*Mustaa. Pimeää. Tylsää. Ei mitään tekemistä. Olen typerä. Miksi ikinä tykkäisin Perhospennusta. Hän on kamala. Mutta olen kamalampi. Ei. Elämä on kamalampaa.*
Yhtäkkiä valo tuli taas. Emo oli tuonut ruokaa. Söin nopeasti ja vaivuin taas ajatuksiini.
”Hei ihan oikeasti! Mikä sinulla on?”, emo kysyi, ihan ohimennen.
”Ei mikään”
”Makaat vain nurkassa”, tuo naukui taas, mutta en vastannut. Eihän hän ole kokenut tätä. Mutta minä olen. Ei hän ymmärrä.
”Lopeta tuo! Tule leikkimään!”, Tuhkapentu vaati. En sanonut mitään.
”Tuhkapentu! Ei saa!”, Kaunokirjo nuhteli, mutta ei se auttanut.
”Kurkipentu tule nyt!”
”Ei hän tule jos hän ei halua”, Kaunokirjo vastasi puolestani, ja he jättivät minut rauhaan.

3 luku
Katselin hopeisen Kielopuron vierestä uutta kollipentua ystävällisesti kimmeltävin silmin, olimme eturivissä muiden Puroklaanilaisten joukossa. Pentu oli todella pieni, mielessäni välähti ankea muisto siitä kun olin rämpinyt kuunnousu toisensa perään, kunnes olin lysähtänyt toivoni menettäneenä kylmään maahan ja minut oli löydetty. Palaisin takaisin todellisuuteen kun Kielopuro töytäisi hopeanhohtoisella käpälällään hellästi täplikästä kylkeäni.
-Kerro nimesi uudelle tulokkaalle. Vanha naaras ehdotti ja nyökkäsi kohti pentua, joka istui hämmentyneenä huomion keskipisteenä.

#Voi tähtiklaani! Tämä on niin noloa!#
-En mene, ainakaan nyt! Koko klaani on näkemässä! Tunsin kuinka poskiani kuumotti kun Kielopuro kuiski omituisia ehdotuksiaan korvaani, joka ei edes kuunnellut tämän mauntaa.

Painoin kynteni tiukasti ruohikkoon ja toivoin hartaasti että voisin juurtua siihen ikiajoiksi. Kun nostin nolostuneena katseeni käpälistäni huomasin, että pentu tuijotti minua uteliaan oloisena.
#Olisi mukava tutustua häneen, mutta enhän minä voi ainakaan nyt sitä tehdä!#
Tiesin tunteen, joka sai minut täysin tolaltani enkä muistuttanut lainkaan itseäni, olin ujo, en ensin ollut huommannut sitä mutta nyt se oli päivänselvä asia! Vetäisin rauhallisesti henkeä ja yritin saada häiritsevän tunteen karistettua pois mielestäni. #Tutustun pentuun myöhemmin# Sain tehtyä kompromissin tunteideni kanssa, vaikka pennun polttava katse oli edelleen kiinnittyneenä minuun. Klaani oli jo tassutellut omiin touhuihinsa ja Kielopurokin oli lähtenyt kohti pentutarhaa, tämä katosi hetken päästä pesän uumeniin.
-Hei! Minä olen Jalopentu! Kuka sinä olet?
Kolli uteli tuijottaen minua syvälle sinisiin silmiini.
#Parempi olla ystävällinen, turha lietsoa riitaa#
-Olen Kastepentu. Totesin ystävällisesti.
-Kiva nimi! Harmaa kolli hymyili minulle.
-Kiitos, sanoin, ja tuijotin kollin lumoavien meripihkan väristen silmien uumeniin.
-Oletko sinä asunut aina täällä? Jalopentu laukaisi kysymyksen, jota olin pelännyt.
-Jos totta puhutaan niin...Ei, en ole asunut koko ikääni täällä. Halusin vastata mahdollisimman lyhyesti ettei mielialani laskeutuisi.

Kolli taisi huomata, että en pitänyt aiheesta.
-Anteeksi, ei olisi pitänyt kysyä heti tuollaista. Kolli kuulosti olevansa aidosti pahoillaan.

-Ei se mitään, olen vain aika herkkä, varsinkin tuon asian suhteen. Tunnustin hymyillen piristävästi Jalopenulle.

Saratassun luku

Olin päässyt muitta mutkitta leiriin pikimusta varis suussani tulemalla soturien pesässä olevan käytännöllisen hätäuloskäynnin kautta, vaikka Tomukukka olikin huomannut minut, tämä kohotti epäilevästi kulmiaan kun selitin, että olin vain halunnut tuoda tälle herkullisen variksen. Mestarini oli vain pudistanut päätään ja sanonut:
-Vie varis, vaikka Sorasydämmelle, hän tarvitsee sitä enemmän kuin minä.
Lähdin ulos soturien pesästä, jossa ei ollut enää kovin paljoa sotureita, vain Korpinkutsu, Tomukukka ja Kieppumyrsky. Aurinko sai maassa vielä olevan lumen kimmeltämään kauniisti, lähdin tarpomaan vähäisessä hangessa varoen ettei musta varis kastuisi. Jolkotin pentutarhan suuaukolle ja astelin pikkuista rintaani röyhistäen sisään tunneliin, joka vei pentutarhan. *Hupsis! Kukaan ei tiedä että olen saanut variksen itse* ravistelin ylimääräiset ja ärsyttävän märät lumet pois mustista karvoistani, hyppelehdin pentutarhan huumaavan maidontuoksun sekaan ja päätin viedä mustan varikseni sittenkin Kurkipennulle, Tuhkapenulle ja Pikkupenulle.
Astelin minua kookkaampien pentujen eteen ja laskin variksen kiviselle lattialle.
Kurkipentu kurkotti käpälällään tökkäämään varista ja vetäytyi sitten etäämmäs. Tuhkapentu loi ärtyneen katseen veljeensä ja haukkasi linnusta palasen. Pikkupentu liittyi pian hänen seuraansa ja kaksi pentua söivät suuren variksen melko nopeasti. Sydäntäni särki kun siirsin katseeni Kurkipentuun, joka piirteli seinään merkkejä kynsillään. Siirryin pentujen valkean emon viereen ja kuiskasin hiljaa tämän valkeaan korvaan:
-Mikä Kurkipennulla on hätänä? Pari auringonnousua taaksepäin olin nähnyt aamuprtiosta tullessani, että valkea naaras ja Huurrekukka olivat keskustelleet huolestuneen oloisesti.

