Ilta hiipi hiljalleen eteenpäin taivaalla. Tuuheiden kuusten varjossa, kahden suuren kiven välissä makoili Kuutamoklaanin varapäällikkö, tietämättä ajan kuluneen eteenpäin suurin harppauksin. Nummipyörre oli poistunut leiristä heti metsästyspartiosta palattuaan ja hakeutunut suojaisaan paikkaan klaaninsa reviirin laitamille. Jo muutaman päivän oli naaraan mieli ollut synkkä. Naaras kaipasi perhettään, etenkin edesmenneitä pentujaan. Hän oli aina haaveillut rauhallisesta perhe-elämästä ja mahdollisuudesta kouluttaa pennuistaan vahvoja sotureita. Silti hän oli saanut nähdä vain yhden jälkeläisensä vastaanottavan soturinimensä - edes lapsenlapsiensa nimityksiä ei naaras ollut saanut nähdä.
Nummipyörre kierähti sammaleella toiselle kyljelleen. Hän ei ollut surullinen, muttei iloinenkaan. Hän ei ollut nähnyt veljeäänkään aikoihin, Tulipyörre oli kuin kadonnut tuhkana ilmaan. Naaras olisi kaivannut juttukumppania. Mustakuun kuolemasta oli jo aikaa ja varapäällikkö oli alkanut haaveilla uudesta perheestä. Ainoa este hänen ja tuon haaveen välillä oli syyllisyydentunne, eikä sitä voinut kenen tahansa kanssa.
Auringon viimeistenkin säteiden kadotessa Nummipyörre havatui ajan kulumiseen ja venytteli raukeasti. Olisi aika palata leiriin - päällikkö tuskin katsoisi hyvällä hänen katoamistaan. Naaras kierähti ketterästi tassuilleen ja harkitsi hetken, josko vielä metsästäisi jotakin matkalla. Tuntiessaan väsymyksen painavan hän kuitenkin päätyi vain tassuttelemaan kotiin suorinta reittiä. Leirin sisäänkulun lähestyessä naaras hiljensi tahtiaan ja livahti varjojen suojassa sisään, suunnaten suoraan sammalpedilleen. Murehtia ehtisi myöhemminkin - nyt tärkeintä olisi saada unta ja nousta huomenna virkeänä partioon.

Kävelin itsekseni leirissä ja mietin miten menisin puhumaan Aaltotähdelle viimeöisestä enneunestani. Yleensä uneni olivat olleet selkeitä tarkoituksensa kannalta, mutta tällä kertaa minä olin aivan hukassa asian kanssa, mitä minulle yritettiin kertoa. Olin nähnyt suuren lauman kissoja kävelevän metsikössä ja keskellä laumaa kävelivät Aaltotähti kumppaninsa ja pentujensa kanssa. Heitä selvästi oltiin viemässä johonkin, mutten ollut saanut selvää tilanteesta. En tunnistanut yhtäkään kissoista heidän ympärillään eivätkä he mielestäni vaikuttaneet uhkaavilta. Saatoin tosin olla väärässä juurikin sen takia koska en ollut mitään kunnolla nähnyt. Päällikkö perheineen ei ollut näyttänyt erityisen huolestuneilta, he olivat vain kuuliaisesti kulkeneet lauman mukana. Huokaisin syvään ja vilkaisin päällikön pesää kohti. Eihän uni välttämättä edes ollut enneuni, eikä ehkä tarkoittanut pahaa. Pitäisikö siitä silti kertoa, ihan vain varmuuden vuoksi? Että Aaltotähti pystyisi katsomaan perheensä perään paremmin. Mutta riistaakin oli niin vähän, mikä näytti selvästi huolestuttavan häntä. He olivat jo monta päivää putkeen keskustelleet Myrskytuulen kanssa mille alueille metsästyspartioita kannattaisi viedä ja se selvästi näytti stressaavan Aaltotähteä. Minä vain kuormittaisin hänen mieltään jos menisin kertomaan unesta joka ei edes välttämättä tarkoittaisi mitään. Huokaisin syvään. En pystyisi olemaan asiasta yhtä mieltä joten päätin käydä pesälläni katsomassa Taivasliljaa, jonka olin jättänyt laskelmoimaan yrttivarastojamme. Tassuttelin sisään ja näin oppilaani heiluttelemassa häntäänsä, hiljaiseen ääneen mumisten ja katse tiukasti edessään olevissa kasveissa. Hän kuitenkin väräytti korvaansa, kertoen, että oli kuullut minun saapuvan.
- Meillä ei ole ollenkaan kamomillaa. Kurkipentu tulee tarvitsemaan sitä, jos häntä ei nimitetä tänään oppilaaksi, naaras kertoi, vilkaisten suuntaani.
- Minä voisin käydä hakemassa sitä Kuutamoklaanista, jos heillä sitä sattuisi olemaan ja viedä samalla nuo märät sammaleet pois, ne ovat täällä turhaan kosteuttamassa ilmaa, Taivaslilja jatkoi, osoittaen hännällään makuualustoja joissa Purojuova, Paarmatassu ja Ruusutassu olivat aikaisemmin makoilleet. Vilkaisin ulos, kaatosade ei ollut lakannut.
- Jaa, että sinä haluaisit seuraavaksi lähteä metsästämään itsellesi valkoyskää? Kysyin hieman ihmetellen kääntäessään katseeni takaisin tuohon. Oppilaani oli jo noussut tassuilleen ja muovasi märistä sammalista pienempää myttyä.
- Minä en halua, että Kurkipentu joutuu olemaan niin tuskissaan. Kamomilla varmasti helpottaisi hänen oloaan, Taivaslilja sanoi, katsoen minuun haikealla katseella. Tiesin ettei kukaan meistä haluaisi nähdä Kurkipennun surevan yhtään sen enempää mitä hän oli jo saanut surea. Oli totta, että kamomilla tai kissanminttu varmasti parantaisi pennun oloa, mutta olimme jo koko varastomme hänelle syöttäneet. Luultavasti Tammiturkilla kamomillaa olisi, sitä pitäisi aina pitää varastossa Tulikammiolle matkaavien kissojen varalta. Aaltotähti oli vain määrännyt meitä käyttämään varastomme loppuun, että hänen pojallaan olisi ollut parempi olla.
- Minä palaan kyllä takaisin ennen heidän nimitysmenojaan, Taivaslilja vakuutti, eikä näyttänyt siltä, että mitä tahansa sanoisin voisi muuttaa hänen mieltään. Huokaisin ja nyökkäsin.
- Sinä tuskin tulet saamaan itsellesi matkakumppania tuohon koiranilmaan. Ole varovainen, etenkin vuoristopoluilla. Ne ovat todella liukkaita. Ja maalle päästessäsi juokse niin paljon kun pystyt, se saa lihaksesi lämpiämään. Ja muistakin kertoa Tammiturkille terveisiä minulta! Neuvoin Taivasliljaa, joka oli jo kierittämässä märkiä sammalia ulos pesästämme.
- Kyllä, kyllä, oppilaani naukui ohimennen, heilauttaen häntäänsä hyvästeiksi. Nuori parantaja lähti yrttijahtiin ja minä tajusin etten saanut kerrottuani omaa asiaani tuolle ollenkaan. Kai tästä pitäisi sitten yrittää puhua Aaltotähdelle. Olin kävelemässä päällikön pesää kohti, kun Kaunokirjo viilsi ohitseni.
- Käykö, jos menen ensiksi juttelemaan Aaltotähdelle? Kuningattaren äänestä huokui itkuisuus. Nyökkäsin nopeasti ja naaras jatkoi matkaansa, pujahtaen kumppaninsa luo. Vilkaisin taakseni pentutarhalle ja pystyin jo arvaamaan, että tänä iltana Kurkipentu ei pääsisi oppilaaksi. Suuntasin kulkuni tarhalle ja kurkistin varovasti sisälle. Sorasydän imetti pentujaan toisella seinämällä ja tervehti minua pienellä nyökkäyksellä. Nyökkäsin takaisin ja pystyin tuonkin ilmeestä näkemään, että äsken oli tapahtunut jotakin. Käänsin pääni Aaltotähden pentujen suuntaan. Tuhkapentu katsoi minua ja heilautti hännällään lauseen; #Hän yhtäkkiä vain suuttui emolle#. Yllätyin hieman tajutessani mitä pentu minulle sanoi, en tiennyt hänen osaavan viittoa vielä. Nyökkäsin ja astelin kolmikon eteen.
- Tuhkapentu ja Pikkupentu, poistuisitteko hetkeksi? Kysyin kahdelta naaraspennulta, jotka oudoilla katseilla tuijottivat veljeään. He kuitenkin nyökkäsivät ja vähin äänin poistuivat. Istahdin sammaleella makaavan Kurkipennun viereen ja kiersin häntäni tuon ympärille. Kuulin kuinka Sorasydän kahisteli omia sammaleitaa ja nopealla pään pudistuksella kerroin tuolle ettei hänen tarvitsisi pentujensa kanssa poistua.
