Haukkakiito tallusti rajapartion hännillä katsellen ympärilleen. Hänen olisi kaiketi pitänyt tarkkailla vaaroja, mutta soturittaren mielessä pyöri vain Lumitassu. He eivät olleet tavanneet aikoihin, eikä Haukkakiito ollut enää edes varma oliko kermanvärinen kolli jo soturi vai oppilas.
Mitä hän oli mennyt tekemään, rakastua nyt toisen klaanin kissaan. Toisaalta, kun partio ohitti Puroklaanin rajan, harmaa naaras pysähtyi hetkeksi tiirailemaan josko Lumitassu olisi ollut vaikka kalastamassa kylmänä virtaavasta purosta. Hän näki mielessään tähtiturkkisia kissoja, jotka katsoivat häntä kasvot vakavina, arvioiden. Soturitar tiesi tekevänsä väärin, tiesi, että Tähtiklaani oli oikeassa ja tiesi, että hänen olisi luovuttava haaveistaan, joissa soturilakia ei ollut, ja hän ja Lumitassu saivat olla ihan tavallisesti, salailematta mitään.
“Ala jo tulla sieltä!”, partion johdossa oleva Liekkitaivas huusi ties kuinka monen ketunmitan päästä. Kesti hetken ennen kuin Haukkakiito tajusi sanojen olleen tarkoitettu hänelle. Hän tarkisti vielä kerran ettei Puroklaanin puolella rajaa ollut ketään, tai siis Lumitassua. Ei ollut.
“Tullaan tullaan!”, naaras huusi takaisin hieman ärtyneenä. Soturitar kokosi itsensä jaloilleen ja juoksi muun partion kiinni yrittäen karistaa mielestään kaiken ajattelemansa.

Vääräsydän talluste metsässä,hän yritti löytää jostain riista tuoksua. Hän haistoi hiiren. Vääräsydän lähti hiipimään hiirtä kohti. voi ei! Hän tokaisi, se oli jo kolmas saalis jonka hän oli melkein saanut. Ei tästä tule mitään! Hän käveli leiriin. Vääräsydäntä kohti tuli musta kolli. Mustalampi. Mustalampi oli Vääräsydämen kumppani. Minulla on sinulle asiaa hän kuiskasi, Mustalammen korvaan. Mitä asiaa sinulla on? Mustalampi kysyi lempeästi. Vääräsydän katsoi Mustalampea silmiin, hänen silmissään näkyi vain rakkautta. Odotan pentujasi vääräsydän kertoi Musta lammella.

