”No, lähdetään sitten heti.” Purojuova naukui ja osoitti pitkällä, valkoisella hännällään uloskäyntiä luontevasti.
Oli aamupäivä, ja Vuoristoklaanin leirissä oli hiljaista, kun melkein jokainen kissa oli hoitamassa omia askareitaan. Uskosielulla oli partiointia hoidettavanaan, joten Paarmatassun oli määrä pitää taisteluharjoitukset erään pesätoverinsa, Ruusutassun, ja tämän mestarin Purojuovan kanssa. Kumpaakaan hän ei tuntenut, eikä välittänytkään tuntea, kunnolla.
Nyt Paarmatassu kulki kuitenkin kaksikon vanavedessä ja keskittyi tarkkailemaan ympäristöä. Polkuja alas pujottelu tuli häneltä jo luonnostaan.
Sora vieri alas loskan mukana kissojen käpälien alta. Auringon alleensa haudanneista, vaaleanharmaista sadepilvistä tihkutti melkein huomaamattomasti. Kuten jääkylmät mutta satunnaiset pisarat, myöskään pieni tuulenvirre ei puhkaissut vuoristoklaanilaisten paksua karvakerrosta, mutta Paarmatassu aisti sen lempeän puhalluksen sekä muutkin värähdykset tarkasti viiksissään. Kolmikko oli suuntaamassa alas, vuoriston juurelle, missä hankalatkin taisteluharjoitukset olivat mahdollisia. Ylhäällä, tasanteilla sekä poluilla, tippumisvaara oli yleensä liian suuri. Luolissa taas tilaa laajoille harjoituksille ei ollut, ja suurin osa kissoista piti muutenkin ulkona olemisesta enemmän. Paarmatassu veti sisäänsä jäätävän viileää ilmaa. Se oli kutkuttavan raikasta, ja sai hänet vapaantuneelle tuulelle.
”Perillä ollaan”, Purojuova tokaisi, ja siirtyi parilla notkealla loikalla aukean toiselle puolelle. Pensaat ja muutama lyhyt mänty muodostivat hiekkaisen aukion, jonka keskellä sijaitsi muutama iso kivi. Paarmatassu kuopi pehmeää hiekkaa tassullaan. Se oli erilaista kuin vuoriston kylmä kivilattia, ja kipristeli tassunpohjissa.
”Aloitetaas. Olin ajatellut opettaa teille tänään teille pari lähitaistelutekniikkaa.” Purojuova nuolaisi valkeaa rintaansa kuin ylpeänä. Paarmatassu väräytti toista korvaansa välinpitämättömästi.
”Ensiksi… Ruusutassu, tulisitko tänne, niin näytän ensimmäisen liikkeen.” Harmaa naaras loikkasi mestarinsa luo, ja katsoi tuota pyöristynein, sinisin silmin. Purojuova painoi itsensä alemmas, syöksähti sivuun ja sukelsi sitten pienellä liikkeellä puoliksi oppilaansa alle. Sitten soturi suoristi yläruumiinsa voimakkaasti niin, että Ruusutassu menetti tasapainonsa ja lähes lennähti sivummalle huojentunut ilme kasvoillaan.
”Tämä toimii parhaiten pienempiä vastustajia vastaan, mutta silloinkin vain kun vastustaja ei ole täysissä voimissaan.”
”Tuo olisi varmaan hyvä lopetusliike”, Ruusutassu totesi noustessaan ylös ja ravistellessaan pölyn turkistaan.
”Aivan, sekä melko vaikea ennakoida”, Purojuova myönsi ja nyökkäsi oppilaalleen.
”Mutta olet pahassa pinteessä jos yrität sitä väärään kissaan”, Paarmatassu huomautti.
”Totta tuokin. Mutta siksihän me harjoittelemme”, Purojuova pyöräytti silmiään, ja viittoi keskelle aukiota.
”Nyt saatte kokeilla itse.”
Paarmatassu murahti vastaukseksi, ja tassutteli keskelle. Ruusutassu asettui häntä vastaan, ja kyyristyi. Hiilenmusta kolli otti myös taisteluasennon.
”Kumpi aloittaa?” hän kysyi ja jännitti jalkojaan.
”Ihan kumpi vain. Vaikka sinä, Paarmatassu.”

Pian tomu pöllysi aukiolla sumentaen ilman. Paarmatassu yskäisi, ja räpytteli ankarasti tummia, tahmean meripihkan värisiä silmiään nähdäkseen vastustajansa. Ruusutassun turkki oli hiekan peitossa, kun naaras nosti itsensä maasta.
”Muista valmistautua iskuun, Ruusutassu! Näin, koukista enemmänkin näin, juuri noin, tähän suuntaan...” Purojuova loikki oppilaansa rinnalle, ja ohjaili tuon asentoa. Ruusutassu yski, kun veti vahingossa tomua henkeensä. Paarmatassu suoristi selkänsä ja hymähti vahingoniloisesti pesätoverinsa sotkuiselle turkille. Pölypilven laskeuduttua Paarmatassu huomasi heidän ylleen kerääntyneen joukon tummanharmaita, painavan oloisia pilviä. Kolli raotti suutaan ja maisteli ilmaa.
”Ai, kohta taitaa sataa”, hiilenmusta oppilas ilmoitti kyllästyneenä ja ravisteli turkkiaan.
”Oi voi”, Purojuova naukui ja tuntui miettivän hetken.
”No, olemme jo harjoitelleet jonkin aikaa. On parempi palata leiriin kuin kastua läpimäräksi.” Juuri, kun soturi oli saanut sanottua lauseensa loppuun, taivas tuntui repeävän, ja kaatosade alkoi. Se kasteli Vuoristoklaanilaisten päällimmäisen karvakerroksen heti. Paarmatassu tunsi hyytävän kylmyyden vierivän alas niskavillojaan.
”Voi hyvä Tähtiklaani”, Purojuova tiuskaisi nakellen hopeajuovaisia niskojaan. Ruusutassu ulvaisi ikävystyneenä, ja Paarmatassu antoi hartioidensa lysähtää. Leiriin mennessä he olisivat kuin uitettuja.
Kolmikko lähti ripeästi suunnistamaan kohti luolastoa, ylös vuorille pitkin illan hämärtyessä pimentyneitä kalliopolkuja. Purojuova tuntui olevan yhtä turhautunut kuin Paarmatassu itsekin, mutta Ruusutassu pysyi hillittynä eikä antanut käpäliensä lipsua askeltakaan. Naaraan ilme oli kuitenkin tympääntynyt hänen katsahtaessaan taakseen, kun Paarmatassu oli kapealla polulla kompastua kovaan männynjuureen. Liian ärsyyntyneenä ollakseen edes nolostunut musta kolli kömpi ylös ja sihahti olevansa kunnossa.
#Toivottavasti en vilustu pelkkien harjoitusten takia#, kolli ajatteli synkeästi astuessaan viimeinkin leirin kuivalle kivilattialle.
”Viimeinkin!” Purojuova hytisi kylmästä, ja ravisteli turkkiaan raivokkaasti. Paarmatassu teki samoin vesipisaroiden sinkoillessa kaikkialle.
Muutama utelias kasvo kerääntyi palaavien kissojen ympärille.
”Paarmatassu!” Unikkotassu huudahti maireasti. Tietenkin Paarmatassun koppava sisar saapui heti paikalle.
”Kuinka sokeita te olette, kun ette huomanneet niitä pilviä? Katso, kaikki muut täällä ovat kuivia, ja sinä näytät ihan suohirviöltä!”
Paarmatassu avasi suunsa vastatakseen vihaisena, mutta sanat eivät löytäneetkään tietään ulos.
”Olimme niin keskittyneitä harjoitteluun...” Ruusutassu selitti harmistuneena. Paarmatassu nyökkäsi vastahakoisesti ja katsahti naaraaseen. Sinisilmäisen oppilaan turkki valui litimärkänä ja näytti siltä, että se muodostaisi kohta lammikon alleen. Lisäksi naaraan käpälät ja vatsakarvat olivat mudan peitossa. Paarmatassu vilkaisi tassujaan ja näki niiden olevan yhtä likaiset.
#Suohirviö, ketunläjät. Olisi pitänyt antaa tuon ilkkujan tippua sen rotkon pohjalle.#
”Loppupäivän partiotkin on peruttu. Kaikki ovat lepäämässä”, paikalle tassutellut Aurinkotassu kertoi huolestunut piirre äänessään.
”Olisikohan teidän parasta tulla minun pesääni yöksi?” Huurrekukka, mustaraitainen parantaja naukui hiljaa itsekin huolestuneena.
”Olette hieman… märkiä. Sotkisitte vain turhaan pesänne.”
”Voi kiitos Huurrekukka, tuo on loistava idea”, yhtä läpimärkä Purojuova naukui, ja ravisteli turkkiaan uudelleen.
”En haluakaan nukkua seuraavan kuun ajan märällä makuualustalla.”
Pisaroiden lentäessä Paarmatassun niskaan kolli ärähti. Huurrekukka hymyili lempeästi.
”Niin, parantajan pesässä on monta paikkaa eikä niille monesti olekaan käyttöä-” Paarmatassu ei pystynyt keskittymään parantajan puheeseen enempää. Väsymys ja kollin kylkiin ottamat iskut alkoivat tuntua, ja niin hän löntysti lopulta Purojuovan ja Ruusutassun perässä kohti parantajan pesää.

