihu! Ketturoihu! Sammalsade! Sammalsade!” klaani puhkesi onnitteluhuutoihin yhdessä Täpläliidon, Ruskalehden ja Tummakajon kanssa. Vaikka klaani oli juuri kokenut Savitassun traagisen kuoleman, silti se oli vahva ja uskoi parempaan. Tummakajo nosti katsettaan kohti taivasta hymyillen. Kultakuiske, näetkö sinäkin tämän?

Ilta alkoi pimenemään, kun Tummakajo teki tiensä metsään. Hänen teki mieli olla yksikseen ja saalistaa pimeyden vaaniessa ympärillään. Haavoihin kirveli ja poltteli, mutta hän yritti unohtaa sen kaiken. Pudistellen päätään hän kovensi vauhtinsa jolkottamiseksi ja sen jälkeen juoksuksi. Neulaset pistelivät tassunpohjia ja hän tunsi kuinka yksi haavoista repeytyi auki ja pian alkoikin vuotamaan verta. Veri tahrasi tummanharmaan turkin ja teki hiljalleen tiensä hänen iholleen saaden kylmät väreet juoksentelemaan kollin keholla. Hän puri hammasta ja kirensi vauhtiaan yhä kovemmaksi. Hän halusi vain juosta eivätkä parit haavat sitä voineet estää! Yön huumaava tuoksu sai kollin pään pyörälle. Se sai hänet tuntemaan olonsa niin vapaaksi ja hetkeksi, jopa tuntemaan emonsa hiljaiset kuiskaukset ympärillään. Hänen silmänsä rävähtivät auki. Hiekka pöllyten soturin tassujen alla, hän pysähtyi niille sijoilleen. Emo. Hän katsoi hurjistuneena ympärilleen pimeässä ja yritti erottaa kaikkien niiden puskien ja puiden läpi emonsa, vaikka tiesi tuon kuolleen jo monia kuita sitten. Toinen haava avautui hänen kyljessään saaden kollin sihahtamaan kivusta. Vaivalloisesti hän tömähti istumaan ja yritti kurkottaa haavaa kohden, mikä sai kaulassa olevan haavan myös repeytymään ja pulppuamaan verta. Kiihkeästi henkäisten hän antoi jalkojensa antaa periksi ja kaataa tummanharmaan kollin maahan. Veri teki tiensä hiljalleen maahan hänen ympärilleen. Se alkoi nopeasti muistuttamaan lammikkoa. Nopea verenvuoto sai kollin menettämään tajunsa.

“Emo?” hän kuiskasi pimeyteen ja joutui siristämään silmiään jonkin todella kirkkaan lähestyessä. Harmaa, tähtiturkkinen kissa astui lähemmäs häntä ja mitä lähempänä kissa oli, sitä tarkemmin hän pystyi sanomaan kissan olevan selvästi Kultakuiske.
“Emo!” hän päästi heikosti suustaan, kun loikkasi kohti naarasta. Kultakuiske otti poikansa vastaan pehmeillä kehräyksillä.
“Olet ihan hiirenaivo Tummakajo, sinun pitäisi kuunnella parantajia”, naaras kuiskasi hiljaa, mutta sen sijaan, että olisi alkanut moittia häntä, naaras vain sulki poikansa rakastavaiseen syleilyyn, mihin Tummakajo tuntui sulavan. Hänellä oli ollut niin ikävä Kultakuisketta ja vihdoin hän sai olla taas tuon kanssa.

//No nyt on mun ensimmäinen kisu päässyt Tähtiklaaniin. Jotenki tosi hassua, ettei tän jälkeen Tummakajoa enää oo, kun muiden ajatuksissa ja Tähtiklaanissa, mut kaikkien on kuoltava joskus ja tosiaan alkohan Tummakin olla jo aika vanha, kun sen pentu on jo saanu pennut ja ne on jo oppilaita :D

Uskosielu istui korkean kiven päällä kallion reunalla ja katseli allaan leviävää utuista maisemaa. Aamu oli vasta hiipimässä Vuoristoklaanin reviirille, mutta soturi oli ollut jo aikaisin jalkeilla. Hän oli suunnitellut tälle päivälle paljon ja halusi saada itselleen edes pienen hetken, ennen kuin hakisi Paarmatassun mukaansa päivän töihin. Uskosielun olo oli rauhallinen. Hän oli nukkunut hyvin ja nähnyt unta emostaan Aaltotähden kerrottua kohdanneensa hänet klaanin alueella. Uskosielu oli aamuyön kävelyllään käynyt pyörähtämässä Aaltotähden kuvaamalla alueella, mutta ei ollut enää löytänyt emonsa tuoksua. Soturi oli oikeastaan toivonut näkevänsä Taistovaaran, mutta ehkä oli parempi, ettei Uskosielu joutunut tekemään valintaa emonsa häätämisestä alueelta.
Huurteinen usva alkoi hiljalleen väistyä, mikä kertoi vuoristoklaanilaiselle ajan kulusta. Kaste tuntui turkilla viileältä, mutta Uskosielua se ei haitannut. Rauhallinen, jopa unenomainen tunnelma sopi kissan mielentilaan ja sai hänet hymyilemään itsekseen. Tuuli alkoi hiljalleen yltyä vieden usvaa mukanaan ja pörröttäen soturin vaaleaa turkkia. Uskosielun ajatukset alkoivat harhailla päivän harjoituksiin. Paarmatassu oli vaikuttanut pitävän lintujen pyydystämisestä ja soturi suunnitteli kokeilevansa, josko samaa innostusta saisi siirrettyä kiipeilyn harjoittelemiseen. Oppilas oli edennyt hyvin ja Uskosielulla oli vahva luotto siihen, että nuoresta kissasta tulisi vielä vahva soturi.
Naaras nousi seisomaan paikaltaan ja vilkaisi vielä kertaalleen allaan leviävää maisemaa, ennen kuin lähti loikkimaan alaspäin kohti leiriä. Tästä tulisi vielä hyvä päivä!


//Mitähän siinä tällä kertaa meni pieleen xD

Pajuatssu seisoskeli paikoillaan lähellä oppilaiden pesää ja katsoi sotureiden pesälle. Käärmeeniskua ei sitten näkynyt missään ja kolli oli, jopa itse todennut, että he lähtisivät harjoittelemaan auringon noustua taivaalle valaisemaan Luuklaanin leiriä. Hän siirteli tassujaan hermostuneena. Hän olisi vain halunnut juuri nyt ja heti lähteä liikkeelle ja oppia kaikkea uutta! Miksei oranssiturkkinen kissa voinut pysyä sanoissaan ja ilmestyä hänen silmiinsä?
“Käärmeeniskuako sinä täällä odotat?” Pihlajatassun kiusoitteleva ääni kuului aivan Pajutassun takaa saaden tummanaamioisen oppilaan kallistamaan päätään hieman vinoon, jotta tuo pystyi katsomaan edes jollain tavalla luokseen tassuttelevaa naarasoppilasta.
“Häntähän minä täällä odottelen. Mokoma sanoi vievänsä minut harjoittelemaan auringonnousun aikoihin, muttei ole vieläkään ilmeisesti edes herännyt”, hän valitti siskolleen ja virnuillen kohotti toista kulmaansa,
“No mutta entäs Ohramyrsky? Eikös hän ole tullut vielä hakemaan sinua vai muutenko vain täällä hyppelet ympäriinsä?”
“En minä mitään ympärilleni hyppele, tulin pitämään sinulle seuraa”, sisko vastasi ja katsoi sitten häneen pilke silmäkulmissaan kimmellellen.
“Mitäs sanot, jos me lähdemme harjoittelemaan keskenämme? Ohramyrsky ja Käärmeenisku saavat ihan itse tulla etsimään meidät tassuihinsa”, Pihlajatassu ehdotti hilpeästi. Naaras heilutteli häntäänsä leikkisästi puolelta toiselle. Pajutassu katsoi siskoaan hetken ennen kuin nyökytteli päätään innostuneena.
“Mennään vain! Kuka vikana uloskäynnillä joutuu ottamaan syyt niskoilleen, jos jompikumpi heistä suuttuu meille!” hän heitti haasteen virnuillen tietäen tasan tarkkaan, ettei Pihlajatassu koskaan kieltäytyisi haasteesta ja lähti tassut sutien juoksemaan kohti uloskäyntiä kohden. Hän kuuli Pihlajatassun kimeän huudahduksen kuinka epäreilua oli ottaa etumatkaa, muttei naaras jäänyt valittamaan kauaksi aikaa, kun pinkaisi veljensä perään.