Kinuski, Misteli ja heidän uudet liittolaisensa Veri ja Anika kulkivat viimeksimainittujen opastuksella kohti paikkaa, jossa tämä Mistelille pahaa tahtova kissa tällä hetkellä viipyisi. Kotikissa ei luottanut kahteen kissaan, mutta Misteli tiesi liittolaisuuden hyödyttävän heitä kaikkia... Ainakin niin kauan kuin Veri ja Anika pysyisivät heidän puolellaan.
"Onko sinne vielä pitkäkin matka?" Kinuski kysyi kärsimättömänä. Hänestä tuntui kuin nelikko olisi kävellyt ikuisuuden. Hän ei tietänyt missä kohtaa aurinko sijaitsi tummien pilvien peittäessä taivaan ja luoden pimeyttä kanjoniin, mutta varmasti sen on ollut todella pitkä aika! Naaraalla alkoi olemaan kova nälkä, olihan hän viimeksi syönyt vasta edellispäivänä.
"Työnantajamme ei ole liikkeellä ja hänen pesänsä sijaitsee sen nummeilla asuvan klaanin rajan takana, joten uskon että hänen tavoittamisessaan kestää vain vähän aikaa", Veri sanoi. Kinuski ei tiennyt pitäisikö huokaista helpotuksesta vai tehdä pikainen poistuminen Mistelin kanssa. Hän ei pitänyt ollenkaan siitä mitä heitä nummien takana odottaisi.
"Miksi hän Nummiklaanin rajan takana majailee?" Misteli kysyi uteliaana.
"Jos hän kerran haluaa tappaa minut niin eikö se onnistuisi missä tahansa?" Hän täsmensi ja vilkaisi jokaista nelikkoon kuuluvaa kissaa. Kotikissa luimi korviaan ja katsoi erakkoa huolestuneena tuon katseen osuessa häneen. Eihän tämä kissa oikeasti voisi haluta satuttaa Misteliä... Eihän? Mitä Misteli olisi ikinä tuolle voinut tehdä?
"Sitä minäkin olen miettinyt - Olen koettanut kyselläkin siitä, mutta hän vaikeni aiheesta... Hänellä on luultavasti jokin tärkeä tarkoitus siellä oleskeluun", Veri sanoi, kohottaen katsettaan pimeälle taivaalle. Tummat pilvet olivat peittäneet auringon kokonaan taaksensa.
"Hän on hullu, siinä on kylliksi tarkoitusta", kolmikon takana kulkeva Anika yhtäkkiä laukoi, mikä sai kaikkien päät kääntymään ruskeaturkkisen naaraan suuntaan, jonka keho oli arvilla. Elämä katukissana ei nähtävästi ollut helppoa purtavaa Anikalle. Hän oli ollut koko tämän matkan hiljaa, ei ollut edes tervehtinyt kumpaakaan Misteliä tai Kinuskia heidät tavatessaan. Naaras oli ainoastaan supattanut Veren korvaan jotakin ja tuijottanut Misteliä hyvin pitkän ajan piikikkään katseen kera. Kinuski ei ollut pitänyt siitä.
"Ehkäpä, mutta hullut ovat yleensä parhaita taktikoita. Meidän pitää varoa. Minä tunnen nummiseudun, varsinkin sen takaosan. Siellä on paljon solia ja äkillisiä rotkoja jotka ovat täydellisiä väijytykseen", Misteli kertoi asiantuntevasti ja yritti luoda nelikon välille jonkinlaista positiivista ilmapiiriä varmalla äänensävyllä. Kotikissan olo ei parantunut.
"Eli siis juuri omaa tarkoitustamme ajatellen?" Veri kysyi selvä mielenkiinto äänessään.
"Juurikin niin!" Raidallinen erakko sanoi. Kinuski tuhahti ja katsoi harmaaturkkisen kollia silmiin tuon kääntäessä päänsä hänen suuntaansa.
"Mutta jos sinä putoat johonkin rotkoon, niin en aio tulla hakemaan sinua sieltä!" Kotikissa totesi Mistelille, joka virnisti takaisin naaraalle ymmärtäessään kommentin olevan humoristinen eikä tosi. Vaaleanruskean kissan posket punastuivat hänen katsellessa meripihkasilmäisen kissan virnistystä. He eivät huomanneet kuinka Veri kuunteli kiinnostuneena kaksikon puheita ja seurasi noiden kehonkieltä.
"Taidatte tosiaan pitää toisistanne, moista leikinlaskua kuuluu vain rakastavaisten suusta", punaruskea kolli totesi, vilkaisten takana kulkevaan Anikaan tietäväinen ilme kasvoillaan. Ruskeaturkkisen erakon huulilta saattoi erottaa aivan pienen hymyn pilkahduksen. Veren kääntäessä katseensa takaisin Mistelin ja Kinuskin puoleen, hän naurahti nähdessään raidallisen erakon pyöräyttävän silmiään.
"Tuo on ihan pihkassa minuun, itsestäni en tiedä", harmaaturkkinen kolli sanoi osoittaen hännällään kotikissaa. Vaaleanruskean naaraan silmät levenivät hämmennyksestä. Mitä Misteli oikein sanoin? Että hän tiesi Kinuskin ihastuksesta? Mutta ei itse tiennyt omasta... Mielipiteestään asiaan? Mutta aikaisemminhan kotikissan talolla erakko oli kehunut häntä kauniiksi ja jopa sanonut pitävänsä tuosta!
"Hah! Hän on ihan kajahtanut, siksi minä tähän liemeen olen joutunutkin...", Kinuski totesi läpi yhteen purtujen hampaiden eikä luonut katsekontaktia edellään käveleviin kolleihin. Hän ei ymmärtänyt Misteliä ollenkaan...
"Se on totta, minä olen kajahtanut. Ja olen myös ylpeä siitä!" Misteli henkäisi dramaattisesti ja kiihdytti vauhtiaan päästäkseen seurueen edelle. Hän juoksi jonkin matkaa pelkästä ilosta, mutta samassa hän pysähtyi. Kinuski kulki eteenpäin raskain askelin, Veri rinnallaan. Erakolla ei nähtävästi näyttänyt olevan ongelmia kulkunsa kanssa, mutta kotikissalle kävely oli tuskallista. Häntä väsytti ja kaamea nälkä ravisteli hänen koko ruumistaan. Mutta ei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin seurata muita. Vaaleanruskea naaras katsahti taakseen, mutta sai ainoastaan Anikan kylmän katseen näköpiiriinsä, joten hän käänsi katseensa takaisin jo edessäpäin pysähtyneeseen Misteliin. Raidallinen erakko oli pysähtynyt korkeammalla olevan kielekkeen reunalle ja katsoi alhaalle. Siellä ne olivat. Iso joukko kissoja seisoi yksittäisen kissan edessä, he näköjään keskustelivat jostakin.
"Siellä he ovat", Misteli totesi Veren päästessä harmaaturkkisen kollin rinnalle. Punaruskean erakon ilme muuttui hänen nähdessään alhaalla olevat kissat.
"Onko hän värvännyt lisää kissoja riveihinsä?" Veri ihmetteli. Raidallinen erakko pudisti päätänsä.
"En usko, nuo nyt muodostelmassa poispäin kulkevat ovat nummiklaanilaisia. Heillä on oma johtajansa, juuri tuo yksi hopeaturkkinen kissa joka tuota kissalaumaa johtaa", harmaaturkkinen kolli selitti osoittaen johtavaa kissaa. Misteli alkoi nyt tuntemaan suurta inhoa nummiklaanilaisia kohtaan - miten he saattoivat punoa juonia tuon kaltaisen murhaajan kanssa?
"Onko tuo se kissa kuka halusi Mistelille pahaa?" Kinuski kysyi värisevällä äänellä saadessaan kollit kiinni ja nähdessään kitukasvuisten puiden väliin katoavan kissan. Kotikissan sydän jätti lyönnin välistä, kun hän viimein näki vilauksen tästä pahamaineisesta kissasta. Kollit käänsivät katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen.
"On. Häneen me tähtäämme", Veri selitti ja vilkaisi heidän luokseen saapunutta Anikaa.
"Miten toimimme?" Ruskeaturkkinen erakko kysyi.
"Minulla olisi yksi idea, mutta se on melko uhkarohkea", Misteli naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kaikki kääntyivät katsomaan raidallista erakkoa.
"Mikä se on?" Veri uteli. Kinuski nielaisi ja jännittyneenä odotti mitä harmaaturkkinen kolli ehdottaisi. Hän ei todellakaan lähtisi mihinkään hulluihin suunnitelmiin mukaan.
"Sinut ja Anika lähetettiin tuomaan minut, eikö? Jos paikalla on nummiklaanilaisia, voisimme raapia minulle muutaman haavan, jotta näyttäisi että olemme tapelleet. Ja jos menen Veri sinun kanssasi, niin pääsemme kyllin lähelle tätä kissaa ja sitten voimme hyökätä", Misteli ehdotti ja jäi odottamaan vastauksia ehdotukseensa. Kotikissa katsoi järkyttyneenä raidallista erakkoa. Hän ei todellakaan ollut tosissaan!
"Menisimme ihan niiden kaikkien muiden kissojen keskelle? Nehän tappaisivat meidät heti!" Kinuski naukui vastaan ja silmät levinneinä katseli ympärilleen. Miksi he kaikki eivät vain karkaisi nyt? Menisi kaksijalkalaan ja piiloutuisi siellä?
"Jos me tapamme tämän kissan, ei nummiklaanilaisilla ole mitään syytä käydä meidän kimppuumme. Ei hän johda heitä eikä kuulu edes koko klaaniin", Misteli sanoi. Kotikissa ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta, muttei tuntenut, että mikään hänen sanomisensa estäisi kolmea kissaa suorittamasta suunnitelmaansa. Kunhan kellekkään ei nyt vain tapahtuisi mitään...
"Hyvä on, tehdään niin."

