Lumitassu oli vasta herännyt ja unenpöpperössä yritti selvitellä sekaista turkkiaan. Savitassu oli myös hereillä ja aikeissa juuri lähteä jalkeille.
"Eilinen kokoontuminen oli kyllä aika tylsä. Mitään jännittävää ei tapahtunut", naarasoppilas valitti hiljaisella äänellä ettei herättäisi muita pesätovereitaan. Kollioppilas hymähti vastauksena ja yritti parhaansa mukaan pitää silmiään auki. Oli totta, että viimeillan kokoontumisessa ei kauheasti ollut mitään jännittävää tapahtunut, ainakin hän oli taas päässyt näkemään Haukkakiitoa. Ja ainoa asia mikä Lumitassun mieleen muuten oli jäänyt olivat kuutamoklaanilaisten oudot katseet millä he olivat puroklaanilaisia katsoneet. Laikukas kissa huomasi sivusilmällään Savitassun jähmettyvän ja jäi outo ilme kasvoillaan katsomaan tuota. Kumpikaan oppilaista ei ehtinyt avata suutaan ennen ulkoa kuuluvaa huutoa.
"Kuutamoklaani hyökkää!" Ja silloin taistelu alkoi. Sähinää, huuroa ja murinaa kuului ulkoa. Naarasoppilas oli jo ehtinyt juoksemaan ulos, kun Lumitassu oli ponnistanut jaloilleen ja muut oppilaat hätkähtivät hereille.
"Savitassu odota!" Kollioppilas huusi ja ryntäsi tuon perässä pesästä ulos.
"Hyökkäykseen!" Aukio oli täynnä kissoja ja taistelu oli selvästi vasta alkanut. Kuutamoklaanilaiset seisoivat leirin sisäänkäynnillä etsien juuri herääviä vastustajia ja olivat siksi heti niskan päällä. Lumitassu oli kadottanut Savitassun näköpiiristään, hän oli näkevinään tuon valkoisen hännänpään katoavan taistelevien kissojen sekaan. Laikukas kissa katseli hätääntyneenä ympärilleen ja loikki taaksepäin väistellessään kieriviä kissoja. Hänellä ei edes käynyt mielessä, että vihollisia oli kaikkialla hänen ympärillään, eikä siksi osannut katsoa muualle kuin eteensä. Eikä siksi huomannut takaapäin hänen selkäänsä hypännyttä kissaa. Kollioppilas iskeytyi vatsalleen maahan. Onneksi leirin maaperä oli suurimmaksi osaksi hiekkaa, eikä siksi ollut niin kova pinta iskeytyä vasten, kuin normaalilla maatilkulla. Hän yritti haukkoa henkeään, tuntien painon selässään, niskassaan ja kaulallaan. Murina kaikui Lumitassun korvissa ja terävät kynnet olivat uppoutuneet hänen alaselälleen, niskalleen ja päälaelleen. Laikukas kissa yritti turhaan vääntäytyä irti, paino hänen yläpuolellaan oli liian voimakas ja jokaisella liikkeellä kynnet niskavilloissa vain kaivautuivat syvemmälle. Kollioppilas irvisti kivusta. Paniikinomaiset ajatukset saivat aikaan paniikinomaisen mielentilan ja hän vain toivoi painon katoavan päältään, että hän pääsisi ylös vetämään henkeä. Sitten kermanvaalean kissan mieleen muistui harjoittelutuokio Täpläliidon kanssa ja se kuinka hän oli kerran päässyt kiemurtelemaan pois mestarinsa alta tuon pitäessä häntä paikoillaan. Lumitassu kurotti etutassuillaan eteenpäin, vaikka lapojen liikehdintä sai niskassa olevien kynsien terät liikkumaan. Samoin hän teki takajaloillaan ja nopealla liikkeellä ja voimalla kierähti kyljelleen. Hänen päällään olevan kuutamoklaanilaisen piti hakea tukea toisella takajloistaan ettei olisi vain itse kaatunut samalla, milloin kollioppilas sai vapailla takajaloillaan potkittua tuon kokonaan pois päältään. Puroklaanilaisilla on erittäin vahvat takajalat, varsinkin Lumitassulla. Olihan hän yksin sukeltanut hukkuvan Haukkakiidon kiinni ja raahannut tuon vedestä rantaan. Täysin omilla voimillaan ja lihaksillaan. Laikukas kissa rämpi jaloilleen ja sai juuri ajoissa väistettyä mustan kollin kynsiä, kun hän yritti viiltää kermanvaaleaa kissaa naamaan. Laikukas kolli teki syöksyn kuutamoklaanilaista kohti ja tarrasi etutassuillaan kiinni tuon kylkeen, keltasilmäisen kissan yrittäessä syöksyä väistää. He kierivät hiekkaisella maalla toistensa kimpussa, mutta heidän matkansa tössäsi lyhyeen kun he törmäsivät toiseen taistelupariin. Lumitassu painautui hiekkaa vasten, kun kolmen kissan paino oli hänen yllään. Jokainen heistä rämpi itsensä jaloilleen ja nopeasti laikukas kolli huomasi seisovansa Kuplamyrskyn vierellä, se samainen aikaisempi musta kolli ja nyt toinen vaaleankellertävä kolli heitä vastassa seisten. Nuori puroklaanin soturi ja kermanvaalea kissa katsoivat toisiaan tietävillä katseilla, he taistelisivat tämän taistelun toistensa vierellään, tapahtuisi mitä tahansa.
"Salamatassu, kai osaat taistella rinnakkain klaanitoverisi kanssa?" Vaaleankellertävä kuutamoklaanilainen kysyi mustalta kollilta, ilmeisesti Salamatassulta. Lumitassu ei olisi olettanut mustaturkkista kollia oppilaaksi, hän oli miltei täysikasvuisen soturin kokoinen!
"Kyllä, Lehmusvarjo", Salamatassu vastasi ja Lehmusvarjon merkistä he lähtivät kiitämään kohti Kuplamyrskyä ja Lumitassua. Kaksikko vilkaisi vielä kerran toisiaan merkittävillä katseilla ennen kuin ryntäsivät hyökkääjien kimppuun.

***

"Savitassu!" Lumitassu tuijotti lamautuneena parhaan ystävänsä ruumista, mikä makasi verilammikossa. Hän ei ollut tajunnut ollenkaan mitä oli tapahtunut. Kollioppilas oli vain kuullut kirkaisun, kääntynyt ympäri ja nähnyt kuinka Savitassun ruumis tömähti maahan. Hän ja Kuplamyrsky olivat saaneet häädettyä Salamatassun ja Lehmusvarjon pois kimpustaan, raadellen kummankin yllättävän huonoon kuntoon. Musta naaras lipaisi verisiä huuliaan ja katsoi koko kissajoukon läpi puistattelevalla katseellaan, kunnes hänen katseensa osui Lumitassuun ja nuoreen puroklaanilaissoturiin hänen vierellään. Kollioppilas veti terävästi henkeä ja tunsi vihan ravistelevan kehoaan. Hän oli tappanut Savitassun, Kuplamyrskyn ja Lumitassun hyvän ja tärkeän ystävän. He olivat koko oppilasaikansa olleet todella tiivis kolmikko ja nyt Savitassusta oli tullut vielä tärkeämpi Lumitassulle Kuplamyrskyn soturiseremonian jälkeen, kun he jäivät vielä oppilaiksi. Myöskin valkeaturkkinen kolli hänen vierellään pörhisti karvojaan ja alkoi päästämään kurkustaan matalaa murinaa. Sitten karjaisu kaikui leirissä ja laikukas kissa ryntäsi kohti mustaa naarasta, joka oli tappanut hänen hyvän ystävänsä. Juostessaan tuota kohti hän tajusi karjaisun kuuluvan Aamutäplälle, joka oli myöskin rynnännyt kohti mustaa kuutamoklaanilaista. Lumitassu kuitenkin ehti ensin ja heittäytyi kuutamoklaanilaisnaaraan päälle, painaen tuon maahan.
"Minä kostan sinulle parhaan ystäväni kuoleman!" Tuo karjui, iskien tassullaan naarasta kasvoihin. Viha antoi hänelle voimaa suorittaa iskunsa niin kovina.
"Ensin te hyökkäätte klaaniimme ilman syytä ja sitten tapoitte Savitassun!" Lumitassu huusi mitä vain keuhkoistaan pystyi, kaivaen kyntensä mustan naaraan kaulaan, välittämättä tuon huitovista ja potkivista tassuista. Mutta sitten hän tunsi hampaat niskassaan ja sen kuinka hänet riuhtaistiin kuutamoklaanilaisen yltä pois. Kollioppilas tömähti kyljelleen maahan, mutta sai itsensä nopeasti jaloilleen. Hän kohtasi ylös kompuroivan mustaan naaraan edessä seisovan ruskean pienikokoisen kollin, joka katsoi laikukasta kissaa tulisella katseella. Hänen viereensä asteli vaaleanharmaa, häijyltä näyttävä kolli. Lumitassu oli valmis taistelemaan kumpaakin kissaa vastaan, kunhan hän vain pääsisi kostamaan Savitassun tappajalle. Mutta niin ei tarvinnut tehdä, koska Aamutäplä repäisi sen pienemmän ruskeaturkkisen kollin sivummalle nuoremmasta veljestään ja Kuplamyrsky loikkasi vaaleanharmaan kollin niskaan. Kollioppilas sai suoran tien juosta takaisin mustan naaraan kimppuun. Hän ei kuitenkaan saanut toista tilaisuutta satuttaa tuota kamalan pahasti, niin nopea ja ketterä naaras oli tassuistaan. Tappelu kolmen taisteluparin kesken ei jatkunut pitkään, sillä kuutamoklaanin varapäällikön huutaessa perääntymiskäskyn, olivat kuutamoklaanilaiset suosiolla poistuneet. Vain Nummipyörre ja Varistähti olivat jääneet aukiolle kinastelemaan Hiiriturkin ja Ututähden kanssa.

