Kinuski, Misteli ja heidän uudet liittolaisensa Veri ja Anika kulkivat viimeksimainittujen opastuksella kohti paikkaa, jossa tämä Mistelille pahaa tahtova kissa tällä hetkellä viipyisi. Kotikissa ei luottanut kahteen kissaan, mutta Misteli tiesi liittolaisuuden hyödyttävän heitä kaikkia... Ainakin niin kauan kuin Veri ja Anika pysyisivät heidän puolellaan.
"Onko sinne vielä pitkäkin matka?" Kinuski kysyi kärsimättömänä. Hänestä tuntui kuin nelikko olisi kävellyt ikuisuuden. Hän ei tietänyt missä kohtaa aurinko sijaitsi tummien pilvien peittäessä taivaan ja luoden pimeyttä kanjoniin, mutta varmasti sen on ollut todella pitkä aika! Naaraalla alkoi olemaan kova nälkä, olihan hän viimeksi syönyt vasta edellispäivänä.
"Työnantajamme ei ole liikkeellä ja hänen pesänsä sijaitsee sen nummeilla asuvan klaanin rajan takana, joten uskon että hänen tavoittamisessaan kestää vain vähän aikaa", Veri sanoi. Kinuski ei tiennyt pitäisikö huokaista helpotuksesta vai tehdä pikainen poistuminen Mistelin kanssa. Hän ei pitänyt ollenkaan siitä mitä heitä nummien takana odottaisi.
"Miksi hän Nummiklaanin rajan takana majailee?" Misteli kysyi uteliaana.
"Jos hän kerran haluaa tappaa minut niin eikö se onnistuisi missä tahansa?" Hän täsmensi ja vilkaisi jokaista nelikkoon kuuluvaa kissaa. Kotikissa luimi korviaan ja katsoi erakkoa huolestuneena tuon katseen osuessa häneen. Eihän tämä kissa oikeasti voisi haluta satuttaa Misteliä... Eihän? Mitä Misteli olisi ikinä tuolle voinut tehdä?
"Sitä minäkin olen miettinyt - Olen koettanut kyselläkin siitä, mutta hän vaikeni aiheesta... Hänellä on luultavasti jokin tärkeä tarkoitus siellä oleskeluun", Veri sanoi, kohottaen katsettaan pimeälle taivaalle. Tummat pilvet olivat peittäneet auringon kokonaan taaksensa.
"Hän on hullu, siinä on kylliksi tarkoitusta", kolmikon takana kulkeva Anika yhtäkkiä laukoi, mikä sai kaikkien päät kääntymään ruskeaturkkisen naaraan suuntaan, jonka keho oli arvilla. Elämä katukissana ei nähtävästi ollut helppoa purtavaa Anikalle. Hän oli ollut koko tämän matkan hiljaa, ei ollut edes tervehtinyt kumpaakaan Misteliä tai Kinuskia heidät tavatessaan. Naaras oli ainoastaan supattanut Veren korvaan jotakin ja tuijottanut Misteliä hyvin pitkän ajan piikikkään katseen kera. Kinuski ei ollut pitänyt siitä.
"Ehkäpä, mutta hullut ovat yleensä parhaita taktikoita. Meidän pitää varoa. Minä tunnen nummiseudun, varsinkin sen takaosan. Siellä on paljon solia ja äkillisiä rotkoja jotka ovat täydellisiä väijytykseen", Misteli kertoi asiantuntevasti ja yritti luoda nelikon välille jonkinlaista positiivista ilmapiiriä varmalla äänensävyllä. Kotikissan olo ei parantunut.
"Eli siis juuri omaa tarkoitustamme ajatellen?" Veri kysyi selvä mielenkiinto äänessään.
"Juurikin niin!" Raidallinen erakko sanoi. Kinuski tuhahti ja katsoi harmaaturkkisen kollia silmiin tuon kääntäessä päänsä hänen suuntaansa.
"Mutta jos sinä putoat johonkin rotkoon, niin en aio tulla hakemaan sinua sieltä!" Kotikissa totesi Mistelille, joka virnisti takaisin naaraalle ymmärtäessään kommentin olevan humoristinen eikä tosi. Vaaleanruskean kissan posket punastuivat hänen katsellessa meripihkasilmäisen kissan virnistystä. He eivät huomanneet kuinka Veri kuunteli kiinnostuneena kaksikon puheita ja seurasi noiden kehonkieltä.
"Taidatte tosiaan pitää toisistanne, moista leikinlaskua kuuluu vain rakastavaisten suusta", punaruskea kolli totesi, vilkaisten takana kulkevaan Anikaan tietäväinen ilme kasvoillaan. Ruskeaturkkisen erakon huulilta saattoi erottaa aivan pienen hymyn pilkahduksen. Veren kääntäessä katseensa takaisin Mistelin ja Kinuskin puoleen, hän naurahti nähdessään raidallisen erakon pyöräyttävän silmiään.
"Tuo on ihan pihkassa minuun, itsestäni en tiedä", harmaaturkkinen kolli sanoi osoittaen hännällään kotikissaa. Vaaleanruskean naaraan silmät levenivät hämmennyksestä. Mitä Misteli oikein sanoin? Että hän tiesi Kinuskin ihastuksesta? Mutta ei itse tiennyt omasta... Mielipiteestään asiaan? Mutta aikaisemminhan kotikissan talolla erakko oli kehunut häntä kauniiksi ja jopa sanonut pitävänsä tuosta!
"Hah! Hän on ihan kajahtanut, siksi minä tähän liemeen olen joutunutkin...", Kinuski totesi läpi yhteen purtujen hampaiden eikä luonut katsekontaktia edellään käveleviin kolleihin. Hän ei ymmärtänyt Misteliä ollenkaan...
"Se on totta, minä olen kajahtanut. Ja olen myös ylpeä siitä!" Misteli henkäisi dramaattisesti ja kiihdytti vauhtiaan päästäkseen seurueen edelle. Hän juoksi jonkin matkaa pelkästä ilosta, mutta samassa hän pysähtyi. Kinuski kulki eteenpäin raskain askelin, Veri rinnallaan. Erakolla ei nähtävästi näyttänyt olevan ongelmia kulkunsa kanssa, mutta kotikissalle kävely oli tuskallista. Häntä väsytti ja kaamea nälkä ravisteli hänen koko ruumistaan. Mutta ei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin seurata muita. Vaaleanruskea naaras katsahti taakseen, mutta sai ainoastaan Anikan kylmän katseen näköpiiriinsä, joten hän käänsi katseensa takaisin jo edessäpäin pysähtyneeseen Misteliin. Raidallinen erakko oli pysähtynyt korkeammalla olevan kielekkeen reunalle ja katsoi alhaalle. Siellä ne olivat. Iso joukko kissoja seisoi yksittäisen kissan edessä, he näköjään keskustelivat jostakin.
"Siellä he ovat", Misteli totesi Veren päästessä harmaaturkkisen kollin rinnalle. Punaruskean erakon ilme muuttui hänen nähdessään alhaalla olevat kissat.
"Onko hän värvännyt lisää kissoja riveihinsä?" Veri ihmetteli. Raidallinen erakko pudisti päätänsä.
"En usko, nuo nyt muodostelmassa poispäin kulkevat ovat nummiklaanilaisia. Heillä on oma johtajansa, juuri tuo yksi hopeaturkkinen kissa joka tuota kissalaumaa johtaa", harmaaturkkinen kolli selitti osoittaen johtavaa kissaa. Misteli alkoi nyt tuntemaan suurta inhoa nummiklaanilaisia kohtaan - miten he saattoivat punoa juonia tuon kaltaisen murhaajan kanssa?
"Onko tuo se kissa kuka halusi Mistelille pahaa?" Kinuski kysyi värisevällä äänellä saadessaan kollit kiinni ja nähdessään kitukasvuisten puiden väliin katoavan kissan. Kotikissan sydän jätti lyönnin välistä, kun hän viimein näki vilauksen tästä pahamaineisesta kissasta. Kollit käänsivät katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen.
"On. Häneen me tähtäämme", Veri selitti ja vilkaisi heidän luokseen saapunutta Anikaa.
"Miten toimimme?" Ruskeaturkkinen erakko kysyi.
"Minulla olisi yksi idea, mutta se on melko uhkarohkea", Misteli naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kaikki kääntyivät katsomaan raidallista erakkoa.
"Mikä se on?" Veri uteli. Kinuski nielaisi ja jännittyneenä odotti mitä harmaaturkkinen kolli ehdottaisi. Hän ei todellakaan lähtisi mihinkään hulluihin suunnitelmiin mukaan.
"Sinut ja Anika lähetettiin tuomaan minut, eikö? Jos paikalla on nummiklaanilaisia, voisimme raapia minulle muutaman haavan, jotta näyttäisi että olemme tapelleet. Ja jos menen Veri sinun kanssasi, niin pääsemme kyllin lähelle tätä kissaa ja sitten voimme hyökätä", Misteli ehdotti ja jäi odottamaan vastauksia ehdotukseensa. Kotikissa katsoi järkyttyneenä raidallista erakkoa. Hän ei todellakaan ollut tosissaan!
"Menisimme ihan niiden kaikkien muiden kissojen keskelle? Nehän tappaisivat meidät heti!" Kinuski naukui vastaan ja silmät levinneinä katseli ympärilleen. Miksi he kaikki eivät vain karkaisi nyt? Menisi kaksijalkalaan ja piiloutuisi siellä?
"Jos me tapamme tämän kissan, ei nummiklaanilaisilla ole mitään syytä käydä meidän kimppuumme. Ei hän johda heitä eikä kuulu edes koko klaaniin", Misteli sanoi. Kotikissa ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta, muttei tuntenut, että mikään hänen sanomisensa estäisi kolmea kissaa suorittamasta suunnitelmaansa. Kunhan kellekkään ei nyt vain tapahtuisi mitään...
"Hyvä on, tehdään niin."