Kinuski istui Anikan kanssa hieman kauempana lahonneen puun juurakosta mihin Veri ja Misteli olivat menneet käheän naarasäänen kutsuessa heidät sisään. Kotikissa ei ollut sanonut sanaakaan vieressään istuvalle erakolle, hän ei ollut uskaltanut. Vaaleanruskealla naaraalla oli myös täysi työ yrittää pysyä tajuissaan. Nälkä ja jano molemmat olivat koko päivän häntä riivanneet. Koska hän oikein pääsisi kotiin? Sinisilmä kuitenkin havahtui nähdessään Veren ja Mistelin nousevan juurakosta. Raidallisen erakon ja Kinuskin katseet kohtasivat ja harmaaturkkinen kolli loi rohkaisevan silmäyksen kotikissaan. Oliko keskustelut tämän murhaajanaaraan kanssa nyt käyty läpi? Olisivatko he valmiita menemään? Hän tutki katseellaan meripihkasilmäisen kissan kasvoja. Tuo näytti ahdistuneelta. Jokin ei ollut nyt oikein. Punaruskea erakko istahti toiselle puolelle aukiota Mistelin kanssa kuin naaraat ja hetken he kaikki olivat hiljaa. Sitten juurakosta kömpi esiin arpia täynnä oleva naaras, jonka tulinen katse heitteli Mistelistä Kinuskiin. Kohdatessaan hirvittävältä näyttävän naaraan ruhjotun kasvonpuoliskon, Kinuski painoi päänsä alas. Arpia täynnä oleva naaras alkoi tulla lähemmäs Anikaa ja häntä.
"Me toimme heidät, Kuutamokukka, aivan kuten käskit. Miten nyt jatkamme?" Veri naukaisi kiireesti, mikä sai Kuutamokukan pysähtymään aloilleen. Nimen kuullessaan kotikissa tunsi jonkin puristavan hänen sydäntään. Hän oli varmasti aikaisemmin joskus kuullut tuon nimen jossakin. Ja aivan lähiaikoina...
"Miten saitte tuon kiinni? Hän ei näytä haavoittuneelta", arpinen naaras totesi ja otti tarkemman silmäyksen Kinuskiin. Vaaleanruskea naaras pysyi edelleen katse maata kohti, mutta nyt tunsi leukansa alkavan tärisemään. Hän tunsi valtavaa halua nostaa katseensa ja käskeä kaikkia juoksemaan karkuun, mutta se olisi ollut vastoin suunnitelmaa. Niitä nummiklaanilaisia saattaisi olla lähistöllä.
"Hän antautui omasta tahdostaan, kun näki mitä tälle kävi", Veri sanoi ja tönäisi vieressään istuvaa Misteliä. Raidallista erakkoa varmasti sattui, mutta tuo ei antanut sen näkyä. Kinuski oli varovasti nostanut katsettaan nähdäkseen harmaaturkkisen kollin kavot. Kuutamokukka katsoi vielä hetken tiukasti Verta, mutta sitten siirsi silmänsä takaisin kotikissaan. Hän tunsi lihastensa alkavan tärisemään.
"Mitä sinä siinä pällistelet?" Arpinen naaras kysyi ärtyneenä Kinuskilta. Vaaleanruskea naaras käänsi nopeasti katsettaan kahteen kauempana olevaan kolliin ja näki oudon kiillon noiden kultaisissa silmissä. Kuutamokukka huomasi kotikissan yllättyneen katseen ja kääntyi kahta takanaan olevaa kollia kohti.
"Valitan Kuutamokukka, sinä et määrää näitä kissoja enää. Etkä tule ikinä satuttamaan ketään", Misteli sanoi haikealla äänellä ja hyökkäsi arpisen naaraan kimppuun. Kuutamokukka karjaisi hämmästyneenä ja sivalsi raidallista erakkoa kasvoista. Mutta silloin Veri teki syöksyn ja puski arpista naarasta kylkeen. Anika, joka oli tähän asti ollut paikallaan, liittyi mukaan hyökkäykseen. Hän ei kuitenkaan iskenyt kynsiään Kuutamokukkaan vaan koetti repiä Verta pois tuon päältä. Kinuski nousi jaloilleen yllättyneenä ja koetti sännätä Mistelin avuksi. Arpinen naaras kuitenkin ehti potkaisemaan Verta täydellä voimalla vatsaan ja tämä painui kivusta ähkäisten alas, Anika yläpuolellaan. Kotikissa pysähtyi paikoilleen, kun jäi seuraamaan kuinka ruskeaturkkinen erakko tarttui kumppaniinsa ja piti häntä aloillaan. Silloin Anika käänsi katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen ja hymyili. Sinisilmä vain tuijotti hämmästyneenä takaisin, eikä oikein osannut tehdä mitään. Kuutamokukka oli myös huomannut Anikan teon, joten hän tarttui kunnolla kiinni Mistelistä ja heitti tämän läheistä kitukasvuista puuta vasten. Arpinen naaras ei kuitenkaan noteerannut raidallista erakkoa vaan puolestaan lähestyi nyt Verta ja Anikaa.
"Te... Te PETITTE MINUT!!" Hän ärjäisi raivon vallassa entisille alaisilleen. Kuutamokukka seisoi hetken aloillaan, hänen kasvojensa lihakset nykivät. Ruskeaturkkinen erakko luimi korviaan.
"Me toimme heidät luoksesi, me emme ole enää sinun orjiasi. Nyt anna meidän mennä!" Anika pyysi, nousten pois Veren päältä. Punaruskea erakko nousi jaloilleen ja katsoi hämmästyneenä kumppaniaan.
"Todistitte juuri olevanne typerimmät kissat koskaan. HÄIPYKÄÄ SILMISTÄNI TAI VIEN TEIDÄT ESI-ISIENNE LUO!!" Kuutamokukka karjaisi. Mitään sanomatta Anika juoksi läheisen pusikon läpi pois aukiolta. Veri jäi hetkeksi tuijottamaan Kuutamokukkaa, Misteliä joka lojui edelleen selkä puunrunkoa vasten, sekä paikallaan pelkäävää Kinuskia. Punaruskean erakon katse oli täynnä katumusta ja surua, kunnes tuo kääntyi ja katosi samaiseen pusikkoon mihin kumppaninsakin oli äsken mennyt. Arpinen naaras mitään sanomatta kääntyi nyt raidallisen erakon puoleen. Tuo nosti katseensa pelottomana.
"Viimeinkin... Minä pääsen tappamaan sinut ja kumppanisi... Olen odottanut tätä niin kauan", Kuutamokukka hykersi ja asteli lähemmäs Misteliä. Erakkokolli vain katsoi takaisin ilmeettömänä.
"Sinun takiasi minun rakkaat tyttäreni ovat kuolleita... Koska isäsi ei ikinä kiinnittänyt keheenkään muuhun kuin sinuun huomionsa. Ei edes silloin, kun Derana ja Paju olivat kuolemaisillaan. Sinä olit aina hänen ykkös prioriteettinsa, vaikka hänen tyttärensä olisivat tarvinneet apua", Kuutamokukka sähisi, selvästi pidätellen itkua, mutta myös vihaa sisällään.
"Koska isä suojeli minua sinulta. Et halunnut uskoa minun olevan osa perhettäsi!" Misteli sylkäisi takaisin. Kinuski seurasi lamaantuneena sivusta kaksikon riitelyä. Oliko Kuutamokukka Mistelin emo? Miksi... Miksi hänen oma emonsa ikinä tappaisi oman poikansa? Kuinka kukaan voisi olla niin julma ja sekaisin päästään?
"No, isäsi ei ole enää suojelemassa sinua", arpinen naaras totesi. Yhdellä raivokkaalla sivalluksella hän repäisi Mistelin vatsan auki. Kinuski päästi hyytävän kirkaisun. Veri värjäsi juuri vihreäksi kasvan maan räikeän punaiseksi. Erakkokolli päästi viimeisen, rahisevan henkäyksen ja kuoli. Hetken Kuutamokukka ja Kinuski molemmat vain tuijottivat ruumista, mutta sitten arpinen naaras kääntyi siitä poispäin.
"Korpit, varikset ja ketut syökööt hänen jäännöksensä", erakko totesi kylmästi. Hän käänsi katseensa kohti kotikissaa, joka oli tuijottanut kauhistuneena välikohtausta.
"Ja näin tulee käymään myös sinulle", Kuutamokukka ilmoitti. Arpinen naaras lähestyi Kinuskia, joka oli edelleen paikoillaan, keskellä aukiota. Arpinen naaras siirtyi ruskeaturkkisen naaraan eteen ja nosti verisellä etukäpälällään sinisilmän leukaa niin, että heidän katseensa kohtasivat. Kotikissa näki nyt ensimmäistä kertaa erakon kunnolla - hän oli järkyttynyt Kuutamokukan ulkomuodosta. Hänen kasvojensa oikealla puolella ei ollut jäljellä juuri lainkaan turkkia, korva oli kokonaan repeytynyt pois ja vain meripihkanhohtoinen silmä oli paikalla muistuttamassa, että siinä oli joskus ollut osa jonkun kasvoista. Muuallakin erakon kehossa oli useita arpia, jotka varmasti olivat tulosta verisistä taisteluista. Arpinen naaras tuijotti suoraan Kinuskin silmiin ja hänen katseensa tuntui melkein polttavan.
"Minä annan sinulle hetken etumatkaa juosta henkesi edestä, niin tästä tulee hauskempaa minulle."

Innostuksesta hyppelevä Naavatassu kulki Liekkitaivaan edellä leiriin. Oppilas oli pyydystänyt ensimmäisen täysikokoisen jäniksensä, eikä hänen ylpeydelleen ollut loppua. Naaras viskasi kuolleen eläimen tuoresaaliskasaan ja kipitti ensimmäisenä mestarinsa veljen luokse kertomaan saalistaan. Vaaleanruskea kissa alkoi hetken keskustelun jälkeen hyppimään riemusta ja pian Kuuratassu liittyi mukaan. Hetkisen kuluttua he rauhoittuivat ja kollioppilas alkoi heiluttamaan häntäänsä kohdatessaan Liekkitaivaan katseen. Kuin liikkeet olisivat viittoneet häntä tulemaan kahden oppilaan luo. Soturi keskeytti leiriaukion katselun ja rennoin askelin kulki oppilaiden luo.
"Liekkitaivas, tiedätkö koska Ketunkynsi ja Yötassu palaavat parantajien kokoontumisesta?" Kuuratassu kysyi hänen veljensä päästessä puhe-etäisyydelle.
"Me näimme Ketunkynne ja Yötassun ylittävän rajan ja kulkevan Neljän virran tammea kohti, kun olimme Naavatassun kanssa metsällä. Parantajat ovat mitä luultavammin liikkeellä jo kulkemassa kohti vuoria", Liekkitaivas selitti ja hieman ihmetteli kollioppillaan mielenkiinnosta Nummiklaanin parantajia kohtaan. Harmaajuovikas kissa kallisti päätään.
"Miksi he menevät vuorille?" Kuuratassu kysyi ihmeissään.
"Niin, onko heillä jokin syy vuorille menemiseen?" Naavatassu jatkoi. Liekkitaivas katsoi hetken veljeään ja oppilastaan hämmentyneenä. Eivätkö he oikeasti tienneet miksi parantajat kulkivat kokoontumisissaan kohti vuoria? Tietäisivätkö he edes Tulikammiosta?
"Oletteko tosissanne? Kuuratassu sinä olet Sulkatähden oppilas! Ja Naavatassu sinun sisaresi on parantajaoppilas! Kai te nyt Tulikammiosta tiedätte!" Soturi naukui hysteerisenä. Sitten hän näki pienen hymyn pilkahduksen Naavatassun suupielessä, minkä jälkeen kaksikko rupesi nauramaan.
*Olisihan se pitänyt arvata.* Liekkitaivas ajatteli tympääntyneenä.
"Sinun olisi pitänyt nähdä ilmeesi!" Kuuratassu räkätti ja tönäisi tassullaan veljensä lapaa. Soturi huokaisi ja odotti kaksikon naurukohtauksen rauhoittuvan.
"Ette mitenkään voineet tämän takia kutsua minua tähän", punaturkkinen kolli sanoi ja kulmat koholla katsoi kaksikkoa. Hänen veljensä silmät kirkastuivat ja tuo röyhisti rintaansa.
"Sulkatähti nimittää minut soturiksi heti parantajien palattua!"

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuuratassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi seinämäkiven päältä. Koko klaani oli kerääntynyt Kuuratassun nimitysmenoihin. Liekkitaivaan veli istui ryhdikkäänä muiden edessä, silmät tulisina kiiluen. Soturi ei olisi voinut olla yhtään ylpeämpi nuoremmasta veljestään.
"Lupaan", harmaajuovikas oppilas naukaisi itsevarmalla ja kuuluvalla äänellä. Sulkatähti nyökkäsi ja pieni hymy näkyi päällikön huulilla. Hän oli varmasti myös innoissaan oppilaansa soturinimityksen takia.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuuratassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kuurasäde. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Sulkatähti julisti ja pudottautui alas entisen oppilaansa eteen. Päällikkö kosketti kuonollaan Kuurasäteen otsaa ja tuo nuolaisi entisen mestarinsa lapaa. Hopeaharmaan naaraan astuessa sivuun oli koko Nummiklaani hurraamassa Kuurasäteelle. Liekkitaivas ryntäsi veljensä luo ja onnitteli tuota. He olivat molemmat viimeinkin sotureita!

Auringon hämärät säteet osuivat Kiurutassun meripihkan värisiin silmiin. Naaras nukkui keskellä oppilaitten pesää juuri siinä kohdassa mihin aurinko paistoi kirkkaitten. Oppilas venytteli hartaasti ja nousi ylös. Leiri ammotti tyhjyyttään. Pesistä kuului hiljaista, tasaista tuhinaa. Kiurutassu lähti kävelemään ripeästi ulos hiljaisesta leiristä. Raikas ulkoilma tuntui virkistävän mukavasti täplikästä oppilasta. Kuurainen maa oli liukasta ja oppilas jolkotti joutuisasti pientä, tyhjää aukiota kohti. Pian pieni aukio ilmestyi.

Kiurutassu hengitti nopeasti kylmää ilmaa. Hän oli harjoitellut joitakin vaikeita ja monimutkaisia taisteluliikkeitä, joita oli nähnyt Tihkutassun ja Ruostetassun tekevän. Hän halusi olla parhain soturi koko Kuutamoklaanissa! Liikkeet tuntuivat inhottavasti lihaksissa monen toiston jälkeen. Kiurutassu verrytteli hieman kipeitä jalkojaan ja lähti kävelemään läheistä, tiheää pusikkoa kohti.

