Valkoturkkiset kissat lähtivät hakemaan itselleen pesäpaikkaa saatuaan syötyä. Heidän välillään oli hiljaista, mutta ajatukset Kostokynnen sisällä jylläsivät. Miten hän saisi korvattua kaiken, kaiken mitä lähiaikoina heidän välillään oli mennyt pieleen? Hän oli huomannut, Sielutaivas oli yrittänyt näyttää ja käyttäytyä enemmän taas normaalina itsenään, mutta luopio kyllä tiesi, että tuota vaivasi joku. Ja kolli oli aivan varma, että hän olisi syypää kumppaninsa välinpitämättömälle ja surulliselle käytökselle. Laikukas kissa havahtui, kun erakko hänen vierellään pysähtyi katsomaan jotakin. Vihereäsilmäinen kissa asteli naaraan viereen ja nosti kulmiaan kysyvänä.
- Tuossa on paljon irtorisuja, voisimme kasata niitä jotakin puuta tai kiveä vasten ja tehdä niistä suojan, Sielutaivas naukui ja vilkaisi nopeasti Kostokynnen ilmettä, nähdäkseen tuon reaktion ideaan.
- Tuohan on hyvä idea! Luopio hihkaisi iloisena, tarkoituksena ilmapiirin nostatus vaikka se yksipuoliselta vaikuttikin, ja tassutteli lähemmäs risuja. Hän etsi katseellaan tarpeeksi leveää puun runkoa tai kiveä, jota vasten oksat voisi asettaa. Kuutamoklaanin reviirillä ollessaan, ei sellaista ollut vaikea löytää. Kolli noukki suuhunsa muutaman kepin ja lähti kuljettamaan niitä vähän matkan päässä olevalle puulle. Rungon luokse saavuttuaan hän tiputti risut maahan ja yksitellen alkoi nostamaan niitä ja asettamaan niitä puuta vasten. Tehtävä oli hieman hankala rungon ollessa pyöreä, mutta havukuusen kaarnaa vasten oli onneksi helppo keppejä asettaa. Erakko toi laikukkaan kissan luokse vielä lisää keppejä ja saadessaan ne mielestään hyvin aseteltua, he lähtivät etsimään sammalta mitä voisivat pistää risujen päälle. Kostokynsi oli tyytyväinen siihen, että he pystyivät vielä työskentelemään yhdessä ilman ongelmia, mutta hiljaisuus kaksikon välillä oli raastava. He keräsivät sammalta ja veivät sitä takaisin useammassa eri erässä, vuorotellen vuoraten oksasuojaa sekä pedeiksi niitä möyhentäen. Aurinko oli vasta tekemässä nousuaan huippuaan kohti, vaikkei sitä hyvin nähnyt suurten havupuiden alta. He olivat lähteneet Sielutaivaan kanssa liikkeelle jo ennen auringon nousua, joten he olivat olleet hereillä jo jonkin aikaa.
- Minä voin käydä metsästämässä vielä jotakin, niin illalla ei enää tarvitse, Kostokynsi naukaisi ja vilkaisi kumppaniaan. Tuo hymähti, asetellen sammalta allaan mukavammaksi alustaksi. Luopio kääntyi ja lähti nelistäen pois. Häntä kuitenkin liikaa vaivasi erakon käytös, joten kolli pysähtyi aloilleen. Tämä ihme mykkäkoulu ei heidän kahden välillä enää jatkuisi. Hän juoksi takaisin Sielutaivaan vuoteen viereen. Laikukkaan kissan kumppani katsoi tuota huolestunut ilme kasvoillaan, kun vihreäsilmäinen kissa olikin niin äkisti tullut takaisin.
- Mikä on? Erakko kysyi ihmeissään.
- Minä en tiedä mitä siinä sinun ennustuksessa minusta sanottiin, mutta kuten jo aikaisemmin kerroin, minä en voisi ikinä satuttaa sinua tai perhettäsi Sielutaivas. Minä rakastan sinua yli kaiken ja tekisin vuoksesi mitä tahansa. Sinun ei tarvitse pelätä minua, enkä minä halua että sinä pelkäät minua. Haluan, että elämme elämäämme onnellisina, yhdessä, välittämättä jostakin typerästä enteestä. Minä haluan viettää koko loppuikäni kanssasi Sielutaivas, Kostokynsi antoi sanamyrskyn tulvata suustaan ja seurasi samalla, kuinka ilme Sielutaivaan kasvoilla muuttui. Tuon kauniit harmat silmät kostuivat, korvat taipuivat taaksepäin ja leuka väpätti hieman. Luopio katsoi surun murtamaa kumppaniaan ja hieman hätkähti, kun tuo painoi kasvonsa hänen rintaansa. Ja hiljalleen, alkoi erakko itkemään vasten kollia. Laikukas kissa painoi kuononsa tuon päälaelle ja kiersi häntänsä suojaavasti heidän ympärilleen. Viileä tuuli joka metsässä viimasi pörrötti heidän turkkejaan, mutta kumpikaan ei siitä tuntunut välittävän.
- Olen pahoillani..., Sielutaivas sopersi itkuisena ja painautui vain lähemmäs kumppaniaan. Kostokynsi huokaisi syvään ja antoi naaraan itkeä. Vaikka tilanne olikin surullinen, rakasti hän sitä, kun tunsi mielitettynsä painautuneen itseään vasten, kuullen tuon sydämen tykytykset ja tuntien tuon hengityksen. Hän voisi istua tässä vaikka ikuisuuden, kunhan Sielutaivas vain olisi hänen lähellään.

Osa 1.
Oli kulunut kolme kuuta siitä kun Sydän suru oli riidellyt kumppaninsa Pihlajan piikin kanssa. Pihlaja piikillä ja hänellä oli yksi pentu kuun hohde. Kuun hohde oli kolme kuuta vanha pentu. Sydän suru tallusteli lumisessa maassa ja mietti että missä Pihlajan piiki on. Oli vaikea etsiä ruokaa Itselleen j Kuun hohteelle. Sydän suru käveli lumessa nopeasti Kuun hohde suussaan. Hän päästi pitkän huokauksen. Sydän suru oli päättänyt etsiä Pihlajan piikin ja pyytää anteeksi. Yhtäkkiä Kuun hohde alkoi vinkua ja sanoi "emo minulla on kylmä". "etsitään kohta ruokaa ja turvapaikka" Sydän suru yritti sanoa mahdollisimman luotettavasti vaikka hän yritti luottaa itselleen että se olisi totta.

Istuin pentutarhan ulkopuolella ja katselin kuinka aukiolla olevat kissat puuhasivat omiaan. Jotkut olivat keräytyneet porukoiksi ja jotkut olivat kahdestaan tai yksin. Huomasin kuinka Purojuova, Paarmatassu ja Ruusutassu tekivät tietään ulos leiristä ilmeisemmin aikomuksenaan lähteä harjoituksiin.