Kinuski istui Anikan kanssa hieman kauempana lahonneen puun juurakosta mihin Veri ja Misteli olivat menneet käheän naarasäänen kutsuessa heidät sisään. Kotikissa ei ollut sanonut sanaakaan vieressään istuvalle erakolle, hän ei ollut uskaltanut. Vaaleanruskealla naaraalla oli myös täysi työ yrittää pysyä tajuissaan. Nälkä ja jano molemmat olivat koko päivän häntä riivanneet. Koska hän oikein pääsisi kotiin? Sinisilmä kuitenkin havahtui nähdessään Veren ja Mistelin nousevan juurakosta. Raidallisen erakon ja Kinuskin katseet kohtasivat ja harmaaturkkinen kolli loi rohkaisevan silmäyksen kotikissaan. Oliko keskustelut tämän murhaajanaaraan kanssa nyt käyty läpi? Olisivatko he valmiita menemään? Hän tutki katseellaan meripihkasilmäisen kissan kasvoja. Tuo näytti ahdistuneelta. Jokin ei ollut nyt oikein. Punaruskea erakko istahti toiselle puolelle aukiota Mistelin kanssa kuin naaraat ja hetken he kaikki olivat hiljaa. Sitten juurakosta kömpi esiin arpia täynnä oleva naaras, jonka tulinen katse heitteli Mistelistä Kinuskiin. Kohdatessaan hirvittävältä näyttävän naaraan ruhjotun kasvonpuoliskon, Kinuski painoi päänsä alas. Arpia täynnä oleva naaras alkoi tulla lähemmäs Anikaa ja häntä.
"Me toimme heidät, Kuutamokukka, aivan kuten käskit. Miten nyt jatkamme?" Veri naukaisi kiireesti, mikä sai Kuutamokukan pysähtymään aloilleen. Nimen kuullessaan kotikissa tunsi jonkin puristavan hänen sydäntään. Hän oli varmasti aikaisemmin joskus kuullut tuon nimen jossakin. Ja aivan lähiaikoina...
"Miten saitte tuon kiinni? Hän ei näytä haavoittuneelta", arpinen naaras totesi ja otti tarkemman silmäyksen Kinuskiin. Vaaleanruskea naaras pysyi edelleen katse maata kohti, mutta nyt tunsi leukansa alkavan tärisemään. Hän tunsi valtavaa halua nostaa katseensa ja käskeä kaikkia juoksemaan karkuun, mutta se olisi ollut vastoin suunnitelmaa. Niitä nummiklaanilaisia saattaisi olla lähistöllä.
"Hän antautui omasta tahdostaan, kun näki mitä tälle kävi", Veri sanoi ja tönäisi vieressään istuvaa Misteliä. Raidallista erakkoa varmasti sattui, mutta tuo ei antanut sen näkyä. Kinuski oli varovasti nostanut katsettaan nähdäkseen harmaaturkkisen kollin kavot. Kuutamokukka katsoi vielä hetken tiukasti Verta, mutta sitten siirsi silmänsä takaisin kotikissaan. Hän tunsi lihastensa alkavan tärisemään.
"Mitä sinä siinä pällistelet?" Arpinen naaras kysyi ärtyneenä Kinuskilta. Vaaleanruskea naaras käänsi nopeasti katsettaan kahteen kauempana olevaan kolliin ja näki oudon kiillon noiden kultaisissa silmissä. Kuutamokukka huomasi kotikissan yllättyneen katseen ja kääntyi kahta takanaan olevaa kollia kohti.
"Valitan Kuutamokukka, sinä et määrää näitä kissoja enää. Etkä tule ikinä satuttamaan ketään", Misteli sanoi haikealla äänellä ja hyökkäsi arpisen naaraan kimppuun. Kuutamokukka karjaisi hämmästyneenä ja sivalsi raidallista erakkoa kasvoista. Mutta silloin Veri teki syöksyn ja puski arpista naarasta kylkeen. Anika, joka oli tähän asti ollut paikallaan, liittyi mukaan hyökkäykseen. Hän ei kuitenkaan iskenyt kynsiään Kuutamokukkaan vaan koetti repiä Verta pois tuon päältä. Kinuski nousi jaloilleen yllättyneenä ja koetti sännätä Mistelin avuksi. Arpinen naaras kuitenkin ehti potkaisemaan Verta täydellä voimalla vatsaan ja tämä painui kivusta ähkäisten alas, Anika yläpuolellaan. Kotikissa pysähtyi paikoilleen, kun jäi seuraamaan kuinka ruskeaturkkinen erakko tarttui kumppaniinsa ja piti häntä aloillaan. Silloin Anika käänsi katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen ja hymyili. Sinisilmä vain tuijotti hämmästyneenä takaisin, eikä oikein osannut tehdä mitään. Kuutamokukka oli myös huomannut Anikan teon, joten hän tarttui kunnolla kiinni Mistelistä ja heitti tämän läheistä kitukasvuista puuta vasten. Arpinen naaras ei kuitenkaan noteerannut raidallista erakkoa vaan puolestaan lähestyi nyt Verta ja Anikaa.
"Te... Te PETITTE MINUT!!" Hän ärjäisi raivon vallassa entisille alaisilleen. Kuutamokukka seisoi hetken aloillaan, hänen kasvojensa lihakset nykivät. Ruskeaturkkinen erakko luimi korviaan.
"Me toimme heidät luoksesi, me emme ole enää sinun orjiasi. Nyt anna meidän mennä!" Anika pyysi, nousten pois Veren päältä. Punaruskea erakko nousi jaloilleen ja katsoi hämmästyneenä kumppaniaan.
"Todistitte juuri olevanne typerimmät kissat koskaan. HÄIPYKÄÄ SILMISTÄNI TAI VIEN TEIDÄT ESI-ISIENNE LUO!!" Kuutamokukka karjaisi. Mitään sanomatta Anika juoksi läheisen pusikon läpi pois aukiolta. Veri jäi hetkeksi tuijottamaan Kuutamokukkaa, Misteliä joka lojui edelleen selkä puunrunkoa vasten, sekä paikallaan pelkäävää Kinuskia. Punaruskean erakon katse oli täynnä katumusta ja surua, kunnes tuo kääntyi ja katosi samaiseen pusikkoon mihin kumppaninsakin oli äsken mennyt. Arpinen naaras mitään sanomatta kääntyi nyt raidallisen erakon puoleen. Tuo nosti katseensa pelottomana.
"Viimeinkin... Minä pääsen tappamaan sinut ja kumppanisi... Olen odottanut tätä niin kauan", Kuutamokukka hykersi ja asteli lähemmäs Misteliä. Erakkokolli vain katsoi takaisin ilmeettömänä.
"Sinun takiasi minun rakkaat tyttäreni ovat kuolleita... Koska isäsi ei ikinä kiinnittänyt keheenkään muuhun kuin sinuun huomionsa. Ei edes silloin, kun Derana ja Paju olivat kuolemaisillaan. Sinä olit aina hänen ykkös prioriteettinsa, vaikka hänen tyttärensä olisivat tarvinneet apua", Kuutamokukka sähisi, selvästi pidätellen itkua, mutta myös vihaa sisällään.
"Koska isä suojeli minua sinulta. Et halunnut uskoa minun olevan osa perhettäsi!" Misteli sylkäisi takaisin. Kinuski seurasi lamaantuneena sivusta kaksikon riitelyä. Oliko Kuutamokukka Mistelin emo? Miksi... Miksi hänen oma emonsa ikinä tappaisi oman poikansa? Kuinka kukaan voisi olla niin julma ja sekaisin päästään?
"No, isäsi ei ole enää suojelemassa sinua", arpinen naaras totesi. Yhdellä raivokkaalla sivalluksella hän repäisi Mistelin vatsan auki. Kinuski päästi hyytävän kirkaisun. Veri värjäsi juuri vihreäksi kasvan maan räikeän punaiseksi. Erakkokolli päästi viimeisen, rahisevan henkäyksen ja kuoli. Hetken Kuutamokukka ja Kinuski molemmat vain tuijottivat ruumista, mutta sitten arpinen naaras kääntyi siitä poispäin.
"Korpit, varikset ja ketut syökööt hänen jäännöksensä", erakko totesi kylmästi. Hän käänsi katseensa kohti kotikissaa, joka oli tuijottanut kauhistuneena välikohtausta.
"Ja näin tulee käymään myös sinulle", Kuutamokukka ilmoitti. Arpinen naaras lähestyi Kinuskia, joka oli edelleen paikoillaan, keskellä aukiota. Arpinen naaras siirtyi ruskeaturkkisen naaraan eteen ja nosti verisellä etukäpälällään sinisilmän leukaa niin, että heidän katseensa kohtasivat. Kotikissa näki nyt ensimmäistä kertaa erakon kunnolla - hän oli järkyttynyt Kuutamokukan ulkomuodosta. Hänen kasvojensa oikealla puolella ei ollut jäljellä juuri lainkaan turkkia, korva oli kokonaan repeytynyt pois ja vain meripihkanhohtoinen silmä oli paikalla muistuttamassa, että siinä oli joskus ollut osa jonkun kasvoista. Muuallakin erakon kehossa oli useita arpia, jotka varmasti olivat tulosta verisistä taisteluista. Arpinen naaras tuijotti suoraan Kinuskin silmiin ja hänen katseensa tuntui melkein polttavan.
"Minä annan sinulle hetken etumatkaa juosta henkesi edestä, niin tästä tulee hauskempaa minulle."

Innostuksesta hyppelevä Naavatassu kulki Liekkitaivaan edellä leiriin. Oppilas oli pyydystänyt ensimmäisen täysikokoisen jäniksensä, eikä hänen ylpeydelleen ollut loppua. Naaras viskasi kuolleen eläimen tuoresaaliskasaan ja kipitti ensimmäisenä mestarinsa veljen luokse kertomaan saalistaan. Vaaleanruskea kissa alkoi hetken keskustelun jälkeen hyppimään riemusta ja pian Kuuratassu liittyi mukaan. Hetkisen kuluttua he rauhoittuivat ja kollioppilas alkoi heiluttamaan häntäänsä kohdatessaan Liekkitaivaan katseen. Kuin liikkeet olisivat viittoneet häntä tulemaan kahden oppilaan luo. Soturi keskeytti leiriaukion katselun ja rennoin askelin kulki oppilaiden luo.
"Liekkitaivas, tiedätkö koska Ketunkynsi ja Yötassu palaavat parantajien kokoontumisesta?" Kuuratassu kysyi hänen veljensä päästessä puhe-etäisyydelle.
"Me näimme Ketunkynne ja Yötassun ylittävän rajan ja kulkevan Neljän virran tammea kohti, kun olimme Naavatassun kanssa metsällä. Parantajat ovat mitä luultavammin liikkeellä jo kulkemassa kohti vuoria", Liekkitaivas selitti ja hieman ihmetteli kollioppillaan mielenkiinnosta Nummiklaanin parantajia kohtaan. Harmaajuovikas kissa kallisti päätään.
"Miksi he menevät vuorille?" Kuuratassu kysyi ihmeissään.
"Niin, onko heillä jokin syy vuorille menemiseen?" Naavatassu jatkoi. Liekkitaivas katsoi hetken veljeään ja oppilastaan hämmentyneenä. Eivätkö he oikeasti tienneet miksi parantajat kulkivat kokoontumisissaan kohti vuoria? Tietäisivätkö he edes Tulikammiosta?
"Oletteko tosissanne? Kuuratassu sinä olet Sulkatähden oppilas! Ja Naavatassu sinun sisaresi on parantajaoppilas! Kai te nyt Tulikammiosta tiedätte!" Soturi naukui hysteerisenä. Sitten hän näki pienen hymyn pilkahduksen Naavatassun suupielessä, minkä jälkeen kaksikko rupesi nauramaan.
*Olisihan se pitänyt arvata.* Liekkitaivas ajatteli tympääntyneenä.
"Sinun olisi pitänyt nähdä ilmeesi!" Kuuratassu räkätti ja tönäisi tassullaan veljensä lapaa. Soturi huokaisi ja odotti kaksikon naurukohtauksen rauhoittuvan.
"Ette mitenkään voineet tämän takia kutsua minua tähän", punaturkkinen kolli sanoi ja kulmat koholla katsoi kaksikkoa. Hänen veljensä silmät kirkastuivat ja tuo röyhisti rintaansa.
"Sulkatähti nimittää minut soturiksi heti parantajien palattua!"

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuuratassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi seinämäkiven päältä. Koko klaani oli kerääntynyt Kuuratassun nimitysmenoihin. Liekkitaivaan veli istui ryhdikkäänä muiden edessä, silmät tulisina kiiluen. Soturi ei olisi voinut olla yhtään ylpeämpi nuoremmasta veljestään.
"Lupaan", harmaajuovikas oppilas naukaisi itsevarmalla ja kuuluvalla äänellä. Sulkatähti nyökkäsi ja pieni hymy näkyi päällikön huulilla. Hän oli varmasti myös innoissaan oppilaansa soturinimityksen takia.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuuratassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kuurasäde. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Sulkatähti julisti ja pudottautui alas entisen oppilaansa eteen. Päällikkö kosketti kuonollaan Kuurasäteen otsaa ja tuo nuolaisi entisen mestarinsa lapaa. Hopeaharmaan naaraan astuessa sivuun oli koko Nummiklaani hurraamassa Kuurasäteelle. Liekkitaivas ryntäsi veljensä luo ja onnitteli tuota. He olivat molemmat viimeinkin sotureita!

Auringon hämärät säteet osuivat Kiurutassun meripihkan värisiin silmiin. Naaras nukkui keskellä oppilaitten pesää juuri siinä kohdassa mihin aurinko paistoi kirkkaitten. Oppilas venytteli hartaasti ja nousi ylös. Leiri ammotti tyhjyyttään. Pesistä kuului hiljaista, tasaista tuhinaa. Kiurutassu lähti kävelemään ripeästi ulos hiljaisesta leiristä. Raikas ulkoilma tuntui virkistävän mukavasti täplikästä oppilasta. Kuurainen maa oli liukasta ja oppilas jolkotti joutuisasti pientä, tyhjää aukiota kohti. Pian pieni aukio ilmestyi.

Kiurutassu hengitti nopeasti kylmää ilmaa. Hän oli harjoitellut joitakin vaikeita ja monimutkaisia taisteluliikkeitä, joita oli nähnyt Tihkutassun ja Ruostetassun tekevän. Hän halusi olla parhain soturi koko Kuutamoklaanissa! Liikkeet tuntuivat inhottavasti lihaksissa monen toiston jälkeen. Kiurutassu verrytteli hieman kipeitä jalkojaan ja lähti kävelemään läheistä, tiheää pusikkoa kohti.

Kiurutassu käveli rauhallisesti tuuheassa havumetsässä. Tuuli humisi kovasti naaraan suurissa korvissa, mikä sai naaraan hieman kärttyisäksi, mutta hän hillitsi itsensä parhaansa mukaan ja jatkoi rennosti kävelyä. Jokin pitkissä kävelyissä oli rentouttavaa. Ehkä se rauha, ja hiljaisuus sai Kiurutassun rentoutumaan. Hänen kaikki ajatuksensa lipuivat jonnekin muualle kytemään.

Rauhallisen oppilaan takaa kuului kovaääninen raksahdus. Kiurutassu kääntyi nopeasti ja antoi valkeiden, käyrien ja terävien kynsien työntyä kuuraiseen maahan. Hän näki edessään ruosteturkkisen kollin, joka oli ilmeistä päätellen hurjistunut nähdessään täplikkään oppilaan.

-Mitä teet täällä? Kiurutassu kysyi pisteliäästi ja antoi kynsiensä vetäytyä hitaasti sisään.

-Mitä itse teet täällä? Ruostetassu kysyi ihmettelevä sävy äänessään.

Kiurutassu tuijotti murhaavasti, ruosteturkkista rotevaa oppilasta, joka seisoi hitaasti paikallaan.

-Häivy, Kiurutassu totesi kylmästi ja katsoi käskyttävästi Ruostetassua ikään kuin oppilas olisi ollut vain pieni pentu, joka oli luvattomasti karannut leiristä. Kolli katsoi Kiurutassua, jopa hieman huvittuneesti ja lähti hitaasti laahustamaan paksuja, tummanvihreitä havupuita kohti. Naaras katsoi hetken aikaa havupuita, joiden sekaan kolli oli sujahtanut.

Oppilas huokaisi ja lähti kävelemään korkeaa lehtipuuta. Saalistaminen oli inhottavaa, mutta palkitsevaa, kun sai kantaa saalista leiriä kohti. Naaras nuuhki ilmaa ja saikin vainun pienestä päästäisestä. Kiurutassu näki harmahtavan päästäisen jyrsimässä pikkuruista pähkinää. Naaras pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään päästäistä kohti. Pieni eläin oli niin keskittynyt syömään pähkinää, ettei huomannut sivusta vaanivaa täplikästä oppilasta. Kiurutassu ponnisti voimakkaaseen loikkaan ja puraisi nopeasti päästäistä niskasta. Eläin valahti veltoksi Kiurutassun pieniin käpäliin. Ylpeys iski Kiurutassuun, kun naaras näki käpälissään päästäisen, jonka itse oli tappanut.

#Minä tein sen!# Kiurutassu ajatteli iloisesti.

Naaras lähti kulkemaan leiriä kohti. Hän kantoi pienimuotoista päästäistä varovaisesti. Kiurutassu tuijotti eteenpäin ja antoi meripihkan värisiä silmien etsiä tummia, jättimäisiä kuusia, jotka ympäröivät Kuutamoklaanin varjoisaa leiriä.

-Hiirenpapanat! Kiurutassu puuskahti, kun astui pienen terävän kiven päälle.

Verta purskahti Kiurutassun oikean etujalan polkuanturasta värjäten maan tummanpunaiseksi. Oppilas nopeutti kävelytahtiaan yrittäen olla välittämättä pistävästä kivusta jalassaan. Naaras nilkutti eteenpäin sisukkaasti ja näki edessään leiriä ympäröivät havupuut. Täplikäs oppilas päästi pitkän helpottuneen huokauksen ja asteli leiriin.

Leiri kuhisi oppilaita ja sotureita. Kiurutassu meni yllättävän ison saaliskasan luokse, tiputti vaaleanharmaan päästäisen ja käveli parantajan pesää kohti. Tammiturkki lajitteli leppoisen näköisenä yrttejä pieniin kasoihin. Musta kolli huomasi hieman kiusaantuneen oppilaan ja totesi ystävällisesti:

-Tervehdys Kiurutassu!

-Hei Tammiturkki! Kiurutassu tervehti ja näytti verestä punertavaa polkuanturaansa parantajalle.

Tammiturkki tutki tarkkaavaisesti naaraan polkuanturaa. Lopulta kolli nappasi varovaisesti terävän pois. Kipu hellitti käpälässä, mikä sai täplikkään oppilaan rentoutumaan. Hän kiitti nopeasti parantajaa ja asteli pois parantajan pesästä.

