1 luku
#Miksi? Miksi juuri minä olen se joka hylättiin rajalle?# Kylmät kyyneleet kohosivat väkisin kirkkaansinisiin silmiini, räpytteli silmiäni kiivaasti, jotta valkoinen ottoemoni, Kielopuro ei olisi tullut tuhlaamaan aikaansa turhaan minuun. Käännyin vaikeasta kylkiasennosta selälleni ja katselin taivaalla olevaa näännyttävän masentavaa ja tummaa pilviverhoa, joka peitti auringonpaisteen ja melkein koko taivaan. Vääntäydyin vaivanloisesti ylös kohmeisesta maasta, kylmä tuuli leyhytteli harmaata, valkotäpläistä turkkiani ja sai minut värisemään vilusta valkotaidallisesta hännänpäästä valkoisiin korvanipukoihin asti. Nousin pikaisesti pentutarhan suuaukolta ja vetäydyin hitaasti takaisin lämpimään pesään. Maidon tuoksu lamaannutti minut hetkeksi, ravistelin harmaata päätäni saadakseni ajatukseni taas kulkemaan. Vasta nyt näin Kielopuron, tämä istui rauhallisena nurkassa sukimassa valkoista turkkiaan, pakotin tökerön ja hieman vastahakoisen hymyn kasvoilleni kun vanha naaras nosti katseensa ja nyökkäsi minulle lempeä palo sinisissä silmissään. Annoin katseeni kiertää vielä hetken pesässä, yksi asia oli varmaa, kaikki näkemäni pennut olivat onnellisia ja tunsivat kuuluvansa joukkoon. Huokaisin raskaasti ja pujottelin varovasti, harmaat käpäläni tarkasti asetellen Kielopuron eteen. Siirryin voipuneena astellen valkoisen naaraan viereen ja lysähdin väsyneenä siihen. Tunsin tämän turkin lohdullisen lämmön, joka levisi kehooni ja sai oloni uniseksi. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja annoin pentutarhan hävitä näkyvistä johonkin hyvin kaukaiseen kolkkaan.

*Arvoisa Tähtiklaani, mitä pahaa olen tehnyt, kun kaikki nämä vastoinkäymiset kasautuvat päälleni? Voisitteko mitenkään lieventää kärsimystäni?* Kostokynsi vilkaisi takanaan laahustavaa Sielutaivasta, joka ei koko aamun aikana ollut hänelle puhunut. Oliko luopion kumppani tosiaankin vielä niin vihainen heidän eilisestä erimielisyydestään, että jatkoi mykkäkoulua vielä seuraavan päivään? Hän siirsi katseensa takaisin eteensä ja hätisteli ajatukset pois mielestään. Kolli pelkäsi puhuvansa huomaamattaan ääneen, milloin erakko varmasti suuttuisi hänelle vielä lisää. Mustavalkea kissa nielaisi tuntiessaan vatsansa kurisevan, hänen nälkänsä oli aivan suunnaton. Jos Kostokynsi ei pian saisi syötävää, hän varmaankin pyörtyisi niille sijoilleen. Vihreäsilmäinen kissa haisteli ilmaa ja saikin nenäänsä päästäisen tuoksun.
- Olet juuri ajoissa..., luopio sanoi hiljaa ja pudottautui varovasti alemmas hänelle sopivampaan vaanimisasentoon. Hän vilkaisi taaksensa ja huomasi, että Sielutaivaskin oli pysähtynyt ja varovasti kyyristyi vatsalleen. Erakon katseessa näkyi pieni oivalluksen vilahdus, joten hän varmasti tiesi kumppaninsa aikeista. Kostokynsi nyökkäsi varmistaakseen naaraan ymmärtäneen oikein ja katse suunnattuna läheisten puiden väliin, hän lähti varovaisesti hiipimään päästäisen vahvaa hajujälkeä kohti. Kolli yritti parhaansa mukaan varoa lähellään olevaa kasvustoa, ettei niiden lehdillä olevat lumet putoaisi maahan ja pelästyttäisi jyrsijää tiehensä. Kurkistaessa varovasti suuren havupuun rungon takaa ja hetken ympäristöä tähystellessään, hän näki harmaakarvaisen päästäisen juuriston välissä. Ja kuin kutsusta, jyrsijä lähti kipittämään suojaavien juurien luota kohti kauempana olevaa pusikkoa, tietämättä vaarasta, mikä hänen takanaan väijyi.

Kostokynsi roikotti harmaakarvaista kuollutta päästäistä hännästä ja pudotti sen Sielutaivaan eteen, joka ei ollut kohottanut katsettaan kumppaniinsa. Luopio huokaisi ja kaapaisi huurteista maata tassulleen.
- Ajattelin, että voisimme syödä tämän yhdessä, kolli yritti aloittaa keskustelua, mutta erakko pudisti päätänsä ja kääntyi poispäin riistasta. Mustavalkea kissa huokaisi ja muutamalla näykkäisyllä söi laihan jyrsijän. Se ei hänen nälkäänsä vienyt, mutta nyt hän ainakin jaksaisi pidemmälle. Hän istahti yhä viileässä maassa makaavan Sielutaivaan vierelle ja alkoi sukimaan itseään.
- Kuutamoklaanin reviiri on täynnä riistaa, olen varma, että aurinkohuippuun mennessä sinäkin saat syötyä pahimman nälkäsi pois, Kostokynsi ilmoitti rohkaisevasti ja yritti hakea kumppaninsa katsetta. Tuon neutraali ilme oli suunattuna jonnekkin lähipusikkoa kauemmas, eikä luopiolla ollut ideaakaan siitä, mitä tuo mahtoi ajatella.
- Sielutaivas, mikä sinun on? Kolli kysyi mieltään painavan kysymyksen irroittamatta katsettaan Sielutaivaasta. Erakko jatkoi maassa äänettömänä makaamista, mutta mustavalkea kissa oli näkevinään tuon puristavan silmiään kiinni.
- Sielutaivas ihan oikeasti, mikä on? Kostokynsi toisti kysymyksensä kuitenkaan muuttamatta äänensävyään. Tällä kertaa naaras nosti päätänsä, muttei vielä katsonut kumppaniaan silmiin.
- Kai minä olen vain harmissani eilisestä keskustelustamme..., Sielutaivas totesi ja nopeasti vilkaisi luopiota. Kolli oli hetken hiljaa, mutta hymyili sitten lempeästi ja varovasti kosketti erakon päälakea kuonollaan. Hän oli helpottunut ettei hänen kumppaninsa ollut polttanut päreitä mistään vakavammasta asiasta.
- Mutta sehän on vain normaalia, että olemme eri mieltä tietyistä asioista. Eikä se saa minua ajattelemaan sinusta yhtään eri tavalla. Olet silti minulle yhtä tärkeä ja ihana niin kuin aina olet ollut, Kostokynsi sanoi ja viimeinkin kohtasi Sielutaivaan harmaat silmät, joissa viimeinkin näkyi ripaus onnea sen masentuneen ja surullisen katseen sijaan.
*Hän on taas ennallaan, kiitos Tähtiklaani, kiitos!*