Istuin parantajan pesän pimeimmässä nurkassa ja kävin yrttivarastojamme läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Taivaslilja oli lähtenyt katselemaan hiirenkorvan alun mukana syntyneitä ja kasvaneita kasveja samalla kun itse yritin pähkäillä, mitä yrteistä tulisimme hiirenkorvan aikaan tarvitsemaan eniten. Lumien vasta alkaessa sulaa olisi todella tärkeää antaa kasvien kasvaa omaa tahtiaan eikä käydä viemässä ensimmäisiä nuppuja, marjoja ja runkoja heti niiden pilkahtaessa esiin, se saattaisi estää kasvia kasvamasta uudellen. Liikuttelin samoja yrttejä tassuissani aina uudelleen, yrittäessäni miettiä parhaimpia vaihtoehtoja sekä mahdollisia tapahtumia mitä lähitulevaisuudessa kävisi. Mitenköhän oli Kuutamoklaanin kasvuston laita? Suostuisiko Tammiturkki vaihtamaan mitään yrttejään meidän yrtteihimme? Kova naurunkäkätys keskeytti ajatukseni. Tunnistin äänen Marjaleuaksi ja hetken paikoillani istuttuani uteliaisuuteni voitti minut ja tassutin hiljaa pesäni suuaukolle. Kurkistaessani leiriaukiolle näin edellämainitun soturittaren Sädeloisteen sekä Ampiaispiston seurassa. Kolmikko näytti nauttivan suurikokoisesta kotkasta, jonka Marjaleuka sekä Sädeloiste olivat kuulemma aiemmin päivällä napanneet oppilaidensa avulla. Heillä näytti olevan hauskaa, mikä sai oudon tunteen ilmestymään rintani päälle. Olin oleskellut ainoastaan parantajien pesässä viimeisen kuun aikana, en ollut osallistunut edes kokoontumisiin. Vuoristossa kiipeäminen alkoi tuntumaan jaloissani, joten halusin nyt minimoida sitä parhaani mukaan. Se myös tarkoitti sitä, että olin myös ollut tuppisuuna noin kuun ajan. Ainoat kissat keille olin jutellut olivat olleet Taivaslilja sekä Aaltotähti, joiden kanssa keskustelut eivät edes olleet pitkiä. Ongelmana nyt siis oli etten ollut varma miten puhuisi muiden sotureiden ja oppilaiden kanssa, keitä en tuntenut yhtä hyvin kuin oppilastani ja hyvää ystävääni. Silmäkulmastani näin kissan astelevan sisään leiriin ja kääntäessäni katsettani huomasin sen olevan Kaunokirjo. Tuijotin muutaman silmänräpäyksen Aaltotähden kumppanin menoa kunnes tajusin, että minullahan oikeastaan oli tuolle asiaa. Pähkäilin hetken sopivaa keinoa kommunikoimiseen ja kontaktinottoon, ennen kuin kuningatar katoaisi pentutarhaan. Naaras katseli ympärilleen kävellessään ja hänen katseensa osuessa suuntaani, hymyilin leveästi ja nostin korviani ylemmäs saadakseni hänen huomionsa itseeni. Huomasin hänenkin alkavan hymyilemään, joten viitoin ruskeamustaa kissaa hännänliikkeillä luokseni. Hän muutti suuntaansa ja käveli suoraan luokseni, tervehtien minua pienellä kumarruksella.
"Hei Kaunokirjo", tervehdin kuningatarta takaisin ja odotin, että katseemme kohtaisivat taas. Kaunokirjo tuijotti hetken minua, joten taputtelin hännänpäälläni paikkaa vieressäni, johon hän istahti. Katselimme hetken leiriä vaitonaisina, minä yrittäen miettiä mistä keskustelisimme.
"Kai Taivaslilja kävi tarkistuttamassa sinut?" Kysyin ja vilkaisin vierelläni istuvaa naarasta kysyvänä. Mustaruskea kissa nyökkäsi ja väräytti korvaansa.
"Maidon tulo loppui kokonaan ja olisin valmis soturintehtäviini. Niin hän ainakin sanoi", kuningatar kertoi asiantuntevasti, muttei kääntänyt katsettaan minua kohti ollenkaan. Kaunokirjo vain katseli leiriaukiolla hyöriviä vuoristoklaanilaisia ja heidän touhujaan.
"Hyvin sinä olet Taivasliljan kouluttanut, en uskoisi että hän olisi väärässä", naaras täydensi ja nyt nopeasti vilkaisi minua. Hymyilin ja nyökkäsin ruskeamustalle kissalle vierelläni.
"Hän tietää kaiken mitä minäkin, ellei jopa jo paremmin", totesin huvittuneena ja jatkoin leiriaukion katselua. Välillemme laskeutui taas hiljaisuus, mutta olin tällä kertaa jo päättänyt mitä seuraavaksi Kaunokirjolta kysyisin.
"Koska pentujesi oppilasnimitys olikaan?" Kuningatar kääntyi katsomaan minua ja hänen suupieliinsä levisi iloisen yllätyksen hymy. Hän ei selvästikkään ollut ajatellut, että alottaisin keskustelun hänen ja Aaltotähden pennuista.
"Alle puolen kuun päästä! He ovat kasvaneet kaikki niin nopeasti, tuntuu kuin en olisi ehtinyt viettämään heidän kanssaan ollenkaan aikaa", naaras kertoi haikeus äänessään, katse kohdistettuna pentutarhaa kohti, mutta hymy pysyi yhä hänen huulillaan. Ruskeamusta kissa kuitenkin kääntyi katsomaan minua, nyt vähän vakavampi ilme kasvoillaan. Ymmärsin, että nyt jokin ei ollut hyvin, joten vedin omankin ilmeeni peruslukemille.
"Mutta olen huolissani Kurkipennusta. Hän ei ole ollut oma itsensä sen putoamisen ja tassun murtamisen jälkeen. Hän ei ole läheskään yhtä innoissaan tulevaisuudestaan kuin sisarensa, hän vain nukkuu ja makaa pesän nurkassa. Minun oikein pitää välillä käskyttää häntä liikkumaan ja syömään", Kaunokirjo sanoi ja sulki silmänsä tuskastuneena. Katsoin kuningatarta huolestuneena minkä jälkeen katseeni vaelsi pentutarhan suuntaan.
"Olettehan jutelleet hänelle ja olleet hänen tukena?" Kysyin neutraaliin sävyyn. Käännyin katsomaan naarasta, joka avasi silmänsä ja hitaasti liikutteli häntäänsä maassa asennosta toiseen.
"Tietenkin. Ja minä jatkan hänen tukenaan olemista niin kauan kunnes kuolen. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että jäisimme kaksin pentutarhaan", ruskeamusta kissa joka vierelläni istui murahti, mutta kääntyi sitten katsomaan minua jonkin aikaa hiukan surullisen näköisenä. Mietin hetken mitä sanoisin Kaunokirjolle, tietenkin nyt haluaisin auttaa kuningatarta ja hänen poikaansa!
"Kyllä hän varmasti innostuu oppilasnimitysten lähestyessä... Mutta jos asia ei ole niin, tuo hänet minun ja Taivasliljan puheille", sanoin ja katsoin naarasta vierelläni. Hän tuntui vieläkin vähän epävarmalta, mutta tajusin hänen ymmärtäneen puheeni oikein.
"Selvä... Kiitoksia Hurrekukka."