- Miksi oikein suutuit emollesi Kurkipentu? Kysyin pennulta, joka kääntyi minusta poispäin. Huokaisin ja kumarruin tuon vierelle.
- Sinut kyllä tullaan nimittämään oppilaaksi ihan lähipäivinä. Sinun pitää vain osoittaa perheellesi, että haluat ryhtyä oppilaaksi, selitin ja pienin liikkein silitin hännälläni Kurkipennun kylkeä.
- Tiedäthän, että minulle ja Taivasliljalle voit tulla kertomaan kaikesta mikä mieltäsi painaa. Sinä olet rohkea ja vahva kissa, sen pystyvät kaikki kyllä huomaamaan. Ja muistakin, että koko Vuoristoklaani kyllä pitää sinusta ja ymmärtää sinua, et ole yksin ajatustesi kanssa! Kuiskasin tuon korvaan. Olin näkevinäni pienen hymyn kaartuvan pennun huulille ja tuo painautui kylkeäni vasten. Hymyilin ja puskin myötätuntoisesti Kurkipennun lapaa.
*Hän tuli heti paremmalle mielelle.* Ajattelin hymyillen.

- Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen! Aaltotähti kajautti tutun kutsuhuudon ja asettui ylvääseen asentoon Puhujankivelle. Pian vuoristoklaanilaisia alkoi virrata Puhujankiven ympärille ja siististi suitut Tuhkapentu ja Pikkupentu asettuivat emonsa ja veljensä viereen eturiviin. En kunnolla nähnyt pesäni suunnalta Kurkipennun ilmettä, mutta ainakin tuo oli sentään tullut seuraamaan sisartensa oppilasnimitystä. Hieman tärisevä Taivaslilja istui vierelläni, nuolten sateessa läpimäräksi kastunutta turkkiaan.
- Tänään minulla on kunnia nimittää kaksi rakasta pentuani oppilaiksi. Tuhkapentu ja Pikkupentu, astuisitteko eteenpäin? Aaltotähti kysyi pennuiltaan, jotka nätisti sipsuttivat muiden eteen. Pikkupentu varmoilla askelilla, Tuhkapentu taas ujommilla. Yritin kissajoukon yli vilkuilla Kurkipentua, mutta en nähnyt niin pitkälle Kaunokirjon viereen.
- Tuhkapentu ja Pikkupentu, tänään te olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja voitte aloittaa soturikoulutuksenne. Tästä päivästä lähtien Tuhkapentu sinut tunnetaan Tuhkatassuna. Mestariksesi olen valinnut Myrskytuulen, Aaltotähti naukui virallisella äänellä. Olin näkevinäni Tuhkatassun jäykistyvän, jopa kauhistuvan. Myrskytuuli asteli alas omalta paikaltaan Puhujankiven vieressä ja jäi seisomaan pienen matkan päähän tulevasta oppilaastaan. Varapäällikkö ei näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä joten hän joko tiesi jo saavansa päällikkönsä pennun koulutettavakseen tai vain peitteli tunteitaan hyvin.
- Myrskytuuli, olen syystäkin valinnut sinut varapäällikökseni joten tiedän sinun olevan oikea mestari Tuhkatassulle. Koulutit todella hyvin Sädeloisteen sekä Ruskasiiven joten haluan nähdä sinun tekevän samoin Tuhkatassun kanssa. Olet osoittanut olevasi ystävällinen sekä määrätietoinen ja haluan sinun opettavan kaiken mitä tiedät pennulleni, Aaltotähti lopetti hetkeksi ottaakseen vastaan hyväksyviä nyökkäilyjä vuoristoklaanilaisilta. Myrskytuuli kumartui koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa, mutta Tuhkatassu näytti kavahtavan taaksepäin. Kissajoukosta kuului yllättyneitä henkäyksiä ja varapäällikkö näytti hieman hämmentyneeltä itsekin. Tummanharmaan uunituoreen oppilaan korvat olivat painettuina tuon niskaa vasten, kun laikukas kolli kurottautui hipaisemaan uudestaan tuon kuonoa. Sinisilmäinen naaras peruutti nopeasti takaisin sisarensa viereen istumaan, kun Myrskytuuli ainoastaan vetäytyi hieman taaemmas. Kaikki kääntyivät katsomaan Aaltotähteä, kun tuo ei heti jatkanut seremoniaa. Päällikön kasvoilla oli yllättynyt ilme, mikä nopeasti muuttui takaisin hymyileväksi.
- Pikkupentu, tästä lähin sinut tunnetaan Pikkutassuna. Sinun mestariksi olen valinnut Jänisloikan. Jänisloikka, sinä olet osoittanut olevasi huolehtivainen, mutta myöskin peloton soturi, minkä perusteella uskon sinun olevan valmis mestariksi. Haluan, että opetat kaiken mitä tiedät uudelle oppilaallesi, Aaltotähti sanoi ja hyppäsi alas kiveltä, kun Pikkutassu ja Jänisloikka olivat saaneet kosketettua toistensa neniä.
- Tuhkatassu, Pikkutassu!

-Koukista hieman käpäliäsi ja laske häntääsi alemmas Saratassu! Musta mestarini, Tomukukka opasti tomerasti silmäillessään vaanimisasentoani.
Yritin koukistaa vielä hieman mustia ja käpäliäni, mutta heilautin pitkän häntäni liian mahtipontisella liikkeellä alas, jolloin mätkähdin harjoituskuopan melko pehmeälle hiekkapohjalle. Karheaa hiekkaa pöllysi niin että Tomukukan turkki sai koristeekseen soman hiekkakerroksen.
-Nyt olet oikeasti Tomukukka! Naukaisin huvittuneena.
Tomukukka pudisteli hiekat turkistaan ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.
-Jatketaanpa nyt. Musta naaras huokaisi katsellen minua tarkkaavaisesti.
Painauduin taas oikeaan asentoon ja yritin laskea mustaa häntääni hieman hitaammin kuin edellisellä epäonnistuneella kerralla.
-Hyvä Saratassu! Koukista vielä hieman käpäliäsi. Tomukukka naukui äänessään ylpeyttä kun silmäili asentoani.
Painoin pikimustia käpäliäni vielä hieman alemmas ja heilautin pieniä korviani ylpeänä itsestäni.
-Juuri noin. Tomukukka nyökkäsi ja maukui lämpimästi kun olin valmis.
#Miten se olikin noin vaikeaa?#
Käänsin vihreiden silmieni katseen taivaalle ja huomasin, että tiiviit harmaat pilvimuurit peittivät auringon.
Ilma tuntui kuitenkin vielä hyvältä, eikä mielestäni ennustanut sateen tuloa.
Käännähdin äkkiä ympäri kun kuulin takaani hiljaisia askelia, näin takanani vaalean Lehtitassun, jonka naamalta paistoi hämmästys kun olin kääntynyt.
-Yrititkö säikäyttää? Naukaisin voitonriemuisesti katsellen kollia syvälle tämän sinisiin silmiin.
Lehtitassun ruskea mestari Mutakoipi hölkytti pian paikalle tuima katse silmissään tuijottaen suoraan Lehtitassuun, joka oli käännähtänyt pahoitteleva ilme naamallaan.
-Lehtitassu! Et saa karata noin. Ruskea kolli näpäytti ruskealla hännällään Lehtitassun vaaleata korvaa naukuessaan hieman hengästyneenä.
-Anteeksi Mutakoipi, en tee enää niin. Lehtitassu maukui vilpittömyys sanoistaan paistaen, hartiat kuitenkin hieman lysyyn painuneena.
Mutakoipi käänsi katseensa tottelemattomasta oppilastaan mustaan Tomukukkaan, joka oli tähän asti seurannut tilannetta vierestä.
-Ajattelimme Lehtitassun kanssa tulla harjoittelemaan kansanne. Kolli selitti kärsivällisesti Tomukukalle.
-Se käy hyvin, ajattelinkin, että voisin seuraavaksi opettaa Saratasulle muutamia taisteluliikkeitä. Musta mestarini naukui ilmeisen hyvillään seurasta.
-Hyvä! Mutakoipi naukaisi ja viittoi ruskealla hännällään Lehtitassua asettumaan minun viereeni, asettautuen itse Tomukukkaa vastapäätä.
-Katsokaat tarkasti! Tomukukka maukui kääntämättä tarkkaavaista katsettaan Mutakoivesta. Mustan naaraan viikset värähtivät kerran ja sitten Tomukukka hyökkäsi suoraan kohti Mutakoipea, joka yritti mahtipontisesti väistää. Tomukukka sivalsi kynnet sisällä taidokkaasti Mutakoiven naamaa ja hyppäsi ketterästi kauemmas kun kolli yritti huitaista voimakkaalla käpälällään vastaiskua.
