”Kokoontumisen jälkeisenä aamuna me hyökkäämme Puroklaaniin.”
Hetki sitten Tihkutassu oli hieman harmitellut, ettei tällä kertaa ollut lähtemässä mukaan kokoontumiseen, mutta nyt Varistähden sanat riipivät hänen selkäänsä kuin kynnet. Hän vaipui hetkeksi hiljaisuuteen niin kuin klaanitoverinsa kaikkialla ympärillä, ja jäi sitten tuijottamaan oudoksumisesta laajentunein keltaisin silmin leveälapaista päällikköä, joka istui Suurkivellä ja katsoi röyhkeän kunnianhimoisella katseella kissojaan. Ilmoitus aiheutti monenlaisia reaktioita.
”Oli jo aikakin!” Linnunsiipi huudahti.
Tihkutassu katseli tiiviisti huolestuneena Ruostetassun mestaria, ja kääntyi vierellään istuvan veljensä puoleen. Kolli vaikutti rennolta, mutta Tihkutassu näki hänen vihreissä silmissään pienen, epäileväisen kiillon; kasvoillaan punaruskealla oppilaalla oli kuitenkin leppoinen ilme. Ruostetassu tunsi sisarensa hakevan hänen katsettaan ja kääntyi hänen puoleensa. Tihkutassu oli juuri kysymässä kollilta tuon mielipidettä, kun Varistähti jatkoi. Päällikön äänensävy sai kummankin oppilaan jännittymään. Suuri, savunharmaa kissa selosti sotasuunnitelmansa itsevarmasti.
”Tuo kahdessa osassa hyökkääminen on hyvä ajatus”, Ruostetassu kuiskasi Tihkutassun korvaan. Naaras nyökkäsi pienesti.
#Niin kai. Jos taisteleminen on pakollista, parempi tehdä se kunnolla.#
”Kai leiriin on jäämässä vartijoita?” Tihkutassu käännähti katsomaan taakseen. Tiikerisydän väitteli päällikkönsä kanssa nyt hätäinen katse tummissa silmissään. Naaraan viha ja Varistähden kylmä reaktio siihen sai Tihkutassun ristiriitaiset tunteet taistelusta kasvamaan. Naarasoppilas vilkaisi Vasanloikan suuntaan nähdäkseen mitä naarassoturi oli tilanteesta mieltä. Mestarin kasvoilla häilyi pieni tyytymättömyys, ja Tihkutassun katseen nähdessään hän pudisti päätään oppilaalleen tiukasti, kuin käskeäkseen katsomaan pois. Sanattomasti harmaakuvioinen kissa kääntyi taas kohti päällikkön ja kuningattaren riitaa. Tiukan sanaharkan päätteeksi Tiikerisydän perääntyi pentutarhaan, ja Tihkutassu katsoi hänen peräänsä vielä pitkään pahoittelevasti.
Varistähti jatkoi jälleen, kylmä liekehdintä silmissään.
”Mukanani ensimmäisen aallon hyökkäyksessä ovat Pilvipyrstö, Kotkakanjoni, Linnunsiipi, Syreenikukka, Oksakatse, Kuiskauspyyntö, Lehmusvarjo, Kaamostassu, Salamatassu ja Ruostetassu.”
Tihkutassu vilkaisi veljeensä, joka korjasi asentoaan suoremmaksi kuullessaan oman nimensä. Kollin vihreät silmät alkoivat kiilua ilkikurisesti.
”Nummipyörteen kanssa toiseen aaltoon menevät Vasanloikka, Piikkiraita, Mustakynsi ja Tihkutassu. Tammiturkki, sinä tulet Neljän virran tammelle ja odotat haavoittuneita kissoja takaisin ja autat heitä. Lehtitassu jääköön leiriin ja auttakoon heitä täällä, ketkä tänne selviävät.”
Tihkutassun niskavillat nousivat, kun hän kuvitteli mielessään itsensä taistelun pyörteisiin. Vaikka osittain hän olikin odottanut pääsevänsä mukaan ja pääsevänsä näyttämään viimeinkin taitonsa taistelukentällä, tunne oli epätodellinen. Innostus sai naaraan puristamaan kyntensä tiukasti kylmään maahan. Hänestä tulisi pian taistelija, sellainen soturi kuin Kuutamoklaanilaisen pitikin olla.