"Tänä aamuna saimme kokea suuren kolahduksen klaanissamme, kun Kuutamoklaani tänne hyökkäsi. Ja mukanaan he veivät nuoren Savitassun hengen. Ymmärrän, että kaikki ovat vielä suuressa shokissa, eikä kukaan ole tuomitsemassa teitä siitä. Tämä tuli täysin yllätyksenä meille kaikille. Savitassun hautajaiset pidetään tänä iltana, osanottoni kaikille hänen läheisilleen. Ja vaikka haavoja on kullakin vaikka missä ja suurin osa teistä on kivuissaan, on leirimme silti veren peitossa ja osa pesistä romautettuja. Tänä loppupäivänä emme lähetä yhtään partioita vaan korjailemme leiriä ja voitte levätä hieman. Toivoisin, että kaikki auttaisivat parhaansa mukaan", Ututähti puhui Päällikön pesän päältä, katsoen verisellä aukiolla makaavia kissoja. Savitassun ruumis oli kannettu parantajan pesään ja suurin osa oli vetänyt sammaleensa romahtaneiden pesien alta leirin laitamille ja nyt lepäsivät niillä. Yöturkki ja Kylmätassu yrittivät parhaansa mukaan hoitaa jokaista, mutta Tummakajo oli hyvin kriittisessä tilassa ja vaati todella paljon parantajien huomiota. Lumitassu makasi romahtaneen oppilaiden pesän vieressä, tai tarkemmin sanottuna sen takana. Niin ettei hänen tarvitsisi nähdä parantajien pesää ja saada muistutusta kuolleesta ystävästään ja ehkä kuolevasta isästään. Sädetaivas oli ainoa joka oltiin parantajien pesään päästetty Tummakajoa vahtimaan, jopa Ruskalehti ja Täpläliito käännytettiin suuaukolta sivuun. Vain huonossa kunnossa olevat kissat saivat siellä tällä hetkellä olla. Kuplamyrsky makasi kollioppilaan vierellä ja nieli suolaisia kyyneliä, mitä hänen poskiaan pitkin valui. Hän oli kääntänyt selkänsä koko leirille, vain katkonaiset itkuiset henkäykset kuuluivat hänestä. Lumitassu makasi hiljaa, antaen kyynelten tulla ja mennä. Välillä suruaalto ravisteli häntä, mutta hän ei päästänyt ääntäkään, antoi asian vain olla. Päivä kului pidemmälle ja kaksikko sai yrttiseosta haavoihinsa. Aamutäplä sai myös molemmat kolleista suostuteltua auttamaan pentutarhan rakentamisessa, mihin useampi jaloillaan pysyvä kissa osallistui. Kollioppilas lähinnä toi sammalia ja lähellä olevia risuja pesän rakentajien luo, hän ei pystynyt keskittymään niiden asettelemiseen. Kaikki kirosivat sitä miten savea ei voisi vielä käyttää, kun aurinko ei paistanut ja kovettanut sitä.
*Ironista.* Oli Lumitassu ajatellut. Jopa taivas oli harmaa ja hieman sateinen, korostaen Puroklaanin surullista päivää. Illan saapuessa alkoivat Savitassun hautajaiset. Kuplamyrsky ja Lumitassu olivat irroittaneet lehtikadon pakkasten huurtamia lummenlehtien kukkasaten terälehtiä, jotka olivat sulaneet sään lämmetessä hieman. He asettelivat kukkaset kauniisti kuolleen oppilaan ruumiin päälle ja ympärille, muiden yrttien sekaan mitä Savitassun ympärillä oli. Viemässä kuolleen kissan hajua pois. Kottaraissulka makasi veljensä vierellä, tuon maatessa kuono kiinni kuolleen naarasoppilaan selässä. Raidallisen kissan lempeät hännänsilitykset eivät auttaneet viemään kipua ja tuskaa pois, mutta Lumitassu oli ainoastaan kiitollinen veljelleen, kun oli hänen tukenaan. Yön edetessä olivat kohta ainoastaan Kanijalka, Kuplamyrsky ja kollioppilas ainoat, jotka Savitassun ruumiilla valvoivat.

Lumitassu heräsi auringon laskiessa. Hän oli nukkunut koko päivän, tuskin oli pysynyt hereillä kun oli tassutellut leiriin Kanijalan ja Kuplamyrskyn perässä Savitassun haudattuaan. Oppilaiden pesä oltiin saatu jonkinlaiseen kuntoon, ainakin siellä pystyi nukkumaan. Lumitassu oli saanut vapautuksen päivän harjoitteluista ja partioista ja hyvä niin. Hän ei olisi uskonut pystyvänsä mihinkään niistä. Olisipa Haukkakiito ollut täällä, hän olisi varmasti saanut Lumitassun olon paremmaksi. Hän tökki tassullaan simpukkaa, joka oli kuolleen naarasoppilaan nukkumapaikkaa koristanut. He olivat Kuplamyrskyn ja Kanijalan kanssa jakaneet hienoimmat esineet Savitassun pediltä keskenään ja kollioppilas oli valinnut muistokseen naaraasta kokonaan valkean simpukan. Se muistutti väriltään Savitassun turkin väriä. Ei täysin lumen valkoinen, hieman ruskeampi ja likaisempi. Askeleet ulkoa saivat laikukkaan kissan katsomaan suuaukolle ja yllätykseskeen hän näki Täpläliidon kasvot.
"Lumitassu, tule ulos. Minulla olisi asiaa sinulle", hänen mestarinsa käski ja teki tilaa oppilaalleen. Lumitassu keräsi itsensä ylös ja astui vieläkin harmaalta näyttävään leiriin. Sentään ei satanut. Leiriaukiolla pystyi vielä haistamaan veren, kuutamoklaanilaiset ja Savitassun. Kollioppilas nielaisi ja laski katseensa maahan. Hän ei itkisi setänsä edessä.
"Minä ja Ututähti puhuimme tänään eilisestä taistelusta ja sinun suorituksestasi siinä. Voin sanoa, että me yllätyin nähdessäni sinun niin helposti iskevän sen kuutamoklaanilaisnaaraan maahan joka Savitassun... noh, niin", Täpläliito aloitti aluksi, mutta huomasi oppilaansa kyyristyvän ja kiertävän pörröistä häntäänsä ympärilleen kuin suojellakseen itseään maailmalta.
"Tarkoitan siis sitä, että sinä suoriuduit todella hyvin taistelemisesta, jopa senkin jälkeen, kun Aamutäplä ja Kuplamyrsky tulivat avuksesi. Kerroin siitä Ututähdelle ja Hiiriturkille tänään ja he olivat samaa mieltä kanssani. Vaikka metsästystaitosi kaipaisivatkin hiomista, tuli Ututähti siihen tulokseen, että jos vain haluat, voisimme nimittää sinut soturiksi tänä iltana", Täpläliito kertoi ja odottavasti katsoi Lumitassua, nähdäkseen tuon reaktion. Kollioppilas veti syvään henkeä ja puristi hampaitaan yhteen. Tämä ei voinut olla todellista. Hän pääsisi soturiksi vain Savitassun kuoleman takia? Laikukkaan kissan teki mieli käydän mestarinsa, Hiiriturkin ja Ututähden kurkkuihin kiinni ja karjua päin heidän naamojaan, että kuinka alentavasti he Savitassun kuolemaa katsoivat. Ja juuri kun hän oli suutaan avaamassa ja laukomassa syyttäviä kommentteja mestarilleen, tuli kollioppilaalle todella rauhallinen olo. Hän ei aluksi tajunnut mitä tapahtui, viha vain katosi hänen mielestään ja hän pystyi rentoutumaan, hengittämään ja nostamaan katseensa tassuistaan. Ja hänen ajatuksensa selkenivät. Ei kuolema ollut se mikä tilaisuuden Lumitassulle antoi vaan hänen omat, vahvat tunteensa ystäväänsä kohtaan. Siksi hän oli hyökännyt ja antanut kaikkensa taistellessaan kuutamoklaanilaista naarasta vastaan. Laikukas kissa nosti katseensa ja nyökkäsi Täpläliidolle.
"Olen valmis siihen", hän sanoi. Savitassun tuoksu tuntui tuoksuvan voimakkaasti ilmassa...

Lumitassu istui kaikkien edessä, hieman hermostuneena vilkuillen ympärilleen. Ututähti oli juuri pyytänyt hänet eteensä kertoessaan soturinimityksestä. Oppilas oli muuten todella neutraalilla mielellä, mutta häntä harmitti ja huolestutti yksi asia; Sädetaivas ja Tummakajo eivät olleet astuneet aukiolle seuraamaan poikansa nimitysseremoniaa. Katsoessaan parantajan pesää päin, hän oli näkevinään silmäparin jos toisenkin pesän suuaukolla, muttei ollut varma näkemästään.
"Lumitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Ututähti kysyi, tuoden Lumitassun takaisin tähän hetkeen. Kollioppilas nyökkäsi ja kuuluvaan ääneen sanoi;
"Lupaan."
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien valtuuksien kautta minä annan sinulle soturinimesi. Lumitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumisydän. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat hyväsydämmeisyyttäsi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin soturiksi!" Koko seremonian ajan oli Lumisydämellä ollut vaikeuksia hengittää ja nyt hänestä tuntui, kuin suuri kivi oltaisiin vieräytetty pois hänen kaulansa päältä, mikä esti hengittämisen. Hän kosketti kuonollaan päällikkönsä lapaa ja oli kääntymässä vastaanottaakseen hurraukset, mutta Ututähti painoi kuononsa tuon korvaa vasten.
"Halusin antaa sinulle saman nimen, minkä olisin antanut Savitassulle", naaras kuiskasi ja nosti katseensa kohdatakseen klaaninsa jäsenet. Lumisydän nyökkäsi pienesti ja hieman hämmentyneenä kääntyi vastaanottamaan nimensä hurraukset. Ja jäädessään yksin vartioimaan aukiota jossa vielä edellispäivänä oltiin taisteltu, hän vannotti, että eläisi soturinelämänsä Savitassunkin puolesta.

-Ruusutassu, sano vain mikä on hätänä. Tokaisin haluamaani töykeämmin.
Sisar pörhisti loukkaantuneena turkkinsa käännähtäen minusta pois päin.
-Älä viitsi, minun pitää mennä rajapartioon. Maukaisin kärkkäästi ja huitaisin mustalla hännälläni kissajoukkon suuntaan, joka seisoi kärsimättömänä uloskäynnin vierellä.
-Mene sitten. Ruusutassu sihahti lähtien tassutamaan rivakasti mestariaan kohti.
#Ei hän ole ennen ollut tuollainen!#
Kipitin nopeasti ulos lähteneen partion perään. Hidastin vauhtia kun jättäydyin kulkemaan Tomukukan vierelle.
-Saratassu, yritä keskittyä. Tomukukka huokaisi kun kompastuin muhkuraiseen puunjuureen. Tukahdutin pisteliään vastauksen ja nousin ylös kylmästä lumisesta maasta. Ravistelin lumet pois mustasta turkistani ja yritin keskittyä oleelliseen asiaan.