Aamutäplä oli säpsähtänyt hereille kuullessaan kovaääniset huudahdukset ja murahdukset. Hän oli nopeasti noussut jaloilleen ja Kotkamieli ja muutama muu soturi kiinteästi kintereillään oli kulkenut ripein askelin sotureiden suuaukolle ja kurkistanut ulos vain huomatakseen kauhukseen, että Kuutamoklaani oli päättänyt hyökätä leiriin.
“Menen puolustamaan pentutarhaa”, Tummakajon ääni puhui yli muiden, kun kolli teki tiensä Aamutäplän rinnalle ja vilkaisi häntä ja ilmeisesti myös Kottaraissulkaa ja Sädetaivasta, jotka olivat tassutelleet lähemmäs häntä.
“Olkaa varovaisia”, kolli kuiskasi luoden häneen polttavan katseen ennen kuin teki tiensä ulos aukiolle ja syöksyi taisteluun. Aamutäplä nielaisi ja vilkaisi Kottaraissulkaa ja Sädetaivasta, jonka jälkeen henkeä vetäen tunkeutui ulos aukiolle isänsä esimerkkiä seuraten ja etsi katseeseensa vastustajan, jonka kimppuun hyökätä.
Silmiin osui lyhyt mustaturkkinen naaras, joka lukitsi katseensa myös häneen. Hän ponnisti kohti naarasta ja toinen tuntui ottavan hänet kuin avosylin vastaan. Hän iski kyntensä naaraan rintaan heidän lentäessä päistikkää maahan kuutamoklaanilaisen jäätyä alimmaiseksi. Naaras rääkäisi korvia raastavasti, jonka ohella huitaisi häntä neulanterävillä kynsillään suoraan naamaan saaden kermanvaalean soturin kompastelemaan askeleissaan ja hetkeksi lähes sokeaksi. Aamutäplä tiesi vallan hyvin, ettei edes hetkeksi sokeutuminen ollut hyvä taistelussa ja siinä ajassa vastustaja saisi täydellisen tilaisuuden hyökätä toisen kimppuun. Ja kuten hän olikin osannut arvellakkin, oli toinen jo loikannut hänen kimppuun, jonka voimasta hän lensi maahan selkä ikävästi maata vasten osuen. Tuntui kuin happi keuhkoista oli päässyt karkuun samaan aikaan, mikä sai hänet haukkomaan happea. Hän siristi silmiään ja kerkesi juuri ja juuri kierähtää toisen alta pois.
“Olette te puroklaanilaiset heikkoja”, kuutamoklaanilainen naaras murisi hampaidensa välistä hyytävän rauhallisesti. Tämän silmät paloivat huvittuneisuutta, mikä sai Aamutäplän puremaan hampaitaan ja kapuamaan itsensä jaloilleen uudelleen. Hän tuijotti toista vihaisena. Puroklaanilaiset eivät olleet heikkoja!
“Jos me olemme heikkoja, te olette mielipuolia”, hän sanoi vastalauseeksi ja jatkoi ennen kuin toinen kerkesi kommentoida mitenkään,
“Me emme sentään hyökkää ilmaan minkäänlaista syytä muiden kimppuun yön hämärässä.”
“Ehkä teidän sitten pitäisi oppia puolustautumaan paremmin. Aina on osattava puolustautua, oli kyse mistä vain ja mihin aikaan tahansa”, mustaturkkinen kuutamoklaanilainen sylki häijysti samalla, kun hieman laski yläruumistaan maata kohden valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Aamutäplän silmät tuntuivat lähes palavan, kun hän paransi asentoaan niin, että otti tukevamman asennon ja valmistautui ottamaan toisen soturin vastaan.
Kuitenkaan toinen, hänelle nimettömäksi jäänyt kuutamoklaanilainen ei kerennyt hyökkäämään hänen kimppuunsa, kun Kottaraissulka iskeytyi koko kehollaan naarasta vasten ja vei tuon mukanaan maata kohden ja iski hampaansa tuon lapaan saaden kuutamoklaanilaisen huutamaan tuskasta. Aamutäplä loi nopean katseen veljelleen kuin kiitokseksi, jonka jälkeen käänsi katsettaan oppilaiden pesälle, missä huomasi järkyttyneen Karviaistassun seisovan kuin tassuistaan kiinni jääneenä.
“Karviaistassu!” hän huudahti ja loikki lähemmäs oppilaiden pesää. Miksei Karviaistassu liikkunut? Tuolla menolla oppilas vielä kohtaisi kuolemansa aivan liian nopeasti. Hän kohtasi pentunsa lamaantuneen katseen eikä voinut mitään huolestuneisuudelleen, joka syttyi hänessä samalla sekunnilla, kun huomasi pentunsa pelokkaan olotilan. Nyt ei todellakaan ollut vielä tuon aika lähteä! Karviastassu ja Lumotassu olivat hänen mielestään aivan liian nuoria taistelemaan, muttei asiaan voinut aina vaikuttaa.
Hän kerkesi nähdä sivusilmällä kuinka jokin iso loikkasi häntä kohden. Hän ei kerennyt väistää valtavan kuutamoklaanilaisen alta pois, kun tuo oli jo iskeytynyt häntä vasten ja iskenyt hampaansa hänen lapaansa. Kimeä huudahdus pakeni hänen suustaan tuntiessaan kollin otteen koventuvan.
“Emo!” Karviaistassun kiljaisu tuntui sokaisevan hänet raivolla. Hän kierähti selälleen ja iski kyntensä tuon kasvoihin saaden Piikkiraidan horjahtamaan. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja äkkiä kierähti tuon otteesta irti jaloilleen ja sitten lihaksiaan jännittäen loikkasi kollin niskaan. Hän pureutui tuohon kiinni kynsillään ja alkoi majauttelemaan iskuja kolliin saaden tuon ulvomaan kivusta. Hän lähes roikkui kollissa kiinni ja piti kiinni kynsillään, kun Piikkiraita yritti liikkumisellaan saada hänet pois kimpustaan. Kolli heittäytyi selälleen liiskaten Aamutäplän alleen, muttei hän päästänyt otettaan hellittymään. Hän ei kyllä varmasti päästäisi nyt irti!
“Aamutäplä!” Räntäturkin ääni halkoi ilmaa. Hän sulki silmänsä samalla, kun hänen otteensa alkoi hellittymään. Vaikka hän kuinka paljon halusikin pitää kiinni, se oli lähes mahdotonta. Piikkiraidan huomattua tämä, hän lähes viskasi puolet pienemmän soturittaren kauemmas. Hän hengitti pihisten. Kahden kissan iskut olivat alkaneet tuntua eikä hän enää jaksanut samanlailla kuin aikasemmin. Silmät sirillään masta käsin hän seurasi kuinka Räntäturkki oli hyökännyt Piikkiraidan kimppuun ja kynsillään raastoi tuon kaulaa, rintaa ja minne vain ylsi.
“Pääsetkö ylös?” kissa hänen yllään kysyi käheästi. Hän siristi silmiään uudelleen ja kohtasi Kotkamielen katseen, joka katsoi häneen huolestuneena. Hän tutkaili kollia ja huomasi tuon turkin olevan todella verinen ja monesta haavasta valui verta.
“Pääsen”, hän kuiskasi. Keltasilmäinen naaras kipusi itsensä jaloilleen ja kulki vaalean kollin luokse. Hän katsoi tuota pitkään.
“Sinut on saatava parantajan pesään nyt heti”, hän sanoi vakavana ja antoi tuon nojata itseään vasten.
“Olen ihan kunnossa, tuolla on muita jotka tarvitsevat enemmän apua kuin minä”, Kotkamieli murahti hampaidensa välistä, muttei Aamutäplä antanut tuolle muuta vaihtoehtoa kuin viedä hänet parantajan pesälle.
“En ole menettämässä ketään, josta välitän. Joten lopeta valitus ja anna minun huolehtia sinusta”, hän sihahti kollille. Hän ei luonut tuohon vilkaustakaan, vaikka tunsikin kollin polttavan katseen turkillaan. Hitain askelin he kulkivat parantajan pesälle ja siellä hän auttoi Kotkamielen sammalpedille ja jätti tuon Yöturkin ja Kylmätassun hoivaan, jonka jälkeen loikkikin uudelleen aukiolle.
“Savitassu!” vertahyytävä kiljaisu halkoi ilmaa saaden melkein jokaisen toistensa kimpussa olleen kissan lopettamaan hetkeksi taistelun ja kääntämään huomionsa äänen suuntaan. Muita seuraten Aamutäpläkin kääntyi katsomaan huutajan puoleen ja huomasi sen samaisen mustan naaraan kissan seisovan Savitassun elottoman ruumiin yllä silmät palaen samalla, kun tuo sylki punertavia karvatupppoja suustaan. Hän kohtasi aivan silmänräpäykseksi kuutamoklaanilaisen puistattelevan katseen ennen kuin hän ulvaisi raivostuneena ja lähti nelistämään naarasta kohden. Muutkin puroklaanilaiset tuntuivat saavan voimaa ja ulvaisujen sekä karjaisujen kera hekin syöksyivät tappelun vimmellykseen,