“Eikö kohta tulekin vettä? Toivottavasti he eivät ihan täysin kastu”, Sorasydämen ääni keskeytti mietteeni ja sai katseeni siirtymään naaraaseen, joka oli tassutellut ulos pentutarhasta ja istahti viereeni. Hänen pitkä häntänsä kiertyi vierelleni. Olisin halunnut vetäytyä kauemmas hänestä, mutta hetken mietittyäni en tahtonut millään tavalla pahoittaa ottoemoni tunteita.
“Mistä sinä tiedät, että kohta sataa?” kysyin kiinnostuneena. Sorasydämen lämpimä katse suuntautui minuun. Naaraan kasvoille oli noussut pehmeä hymy.
“Sen voi haistaa. Monesti, kun alkaa satamaan ilma muuttuu paljon painavamman tuntuiseksi ja pystyy aistimaan, että kohta sitä vettä tulee. Avaa hieman suutasi ja keskity niin sinäkin pystyt tuntemaan sen”, hän selitti. Katsoin naarasta epäileväisenä, mutta päätin kokeilla. Raotin hieman suutani ja ummistin silmiäni hieman, jotta pystyisin keskittymään paremmin siihen, mitä ympärilläni haistoin. Tuoresaaliskasan suunnilta tulevan metsämyyrän haju kutitteli nenääni ja sai oloni hieman nälkäiseksi. Pudistelin päätäni antaen hurmaavan tuoksun olla ja yritin keskittyä muuhun kuin ruokaan. Ympärillä tosiaan tuntui todella painavalta ja veden painostuksen pystyi haistamaan. Sorasydän oli ollut ihan oikeassa, kohta tosiaan sataisi. Siristelin silmiäni ja käännyin taas naaraan puoleen, joka katseli eteenpäin aukiolle ajatuksissaan.
*Viitsinkö häiritä häntä?* mietin tutkaillen valkoruskeaa kuningatarta. Huokaisin syvään.
*Syteen tai saveen!*
“Jos kohta tosiaan alkaa satamaan.. Miksi sitten- miksi Purojuova, Paarmatassu ja Ruusutassu lähtivät harjoittelemaan?” kysyin saaden Sorasydämen räpsyttelemään silmiään ja kääntämään huomionsa hetkeksi minuun ennen kuin hänen katseensa palautui takaisin aukiolle. Tiesinhän, ettei häntä olisi kannattanut häiritä.. Miksi minä edes kyselin niin tyhmiä kysymyksiä?
“Vaikka sää olisi mikä, on sen kanssa osattava elää. Joskus sataa vettä, joskus lunta ja sitten toisaalta paistaa aurinkokin. Meidän on vain on tyydyttävä siihen, mitä luonto meille antaa ja sopeuduttava sen päähänpistoihin. Tietenkin on todella kurjaa harjoitella sateessa, mutta silloin voi alkaa palailemaan leiriin”, hän kertoi viisaasti saaden silmäni laajentumaan. Oliko tuo totta? Pitäisi minunkin harjoitella ukkosmyrskyissä ja kaatosateissa?
“On osattava hädän tullessa pärjätä minkälaisessa säässä vain. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu”, naaras vielä lisäsi. Nyökäytin päätäni hieman hämmentyneenä.
“Sorasydän!” Tikkatuulen ääni huhuili aukiolla saaden ottoemoni korvat hieman kaartumaan eteenpäin. Hän vilkaisi minua hymyillen ennen kuin nousi tassuilleen.
“Älä huoli Sirkkapentu, opit kaiken sen kyllä aikanaan”, hän virkkoi, jonka jälkeen heilautti häntäänsä minulle ja loikki veljensä luokse. Kaksikko yhdessä siirtyivät lähemmäs tuoresaaliskasaa ja ilmiselvästi juttelivat jostain, mikä sai Sorasydämen korvat hieman luimistumaan. Pudistelin päätäni hieman. Oppisin aikanaan? Entä jos en oppisi?

→

Illan pimeys teki tietään Vuoristoklaaniin. Kaikki olivat tuntuneet mykistyneen eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Päätäni hieman kallistaen tein tieni ulos pentutarhasta ja kurkistin ulos aukiolle, missä ihmeekseni huomasin monien kissojen istuvan. He olivat kerääntyneet jonkin ympärille ja näyttivät silminnähden surullisilta. Varovaisesti lähdin kulkemaan heitä kohden hieman kyyryssä ja korvat luimiintuneina. Yritin kurkkia heidän selkiensä takaa ja nähdä mitä oli oikein tapahtunut ja miksei kukaan päästänyt ääntäkään. He vain istua kököttivät lähes kohmettuneina paikoillaan. Monien päätkin olivat kallistuneet maata kohden.
Hipihiljaa yhdestä raosta kurkistin vain nähdäkseni Ruusutassun nukkuvan maassa.
*Miksi hän nukkuu täällä? Eikö oppilaiden pesä ole oppilaille nukkumista varten?* mietin hämmentyneenä.
“Sirkkapentu?” Tuiskuturkin ääni herätteli minut ajatuksistani ja sai ahdistuneen katseeni nousemaan häneen. Sinisilmäinen naaras katsoi minua läpitunkevan surullisesti. Luimistin korviani vastauksena. Minulla ei ollut mitään ideaa miksi hän oli niin pohjattoman surullinen. Olisin vain halunnut auttaa häntä jotenkin, vaikken edes tuntenut naarasta sen suuremmin.
“Miksi sinä olet täällä tähän aikaan? E-eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” naaras kysyi heiveröisellä äänellä. Pudistelin päätäni ja nyökkäsin Ruusutassua kohden,
“Miksei Ruusutassu nuku oppilaiden pesässä?”
Tuiskuturkki sävähti vahvasti, mikä sai minut katumaan sanojani heti ilman sen suurempaa syytä. En ymmärrä miksi hän reagoi noin. Sanoinko jotain väärin..?
“Tule mukaani”, naaras kuiskasi nousten kankeille jaloilleen ja kulki viereeni. Hänen tuuhea häntänsä laskeutui selkäni päälle, mikä sai minut säpsähtämään tällä kertaa. En kuitenkaan sanonut vastaan vaan päätin kulkea hänen ohjauksellaan pentutarhalle valittamatta. Hänen katseensa, mikä oli suuntautunut eteenpäin oli todella surullinen, lähes musertunut sekä naaraan kankeat liikkeet kertoivat selvästi siitä, että hän oli istunut paikoillaan jo jonkin aikaa.