2 luku

En päästänyt inahdustakaan kun Kielopuro nuolaisi korvaani karhealla kielellään, tunsin vielä hetken sen jälkeen naaraan lämpimän hengityksen:
-Oletko hereillä? Hopanhohtoinen naaras supisi hyvin hiljaa hieman käheällä äänellä.
#pitäisikö minun nousta? Ei minun tarvitse, ei kukaan minusta välitä# Ajatuksiini nousi taas kerran mustia, synkeitä pilviä.
Käänsin harmaata kylkeäni nopeasti kylmällä sammalpedillä, välittämättä sisälläni raivoisasti kolkuttavasta huonon omatunnon tunteesta. Tunsin hopeisen Kielopuron polttavan mutta lempeän katseen siirtyvän pois täplikkään turkkini yltä. Kuulin naaraan hiljaa poispäin menevät askeleet harvinaisen tarkasti, kuin olisin voinut aistia, joka solullani että Kielopuro oli vielä hetki sitten seissyt maltillisesti vieressäni ja yrittänyt nyhtää välittävävällä äänellä minusta heräämisen aikeita. Räpäytin kirkkaansinisiä silmiäni tuijottaen vankkaa pentutarhan seinää, johon loisti auringon kirkkaita ensisäteitä. Ensimmäisen kerran monen päivän jälkeen aurinko oli ilmestynyt pilviverhon takaa lämmittämään klaania. #yhtäkkiä tuntuukin siltä että voisin herätä, kummallista!#Ajattelin lämmintä auringonvaloa, joka voitti sisälläni kytevän synkän pimeyden, johon olin vajonnut yhden pitkältä tuntuvan päivän ajaksi. Pieniä harmaita käpäliäni kihelmöi elämän ilosta, hyppäsin suurella loikalla pois vihreältä sammalpediltäni ja laskeuduin sulavasti pentutarhan pehmeälle lattialle, heilautin iloisesti valkeita korviani ja nautin puhtaasta ilmasta, jota sain hengittää rauhassa. Hetken päästä maltoin hieman rauhoittua ja lähdin tassuttamaan kepein askelin pentutarhan suurelta tuntuvaa suuaukkoa kohti koska hopeanhohtoista Kielopuroa ei näkynyt sisällä nyt mukavalta tuntuvassa pesässä, voisimme vaikka leikkiä jotakin jos Kielopuro jaksaisi tai sitten tämä voisi kertoa taas yhden mahtavista tarinoistaan. Kun olin astellut aukolle jouduin siristämään sinisiä silmiäni kun kirkas auringonvalo paistoi suoraan niihin, ravistelin harmaata päätäni ja yritin katsoa uudestaan vähän tarkemmin. Sitten näin ensimmäisenä Kielopuron, joka istui parantajamme vierellä keskustellen tämän kanssa todellla kiihkeästi ja vaikuttaen melko huolestuneelta. Värisytin epävarmana melko pitkiä viiksiäni ja lähdin loikkimaan melkein tyhjän leirin poikki lukuunottamatta paria auringosta autuaasti nauttivaa soturia. Nyt jo melkein juoksin kohti keskustelevaa kaksikkoa, olin pakahtua huolesta, joka oli ilmestynyt näin nopeasti ja kesken lupaavan päivänalun

”Varjo!Essi! Jalo!”
”Tullaan äiti!”
”Miksi ei saada mennä metsään?”
Jalo tiesi kyllä syyn, mutta hän uskoi löytävänsä kodin metsästä.
”Jalo. Tästä on puhuttu jo”
”Joo joo”

(Näkyy mustaa)


”Viltti ei enää elä pitkään”, isä huokaisi syvään.
”Miksi?”, Jalo uteli. Ei tuo pieni tiennyt että Viltti, kyseinen kissa eläisi enää pitkään.
”Haluatko mennä hyvästelemään?”, Harmaa kysyi sitten.
Jalo nyökkäsi pienesti. ”Haluan”
”Mennään sitten”, Harmaa naukaisi. ”Nopeasti”

”Hei Viltti! Jalo halusi tulla hyvästelemään”, Isä naukaisi, äänessään pieni suru.
”Tule vain Jalo”, peremmältä kuului.
”Okei! Viltti-täti”

Heti kun Harmaa oli lähtenyt Viltti katsoi Jaloa.
”Lähde. Karkaa. Tuolla on aukko”, Viltin käheä nauku kuului Jalon korviin.
”Missä?”, Jalo kysäisi.
”Tuolla. Sanoin jo että mene”, Viltti melkein komensi.
”Okei”, Jalo naukaisi pelokkaalla äänensävyllä.
Kun pentu juoksi yöhön, hän tunsi olevansa vapaa.