Mustakynsi seisoi Puroklaanin leirin reunassa raskaasti hengittäen. Hänen korvissaan soi kissojen sihinä, ärinä ja rääyntä, sekä ympärillä olevien kaislikkojen suhina, kun kissat juoksivat niiden seassa. Soturittaren vauhkoontunut katse kävi läpi Puroklaanin leiriaukiota, joka oli muodoltaan pitkä ja suippo eikä pyöreä niin kuin Kuutamoklaanin. Oksista, savesta ja sammalista vuorattu pesä hieman kauempana oltiin romautettu ja sen ympärillä hätääntyviltä näyttävät naaraskissat yrittivät pitää pentujaan kuutamoklaanilaisten kynsien ulottumattomissa. Mustavalkealla naaraalla kävi mielessä kaapata yksi pentu mukaansa ja viedä se Kuutamoklaaniin mahdollisesti panttivangiksi, mutta Varistähden suunnitelma oli vain ollut hyökätä ja tehdä niin paljon tuhoa aikaan kuin mahdollista. Pentujen kaappaus saisi jäädä toiseen kertaan.
Hänen kääntäessä katsetta suuntaan, mistä kuutamoklaanilaiset olivat Puroklaanin leriin hyökänneet, hän näki Ruostetassun ja Salamatassun kulkevan kylki kyljessä toisiinsa nojaten pois taistelutantereelta. Molemmat olivat pahasti haavoittuneita hitaasta ja nilkuttavasta kävelytyylistä päätellen. Heidän kadotessa kaislikkojen sekaan, ei Mustakynsi tuntenut muuta kuin inhoa kahta oppilasta kohtaan. Lähtivät taistelusta pois noin aikaisin parantajan luokse haavojansa nuolemaan. Pelkureita. Hänen yllätyksekseen kaksi samankokoista kissaa, punertava naaras tummemman ruskeilla takajaloilla ja mustavalkoruskea kolli juoksivat vain hetkeä myöhemmin kahden kuutamoklaanin oppilaan perään. Soturitar ei jaksanut ajatella mahdollisia tapauksia, mihinkä neljä kissaa itsensä saisivat vaan keskittyi omaan suoritukseensa tässä taistelussa.
Mustakynnen keltaiset silmät tavoittivat toisen silmäparin, valkoturkkisen kollin, jonka selkä, korvat ja hännänpää olivat mustat. Puroklaanilainen oli selvästi lukinnut silmänsä kuutamoklaanilaiseen soturittareen ja Mustakynsikin pystyi aavistamaan, että tässä olisi hänen seuraava haastajansa. Valkomustan kollin katse ei siirtynyt hetkeksikään pois keltasilmäisestä naaraasta. Siinä oli puroklaanilaisen ensimmäinen virheliike. Heidän ympärillään pyöri joukoittain kissoja taistelemassa, pitäisi olla hyvin perillä ympärillään tapahtuvista asioista tällaisessa tilanteessa. Ties missä vaiheessa joku tömähtäisi kylkeen tai juuri eteen kesken hyökkäysliikkeen. Mustavalkea kolli alkoi astelemaan lähemmäs Mustakynttä, ulos työnnettyjen kynsien kaapaisevan hiekkaa mukaansa joka askeleella. Soturitar väräytti viiksiään ja aina tietyin väliajoin siirsi katseensa pois lähestyvästä kollista tarkkaillakseen ympärillään tapahtuvia yhteenottoja. Puroklaanilainen varmasti luulisi, ettei noina hetkinä mustavalkea naaras keskittyisi ollenkaan lähetyvään vaaraan, mutta hän olisi väärässä. Keltasilmä oli koko ajan täysin tietäväinen kollin liikkeistä ja hän olisi valmis liikkumaan hetkenä minä hyvänsä pois tuon alta. Sivusilmällään kuutamoklaanilainen näki kuinka mustavalkea kissa jännitti lihaksensa ja otti nopean syöksyn kohti Mustakynttä. Soturitar oli varautunut tähän ja ennen kuin puroklaanilainen saavutti häntä, oli naaras ehtinyt tehdä oman liikkeensä. Hän oli syöksynyt kollin sivulle ja raapaissut tuon taakse venytettyä takajalkaa. Hiekka pöllysi heidän molempien jarruttaessa ja mustavalkea kolli päästi huudahduksen vetäessään takajalkansa rinnalleen jarruttaessaan. Tuoreen haavan saadessa hiekkapilvestä ei varmasti tuntunut hyvältä, eikä jalan liikuttelukaan varmasti ollut mieluisaa tuolle. Kun puroklaanilainen oli vasta selviämässä saamastaan haavasta ja sen tuomasta yllättävästä kipuaallosta, oli Mustakynsi jo asettautunut uuteen syöksyyn tuota kohti. Kolli ehti vain asettautumaan parempaan asentoon ennen kuin soturitar oli jo hänen kyljessään kiinni. Kaksikko kieri leiriaukiolla toistensa kimpussa, jaellen iskuja puolelta toiselle. Kuutamoklaanilainen sivalsi niin etu- kuin takatassuillaankin mustavalkean kollin vatsaa, samalla kun tuo kynsi ja puri naaraan niskaa ja selkää. Hetken kierittyään keltasilmä sai tukevan otteen takajaloillaan maasta ja etutassuillaan painoi hänen kaulassaan roikkuvaa puroklaanilaista rinnasta, lyöden tuon koko voimallaan selälleen maahan. Kolli haukkoi henkeään ja ähisi Mustakynnen upottaessa pitkiä ja teräviä kynsiään tuon rintakarvojen läpi. Soturitar tunsi olonsa vahvaksi, voimakkaaksi, lyömättömäksi, kun hän kiiluvin silmin tuijotti allaan olevaa kissaa. Adrenaliini virtasi naaraan kehossa ja yhtäkkinen halu satuttaa tätä kollia syttyi kuutamoklaanilaisen sisällä. Halu satuttaa vielä enemmän mitä äskeisessä kamppailussa. Halu... Tappaa tuo. Mustavalkea naaras hengitti syvään ja hitaasti työnsi kynsiään syvemmälle puroklaanilaisen ihoon. Hän tunsi lämpimän nesteen tavoittavan anturansa, kollin murinan ja sähinän kaikuen kauniina hänen korvissaan. Mustakynsi ei ollut tuntevinaankaan mustavalkean kollin yrityksiä työntää häntä pois päältään tai tuon kynsien repivän turkkia irti hänen lavoista ja rinnastaan. Naaras oli huuman alaisena, huuman mitä hän ei ollut ennen tuntenut, mutta jotenkin se tuntui niin... Tutulta. Kuin hän olisi viimeinkin löytänyt itsensä. Sen oikean itsensä. Pistävä kipu kuutamoklaanilaisen oikeassa tassussa sai tuon havahtumaan sen hetkiseen ja siihen, että kolli hänen allaan oli juuri repäissyt syvän haavan hänen käpäläänsä. Viha valtasi Mustakynnen ajatukset ja nopeasti hän nosti oikean tassunsa korkealle korviensa yläpuolelle. Soturitar tappaisi tuon pahaisen puroklaanilaisen. Häntä ei enää kiinnostanut soturilaki tai se, mitä muut hänestä ajattelisivat teon jälkeen. Ei tuolla olisi oikeutta enää elää. Mustavalkea kolli oli jo hävinnyt taistelun. Nyt hän saisi kokea seuraukset siitä. Nopealla ja voimakkaalla sivalluksella kuutamoklaanilainen iski tassunsa alas, tähdäten kollin kurkkuun. Mutta kuutamoklaanilaisen kynnet eivät ylttyneet tuon iholle asti, ne saivat mukaansa vain muutaman karvatupsun. Syy tälle oli se, että juuri iskun tapahtuessa Mustakynnen silmiin oli lentänyt hiekkaa ja hän oli yllättävän kivun takia hypähtänyt taaemmas. Naaras sihisi ja etutassuillaan hieroi kirveleviä silmiään.
"Kotkamieli, etsi Yöturkki!" Ääni kaksikon vierestä huusi. Soturitar kuuli ja oletti melkein tappamansa kissan rämpivän ylös Puroklaanin hiekkaisesta leiripohjasta ja lähtevän pois heidän luotaan. Viha kupli Mustakynnen sisällä ja hän kääntyi suuntaan missä oletti hänen tapponsa keskeyttäjän olevan. Vaikka kirvely ja kipu olivatkin suunnattomia, naaras avasi väkisin silmänsä nähdäkseen kissan. Hänen silmänsä täyttyivät miltei heti kyynelistä hiekanjyvien takia, mutta kuutamoklaanilainen oli ehtinyt näkemään tummanharmaan hahmon seisovan noin ketunmitan päässä itsestään. Soturitar puristi silmänsä takaisin kiinni, antaen karvaiden kyynelten valua poskikarvojaan pitkin ja uudestaan silmänsä avatessaan, hän näki jo hieman paremmin. Mustavalkealla naaraalla ei kauaa kestänyt tunnistaa hänen tekonsa estänyttä kissaa, olihan tuo naaraan entinen klaanitoveri. Mustakynsi suorastaan tärisi vihasta, kun hän katsoi Tiikerikuuta tuon vihreisiin silmiin.
"Sinä saastainen klaanisi pettäjä!" Soturitar karjaisi ja kaikella voimalla syöksyi entistä kuutamoklaanilaista kohti. Hän sivaltaisi ja purisi kollin täysin tuntemattoman näköiseksi, hänhän oli Kuutamoklaanista lähtiessään häpäissyt itsensä, mutta myöskin koko klaaninsa Tähtiklaanin silmien alla! Tiikerikuu otti tukevamman asennon ja antoi Mustakynnen iskeytyä itseään vasten. Kissat lensivät maahan ja sokeasti alkoivat raapimaan ja potkimaan toisiaan. Kolli oli haastava vastus mustavalkealle naaraalle, he olivat todella samantasoisia taistelutaidoiltaan. Mutta Tiikerikuun ollessa hieman vahvempi, oli Mustakynsi puolestaan häntä hieman nopeampi. Soturitar antoi kynsiensä repiä tummanharmaata turkkia minkä vain jaksoi ja yritti parhaansa mukaan väistellä entisen kuutamoklaanilaisen tassunlyöntejä. Hiekanjyvät silmistä eivät olleet kadonneet mihinkään, joten keltasilmä ei vieläkään nähnyt kunnolla. Puroklaanilainen painoi koko voimallaan kuutamoklaanilaista maahan, antaen toisen takatassunsa olla tukevasti maassa ja toisen naaraan alavatsalla. Mustavalkean naaraan poskeen ja leukaan sattui, hän tunsi kasvojensa ja kaulansa oikean puolen olevan märkä. Mustakynsi raastoi ja potki takajaloillaan Tiikerikuun vatsaa ja yritti kiemurella tuon alta pois. Hänen etutassunsa hapuilivat tummanharmaan kollin rintaa ja lapoja, mutta eivät aivan yltäneet tehdäkseen ikävämpää jälkeä.
"Käske Varistähteä perääntymään!" Entinen kuutamoklaanilainen määräsi, hieman irvistellen iskuista mitä vatsaansa sai. Soturitar sihisi ja sylki jatkaen potkimista, vaikka liikkeiden teko alkoikin polttamaan hänen lihaksissaan.
"En ikinä! Me taistelemma kunnes kuolemme!" Mustakynsi huudahti ja potkaisi koko voimallaan Tiikerikuuta vatsaan. Kolli horjahti eteenpäin, joutuen hakemaan tukea toisella etutassullaan. Silloin paino soturittaren päältä katosi ja hän pääsi kompuroiden ylös, samalla kaataen entisen kuutamoklaanilaisen alleen. Nyt naaraan kynnet olivat kollin kurkulla.
"Sinunlaistesi klaaninsapettäjien kuuluu kuolla!" Kuutamoklaanilainen huudahti, mutta tällä kertaa ei edes ehtinyt nostaa toista tassuaan tappoiskuun, kun jokin tömähti hänen kylkeensä suurella voimalla. Mustakynsi lensi selälleen maahan.
"Tiikerikuu nouse ylös ja mene auttamaan Lumihäntää, hänen pentujaan yritetään napata!" Naarasääni sanoi ja nostaessaan katsettaani näki soturitar tummanoranssin, punaraitaisen naaraan seisovan jaloilleen kompuroivan Tiikerikuun vieressä. Tummanoranssi naaras vilkaisi maassa makaavaa kuutamoklaanilaista, ennen kuin juoksi muiden taistelijoiden sekaan. Mustavalkea naaras yski hetken ympärillään leijailevaa pölyä pois keuhkoistaan, yrittäen itsekin päästä ylös.
"Kiitos Liekkisade!" Entinen kuutamoklaanilainen huusi punaraitaisen naaraan perään ja edes katsomatta Mustakynteen, juoksi kohti Puroklaanin leirin takaosaa, missä Mustakynsi oli kuningattaret pentuineen aikaisemmin nähnyt. Raskaasti hengittäen soturitar sai kammettua itsensä pystyyn ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen. Taistelu oli yhä käynnissä, mutta kuutamoklaanilaisten määrä oli vähentynyt. Tarkemmin katsottuaan naaras huomasi, että kaikki oppilaat ja muutama nuorempi soturikin oli kadonnut leiristä. Hän yritti tähystää paremmin kissajoukkojen sekaan ja nähdessään Varistähden, naaras jäykistyi. Hänen päällikkönsä makasi Ututähden vierellä ja molempien päälliköiden kyljet eivät näyttäneet liikkuvan. Puroklaanin päällikön lumenvalkea turkki oli sotkeutunut vereen, varsinkin hänen kaulansa kohdalta. Puroklaanin päällikö oli luultavasti menettänyt yhden hengistään. Mustakynsi alkoi nilkuttamaan eteenpäin, kohti päälliköitä peläten oman johtajansa henkien puolesta, mutta pysähtyi nähdessään savunharmaan kollin hitaasti kömpivän pystyyn. Varistähti selvästi oli elossa vielä, joten soturitar ei koennut tarvetta mennä auttamaan tuota. Sitäpaitsi joku olisi varmasti kohta auttamassa päällikköä, Pilvipyrstö ainakin tappeli valkoharmaan kollin kanssa melko lähellä ja näytti olevan voitolla. Soturitar irvisti pistäessään painoa etutassulleen, johon se mustavalkea kolli oli syvän viillon tehnyt. Hän ei pystyisi enää taistelemaan täysissä voimissaan, vaikka haluaisikin. Mustakynsi sihahti ja kääntyi siirtyäkseen hieman sivummalle päästäkseen hetkeksi hengähtämään, mutta sivusilmällään huomasi miten taas yksi puroklaanilainen alkoi lähestymään häntä. Kuutamoklaanilainen käänsi päänsä vaaleanharmaan naaran suuntaan, näyttääkseen, että oli kyllä huomannut hänet. Tuo ei hidastanut vauhtiaan vaan alkoi päästämään uhkaavan kuuloista murinaa suustaan. Soturitar luimisti korviaan ja nosti ylähuultaan, valmistautuen ottamaan tuon hyökkäyksen vastaan, mutta vertahyytävä kiljaisu keskeytti heidät. Mustakynsi käänsi katseensa äänen suuntaan ja huomasi, että suurin osa muistakin oli lopettanut taistelunsa hetkellisesti, säikähtäen yllättävää kiljaisua. Mustavalkean naaraan katse ylsi Syreenikukkaan asti, ketä kaikki muutkin tuntuivat katsovan. Mustaturkkinen kuutamoklaanilainen sylkäisi punaiseksi värjäytyneitä karvatuppoja suustaan ja vasta silloin keltasilmä näki tuon tassujen juureen. Valkoturkkinen, miltei soturin kokoinen naaraskissa makasi Syreenikukan edessä, hiljalleen kasvavassa verilammikossa. Soturittarella kesti tajuta mitä oli tapahtunut ja vasta, kun Pilvipyrstön kanssa tapellut harmaavalkea laikukas kolli huusi, älysi Mustakynsi klaanitoverinsa tappaneen puroklaanilaisen.
"Savitassu!"
Jokainen puroklaanilainen tuntui sillä samalla silmänräpäyksellä saavan koko Tähtiklaanin voimat haltuunsa. He kävivät ulvoen kuutamoklaanilaisiin käsiksi, taistellen nyt raivon valtaamina, lähtien ajamaan kuutamoklaanilaisia ulos leiristään. Se samainen vaaleanharmaa naaras kävi myös soturittaren kimppuun ja helposti painoi tuon maahan. Mustakynsi sähisi ja rimpuili raivostuneena oman surkean puolustusyrityksensä takia.
"Me kostamme tämän!" Vihersilmäinen puroklaanilainen sylki. Kuutamoklaanilainen katsoi vihaisena tuota, muttei avannut suutaan.
"Kuutamoklaani, perääntykää!" Yhtäkkiä Nummipyörteen huuto kuului koko leirissä. Vaaleanharmaa naaras nosti päänsä ylös kuullakseen kuutamoklaanin varapäällikköä paremmin, milloin Mustakynsi raapaisi nopeasti tuon kaulaa, samalla puskien itsensä irti puroklaanilaisen otteesta. He sähisivät toisilleen, mutteivät ryhtyneet uuteen hyökkäykseen. Soturitar nilkutti lähemmäs varapäällikköään, katse yhä paikoillaan mouruavassa vaaleanharmaassa naaraassa.
"Nummipyörre oletko tosissasi? Me olemme vain muutaman iskun päässä voitosta!" Oksakatse huusi, milloin mustavalkea naaras käänsi katseensa varapäällikkönsä suuntaan. Nummipyörre seisoi Varistähden sekä hurjistuneelta näyttävän Hiiriturkin välissä. Puroklaanin varapäällikön takana oli jaloilleen kapuava Ututähti, joka näytti hyvin uupuneelta.
"Kuutamoklaani perääntyy!" Nummipyörre käski uudestaan, todella vihaisen ilmeen ja olemuksen kera. Aukiolta kuului vastustelevia huudahduksia, mutta ympärilleen katsoessaan yksitellen kuutamoklaanilaiset alkoivat kadota leiriä ympäröiviin kaislikkoihin, puroklaanilaisia perässään. Mustakynsi alkoi perääntymään itsekin, huomatessaan pian olevansa ainoa kuutamoklaanilainen leirissä Nummipyörteen ja Varistähden lisäksi. Soturitar kirosi mielessään varapäällikköään ja koko tilannetta mihin hän oli Kuutamoklaanin ajanut. Mustavalkea naaras kuitenkin kääntyi ja nilkutti kaislikkojen suojaan, yrittäen mahdollisimman nopeasti päästä kauas Puroklaanin leiristä. Nummipyörre saisi itse pelastaa oman ja päällikkönsä nahan, hänenhän syytään tämä kaikki oli. He olisivat voittaneet, jos varapäällikkö olisi vain pitänyt suunsa kiinni. Aivan varmasti olisivat.

