Liekkitaivas oli painunut pehkuihin myöhään illalla ja se kostautui nyt, kun oli aika herätä. Hän oli iltapartion jälkeen jäänyt vielä haastamaan Kuurahohdetta kaksintaisteluun, kun Valkotäplä oli häntä niin kauniisti siihen pyytänyt. Havu- ja Omenatassu olivat seuranneet vierestä, kun soturi oli ottanut Kuurahohteelta nokkiinsa, Valkotäplän naureskellen ja kertoen oppilaille mitä raidallinen kolli oli milloinkin tehnyt väärin. Ei se loppujen lopuksi ollut häntä niin kauheasti haitannut, sentään oppilaat pääsivät näkemään oikeanlaista taistelua. Punaturkkinen kissa raotti väsyneitä silmiään ja venytteli kohmeisia raajojaan. Ainiin, hänenhän pitäisi käydä tänään tervehtimässä Ketunkynttä! Liekkitaivas oli lupautunut lähteä yrttienkeruuapuun, kun hiirekorvan myötä alkoivat taas kasvit itämään ja kukkimaan. Kolli tallusti ulos sotureiden pesästä huomattavasti virkeämpänä tietäessään päivästä tulevan mieluisan. Hän asteli tuoresaaliskasalle, tai no, jos sitä kasaksi voi enää kutsua. Vain muutama päästäinen yhden varpusen lisäksi makasi kasassa. Riistan vähäinen määrä ihmetytti soturia, yleensä hiirenkorvan aikaan Nummiklaani pääsisi pitkän ja kiduttavan lehtikadon jälkeen taas syömään hyvin. Mutta tällä kertaa tilanne ei näyttänyt siltä. Mutta toisaalta, lehtikato oli ollut tänä vuonna runsasriistainen, joten ehkä tämä vain tasapainoitti tilannetta. Eiväthän klaanikissat pystyneet aina herroiksi itseään syömään. Liekkitaivas katsoi vesi kielellä pientä varpusta.
*Ähh... Ei! Vien sen Usvaturkille. Hän tarvitsee sitä enemmän, kuin minä.* Hän ajatteli. Soturi otti linnun suuhunsa ja lähti tarpomaan kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Tässä sinulle hieman purtavaa, minä tai Naavatassu tuomme päivemmällä lisää", Liekkitaivas huikkasi saavuttuaan pesän suuaukolle. Usvaturkki kiitteli pienestäkin linnusta, mutta jotenkin hänen hyvä mielensä tarttui myös kolliin. Hän lähti hymy suissa ulos. Ulkona pesästä raidallinen kissa kohtasi Naavatassun.
"Tänään pidämme metsästyksestä oppitunnin. Ja se alkaa nyt!" Soturi kertoi oppilaalleen.
"Mikäs sinut on saanut noin hyvälle tuulelle? Tuliko Taivashalla lohduttamaan sinua eilisen häviösi jälkeen?" Naaras kysyi hieman normaalia ivallisempaan sävyyn. Liekkitaivas kohotti kulmiaan ja tuhahti.
"Ihmeitä tapahtuu aina välillä, mutta eilen en noin onnekas ollut. Veljesi selvästi suurenteli asioita, minähän miltei päihitin Kuurahohteen useampaan kertaan!"
"Niin, varmasti."
"Mutta lähdetäänpäs nyt. Olisihan se ihan kiva päästä takaisin leiriin ennen hirveää kaatosadetta, eikö niin?" Liekkitaivas kysyi kohotettujen kulmiensa alta, vilkaisten Naavatassua. Oppilas nyökkäsi ja yhdessä he lähtivät nelistämään tunnelia pitkin ylöspäin.

"Näetkö tuon jäniksen tuolla? Sen me nappaamme tänään", Liekkitaivas osoitti hännällään vielä valkorusehtavaa, hyvin maastoutunutta eläintä.
"Selvä!" Naavatassu kuiskasi. Tuo oli innostunut nähdessään pitkästä aikaa kunnon riistaa. Kieltämättä olihan soturikin. Juuri sen takia hän myös aikoi napata sen itse, ettei se vaan pääsisi karkuun. Vaikka kollin oppilas olikin jo saanut jäniksiä napattua, hän ei haluaisi tämän pääsevän mistään hinnasta karkuun.
"Katso tarkasti mitä minä teen", Liekkitaivas sanoi, vilkaisten naarasta. Tuon ilme oli jokseenkin pettynyt, sillä ilmeisesti tämä oli luullut, että saisi itse saalistaa tuon jäniksen. Raidallinen kissa lähti hiipimään matalana kohti saalistaan.
"Pidä paino lonkillasi, ettei jänsi kuule sinua. Kulje myöskin matalana. Niillä on hyvä näkö", soturi selosti tekemisiään ollessaan vielä kuiskausetäisyydellä Naavatassusta. Vaikka oppilas olikin kuullut samat selitykset monesti, ei pieni kertaus ikinä ketään haittaisi. Liekkitaivas oli saapunut jäniksestä noin kahden ketunmitan päähän. Hän heilautti pienellä liikkeellä häntäänsä merkiksi naaraalle, että tässä kohtaa hyökkäisi. Kolli keikutti painoaan lonkalta lonkalle ja oli juuri hyppäämäisillään, kun jänis huomasi hänet ja lähti juoksuun. Raidallinen kissa pinkaisi saaliinsa perään, saaden vauhtia jo valmiista ponnistusasennosta. Hän ei kuitenkaan kamalan pitkälle ehtinyt, kun läheisestä pusikosta hyökkäsi jäniksen kimppuun kermanvaalea kissa, joka tappoi jäniksen silmänräpäyksessä. Liekkitaivas jarrutti ja jäi hetkeksi hämmentyneenä paikoilleen. Tuo kissa ei ollut nummiklaanilainen, eikä haissut muultakaan klaanilta. Ja nyt hänen saaliinsa oli mennyt sivu suun jollekin erakolle. Soturi pursusi vihaa, sillä tuolla jäniksellä olisi saanut ruokittua koko pentutarhan väen muutamaksi päiväksi.
"Hei!" Liekkitaivas huusi saaliinsa vieneelle kissalle. Tuo kääntyi säikähtäneenä kollin suuntaan, joka tarpoi hurjaa vauhtia erakkoa kohti.
"Sinä! Sinä kirottu katti! Miten kehtaat viedä Nummiklaanilta sille kuuluvaa riistaa?" Soturi oli raivosta sekaisin. Naaras luimi korviaan ja kutistui niin pieneen muotoon kuin vain pystyi.
"Minä olen pahoillani, en tiennyt että tuota jänistä jahtasi joku muukin!" Erakko miukui säikähtäneenä ja tuuppasi jänistä kauemmas itsestään.
"Si-sinä saat tämän, voin kyllä metsästää jotakin muuta itselleni", tuo jatkoi ja ojensi kuolleen jäniksen Liekkitaivaan jalkoihin. Tuo teko ja suloinen, mutta pelokas ilme naaraan kasvoilla sulatti täysin kollin sydämen.
"Kiitos...", soturi mumisi punastuneena.
"Ömm... Ja anteeksi se äskeinen raivonpuuskani", Liekkitaivas naukui nolostuneena. Hän kuuli takaansa juoksuaskelia ja vilkaistessaan suuntaan hän huomasi Naavatassun pysähtyneen ja seuraavan tilannetta pienen välimatkan päästä. Oppilaan karvat sojottivat taivasta kohti, mutta tuo ei tehnyt elettäkään tullakseen lähemmäs. Kolli ryhdistäytyi ja huokaisi syvään.
"Mutta velvollisuuksiini kuuluu häätää vieraat kissat klaanimme rajoilta ja niiden sisäpuolelta, joten lähdetkö taistelun kera vai ilman?" Soturi kysyi asiallisesti. Hän oli huomannut sisimmässään oudon tunteen, jonka Liekkitaivas oli hyvin nuorena joskus tuntenut. Ja nyt hän halusi tunteen vahvistuvan ja tällä kertaa myöskin jäävän.
"Lä-lähden ilman taisteluja...", kolli havahtui erakon sanoihin ja katsoi, kuinka tämä katosi pusikkojen sekaan. Hän jäi seisomaan aloilleen, katsoen kohtaan missä hetkeä aiemmin oli vielä naaraan hännänpää näkynyt.
"Liekkitaivas? Mitä tuo oli?" Naavatassu kysyi ovela pilke silmäkulmassaan päästessään mestarinsa rinnalle.
"Ei mitään, ei yhtikäs mitään... Mennään nyt vain takaisin leiriin ja viedään saalis pentutarhaan", Liekkitaivas tokaisi hieman ihmeissään. Hän pudisti päätänsä saadakseen ajatuksensa selviksi ja tarttui jänikseen. Kotimatkan aikana soturi teki hiljaisia yllätyshyökkäyksiä takaapäin oppilaalleen, joka nelisti leiriin hieman liian lujaa vauhtia kollin mieleen. Onneksi Naavatassu oli mielellään jahtaamassa ja kaatamassa häntäkin märälle nurmikolle, pidentäen näin leiriin saapumista. Nimittäin Liekkitaivas tiesi, että naaras avaisi oitis suunsa sinne päästessään ja kaikki saisivat nopeasti kuulla Liekkitaivaan ja kauniin kermanvaalean erakon hieman liian lämpimästä kohtaamisesta.