“Mutta”, aloitin hiljaisesti, kun olimme pentutarhan edustalla ja naaras oi hellästi yrittänyt tuupata minua maidolta tuoksuvaan pesään. Nostin katseeni häneen ja katsoin häntä hämmentyneenä. Miksi hän toi minut tänne, kun Ruusutassukin oli vielä siellä..? Eikö hänen olisi pitänyt Ruusutassun emona huolehtia pennustaan ennen minua? Käänsin katsettani taaemmas huomaten, ettei Ruusutassu ollut liikkunut hiirenmittaakaan. Oppilas vain makasi paikallaan hievahtamatta. Hänen turkkinsa oli märkä ja osoitti maata kohden. Miksei hän noussut ylös ja mennyt nukkumaan? Miksei kukaan tehnyt mitään? Miksi-
“Sirkkapentu, mene nukkumaan. Ruusutassu katselee sinua Tähtiklaanin riveistä tästä lähtien. Äläkä huoli, hänellä on kyllä kaikki kunnossa”, Tuiskuturkki naukui pehmeästi saaden huomion häneen. Kurtistin kulmiani. Tähtiklaanin riveistä? Mitä se muka oli tarkoittavinaan?
“Mene nukkumaan”, hän toisti ja pukkasi kohti pentutarhaa. Heitin hänelle hämmentyneen katseen ennen kuin päätin vihdoin totella ja lähdin raahautumaan peremmälle pesään. Olin jo suuntaamassa omalle sammalpedilleni, mutta pysähdyin ja käännyin Sorasydämen puoleen, jonka silmät olivat sirillään ja katselivat minua huolestuneina.
“Onko Ruusutassu Tähtiklaanissa?” kysyin hiljaa yrittäen olla herättämättä hänen mahansa vieressä nukkuvia serkkujani.
“Kyllä on. Hän siirtyi tänään Tähtiklaaniin pudottuaan puusta”, naaras kuiskasi takaisin katsellen minua. Katsoin häntä takaisin purren hammastani. Tarkoittiko se..
“Onko hän kuollut?”
Sorasydän nyökäytti päätään surumielisesti ja hymyili pienesti,
“Tähtiklaani oli päättänyt, että oli hänen aikansa mennä heidän luokseen.”
Nyökäytin päätäni nielaisten. Käännyin ja suuntasin ripeillä askelilla omalle sammalpedilleni, johon käperryin keräksi. Pystyikö Tähtiklaani ottamaan noin vain kissoja mukaansa ja päättää milloin oli kenenkin vuoro mennä? Entä, jos he päättäisivät, että huomenna olisi jo minun vuoroni? Puristin silmäni kiinni hengähtäen kiivaasti. En minä halunnut mennä heidän luokseen vielä huomenna tai ylihuomenna! En edes kymmenen tai viidentoista kuun päästä!
Kierähdin selkä Sorasydäntä ja muita kohden. Kiinnitin katseeni seinää kohden ja katsoin sitä surumielisesti. Oliko se syy miksi kaikki olivat siellä hiljaa Ruusutassun ympärillä? Kaikki he olivat välittäneet naaraasta ihan suunnattoman paljon.. ja silti hänen oli pitänyt mennä pois. Silmäkulmiani kirveli lähes polttavasti, mutta taistelin kyyneliäni vastaan. En edes tiennyt miksi minusta tuntui niin pahalle. En ollut tuntenut Ruusutassua enkä tiennyt mitään oppilaasta, mutta silti minusta tuntui niin pahalle. Suljin silmäni uudemman kerran ja aloin öisten äänien tuudittaa minut unten maille.

Oli päästävä kauemmas.
Leirissä oli tapahtunut paljon ja Aaltotähti oli joutunut jo pitkään taistelemaan pitääkseen tyynen kuorensa aloillaan. Kissa oli ajan saatossa joutunut yhä enemmän mukautumaan johtajanrooliinsa, jonka kanssa Aaltotähti ei edelleenkään ollut täysin sujut. Yhä harvemmin hän pääsi retkeilemään omin päinsä, tapaamaan ystäviään ja hölmöilemään huoletta, kuten oli vielä pitkään päälliköksi noustuaan tehnyt. Nyt päällikkö oli kuitenkin päässyt karkaamaan asemastaan ja livahtanut leiristä ulos, juosten yhä kovenemalla tahdilla eteenpäin, ilman sen suurempaa suuntaa, vain nauttien tuulesta turkillaan. Hiljalleen hän antoi viiman viedä viime aikaiset tapahtumat mielestään: Tuhkatassun oudon käytöksen, Ruusutassun kuoleman, metsästyspartioiden huolet, kaiken.
Tuntiessaan kroppansa rentoutuvan Aaltotähti antoi vauhtinsa hidastua lopulta kävelyyn lähestyessään klaaninsa alueen Kuutamoklaanin puoleista rajaa, joka tosin oli vielä hyvän matkan päässä. Päällikkö ei kokenut tarvetta rajojen tarkastamiselle, olihan partio sen vasta aamulla tehnyt, joten hän salli itsensä vain kuljeskella tihenevän kasvillisuuden suojissa.
Kulkiessaan muutaman yksittäisen puun ohi päällikkö tunsi yhtäkkiä olevansa tarkkailun kohteena. Kolli ei kuitenkaan ehtinyt tehdä muuta kuin rääkäistä, kun ruskea olento loikkasi hänen päälleen lähimmästä puusta, lennättäen päällikön selälleen maahan. Aaltotähti oli jo ryhtymässä vastahyökkäykseen olennon painaessa hänet tassuillaan maahan, kunnes viime hetkellä tunnisti tutun naurun yläpuoleltaan.
"Sainpas! Mistä lähtien suuri ja mahtava Aaltosyöksy on kuljeskellut noin huomaamattomasti? Ihan näin sivuhuomautuksena: Ei niitä henkiä niin montaa ole", ruskea olento torui nauraen, sallien päällikön nousta jaloilleen.
Vanhan nimensä kuuleminen vahvisti sen, mitä päällikkö oli jo naurusta epäillytkin. Musta kolli nousi jaloilleen, ravisteli turkistaan enimmät tomut ja kääntyi kohtaamaan vanhan ystävänsä, joka nyt seisoi häntä korkealla, virnuillen yllätetylle päällikölle hyvin tyytyväisen oloisena itseensä.
"Taistovaara", Aaltotähti hymähti. Kukapa muukaan? Päällikkö pudisti päätään huvittuneena ja pukkasi lyhyesti toveriaan kylkeen tervehdyksenä. Luopio vastasi eleeseen ystävällisesti ja perääntyi sitten hieman.
"Et saisi olla täällä. Uskosielu tuskin saa enää montaa kertaa raja-partiota taivuteltua jättämään jahdin sikseen", päällikkö torui vuorostaan. Todellisuudessa hän ei ollut mitään muuta niin paljoa halunnutkaan, kuin että yllytyshullu luopio päättäisi tulla rettelöimään vaihteeksi hänen alueelleen. Tähtiklaani tiesi, milloin he olivat viimeksi kohdanneet!