Klaanikokouksen päätyttyä leiriaukio alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä. Kiihkeää keskustelua ja eri mielipiteitä taistelusta kuului joka puolelta, ja niitä huolestuneena kuunnellen Tihkutassu tassutteli Vasanloikan luokse jäykästi. Kuiskeet ympärillä saivat Tihkutassun taistelunhuuman laantumaan hieman.
”Huomisesta tulee tärkeä päivä”, raidallinen soturi naukui nähdessään oppilaansa ja katseli sirrillään olevilla silmillään jonnekin hänen ohitseen.
”Mene jo nukkumaan, herätys on varmasti aikainen.”
Tihkutassu nyökkäsi myöntävästi. Naaraalla oli Vasanloikalle paljon sanottavaa illan tapahtumista ja näki, että mestarillakin oli jotain mielessään mutta totteli häntä silti.
Tihkutassu värähti, kun tunsi oppilaiden pesän sisäänkäynnin yläosan raapaisevan selkäänsä, kun hän ojentautui sujahtamaan sisään pesäänsä. Niin ei ollut ennen käynyt. No, olihan hän kasvanut jo aikuisen kokoiseksi, niin kuin valtava Ruostetassu, joka asetteli nyt käpäliään mahtumaan sammalpetinsä sisään sisarensa vierelle. Tihkutassu käpertyi aloilleen, ja katsoi kun Kaamostassu, Salamatassu ja Hämärätassu supisivat toisilleen. Ruostetassu huomautti jostain toiselle uusista oppilaista, Leijonatassulle, joka tuhahti vastaukseksi. Tihkutassu väräytti viiksiään huvittuneena ja painoi päänsä sammalille, sulkien silmänsä. Oppilaat vaikuttivat puheidensa perusteella kaikki olevan innoissaan taistelusta. Tihkutassukin antautui lopulta jotenkin tutulta tuntuvalle tunteelle, ja vaipui kevyeen uneen, omaan sankaritarinaansa, jota varjosti pieni hermostuneisuuden tunne.

//AA en oo kirjottanu pitkään aikaan taistelusta ja ootan kyllä että pääsee kirjottaan!:-D Koitin jättää tätä tarinaa vähän lyhyemmäksi että sitten itse taistelusta sais kirjotettuu ’kunnon’ tarinan.

Leijonatassu oli tyytyväinen, hän pääsisi takaisin oppilaiden pesään yrteiltä haisevasta parantajaluolasta. Oppilas oli viimeaikoina viettänyt todella paljon aikaa Nummiklaanin parantajien pesässä, mutta hän kyllä tiesi syyn sille. Leopardilaikku oli alkanut pitämään oppilaalleen todella kovia taistelu- ja metsästysharjoituksia, minkä takia kermanvaalea kolli sai rampata parantajilla vuorotellen nyrjähtäneiden tassujen, revähtäneiden lihasten ja liian syvien haavojen takia. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut ainoana potilaana, vaan viimeiltana Kirkasaamu oli kiikuttanut Hiiripennun Ketunkynnen ja Yötassun luokse, vaatien heitä tutkimaan pennun kunnolla. Tummanharmaa naaras oli yskinyt ja hänen äänensä kuulosti käheältä. Parantajat olivat miltei heti todenneet sen valkoyskäksi, vaikka parantajaoppilas olikin aluksi ehdottanut pelkkää pentuyskää. Kuningatar oli yöpynyt parantajien pesässä ja Leijonatassu oli miltei koko yön saanut kärsiä vähän väliä kuuluvista yskimiskohtauksista. Vaikka hän olikin aluksi nauttinut parantajan pesän hiljaisuudesta nukkuessaan siellä, kun se ei ollut täynnä ympäri pyöriviä oppilaita, oli oppilas pikimmiten pyytänyt vapautusta takaisin normaaleihin askareisiinsa heti aamulla noustessaan. Ennen lähtöään oli hän kuullut, että Hiiripentu oli yön aikana heikontunut. Kermanvaalea kolli oli itsekin huomannut, että pentu hengitti enää katkonaisesti ja valitti hiljaa. Parantajat olivat pohtineet olisiko valkoyskä voinut muuttua noin nopeasti viheryskäksi, milloin kaikki tummanharmaan naaraan kanssa olleet kissat olisivat riskissä itse sairastua. Ketunkynsi oli yrittänyt saada Kirkasaamua lähtemään, mutta kuningatar oli kieltäytynyt, vaikka tiesi itsekin olevansa mahdollisesti vaarassa sairastua valkoyskään. Peippospentu ja Pikkupentukin olivat viimeillan pärjänneet hyvin Usvakarvan kanssa ja yöksi heidän kanssaan nukkumaan oli mennyt Sulkatähti. Vaikka siitä ei oltu klaanille huudeltu, oli Leijonatassu nähnyt miten aikaisin aamulla päällikkö oli siirtynyt pentutarhasta omaan pesäänsä. Oppilas oli juuri tallustamassa oppilaiden pesään, kun leirin sisäänkäynniltä kuului karmaiseva huuto. Kermanvaalea kolli kääntyi katsomaan ja näki Hahtuvaturkin juoksevan huimaa vauhtia häntä kohti. Soturin valkea turkki oli täynnä veriläiskiä ja tuon kasvoilla oli vauhko ilme.
