"Miltä kuulostaisi, jos järjestäisimme pienen pilan Myrskytuulelle?" Pikkupentu supatti sisarustensa korviin. He kaikki kolme olivat painautuneet toisiaan vasten saadakseen lämpöä lehtikadon kylmyydeltä siksi aikaa, kun Kaunokirjo oli lähtenyt tekemään tarpeitaan. Leiriaukiolla ei ollut ketään muita Myrskytuulen ja Aaltotähde lisäksi, Uskosielun johtama metsästyspartiokin oli juuri lähtenyt matkaan. Tuhkapentu vilkaisi sisartaan kysyvällä ilmeellä.
"Miksi haluat järjestää pilan Myrskytuulelle?" Pentu kysyi, kääntyen katsomaan leirin laitamalla istuvaa varapäällikköä ja isäänsä, jotka tyynesti juttelivat keskenään. Tummanharmaa naaras ei olisi ikinä uskaltanut kävellä heidän luokseen ja keskeyttää keskustelua. Ei sinisilmäistä kissaa Aaltotähti pelottanut, mutta Myrskytuuli, vaikkakin hyvin iloinen ja positiivinen kissa, vaikutti Tuhkapennun silmään todella epämiellyttävältä ja jopa uhkaavalta seuralta. Kuten melkeinpä jokainen muukin kolli Vuoritoklaanissa Kurkipentua lukuunottamatta. Pikkupentu huokaisi ääneen ja pyöritteli silmiään.
"Koska minulla on tylsää! Haluan tekemistä Tuhkapentu!" Pikimusta pentu valitti ja vilkaisi vieressään makaavaa Kurkipentua, joka vastasi epäilevällä katseella takaisin. Pentujen välille laskeutui hiljaisuus.
"Tehkää mitä haluatte, minä en ole osallistumassa", kollipentu murahti ja käänsi selkänsä sisarilleen. Tuhkapentu luimi hieman korviaan ja katsoi Pikkupentua, jonka kasvoilla oli vaikeasti luettava ilme. Oli kulunut neljäsosakuu siitä, kun Kurkipentu oli päässyt pois parantajan pesästä murtuneen tassunsa takia, minkä hän silloin sai, kun pentukolmikko päätti livahtaa ulos leiristä. Valkoturkkinen kissa varmasti vieläkin ajatteli tapahtunutta eikä varmastikkaan halunnut osallistua enää yhteenkään juoneen mitä hänen pentuetovereidensa suusta kuuluisi. Tummanharmaa pentu tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta, olihan se ollut hänen ideansa lähteä silloin leiristä. Pikkupentu siirtyi lähemmäs sisartaan ja katsoi tuota vihreillä silmillään.
"Kai sinä nyt edes olet mukana tässä?" Pikimusta pentu kysyi ja vilkaisi suuntaan missä Myrskytuuli ja Aaltotähti vielä juttelivat. Tuhkapentu luimi korviaan eikä vastannut tuolle hetkeen. Hän ei haluaisi lähteä mukaan pilaan, muttei myöskään haluaisi pahoittaa pentuetoverinsa mieltä.
"Milloin me tekisimme tämän pilan?" Tummanharmaa pentu kysyi.
"Vaikka silloin, kun hän on yksin. Ei isä kauaa tuossa jaksa jutella", Pikkupentu sanoi itsevarmasti ja he molemmat kääntyivät katsomaan kahta Vuoristoklaanin johtajaa. Kuin käskystä, Aaltotähti naukui hyvästinsä ja lähti tassuttelemaan omaa pesäänsä kohti, luoden pennuilleen lempeän hymyn matkallaan. Pikimusta pentu ei meinannut pysyä nahoissaan, vaan oli heti repimässä sisartaan pystyyn heidän isänsä kadotessa näköpiiristä.
"Mennään mennään!" Pikkupentu hoputti Tuhkapentua, joka juuri pysyi jaloillaan niin nopean lähdön takia. Tummanharmaa pentu sai kuitenkin kokea ikävän äkkipysähdyksen, kun hän meinasi törmätä Korpinkutsun jalkoihin.
"Varokaas vähän pennut!" Kokenut soturi huudahti ja loikkasi pois kahden naaraspennun päältä. Sinisilmäinen kissa jäi jäätyneenä paikalleen, kun kollin vihaiselta vaikuttava katse kävi heissä.
"Anteeksi Korpinkutsu!" Pikkupentu pyysi anteeksi pikimustalta kissalta, joka jatkoi matkaansa ja näytti menevän suoraan Myrskytuulen luo. Tuhkapentu yritti kerätä itseään samalla, kun hänen sisarensa hymähti tympeästi.
"Nyt meidän juonemme on pilalla!" Pikimusta pentu murahti ärtyneenä. Tummanharmaa pentu ei enää vastannut pentuetoverilleen, eikä jäänyt kuuntelemaan mistä Myrskytuuli Korpinkutsun kanssa keskustelisi vaan palasi takaisin veljensä luo ja asettautui tuon kylkeen kiinni.

Hiisku heräsi auringon paistaessa metallisen laatikon alle, jonne hän oli kyhännyt pesänsä. Ei paikka mukava ollut, ei sitten yhtään, mutta hän oli keskellä suuren suurta kaksijalkalaa, eikä muita paikkoja ollut löytynyt.
Hiisku oli vaeltanut nyt jo kauas kodistaan - tai entisestä kodistaan. Hän oli tavannut ilkeitä kulkukissalaumoja ja mukavia erakoita, kuten erään samanikäisen Lehti-nimisen kollin. He eivät kuitenkaan olleet tulleet oikein juttuun, joten Hiisku oli edelleen vailla matkakumppania.
Nyt olisi jatkettava matkaa kohti tuntematonta. Musta kissa nousi ylös kolauttaen päänsä metallilaatikon pohjaan, joka oli hänen pesänsä katto. Hän kirosi mielessään, mutta hiipi sitten matalana pois vuoteeltaan. Päästyään ulos hämärästä pesästä, Hiisku venytteli ja katseli ympärilleen. Pohdittuaan siinä hetken, naaras päätti lähteä suuntaan, jossa näki kaukana siintävän metsikön.