*Kaksi kuuta myöhemmin*

Lumihäntä heräsi. Taas sama uni. Se rasitti päätä. Pentua kävi sääliksi. Se oli niin pieni. Kielopuro tuli , ja toi tuoresaalista.
”Kiitos”, Lumihäntä nyökkäsi.
”Ei kestä”, vanhus kehräsi. ”Ulkona on muuten uusi pentu. Se löydettiin nälässä”
Lumihäntä katseli Kielopuroa.
”Mitä?! Miksi kaikki hylätyt pennut tulevat meille?”
”Sitä en tiedä. Mutta menisitkö tutustumaan Jalopentuun?”

*Mustaa. Pimeää. Tylsää. Ei mitään tekemistä. Olen typerä. Miksi ikinä tykkäisin Perhospennusta. Hän on kamala. Mutta olen kamalampi. Ei. Elämä on kamalampaa.*
Yhtäkkiä valo tuli taas. Emo oli tuonut ruokaa. Söin nopeasti ja vaivuin taas ajatuksiini.
”Hei ihan oikeasti! Mikä sinulla on?”, emo kysyi, ihan ohimennen.
”Ei mikään”
”Makaat vain nurkassa”, tuo naukui taas, mutta en vastannut. Eihän hän ole kokenut tätä. Mutta minä olen. Ei hän ymmärrä.
”Lopeta tuo! Tule leikkimään!”, Tuhkapentu vaati. En sanonut mitään.
”Tuhkapentu! Ei saa!”, Kaunokirjo nuhteli, mutta ei se auttanut.
”Kurkipentu tule nyt!”
”Ei hän tule jos hän ei halua”, Kaunokirjo vastasi puolestani, ja he jättivät minut rauhaan.

3 luku
Katselin hopeisen Kielopuron vierestä uutta kollipentua ystävällisesti kimmeltävin silmin, olimme eturivissä muiden Puroklaanilaisten joukossa. Pentu oli todella pieni, mielessäni välähti ankea muisto siitä kun olin rämpinyt kuunnousu toisensa perään, kunnes olin lysähtänyt toivoni menettäneenä kylmään maahan ja minut oli löydetty. Palaisin takaisin todellisuuteen kun Kielopuro töytäisi hopeanhohtoisella käpälällään hellästi täplikästä kylkeäni.
-Kerro nimesi uudelle tulokkaalle. Vanha naaras ehdotti ja nyökkäsi kohti pentua, joka istui hämmentyneenä huomion keskipisteenä.

#Voi tähtiklaani! Tämä on niin noloa!#
-En mene, ainakaan nyt! Koko klaani on näkemässä! Tunsin kuinka poskiani kuumotti kun Kielopuro kuiski omituisia ehdotuksiaan korvaani, joka ei edes kuunnellut tämän mauntaa.

Painoin kynteni tiukasti ruohikkoon ja toivoin hartaasti että voisin juurtua siihen ikiajoiksi. Kun nostin nolostuneena katseeni käpälistäni huomasin, että pentu tuijotti minua uteliaan oloisena.
#Olisi mukava tutustua häneen, mutta enhän minä voi ainakaan nyt sitä tehdä!#
Tiesin tunteen, joka sai minut täysin tolaltani enkä muistuttanut lainkaan itseäni, olin ujo, en ensin ollut huommannut sitä mutta nyt se oli päivänselvä asia! Vetäisin rauhallisesti henkeä ja yritin saada häiritsevän tunteen karistettua pois mielestäni. #Tutustun pentuun myöhemmin# Sain tehtyä kompromissin tunteideni kanssa, vaikka pennun polttava katse oli edelleen kiinnittyneenä minuun. Klaani oli jo tassutellut omiin touhuihinsa ja Kielopurokin oli lähtenyt kohti pentutarhaa, tämä katosi hetken päästä pesän uumeniin.
-Hei! Minä olen Jalopentu! Kuka sinä olet?
Kolli uteli tuijottaen minua syvälle sinisiin silmiini.
#Parempi olla ystävällinen, turha lietsoa riitaa#
-Olen Kastepentu. Totesin ystävällisesti.
-Kiva nimi! Harmaa kolli hymyili minulle.
-Kiitos, sanoin, ja tuijotin kollin lumoavien meripihkan väristen silmien uumeniin.
-Oletko sinä asunut aina täällä? Jalopentu laukaisi kysymyksen, jota olin pelännyt.
-Jos totta puhutaan niin...Ei, en ole asunut koko ikääni täällä. Halusin vastata mahdollisimman lyhyesti ettei mielialani laskeutuisi.

Kolli taisi huomata, että en pitänyt aiheesta.
-Anteeksi, ei olisi pitänyt kysyä heti tuollaista. Kolli kuulosti olevansa aidosti pahoillaan.

-Ei se mitään, olen vain aika herkkä, varsinkin tuon asian suhteen. Tunnustin hymyillen piristävästi Jalopenulle.

Saratassun luku

Olin päässyt muitta mutkitta leiriin pikimusta varis suussani tulemalla soturien pesässä olevan käytännöllisen hätäuloskäynnin kautta, vaikka Tomukukka olikin huomannut minut, tämä kohotti epäilevästi kulmiaan kun selitin, että olin vain halunnut tuoda tälle herkullisen variksen. Mestarini oli vain pudistanut päätään ja sanonut:
-Vie varis, vaikka Sorasydämmelle, hän tarvitsee sitä enemmän kuin minä.
Lähdin ulos soturien pesästä, jossa ei ollut enää kovin paljoa sotureita, vain Korpinkutsu, Tomukukka ja Kieppumyrsky. Aurinko sai maassa vielä olevan lumen kimmeltämään kauniisti, lähdin tarpomaan vähäisessä hangessa varoen ettei musta varis kastuisi. Jolkotin pentutarhan suuaukolle ja astelin pikkuista rintaani röyhistäen sisään tunneliin, joka vei pentutarhan. *Hupsis! Kukaan ei tiedä että olen saanut variksen itse* ravistelin ylimääräiset ja ärsyttävän märät lumet pois mustista karvoistani, hyppelehdin pentutarhan huumaavan maidontuoksun sekaan ja päätin viedä mustan varikseni sittenkin Kurkipennulle, Tuhkapenulle ja Pikkupenulle.
Astelin minua kookkaampien pentujen eteen ja laskin variksen kiviselle lattialle.
Kurkipentu kurkotti käpälällään tökkäämään varista ja vetäytyi sitten etäämmäs. Tuhkapentu loi ärtyneen katseen veljeensä ja haukkasi linnusta palasen. Pikkupentu liittyi pian hänen seuraansa ja kaksi pentua söivät suuren variksen melko nopeasti. Sydäntäni särki kun siirsin katseeni Kurkipentuun, joka piirteli seinään merkkejä kynsillään. Siirryin pentujen valkean emon viereen ja kuiskasin hiljaa tämän valkeaan korvaan:
-Mikä Kurkipennulla on hätänä? Pari auringonnousua taaksepäin olin nähnyt aamuprtiosta tullessani, että valkea naaras ja Huurrekukka olivat keskustelleet huolestuneen oloisesti.