→

“Onko kaikki kunnossa? Ketkä tarvitsevat apua?” Yöturkin ääni herätteli lamaantuneita kissoja ajatuksistaan. Parantaja kulki kissojen joukossa Kylmätassu kiinteästi kintereillään ja yritti tutkia jokaista kissaa nopeasti ja selvittää, ketkä tarvitsivat eniten apua. Mustaraidallinen kolli päätyi lopulta Tummakajon luokse ja vetäisi kiihkeästi henkeään.
“Kylmätassu! Hae nyt heti hämähäkinseittiä ja unikonsiemeniä!” parantaja käskytti oppilastaan ja nopeasti vilkaisi tuota, jonka jälkeen kyyristyi Tummakajon puoleen.
“Oletko hereillä Tummakajo? Tummakajo vastaa”, jo vanhanpuoleinen parantaja vaati. Aamutäplä katsoi kaksikkoa nielaisten ennen kuin sai tassunsa liikkeelle ja lähti tassuttelemaan kohti kahta kissaa. Eihän Tummakajolla mikään voinut olla? Haavojahan ne vain olivat, ei mitään sen vakavampaa. Vai mitä? Niinhän sen oli pakko olla! Hän yritti vakuutella itselleen, muttei voinut mitään pelon tunteelle, joka oli alkanut sykkimään hänessä heti, kun hän oli kuullut parantajan lähes huutavan isänsä nimeä.
Hän saapui kaksikon luokse ja loi katseen mustaraitaiseen parantajaan,
“Onko hän kunnossa?”
Yöturkki kääntyi hänen puoleen. Pähkinänruskeat silmät katsoivat häneen lempeinä.
“Kyllä hän varmasti tulee kuntoon, kunhan vain saamme verentulon hyytymään”, kolli sanoi eikä kerennyt mitenkään muuten rauhoitella häntä, kun Kylmätassu olikin jo nelistänyt takaisin paikalle unikonsiementen ja hämähäkinseitin kanssa. Aamutäplä perääntyi antaen kahdelle kollille tilaa hoitaa tummanharmaata soturia.
*Hyvä Tähtiklaani, pelastakaa minun isäni!*

Lumitassu oli vasta herännyt ja unenpöpperössä yritti selvitellä sekaista turkkiaan. Savitassu oli myös hereillä ja aikeissa juuri lähteä jalkeille.
"Eilinen kokoontuminen oli kyllä aika tylsä. Mitään jännittävää ei tapahtunut", naarasoppilas valitti hiljaisella äänellä ettei herättäisi muita pesätovereitaan. Kollioppilas hymähti vastauksena ja yritti parhaansa mukaan pitää silmiään auki. Oli totta, että viimeillan kokoontumisessa ei kauheasti ollut mitään jännittävää tapahtunut, ainakin hän oli taas päässyt näkemään Haukkakiitoa. Ja ainoa asia mikä Lumitassun mieleen muuten oli jäänyt olivat kuutamoklaanilaisten oudot katseet millä he olivat puroklaanilaisia katsoneet. Laikukas kissa huomasi sivusilmällään Savitassun jähmettyvän ja jäi outo ilme kasvoillaan katsomaan tuota. Kumpikaan oppilaista ei ehtinyt avata suutaan ennen ulkoa kuuluvaa huutoa.
"Kuutamoklaani hyökkää!" Ja silloin taistelu alkoi. Sähinää, huuroa ja murinaa kuului ulkoa. Naarasoppilas oli jo ehtinyt juoksemaan ulos, kun Lumitassu oli ponnistanut jaloilleen ja muut oppilaat hätkähtivät hereille.
"Savitassu odota!" Kollioppilas huusi ja ryntäsi tuon perässä pesästä ulos.
"Hyökkäykseen!" Aukio oli täynnä kissoja ja taistelu oli selvästi vasta alkanut. Kuutamoklaanilaiset seisoivat leirin sisäänkäynnillä etsien juuri herääviä vastustajia ja olivat siksi heti niskan päällä. Lumitassu oli kadottanut Savitassun näköpiiristään, hän oli näkevinään tuon valkoisen hännänpään katoavan taistelevien kissojen sekaan. Laikukas kissa katseli hätääntyneenä ympärilleen ja loikki taaksepäin väistellessään kieriviä kissoja. Hänellä ei edes käynyt mielessä, että vihollisia oli kaikkialla hänen ympärillään, eikä siksi osannut katsoa muualle kuin eteensä. Eikä siksi huomannut takaapäin hänen selkäänsä hypännyttä kissaa. Kollioppilas iskeytyi vatsalleen maahan. Onneksi leirin maaperä oli suurimmaksi osaksi hiekkaa, eikä siksi ollut niin kova pinta iskeytyä vasten, kuin normaalilla maatilkulla. Hän yritti haukkoa henkeään, tuntien painon selässään, niskassaan ja kaulallaan. Murina kaikui Lumitassun korvissa ja terävät kynnet olivat uppoutuneet hänen alaselälleen, niskalleen ja päälaelleen. Laikukas kissa yritti turhaan vääntäytyä irti, paino hänen yläpuolellaan oli liian voimakas ja jokaisella liikkeellä kynnet niskavilloissa vain kaivautuivat syvemmälle. Kollioppilas irvisti kivusta. Paniikinomaiset ajatukset saivat aikaan paniikinomaisen mielentilan ja hän vain toivoi painon katoavan päältään, että hän pääsisi ylös vetämään henkeä. Sitten kermanvaalean kissan mieleen muistui harjoittelutuokio Täpläliidon kanssa ja se kuinka hän oli kerran päässyt kiemurtelemaan pois mestarinsa alta tuon pitäessä häntä paikoillaan. Lumitassu kurotti etutassuillaan eteenpäin, vaikka lapojen liikehdintä sai niskassa olevien kynsien terät liikkumaan. Samoin hän teki takajaloillaan ja nopealla liikkeellä ja voimalla kierähti kyljelleen. Hänen päällään olevan kuutamoklaanilaisen piti hakea tukea toisella takajloistaan ettei olisi vain itse kaatunut samalla, milloin kollioppilas sai vapailla takajaloillaan potkittua tuon kokonaan pois päältään. Puroklaanilaisilla on erittäin vahvat takajalat, varsinkin Lumitassulla. Olihan hän yksin sukeltanut hukkuvan Haukkakiidon kiinni ja raahannut tuon vedestä rantaan. Täysin omilla voimillaan ja lihaksillaan. Laikukas kissa rämpi jaloilleen ja sai juuri ajoissa väistettyä mustan kollin kynsiä, kun hän yritti viiltää kermanvaaleaa kissaa naamaan. Laikukas kolli teki syöksyn kuutamoklaanilaista kohti ja tarrasi etutassuillaan kiinni tuon kylkeen, keltasilmäisen kissan yrittäessä syöksyä väistää. He kierivät hiekkaisella maalla toistensa kimpussa, mutta heidän matkansa tössäsi lyhyeen kun he törmäsivät toiseen taistelupariin. Lumitassu painautui hiekkaa vasten, kun kolmen kissan paino oli hänen yllään. Jokainen heistä rämpi itsensä jaloilleen ja nopeasti laikukas kolli huomasi seisovansa Kuplamyrskyn vierellä, se samainen aikaisempi musta kolli ja nyt toinen vaaleankellertävä kolli heitä vastassa seisten. Nuori puroklaanin soturi ja kermanvaalea kissa katsoivat toisiaan tietävillä katseilla, he taistelisivat tämän taistelun toistensa vierellään, tapahtuisi mitä tahansa.
"Salamatassu, kai osaat taistella rinnakkain klaanitoverisi kanssa?" Vaaleankellertävä kuutamoklaanilainen kysyi mustalta kollilta, ilmeisesti Salamatassulta. Lumitassu ei olisi olettanut mustaturkkista kollia oppilaaksi, hän oli miltei täysikasvuisen soturin kokoinen!
"Kyllä, Lehmusvarjo", Salamatassu vastasi ja Lehmusvarjon merkistä he lähtivät kiitämään kohti Kuplamyrskyä ja Lumitassua. Kaksikko vilkaisi vielä kerran toisiaan merkittävillä katseilla ennen kuin ryntäsivät hyökkääjien kimppuun.