// Toosi toooosi lyhyt, mut jotain sain aikaseks... :)

12 luku



-Ylös sieltä! Tökin unissaan tuhisevan Lehtitassun hengityksen tahdissa hitaasti kohoilevaa vatsaa.

-Älä, anna kun nukun ensin. Kolli murahti ja käänsi kylkeä edes raottamatta sinisiä silmiään.

Muljautin äkäisesti leimuavia silmiäni vaalean ystäväni selälle ja tömistelin ulos oppilaiden pesästä yrittäen kuitenkin epätoivoisesti varoa muitten häntiä ja muita ruuminosia, joiden omistajat olivat vielä syvässä unessa kuten tummanruskea Pöllötassu joka huitoi käpälillään ilmaa ja maukui levottomana aina, joka iskun välissä. *Minähän en aio koko päivää torkkua kuin mikäkin kotikisun rontti! * Huitaisin äreänä pitkällä hännälläni pikimustaan turkkiini ärsyttävästi takertuneen tummanvihreän sammaleen pois. Nostin katseeni kohti taivasta, jolle ei ollut vielä noussut kuin hieman purppuran väriä, taivas oli kaunis taideteos jonka uumenissa lepäsivät Tähtiklaanilaiset oman elämänsä jälkeen, ei suinkaan hyödyttöminä vaan yhtä tärkeinä kuin kynnet ovat kissalle. Laskin katseeni ja tarkastelin vihreät silmät tarmosta sirrillään aukiota, harmikseni yksikään soturi tai kukaan muukaan ei ollut vielä noussut, etanatkin olisivat nousseet nopeammin kuin he. *Klaanin olisi aika terästäytyä, ei tästä tule mitään jos kaikki vain torkkuvat ja muut klaanit väijjyvät nenän edessä! * Koukistelin kärsimättömänä pitkiä kynsiäni ja tuhahdin turhautumisesta, halusin tehdä jotain hyödyllistä enkä vain rampata herättelemässä “etanoita” ja saada päälle vielä tutisuttavia toruja. *Voisin saalistaa* Vilkaisin huolissani pikkuruista tuoresaaliskasaa, jossa oli vain kohmettunut harmaa hiiri ja jo harmahtava oravan rääpäle. Huokaisin pudistellen päätäni. Lähdin askeltamaan rivakasti kohti leirin uloskäyntiä. *Pitäisikö sittenkin herättää Tomukukka?* Pysähdyin hetkeksi miettimään mahdollisuuksia. Päätin lähteä metsälle yksin jotta en herättäisi Tomukukan lisäksi muita.

//Maailman lyhyin tarina taas kerran... :) hyvä että saa edes jotakin kirjoitettua!//