4 luku

Värisin pentutarhassa, en kylmästä vaan pelosta, joka oli ravistellut kehoani koko ajan, Varjoklaanin verisen hyökkäyksen jälkeen oli mahdotonta sanoa että, joku ei olisi kuollut. Puroklaani oli menettänyt rohkean oppilaan, Salviatassun. Olin päässyt livistämään Kielopuron valkean hännän alta ja nähnyt kun Salviatassu kaatui kiljaisten maahan. Toivoin vain saavani olla pentutarhan lämpimässä nurkkauksessa siihen asti, että minusta tulisi oppilas.
***
-Kastepentu, tule ulos. Jalopentu maanitteli äänessään terävä sävy.
-En. Käänsin päättäväisesti naukaistessani selkäni kollipennulle.
-Älä sitten. Kuulin Jalopennun äänessä harmistuneen vivahduksen kun tämä sihahti selälleni.
Aistin Jalopennun katseen polttavan turkkiani, sitten kuulin hiljaiset askeleet, jotka lähtivät pois pentutarhasta.
#Ei kai pitäisi lähteä ulos ollenkaan#
Nousin istumaan ja Kielopuro kaappasi minut hännällään kiinni lämpimään kylkeensä. Tunsin ottoemoni karheat kielenvedot kun tämä siisti sotkuista harmaata turkkiani.
En pyristellyt vastaan vaan annoin Kielopuron siistiä minut kokonaan, sitten vanha naaras päästi minut pois.
-Voisit mennä ulos, et saa homehtua täällä kuin mikäkin veltto variksenruoka läjä. Kielopuro naukaisi äänessään huolta.
-Hyvä on. Niikautin nenääni ärsyyntyneenä maukuessani.
Venyttelin nautinnollisesti harmaita käpäliäni ja lähdin vasta sitten kipittämään ulos.

“Tummakajo? Mikä on vointisi?” Sädetaivaan huolestunut ääni uteli, kun kermanvaalea naaras teki tiensä sisälle parantajan pesään ja tassutteli kumppaninsa sammalpedin luokse. Ainoastaan hän oli saanut luvan tulla katsomaan Tummakajoa aina hetkeksi ilman, että häntä ajettaisi ulos parantajien tieltä. Naaras huokaisi syvään ja laski kuononsa kumppaninsa tummanharmaalle turkille ja hieraisi sitä hellästi, todella varovaisesti, ettei missään nimessä satuttaisi kollia.
“Sädetaivas?” Tummakajo kysyi hiljaa käheällä äänellä ja siristi hieman kellertäviä silmiään nähdäkseen soturittaren kunnolla. Siinä Sädetaivas seisoi taivaansiniset silmät huolesta täyttyneenä ja hermostuneena. Hän ähkäisi hieman yrittäessään jaloilleen.
“Mitä sinä teet? Yöturkki sanoi tasan tarkkaan, ettet juuri nyt saa liikkua hiirenmittaakaan tai haavasi voivat avautua uudelleen!” Sädetaivas sihahti yrittäen saada harmaan kollin aloilleen, jonka kehoa koristi monet niin syvät kuin pinta haavatkin.
“Mutta sinähän sanoit, että tänään on Lumitassun nimitysseremonia, joten pakkohan minun on mennä katsomaan sitä”, Tummakajo naukui vastaan ja hammasta purren hän liikkui hitaasti parantajan pesän suulle kumppaninsa kielloista huolimatta.
“Mutta-” Sädetaivas yritti kuitenkin joutuen keskeyttämään lauseensa kohdattuaan kollin pistävän keltaiset silmät, jotka olivat lähes epätoivoiset.
“Hän on myös minun poikani, muistathan sen”, hän kuiskasi särkyneellä äänellä. Sädetaivas katsoi häntä hiljaisena, mutta lopulta nyökäytti päätään nielaisten ja kulki kumppaninsa vierelle. Naaras laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja mitään sanomatta käänsi katseensa aukiolle, missä huomasi poikansa istuvan koko klaanin silmien alla.
Tummakajo huokaisi syvään huojentuneena, jonka jälkeen suuntasi katseensa myös Lumitassuun, joka istui kaikkien edessä selvästi hermostuneen oloisena. Kolli hieman hymyili itsekseen, oli hänkin ollut todella hermostunut soturiseremoniassaan, mutta enimmäkseen sen takia, että oli vihdoin pääsemässä takaisin Sädetaivaan rinnalle. Sädetaivashan oli vanhempi ja hänet oltiin nimitetty aikaisemmin soturiksi, joka oli saanut Tummakajon työskentelemään vieläkin enemmän soturiksi pääsemisen eteen, jotta pääsisi taas nukkumaan soturittaren kanssa samaan pesään ja saamaan tuosta sen turvallisuuden tunteen, minkä naaras pystyi hänelle ainoastaan antamaan. Ei kenenkään kanssa koskaan ollut niin hyvä kuin Sädetaivaan. Hän vilkaisi nopeasti vierelleen istunutta kuvankaunista naarasta, joka hymyillen seurasi poikaansa. Hän oli niin onnekas saadessaan Sädetaivaan tapaisen kissan elämäänsä.
"Lumitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Ututähden ääni herätteli Tummakajon ajatuksistaan ja sai kollin siirtämään katseensa taas päällikköön ja tuon edessä istuvaan kollioppilaaseen, joka vahvalla äänellään sanoi lupaavansa. Tummakajo hymyili jälleen. Hänen poikansa oli niin uskomattoman vahva kissa. Kolli oli juuri menettänyt hyvän ystävänsä ja oli nimitetty vasta nyt soturiksi, mutta silti jaksoi näyttää niin vahvalta ja peräänantamattomalta.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien valtuuksien kautta minä annan sinulle soturinimesi. Lumitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumisydän. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat hyväsydämmeisyyttäsi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin soturiksi!" Ututähti kajautti ylpeästi ja tuntui sanovan jotain Lumisydämelle ennen kuin antoi uuden soturin kääntyä klaanin puoleen ja ottaa klaanilaistensa hurraushuudot vastaan.
“Lumisydän! Lumisydän!” Tummakajokin alkoi hurraamaan käheällä äänellään. Hänen leveitä kasvoja koristi suuri hymy, mikä oli täynnä ylpeyttä. Hänen poikansa oli vihdoin soturi kaikista esteistä huolimatta! Hän ei voisi olla enää yhtään ylpeämpi.

Ilta oli nopeasti kääntynyt aamuksi ja paksujen pilvikerrosten läpi karkasi muutama auringonsäde, jotka täplittivät vielä hieman punertavaa maata. Tummakajo availi silmiään ja hengitti raskaasti. Vaikka mitä hän oli syönyt viimeisen yön aikana, silti kivut olivat todella isot ja sai kollin puremaan hammasta. Hänen silmiinsä sattui ja kirveli, hän ei ollut nukkunut koko yönä. Lihaksiin sattui ja haavat kirvelivät joka paikassa. Häneen sattui, muttei hän halunnut häiritä kahta kiireistä parantajaa, joilla oli jo ihan tarpeeksi tekemistä ilman hänen valitusta. Monet kissat olivat loukkaantuneet pahasti Kuutamoklaanin hyökätessä eikä hän tuntenut kuuluvansa tänne pesään paapottavaksi, kun muutkin tarvitsivat apua. Hän halusi olla klaanilleen hyökdyksi eikä maata täällä vain tyhjän kanssa. Tummanharmaa kolli ärähti hiljaa itsekseen ja yritti jaloilleen, mutta keskeytti samalla silmänräpäyksellä tekemisensä, kun kuuli toisen parantajan lähestyvän.
“Tummakajo, miten voit?” Yöturkki kysyi sillä omalla todella pehmeällä äänensävyllään ja tutkaili soturia pähkinänruskeilla silmillään kysyvästi. Tummakajo katsoi parantajaa ja loihti kasvoilleen väkisin hymyn, joka sai yhden haavoista hänen kasvoillaan kirvelemään. Kirvelystä huolimatta hän ei antanut hymynsä haihtua huuliltaan.
“Voin ihan hyvin. Milloin voin jatkaa sotureiden tehtävissä?” hän tiedusteli saaden mustaraitaisen kollin silmät hieman avartumaan hämmenyksestä. Hän nopeasti hymyili vielä leveämmin, vakuuttavammin,
“Haluaisin vain olla klaanille hyödyksi!”
Yöturkki huokaisi syvään kuin ei olisi osannut sanoa mitään kuulostamatta moittivalta. Kaikkihan sen näki, ettei Tummakajo ollut todellakaan sellaisessa kunnossa, että voisi nyt vain nousta ylös ja mennä auttamaan klaania leirin pystyttämisessä ja paikkaamisessa. Hyvä, kun tuo pystyi edes seisomaan ilman, ettei olisi irvistänyt kivusta.
“Olet klaanille hyödyksi, kun pysyt elossa. Haavasi ovat todella syvät ja äkkinäiset liikkeet saavat ne auki uudelleen, jonka takia sinun on oltava todella varovainen likkumisesi suhteen. Tiedäthän sinä, etten minä pidä sinua täällä vain huvin ja ilon vuoksi vaan sen takia, että paranet ja olet vahvempi?” parantaja selitti vakavana. Tummakajo katsoi kollia hiljaisena ja lopulta päätyi nyökkäämään. Kaipa hänen oli kuunneltava tuota ja oltava vain paikoillaan.
“Selvä”, hän mutisi hiljaisesti, mikä sai toisen kollin kasvoille hymyn aikaiseksi. Yöturkki hymähti hiljaisesti ja kosketti hännänpäällään hänen selkää, jonka jälkeen suuntasi ulos aukiolle, minne hänkin olisi halunnut mennä. Tummanharmaa kolli tuhahti ja painoi päänsä tassujensa päälle. Hän hieman kallisti päätään suuaukolle päin ja tylsistyneenä katseli kuinka auringonsäteet olivat päätyneet pesän suuaukon luokse ja heikosti täplittivät sen pintaa.