Jäätassu makasi Luuklaanin leirin reunalla ja tarkkaili kuinka Luuklaanin päällikkö Kuolontähti ja varapäällikkö Pakkasviima astelivat arvokkaasti aukiolle päällikön pesästä. Oppilas ei ollut muutamaan päivään saanut mestariltaan tai ihanalta mustaturkkiselta kollilta katseen katsetta, he olivat kokonaan sivuuttaneet naaraan olemassaolon. Punaoranssi kissa oli ymmällään, mustaturkkinen naaras oli aikaisemmin sanonut, kuinka he tarvitsisivat niin paljon kissoja joukkoihinsa kuin olisi vain mahdollista. Silloinhan Kuolontähden pitäisi myös arvostaa jokaista Luuklaaniin liittynyttä kissaa, eikö niin? Mutta nyt Jäätassusta tuntui, että edes hänen klaaninsa oma päällikkö ei osannut arvostaa häntä. Leirin toiselta laidalta kuuluva sähähdys vei oppilaan huomion ja hän huomasi Käärmeeniskun sekä Matukan taistelevan, taas.
"Minä lupasin silloin kostaa sinulle viime kerrasta!" Kuolontähden luottosoturi sihisi karvat pystyssä kollisoturille. Ruskearaidallinen kissa naurahti ja ravisteli päätään, hänen otsastaan vuosi verta.
"Minähän en helpolla luovuta!" Matukka sihisi takaisin. Jäätassu havaitsi, että ketään muuta ei näyttänyt kiinnostavan kahden kollin yhteenotto, leiriaukealla ei edes ollut muita heidän lisäkseen. Sitten leiriin saapui neljä kissaa, Tappotahto, Myrkkymarja ja Mustatassu, joka kantoi selässään Tulipentua. Nelikko oli yhdessä ollut jaloittelemassa ja ilmeisesti keräämässä yrttejä parantajien kantamien kasvien perusteella. Pentu oli selvästi väsähtänyt jo aikaa sitten, hän näytti miltei nukkuvan parantajaoppilaan selän päällä. Tappotahto kulki nelikon perällä, hieman huohottaen. Jäätassu katseli kummastuneena kuinka Mustatassu vei Tulipennun aina parantajien pesälle asti. Naarasoppilas ei ikimaailmassa olisi kantanut yhtäkään pentua yhtään mihinkään. Nuo saisivat itse kulkea omilla jaloillaan, olihan heillä sentään sellaiset.
"Se on Ohramyrsky!" Joku huusi yllättäen.
"Ohramyrsky on palannut!" Nyt Jäätassukin näki leiriaukiolle saapuvan mustaturkkisen soturittaren. Kuolontähti oli määrännyt Ohramyrskyn pidemmälle metsästysretkelle, kuten Luuklaanilla oli tapana aina yhden kissan kanssa tehdä. Naaras oli viimeiset kaksi päivää metsästänyt muiden klaanien reviirillä ja haudannut saaliitaan lähelle vuoristopolkua, mikä monen mäen ja mutkan jälkeen veisi Luuklaanin leiriin. Lähempänä vuoristoa metsästävät kissat voisivat sitten hakea haudattuja saaliita samalla matkalla. Mutta luuklaanilainen ei saapunut yksin. Mustaturkkisen naaraan vierellä kulki hitaasti nuori, siniharmaa naaras.
"Se on Kultakyyhky", Jäätassu kuuli sotureiden pesästä kurkistavan Varpuskynnen naukaisevan kummastuneena Arpikynnelle, katsellen kuinka Ohramyrsky johti Kultakyyhkyä eteenpäin, tuoresaaliskasaa kohti. Naaraat pudottivat saaliinsa pieneen kasaan ja olivat siirtymässä toisaalle, kun Kuolontähti käski kaksikkoa pysähtymään. Päällikkö saapui soturittaren ja ilmeisesti tuon vangin eteen.
"Ohramyrsky, kuka tämä on?" Kuolontähti kysyi yllättävän ystävälliseen sävyyn. Jäätassu höristi korviaan kuullakseen paremmin.
"Tämä on Kultakyyhky, Nummiklaanista. Olemme vanhoja tuttuja ja törmäsin häneen saalistaessani. Hän halusi liittyä joukkoihimme, joten toin hänet tänne", Ohramyrsky naukui ystävälliseen sävyyn myös, selvästi yrittäen miellyttää päällikköään. Päällikkö oli hetken hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
"Kultakyyhky... Tulisitko pesääni kanssani?" Kuolontähti kysyi käskevästi ja ennen siniharmaan naaran vastausta kuullessaan oli jo kävelemässä luista tehtyyn pesäänsä. Kultakyyhky näytti hieman hämmentyneeltä, mutta seurasi siten perässä. Jäätassu jäi katsomaan siniharmaan naaraan selkää ja tuhahti itsekseen. Koko Luuklaani oli täyttymässä naaraista... Naaraista jotka yrittäisivät viedä hänen Pakkasviimansa huomion.

Leijonatassun sydän hypähti, kun hän näki Leopardilaikun, joka juuri saapui leiriin, vierellä kulkevan hopeanharmaan naaraan. Oppilaan mestarilla ei ollut aikaa tämän päiväisen arvioinnin jälkeen antaa arvosanaa, koska tuolla oli ollut muuta tärkeää tekemistä. Ja nyt laikukas soturi jutteli päällikön kanssa. Keskustelivatko he kermanvaaleaan kollin suorituksesta? Hän yritti nostaa päätään ja höristää korviaan kuullakseen paremmin, mutta kaksikon vaimeat äänet eivät hänen korviinsa kantautuneet.
"Tässä sinulle tuoresaalista", Punatassun äkillinen ääni Leijonatassun vierestä sai oppilaan kermanvaalean oppilaan kääntämään katseensa tuohon. Luppakorvainen oppilas seisoi hänen vierellään, tassujensa edessä harmaaturkkinen hiiri. Vihreäsilmäinen kolli tuhahti ja käänsi katseensa takaisin Sulkatähden ja Leopardilaikun suuntaan.
"Sinun ei tarvitse huolehtia siitä mitä minä milloinkin syön", Leijonatassu murahti. Hän pystyi mielessään näkemään miten äsken punaturkkisen kollin kasvoilla ollut hymy hyytyi. Punatassu mutisi jotakin itsekseen ja lähti pois. Kermanvaalea oppilas vilkaisi sivusilmällään tuon perään hymyillen, mutta hänen ilmeensä vetäytyi neutraaliksi kun hän huomasi luppakorvaisen oppilaan jättäneen hiiren hänen viereensä. Kolli tuhahti ja huomasi Leopardilaikun tassuttelevan häntä kohti. Hetken mietinnän jälkeen vihersilmä nappasi hiiren suuhunsa ja käveli mestariaan vastaan. Hän pudotti kuolleen eläimen tuon tassujen eteen.
"Tässä sinulle tuoresaalista", Leijonatassu naukaisi arvostavasti Sulkatähden luottosoturille. Soturi kohotti kulmaansa.
"Mistä lähtien oppilaat ovat paaponeet mestariensa syömisiä?" Laikukas kolli kysyi hieman ärtyneellä äänensävyllä. Oppilas hieman hämmentyi yllättävää äänensävyä.
"Mutta enhän minä oppilas enää ole, soturina haluan arvostaa klaanitoveriani tarjoamalla hänelle riistaa", hän naukaisi, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että hänestä pian soturi tulisi. Arviointi oli mennyt aivan täydellisesti hänen mielestään! Leopardilaikku naurahti.
"Hah! Et sinä mikään soturi ole!" Sulkatähden luottosoturi nauroi ja kääntyi lähteäkseen poispäin. Leijonatassu seisoi jähmettyneenä paikoillaan, eikö hänen arviointinsa olutkaan mennyt hyvin. Vai yrittikö Leopardilaikku tahallaan pitkittää hänen oppilaanaoloaan? Laikukas kolli oli täysi hiirenaivo välillä, ei se tulisi kenellekään yllätyksenä. Nopeasti ärtymys yltti oppilaan ja tuo marssi mestarinsa perään.
"Minun arviointini meni todella hyvin, etkö pysty hyväksymään sitä?" Kermanvaalea kolli kysyi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Soturi pysähtyi paikoilleen, muttei kääntynyt katsomaan oppilastaan. Hiljaisuus heidän välillään oli pitkä, mutta Leijonatassua ei pelottanut mestarinsa mahdollinen raivokohtaus mikä varmaankin olisi tulossa hänen "täykeän käyttäytymisensä takia mestariaan kohtaan".
"Tule tarjoamaan sitä hiirtä minulle huomisaamuna, kun pystyn näkemään sinut hiukan korkeammalla klaanimme hierarkiassa ja voin oikeasti vastaanottaa sen riistan sinulta", Leopardilaikku naukaisi ja jatkoi matkaansa, jättäen hämmentyneen oppilaan aloilleen. Kollin kasvoilla oli aluksi yhä äkäinen ilme, mutta sitten se levisi virneeseen. Kyllä hän oli koko ajan tiennyt onnistuvansa.

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Leijonatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Koko klaani oli kerääntynyt todistamaan Leijonatassun soturiksinimittämistä, joka istui Seinämäkiven edessä paksu ja pörröinen turkki kiiltävänä sekä niin ihonmyötäisenä näyttääkseen klaanitovereilleeen lihaksistoaan mitä oppilasaikanaan oli saanut.
"Lupaan!" Leijonatassu kajautti kuuluvalla äänellä, ryhdistäen jo valmiiksi ryhdikästä olemustaan. Tuon vihreät silmät kiiluivat hullun lailla, hän ei malttanut odottaa soturinimensä kuulemista.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Leijonatassutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Leijonakynsi. Tähtiklaani kunnioittaa itsehillintääsi ja kuuliaisuuttasi ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Sulkatähti ilmoitti ja pudottautui alas paikaltaan. Leijonakynnen leveä hymy näkyi varmasti leirin takaosassakin istuville, kun hän kääntyi vastaanottamaan nummikaanilaisten ylistyshuudot. Leopardilaikun ääni kantautui selvästi yli muiden ja tuore soturi kävelikin suoraan entisen mestarinsa luo seremonian päätyttyä.
"Hyvää työtä Leijonakynsi. Tule tapaamaan minua huomenna ennen aurinkohuippua kuutamoklaanin rajalle, minulla on sinulle näytettävää. Äläkö puhu tästä kenellekään", Sulkatähden luottosoturi kuiskasi hiljaa, minkä jälkeen hän katosi, jättäen Leijonakynnen seisomaan kysyvänä leiriaukiolle. Monta kysymystä ilmestyi kollin ajatuksiin, mutta hänt päätti jättää ne, ainakin nyt. Olisihan hänellä koko yö aikaa miettiä niitä.