Pehmeä kuura peitti tiheää aluskasvillisuutta ja kimmelsi aamun hämärässä. Hohde heijastui Tihkutassun keltaisiin silmiin, kun naaras hengittäessään tarkkaili hiljaa ylös nousevaa, sakeaa höyryä. Oppilas tunsi yön pistelevän viileyden vielä turkissaan.
Suuri kissajoukko kulki tasaisesti eteenpäin. Tahti oli ripeä, ja reviirinsä läpeensä tuntevat kissat pujottelivat läpi tuttujen puunrunkojen ja pitkin lumeen tallattuja, liukkaita metsäpolkuja. Suurin osa heistä oli hiljaa, osa koukisteli välillä kynsiään ja pysähtyi pieneksi hetkeksi venyttelemään, ei kuitenkaan niin kauaksi että olisi jäänyt jälkeen. Tihkutassu näki väläyksen Varistähden vakavina tuikkivista, tuimista jäänsinisistä silmistä jotka nyt johtivat joukkoa. Ne saivat naarasoppilaan turkin pörrölle. Kissa vilkuili ympärilleen, ja näki selvästi muidenkin kissojen olevan levottomia. Vain muutama pystyi pysymään kylmänviileänä. Tihkutassu ei tiennyt, mitä olisi eniten taistelulta odottanut. Kunniaa, vai kuolemaa? Tuskaa, vai jotain aivan muuta?
Klaani saapui pian Neljän virran tammelle. Jännitys alkoi kipristellä Tihkutassun käpälien pohjissa, kun hän klaanitovereidensa mukana ohitti tammen ja ylitti Puroklaanin hajurajan. Naarasoppilas väräytti viiksiään kiihtyneenä, ja uskaltautui vilkuilemaan ympärilleen, kun mistään ei kuulunut merkkejä siitä, että joku puroklaanilaisista olisi huomannut toisen klaanin tunkeutumisen.
Maasto oli lumista ja hieman autiota. Tihkutassulla oli suojaton olo ilman valtavia kuusipuita ja korkeaa aluskasvillisuutta. Ympärillä kasvoi pensaita ja kaisloja. Pajukko reunusti piennarta. Jokea, jonka vierellä Kuutamoklaani kulki, peitti ohut jääkerros.
”Tuonne kaislikkoon”, Vasanloikan sihahdus kuului matalana kuiskauksena Tihkutassun korvan juuressa. Oppilas nyökkäsi hämmentyneenä, ja huomasi että edessä häämötti tiiviiltä vaikuttava vatukkapensaikko, josta kumpusi vahva kissan ja kalan löyhkä. Tuuli puhalsi haikeasti, kun ensimmäisen aallon hyökkääjät lähtivät hiipimään hiljaisesti kohti leiriä. Tihkutassu seurasi oman aallonsa hyökkääjiä rinteeseen, ja asettui muiden mukana istumaan tiheän kaislakerroksen taakse. Ylle kaartuva pajukko oli hänestä turvallisen, melkein kodin tuntuinen. Edessä vihertävät, suipot kaislat heiluivat kuin levottomina. Niiden välistä tarkkaavaisesti viikset väristen Tihkutassu seurasi, kuinka kuin varjot Kuutamoklaanilaiset hiippailivat kohti vatukkatiheikköä. Varistähden valtava, tumma hahmo sujahti sisään. Pian sen jälkeen korviasärkevä, raivokas ulvaisu halkaisi ilman. Tihkutassu ei tiennyt, oliko se ollut Varistähti vai kenties joku puroklaanilaisista. Naaras ummisti silmänsä kuin keskittyääkseen ja yritti saada särkevää huutoa pois päästään, kun Puroklaanin leiristä alkoi kuulua muitakin ääniä – yllättyneitä huudahduksia ja taistelevien kissojen vihaista ärinää.
”Ei vielä”, Nummipyörre rauhoitteli kissojaan, joiden hännät nykivät ja silmät kiiluivat malttamattomina. Tihkutassu siirteli tassujaan, kun levottomuus alkoi nykiä hänenkin hännänpäässään.
#Milloin, milloin?#
”Nyt”, Nummipyörre totesi koettuaan ajan oikeaksi, ja viittoi hännällään kohti leiriä.
Tihkutassu tunsi käpäliensä lentävän rinnettä alas. Oppilaan sydän pamppaili kuitenkin raskaasti, ja sujahtaessaan vatukkapensaan alta sisään leiriin, hänen suunsa täyttyi Puroklaanin happamasta ominaistuoksusta. Vaikka hän oli haistanut hajun ennenkin kokoontumisissa ja leirin ulkopuolella, oli se nyt niin vahva, että se sai naaraan hetkeksi pysähtymään. Silloin Piikkiraita pöllähti taistelualueelle hänen viereensä, ja klaanitoverin päästämä, ilkeä sähähdys sai Tihkutassun taas tolpilleen. Naaras loikkasi vaaleanharmaan kollin perässä kissamereen ja tarrasi kiinni kynsillään ensimmäiseen tuntemattomaan kissaan. Valkoinen, pitkäturkkinen oppilas pyrki ravistamaan hänet selästään, mutta onnekseen Tihkutassu huomasi olevansa tällä kertaa suurempi ja voimakkaampi.
#En tiedä mitä tehdä!# Naarasoppilas ajatteli huojentuneena, kun loikkasi alas puroklaanilaisen selästä ja läimäytti kollia kuonoon. Hämmennys ja viha silmissään tuo iski ja tähtäsi kohti Tihkutassun jalkoja. Naaras loikkasi sivulle ja tuuppasi hänet kumoon, kiittäen mielessään soturikoulutuksen suomia refleksejään. Puroklaanilainen ei kuitenkaan käynyt heittopussiksi, vaan nousi oitis ylös ja paljasti hampaansa syöksyessään kohti Tihkutassua. Valkean kissan hurjuus sai Tihkutassun omatunnon soimaan. Hän ei tiennyt tämän kissan nimeä, ja hän tuskin mielellään tutustuisi Tihkutassuun taistelun jälkeen.
Ennen kuin harmaakuvioinen kuutamoklaanilainen kerkesi väistää tai ottaa vastaan valkean kollin iskun, hän tunsi jonkun raastavan selkäänsä. Naaras käännähti ympäri kivusta nähdäkseen huohottavan, tabbykuvioisen kollioppilaan, jonka kuonosta tihkui verta. Kauhu iski Tihkutassuun, kun hän tajusi kääntäneensä juuri selkänsä toiselle vastustajalleen.
#Tämä ei ole mitään leikkiä.# Naaras alkoi haistaa veren metallisen, epämiellyttävän hajun.
#Ehkä en enää koskaan palaa kotiin.#
Hetken ajan Tihkutassu jäi lamaantuneena odottamaan valkean kollin kynsien iskeytytymistä selkäänsä. Kun iskua ei tullut, kuutamoklaanilainen pyörähti pois päin kahdesta vastustajastaan luodakseen etäisyyttä.
”Ruostetassu!” veri kohahti Tihkutassun korvissa, kun sisar näki veljensä ruosteenpunaisen, tahmean ja rasvaisen turkin ja kollin painavan valkeaturkkista oppilasta maahan. Tabbykuvioinen puroklaanilainen murisi ja syöksähti kaksikkoa päin. Tihkutassu puski ikätovereitaan kohti ja työnsi rajusti tabbykuvioisen tieltä, ja ajautui painimaan tuon kanssa pöllyävään, loskaiseen maahan.
Nimettömän oppilaan kynnet viuhtoivat Tihkutassun kasvoja vimmatusti. Vaikka kollilla ei ollut raakaa voimaa, hän taisteli kuin henkensä edestä. Naaras tunsi korviansa kynsittävän, mutta polki vastustajansa vatsaa ja sai lopulta käännettyä tuon alleen kokoetunsa avulla. Kollin silmissä välähti pelko, kun Tihkutassu painoi toisen tassunsa tuon kurkulle, aikeinaan vain pitää häntä aloillaan.
#En ikinä voisi tappaa toista kissaa#, naaras ajatteli ja nielaisi. Takaansa hän kuuli raskaan huokaisun, kun Ruostetassu loikkasi sisarensa vierelle, tassut vapisten, korjaten kuitenkin asentonsa nopeasti.
”Mennään Tihkutassu!”
Naaras nyökkäsi, ja hyppäsi pois voittamansa, uupuneen oppilaan päältä, joka luikki nopeasti auttamaan Ruostetassun tainnuttamaa klaanitoveriaan.
”Siinäs näkivät mistä kuutamoklaanilaiset on tehty”, Ruostetassu uhosi vihreät silmät kiiluen hurjasti, samalla kun kieritti katsettaan ympäri aukiota nähdäkseen oliko kukaan klaanitoveri avun tarpeessa. Kolli näytti muuten hyvinvoivalta, mutta tuon turkkiin oli sekoittunut verta ja lunta, ja tuon toiseen korvaan oli viilletty pahasti, niin että se vuosi vuolaasti. Tihkutassu ravisti turkistaan pölyn huojentuneena. Naaras ei juurikaan ollut ottanut osumaa äskeisestä yhteenotosta, edes selän syvää haavaa ei kirvellyt. Hän huomasi tuntevansa olonsa yllättävän keveäksi. Hengitys höyrystyi ilmaan aamua tiheämmin. Maa oli värjäytynyt punertavaksi. Tihkutassu puristi kyntensä siihen, ja katseli, kuinka uhkarohkeasti Ruostetassu sujahti taistelun tiimellykseen. Sivusilmällään naaras huomasi Kaamostassun ajautuneen painiin jonkun soturin kanssa. Suuri oppilas ei tuntunut hakevan apua elekielellään, mutta Tihkutassu huomasi toisen puroklaanilaisen hiipivän kohti kaksikkoa, aikeissaan yllättää kuutamoklaanilainen. Asiaa enempää ajattelematta harmaa oppilas keskeytti vieraan, punaruskean naaraan loikkaamalla kiinni tuon kylkeen niin, että kissa menetti tasapainonsa. Sen jälkeen hän upotti hampaansa tuon lapaan ja ravisti. Vastustaja sähähti. Tihkutassu luimisti korviaan, ja otti parhaansa mukaan puroklaanilaisen käpäläniskut vastaan.