"Kunhan vain aaltotähti ei saa tietää... Sitä motkotusta ei kestäisi kukaan", Taistovaara ajatteli juostessaan kiivasta tahtia kohti Puroklaanin reviirin rajaa. Naaras kiristi tahtiaan kuullessaan takanaan tamppaavien tassujen juostessa yhä lähempänä: armas sisko oli ilmeisesti harjoitellut sitten viimeisen.
"Luovuta jo!", Kuolontähti naukui vihaisena, eikä Taistovaara jäänyt vilkuilemaan taakseen, sen verran läheltä ääni kuului.
Olisihan se pitänyt arvata, että hänen tuurillaan juuri tänään Luuklaanin päällikkö oli päättänyt lähteä kuljeksimaan alueelleen. Haaveena ollut riistakin oli jäänyt saamatta Kuolontähden yllättäen loikatessa siskonsa kimppuun - ironisesti lähes samalla taktiikalla kuin mitä Taistovaara oli itse vain hetkeä aiemmin käyttänyt Aaltotähden säikäyttämiseen.
"Eikö kunto kestä juosta vai? Palaa sinä vain kotiisi!", Taistovaara härnäsi, kääntyen terävästi vasemmalle. Hän irvisti kivussa tuntiessaan tuoreen haavan kyljessään venyvän liikkeen johdosta, mutta pyrki siitä huolimatta kovempaan vauhtiin. Luopio kirosi mielessään yhteisiä koulutustuokioitaan siskonsa kanssa huomatessaan tämän seuranneen sulavasti perässä.
Kuutamoklaanin alueen läpi juokseminen oli riski, sillä naaras tiesi siskonsa tuntevan alueen jota kuinkin hyvin. Hän kuitenkin luotti omaan suuntavaistoonsa, ja olihan hän kuitenkin elänyt klaanissa huomattavasti siskoaan pidempään. Nummiklaanin alueella ei ollut juuri puita, ja juuri niitä Taistovaara tarvitsi nyt kipeästi - sisko ei ollut läheskään yhtä ketterä liikkumaan oksilla, eikä luopio jaksaisi juosta haavoittuneena enää kauaa tällä nopeudella.
Vihainen naukaisu havahdutti Taistovaaran ajatuksistaan. Hän uskaltautui vilkaisemaan taakseen ja naurahti pilkallisesti huomatessaan siskonsa kaatuneen yksittäiseen kiveen, jonka yli luopio oli juuri hetki sitten itse juossut. Hän pinkaisi eteenpäin, kuroen umpeen loput loikat itsensä ja lähestyvien puiden välillä ja ponkaisi ensimmäisten saavuttamiensa havujen sekaan, jatkaen matkaansa kiiveten puusta puuhun.
Luopio jatkoi matkaansa ripeästi, mutta pudottautui lopulta maahan ja pujahti hylätyksi tietämäänsä ketunpesään rukoillen Tähtiklaanilta sen olevan yhä asuttamaton. Naaras kiitti kerrankin onneaan todetessaan pesän tyhjäksi ja jäi tasaamaan hengitystään. Kuolontähti tuskin löytäisi häntä täältä, sillä tuuli oli sotkenut naaraan hajujäljen, jota olisi oksien vuoksi muutenkin haastavaa seurata.
Kun riittävästi aikaa oli kulunut, Taistovaara poistui kolostaan ja lähti liikkumaan kohti Kuutamoklaanin alueen ulkorajaa, pyrkien ei-kenenkään-maalle mahdollisimman pian, jottei jäisi partion kynsiin. Hän tiesi jättävänsä hajujälkensä mahdollisesti havaittavaksi, mutta toisaalta, eiköhän partio sen tunnistaisi. Naaras ei pahemmin välittänyt entisen kotiklaaninsa tunteista tai rajaylpeydestä - yrittäkööt jahdata, jos halusivat.
Taistovaara vilkaisi vielä kerran taakseen varmistuakseen siskonsa jääneen jälkeen ja virnisti tyytyväisenä. Mistähän johtui, etteivät nämä sukutapaamiset ikinä tuntuneet toimivan?

Nyt saisi joku kärsiä.
Kuolontähti oli raivoissaan. Taistovaara oli taas vaihteeksi päässyt livahtamaan karkuun, eikä päällikkö ollut onnistunut edes juuri haavoittamaan luopiota. Luuklaanilainen kävi mielessään läpi erilaisia hänelle mieluisampia tapoja, joilla jälleennäkeminen olisi voinut edetä, eikä niistä yksikään olisi päättynyt Taistovaaran katoamiseen horisonttiin - elävänä ainakaan.
"Kirotut kuuset..."; Kuolontähti manasi hiipiessään pitkin Nummiklaanin ja Puroklaanin rajaa. Hän oli tehnyt päätöksen. Se ei ehkä ollut Taistovaara, kuten naaras olisi toivonut, mutta joku pääsisi tänään hengestään, olkoonkin sitten sijaiskärsijä.
Suunnitelma muotoutui Kuolontähden päässä totuttuun tapaan, eikä aikaakaan, kun naaras oli kyyristynyt piiloon rajan läheisyyteen. Sana kuolleesta klaanikissasta kiirisi kyllä ennemmin tai myöhemmin Taistovaaran korviin ja antaisi Kuolontähdelle loistavan aseen siskoaan vastaan. Eihän aina niin puhtoisa luopio nyt viattomia haluaisi tappaa?
Kuolontähti myhäili itsekseen silmäillessään rajaa. Hänelle oli yhden tekevää olisiko uhri pentu, oppilas vai soturi, tai kummasta klaanista hän olisi. Seuraava rajalle osuva pääsisi hengestään, sen päällikkö lupasi itselleen.
Kuolontähti joutui odottamaan pidempään kuin oli suunnitellut, mutta Pimeydenmetsän henget olivat hänen puolellaan. Päällikkö havahtui rapinaan Nummiklaanin puolelta ja huomasi ilokseen rajaa lähestyvän yksinään kulkevan soturin. Naaras siristi tyytyväisenä silmiään, eipähän tarvitsisi taistella kokonaista partiota vastaan.
Nummiklaanin siniharmaa soturi pysähtyi, ilmeisesti havaiten Kuolontähden hajun, sillä hän vilkuili epäluuloisesti ympärilleen. Päällikkö ei aikaillut, vaan ampaisi piilostaan soturin kimppuun. Nummiklaanilainen rääkäisi ja pinkaisi huutaen karkuun. Luuklaanilainen melkein nauroi tyytyväisenä, hän nautti kunnon takaa-ajosta. Kuolontähti jahtasi nummiklaanilaista hetken, kunnes muutamalla pitkällä loikalla ampaisi tämän kimppuun ja upotti kyntensä pehmeään turkkiin.
"Päästä irti! Mitä teet Nummiklaanin reviir-!", soturi maukui muka urheana, mutta Kuolontähti ei ollut enää leikkituulella, vaan katkaisi naaraan naukumisen lyhyeen muutamalla terävällä liikkeellä. Nyt elottomana makaavan soturin turkille valui verta, joka erottui selvästi valkoisesta karvasta. Kuolontähti haistoi rautaisen hajun ilmassa ja katseli hetken tassujensa jälkeä kuin arvioiden suoriutumistaan ja kääntyi sitten pois, luomatta enää katsettakaan kuolleeseen soturiin
Päällikkö poistui Kuutamoklaanin alueelta ripeästi, mutta huomattavasti tyynempänä kuin oli sinne tullut. Hän pysähtyi hetkeksi Neljän virran tammelle venyttelemään ja vilkuili ympärilleen. Ketään ei näkynyt, mutta Puroklaanin rajalta tuuli toi mukanaan tuoreet hajujäljet - rajapartio ei voinut olla kaukana. Kuolontähti suuntasi nopeasti kohti leiriään tyytyväisenä aikaansaannoksiinsa. Metsästyspartion olisi parempi olla onnistunut tehtävässään - veren maku oli saanut päällikön nälkäiseksi, eikä hän todellakaan halunnut joutua odottamaan ruokaansa.