"Ne ketut hyökkäsivät taas!" Soturi huusi, minkä ansiosta kissoja alkoi tulvimaan leiriaukiolle. Leijonatassu ei edes yrittänyt etsiä mestariaan tai kuunnella ohjeita, hän puski itsensä kissojen läpi ja syöksyi uloskäyntitunneliin. Oppilas oli liian monta kertaa kuullut kettukohtaamisista eikä itse ollut päässyt osallistumaan niihin, hän ei päästäisi tätä tilaisuutta kynsistään! Ulos päästyään hän yllättyi nähdessään muutaman puunmitan päässä Leopardilaikun roikkuvan ketun kaulassa, pitäen kiinni henkensä edestä. Taivashalla parhaansa mukaan tasapainoitteli toisen petoeläimen selän päällä ja nuori Karsitassu yritti väistellä teräväviä hammasrivistöä ja vahvoja leukoja, mitkä näykkivät häntä päin. Leijonatassu kuuli useamman parin juoksevia kissoja takanaan, joten hän kajautti ilmoille sotahuudon ja rynnisti kissajoukon kanssa kohti kettuja. Hänen mestarinsa ote ei enää pitänyt ja tuo meinasi pudota Hahtuvaturkin oppilaan päälle, mutta vaaleanruskea kolli ehti juuri ajoissa pois alta. Kun kyseisen petoeläimen huomio oli kiintynyt kokeneempaan soturiin, teki kellertävä oppilas loikan tuon niskan alueelle ja raapaisi ketun lapaa. Eläin karjaisi vihaisen kuuloisena ja ennen kuin Leijonatassu ehti muuta tajuamaan, tunsi hän repäisevän kivun vatsassaan. Vihreäsilmäinen kolli ärähti kivusta ja yritti parhaansa mukaan pitää kiinni, mutta hänen otteensa irtosi ja Leijonatassu tunsi miten hän lensi ilman halki, iskeytyen lumiselle nummelle. Oppilas pyrki pystyyn, mutta kaatuikin pyörtyneenä maahan.

"Leijonatassu...", kuului kuiskaus. Leijonatassu availi silmiään ja näki pilvettömän, sinisen taivaan. Hän tunsi kuinka jokin piti kovaa otetta hänen niskastaan ja kuinka viileä lumi teki vanaa sitä myöten mitä häntä raahattiin.
"Sulkatähti?" Oppilas mumisi itsekseen, yrittäen saada selville kaikkea tapahtunutta. Muistot virtasivat hänen ajatuksiinsa ja äkillinen adrenaliinipurkaus ja tarve päästä takaisin taisteluun täyttivät Leijonatassun.
"Päästä minut äkkiä! Emme muuten voita taistelua!" Kolli suorastaan kirkaisi hysteeriseen sävyyn. Ote hänen niskassaan hellitti vain hieman, niin että Sulkatähti pystyisi puhumaan.
"Sinä pääset kyllä moneen taisteluun vielä, älä siitä huoli", päällikkö sihahti takaisin ja jatkoi oppilaan raahaamista. Kellertävä kolli nosti päätään ja näki puunmittojen päässä vielä kesken olevan tappelun kahden ketun kanssa. Leopardilaikku ja Taivashalla yrittivät kummatkin maasta nakkailla iskuja eläimien kuonoihin, kun Kuurahohde, Valkotäplä, Punatassu ja Naavatassu loikkivat vuorotellen petoeläinten selkiin. Karsitassu, Lehvähammas, Sadeläikkä ja Kuuratassu olivat levittäytyneet taisteluiden ympärille ja seurasivat sitä valmiina jatkamaan jonkun muun sijaan.