Joukko kissoja värjötteli Neljän virran tammen paksujen oksien alla. Heikko tuulenvire vei heidän harmaat ja lyhyet sanansa pois, ja hiljensi aukion. Kuului vain kahina Kuutamoklaanin parantajan Tammiturkin ja hänen oppilaansa Lehtitassun käpälistä, kun he vuorollaan kiersivät haavoittuneiden kissojen luona ja hoitivat heidän haavojaan niin hyvin kuin pystyivät. Lähes karmiva hiljaisuus oli ja pysyi. Tihkutassu olisi kuvitellut jonkun alkavan kerskailla tai mesota äskeisestä taistelustaan. Kaikki taistelukentältä poistuneet kyyhöttivät nyt kuitenkin voimattomina nurmikolla, käpertyneinä tuskaisiin ja alistuneisiin asentoihin. Tihkutassu oli vetäytynyt kauemmas muista kissoista, tiheään saniaispehkoon, ja istuuntunut levottomana. Nurmi naaraan ympärillä oli muuttunut loskan ja mudan sekaiseksi mössöksi, joka värjäytyi tummanpunaiseksi veren tipahdellessa syvistä haavoista oppilaan selässä ja kasvoissa. Loukkaantunut kissa väänti itsensä makuuasentoon, ja räpytteli toista ummistamatonta silmäänsä. Hän oli puristanut toisen silmänsä tiukasti kiinni sen saadessa kovan osuman, eikä enää uskaltanut avata sitä.
”Hei Tihkutassu.”
Tihkutassu tunsi parantajaoppilas Lehtitassun vaimean äänen välittömästi, vaikka ei lamaantuneiden aisteidensa ja sumentuneen näkönsä takia ollut ensin huomannut hänen tuloaan.
”Hei”, oppilas tervehti takaisin tomerasti ja kompuroi ylös väristen.
”Miten kaikki voivat? Onko pahasti loukkaantuneita?”
”Kaikilla on jotain”, Lehtitassu vastasi hiljaa ja painoi jotain tahmeaa vasten Tihkutassun selkää.
”Nämä ovat viimeiset hämähäkinseittini. Kun palataan leiriin, saat lisää”, harmaa naaras lisäsi ankeasti. Tihkutassu nyökkäsi ymmärtäneensä. Taisteltuaan jotakuta puroklaanilaista kollia vastaan, joka oli myös raadellut hänen silmänsä, oli lähistöllä taistellut Vasanloikka patistanut oppilaansa pois paikalta. Tihkutassua hävetti myöntää, että hänen jalkansa olivat suorastaan kantaneet hänet pois taistelukentältä. Niin hän oli kompastellen saapunut tammelle, eikä hän ollut ollut edes ensimmäisten joukossa. Lannistuneet kuutamoklaanilaiset olivat tuntuneet katsovaan häneen pettyneinä.
#Yritin parhaani, oikeasti.# naaras nielaisi. Hän oli vieläkin huojentunut siitä, miten helposti kynnet olivat uponneet nahkaan ja miten helposti vastustajan hampaat olivat pureutuneet hänen lapaansa, kuin mäyrän. Oppilas ei pystynyt pureutumaan tunteeseen joka oli jo alkanut tuntua kaukaiselta.
”Olisin voinut taistella paremmin. Jos olisin-”
”En usko”, Lehtitassu piipitti.
”Ei taistelu ole yhdestä kissasta kiinni. Ja emmehän me vielä tiedä, miten tässä käy.”
”Olet oikeassa.” Tihkutassu naukui vaisusti ja painoi päänsä alas. Hänellä oli kuitenkin asiasta huono aavistus.

Hetken kuluttua Tihkutassu havahtui kiihkeään supinaan. Naaras oli saanut ummistettua silmänsä kivulta ja torkahtanut vähäksi aikaa. Kuiskinnasta ei saanut selvää, joten oppilas kampesi itsensä ylös ja ontui pois saniaispehkon suojista. Metallinen, nurmesta kohoava lemu sai hänen karvansa pörrölle. Katseellaan naaras erotti heikosti, että tammelle saapui rypäs kissoja. Selvää johtajaa ei näkynyt.
#Tässähän ovat melkein kaikki taisteluun lähteneet kissat...# oppilas kuopaisi maata huolestuneena, ja korjasi asentoaan suoremmaksi jottei näyttäisi pahasti haavoittuneelta. Nummipyörre puski tiensä Kuutamoklaanin rippeiden keskelle, ja huusi pari käheää käskyä, jotka hautautuivat kissojen pettyneisiin sihahduksiin. Tihkutassu tassutteli taas lähemmäs kuullakseen, mutta muut kissat olivat jo jakaantuneet epämääräiseksi jonoksi, joka lähti etenemään hitaasti kohti omaa reviiriään. Neuvottomana Tihkutassu seurasi klaanitovereita ja liittyi joukkion hännille. Kissojen kuiske alkoi kantautua hänen korviinsa aluskasvillisuuden tihentyessä.
”Kuulin, että Varistähti menetti hengen.”
”Oletko tosissasi?”
Väristykset kulkivat pitkin Tihkutassun selkäpiitä. Naaras muisti, miten raivokkaasti päällikön tummat silmät olivat aamun hämärässä hohtaneet. Hän oli mielessään pitänyt savunharmaata kollia voittamattomana hahmona.

Tihkutassu kulki loppumatkan leiriin kuin sumussa.
”No niin, avaahan se silmä.”
Vasanloikan tiukka käsky havahdutti oppilaan ajatuksistaan. Raidallinen soturi istui oppilaansa edessä pitkä häntä vakavasti ympärilleen kiedottuna. Naaraan turkki oli taistelun jäljiltä sotkuinen ja takussa. Tammiturkki istuskeli hänen vierellään. Kumpikin katsoi Tihkutassuun odottavasti. Hämmentyneenä oppilas ravisteli harmaakuvioista turkkiaan, korjasi tassujensa asennon ja nyökkäsi heille.
Ensin naaras pelkäsi, että silmästä alkaisi pulputa verta valtoimenaan. Toinen puoli näkymästä oli kuitenkin vain hetken sumea niin, että oppilas erotti muotoja ja hahmoja epämääräisinä valopalloina, jotka sekottuivat hänen toisen silmänsä näyn kanssa, ja selkeytyivät räpytellessä.
”Hyvä, silmä ei ole nähtävästi vahingoittunut”, Tammiturkki totesi, ja nousi tarkastelemaan Tihkutassun kasvoja tarkemmin. Mustan parantajan viikset värisivät.
”Nämä kynnenjäjet ovat kuitenkin syvät. Niiden parantumisessa saattaa kestää”, kolli jatkoi, ja katsoi taakseen kuin pohtien jotain. Tihkutassu tunsi silmän viiltojen alkavan vuotaa.
”Ensiksi tuo verenvuoto on pysäytettävä”, Tammiturkki naukui pudistaen päätään, ja loikki sitten äkkiä kohti pesäänsä. Avuttomana Tihkutassu painoi päänsä alas, ja näki veritippojen tipahtelevan maahan ja kuivuvan välittömästi tunnistamattomiksi läikiksi.
”Onneksi kenellekään ei käynyt pahemmin”, Vasanloikka huokaisi koukistellen kynsiään. Tihkutassu aavisti, että tuolla ei ollut aikomuksia mainita Varistähteä.
”Niin”, oppilas naukui ja luimisti korviaan.
#Minusta tuntuu vieläkin, että olisin voinut taistella paremmin. Miten voin sanoa sen Vasanloikalle? Ansaitsenko edes olla Kuutamoklaanin soturi?#
”Tämän pitäisi kelvata”, Tammiturkki mumisi kiirehtiessään paikalle. Parantajalla oli leukojensa välissä tukko hämähäkinseittiä ja kirpeältä tuoksuvaa tahnaa.
”Mitä tuo on?”
”Sulje vain silmäsi.” Tihkutassu ummisti vahingoittuneen silmänsä. Tammiturkki paineli tuomansa sekoituksen sen päälle tottuneesti tassuillaan. Lopputulos oli ovaalin muotoinen, valkea hämähäkinseittipaikka oppilaan silmän kohdalla.
”Miten hän metsästää ilman toista silmäänsä?” Vasanloikka kysyi siristellen silmiään epäilevänä. Tihkutassu katsoi yhdellä silmällään mestariaan ja klaaninsa parantajaa hämmästyneenä.
”Älä huoli”, Tammiturkki puuskahti.
”Suojan voi poistaa jo parin päivän päästä. Sen on vain tarkoitus antaa haavojen umpeutua rauhassa.”
”Vai niin”, Vasanloikka mutisi, ja kallisti päätään tarkastellessaan silmää epäluuloisena. Tihkutassu huomasi eritoten mestarinsa kaulan näyttävän myllätyltä, irtonaisten karvojen sekasotkulta. Verta tai syviä haavoja ei näkynyt. Aivan kuin joku olisi tavoitellut tuon kurkkua tuloksetta. Soturi lakaisi hännällään maata levottomana, ja sen tullessa etualalle Tihkutassu näki senkin tulleen raivoisan kynsinnän kohteeksi. Karvatuppoja oli joka puolella.
”No, sinut on nyt hoidettu, eikä Vasanloikalla näytä olevan mitään vakavia vammoja”, Tammiturkki naukui, ja tassutteli pikaisesti seuraavan potilaansa luokse.
”Hänellä riittää varmasti tehtävää”, Vasanloikka totesi, ja kääntyi sitten oppilaansa puoleen.
”Mene sinä nyt lepäämään.” Tihkutassua kiinnosti kysellä enemmän taistelun kulusta, mutta hän oli torkuistaan huolimatta liian uupunut muodostaakseen järkevää lausetta. Oppilaiden pesä oli täynnä makuupedeilleen käpertyneitä kissoja. Tihkutassu tasapainotteli ahtaita reittejä heidän ylitseen aina omalle sammalpedilleen asti. Asettuessaan siihen naaras asetti päänsä käpäliensä päälle, ja sulki silmänsä. Taistelun todelliset seuraamukset nähtäisiin varmasti vasta kun hän ensi kerran heräisi. Viimeinen kuva oppilaan mielessä oli hädin tuskin omillaan pystyssä pysynyt Varistähti.