***

"Savitassu!" Lumitassu tuijotti lamautuneena parhaan ystävänsä ruumista, mikä makasi verilammikossa. Hän ei ollut tajunnut ollenkaan mitä oli tapahtunut. Kollioppilas oli vain kuullut kirkaisun, kääntynyt ympäri ja nähnyt kuinka Savitassun ruumis tömähti maahan. Hän ja Kuplamyrsky olivat saaneet häädettyä Salamatassun ja Lehmusvarjon pois kimpustaan, raadellen kummankin yllättävän huonoon kuntoon. Musta naaras lipaisi verisiä huuliaan ja katsoi koko kissajoukon läpi puistattelevalla katseellaan, kunnes hänen katseensa osui Lumitassuun ja nuoreen puroklaanilaissoturiin hänen vierellään. Kollioppilas veti terävästi henkeä ja tunsi vihan ravistelevan kehoaan. Hän oli tappanut Savitassun, Kuplamyrskyn ja Lumitassun hyvän ja tärkeän ystävän. He olivat koko oppilasaikansa olleet todella tiivis kolmikko ja nyt Savitassusta oli tullut vielä tärkeämpi Lumitassulle Kuplamyrskyn soturiseremonian jälkeen, kun he jäivät vielä oppilaiksi. Myöskin valkeaturkkinen kolli hänen vierellään pörhisti karvojaan ja alkoi päästämään kurkustaan matalaa murinaa. Sitten karjaisu kaikui leirissä ja laikukas kissa ryntäsi kohti mustaa naarasta, joka oli tappanut hänen hyvän ystävänsä. Juostessaan tuota kohti hän tajusi karjaisun kuuluvan Aamutäplälle, joka oli myöskin rynnännyt kohti mustaa kuutamoklaanilaista. Lumitassu kuitenkin ehti ensin ja heittäytyi kuutamoklaanilaisnaaraan päälle, painaen tuon maahan.
"Minä kostan sinulle parhaan ystäväni kuoleman!" Tuo karjui, iskien tassullaan naarasta kasvoihin. Viha antoi hänelle voimaa suorittaa iskunsa niin kovina.
"Ensin te hyökkäätte klaaniimme ilman syytä ja sitten tapoitte Savitassun!" Lumitassu huusi mitä vain keuhkoistaan pystyi, kaivaen kyntensä mustan naaraan kaulaan, välittämättä tuon huitovista ja potkivista tassuista. Mutta sitten hän tunsi hampaat niskassaan ja sen kuinka hänet riuhtaistiin kuutamoklaanilaisen yltä pois. Kollioppilas tömähti kyljelleen maahan, mutta sai itsensä nopeasti jaloilleen. Hän kohtasi ylös kompuroivan mustaan naaraan edessä seisovan ruskean pienikokoisen kollin, joka katsoi laikukasta kissaa tulisella katseella. Hänen viereensä asteli vaaleanharmaa, häijyltä näyttävä kolli. Lumitassu oli valmis taistelemaan kumpaakin kissaa vastaan, kunhan hän vain pääsisi kostamaan Savitassun tappajalle. Mutta niin ei tarvinnut tehdä, koska Aamutäplä repäisi sen pienemmän ruskeaturkkisen kollin sivummalle nuoremmasta veljestään ja Kuplamyrsky loikkasi vaaleanharmaan kollin niskaan. Kollioppilas sai suoran tien juosta takaisin mustan naaraan kimppuun. Hän ei kuitenkaan saanut toista tilaisuutta satuttaa tuota kamalan pahasti, niin nopea ja ketterä naaras oli tassuistaan. Tappelu kolmen taisteluparin kesken ei jatkunut pitkään, sillä kuutamoklaanin varapäällikön huutaessa perääntymiskäskyn, olivat kuutamoklaanilaiset suosiolla poistuneet. Vain Nummipyörre ja Varistähti olivat jääneet aukiolle kinastelemaan Hiiriturkin ja Ututähden kanssa.

"Tänä aamuna saimme kokea suuren kolahduksen klaanissamme, kun Kuutamoklaani tänne hyökkäsi. Ja mukanaan he veivät nuoren Savitassun hengen. Ymmärrän, että kaikki ovat vielä suuressa shokissa, eikä kukaan ole tuomitsemassa teitä siitä. Tämä tuli täysin yllätyksenä meille kaikille. Savitassun hautajaiset pidetään tänä iltana, osanottoni kaikille hänen läheisilleen. Ja vaikka haavoja on kullakin vaikka missä ja suurin osa teistä on kivuissaan, on leirimme silti veren peitossa ja osa pesistä romautettuja. Tänä loppupäivänä emme lähetä yhtään partioita vaan korjailemme leiriä ja voitte levätä hieman. Toivoisin, että kaikki auttaisivat parhaansa mukaan", Ututähti puhui Päällikön pesän päältä, katsoen verisellä aukiolla makaavia kissoja. Savitassun ruumis oli kannettu parantajan pesään ja suurin osa oli vetänyt sammaleensa romahtaneiden pesien alta leirin laitamille ja nyt lepäsivät niillä. Yöturkki ja Kylmätassu yrittivät parhaansa mukaan hoitaa jokaista, mutta Tummakajo oli hyvin kriittisessä tilassa ja vaati todella paljon parantajien huomiota. Lumitassu makasi romahtaneen oppilaiden pesän vieressä, tai tarkemmin sanottuna sen takana. Niin ettei hänen tarvitsisi nähdä parantajien pesää ja saada muistutusta kuolleesta ystävästään ja ehkä kuolevasta isästään. Sädetaivas oli ainoa joka oltiin parantajien pesään päästetty Tummakajoa vahtimaan, jopa Ruskalehti ja Täpläliito käännytettiin suuaukolta sivuun. Vain huonossa kunnossa olevat kissat saivat siellä tällä hetkellä olla. Kuplamyrsky makasi kollioppilaan vierellä ja nieli suolaisia kyyneliä, mitä hänen poskiaan pitkin valui. Hän oli kääntänyt selkänsä koko leirille, vain katkonaiset itkuiset henkäykset kuuluivat hänestä. Lumitassu makasi hiljaa, antaen kyynelten tulla ja mennä. Välillä suruaalto ravisteli häntä, mutta hän ei päästänyt ääntäkään, antoi asian vain olla. Päivä kului pidemmälle ja kaksikko sai yrttiseosta haavoihinsa. Aamutäplä sai myös molemmat kolleista suostuteltua auttamaan pentutarhan rakentamisessa, mihin useampi jaloillaan pysyvä kissa osallistui. Kollioppilas lähinnä toi sammalia ja lähellä olevia risuja pesän rakentajien luo, hän ei pystynyt keskittymään niiden asettelemiseen. Kaikki kirosivat sitä miten savea ei voisi vielä käyttää, kun aurinko ei paistanut ja kovettanut sitä.
*Ironista.* Oli Lumitassu ajatellut. Jopa taivas oli harmaa ja hieman sateinen, korostaen Puroklaanin surullista päivää. Illan saapuessa alkoivat Savitassun hautajaiset. Kuplamyrsky ja Lumitassu olivat irroittaneet lehtikadon pakkasten huurtamia lummenlehtien kukkasaten terälehtiä, jotka olivat sulaneet sään lämmetessä hieman. He asettelivat kukkaset kauniisti kuolleen oppilaan ruumiin päälle ja ympärille, muiden yrttien sekaan mitä Savitassun ympärillä oli. Viemässä kuolleen kissan hajua pois. Kottaraissulka makasi veljensä vierellä, tuon maatessa kuono kiinni kuolleen naarasoppilaan selässä. Raidallisen kissan lempeät hännänsilitykset eivät auttaneet viemään kipua ja tuskaa pois, mutta Lumitassu oli ainoastaan kiitollinen veljelleen, kun oli hänen tukenaan. Yön edetessä olivat kohta ainoastaan Kanijalka, Kuplamyrsky ja kollioppilas ainoat, jotka Savitassun ruumiilla valvoivat.

Lumitassu heräsi auringon laskiessa. Hän oli nukkunut koko päivän, tuskin oli pysynyt hereillä kun oli tassutellut leiriin Kanijalan ja Kuplamyrskyn perässä Savitassun haudattuaan. Oppilaiden pesä oltiin saatu jonkinlaiseen kuntoon, ainakin siellä pystyi nukkumaan. Lumitassu oli saanut vapautuksen päivän harjoitteluista ja partioista ja hyvä niin. Hän ei olisi uskonut pystyvänsä mihinkään niistä. Olisipa Haukkakiito ollut täällä, hän olisi varmasti saanut Lumitassun olon paremmaksi. Hän tökki tassullaan simpukkaa, joka oli kuolleen naarasoppilaan nukkumapaikkaa koristanut. He olivat Kuplamyrskyn ja Kanijalan kanssa jakaneet hienoimmat esineet Savitassun pediltä keskenään ja kollioppilas oli valinnut muistokseen naaraasta kokonaan valkean simpukan. Se muistutti väriltään Savitassun turkin väriä. Ei täysin lumen valkoinen, hieman ruskeampi ja likaisempi. Askeleet ulkoa saivat laikukkaan kissan katsomaan suuaukolle ja yllätykseskeen hän näki Täpläliidon kasvot.
"Lumitassu, tule ulos. Minulla olisi asiaa sinulle", hänen mestarinsa käski ja teki tilaa oppilaalleen. Lumitassu keräsi itsensä ylös ja astui vieläkin harmaalta näyttävään leiriin. Sentään ei satanut. Leiriaukiolla pystyi vielä haistamaan veren, kuutamoklaanilaiset ja Savitassun. Kollioppilas nielaisi ja laski katseensa maahan. Hän ei itkisi setänsä edessä.
"Minä ja Ututähti puhuimme tänään eilisestä taistelusta ja sinun suorituksestasi siinä. Voin sanoa, että me yllätyin nähdessäni sinun niin helposti iskevän sen kuutamoklaanilaisnaaraan maahan joka Savitassun... noh, niin", Täpläliito aloitti aluksi, mutta huomasi oppilaansa kyyristyvän ja kiertävän pörröistä häntäänsä ympärilleen kuin suojellakseen itseään maailmalta.
"Tarkoitan siis sitä, että sinä suoriuduit todella hyvin taistelemisesta, jopa senkin jälkeen, kun Aamutäplä ja Kuplamyrsky tulivat avuksesi. Kerroin siitä Ututähdelle ja Hiiriturkille tänään ja he olivat samaa mieltä kanssani. Vaikka metsästystaitosi kaipaisivatkin hiomista, tuli Ututähti siihen tulokseen, että jos vain haluat, voisimme nimittää sinut soturiksi tänä iltana", Täpläliito kertoi ja odottavasti katsoi Lumitassua, nähdäkseen tuon reaktion. Kollioppilas veti syvään henkeä ja puristi hampaitaan yhteen. Tämä ei voinut olla todellista. Hän pääsisi soturiksi vain Savitassun kuoleman takia? Laikukkaan kissan teki mieli käydän mestarinsa, Hiiriturkin ja Ututähden kurkkuihin kiinni ja karjua päin heidän naamojaan, että kuinka alentavasti he Savitassun kuolemaa katsoivat. Ja juuri kun hän oli suutaan avaamassa ja laukomassa syyttäviä kommentteja mestarilleen, tuli kollioppilaalle todella rauhallinen olo. Hän ei aluksi tajunnut mitä tapahtui, viha vain katosi hänen mielestään ja hän pystyi rentoutumaan, hengittämään ja nostamaan katseensa tassuistaan. Ja hänen ajatuksensa selkenivät. Ei kuolema ollut se mikä tilaisuuden Lumitassulle antoi vaan hänen omat, vahvat tunteensa ystäväänsä kohtaan. Siksi hän oli hyökännyt ja antanut kaikkensa taistellessaan kuutamoklaanilaista naarasta vastaan. Laikukas kissa nosti katseensa ja nyökkäsi Täpläliidolle.
"Olen valmis siihen", hän sanoi. Savitassun tuoksu tuntui tuoksuvan voimakkaasti ilmassa...