//Toivottavasti tästä tuli ihan järkevä! Nyt kirjottamaan Paarmalla,, :d

Katselin ympärilleni ja yritin löytää edes pientä valonpilkahdusta tästä pimeästä metsästä mihin olin joutunut. Missä Kostokynsi oli? En muistanut kadottaneen häntä... Oliko Kuutamoklaanin metsä näyttänyt aina näin pimeältä? Maa tassujeni alla tuntui kylmältä, joten niskakarvat pystyssä ja korvat luimittuina lähdin varovasti kulkemaan eteenpäin. Ilma oli viileää eikä ympäriltäni kuulunut ääntäkään, mikä sai koko metsän tuntumaan aavemaiselta ja pelottavalta. En edes haistanut mitään.
- Katsos katsos minkälainen hiiri tänne on eksynyt! Säikähdin yhtäkkiä ympäriltäni kuuluvaa naaraskissan ääntä ja katselin vauhkona lähimpien puskien luo ja puiden oksille. Kuka oikein puhui? Joku kuutamoklaanilainen? En nähnyt mitään, vaikka näköni ei muutenkaan ylttänyt puunmitan päähän metsässä vallitsevan pimeyden takia. Kuitenkin tunsin vahvan pahan voiman ympäröivän minut ja jäin jäätyneenä paikoilleni odottamaan mitä tapahtuisi.
- Voi sinua raukkaa, pahaenteinen mourunta mitä seurasi kolkko nauru kaikuivat ympärilläni. Katselin ympärilleni ja lukittauduin nähdessäni parin vihreitä silmiä vieressäni olevan puun oksalla. Olisin peruuttanut muutaman askeleen, mutta jalkani eivät suostuneet toimimaan. Tuijotin peloissani vihreää silmäparia.
- Ku-kuka olet? Ääneni värisi kauhusta, hyvä että sain kurkustani edes kuulumaan jonkinlaista ääntä. Vihreät silmät siristyivät ja hahmo näytti nousevan jaloilleen puun oksalla. En vieläkään pystynyt liikkumaan, kylmä maa tuntui vetävän tassujani vain syvemmälle sen uumeniin.
- Sinun pahin painajaisesi, naaras hykersi ja pudottautui alas puusta suoraan eteeni. Tuijotin hopeaturkkista naarasta kauhuissani ja tuo katsoi minua mielipuolinen virne kasvoillaan.
- Mi-mitä sinä haluat? Ääni täristen kysyin, yrittäen valmistautua mahdolliseen hyökkäykseen, vaikken paikoillani juuri liikkunutkaan. Naaras vaikutti todella uhkaavalta jo pelkän olemuksensa kannalta, enkä voinut olla pelkäämättä henkeni edestä. Mitä hän oikein halusi minusta? Ja miten edes olin päätynyt tähän tilanteeseen?
- Haluan kertoa sinulle totuuden itsestäsi, vihreäsilmäinen naaras sihahti ja otti askeleen eteenpäin. Vasta silloin sain jalkani taas liikkeelle ja peruutin kauemmas tuosta. Mitä hän oikein tarkoitti sanoillaan, kertoa totuuden minusta?
- Mitä tarkoitat? Kysyin hämilläni. Miten tuo naaras tietäisi jotakin minusta, mitä minä itse en tietäisi? Emme edes olleet ikinä tavanneet! Miten se oikein olisi mahdollista? Hopeaturkkisen kissan ilkeä virne leveni.
- Etkö itse tiedä? Tuo kysyi hyytävällä äänensävyllä ja kurottautui lähemmäs minua. Olisin perääntynyt, mutta takajalkani osui johonkin ja nopeasti taakseni vilkaistessa huomasin ajaneeni itseni puuta vasten. Käännyin ja kohtasin vihertävät silmät. En pystynyt enää liikkumaan pelon ja takanani olevan puun takia, tuskin edes hengitin enää. Naaraan kasvoilla oli aluksi hämmentynyt ja kysyvä ilme, mutta se kirkastui nopeasti, kuin tuo olisi juuri älynnyt jotakin.
- Sinä et tosiaankaan tiedä! Harmaa naaras henkäisi ääneen ja perääntyi muutaman askeleen yllättyneenä. Olisin varmasti käyttänyt tilanteen hyväkseni ja paennut paikalta kissan perääntyessä, mutta mielenkiinto sisälläni heräsi ja sai minut pysymään paikoillani. Mitä hän tarkoitti, mitä asiaa minä en tiennyt?
Asia varmasti oli tärkeä, miksi muutenkaan naaras olisi ollut noin yllättynyt?
- Tiedä mitä? Kysyin hämmentyneenä. Vaikka pelkäsinkin yhä, ei ääneni tärissyt ja olin nostanut korvanikin pystyyn mielenkiinnon takia. Hopeaturkkisen kissan vhreät silmät viiruuntuivat ja hän näytti hetken miettivän jotakin. Seisoin paikoillani, minun teki mieli käskeä naarasta kertomaan asia minulle eikä odottaa tässä ihoa raapivassa hiljaisuudessa. Hänhän oli juuri kertomassa minulle totuutta itsestäni, joten miksi hän nyt oli hiljaa? Kissa hetken mietinnän jälkeen nosti kylmän katseensa minuun ja vienosti hymyillen sanoi;
- Sinä odotat pentuja, äänensävy oli kylmä ja tunteeton, mutta ilkikurinen hymy antoi ilmi, että naaraas oli selvästi enemmän iloinen uutisesta kuin välinpitämätön. Minulla kesti monta sydämenlyöntiä edes tajuta mitä hopeaturkkinen kissa oli sanonut. Pentuja? Minulla? Mutta... Miten? Kenen?
- Mistä... Mistä sinä sen tiedät? Kysyin ääni väristen. En tohtinut uskoa vihreäsilmäisen naaraan sanoja, miten minä voisin muka pentuja... Suhteeni Kostokynnen kanssa oli vasta niin alussa! Vaikka minun pitikin ajatella paljon tärkeämpiä asioita kuten missä olin ja miten pääsisin takaisin kumppanini luokse, pentu-uutiset veivät kaiken huomioni. Muistin juuri ja juuri hengittää kaikkien näiden järkyttävien uutisten keskellä.
- Pikkulintu lauloi ja kertoi sen minulle... Tiedäthän, että kuolleet sukulaisesi saavat kaikenlaista tietoonsa ennen teitä kuolevaisia? Naaras hyrisi ja alkoi hitaasti kiertämään tärisevää hahmoani. Tuijotin maata tassujeni edessä ja yritin parhaani mukaan selvitä järkytyksestä. Hopeaturkkisen kissan äskeinen selitys tuntui mitättömältä tämän kaiken keskellä. Pystyisinkö näin nuorena olemaan hyvä emo pennuilleni? Sävähdin hieman tuntiessani vihreäsilmäisen kissan hännän hipaisevan kylkeäni ja jäädyin taas paikalleni.
- Ja nyt se totuus sinusta, tuo naukaisi ja laski päänsä omani viereen ja kuiskasi korvaani;
- Sinä et tule viettämään päivääkään pentujesi kanssa. Sinä hylkäät heidät Kostokynnelle ja jätät heidät kaikki taaksesi. He kasvavat ja elävät ilman sinua, koska et pystynyt elämään heidän kanssaan. He tulevat kiroamaan nimeäsi koko elämiensä ajan, Sielutaivas, naaras kuiskasi ja käveli sitten eteeni. Hänen seuraavat sanansa olivat pelkkää kaukaista puhetta minulle, en varmasti olisi kestänyt mitään uutta enää. Päässäni ja rinnassani jyskytti niin lujaa, pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan. Pentuja ja Kostokynsi, jotka tulisin hylkäämään vastuuta paetessani? Olisinko oikeasti niin julma?