Kiurutassu käveli rauhallisesti tuuheassa havumetsässä. Tuuli humisi kovasti naaraan suurissa korvissa, mikä sai naaraan hieman kärttyisäksi, mutta hän hillitsi itsensä parhaansa mukaan ja jatkoi rennosti kävelyä. Jokin pitkissä kävelyissä oli rentouttavaa. Ehkä se rauha, ja hiljaisuus sai Kiurutassun rentoutumaan. Hänen kaikki ajatuksensa lipuivat jonnekin muualle kytemään.

Rauhallisen oppilaan takaa kuului kovaääninen raksahdus. Kiurutassu kääntyi nopeasti ja antoi valkeiden, käyrien ja terävien kynsien työntyä kuuraiseen maahan. Hän näki edessään ruosteturkkisen kollin, joka oli ilmeistä päätellen hurjistunut nähdessään täplikkään oppilaan.

-Mitä teet täällä? Kiurutassu kysyi pisteliäästi ja antoi kynsiensä vetäytyä hitaasti sisään.

-Mitä itse teet täällä? Ruostetassu kysyi ihmettelevä sävy äänessään.

Kiurutassu tuijotti murhaavasti, ruosteturkkista rotevaa oppilasta, joka seisoi hitaasti paikallaan.

-Häivy, Kiurutassu totesi kylmästi ja katsoi käskyttävästi Ruostetassua ikään kuin oppilas olisi ollut vain pieni pentu, joka oli luvattomasti karannut leiristä. Kolli katsoi Kiurutassua, jopa hieman huvittuneesti ja lähti hitaasti laahustamaan paksuja, tummanvihreitä havupuita kohti. Naaras katsoi hetken aikaa havupuita, joiden sekaan kolli oli sujahtanut.

Oppilas huokaisi ja lähti kävelemään korkeaa lehtipuuta. Saalistaminen oli inhottavaa, mutta palkitsevaa, kun sai kantaa saalista leiriä kohti. Naaras nuuhki ilmaa ja saikin vainun pienestä päästäisestä. Kiurutassu näki harmahtavan päästäisen jyrsimässä pikkuruista pähkinää. Naaras pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään päästäistä kohti. Pieni eläin oli niin keskittynyt syömään pähkinää, ettei huomannut sivusta vaanivaa täplikästä oppilasta. Kiurutassu ponnisti voimakkaaseen loikkaan ja puraisi nopeasti päästäistä niskasta. Eläin valahti veltoksi Kiurutassun pieniin käpäliin. Ylpeys iski Kiurutassuun, kun naaras näki käpälissään päästäisen, jonka itse oli tappanut.

#Minä tein sen!# Kiurutassu ajatteli iloisesti.

Naaras lähti kulkemaan leiriä kohti. Hän kantoi pienimuotoista päästäistä varovaisesti. Kiurutassu tuijotti eteenpäin ja antoi meripihkan värisiä silmien etsiä tummia, jättimäisiä kuusia, jotka ympäröivät Kuutamoklaanin varjoisaa leiriä.

-Hiirenpapanat! Kiurutassu puuskahti, kun astui pienen terävän kiven päälle.

Verta purskahti Kiurutassun oikean etujalan polkuanturasta värjäten maan tummanpunaiseksi. Oppilas nopeutti kävelytahtiaan yrittäen olla välittämättä pistävästä kivusta jalassaan. Naaras nilkutti eteenpäin sisukkaasti ja näki edessään leiriä ympäröivät havupuut. Täplikäs oppilas päästi pitkän helpottuneen huokauksen ja asteli leiriin.

Leiri kuhisi oppilaita ja sotureita. Kiurutassu meni yllättävän ison saaliskasan luokse, tiputti vaaleanharmaan päästäisen ja käveli parantajan pesää kohti. Tammiturkki lajitteli leppoisen näköisenä yrttejä pieniin kasoihin. Musta kolli huomasi hieman kiusaantuneen oppilaan ja totesi ystävällisesti:

-Tervehdys Kiurutassu!

-Hei Tammiturkki! Kiurutassu tervehti ja näytti verestä punertavaa polkuanturaansa parantajalle.

Tammiturkki tutki tarkkaavaisesti naaraan polkuanturaa. Lopulta kolli nappasi varovaisesti terävän pois. Kipu hellitti käpälässä, mikä sai täplikkään oppilaan rentoutumaan. Hän kiitti nopeasti parantajaa ja asteli pois parantajan pesästä.