-Kiurutassu! Varistähden äkäinen ääni kajahti lähes tyhjään oppilaiden pesään.

Täplikäs oppilas avasi väsyneesti meripihkan värisiä silmiään. Hän vääntäytyi nopeasti jaloilleen ja katsoi edessään seisovaa tuimailmeistä savunharmaata mestariaan.

-Tule niin emme myöhästy enempää metsästyspartiosta! Varistähden kiukkuinen käsky oli napakka.

#Ei se ole minun vikani, jos myöhästymme metsästyspartiosta!# Kiurutassu ajatteli kiukkuisesti.

Pian Kiurutassu ja Varistähti olivat saapuneet lähes tyhjälle, varjoisalle aukiolle, jossa väsynyt Havutassu ja äkäinen Syreenikukka odottivat. Partio lähti liikkeelle kohti varjoisaa tummanvihreää havumetsää. Tummansininen taivas oli kirkas ja tyyni. Kiurutassu jolkotti Havutassun vierelle. Tummanharmaa kolli näytti väsyneeltä kävellessään tasaista tummanvihreää havumattoa pitkin.

-Hei Havutassu! Kiurutassu tervehti veljeään iloisesti.

Havutassu kääntyi Kiurutassua kohti ja väläytti ilkikurisen virnistyksen.

-Otetaanko kisa kumpi saa enemmän saalista metsästyspartion aikana?” Havutassu kysyi haastavasti.

-Totta kai! Kiurutassu sanoi innostuneesti.

-Häviäjä siivoaa pentutarhan, Kiurutassu lisäsi vielä haastavasti.

-Sovittu! Havutassu huudahti.

#Voitan tuon kömpelyksen niin helposti!# Kiurutassu ajatteli voitonriemuisesti

Yhtäkkiä partiota johtanut Varistähti pysähtyi. Savunharmaa kolli kääntyi Kiurutassun puoleen. He olivat pysähtyneet pienelle aukiolle.

-Tämä on hyvä paikka harjoitella saalistusasentoa, Varistähti ilmoitti ja nappasi lähistöltä pienen vaaleanharmaan kepin.

-Tule tänne Kiurutassu! Savunharmaa kolli käski.

Täplikäs oppilas nyökkäsi ripeästi ja seurasi mestariaan aukiolle. Varistähti asetti pienen kepin Kiurutassun eteen.

-Kuvittele, että tämä keppi on saalis, jota vaanit, Varistähti selitti.

Savunharmaa kolli pudottautui vaanimisasentoon ja katsoi odottavasti oppilastaan. Kiurutassu painautui matalaksi ja yritti parhaansa mukaan matkia mestarinsa asentoa.