Musta naaras käänsi katseensa meihin ja alkoi selittää liikettään:
-Tuota liikettä sanotaan etukäpäläraapaisuksi. Taistelussa liike tehdään kynnet ulkopuolella, mutta kuten hyvin tiedätte, harjoituksissa se ei ole salittua. Tarkoituksena on sivaltaa pitkin vastustajan ruumista tai naamaa, jolloin vastustaja saattaa hämääntyä hetkellisesti. Liike saa aikaan myös melko vakavaa ruuminvahinkoa.
-Juuri niin. Mutakoipi puhisi nyökäuttäen päätään.
-Nyt teidän vuoronne kokeilla. Tomukukka kehotti liikauttaen tuuheaa, mustaa häntäänsä meille merkiksi siirtyä heidän paikoilleen. Nyökäytin hitaasti mustaa päätäni ja asetuin Tomukukan paikalle kun tämä tassutti Mutakoiven kanssa siihen paikkaan missä olimme Lehtitassun kanssa vielä hetki sitten katselleet.
-Lehtitassu voi aloittaa. Mutakoipi totesi tarkastellen minua ja vaaleaa Lehtitassua arviovasti. Lehtitassu tuijotti minua siniset silmät viiruina ja vaalea häntä maata hurjasti viuhtoen. Katselin lihakset jänittyneinä kuinka kollin vaalea häntä pyyhki maata ja lennätti hiekkaa ympäriinsä. Lehtitassu hyökkäsi nopealla loikalla käpälät ojossa kohti minua, jähmetyin hetkeksi paikalleni kuin vanha puupökkelö. Sitten aistini tuntuivat heräävän eloon hetkellisestä horroksestaan ja yritin pikaisesti väistää iskua, en onnistunut täydellisesti sillä Lehtitassun hyvin tähdätty isku osui pääni sivuosaan. Keinahdin ja kaaduin mäjähtäen maahan. Lehtitassun huolestuneet, siniset silmät ilmestyivät melko sumeaan näkökenttääni ja kuulin kollin puuskahtavan silti harmistuneena:
-Ketunläjät! Olin lähellä osua!
Nousin varovaisesti ylös ja vedin syvään henkeä häkeltyneenä Lehtitassun iskun voimasta.
Tomukukka ja Mutakoipi loikkivat rinta rinnan katsomaan miten minun oli käynyt.
-Oletko kunnossa? Tomukukka naukaisi huolestunut palo silmissään.
-Voin ihan hyvin. Puhisin yrittäen saada ääneni tasaantumaan.
-Oletko sitä mieltä, että voit jatkaa? Mutakoipi kysyi vilkaistuaan ensin epäröiden Tomukukan viisaisiin silmiin.
-Kyllä. Huokaisin helpottuneena kun ääneni ei värissyt enää.
-Hyvä on, älä kuitenkaan yritä liikoja. Tomukukka varoitti kun lähti loikkimaan takaisin paikalleen Lehtitassun ruskea mestari vähän hitaammin perässään tullen. Painauduin matalaksi ja katselin
Lehtitassun asentoa itsekseni huokaisten. #hänen jalkansa ovat kyllä ihan miten sattuu# Jännitin lihakseni ja yritin kasata kaikki voimanrippeeni tulevaa iskua varten. #Voisin harhauttaa häntä!#
Siirsinkin katseeni Lehtitassun kylkeen jolloin näin kollin sinisten silmien uumenissa jännityksen häivähdyksen. Kun loikkasin vaalea vastustajani väisti ihan väärään suuntaan ja sain onnistuneesti käpäläni viiltämään kynnet sisällä pitkin hänen pehmeätä naamaansa. Lehtitassu älähti ihmeissään kun vetäydyin hieman epäonnistuneella loikalla takaisin, horjahdin nimittäin osuessani maahan ja oli vähällä, etten olisi saanut taas tehdä tuttavuutta harjoituskuopan häikäilettömän hiekkapohjan kanssa.
-Hyvä, oli loistava idea yrittää harhauttaa vastustajaa. Yritä kuitenkin hioa vetäytymistäsi. Tomukukka naukaisi rohkaisevasti.
Nuolaisin mustaa käpälääni hämilläni yllättävän positiivisista kehuista.
-Tämä varmaan kuitenkin riittää tältä päivää. Musta mestarini lisäsi ja vilkaisi kulmat huolestuneesti kurtussa taivaalle, jonne oli kerääntynyt lisää tummanharmaita, uhkaavia pilviä.
Mutakoipi viittoi Lehtitassua seuraamaan ja lähti askeltamaan kevyesti pois harjoittelualueelta, Lehtitassu pinkaisi tämän perään vaalea häntä lumista maata innokkaasti hipoen. Tomukukka tassutti mietteliään näköisenä vierelläni kun kuljimme pienien lehtensä tiputtaneitten puitten lomassa kohti turvallista leiriä. Käpäliäni ja toisen puolen mustaa kylkeäni särki Lehtitassun iskun jäljiltä, mutta yritin sinnikkäästi olla näyttämättä sitä.
#Mielestäni tuokio meni hyvin, yritän tehdä parhaani, että olisin maailman paras oppilas!#
***
Istahdin pienehkön tuoresaaliskasan viereen miettimään ottaisinko kohmeisen hiiren, harmahtavan oravan vai hieman huurteisen linnun, jota en tunnistanut.
Nostin kasasta pikkuriikkisen hiirenrääpäleen varovasti pieneen mustaan suuhuni ja vetäydyin hieman kauemmaksi kasasta antaen nopeasti tilaa hopeaturkkiselle Ruskasiivelle.
-Jänisloikka, sinä johdat metsästyspartiota johon tulevat Marjaleuka, Pöllötassu ja Tummavarjo. Kuulin klaanin luotettavan varapäällikön Myrskytuulen kuuluvan äänen kun tämä määräsi partioita.
Käänsin vihreän katseeni kiinnostuneena siihen suuntaan ja annoin hiiren jäädä hetkeksi omaan arvoonsa. Ottoisäni Jänisloikka nyökäytti kuuliaisesti päätään ja alkoi etsiä äsken mainittuja kissoja pujahtaen ensimmäiseksi hämärään soturienpesään. Käänsin hitaasti katseeni takaisin kohmeiseen hiireen ja näykkäsin sen harmaasta vartalosta varovasti palasen nielaisten sen huomaamattomasti yökkien. #Ei maistu ollenkaan hiireltä! Ihan variksenruualta vain!# Pakotin itseni syömään loputkin hiirestä, sillä olisin varmaan kuollut nälkään jos en olisi syönyt sitä minimaalista hiirenrääpälettä.
Nousin hitaasti ylös ja etsin tarkkaavaisesti vihreillä silmilläni Tomukukkaa, sillä halusin tietää mitä tekisimme seuraavaksi. Lähdin tassuttamaan soturienpesää kohti, koska mustaturkkista naarasta ei näkynyt aukiolla tai parantajanpesässä. Pujahdin sisään pesään ja näin Tomukukan sukimassa rauhallisesti hieman sotkuista turkkiaan pesän reunalla. Kipitin mestarini eteen, minun ei tarvinnut varoa ketään koska Tomukukka oli ainoa, joka pesässä oli. Mestarini nosti katseensa mustasta turkistaan tuijottaen minua epäileväisesti.
-Joko söit? Mestarini kysyi niin oikean emon ääntä muistuttavalla tavalla että minun oli mahdotonta pidätellä pientä hymyä katsellessani tämän olemusta.
-Kyllä! Vastasin innokkaasti naukaisemalla.
-Mitä me tehdään seuraavaksi? Lisäsin katsoen odottavasti Tomukukkaan.
Tomukukka näytti miettiväiseltä ja nuolaisi mustaa kylkeään kerran.
-Hei Tomukukka ja Saratassu! Tiedät on kutsuttu rajapartioon Korpinkutsun ja minun kanssani! Kuulin Kieppumyrskyn äänen. Tomukukka nousi nopeasti ylös ja viittasi tuuhean, mustan häntänsä avulla minua seuraamaan perässään.
-Tule, ei anneta heidän odottaa! Tomukukka naukaisi askeltaessaan uloskäynnin siisään.
-Miksi olit muuten soturienpesässä? Eikö sinun olisi pitänyt olla parantajanpesässä kuten kaikkien muidenkin? Utelin tassuttaessani tämän rinnalla, väläytin vielä vilpittömän katseen mustaturkkiselle naaraalle.