Mustakynsi seisoi Puroklaanin leirin reunassa raskaasti hengittäen. Hänen korvissaan soi kissojen sihinä, ärinä ja rääyntä, sekä ympärillä olevien kaislikkojen suhina, kun kissat juoksivat niiden seassa. Soturittaren vauhkoontunut katse kävi läpi Puroklaanin leiriaukiota, joka oli muodoltaan pitkä ja suippo eikä pyöreä niin kuin Kuutamoklaanin. Oksista, savesta ja sammalista vuorattu pesä hieman kauempana oltiin romautettu ja sen ympärillä hätääntyviltä näyttävät naaraskissat yrittivät pitää pentujaan kuutamoklaanilaisten kynsien ulottumattomissa. Mustavalkealla naaraalla kävi mielessä kaapata yksi pentu mukaansa ja viedä se Kuutamoklaaniin mahdollisesti panttivangiksi, mutta Varistähden suunnitelma oli vain ollut hyökätä ja tehdä niin paljon tuhoa aikaan kuin mahdollista. Pentujen kaappaus saisi jäädä toiseen kertaan.
Hänen kääntäessä katsetta suuntaan, mistä kuutamoklaanilaiset olivat Puroklaanin leriin hyökänneet, hän näki Ruostetassun ja Salamatassun kulkevan kylki kyljessä toisiinsa nojaten pois taistelutantereelta. Molemmat olivat pahasti haavoittuneita hitaasta ja nilkuttavasta kävelytyylistä päätellen. Heidän kadotessa kaislikkojen sekaan, ei Mustakynsi tuntenut muuta kuin inhoa kahta oppilasta kohtaan. Lähtivät taistelusta pois noin aikaisin parantajan luokse haavojansa nuolemaan. Pelkureita. Hänen yllätyksekseen kaksi samankokoista kissaa, punertava naaras tummemman ruskeilla takajaloilla ja mustavalkoruskea kolli juoksivat vain hetkeä myöhemmin kahden kuutamoklaanin oppilaan perään. Soturitar ei jaksanut ajatella mahdollisia tapauksia, mihinkä neljä kissaa itsensä saisivat vaan keskittyi omaan suoritukseensa tässä taistelussa.
Mustakynnen keltaiset silmät tavoittivat toisen silmäparin, valkoturkkisen kollin, jonka selkä, korvat ja hännänpää olivat mustat. Puroklaanilainen oli selvästi lukinnut silmänsä kuutamoklaanilaiseen soturittareen ja Mustakynsikin pystyi aavistamaan, että tässä olisi hänen seuraava haastajansa. Valkomustan kollin katse ei siirtynyt hetkeksikään pois keltasilmäisestä naaraasta. Siinä oli puroklaanilaisen ensimmäinen virheliike. Heidän ympärillään pyöri joukoittain kissoja taistelemassa, pitäisi olla hyvin perillä ympärillään tapahtuvista asioista tällaisessa tilanteessa. Ties missä vaiheessa joku tömähtäisi kylkeen tai juuri eteen kesken hyökkäysliikkeen. Mustavalkea kolli alkoi astelemaan lähemmäs Mustakynttä, ulos työnnettyjen kynsien kaapaisevan hiekkaa mukaansa joka askeleella. Soturitar väräytti viiksiään ja aina tietyin väliajoin siirsi katseensa pois lähestyvästä kollista tarkkaillakseen ympärillään tapahtuvia yhteenottoja. Puroklaanilainen varmasti luulisi, ettei noina hetkinä mustavalkea naaras keskittyisi ollenkaan lähetyvään vaaraan, mutta hän olisi väärässä. Keltasilmä oli koko ajan täysin tietäväinen kollin liikkeistä ja hän olisi valmis liikkumaan hetkenä minä hyvänsä pois tuon alta. Sivusilmällään kuutamoklaanilainen näki kuinka mustavalkea kissa jännitti lihaksensa ja otti nopean syöksyn kohti Mustakynttä. Soturitar oli varautunut tähän ja ennen kuin puroklaanilainen saavutti häntä, oli naaras ehtinyt tehdä oman liikkeensä. Hän oli syöksynyt kollin sivulle ja raapaissut tuon taakse venytettyä takajalkaa. Hiekka pöllysi heidän molempien jarruttaessa ja mustavalkea kolli päästi huudahduksen vetäessään takajalkansa rinnalleen jarruttaessaan. Tuoreen haavan saadessa hiekkapilvestä ei varmasti tuntunut hyvältä, eikä jalan liikuttelukaan varmasti ollut mieluisaa tuolle. Kun puroklaanilainen oli vasta selviämässä saamastaan haavasta ja sen tuomasta yllättävästä kipuaallosta, oli Mustakynsi jo asettautunut uuteen syöksyyn tuota kohti. Kolli ehti vain asettautumaan parempaan asentoon ennen kuin soturitar oli jo hänen kyljessään kiinni. Kaksikko kieri leiriaukiolla toistensa kimpussa, jaellen iskuja puolelta toiselle. Kuutamoklaanilainen sivalsi niin etu- kuin takatassuillaankin mustavalkean kollin vatsaa, samalla kun tuo kynsi ja puri naaraan niskaa ja selkää. Hetken kierittyään keltasilmä sai tukevan otteen takajaloillaan maasta ja etutassuillaan painoi hänen kaulassaan roikkuvaa puroklaanilaista rinnasta, lyöden tuon koko voimallaan selälleen maahan. Kolli haukkoi henkeään ja ähisi Mustakynnen upottaessa pitkiä ja teräviä kynsiään tuon rintakarvojen läpi. Soturitar tunsi olonsa vahvaksi, voimakkaaksi, lyömättömäksi, kun hän kiiluvin silmin tuijotti allaan olevaa kissaa. Adrenaliini virtasi naaraan kehossa ja yhtäkkinen halu satuttaa tätä kollia syttyi kuutamoklaanilaisen sisällä. Halu satuttaa vielä enemmän mitä äskeisessä kamppailussa. Halu... Tappaa tuo. Mustavalkea naaras hengitti syvään ja hitaasti työnsi kynsiään syvemmälle puroklaanilaisen ihoon. Hän tunsi lämpimän nesteen tavoittavan anturansa, kollin murinan ja sähinän kaikuen kauniina hänen korvissaan. Mustakynsi ei ollut tuntevinaankaan mustavalkean kollin yrityksiä työntää häntä pois päältään tai tuon kynsien repivän turkkia irti hänen lavoista ja rinnastaan. Naaras oli huuman alaisena, huuman mitä hän ei ollut ennen tuntenut, mutta jotenkin se tuntui niin... Tutulta. Kuin hän olisi viimeinkin löytänyt itsensä. Sen oikean itsensä. Pistävä kipu kuutamoklaanilaisen oikeassa tassussa sai tuon havahtumaan sen hetkiseen ja siihen, että kolli hänen allaan oli juuri repäissyt syvän haavan hänen käpäläänsä. Viha valtasi Mustakynnen ajatukset ja nopeasti hän nosti oikean tassunsa korkealle korviensa yläpuolelle. Soturitar tappaisi tuon pahaisen puroklaanilaisen. Häntä ei enää kiinnostanut soturilaki tai se, mitä muut hänestä ajattelisivat teon jälkeen. Ei tuolla olisi oikeutta enää elää. Mustavalkea kolli oli jo hävinnyt taistelun. Nyt hän saisi kokea seuraukset siitä. Nopealla ja voimakkaalla sivalluksella kuutamoklaanilainen iski tassunsa alas, tähdäten kollin kurkkuun. Mutta kuutamoklaanilaisen kynnet eivät ylttyneet tuon iholle asti, ne saivat mukaansa vain muutaman karvatupsun. Syy tälle oli se, että juuri iskun tapahtuessa Mustakynnen silmiin oli lentänyt hiekkaa ja hän oli yllättävän kivun takia hypähtänyt taaemmas. Naaras sihisi ja etutassuillaan hieroi kirveleviä silmiään.
"Kotkamieli, etsi Yöturkki!" Ääni kaksikon vierestä huusi. Soturitar kuuli ja oletti melkein tappamansa kissan rämpivän ylös Puroklaanin hiekkaisesta leiripohjasta ja lähtevän pois heidän luotaan. Viha kupli Mustakynnen sisällä ja hän kääntyi suuntaan missä oletti hänen tapponsa keskeyttäjän olevan. Vaikka kirvely ja kipu olivatkin suunnattomia, naaras avasi väkisin silmänsä nähdäkseen kissan. Hänen silmänsä täyttyivät miltei heti kyynelistä hiekanjyvien takia, mutta kuutamoklaanilainen oli ehtinyt näkemään tummanharmaan hahmon seisovan noin ketunmitan päässä itsestään. Soturitar puristi silmänsä takaisin kiinni, antaen karvaiden kyynelten valua poskikarvojaan pitkin ja uudestaan silmänsä avatessaan, hän näki jo hieman paremmin. Mustavalkealla naaraalla ei kauaa kestänyt tunnistaa hänen tekonsa estänyttä kissaa, olihan tuo naaraan entinen klaanitoveri. Mustakynsi suorastaan tärisi vihasta, kun hän katsoi Tiikerikuuta tuon vihreisiin silmiin.
"Sinä saastainen klaanisi pettäjä!" Soturitar karjaisi ja kaikella voimalla syöksyi entistä kuutamoklaanilaista kohti. Hän sivaltaisi ja purisi kollin täysin tuntemattoman näköiseksi, hänhän oli Kuutamoklaanista lähtiessään häpäissyt itsensä, mutta myöskin koko klaaninsa Tähtiklaanin silmien alla! Tiikerikuu otti tukevamman asennon ja antoi Mustakynnen iskeytyä itseään vasten. Kissat lensivät maahan ja sokeasti alkoivat raapimaan ja potkimaan toisiaan. Kolli oli haastava vastus mustavalkealle naaraalle, he olivat todella samantasoisia taistelutaidoiltaan. Mutta Tiikerikuun ollessa hieman vahvempi, oli Mustakynsi puolestaan häntä hieman nopeampi. Soturitar antoi kynsiensä repiä tummanharmaata turkkia minkä vain jaksoi ja yritti parhaansa mukaan väistellä entisen kuutamoklaanilaisen tassunlyöntejä. Hiekanjyvät silmistä eivät olleet kadonneet mihinkään, joten keltasilmä ei vieläkään nähnyt kunnolla. Puroklaanilainen painoi koko voimallaan kuutamoklaanilaista maahan, antaen toisen takatassunsa olla tukevasti maassa ja toisen naaraan alavatsalla. Mustavalkean naaraan poskeen ja leukaan sattui, hän tunsi kasvojensa ja kaulansa oikean puolen olevan märkä. Mustakynsi raastoi ja potki takajaloillaan Tiikerikuun vatsaa ja yritti kiemurella tuon alta pois. Hänen etutassunsa hapuilivat tummanharmaan kollin rintaa ja lapoja, mutta eivät aivan yltäneet tehdäkseen ikävämpää jälkeä.
"Käske Varistähteä perääntymään!" Entinen kuutamoklaanilainen määräsi, hieman irvistellen iskuista mitä vatsaansa sai. Soturitar sihisi ja sylki jatkaen potkimista, vaikka liikkeiden teko alkoikin polttamaan hänen lihaksissaan.
"En ikinä! Me taistelemma kunnes kuolemme!" Mustakynsi huudahti ja potkaisi koko voimallaan Tiikerikuuta vatsaan. Kolli horjahti eteenpäin, joutuen hakemaan tukea toisella etutassullaan. Silloin paino soturittaren päältä katosi ja hän pääsi kompuroiden ylös, samalla kaataen entisen kuutamoklaanilaisen alleen. Nyt naaraan kynnet olivat kollin kurkulla.
"Sinunlaistesi klaaninsapettäjien kuuluu kuolla!" Kuutamoklaanilainen huudahti, mutta tällä kertaa ei edes ehtinyt nostaa toista tassuaan tappoiskuun, kun jokin tömähti hänen kylkeensä suurella voimalla. Mustakynsi lensi selälleen maahan.
"Tiikerikuu nouse ylös ja mene auttamaan Lumihäntää, hänen pentujaan yritetään napata!" Naarasääni sanoi ja nostaessaan katsettaani näki soturitar tummanoranssin, punaraitaisen naaraan seisovan jaloilleen kompuroivan Tiikerikuun vieressä. Tummanoranssi naaras vilkaisi maassa makaavaa kuutamoklaanilaista, ennen kuin juoksi muiden taistelijoiden sekaan. Mustavalkea naaras yski hetken ympärillään leijailevaa pölyä pois keuhkoistaan, yrittäen itsekin päästä ylös.
"Kiitos Liekkisade!" Entinen kuutamoklaanilainen huusi punaraitaisen naaraan perään ja edes katsomatta Mustakynteen, juoksi kohti Puroklaanin leirin takaosaa, missä Mustakynsi oli kuningattaret pentuineen aikaisemmin nähnyt. Raskaasti hengittäen soturitar sai kammettua itsensä pystyyn ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen. Taistelu oli yhä käynnissä, mutta kuutamoklaanilaisten määrä oli vähentynyt. Tarkemmin katsottuaan naaras huomasi, että kaikki oppilaat ja muutama nuorempi soturikin oli kadonnut leiristä. Hän yritti tähystää paremmin kissajoukkojen sekaan ja nähdessään Varistähden, naaras jäykistyi. Hänen päällikkönsä makasi Ututähden vierellä ja molempien päälliköiden kyljet eivät näyttäneet liikkuvan. Puroklaanin päällikön lumenvalkea turkki oli sotkeutunut vereen, varsinkin hänen kaulansa kohdalta. Puroklaanin päällikö oli luultavasti menettänyt yhden hengistään. Mustakynsi alkoi nilkuttamaan eteenpäin, kohti päälliköitä peläten oman johtajansa henkien puolesta, mutta pysähtyi nähdessään savunharmaan kollin hitaasti kömpivän pystyyn. Varistähti selvästi oli elossa vielä, joten soturitar ei koennut tarvetta mennä auttamaan tuota. Sitäpaitsi joku olisi varmasti kohta auttamassa päällikköä, Pilvipyrstö ainakin tappeli valkoharmaan kollin kanssa melko lähellä ja näytti olevan voitolla. Soturitar irvisti pistäessään painoa etutassulleen, johon se mustavalkea kolli oli syvän viillon tehnyt. Hän ei pystyisi enää taistelemaan täysissä voimissaan, vaikka haluaisikin. Mustakynsi sihahti ja kääntyi siirtyäkseen hieman sivummalle päästäkseen hetkeksi hengähtämään, mutta sivusilmällään huomasi miten taas yksi puroklaanilainen alkoi lähestymään häntä. Kuutamoklaanilainen käänsi päänsä vaaleanharmaan naaran suuntaan, näyttääkseen, että oli kyllä huomannut hänet. Tuo ei hidastanut vauhtiaan vaan alkoi päästämään uhkaavan kuuloista murinaa suustaan. Soturitar luimisti korviaan ja nosti ylähuultaan, valmistautuen ottamaan tuon hyökkäyksen vastaan, mutta vertahyytävä kiljaisu keskeytti heidät. Mustakynsi käänsi katseensa äänen suuntaan ja huomasi, että suurin osa muistakin oli lopettanut taistelunsa hetkellisesti, säikähtäen yllättävää kiljaisua. Mustavalkean naaraan katse ylsi Syreenikukkaan asti, ketä kaikki muutkin tuntuivat katsovan. Mustaturkkinen kuutamoklaanilainen sylkäisi punaiseksi värjäytyneitä karvatuppoja suustaan ja vasta silloin keltasilmä näki tuon tassujen juureen. Valkoturkkinen, miltei soturin kokoinen naaraskissa makasi Syreenikukan edessä, hiljalleen kasvavassa verilammikossa. Soturittarella kesti tajuta mitä oli tapahtunut ja vasta, kun Pilvipyrstön kanssa tapellut harmaavalkea laikukas kolli huusi, älysi Mustakynsi klaanitoverinsa tappaneen puroklaanilaisen.
"Savitassu!"
Jokainen puroklaanilainen tuntui sillä samalla silmänräpäyksellä saavan koko Tähtiklaanin voimat haltuunsa. He kävivät ulvoen kuutamoklaanilaisiin käsiksi, taistellen nyt raivon valtaamina, lähtien ajamaan kuutamoklaanilaisia ulos leiristään. Se samainen vaaleanharmaa naaras kävi myös soturittaren kimppuun ja helposti painoi tuon maahan. Mustakynsi sähisi ja rimpuili raivostuneena oman surkean puolustusyrityksensä takia.
"Me kostamme tämän!" Vihersilmäinen puroklaanilainen sylki. Kuutamoklaanilainen katsoi vihaisena tuota, muttei avannut suutaan.
"Kuutamoklaani, perääntykää!" Yhtäkkiä Nummipyörteen huuto kuului koko leirissä. Vaaleanharmaa naaras nosti päänsä ylös kuullakseen kuutamoklaanin varapäällikköä paremmin, milloin Mustakynsi raapaisi nopeasti tuon kaulaa, samalla puskien itsensä irti puroklaanilaisen otteesta. He sähisivät toisilleen, mutteivät ryhtyneet uuteen hyökkäykseen. Soturitar nilkutti lähemmäs varapäällikköään, katse yhä paikoillaan mouruavassa vaaleanharmaassa naaraassa.
"Nummipyörre oletko tosissasi? Me olemme vain muutaman iskun päässä voitosta!" Oksakatse huusi, milloin mustavalkea naaras käänsi katseensa varapäällikkönsä suuntaan. Nummipyörre seisoi Varistähden sekä hurjistuneelta näyttävän Hiiriturkin välissä. Puroklaanin varapäällikön takana oli jaloilleen kapuava Ututähti, joka näytti hyvin uupuneelta.
"Kuutamoklaani perääntyy!" Nummipyörre käski uudestaan, todella vihaisen ilmeen ja olemuksen kera. Aukiolta kuului vastustelevia huudahduksia, mutta ympärilleen katsoessaan yksitellen kuutamoklaanilaiset alkoivat kadota leiriä ympäröiviin kaislikkoihin, puroklaanilaisia perässään. Mustakynsi alkoi perääntymään itsekin, huomatessaan pian olevansa ainoa kuutamoklaanilainen leirissä Nummipyörteen ja Varistähden lisäksi. Soturitar kirosi mielessään varapäällikköään ja koko tilannetta mihin hän oli Kuutamoklaanin ajanut. Mustavalkea naaras kuitenkin kääntyi ja nilkutti kaislikkojen suojaan, yrittäen mahdollisimman nopeasti päästä kauas Puroklaanin leiristä. Nummipyörre saisi itse pelastaa oman ja päällikkönsä nahan, hänenhän syytään tämä kaikki oli. He olisivat voittaneet, jos varapäällikkö olisi vain pitänyt suunsa kiinni. Aivan varmasti olisivat.