// Bye bye Taivashalla :D

Auringonsäteet eivät vielä yltäneet luolan suulta oppilaiden pesälle asti. Paarmatassu makasi hämärässä, haaleajuovainen kylki kohoten tasaisin väliajoin; hän torkkui huolettomasti sammalpedillään, eikä pesän ulkopuolelta kaikuva puheensorinakaan häirinnyt häntä. Ruusutassun kuoleman jälkeen hiilenmustan kollin soturikoulutus oli jatkunut rauhallisesti, ja hän oli saanut osakseen yllättävän paljon vapaa-aikaa, kuten nytkin. Elämän arkisuus ei haitannut Paarmatassua, vaikkakin joutoaika saikin hänet ajattelemaan turhanpäiväisiä asioita.
Valkea turkki vilahti sisään pesän sisäänkäynniltä Unikkotassun astellessa pesään. Tuuheaturkkinen naaras nyrpisti nenäänsä nähdessään veljensä käpertyneenä sammalpedille.
”Hei, eikö sinun pitäisi olla partioimassa? Haloo?” hän toisti kuuluvammalla äänellä, kun Paarmatassu ei vastannut.
”Kävin jo aamupartiossa, ja metsästysharjoitukset ovat vasta illalla”, kolli vastasi laiska sävy äänessään.
”Menisit sitten tekemään jotain hyödyllistä!” Unikkotassu kivahti, ja asettui omalle makuusijalleen. Kummastuneena Paarmatassu nousi ylös, ja ravisteli itseään herätäkseen kunnolla. Ehkä pahantuulinen naaras oli oikeassa. Paarmatassu irvisti hänen suuntaansa. Ulos lähteminen kuulosti liian vaivalloiselta. Unikkotassun, jonka turkki tuntui olevan täynnä kirppuja, kanssa olo voisi tosin olla vielä rasittavampaa.
#Ehkä aukiollakin on jotain tehtävää#, hän ajatteli, ja loikki nopeasti ulos pesästä. Ensimmäisenä aukiona käyskentelevistä kissoista oppilas kohtasi Tomukukan katseen. Emo lipaisi nopeasti rintaansa nähtyään poikansa, ja tassutteli pikaisin askelin hänen luokseen.
”Hei Paarmatassu”, soturi naukui lempeästi silmät tuikkien. Paarmatassu nyökkäsi ja tervehti nostamalla pitkää häntäänsä ja istuuntumalla sitten sivummalle, emonsa viereen. Kollioppilasta tuntui, ettei hän ollut nähnyt tuota aikoihin.
”Kuulin Uskosielulta että olet kehittynyt metsästyksessä viime aikoina”, Tomukukka kehräsi hyväntahtoisesti.
”En tietääkseni”, Paarmatassu tuhahti ja käänsi katseensa sitten maahan nolostuneena. Emon meripihkasilmät loistivat valoisasti.
”Odottelen juuri Saratassua”, hän jatkoi ja heilautti tuuheaa häntäänsä.
”Ajattelin että hieman rennompi metsästysretki voisi piristää häntä.”
Paarmatassun silmät kapenivat viiruiksi. Kolli oli huomannut, että Tomukukan oppilas, lyhytkarvainen ja mustaturkkinen Saratassu, oli viime aikoina käyttäytynyt poikkeavasti. Yleensä naaras oli Paarmatassusta vaikuttanut iloiselta, nyt jotenkin surumieliseltä. Hän päätteli sen johtuvan Ruusutassusta. Klaani suri edelleen nuoren kissan traagista kuolemaa, hänen perheestään puhumattakaan. Paarmatassun rintaa puristi.
#Jos Loskatassu tai Unikkotassu kuolisi, minä...#
Kollin ajatus keskeytyi, kun hän kuuli Saratassun tassuttelevan paikalle. Pienehkö naaras katsoi kysyvästi Tomukukkaan, joka nousi ripeästi ylös.
”Nähdään taas Paarmatassu”, soturi naukui ja heitti vielä kannustavan katseen pojalleen kävellessään kohti leirin uloskäyntiä oppilas vierellään. Paarmatassu heilautti lyhyesti häntäänsä hyvästeiksi heille.
Hetken kuluttua saapui Uskosielu. Paarmatassu nakkeli niskojaan ponnahtaessaan ylös. Kolli ei viitsinyt kysellä mestariltaan, missä tämä oli ollut, vaan kuunteli hajamielisesti hänen tervehdyksensä ja selostuksensa päivän harjoituksesta. Kun kermanvaalea kissa lähti astelemaan ulos leiristä, Paarmatassu seurasi hänen vanavedessään.
#Viime metsästysharjoituksestakin on aikaa#, hän totesi mielessään ja antoi katseensa ajautua kohti lumisia vuortenhuippuja.
”Tässä on itseasiassa hyvä paikka”, Uskosielu naukui pian, ja pysähtyi eräälle tasanteelle. Soraisella maalla ei kasvanut mitään, ja Paarmatassu vilkuili ympärilleen huojentuneena.
”Onko täällä muka riistaa?”
”Ei, mutta tällainen avara paikka on mainio harjoitteluun kunhan varoo putoamasta”, mestari selitti pilke silmäkulmassaan.
”Haluaisit varmaan oppia metsästämään lintuja yhtä hyvin kuin Loskatassu?”
Paarmatassu muisti, kuinka innoissaan sisar oli ollut nappaamastaan varpusesta. Hitaasti hän nyökkäsi, tarkkaillen mestarinsa ilmettä.
”Olen huomannut, että takajaloissasi on kyllä voimaa”, naarassoturi totesi ja istahti.
”Seuraavana voisimme harjoitella niiden voimien vahvistamista. Siis-” Uskosielu asettui vaanimisasentoon, ja näytti vaanivan kuvitteellista saalista.
”Lintuja napataan näin. Ensin vaanitaan niin pitkään kuin pystytään, kuten vaikka hiiriäkin.” soturi eteni hieman, ja huiski hännällään eläytyen opetukseensa. Paarmatassu väräytti viiksiään huvittuneena.
”Mutta kuten tiedät, joskus käy niin että saalis havaitsee sinut”, Uskosielu naukui, ja esitti raapaisevansa ilmaa.
”Silloin, koska kyseessä on lintu...” mestarin äänensävy muuttui viekkaaksi. Hän näytti jännittävän takajalkojaan loikkaan. Paarmatassu kohotti kulmiaan kysyvästi, ja silloin Uskosielu ponnahti ylös kauhaisten samalla ilmaa.
”Aivan, hypätään perään”, naaras paljasti laskeutuessaan sulavasti neljälle tassulleen.
”No, lintujen saalistus ei ole yhtä varmaa kuin hiirien, mutta joskus yritys kannattaa”, hän lisäsi vielä, ja näytti miettivän jotain. Paarmatassu nyökkäsi ymmärtäneensä, ja tassutteli mestarinsa vierelle, asettuen vaanimisasentoon kuten tuo aiemmin.
”En tiedä, pystynkö hyppäämään yhtä korkealle kuin sinä”, kolli mutisi ja vilkuili pilvien välistä raottavaa aurinkoa.
”Siksi me harjoittelemme”, Uskosielu vastasi topakasti, ja istahti. Paarmatassu luimisti korviaan, ja huokaisi raskaasti. Liiallisen innon näyttäminen olisi tuntunut Paarmatassusta vastenmieliseltä, joten hän koitti hillitä tassujaan siirrellessään niitä melkein malttamattomana.
#Selvä. Aika näyttää, että olen yhtä hyvä tässä kuin Loskatassukin.#

//Tässäkin tarinassa kesti kun en osannut aloittaa, mutta varmaan ens tarina menee taas sujuvammin! cx