Lumitassu istui kaikkien edessä, hieman hermostuneena vilkuillen ympärilleen. Ututähti oli juuri pyytänyt hänet eteensä kertoessaan soturinimityksestä. Oppilas oli muuten todella neutraalilla mielellä, mutta häntä harmitti ja huolestutti yksi asia; Sädetaivas ja Tummakajo eivät olleet astuneet aukiolle seuraamaan poikansa nimitysseremoniaa. Katsoessaan parantajan pesää päin, hän oli näkevinään silmäparin jos toisenkin pesän suuaukolla, muttei ollut varma näkemästään.
"Lumitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Ututähti kysyi, tuoden Lumitassun takaisin tähän hetkeen. Kollioppilas nyökkäsi ja kuuluvaan ääneen sanoi;
"Lupaan."
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien valtuuksien kautta minä annan sinulle soturinimesi. Lumitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumisydän. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat hyväsydämmeisyyttäsi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin soturiksi!" Koko seremonian ajan oli Lumisydämellä ollut vaikeuksia hengittää ja nyt hänestä tuntui, kuin suuri kivi oltaisiin vieräytetty pois hänen kaulansa päältä, mikä esti hengittämisen. Hän kosketti kuonollaan päällikkönsä lapaa ja oli kääntymässä vastaanottaakseen hurraukset, mutta Ututähti painoi kuononsa tuon korvaa vasten.
"Halusin antaa sinulle saman nimen, minkä olisin antanut Savitassulle", naaras kuiskasi ja nosti katseensa kohdatakseen klaaninsa jäsenet. Lumisydän nyökkäsi pienesti ja hieman hämmentyneenä kääntyi vastaanottamaan nimensä hurraukset. Ja jäädessään yksin vartioimaan aukiota jossa vielä edellispäivänä oltiin taisteltu, hän vannotti, että eläisi soturinelämänsä Savitassunkin puolesta.

-Ruusutassu, sano vain mikä on hätänä. Tokaisin haluamaani töykeämmin.
Sisar pörhisti loukkaantuneena turkkinsa käännähtäen minusta pois päin.
-Älä viitsi, minun pitää mennä rajapartioon. Maukaisin kärkkäästi ja huitaisin mustalla hännälläni kissajoukkon suuntaan, joka seisoi kärsimättömänä uloskäynnin vierellä.
-Mene sitten. Ruusutassu sihahti lähtien tassutamaan rivakasti mestariaan kohti.
#Ei hän ole ennen ollut tuollainen!#
Kipitin nopeasti ulos lähteneen partion perään. Hidastin vauhtia kun jättäydyin kulkemaan Tomukukan vierelle.
-Saratassu, yritä keskittyä. Tomukukka huokaisi kun kompastuin muhkuraiseen puunjuureen. Tukahdutin pisteliään vastauksen ja nousin ylös kylmästä lumisesta maasta. Ravistelin lumet pois mustasta turkistani ja yritin keskittyä oleelliseen asiaan.

4 luku

Värisin pentutarhassa, en kylmästä vaan pelosta, joka oli ravistellut kehoani koko ajan, Varjoklaanin verisen hyökkäyksen jälkeen oli mahdotonta sanoa että, joku ei olisi kuollut. Puroklaani oli menettänyt rohkean oppilaan, Salviatassun. Olin päässyt livistämään Kielopuron valkean hännän alta ja nähnyt kun Salviatassu kaatui kiljaisten maahan. Toivoin vain saavani olla pentutarhan lämpimässä nurkkauksessa siihen asti, että minusta tulisi oppilas.
***
-Kastepentu, tule ulos. Jalopentu maanitteli äänessään terävä sävy.
-En. Käänsin päättäväisesti naukaistessani selkäni kollipennulle.
-Älä sitten. Kuulin Jalopennun äänessä harmistuneen vivahduksen kun tämä sihahti selälleni.
Aistin Jalopennun katseen polttavan turkkiani, sitten kuulin hiljaiset askeleet, jotka lähtivät pois pentutarhasta.
#Ei kai pitäisi lähteä ulos ollenkaan#
Nousin istumaan ja Kielopuro kaappasi minut hännällään kiinni lämpimään kylkeensä. Tunsin ottoemoni karheat kielenvedot kun tämä siisti sotkuista harmaata turkkiani.
En pyristellyt vastaan vaan annoin Kielopuron siistiä minut kokonaan, sitten vanha naaras päästi minut pois.
-Voisit mennä ulos, et saa homehtua täällä kuin mikäkin veltto variksenruoka läjä. Kielopuro naukaisi äänessään huolta.
-Hyvä on. Niikautin nenääni ärsyyntyneenä maukuessani.
Venyttelin nautinnollisesti harmaita käpäliäni ja lähdin vasta sitten kipittämään ulos.

“Tummakajo? Mikä on vointisi?” Sädetaivaan huolestunut ääni uteli, kun kermanvaalea naaras teki tiensä sisälle parantajan pesään ja tassutteli kumppaninsa sammalpedin luokse. Ainoastaan hän oli saanut luvan tulla katsomaan Tummakajoa aina hetkeksi ilman, että häntä ajettaisi ulos parantajien tieltä. Naaras huokaisi syvään ja laski kuononsa kumppaninsa tummanharmaalle turkille ja hieraisi sitä hellästi, todella varovaisesti, ettei missään nimessä satuttaisi kollia.
“Sädetaivas?” Tummakajo kysyi hiljaa käheällä äänellä ja siristi hieman kellertäviä silmiään nähdäkseen soturittaren kunnolla. Siinä Sädetaivas seisoi taivaansiniset silmät huolesta täyttyneenä ja hermostuneena. Hän ähkäisi hieman yrittäessään jaloilleen.
“Mitä sinä teet? Yöturkki sanoi tasan tarkkaan, ettet juuri nyt saa liikkua hiirenmittaakaan tai haavasi voivat avautua uudelleen!” Sädetaivas sihahti yrittäen saada harmaan kollin aloilleen, jonka kehoa koristi monet niin syvät kuin pinta haavatkin.
“Mutta sinähän sanoit, että tänään on Lumitassun nimitysseremonia, joten pakkohan minun on mennä katsomaan sitä”, Tummakajo naukui vastaan ja hammasta purren hän liikkui hitaasti parantajan pesän suulle kumppaninsa kielloista huolimatta.
“Mutta-” Sädetaivas yritti kuitenkin joutuen keskeyttämään lauseensa kohdattuaan kollin pistävän keltaiset silmät, jotka olivat lähes epätoivoiset.
“Hän on myös minun poikani, muistathan sen”, hän kuiskasi särkyneellä äänellä. Sädetaivas katsoi häntä hiljaisena, mutta lopulta nyökäytti päätään nielaisten ja kulki kumppaninsa vierelle. Naaras laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja mitään sanomatta käänsi katseensa aukiolle, missä huomasi poikansa istuvan koko klaanin silmien alla.
Tummakajo huokaisi syvään huojentuneena, jonka jälkeen suuntasi katseensa myös Lumitassuun, joka istui kaikkien edessä selvästi hermostuneen oloisena. Kolli hieman hymyili itsekseen, oli hänkin ollut todella hermostunut soturiseremoniassaan, mutta enimmäkseen sen takia, että oli vihdoin pääsemässä takaisin Sädetaivaan rinnalle. Sädetaivashan oli vanhempi ja hänet oltiin nimitetty aikaisemmin soturiksi, joka oli saanut Tummakajon työskentelemään vieläkin enemmän soturiksi pääsemisen eteen, jotta pääsisi taas nukkumaan soturittaren kanssa samaan pesään ja saamaan tuosta sen turvallisuuden tunteen, minkä naaras pystyi hänelle ainoastaan antamaan. Ei kenenkään kanssa koskaan ollut niin hyvä kuin Sädetaivaan. Hän vilkaisi nopeasti vierelleen istunutta kuvankaunista naarasta, joka hymyillen seurasi poikaansa. Hän oli niin onnekas saadessaan Sädetaivaan tapaisen kissan elämäänsä.
"Lumitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Ututähden ääni herätteli Tummakajon ajatuksistaan ja sai kollin siirtämään katseensa taas päällikköön ja tuon edessä istuvaan kollioppilaaseen, joka vahvalla äänellään sanoi lupaavansa. Tummakajo hymyili jälleen. Hänen poikansa oli niin uskomattoman vahva kissa. Kolli oli juuri menettänyt hyvän ystävänsä ja oli nimitetty vasta nyt soturiksi, mutta silti jaksoi näyttää niin vahvalta ja peräänantamattomalta.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien valtuuksien kautta minä annan sinulle soturinimesi. Lumitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumisydän. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat hyväsydämmeisyyttäsi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin soturiksi!" Ututähti kajautti ylpeästi ja tuntui sanovan jotain Lumisydämelle ennen kuin antoi uuden soturin kääntyä klaanin puoleen ja ottaa klaanilaistensa hurraushuudot vastaan.
“Lumisydän! Lumisydän!” Tummakajokin alkoi hurraamaan käheällä äänellään. Hänen leveitä kasvoja koristi suuri hymy, mikä oli täynnä ylpeyttä. Hänen poikansa oli vihdoin soturi kaikista esteistä huolimatta! Hän ei voisi olla enää yhtään ylpeämpi.