"Eli hännän liikkeet kertovat todella paljon. Niillä voi osoittaa eri suuntiin, tehdä kuviota tai erilaista liikerataa. Jos minä esimerkiksi osoitan vaikka tuonne sisäänkäynnille ja sitten Uskosielua ja Paarmatassua, voin liikkeelläni tarkoittaa, että he ovat joko menossa ulos tai juuri tulleet takaisin leiriin", Kiurutassu selitti, edessään istuvalle Tuhkapennulle, jonka pää oli kallellaan. Kaunokirjon ja Sorasydämen poistuessa keskustelemaan Aaltotähden kanssa oli pentutarha tarvinnut pennunvahtijaa mihin Kiurutassu oli tarjoutunut. Onneksi pentutarhassa ei ollut menossa se tyypillinen hälinä, Siili-, Kelta- ja Sirkkapentu nukkuivat, Kurkipentu jo neljäsosakuuta putkeen vain makasi paikoillaan tekemättä mitää. Pesän takaosassa Pikkupentu ja Perhospentu heittelivät toisilleen sammalpalloa. Tummanharmaa pentu oli kipittänyt juttelemaan oppilaalle, joka heitä oli tullut vahtimaan ja oli pyytänyt tuota opettamaan hänelle jotakin.
"Eli jos riista kipittää yhteen suuntaan, on helppo kertoa muulle partiosta, että minne se meni avaamatta suutaan?" Tuhkapentu toisti kuulemaansa, mihin Kiurutassu nyökkäsi hyväksyttävästi.
"Eikä viittomista tarvitse jättää ainoastaan metsästämiseen, sitä voi käyttää kaikkialla!" Oppilas hihkaisi ja näytti hetken mietteliäältä. Sitten hän alkoi liikuttelemaan häntäänsä pienin, mutta varmoin liikkein, pitäen sen kalliolattian lähellä. Tuhkapentu alkoi tarkkailemaan paremmin hännän liikkeitä ja yllätyksekseen ymmärsi siitä jotain.
"Sinä osoitat itseäsi, minua ja pentutarhan uloskäyntiä, varmaankin viitaten siihen, että lähdettäisiin ulos täältä?" Tummanharmaa pentu kuiskasi hiljaa, hän ei ollut varma saiko sanoa asiasta muiden pentutarhan asukkien kuullen.
"Kyllä, mutta mitä muuta sanoisit liikkeistä? Nehän eivät olleet kauhean isoja vaan pieniä", Kiurutassu johdatteli Tuhkapentua, joka katsoi harmaata kalliota tassujensa alla mietteliäänä.
"Että asia saisi jäädä vain meidän kahden väliseksi?" Tummanharmaa pentu kysyi. Oppilas nyökkäsi ja vinkkasi sinisilmäiselle naaraalle silmää.
"Kyllä. Tarkoitin, että lähdettäisiin vähin äänin ulos pentutarhasta, muiden huomaamatta. Yritä sinä nyt kertoa minulle samaa", Kiurutassu pyysi. Tuhkapentu yritti viittoa saman takaisin. Hännän liikuttaminen niin pienessä liikkeessä oli hankalaa, varsinkin kun sen kuitenkin piti liikkua tiettyihin suuntiin. Hän ei aluksi saanut kellanruskealta naaraalta hyväksyvää vastausta, joten tummanharmaa pentu jatkoi tuon saman lauseen viittomista. Ja yhtäkkiä oppilas henkäisi terävästi, miltei kiljaisi.
"Nyt se meni ihan täydellisesti!" Kiurutassu hihkui ja puski kevyesti Tuhkapennun poskea. Pentu ei meinannut pysyä aloillaan, hänen oli pakko nousta jaloilleen ja hieman hypähdellä. Hän oli onnistunut! Kellanruskea naaraskin meinasi lähteä tuon hyppelyihin mukaan. Hetkisen kuluttua he rauhoittuivat ja Kotkatassun sisar veti naamansa peruslukemille.
"Myös korvien, lapojen, tassujen, kulmien, pään liikkeiden ja viiksien avulla pystyy viittomaan toisille. Se mitä ne tarkemmin tarkoittavat tulet varmasti oppimaan myöhemmin, mutta minä voin nyt nopeasti sanoa muutamasta. Kulmien kohottelu tarkoittaa yleensä kysymystä tai jollakin tavalla kysyvää asiaa. Korvien väräyttely voi olla ihan simppeli merkki siitä, että on kuunnellut tai ymmärtänyt asian mistä on juuri kerrottu tai hyväksyy jotakin, vähän samalla tavalla kuin pään nyökkäys. Korvan väräyttely saattaa myös tarkoittaa tympääntyneisyyttä tai tylsistyneisyyttä, jos kissa vaikka huokailee syvään tai on pitkään ollut aloillaan tai tekemässä samaa asiaa. Viiksien väpättely kuvastaa yleensä humoristista viittomista, mutta sen voi ymmärtää myös sarkasmina. Yritä keksiä mitä koitan sinulle sanoa", Kiurutassu lopetti selittämisen ja istahti hieman ryhdittömään asentoon. Hän kiersi häntänsä kokonaan oikealta puolelta vasemmalle puolelleen jalkaansa kiinni ja nostaen hännän päätä kiemuralle ylös, niin että se osoitti soturien pesän suuntaa kohti. Liikettä tehdessään oppilas kohautti nopeasti kulmiaan ja väräytti korvaansa, pitäen naamallaan neutraalia ilmettä. Tuhkapentu katsoi silmät ymmällään tuota ja kellanruskea naaras viittoi hännällään taas tuon saman liikkeen, kohottaen kulmiaan nopeasti ja väräyttäen korvaansa. Pennun silmissä näkyi oivalluksen pilkahdus.
"Yrität kertoa minulle, että milloinkohan pääset soturien pesään?" Tummanharmaa naaras sanoi kysymyksen, mitä uskoi Kiurutassun hänelle kertovan.
"Kyllä! Hienoa Tuhkapentu!" Oppilas kehui Tuhkapentua, jonka sisällä räjähteli ilo, kun hän oli oivaltanut mitä kellanruskea naaras yritti hänelle kertoa.
"Yritä nyt sinä", Kotkatassun sisar kehotti. Pennun täytyisi nyt itse yrittää muodostaa lause, joten hän sulki silmänsä keskittyäkseen. Sinisilmä muotoili häntänsä liikkeitä, mutta viittoi oman kysymyksensä hieman eri tavalla Kiurutassun kysymykseen verrattuna. Katsoessaan Kiurutassua, hänen kasvoillaan oli leveä virne.
"Olen varma, että pääset oppilaiden pesään ihan lähipäivinä!" Oppilas hihkaisi, milloin Tuhkapentu tajusi tuon ymmärtäneen oikein.
"Hei vaan! Mitä te oikein teette?" Pikkupennun ääni kuului heidän viereltään. Kumpikin kissoista kääntyi katsomaan pikimustaa pentua, joka oli jättänyt Perhospennun yksin leikkimään sammalmöykyllä.
"Me puhumme!" Tuhkapentu hihkaisi. Hänen sisarensa kasvoilla oli kysyvä ilme, joten tummanharmaa pentu selvensi ennen kuin Kiurutassu ehti suutansa avaamaan;
"Ai, siis elekielellä. Muodostamme hännällämme lauseita ja vastailemme niihin!"

Katselin peilikuvaani harmaasta vedestä, upottaen välillä tassuani hyytävän kylmään nesteeseen. Olin pienen lätäkön lähellä ja odotin Kostokynttä palaavaksi metsästysretkeltä. Olimme syvällä Kuutamoklaanin alueella, mutta pikkuhiljaa liikeuimme lähemmäs Nummiklaanin rajaa. Olimme peitelleet hyvin hajujälkemme, ainakaan vielä kuutamoklaanilaiset eivät olleet meitä löytäneet. Läpsyttelin vettä tassullani ja silitin hännälläni kylkeni viertä. En voinut uskoa, että olin tiineenä. Enkä voinut uskoa sitä, että hylkäisin nämä pennut ja Kostokynnen. Minä rakastin häntä niin, miten ikinä voisin sen tehdä? Ja kyllä minä valmis pentuihin olisin, jos ne olisivat Kostokynnen ja minun. Kieltämättä elostamme tulisi hankalaa, mutta kyllä me siitä selviäisimme, Kostokynsi voisi opettaa minuakin metsästämään paremmin! Voi miksi kukaan ei ymmärrä? Jos kertoisin Kostokynnelle ennustuksesta, hän varmasti luulisi etten halua pentuja hänen kanssaan ja olisin vain keksinyt verukkeen, koska en pystyisi sanomaan sitä ääneen. Samalla hän varmasti myös luulisi etten enää rakastaisi häntä. Synkkäkukka, miksi et ilmesty minulle? Minulla olisi niin paljon kysyttävää, asioista mistä haluaisin keskustella. Ymmärtäisikö kukaan edes minua? Ei, kyllä Uskosielu ymmärtäisi, hän on aina ymmärtänyt ja uskonut minua. Olisipa hän täällä nyt, joku joka ymmärtäisi tuskaani tässä tilanteessa. Ehkä peli ei ollut vielä täysin menetetty. Jos minä lähentyisin Kostokynnen kanssa ja pyrkisimme etsimään paikan missä pysyisimme hengissä.
Pystyin haistamaan Kostokynnen läsnäolon ja nielaisin - vielä ei olisi aika kertoa hänelle. Tuskin se aika tulisi ikinä. Kuulin askelia takaani ja viereeni pudotettiin laiha päästäinen. Nuuhkaisin kuollutta eläintä ja nopeilla haukkauksilla söin puolet siitä, työntäen sitten jämiä kumppanilleni. Söimme hiljaisuudessa ja hieman välttelin tuon katsetta, vaikken yhtä paljon kuin edellispäivänä.
"Mitäs sanoisit jos valmistettaisiin meille pesä. Jäätäisiin tähän yöksi ja jatkettaisiin matkaa huomenna", Kostokynsi yhtäkkiä kysyi, mikä sai katseeni siirtymään tuohon. Katsoin kumppaniani hetken hämilläni, mutta sitten nyökkäsin.
"Kunhan kuutamoklaanilaiset eivät vain löydä meitä", selitin, mihin luopio nyökkäsi varmalla liikkeellä.
"Ei hätää, me hoidamme asian niin etteivät he ikinä löytäisi meitä täältä", Kostokynsi kuiskasi veikeä pilke silmissään.