Tihkutassu yritti livahtaa ulos oppilaiden pesästä äänettömästi. Oli aamuyö, eikä naaras uskonut tehneensä ääntäkään, mutta silti aukiota vartioiva Sammalpuro käännähti välittömästi nuoren, harmaan kissan suuntaan. Ruskea naaras näytti ensin varautuneelta, mutta rentoutui sitten silmissä, ja nyökkäsi hymyillen.
”Sinähän olet aikaisin hereillä. En uskonut kenenkään oppilaista hiiviskelevän täällä tähän aikaan.”
”En saanut unta”, oppilas vastasi pahoitellen hieman elekielellään.
”No? Vaivaavatko kivut?” Sammalpuro kysyi ihmetellen.
Oli toinen päivä taistelun jälkeen. Taistelupäivän ja sen jälkeisen vuorokauden Tihkutassu oli viettänyt lähinnä makoillen poistumatta paikaltaan, saati leiristä. Moni haavoittuneista oli tehnyt samoin, mutta jotkut ramppasivat entiseen tahtiin ulkopuolella ja yrittivät hoitaa velvollisuutensa kuten aina ennenkin. Häpeä poltteli Tihkutassun turkkia. Naaras syytti itseään joutavuudestaan. Yleensä oppilaan päivät koostuivat ankarasta koulutuksesta ja tärkeästä työstä klaanille; toipilasaika tuntui kuluvan täysin hukkaan. Tähän mennessä Tihkutassu olisi luullut, että edes Vasanloikka, ellei vaikka Varistähti itse, olisi tullut patistamaan häntä ulos. Mielessään Tihkutassu hymähti ajatukselle. Varistähdellä varmasti riitti käpälissään töitä taistelun jättämän sotkun selvittämisessä.
”Ei, eivät vaivaa. Enemmänkin toimettomuus”, Tihkutassu vastasi ja heristi rintaansa. Hänen sanansa olivat totta, taisteluhaavoja ei juuri kolottanut levon ja liikkumattomuuden jälkeen. Tosin, paksu hämähäkinseittikerros peitti vieläkin naaraan toista silmää, muut paikkaukset olivat jo karisseet irti.
”Onneksi te nuoremmatkin kissat tunnutte vastuudentuntoisilta”, Sammalpuro totesi, ja viittasi kohti tuoresaaliskasaa.
”Ota tuosta, eilisestä jäi vielä paljon.”
Tihkutassu nyökkäsi kiitollisena. Sammalpuron lempeys lämmitti hänen sydäntään kovasti.
”Mielelläni, mutta en ole taistelun jälkeen käynyt metsällä vielä kertaakaan. Haluan ansaita oman osuuteni”, oppilas selitti kiusaantuneena ja siirteli tassujaan. Hän oli koittanut kuluttaa toipumisaikanaan mahdollisimman vähän, ja nälkä kaiveli hänen vatsaansa nytkin. Lievissä tunnontuskissaan tuo kesti sen kuitenkin mainiosti.
#Ehkä yllätän Vasanloikan hiirellä. Ja Ruostetassun.# Tihkutassu ei juuri ollut keskustellut veljensä kanssa taistelun jälkeen. Naaras oli kuitenkin nähnyt hänen nilkuttavan urheasti ulos nyrjähtäneestä nilkastaan huolimatta.
”Aivan, ymmärrän”, Sammalpuro myötäili ja vilkaisi aamun heikosti kellertävää taivasta, joka pilkotti oksien välistä juuri ja juuri.
”Oletko siis menossa metsälle?”
Tihkutassu nyökkäsi jälleen, ja hyvästeli kokeneen soturin nopealla hännänheilautuksella. Kaksikon sanojen jäljiltä leiriin jäi kaikumaan pelkkä hiljaisuus ja ympäröivien kuusien humina. Tihkutassu loikki melkein innoissaan aamukasteiseen aluskasvillisuuteen. Oppilasaikojensa alussa hän olisi ehkä sännännyt minne tahansa ja hypellyt pensaikosta toiseen välittämättä rasahtelevista risuista ja tallaantuneista saniaisista. Nyt kissa osasi asetella askeleensa äänettömästi, harkita rauhassa seuraavaa liikettään ja pujotella polkuja pitkin aina sinne minne itsestä tuntui parhaimmalta mennä. Vieläkään hän ei tuntenut jokaista reittiä, ja puiden loputon meri tuntui tarjoavan monimuotoisuudessaan joka sydämenlyönnillä jotain uutta.
Tullessaan erään paksujuurisen kuusen kohdalle, Tihkutassu kiipesi parilla askeleella juurikon päälle, ja tasapainotteli hetken hännällään sen päällä, samalla maistellen ilmaa. Haistaessaan metsämyyrän makean ominaistuoksun, oppilas loikkasi pehmeästi alas, valahti vaanimisasentoon ja lähti hitaasti mutta varmasti kohti saalista. Naaras turvautui enemmän suunnistamaan viiksiensä ja kuulonsa avulla, kun ei voinut käyttää toista silmäänsä. Pian rapina paljasti pörröisen jyrsijän olinpaikan. Tihkutassu erotti juuri ja juuri sen rusehtavan karvan heinien välistä. Leikkisästi naaras toivoi, ettei hänen vatsana kurina säikäyttäisi olentoa pois. Metsämyyrä ei juuri liikkunut. Toiveikkaana harmaakuvioinen kissa syöksähti, ja iski kyntensä saaliiseen helposti, ja antoi tappopuraisun tehokkaasti. Punaruskean, pulskan jyrsijän niska notkahti. Oikein tyytyväisenä Tihkutassu laski sen varovaisesti lehtimatolle, ja alkoi kaivaa turpeiseen maahan kuoppaa saaliin säilyttämiselle. Mielissään mehukkaimmasta löydöksestään pitkään aikaan hän peitti jyrsijän ohuella kerroksella multaa ja kuivuneita, kosteita lehtiä, jotta kuitenkin löytäisi sen helposti uudelleen. Peitettyään myyrän naaraan hyvä mieli musteni hetkeksi. Hän ei tiennyt, olisiko leirissä tunnelma edelleen yhtä kireä kuin taistelun jälkeenkin. Paha aavistus riipi pitkin oppilaan selkää. Pienet, merkitsevät katseet kissojen kesken, hiljaiset kuiskeet ja vaimea supina, ja hiostava, painavalta tuntuva ilma kuin pilvi kissojen välillä. Tihkutassun niskavillat nousivat pystyyn, kun hän muisti minkälaista taistelua ympäröineet päivät olivat olleet. Epäilys piinasi naarasoppilaan mieltä.
#Äh, koitan nyt vain olla ajattelematta sitä ja saalistaa.#

Saalistettuaan kyllikseen Tihkutassu tukki suunsa metsämyyrällään ja kahdella hiirellään. Aika oli kulunut hujauksessa, ja aamu oli hiljalleen kääntymällä päiväksi vaikka metsän uumenissa olikin edelleen hämrää. Yllätykseen pöllähtäessään leirin sisäänkäynnin edustalle, Tihkutassu melkein törmäsi Ruostetassun tummaan hahmoon. Kollin korvat nousivat pystyyn yllättyneinä.
”Tihkutassu! Ohhoh, sinäpä olet metsästänyt”, suuri, punainen oppilas viittasi hämmästyneenä sisarensa täyteen suuhun. Harmaa naaras nyökkäsi kehräten, ja pudotti tuoresaaliinsa hetkeksi puhuakseen veljelleen.
”Miten tuo silmäsi?” Ruostetassu kysyi, ja kallisti päätään. Suurella oppilaalla itsellään oli taistelun jäljiltä leveissä kasvoissaan ja kuonossa viiltoja ja toinen korva kynsitty pahasti, mutta onnekseen Tihkutassu huomasi hänen varaavan normaalisti painoa satuttamalleen jalalleen.
”Menen poistattamaan hämähäkinseitit heti kun kerkeän”, Tihkutassu naukui iloisesti.
”Olen jo alkanut tottua siihen, eikä se metsästämiseenkään niin vaikuttanut kunhan muisti pitää toisen silmänsä auki. Mutta tietysti kaksi silmää on aina yhtä parempi.”
Ruostetassu myhäili vastaukseksi ja hymyili vienosti.
”Olin muuten odottamassa sinua. Varistähti haluaa pitää klaanikokouksen.”
”Ai.” Tihkutassu poimi saaliinsa pikaisesti hieman ihmetellen, ja mumisi vielä:
”No, mennään sitten äkkiä.”