Aika oli tuntunut lentävän nopeasti ohi ja pian Karviaistassu olikin huomannut, että pari kuuta oli vierähtänyt ohitse. Hän oli Hunajavirran ohjauksella oppinut monia erilaisia saalistuskeinoja ja hieman myös taistelutaitoja, joita hän osasi jo jonkin verran käyttää eri tilanteissa eikä enää niinkään säpsynyt Hunajavirtaa. Hän oli jopa oppinut luottamaan naaraaseen ja oli mieluusti tämän seurassa. Myös lumi olis laskeutunut Kanjoniin ja peittänyt kaiken vihertävän alleen ja saanut ilmat kylmenemään. Monesti kylmä tuuli puhalsi avonaisilla paikoilla, mikä sai nuoren oppilaan värisemään kylmästä.
Hän kirosi lyhyttä turkkiaan, koska se ei suojannut häntä kylmältä ollenkaan ja nopeasti hän oli myös huomannut, ettei se hylkinyt vettäkään. Hän oli todennut itsekseen, ettei enää koskaan menisi uimaan ellei ollut ihan pakko. Viime uimisharjoituksista nimittäin oli tullut melkein kuolemareissu. Hän oli Hunajavirran ohjauksella kahlannut veteen ja, kun vesi oli ollut jo niin syvää, että se ulottui hänen kaulaansa, hän oli lähtenyt uimaan. Vesi oli nopeasti imeytynyt läpi hänen turkkinsa aivan luuytimiin asti ja saanut hänet jäätymään paikoilleen. Oli tuntunut kuin hän ei olisi voinut enää liikuttaa jalkojaan, ne olivat vain jähmettyneet paikoilleen ja niiden liikuttamisesta oli tullut todella jämäkkää. Hänen hengityksensä oli tihentynyt eikä hän kauhusta huolimatta ollut pystynyt liikkumaan hiirenmittaakaan mihinkään suuntaan. Hänen onnekseen kuitenkin Hunajavirta oli ollut tarpeeksi lähellä ja tarkkaillut häntä ja onneksi ehti ajoissa auttamaan. Vanhempi naaras oli pyytänyt anteeksi ja potenut ääneen kuinka ajattelematonta häneltä oli laittaa nuori oppilas uimaan kylmissä vesissä.
“Karviaistassu! Tule lähdetään rajapartioon!” Hunajavirran ääni kutsui aivan leirin uloskäynniltä saaden ruskeankirjavan oppilaan kääntämään päätään sen suuntaan. Hänen mestarinsa seisoi siellä Täpläliidon, Lumitassun, Puronlaulun sekä Jänötassun kanssa. Soturitar oli ottanut askeleen häntä kohden ja katsoi häntä odottavaisena. Karviaistassu nopeasti pörhisti turkkiaan ja loikki sitten partion luokse. Hänen katseensa kävi nopeasti Jänötassussa, joka vastasi hänen katseeseen painostavasti, mikä sai naaras oppilaan hieman värähtämään ja nielaisten kääntämään huomionsa mestariinsa.
“Lähdetäänpä sitten, ei tässä koko päivää ole hukattavana. Klaanikokouskin on kuunhuipun aikaan”, Täplliito murahti ja lopun lauseestaan enimmäkseen sihahti, jonka jälkeen vaaleanharmaa soturi huiskautti tuuheaa häntäänsä seuraamisen merkiksi. Karviaistassu hieman luimisti korviaan vanhemman kissan lauseelle ja hieman empien lähti seuraamaan tätä Hunajavirran vierellä.
He kävelivät kohti Neljän virran tammea aikomuksenaan merkitä sen rajat, jonka jälkeen he tekisivät pienen rajojen tarkastuksen Vuoristoklaanin rajan lähelle. Kävelyvauhti oli nopeatempoista ja monesti Karviaistassun piti hieman ponnistella, jotta pysyisi partion mukana. Eihän he nyt tosissaan juosseet tai mitään, mutta silti kävelyvauhti alkoi pikkuhiljaa tuntumaan jaloissa. Hän vilkaisi vierellään kävelevää Hunavirtaa, jonka kasvoille oli jäätynyt vaikeasti luettava ilme. Naaraan ilmeestä oli todella vaikeaa tietää mitä tuo tarkalleen ajatteli ja minkälainen hänen mielentilansa oli. Oppilas pudisteli hieman päätään ja uteliaana vilkaisi tabbykuvioista, häntä hieman vanhempaa kollioppilasta, joka reippaasti kulki mukana partiossa ja katseli ympärilleen silmät kiinnostuksesta avartuneina. Ei kauaakaan kestänyt, kun kollioppilas oli huomannut hänen piinaavan tuijotuksensa ja hämillään käänsi päätään hänen puoleensa ja nostaen toista kulmakarvaansa kysyi ääneti mitä hän oikein tuosta halusi. Hän hieman hidasti tahtiaan ja jäi tahallaan jälkeen muista, minkä myös Jänötassu teki tajutessaan, että hän mahdollisesti halusi puhua tuolle. Kolli liikkui lähemmäs häntä ja katsoi häntä meripihkaisilla silmillään kiinnostuneena.
“M-minä vain halusin sanoa viime kerrasta, että olin todella kiitollinen avustasi.. ja olen pahoillani, etten o-oikein puhunut mitään”, Karviaistassu selitti korvat hiljalleen luimistuessa. Hän katsoi kollia peloissaan, ettei tuo enää tämän kaiken jälkeen haluaisi puhua hänelle tai avata suutaan hänen läsnäollessaan. Hän tiesi todella hyvin, että siitä tulisi todella vaivaannuttavaa, koska Lumotassu ja Jänötassu olivat kerenneet jo varmasti ystävystyä ja pakotetusti myös hänen pitäisi olla kolmikon kanssa joskus ja, jos tabbykuvioinen kolli päättäisi olla puhumatta hänelle, ei siitä tulisi mieluista heille kummallekaan.
“Ei se haittaa, en minä siitä suuttunut”, Jänötassu hymähti vastaukseksi saaden Karviaistassun pään hieman kallistumaan. Eikö kolli ottanut tosiaankaan pahalla sitä kaikkea sitä hiljaisuutta ja kiusaantunutta heidän välillään, kun hän ei ollut saanut avattua suutaan? Hän oli jopa kokenut oman käytöksensä todella epäkohteliaaksi ja kurjaksi. Ehkä Jänötassukin oikeasti ajatteli niin, muttei halunnut sanoa mitään.
“Ei minua oikeasti haitannut, olin vain hieman hämilläni, kun et sanonut mitään ja uskoin, ettet vain jostain syystä pitänyt minusta. Ajattelin, että pitäisin sinuun hieman etäisyyttä, ettei sinun tarvitsisi tuntea oloasi epämukavaksi seurassani”, toinen jatkoi pieni hymy kasvoillaan. Hän jatkoi kollin katsomista ja yritti silmiään siristäen nähdä totuutta tämän kasvoilta.
“Ei minulla ole sinua mitään vastaan enkä käyttäytynyt niin, koska en tykännyt sinusta”, hän naukui varovaisesti. Nolostuneena ruskeavalkoinen oppilas katsoi muualle.
“Minä vain.. minä vain olen hieman ujo ja minulle on hankalaa joskus puhua tuntemattomien kissojen kanssa.”
“Ymmärrän kyllä. Ei se haittaa, onhan minulla vielä runsaasti aikaa oppia tuntemaan sinut!” Jänötassu hihkaisi ja hänen taas katsoessa toista oppilasta hämillään, oli tuo jo heittänyt itsevarman, hupsun virneen ilmoille. Tabbykuvoisen kissan häntä nopeasti osui häneen häntäänsä ennen kuin tuo hymyillen katsoi eteenpäin. Karviaistassu katsoi hetken aivan hämillään kollia ennen kuin uskomatta korviaan seurasi toisen esimerkkiä ja päätti taas keskittyä partioon. Jänötassuko tosiaan halusi tutustua häneen?

“Muista Karviaistassu painaa eri klaanien ominaisuustuoksujen hajut mieleesi rajojen hajumerkkien avulla. On todella tärkeää tunnistaa muiden klaanien tuoksut, koska se voi auttaa tunnistamaan ne ajoissa, jolloin kerkeää puolustautua”, Hunajavirran opastava ääni sai hänen katseensa kääntymään tähän. Hän nyökytteli päätään mestarilleen ja käänsi sitten huomionsa Lumitassuun, joka loikki merkitsemään hajumerkin Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajalle. Hän avasi hieman suutaan. Monet hajut leijailivat hänen nenäänsä ja hieman silmiään sulkiessa hän pystyi haistamaan kaikkien partion jäsenten hajut. Tarkemmin, kun hän keskittyi, pystyi Vuoristoklaanin rajan hajun erottamaan muiden hajujen seasta. Hän heräsi ajatuksistaan, kun haistoi Lumitassun lähestyvän ja silmänsä aukaistessa, kermanvalkoinen vanhempi oppilas tassutteli heidän luokseen ja sanoi jotain Täpläliidolle, mihin soturi nyökäytti päätään.
“Lähdemme takaisin Neljän virran tammelle ja voimme metsästää sen läheisyydessä. Ylimääräinen riista ei olisi pahitteeksi”, Täpläliito ilmoitti ja nopealla vilkaisulla, hän heilautti häntäänsä ja lähti partion etunenässä johdattamaan kissaporukkaa kohti Neljän virran tammea. Karviaistassun korvat ponnahtivat pystyyn. Hän ei ollut koskaan vielä ollut Neljän virran tammella eikä nuoresta ikänsä takia koskaan ollut vielä päässyt klaanikokoukseen. Hän innostuneena lähti seuraamaan Täpläliitoa ja yritti kaikella mahdollisella itsehallinnallaan lopettaa tärisemisen ja ryhdistäytyä. Ei hän halunnut näyttää vanhempien kissojen silmiin näyttää liian innostuneelta. Jänötassunkin kasvoille oli noussut pieni virne, kun tämä huomasi vieressä melkein jännityksestä tärisevän naarasoppilaan. Hän heitti pienen vilkaisun Jänötassulle, jonka jälkeen keskittyi katsomaan eteenpäin ja kiinnittämään kollioppilaan sijasta huomionsa maisemiin ja Täpläliitoon, joka aina välillä murahteli jotain tärkeän oloista hampaidensa välistä.

→

Ilta oli jo kerennyt saapua Puroklaanin leiriin, kun Karviaistassu vihdoin viimeisillä voiman rippeillään pääsi raahautumaan oppilaiden pesälle ja käpertymään omalle ihanalle sammalpedilleen. Viime päivinä oli satanut todella paljon lunta ja tänäänkin hän oli saanut kokea rankat treenit ulkona viileässä ilmassa. Jo lumessa tarpominen otti voimille, mutta vielä sen päälle piti jaksaa opetella uusia, vaikeita taisteluliikkeitä ja siinä sivussa vielä hioa metsästysasentoa, jotta joskus saisikin saalista. Hän huokaisi syvään ja ummisti silmiään, jotka tahtoivat mennä itsekseenkin kiinni. Hän kuunteli kuinka muutkin oppilaat alkoivat pikkuhiljaa valumaan pesään nukkumaan ja lepyttelemään lihaksiaan. Lumotassun hiljaiset askeleet kuuluivat aivan hänen korvan vieressään ja hän pystyi silmätkin kiinni kuvitella kuinka pitkäturkkinen kollioppilas pyörähti hieman sammalpedillään, möyhensi sitä kynsiensä välissä ja sitten kävi makaamaan lähes äänettömän huokaisun kera.
“Nuku hyvin Karviaistassu”, kolli kuiskasi pehmeästi, mihin Karviaistassu ei voinut olla vastaamatta kuin pienellä, vaisulla kehräyksellä. Hymy hänen kasvoillaan tuntui kasvavan, kun veli puski häntä nopeasti, jonka jälkeen he molemmat laskivat päänsä sammalille ja nukahtivat lähes samaan aikaan.