Vuoristopolut olivat hieman liukkaita viime öisen sateen jäljiltä. Kaksi luuklaanilaista oppilasta kuitenkin kulkivat vierekkäin, vaikka alkoikin olla todella ahdasta ja piti tosiaan katsoi tassuihinsa, ettei astuisi ohi ja putoaisi. Hän vilkaisi vielä hieman puuskuttavaa Pihlajatassua, joka oli hänen ihmekseen tehnyt kunnon juoksuennätyksen ja kiitänyt silmänräpäyksissä hänen ohitseen uloskäynnille. Se tietenkin tarkoitti sitä, että hän joutuisi ottamaan syyt niskoilleen heidän katoamisestaan, jos Käärmeenisku ja Ohramyrsky heille tästä suuttuisivat. Mutta eihän se heidän vikansa ollut, jos he vain halusivat oppia uusia asioita eikä mestareita näkynyt, joten oli pakko ottaa tilanne omiin tassuihin ja lähteä kahdestaan harjoittelemaan! Hänenkin rintaan vielä hieman pisteli juoksukilpailun takia, mutta hän yritti painaa sen taka-alalle ja keskittyä sisaruksensa tarkkailuun. Suuttuisivatkohan heidän mestarinsa heille? Tai no Käärmeeniskun parin päivän tuntemisen jälkeen Pajutassu jo tiesi kollin suuttuvan ja käyttävän ihan mielellään pienenkin syyn takia kynsiään häneen. Tuntui kuin kolli olisi nauttinut hänen satuttamisestaan. Tai sitten oranssiturkkinen kolli vain näki kaikki hänet paineiden purkamiskeinona, johon sai upottaa kyntensä ilman, että kukaan sanoi siihen mitään. Ohramyrsky sen sijaan oli hieman ymmärtäväisempi, vaikkei mikään enkeli ollutkaan. Naaras ei kuitenkaan välttämättä rankaisisi häntä sen enempää kuin ehkä pitämällä puhuttelun hänelle.
“Miksi olet niin hiljainen? Alkoiko sinua kaduttaa lähtömme ja pelottamaan se, että he saattavat suuttua?” Pihlajatassu kiusasi ja pukkasi hellästi häntä kylkeen. Pajutassu nosti katseensa sisarukseensa ja hymähti piittaamattomasti, vaikka oikeasti kyllä häntä saattoi hieman hermostuttaa kahden luuklaanilaisen soturin reaktio heidän katoamiseensa. Hänen todellakin pitäisi harjoitella juoksunopeuttaan, jottei seuraavan kerran hän häviäisi sisarukselleen ja joutuisi ottamaan syitä niskoilleen.
“No en tietenkään, miksi minua sellainen pelottaisi?” hän kysyi välinpitämättömästi virnuillen. Pihlajatassu katsoi häntä kujeellisesti hymyillen,
“Myönnä pois vain Pajutassu! Sinähän ihan täriset kauhusta!”
Hän pudisteli päätään huvittuneena siskonsa kommenteille. Hän huiskautti häntäänsä.
“Kannattaa sinunkin katsoa eteesi, ettet seuraavaksi tajua tippuneesi rotkoon”, hän kommentoi saaden Pihlajatassun pyörittelemään päätään.
Hiljalleen riitelevä kaksikko tekivät tiensä alas vuoristopoluilta ja lähtivät kohti Puroklaanin reviiriä kohden. Vaikka siellä saattoikin olla monia puroja, oli siellä myös todella paljon avaria paikkoja, missä harjoitella taistelua. Ja siinähän sisarukset halusivat loistaa.

Tökin maahanpudonutta vatukanoksaa mustalla etukäpälälläni, eipä minulla muutakaan tekemistä sillä hetkellä ollut. Aurinkotassu ja Lehtitassu olivat samassa metsästyspartiossa, joten minulla ei ollut kerrassaan mitään seuraa. Olin käynyt jo metsästyspartiossa, taisteluharjoituksissa ja harjoitellut kiipeämistä. Tomukukkakin oli antanut minulle lopun päivästä vapaata.
Tunsin hännän kosketuksen kyljessäni ja käännyin katsomaan kuka mahtoi olla kyseessä.
-Mhh...Hei Jänisloikka. Naukasin epäileväisesti, vetäytyen kauemmaksi ottoisästäni.
-Saratassu, tiedän kyllä, että välimme eivät niinsanotusti ole mitä lämpimimmät, mutta toivoisin, että auttaisit minua eräässä asiassa. Jänisloikka naukui pahoittelevasti.
Kallistin päätäni hieman ja tunsin kuinka mustat korvani painuivat pakostakin luimuun.
-Ja mikäköhän tämä asia mahtaa olla? Utelin kireästi.
-Toivoisin vain, että tulisit mukaani. Jänisloikka huokaisi korviaan hermostuneena uloskäyntiä kohti heilauttaen.
Astelin ulos tunnelista ajatukset villisti päässäni kieppuen.
#Miksiköhän hän on niin hermostuneen oloinen?# Pysähdyin hetkeksi suuaukon toisella puolella ja tuijotin epävarmana Jänisloikan ruskeaa häntää, joka oli jo katoamassa tiheän pusikon taakse.
Jänisloikka puikkelehti pienten puiden välissä, välillä tarkistaen, että olin yhä mukana. Asettelin käpälää toisen eteen niin nopeasti kuin pystyin, mutta tuntui silti, että Jänisloikka pysytteli itsepintaisesti aina edellä.
Kolli pysähtyi muhkuraiselle avomaalle, jota suojasivat jo hieman elinvoimaansa takaisin saaneet puut, joiden lehdetkin alkoivat pikku hiljaa kasvaa. Istuin käpäliäni hetken asetellen maahan ja kiepautin häntäni jalkojeni päälle. Maa oli hyvin muhkurainen ja siinä oli vaikea pysyä pystyssä.
-No niin, mistä halusit puhua? Kysyin vihreät silmät himmeästi kimmeltäen.
Jänisloikka asetteli käpälänsä mukavammin maahan ja nosti sitten katseensa. Näin, että kollin silmiin oli kirvonnut pieniä kyyneliä, jotka kimmelsivät auringossa. Jänisloikka räpytteli silmiään kiivaasti ja käänsi katseensa nolona takaisin maahan.
-No...siis satuin saamaan vihiä eräästä asiasta, joka sinua saattaisi kiinnostaa. Jänisloikka naukaisi kevyehkösti hymyillen.