Kinuski, Misteli ja heidän uudet liittolaisensa Veri ja Anika kulkivat viimeksimainittujen opastuksella kohti paikkaa, jossa tämä Mistelille pahaa tahtova kissa tällä hetkellä viipyisi. Kotikissa ei luottanut kahteen kissaan, mutta Misteli tiesi liittolaisuuden hyödyttävän heitä kaikkia... Ainakin niin kauan kuin Veri ja Anika pysyisivät heidän puolellaan.
"Onko sinne vielä pitkäkin matka?" Kinuski kysyi kärsimättömänä. Hänestä tuntui kuin nelikko olisi kävellyt ikuisuuden. Hän ei tietänyt missä kohtaa aurinko sijaitsi tummien pilvien peittäessä taivaan ja luoden pimeyttä kanjoniin, mutta varmasti sen on ollut todella pitkä aika! Naaraalla alkoi olemaan kova nälkä, olihan hän viimeksi syönyt vasta edellispäivänä.
"Työnantajamme ei ole liikkeellä ja hänen pesänsä sijaitsee sen nummeilla asuvan klaanin rajan takana, joten uskon että hänen tavoittamisessaan kestää vain vähän aikaa", Veri sanoi. Kinuski ei tiennyt pitäisikö huokaista helpotuksesta vai tehdä pikainen poistuminen Mistelin kanssa. Hän ei pitänyt ollenkaan siitä mitä heitä nummien takana odottaisi.
"Miksi hän Nummiklaanin rajan takana majailee?" Misteli kysyi uteliaana.
"Jos hän kerran haluaa tappaa minut niin eikö se onnistuisi missä tahansa?" Hän täsmensi ja vilkaisi jokaista nelikkoon kuuluvaa kissaa. Kotikissa luimi korviaan ja katsoi erakkoa huolestuneena tuon katseen osuessa häneen. Eihän tämä kissa oikeasti voisi haluta satuttaa Misteliä... Eihän? Mitä Misteli olisi ikinä tuolle voinut tehdä?
"Sitä minäkin olen miettinyt - Olen koettanut kyselläkin siitä, mutta hän vaikeni aiheesta... Hänellä on luultavasti jokin tärkeä tarkoitus siellä oleskeluun", Veri sanoi, kohottaen katsettaan pimeälle taivaalle. Tummat pilvet olivat peittäneet auringon kokonaan taaksensa.
"Hän on hullu, siinä on kylliksi tarkoitusta", kolmikon takana kulkeva Anika yhtäkkiä laukoi, mikä sai kaikkien päät kääntymään ruskeaturkkisen naaraan suuntaan, jonka keho oli arvilla. Elämä katukissana ei nähtävästi ollut helppoa purtavaa Anikalle. Hän oli ollut koko tämän matkan hiljaa, ei ollut edes tervehtinyt kumpaakaan Misteliä tai Kinuskia heidät tavatessaan. Naaras oli ainoastaan supattanut Veren korvaan jotakin ja tuijottanut Misteliä hyvin pitkän ajan piikikkään katseen kera. Kinuski ei ollut pitänyt siitä.
"Ehkäpä, mutta hullut ovat yleensä parhaita taktikoita. Meidän pitää varoa. Minä tunnen nummiseudun, varsinkin sen takaosan. Siellä on paljon solia ja äkillisiä rotkoja jotka ovat täydellisiä väijytykseen", Misteli kertoi asiantuntevasti ja yritti luoda nelikon välille jonkinlaista positiivista ilmapiiriä varmalla äänensävyllä. Kotikissan olo ei parantunut.
"Eli siis juuri omaa tarkoitustamme ajatellen?" Veri kysyi selvä mielenkiinto äänessään.
"Juurikin niin!" Raidallinen erakko sanoi. Kinuski tuhahti ja katsoi harmaaturkkisen kollia silmiin tuon kääntäessä päänsä hänen suuntaansa.
"Mutta jos sinä putoat johonkin rotkoon, niin en aio tulla hakemaan sinua sieltä!" Kotikissa totesi Mistelille, joka virnisti takaisin naaraalle ymmärtäessään kommentin olevan humoristinen eikä tosi. Vaaleanruskean kissan posket punastuivat hänen katsellessa meripihkasilmäisen kissan virnistystä. He eivät huomanneet kuinka Veri kuunteli kiinnostuneena kaksikon puheita ja seurasi noiden kehonkieltä.
"Taidatte tosiaan pitää toisistanne, moista leikinlaskua kuuluu vain rakastavaisten suusta", punaruskea kolli totesi, vilkaisten takana kulkevaan Anikaan tietäväinen ilme kasvoillaan. Ruskeaturkkisen erakon huulilta saattoi erottaa aivan pienen hymyn pilkahduksen. Veren kääntäessä katseensa takaisin Mistelin ja Kinuskin puoleen, hän naurahti nähdessään raidallisen erakon pyöräyttävän silmiään.