Havahduin tuniessani jonkin vierelläni liikkuvan. Avasin silmäni, minulla kesti hetki totutella pimeässä näkemiseen. Ilman kosteus ja kylmyys sai minut värisemään, joten painauduin tiukemmin vieressäni olevaa lämmintä Kostokynttä kohti, jonka rauhallinen hengitys oli ainoa ääni mitä sillä hetkellä kuulin. Tunsin kumppanini kiertävän pörröistä häntäänsä ympärilleni, mikä loi turvallisen olon minulle. Katselin hetken hänen tassujensa välissä olevia kasvoja, kunnes tajusin viileiden kyynelien virtaavan poskikarvojani pitkin. Tiesin etteivät äsköiset tapahtumat olleet unta, olin todella käynyt Pimeydenmetsässä ja kohdannut hengen, joka oli kertonut tulevaisuudestani... Mutta katsoessani Kostokynttä, en voinut uskoa kuulemaani todeksi. Minä en tuntenut muuta kuin rakkautta häntä kohtaan. En minä ikinä pystyisi enää jättämään häntä, vaikka mitä tapahtuisi. Eikä kolli ollut näyttänyt tai tehnyt elettäkään minunkaan pettämisekseni, ei kertaakaan koko yhteiselomme aikana. Aikaisemmat epäilyni olivat kaikki kadonneet. Vedin häntäni vaistomaisesti kylkeni viereen ajatellessani pentujamme. Olinko ihan oikeasti tiineenä? Mitä, jos se Pimeydenmetsän henki olikin vain valehdellut minulle? Spekuloinnille ei riittänyt aikaa, kun huomasin mustan hahmon ilmestyvän eteeni. Minulla kesti hetki tajuta kissan olevan Synkkäkukka, joka seisoi ketunmitan päässä meistä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, melkein ollenkaan Kostokynnen tavattuani. Mutta se surullinen, synkkä ja katuva ilme naaraan kasvoilla vastasi oitis kysymyksiini. Pimeydenmetsän henki oli tämän takia yrittänyt estää minua kiintymästä kumppaniini. Koska nyt odotin pentuja, jotka tulisin hylkäämään. Päästin äänettömän, mutta kivuliaan henkäisyn ja hautasin kyynelistä kosteat kasvoni tassuihini. Yritin nyyhkyttää hiljaa ja liikkumatta, niin ettei Kostokynsi heräisi. En haluaisi kertoa asiasta hänelle.