“Hyökkäykseen!” Karviaistassun herätti kovaääninen huudahdus, joka sai naaraan lähes pomppaamaan tassuilleen pörhistyneen turkin kera. Lumotassu nosti päätään hämmentyneenä, mutta oli nopeasti myös tassuillaan, kun huomasi sisarensa järkyttyneen katseen suuntautuneen oppilaiden pesän suuaukolle, josta pystyi heikosti näkemään tuntemattomien kissojen turkkien vilahtavan. Karviaistassun vilkaistessa vastakkaisella puolella olleita Sammaltassu ja Kettutassua, hän huomasi sisarusten jo lähes rynnänneen pesän suulle. Hän pidätti hengitystään huomattuaan kaksikon vakavat kasvot ja kuinka he nopeasti toisiaan vilkaisten katosivat kylmään ulkoilmaan, mistä kuului vihamielistä murinaa ja sähinää.
Hän vilkaisi Lumotassua, joka turkki pörhistyneenä viiletti pesän suulle eikä hän kerennyt nähdä muuta kuin pitkän valkoisen hännän katoavan aukiolle. Hän nielaisi itsekseen, muttei voinut kuin seistä paikoillaan. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa eikä hänen kroppansa tuntunut liikkuvan hiirenmittaakaan. Oliko joku hyökännyt? Miksi kukaan hyökkäisi? Eihän Puroklaani ollut tehnyt mitään väärää kenellekään!
Lopulta ajatusten kuormittaessa häntä, hän sai kehonsa liikkeelle ja nelisti suuaukolle ja kurkisti ulos silmät avartuen. Leiriaukea oli värjäytynyt niin puroklaanilaisten kuin kuutamoklaanilaistenkin verestä punaiseksi eikä mitään muuta pystynyt kuulemaan kuin kissojen vihamieliset sähinät ja huudot. Hän seisoi paikoillaan ja haistoi selvästi kuutamoklaanilaisten voimakkaan ominaisuustuoksun, joka sekoittui vihaan ja raivoon.
“Karviaistassu!” Aamutäplän huudahdus herätti hänet ajatuskuplastaan ja sai naaraan kääntämään järkyttyneen katseensa kermanvaaleaan, vaaleanruskealaikkuiseen naaraaseen, joka katsoi häntä kellertävillä silmillään. Soturittaren katse oli huolestunut ja pelästynyt, se oli lähes kauhistunut. Hän ei ollut koskaan nähnyt emoaan sellaisena. Sellaisena niin huolestuneelta ja tunteikkaalta.
Naaraiden katsekontaktin rikkoi iso, lähes valtava vaaleanharmaa kolli, joka loikkasi Aamutäplän kimppuun ja lähes huitaisi puolet pienemmän naaraan maahan.
“Emo!” hän kiljaisi kauhuissaan. Iso kuutamoklaanilainen kohtasi aivan silmänräpäykseksi hänen katseensa, jonka jälkeen lähes virnistäen iski kyntensä puroklaanilaisen lapaan saaden naaraan huutamaan tuskasta. Kermanvaalea soturitar huitasi terävillä kynsillään kollia suoraan kasvoihin saaden tämän hetkeksi sokaistuksi, jonka jälkeen tuo kierähti tuon otteesta ja teki voimakkaan hypyn suoraan kollin niskaan. Karviaistassu ei kerennyt enää kauaa pidätellä henkeään emonsa puolesta, kun tunsi yllättäen terävät kynnet lavassaan ja pian tunsikin kolahtavansa maata vasten. Pelästyneenä hän kierähti nopeasti jaloilleen ja keskitti katseensa hänen kimppuunsa hyökänneeseen kissaan, joka tuijotti vihreillä silmillään julmasti takaisin. Karviaistassu henkäisi samalla, kun yritti perääntyä korvat niskaan liimaantuneina. Ei hän halunnut taistella! Ei hän osannut taistella! Kellanpunainen tuuheahäntäinen iso soturi paljasteli hampaitaan ja mourusi matalalla äänellä samalla, kun tuon häntä huiski villisti puolelta toiselle. Karviaistassu ei saanut katsettaan irti kollista eikä edes uskaltanut siirtää katsettaan muualle. Ei taistelussa saanut katsoa mitään muuta kuin vastustajaa. Jos ei hetkeen huomioinut vastustajaansa tai käänsi tälle päänsä, oli tuo ihan satavarmasti kimpussa silmänräpäyksessä ja silloin ei pystynyt puolustautumaan tai ottamaan tuon hyökkäystä kunnolla vastaan, kun ei ollut keskittynyt toiseen alkuunkaan! Hän nielaisten painautui hieman maata vasten jännittäen siinä samassa lihaksensa. Vanhempi kissa ilmiselvästi huomasi tuon nimittäin tuo teki melkeinpä saman, muttei kumartunut yhtä paljon maata vasten kuin hän.
*Nyt tai ei koskaan Karviaistassu!* hän lähes huusi itselleen, kun lähti juoksemaan aikuista kissaa kohden sydän hullusti rinnassa pomppien. Hän ei varmasti selviäisi tästä!

//Tässä tosiaan on tota aikasempaa, kun kokoontuminen oli tulos ja kirjotin tätä xd en viittiny pyyhkii sitä tai mitään, joten jatkoin tolleen vähän hyppien haha :D

”No, lähdetään sitten heti.” Purojuova naukui ja osoitti pitkällä, valkoisella hännällään uloskäyntiä luontevasti.
Oli aamupäivä, ja Vuoristoklaanin leirissä oli hiljaista, kun melkein jokainen kissa oli hoitamassa omia askareitaan. Uskosielulla oli partiointia hoidettavanaan, joten Paarmatassun oli määrä pitää taisteluharjoitukset erään pesätoverinsa, Ruusutassun, ja tämän mestarin Purojuovan kanssa. Kumpaakaan hän ei tuntenut, eikä välittänytkään tuntea, kunnolla.
Nyt Paarmatassu kulki kuitenkin kaksikon vanavedessä ja keskittyi tarkkailemaan ympäristöä. Polkuja alas pujottelu tuli häneltä jo luonnostaan.
Sora vieri alas loskan mukana kissojen käpälien alta. Auringon alleensa haudanneista, vaaleanharmaista sadepilvistä tihkutti melkein huomaamattomasti. Kuten jääkylmät mutta satunnaiset pisarat, myöskään pieni tuulenvirre ei puhkaissut vuoristoklaanilaisten paksua karvakerrosta, mutta Paarmatassu aisti sen lempeän puhalluksen sekä muutkin värähdykset tarkasti viiksissään. Kolmikko oli suuntaamassa alas, vuoriston juurelle, missä hankalatkin taisteluharjoitukset olivat mahdollisia. Ylhäällä, tasanteilla sekä poluilla, tippumisvaara oli yleensä liian suuri. Luolissa taas tilaa laajoille harjoituksille ei ollut, ja suurin osa kissoista piti muutenkin ulkona olemisesta enemmän. Paarmatassu veti sisäänsä jäätävän viileää ilmaa. Se oli kutkuttavan raikasta, ja sai hänet vapaantuneelle tuulelle.
”Perillä ollaan”, Purojuova tokaisi, ja siirtyi parilla notkealla loikalla aukean toiselle puolelle. Pensaat ja muutama lyhyt mänty muodostivat hiekkaisen aukion, jonka keskellä sijaitsi muutama iso kivi. Paarmatassu kuopi pehmeää hiekkaa tassullaan. Se oli erilaista kuin vuoriston kylmä kivilattia, ja kipristeli tassunpohjissa.
”Aloitetaas. Olin ajatellut opettaa teille tänään teille pari lähitaistelutekniikkaa.” Purojuova nuolaisi valkeaa rintaansa kuin ylpeänä. Paarmatassu väräytti toista korvaansa välinpitämättömästi.
”Ensiksi… Ruusutassu, tulisitko tänne, niin näytän ensimmäisen liikkeen.” Harmaa naaras loikkasi mestarinsa luo, ja katsoi tuota pyöristynein, sinisin silmin. Purojuova painoi itsensä alemmas, syöksähti sivuun ja sukelsi sitten pienellä liikkeellä puoliksi oppilaansa alle. Sitten soturi suoristi yläruumiinsa voimakkaasti niin, että Ruusutassu menetti tasapainonsa ja lähes lennähti sivummalle huojentunut ilme kasvoillaan.
”Tämä toimii parhaiten pienempiä vastustajia vastaan, mutta silloinkin vain kun vastustaja ei ole täysissä voimissaan.”
”Tuo olisi varmaan hyvä lopetusliike”, Ruusutassu totesi noustessaan ylös ja ravistellessaan pölyn turkistaan.
”Aivan, sekä melko vaikea ennakoida”, Purojuova myönsi ja nyökkäsi oppilaalleen.
”Mutta olet pahassa pinteessä jos yrität sitä väärään kissaan”, Paarmatassu huomautti.
”Totta tuokin. Mutta siksihän me harjoittelemme”, Purojuova pyöräytti silmiään, ja viittoi keskelle aukiota.
”Nyt saatte kokeilla itse.”
Paarmatassu murahti vastaukseksi, ja tassutteli keskelle. Ruusutassu asettui häntä vastaan, ja kyyristyi. Hiilenmusta kolli otti myös taisteluasennon.
”Kumpi aloittaa?” hän kysyi ja jännitti jalkojaan.
”Ihan kumpi vain. Vaikka sinä, Paarmatassu.”

Pian tomu pöllysi aukiolla sumentaen ilman. Paarmatassu yskäisi, ja räpytteli ankarasti tummia, tahmean meripihkan värisiä silmiään nähdäkseen vastustajansa. Ruusutassun turkki oli hiekan peitossa, kun naaras nosti itsensä maasta.
”Muista valmistautua iskuun, Ruusutassu! Näin, koukista enemmänkin näin, juuri noin, tähän suuntaan...” Purojuova loikki oppilaansa rinnalle, ja ohjaili tuon asentoa. Ruusutassu yski, kun veti vahingossa tomua henkeensä. Paarmatassu suoristi selkänsä ja hymähti vahingoniloisesti pesätoverinsa sotkuiselle turkille. Pölypilven laskeuduttua Paarmatassu huomasi heidän ylleen kerääntyneen joukon tummanharmaita, painavan oloisia pilviä. Kolli raotti suutaan ja maisteli ilmaa.
”Ai, kohta taitaa sataa”, hiilenmusta oppilas ilmoitti kyllästyneenä ja ravisteli turkkiaan.
”Oi voi”, Purojuova naukui ja tuntui miettivän hetken.
”No, olemme jo harjoitelleet jonkin aikaa. On parempi palata leiriin kuin kastua läpimäräksi.” Juuri, kun soturi oli saanut sanottua lauseensa loppuun, taivas tuntui repeävän, ja kaatosade alkoi. Se kasteli Vuoristoklaanilaisten päällimmäisen karvakerroksen heti. Paarmatassu tunsi hyytävän kylmyyden vierivän alas niskavillojaan.
”Voi hyvä Tähtiklaani”, Purojuova tiuskaisi nakellen hopeajuovaisia niskojaan. Ruusutassu ulvaisi ikävystyneenä, ja Paarmatassu antoi hartioidensa lysähtää. Leiriin mennessä he olisivat kuin uitettuja.
Kolmikko lähti ripeästi suunnistamaan kohti luolastoa, ylös vuorille pitkin illan hämärtyessä pimentyneitä kalliopolkuja. Purojuova tuntui olevan yhtä turhautunut kuin Paarmatassu itsekin, mutta Ruusutassu pysyi hillittynä eikä antanut käpäliensä lipsua askeltakaan. Naaraan ilme oli kuitenkin tympääntynyt hänen katsahtaessaan taakseen, kun Paarmatassu oli kapealla polulla kompastua kovaan männynjuureen. Liian ärsyyntyneenä ollakseen edes nolostunut musta kolli kömpi ylös ja sihahti olevansa kunnossa.
#Toivottavasti en vilustu pelkkien harjoitusten takia#, kolli ajatteli synkeästi astuessaan viimeinkin leirin kuivalle kivilattialle.
”Viimeinkin!” Purojuova hytisi kylmästä, ja ravisteli turkkiaan raivokkaasti. Paarmatassu teki samoin vesipisaroiden sinkoillessa kaikkialle.
Muutama utelias kasvo kerääntyi palaavien kissojen ympärille.
”Paarmatassu!” Unikkotassu huudahti maireasti. Tietenkin Paarmatassun koppava sisar saapui heti paikalle.
”Kuinka sokeita te olette, kun ette huomanneet niitä pilviä? Katso, kaikki muut täällä ovat kuivia, ja sinä näytät ihan suohirviöltä!”
Paarmatassu avasi suunsa vastatakseen vihaisena, mutta sanat eivät löytäneetkään tietään ulos.
”Olimme niin keskittyneitä harjoitteluun...” Ruusutassu selitti harmistuneena. Paarmatassu nyökkäsi vastahakoisesti ja katsahti naaraaseen. Sinisilmäisen oppilaan turkki valui litimärkänä ja näytti siltä, että se muodostaisi kohta lammikon alleen. Lisäksi naaraan käpälät ja vatsakarvat olivat mudan peitossa. Paarmatassu vilkaisi tassujaan ja näki niiden olevan yhtä likaiset.
#Suohirviö, ketunläjät. Olisi pitänyt antaa tuon ilkkujan tippua sen rotkon pohjalle.#
”Loppupäivän partiotkin on peruttu. Kaikki ovat lepäämässä”, paikalle tassutellut Aurinkotassu kertoi huolestunut piirre äänessään.
”Olisikohan teidän parasta tulla minun pesääni yöksi?” Huurrekukka, mustaraitainen parantaja naukui hiljaa itsekin huolestuneena.
”Olette hieman… märkiä. Sotkisitte vain turhaan pesänne.”
”Voi kiitos Huurrekukka, tuo on loistava idea”, yhtä läpimärkä Purojuova naukui, ja ravisteli turkkiaan uudelleen.
”En haluakaan nukkua seuraavan kuun ajan märällä makuualustalla.”
Pisaroiden lentäessä Paarmatassun niskaan kolli ärähti. Huurrekukka hymyili lempeästi.
”Niin, parantajan pesässä on monta paikkaa eikä niille monesti olekaan käyttöä-” Paarmatassu ei pystynyt keskittymään parantajan puheeseen enempää. Väsymys ja kollin kylkiin ottamat iskut alkoivat tuntua, ja niin hän löntysti lopulta Purojuovan ja Ruusutassun perässä kohti parantajan pesää.