"Miksi näin kävi? Miksi annat tämän tapahtua?" Leijonatassu huudahti vielä Sulkatähdelle, joka yhä raahasi häntä kauemmas taistelusta. Päällikkö irroitti otteensa oppilaan niskasta katsoakseen tuota silmiin.
"Minä en ole vaikuttanut asiaan mitenkään!" Hän huudahti ja katsoi kollia tulisella katseella. Oppilasta hermostutti hieman naaraan katseen alla, mutta hän yritti parhaansa mukaan pitää vihaista ilmettä yllä. Sulkatähtihän on ainoa kissa hänen ja kettutappelun välillä, tottakai päällikkö vaikutti siihen!
"Jäämmekö oikeasti vain katsomaan vierestä, kun klaanitoverimme kuolevat? Kun klaanimme häviää taistelun?!" Leijonatassu varmasti kiljuisi kurkku suorana, jos hän pystyisi siihen. Nyt kolli kuitenkin tyytyi vain karjumaan naaraalle. Hän oli jo kääntymäisillään ympäri ja jatkamaan takaisin taistelukentälle, kun tunsi vihlovaa kipua hänen vatsassaan milloin oppilaan näkökenttä pimeni.

"Leijonatassu? Hyvä, että heräsit!" Leijonatassu avasi taas silmiään ja tällä kertaa yllättyi nähdessään jonkun oppilaista vierellään. Tarkemmin katsottuna hän huomasi Punatassun huohottavan hahmon. Kellertävä oppilas muisti nopeasti mitä oli tapahtunut ja ennen kuin luppakorvainen kolli ehti häntä estää, ryntäsi vihreäsilmäinen kissa holtittomasti taisteluun. Osa kissoista oli jo lähtenyt, kuten oli toinen kettukin, mutta toinen oli vielä jäljellä. Naavatassu heitti iskuja ketun kuonoon maasta käsin, kun Kuuratassu roikkui sen kyljessä kiinni. Petoeläin ei ollut yhtä iso kuin se toinen, mutta oli todella suuri riski klaanille. Leijonatassu näki sivusilmällään Sadeläikän juoksevan hänen vierelleen.
"Minä kierrän sen toiselle puolelle, tähdätään lapoihin ja selkään!" Soturitar huudahti. Kellertävä oppilas ryntäsi eläintä kohti, valkoläikkäinen naaras kintereillään. Harmaaturkkinen kissa ohitti vihreäsilmäisen kollin ja käski Naavatassua ja Kuuratassua väistämään. Oppilaat kiisivät pois alta kahden kissan hyökätessä. Ketun etsiessä seuraavaa suupalaa, Leijonatassu hyppäsi elukan selkään samaan aikaan Sadeläikän kanssa. He raapaisivat mojovat arvet ketun selkään ja lapaan. Petoeläin alkoi perääntymään ulvoen, tiputtaen kellertävän oppilaan selästään. Soturitar lähti Kuuratassun ja Naavatassun kanssa ajamaan kettua kauemmas heidän leristään, samalla kun vihreäsilmäinen kolli haukkoi happea ja yritti pysyä pystyssä. Hänen rinnassaan möyri mielihyvä ja ylpeys teostaan. He olivat hänen ansiostaan voittaneet taistelun!

Palatessaan leiriin ja saadessaan vatsassaan olevan haavan täyteen yrttiseosta ja erilaisia lehtiä Leijonatassu istui leirin reunamalle ja jäi kuuntelemaan, kun Sulkatähti kutsui ylpeän oloisena huohottavan Nummiklaanin koolle.
"Kuten kaikki varmasti jos tietävät, ketut hyökkäsivät taas kimppuumme, mutta me voitimme tappelun arvollisesti ja ajoimme heidät pois", päällikkö selitti tyynen oloisena, eikä näyttänyt enää ollenkaan yhtä stressaantuneelta tai vihaiselta, kuin taistelukentällä. Leijonatassu etsi katseellaan mestariaan ja huomasi tuon istuvan ryhdikkäänä eturivissä. Kokeneen soturin niska ja selkäalue oli täynnä turkkiin liimattuja lehtiä, mutta tuo ei ollut tuntevinaankaan niitä. Oppilas menisi varmasti juttelemaan Leopardilaikulla heti kun kokous päättyisi ja pyytäisi arviota taistelutekniikastaan, jos tuo olisi sattunut sitä huomaamaan.