"Tuo on ihan pihkassa minuun, itsestäni en tiedä", harmaaturkkinen kolli sanoi osoittaen hännällään kotikissaa. Vaaleanruskean naaraan silmät levenivät hämmennyksestä. Mitä Misteli oikein sanoin? Että hän tiesi Kinuskin ihastuksesta? Mutta ei itse tiennyt omasta... Mielipiteestään asiaan? Mutta aikaisemminhan kotikissan talolla erakko oli kehunut häntä kauniiksi ja jopa sanonut pitävänsä tuosta!
"Hah! Hän on ihan kajahtanut, siksi minä tähän liemeen olen joutunutkin...", Kinuski totesi läpi yhteen purtujen hampaiden eikä luonut katsekontaktia edellään käveleviin kolleihin. Hän ei ymmärtänyt Misteliä ollenkaan...
"Se on totta, minä olen kajahtanut. Ja olen myös ylpeä siitä!" Misteli henkäisi dramaattisesti ja kiihdytti vauhtiaan päästäkseen seurueen edelle. Hän juoksi jonkin matkaa pelkästä ilosta, mutta samassa hän pysähtyi. Kinuski kulki eteenpäin raskain askelin, Veri rinnallaan. Erakolla ei nähtävästi näyttänyt olevan ongelmia kulkunsa kanssa, mutta kotikissalle kävely oli tuskallista. Häntä väsytti ja kaamea nälkä ravisteli hänen koko ruumistaan. Mutta ei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin seurata muita. Vaaleanruskea naaras katsahti taakseen, mutta sai ainoastaan Anikan kylmän katseen näköpiiriinsä, joten hän käänsi katseensa takaisin jo edessäpäin pysähtyneeseen Misteliin. Raidallinen erakko oli pysähtynyt korkeammalla olevan kielekkeen reunalle ja katsoi alhaalle. Siellä ne olivat. Iso joukko kissoja seisoi yksittäisen kissan edessä, he näköjään keskustelivat jostakin.
"Siellä he ovat", Misteli totesi Veren päästessä harmaaturkkisen kollin rinnalle. Punaruskean erakon ilme muuttui hänen nähdessään alhaalla olevat kissat.
"Onko hän värvännyt lisää kissoja riveihinsä?" Veri ihmetteli. Raidallinen erakko pudisti päätänsä.
"En usko, nuo nyt muodostelmassa poispäin kulkevat ovat nummiklaanilaisia. Heillä on oma johtajansa, juuri tuo yksi hopeaturkkinen kissa joka tuota kissalaumaa johtaa", harmaaturkkinen kolli selitti osoittaen johtavaa kissaa. Misteli alkoi nyt tuntemaan suurta inhoa nummiklaanilaisia kohtaan - miten he saattoivat punoa juonia tuon kaltaisen murhaajan kanssa?
"Onko tuo se kissa kuka halusi Mistelille pahaa?" Kinuski kysyi värisevällä äänellä saadessaan kollit kiinni ja nähdessään kitukasvuisten puiden väliin katoavan kissan. Kotikissan sydän jätti lyönnin välistä, kun hän viimein näki vilauksen tästä pahamaineisesta kissasta. Kollit käänsivät katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen.
"On. Häneen me tähtäämme", Veri selitti ja vilkaisi heidän luokseen saapunutta Anikaa.
"Miten toimimme?" Ruskeaturkkinen erakko kysyi.
"Minulla olisi yksi idea, mutta se on melko uhkarohkea", Misteli naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kaikki kääntyivät katsomaan raidallista erakkoa.
"Mikä se on?" Veri uteli. Kinuski nielaisi ja jännittyneenä odotti mitä harmaaturkkinen kolli ehdottaisi. Hän ei todellakaan lähtisi mihinkään hulluihin suunnitelmiin mukaan.
"Sinut ja Anika lähetettiin tuomaan minut, eikö? Jos paikalla on nummiklaanilaisia, voisimme raapia minulle muutaman haavan, jotta näyttäisi että olemme tapelleet. Ja jos menen Veri sinun kanssasi, niin pääsemme kyllin lähelle tätä kissaa ja sitten voimme hyökätä", Misteli ehdotti ja jäi odottamaan vastauksia ehdotukseensa. Kotikissa katsoi järkyttyneenä raidallista erakkoa. Hän ei todellakaan ollut tosissaan!
"Menisimme ihan niiden kaikkien muiden kissojen keskelle? Nehän tappaisivat meidät heti!" Kinuski naukui vastaan ja silmät levinneinä katseli ympärilleen. Miksi he kaikki eivät vain karkaisi nyt? Menisi kaksijalkalaan ja piiloutuisi siellä?
"Jos me tapamme tämän kissan, ei nummiklaanilaisilla ole mitään syytä käydä meidän kimppuumme. Ei hän johda heitä eikä kuulu edes koko klaaniin", Misteli sanoi. Kotikissa ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta, muttei tuntenut, että mikään hänen sanomisensa estäisi kolmea kissaa suorittamasta suunnitelmaansa. Kunhan kellekkään ei nyt vain tapahtuisi mitään...
"Hyvä on, tehdään niin."