"Voi anteeksi, aivan unohdin! Päällikön velvollisuus. No ei kai siinä, aja minut tieheni sitten", Taistovaara vastasi virnistäen tietäväisesti, härnäten Aaltotähteä tahallaan ryhtymään leikkiin, ennen kuin lisäsi:
"Jos riistasta olet huolissani, niin älä huoli. Suunnitelmana oli käydä...lainaamassa... jotakin syötävää rakkaan siskoni "klaanilta"."
Aaltotähti pidätti huokauksen. Totta kai Taistovaara olisi matkalla juuri Luuklaanin alueelle, minnepä muuallekaan? Kissa tuntui eläneen vaikeuksilla sen jälkeen, kun ne olivat toisen elämään saapuneet. Kai sekin oli jonkin lainen selviytymiskeino.
"Ole varov-"
"Varovainen? Hei ei mitään hätää, siitä on jo monta kuuta, kun rakkaat perheenjäseneni viimeksi pääsivät juhlimaan voitolla!" Taistovaara keskeytti päällikön, kallistaen kaulaansa, jotta päällikkö saattoi vahvistaa siinä viimeksi olleen arven parantuneen kokonaan. Aaltotähti ei silti voinut olla pudistamatta päätään, mutta minkä hän ystävälleen mahtoi.
"Miten klaanin johto sujuu? Kaikki hyvin", Taistovaara jatkoi keskustelua kääntäen sen vakavaampaan suuntaan. Aaltotähti irvisti.
"Ei puhuta siitä. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta mikään ei ole ikuista. "
"Sielutaivas ei kai ole-?" Taistovaara jätti ilmaan leijumaan kysymyksen, jota päällikkö oli jo osannut odottaa.
"Ei, Sielutaivas ei ole palannut. Mutta Uskosielu on hyvissä ruumiin ja sielun voimissa."
Taistovaara nyökkäsi, selvästi hieman pettyneenä. Aaltotähti hymyili rauhoittavasti ja kääntyi kohti Tulikammiota suuntaan, josta oli tullut.
"Ala tulla, yhtä hyvin voin saattaa sinut rajalle, jos kerran aiot lähteä hölmöilemään joka tapauksessa. Mennään mahdollisimman läheltä Neljän virran tammea", Aaltotähti totesi, nyökäten päällään Taistovaaraa seuraamaan. Kohta ruskea naaras ilmestyikin päällikön rinnalle.
"Eikö päällikön pitäisi välittömästi karkottaa luopiot alueeltaan", Taistovaara härnäsi jälleen.
"Ole nyt jo hiljaa. Jos joku kysyy, niin olen varmistamassa että häivyt alueelta", Aaltotähti tuhahti muka vakavana, vastaten kuitenkin ystävänsä virneeseen.

Osa 2
Pihlajan piikki! Pihlajan piikki missä sinä olet? Sydän suru huusi. Sydän suru oli etsinyt Kuun hohteen kanssa kaksi päivää Pihlajan piikkiä. Pihlajan piikki oli Sydän surun kumppani ja Kuun hohteen isä. - Ei häntä läydy, Sydän suru sanoi huokaisten.
-Varmasti löytyy! Kuun hohde sanoi lohduttavasti.
Kuun hohde jatkoi: menen etsimään ruokaa. Kuun hohde oli kasvanut hurjasti sen kahden kuun välillä jolloin hän oli joutunut kantamaan Kuun hohdetta. Kului melkein tunti kunnes Kuun hohde tuli. Kuun hohde kantoi suussaan mehevän näköistä hiirtä ja varpusta.
-Mistä sinä löysit nuo saaliit? Sydän suru kysyi hämmästyneenä.
Kuun hohde vastasi: - löysin ne lumihangesta! Sydän suru tiesi että Kuun hohde ajatteli sillä hänen silmissään oli hilpeä pilke ja siitä lumimyrskystä ei voisi löytyä mitään! He söivät yhdessä saaliit ja kävivät nukkumaan.

Arpikynsi tallusteli hänen kumppaninsa Tappomielen kanssa kadulla. Tassuja särki ja Tappotahto odotti vielä pentuja. - Haluatko mennä hitaammin? Arpikynsi kysyi Tappotahdolta.
-En! Tappotahto sanoi tiukasti.
-Kohta alkaa tulla pimeää ja meillä ei ole nukkumapaikkaa, Arpikynsi huomautti.
Tappotahto kysyi: - kävisikö tuo hylätty kaksijalkojen talo?
-Kunhan vaan siellä ei ole kaksijalkoja! Arpikynsi vastasi. He kävelivät yhdessä hylättyyn kaksijalkojen taloon. Vaikka siellä ei ollut kaksijalkoja Arpikynnellä tuli kylmät väreet. Kaksijalat olivat kammottaneet häntä siitä asti kun ne tappoivat hänen ystävänsä Terähampaan.
Oli aamu Arpikynsi heräsi auringon valoon joka lämmitti hänen turkkiaan. - Meidän pitää löytää joku turvallinen paikka ennen kuin pentumme syntyvät,Arpikynsi sanoi huolestuneena.
-Kyllä minä pärjään, Tappomieli vastasi ja päästi iloisen mrraun. Mutta yhtäkkiä hänen katseensa muuttui vakavammaksi ja hän ehdotti: - mennään vaikka tuonne osoittaen metsän suuntaan.
-Mikä ettei sieltä varmaan löytyy joku pesä meille, Arpikynsi vastasi. He lähtivät kävelemään metsää kohti. Arpikynsi ja Tappomieli olivat kävelleet jo kolme päivää ja Tappomielen vatsa oli jo niin suuri että näytti että pennut tai pentu syntyisivät kohta. Ilta alkoi jo hämärtää ja he kävivät nukkumaan.
Au! Sattuu! Arpikynsi heräsi pelosta jähmettyneenä. - Tappomieli mikä sinu sattuu? Arpikynsi sanoi huolestuneena.
-pennut syntyvät tumpelo! Tappomieli sähähti.
-Anteeksi että sähähdin Tappomieli sanoi mutta minua sattuu paljon! Voisitko hakea vettä minulle Tappomieli kysyi.
Oli kulunut kolme viikkoa siitä kuin Tappomieli oli synnyttänyt Raivopennun, mutta koirat hyökkäsivät heidän pesäänsä ja Arpikynsi sai juuri pelastettua Raivopennun.
- Meidän pitää muuttaa! Arpikynsi sanoi tiukasti.
-Niin Tappomieli, Tappomieli sanoi väsyneesti.
- Siellä metsässä hän asuu kissoja! Arpikynsi huudahti!
-Muutetaan niiden luo, Tappomieli huudahti.