Ilta hiipi hiljalleen eteenpäin taivaalla. Tuuheiden kuusten varjossa, kahden suuren kiven välissä makoili Kuutamoklaanin varapäällikkö, tietämättä ajan kuluneen eteenpäin suurin harppauksin. Nummipyörre oli poistunut leiristä heti metsästyspartiosta palattuaan ja hakeutunut suojaisaan paikkaan klaaninsa reviirin laitamille. Jo muutaman päivän oli naaraan mieli ollut synkkä. Naaras kaipasi perhettään, etenkin edesmenneitä pentujaan. Hän oli aina haaveillut rauhallisesta perhe-elämästä ja mahdollisuudesta kouluttaa pennuistaan vahvoja sotureita. Silti hän oli saanut nähdä vain yhden jälkeläisensä vastaanottavan soturinimensä - edes lapsenlapsiensa nimityksiä ei naaras ollut saanut nähdä.
Nummipyörre kierähti sammaleella toiselle kyljelleen. Hän ei ollut surullinen, muttei iloinenkaan. Hän ei ollut nähnyt veljeäänkään aikoihin, Tulipyörre oli kuin kadonnut tuhkana ilmaan. Naaras olisi kaivannut juttukumppania. Mustakuun kuolemasta oli jo aikaa ja varapäällikkö oli alkanut haaveilla uudesta perheestä. Ainoa este hänen ja tuon haaveen välillä oli syyllisyydentunne, eikä sitä voinut kenen tahansa kanssa.
Auringon viimeistenkin säteiden kadotessa Nummipyörre havatui ajan kulumiseen ja venytteli raukeasti. Olisi aika palata leiriin - päällikkö tuskin katsoisi hyvällä hänen katoamistaan. Naaras kierähti ketterästi tassuilleen ja harkitsi hetken, josko vielä metsästäisi jotakin matkalla. Tuntiessaan väsymyksen painavan hän kuitenkin päätyi vain tassuttelemaan kotiin suorinta reittiä. Leirin sisäänkulun lähestyessä naaras hiljensi tahtiaan ja livahti varjojen suojassa sisään, suunnaten suoraan sammalpedilleen. Murehtia ehtisi myöhemminkin - nyt tärkeintä olisi saada unta ja nousta huomenna virkeänä partioon.

Kävelin itsekseni leirissä ja mietin miten menisin puhumaan Aaltotähdelle viimeöisestä enneunestani. Yleensä uneni olivat olleet selkeitä tarkoituksensa kannalta, mutta tällä kertaa minä olin aivan hukassa asian kanssa, mitä minulle yritettiin kertoa. Olin nähnyt suuren lauman kissoja kävelevän metsikössä ja keskellä laumaa kävelivät Aaltotähti kumppaninsa ja pentujensa kanssa. Heitä selvästi oltiin viemässä johonkin, mutten ollut saanut selvää tilanteesta. En tunnistanut yhtäkään kissoista heidän ympärillään eivätkä he mielestäni vaikuttaneet uhkaavilta. Saatoin tosin olla väärässä juurikin sen takia koska en ollut mitään kunnolla nähnyt. Päällikkö perheineen ei ollut näyttänyt erityisen huolestuneilta, he olivat vain kuuliaisesti kulkeneet lauman mukana. Huokaisin syvään ja vilkaisin päällikön pesää kohti. Eihän uni välttämättä edes ollut enneuni, eikä ehkä tarkoittanut pahaa. Pitäisikö siitä silti kertoa, ihan vain varmuuden vuoksi? Että Aaltotähti pystyisi katsomaan perheensä perään paremmin. Mutta riistaakin oli niin vähän, mikä näytti selvästi huolestuttavan häntä. He olivat jo monta päivää putkeen keskustelleet Myrskytuulen kanssa mille alueille metsästyspartioita kannattaisi viedä ja se selvästi näytti stressaavan Aaltotähteä. Minä vain kuormittaisin hänen mieltään jos menisin kertomaan unesta joka ei edes välttämättä tarkoittaisi mitään. Huokaisin syvään. En pystyisi olemaan asiasta yhtä mieltä joten päätin käydä pesälläni katsomassa Taivasliljaa, jonka olin jättänyt laskelmoimaan yrttivarastojamme. Tassuttelin sisään ja näin oppilaani heiluttelemassa häntäänsä, hiljaiseen ääneen mumisten ja katse tiukasti edessään olevissa kasveissa. Hän kuitenkin väräytti korvaansa, kertoen, että oli kuullut minun saapuvan.
- Meillä ei ole ollenkaan kamomillaa. Kurkipentu tulee tarvitsemaan sitä, jos häntä ei nimitetä tänään oppilaaksi, naaras kertoi, vilkaisten suuntaani.
- Minä voisin käydä hakemassa sitä Kuutamoklaanista, jos heillä sitä sattuisi olemaan ja viedä samalla nuo märät sammaleet pois, ne ovat täällä turhaan kosteuttamassa ilmaa, Taivaslilja jatkoi, osoittaen hännällään makuualustoja joissa Purojuova, Paarmatassu ja Ruusutassu olivat aikaisemmin makoilleet. Vilkaisin ulos, kaatosade ei ollut lakannut.
- Jaa, että sinä haluaisit seuraavaksi lähteä metsästämään itsellesi valkoyskää? Kysyin hieman ihmetellen kääntäessään katseeni takaisin tuohon. Oppilaani oli jo noussut tassuilleen ja muovasi märistä sammalista pienempää myttyä.
- Minä en halua, että Kurkipentu joutuu olemaan niin tuskissaan. Kamomilla varmasti helpottaisi hänen oloaan, Taivaslilja sanoi, katsoen minuun haikealla katseella. Tiesin ettei kukaan meistä haluaisi nähdä Kurkipennun surevan yhtään sen enempää mitä hän oli jo saanut surea. Oli totta, että kamomilla tai kissanminttu varmasti parantaisi pennun oloa, mutta olimme jo koko varastomme hänelle syöttäneet. Luultavasti Tammiturkilla kamomillaa olisi, sitä pitäisi aina pitää varastossa Tulikammiolle matkaavien kissojen varalta. Aaltotähti oli vain määrännyt meitä käyttämään varastomme loppuun, että hänen pojallaan olisi ollut parempi olla.
- Minä palaan kyllä takaisin ennen heidän nimitysmenojaan, Taivaslilja vakuutti, eikä näyttänyt siltä, että mitä tahansa sanoisin voisi muuttaa hänen mieltään. Huokaisin ja nyökkäsin.
- Sinä tuskin tulet saamaan itsellesi matkakumppania tuohon koiranilmaan. Ole varovainen, etenkin vuoristopoluilla. Ne ovat todella liukkaita. Ja maalle päästessäsi juokse niin paljon kun pystyt, se saa lihaksesi lämpiämään. Ja muistakin kertoa Tammiturkille terveisiä minulta! Neuvoin Taivasliljaa, joka oli jo kierittämässä märkiä sammalia ulos pesästämme.
- Kyllä, kyllä, oppilaani naukui ohimennen, heilauttaen häntäänsä hyvästeiksi. Nuori parantaja lähti yrttijahtiin ja minä tajusin etten saanut kerrottuani omaa asiaani tuolle ollenkaan. Kai tästä pitäisi sitten yrittää puhua Aaltotähdelle. Olin kävelemässä päällikön pesää kohti, kun Kaunokirjo viilsi ohitseni.
- Käykö, jos menen ensiksi juttelemaan Aaltotähdelle? Kuningattaren äänestä huokui itkuisuus. Nyökkäsin nopeasti ja naaras jatkoi matkaansa, pujahtaen kumppaninsa luo. Vilkaisin taakseni pentutarhalle ja pystyin jo arvaamaan, että tänä iltana Kurkipentu ei pääsisi oppilaaksi. Suuntasin kulkuni tarhalle ja kurkistin varovasti sisälle. Sorasydän imetti pentujaan toisella seinämällä ja tervehti minua pienellä nyökkäyksellä. Nyökkäsin takaisin ja pystyin tuonkin ilmeestä näkemään, että äsken oli tapahtunut jotakin. Käänsin pääni Aaltotähden pentujen suuntaan. Tuhkapentu katsoi minua ja heilautti hännällään lauseen; #Hän yhtäkkiä vain suuttui emolle#. Yllätyin hieman tajutessani mitä pentu minulle sanoi, en tiennyt hänen osaavan viittoa vielä. Nyökkäsin ja astelin kolmikon eteen.
- Tuhkapentu ja Pikkupentu, poistuisitteko hetkeksi? Kysyin kahdelta naaraspennulta, jotka oudoilla katseilla tuijottivat veljeään. He kuitenkin nyökkäsivät ja vähin äänin poistuivat. Istahdin sammaleella makaavan Kurkipennun viereen ja kiersin häntäni tuon ympärille. Kuulin kuinka Sorasydän kahisteli omia sammaleitaa ja nopealla pään pudistuksella kerroin tuolle ettei hänen tarvitsisi pentujensa kanssa poistua.
- Miksi oikein suutuit emollesi Kurkipentu? Kysyin pennulta, joka kääntyi minusta poispäin. Huokaisin ja kumarruin tuon vierelle.
- Sinut kyllä tullaan nimittämään oppilaaksi ihan lähipäivinä. Sinun pitää vain osoittaa perheellesi, että haluat ryhtyä oppilaaksi, selitin ja pienin liikkein silitin hännälläni Kurkipennun kylkeä.
- Tiedäthän, että minulle ja Taivasliljalle voit tulla kertomaan kaikesta mikä mieltäsi painaa. Sinä olet rohkea ja vahva kissa, sen pystyvät kaikki kyllä huomaamaan. Ja muistakin, että koko Vuoristoklaani kyllä pitää sinusta ja ymmärtää sinua, et ole yksin ajatustesi kanssa! Kuiskasin tuon korvaan. Olin näkevinäni pienen hymyn kaartuvan pennun huulille ja tuo painautui kylkeäni vasten. Hymyilin ja puskin myötätuntoisesti Kurkipennun lapaa.
*Hän tuli heti paremmalle mielelle.* Ajattelin hymyillen.

- Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen! Aaltotähti kajautti tutun kutsuhuudon ja asettui ylvääseen asentoon Puhujankivelle. Pian vuoristoklaanilaisia alkoi virrata Puhujankiven ympärille ja siististi suitut Tuhkapentu ja Pikkupentu asettuivat emonsa ja veljensä viereen eturiviin. En kunnolla nähnyt pesäni suunnalta Kurkipennun ilmettä, mutta ainakin tuo oli sentään tullut seuraamaan sisartensa oppilasnimitystä. Hieman tärisevä Taivaslilja istui vierelläni, nuolten sateessa läpimäräksi kastunutta turkkiaan.
- Tänään minulla on kunnia nimittää kaksi rakasta pentuani oppilaiksi. Tuhkapentu ja Pikkupentu, astuisitteko eteenpäin? Aaltotähti kysyi pennuiltaan, jotka nätisti sipsuttivat muiden eteen. Pikkupentu varmoilla askelilla, Tuhkapentu taas ujommilla. Yritin kissajoukon yli vilkuilla Kurkipentua, mutta en nähnyt niin pitkälle Kaunokirjon viereen.
- Tuhkapentu ja Pikkupentu, tänään te olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja voitte aloittaa soturikoulutuksenne. Tästä päivästä lähtien Tuhkapentu sinut tunnetaan Tuhkatassuna. Mestariksesi olen valinnut Myrskytuulen, Aaltotähti naukui virallisella äänellä. Olin näkevinäni Tuhkatassun jäykistyvän, jopa kauhistuvan. Myrskytuuli asteli alas omalta paikaltaan Puhujankiven vieressä ja jäi seisomaan pienen matkan päähän tulevasta oppilaastaan. Varapäällikkö ei näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä joten hän joko tiesi jo saavansa päällikkönsä pennun koulutettavakseen tai vain peitteli tunteitaan hyvin.
- Myrskytuuli, olen syystäkin valinnut sinut varapäällikökseni joten tiedän sinun olevan oikea mestari Tuhkatassulle. Koulutit todella hyvin Sädeloisteen sekä Ruskasiiven joten haluan nähdä sinun tekevän samoin Tuhkatassun kanssa. Olet osoittanut olevasi ystävällinen sekä määrätietoinen ja haluan sinun opettavan kaiken mitä tiedät pennulleni, Aaltotähti lopetti hetkeksi ottaakseen vastaan hyväksyviä nyökkäilyjä vuoristoklaanilaisilta. Myrskytuuli kumartui koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa, mutta Tuhkatassu näytti kavahtavan taaksepäin. Kissajoukosta kuului yllättyneitä henkäyksiä ja varapäällikkö näytti hieman hämmentyneeltä itsekin. Tummanharmaan uunituoreen oppilaan korvat olivat painettuina tuon niskaa vasten, kun laikukas kolli kurottautui hipaisemaan uudestaan tuon kuonoa. Sinisilmäinen naaras peruutti nopeasti takaisin sisarensa viereen istumaan, kun Myrskytuuli ainoastaan vetäytyi hieman taaemmas. Kaikki kääntyivät katsomaan Aaltotähteä, kun tuo ei heti jatkanut seremoniaa. Päällikön kasvoilla oli yllättynyt ilme, mikä nopeasti muuttui takaisin hymyileväksi.
- Pikkupentu, tästä lähin sinut tunnetaan Pikkutassuna. Sinun mestariksi olen valinnut Jänisloikan. Jänisloikka, sinä olet osoittanut olevasi huolehtivainen, mutta myöskin peloton soturi, minkä perusteella uskon sinun olevan valmis mestariksi. Haluan, että opetat kaiken mitä tiedät uudelle oppilaallesi, Aaltotähti sanoi ja hyppäsi alas kiveltä, kun Pikkutassu ja Jänisloikka olivat saaneet kosketettua toistensa neniä.
- Tuhkatassu, Pikkutassu!