Jäätassu makasi Luuklaanin leirin reunalla ja tarkkaili kuinka Luuklaanin päällikkö Kuolontähti ja varapäällikkö Pakkasviima astelivat arvokkaasti aukiolle päällikön pesästä. Oppilas ei ollut muutamaan päivään saanut mestariltaan tai ihanalta mustaturkkiselta kollilta katseen katsetta, he olivat kokonaan sivuuttaneet naaraan olemassaolon. Punaoranssi kissa oli ymmällään, mustaturkkinen naaras oli aikaisemmin sanonut, kuinka he tarvitsisivat niin paljon kissoja joukkoihinsa kuin olisi vain mahdollista. Silloinhan Kuolontähden pitäisi myös arvostaa jokaista Luuklaaniin liittynyttä kissaa, eikö niin? Mutta nyt Jäätassusta tuntui, että edes hänen klaaninsa oma päällikkö ei osannut arvostaa häntä. Leirin toiselta laidalta kuuluva sähähdys vei oppilaan huomion ja hän huomasi Käärmeeniskun sekä Matukan taistelevan, taas.
"Minä lupasin silloin kostaa sinulle viime kerrasta!" Kuolontähden luottosoturi sihisi karvat pystyssä kollisoturille. Ruskearaidallinen kissa naurahti ja ravisteli päätään, hänen otsastaan vuosi verta.
"Minähän en helpolla luovuta!" Matukka sihisi takaisin. Jäätassu havaitsi, että ketään muuta ei näyttänyt kiinnostavan kahden kollin yhteenotto, leiriaukealla ei edes ollut muita heidän lisäkseen. Sitten leiriin saapui neljä kissaa, Tappotahto, Myrkkymarja ja Mustatassu, joka kantoi selässään Tulipentua. Nelikko oli yhdessä ollut jaloittelemassa ja ilmeisesti keräämässä yrttejä parantajien kantamien kasvien perusteella. Pentu oli selvästi väsähtänyt jo aikaa sitten, hän näytti miltei nukkuvan parantajaoppilaan selän päällä. Tappotahto kulki nelikon perällä, hieman huohottaen. Jäätassu katseli kummastuneena kuinka Mustatassu vei Tulipennun aina parantajien pesälle asti. Naarasoppilas ei ikimaailmassa olisi kantanut yhtäkään pentua yhtään mihinkään. Nuo saisivat itse kulkea omilla jaloillaan, olihan heillä sentään sellaiset.
"Se on Ohramyrsky!" Joku huusi yllättäen.
"Ohramyrsky on palannut!" Nyt Jäätassukin näki leiriaukiolle saapuvan mustaturkkisen soturittaren. Kuolontähti oli määrännyt Ohramyrskyn pidemmälle metsästysretkelle, kuten Luuklaanilla oli tapana aina yhden kissan kanssa tehdä. Naaras oli viimeiset kaksi päivää metsästänyt muiden klaanien reviirillä ja haudannut saaliitaan lähelle vuoristopolkua, mikä monen mäen ja mutkan jälkeen veisi Luuklaanin leiriin. Lähempänä vuoristoa metsästävät kissat voisivat sitten hakea haudattuja saaliita samalla matkalla. Mutta luuklaanilainen ei saapunut yksin. Mustaturkkisen naaraan vierellä kulki hitaasti nuori, siniharmaa naaras.
"Se on Kultakyyhky", Jäätassu kuuli sotureiden pesästä kurkistavan Varpuskynnen naukaisevan kummastuneena Arpikynnelle, katsellen kuinka Ohramyrsky johti Kultakyyhkyä eteenpäin, tuoresaaliskasaa kohti. Naaraat pudottivat saaliinsa pieneen kasaan ja olivat siirtymässä toisaalle, kun Kuolontähti käski kaksikkoa pysähtymään. Päällikkö saapui soturittaren ja ilmeisesti tuon vangin eteen.
"Ohramyrsky, kuka tämä on?" Kuolontähti kysyi yllättävän ystävälliseen sävyyn. Jäätassu höristi korviaan kuullakseen paremmin.
"Tämä on Kultakyyhky, Nummiklaanista. Olemme vanhoja tuttuja ja törmäsin häneen saalistaessani. Hän halusi liittyä joukkoihimme, joten toin hänet tänne", Ohramyrsky naukui ystävälliseen sävyyn myös, selvästi yrittäen miellyttää päällikköään. Päällikkö oli hetken hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
"Kultakyyhky... Tulisitko pesääni kanssani?" Kuolontähti kysyi käskevästi ja ennen siniharmaan naaran vastausta kuullessaan oli jo kävelemässä luista tehtyyn pesäänsä. Kultakyyhky näytti hieman hämmentyneeltä, mutta seurasi siten perässä. Jäätassu jäi katsomaan siniharmaan naaraan selkää ja tuhahti itsekseen. Koko Luuklaani oli täyttymässä naaraista... Naaraista jotka yrittäisivät viedä hänen Pakkasviimansa huomion.

Leijonatassun sydän hypähti, kun hän näki Leopardilaikun, joka juuri saapui leiriin, vierellä kulkevan hopeanharmaan naaraan. Oppilaan mestarilla ei ollut aikaa tämän päiväisen arvioinnin jälkeen antaa arvosanaa, koska tuolla oli ollut muuta tärkeää tekemistä. Ja nyt laikukas soturi jutteli päällikön kanssa. Keskustelivatko he kermanvaaleaan kollin suorituksesta? Hän yritti nostaa päätään ja höristää korviaan kuullakseen paremmin, mutta kaksikon vaimeat äänet eivät hänen korviinsa kantautuneet.
"Tässä sinulle tuoresaalista", Punatassun äkillinen ääni Leijonatassun vierestä sai oppilaan kermanvaalean oppilaan kääntämään katseensa tuohon. Luppakorvainen oppilas seisoi hänen vierellään, tassujensa edessä harmaaturkkinen hiiri. Vihreäsilmäinen kolli tuhahti ja käänsi katseensa takaisin Sulkatähden ja Leopardilaikun suuntaan.
"Sinun ei tarvitse huolehtia siitä mitä minä milloinkin syön", Leijonatassu murahti. Hän pystyi mielessään näkemään miten äsken punaturkkisen kollin kasvoilla ollut hymy hyytyi. Punatassu mutisi jotakin itsekseen ja lähti pois. Kermanvaalea oppilas vilkaisi sivusilmällään tuon perään hymyillen, mutta hänen ilmeensä vetäytyi neutraaliksi kun hän huomasi luppakorvaisen oppilaan jättäneen hiiren hänen viereensä. Kolli tuhahti ja huomasi Leopardilaikun tassuttelevan häntä kohti. Hetken mietinnän jälkeen vihersilmä nappasi hiiren suuhunsa ja käveli mestariaan vastaan. Hän pudotti kuolleen eläimen tuon tassujen eteen.
"Tässä sinulle tuoresaalista", Leijonatassu naukaisi arvostavasti Sulkatähden luottosoturille. Soturi kohotti kulmaansa.
"Mistä lähtien oppilaat ovat paaponeet mestariensa syömisiä?" Laikukas kolli kysyi hieman ärtyneellä äänensävyllä. Oppilas hieman hämmentyi yllättävää äänensävyä.
"Mutta enhän minä oppilas enää ole, soturina haluan arvostaa klaanitoveriani tarjoamalla hänelle riistaa", hän naukaisi, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että hänestä pian soturi tulisi. Arviointi oli mennyt aivan täydellisesti hänen mielestään! Leopardilaikku naurahti.
"Hah! Et sinä mikään soturi ole!" Sulkatähden luottosoturi nauroi ja kääntyi lähteäkseen poispäin. Leijonatassu seisoi jähmettyneenä paikoillaan, eikö hänen arviointinsa olutkaan mennyt hyvin. Vai yrittikö Leopardilaikku tahallaan pitkittää hänen oppilaanaoloaan? Laikukas kolli oli täysi hiirenaivo välillä, ei se tulisi kenellekään yllätyksenä. Nopeasti ärtymys yltti oppilaan ja tuo marssi mestarinsa perään.
"Minun arviointini meni todella hyvin, etkö pysty hyväksymään sitä?" Kermanvaalea kolli kysyi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Soturi pysähtyi paikoilleen, muttei kääntynyt katsomaan oppilastaan. Hiljaisuus heidän välillään oli pitkä, mutta Leijonatassua ei pelottanut mestarinsa mahdollinen raivokohtaus mikä varmaankin olisi tulossa hänen "täykeän käyttäytymisensä takia mestariaan kohtaan".
"Tule tarjoamaan sitä hiirtä minulle huomisaamuna, kun pystyn näkemään sinut hiukan korkeammalla klaanimme hierarkiassa ja voin oikeasti vastaanottaa sen riistan sinulta", Leopardilaikku naukaisi ja jatkoi matkaansa, jättäen hämmentyneen oppilaan aloilleen. Kollin kasvoilla oli aluksi yhä äkäinen ilme, mutta sitten se levisi virneeseen. Kyllä hän oli koko ajan tiennyt onnistuvansa.