Kinuski istui Anikan kanssa hieman kauempana lahonneen puun juurakosta mihin Veri ja Misteli olivat menneet käheän naarasäänen kutsuessa heidät sisään. Kotikissa ei ollut sanonut sanaakaan vieressään istuvalle erakolle, hän ei ollut uskaltanut. Vaaleanruskealla naaraalla oli myös täysi työ yrittää pysyä tajuissaan. Nälkä ja jano molemmat olivat koko päivän häntä riivanneet. Koska hän oikein pääsisi kotiin? Sinisilmä kuitenkin havahtui nähdessään Veren ja Mistelin nousevan juurakosta. Raidallisen erakon ja Kinuskin katseet kohtasivat ja harmaaturkkinen kolli loi rohkaisevan silmäyksen kotikissaan. Oliko keskustelut tämän murhaajanaaraan kanssa nyt käyty läpi? Olisivatko he valmiita menemään? Hän tutki katseellaan meripihkasilmäisen kissan kasvoja. Tuo näytti ahdistuneelta. Jokin ei ollut nyt oikein. Punaruskea erakko istahti toiselle puolelle aukiota Mistelin kanssa kuin naaraat ja hetken he kaikki olivat hiljaa. Sitten juurakosta kömpi esiin arpia täynnä oleva naaras, jonka tulinen katse heitteli Mistelistä Kinuskiin. Kohdatessaan hirvittävältä näyttävän naaraan ruhjotun kasvonpuoliskon, Kinuski painoi päänsä alas. Arpia täynnä oleva naaras alkoi tulla lähemmäs Anikaa ja häntä.
"Me toimme heidät, Kuutamokukka, aivan kuten käskit. Miten nyt jatkamme?" Veri naukaisi kiireesti, mikä sai Kuutamokukan pysähtymään aloilleen. Nimen kuullessaan kotikissa tunsi jonkin puristavan hänen sydäntään. Hän oli varmasti aikaisemmin joskus kuullut tuon nimen jossakin. Ja aivan lähiaikoina...
"Miten saitte tuon kiinni? Hän ei näytä haavoittuneelta", arpinen naaras totesi ja otti tarkemman silmäyksen Kinuskiin. Vaaleanruskea naaras pysyi edelleen katse maata kohti, mutta nyt tunsi leukansa alkavan tärisemään. Hän tunsi valtavaa halua nostaa katseensa ja käskeä kaikkia juoksemaan karkuun, mutta se olisi ollut vastoin suunnitelmaa. Niitä nummiklaanilaisia saattaisi olla lähistöllä.
"Hän antautui omasta tahdostaan, kun näki mitä tälle kävi", Veri sanoi ja tönäisi vieressään istuvaa Misteliä. Raidallista erakkoa varmasti sattui, mutta tuo ei antanut sen näkyä. Kinuski oli varovasti nostanut katsettaan nähdäkseen harmaaturkkisen kollin kavot. Kuutamokukka katsoi vielä hetken tiukasti Verta, mutta sitten siirsi silmänsä takaisin kotikissaan. Hän tunsi lihastensa alkavan tärisemään.
"Mitä sinä siinä pällistelet?" Arpinen naaras kysyi ärtyneenä Kinuskilta. Vaaleanruskea naaras käänsi nopeasti katsettaan kahteen kauempana olevaan kolliin ja näki oudon kiillon noiden kultaisissa silmissä. Kuutamokukka huomasi kotikissan yllättyneen katseen ja kääntyi kahta takanaan olevaa kollia kohti.
"Valitan Kuutamokukka, sinä et määrää näitä kissoja enää. Etkä tule ikinä satuttamaan ketään", Misteli sanoi haikealla äänellä ja hyökkäsi arpisen naaraan kimppuun. Kuutamokukka karjaisi hämmästyneenä ja sivalsi raidallista erakkoa kasvoista. Mutta silloin Veri teki syöksyn ja puski arpista naarasta kylkeen. Anika, joka oli tähän asti ollut paikallaan, liittyi mukaan hyökkäykseen. Hän ei kuitenkaan iskenyt kynsiään Kuutamokukkaan vaan koetti repiä Verta pois tuon päältä. Kinuski nousi jaloilleen yllättyneenä ja koetti sännätä Mistelin avuksi. Arpinen naaras kuitenkin ehti potkaisemaan Verta täydellä voimalla vatsaan ja tämä painui kivusta ähkäisten alas, Anika yläpuolellaan. Kotikissa pysähtyi paikoilleen, kun jäi seuraamaan kuinka ruskeaturkkinen erakko tarttui kumppaniinsa ja piti häntä aloillaan. Silloin Anika käänsi katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen ja hymyili. Sinisilmä vain tuijotti hämmästyneenä takaisin, eikä oikein osannut tehdä mitään. Kuutamokukka oli myös huomannut Anikan teon, joten hän tarttui kunnolla kiinni Mistelistä ja heitti tämän läheistä kitukasvuista puuta vasten. Arpinen naaras ei kuitenkaan noteerannut raidallista erakkoa vaan puolestaan lähestyi nyt Verta ja Anikaa.
"Te... Te PETITTE MINUT!!" Hän ärjäisi raivon vallassa entisille alaisilleen. Kuutamokukka seisoi hetken aloillaan, hänen kasvojensa lihakset nykivät. Ruskeaturkkinen erakko luimi korviaan.
"Me toimme heidät luoksesi, me emme ole enää sinun orjiasi. Nyt anna meidän mennä!" Anika pyysi, nousten pois Veren päältä. Punaruskea erakko nousi jaloilleen ja katsoi hämmästyneenä kumppaniaan.
"Todistitte juuri olevanne typerimmät kissat koskaan. HÄIPYKÄÄ SILMISTÄNI TAI VIEN TEIDÄT ESI-ISIENNE LUO!!" Kuutamokukka karjaisi. Mitään sanomatta Anika juoksi läheisen pusikon läpi pois aukiolta. Veri jäi hetkeksi tuijottamaan Kuutamokukkaa, Misteliä joka lojui edelleen selkä puunrunkoa vasten, sekä paikallaan pelkäävää Kinuskia. Punaruskean erakon katse oli täynnä katumusta ja surua, kunnes tuo kääntyi ja katosi samaiseen pusikkoon mihin kumppaninsakin oli äsken mennyt. Arpinen naaras mitään sanomatta kääntyi nyt raidallisen erakon puoleen. Tuo nosti katseensa pelottomana.
"Viimeinkin... Minä pääsen tappamaan sinut ja kumppanisi... Olen odottanut tätä niin kauan", Kuutamokukka hykersi ja asteli lähemmäs Misteliä. Erakkokolli vain katsoi takaisin ilmeettömänä.
"Sinun takiasi minun rakkaat tyttäreni ovat kuolleita... Koska isäsi ei ikinä kiinnittänyt keheenkään muuhun kuin sinuun huomionsa. Ei edes silloin, kun Derana ja Paju olivat kuolemaisillaan. Sinä olit aina hänen ykkös prioriteettinsa, vaikka hänen tyttärensä olisivat tarvinneet apua", Kuutamokukka sähisi, selvästi pidätellen itkua, mutta myös vihaa sisällään.
"Koska isä suojeli minua sinulta. Et halunnut uskoa minun olevan osa perhettäsi!" Misteli sylkäisi takaisin. Kinuski seurasi lamaantuneena sivusta kaksikon riitelyä. Oliko Kuutamokukka Mistelin emo? Miksi... Miksi hänen oma emonsa ikinä tappaisi oman poikansa? Kuinka kukaan voisi olla niin julma ja sekaisin päästään?
"No, isäsi ei ole enää suojelemassa sinua", arpinen naaras totesi. Yhdellä raivokkaalla sivalluksella hän repäisi Mistelin vatsan auki. Kinuski päästi hyytävän kirkaisun. Veri värjäsi juuri vihreäksi kasvan maan räikeän punaiseksi. Erakkokolli päästi viimeisen, rahisevan henkäyksen ja kuoli. Hetken Kuutamokukka ja Kinuski molemmat vain tuijottivat ruumista, mutta sitten arpinen naaras kääntyi siitä poispäin.
"Korpit, varikset ja ketut syökööt hänen jäännöksensä", erakko totesi kylmästi. Hän käänsi katseensa kohti kotikissaa, joka oli tuijottanut kauhistuneena välikohtausta.
"Ja näin tulee käymään myös sinulle", Kuutamokukka ilmoitti. Arpinen naaras lähestyi Kinuskia, joka oli edelleen paikoillaan, keskellä aukiota. Arpinen naaras siirtyi ruskeaturkkisen naaraan eteen ja nosti verisellä etukäpälällään sinisilmän leukaa niin, että heidän katseensa kohtasivat. Kotikissa näki nyt ensimmäistä kertaa erakon kunnolla - hän oli järkyttynyt Kuutamokukan ulkomuodosta. Hänen kasvojensa oikealla puolella ei ollut jäljellä juuri lainkaan turkkia, korva oli kokonaan repeytynyt pois ja vain meripihkanhohtoinen silmä oli paikalla muistuttamassa, että siinä oli joskus ollut osa jonkun kasvoista. Muuallakin erakon kehossa oli useita arpia, jotka varmasti olivat tulosta verisistä taisteluista. Arpinen naaras tuijotti suoraan Kinuskin silmiin ja hänen katseensa tuntui melkein polttavan.
"Minä annan sinulle hetken etumatkaa juosta henkesi edestä, niin tästä tulee hauskempaa minulle."