-Ei! Varistähti huudahti katsoessaan tuskastuneen näköistä täplikästä oppilasta.

-Takajalat koukkuun, häntä alemmas ja etutassut pidemmälle, savunharmaa kolli korjaili Kiurutassun huonoa asentoa.

Kiurutassu puhisi ja yritti korjata asentoa paremmaksi. Miten vaanimisasento oli niin vaikea? Hetken tuskailun jälkeen Varistähden mielestä täplikkään oppilaan asento oli siedettävä.

-Nyt sinun täytyy liikkua keppiä kohti ja hyökätä kepin kimppuun, Varistähti ohjeisti.

Kiurutassu lähti liikkumaan hitaasti keppiä kohti ja yritti kuvitella eteensä pulskan harmahtavan hiiren.

-Kiurutassu mitä sinä teet? Savunharmaan kollin järkyttynyt kysymys kajahti viileään ulkoilmaan.

-Tuolla tahdilla säikäytät jokaisen eläimen pois! Varistähti puhisi tuskastuneena niin, että ilmaan nousi pieni kuurapilvi.

Kiurutassu luovutti ja nousi jaloilleen. Hän katsoi pienen matkan päässä seisovia Syreenikukkaa ja Havutassua. Tummanharmaa oppilas liikkui sulavasti kohti edessään olevaa sileää kiveä. Havutassu ponnisti voimakkaaseen, korkeaan loikkaan ja laskeutui sulavasti kiven päälle.

-Havutassu jätä hyppy hieman matalammaksi! Syreenikukka käski äkäisesti.

Lopulta harjoitustuokio loppui ja nelikko pääsi lähtemään metsällä. Kiurutassu käveli ripeästi ja yritti kuulla pienintäkin elonmerkkiä metsässä asuvasta riistasta. Hän nuuhki ilmaa yrittäen haistaa riistan ihanan tuoksun. Naaras haisteli tarkkaavaisesti ilmaa ja erotti häivähdyksen oravasta. Kiurutassu lähti seuramaan hajua ja pian seisoikin paksun havupuun edessä. Oravaa ei näkynyt missään.

Hiirenpapanat! Kiurutassu kirosi kovaäänisesti.

Juuri silloin täplikkään oppilaan ohi pinkoi vikkelästi pieni harmahtava orava. Kiurutassu lähti juoksemaan pikkuista oravaa kohti. Orava juoksi kohti pitkää lehtipuuta. Paniikki iski nopeasti naaraaseen.

#Mitä jos en saa oravaa kiinni?# Kiurutassu ajatteli hätääntyneesti juostessaan.

Orava lähti kiipeämään puuta pitkin, joten Kiurutassu hyppäsi oravaa kohti. Kuului kovaääninen tömähdys ja Kiurutassu lennähti komeassa kaaressa puuhun. Orava kiipesi ripeästi lehtipuun huipulle.

Lopulta metsästyspartio saapui klaaniin. Havutassu kantoi pulskaa hiirtä ja pientä västäräkkiä, Varistähti suurta tummanharmaata päästäistä, Syreenikukka kantoi ylpeästi mantelinruskeaa jänistä ja Kiurutassu kantoi pientä ja nuutunutta oravaa. Metsästyspartiolaiset tiputtivat saaliinsa tuoresaaliskasaan missä oli vain ennestään pieni, kohmettunut hiiri. Havutassu käveli mahtipontisesti Kiurutassua kohti ja hihkaisi voitonriemuisesti:
-Joudut siivoamaan pentutarhan!

Kiurutassu läpsäytti tummanharmaata veljeään ja käveli ripeästi pentutarhaa kohti. Hän sujahti puun juurakosta sisään yllättävän tilavaan pentutarhaan. Pian oppilaan jaloissa pyöri roteva, oranssi ja raidallinen pentu.

-Kuka olet? Pentu kysyi ja tuijotti Kiurutassua.

-Kiurutassu, Kiurutassu ilmoitti ylpeästi.

-Minä olen Salamapentu, pentu ilmoitti ja nosti kuononsa ylöspäin.

Kiurutassu väläytti pienen hymyn pennulle ja alkoi siivoamaan pentutarhaa.