"Valitettavasti parantajien pesä on tällä hetkellä pois käytöstämme Hiiripennun valkoyskän takia, joten joudutte lepäämään omilla pedeillänne. Ketunkynsi ja Yötassu tekevät kierroksia pesästä pesään, joten teidän ei itse tarvitse huolehtia haavoistanne", Sulkatähti sanoi. Leijonatassu vilkaisi parantajien pesälle, mutta käänsi katseensa takaisin päällikköönsä Seinämäkivellä.
"Kuten aikaisemmin selitin, olemme Kuutamokukan kanssa laatineet suunnitelman millä pääsemme ketuista eroon", naaras jatkoi ja katsoi klaaniaan nyt huolestuneella ilmeellä. Ihan kuin hän ei haluaisi jakaa muiden kesken asiaa mitä tietäisi. Leijonatassu siristi silmiään. Hopeaturkkinen kissa sulki hetkeksi silmänsä, ennen kuin kertoi suunnitelmansa;
"Kuten tiedämme, järven lähellä Nummiklaanin ja Puroklaanin välinen joki nousee, mikä luo pienen rotkon välillemme. Suunnitelmana olisi hukuttaa ketut sinne."

”Öh. Kaislapentu! Kaislapentu!”, naaras huusi itku kurkussa. ”Älä mene!” Pentu katsoi takaisinpäin. ”On aika”, tämä totesi. ”Älä! Älä!”, naaras huusi taas. ”On aika”, pentu totesi, tosin kylmemmin. ”Milloin?”, naaras uteli surullisen kuuloisena. ”Ehkä huomenna. Ehkä kuun päästä. Ehkä ei koskaan”, pentu naukaisi surullisin silmin. ”Okei. Mutta jos voin pelastaa sinut. Pelastan”




*******************



”Lumihäntä!”
”Niin?”, Lumihäntä totesi, vieläkin hengästyneenä. ”Lähdet aamupartioon”, Hiiriturkki määräsi. ”Kielopuro voi huolehtia Kaislapennunsta ja Valkopennnusta”
”Okei”, musta naaras naukaisi. ”Mennäänkö?”
”Itseasiassa Tummakajo johtaa partiota. Mukaan tulevat Aamutäplä oppilaineen ja Tiikerikuu”
*Vihdoinki he ymmärtävät*, Lumihäntä ajatteli tyytyväisenä, ja kehräsi: ”Menen nyt!”

//Arvaatteko kumpi pentu on kyseesä?

Lumitassu istui oppilaiden pesän vieressä ja seurasi katseellaan kuinka Lumihäntä suki vuorotellen ympärillään juoksentelevia Valkopentua ja Kaislapentua. Kolmikko näytti olevan hyvällä tuulella vaikka viileä sää sai monen kissan pysyttelemään pesänsä nurkissa. Oppilas hymyili pienesti katsellessaan pentujen menoa. Melkein pystyisi sanomaan, että he kaikki näyttivät onnellisilta, mutta kolli kyllä pystyi huomaamaan pienen surun pilkkeen kuningattaren silmissä. Sen sijaan, että kaksi pientä karvapalloa hyörivät hänen ympärillään, voisi siinä olla niitä neljä. Lumitassu katsoi omiin tassuihinsa miettiessään kuinka hirveältä Lumihännästä oli tuntunut, kun kaksi hänen pentuaan vain vietiin pois naaraan silmien alta.