Tomukukka ei vastannut mitään, vilkaisi vain varoittavasti. #Jätän siten sen asian sikseen# Askelsin kepeästi mestarini vierellä kohti kivikkoisella pohjalla kärsivällisesti odottava partiota. Kieppumyrsky heilautti hännällään merkiksi lähteä liikkeelle ja sitten tiivis rajapartio lähti loikkimaan ketterästi vuoriston petollisia polkuja pitkin. Yritin asetella käpäläni varovasti, mutta nopeasti etten vain jäisi jälkeen. Katselin pieni pelonväristys selkääni pitkin kulkien kun tiputin käpälälläni vahingossa pienen irtokiven loputtomalta näyttävään rotkoon. #Tomukukka osaa tämän niin hyvin!# Mestarini asetteli taidokkaasti jalkansa liukkaalle maaperälle, yritin matkia naarasta, mutta olin vähällä tippua polulta kuten se kivi, jonka sinne varomattomuuttani potkaisin. Lopulta partio pääsi taas turvallisimille vesille katalan vuoristopolun jälkeen. Raotin suutani ja maistelin kosteaksi käynyttä ilmaa varuillani. Melkein kaikki partiosta olivat pysähtyneet merkitsemään rajamerkkejä, ja Tomukukka viittasi hännällään minuakin kokeilemaan. Kun olin saanut rajan merkittyä, pysähdyin taas maistelemaan ilmaa. Ilmassa ei ollut sinänsä mitään erikoista, se tuntui vain muuttuneen raskaammaksi.
-Kohta alkaa varmaan sataa. Huomautin huolestuneena partiolle, en nimittäin todellakaan halunnut kastua.
-Niimpä, olet aivan oikeassa! Korpinkutsu naukaisi hetken ilmaa maisteltuaan.
-Ei kai meidän pidä kiertää koko rajaa? Huudahdin ajatuksesta tuskastuneena.
-Ei tietenkään, Myrskytuuli jakoi partiot vielä tänään käymättömille rajoille, emme ole ainoa partio. Tomukukka totesi luoden häkeltyneen katseen minuun kun en tuota tiennyt.
-Anteeksi, en vain ole sattunut kuulemaan mitä partioita Myrskytuuli on määrännyt. Totesin nolostuneena aiheuttamastani häkellyksestä.
Punertava Kieppumyrsky nyökäytti ymmärtäväisesti päätään ja kuljetti partion toista reittiä takaisin leiriä kohti.
Olin tavallista kömpelömpi, kompastelin melkein kaikkiin juuriin ja muihin ulokkeisiin mitä vastaan sattui matkalla tulemaan. Yritin kulkea mahdollisimman rauhallisesti, mutta huojennus kuivaan leiriin palaamisesta vei kaiken huomioni.
Hetken kuluttua olimme jo leirin sisäänkäynillä.
-Saratassu! Saratassu! Kuulin Aurinkotassun oudon surullisen äänen kun astelin muun partion mukana takaisin leiriin.
-Onko jotakin sattunut? Kysyin tuijottaen hieman pelokkaana veljeni tärisevä olemusta.
-Ruusutassu tippui korkeasta puusta jahdatessaan oravaa partiossa. Aurinkotassu sanoi ääni surusta väristen.
-Ei! Kiljaisin ja mieleeni välähti muisto parin auringonnousun takaisesta kinastamme.
Viiletin mustat käpälät kipuillen silti melkein huolesta haljeten leirin poikki ja jarrutin vasta kun olin sisällä hämärässä parantajanpesässä.
-Hän on tuolla Saratassu. Kuulin ensimmäiseksi Ruskasiiven myötätuntoa hehkuvan äänen ja erotin hämärässä kollin hehkuvat silmät kun tämä viittoi hännällään pesän perälle.
Pujottelin itselleni vihaisena Vuoristoklaanin tällä hetkellä hiljaisten kissojen välistä. Kun kohtasin parantajan surullisen katseen näin niissä pienen epätoivon liekin.
-En usko, että voin tehdä oikein mitään, hän putosi yksinkertaisesti liian korkealta. Parantaja huokaisi toivottomana.
Huurrekukan ääni kaikui hiljaisena pääni sisällä, minut täytti viha itseäni kohtaan ja menetyksen tuska.
-Älä sano noin! Elä vala minuun epätoivoa! Ärisin jalat allani surusta täristen.
-Saratassu älä. Kuulin Tuskuturkin rauhoittelevan äänen jostakin kovin, kovin kaukaa. Naaras laski valkoisen häntänsä lavoilleni rauhoittelevasti, hiljaa itseään moittien. Riuhtaisin itseni irti hyvää tarkoittavan naaraan ehkä jopa lohdullisesti otteesta ja käännähdin naaraista pois päin.
-Te että ymärrä! Ette vain ymmärrä! Ulisin vihaisesti kohti parantajanpesän harmaata, kivistä kattoa.
-Hän on kuollut. Aurinkotassu oli ilmestynyt huomaamatta vierelleni ja talutti minua yllättävän veljellisen hellästi pois pesästä, jossa kissojen silmiä oli aivan liikaa katselemassa kohtaustani. Huomasin jopa Aaltotähden huolesta ymmyrkäiset silmät, jotka seurasivat minun ja veljeni kulkua. Kun olimme ulkona Aurinkotassu ei päästänyt minua vieläkään menemään vaan talutti oppilaittenpesän hiljaiseen tilaan ja istahti tuijottamaan tyhjästi kohti kattoa.
Tönäisin veljeäni vielkin surusta pakahtuneena, tämän silmiin ja muihinkin kehonosiin tuli eloa.
-Syytät tästä itseäsi aivan turhaan. Aurinkotassu maukui hiljaisella äänellä tuijottaen minua syyttävästi vihreisiin silmiini.
Laskin katseeni hämilläni alas ja olin katselevani kiinostuneena erästä pehmeää, sammaleista makuualustaa.
Aurinkotassu siirtyi viereeni ja kosketti oranssilla turkillaan lohduttavasti minun mustaa turkkiani, kun nostin katseeni veljeeni silmäni olivat täynnä sisäisen tuskan aiheuttamia, jääkylmiä kyyneliä.
-En voi olla syyttämättä siitä itseäni! Mau’uin tuskastuneena tuijottaen veljeäni kiinteästi.
-Kyllä voit. Veljeni alkoi inttää, mutta kuitenkin rauhallisella äänensävyllä.
En vastannut enää mitään vaan painauduin vain maata ja käänsin mustan selkäni oranssille kollille, joka painautui myös pesän lattialle.
-En anna sinun jäädä yksin. Veli kuiskasi hiljaa.
//Ruusutassun voi siirtää tähtiklaaniin//

Haju parantajan pesässä oli Paarmatassun mielestä kaamea. Yrttien läpitunkeva lemu täytti kollin suun ja nenän, eikä hän enää haistanut edes omaa häntäänsä. Tympääntyneenä soturioppilas asettui toiselle puolelle pesää eräälle sammalpedille. Maatessaan hän toivoi varovaisesti, ettei kastelisi koko paikkaa. Ruusutassu ja Purojuova valitsivat pedit häntä vastapäätä pesän toiselta puolelta. Avaran pesän päässä sijaitsi vielä kaksi makuualusta, joista kaikkosi vahva Huurrekukan ja Taivasliljan ominaistuoksu. Niiden petien takana sijaitsi monia lehtikääröjä, keppejä ja kaikenlaisia parannustarpeita työnnettyinä syvään painaumaan luolan seinässä.
Purojuova koitti suoristaa turkkiaan sukimalla sitä ankarasti. Karva ei kuitenkaan totellut.
”Niin meidän tuuriamme”, soturitar nurisi irvistäen. Paarmatassun kummastukseksi, kaikesta huolimatta, juovikas vuoristoklaanilainen vaikutti melkein hyväntuuliselta. Ruusutassu yskäisi. Paarmatassu vilkaisi naaraan pesän hämärässä pyöreinä hohtavia sinisiä silmiä, kun mestari ja oppilas alkoivat puhella toisilleen. Hän käpertyi tiiviimpään kasaan, ja hautasi kuononsa sammaleeseen, aikeinaan nukahtaa. Purojuovan ja Ruusutassun heleät ääneet pitivät hänet tosin hereillä.

Maa oli sateen jälkeen inhottavan märkä, ja soran pikkukivet takertuivat Paarmatassun tassunpohjiin hänen kulkiessaan ylös polkua. Ilma oli edellispäivää raskaampaa ja kosteuden saattoi vielä tuntea viiksissään. Taivas oli silti eilistä selkeämpi ja kirkkaansininen, vailla pilviä.