//Draamaa, jätän tahallani tämän kohtaan jolloin olisit halunnut lukea lisää :D

Parantajan pesässä kävi vilinä, kun kuutamoklaanilaiset kävivät siellä omalla vuorollaan ja rasittivat Tammiturkkia ja Lehtitassua. Parantajakaksikolla varmasti riitti puuhaa kaikkien kissojen haavojen paikkauksissa. Itse istuin sotureiden pesän edustalla silmät sirillä ja annoin raikkaan lämpimän ilman puhaltaa vasten kasvojani. Hiirenkorva tosiaan teki tuloaan reippaaseen tahtiin ja vihdoin se toisi mukanaan saaliseläimet. Vilkaisin taas parantajan pesälle, minne tällä kertaa Oksakatse teki tietään. Pienikokoisen kollin turkki oli aivan sekaisin ja näytti siltä kuin sitä ei oltaisi hoidettu moniin kuihin. Karvatuppoja oltiin vedetty hänen turkistaan monesta eri kohtaa. Kollia pystyi kohta jo kutsumaan kaljuksi. Virnistin huvittuneena. Hymy kuitenkin haihtui kasvoiltani nopeasti tehdessäni katsekontaktin Syreenikukan kanssa. Mustaturkkinen naaras istui vastakkaisella puolella sotureiden pesää, mutta silti niin kaukaakin pystyin tuntemaan hänen katseensa polttavana kasvoillani. Kylmien väreiden kera varovasti siirsin katseeni maahan. Olinhan minä tiennyt ihan siitä saakka, kun olin soturittaren ensimmäisen kerran nähnyt, että hän osasi olla todella julma ja häijy, mutta silti.. silti sen puroklaanilaisen oppilaan lasittuneet silmät tuntuivat vainoavan minua uniini asti. En ymmärtänyt miksi. En edes tuntenut sitä naarasta ollenkaan enkä myöskään tiennyt, että tuollaisessa hyökkäyksessä piti tappaakin. Tai no siis taistelussahan kuului vahingoittaa toista, mutta tappaa? Se- se oli ihan eri asia. Kuva oppilaasta verilammikon keskellä Syreenikukan seisoessa tuon ruumiin yllä sai koko kehoni kihelmöimään. En pitänyt siitä, en todellakaan pitänyt.
"Lehmusvarjo? Etkö sinä aio tulla näyttämään haavojasi?" Lehtitassun pehmeä, pelokas ääni sai pääni taas nousemaan ylös ja kiinnittymään vaaleanharmaaseen parantajaoppilaaseen. Hän näytti todella säikähtäneeltä katseidemme kohdatessa enkä osannut tuntea mitään muuta kuin sääliä tuota kohtaan. En minä mitään ollut hänelle koskaan vielä edes tiuskaissut, joten en ymmärtänyt miksi hän oli niin peloissaan puhuessaan minulle. Siristin naaraalle silmiäni.
"Uskon, että teillä on jo ihan tarpeeksi kissoja siellä hoidettavana, joten jään mieluusti myöhemmin hoidettavaksi", selitin hänelle ja laiskasti häntääni nostaen, nyökkäsin kohti parantajan pesää,
"Piikkiraidalla näyttää olevan aika syvä haava lavassa, eikö hänen tilansa pitäisi ensin tarkistaa?"
Lehtitassu siirsi katseensa minusta Piikkiraitaan, joka oleskeli lähellä parantajan pesää. Kolli näytti arpovan pitäisikö hänen mennä näyttämään haavojaan parantajille vai ei. Lehtitassu kallisti päätään taas minua kohden ja pehmeästi häntään heilauttaen loikki isokokoisen kollin luokse. Katselin kuinka oppilas pyöri hetken isomman kollin ympärillä, jonka jälkeen sanoi tuolle jotain korvat hieman luimistuneina ja nyökäytti parantajan pesää kohden. Vaikka Piikkiraita olikin todella kovapäinen eikä monesti selvästikään uskonut ketään, tällä kertaa kuitenkin kolli nyökäytti päätään ja seurasi vaaleanharmaata oppilasta parantajan pesään. Hymähdin huvittuneena. Oli se aika hassua, ettei noinkaan iso ja kokenut soturi viitsinyt väittää parantajalle vastaan sen suuremmin, oli parantaja sitten vasta oppilas tai kokenut, monen kuun aikana toiminut parantaja. Huokaisten siirsin katsettani takaisin Syreenikukkaa kohden, vaikka minua hermostuttikin katsoa edes hänen suuntaansa. Kaipa pelkäsin, että hän suuttuisi tuijottamisestani ja lopulta tulisi itse kynsimään silmät päästäni. Luimistin korviani. Jos joutuisin kaksinotteluun Syreenikukan kanssa ja hän olisi ihan tosissaan, joutuisin varmasti variksen ruoaksi. Vaikka hän olikin niin siro ja minua hieman pienempi, hän oli silti kokenut soturi ja osasi käyttää kokoani itseäni vastaan. Naaras nousi tassuilleen ja lähti kulkemaan minua kohden silmät välkähdellen. Paransin nopeasti ryhtiäni ja vetäisin happea sisään ja ulos, jonka jälkeen hän olikin jo luonani ja nyökäytin päätäni hänelle kunnioittavasti.
“Etkö sinä aio mennä parantajan pesälle?” naaras kysyi asettuen vierelleni istuen. Seurasin kuinka hän kiersi häntänsä etutassujensa päälle ja kääntyi sitten puoleeni oranssiruskeiden silmien porautuessa omiini. Värähdin hieman hänen katseensa alla.
“Menen myöhemmin, kun muut ovat jo siellä käyneet”, kerroin hänelle hiljaisesti. Kiusallisena hymyilin pienesti hänelle. Naaras nosti toista kulmaansa minulle. Pystyin huokaisemaan helpotuksesta, kun hänenkin kasvoille levisi kiusoitteleva virne.
“No oletpas sinä ajatteleva, niin hurmaava”, hän naukui säyseästi, imelän tapaisesti virnuillen, “Sinä se aina jaksat miettiä muita.”
Katsoin soturitarta ihmeissäni enkä tiennyt mitä sanoa. Tiesin hänen kiusoittelevan minua, mutten tiennyt miten siihen olisi pitänyt vastata ilman, että olisin kuulostanut ihan hiirenaivolta. Päästin pienen huvittuneen hymähdyksen ilmoille saaden naaraan silmät välkehtimään hilpeinä.
“No sellainenhan minä olen, aina miettimässä muita ennen itseäni”, kerroin hänelle lähtien mukaan leikkiin. Pörhistin rintaani muka niin ylpeänä. Syreenikukan kasvoille levisi vieläkin leveämpi virne, kun hän hellästi tönäisi minua kylkeen.
“Pidän sinusta Lehmusvarjo, älä anna minulle syitä olla tykkäämättä sinusta”, naaras naukui pehmeästi ja sitten virnisti kujeellisesti. Henkäisin hiljaa itsekseni hämmästyneenä. Hän heilautti minulle häntäänsä noustessaan ylös ja loikkiessaan rajapartion luokse. Katsoin hänen peräänsä sanattomana. Hänkö tykkäsi minusta?