*Toivottavasti Tulipentu ja Hopeapentu tulevat vielä joskus löytämään takaisin perheensä luo...* Oppilas ajatteli eikä voinut olla ajattelematta omaa tilannettaan ja sitä, kuinka hän toivoisi Haukkakiidon olevan myöskin osa hänen perhettään. Mutta se olisi mahdotonta, asuihan soturitar täysin eri klaanissa kuin Lumitassu. Kollin suupielille nousi pieni hymynpikainen, kun hän ajatteli nummiklaanilaista. He olivat vain muutama auringonnousu sitten kertoneet toisilleen rakastavansa toisiaan, eikä oppilaan ilolle meinannut olla loppua. Seuraavat päivät oli harmaalaikkuinen kissa kulkenut pää pilvissä, mistä oli kyllä saanut kuulla Täpläliidolta, sekä emoltaan. Onneksi mitään sen nolompaa ei ollut ehtinyt käymään. Ruskeat silmät siirtyivät leirin sisäänkäynnille, kun sitä ympäröivät kaislat alkoivat heilumaan siihen malliin, että joku oli leiriin saapumassa. Lumitassu kohotti ryhtiään nähdessään Ututähden ylvään hamon kulkevan peltomyyrä suussaan tuoresaaliskasalle, Kuplatassu perässään. Valkoturkkinen oppilas pudotti kaksi kalaa pieneen riistakasaan ja kääntyi innokas pilke silmissään mestarinsa puoleen. He vaihtoivat nopeasti muutaman sanan, minkä jälkeen päällikkö kutsui Hiiriturkin pesäänsä. Harmaalaikukas oppilas katseli klaaninsa johtajien menoa, mutta käänsi katseensa kuullessaan lähestyvien tassujen askeleet. Ruskeasilmäinen kolli hymyili kohdatessaan parhaan ystävänsä katseen.
"Ututähti sanoi, että arviointini meni todella hyvin. Hän nimittää minut soturiksi heti, kun Hunajavirran ja Kanijalan partiot pääsevät takaisin leiriin!" Kuplatassu sanoi eikä peitellyt innokkuutta äänessään. Lumitassun virne leveni ja hän nousi puskeakseen valkoturkkista oppilasta. Harmaalaikkuinen oppilas päästi lyhyehkön kehräyksen rinnastaan.
"Onnittelut Kuplatassu!" Hän onnitteli parasta ystäväänsä, minkä jälkeen kermanvaalean kollin silmiin syttyi ilkikurinen pilke.
"Minkä uskot saavasi soturinimeksesi? Kuplakana?" Hän vitsaili eikä voinut olla nauramatta, kun näki Kuplatassun järkyttyneen ilmeen.
"Toivottavasti en ainakaan tuota!" Valkoturkkinen oppilas kauhisteli, mutta hymyili veikeästi sen jälkeen.
"Eikö Kuplahammas tai Kuplakorento olisi parempia?" Tuo ehdotteli ja naurahti perään. Lumitassu ei ollut varma oliko hänen ystävänsä tosissaan nimiehdotuksiensa kanssa, mutta päätti itsekin naurahtaa ja jättää keskustelun siihen.

"Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Ututähti kajautti pesänsä päältä ja katsoi kuinka jo yöpuulle valmistautunut klaani hiljalleen mateli hänen eteensä. Lumitassu istui Kuplatassun vieressä, joka ei meinannut pysyä aloillaan.
"Kuplatassu kiltti rauhoitu! Vaikutat ihan pennulta joka olisi juuri saamassa oppilasnimeään!" Savitassu huokaisi harmaalaikukkaan oppilaan toiselta puolelta. Kermanvaalea kolli ei voinut olla hymyilemättä naarasoppilaan käytökselle, joka onneksi oli pelkkää esittämistä. Tuon silmissä oli nimittäin iloinen pilke. Hänkin oli varmasti yhtä innoissaan hyvän ystävänsä nimitysmenoista, kuin Lumitassukin, ellei jopa innokkaampi.
"Tänä iltana on tullut aika nimittää uusi soturi klaanissamme!" Ututähti sanoi kaikkien kuullen ja laski katseensa oman oppilaansa kohdalle. Kuplatassu ryhdisti jo valmiiksi ryhdikästä olemustaan ja tuijotti mestariaan silmiät ammollaan. Hän vaikutti yhtäkkiä todella itsevarmalta ja näytti jopa rauhoittuvan. Harmaalaikukas oppilas katseli valkoturkkista oppilasta ja mieti koskakohan hänestäkin tehtäisiin soturi. Täpläliito oli lähiaikoina alkanut opettamaan oppilaalleen yhä haastavampia harjoituksia, joten Lumitassu uskoi olevansa koulutuksensa lopussa. Ei häntä vielä varmasti lähiaikoina nimitettäisi, mutta kermanvaalea kolli uskoi aikansa olevan muutaman kuun päässä.