Paarmatassu raotti suutaan tarkistaakseen, että haistoi vielä havaitsemansa hiiren. Kyllä, kivutessaan tasanteelle, jonka oli saaliinsa olinpaikaksi päätellyt, kolli aisti lähestyvänsä pientä, pahaa-aavistamatonta olentoa. Tasanteella kasvoi kiiltävälehtisiä varpuja ja pari pensasta, ja hiipiessään lähemmäs niitä Paarmatassu alkoi kuulla pientä rapinaa. Musta soturioppilas muisteli Uskosielun opetuksia, ja koitti rentouttaa jäykistyneitä jalkojaan hieman, jotta pystyisi joustavasti oikean hetken koittaessa loikkaamaan. Häntänsä hän koitti parhaansa mukaan pitää matalalla, mutta välillä hän laski sen vahingossa maahan asti ja välillä pinnistellessään nosti sen liian ylös.
#Hiirenpapanat#, oppilas murahti mielessään ja otti uhkarohkean askeleen eteenpäin. Hänestä oli vaikea keskittyä niin moneen asiaan yhtä aikaa, ja samalla oli tarkkailtava vielä saaliin itsensä liikkeitä. Paarmatassu ei nähnyt hiirtä vielä, mutta kuuli lehtien ja varpujen rapinan yhä selkeämmin. Kolli mietti hetken. Hän ei halunnut hypätä suoraa päätä tiheään pensaikkoon ja toivoa kynsiensä löytävän hiiren, eikä myöskään ajaa sitä pois niin, että se olisi saattanut juosta suoraan alas kielekkeeltä. Vuorilla kissan täytyi olla ovela, joskus jopa varovainen. Ei ollut takuita, että hypätessään pensaaseen Paarmatassu ei itse liukastuisi ja suistuisi alas kuolemaansa. Kolli hymähti mielessään.
#Ihan niin kuin se olisi mahdollista. Minähän olen vuoristoklaanilainen#, hän nakkeli niskojaan itsevarmana ja koukisteli vahvoja, tiikerimäisiä kynsiään.
#Parempi silti odottaa ainakin hetki.# Oppilas peruutti pari askelta, ja jäi väijymään kasvistoa hiljaa. Hiiren olisi tultava näkyville ennen pitkää.
#Tai sitten ei#, kolli ajatteli huvittuneena kuvitellessaan miten istuskelisi paikallaan vielä seuraavana päivänäkin.
#Ainakin voisin näyttää Uskosielulle viimein, että osaan napatakin jotain#, hiilenmusta oppilas mietti hieman.
#Ei minua oikeastaan hänen mielipiteensä kiinnosta. Mutta en haluaisi olla klaanin huonoin oppilas.# Paarmatassu nyrpisti nenäänsä vastenmieliselle ajatukselle.
Silloin hiiri vipelsi esiin harvojen varpujen alta. Sen korvat pyöristyivät ja pää kääntyili villisti silmien etsiessä vaaraa.
#Arvasin, ettei tarvitsisi odottaa kauaa#, Paarmatassu ajatteli viikset väristen. Ripeästi oppilas jännitti jalkojaan hypätäkseen. Kolli tiesi, että oli toimittava nopeasti, ja niin hän loikkasi soraisen maan ylitse. Onnekseen hän laskeutui juuri mihin tähtäsikin, ja avuton hiiri vinkaisi metsästäjän käpälien välissä. Paarmatassu ei kuullut ääntä sydämen pamppailultaan. Nopeasti oppilas antoi jyrsijälle tappopuraisun, ja helpottui sen veltostuessa hampaissaan. Enää saaliin karkaamista ei tarvinnut pelätä.
Paarmatassu katsahti taakseen, sinne, missä suunnattoman korkeat vuorenhuiput kohosivat piirtyäkseen sinistä taivasta vasten. Lumihuiput näyttivät samalta kuin aamullakin. Mikään ei kertonut paljonko aikaa oli kulunut siitä, kun Paarmatassu oli muun metsästyspartion kanssa jakaantunut.
”Jos satun matkalla löytämään jotain, voin yrittää napata sitä”, kolli ajatteli ääneen, ja poimi kuolleen hiiren leukojensa väliin.
”Mutta toistaiseksi tämä saa riittää”, hän mumisi vielä itselleen lähtiessään alas aiemmin kapuamaansa kivistä polkua. Palatessaan kohti tapaamispaikkaa pitkin jyrkän rotkon reunaa, kissa värähti kuullessaan terävän äänen. Kimeän huudon jälkeen hän huomasi kotkan liitelevän uhkaavana ylempänä vuorilla.
#Tuo säikäytti varmasti kaiken riistan Neljän virran tammelle asti#, soturioppilas oletti katsellen ärsyyntyneenä, kun ylväs lintu katosi silmänkantamattomiin.
#Onneksi kerkesin napata tämän.# Lähes ylpeänä hän heristi rintaansa, ja nosti päänsä ylös.
”Paarmatassu!” Uskosielu tervehti oppilastaan hänen saapuessaan tapaamispaikalle suuren kivenlohkareen luo. Hiilenmusta kolli viittoi hännällään vastaukseksi. Tummavarjo, nuori, mustaraitainen soturi pikkulintu ja orava edessään, nyökkäsi hyväntuulisena. Muita paikalle ei ollut vielä saapunut.
”Enää Korpinkutsu ja Loskatassu jäljellä. Hei, hienoa, sinähän sait jotain!” Uskosielu kumartui tarkastelemaan Paarmatassun hiirtä, kun oppilas laski sen maahan ja kumartui venytelläkseen.
”Totta kai sain jotain”, hän mutisi koleasti ja istuuntui väräyttäen korvaansa kiusaantuneena. Uskosielu hymyili vienosti hennon tuulen tuivertaessa. Kermanvärinen soturi tuntui pohtivan hetken jotain, ja oli aikeissa ehkä lisätä jotain soturikoulutukseen liittyen, kun paikalle ryntäsi Loskatassu käpälät liukuen soralla.
”Katsokaa! Sain tämän kiinni, vaikka kotka ulvaisi, ja meinasi säikäyttää sen!” Sisaren kova äänensävy nostatti Paarmatassun karvat pystyyn. Lyhytkarvainen, vaaleanharmaa naarasoppilas tiputti kaikkien nähtäville pullean rastaan. Korpinkutsu, Loskatassun mustaturkkinen mestari ravasi perästä päästäinen suussaan ja pahoitteleva tuike silmissään.
”Rauhoituhan, tai menetämme viimeisetkin riistan rippeet”, Uskosielu kehräsi. Loskatassun silmät loistivat, kun hän sulki suunsa ja nyökytteli edelleen näyttäen siltä, ettei pysyisi turkissaan. Paarmatassu kohotti kulmiaan vilkkaalle pentuetoverilleen, jonka vierelle Korpinkutsu nyt asteli.
”Olisittepa nähneet Loskatassun loikan”, soturi hymähti elehtien hännällään suuresti. Tummavarjon ja Uskosielun viikset värisivät huvittuneina. Paarmatassu tuhahti välinpitämättömänä.
”No? Pitäisikö meidän lähteä?” kollioppilas kysyi, ja poimi taas hiiren leukojensa väliin. Loskatassun siniset silmät pyöristyivät.
”Saitko sinä hiiren? Vau, Paarmatassu”, naaras hihkaisi. Paarmatassu hämmästyi hetkeksi siskonsa reaktiosta, ja tuli sitten vaatimattomalle tuulelle.
”E-… Tuo sinun rastaasihan on paljon vaikeampi saalis”, hän mutisi hampaidensa välistä siskolleen.
#Pitääkö tuo minua tyhmänä?#
Partion johtajana toiminut Uskosielu vilkuili oppilaita, ja naukui sitten:
”Kaikki onnistuivat tänään hienosti. Mutta Paarmatassu on oikeassa, leirissä on monta nälkäistä suuta ruokittavana, ja se kotka säikäytti saaliit tältä alueelta loppupäiväksi. Lähdetään siis.” Kermanvaalea naaras lähti johtamaan joukkoa, ja Paarmatassu siirtyi kävelemään mestarinsa taakse. Kolli kuunteli Loskatassun takaa kaikuavaa pälpätystä. Siskon puheista päätellen hänestä oli kehittymässä yhtä taitava loikkaaja kuin heidän edesmenneestä isästään. Hiilenmusta kolli ravisti päätään. Hän halusi vain olla tyytyväinen ensimmäiseen saaliiseensa, eikä miettiä isäänsä.

//Vähän jatkoa viime tarinalle! ^^ Pituuttakin tuli suunniteltua enemmän :D

Valkoturkkiset kissat lähtivät hakemaan itselleen pesäpaikkaa saatuaan syötyä. Heidän välillään oli hiljaista, mutta ajatukset Kostokynnen sisällä jylläsivät. Miten hän saisi korvattua kaiken, kaiken mitä lähiaikoina heidän välillään oli mennyt pieleen? Hän oli huomannut, Sielutaivas oli yrittänyt näyttää ja käyttäytyä enemmän taas normaalina itsenään, mutta luopio kyllä tiesi, että tuota vaivasi joku. Ja kolli oli aivan varma, että hän olisi syypää kumppaninsa välinpitämättömälle ja surulliselle käytökselle. Laikukas kissa havahtui, kun erakko hänen vierellään pysähtyi katsomaan jotakin. Vihereäsilmäinen kissa asteli naaraan viereen ja nosti kulmiaan kysyvänä.