13 luku



Kannoin meilihyvää herättävän pulskaa varista vaivalloisesti pienessä suussani. Saalistustuokio oli alun perin ollut hyvä idea mutta tämä oli kyllä jo todella hyvä asia kylmän lehtikadon aikaan. *Entä jos minulle kimpaannutaan silti?* Aurinko oli nytkin noussut vasta puoliksi taivaalle. Huonolla tuurilla törmäisin aamupartioon ja voisin saada kauheat torut siitä että olin lähtenyt omille teilleni kertomatta kenellekkään. Laskin pikimustan variksen hetkeksi kohmeiseen maahan ja sylkäisin suussani ilkeästi kutittelevat höyhenet sen viereen.Nostin katseeni pois maasta ja pikimusta höyhenpeitteisestä linnusta. Avasin vihreät silmäni suuriksi ja tarkastelin kaunista vuorimaisemaa iloisena siitä että se oli kotini, vuoria, puita ja kirkkaasti kimmeltäviä puroja, mitä muuta kissa olisi voinut muka toivoa? Kuurainen maa sai käpäläni taas liikkeelle. Nostin variksen taas suuhuni ja annoin linnun herkullisen tuoksun leijailla houkuttelevasti kylmettyneen nenäni edessä. Lähdin loikkimaan varmoin käpälin mutta varovaisesti kohti leiriä ja haistelin vähän väliä aamupartiosta varoittavia merkkejä, sillä en todellakaan halunnut jäädä kiinni.


//Ääh, ei saa taas oikein mitään kirjoitettua//

Haukkakiito tallusti rajapartion hännillä katsellen ympärilleen. Hänen olisi kaiketi pitänyt tarkkailla vaaroja, mutta soturittaren mielessä pyöri vain Lumitassu. He eivät olleet tavanneet aikoihin, eikä Haukkakiito ollut enää edes varma oliko kermanvärinen kolli jo soturi vai oppilas.
Mitä hän oli mennyt tekemään, rakastua nyt toisen klaanin kissaan. Toisaalta, kun partio ohitti Puroklaanin rajan, harmaa naaras pysähtyi hetkeksi tiirailemaan josko Lumitassu olisi ollut vaikka kalastamassa kylmänä virtaavasta purosta. Hän näki mielessään tähtiturkkisia kissoja, jotka katsoivat häntä kasvot vakavina, arvioiden. Soturitar tiesi tekevänsä väärin, tiesi, että Tähtiklaani oli oikeassa ja tiesi, että hänen olisi luovuttava haaveistaan, joissa soturilakia ei ollut, ja hän ja Lumitassu saivat olla ihan tavallisesti, salailematta mitään.
“Ala jo tulla sieltä!”, partion johdossa oleva Liekkitaivas huusi ties kuinka monen ketunmitan päästä. Kesti hetken ennen kuin Haukkakiito tajusi sanojen olleen tarkoitettu hänelle. Hän tarkisti vielä kerran ettei Puroklaanin puolella rajaa ollut ketään, tai siis Lumitassua. Ei ollut.
“Tullaan tullaan!”, naaras huusi takaisin hieman ärtyneenä. Soturitar kokosi itsensä jaloilleen ja juoksi muun partion kiinni yrittäen karistaa mielestään kaiken ajattelemansa.

Vääräsydän talluste metsässä,hän yritti löytää jostain riista tuoksua. Hän haistoi hiiren. Vääräsydän lähti hiipimään hiirtä kohti. voi ei! Hän tokaisi, se oli jo kolmas saalis jonka hän oli melkein saanut. Ei tästä tule mitään! Hän käveli leiriin. Vääräsydäntä kohti tuli musta kolli. Mustalampi. Mustalampi oli Vääräsydämen kumppani. Minulla on sinulle asiaa hän kuiskasi, Mustalammen korvaan. Mitä asiaa sinulla on? Mustalampi kysyi lempeästi. Vääräsydän katsoi Mustalampea silmiin, hänen silmissään näkyi vain rakkautta. Odotan pentujasi vääräsydän kertoi Musta lammella.