Pudistelin päätäni mietteilleni. Ei Syreenikukka voisi minusta koskaan pitää sillä tavalla.. Hän oli vain kiusannut minua ja varmasti teki sen vain omaksi huvikseen. Turhautuneena möyhensin multaista, neulasia täynnä olevaa maata kynsieni välissä. Ei hän todellakaan pitäisi minusta ystävä tapaa enempää, hänhän oli ihan selkeästi rakastunut Pilvipyrstöönsä. Murahtaen nousin ylös ja lähdin kulkemaan silmät viiruuntuneina oppilaiden pesälle ja pysähdyin sen eteen.
“Leijonatassu!” ärähdin kuuluvaan ääneen, mikä aiheutti oppilaiden pesässä ääniä ja pian kokomusta kollioppilas seisoi edessäni hämmästyneen näköisenä. Katsoin häntä suoraan silmiin vihaisena, mikä sai oppilaan luimistamaan korviaan.
“Muistatko mitään meidän viime taisteluharjoituksista?” kysyin antaen katseeni porautua mustaan oppilaaseen samalla tavalla kuin Syreenikukka oli minulle juuri pari silmänräpäystä sitten tehnyt. Leijonatassu nyökäytti päätään hieman. Hän antoi kyseenalaistavan katseensa kohdata minut peittelemättä.
“Hyvä, koska lähdemme taisteluharjoituksiin nyt ja sinä saat siellä näyttää taitosi viime kerralta. Jos et muista mitään, se on oma vikasi ja voit jo harkita parantajalle menemistä”, kerroin hänelle kylmästi ja olin jo kääntymäisilläni kohti ulospääsyä kohden, kun päätinkin virnistää hieman oppilas paralle,
“Minä en nimittäin aio antaa sinulle minkäänlaista sääliä vaan annan kaikkeni.”
Huomasin selvästi kuinka Leijonatassu nielaisi, mutta urheana nyökäytti päätään. Hymähdin huvittuneena hänelle tietäen, ettei hän edes osannut kuvitellakaan minkälaista vahinkoa hänelle pystyisin saamaan, jos hän ei osaisi ollenkaan puolustaa itseään tai olisi liian hidas väistämään. Heilautin häntääni merkiksi seurata ja yhdessä lähdimme kulkemaan kohti ulospääsyä. Rajapartio oli jo kerennyt lähtemään metsään, mutta heidän ominaisuushajunsa pystyi vieläkin haistamaan. Syreenikukan ominaishaju tuntui leijailevan paikalla vielä voimakkaampana kuin muiden, mutta se sai mieleni vieläkin vihaisemmaksi kuin se jo valmiiksi olikaan. Hän oli laittanut minut juoksemaan Pilvipyrstön perässä ja sitten vielä jaksoi väittää minulle, ettei tykännyt kollista yhtään ystävä tapaa enempää. Luuliko hän minun olevan tyhmäkin? Hän tosiaan luuli, että minulta menisi se ihan ohi, että hän laittaisi minut juoksemaan vanhemman kollin asioilla itse liikuttamatta niveltäkään. Miksi häntä edes kiinnosti sen suuremmin mitä Pilvipyrstö elämällään teki? Murahdin ääneen tuntien Leijonatassun katseen turkillani, mutta päätin olla ja kirensin kävelyvauhtiani saaden mustan oppilaan lähes juoksemaan perässäni.
Valtavat puut tuntuivat ympäröivän meitä joka puolelta, minne vain päätyikin katsomaan. Nostelin ahkerasti tassujani tiheän aluskasvillisuuden seassa enkä jäänyt hetkeksikään odottamaan Leijonatassua, joka puhisten yritti kulkea perässäni yhtä nopeaa tahtia, mutta oli paljon hitaampi yrittäessään päästä yhtä taidokkaasti runsaan aluskasvillisuuden läpi. En antanut lehtien ja muiden kasvien haitata niiden osuessa kasvoilleni vaan pidin katseeni tiukasti edessäpäin ja tein tieni jämerästi sen läpi kohti harjoittelupaikkaa, mikä oli hieman laajempi alue, missä ei ollut niin paljon puita joka paikassa. Siellä jopa pystyi harjoittelemaan ilman, ettei tuntisi kaikkien kasvien niljakkaita lehtiä turkillaan. Laskin katsettani hieman alaspäin tietäessäni, että mitä lähemmäs päästyämme harjoittelupaikkaa, siellä tulisi olemaan kaatunut puu, joka oli lähes lahonnut kokonaan ja hautautunut kasvien sekaan. Silti se oli vielä vankka ja sen yli oli pakko hypätä tai muuten kompastuisi ja lentäisi naamalleen maahan. Hiljensin hieman tahtiani ja vilkaisin taakseni, missä Leijonatassu rämpi. Pudistelin päätäni hänelle. Jos hän ei oppisi kulkemaan aluskasvillisuuden seassa yhtään nopeampaa, hänen koulutuksensa tulisi olemaan todella hankalaa ja uuvuttavaa. Käännyin takaisin lahonneen puun puoleen ja kumarruin hieman, jonka jälkeen kepeästi loikkasin sen yli. Kuljin pari askelta eteenpäin, jonka jälkeen pysähdyin ja käännyin sen jälkeen uudelleen Leijonatassun puoleen. Kollioppilas hengästyneenä katseeni huomatessaan lähti koventamaan tahtiaan eikä tietenkään tajunnut katsoa tassuihinsa, kun kompastui kaatuneeseen puuhuun ja rääkäisten kuono edellä kaatui maahan.
“Vaikka yleensä aluskasvillisuus onkin kasvosi korkeudessa, se ei silti tarkoita etteikö sinun pitäisi katsoa myös alas tassuihisi”, nau’uin hänelle saaden oppilaan katseen nousemaan minuun ärsyyntyneenä. Hän näytti siltä, että häneltä olisi juuri happi karannut keuhkoista. Jos häntä tosiaan ärsytti tuollainen, saisi vain nähdä kuinka vihainen hän olisi saatuaan kuonoonsa ihan kunnolla. Olinhan kuitenkin sanojeni mittainen kissa enkä antaisi hänelle yhtään armoa.
“No olisit sanonut aikaisemmin!” oppilas tuhahti valittavaan sävyyn saaden silmäni siristymään,
“Ei ole minun vastuullani opastaa sinua katsomaan jalkojesi eteen. Luulisi, että olet jo sen verran vanha osataksesi ihan itse katsoa jalkojesi eteen.”
Leijonatassun silmät tummenivat ärtymyksestä, mutta jälleen kerran päätin olla huomioimatta sitä ja heilautin häntääni. Tassuttelin rauhallisesti harjoittelupaikalle ja kuulin kuinka hän nousi ähkäisten ylös ja loikki perääni. Korvaani väräyttäen kuulin kuinka oppilaan askeleet tuntuivat muuttuvan painavaksi ja pian tuo olikin rääkäisyn kera lähtenyt juoksemaan minua kohden ja oli jo hyökkäämässä kimppuuni luullen olevansa todella yllättävä, kun käännyinkin hänen puoleensa ja siirryin askeleen sivummas. Kollin silmissä välähti hämmästyneisyys, kun hän ei enää kerennyt muuttamaan hyppäämis suuntaansa vaan rymähti maahan ja hoiperrellen sai juuri ja juuri pidettyä tasapainonsa, jottei olisi kaatunut.
“Tuoko on sinun mielestäsi yllättävä hyökkäys? En muista opettaneeni sinua olemaan noin ennalta-arvattava”, sanoin pettyneenä. Leijonatassu katsoi minua närkästyneenä, mutta tuon silmistä pystyi selkeästi huomaamaan loukkaantuneisuuden sanojeni takia.
“Minäpä näytän sinulle, mikä on yllättävää”, lausuin silmät siristyneinä. Hieman yläkroppaani alemmas painaen ja lihaksiani jännittäen, syöksyin juoksuun kohti oppilastani. Leijonatassun silmät välkähtivät pelosta, kun hän paniikkimaisesti yritti jotenkin ottaa hyvää asentoa, jolla ottaa hyökkäykseni vastaan. Kohdistin katseeni hänen lapaansa, mutta juuri viime hetkillä, teinkin väistöliikkeen sivulle ja loikkasin kohti hänen kylkeään kaataen oppilaan maahan kansani. Kynteni viilsivät hänen kylkeensä haavan, joka alkoi pulppuamaan verta ja sai kollioppilaan rääkäisemään. Hän yritti kierähtää selälleen, jotta saisi takajaloillaan potkittua minut pois päältään ja saisi etutassuillaan kynsittyä rintaani. Kuitenkin se oli paha virhe mustan oppilaan mahan päätyessä suoraan kynsieni eteen kuin tarjottimella. En epäröinyt hetkeäkään painaessani kynteni hänen mahalleen saaden hänet jäätymään niille aloilleen. Kynteni hitaasti pureutuivat järkyttyneen kollin vatsaan.
“Tiedätkö Leijonatassu, tämä on hyvä esimerkki mitä sinun ei koskaan pitäisi tehdä, jos et ole varma saatko vastustajan kimpustasi. Vatsa kissoilla on todella herkkä paikka ja vain parilla voimakkaalla raapaisulla vastustaja voi tehdä kuolettavaa vahinkoa”, kerroin siirtäen katseeni koko ajan punertuvista kynsistäni oppilaan kasvoihin, jotka kauhun vallassa tuijottivat minua. Loin hänelle kolean katseen ennen kuin päästin oppilaan otteestani ja seurasin kuinka hän salamaakin nopeammin kampesi itsensä jaloilleen ja katsoi minua täristen. Lähes sadistinen virne nousi kasvoilleni, kun nousin ylös ja loikkasin sitten uudelleen oppilaan kimppuun antaen kynsieni raadella häntä.

//Lehmusvarjo hehe.. ehkä alkaa menemään jo “vähän” yli xd sehän on vasta pentu, joka on ollut alle kuun oppilaana! :D