Innostuksesta hyppelevä Naavatassu kulki Liekkitaivaan edellä leiriin. Oppilas oli pyydystänyt ensimmäisen täysikokoisen jäniksensä, eikä hänen ylpeydelleen ollut loppua. Naaras viskasi kuolleen eläimen tuoresaaliskasaan ja kipitti ensimmäisenä mestarinsa veljen luokse kertomaan saalistaan. Vaaleanruskea kissa alkoi hetken keskustelun jälkeen hyppimään riemusta ja pian Kuuratassu liittyi mukaan. Hetkisen kuluttua he rauhoittuivat ja kollioppilas alkoi heiluttamaan häntäänsä kohdatessaan Liekkitaivaan katseen. Kuin liikkeet olisivat viittoneet häntä tulemaan kahden oppilaan luo. Soturi keskeytti leiriaukion katselun ja rennoin askelin kulki oppilaiden luo.
"Liekkitaivas, tiedätkö koska Ketunkynsi ja Yötassu palaavat parantajien kokoontumisesta?" Kuuratassu kysyi hänen veljensä päästessä puhe-etäisyydelle.
"Me näimme Ketunkynne ja Yötassun ylittävän rajan ja kulkevan Neljän virran tammea kohti, kun olimme Naavatassun kanssa metsällä. Parantajat ovat mitä luultavammin liikkeellä jo kulkemassa kohti vuoria", Liekkitaivas selitti ja hieman ihmetteli kollioppillaan mielenkiinnosta Nummiklaanin parantajia kohtaan. Harmaajuovikas kissa kallisti päätään.
"Miksi he menevät vuorille?" Kuuratassu kysyi ihmeissään.
"Niin, onko heillä jokin syy vuorille menemiseen?" Naavatassu jatkoi. Liekkitaivas katsoi hetken veljeään ja oppilastaan hämmentyneenä. Eivätkö he oikeasti tienneet miksi parantajat kulkivat kokoontumisissaan kohti vuoria? Tietäisivätkö he edes Tulikammiosta?
"Oletteko tosissanne? Kuuratassu sinä olet Sulkatähden oppilas! Ja Naavatassu sinun sisaresi on parantajaoppilas! Kai te nyt Tulikammiosta tiedätte!" Soturi naukui hysteerisenä. Sitten hän näki pienen hymyn pilkahduksen Naavatassun suupielessä, minkä jälkeen kaksikko rupesi nauramaan.
*Olisihan se pitänyt arvata.* Liekkitaivas ajatteli tympääntyneenä.
"Sinun olisi pitänyt nähdä ilmeesi!" Kuuratassu räkätti ja tönäisi tassullaan veljensä lapaa. Soturi huokaisi ja odotti kaksikon naurukohtauksen rauhoittuvan.
"Ette mitenkään voineet tämän takia kutsua minua tähän", punaturkkinen kolli sanoi ja kulmat koholla katsoi kaksikkoa. Hänen veljensä silmät kirkastuivat ja tuo röyhisti rintaansa.
"Sulkatähti nimittää minut soturiksi heti parantajien palattua!"