Istuin parantajan pesän pimeimmässä nurkassa ja kävin yrttivarastojamme läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Taivaslilja oli lähtenyt katselemaan hiirenkorvan alun mukana syntyneitä ja kasvaneita kasveja samalla kun itse yritin pähkäillä, mitä yrteistä tulisimme hiirenkorvan aikaan tarvitsemaan eniten. Lumien vasta alkaessa sulaa olisi todella tärkeää antaa kasvien kasvaa omaa tahtiaan eikä käydä viemässä ensimmäisiä nuppuja, marjoja ja runkoja heti niiden pilkahtaessa esiin, se saattaisi estää kasvia kasvamasta uudellen. Liikuttelin samoja yrttejä tassuissani aina uudelleen, yrittäessäni miettiä parhaimpia vaihtoehtoja sekä mahdollisia tapahtumia mitä lähitulevaisuudessa kävisi. Mitenköhän oli Kuutamoklaanin kasvuston laita? Suostuisiko Tammiturkki vaihtamaan mitään yrttejään meidän yrtteihimme? Kova naurunkäkätys keskeytti ajatukseni. Tunnistin äänen Marjaleuaksi ja hetken paikoillani istuttuani uteliaisuuteni voitti minut ja tassutin hiljaa pesäni suuaukolle. Kurkistaessani leiriaukiolle näin edellämainitun soturittaren Sädeloisteen sekä Ampiaispiston seurassa. Kolmikko näytti nauttivan suurikokoisesta kotkasta, jonka Marjaleuka sekä Sädeloiste olivat kuulemma aiemmin päivällä napanneet oppilaidensa avulla. Heillä näytti olevan hauskaa, mikä sai oudon tunteen ilmestymään rintani päälle. Olin oleskellut ainoastaan parantajien pesässä viimeisen kuun aikana, en ollut osallistunut edes kokoontumisiin. Vuoristossa kiipeäminen alkoi tuntumaan jaloissani, joten halusin nyt minimoida sitä parhaani mukaan. Se myös tarkoitti sitä, että olin myös ollut tuppisuuna noin kuun ajan. Ainoat kissat keille olin jutellut olivat olleet Taivaslilja sekä Aaltotähti, joiden kanssa keskustelut eivät edes olleet pitkiä. Ongelmana nyt siis oli etten ollut varma miten puhuisi muiden sotureiden ja oppilaiden kanssa, keitä en tuntenut yhtä hyvin kuin oppilastani ja hyvää ystävääni. Silmäkulmastani näin kissan astelevan sisään leiriin ja kääntäessäni katsettani huomasin sen olevan Kaunokirjo. Tuijotin muutaman silmänräpäyksen Aaltotähden kumppanin menoa kunnes tajusin, että minullahan oikeastaan oli tuolle asiaa. Pähkäilin hetken sopivaa keinoa kommunikoimiseen ja kontaktinottoon, ennen kuin kuningatar katoaisi pentutarhaan. Naaras katseli ympärilleen kävellessään ja hänen katseensa osuessa suuntaani, hymyilin leveästi ja nostin korviani ylemmäs saadakseni hänen huomionsa itseeni. Huomasin hänenkin alkavan hymyilemään, joten viitoin ruskeamustaa kissaa hännänliikkeillä luokseni. Hän muutti suuntaansa ja käveli suoraan luokseni, tervehtien minua pienellä kumarruksella.
"Hei Kaunokirjo", tervehdin kuningatarta takaisin ja odotin, että katseemme kohtaisivat taas. Kaunokirjo tuijotti hetken minua, joten taputtelin hännänpäälläni paikkaa vieressäni, johon hän istahti. Katselimme hetken leiriä vaitonaisina, minä yrittäen miettiä mistä keskustelisimme.
"Kai Taivaslilja kävi tarkistuttamassa sinut?" Kysyin ja vilkaisin vierelläni istuvaa naarasta kysyvänä. Mustaruskea kissa nyökkäsi ja väräytti korvaansa.
"Maidon tulo loppui kokonaan ja olisin valmis soturintehtäviini. Niin hän ainakin sanoi", kuningatar kertoi asiantuntevasti, muttei kääntänyt katsettaan minua kohti ollenkaan. Kaunokirjo vain katseli leiriaukiolla hyöriviä vuoristoklaanilaisia ja heidän touhujaan.
"Hyvin sinä olet Taivasliljan kouluttanut, en uskoisi että hän olisi väärässä", naaras täydensi ja nyt nopeasti vilkaisi minua. Hymyilin ja nyökkäsin ruskeamustalle kissalle vierelläni.
"Hän tietää kaiken mitä minäkin, ellei jopa jo paremmin", totesin huvittuneena ja jatkoin leiriaukion katselua. Välillemme laskeutui taas hiljaisuus, mutta olin tällä kertaa jo päättänyt mitä seuraavaksi Kaunokirjolta kysyisin.
"Koska pentujesi oppilasnimitys olikaan?" Kuningatar kääntyi katsomaan minua ja hänen suupieliinsä levisi iloisen yllätyksen hymy. Hän ei selvästikkään ollut ajatellut, että alottaisin keskustelun hänen ja Aaltotähden pennuista.
"Alle puolen kuun päästä! He ovat kasvaneet kaikki niin nopeasti, tuntuu kuin en olisi ehtinyt viettämään heidän kanssaan ollenkaan aikaa", naaras kertoi haikeus äänessään, katse kohdistettuna pentutarhaa kohti, mutta hymy pysyi yhä hänen huulillaan. Ruskeamusta kissa kuitenkin kääntyi katsomaan minua, nyt vähän vakavampi ilme kasvoillaan. Ymmärsin, että nyt jokin ei ollut hyvin, joten vedin omankin ilmeeni peruslukemille.
"Mutta olen huolissani Kurkipennusta. Hän ei ole ollut oma itsensä sen putoamisen ja tassun murtamisen jälkeen. Hän ei ole läheskään yhtä innoissaan tulevaisuudestaan kuin sisarensa, hän vain nukkuu ja makaa pesän nurkassa. Minun oikein pitää välillä käskyttää häntä liikkumaan ja syömään", Kaunokirjo sanoi ja sulki silmänsä tuskastuneena. Katsoin kuningatarta huolestuneena minkä jälkeen katseeni vaelsi pentutarhan suuntaan.
"Olettehan jutelleet hänelle ja olleet hänen tukena?" Kysyin neutraaliin sävyyn. Käännyin katsomaan naarasta, joka avasi silmänsä ja hitaasti liikutteli häntäänsä maassa asennosta toiseen.
"Tietenkin. Ja minä jatkan hänen tukenaan olemista niin kauan kunnes kuolen. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että jäisimme kaksin pentutarhaan", ruskeamusta kissa joka vierelläni istui murahti, mutta kääntyi sitten katsomaan minua jonkin aikaa hiukan surullisen näköisenä. Mietin hetken mitä sanoisin Kaunokirjolle, tietenkin nyt haluaisin auttaa kuningatarta ja hänen poikaansa!
"Kyllä hän varmasti innostuu oppilasnimitysten lähestyessä... Mutta jos asia ei ole niin, tuo hänet minun ja Taivasliljan puheille", sanoin ja katsoin naarasta vierelläni. Hän tuntui vieläkin vähän epävarmalta, mutta tajusin hänen ymmärtäneen puheeni oikein.
"Selvä... Kiitoksia Hurrekukka."

-Kiurutassu! Varistähden äkäinen ääni kajahti lähes tyhjään oppilaiden pesään.

Täplikäs oppilas avasi väsyneesti meripihkan värisiä silmiään. Hän vääntäytyi nopeasti jaloilleen ja katsoi edessään seisovaa tuimailmeistä savunharmaata mestariaan.

-Tule niin emme myöhästy enempää metsästyspartiosta! Varistähden kiukkuinen käsky oli napakka.

#Ei se ole minun vikani, jos myöhästymme metsästyspartiosta!# Kiurutassu ajatteli kiukkuisesti.