//Jeee ensi tarinassa varmaan VIIMEIN soturiksi ellei taas tule jotain kiinnostavampaa XDD

Katsoin väsyneenä pentutarhan suuaukkoa ja vilkaisin huomaamattomasti Sorasydäntä, joka seisoi vain parin askeleen päässä minusta. Hän näytti siltä kuin olisi halunnut lähestyä ja olla kanssani, mutta jokin näytti estelevän häntä. Ehkei hänkään halunnut olla minun kanssani.. Eiköhän kaikki hetken minut tunnettuaan jättäisi minut yksin. Luimistin korviani ja hiljaisella äänellä kerroin hänelle meneväni ulos ja lähdin hieman hoippuen tekemään tietäni ulos aukiolle. Tunsin naaraan kuumottavan katseen selässäni enkä pitänyt siitä ollenkaan.
Onneksi päästessäni aukiolle, Sorasydän oli jäänyt pentutarhaan enkä tuntenut hänen enää tarkkailevan minua. Vilkuilin ympärilleni aikomuksenani etsiä Siilipentu, Keltapentu ja Perhospentu ja heidät löysinkin nopeasti läheltä oppilaiden pesää, jonka edustalla Kiurutassu oleskeli ja näytti kolmikolle taisteluliikkeitä. Pyöritin päätäni neljälle kissalle ja lähdin ihan vastakkaiseen suuntaan, kohti uloskäyntiä. Vilkuilin sivuilleni vain huomatakseni, ettei kukaan tuntunut huomaavan minua. Kasvoilleni nousi ivallinen hymy. Olihan se nyt tosiaan aika hauskaa ajatella, että kukaan minua tulisi näkemään. Eihän edes oma emoni minua huomannut, joten miksi muutkaan olisivat sitä tehneet? Katkerana en voinut mitään ulos työntyneille kynsilleni, jotka viiltelivät kävelyni tahdissa aukion kivilattiaa ja tekivät pientä, korviin hieman sattuvaa ääntä, mutten jaksanut välittää siitä. Katsoin vain etutassuihini, mitkä jättivät kiviseen pohjaan haaleita kynnenjälkiä. Nostin katseeni takaisin ylöspäin ja otin pari nopeampaa askelta. Hyppelin ajatuksissani eteenpäin ja siinä samalla yritin etsiä jotain hyvää paikkaa, missä olla. Huomasin sellaisen nopeasti, parantajan pesän lähellä oli pari kivikasaa, jotka tuntuivat houkuttelevan minua luokseen. Tein nopean syöksyn niitä kohden, kumarruin rintalasta melkein viileää kivipintaa vasten ja sitten jo ponnistinkin kaikilla voimillani kohti matalampaa kiveä kohden. Sitä kohden iskeytyessäni, tarrasin nopeasti etutassuillani kiinni sen rosoisesta pinnasta kiinni ja takajaloilla potkin vauhtia. Pääsin nopeasti kapuamaan matalammalle kivelle ja käännyinkin sen jälkeen kuono kohti hieman korkeampaa kiveä kohden. Kumarruin taas hieman ja peräpäätäni heilutellen, tein loikan sitä kohden. Tällä kertaa pääsinkin helpommin sen päälle. Kapusin istuma-asentoon ja nostin katseeni aukiota kohden, missä huomasin Siilipennun, Perhospennun, Keltapennun sekä Kiurutassun olevan katse minuun kohden suunnattuna. Kurtistin heille kulmiani. Miksi he katsoivat minua ja miksi Siilipentu lähti juoksemaan minua kohden?
“Vau Sirkkapentu!” Siilipentu hihkui innostuneena, kun oli päässyt kuuloetäisyydelle. Perhospentu, Keltapentu ja Kiurutassu seurasivat ruskealaikkuista kollipentua. Katsoin alaspäin ihmeissäni.
“Tuo oli ihan mahtavaa! Sinä pystyt hyppäämään todella korkealle!” kollipentu jatkoi silmät kimmeltäen innostuksesta.
“Kaipa niin”, mutisin itsekseni ja silmiäni pyöritellen nostin toista etutassuani ja nuolaisin sitä tietämättä, mitä muuta tehdä. Ei minulla ollut minkäänlaista idea, mitä tuollaiseen oikein pitäisi vastata.. Kaipa minä nyt ymmärsin paremmin Saratassua, kun hän oli saanut yllättäen kehuja eikä naaras ollut osannut vastata niihin vaan oli mennyt ihan lukkoon.
“Voisitko näyttää miten sinä oikein teit sen? Minäkin haluaisin oppia ja tulla sinne ylös kanssasi!” kollipentu hihkui. En minä halunnut häntä tänne pyörimään..
“Kunhan vaan hyppäät, ei se sen ihmeellisempää ole”, kerroin hiljaiseen ääneen.
“Okei kokeilen!” Siilipentu tuntui huutavan kaiken, mitä hän sanoi enkä tosiaan pitänyt siitä yhtään. En ollut nukkunut koko viime yönä, koska painajaiset olivat pitäneet minut hereillä ja olin saanut vain pari silmällistä unta. Halusin vain olla yksin rauhassa ja hiljaisuudessa enkä tuollaista säheltäjää. Etsisi jonkun muun paikan. Hännänpääni oli alkanut nykimään ja korvani tuppasivat menevän luimuun.
Siilipentu ei kumartunut ollenkaan eikä näin varannut painoa takajaloilleen vaan teki nopean loikan kohti ensimmäistä kiveä. Hän tuntui iskeytyvän liian suurella voimalla kiveä kohden, mikä sai kollin ähkäisemään hämmästyneenä samalla, kun hänen tassunsa eivät saaneet otetta vaan lipsuivat kalliopinnalla. Kerkesin huomata hänen pelästyksestä avartuneet silmänsä, kun hän selkä edellä lähti tippumaan kohti maata kohden. En saanut tassujani liikkumaan vaan jouduin tuijottamaan kauhistuneena kuinka hän mätkähti terävän henkäyksen kera kivilattialle.
“Siilipentu! Siilipentu oletko kunnossa?” Keltapentu ulvaisi kauhuissaan ja säntäsi veljensä luokse. Naaras asettui kollipennun ihan kylkeen kiinni ja alkoi tassullaan tökkimään tuota peloissaan. Seurasin tapahtumia liikkumatta. Vaikka kuinka olisin halunnut sännätä alas katsomaan oliko Siilipentu kunnossa, en yksinkertaisesti vain pystynyt liikkumaan.
“Viedään hänet parantajan pesälle. Huurrekukka ja Taivaslilja varmasti osaavat auttaa!” Perhospentu puuttui tilanteeseen prukan järjen äänenä. He kaikki katsoivat vaaleanruskeaa, pörhöistä naaraspentua ja sitten Kiurutassu jo nappasikin Siilipennun niskavilloista kiinni ja mumisi hampaidensa välistä,
“Perhospentu olet oikeassa! Mennään!”
Perhospentu ja Kiurutassu Siilipentua hampaissaan kiikuttaen lähtivät jo juoksemaan kohti parantajan pesää samalla, kun Keltapentu nousi takaisin seisomaan ja käänsi sähäkän keltaiset silmänsä minua kohden.
“Tämä on sinun syytäsi”, naaraspentu totesi jäisesti saaden suuni hieman aukeamaan hämmästykestä. Miten tämä oli muka minun syytäni? En minä Siilipentua millään tavalla rohkaissut tai pakottanut tulemaan kanssani tänne ylös. Se oli ihan hänen oma syynsä, että halusi tulla tänne, muttei osannut käyttää oikea takniikkaa. Keltapentu heitti minulle vielä yhden katseen ennen kuin kääntyi ja lähti juoksemaan Kiurutassun ja Perhospennun perään. Seurasin heidän kulkuaan sisälle parantajan pesää viiruuntunein silmin. Kaikkiko oli aina minun syytäni?