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Leijonatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Koko klaani oli kerääntynyt todistamaan Leijonatassun soturiksinimittämistä, joka istui Seinämäkiven edessä paksu ja pörröinen turkki kiiltävänä sekä niin ihonmyötäisenä näyttääkseen klaanitovereilleeen lihaksistoaan mitä oppilasaikanaan oli saanut.
"Lupaan!" Leijonatassu kajautti kuuluvalla äänellä, ryhdistäen jo valmiiksi ryhdikästä olemustaan. Tuon vihreät silmät kiiluivat hullun lailla, hän ei malttanut odottaa soturinimensä kuulemista.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Leijonatassutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Leijonakynsi. Tähtiklaani kunnioittaa itsehillintääsi ja kuuliaisuuttasi ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Sulkatähti ilmoitti ja pudottautui alas paikaltaan. Leijonakynnen leveä hymy näkyi varmasti leirin takaosassakin istuville, kun hän kääntyi vastaanottamaan nummikaanilaisten ylistyshuudot. Leopardilaikun ääni kantautui selvästi yli muiden ja tuore soturi kävelikin suoraan entisen mestarinsa luo seremonian päätyttyä.
"Hyvää työtä Leijonakynsi. Tule tapaamaan minua huomenna ennen aurinkohuippua kuutamoklaanin rajalle, minulla on sinulle näytettävää. Äläkö puhu tästä kenellekään", Sulkatähden luottosoturi kuiskasi hiljaa, minkä jälkeen hän katosi, jättäen Leijonakynnen seisomaan kysyvänä leiriaukiolle. Monta kysymystä ilmestyi kollin ajatuksiin, mutta hänt päätti jättää ne, ainakin nyt. Olisihan hänellä koko yö aikaa miettiä niitä.

Aika oli tuntunut lentävän nopeasti ohi ja pian Karviaistassu olikin huomannut, että pari kuuta oli vierähtänyt ohitse. Hän oli Hunajavirran ohjauksella oppinut monia erilaisia saalistuskeinoja ja hieman myös taistelutaitoja, joita hän osasi jo jonkin verran käyttää eri tilanteissa eikä enää niinkään säpsynyt Hunajavirtaa. Hän oli jopa oppinut luottamaan naaraaseen ja oli mieluusti tämän seurassa. Myös lumi olis laskeutunut Kanjoniin ja peittänyt kaiken vihertävän alleen ja saanut ilmat kylmenemään. Monesti kylmä tuuli puhalsi avonaisilla paikoilla, mikä sai nuoren oppilaan värisemään kylmästä.
Hän kirosi lyhyttä turkkiaan, koska se ei suojannut häntä kylmältä ollenkaan ja nopeasti hän oli myös huomannut, ettei se hylkinyt vettäkään. Hän oli todennut itsekseen, ettei enää koskaan menisi uimaan ellei ollut ihan pakko. Viime uimisharjoituksista nimittäin oli tullut melkein kuolemareissu. Hän oli Hunajavirran ohjauksella kahlannut veteen ja, kun vesi oli ollut jo niin syvää, että se ulottui hänen kaulaansa, hän oli lähtenyt uimaan. Vesi oli nopeasti imeytynyt läpi hänen turkkinsa aivan luuytimiin asti ja saanut hänet jäätymään paikoilleen. Oli tuntunut kuin hän ei olisi voinut enää liikuttaa jalkojaan, ne olivat vain jähmettyneet paikoilleen ja niiden liikuttamisesta oli tullut todella jämäkkää. Hänen hengityksensä oli tihentynyt eikä hän kauhusta huolimatta ollut pystynyt liikkumaan hiirenmittaakaan mihinkään suuntaan. Hänen onnekseen kuitenkin Hunajavirta oli ollut tarpeeksi lähellä ja tarkkaillut häntä ja onneksi ehti ajoissa auttamaan. Vanhempi naaras oli pyytänyt anteeksi ja potenut ääneen kuinka ajattelematonta häneltä oli laittaa nuori oppilas uimaan kylmissä vesissä.
“Karviaistassu! Tule lähdetään rajapartioon!” Hunajavirran ääni kutsui aivan leirin uloskäynniltä saaden ruskeankirjavan oppilaan kääntämään päätään sen suuntaan. Hänen mestarinsa seisoi siellä Täpläliidon, Lumitassun, Puronlaulun sekä Jänötassun kanssa. Soturitar oli ottanut askeleen häntä kohden ja katsoi häntä odottavaisena. Karviaistassu nopeasti pörhisti turkkiaan ja loikki sitten partion luokse. Hänen katseensa kävi nopeasti Jänötassussa, joka vastasi hänen katseeseen painostavasti, mikä sai naaras oppilaan hieman värähtämään ja nielaisten kääntämään huomionsa mestariinsa.
“Lähdetäänpä sitten, ei tässä koko päivää ole hukattavana. Klaanikokouskin on kuunhuipun aikaan”, Täplliito murahti ja lopun lauseestaan enimmäkseen sihahti, jonka jälkeen vaaleanharmaa soturi huiskautti tuuheaa häntäänsä seuraamisen merkiksi. Karviaistassu hieman luimisti korviaan vanhemman kissan lauseelle ja hieman empien lähti seuraamaan tätä Hunajavirran vierellä.
He kävelivät kohti Neljän virran tammea aikomuksenaan merkitä sen rajat, jonka jälkeen he tekisivät pienen rajojen tarkastuksen Vuoristoklaanin rajan lähelle. Kävelyvauhti oli nopeatempoista ja monesti Karviaistassun piti hieman ponnistella, jotta pysyisi partion mukana. Eihän he nyt tosissaan juosseet tai mitään, mutta silti kävelyvauhti alkoi pikkuhiljaa tuntumaan jaloissa. Hän vilkaisi vierellään kävelevää Hunavirtaa, jonka kasvoille oli jäätynyt vaikeasti luettava ilme. Naaraan ilmeestä oli todella vaikeaa tietää mitä tuo tarkalleen ajatteli ja minkälainen hänen mielentilansa oli. Oppilas pudisteli hieman päätään ja uteliaana vilkaisi tabbykuvioista, häntä hieman vanhempaa kollioppilasta, joka reippaasti kulki mukana partiossa ja katseli ympärilleen silmät kiinnostuksesta avartuneina. Ei kauaakaan kestänyt, kun kollioppilas oli huomannut hänen piinaavan tuijotuksensa ja hämillään käänsi päätään hänen puoleensa ja nostaen toista kulmakarvaansa kysyi ääneti mitä hän oikein tuosta halusi. Hän hieman hidasti tahtiaan ja jäi tahallaan jälkeen muista, minkä myös Jänötassu teki tajutessaan, että hän mahdollisesti halusi puhua tuolle. Kolli liikkui lähemmäs häntä ja katsoi häntä meripihkaisilla silmillään kiinnostuneena.
“M-minä vain halusin sanoa viime kerrasta, että olin todella kiitollinen avustasi.. ja olen pahoillani, etten o-oikein puhunut mitään”, Karviaistassu selitti korvat hiljalleen luimistuessa. Hän katsoi kollia peloissaan, ettei tuo enää tämän kaiken jälkeen haluaisi puhua hänelle tai avata suutaan hänen läsnäollessaan. Hän tiesi todella hyvin, että siitä tulisi todella vaivaannuttavaa, koska Lumotassu ja Jänötassu olivat kerenneet jo varmasti ystävystyä ja pakotetusti myös hänen pitäisi olla kolmikon kanssa joskus ja, jos tabbykuvioinen kolli päättäisi olla puhumatta hänelle, ei siitä tulisi mieluista heille kummallekaan.
“Ei se haittaa, en minä siitä suuttunut”, Jänötassu hymähti vastaukseksi saaden Karviaistassun pään hieman kallistumaan. Eikö kolli ottanut tosiaankaan pahalla sitä kaikkea sitä hiljaisuutta ja kiusaantunutta heidän välillään, kun hän ei ollut saanut avattua suutaan? Hän oli jopa kokenut oman käytöksensä todella epäkohteliaaksi ja kurjaksi. Ehkä Jänötassukin oikeasti ajatteli niin, muttei halunnut sanoa mitään.
“Ei minua oikeasti haitannut, olin vain hieman hämilläni, kun et sanonut mitään ja uskoin, ettet vain jostain syystä pitänyt minusta. Ajattelin, että pitäisin sinuun hieman etäisyyttä, ettei sinun tarvitsisi tuntea oloasi epämukavaksi seurassani”, toinen jatkoi pieni hymy kasvoillaan. Hän jatkoi kollin katsomista ja yritti silmiään siristäen nähdä totuutta tämän kasvoilta.
“Ei minulla ole sinua mitään vastaan enkä käyttäytynyt niin, koska en tykännyt sinusta”, hän naukui varovaisesti. Nolostuneena ruskeavalkoinen oppilas katsoi muualle.
“Minä vain.. minä vain olen hieman ujo ja minulle on hankalaa joskus puhua tuntemattomien kissojen kanssa.”
“Ymmärrän kyllä. Ei se haittaa, onhan minulla vielä runsaasti aikaa oppia tuntemaan sinut!” Jänötassu hihkaisi ja hänen taas katsoessa toista oppilasta hämillään, oli tuo jo heittänyt itsevarman, hupsun virneen ilmoille. Tabbykuvoisen kissan häntä nopeasti osui häneen häntäänsä ennen kuin tuo hymyillen katsoi eteenpäin. Karviaistassu katsoi hetken aivan hämillään kollia ennen kuin uskomatta korviaan seurasi toisen esimerkkiä ja päätti taas keskittyä partioon. Jänötassuko tosiaan halusi tutustua häneen?