Pian Kiurutassu ja Varistähti olivat saapuneet lähes tyhjälle, varjoisalle aukiolle, jossa väsynyt Havutassu ja äkäinen Syreenikukka odottivat. Partio lähti liikkeelle kohti varjoisaa tummanvihreää havumetsää. Tummansininen taivas oli kirkas ja tyyni. Kiurutassu jolkotti Havutassun vierelle. Tummanharmaa kolli näytti väsyneeltä kävellessään tasaista tummanvihreää havumattoa pitkin.

-Hei Havutassu! Kiurutassu tervehti veljeään iloisesti.

Havutassu kääntyi Kiurutassua kohti ja väläytti ilkikurisen virnistyksen.

-Otetaanko kisa kumpi saa enemmän saalista metsästyspartion aikana?” Havutassu kysyi haastavasti.

-Totta kai! Kiurutassu sanoi innostuneesti.

-Häviäjä siivoaa pentutarhan, Kiurutassu lisäsi vielä haastavasti.

-Sovittu! Havutassu huudahti.

#Voitan tuon kömpelyksen niin helposti!# Kiurutassu ajatteli voitonriemuisesti

Yhtäkkiä partiota johtanut Varistähti pysähtyi. Savunharmaa kolli kääntyi Kiurutassun puoleen. He olivat pysähtyneet pienelle aukiolle.

-Tämä on hyvä paikka harjoitella saalistusasentoa, Varistähti ilmoitti ja nappasi lähistöltä pienen vaaleanharmaan kepin.

-Tule tänne Kiurutassu! Savunharmaa kolli käski.

Täplikäs oppilas nyökkäsi ripeästi ja seurasi mestariaan aukiolle. Varistähti asetti pienen kepin Kiurutassun eteen.

-Kuvittele, että tämä keppi on saalis, jota vaanit, Varistähti selitti.

Savunharmaa kolli pudottautui vaanimisasentoon ja katsoi odottavasti oppilastaan. Kiurutassu painautui matalaksi ja yritti parhaansa mukaan matkia mestarinsa asentoa.

-Ei! Varistähti huudahti katsoessaan tuskastuneen näköistä täplikästä oppilasta.

-Takajalat koukkuun, häntä alemmas ja etutassut pidemmälle, savunharmaa kolli korjaili Kiurutassun huonoa asentoa.

Kiurutassu puhisi ja yritti korjata asentoa paremmaksi. Miten vaanimisasento oli niin vaikea? Hetken tuskailun jälkeen Varistähden mielestä täplikkään oppilaan asento oli siedettävä.

-Nyt sinun täytyy liikkua keppiä kohti ja hyökätä kepin kimppuun, Varistähti ohjeisti.

Kiurutassu lähti liikkumaan hitaasti keppiä kohti ja yritti kuvitella eteensä pulskan harmahtavan hiiren.

-Kiurutassu mitä sinä teet? Savunharmaan kollin järkyttynyt kysymys kajahti viileään ulkoilmaan.

-Tuolla tahdilla säikäytät jokaisen eläimen pois! Varistähti puhisi tuskastuneena niin, että ilmaan nousi pieni kuurapilvi.

Kiurutassu luovutti ja nousi jaloilleen. Hän katsoi pienen matkan päässä seisovia Syreenikukkaa ja Havutassua. Tummanharmaa oppilas liikkui sulavasti kohti edessään olevaa sileää kiveä. Havutassu ponnisti voimakkaaseen, korkeaan loikkaan ja laskeutui sulavasti kiven päälle.

-Havutassu jätä hyppy hieman matalammaksi! Syreenikukka käski äkäisesti.

Lopulta harjoitustuokio loppui ja nelikko pääsi lähtemään metsällä. Kiurutassu käveli ripeästi ja yritti kuulla pienintäkin elonmerkkiä metsässä asuvasta riistasta. Hän nuuhki ilmaa yrittäen haistaa riistan ihanan tuoksun. Naaras haisteli tarkkaavaisesti ilmaa ja erotti häivähdyksen oravasta. Kiurutassu lähti seuramaan hajua ja pian seisoikin paksun havupuun edessä. Oravaa ei näkynyt missään.

Hiirenpapanat! Kiurutassu kirosi kovaäänisesti.

Juuri silloin täplikkään oppilaan ohi pinkoi vikkelästi pieni harmahtava orava. Kiurutassu lähti juoksemaan pikkuista oravaa kohti. Orava juoksi kohti pitkää lehtipuuta. Paniikki iski nopeasti naaraaseen.

#Mitä jos en saa oravaa kiinni?# Kiurutassu ajatteli hätääntyneesti juostessaan.

Orava lähti kiipeämään puuta pitkin, joten Kiurutassu hyppäsi oravaa kohti. Kuului kovaääninen tömähdys ja Kiurutassu lennähti komeassa kaaressa puuhun. Orava kiipesi ripeästi lehtipuun huipulle.

Lopulta metsästyspartio saapui klaaniin. Havutassu kantoi pulskaa hiirtä ja pientä västäräkkiä, Varistähti suurta tummanharmaata päästäistä, Syreenikukka kantoi ylpeästi mantelinruskeaa jänistä ja Kiurutassu kantoi pientä ja nuutunutta oravaa. Metsästyspartiolaiset tiputtivat saaliinsa tuoresaaliskasaan missä oli vain ennestään pieni, kohmettunut hiiri. Havutassu käveli mahtipontisesti Kiurutassua kohti ja hihkaisi voitonriemuisesti:
-Joudut siivoamaan pentutarhan!

Kiurutassu läpsäytti tummanharmaata veljeään ja käveli ripeästi pentutarhaa kohti. Hän sujahti puun juurakosta sisään yllättävän tilavaan pentutarhaan. Pian oppilaan jaloissa pyöri roteva, oranssi ja raidallinen pentu.

-Kuka olet? Pentu kysyi ja tuijotti Kiurutassua.

-Kiurutassu, Kiurutassu ilmoitti ylpeästi.

-Minä olen Salamapentu, pentu ilmoitti ja nosti kuononsa ylöspäin.

Kiurutassu väläytti pienen hymyn pennulle ja alkoi siivoamaan pentutarhaa.