1 luku
#Miksi? Miksi juuri minä olen se joka hylättiin rajalle?# Kylmät kyyneleet kohosivat väkisin kirkkaansinisiin silmiini, räpytteli silmiäni kiivaasti, jotta valkoinen ottoemoni, Kielopuro ei olisi tullut tuhlaamaan aikaansa turhaan minuun. Käännyin vaikeasta kylkiasennosta selälleni ja katselin taivaalla olevaa näännyttävän masentavaa ja tummaa pilviverhoa, joka peitti auringonpaisteen ja melkein koko taivaan. Vääntäydyin vaivanloisesti ylös kohmeisesta maasta, kylmä tuuli leyhytteli harmaata, valkotäpläistä turkkiani ja sai minut värisemään vilusta valkotaidallisesta hännänpäästä valkoisiin korvanipukoihin asti. Nousin pikaisesti pentutarhan suuaukolta ja vetäydyin hitaasti takaisin lämpimään pesään. Maidon tuoksu lamaannutti minut hetkeksi, ravistelin harmaata päätäni saadakseni ajatukseni taas kulkemaan. Vasta nyt näin Kielopuron, tämä istui rauhallisena nurkassa sukimassa valkoista turkkiaan, pakotin tökerön ja hieman vastahakoisen hymyn kasvoilleni kun vanha naaras nosti katseensa ja nyökkäsi minulle lempeä palo sinisissä silmissään. Annoin katseeni kiertää vielä hetken pesässä, yksi asia oli varmaa, kaikki näkemäni pennut olivat onnellisia ja tunsivat kuuluvansa joukkoon. Huokaisin raskaasti ja pujottelin varovasti, harmaat käpäläni tarkasti asetellen Kielopuron eteen. Siirryin voipuneena astellen valkoisen naaraan viereen ja lysähdin väsyneenä siihen. Tunsin tämän turkin lohdullisen lämmön, joka levisi kehooni ja sai oloni uniseksi. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja annoin pentutarhan hävitä näkyvistä johonkin hyvin kaukaiseen kolkkaan.

*Arvoisa Tähtiklaani, mitä pahaa olen tehnyt, kun kaikki nämä vastoinkäymiset kasautuvat päälleni? Voisitteko mitenkään lieventää kärsimystäni?* Kostokynsi vilkaisi takanaan laahustavaa Sielutaivasta, joka ei koko aamun aikana ollut hänelle puhunut. Oliko luopion kumppani tosiaankin vielä niin vihainen heidän eilisestä erimielisyydestään, että jatkoi mykkäkoulua vielä seuraavan päivään? Hän siirsi katseensa takaisin eteensä ja hätisteli ajatukset pois mielestään. Kolli pelkäsi puhuvansa huomaamattaan ääneen, milloin erakko varmasti suuttuisi hänelle vielä lisää. Mustavalkea kissa nielaisi tuntiessaan vatsansa kurisevan, hänen nälkänsä oli aivan suunnaton. Jos Kostokynsi ei pian saisi syötävää, hän varmaankin pyörtyisi niille sijoilleen. Vihreäsilmäinen kissa haisteli ilmaa ja saikin nenäänsä päästäisen tuoksun.
- Olet juuri ajoissa..., luopio sanoi hiljaa ja pudottautui varovasti alemmas hänelle sopivampaan vaanimisasentoon. Hän vilkaisi taaksensa ja huomasi, että Sielutaivaskin oli pysähtynyt ja varovasti kyyristyi vatsalleen. Erakon katseessa näkyi pieni oivalluksen vilahdus, joten hän varmasti tiesi kumppaninsa aikeista. Kostokynsi nyökkäsi varmistaakseen naaraan ymmärtäneen oikein ja katse suunnattuna läheisten puiden väliin, hän lähti varovaisesti hiipimään päästäisen vahvaa hajujälkeä kohti. Kolli yritti parhaansa mukaan varoa lähellään olevaa kasvustoa, ettei niiden lehdillä olevat lumet putoaisi maahan ja pelästyttäisi jyrsijää tiehensä. Kurkistaessa varovasti suuren havupuun rungon takaa ja hetken ympäristöä tähystellessään, hän näki harmaakarvaisen päästäisen juuriston välissä. Ja kuin kutsusta, jyrsijä lähti kipittämään suojaavien juurien luota kohti kauempana olevaa pusikkoa, tietämättä vaarasta, mikä hänen takanaan väijyi.