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuuratassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi seinämäkiven päältä. Koko klaani oli kerääntynyt Kuuratassun nimitysmenoihin. Liekkitaivaan veli istui ryhdikkäänä muiden edessä, silmät tulisina kiiluen. Soturi ei olisi voinut olla yhtään ylpeämpi nuoremmasta veljestään.
"Lupaan", harmaajuovikas oppilas naukaisi itsevarmalla ja kuuluvalla äänellä. Sulkatähti nyökkäsi ja pieni hymy näkyi päällikön huulilla. Hän oli varmasti myös innoissaan oppilaansa soturinimityksen takia.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuuratassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kuurasäde. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Sulkatähti julisti ja pudottautui alas entisen oppilaansa eteen. Päällikkö kosketti kuonollaan Kuurasäteen otsaa ja tuo nuolaisi entisen mestarinsa lapaa. Hopeaharmaan naaraan astuessa sivuun oli koko Nummiklaani hurraamassa Kuurasäteelle. Liekkitaivas ryntäsi veljensä luo ja onnitteli tuota. He olivat molemmat viimeinkin sotureita!

Auringon hämärät säteet osuivat Kiurutassun meripihkan värisiin silmiin. Naaras nukkui keskellä oppilaitten pesää juuri siinä kohdassa mihin aurinko paistoi kirkkaitten. Oppilas venytteli hartaasti ja nousi ylös. Leiri ammotti tyhjyyttään. Pesistä kuului hiljaista, tasaista tuhinaa. Kiurutassu lähti kävelemään ripeästi ulos hiljaisesta leiristä. Raikas ulkoilma tuntui virkistävän mukavasti täplikästä oppilasta. Kuurainen maa oli liukasta ja oppilas jolkotti joutuisasti pientä, tyhjää aukiota kohti. Pian pieni aukio ilmestyi.

Kiurutassu hengitti nopeasti kylmää ilmaa. Hän oli harjoitellut joitakin vaikeita ja monimutkaisia taisteluliikkeitä, joita oli nähnyt Tihkutassun ja Ruostetassun tekevän. Hän halusi olla parhain soturi koko Kuutamoklaanissa! Liikkeet tuntuivat inhottavasti lihaksissa monen toiston jälkeen. Kiurutassu verrytteli hieman kipeitä jalkojaan ja lähti kävelemään läheistä, tiheää pusikkoa kohti.

Kiurutassu käveli rauhallisesti tuuheassa havumetsässä. Tuuli humisi kovasti naaraan suurissa korvissa, mikä sai naaraan hieman kärttyisäksi, mutta hän hillitsi itsensä parhaansa mukaan ja jatkoi rennosti kävelyä. Jokin pitkissä kävelyissä oli rentouttavaa. Ehkä se rauha, ja hiljaisuus sai Kiurutassun rentoutumaan. Hänen kaikki ajatuksensa lipuivat jonnekin muualle kytemään.

Rauhallisen oppilaan takaa kuului kovaääninen raksahdus. Kiurutassu kääntyi nopeasti ja antoi valkeiden, käyrien ja terävien kynsien työntyä kuuraiseen maahan. Hän näki edessään ruosteturkkisen kollin, joka oli ilmeistä päätellen hurjistunut nähdessään täplikkään oppilaan.

-Mitä teet täällä? Kiurutassu kysyi pisteliäästi ja antoi kynsiensä vetäytyä hitaasti sisään.

-Mitä itse teet täällä? Ruostetassu kysyi ihmettelevä sävy äänessään.

Kiurutassu tuijotti murhaavasti, ruosteturkkista rotevaa oppilasta, joka seisoi hitaasti paikallaan.

-Häivy, Kiurutassu totesi kylmästi ja katsoi käskyttävästi Ruostetassua ikään kuin oppilas olisi ollut vain pieni pentu, joka oli luvattomasti karannut leiristä. Kolli katsoi Kiurutassua, jopa hieman huvittuneesti ja lähti hitaasti laahustamaan paksuja, tummanvihreitä havupuita kohti. Naaras katsoi hetken aikaa havupuita, joiden sekaan kolli oli sujahtanut.

Oppilas huokaisi ja lähti kävelemään korkeaa lehtipuuta. Saalistaminen oli inhottavaa, mutta palkitsevaa, kun sai kantaa saalista leiriä kohti. Naaras nuuhki ilmaa ja saikin vainun pienestä päästäisestä. Kiurutassu näki harmahtavan päästäisen jyrsimässä pikkuruista pähkinää. Naaras pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään päästäistä kohti. Pieni eläin oli niin keskittynyt syömään pähkinää, ettei huomannut sivusta vaanivaa täplikästä oppilasta. Kiurutassu ponnisti voimakkaaseen loikkaan ja puraisi nopeasti päästäistä niskasta. Eläin valahti veltoksi Kiurutassun pieniin käpäliin. Ylpeys iski Kiurutassuun, kun naaras näki käpälissään päästäisen, jonka itse oli tappanut.

#Minä tein sen!# Kiurutassu ajatteli iloisesti.

Naaras lähti kulkemaan leiriä kohti. Hän kantoi pienimuotoista päästäistä varovaisesti. Kiurutassu tuijotti eteenpäin ja antoi meripihkan värisiä silmien etsiä tummia, jättimäisiä kuusia, jotka ympäröivät Kuutamoklaanin varjoisaa leiriä.

-Hiirenpapanat! Kiurutassu puuskahti, kun astui pienen terävän kiven päälle.

Verta purskahti Kiurutassun oikean etujalan polkuanturasta värjäten maan tummanpunaiseksi. Oppilas nopeutti kävelytahtiaan yrittäen olla välittämättä pistävästä kivusta jalassaan. Naaras nilkutti eteenpäin sisukkaasti ja näki edessään leiriä ympäröivät havupuut. Täplikäs oppilas päästi pitkän helpottuneen huokauksen ja asteli leiriin.

Leiri kuhisi oppilaita ja sotureita. Kiurutassu meni yllättävän ison saaliskasan luokse, tiputti vaaleanharmaan päästäisen ja käveli parantajan pesää kohti. Tammiturkki lajitteli leppoisen näköisenä yrttejä pieniin kasoihin. Musta kolli huomasi hieman kiusaantuneen oppilaan ja totesi ystävällisesti:

-Tervehdys Kiurutassu!

-Hei Tammiturkki! Kiurutassu tervehti ja näytti verestä punertavaa polkuanturaansa parantajalle.

Tammiturkki tutki tarkkaavaisesti naaraan polkuanturaa. Lopulta kolli nappasi varovaisesti terävän pois. Kipu hellitti käpälässä, mikä sai täplikkään oppilaan rentoutumaan. Hän kiitti nopeasti parantajaa ja asteli pois parantajan pesästä.