- Tuossa on paljon irtorisuja, voisimme kasata niitä jotakin puuta tai kiveä vasten ja tehdä niistä suojan, Sielutaivas naukui ja vilkaisi nopeasti Kostokynnen ilmettä, nähdäkseen tuon reaktion ideaan.
- Tuohan on hyvä idea! Luopio hihkaisi iloisena, tarkoituksena ilmapiirin nostatus vaikka se yksipuoliselta vaikuttikin, ja tassutteli lähemmäs risuja. Hän etsi katseellaan tarpeeksi leveää puun runkoa tai kiveä, jota vasten oksat voisi asettaa. Kuutamoklaanin reviirillä ollessaan, ei sellaista ollut vaikea löytää. Kolli noukki suuhunsa muutaman kepin ja lähti kuljettamaan niitä vähän matkan päässä olevalle puulle. Rungon luokse saavuttuaan hän tiputti risut maahan ja yksitellen alkoi nostamaan niitä ja asettamaan niitä puuta vasten. Tehtävä oli hieman hankala rungon ollessa pyöreä, mutta havukuusen kaarnaa vasten oli onneksi helppo keppejä asettaa. Erakko toi laikukkaan kissan luokse vielä lisää keppejä ja saadessaan ne mielestään hyvin aseteltua, he lähtivät etsimään sammalta mitä voisivat pistää risujen päälle. Kostokynsi oli tyytyväinen siihen, että he pystyivät vielä työskentelemään yhdessä ilman ongelmia, mutta hiljaisuus kaksikon välillä oli raastava. He keräsivät sammalta ja veivät sitä takaisin useammassa eri erässä, vuorotellen vuoraten oksasuojaa sekä pedeiksi niitä möyhentäen. Aurinko oli vasta tekemässä nousuaan huippuaan kohti, vaikkei sitä hyvin nähnyt suurten havupuiden alta. He olivat lähteneet Sielutaivaan kanssa liikkeelle jo ennen auringon nousua, joten he olivat olleet hereillä jo jonkin aikaa.
- Minä voin käydä metsästämässä vielä jotakin, niin illalla ei enää tarvitse, Kostokynsi naukaisi ja vilkaisi kumppaniaan. Tuo hymähti, asetellen sammalta allaan mukavammaksi alustaksi. Luopio kääntyi ja lähti nelistäen pois. Häntä kuitenkin liikaa vaivasi erakon käytös, joten kolli pysähtyi aloilleen. Tämä ihme mykkäkoulu ei heidän kahden välillä enää jatkuisi. Hän juoksi takaisin Sielutaivaan vuoteen viereen. Laikukkaan kissan kumppani katsoi tuota huolestunut ilme kasvoillaan, kun vihreäsilmäinen kissa olikin niin äkisti tullut takaisin.
- Mikä on? Erakko kysyi ihmeissään.
- Minä en tiedä mitä siinä sinun ennustuksessa minusta sanottiin, mutta kuten jo aikaisemmin kerroin, minä en voisi ikinä satuttaa sinua tai perhettäsi Sielutaivas. Minä rakastan sinua yli kaiken ja tekisin vuoksesi mitä tahansa. Sinun ei tarvitse pelätä minua, enkä minä halua että sinä pelkäät minua. Haluan, että elämme elämäämme onnellisina, yhdessä, välittämättä jostakin typerästä enteestä. Minä haluan viettää koko loppuikäni kanssasi Sielutaivas, Kostokynsi antoi sanamyrskyn tulvata suustaan ja seurasi samalla, kuinka ilme Sielutaivaan kasvoilla muuttui. Tuon kauniit harmat silmät kostuivat, korvat taipuivat taaksepäin ja leuka väpätti hieman. Luopio katsoi surun murtamaa kumppaniaan ja hieman hätkähti, kun tuo painoi kasvonsa hänen rintaansa. Ja hiljalleen, alkoi erakko itkemään vasten kollia. Laikukas kissa painoi kuononsa tuon päälaelle ja kiersi häntänsä suojaavasti heidän ympärilleen. Viileä tuuli joka metsässä viimasi pörrötti heidän turkkejaan, mutta kumpikaan ei siitä tuntunut välittävän.
- Olen pahoillani..., Sielutaivas sopersi itkuisena ja painautui vain lähemmäs kumppaniaan. Kostokynsi huokaisi syvään ja antoi naaraan itkeä. Vaikka tilanne olikin surullinen, rakasti hän sitä, kun tunsi mielitettynsä painautuneen itseään vasten, kuullen tuon sydämen tykytykset ja tuntien tuon hengityksen. Hän voisi istua tässä vaikka ikuisuuden, kunhan Sielutaivas vain olisi hänen lähellään.

Osa 1.
Oli kulunut kolme kuuta siitä kun Sydän suru oli riidellyt kumppaninsa Pihlajan piikin kanssa. Pihlaja piikillä ja hänellä oli yksi pentu kuun hohde. Kuun hohde oli kolme kuuta vanha pentu. Sydän suru tallusteli lumisessa maassa ja mietti että missä Pihlajan piiki on. Oli vaikea etsiä ruokaa Itselleen j Kuun hohteelle. Sydän suru käveli lumessa nopeasti Kuun hohde suussaan. Hän päästi pitkän huokauksen. Sydän suru oli päättänyt etsiä Pihlajan piikin ja pyytää anteeksi. Yhtäkkiä Kuun hohde alkoi vinkua ja sanoi "emo minulla on kylmä". "etsitään kohta ruokaa ja turvapaikka" Sydän suru yritti sanoa mahdollisimman luotettavasti vaikka hän yritti luottaa itselleen että se olisi totta.

Istuin pentutarhan ulkopuolella ja katselin kuinka aukiolla olevat kissat puuhasivat omiaan. Jotkut olivat keräytyneet porukoiksi ja jotkut olivat kahdestaan tai yksin. Huomasin kuinka Purojuova, Paarmatassu ja Ruusutassu tekivät tietään ulos leiristä ilmeisemmin aikomuksenaan lähteä harjoituksiin.
“Eikö kohta tulekin vettä? Toivottavasti he eivät ihan täysin kastu”, Sorasydämen ääni keskeytti mietteeni ja sai katseeni siirtymään naaraaseen, joka oli tassutellut ulos pentutarhasta ja istahti viereeni. Hänen pitkä häntänsä kiertyi vierelleni. Olisin halunnut vetäytyä kauemmas hänestä, mutta hetken mietittyäni en tahtonut millään tavalla pahoittaa ottoemoni tunteita.
“Mistä sinä tiedät, että kohta sataa?” kysyin kiinnostuneena. Sorasydämen lämpimä katse suuntautui minuun. Naaraan kasvoille oli noussut pehmeä hymy.
“Sen voi haistaa. Monesti, kun alkaa satamaan ilma muuttuu paljon painavamman tuntuiseksi ja pystyy aistimaan, että kohta sitä vettä tulee. Avaa hieman suutasi ja keskity niin sinäkin pystyt tuntemaan sen”, hän selitti. Katsoin naarasta epäileväisenä, mutta päätin kokeilla. Raotin hieman suutani ja ummistin silmiäni hieman, jotta pystyisin keskittymään paremmin siihen, mitä ympärilläni haistoin. Tuoresaaliskasan suunnilta tulevan metsämyyrän haju kutitteli nenääni ja sai oloni hieman nälkäiseksi. Pudistelin päätäni antaen hurmaavan tuoksun olla ja yritin keskittyä muuhun kuin ruokaan. Ympärillä tosiaan tuntui todella painavalta ja veden painostuksen pystyi haistamaan. Sorasydän oli ollut ihan oikeassa, kohta tosiaan sataisi. Siristelin silmiäni ja käännyin taas naaraan puoleen, joka katseli eteenpäin aukiolle ajatuksissaan.
*Viitsinkö häiritä häntä?* mietin tutkaillen valkoruskeaa kuningatarta. Huokaisin syvään.
*Syteen tai saveen!*
“Jos kohta tosiaan alkaa satamaan.. Miksi sitten- miksi Purojuova, Paarmatassu ja Ruusutassu lähtivät harjoittelemaan?” kysyin saaden Sorasydämen räpsyttelemään silmiään ja kääntämään huomionsa hetkeksi minuun ennen kuin hänen katseensa palautui takaisin aukiolle. Tiesinhän, ettei häntä olisi kannattanut häiritä.. Miksi minä edes kyselin niin tyhmiä kysymyksiä?