#Miksi kaiken piti mennä näin?#
Istuin hiljaa vihreä katse edesmenneen sisareni harmaan turkkiin laskettuna, kykenemättä liikahtamaan senttiäkään. Olin kuulevani jostakin Sirkkapennun kysyvän äänen, mutta päätin olla välittämättä kaiken maailman tukalista kysymyksistä. #Miksei tähtiklaani vienyt minua Ruusutassun sijaan?# Tunsin kuinka jonkun häntä laskeutui lavoilleni, se tuntui melko rauhoittavalta, mutta ei täyttänyt sitä säröä, jonka olin saanut sydämeeni Ruusutassun lähdettyä niin äkkiä. En tunnistanut kissan tuoksua, mutta annoin hännän pysyä siinä. #Ensin menetin emoni, sitten sisareni# Nostin vihreän katseeni taivaalle, jossa loistivat tähtiklaanilaiset eivät näyttäneet niin turvallisilta kuin tavallisesti. Ne tuikkivat pikemminkin surumielisesti luoden haaleaa valoaan sisareni pienen ruumiin ylle. Kun vihdoin tuli minun vuoroni hyvästellä Ruusutassu astelin epävarmoin askelin ruumiin luokse ja kosketin sitä hennosti nenälläni.
-Olit loistava sisar, jään kaipaamaan sinua. Kuiskasin Ruusutassun kylmään, harmaaseen ja märkään korvaan.
Aurinkotassu tassutti paikalle ja painautui maahan minun viereeni, yritin pysytellä hereillä, mutta uni sai minussa vallan ja vaivuin hitaasti maahan.
Kun räpyttelin silmiäni luulin herääväni rotkossa auringon ensisäteisiin, mutta asia oli aivan toisin. Edessäni seisoi Ruustassu eläväisenä, turkki suittuna, mutta surullinen ilme naamallaan. Sisar askelsi hitaasti lähemmäs minua. Painoin kuononi ilosta kyynelehtien vasten tämän harmaata poskea ja haistoin tämän tutun tuoksun, joka leijaili kauniissa metsässä, joka oli täynnä tähtien lohdullista loistetta.
-Saratassu, sinä et saa syyttää minun kuolemastani itseäsi, sitä paitsi oli minun huolimattomuuttani mennä liian ylös, kukaan ei olisi voinut tehdä mitään. Ruusutassu kuiskasi jopa hieman syyttävästi ja laski tähtien loisteessa kylpevän häntänsä lavoilleni lohduttavasti.
-Mutta...Aloitin vastustelun kuin riistavarkaudesta kiinni jäänyt kissa.
-Emokin on täällä, en ole yksin, vaikka jäänkin kaipaamaan sinua ja Aurinkotassua aivan hirmuisesti. Ruustassu sanoi ja alkoi pikku hiljaa haalistua niin, että näin metsän suuret puut hänen lävitsensä.
-Mekin jäämme kaipaamaan sinua ja emoa. Kuiskasin juuri ennen kuin Ruusutassu oli hävinnyt kokonaan.
Räväytin silmäni auki ja olin taas leirissä missä aamun varhaiset säteet olivat jo kuivattaneet Ruusutassun märältä turkilta enimmän kasteen.

Pihlajan piikki tassutti hiekalla. Aurinko oli laskemassa ja hänen pitäisi mennä nukkumaan. Pihlajan piikki mietti Sydän surua ja hänen ja Sydän surun pentua Kuun hohdetta. Hän oli kuullut monta kertaa Sydän surun ja Kuun hohteen kun he olivat huudelleet häntä. Pihlajan piikki kävi makuulle kuusen alle. Havut pistelivät mutta hän ei saanut unta. Pihlajan piikkiä hävetti se ettei ollut uskaltanut mennä Sydän surun luokse.
Auringon säteet herättivät Pihlajan piikin.
- Onko jo aamu? Hän kysyi itseltään. Yhtäkkiä hän havahtui. Hän haistoi tutun hajun pesässään. Pihlajan piikki nousi seisomaan ja huomasi ympärillänsä kaksi vaarallista kulkukissaa jotka olivat jo aiemmin hyökkänneet hänen kimppuun.
- Huomenta unikeko, toinen kulkukissaa irvaili.
- Tapetaan hänet, toinen kulkukissoista ehdotti.
Sitten kulkukissaa hyökkäsivät. Pihlajan piikki yritti puolustautua heitä vastaan.
- Au! Pihlajan piikki huudahti.
Toinen kulkukissoista oli tulessa tappamaan häntä. Yhtäkkiä tumman harmaa naaras ja pienempi vaalean harmaa naaras hyökkäsivät kulkukissojen kimppuun. Kulkukissat pakenivat.
- Sydän suru? Pihlajan piikki kysyi.
- Niin? Minä se olen, Sydän suru maukui.
- Anteeksi! Kuulin kuinka huutelitte minua mutta minua pelotti tulla luoksesi, Pihlajan piikki kertoi.
- Anteeksi kuin suututin sinut, Sydän suru kuiskasi.
- Anteeksi että lähdin ja jätin sinut yksi Kuun hohteen kanssa, Pihlajan piikki vastasi hiljaa.
- missä Kuun hohde on? Pihlajan piikki kysyi.
Sitten eteen astui pienempo vaalean harmaan naaras jolla oli eri väriset silmät. Hän kertoi:
- Minä olen Kuun hohde.
- Minä olen isäsi Kuun hohde, Pihlajan piikki vastasi lempeästi.
- Mennään etsimään meille uusi koti, Sydän suru ehdotti.

Uusi aamu teki tietään Vuoristoklaaniin. Aurinko himmeästi paistoi läpi pilvien ja se loi maahan kellertäviä täplittymiä. Sorasydän ummisti silmiään ja makeasti haukoitellen siirsi katsettaan mahansa vierelle, missä hänen kolme suloista pentuaan vielä nukkuivat. Siilipentu oli kiertynyt kippuralle, Keltapentu oli aivan hänen vatsassaan kiinni ja Keltapennun naamaa peitti hänen tuuhea häntänsä. Hän hymyillen katseli vielä tuhisevia pentujaan ennen kuin siirsi katseensa vähän matkan päässä olevalle sammalpedillä, jonka keskellä hiekanvaalea Sirkkapentu nukkui. Kollin selkä oli käännetty heitä kohden niin, että kollin pää oli kohti harmaata kallioseinämää. Hän huokaisi hieman. Hän olisi halunnut, että hänen sisarenpoikansa olisi nukkunut heidän kanssaan ja avautunut hänelle siitä, miltä kollista tuntui. Ei hän tietenkään osannut toisen ajatuksia lukea, mutta kyllä sokeakin näki kuinka loukkaantunut tuo oli siitä, että hänen pennuillaan oli rakastava emo, joka oli heidän vierellään, kun tuolla taas ei ollut. Tai no olihan Kieppumyrsky monesti nähtävissä aukiolla, muttei naaras tehnyt askeltakaan lähemmäs pentutarhaa tarkistaakseen kuinka hänen pennullaan oikein meni. Sorasydän ei pystynyt edes kuvittelemaan kuinka paljon hänen sisaruksensa käytös oikein satutti Sirkkapentua..