Aamutäplä oli säpsähtänyt hereille kuullessaan kovaääniset huudahdukset ja murahdukset. Hän oli nopeasti noussut jaloilleen ja Kotkamieli ja muutama muu soturi kiinteästi kintereillään oli kulkenut ripein askelin sotureiden suuaukolle ja kurkistanut ulos vain huomatakseen kauhukseen, että Kuutamoklaani oli päättänyt hyökätä leiriin.
“Menen puolustamaan pentutarhaa”, Tummakajon ääni puhui yli muiden, kun kolli teki tiensä Aamutäplän rinnalle ja vilkaisi häntä ja ilmeisesti myös Kottaraissulkaa ja Sädetaivasta, jotka olivat tassutelleet lähemmäs häntä.
“Olkaa varovaisia”, kolli kuiskasi luoden häneen polttavan katseen ennen kuin teki tiensä ulos aukiolle ja syöksyi taisteluun. Aamutäplä nielaisi ja vilkaisi Kottaraissulkaa ja Sädetaivasta, jonka jälkeen henkeä vetäen tunkeutui ulos aukiolle isänsä esimerkkiä seuraten ja etsi katseeseensa vastustajan, jonka kimppuun hyökätä.
Silmiin osui lyhyt mustaturkkinen naaras, joka lukitsi katseensa myös häneen. Hän ponnisti kohti naarasta ja toinen tuntui ottavan hänet kuin avosylin vastaan. Hän iski kyntensä naaraan rintaan heidän lentäessä päistikkää maahan kuutamoklaanilaisen jäätyä alimmaiseksi. Naaras rääkäisi korvia raastavasti, jonka ohella huitaisi häntä neulanterävillä kynsillään suoraan naamaan saaden kermanvaalean soturin kompastelemaan askeleissaan ja hetkeksi lähes sokeaksi. Aamutäplä tiesi vallan hyvin, ettei edes hetkeksi sokeutuminen ollut hyvä taistelussa ja siinä ajassa vastustaja saisi täydellisen tilaisuuden hyökätä toisen kimppuun. Ja kuten hän olikin osannut arvellakkin, oli toinen jo loikannut hänen kimppuun, jonka voimasta hän lensi maahan selkä ikävästi maata vasten osuen. Tuntui kuin happi keuhkoista oli päässyt karkuun samaan aikaan, mikä sai hänet haukkomaan happea. Hän siristi silmiään ja kerkesi juuri ja juuri kierähtää toisen alta pois.
“Olette te puroklaanilaiset heikkoja”, kuutamoklaanilainen naaras murisi hampaidensa välistä hyytävän rauhallisesti. Tämän silmät paloivat huvittuneisuutta, mikä sai Aamutäplän puremaan hampaitaan ja kapuamaan itsensä jaloilleen uudelleen. Hän tuijotti toista vihaisena. Puroklaanilaiset eivät olleet heikkoja!
“Jos me olemme heikkoja, te olette mielipuolia”, hän sanoi vastalauseeksi ja jatkoi ennen kuin toinen kerkesi kommentoida mitenkään,
“Me emme sentään hyökkää ilmaan minkäänlaista syytä muiden kimppuun yön hämärässä.”
“Ehkä teidän sitten pitäisi oppia puolustautumaan paremmin. Aina on osattava puolustautua, oli kyse mistä vain ja mihin aikaan tahansa”, mustaturkkinen kuutamoklaanilainen sylki häijysti samalla, kun hieman laski yläruumistaan maata kohden valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Aamutäplän silmät tuntuivat lähes palavan, kun hän paransi asentoaan niin, että otti tukevamman asennon ja valmistautui ottamaan toisen soturin vastaan.
Kuitenkaan toinen, hänelle nimettömäksi jäänyt kuutamoklaanilainen ei kerennyt hyökkäämään hänen kimppuunsa, kun Kottaraissulka iskeytyi koko kehollaan naarasta vasten ja vei tuon mukanaan maata kohden ja iski hampaansa tuon lapaan saaden kuutamoklaanilaisen huutamaan tuskasta. Aamutäplä loi nopean katseen veljelleen kuin kiitokseksi, jonka jälkeen käänsi katsettaan oppilaiden pesälle, missä huomasi järkyttyneen Karviaistassun seisovan kuin tassuistaan kiinni jääneenä.
“Karviaistassu!” hän huudahti ja loikki lähemmäs oppilaiden pesää. Miksei Karviaistassu liikkunut? Tuolla menolla oppilas vielä kohtaisi kuolemansa aivan liian nopeasti. Hän kohtasi pentunsa lamaantuneen katseen eikä voinut mitään huolestuneisuudelleen, joka syttyi hänessä samalla sekunnilla, kun huomasi pentunsa pelokkaan olotilan. Nyt ei todellakaan ollut vielä tuon aika lähteä! Karviastassu ja Lumotassu olivat hänen mielestään aivan liian nuoria taistelemaan, muttei asiaan voinut aina vaikuttaa.
Hän kerkesi nähdä sivusilmällä kuinka jokin iso loikkasi häntä kohden. Hän ei kerennyt väistää valtavan kuutamoklaanilaisen alta pois, kun tuo oli jo iskeytynyt häntä vasten ja iskenyt hampaansa hänen lapaansa. Kimeä huudahdus pakeni hänen suustaan tuntiessaan kollin otteen koventuvan.
“Emo!” Karviaistassun kiljaisu tuntui sokaisevan hänet raivolla. Hän kierähti selälleen ja iski kyntensä tuon kasvoihin saaden Piikkiraidan horjahtamaan. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja äkkiä kierähti tuon otteesta irti jaloilleen ja sitten lihaksiaan jännittäen loikkasi kollin niskaan. Hän pureutui tuohon kiinni kynsillään ja alkoi majauttelemaan iskuja kolliin saaden tuon ulvomaan kivusta. Hän lähes roikkui kollissa kiinni ja piti kiinni kynsillään, kun Piikkiraita yritti liikkumisellaan saada hänet pois kimpustaan. Kolli heittäytyi selälleen liiskaten Aamutäplän alleen, muttei hän päästänyt otettaan hellittymään. Hän ei kyllä varmasti päästäisi nyt irti!
“Aamutäplä!” Räntäturkin ääni halkoi ilmaa. Hän sulki silmänsä samalla, kun hänen otteensa alkoi hellittymään. Vaikka hän kuinka paljon halusikin pitää kiinni, se oli lähes mahdotonta. Piikkiraidan huomattua tämä, hän lähes viskasi puolet pienemmän soturittaren kauemmas. Hän hengitti pihisten. Kahden kissan iskut olivat alkaneet tuntua eikä hän enää jaksanut samanlailla kuin aikasemmin. Silmät sirillään masta käsin hän seurasi kuinka Räntäturkki oli hyökännyt Piikkiraidan kimppuun ja kynsillään raastoi tuon kaulaa, rintaa ja minne vain ylsi.
“Pääsetkö ylös?” kissa hänen yllään kysyi käheästi. Hän siristi silmiään uudelleen ja kohtasi Kotkamielen katseen, joka katsoi häneen huolestuneena. Hän tutkaili kollia ja huomasi tuon turkin olevan todella verinen ja monesta haavasta valui verta.
“Pääsen”, hän kuiskasi. Keltasilmäinen naaras kipusi itsensä jaloilleen ja kulki vaalean kollin luokse. Hän katsoi tuota pitkään.
“Sinut on saatava parantajan pesään nyt heti”, hän sanoi vakavana ja antoi tuon nojata itseään vasten.
“Olen ihan kunnossa, tuolla on muita jotka tarvitsevat enemmän apua kuin minä”, Kotkamieli murahti hampaidensa välistä, muttei Aamutäplä antanut tuolle muuta vaihtoehtoa kuin viedä hänet parantajan pesälle.
“En ole menettämässä ketään, josta välitän. Joten lopeta valitus ja anna minun huolehtia sinusta”, hän sihahti kollille. Hän ei luonut tuohon vilkaustakaan, vaikka tunsikin kollin polttavan katseen turkillaan. Hitain askelin he kulkivat parantajan pesälle ja siellä hän auttoi Kotkamielen sammalpedille ja jätti tuon Yöturkin ja Kylmätassun hoivaan, jonka jälkeen loikkikin uudelleen aukiolle.
“Savitassu!” vertahyytävä kiljaisu halkoi ilmaa saaden melkein jokaisen toistensa kimpussa olleen kissan lopettamaan hetkeksi taistelun ja kääntämään huomionsa äänen suuntaan. Muita seuraten Aamutäpläkin kääntyi katsomaan huutajan puoleen ja huomasi sen samaisen mustan naaraan kissan seisovan Savitassun elottoman ruumiin yllä silmät palaen samalla, kun tuo sylki punertavia karvatupppoja suustaan. Hän kohtasi aivan silmänräpäykseksi kuutamoklaanilaisen puistattelevan katseen ennen kuin hän ulvaisi raivostuneena ja lähti nelistämään naarasta kohden. Muutkin puroklaanilaiset tuntuivat saavan voimaa ja ulvaisujen sekä karjaisujen kera hekin syöksyivät tappelun vimmellykseen,

→

“Onko kaikki kunnossa? Ketkä tarvitsevat apua?” Yöturkin ääni herätteli lamaantuneita kissoja ajatuksistaan. Parantaja kulki kissojen joukossa Kylmätassu kiinteästi kintereillään ja yritti tutkia jokaista kissaa nopeasti ja selvittää, ketkä tarvitsivat eniten apua. Mustaraidallinen kolli päätyi lopulta Tummakajon luokse ja vetäisi kiihkeästi henkeään.
“Kylmätassu! Hae nyt heti hämähäkinseittiä ja unikonsiemeniä!” parantaja käskytti oppilastaan ja nopeasti vilkaisi tuota, jonka jälkeen kyyristyi Tummakajon puoleen.
“Oletko hereillä Tummakajo? Tummakajo vastaa”, jo vanhanpuoleinen parantaja vaati. Aamutäplä katsoi kaksikkoa nielaisten ennen kuin sai tassunsa liikkeelle ja lähti tassuttelemaan kohti kahta kissaa. Eihän Tummakajolla mikään voinut olla? Haavojahan ne vain olivat, ei mitään sen vakavampaa. Vai mitä? Niinhän sen oli pakko olla! Hän yritti vakuutella itselleen, muttei voinut mitään pelon tunteelle, joka oli alkanut sykkimään hänessä heti, kun hän oli kuullut parantajan lähes huutavan isänsä nimeä.
Hän saapui kaksikon luokse ja loi katseen mustaraitaiseen parantajaan,
“Onko hän kunnossa?”
Yöturkki kääntyi hänen puoleen. Pähkinänruskeat silmät katsoivat häneen lempeinä.
“Kyllä hän varmasti tulee kuntoon, kunhan vain saamme verentulon hyytymään”, kolli sanoi eikä kerennyt mitenkään muuten rauhoitella häntä, kun Kylmätassu olikin jo nelistänyt takaisin paikalle unikonsiementen ja hämähäkinseitin kanssa. Aamutäplä perääntyi antaen kahdelle kollille tilaa hoitaa tummanharmaata soturia.
*Hyvä Tähtiklaani, pelastakaa minun isäni!*

Lumitassu oli vasta herännyt ja unenpöpperössä yritti selvitellä sekaista turkkiaan. Savitassu oli myös hereillä ja aikeissa juuri lähteä jalkeille.
"Eilinen kokoontuminen oli kyllä aika tylsä. Mitään jännittävää ei tapahtunut", naarasoppilas valitti hiljaisella äänellä ettei herättäisi muita pesätovereitaan. Kollioppilas hymähti vastauksena ja yritti parhaansa mukaan pitää silmiään auki. Oli totta, että viimeillan kokoontumisessa ei kauheasti ollut mitään jännittävää tapahtunut, ainakin hän oli taas päässyt näkemään Haukkakiitoa. Ja ainoa asia mikä Lumitassun mieleen muuten oli jäänyt olivat kuutamoklaanilaisten oudot katseet millä he olivat puroklaanilaisia katsoneet. Laikukas kissa huomasi sivusilmällään Savitassun jähmettyvän ja jäi outo ilme kasvoillaan katsomaan tuota. Kumpikaan oppilaista ei ehtinyt avata suutaan ennen ulkoa kuuluvaa huutoa.
"Kuutamoklaani hyökkää!" Ja silloin taistelu alkoi. Sähinää, huuroa ja murinaa kuului ulkoa. Naarasoppilas oli jo ehtinyt juoksemaan ulos, kun Lumitassu oli ponnistanut jaloilleen ja muut oppilaat hätkähtivät hereille.
"Savitassu odota!" Kollioppilas huusi ja ryntäsi tuon perässä pesästä ulos.
"Hyökkäykseen!" Aukio oli täynnä kissoja ja taistelu oli selvästi vasta alkanut. Kuutamoklaanilaiset seisoivat leirin sisäänkäynnillä etsien juuri herääviä vastustajia ja olivat siksi heti niskan päällä. Lumitassu oli kadottanut Savitassun näköpiiristään, hän oli näkevinään tuon valkoisen hännänpään katoavan taistelevien kissojen sekaan. Laikukas kissa katseli hätääntyneenä ympärilleen ja loikki taaksepäin väistellessään kieriviä kissoja. Hänellä ei edes käynyt mielessä, että vihollisia oli kaikkialla hänen ympärillään, eikä siksi osannut katsoa muualle kuin eteensä. Eikä siksi huomannut takaapäin hänen selkäänsä hypännyttä kissaa. Kollioppilas iskeytyi vatsalleen maahan. Onneksi leirin maaperä oli suurimmaksi osaksi hiekkaa, eikä siksi ollut niin kova pinta iskeytyä vasten, kuin normaalilla maatilkulla. Hän yritti haukkoa henkeään, tuntien painon selässään, niskassaan ja kaulallaan. Murina kaikui Lumitassun korvissa ja terävät kynnet olivat uppoutuneet hänen alaselälleen, niskalleen ja päälaelleen. Laikukas kissa yritti turhaan vääntäytyä irti, paino hänen yläpuolellaan oli liian voimakas ja jokaisella liikkeellä kynnet niskavilloissa vain kaivautuivat syvemmälle. Kollioppilas irvisti kivusta. Paniikinomaiset ajatukset saivat aikaan paniikinomaisen mielentilan ja hän vain toivoi painon katoavan päältään, että hän pääsisi ylös vetämään henkeä. Sitten kermanvaalean kissan mieleen muistui harjoittelutuokio Täpläliidon kanssa ja se kuinka hän oli kerran päässyt kiemurtelemaan pois mestarinsa alta tuon pitäessä häntä paikoillaan. Lumitassu kurotti etutassuillaan eteenpäin, vaikka lapojen liikehdintä sai niskassa olevien kynsien terät liikkumaan. Samoin hän teki takajaloillaan ja nopealla liikkeellä ja voimalla kierähti kyljelleen. Hänen päällään olevan kuutamoklaanilaisen piti hakea tukea toisella takajloistaan ettei olisi vain itse kaatunut samalla, milloin kollioppilas sai vapailla takajaloillaan potkittua tuon kokonaan pois päältään. Puroklaanilaisilla on erittäin vahvat takajalat, varsinkin Lumitassulla. Olihan hän yksin sukeltanut hukkuvan Haukkakiidon kiinni ja raahannut tuon vedestä rantaan. Täysin omilla voimillaan ja lihaksillaan. Laikukas kissa rämpi jaloilleen ja sai juuri ajoissa väistettyä mustan kollin kynsiä, kun hän yritti viiltää kermanvaaleaa kissaa naamaan. Laikukas kolli teki syöksyn kuutamoklaanilaista kohti ja tarrasi etutassuillaan kiinni tuon kylkeen, keltasilmäisen kissan yrittäessä syöksyä väistää. He kierivät hiekkaisella maalla toistensa kimpussa, mutta heidän matkansa tössäsi lyhyeen kun he törmäsivät toiseen taistelupariin. Lumitassu painautui hiekkaa vasten, kun kolmen kissan paino oli hänen yllään. Jokainen heistä rämpi itsensä jaloilleen ja nopeasti laikukas kolli huomasi seisovansa Kuplamyrskyn vierellä, se samainen aikaisempi musta kolli ja nyt toinen vaaleankellertävä kolli heitä vastassa seisten. Nuori puroklaanin soturi ja kermanvaalea kissa katsoivat toisiaan tietävillä katseilla, he taistelisivat tämän taistelun toistensa vierellään, tapahtuisi mitä tahansa.
"Salamatassu, kai osaat taistella rinnakkain klaanitoverisi kanssa?" Vaaleankellertävä kuutamoklaanilainen kysyi mustalta kollilta, ilmeisesti Salamatassulta. Lumitassu ei olisi olettanut mustaturkkista kollia oppilaaksi, hän oli miltei täysikasvuisen soturin kokoinen!
"Kyllä, Lehmusvarjo", Salamatassu vastasi ja Lehmusvarjon merkistä he lähtivät kiitämään kohti Kuplamyrskyä ja Lumitassua. Kaksikko vilkaisi vielä kerran toisiaan merkittävillä katseilla ennen kuin ryntäsivät hyökkääjien kimppuun.