Kaksi luuklaanilaista oppilasta pääsivät Puroklaanin alueelle. Paikka oli todella puista täyttynyt ja pari pensaikkoa oli siellä ja täällä, mutta silti se soveltui todella hyvin taisteluharjoituksiin. Sitä paitsi kaksikko tiesi, ettei puroklaanilaiset yleensä eksyneet tänne vaan pysyivät ison joen toisella puolella. Puroklaanin hajua ei edes pystynyt haistamaan täällä, mikä sai sisarus kaksikon kasvoille nousemaan hilpeät virneet. Vaikkei kaksikkoa missään tapauksessakaan pelottanut taistella muiden klaanilaisten kanssa -oli kyseessä sitten luuklaanilainen tai puroklaanilainen- oli silti todella mahtavaa, ettei tarvinnut pelätä ja olla varuillaan koko aikaa puroklaanilaisen partion puolesta. Tai no saattaisivathan ne tulla ison joen toiselle puolelle, mutta niillä kuitenkin kestäisi jonkin aikaa uida toiselle puolelle, missä he olivat ja jo siinä ajassa kaksikko olisi kaksikko kerennyt pakenemaan paikalta.
“Enkös sanonutkin, että tämä paikka on ihan mahtava? Täällä voi saalistaa ja taistella ilman, että tarvitsee olla varuillaan puroklaanilaisten puolesta!” Pihlajatassu kuulutti kovaan ääneen ja kääntyi sitten veljensä puoleen riemukkaana. Pajutassu katsoi siskoaan hymyillen ja pyöritteli silmiään,
“Kaipa tämä paikka on ihan okei.”
“Ihan okei? Myönnä pois, että tämä paikkahan on ihan mahtava!” vaaleanruskea, oranssipilkkuinen oppilas hihkui ympäriinsä hyppien. Pajutassu virnisti huvittuneena. Ehkä muiden silmiin Pihlajatassu vaikutti todella nenäkkäältä ja uhkaavalta, mutta oikeasti tuohan käyttäytyi kuin pikkupentu, joka ensi kertaa pääsi katsomaan ympärilleen avattuaan silmänsä.
“Selvä selvä, mutta lopeta jo tuo huutaminen tai karkotat kaiken elävän kauas pois ja sitten me saamme Kuolontähden valitukset siitä kuinka klaanimme kuolee nälkään”, Pajutassu sanoi virnistellen, mihin Pihlajatassu vastasi toista kulmaansa nostaen huvittuneena,
“Etköhän sinä ajattele ihan liian pikkumaisesti? Ei Luuklaani voi nälkään kuolla, vaikka olenkin hieman liian kovaääninen. Kaikki riista kyllä tulee takaisin.”
“Ei sitä koskaan voi tietää”, Pajutassu sanoi ja otti askeleen lähemmäs siskoaan katsoen tuota pelokkaaksi muuttuen, tai niin hän ainakin yritti itsensä muuttaa,
“Ehkä juuri tänään kailotuksesi myötä ne oikeasti pelästyvät niin pitkälle, etteivät tule ennen seuraavaa hiirenkorvaa!”
“Älä viitsi!” naarasoppilas huudahti ja loikkasi kohta häntä saaden kaksikon kaatumaan maahan. Pajutassu jäi yllättyneenä siskonsa alle ja yritti huitoa tuota ilman kynsiä kohti kasvoja, mihin Pihlajatassu vastasi vain tehden itsestään yhä painavamman kollin päällä ja sai Pajutassun ähkäisemään hapen karattua hänen keuhkojensa pohjalta. Miten ihmeessä sisko osasi tehdä tuon? Oliko naaras syönyt enemmän vain tämän takia, että saisi pidettyä hänet maassa?
“Oletko sinä syönyt kaksinkerroin?” hän puhkui Pihlajatassun alta saaden naarasoppilaan nauramaan. Tuo virnuillen läpsäisi Pajutassun korvaa.
“Luovutan, luovutan tai muuten kuolen allesi!” hän jatkoi saaden sisaruksensa nauramaan yhä kovempaa,
“En minä nyt noin painava ole!”
“No olethan!”
Pihlajatassu kierähti pois veljensä päältä ja jäi siihen hänen viereensä makaamaan. Pajutassu huojentuneena henkäisi syvään tuntien happensa täyttävän keuhkonsa uudelleen ja kääntyi sitten sisaruksensa puoleen. Hän tarkasteli Pihlajatassun hilpeitä kasvoja yrittäen etsiä niistä jonkinlaisia muitakin tunteita kuin pohjattomaa huvittuneisuutta. Vaikka naaras saattoikin nauraa, hän ei siltikään halunnut saada tuolle pahaa mieltä sanojensa johdosta.
“Hei mitä te teette siellä? Tämä on Puroklaanin reviiriä eikä teillä ole minkäänlaista oikeutta olla täällä!” he kuulivat jonkun huutavan vähän matkan päästä, mikä sai kaksikon katseet kääntymään nopeasti toisistaan joen toiselle puolelle, mistä huuto oli peräisin. Siellä seisoi selvästi oppilas, puroklaanilainen oppilas. Kollioppilaan valkokirjava turkki heilui hennon tuulen osuessa siihen. Kollin niskakarvat olivat pörhistyneet, mikä sai tuon näyttämään hupaisalta eikä mitenkään uhkaavalta. Ehkä vain sen takia, että tuo näytti niin epäröivältä eikä ollut varma, mitä oli tekemässä.
“Etkös sinä juuri sanonut, ettei täällä tarvitse huolehtia noista hiirenaivoisista puroklaanilaisista?” Pajutassu kysyi vilkaisten siskoaan, kun nousi tassuilleen Pihlajatassun seuratessa hänen esimerkkiään.
“No, mutta eivät ne yleensä tänne tulekaan ja tuossahan on vain yksi kissa, joka sattuu vielä olemaan oppilaskin!” Pihlajatassu vastasi välinpitämättömän oloisena kuin tuota ei olisi edes haitannut, että toisen klaanin kollioppilas oli löytänyt heidät. Tuntui kuin naarasoppilas olisi ollut jopa mielissään siitä. Pajutassu katsoi siskoaan päätään pudistellen. Eikö Pihlajatassun päässä liikkunut mitään muuta kuin taisteleminen?
“Hei ettekö te kuulleet? Pitääkö minun tulla häätämään teidät itse vai lähdettekö itse?” puroklaanilainen taas huusi.
“Vai, että sinä tulet meidät häätämään? Tule pois vaan”, Pihlajatassu huudahti vastaukseksi ilkikurisesti ja parilla loikalla oli tehnyt tiensä lähemmäs jokea, joka virtasi pauhuten. Oppilas toisella puolella katsoi luuklaanilaista hämmästyneenä. Ei tuo varmasti ollut tottunut Pihlajatassun tapaisiin ilkikurisiin kiusoittelijoihin, jotka eivät koskaan perääntyneet haasteista tai tässä tapauksessa tappelusta. Kollioppilas hammasta purren perääntyi hieman, jonka jälkeen lähtikin heidän hämmästykseksi juoksemaan heitä kohden. Tajusihan kolli, että päätyisi vielä tuota menoa joen viemäksi? Pajutassu seurasi avartuneilla silmillä kuinka kollioppilas loikkasi jokeen ja lähti vahvoin liikkein uimaan heitä kohden. Pihlajatassu ja Pajutassu vilkaisivat toisiaan ja perääntyivät muutaman askeleen, jotta puroklaanilainen pääsisi ylös joesta. Jos hän tosiaan haluaisi alkaa tappelemaan, kaksikko olisivat aina valmiita toteuttamaan vaalean kissan toiveen. Puroklaanilainen joen voimasta huolimatta pääsi todella helposti toiselle puolelle ja nousi turkki pisaroita tippuen rannalle. Kolli ravisteli turkkiaan, jonka jälkeen nosti uhmakkaat silmänsä heitä kohden.
“Vautsi, sinä tosiaan haluat tapella vai?” Pihlajatassu naukui eikä huvittunut ilme ollut lähtenyt mihinkään naaraan katsoessa puroklaanilaista. Vaikka Pajutassu tiesikin sisaruksensa olevan todella hämmästynyt ja jopa vaikuttunut kollin vahvuudesta uida joen toiselta puolelta heidän luokseen vain häätääkseen heidät pois reviiriltään, tuo ei silti antanut sitä riemua puroklaanilaiselle, että näyttäisi vaikuttuneelta. Sen sijaan naaraan silmätkin kuplivat ilkikurisuutta, mikä sai vettä valuvan kollioppilaan kasvot kivettymään ärtyneisyydestä. Pajutassu mittaili kaksikkoa, jonka jälkeen perääntyi muutaman askeleen ja istui alas. Hän antaisi Pihlajatassulle tällä kertaa ilon taistella. Kyllä hän vielä kerkeisi tappelemaan sydämensä kyllyydestä ja, jos Pihlajatassu näyttäisi olevan häviämässä, hän kyllä astuisi väliin ja jatkaisi tappelua puroklaanilaisen kanssa.
Pihlajatassu kumartui hieman maata kohden ja sitten jo loikkasikin kollia kohden. Puroklaanilainen henkäisi yllättyneenä naaraan nopeutta ja kaatui selälleen ihan niin kuin hänkin oli hetki sitten. Pihlajatassu ei viivästellyt, kun jo huitoikin tassuillaan toiseen haavoja, minkä vain kerkesi. Toinen ärähti vihoissaan ja potkaisi voimakkaasti takajaloillaan Pihlajatassua vatsaan, kierähti tuon alta pois ja loikkasi naaraan selkään kaataen heidät molemmat. Luuklaanilainen kuitenkin ei antanut toisen painaa itseään alleen vaan kiepautti heidät ympäri samalla potkien takakynsillään toista kylkiin. Pajutassu seurasi vaikuttuneena kaksikon tappelua ja kuinka he pyörivät maassa toistensa kimpussa ja vihdoin hetken päästä potkaisivat toisensa kauemmas ja nousivat taas ylös. Molempien turkeista oli lähtenyt monesta kohtaa karvatuppoja ja monet niistä olivat maassa heidän tassujensa juuressa. Pari karvaa leijaili ilmassa. Verta valui monesta eri kohtaa kahden oppilaan toistensa aiheuttamista haavoista. Pihlajatassun kuonoon oli muodostunut pariin eri kohtaan pintanaarmuja, jotka vain olivat punertavia, muttei niistä valunut tippaakaan verta. Naaraan kyljissä ja lavoissa oli monet kynnenjäljet, joista vain pari oli sen verran syvää, että niistä valui verta naaraan vaaleanruskealle karvapeitteelle. Puroklaanilaisen otsasta sen sijaan valui verta kollin kasvoille ja sai tuon vaaleankirjavan turkin sekoittumaan veren punertavaan sävyyn. Verta hänen otsastaan valui kollin rinnalle asti, mikä sai tuon hieman näyttämään valkopunertavalta. Myös oppilaan takajalassa oli syvä haava, mistä Pajutassu tiesi Pihlajatassun olevan todella ylpeä. Kipu näytti saavan kollin takajalat hieman tärisemään ja puremaan hammasta.
“Vieläkö jaksat ‘häätää’ meidät täältä pois? Muista, että sinä olet ihan yksin eikä sinulla ole ketään auttamassa, kun minulla sen sijaan on vielä ihan täysissä voimissa oleva veljeni jatkamassa tappelemista kanssasi, jos minä jostain kumman syystä en enää jaksa”, Pihlajatassu naukui ivalliseen tapaan samalla, kun tuijotti puroklaanilaista suoraan silmiin asti. Pajutassusta ainakin tuntui kuin naaraan katse olisi voinut porautua jopa kollin sieluun asti, niin voimakas hänen tuijotuksensa oli.
“Minä en unohda tätä. Seuraavalla kerralla pidän huolta siitä, että te molemmat -varsinkin sinä- saatte kohdata sellaisen partion, jonka kynsistä ette pääse livistämään!” puroklaanilainen oppilas uhosi hampaat irvessä. Pihlajatassu hymähti häntäänsä heilauttaen hyvästeiksi.
“Minä odotan sitä innolla, pidäkkin sanasi, puroklaanilainen”, naaras heitti virnistellen.
“Olen Henkitassu, muista se senkin kirppusäkki!” Henkitassu murisi uhkaavasti ja leukaansa nostaen kääntyi ympäri ja laskeutui veden luokse.
“Olen Pihlajatassu enkä mikään kirppusäkki”, Pihlajatassu tuhahti kollin vaaleankirjavalle selälle. Yhdessä he kuitenkin jäivät seuraamaan kuinka Henkitassu laskeutui veteen ja antoi sen nousta rintaansa asti ennen kuin kolli lähti vahvoin vedoin uimaan toiselle puolelle jokea, vaikka selkeästi jokainen liike sai haavat kirvelemään yhä pahemmin. Kuitenkin nopeasti puroklaanilainen oli päässyt toiselle puolelle ja asteli rannalle ja turkkiaan ravistellen kääntyi vielä kahden luuklaanilaisen oppilaan puoleen. Kolli siristi silmiään, mihin Pihlajatassu vastasi virnistäen, jonka jälkeen tuo käänsi heille selkänsä ja lähti nilkuttamaan kohti Puroklaanin leiriä.
“Hän tosiaan on aika vahva. Jos hän ei olisi luovuttanut, olisin tosiaan joutunut pyytämään sinut avukseni”, Pihlajatassu totesi, kun kolli oli tarpeeksi kaukana kuullakseen naaraan tunnustuksen ja kääntyi Pajutassun puoleen. Tummanaamioinen oppilas katsoi siskoaan huvittuneena. Pihlajatassu tosiaan oli jotain ihan muuta! Ei tuo pystynyt myöntämään heikkouksiaan vasta kuin vihollinen oli tarpeeksi kaukana kuullakseen.
“No olet onnekas, että sait tehtyä sen syvemmän haavan hänen takajalkaansa tai olisit joutunut astumaan sivummas ja antaa rakkaan veljesi hoidella hänet loppuun”, Pajutassu kertoi ihan tahallaan kiusoittelevasti, mihin Pihlajatassu vastasi hampaitaan vilauttaen.
“Miten vain, mennään”, naarasoppilas tuhahti päätään pyöritellen ja lähti kulkemaan kohti Luuklaanin reviiriä.
“Itsehän sinä juuri myönsit kuinka voimakas hän oli ja miten olisit joutunut luovuttamaan paikkasi minulle, ellei Henkitassu itse olisi luovuttanut ensin!” Pajutassu huudahti loikkien sisaruksensa perään.
“Älä sano sen hiirenaivon nimeä!” Pihlajatassulta pääsi murahdus, mihin Pajutassu vastasin virnistellen,
“No älä nyt suutu, minähän vain vitsailen!”