Tassutin hiljaisena mestarini vierellä ja keskityin kuuntelemaan luonnon ääniä, kaikki mahdolliset rasahtelut ja rapisevat äänet saivat minut vavahtamaan hentoisesti. #Tiedän että melkein kaikki säälivät minua...# Kuopaisin kynsilläni turhautuneena maata jättäen Tomukukan loikkimaan hetkeksi yksin avaraksi muuttuneessa maastossa. Laahustin välimatkaa umpeen sen verran, että minun ei kuitenkaan tarvinnut kulkea siltikään Tomukukan vierellä. Raotin suutani ja sinne tulvahti ensimmäiseksi jäniksen selvästi erottuva hajujälki.
-Jänis. Mumisin ja nyökäytin napakasti päätäni Tomukukalle.
-Niinpäs onkin! Naaras naukui ystävällisesti ja väläytti minulle hymyn.
#Hän tiesi kyllä tasan tarkkaan, että jänis on täällä, mutta saanpa ainakin purettua tunteeni siihen#
Pyöräytin vihreitä silmiäni ja painauduin lämpenemässä olevaan maahan kynsiäni kärsimättömästi koukistellen. Heilautin mustia korviani ja lähdin luikertelemaan jalat tuskin maata koskettaen kohti paikkaa mistä jäniksen lemu leijaili. Jännitin mustat käpäläni valmiiksi loikkaan kyyristyen tiheän pensaikon taakse vielä hieman matalammalle. Muhkurainen maa tuntui epämukavalta käpälieni alla ja pikkukivet pistelivät ikävästi polkuanturoitani kun odotin, että pulska nisäkäs laskisi päänsä tuputtaakseen itsensä täyteen maasta ihan vasta putkahtanutta ruohoa. Jänis painoi ruskean ja valkosen värin peitossa olevan päänsä katkaistakseen ruohonkorren. Loikkasin korvat luimuun painettuina jäniksen eteen ja sihisin uhkaavasti huuli irvessä. Jänis päästi kimeän kauhunkiljahduksen ja peruutti taakseppäin kokoruumiiltaan hurjasti vapisten. Pieni säälin tunne välähti sisälläni, mutta pakotin sen takaisin sinne mihin se kuuluikin. Katkaisin otuksen selkärangan säälimättömästi ja raahasin sen ylpeästi hymyilevän Tomukukan eteen.
-Hienoa! Tomukukka naukui ja tarrasi hampaillaan kiinni jäniksen toiselta puolelta samalla kun minä otin kiinni toiselta.
Tomukukan kehut lämmittivät mukavasti ja saivat ajatukseni kirkastumaan hetkeksi, eikä jänis ollut lainkaan hassumpi kokoisekseen.

//I am back XD!

Kiurutassu katsoi kiukkuisesti edessään seisovaa Varistähteä. Kollin meripihkan sävyiset silmät porautuivat täplikkääseen oppilaaseen.
-Kiurutassu…
-Olisin vienyt sinut nyt taisteluharjoituksiin, mutta ilmeisesti olet niin holtiton, että saat tänään nauttia pentutarhan ja klaaninvanhempien pesän siivoamisesta, Varistähden äkäinen äänensävy muuttui maireaksi.
#Onko# Ajatus Varistähden määräyksestä sai Kiurutassun veren kiehumaan.
Naaras sai kuitenkin hillittyä kärkkään kielensä nähdessään Havutassun katsoen häntä viikset innosta väristen. Varistähti ilmeisesti huomasi myös malttamattomana omituisesti pomppivan Havutassun, sillä katsoi Kiurutassua kerran varoittavasti, ja lähti kävelemään pientä rajapartiota kohti. Havutassu pinkoi Kiurutassua kohti.
-Me päästään taisteluharjoituksiin! Havutassu kiljui lapsellisesti.
-Sinä pääset minä en, Kiurutassu huokaisi.
-Miten niin? Havutassun äänestä paistoi hämmennys.
-No Varistähti ei päästänyt minua lähtemään, Kiurutassu tokaisi jättäen kertomatta koko tarinaa Havutassulle.
-Luulin, että Syreenikukkaa kamalampaa mestaria ei olekaan! Havutassu karjaisi.
-No, siinä tapauksessa olet pahasti väärässä, Kiurutassu huokaisi ja lähti kävelemään klaaninvanhimpien pesää kohti.
Klaaninvanhimpien pesässä tuoksui tunkkaiselta. Keltasydän ja Hämyviiksi torkkuivat leppoisasti kuihtuneilla sammalilla. Täplikäs oppilas käveli Keltasydämen viereen ja tuuppasi röyhkeästi naarasta. Klaaninvanhin heräsi säpsähtäen.
-Siirry! Kiurutassu sähähti.
Keltasydän tuijotti merensiniset silmät pyöreinä oppilasta. Naaras kuitenkin siirtyi pois makuualustaltaan. Täplikäs oppilas huokaisi raskaasti ja aloitti siivoamisen.
-Ne kulkukissat olivat raivostuttavan röyhkeitä! Keltasydän kommentoi Hämyviiksen kertomaan tarinaan.
Hämyviiksi virnisti omahyväisesti. Kiurutassu puuskahti, ja tarkisti makuualuset. Ne näyttivät nyt hyviltä, joten oppilas kirmasi pentutarhaan.
Pentujen temmellys sai Kiurutassun väkisinkin iloiseksi. Pennut tuijottivat kiinnostuneina, kun oppilas siivosi pentutarhaa. Naaraan jäseniin pisti inhottavasti, mutta sisukkaasti hän jatkoi siivoamista.
-Vihdoin! Kiurutassu puuskahti, ja antoi katseensa kiertää pentutarhassa.
Nyt pentutarha loisti puhtauttaan. Makuualustat olivat uudet ja pehmeät. Kiurutassu nosti häntäänsä kuningattarille ja lähti ripeästi pois.
Täplikäs oppilas katseli leiriä. Naaras huomasi Kivisydämen norkoilevan leirin uloskäynnillä. Kiurutassun mieleen juolahti kiperä ajatus, johon Kiurutassu ei ollut vastausta.
-Kivisydän! Kiurutassu hihkaisi ja jolkotti emonsa luokse.
-Hei Kiurutassu! Kivisydämen äänestä paistoi hämmennys.
-Kuka on isäni? Kiurutassu kysyi.
Kysymys oli vaivannut todella kauan oppilasta. Kuka oli hänen isänsä?
-En halua kertoa, Kivisydän ilmoitti, ja huokaisi raskaasti.
Naaras tuijotti ymmärtäväisesti emoaan. Uteliaisuus kasvoi kuitenkin oppilaan sisällä. Hän oli päättänyt selvittää isänsä välittämättä, siitä kuinka paljon se vaatisi.
/Jes! Nyt vihdoin sain julkaistua Kiurun lyhyen luvun!