Pudistellen päätään hän nousi ylös varovaisesti ja tassutteli kollipennun luokse. Hän kosketti pennun selkää nenällään ja hymyili. Vaikkei kolli ollutkaan mikään isokokoinen, oli tuo silti niin vahva. Elää nyt ilman emoa.. Hän pudisteli päätään uudemman kerran, olihan hän kollin emohahmo. Kunpa kollikin olisi sen ymmärtänyt. Hän loi vielä viimeisen vilkauksen pentuun ennen kuin kulki taas omien pentujensa luokse ja hellästi tuuppi heitä hereille.
“Eipäs nukuta koko päivää. Eikö teitä kiinnostaisi mennä katsomaan kuinka Myrskytuuli järjestää aamupartion?” hän naukui kuuluvalla äänellä saaden Keltapennun silmät hieman raottumaan. Pentu nosti unisena katseensa häneen.
“Mutta, kun tässä on niin lämmin..”, naaraspentu valitti hiljaiseen ääneen, mikä sai Sorasydämen kasvoille nousemaan huvittuneen virneen. Äänien johdosta myös Siilipentu availi silmiään ja katsoi ensin sisarustaan unisen hölmistyneenä, jonka jälkeen haukotellen siirsi katseensa häneen.
“Mistä te puhutte?” kollipentu uteli siniset silmät laajentuneina kiinnostuksesta.
“Siitä, ettei teidän kannattaisi nukkua koko päivää vaan mennä tutkimaan, mitä aukiolta löytyy ja mennä seuraamaan kuinka Myrskytuuli järjestää aamupartiot”, Sorasydän selitti kollipennulleen, joka alkoi heräämään enemmän jokaisen sanan ansiosta. Kyllä hän tiesi vallan hyvin, että Siilipentu oli todella utelias ja aina menossa ensimmäisenä kohti uusia ja vaarallisia juttuja, joten ehkä ihan tahallaan hän yritti yllyttää kollia.. Jos Siilipentu ottaisi tassut alleen ja lähtisi aukiolle tutkimaan, myös Keltapentu ja Perhospentukin menisivät mukana. Naaraspennut eivät koskaan halunneet jättää veljeään yksin ja juuri sen takia menivätkin tuon mukaan, jotta pystyivät pitämään sinisilmäisen pennun poissa vaaroista ja laittaa tuon päähän hieman järkeä.
“Voisitte siinä samalla, vaikka pyytää oppilaita opettamaan teille taisteluliikkeitä”, hän jatkoi, mikä taisi olla viimeinen niitti kollille, kun tuo lähes hypähti jaloilleen ja käänsi innostuneet silmänsä kohti kahta siskoaan. Perhospentukin oli avannut silmänsä hänen selityksensä ansiosta ja katsoi nyt veljeään.
“Mennään! Kuulitte mitä emo sanoi! Ei ole mitään järkeä olla vain täällä, kun tuolla on kaikkea uutta tutkittavaa!” kollipentu huusi iloisena ja loikki pentutarhan suuaukolle ja viittoi Perhospentua ja Keltapentua hännällään isoin liikkein tulemaan luokseen.
“Tiedän, mitä sinä juuri teit emo”, Keltapennun sihahdus havahdutti Sorasydämen katseen pois innostuneesta laikkukkaasta kollista ja sai hänen katseensa palaamaan naaraspentuihin.
“Enhän minä mitään tehnyt”, hän naukui huvittuneena ja nyökäytti päätään sitten Siilipentua ja suuaukkoa kohden,
“Teidän kannattaa mennä ennen kuin hän tulee hakemaan teidät ja raahaa hännistänne aukiolle itse.”
Keltapentu pyöräytti silmiään muka tuskastuneena, mutta silti hymyn pystyi näkemään tuon oranssimustilla kasvoilla. Naaras nousi ylös ja odotti, kunnes Perhospentukin oli päässyt ylös ja sitten yhdessä he lähtivät Siilipennun luokse. Kollipentu huudahti vielä jotain innokkaana, jonka jälkeen pentukolmikko katosi ulos aukiolle.
“Minne he menivät?” Sirkkapennun lähes kuiskaustakin hiljaisempi empivä ääni kysyi. Sorasydän kääntyi katsomaan ottopentuaan, joka oli kääntänyt kylkeään niin, että pystyi katsomaan häntä. Pentu näytti todella lannistuneelta kuin tuo olisi käynyt viime yönä tunteiden vuoristoradan, joka olisi musertanut tuosta osan mukanaan. Hän katsoi pentua huolestuneelta, mutta yritti peittää sen lempeän hymyn alle.
“He menivät ulos tutkimaan, mene sinäkin heidän mukaansa”, hän naukui kannustavasti. Pentu katsoi häntä hetken ennen kuin siirsi surumieliset silmänsä tummaa kivilattiaa kohden. Toinen näytti niin surulliselta, muttei hän tiennyt miten auttaa.. Hän olisi halunnut mennä pennun luokse ja suojella tuota kaikelta, mutta tiesi ettei pystynyt siihen. Hän ei pystynyt auttamaan mitenkään ja se söi häntä sisältä.
“Ehkä minä menen”, Sirkkapentu kuitenkin hänen yllätyksekseen naukuikin ja nousi heiveröisesti hoippuen jaloilleen. Näytti ihan siltä kuin tuo ei olisi jaksanut edes seistä. Sorasydän otti askeleen pentua kohden, mutta pysähtyi sitten aloilleen. Vaikka hän nyt menisikin auttamaan ja tukemaan Sirkkapentua, tuo kuitenkin vain työntäisi hänet pois luotaan. Kolli ei luottanut häneen tarpeeksi.. Ei niin paljon, että olisi ottanut hänen tukemisensa hyvällä. Sorasydän luimisti korviaan apeana. Hän ei voinut tehdä muutakaan kuin vain katsoa kauempaa kuinka kolli itse turvautuisi itseensä ja hitaasti työntäisi kaikki kauemmas itsestään siihen saakka, ettei tuon vierellä olisikaan enää muita kissoja, jotka pystyisivät auttamaan häntä..