Mustakynsi makasi silmät ummessa sammalpedillään, muttei nukkunut. Hän kuunteli ympärillään valittavia klaanitovereitaan sekä mietti aamulla tapahtunutta taistelua. Kuutamoklaani oli hävinnyt, kiitos klaanin rakkaan varapäällikön käskystä perääntyä yhden saastaisen puroklaanilaisen kuoleman jälkeen. Nummipyörre ei todellakaan edesauttanut sitä kuvaa mitä Kuutamoklaanin pitäisi muille klaaneille olla. Kuutamoklaani pitäisi tuntea muiden klaanien keskuudessa klaanina, joka ei pelkäisi asettua kaikkia kolmea muuta klaania vastaan, joka pitää itsensä muiden klaanien yläpuolella voimakkuutensa takia. Heitä kuuluisi pelätä ja arvostaa, eivätkä he olisi vastaamassa kenellekään tekemisistään. Mutta Nummipyörre ei luo heille sitä kuvaa, jos käskyttää kuutamoklaanilaiset kesken taistelun pois. Mustakynsi käänsi kylkeään sihahtaen pienesti tuntiessaan taistelusta saamien haavojen kirvelevän yrttisoseiden alla. Hän oli yksi viimeisimmistä sotureista jonka haavoja Tammiturkki ja Lehtitassu olivat paikkailleet, joten seokset olivat vielä märkiä eivätkä olleet ehtineet puuduttaa ihoa haavojen ympäriltä. Soturitar haukoitteli ja kurkisti sotureiden pesässä olevan pienen reiän läpi kohti taivasta, mikä siinsi juuri ja juuri havupuiden läpi. Aurinkoa ei näkynyt, mutta taivas oli sininen ja kirkas. Hän arveli aurinkohuipun juuri menneen, ainakin päivä oli jo ehtinyt tuntumaan niin pitkältä. Mustakynsi laski päänsä terveen käpälänsä päälle ja harkitsi nukkumista. Viimeyön kokoontuminen, aikainen herätys taisteluun, sieltä oman rajan sisäpuolelle raahautuminen ja nyt odottelu, että yrtit alkaisivat vaikuttaa olivat vieneet häneltä kyllä viimeisetkin voimat, soturitar jopa uskoi saavansa unta ilman kipua lievittäviä kasveja. Hänen mielessään kuitenkin jylläsi. Miksi Varistähti ei ollut kumonnut Nummipyörteen perääntymiskäskyä, hänhän kuutamoklaanilaiset oli taisteluun johdattanut. Pesässä oleskellessaan oli Mustakynsi kyllä kuullut päällikön hengen menettämisestä, mutta hän ei siihen itse uskonut. Eihän Varistähti olisi mitenkään voinut hävitä taistelua yhtään ketään vastaa, olihan tuo nyt Tähtiklaani sentään Kuutamoklaanin päällikkö! Mutta mikä muukaan selittäisi savunharmaan kollin vaisun ja poissaolevan käytöksen koko kotimatkan aikana?