Aukiolla kävi puheensorina, kun kissat puhuivat ääneen kuinka ja kuka klaania paikkasi ja mistä kohdista. Monet olivat päätyneet paikkaamaan pentutarhaa ja oppilaiden pesää, kun toiset sotureiden pesää ja sisäänpääsyä. Tummakajo vaivalloisesti nousi tassuilleen ja lähti hitaasti, mutta varmasti kulkemaan kohti parantajan pesän suuaukkoa kohden. Hänen askeleensa tuntuivat painavilta ja monet haavat alkoivat taas kirvelemään kävelyn tahdissa. Jopa hänen tuuhea häntänsä laahasi maata pitkin, kun kollisoturi ei jaksanut kannatella sitä. Hän keskitti kaikki voimansa neljän jalkansa liikuttamiseen.
“Tummakajo? Minne olet menossa?” Yöturkin huudahdus sai tummanharmaan soturin pysähtymään niille sijoilleen ja huokaisemaan syvään. Hän kipristeli kynsiensä välissä pesän multaista pintaa ennen kuin hitaasti käänsi päätään tummaturkkista parantajaa kohden.
“Kuten tiedät Yöturkki, minulla on oppilas koulutettavana ja sotureiden velvollisuudet hoidettavana”, hän aloitti ja huokaisten jatkoi,
“Sanoit eilen, että haavani ovat alkaneet parantumaan, joten se on varmasti ihan vain hyvästä, että saan lihakset liikkeelle ja pääsen jatkamaan velvollisuuksieni parissa.”
“Kyllä, sanoin noin, mutta kuten tiedät, haavasi vain aukeavat uudelleen, jos rasitat itseäsi liikaa ja liikut tarpeettoman paljon”, Yöturkki naukui ja loikki hänen luokseen. Kollin pähkinänruskeat silmät hehkuivat huolta,
“Joten kuuntele minua nyt Tummakajo. Se on vain sinun parhaaksesi, jos pysyt täällä minun ja Kylmätassun hoivan alaisena. Kyllä me kerromme, kun olet tarpeeksi vahva jatkaaksesi sotureiden tehtävien parissa.”
“En minä rasita itseäni liikaa ja jossain vaiheessahan minun on pakko lähteä liikkeelle. En minä täällä voi koko aikaa vain olla ja toivoa parasta”, Tummakajo intti vastaan hammastaan purren. Korvat luimistuen hän käänsi katseensa pois Yöturkista takaisin aukiolle.
“Mutta kaikki tapahtuu aikanaan Tummakajo hyvä”, parantaja yritti vielä naukua Tummakajon pidättelemiseksi, mutta huomatessaan tuon olevan ihan tosissaan eikä näyttänyt antavan periksi, kolli huokaisten istui alas.
“No itsehän tiedät. Mutta tule kuitenkin tarkistuttamaan haavasi päivittäin.”
“Ei hätää, tulen kyllä”, Tummakajo naukaisi ja vilkaisten parantajaa, hän heilautti häntäänsä aavistuksen tälle ennen kuin loikki vaivalloisesti pesän suuaukolle ja astui ihanaan raikkaaseen ulkoilmaan. Hän hymyili tyytyväisenä. Vihdoinkin pystyi näkemään ja tuntemaan auringon lämpimät säteet turkilla ja haistamaan hiirenkorvan mukana tulleet hajut.
“Tummakajo! Olet vihdoin päässyt pois parantajan pesästä!” Kettutassun innokas ääni kailotti, kun punaruskea naarasoppilas juoksi hänen luokseen. Oppilas nopeasti hänen luokseen päästyään olikin jo painanut päänsä hänen rintakarvojaan vasten ja päätään hieman kallistaen katsoi häntä hassusti yläviistoon, mikä sai Tummakajon kasvoille nousemaan huvittuneen hymyn. Hennosti hän kumartui koskettamaan nenällään veljentyttärensä päälakea.
“Niinpä pääsin”, hän hymähtäen vastasi naaraalle ja sitten vilkaisikin tuon tulosuuntaan ja huomasi sisarensa Ruskalehden tassuttelevan Sammaltassun kanssa heitä kohden viekas hymy kasvoillaan. Kettutassu väisti sivummas, kun Tummakajo puski sisarustaan tuon päästyä tarpeeksi lähelle. Kanelinruskea vastasi puskemalla häntä takaisin lapaan ja nuolaisi heti perään hänen poskeaan.
“Sinua oli ikävä”, naaras naukui hymyillen pehmeästi, mihin Tummakajo vastasi päätään pudistellen ja kurkotti päätään lähemmäs tuon korvaa,
“Oli todella hankala päästä Yöturkin otteesta irti, hän olisi niin halunnut pitää minua vielä siellä makaamassa.”
Ruskalehden kasvoille nousi huvittunut virne, kun tuo katsoi veljeään. Olihan se nyt ihan Tummakajon tapaista laittaa vastaan vanhemmalle kissalle, joka varmasti tiesi kollia paljon paremmin, mikä oli tuolle hyväksi ja mikä ei. Kuitenkaan Ruskalehti ei aikonut sanoa mietteitään ääneen vaan heilautti häntäänsä kohti kaislatunnelia. Jos hän nyt alkaisi väittämään samaa asiaa Yöturkin tapaan, olisi Tummakajo pahalla päällä eikä hän juuri nyt halunnut alkaa tappelemaan tuon kanssa.
“Nyt, kun kerran olet täällä, voisimme pitää Kettutassulle ja Sammaltassulle loppuarvioinnin. He taistelivat todella hyvin ja muutenkin luulen, että alkaa olemaan jo heidän vuoronsa päästä sotureiden riveihin meidän kanssamme”, soturitar kertoi hiljaisella äänellä viitaten kahteen oppilaaseen, jotka olivat alkaneet pölöttämään jostain kahdestaan, kun olivat tylsistyneet kuuntelemaan heidän juttelemistaan. Tummakajo katsoi ensin siskoaan ja käänsi sitten katseensa sisaruksiin. He tosiaan olivat taistelleet kuin aidot soturit taistelussa ja se oli jättänyt jälkensä kaksikkoon. Kettutassun lavassa oli kynnet jäljet, jotka varmasti jäisivät siihen loppuiäkseen. Myös tuppoja oli lähtenyt punaruskeasta turkista ja hännässä oli muutamat kynnenjäljet. Sammaltassun vasemmassa silmäkulmassa sen sijaan oli kynnenjäljet, jotka jatkuivat tuon poskelle asti. Muuten tummanruskea kolli näytti olevan ihan kunnossa. Tummakajo kääntyi takaisin siskonsa puoleen ja nyökäytti päätään.
“Olen ihan samaa mieltä.”
“Oppilaat”, Ruskalehti aloitti ääntään korottaen saaden kaksikon katseet siirtymään naaraaseen. Kanelinruskean naaraan kasvoilla oli viekas virne.
“Tänään on teidän loppuarviointinne.”
Molempien oppilaiden kasvoille nousi hämmentynyt hymy. He vilkuilivat toisiaan innostuneina ja Tummakajon katseen alla molemmat liikehtivät hermostuneina. Hän hymyili kaksikolle huvittuneena.
“Mutta ennen kuin innostutte enempää, muistakaa että loppuarvioinnissa arvioidaan kaikkia oppimianne taitoja. Niihin tietysti kuuluu saalistaminen, taistelu, uiminen ja jäljittäminen. Nyt, kun Hiirenkorvakin on saapunut keskuuteemme, ovat vedetkin lämmenneet eikä sinne meneminen ole niin kamalaa”, Ruskalehti naukui ja pyöritti sitten päätään,
“Tai no puroklaanilaisina teidän pitäisi olla ihan sujut veden kanssa eikä sinne menemisessä pitäisi olla minkäänlaisia ongelmia.”
Kaksikko nyökyttelivät päitään innostuneina. Ruskalehti hymähti sisarusten kaksikolle Tummakajoa vilkaisten ja sitten viittoi heitä seuraamaan. Soturitar lähti tekemään tietään kohti kaislatunnelia ja Tummakajo hieman sisaruksia puskien kehotti heitä seuraamaan. Yhdessä he lähtivät suunnistamaan metsään ja tekemään selväksi sen, että kaksikko olisi ihan omillaan ja he vain arvioisivat kauempaa heitä eikä apua tai neuvoja olisi tarjolla. Kettutassu ei meinannut pysyä karvoissaan, kun oli niin innostunut. Naarasoppilaan innostus sai myös Sammaltassun lähes hyppimään jännityksestä. Kaksikko kuitenkin rauhoittuvat hieman tai ainakin näyttivät paremmin keskittyneiltä, kun oli heidän aikansa lähteä omiin suuntiinsa näyttämään taitojaan. Tummakajo huiskautti häntäänsä Ruskalehdelle hyvästeiksi ennen kuin lähti seuraamaan oppilastaan rauhallisin liikkein aina välillä irvistäen kivusta.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokouseen!” Ututähden kutsuhuuto kajahti leirissä. Tummakajo hymähtäen siirtyi lähemmäs Päällikön pesää yhdessä Ruskalehden kanssa. He istahtivat melko taakse muista kissoista, mutta kuitenkin niin, että näkivät selvästi päällikön. Sammaltassu ja Kettutassu ajelehtivat lähemmäs ja jännityksestä vapisten istahtivat ihan toisiinsa kiinni. Hän oli aikaisemmin yhdessä Ruskalehden kanssa kertonut Ututähdelle kuinka hyvin kaksikko olivat suoriutuneet loppuarvioinnistaan ja sen perusteella päällikkö oli päättänyt pitää jo tänään kaksikon soturiniseremonian.
“Tummakajo, Ruskalehti”, Täpläliidon karhea, omalla tavallaan matala ääni sai kaksikon kääntymään kollia kohden, joka tassutteli kaikessa rauhassa heidän luokseen ja istui alas Ruskalehden viereen. Tummakajo loi veljelleen lämpimän katseen ja nyökäytti tälle päätään tervehdykseksi.
“Kettutassun ja Sammaltassun soturiseremonia?” vaaleanharmaa kolli uteli katsoen ensin häntä ja sitten Ruskalehteä. He molemmat nyökyttelivät päitään kollille.
“Taisi sitten loppuarviointi mennä hyvin”, soturi jatkoi puhettaan hymy hiljalleen noussen tämän kasvoille. Tummakajo katsoi veljeään huvittunut pilkahdus silmäkulmassaan,
“He näyttivät taitonsa todella hyvin taistelussa Kuutamoklaania vastaan. He ovat oppineet todella hyvin jo tarpeeksi hyvin, ettei siinä olisi ollut mitään järkeä pitää heitä enää yhtään kauempaa oppilaina.”
“Ymmärrän”, Täpläliito hymähti säyseästi ja lisäsi, “ovathan he minun pentuni.”
Ruskalehti naurahti ja teki pienen “mrrau!” -äänähdyksen ennen kuin tuuppasi hellästi Täpläliitoa kylkeen,
“Sinä ja sinun pentusi!”
Täpläliito virnisti ilkikurisesti eikä Tummakajokaan voinut olla naurahtamatta. Ruskalehti ja Täpläliito käyttäytyivät kuin pikkupennut.
“Tänään olemme kokoontuneet nimittämään kaksi oppilasta sotureiksi!” Ututähden ääni kuitenkin muistutti kolmikkoa, että he olivat seuraamassa Kettutassun ja Sammaltassun nimittämistä eikä pelleilemässä. Kolmikko paransivat ryhtiään ja kiinnittivät huomionsa päällikköön, joka pienellä hännän liikkeellä kutsui kaksikon luokseen.
"Minä Ututähti Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla soturiksi. Kettutassu ja Sammaltassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?"
“Lupaan!” kaksikko sanoivat reippaaseen ääneen yhdessä ja toisiaan vilkaisten kuin antaakseen rohkaisua toisilleen, he käänsivät katseensa päällikköön, joka hymyillen katsoi kaksikkoa. Oppilaat paransivat ryhtiään naaraan katseen alla.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kettutassu tästä lähtien sinut tunnetaan Ketturoihuna. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Ututähti selitti kovaan ääneen ja sitten kääntyi Sammaltassun puoleen,
"Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Sammaltassu tästä lähtien sinut tunnetaan Sammalsateena. Tähtiklaani kunnioittaa suvaitsevaisuuttasi ja innokkuuttasi ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi."
Ututähti kosketti ensin Ketturoihun päälakea nenällään, jonka jälkeen toisti saman Sammalsateelle. Kaksikko nuolaisivat päällikön lapaa ja kääntyivät sitten klaanin puoleen.
“Ketturoihu! Ketturoihu! Sammalsade! Sammalsade!” klaani puhkesi onnitteluhuutoihin yhdessä Täpläliidon, Ruskalehden ja Tummakajon kanssa. Vaikka klaani oli juuri kokenut Savitassun traagisen kuoleman, silti se oli vahva ja uskoi parempaan. Tummakajo nosti katsettaan kohti taivasta hymyillen. Kultakuiske, näetkö sinäkin tämän?