***

"Savitassu!" Lumitassu tuijotti lamautuneena parhaan ystävänsä ruumista, mikä makasi verilammikossa. Hän ei ollut tajunnut ollenkaan mitä oli tapahtunut. Kollioppilas oli vain kuullut kirkaisun, kääntynyt ympäri ja nähnyt kuinka Savitassun ruumis tömähti maahan. Hän ja Kuplamyrsky olivat saaneet häädettyä Salamatassun ja Lehmusvarjon pois kimpustaan, raadellen kummankin yllättävän huonoon kuntoon. Musta naaras lipaisi verisiä huuliaan ja katsoi koko kissajoukon läpi puistattelevalla katseellaan, kunnes hänen katseensa osui Lumitassuun ja nuoreen puroklaanilaissoturiin hänen vierellään. Kollioppilas veti terävästi henkeä ja tunsi vihan ravistelevan kehoaan. Hän oli tappanut Savitassun, Kuplamyrskyn ja Lumitassun hyvän ja tärkeän ystävän. He olivat koko oppilasaikansa olleet todella tiivis kolmikko ja nyt Savitassusta oli tullut vielä tärkeämpi Lumitassulle Kuplamyrskyn soturiseremonian jälkeen, kun he jäivät vielä oppilaiksi. Myöskin valkeaturkkinen kolli hänen vierellään pörhisti karvojaan ja alkoi päästämään kurkustaan matalaa murinaa. Sitten karjaisu kaikui leirissä ja laikukas kissa ryntäsi kohti mustaa naarasta, joka oli tappanut hänen hyvän ystävänsä. Juostessaan tuota kohti hän tajusi karjaisun kuuluvan Aamutäplälle, joka oli myöskin rynnännyt kohti mustaa kuutamoklaanilaista. Lumitassu kuitenkin ehti ensin ja heittäytyi kuutamoklaanilaisnaaraan päälle, painaen tuon maahan.
"Minä kostan sinulle parhaan ystäväni kuoleman!" Tuo karjui, iskien tassullaan naarasta kasvoihin. Viha antoi hänelle voimaa suorittaa iskunsa niin kovina.
"Ensin te hyökkäätte klaaniimme ilman syytä ja sitten tapoitte Savitassun!" Lumitassu huusi mitä vain keuhkoistaan pystyi, kaivaen kyntensä mustan naaraan kaulaan, välittämättä tuon huitovista ja potkivista tassuista. Mutta sitten hän tunsi hampaat niskassaan ja sen kuinka hänet riuhtaistiin kuutamoklaanilaisen yltä pois. Kollioppilas tömähti kyljelleen maahan, mutta sai itsensä nopeasti jaloilleen. Hän kohtasi ylös kompuroivan mustaan naaraan edessä seisovan ruskean pienikokoisen kollin, joka katsoi laikukasta kissaa tulisella katseella. Hänen viereensä asteli vaaleanharmaa, häijyltä näyttävä kolli. Lumitassu oli valmis taistelemaan kumpaakin kissaa vastaan, kunhan hän vain pääsisi kostamaan Savitassun tappajalle. Mutta niin ei tarvinnut tehdä, koska Aamutäplä repäisi sen pienemmän ruskeaturkkisen kollin sivummalle nuoremmasta veljestään ja Kuplamyrsky loikkasi vaaleanharmaan kollin niskaan. Kollioppilas sai suoran tien juosta takaisin mustan naaraan kimppuun. Hän ei kuitenkaan saanut toista tilaisuutta satuttaa tuota kamalan pahasti, niin nopea ja ketterä naaras oli tassuistaan. Tappelu kolmen taisteluparin kesken ei jatkunut pitkään, sillä kuutamoklaanin varapäällikön huutaessa perääntymiskäskyn, olivat kuutamoklaanilaiset suosiolla poistuneet. Vain Nummipyörre ja Varistähti olivat jääneet aukiolle kinastelemaan Hiiriturkin ja Ututähden kanssa.

"Tänä aamuna saimme kokea suuren kolahduksen klaanissamme, kun Kuutamoklaani tänne hyökkäsi. Ja mukanaan he veivät nuoren Savitassun hengen. Ymmärrän, että kaikki ovat vielä suuressa shokissa, eikä kukaan ole tuomitsemassa teitä siitä. Tämä tuli täysin yllätyksenä meille kaikille. Savitassun hautajaiset pidetään tänä iltana, osanottoni kaikille hänen läheisilleen. Ja vaikka haavoja on kullakin vaikka missä ja suurin osa teistä on kivuissaan, on leirimme silti veren peitossa ja osa pesistä romautettuja. Tänä loppupäivänä emme lähetä yhtään partioita vaan korjailemme leiriä ja voitte levätä hieman. Toivoisin, että kaikki auttaisivat parhaansa mukaan", Ututähti puhui Päällikön pesän päältä, katsoen verisellä aukiolla makaavia kissoja. Savitassun ruumis oli kannettu parantajan pesään ja suurin osa oli vetänyt sammaleensa romahtaneiden pesien alta leirin laitamille ja nyt lepäsivät niillä. Yöturkki ja Kylmätassu yrittivät parhaansa mukaan hoitaa jokaista, mutta Tummakajo oli hyvin kriittisessä tilassa ja vaati todella paljon parantajien huomiota. Lumitassu makasi romahtaneen oppilaiden pesän vieressä, tai tarkemmin sanottuna sen takana. Niin ettei hänen tarvitsisi nähdä parantajien pesää ja saada muistutusta kuolleesta ystävästään ja ehkä kuolevasta isästään. Sädetaivas oli ainoa joka oltiin parantajien pesään päästetty Tummakajoa vahtimaan, jopa Ruskalehti ja Täpläliito käännytettiin suuaukolta sivuun. Vain huonossa kunnossa olevat kissat saivat siellä tällä hetkellä olla. Kuplamyrsky makasi kollioppilaan vierellä ja nieli suolaisia kyyneliä, mitä hänen poskiaan pitkin valui. Hän oli kääntänyt selkänsä koko leirille, vain katkonaiset itkuiset henkäykset kuuluivat hänestä. Lumitassu makasi hiljaa, antaen kyynelten tulla ja mennä. Välillä suruaalto ravisteli häntä, mutta hän ei päästänyt ääntäkään, antoi asian vain olla. Päivä kului pidemmälle ja kaksikko sai yrttiseosta haavoihinsa. Aamutäplä sai myös molemmat kolleista suostuteltua auttamaan pentutarhan rakentamisessa, mihin useampi jaloillaan pysyvä kissa osallistui. Kollioppilas lähinnä toi sammalia ja lähellä olevia risuja pesän rakentajien luo, hän ei pystynyt keskittymään niiden asettelemiseen. Kaikki kirosivat sitä miten savea ei voisi vielä käyttää, kun aurinko ei paistanut ja kovettanut sitä.
*Ironista.* Oli Lumitassu ajatellut. Jopa taivas oli harmaa ja hieman sateinen, korostaen Puroklaanin surullista päivää. Illan saapuessa alkoivat Savitassun hautajaiset. Kuplamyrsky ja Lumitassu olivat irroittaneet lehtikadon pakkasten huurtamia lummenlehtien kukkasaten terälehtiä, jotka olivat sulaneet sään lämmetessä hieman. He asettelivat kukkaset kauniisti kuolleen oppilaan ruumiin päälle ja ympärille, muiden yrttien sekaan mitä Savitassun ympärillä oli. Viemässä kuolleen kissan hajua pois. Kottaraissulka makasi veljensä vierellä, tuon maatessa kuono kiinni kuolleen naarasoppilaan selässä. Raidallisen kissan lempeät hännänsilitykset eivät auttaneet viemään kipua ja tuskaa pois, mutta Lumitassu oli ainoastaan kiitollinen veljelleen, kun oli hänen tukenaan. Yön edetessä olivat kohta ainoastaan Kanijalka, Kuplamyrsky ja kollioppilas ainoat, jotka Savitassun ruumiilla valvoivat.

Lumitassu heräsi auringon laskiessa. Hän oli nukkunut koko päivän, tuskin oli pysynyt hereillä kun oli tassutellut leiriin Kanijalan ja Kuplamyrskyn perässä Savitassun haudattuaan. Oppilaiden pesä oltiin saatu jonkinlaiseen kuntoon, ainakin siellä pystyi nukkumaan. Lumitassu oli saanut vapautuksen päivän harjoitteluista ja partioista ja hyvä niin. Hän ei olisi uskonut pystyvänsä mihinkään niistä. Olisipa Haukkakiito ollut täällä, hän olisi varmasti saanut Lumitassun olon paremmaksi. Hän tökki tassullaan simpukkaa, joka oli kuolleen naarasoppilaan nukkumapaikkaa koristanut. He olivat Kuplamyrskyn ja Kanijalan kanssa jakaneet hienoimmat esineet Savitassun pediltä keskenään ja kollioppilas oli valinnut muistokseen naaraasta kokonaan valkean simpukan. Se muistutti väriltään Savitassun turkin väriä. Ei täysin lumen valkoinen, hieman ruskeampi ja likaisempi. Askeleet ulkoa saivat laikukkaan kissan katsomaan suuaukolle ja yllätykseskeen hän näki Täpläliidon kasvot.
"Lumitassu, tule ulos. Minulla olisi asiaa sinulle", hänen mestarinsa käski ja teki tilaa oppilaalleen. Lumitassu keräsi itsensä ylös ja astui vieläkin harmaalta näyttävään leiriin. Sentään ei satanut. Leiriaukiolla pystyi vielä haistamaan veren, kuutamoklaanilaiset ja Savitassun. Kollioppilas nielaisi ja laski katseensa maahan. Hän ei itkisi setänsä edessä.
"Minä ja Ututähti puhuimme tänään eilisestä taistelusta ja sinun suorituksestasi siinä. Voin sanoa, että me yllätyin nähdessäni sinun niin helposti iskevän sen kuutamoklaanilaisnaaraan maahan joka Savitassun... noh, niin", Täpläliito aloitti aluksi, mutta huomasi oppilaansa kyyristyvän ja kiertävän pörröistä häntäänsä ympärilleen kuin suojellakseen itseään maailmalta.
"Tarkoitan siis sitä, että sinä suoriuduit todella hyvin taistelemisesta, jopa senkin jälkeen, kun Aamutäplä ja Kuplamyrsky tulivat avuksesi. Kerroin siitä Ututähdelle ja Hiiriturkille tänään ja he olivat samaa mieltä kanssani. Vaikka metsästystaitosi kaipaisivatkin hiomista, tuli Ututähti siihen tulokseen, että jos vain haluat, voisimme nimittää sinut soturiksi tänä iltana", Täpläliito kertoi ja odottavasti katsoi Lumitassua, nähdäkseen tuon reaktion. Kollioppilas veti syvään henkeä ja puristi hampaitaan yhteen. Tämä ei voinut olla todellista. Hän pääsisi soturiksi vain Savitassun kuoleman takia? Laikukkaan kissan teki mieli käydän mestarinsa, Hiiriturkin ja Ututähden kurkkuihin kiinni ja karjua päin heidän naamojaan, että kuinka alentavasti he Savitassun kuolemaa katsoivat. Ja juuri kun hän oli suutaan avaamassa ja laukomassa syyttäviä kommentteja mestarilleen, tuli kollioppilaalle todella rauhallinen olo. Hän ei aluksi tajunnut mitä tapahtui, viha vain katosi hänen mielestään ja hän pystyi rentoutumaan, hengittämään ja nostamaan katseensa tassuistaan. Ja hänen ajatuksensa selkenivät. Ei kuolema ollut se mikä tilaisuuden Lumitassulle antoi vaan hänen omat, vahvat tunteensa ystäväänsä kohtaan. Siksi hän oli hyökännyt ja antanut kaikkensa taistellessaan kuutamoklaanilaista naarasta vastaan. Laikukas kissa nosti katseensa ja nyökkäsi Täpläliidolle.
"Olen valmis siihen", hän sanoi. Savitassun tuoksu tuntui tuoksuvan voimakkaasti ilmassa...

Lumitassu istui kaikkien edessä, hieman hermostuneena vilkuillen ympärilleen. Ututähti oli juuri pyytänyt hänet eteensä kertoessaan soturinimityksestä. Oppilas oli muuten todella neutraalilla mielellä, mutta häntä harmitti ja huolestutti yksi asia; Sädetaivas ja Tummakajo eivät olleet astuneet aukiolle seuraamaan poikansa nimitysseremoniaa. Katsoessaan parantajan pesää päin, hän oli näkevinään silmäparin jos toisenkin pesän suuaukolla, muttei ollut varma näkemästään.
"Lumitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Ututähti kysyi, tuoden Lumitassun takaisin tähän hetkeen. Kollioppilas nyökkäsi ja kuuluvaan ääneen sanoi;
"Lupaan."
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin antamien valtuuksien kautta minä annan sinulle soturinimesi. Lumitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumisydän. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat hyväsydämmeisyyttäsi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin soturiksi!" Koko seremonian ajan oli Lumisydämellä ollut vaikeuksia hengittää ja nyt hänestä tuntui, kuin suuri kivi oltaisiin vieräytetty pois hänen kaulansa päältä, mikä esti hengittämisen. Hän kosketti kuonollaan päällikkönsä lapaa ja oli kääntymässä vastaanottaakseen hurraukset, mutta Ututähti painoi kuononsa tuon korvaa vasten.
"Halusin antaa sinulle saman nimen, minkä olisin antanut Savitassulle", naaras kuiskasi ja nosti katseensa kohdatakseen klaaninsa jäsenet. Lumisydän nyökkäsi pienesti ja hieman hämmentyneenä kääntyi vastaanottamaan nimensä hurraukset. Ja jäädessään yksin vartioimaan aukiota jossa vielä edellispäivänä oltiin taisteltu, hän vannotti, että eläisi soturinelämänsä Savitassunkin puolesta.