“Vaikka sää olisi mikä, on sen kanssa osattava elää. Joskus sataa vettä, joskus lunta ja sitten toisaalta paistaa aurinkokin. Meidän on vain on tyydyttävä siihen, mitä luonto meille antaa ja sopeuduttava sen päähänpistoihin. Tietenkin on todella kurjaa harjoitella sateessa, mutta silloin voi alkaa palailemaan leiriin”, hän kertoi viisaasti saaden silmäni laajentumaan. Oliko tuo totta? Pitäisi minunkin harjoitella ukkosmyrskyissä ja kaatosateissa?
“On osattava hädän tullessa pärjätä minkälaisessa säässä vain. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu”, naaras vielä lisäsi. Nyökäytin päätäni hieman hämmentyneenä.
“Sorasydän!” Tikkatuulen ääni huhuili aukiolla saaden ottoemoni korvat hieman kaartumaan eteenpäin. Hän vilkaisi minua hymyillen ennen kuin nousi tassuilleen.
“Älä huoli Sirkkapentu, opit kaiken sen kyllä aikanaan”, hän virkkoi, jonka jälkeen heilautti häntäänsä minulle ja loikki veljensä luokse. Kaksikko yhdessä siirtyivät lähemmäs tuoresaaliskasaa ja ilmiselvästi juttelivat jostain, mikä sai Sorasydämen korvat hieman luimistumaan. Pudistelin päätäni hieman. Oppisin aikanaan? Entä jos en oppisi?

→

Illan pimeys teki tietään Vuoristoklaaniin. Kaikki olivat tuntuneet mykistyneen eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Päätäni hieman kallistaen tein tieni ulos pentutarhasta ja kurkistin ulos aukiolle, missä ihmeekseni huomasin monien kissojen istuvan. He olivat kerääntyneet jonkin ympärille ja näyttivät silminnähden surullisilta. Varovaisesti lähdin kulkemaan heitä kohden hieman kyyryssä ja korvat luimiintuneina. Yritin kurkkia heidän selkiensä takaa ja nähdä mitä oli oikein tapahtunut ja miksei kukaan päästänyt ääntäkään. He vain istua kököttivät lähes kohmettuneina paikoillaan. Monien päätkin olivat kallistuneet maata kohden.
Hipihiljaa yhdestä raosta kurkistin vain nähdäkseni Ruusutassun nukkuvan maassa.
*Miksi hän nukkuu täällä? Eikö oppilaiden pesä ole oppilaille nukkumista varten?* mietin hämmentyneenä.
“Sirkkapentu?” Tuiskuturkin ääni herätteli minut ajatuksistani ja sai ahdistuneen katseeni nousemaan häneen. Sinisilmäinen naaras katsoi minua läpitunkevan surullisesti. Luimistin korviani vastauksena. Minulla ei ollut mitään ideaa miksi hän oli niin pohjattoman surullinen. Olisin vain halunnut auttaa häntä jotenkin, vaikken edes tuntenut naarasta sen suuremmin.
“Miksi sinä olet täällä tähän aikaan? E-eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” naaras kysyi heiveröisellä äänellä. Pudistelin päätäni ja nyökkäsin Ruusutassua kohden,
“Miksei Ruusutassu nuku oppilaiden pesässä?”
Tuiskuturkki sävähti vahvasti, mikä sai minut katumaan sanojani heti ilman sen suurempaa syytä. En ymmärrä miksi hän reagoi noin. Sanoinko jotain väärin..?
“Tule mukaani”, naaras kuiskasi nousten kankeille jaloilleen ja kulki viereeni. Hänen tuuhea häntänsä laskeutui selkäni päälle, mikä sai minut säpsähtämään tällä kertaa. En kuitenkaan sanonut vastaan vaan päätin kulkea hänen ohjauksellaan pentutarhalle valittamatta. Hänen katseensa, mikä oli suuntautunut eteenpäin oli todella surullinen, lähes musertunut sekä naaraan kankeat liikkeet kertoivat selvästi siitä, että hän oli istunut paikoillaan jo jonkin aikaa.
“Mutta”, aloitin hiljaisesti, kun olimme pentutarhan edustalla ja naaras oi hellästi yrittänyt tuupata minua maidolta tuoksuvaan pesään. Nostin katseeni häneen ja katsoin häntä hämmentyneenä. Miksi hän toi minut tänne, kun Ruusutassukin oli vielä siellä..? Eikö hänen olisi pitänyt Ruusutassun emona huolehtia pennustaan ennen minua? Käänsin katsettani taaemmas huomaten, ettei Ruusutassu ollut liikkunut hiirenmittaakaan. Oppilas vain makasi paikallaan hievahtamatta. Hänen turkkinsa oli märkä ja osoitti maata kohden. Miksei hän noussut ylös ja mennyt nukkumaan? Miksei kukaan tehnyt mitään? Miksi-
“Sirkkapentu, mene nukkumaan. Ruusutassu katselee sinua Tähtiklaanin riveistä tästä lähtien. Äläkä huoli, hänellä on kyllä kaikki kunnossa”, Tuiskuturkki naukui pehmeästi saaden huomion häneen. Kurtistin kulmiani. Tähtiklaanin riveistä? Mitä se muka oli tarkoittavinaan?
“Mene nukkumaan”, hän toisti ja pukkasi kohti pentutarhaa. Heitin hänelle hämmentyneen katseen ennen kuin päätin vihdoin totella ja lähdin raahautumaan peremmälle pesään. Olin jo suuntaamassa omalle sammalpedilleni, mutta pysähdyin ja käännyin Sorasydämen puoleen, jonka silmät olivat sirillään ja katselivat minua huolestuneina.
“Onko Ruusutassu Tähtiklaanissa?” kysyin hiljaa yrittäen olla herättämättä hänen mahansa vieressä nukkuvia serkkujani.
“Kyllä on. Hän siirtyi tänään Tähtiklaaniin pudottuaan puusta”, naaras kuiskasi takaisin katsellen minua. Katsoin häntä takaisin purren hammastani. Tarkoittiko se..
“Onko hän kuollut?”
Sorasydän nyökäytti päätään surumielisesti ja hymyili pienesti,
“Tähtiklaani oli päättänyt, että oli hänen aikansa mennä heidän luokseen.”
Nyökäytin päätäni nielaisten. Käännyin ja suuntasin ripeillä askelilla omalle sammalpedilleni, johon käperryin keräksi. Pystyikö Tähtiklaani ottamaan noin vain kissoja mukaansa ja päättää milloin oli kenenkin vuoro mennä? Entä, jos he päättäisivät, että huomenna olisi jo minun vuoroni? Puristin silmäni kiinni hengähtäen kiivaasti. En minä halunnut mennä heidän luokseen vielä huomenna tai ylihuomenna! En edes kymmenen tai viidentoista kuun päästä!
Kierähdin selkä Sorasydäntä ja muita kohden. Kiinnitin katseeni seinää kohden ja katsoin sitä surumielisesti. Oliko se syy miksi kaikki olivat siellä hiljaa Ruusutassun ympärillä? Kaikki he olivat välittäneet naaraasta ihan suunnattoman paljon.. ja silti hänen oli pitänyt mennä pois. Silmäkulmiani kirveli lähes polttavasti, mutta taistelin kyyneliäni vastaan. En edes tiennyt miksi minusta tuntui niin pahalle. En ollut tuntenut Ruusutassua enkä tiennyt mitään oppilaasta, mutta silti minusta tuntui niin pahalle. Suljin silmäni uudemman kerran ja aloin öisten äänien tuudittaa minut unten maille.

Oli päästävä kauemmas.
Leirissä oli tapahtunut paljon ja Aaltotähti oli joutunut jo pitkään taistelemaan pitääkseen tyynen kuorensa aloillaan. Kissa oli ajan saatossa joutunut yhä enemmän mukautumaan johtajanrooliinsa, jonka kanssa Aaltotähti ei edelleenkään ollut täysin sujut. Yhä harvemmin hän pääsi retkeilemään omin päinsä, tapaamaan ystäviään ja hölmöilemään huoletta, kuten oli vielä pitkään päälliköksi noustuaan tehnyt. Nyt päällikkö oli kuitenkin päässyt karkaamaan asemastaan ja livahtanut leiristä ulos, juosten yhä kovenemalla tahdilla eteenpäin, ilman sen suurempaa suuntaa, vain nauttien tuulesta turkillaan. Hiljalleen hän antoi viiman viedä viime aikaiset tapahtumat mielestään: Tuhkatassun oudon käytöksen, Ruusutassun kuoleman, metsästyspartioiden huolet, kaiken.
Tuntiessaan kroppansa rentoutuvan Aaltotähti antoi vauhtinsa hidastua lopulta kävelyyn lähestyessään klaaninsa alueen Kuutamoklaanin puoleista rajaa, joka tosin oli vielä hyvän matkan päässä. Päällikkö ei kokenut tarvetta rajojen tarkastamiselle, olihan partio sen vasta aamulla tehnyt, joten hän salli itsensä vain kuljeskella tihenevän kasvillisuuden suojissa.