Ilta alkoi pimenemään, kun Tummakajo teki tiensä metsään. Hänen teki mieli olla yksikseen ja saalistaa pimeyden vaaniessa ympärillään. Haavoihin kirveli ja poltteli, mutta hän yritti unohtaa sen kaiken. Pudistellen päätään hän kovensi vauhtinsa jolkottamiseksi ja sen jälkeen juoksuksi. Neulaset pistelivät tassunpohjia ja hän tunsi kuinka yksi haavoista repeytyi auki ja pian alkoikin vuotamaan verta. Veri tahrasi tummanharmaan turkin ja teki hiljalleen tiensä hänen iholleen saaden kylmät väreet juoksentelemaan kollin keholla. Hän puri hammasta ja kirensi vauhtiaan yhä kovemmaksi. Hän halusi vain juosta eivätkä parit haavat sitä voineet estää! Yön huumaava tuoksu sai kollin pään pyörälle. Se sai hänet tuntemaan olonsa niin vapaaksi ja hetkeksi, jopa tuntemaan emonsa hiljaiset kuiskaukset ympärillään. Hänen silmänsä rävähtivät auki. Hiekka pöllyten soturin tassujen alla, hän pysähtyi niille sijoilleen. Emo. Hän katsoi hurjistuneena ympärilleen pimeässä ja yritti erottaa kaikkien niiden puskien ja puiden läpi emonsa, vaikka tiesi tuon kuolleen jo monia kuita sitten. Toinen haava avautui hänen kyljessään saaden kollin sihahtamaan kivusta. Vaivalloisesti hän tömähti istumaan ja yritti kurkottaa haavaa kohden, mikä sai kaulassa olevan haavan myös repeytymään ja pulppuamaan verta. Kiihkeästi henkäisten hän antoi jalkojensa antaa periksi ja kaataa tummanharmaan kollin maahan. Veri teki tiensä hiljalleen maahan hänen ympärilleen. Se alkoi nopeasti muistuttamaan lammikkoa. Nopea verenvuoto sai kollin menettämään tajunsa.

“Emo?” hän kuiskasi pimeyteen ja joutui siristämään silmiään jonkin todella kirkkaan lähestyessä. Harmaa, tähtiturkkinen kissa astui lähemmäs häntä ja mitä lähempänä kissa oli, sitä tarkemmin hän pystyi sanomaan kissan olevan selvästi Kultakuiske.
“Emo!” hän päästi heikosti suustaan, kun loikkasi kohti naarasta. Kultakuiske otti poikansa vastaan pehmeillä kehräyksillä.
“Olet ihan hiirenaivo Tummakajo, sinun pitäisi kuunnella parantajia”, naaras kuiskasi hiljaa, mutta sen sijaan, että olisi alkanut moittia häntä, naaras vain sulki poikansa rakastavaiseen syleilyyn, mihin Tummakajo tuntui sulavan. Hänellä oli ollut niin ikävä Kultakuisketta ja vihdoin hän sai olla taas tuon kanssa.

//No nyt on mun ensimmäinen kisu päässyt Tähtiklaaniin. Jotenki tosi hassua, ettei tän jälkeen Tummakajoa enää oo, kun muiden ajatuksissa ja Tähtiklaanissa, mut kaikkien on kuoltava joskus ja tosiaan alkohan Tummakin olla jo aika vanha, kun sen pentu on jo saanu pennut ja ne on jo oppilaita :D

Uskosielu istui korkean kiven päällä kallion reunalla ja katseli allaan leviävää utuista maisemaa. Aamu oli vasta hiipimässä Vuoristoklaanin reviirille, mutta soturi oli ollut jo aikaisin jalkeilla. Hän oli suunnitellut tälle päivälle paljon ja halusi saada itselleen edes pienen hetken, ennen kuin hakisi Paarmatassun mukaansa päivän töihin. Uskosielun olo oli rauhallinen. Hän oli nukkunut hyvin ja nähnyt unta emostaan Aaltotähden kerrottua kohdanneensa hänet klaanin alueella. Uskosielu oli aamuyön kävelyllään käynyt pyörähtämässä Aaltotähden kuvaamalla alueella, mutta ei ollut enää löytänyt emonsa tuoksua. Soturi oli oikeastaan toivonut näkevänsä Taistovaaran, mutta ehkä oli parempi, ettei Uskosielu joutunut tekemään valintaa emonsa häätämisestä alueelta.
Huurteinen usva alkoi hiljalleen väistyä, mikä kertoi vuoristoklaanilaiselle ajan kulusta. Kaste tuntui turkilla viileältä, mutta Uskosielua se ei haitannut. Rauhallinen, jopa unenomainen tunnelma sopi kissan mielentilaan ja sai hänet hymyilemään itsekseen. Tuuli alkoi hiljalleen yltyä vieden usvaa mukanaan ja pörröttäen soturin vaaleaa turkkia. Uskosielun ajatukset alkoivat harhailla päivän harjoituksiin. Paarmatassu oli vaikuttanut pitävän lintujen pyydystämisestä ja soturi suunnitteli kokeilevansa, josko samaa innostusta saisi siirrettyä kiipeilyn harjoittelemiseen. Oppilas oli edennyt hyvin ja Uskosielulla oli vahva luotto siihen, että nuoresta kissasta tulisi vielä vahva soturi.
Naaras nousi seisomaan paikaltaan ja vilkaisi vielä kertaalleen allaan leviävää maisemaa, ennen kuin lähti loikkimaan alaspäin kohti leiriä. Tästä tulisi vielä hyvä päivä!


//Mitähän siinä tällä kertaa meni pieleen xD