Kostokynsi roikotti harmaakarvaista kuollutta päästäistä hännästä ja pudotti sen Sielutaivaan eteen, joka ei ollut kohottanut katsettaan kumppaniinsa. Luopio huokaisi ja kaapaisi huurteista maata tassulleen.
- Ajattelin, että voisimme syödä tämän yhdessä, kolli yritti aloittaa keskustelua, mutta erakko pudisti päätänsä ja kääntyi poispäin riistasta. Mustavalkea kissa huokaisi ja muutamalla näykkäisyllä söi laihan jyrsijän. Se ei hänen nälkäänsä vienyt, mutta nyt hän ainakin jaksaisi pidemmälle. Hän istahti yhä viileässä maassa makaavan Sielutaivaan vierelle ja alkoi sukimaan itseään.
- Kuutamoklaanin reviiri on täynnä riistaa, olen varma, että aurinkohuippuun mennessä sinäkin saat syötyä pahimman nälkäsi pois, Kostokynsi ilmoitti rohkaisevasti ja yritti hakea kumppaninsa katsetta. Tuon neutraali ilme oli suunattuna jonnekkin lähipusikkoa kauemmas, eikä luopiolla ollut ideaakaan siitä, mitä tuo mahtoi ajatella.
- Sielutaivas, mikä sinun on? Kolli kysyi mieltään painavan kysymyksen irroittamatta katsettaan Sielutaivaasta. Erakko jatkoi maassa äänettömänä makaamista, mutta mustavalkea kissa oli näkevinään tuon puristavan silmiään kiinni.
- Sielutaivas ihan oikeasti, mikä on? Kostokynsi toisti kysymyksensä kuitenkaan muuttamatta äänensävyään. Tällä kertaa naaras nosti päätänsä, muttei vielä katsonut kumppaniaan silmiin.
- Kai minä olen vain harmissani eilisestä keskustelustamme..., Sielutaivas totesi ja nopeasti vilkaisi luopiota. Kolli oli hetken hiljaa, mutta hymyili sitten lempeästi ja varovasti kosketti erakon päälakea kuonollaan. Hän oli helpottunut ettei hänen kumppaninsa ollut polttanut päreitä mistään vakavammasta asiasta.
- Mutta sehän on vain normaalia, että olemme eri mieltä tietyistä asioista. Eikä se saa minua ajattelemaan sinusta yhtään eri tavalla. Olet silti minulle yhtä tärkeä ja ihana niin kuin aina olet ollut, Kostokynsi sanoi ja viimeinkin kohtasi Sielutaivaan harmaat silmät, joissa viimeinkin näkyi ripaus onnea sen masentuneen ja surullisen katseen sijaan.
*Hän on taas ennallaan, kiitos Tähtiklaani, kiitos!*