***

Kävelin Ruskohaukan ja Pilvitassun takana kohti harjoitusaukeaa, yrittäen keskittyä kaikkeen muuhun paitsi kahden kollin äänekkääseen älämölöön. Tietenkin olin suostunut mukaan harjoittelemaan Ruskohaukan ja tuon upouuden oppilaan kanssa, jos välttäisin yhdenkin rajapartion veljeni kanssa sillä. Aurinkomyrsky oli täysin sokea jos ei todellakaan huomannut sitä kuinka minä halveksin sitä kollin ketaletta. Mutta jostakin syystä hän kyllä huomasi sen miten minä ja Ruskohaukka olimme lähentyneet. En ikinä ole ollut näin paljon ruskeaturkkisen soturin kanssa samoissa partioissa kuin nyt. Sävähdin hieman tuntiessani kuusten alempien oksien havujen osuvan korviini ja keskityin taas eteenpäin kulkemiseen. Olimme saapuneet harjoitusaukiolle, minkä keskelle vastanimitetty Pilvitassu juoksi innokkaana. Ruskohaukka ja minä jouduimme kumartumaan päästäksemme matalalla roikkuvien kuusioksien ohi aukealle. Vuosien saatossa hiekkainen tampattu maa muistutti minua omista oppilasajoistani, joista ei edes ollut muutamaa kuuta kulunutkaan. Kuvitella, että vasta niin vähän aikaa sitten olin vielä harjoitellut taistelua Puukynnen kanssa täällä...
"Noniin Pilvitassu, mitäs meidän pitäisi tehdä ensimmäisenä aina ennen harjoittelua?" Kollisoturi kysyi matalalla, mutta voimakkaalla äänellä astellessaan aukion keskelle missä Pilvitassukin oli. Nuori oppilas katsoi pää kallellaan mestariaan ja miettivä ilme lepäsi tuon kasvoilla. Jäin istumaan aukion reunalle ja annoin katseeni käydä läpi ympäristöä. Suuret havukuuset peittivät miltei kokonaan aukion sisäänsä, ainoastaan hieman taaempana oli yksi kaatunut puu, jonka jälkeen alkoi juurakkoinen polku, mikä veisi Kuutamoklaanin reviirin takaosaan, jos sitä tarpeeksi kauan jaksaisi kävellä. Muistin miten olin juossut tuota samaista polkua edestakaisin monia kymmeniä kertoja, Puukynnen opettaessa minua liikkumaan nopeasti haastavassa, Kuutamoklaanin reviirille tyypillisessä maastossa.
"Ööh... Varmaankin käydä läpi teoriaa ensin?" Pilvitassu miukaisi. Hymähdin itsekseni, en ymmärtänyt paljoakaan Ruskohaukan opetustavasta. Oppilaita olisi tarkoitus kouluttaa taistelua varten. Ei mitään teoriatuntia tai muutakaan ehtisi tekemään jos löytäisikin itsensä ketun kanssa nenäkkäin keskellä metsää. Kissat pitäisi opettaa olemaan valmiina kaikkeen jokaisessa tilanteessa ja tekemään asioita refleksien kautta.
"Mmm ei aivan, mutta tulemme sitä kyllä paljon tekemään. Itse tarkoitin lihasten lämmittelyä ja mielen verryttämistä harjoittelua varten. Voimme tehdä pienen lämmittelyn erään hyökkäysliikkeen muodossa. Katso tarkkaan mitä teen", Ruskohaukka pyysi ja nopeasti vilkaisi suuntaani. Minua ei olisi vähempääkään kiinnostanut soturin opetus, mutta kohotin vain toista kulmaani kysyvänä, pieni hymynpoikanen huulillani. Ruskeaturkkinen kolli röyhisti rintaansa, mutta nopeasti pudottautui alemmas, antaen vatsakarvojensa hipoa maanpintaa. Sitten hän otti valtavan loikan ja ilmassa oli antavinaan etutassuillaan kaksi tarkkaa iskua vastustajalleen, pudottautuen sitten takaisin maahan. Hymähdin uudestaan, olisihan tuon hyvä liike heti alkuun jos haluaisi reväyttään paikkansa. Liikkeet olivat niin suuria ja kurottelevia, ne jos mitkä olisivat tarvinneet alkuun pientä lämmittelyä. Pilvitassu kuitenkin rohkeasti nyökäytti päätään ja yritti tehdä perässä samaa liikettä. Nuoren oppilaan liikkeet olivat tietenkin kömpelöitä, muistuttivat enemmän huitomista kuin iskua. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Tästä tulisi pitkä harjoitustuokio.

Ravistelin turkistani likaa ja neulasia samalla, kun Ruskohaukka kehui Pilvitassua tuon ensimmäisestä onnistuneesta harjoittelukerrasta. Ruskohaukka oli keksinyt, että me kaksi ottaisimme vielä harjoitusten jälkeen yhteen, ihan vain näyttääksemme oppilaalle mitä tappelussa oikeasti tapahtui. Maistelin hiirenkorvan viileää, mutta raikasta ilmaa ja vilkaisin metsän suuntaan. Minun pitäisi päästä nopeasti lähtemään, jos haluaisin olla ajoissa...
"Mustakynsi, tuletko?" Ruskohaukan ääni kuului aukion toiselta puolelta. Käännyin katsomaan soturia ja nostin toista kulmaani kysyvänä.
"Meidän oli tarkoitus mennä partioon Hämyviiksen kanssa, ajattelin vain, että olisitko halunnut tulla mukaamme?" Kolli selitteli, laiskasti tuuheaa häntäänsä heiluttaen. Pudistelin päätäni ja annoin tassujeni jo kuljettaa minua pois harjoitteluaukiolta, vastakkaiseen suuntaan mihin Ruskohaukka ja Pilvitassu olivat matkalla.
"Valitan, haluaisin todellakin päästä metsälle joten en nyt voi tulla mukaanne", selitin nopeasti ja heilautin häntääni jo hyvästien merkiksi. Soturi olisi selvästi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta pompin nopeasti puiden taakse, pois hänen näköpiiristään. Minulla ei olisi aikaa jäädä keskustelemaan joutavia, hän oli sopinut tapaamisesta tiettyyn aikaan eikä pitäisi siitä, jos joutuisi vihollisen reviirillä pitkään minua odottelemaan. Tassuni kuljettivat minua rivakkaan tahtiin kohti sovittua tapaamispaikkaa, aluetta Kuutamoklaanin takaosassa, lähellä Vuoristoklaanin rajaa. Yritin liikkua mahdollisimman tarkasti tuulen alapuolella, varoen osumasta puihin tai pusikkoihin mihin hajuani jäisi. Kukaan ei saisi tietää, että olisin täällä. Koko suunnitelma menisi muuten täysin pilalle. Jonkin ajan päästä sain tutun hajun nenääni ja sitä seuraten löysin tieni suuren kiven taakse, minkä luona hän odotti.
"Seurasiko kukaan sinua?" Puukynsi murisi hiljaa, vilkuillen ympärilleen hätäisesti. Pudistin päätäni ja kumarsin entisen mestarini edessä.
"Ei, pidin huolen siitä", vastasin kunnioittavasti ja istahdin aloilleni, odottaen jännittyneenä mitä asiaa luopiolla minulle olisi. Tapaamiselle oli varmasti tärkeä syy, joten osasin odottaa mahdollisia suunnitelman muutoksia. Kolli katseli vielä ympärilleen ennen kuin tuhahti ja istui myös alas.
"Me aikaistamme aikataulua. Huomisena kokoontumisyönä olemme odottamassa klaaneja Neljän virran tammella ja seuraavana aamuna käymme taistelun", Puukynsi kertoi vakavana. Väräytin korvia ihmeissäni ja annoin myöskin kasvoillani näkyä oudoksuvan katseen. Entinen mestarini siristi silmiään huomatessaan sen.
"Mutta teidänhän piti odottaa vasta sitä seuraavaan kokoo-"
"Emme odota. Minulla on kahden klaanillisen verran taistelunjanoisia kissoja käskytettäväni, jotka varmasti ryhtyvät kapinoimaan jos emme toimi nopeaan tahtiin", Puukynsi keskeytti lauseeni ja katsoi suuntaani kulmensa alta. Epäiliskö hän nyt uskollisuuttani, kun kyseenalaistin hänen suunnitelmansa muutosta? Olin hetken hiljaa, yrittäen pohtia mitä tämä nyt meinaisi minun ja Kyyhampaan kannalta. Pystyisikö hän pentuineen lähtemään jo ylihuomenna leiristä? Selviäisivätkö pennut edes matkasta vuoristoon, nehän eivä tolleet edes kahden kuun ikäisiä! Päädyin hetken mietinnän jälkeen kuitenkin nyökkäämään ja hyväksymään Puukynnen uuden suunnitelman.
"Parempihan se vain on aikaistaa taistelua, kun klaanien joukot ovat vielä vähälukuisia. Kuun aikana ehtii varmasti moni oppilas saamaan soturinimensä ja pentu oppilasnimensä", myönsin nyökäten. Entisen mestarini ilme ei kuitenkaan ollut muuttunut epäilevästä mihinkään. Hänen silmänsä porautuivat kalloni takaosaan asti. En tohtinut sitä melkein itsellenikään myöntää, mutta minua hermostutti olla Puukynnen seurassa. Enhän minä luopiolle mitään merkkaisi, olisin vain yksi tassupari lisää hänen joukoissaan. Jos edes hetken näyttäisi siltä etten olisi hänelle uskollinen, päiväni olisivat luetut. Kolli oli paljon parempi taistelija kuin minä, häneltähän olin omat taistelutaitoni oppinut. Hiljaisuus vain jatkui yllämme, joten päätin avata suuni sanoakseni asian mikä oli eilisestä asti mielessäni pyörinyt.
"Kyyhammas ehdotti etten liittyisi hänen ja pentujenne mukana joukkoihin vaan odottelisin vielä hieman pidempään Kuutamoklaanissa", kerroin ja jännityin nähdessäni Puukynnen pupillien laajentuvan. Tuo väräytti viiksiään ja luimi hieman korviaan.
"Kyyhammasko tätä ehdotti?" Entinen mestarini kysyi uhkaavaan sävyyn. Tyydyin vain nyökkäämään ja valmistauduin mahdolliseen iskuun.
"Antoiko hän minkäänlaisia perusteluja?" Puukynsi murisi.
"Hän haluaisi vain varmistaa, että Kuutamoklaanissa olisi vielä joku puhumassa teidän ja hänen puolesta jos jokin menisikin pieleen", kerroin nopeasti nähdessäni kollin kynsien työntyvän ulos ja kaivautuvan sammaleiseen maahan. Nielaisin ja annoin niskakarvojeni pörhistyä. Kolli ei varmasti pitänyt kuulemastaan, siitä että joku muu haluaisi muuttaa hänen laatimaa suunnitelmaansa. Tuo veti syvään henkeä ja yllätyksekseni jäi niille sijoilleen. Kuono yläviistoon osoittaen, silmät kiinni ja kynnet maahan kaivautuneina. Odotin kärsivällisesti Puukynnen seuraavaa liikettä, mikä tapahtui muutaman silmänräpäytyksen päästä. Tuo veti kyntensä itselleen, avasi silmänsä ja nousi jaloilleen.
"Hyvä on. Mutta jos sinusta ei taistelun jälkeen kuulu mitään, olet Luuklaanille yhtä lailla vihollinen kuin muutkin klaanikissat."