Hän seurasi katseellaan kuinka kollipentu teki hitaasti tiensä ulos pentutarhasta ja katosi sitten aukiolle. Hän huokaisi syvään tietämättä mitä tehdä. Ei hän halunnut todistaa sivummalta sitä kuinka kolli tekisi ympärilleen kuoren, jonka alle kukaan ei pääsisi. Hammasta purren naaras seurasi hiekanvaalean pennun tassunjälkiä ulos aukiolle ja lähti sitten suunnistamaan kohti tuoresaaliskasaa. Hän istuutui alas ja vilkaisi suuntaa, minne pennut olivat kadonneet. Heidän hajunsa pystyi haistamaan ilmassa ja nopeasti hän olikin löytänyt pentunsa oleskelevan lähellä oppilaiden pesää ja nauraen he yrittivät kopioida Kiurutassun näyttämiä taisteluliikkeitä. Hänen kasvoilleen nousi hymy, kun Siilipentu mätkähti kuono edellä maata kohden ja sai Keltapennun, Perhospennun ja Kiurutassun nauramaan kovaan ääneen. Siilipentu nosti päätään ja typerä hymy kasvoillaan alkoi räkättämään kolmikon mukana.
“Sorasydän?” Tikkatuulen kyseliäs ääni tavoitti hänen huomionsa ja sai naaraan katseen kääntymään isokokoiseen tummanruskeaan, mustaraitaiseen kolliin, joka tassutteli häntä kohden tyynesti. Hän nyökäytti päätään veljelleen hymyillen tervehdykseksi ja, kun kolli oli päässyt hänen luokseen, oli hän noussut ylös ja hukuttanut kasvonsa toisen paksuihin rintakarvoihin. Tikkatuuli vastasi pehmeällä kurinalla ja painoi päänsä hänen päänsä päälle ja nuolaisi lempeästi hänen korvaansa.
“Tiedätkö, olen ikävöinyt sinua, kun et ole ollut sotureiden pesässä vierelläni nukkumassa. En ole nähnyt sinua edes aukiolla”, Tikkatuulen sanat saivat Sorasydämen vetäytymään kauemmas kollista ja nostamaan katseensa tuohon. Hän hymyili lempeästi.
“Sinullako tosiaan on ollut minua ikävä?” hän tiedusteli, mihin kollisoturi vastasi päätään nyökäyttämällä. Toisen kasvoilla oli myös pieni hymy, mutta muuten kolli näytti niin tyyneltä, että olisi ollut vaikeaa tietää, mitä nytkin kolli ajatteli ilman tuon pientä hymyä ja ikävästä kuplivia silmiä. Hän puski kollia rintaan uudemman kerran.
“Olisit tullut katsomaan minua pentutarhalle, olenhan ollut siellä suurimman ajan. Pentujen kanssa on mennyt aikaa ja olen yrittänyt saada Sirkkapentua avautumaan minulle, muttei hän halua edes puhua minulle.. Kieppumyrskykään ei ole käynyt pentutarhalla katsomassa häntä”, hän kertoi surumielisesti hymyillen. Tikkatuuli katsoi häntä hiljaisena, mutta loppua kohden kollikin muuttui apeaksi.
“Olisin tullut katsomaan sinua, mutten halunnut häiritä ja muutenkin olen ollut niin monessa partiossa, etten lopulta ole jaksanut tehdä muuta kuin raahautua sotureiden pesälle nukkumaan”, kolli naukui ja katsoi häntä myötätuntoisena,
“Ja mitä Kieppumyrskyyn tulee.. Olen hänestä myös huolestunut, hän hukuttaa itsensä työhön ja on aina partioissa tai sitten vain katoaa ihan yllättäen ja seuraavan kerran näenkin hänet yön hämärässä palaamassa leiriin riistan kanssa. Vaikkei hän ehkä sanokaan tai näytä sitä, voi olla että hän on todella peloissaan..”
“Peloissaan? Kieppumyrkykö muka?” pääsi Sorasydämen suusta hämmästyneenä. Hän katsoi veljeään yllättyneenä. Miksi muka Kieppumyrsky olisi peloissaan? Kilpikonnakuvioinen naarashan oli aina ollut niin peloton ja tekemisillään osoittanut, ettei missään nimessä pelännyt mitään. Kun naaras oli pentuna melkein tippunut rotkoon, oli tuon kasvoilla näkynyt vain hetken pelko ja sitten tuo olikin jo palannut siihen itsevarmaan muotoonsa ja myöhemmin ilmaissut, että se mikä ei tapa vain vahvistaa. Tuo oli hyökännyt hänen kimppuunsa, oli sanonut tiukasti vastaan lähes raivostuneena, ettei huolehtisi Sirkkapennusta vaan jättäisi pennun hänelle ja melkein hyökännyt hänen kimppuunsa uudemman kerran, kun oli luullut, että hän oli palauttamassa pentua takaisin soturittarelle, kun oikeasti hän oli mennyt tiedustelemaan pennun nimeä vain.. Tikkatuuli näytti totiselta, vaikka kollin silmät olivatkin täyttyneet huolesta.
“Niin. Etkö sinäkin olisi peloissasi, jos joutuisit antamaan ainoan pentusi jollekulle muulle kasvatettavaksi ja voisit vain katsella sivusta, kun pentusi kasvaisivat ilman sinun läsnäoloasi?” kollisoturi mutisi katsoen häntä suoraan silmiin. Sorasydän vastasi katseeseen kulmiaan kurtistaen.
“Jos et tiennyt, hän teki sen ihan omalla tahdollaan eikä kukaan pakottanut häntä siihen. Kukaan ei vaatinut häntä hylkäämään pentuaan minulle, mutta silti hän teki sen ihan tietoisesti. Nytkin hänellä olisi mahdollisuus käydä katsomassa Sirkkapentua ja olla läsnä hänen elämässään, mutta hän päätti olla poissa”, valkoruskea naaras selitti vakavana ja katsoi jopa hieman häijysti veljeään silmiin. Hän ei tosiaan alkaisi mitenkään puolustamaan sisaruksensa tekemisiä, kun tuo oli saanut päättää ihan itse. Jos asia olisi ollut erilainen, olisi hän voinut sen ymmärtääkin. Jos nimittäin joku olisi pakottanut, ettei Kieppumyrsky olisi saanut olla osa Sirkkapennun elämää ja tuo oltaisiin käsketty olemaan kaukana pennustaan, olisi hän sen ymmärtänyt ja tukenut kaikilla mahdollisilla tavoilla siskoaan, muttei asia tosiaan ollut niin. Ei se ollut lähelläkään sitä. Kieppumyrsky oli saanut päättää ja oli päättänyt pysyä poissa. Tikkatuuli luimisti korviaan. Sorasydän tuijotti polttavasti veljeään. Jos kolli tosiaan halusi puolustaa siskoaan, joka oli tehnyt tämän kaiken omalla tahdollaan, siitä vaan! Muttei hän tekisi niin päinkään.
“Puolusta sinä Kieppumyrskyä vaan, mutta minulta ei tipu yhtään sääliä häntä kohtaan”, hän naukui kuivasti, heitti kollille vielä musertavan katseen ennen kuin nousi tassuilleen ja lähti tassuttelemaan kauemmas tuosta. Taas kerran he olivat riidoissa.. No ihan sama, hän aikoi pysyä sanoissaan.