2 luku

En päästänyt inahdustakaan kun Kielopuro nuolaisi korvaani karhealla kielellään, tunsin vielä hetken sen jälkeen naaraan lämpimän hengityksen:
-Oletko hereillä? Hopanhohtoinen naaras supisi hyvin hiljaa hieman käheällä äänellä.
#pitäisikö minun nousta? Ei minun tarvitse, ei kukaan minusta välitä# Ajatuksiini nousi taas kerran mustia, synkeitä pilviä.
Käänsin harmaata kylkeäni nopeasti kylmällä sammalpedillä, välittämättä sisälläni raivoisasti kolkuttavasta huonon omatunnon tunteesta. Tunsin hopeisen Kielopuron polttavan mutta lempeän katseen siirtyvän pois täplikkään turkkini yltä. Kuulin naaraan hiljaa poispäin menevät askeleet harvinaisen tarkasti, kuin olisin voinut aistia, joka solullani että Kielopuro oli vielä hetki sitten seissyt maltillisesti vieressäni ja yrittänyt nyhtää välittävävällä äänellä minusta heräämisen aikeita. Räpäytin kirkkaansinisiä silmiäni tuijottaen vankkaa pentutarhan seinää, johon loisti auringon kirkkaita ensisäteitä. Ensimmäisen kerran monen päivän jälkeen aurinko oli ilmestynyt pilviverhon takaa lämmittämään klaania. #yhtäkkiä tuntuukin siltä että voisin herätä, kummallista!#Ajattelin lämmintä auringonvaloa, joka voitti sisälläni kytevän synkän pimeyden, johon olin vajonnut yhden pitkältä tuntuvan päivän ajaksi. Pieniä harmaita käpäliäni kihelmöi elämän ilosta, hyppäsin suurella loikalla pois vihreältä sammalpediltäni ja laskeuduin sulavasti pentutarhan pehmeälle lattialle, heilautin iloisesti valkeita korviani ja nautin puhtaasta ilmasta, jota sain hengittää rauhassa. Hetken päästä maltoin hieman rauhoittua ja lähdin tassuttamaan kepein askelin pentutarhan suurelta tuntuvaa suuaukkoa kohti koska hopeanhohtoista Kielopuroa ei näkynyt sisällä nyt mukavalta tuntuvassa pesässä, voisimme vaikka leikkiä jotakin jos Kielopuro jaksaisi tai sitten tämä voisi kertoa taas yhden mahtavista tarinoistaan. Kun olin astellut aukolle jouduin siristämään sinisiä silmiäni kun kirkas auringonvalo paistoi suoraan niihin, ravistelin harmaata päätäni ja yritin katsoa uudestaan vähän tarkemmin. Sitten näin ensimmäisenä Kielopuron, joka istui parantajamme vierellä keskustellen tämän kanssa todellla kiihkeästi ja vaikuttaen melko huolestuneelta. Värisytin epävarmana melko pitkiä viiksiäni ja lähdin loikkimaan melkein tyhjän leirin poikki lukuunottamatta paria auringosta autuaasti nauttivaa soturia. Nyt jo melkein juoksin kohti keskustelevaa kaksikkoa, olin pakahtua huolesta, joka oli ilmestynyt näin nopeasti ja kesken lupaavan päivänalun

”Varjo!Essi! Jalo!”
”Tullaan äiti!”
”Miksi ei saada mennä metsään?”
Jalo tiesi kyllä syyn, mutta hän uskoi löytävänsä kodin metsästä.
”Jalo. Tästä on puhuttu jo”
”Joo joo”

(Näkyy mustaa)


”Viltti ei enää elä pitkään”, isä huokaisi syvään.
”Miksi?”, Jalo uteli. Ei tuo pieni tiennyt että Viltti, kyseinen kissa eläisi enää pitkään.
”Haluatko mennä hyvästelemään?”, Harmaa kysyi sitten.
Jalo nyökkäsi pienesti. ”Haluan”
”Mennään sitten”, Harmaa naukaisi. ”Nopeasti”

”Hei Viltti! Jalo halusi tulla hyvästelemään”, Isä naukaisi, äänessään pieni suru.
”Tule vain Jalo”, peremmältä kuului.
”Okei! Viltti-täti”

Heti kun Harmaa oli lähtenyt Viltti katsoi Jaloa.
”Lähde. Karkaa. Tuolla on aukko”, Viltin käheä nauku kuului Jalon korviin.
”Missä?”, Jalo kysäisi.
”Tuolla. Sanoin jo että mene”, Viltti melkein komensi.
”Okei”, Jalo naukaisi pelokkaalla äänensävyllä.
Kun pentu juoksi yöhön, hän tunsi olevansa vapaa.

*Kaksi kuuta myöhemmin*

Lumihäntä heräsi. Taas sama uni. Se rasitti päätä. Pentua kävi sääliksi. Se oli niin pieni. Kielopuro tuli , ja toi tuoresaalista.
”Kiitos”, Lumihäntä nyökkäsi.
”Ei kestä”, vanhus kehräsi. ”Ulkona on muuten uusi pentu. Se löydettiin nälässä”
Lumihäntä katseli Kielopuroa.
”Mitä?! Miksi kaikki hylätyt pennut tulevat meille?”
”Sitä en tiedä. Mutta menisitkö tutustumaan Jalopentuun?”