***

Mustakynsi havahtui kuullessaan väittelyn ääniä ulkoa. Naaras makasi kyljellään ja huomasi, että oli nukkuessaan kierinyt makuusammaleeltaan puoliksi pois. Hänellä kesti hetki ravistella äsköinen uni mielestään ja tajuta mitä ulkoa oikein kuului. Soturitar räpäytteli silmiään ja hetken ääniä kuunnellessaan älysi niiden kuuluvan Lehmusvarjolle ja tuon oppilaalle Leijonatassulle.
"Lehmusvarjo, eikö me voisi ottaa Hiljaisuustassua mukaan?" Kollioppilaan kysymys kuului aika läheltä, joten Mustakynsi arveli kaksikon keskustelevan lähellä sotureiden pesää. Hän kapusi itsensä istuma-asentoon irvistellen tuntiessaan haavojen venyvän viimeinkin kovettuneiden yrttiseosten alla. Vaikka tällä hetkellä parhain asia naaraan keholle olisi lepääminen, ei nukkuminen enää maittanut. Nämä unet mitä soturitar näki aina yhä useammin ja useammin olivat karmivia. Ne tuntuivat niin todellisilta eikä hän ymmärtänyt miksi juuri hän näki niitä. Kyllähän mustavalkea kissa sen tajusi ettei tuollaisten unien näkeminen ollut normaalia, ne olivat kaukana hiirten metsästyksistä sun muista. Ihan kuin hän eläisi uudelleen jonkun toisen muistoja...
"Hiljaisuustassu on Mustakynnen oppilas, ei minun. Näetkö häntä täällä, että voisit itse käydä kysymässä asiasta?" Lehmusvarjo urahti tympääntyneenä. Seurasi hiljaisuus, minkä keskeytti Leijonatassun ärtynyt sihahdus. Mustakynsi hymähti ja tarkasteli haavojaan. Kollioppilaalta ei tosiaankaan puuttunut persoonallisuutta tai uhmakkuutta. Hän oli huomannut, että hänen mestaristaan oli myös lähtenyt enemmän ääntä mitä aikaisemmin. Naaraasta oli ollut mielenkiintoista katsoa minkälainen persoona kollisoturista alkoi kuoriutumaan, kun tuo oli päässyt käskyttämään uutta oppilastaan eikä voinut enää hiljaisena seurata sivusta mitä tapahtuisi.
"Hän joko tulee mukaan tai sitten en lähde harjoittelemaan ollenkaan!" Leijonatassu uhmaili. Mustakynsi siristi silmiään ja nousi jaloilleen. Nyt oppilaan käytös alkoi käydä hänenkin hermoilleen. Olisihan se hyvä olla uhmakas aina välillä, mutta omaa mestariaan pitäisi kunnioittaa tai saisi kantaa seuraukset siitä. Naaras ontui pesän suuaukolle ja työnsi päänsä ulos pesästä, etsien katseellaan kaksikkoa. Myöhäinen ilta oli saapunut leiriin, sen pystyi haistamaan ilmasta. Hän pystyi jo hieman varaamaan painoaan toiselle etutassulleen, mutta tiesi hyvin ettei se hänen koko painoaan kestäisi. Soturitar näki pimeässä leirissä kuutamoklaanilaisen tapaan hyvin ja paikansikin heti vaaleankellertävän raidallisen kollin Leijona- ja Hiljaisuustassun luota. Mustakynsi loi tuiman katseen kollioppilaaseen, joka oli ensimmäisenä huomannut hänen saapumisensa. Pian Lehmusvarjo ja Hiljaisuustassukin kääntyivät katsomaan heidän luokseen pienesti nilkuttavaa mustavalkoista naarasta. Ilme hänen kasvoillaan oli yhä tuima ja se lähinnä kulki kahden oppilaan välillä.
"Ilmeisesti kuulit keskustelumme?" Kollisoturi kysyi soturittaren saapuessa hänen luokseen. Mustakynsi sihahti ja nosti ylähuultaan, pitäen katseensa yhä kahdessa oppilaassa.
"Tuollaisen käytöksen jälkeen ainoa asia mistä sinä saat päättä on se, että aloitatko ensin klaaninvanhimpien hoitamisesta vai sammalten vaihdosta", hän sylkäisi ja nopealla iskulla löi terveellä tassullaan oppilasta korville. Leijonatassu päästi säikähtäneen henkäyksen ja peruutti sisarensa vierelle, joka silmät levällään seurasi sivusta tapahtunutta. Mustakynsi henkäisi syvään kipuaallon leviävän hänen kipeässä jalassaan jolle oli joutunut hetkellisesti varaamaan kaiken painonsa, mutta kipu lievitti nopeasti. Lehmusvarjo päästi tuhahduksen ja Mustakynsi käänsi katseensa tuota kohti.
"Jätä hänen vahingoittamisensa minulle", soturi sihahti hiljaa. Soturitar katseli hetken vaaleankellertävää kollia, ja huomasi hyvin nopeasti tuon olevan pahalla päällä. Juovikkaan kissan silmät repivät katseellaan leiriä paloiksi ja tuo väräytteli viiksiään ja korviaan vähän väliä. Naaras vilkaisi Leijonatassua ja huomasi tuon kyljessä tuoretta yrttiseosta. Mustavalkea naaras yhdisti nopeasti pisteet ja hymähti. Mustaturkkinen oppilas oli ainoastaan ansainnut haavansa jos tuolla tavalla käyttäytyi. Mustakynnen mielestä oppilaalla olisi oikeastaan saanut olla hieman enemmänkin haavoja, ei häntä helpolla pitäisi tästä päästää.
"Varistähti! Joku!" Soturitar käänsi katseensa leirin sisäänkäynnille, mihin Kaamos- ja Hämärätassu olivat juuri henkeään haukkoen saapuneet. Heidän perässään saapui Sammalpuro, joka kantoi paria lintua siivistään. Leirissä tuntui kaikki meno sillä samalla sekunnilla pysähtyvän ja kaikki käänsivät katseensa kolmikkoon. Mustakynsi vilkaisi päällikön pesää kohti, mistä ärtynyt Varistähti ilmestyi. Sammalpuro tiputti linnut ja hoputti oppilaskaksikon hakemaan Tammiturkkia ja Lehtitassua.
"Sammalpuro?" Päällikön varoittava ääni kajahti leirissä. Kokenut soturitar asteli lähemmäs ja vilkaisi Lehmusvarjoa, Mustakynttä ja heidän oppilaitaan.
"Tapasimme huonossa kunnossa olevan kotikisun metsästäessämme. Nummipyörre ja Mustalampi ovat hänen luonaan pienen matkan päässä leiristä, sen ison siirtolohkareen luona. Hän sanoi, että hänen perässään oli joku joka halusi hänen kuolevan, vaarallinen kissa joka luultavasti on jo reviirimme sisäpuolella", Sammalpuro selitti nopeasti ja seurasi kuinka parantajat lähtivät Kaamos- ja Hämärätassun opastuksella ulos leiristä. Varistähti murahti ja heilautti häntäänsä vihaisena. Mustakynsi kurtisti kulmiaan. Miksi metsästyspartio ei vain antanut kotikisun kuolla tämän toisen kissan kynsiin, eihän heitä kiinnostaisi jonkun saastaisen kotikissan henki? Vai saiko Kuutamoklaani kiittää tästäkin sopasta varapäällikköään?
"Lehmusvarjo, Mustakynsi! Häätäkää oppilaidenne kanssa tämä jahdissa oleva kissa reviiriltämme!" Päällikkö huusi, katsoen nelikon suuntaan. Mustakynsi puri hammasta ja varovasti testasi haavoittunutta etukäpäläänsä. Koko painon laskeminen tassulle sattui, mutta nyt hänen olisi pakko elää asian kanssa. Soturitar vilkaisi Lehmusvarjoa, joka vilkaisi samaan aikaan myöskin häntä. Naaras nyökkäsi ja kollisoturi heilautti häntäänsä kutsuakseen oppilaat mukaansa.
"Mennään."