Ilta oli nopeasti kääntynyt aamuksi ja paksujen pilvikerrosten läpi karkasi muutama auringonsäde, jotka täplittivät vielä hieman punertavaa maata. Tummakajo availi silmiään ja hengitti raskaasti. Vaikka mitä hän oli syönyt viimeisen yön aikana, silti kivut olivat todella isot ja sai kollin puremaan hammasta. Hänen silmiinsä sattui ja kirveli, hän ei ollut nukkunut koko yönä. Lihaksiin sattui ja haavat kirvelivät joka paikassa. Häneen sattui, muttei hän halunnut häiritä kahta kiireistä parantajaa, joilla oli jo ihan tarpeeksi tekemistä ilman hänen valitusta. Monet kissat olivat loukkaantuneet pahasti Kuutamoklaanin hyökätessä eikä hän tuntenut kuuluvansa tänne pesään paapottavaksi, kun muutkin tarvitsivat apua. Hän halusi olla klaanilleen hyökdyksi eikä maata täällä vain tyhjän kanssa. Tummanharmaa kolli ärähti hiljaa itsekseen ja yritti jaloilleen, mutta keskeytti samalla silmänräpäyksellä tekemisensä, kun kuuli toisen parantajan lähestyvän.
“Tummakajo, miten voit?” Yöturkki kysyi sillä omalla todella pehmeällä äänensävyllään ja tutkaili soturia pähkinänruskeilla silmillään kysyvästi. Tummakajo katsoi parantajaa ja loihti kasvoilleen väkisin hymyn, joka sai yhden haavoista hänen kasvoillaan kirvelemään. Kirvelystä huolimatta hän ei antanut hymynsä haihtua huuliltaan.
“Voin ihan hyvin. Milloin voin jatkaa sotureiden tehtävissä?” hän tiedusteli saaden mustaraitaisen kollin silmät hieman avartumaan hämmenyksestä. Hän nopeasti hymyili vielä leveämmin, vakuuttavammin,
“Haluaisin vain olla klaanille hyödyksi!”
Yöturkki huokaisi syvään kuin ei olisi osannut sanoa mitään kuulostamatta moittivalta. Kaikkihan sen näki, ettei Tummakajo ollut todellakaan sellaisessa kunnossa, että voisi nyt vain nousta ylös ja mennä auttamaan klaania leirin pystyttämisessä ja paikkaamisessa. Hyvä, kun tuo pystyi edes seisomaan ilman, ettei olisi irvistänyt kivusta.
“Olet klaanille hyödyksi, kun pysyt elossa. Haavasi ovat todella syvät ja äkkinäiset liikkeet saavat ne auki uudelleen, jonka takia sinun on oltava todella varovainen likkumisesi suhteen. Tiedäthän sinä, etten minä pidä sinua täällä vain huvin ja ilon vuoksi vaan sen takia, että paranet ja olet vahvempi?” parantaja selitti vakavana. Tummakajo katsoi kollia hiljaisena ja lopulta päätyi nyökkäämään. Kaipa hänen oli kuunneltava tuota ja oltava vain paikoillaan.
“Selvä”, hän mutisi hiljaisesti, mikä sai toisen kollin kasvoille hymyn aikaiseksi. Yöturkki hymähti hiljaisesti ja kosketti hännänpäällään hänen selkää, jonka jälkeen suuntasi ulos aukiolle, minne hänkin olisi halunnut mennä. Tummanharmaa kolli tuhahti ja painoi päänsä tassujensa päälle. Hän hieman kallisti päätään suuaukolle päin ja tylsistyneenä katseli kuinka auringonsäteet olivat päätyneet pesän suuaukon luokse ja heikosti täplittivät sen pintaa.

Joukko kissoja värjötteli Neljän virran tammen paksujen oksien alla. Heikko tuulenvire vei heidän harmaat ja lyhyet sanansa pois, ja hiljensi aukion. Kuului vain kahina Kuutamoklaanin parantajan Tammiturkin ja hänen oppilaansa Lehtitassun käpälistä, kun he vuorollaan kiersivät haavoittuneiden kissojen luona ja hoitivat heidän haavojaan niin hyvin kuin pystyivät. Lähes karmiva hiljaisuus oli ja pysyi. Tihkutassu olisi kuvitellut jonkun alkavan kerskailla tai mesota äskeisestä taistelustaan. Kaikki taistelukentältä poistuneet kyyhöttivät nyt kuitenkin voimattomina nurmikolla, käpertyneinä tuskaisiin ja alistuneisiin asentoihin. Tihkutassu oli vetäytynyt kauemmas muista kissoista, tiheään saniaispehkoon, ja istuuntunut levottomana. Nurmi naaraan ympärillä oli muuttunut loskan ja mudan sekaiseksi mössöksi, joka värjäytyi tummanpunaiseksi veren tipahdellessa syvistä haavoista oppilaan selässä ja kasvoissa. Loukkaantunut kissa väänti itsensä makuuasentoon, ja räpytteli toista ummistamatonta silmäänsä. Hän oli puristanut toisen silmänsä tiukasti kiinni sen saadessa kovan osuman, eikä enää uskaltanut avata sitä.
”Hei Tihkutassu.”
Tihkutassu tunsi parantajaoppilas Lehtitassun vaimean äänen välittömästi, vaikka ei lamaantuneiden aisteidensa ja sumentuneen näkönsä takia ollut ensin huomannut hänen tuloaan.
”Hei”, oppilas tervehti takaisin tomerasti ja kompuroi ylös väristen.
”Miten kaikki voivat? Onko pahasti loukkaantuneita?”
”Kaikilla on jotain”, Lehtitassu vastasi hiljaa ja painoi jotain tahmeaa vasten Tihkutassun selkää.
”Nämä ovat viimeiset hämähäkinseittini. Kun palataan leiriin, saat lisää”, harmaa naaras lisäsi ankeasti. Tihkutassu nyökkäsi ymmärtäneensä. Taisteltuaan jotakuta puroklaanilaista kollia vastaan, joka oli myös raadellut hänen silmänsä, oli lähistöllä taistellut Vasanloikka patistanut oppilaansa pois paikalta. Tihkutassua hävetti myöntää, että hänen jalkansa olivat suorastaan kantaneet hänet pois taistelukentältä. Niin hän oli kompastellen saapunut tammelle, eikä hän ollut ollut edes ensimmäisten joukossa. Lannistuneet kuutamoklaanilaiset olivat tuntuneet katsovaan häneen pettyneinä.
#Yritin parhaani, oikeasti.# naaras nielaisi. Hän oli vieläkin huojentunut siitä, miten helposti kynnet olivat uponneet nahkaan ja miten helposti vastustajan hampaat olivat pureutuneet hänen lapaansa, kuin mäyrän. Oppilas ei pystynyt pureutumaan tunteeseen joka oli jo alkanut tuntua kaukaiselta.
”Olisin voinut taistella paremmin. Jos olisin-”
”En usko”, Lehtitassu piipitti.
”Ei taistelu ole yhdestä kissasta kiinni. Ja emmehän me vielä tiedä, miten tässä käy.”
”Olet oikeassa.” Tihkutassu naukui vaisusti ja painoi päänsä alas. Hänellä oli kuitenkin asiasta huono aavistus.