*Mustaa. Pimeää. Tylsää. Ei mitään tekemistä. Olen typerä. Miksi ikinä tykkäisin Perhospennusta. Hän on kamala. Mutta olen kamalampi. Ei. Elämä on kamalampaa.*
Yhtäkkiä valo tuli taas. Emo oli tuonut ruokaa. Söin nopeasti ja vaivuin taas ajatuksiini.
”Hei ihan oikeasti! Mikä sinulla on?”, emo kysyi, ihan ohimennen.
”Ei mikään”
”Makaat vain nurkassa”, tuo naukui taas, mutta en vastannut. Eihän hän ole kokenut tätä. Mutta minä olen. Ei hän ymmärrä.
”Lopeta tuo! Tule leikkimään!”, Tuhkapentu vaati. En sanonut mitään.
”Tuhkapentu! Ei saa!”, Kaunokirjo nuhteli, mutta ei se auttanut.
”Kurkipentu tule nyt!”
”Ei hän tule jos hän ei halua”, Kaunokirjo vastasi puolestani, ja he jättivät minut rauhaan.

3 luku
Katselin hopeisen Kielopuron vierestä uutta kollipentua ystävällisesti kimmeltävin silmin, olimme eturivissä muiden Puroklaanilaisten joukossa. Pentu oli todella pieni, mielessäni välähti ankea muisto siitä kun olin rämpinyt kuunnousu toisensa perään, kunnes olin lysähtänyt toivoni menettäneenä kylmään maahan ja minut oli löydetty. Palaisin takaisin todellisuuteen kun Kielopuro töytäisi hopeanhohtoisella käpälällään hellästi täplikästä kylkeäni.
-Kerro nimesi uudelle tulokkaalle. Vanha naaras ehdotti ja nyökkäsi kohti pentua, joka istui hämmentyneenä huomion keskipisteenä.

#Voi tähtiklaani! Tämä on niin noloa!#
-En mene, ainakaan nyt! Koko klaani on näkemässä! Tunsin kuinka poskiani kuumotti kun Kielopuro kuiski omituisia ehdotuksiaan korvaani, joka ei edes kuunnellut tämän mauntaa.

Painoin kynteni tiukasti ruohikkoon ja toivoin hartaasti että voisin juurtua siihen ikiajoiksi. Kun nostin nolostuneena katseeni käpälistäni huomasin, että pentu tuijotti minua uteliaan oloisena.
#Olisi mukava tutustua häneen, mutta enhän minä voi ainakaan nyt sitä tehdä!#
Tiesin tunteen, joka sai minut täysin tolaltani enkä muistuttanut lainkaan itseäni, olin ujo, en ensin ollut huommannut sitä mutta nyt se oli päivänselvä asia! Vetäisin rauhallisesti henkeä ja yritin saada häiritsevän tunteen karistettua pois mielestäni. #Tutustun pentuun myöhemmin# Sain tehtyä kompromissin tunteideni kanssa, vaikka pennun polttava katse oli edelleen kiinnittyneenä minuun. Klaani oli jo tassutellut omiin touhuihinsa ja Kielopurokin oli lähtenyt kohti pentutarhaa, tämä katosi hetken päästä pesän uumeniin.
-Hei! Minä olen Jalopentu! Kuka sinä olet?
Kolli uteli tuijottaen minua syvälle sinisiin silmiini.
#Parempi olla ystävällinen, turha lietsoa riitaa#
-Olen Kastepentu. Totesin ystävällisesti.
-Kiva nimi! Harmaa kolli hymyili minulle.
-Kiitos, sanoin, ja tuijotin kollin lumoavien meripihkan väristen silmien uumeniin.
-Oletko sinä asunut aina täällä? Jalopentu laukaisi kysymyksen, jota olin pelännyt.
-Jos totta puhutaan niin...Ei, en ole asunut koko ikääni täällä. Halusin vastata mahdollisimman lyhyesti ettei mielialani laskeutuisi.

Kolli taisi huomata, että en pitänyt aiheesta.
-Anteeksi, ei olisi pitänyt kysyä heti tuollaista. Kolli kuulosti olevansa aidosti pahoillaan.

-Ei se mitään, olen vain aika herkkä, varsinkin tuon asian suhteen. Tunnustin hymyillen piristävästi Jalopenulle.