“Muista Karviaistassu painaa eri klaanien ominaisuustuoksujen hajut mieleesi rajojen hajumerkkien avulla. On todella tärkeää tunnistaa muiden klaanien tuoksut, koska se voi auttaa tunnistamaan ne ajoissa, jolloin kerkeää puolustautua”, Hunajavirran opastava ääni sai hänen katseensa kääntymään tähän. Hän nyökytteli päätään mestarilleen ja käänsi sitten huomionsa Lumitassuun, joka loikki merkitsemään hajumerkin Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajalle. Hän avasi hieman suutaan. Monet hajut leijailivat hänen nenäänsä ja hieman silmiään sulkiessa hän pystyi haistamaan kaikkien partion jäsenten hajut. Tarkemmin, kun hän keskittyi, pystyi Vuoristoklaanin rajan hajun erottamaan muiden hajujen seasta. Hän heräsi ajatuksistaan, kun haistoi Lumitassun lähestyvän ja silmänsä aukaistessa, kermanvalkoinen vanhempi oppilas tassutteli heidän luokseen ja sanoi jotain Täpläliidolle, mihin soturi nyökäytti päätään.
“Lähdemme takaisin Neljän virran tammelle ja voimme metsästää sen läheisyydessä. Ylimääräinen riista ei olisi pahitteeksi”, Täpläliito ilmoitti ja nopealla vilkaisulla, hän heilautti häntäänsä ja lähti partion etunenässä johdattamaan kissaporukkaa kohti Neljän virran tammea. Karviaistassun korvat ponnahtivat pystyyn. Hän ei ollut koskaan vielä ollut Neljän virran tammella eikä nuoresta ikänsä takia koskaan ollut vielä päässyt klaanikokoukseen. Hän innostuneena lähti seuraamaan Täpläliitoa ja yritti kaikella mahdollisella itsehallinnallaan lopettaa tärisemisen ja ryhdistäytyä. Ei hän halunnut näyttää vanhempien kissojen silmiin näyttää liian innostuneelta. Jänötassunkin kasvoille oli noussut pieni virne, kun tämä huomasi vieressä melkein jännityksestä tärisevän naarasoppilaan. Hän heitti pienen vilkaisun Jänötassulle, jonka jälkeen keskittyi katsomaan eteenpäin ja kiinnittämään kollioppilaan sijasta huomionsa maisemiin ja Täpläliitoon, joka aina välillä murahteli jotain tärkeän oloista hampaidensa välistä.

→

Ilta oli jo kerennyt saapua Puroklaanin leiriin, kun Karviaistassu vihdoin viimeisillä voiman rippeillään pääsi raahautumaan oppilaiden pesälle ja käpertymään omalle ihanalle sammalpedilleen. Viime päivinä oli satanut todella paljon lunta ja tänäänkin hän oli saanut kokea rankat treenit ulkona viileässä ilmassa. Jo lumessa tarpominen otti voimille, mutta vielä sen päälle piti jaksaa opetella uusia, vaikeita taisteluliikkeitä ja siinä sivussa vielä hioa metsästysasentoa, jotta joskus saisikin saalista. Hän huokaisi syvään ja ummisti silmiään, jotka tahtoivat mennä itsekseenkin kiinni. Hän kuunteli kuinka muutkin oppilaat alkoivat pikkuhiljaa valumaan pesään nukkumaan ja lepyttelemään lihaksiaan. Lumotassun hiljaiset askeleet kuuluivat aivan hänen korvan vieressään ja hän pystyi silmätkin kiinni kuvitella kuinka pitkäturkkinen kollioppilas pyörähti hieman sammalpedillään, möyhensi sitä kynsiensä välissä ja sitten kävi makaamaan lähes äänettömän huokaisun kera.
“Nuku hyvin Karviaistassu”, kolli kuiskasi pehmeästi, mihin Karviaistassu ei voinut olla vastaamatta kuin pienellä, vaisulla kehräyksellä. Hymy hänen kasvoillaan tuntui kasvavan, kun veli puski häntä nopeasti, jonka jälkeen he molemmat laskivat päänsä sammalille ja nukahtivat lähes samaan aikaan.

“Hyökkäykseen!” Karviaistassun herätti kovaääninen huudahdus, joka sai naaraan lähes pomppaamaan tassuilleen pörhistyneen turkin kera. Lumotassu nosti päätään hämmentyneenä, mutta oli nopeasti myös tassuillaan, kun huomasi sisarensa järkyttyneen katseen suuntautuneen oppilaiden pesän suuaukolle, josta pystyi heikosti näkemään tuntemattomien kissojen turkkien vilahtavan. Karviaistassun vilkaistessa vastakkaisella puolella olleita Sammaltassu ja Kettutassua, hän huomasi sisarusten jo lähes rynnänneen pesän suulle. Hän pidätti hengitystään huomattuaan kaksikon vakavat kasvot ja kuinka he nopeasti toisiaan vilkaisten katosivat kylmään ulkoilmaan, mistä kuului vihamielistä murinaa ja sähinää.
Hän vilkaisi Lumotassua, joka turkki pörhistyneenä viiletti pesän suulle eikä hän kerennyt nähdä muuta kuin pitkän valkoisen hännän katoavan aukiolle. Hän nielaisi itsekseen, muttei voinut kuin seistä paikoillaan. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa eikä hänen kroppansa tuntunut liikkuvan hiirenmittaakaan. Oliko joku hyökännyt? Miksi kukaan hyökkäisi? Eihän Puroklaani ollut tehnyt mitään väärää kenellekään!
Lopulta ajatusten kuormittaessa häntä, hän sai kehonsa liikkeelle ja nelisti suuaukolle ja kurkisti ulos silmät avartuen. Leiriaukea oli värjäytynyt niin puroklaanilaisten kuin kuutamoklaanilaistenkin verestä punaiseksi eikä mitään muuta pystynyt kuulemaan kuin kissojen vihamieliset sähinät ja huudot. Hän seisoi paikoillaan ja haistoi selvästi kuutamoklaanilaisten voimakkaan ominaisuustuoksun, joka sekoittui vihaan ja raivoon.
“Karviaistassu!” Aamutäplän huudahdus herätti hänet ajatuskuplastaan ja sai naaraan kääntämään järkyttyneen katseensa kermanvaaleaan, vaaleanruskealaikkuiseen naaraaseen, joka katsoi häntä kellertävillä silmillään. Soturittaren katse oli huolestunut ja pelästynyt, se oli lähes kauhistunut. Hän ei ollut koskaan nähnyt emoaan sellaisena. Sellaisena niin huolestuneelta ja tunteikkaalta.
Naaraiden katsekontaktin rikkoi iso, lähes valtava vaaleanharmaa kolli, joka loikkasi Aamutäplän kimppuun ja lähes huitaisi puolet pienemmän naaraan maahan.
“Emo!” hän kiljaisi kauhuissaan. Iso kuutamoklaanilainen kohtasi aivan silmänräpäykseksi hänen katseensa, jonka jälkeen lähes virnistäen iski kyntensä puroklaanilaisen lapaan saaden naaraan huutamaan tuskasta. Kermanvaalea soturitar huitasi terävillä kynsillään kollia suoraan kasvoihin saaden tämän hetkeksi sokaistuksi, jonka jälkeen tuo kierähti tuon otteesta ja teki voimakkaan hypyn suoraan kollin niskaan. Karviaistassu ei kerennyt enää kauaa pidätellä henkeään emonsa puolesta, kun tunsi yllättäen terävät kynnet lavassaan ja pian tunsikin kolahtavansa maata vasten. Pelästyneenä hän kierähti nopeasti jaloilleen ja keskitti katseensa hänen kimppuunsa hyökänneeseen kissaan, joka tuijotti vihreillä silmillään julmasti takaisin. Karviaistassu henkäisi samalla, kun yritti perääntyä korvat niskaan liimaantuneina. Ei hän halunnut taistella! Ei hän osannut taistella! Kellanpunainen tuuheahäntäinen iso soturi paljasteli hampaitaan ja mourusi matalalla äänellä samalla, kun tuon häntä huiski villisti puolelta toiselle. Karviaistassu ei saanut katsettaan irti kollista eikä edes uskaltanut siirtää katsettaan muualle. Ei taistelussa saanut katsoa mitään muuta kuin vastustajaa. Jos ei hetkeen huomioinut vastustajaansa tai käänsi tälle päänsä, oli tuo ihan satavarmasti kimpussa silmänräpäyksessä ja silloin ei pystynyt puolustautumaan tai ottamaan tuon hyökkäystä kunnolla vastaan, kun ei ollut keskittynyt toiseen alkuunkaan! Hän nielaisten painautui hieman maata vasten jännittäen siinä samassa lihaksensa. Vanhempi kissa ilmiselvästi huomasi tuon nimittäin tuo teki melkeinpä saman, muttei kumartunut yhtä paljon maata vasten kuin hän.
*Nyt tai ei koskaan Karviaistassu!* hän lähes huusi itselleen, kun lähti juoksemaan aikuista kissaa kohden sydän hullusti rinnassa pomppien. Hän ei varmasti selviäisi tästä!

//Tässä tosiaan on tota aikasempaa, kun kokoontuminen oli tulos ja kirjotin tätä xd en viittiny pyyhkii sitä tai mitään, joten jatkoin tolleen vähän hyppien haha :D