Hetken kuluttua Tihkutassu havahtui kiihkeään supinaan. Naaras oli saanut ummistettua silmänsä kivulta ja torkahtanut vähäksi aikaa. Kuiskinnasta ei saanut selvää, joten oppilas kampesi itsensä ylös ja ontui pois saniaispehkon suojista. Metallinen, nurmesta kohoava lemu sai hänen karvansa pörrölle. Katseellaan naaras erotti heikosti, että tammelle saapui rypäs kissoja. Selvää johtajaa ei näkynyt.
#Tässähän ovat melkein kaikki taisteluun lähteneet kissat...# oppilas kuopaisi maata huolestuneena, ja korjasi asentoaan suoremmaksi jottei näyttäisi pahasti haavoittuneelta. Nummipyörre puski tiensä Kuutamoklaanin rippeiden keskelle, ja huusi pari käheää käskyä, jotka hautautuivat kissojen pettyneisiin sihahduksiin. Tihkutassu tassutteli taas lähemmäs kuullakseen, mutta muut kissat olivat jo jakaantuneet epämääräiseksi jonoksi, joka lähti etenemään hitaasti kohti omaa reviiriään. Neuvottomana Tihkutassu seurasi klaanitovereita ja liittyi joukkion hännille. Kissojen kuiske alkoi kantautua hänen korviinsa aluskasvillisuuden tihentyessä.
”Kuulin, että Varistähti menetti hengen.”
”Oletko tosissasi?”
Väristykset kulkivat pitkin Tihkutassun selkäpiitä. Naaras muisti, miten raivokkaasti päällikön tummat silmät olivat aamun hämärässä hohtaneet. Hän oli mielessään pitänyt savunharmaata kollia voittamattomana hahmona.

Tihkutassu kulki loppumatkan leiriin kuin sumussa.
”No niin, avaahan se silmä.”
Vasanloikan tiukka käsky havahdutti oppilaan ajatuksistaan. Raidallinen soturi istui oppilaansa edessä pitkä häntä vakavasti ympärilleen kiedottuna. Naaraan turkki oli taistelun jäljiltä sotkuinen ja takussa. Tammiturkki istuskeli hänen vierellään. Kumpikin katsoi Tihkutassuun odottavasti. Hämmentyneenä oppilas ravisteli harmaakuvioista turkkiaan, korjasi tassujensa asennon ja nyökkäsi heille.
Ensin naaras pelkäsi, että silmästä alkaisi pulputa verta valtoimenaan. Toinen puoli näkymästä oli kuitenkin vain hetken sumea niin, että oppilas erotti muotoja ja hahmoja epämääräisinä valopalloina, jotka sekottuivat hänen toisen silmänsä näyn kanssa, ja selkeytyivät räpytellessä.
”Hyvä, silmä ei ole nähtävästi vahingoittunut”, Tammiturkki totesi, ja nousi tarkastelemaan Tihkutassun kasvoja tarkemmin. Mustan parantajan viikset värisivät.
”Nämä kynnenjäjet ovat kuitenkin syvät. Niiden parantumisessa saattaa kestää”, kolli jatkoi, ja katsoi taakseen kuin pohtien jotain. Tihkutassu tunsi silmän viiltojen alkavan vuotaa.
”Ensiksi tuo verenvuoto on pysäytettävä”, Tammiturkki naukui pudistaen päätään, ja loikki sitten äkkiä kohti pesäänsä. Avuttomana Tihkutassu painoi päänsä alas, ja näki veritippojen tipahtelevan maahan ja kuivuvan välittömästi tunnistamattomiksi läikiksi.
”Onneksi kenellekään ei käynyt pahemmin”, Vasanloikka huokaisi koukistellen kynsiään. Tihkutassu aavisti, että tuolla ei ollut aikomuksia mainita Varistähteä.
”Niin”, oppilas naukui ja luimisti korviaan.
#Minusta tuntuu vieläkin, että olisin voinut taistella paremmin. Miten voin sanoa sen Vasanloikalle? Ansaitsenko edes olla Kuutamoklaanin soturi?#
”Tämän pitäisi kelvata”, Tammiturkki mumisi kiirehtiessään paikalle. Parantajalla oli leukojensa välissä tukko hämähäkinseittiä ja kirpeältä tuoksuvaa tahnaa.
”Mitä tuo on?”
”Sulje vain silmäsi.” Tihkutassu ummisti vahingoittuneen silmänsä. Tammiturkki paineli tuomansa sekoituksen sen päälle tottuneesti tassuillaan. Lopputulos oli ovaalin muotoinen, valkea hämähäkinseittipaikka oppilaan silmän kohdalla.
”Miten hän metsästää ilman toista silmäänsä?” Vasanloikka kysyi siristellen silmiään epäilevänä. Tihkutassu katsoi yhdellä silmällään mestariaan ja klaaninsa parantajaa hämmästyneenä.
”Älä huoli”, Tammiturkki puuskahti.
”Suojan voi poistaa jo parin päivän päästä. Sen on vain tarkoitus antaa haavojen umpeutua rauhassa.”
”Vai niin”, Vasanloikka mutisi, ja kallisti päätään tarkastellessaan silmää epäluuloisena. Tihkutassu huomasi eritoten mestarinsa kaulan näyttävän myllätyltä, irtonaisten karvojen sekasotkulta. Verta tai syviä haavoja ei näkynyt. Aivan kuin joku olisi tavoitellut tuon kurkkua tuloksetta. Soturi lakaisi hännällään maata levottomana, ja sen tullessa etualalle Tihkutassu näki senkin tulleen raivoisan kynsinnän kohteeksi. Karvatuppoja oli joka puolella.
”No, sinut on nyt hoidettu, eikä Vasanloikalla näytä olevan mitään vakavia vammoja”, Tammiturkki naukui, ja tassutteli pikaisesti seuraavan potilaansa luokse.
”Hänellä riittää varmasti tehtävää”, Vasanloikka totesi, ja kääntyi sitten oppilaansa puoleen.
”Mene sinä nyt lepäämään.” Tihkutassua kiinnosti kysellä enemmän taistelun kulusta, mutta hän oli torkuistaan huolimatta liian uupunut muodostaakseen järkevää lausetta. Oppilaiden pesä oli täynnä makuupedeilleen käpertyneitä kissoja. Tihkutassu tasapainotteli ahtaita reittejä heidän ylitseen aina omalle sammalpedilleen asti. Asettuessaan siihen naaras asetti päänsä käpäliensä päälle, ja sulki silmänsä. Taistelun todelliset seuraamukset nähtäisiin varmasti vasta kun hän ensi kerran heräisi. Viimeinen kuva oppilaan mielessä oli hädin tuskin omillaan pystyssä pysynyt Varistähti.