Kinuski juoksi minkä vain jaloistaan pystyi havuisessa metsikössä, parhaansa mukaan vältellen juurakkoja ja kiviä. Kotikissan maailma pyöri ja kyyneleet olivat sumentaneet hänen näkökenttänsä. Naaras oli juossut todella pitkän aikaa ja häntä pelotti lopettaa, vaikka lihaksia pisteli suuresti. Mitä, jos Kuutamokukka saisi hänet kiinni? Yhtäkkiä vaaleanruskea kissa tunsi heittäytyvänsä eteenpäin ja ähkäisi tuntiessaan havuneulaisa täynnä olevan maan iskeytyvän häntä vasten. Sinisilmäinen kissa jäi makaamaan maahan, yskien ja yrittäen olla pyörtymättä. Nälkä oli niin hirveä. Lähellä oleva pusikko kahisi, mikä sai kissan säikähtämään.
*Jäinkö minä sittenkin kiinni?* Kinuskin ajatus jäi soimaan hiljaisena äänenä hänen päähänsä. Kotikissa olisi halunnut nähdä omistajansa ja Mistelin ennen kuin Kuutamokukka tekisi hänestä lopun. Se oli tällä hetkellä naaraan ainoa toive. Yhtäkkiä hänen eteensä pusikosta loikkasi vaaleanrusehtava naaras.
"Hei! Mitä sinä oikein teet? Veit saaliini suoraan nenäni edestä tuolla rämistelylläsi! Se jänis olisi ollut elintärkeä ravinnonlähde klaanilleni!" Tämä kissa huusi. Kinuski tunsi hengityksensä salpaantuvan. Nummiklaanilaisia? Hehän työskentelivät yhdessä Kuutamokukan kanssa! Veisikö tämä naaras nyt kotikissan sen sekopäisen murhaajan luo?
"Hetkinen, oletko sinä kotikisu?" Vaaleanrusehtava kissa kysyi. Kinuski pystyi vain järkyttyneenä nyökkäämään. Hänen huulensa saivat juuri ja juuri muodostettua muutaman sanan:
"A-anteeksi, ei ollut tarkoitus... Säikäyttää saalistasi... Mi-minä voin korvata sen kyllä... O-oletko nummiklaanilainen?" Kotikissa sopersi säikähtäneenä. Naaras pudisti päätänsä ja Kinuski tunsi pystyvänsä taas hengittämään.
"Olen Kuutamoklaanin varapäällikkö Nummipyörre", tuo kertoi. Kotikissa tunsi kyynelaallon tulevan ja hän painoi päänsä alas. Hän oli helpottunut löytäessään joitakin muita kuin nummiklaanilaisia tai erakoita kanjonista.
"Si-sinun on autettava minua! Minä... Minä sanoin Mistelille, että oli huono idea lähteä vaeltamaan niin syvälle kanjoniin kaksin... Ja nyt se-se sekopää on perässäni!", naaras sopersi, kyynelten tipahdellessa maahan. Hän ei nähnyt Nummipyörteen ilmettä ja syvän huokauksen kuullessaan alkoi jo pelkäämään pahinta. Sitten tuo kajautti ilmoihin kutsuhuudon, mikä säikäytti Kinuskin uudemman kerran.
"Pystytkö kävelemään? Minä vien sinut takaisin partioin luo ja sen jälkeen lähdemme leiriin missä Tammiturkki voisi tehdä sinulle tarkastuksen. Ja voisimme paremmin keskustella tästä 'sekopäästä' kenet olet reviirillemme tuonut."

Kinuski laahusti väsyneenä ja nälkäisenä eteenpäin. Kaikkialla hänen ympärillään oli kissoja, jotka ikävästi tökkivät häntä liikkeelle mikäli hän olisi pysähtynyt hetkeksikään. Nummipyörre kulki heidän edellään, varmoin askelin ohjaten kissajoukkoa kohti leiriään. Kotikissan ympärillä olevat suuret havupuut pyörivät ja nopeasti hän taas kerran kaatui maahan, mutta tällä kertaa menettäen hetkellisesti tajuntansa.
"Hämärätassu, hae Tammiturkki ja Lehtitassu! Kaamostassu ja Sammalpuro, viekää saaliimme leiriin", naaras kuuli jossakin kaukaisuudessa Nummipyörteen jakavan käskyjä muille kissoille. Hetkeksi kaikki hiljeni ja vaaleanruskea kissa tunsi näkevänsä mustaa. Seuraavan kerran hän havahtui siihen, kun tunsi tassujen tökkivän ja painelevan hänen ruumistaan.
"Ei päällepäin näkyviä haavoja tai vammoja... Ei luunmurtumia... Lehtitassu, hae rätvänää sekä marjoja ja vaellusyrttejä, yritetään saada hänet hereille ja takaisin voimiinsa", vieraan kollin ääni kuului ja Kinuski yritti avata silmiään nähdäkseen kuka tämä puhuja oikein oli. Hänen silmänsä eivät suostuneet avautumaan.
"Voimiinsa? Hänhän näyttää todella hyvinsyöneeltä, oletko varma ettei hän ole vain saanut jonkinlaista iskua päähänsä mikä aiheuttaisi tätä?" Nummipyörre kysyi ja tällä kertaa ääni kuului lähempää ja kotikissa tunsi heräävänsä. Hän ei vieläkään pystynyt liikkumaan, mutta pystyi selvästi erottamaan mistä suunnasta ääniä oikein kuului.
"Nummipyörre voin vannoa sinulle, että tunnistan kyllä pääiskun saaneen kissan missä tahansa. Tämä kissa tässä kärsii vakavasta ravinnonpuutteesta ja ainoa syy miksi hän näyttää hyvinsyöneeltä on se, että hän odottaa pentuja. Hän luultavimmin synnyttää neljäsosakuun sisällä ja olisi hyvin tärkeää saada hänet leiriin nopeasti sillä hänen pentunsa voivat olla hengenvaarassa", se samainen kolli kertoi. Uutisten kuuleminen antoi Kinuskiin virtaa ja hän pakotti silmänsä auki ja yritti rämpiä pystyyn. Joku nojautui häntä vasten, estäen kotikissaa kaatumasta uudelleen.
"Minäkö... Minäkö odotan pentuja?" Hän kakisteli suustaan hämmentyneenä. Naaraan vierellä oleva mustaturkkinen kolli nyökkäsi ja auttoi vaaleanruskeaa kissaa liikkeelle. Musta kolli jatkoi selostamistaan, mutta kaikki selitys meni Kinuskin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainoa asia mitä hän pystyi ajattelemaan oli, että nämä pennut eivät koskaan tulisi tapaamaan isäänsä, joka oli vielä aamulla ollut elossa.