-Koukista hieman käpäliäsi ja laske häntääsi alemmas Saratassu! Musta mestarini, Tomukukka opasti tomerasti silmäillessään vaanimisasentoani.
Yritin koukistaa vielä hieman mustia ja käpäliäni, mutta heilautin pitkän häntäni liian mahtipontisella liikkeellä alas, jolloin mätkähdin harjoituskuopan melko pehmeälle hiekkapohjalle. Karheaa hiekkaa pöllysi niin että Tomukukan turkki sai koristeekseen soman hiekkakerroksen.
-Nyt olet oikeasti Tomukukka! Naukaisin huvittuneena.
Tomukukka pudisteli hiekat turkistaan ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.
-Jatketaanpa nyt. Musta naaras huokaisi katsellen minua tarkkaavaisesti.
Painauduin taas oikeaan asentoon ja yritin laskea mustaa häntääni hieman hitaammin kuin edellisellä epäonnistuneella kerralla.
-Hyvä Saratassu! Koukista vielä hieman käpäliäsi. Tomukukka naukui äänessään ylpeyttä kun silmäili asentoani.
Painoin pikimustia käpäliäni vielä hieman alemmas ja heilautin pieniä korviani ylpeänä itsestäni.
-Juuri noin. Tomukukka nyökkäsi ja maukui lämpimästi kun olin valmis.
#Miten se olikin noin vaikeaa?#
Käänsin vihreiden silmieni katseen taivaalle ja huomasin, että tiiviit harmaat pilvimuurit peittivät auringon.
Ilma tuntui kuitenkin vielä hyvältä, eikä mielestäni ennustanut sateen tuloa.
Käännähdin äkkiä ympäri kun kuulin takaani hiljaisia askelia, näin takanani vaalean Lehtitassun, jonka naamalta paistoi hämmästys kun olin kääntynyt.
-Yrititkö säikäyttää? Naukaisin voitonriemuisesti katsellen kollia syvälle tämän sinisiin silmiin.
Lehtitassun ruskea mestari Mutakoipi hölkytti pian paikalle tuima katse silmissään tuijottaen suoraan Lehtitassuun, joka oli käännähtänyt pahoitteleva ilme naamallaan.
-Lehtitassu! Et saa karata noin. Ruskea kolli näpäytti ruskealla hännällään Lehtitassun vaaleata korvaa naukuessaan hieman hengästyneenä.
-Anteeksi Mutakoipi, en tee enää niin. Lehtitassu maukui vilpittömyys sanoistaan paistaen, hartiat kuitenkin hieman lysyyn painuneena.
Mutakoipi käänsi katseensa tottelemattomasta oppilastaan mustaan Tomukukkaan, joka oli tähän asti seurannut tilannetta vierestä.
-Ajattelimme Lehtitassun kanssa tulla harjoittelemaan kansanne. Kolli selitti kärsivällisesti Tomukukalle.
-Se käy hyvin, ajattelinkin, että voisin seuraavaksi opettaa Saratasulle muutamia taisteluliikkeitä. Musta mestarini naukui ilmeisen hyvillään seurasta.
-Hyvä! Mutakoipi naukaisi ja viittoi ruskealla hännällään Lehtitassua asettumaan minun viereeni, asettautuen itse Tomukukkaa vastapäätä.
-Katsokaat tarkasti! Tomukukka maukui kääntämättä tarkkaavaista katsettaan Mutakoivesta. Mustan naaraan viikset värähtivät kerran ja sitten Tomukukka hyökkäsi suoraan kohti Mutakoipea, joka yritti mahtipontisesti väistää. Tomukukka sivalsi kynnet sisällä taidokkaasti Mutakoiven naamaa ja hyppäsi ketterästi kauemmas kun kolli yritti huitaista voimakkaalla käpälällään vastaiskua.
Musta naaras käänsi katseensa meihin ja alkoi selittää liikettään:
-Tuota liikettä sanotaan etukäpäläraapaisuksi. Taistelussa liike tehdään kynnet ulkopuolella, mutta kuten hyvin tiedätte, harjoituksissa se ei ole salittua. Tarkoituksena on sivaltaa pitkin vastustajan ruumista tai naamaa, jolloin vastustaja saattaa hämääntyä hetkellisesti. Liike saa aikaan myös melko vakavaa ruuminvahinkoa.
-Juuri niin. Mutakoipi puhisi nyökäuttäen päätään.
-Nyt teidän vuoronne kokeilla. Tomukukka kehotti liikauttaen tuuheaa, mustaa häntäänsä meille merkiksi siirtyä heidän paikoilleen. Nyökäytin hitaasti mustaa päätäni ja asetuin Tomukukan paikalle kun tämä tassutti Mutakoiven kanssa siihen paikkaan missä olimme Lehtitassun kanssa vielä hetki sitten katselleet.
-Lehtitassu voi aloittaa. Mutakoipi totesi tarkastellen minua ja vaaleaa Lehtitassua arviovasti. Lehtitassu tuijotti minua siniset silmät viiruina ja vaalea häntä maata hurjasti viuhtoen. Katselin lihakset jänittyneinä kuinka kollin vaalea häntä pyyhki maata ja lennätti hiekkaa ympäriinsä. Lehtitassu hyökkäsi nopealla loikalla käpälät ojossa kohti minua, jähmetyin hetkeksi paikalleni kuin vanha puupökkelö. Sitten aistini tuntuivat heräävän eloon hetkellisestä horroksestaan ja yritin pikaisesti väistää iskua, en onnistunut täydellisesti sillä Lehtitassun hyvin tähdätty isku osui pääni sivuosaan. Keinahdin ja kaaduin mäjähtäen maahan. Lehtitassun huolestuneet, siniset silmät ilmestyivät melko sumeaan näkökenttääni ja kuulin kollin puuskahtavan silti harmistuneena:
-Ketunläjät! Olin lähellä osua!
Nousin varovaisesti ylös ja vedin syvään henkeä häkeltyneenä Lehtitassun iskun voimasta.
Tomukukka ja Mutakoipi loikkivat rinta rinnan katsomaan miten minun oli käynyt.
-Oletko kunnossa? Tomukukka naukaisi huolestunut palo silmissään.
-Voin ihan hyvin. Puhisin yrittäen saada ääneni tasaantumaan.
-Oletko sitä mieltä, että voit jatkaa? Mutakoipi kysyi vilkaistuaan ensin epäröiden Tomukukan viisaisiin silmiin.
-Kyllä. Huokaisin helpottuneena kun ääneni ei värissyt enää.
-Hyvä on, älä kuitenkaan yritä liikoja. Tomukukka varoitti kun lähti loikkimaan takaisin paikalleen Lehtitassun ruskea mestari vähän hitaammin perässään tullen. Painauduin matalaksi ja katselin
Lehtitassun asentoa itsekseni huokaisten. #hänen jalkansa ovat kyllä ihan miten sattuu# Jännitin lihakseni ja yritin kasata kaikki voimanrippeeni tulevaa iskua varten. #Voisin harhauttaa häntä!#
Siirsinkin katseeni Lehtitassun kylkeen jolloin näin kollin sinisten silmien uumenissa jännityksen häivähdyksen. Kun loikkasin vaalea vastustajani väisti ihan väärään suuntaan ja sain onnistuneesti käpäläni viiltämään kynnet sisällä pitkin hänen pehmeätä naamaansa. Lehtitassu älähti ihmeissään kun vetäydyin hieman epäonnistuneella loikalla takaisin, horjahdin nimittäin osuessani maahan ja oli vähällä, etten olisi saanut taas tehdä tuttavuutta harjoituskuopan häikäilettömän hiekkapohjan kanssa.
-Hyvä, oli loistava idea yrittää harhauttaa vastustajaa. Yritä kuitenkin hioa vetäytymistäsi. Tomukukka naukaisi rohkaisevasti.
Nuolaisin mustaa käpälääni hämilläni yllättävän positiivisista kehuista.
-Tämä varmaan kuitenkin riittää tältä päivää. Musta mestarini lisäsi ja vilkaisi kulmat huolestuneesti kurtussa taivaalle, jonne oli kerääntynyt lisää tummanharmaita, uhkaavia pilviä.
Mutakoipi viittoi Lehtitassua seuraamaan ja lähti askeltamaan kevyesti pois harjoittelualueelta, Lehtitassu pinkaisi tämän perään vaalea häntä lumista maata innokkaasti hipoen. Tomukukka tassutti mietteliään näköisenä vierelläni kun kuljimme pienien lehtensä tiputtaneitten puitten lomassa kohti turvallista leiriä. Käpäliäni ja toisen puolen mustaa kylkeäni särki Lehtitassun iskun jäljiltä, mutta yritin sinnikkäästi olla näyttämättä sitä.
#Mielestäni tuokio meni hyvin, yritän tehdä parhaani, että olisin maailman paras oppilas!#
***
Istahdin pienehkön tuoresaaliskasan viereen miettimään ottaisinko kohmeisen hiiren, harmahtavan oravan vai hieman huurteisen linnun, jota en tunnistanut.
Nostin kasasta pikkuriikkisen hiirenrääpäleen varovasti pieneen mustaan suuhuni ja vetäydyin hieman kauemmaksi kasasta antaen nopeasti tilaa hopeaturkkiselle Ruskasiivelle.
-Jänisloikka, sinä johdat metsästyspartiota johon tulevat Marjaleuka, Pöllötassu ja Tummavarjo. Kuulin klaanin luotettavan varapäällikön Myrskytuulen kuuluvan äänen kun tämä määräsi partioita.
Käänsin vihreän katseeni kiinnostuneena siihen suuntaan ja annoin hiiren jäädä hetkeksi omaan arvoonsa. Ottoisäni Jänisloikka nyökäytti kuuliaisesti päätään ja alkoi etsiä äsken mainittuja kissoja pujahtaen ensimmäiseksi hämärään soturienpesään. Käänsin hitaasti katseeni takaisin kohmeiseen hiireen ja näykkäsin sen harmaasta vartalosta varovasti palasen nielaisten sen huomaamattomasti yökkien. #Ei maistu ollenkaan hiireltä! Ihan variksenruualta vain!# Pakotin itseni syömään loputkin hiirestä, sillä olisin varmaan kuollut nälkään jos en olisi syönyt sitä minimaalista hiirenrääpälettä.
Nousin hitaasti ylös ja etsin tarkkaavaisesti vihreillä silmilläni Tomukukkaa, sillä halusin tietää mitä tekisimme seuraavaksi. Lähdin tassuttamaan soturienpesää kohti, koska mustaturkkista naarasta ei näkynyt aukiolla tai parantajanpesässä. Pujahdin sisään pesään ja näin Tomukukan sukimassa rauhallisesti hieman sotkuista turkkiaan pesän reunalla. Kipitin mestarini eteen, minun ei tarvinnut varoa ketään koska Tomukukka oli ainoa, joka pesässä oli. Mestarini nosti katseensa mustasta turkistaan tuijottaen minua epäileväisesti.
-Joko söit? Mestarini kysyi niin oikean emon ääntä muistuttavalla tavalla että minun oli mahdotonta pidätellä pientä hymyä katsellessani tämän olemusta.
-Kyllä! Vastasin innokkaasti naukaisemalla.
-Mitä me tehdään seuraavaksi? Lisäsin katsoen odottavasti Tomukukkaan.
Tomukukka näytti miettiväiseltä ja nuolaisi mustaa kylkeään kerran.
-Hei Tomukukka ja Saratassu! Tiedät on kutsuttu rajapartioon Korpinkutsun ja minun kanssani! Kuulin Kieppumyrskyn äänen. Tomukukka nousi nopeasti ylös ja viittasi tuuhean, mustan häntänsä avulla minua seuraamaan perässään.
-Tule, ei anneta heidän odottaa! Tomukukka naukaisi askeltaessaan uloskäynnin siisään.
-Miksi olit muuten soturienpesässä? Eikö sinun olisi pitänyt olla parantajanpesässä kuten kaikkien muidenkin? Utelin tassuttaessani tämän rinnalla, väläytin vielä vilpittömän katseen mustaturkkiselle naaraalle.
Tomukukka ei vastannut mitään, vilkaisi vain varoittavasti. #Jätän siten sen asian sikseen# Askelsin kepeästi mestarini vierellä kohti kivikkoisella pohjalla kärsivällisesti odottava partiota. Kieppumyrsky heilautti hännällään merkiksi lähteä liikkeelle ja sitten tiivis rajapartio lähti loikkimaan ketterästi vuoriston petollisia polkuja pitkin. Yritin asetella käpäläni varovasti, mutta nopeasti etten vain jäisi jälkeen. Katselin pieni pelonväristys selkääni pitkin kulkien kun tiputin käpälälläni vahingossa pienen irtokiven loputtomalta näyttävään rotkoon. #Tomukukka osaa tämän niin hyvin!# Mestarini asetteli taidokkaasti jalkansa liukkaalle maaperälle, yritin matkia naarasta, mutta olin vähällä tippua polulta kuten se kivi, jonka sinne varomattomuuttani potkaisin. Lopulta partio pääsi taas turvallisimille vesille katalan vuoristopolun jälkeen. Raotin suutani ja maistelin kosteaksi käynyttä ilmaa varuillani. Melkein kaikki partiosta olivat pysähtyneet merkitsemään rajamerkkejä, ja Tomukukka viittasi hännällään minuakin kokeilemaan. Kun olin saanut rajan merkittyä, pysähdyin taas maistelemaan ilmaa. Ilmassa ei ollut sinänsä mitään erikoista, se tuntui vain muuttuneen raskaammaksi.
-Kohta alkaa varmaan sataa. Huomautin huolestuneena partiolle, en nimittäin todellakaan halunnut kastua.
-Niimpä, olet aivan oikeassa! Korpinkutsu naukaisi hetken ilmaa maisteltuaan.
-Ei kai meidän pidä kiertää koko rajaa? Huudahdin ajatuksesta tuskastuneena.
-Ei tietenkään, Myrskytuuli jakoi partiot vielä tänään käymättömille rajoille, emme ole ainoa partio. Tomukukka totesi luoden häkeltyneen katseen minuun kun en tuota tiennyt.
-Anteeksi, en vain ole sattunut kuulemaan mitä partioita Myrskytuuli on määrännyt. Totesin nolostuneena aiheuttamastani häkellyksestä.
Punertava Kieppumyrsky nyökäytti ymmärtäväisesti päätään ja kuljetti partion toista reittiä takaisin leiriä kohti.
Olin tavallista kömpelömpi, kompastelin melkein kaikkiin juuriin ja muihin ulokkeisiin mitä vastaan sattui matkalla tulemaan. Yritin kulkea mahdollisimman rauhallisesti, mutta huojennus kuivaan leiriin palaamisesta vei kaiken huomioni.
Hetken kuluttua olimme jo leirin sisäänkäynillä.
-Saratassu! Saratassu! Kuulin Aurinkotassun oudon surullisen äänen kun astelin muun partion mukana takaisin leiriin.
-Onko jotakin sattunut? Kysyin tuijottaen hieman pelokkaana veljeni tärisevä olemusta.
-Ruusutassu tippui korkeasta puusta jahdatessaan oravaa partiossa. Aurinkotassu sanoi ääni surusta väristen.
-Ei! Kiljaisin ja mieleeni välähti muisto parin auringonnousun takaisesta kinastamme.
Viiletin mustat käpälät kipuillen silti melkein huolesta haljeten leirin poikki ja jarrutin vasta kun olin sisällä hämärässä parantajanpesässä.
-Hän on tuolla Saratassu. Kuulin ensimmäiseksi Ruskasiiven myötätuntoa hehkuvan äänen ja erotin hämärässä kollin hehkuvat silmät kun tämä viittoi hännällään pesän perälle.
Pujottelin itselleni vihaisena Vuoristoklaanin tällä hetkellä hiljaisten kissojen välistä. Kun kohtasin parantajan surullisen katseen näin niissä pienen epätoivon liekin.
-En usko, että voin tehdä oikein mitään, hän putosi yksinkertaisesti liian korkealta. Parantaja huokaisi toivottomana.
Huurrekukan ääni kaikui hiljaisena pääni sisällä, minut täytti viha itseäni kohtaan ja menetyksen tuska.
-Älä sano noin! Elä vala minuun epätoivoa! Ärisin jalat allani surusta täristen.
-Saratassu älä. Kuulin Tuskuturkin rauhoittelevan äänen jostakin kovin, kovin kaukaa. Naaras laski valkoisen häntänsä lavoilleni rauhoittelevasti, hiljaa itseään moittien. Riuhtaisin itseni irti hyvää tarkoittavan naaraan ehkä jopa lohdullisesti otteesta ja käännähdin naaraista pois päin.
-Te että ymärrä! Ette vain ymmärrä! Ulisin vihaisesti kohti parantajanpesän harmaata, kivistä kattoa.
-Hän on kuollut. Aurinkotassu oli ilmestynyt huomaamatta vierelleni ja talutti minua yllättävän veljellisen hellästi pois pesästä, jossa kissojen silmiä oli aivan liikaa katselemassa kohtaustani. Huomasin jopa Aaltotähden huolesta ymmyrkäiset silmät, jotka seurasivat minun ja veljeni kulkua. Kun olimme ulkona Aurinkotassu ei päästänyt minua vieläkään menemään vaan talutti oppilaittenpesän hiljaiseen tilaan ja istahti tuijottamaan tyhjästi kohti kattoa.
Tönäisin veljeäni vielkin surusta pakahtuneena, tämän silmiin ja muihinkin kehonosiin tuli eloa.
-Syytät tästä itseäsi aivan turhaan. Aurinkotassu maukui hiljaisella äänellä tuijottaen minua syyttävästi vihreisiin silmiini.
Laskin katseeni hämilläni alas ja olin katselevani kiinostuneena erästä pehmeää, sammaleista makuualustaa.
Aurinkotassu siirtyi viereeni ja kosketti oranssilla turkillaan lohduttavasti minun mustaa turkkiani, kun nostin katseeni veljeeni silmäni olivat täynnä sisäisen tuskan aiheuttamia, jääkylmiä kyyneliä.
-En voi olla syyttämättä siitä itseäni! Mau’uin tuskastuneena tuijottaen veljeäni kiinteästi.
-Kyllä voit. Veljeni alkoi inttää, mutta kuitenkin rauhallisella äänensävyllä.
En vastannut enää mitään vaan painauduin vain maata ja käänsin mustan selkäni oranssille kollille, joka painautui myös pesän lattialle.
-En anna sinun jäädä yksin. Veli kuiskasi hiljaa.
//Ruusutassun voi siirtää tähtiklaaniin//