"Eli hännän liikkeet kertovat todella paljon. Niillä voi osoittaa eri suuntiin, tehdä kuviota tai erilaista liikerataa. Jos minä esimerkiksi osoitan vaikka tuonne sisäänkäynnille ja sitten Uskosielua ja Paarmatassua, voin liikkeelläni tarkoittaa, että he ovat joko menossa ulos tai juuri tulleet takaisin leiriin", Kiurutassu selitti, edessään istuvalle Tuhkapennulle, jonka pää oli kallellaan. Kaunokirjon ja Sorasydämen poistuessa keskustelemaan Aaltotähden kanssa oli pentutarha tarvinnut pennunvahtijaa mihin Kiurutassu oli tarjoutunut. Onneksi pentutarhassa ei ollut menossa se tyypillinen hälinä, Siili-, Kelta- ja Sirkkapentu nukkuivat, Kurkipentu jo neljäsosakuuta putkeen vain makasi paikoillaan tekemättä mitää. Pesän takaosassa Pikkupentu ja Perhospentu heittelivät toisilleen sammalpalloa. Tummanharmaa pentu oli kipittänyt juttelemaan oppilaalle, joka heitä oli tullut vahtimaan ja oli pyytänyt tuota opettamaan hänelle jotakin.
"Eli jos riista kipittää yhteen suuntaan, on helppo kertoa muulle partiosta, että minne se meni avaamatta suutaan?" Tuhkapentu toisti kuulemaansa, mihin Kiurutassu nyökkäsi hyväksyttävästi.
"Eikä viittomista tarvitse jättää ainoastaan metsästämiseen, sitä voi käyttää kaikkialla!" Oppilas hihkaisi ja näytti hetken mietteliäältä. Sitten hän alkoi liikuttelemaan häntäänsä pienin, mutta varmoin liikkein, pitäen sen kalliolattian lähellä. Tuhkapentu alkoi tarkkailemaan paremmin hännän liikkeitä ja yllätyksekseen ymmärsi siitä jotain.
"Sinä osoitat itseäsi, minua ja pentutarhan uloskäyntiä, varmaankin viitaten siihen, että lähdettäisiin ulos täältä?" Tummanharmaa pentu kuiskasi hiljaa, hän ei ollut varma saiko sanoa asiasta muiden pentutarhan asukkien kuullen.
"Kyllä, mutta mitä muuta sanoisit liikkeistä? Nehän eivät olleet kauhean isoja vaan pieniä", Kiurutassu johdatteli Tuhkapentua, joka katsoi harmaata kalliota tassujensa alla mietteliäänä.
"Että asia saisi jäädä vain meidän kahden väliseksi?" Tummanharmaa pentu kysyi. Oppilas nyökkäsi ja vinkkasi sinisilmäiselle naaraalle silmää.
"Kyllä. Tarkoitin, että lähdettäisiin vähin äänin ulos pentutarhasta, muiden huomaamatta. Yritä sinä nyt kertoa minulle samaa", Kiurutassu pyysi. Tuhkapentu yritti viittoa saman takaisin. Hännän liikuttaminen niin pienessä liikkeessä oli hankalaa, varsinkin kun sen kuitenkin piti liikkua tiettyihin suuntiin. Hän ei aluksi saanut kellanruskealta naaraalta hyväksyvää vastausta, joten tummanharmaa pentu jatkoi tuon saman lauseen viittomista. Ja yhtäkkiä oppilas henkäisi terävästi, miltei kiljaisi.
"Nyt se meni ihan täydellisesti!" Kiurutassu hihkui ja puski kevyesti Tuhkapennun poskea. Pentu ei meinannut pysyä aloillaan, hänen oli pakko nousta jaloilleen ja hieman hypähdellä. Hän oli onnistunut! Kellanruskea naaraskin meinasi lähteä tuon hyppelyihin mukaan. Hetkisen kuluttua he rauhoittuivat ja Kotkatassun sisar veti naamansa peruslukemille.
"Myös korvien, lapojen, tassujen, kulmien, pään liikkeiden ja viiksien avulla pystyy viittomaan toisille. Se mitä ne tarkemmin tarkoittavat tulet varmasti oppimaan myöhemmin, mutta minä voin nyt nopeasti sanoa muutamasta. Kulmien kohottelu tarkoittaa yleensä kysymystä tai jollakin tavalla kysyvää asiaa. Korvien väräyttely voi olla ihan simppeli merkki siitä, että on kuunnellut tai ymmärtänyt asian mistä on juuri kerrottu tai hyväksyy jotakin, vähän samalla tavalla kuin pään nyökkäys. Korvan väräyttely saattaa myös tarkoittaa tympääntyneisyyttä tai tylsistyneisyyttä, jos kissa vaikka huokailee syvään tai on pitkään ollut aloillaan tai tekemässä samaa asiaa. Viiksien väpättely kuvastaa yleensä humoristista viittomista, mutta sen voi ymmärtää myös sarkasmina. Yritä keksiä mitä koitan sinulle sanoa", Kiurutassu lopetti selittämisen ja istahti hieman ryhdittömään asentoon. Hän kiersi häntänsä kokonaan oikealta puolelta vasemmalle puolelleen jalkaansa kiinni ja nostaen hännän päätä kiemuralle ylös, niin että se osoitti soturien pesän suuntaa kohti. Liikettä tehdessään oppilas kohautti nopeasti kulmiaan ja väräytti korvaansa, pitäen naamallaan neutraalia ilmettä. Tuhkapentu katsoi silmät ymmällään tuota ja kellanruskea naaras viittoi hännällään taas tuon saman liikkeen, kohottaen kulmiaan nopeasti ja väräyttäen korvaansa. Pennun silmissä näkyi oivalluksen pilkahdus.
"Yrität kertoa minulle, että milloinkohan pääset soturien pesään?" Tummanharmaa naaras sanoi kysymyksen, mitä uskoi Kiurutassun hänelle kertovan.
"Kyllä! Hienoa Tuhkapentu!" Oppilas kehui Tuhkapentua, jonka sisällä räjähteli ilo, kun hän oli oivaltanut mitä kellanruskea naaras yritti hänelle kertoa.
"Yritä nyt sinä", Kotkatassun sisar kehotti. Pennun täytyisi nyt itse yrittää muodostaa lause, joten hän sulki silmänsä keskittyäkseen. Sinisilmä muotoili häntänsä liikkeitä, mutta viittoi oman kysymyksensä hieman eri tavalla Kiurutassun kysymykseen verrattuna. Katsoessaan Kiurutassua, hänen kasvoillaan oli leveä virne.
"Olen varma, että pääset oppilaiden pesään ihan lähipäivinä!" Oppilas hihkaisi, milloin Tuhkapentu tajusi tuon ymmärtäneen oikein.
"Hei vaan! Mitä te oikein teette?" Pikkupennun ääni kuului heidän viereltään. Kumpikin kissoista kääntyi katsomaan pikimustaa pentua, joka oli jättänyt Perhospennun yksin leikkimään sammalmöykyllä.
"Me puhumme!" Tuhkapentu hihkaisi. Hänen sisarensa kasvoilla oli kysyvä ilme, joten tummanharmaa pentu selvensi ennen kuin Kiurutassu ehti suutansa avaamaan;
"Ai, siis elekielellä. Muodostamme hännällämme lauseita ja vastailemme niihin!"

Katselin peilikuvaani harmaasta vedestä, upottaen välillä tassuani hyytävän kylmään nesteeseen. Olin pienen lätäkön lähellä ja odotin Kostokynttä palaavaksi metsästysretkeltä. Olimme syvällä Kuutamoklaanin alueella, mutta pikkuhiljaa liikeuimme lähemmäs Nummiklaanin rajaa. Olimme peitelleet hyvin hajujälkemme, ainakaan vielä kuutamoklaanilaiset eivät olleet meitä löytäneet. Läpsyttelin vettä tassullani ja silitin hännälläni kylkeni viertä. En voinut uskoa, että olin tiineenä. Enkä voinut uskoa sitä, että hylkäisin nämä pennut ja Kostokynnen. Minä rakastin häntä niin, miten ikinä voisin sen tehdä? Ja kyllä minä valmis pentuihin olisin, jos ne olisivat Kostokynnen ja minun. Kieltämättä elostamme tulisi hankalaa, mutta kyllä me siitä selviäisimme, Kostokynsi voisi opettaa minuakin metsästämään paremmin! Voi miksi kukaan ei ymmärrä? Jos kertoisin Kostokynnelle ennustuksesta, hän varmasti luulisi etten halua pentuja hänen kanssaan ja olisin vain keksinyt verukkeen, koska en pystyisi sanomaan sitä ääneen. Samalla hän varmasti myös luulisi etten enää rakastaisi häntä. Synkkäkukka, miksi et ilmesty minulle? Minulla olisi niin paljon kysyttävää, asioista mistä haluaisin keskustella. Ymmärtäisikö kukaan edes minua? Ei, kyllä Uskosielu ymmärtäisi, hän on aina ymmärtänyt ja uskonut minua. Olisipa hän täällä nyt, joku joka ymmärtäisi tuskaani tässä tilanteessa. Ehkä peli ei ollut vielä täysin menetetty. Jos minä lähentyisin Kostokynnen kanssa ja pyrkisimme etsimään paikan missä pysyisimme hengissä.
Pystyin haistamaan Kostokynnen läsnäolon ja nielaisin - vielä ei olisi aika kertoa hänelle. Tuskin se aika tulisi ikinä. Kuulin askelia takaani ja viereeni pudotettiin laiha päästäinen. Nuuhkaisin kuollutta eläintä ja nopeilla haukkauksilla söin puolet siitä, työntäen sitten jämiä kumppanilleni. Söimme hiljaisuudessa ja hieman välttelin tuon katsetta, vaikken yhtä paljon kuin edellispäivänä.
"Mitäs sanoisit jos valmistettaisiin meille pesä. Jäätäisiin tähän yöksi ja jatkettaisiin matkaa huomenna", Kostokynsi yhtäkkiä kysyi, mikä sai katseeni siirtymään tuohon. Katsoin kumppaniani hetken hämilläni, mutta sitten nyökkäsin.
"Kunhan kuutamoklaanilaiset eivät vain löydä meitä", selitin, mihin luopio nyökkäsi varmalla liikkeellä.
"Ei hätää, me hoidamme asian niin etteivät he ikinä löytäisi meitä täältä", Kostokynsi kuiskasi veikeä pilke silmissään.

Ilta hiipi hiljalleen eteenpäin taivaalla. Tuuheiden kuusten varjossa, kahden suuren kiven välissä makoili Kuutamoklaanin varapäällikkö, tietämättä ajan kuluneen eteenpäin suurin harppauksin. Nummipyörre oli poistunut leiristä heti metsästyspartiosta palattuaan ja hakeutunut suojaisaan paikkaan klaaninsa reviirin laitamille. Jo muutaman päivän oli naaraan mieli ollut synkkä. Naaras kaipasi perhettään, etenkin edesmenneitä pentujaan. Hän oli aina haaveillut rauhallisesta perhe-elämästä ja mahdollisuudesta kouluttaa pennuistaan vahvoja sotureita. Silti hän oli saanut nähdä vain yhden jälkeläisensä vastaanottavan soturinimensä - edes lapsenlapsiensa nimityksiä ei naaras ollut saanut nähdä.
Nummipyörre kierähti sammaleella toiselle kyljelleen. Hän ei ollut surullinen, muttei iloinenkaan. Hän ei ollut nähnyt veljeäänkään aikoihin, Tulipyörre oli kuin kadonnut tuhkana ilmaan. Naaras olisi kaivannut juttukumppania. Mustakuun kuolemasta oli jo aikaa ja varapäällikkö oli alkanut haaveilla uudesta perheestä. Ainoa este hänen ja tuon haaveen välillä oli syyllisyydentunne, eikä sitä voinut kenen tahansa kanssa.
Auringon viimeistenkin säteiden kadotessa Nummipyörre havatui ajan kulumiseen ja venytteli raukeasti. Olisi aika palata leiriin - päällikkö tuskin katsoisi hyvällä hänen katoamistaan. Naaras kierähti ketterästi tassuilleen ja harkitsi hetken, josko vielä metsästäisi jotakin matkalla. Tuntiessaan väsymyksen painavan hän kuitenkin päätyi vain tassuttelemaan kotiin suorinta reittiä. Leirin sisäänkulun lähestyessä naaras hiljensi tahtiaan ja livahti varjojen suojassa sisään, suunnaten suoraan sammalpedilleen. Murehtia ehtisi myöhemminkin - nyt tärkeintä olisi saada unta ja nousta huomenna virkeänä partioon.