Kulkiessaan muutaman yksittäisen puun ohi päällikkö tunsi yhtäkkiä olevansa tarkkailun kohteena. Kolli ei kuitenkaan ehtinyt tehdä muuta kuin rääkäistä, kun ruskea olento loikkasi hänen päälleen lähimmästä puusta, lennättäen päällikön selälleen maahan. Aaltotähti oli jo ryhtymässä vastahyökkäykseen olennon painaessa hänet tassuillaan maahan, kunnes viime hetkellä tunnisti tutun naurun yläpuoleltaan.
"Sainpas! Mistä lähtien suuri ja mahtava Aaltosyöksy on kuljeskellut noin huomaamattomasti? Ihan näin sivuhuomautuksena: Ei niitä henkiä niin montaa ole", ruskea olento torui nauraen, sallien päällikön nousta jaloilleen.
Vanhan nimensä kuuleminen vahvisti sen, mitä päällikkö oli jo naurusta epäillytkin. Musta kolli nousi jaloilleen, ravisteli turkistaan enimmät tomut ja kääntyi kohtaamaan vanhan ystävänsä, joka nyt seisoi häntä korkealla, virnuillen yllätetylle päällikölle hyvin tyytyväisen oloisena itseensä.
"Taistovaara", Aaltotähti hymähti. Kukapa muukaan? Päällikkö pudisti päätään huvittuneena ja pukkasi lyhyesti toveriaan kylkeen tervehdyksenä. Luopio vastasi eleeseen ystävällisesti ja perääntyi sitten hieman.
"Et saisi olla täällä. Uskosielu tuskin saa enää montaa kertaa raja-partiota taivuteltua jättämään jahdin sikseen", päällikkö torui vuorostaan. Todellisuudessa hän ei ollut mitään muuta niin paljoa halunnutkaan, kuin että yllytyshullu luopio päättäisi tulla rettelöimään vaihteeksi hänen alueelleen. Tähtiklaani tiesi, milloin he olivat viimeksi kohdanneet!
"Voi anteeksi, aivan unohdin! Päällikön velvollisuus. No ei kai siinä, aja minut tieheni sitten", Taistovaara vastasi virnistäen tietäväisesti, härnäten Aaltotähteä tahallaan ryhtymään leikkiin, ennen kuin lisäsi:
"Jos riistasta olet huolissani, niin älä huoli. Suunnitelmana oli käydä...lainaamassa... jotakin syötävää rakkaan siskoni "klaanilta"."
Aaltotähti pidätti huokauksen. Totta kai Taistovaara olisi matkalla juuri Luuklaanin alueelle, minnepä muuallekaan? Kissa tuntui eläneen vaikeuksilla sen jälkeen, kun ne olivat toisen elämään saapuneet. Kai sekin oli jonkin lainen selviytymiskeino.
"Ole varov-"
"Varovainen? Hei ei mitään hätää, siitä on jo monta kuuta, kun rakkaat perheenjäseneni viimeksi pääsivät juhlimaan voitolla!" Taistovaara keskeytti päällikön, kallistaen kaulaansa, jotta päällikkö saattoi vahvistaa siinä viimeksi olleen arven parantuneen kokonaan. Aaltotähti ei silti voinut olla pudistamatta päätään, mutta minkä hän ystävälleen mahtoi.
"Miten klaanin johto sujuu? Kaikki hyvin", Taistovaara jatkoi keskustelua kääntäen sen vakavaampaan suuntaan. Aaltotähti irvisti.
"Ei puhuta siitä. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta mikään ei ole ikuista. "
"Sielutaivas ei kai ole-?" Taistovaara jätti ilmaan leijumaan kysymyksen, jota päällikkö oli jo osannut odottaa.
"Ei, Sielutaivas ei ole palannut. Mutta Uskosielu on hyvissä ruumiin ja sielun voimissa."
Taistovaara nyökkäsi, selvästi hieman pettyneenä. Aaltotähti hymyili rauhoittavasti ja kääntyi kohti Tulikammiota suuntaan, josta oli tullut.
"Ala tulla, yhtä hyvin voin saattaa sinut rajalle, jos kerran aiot lähteä hölmöilemään joka tapauksessa. Mennään mahdollisimman läheltä Neljän virran tammea", Aaltotähti totesi, nyökäten päällään Taistovaaraa seuraamaan. Kohta ruskea naaras ilmestyikin päällikön rinnalle.
"Eikö päällikön pitäisi välittömästi karkottaa luopiot alueeltaan", Taistovaara härnäsi jälleen.
"Ole nyt jo hiljaa. Jos joku kysyy, niin olen varmistamassa että häivyt alueelta", Aaltotähti tuhahti muka vakavana, vastaten kuitenkin ystävänsä virneeseen.

Osa 2
Pihlajan piikki! Pihlajan piikki missä sinä olet? Sydän suru huusi. Sydän suru oli etsinyt Kuun hohteen kanssa kaksi päivää Pihlajan piikkiä. Pihlajan piikki oli Sydän surun kumppani ja Kuun hohteen isä. - Ei häntä läydy, Sydän suru sanoi huokaisten.
-Varmasti löytyy! Kuun hohde sanoi lohduttavasti.
Kuun hohde jatkoi: menen etsimään ruokaa. Kuun hohde oli kasvanut hurjasti sen kahden kuun välillä jolloin hän oli joutunut kantamaan Kuun hohdetta. Kului melkein tunti kunnes Kuun hohde tuli. Kuun hohde kantoi suussaan mehevän näköistä hiirtä ja varpusta.
-Mistä sinä löysit nuo saaliit? Sydän suru kysyi hämmästyneenä.
Kuun hohde vastasi: - löysin ne lumihangesta! Sydän suru tiesi että Kuun hohde ajatteli sillä hänen silmissään oli hilpeä pilke ja siitä lumimyrskystä ei voisi löytyä mitään! He söivät yhdessä saaliit ja kävivät nukkumaan.

Arpikynsi tallusteli hänen kumppaninsa Tappomielen kanssa kadulla. Tassuja särki ja Tappotahto odotti vielä pentuja. - Haluatko mennä hitaammin? Arpikynsi kysyi Tappotahdolta.
-En! Tappotahto sanoi tiukasti.
-Kohta alkaa tulla pimeää ja meillä ei ole nukkumapaikkaa, Arpikynsi huomautti.
Tappotahto kysyi: - kävisikö tuo hylätty kaksijalkojen talo?
-Kunhan vaan siellä ei ole kaksijalkoja! Arpikynsi vastasi. He kävelivät yhdessä hylättyyn kaksijalkojen taloon. Vaikka siellä ei ollut kaksijalkoja Arpikynnellä tuli kylmät väreet. Kaksijalat olivat kammottaneet häntä siitä asti kun ne tappoivat hänen ystävänsä Terähampaan.
Oli aamu Arpikynsi heräsi auringon valoon joka lämmitti hänen turkkiaan. - Meidän pitää löytää joku turvallinen paikka ennen kuin pentumme syntyvät,Arpikynsi sanoi huolestuneena.
-Kyllä minä pärjään, Tappomieli vastasi ja päästi iloisen mrraun. Mutta yhtäkkiä hänen katseensa muuttui vakavammaksi ja hän ehdotti: - mennään vaikka tuonne osoittaen metsän suuntaan.
-Mikä ettei sieltä varmaan löytyy joku pesä meille, Arpikynsi vastasi. He lähtivät kävelemään metsää kohti. Arpikynsi ja Tappomieli olivat kävelleet jo kolme päivää ja Tappomielen vatsa oli jo niin suuri että näytti että pennut tai pentu syntyisivät kohta. Ilta alkoi jo hämärtää ja he kävivät nukkumaan.
Au! Sattuu! Arpikynsi heräsi pelosta jähmettyneenä. - Tappomieli mikä sinu sattuu? Arpikynsi sanoi huolestuneena.
-pennut syntyvät tumpelo! Tappomieli sähähti.
-Anteeksi että sähähdin Tappomieli sanoi mutta minua sattuu paljon! Voisitko hakea vettä minulle Tappomieli kysyi.
Oli kulunut kolme viikkoa siitä kuin Tappomieli oli synnyttänyt Raivopennun, mutta koirat hyökkäsivät heidän pesäänsä ja Arpikynsi sai juuri pelastettua Raivopennun.
- Meidän pitää muuttaa! Arpikynsi sanoi tiukasti.
-Niin Tappomieli, Tappomieli sanoi väsyneesti.
- Siellä metsässä hän asuu kissoja! Arpikynsi huudahti!
-Muutetaan niiden luo, Tappomieli huudahti.