"Kuplatassu, astusitko eteen?" Ututähti pyysi ja koko Puroklaani katseli kuinka valkoturkkinen oppilas asteli ryhdikkäänä päällikkönsä eteen. Harmaalaikukas oppilas tunsi jännittyvänsä ja vilkaistessa sivulleen hän huomasi myös Savitassun olevan täysin liikkumatta. Häntäkin taisi jännittää ystävänsä puolesta.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuplatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Ututähti aloitti seremonian ja koko Puroklaani seurasi hiljaisena sivusta. Kuplatassu kuulosti selvittelevän ääntään ennen kuin vastasi.
"Lupaan!" Valkoturkkinen oppilas kajautti. Lumitassu pidätti henkeään.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuplatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuplamyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa intoasi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi!" Ututähti loikkasi alas Päällikön pesän päältä ja kosketti kuonollaan entisen oppilaansa päälakea. Kuplamyrsky nuolaisi tuon lapaa.
"Kuplamyrsky, Kuplamyrsky!" Lumitassu ja Savitassu alkoivat huutamaan ystävänsä uutta nimeä mihin kohta koko klaani yhtyi. He olivat myöskin ensimmäisinä onnittelemassa tuota, sekä lähtivät viimeisinä tuoreen soturin luota, kun Kuplamyrskyn piti jäädä yöksi vahtiin.

"Miltä kuulostaisi, jos järjestäisimme pienen pilan Myrskytuulelle?" Pikkupentu supatti sisarustensa korviin. He kaikki kolme olivat painautuneet toisiaan vasten saadakseen lämpöä lehtikadon kylmyydeltä siksi aikaa, kun Kaunokirjo oli lähtenyt tekemään tarpeitaan. Leiriaukiolla ei ollut ketään muita Myrskytuulen ja Aaltotähde lisäksi, Uskosielun johtama metsästyspartiokin oli juuri lähtenyt matkaan. Tuhkapentu vilkaisi sisartaan kysyvällä ilmeellä.
"Miksi haluat järjestää pilan Myrskytuulelle?" Pentu kysyi, kääntyen katsomaan leirin laitamalla istuvaa varapäällikköä ja isäänsä, jotka tyynesti juttelivat keskenään. Tummanharmaa naaras ei olisi ikinä uskaltanut kävellä heidän luokseen ja keskeyttää keskustelua. Ei sinisilmäistä kissaa Aaltotähti pelottanut, mutta Myrskytuuli, vaikkakin hyvin iloinen ja positiivinen kissa, vaikutti Tuhkapennun silmään todella epämiellyttävältä ja jopa uhkaavalta seuralta. Kuten melkeinpä jokainen muukin kolli Vuoritoklaanissa Kurkipentua lukuunottamatta. Pikkupentu huokaisi ääneen ja pyöritteli silmiään.
"Koska minulla on tylsää! Haluan tekemistä Tuhkapentu!" Pikimusta pentu valitti ja vilkaisi vieressään makaavaa Kurkipentua, joka vastasi epäilevällä katseella takaisin. Pentujen välille laskeutui hiljaisuus.
"Tehkää mitä haluatte, minä en ole osallistumassa", kollipentu murahti ja käänsi selkänsä sisarilleen. Tuhkapentu luimi hieman korviaan ja katsoi Pikkupentua, jonka kasvoilla oli vaikeasti luettava ilme. Oli kulunut neljäsosakuu siitä, kun Kurkipentu oli päässyt pois parantajan pesästä murtuneen tassunsa takia, minkä hän silloin sai, kun pentukolmikko päätti livahtaa ulos leiristä. Valkoturkkinen kissa varmasti vieläkin ajatteli tapahtunutta eikä varmastikkaan halunnut osallistua enää yhteenkään juoneen mitä hänen pentuetovereidensa suusta kuuluisi. Tummanharmaa pentu tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta, olihan se ollut hänen ideansa lähteä silloin leiristä. Pikkupentu siirtyi lähemmäs sisartaan ja katsoi tuota vihreillä silmillään.
"Kai sinä nyt edes olet mukana tässä?" Pikimusta pentu kysyi ja vilkaisi suuntaan missä Myrskytuuli ja Aaltotähti vielä juttelivat. Tuhkapentu luimi korviaan eikä vastannut tuolle hetkeen. Hän ei haluaisi lähteä mukaan pilaan, muttei myöskään haluaisi pahoittaa pentuetoverinsa mieltä.
"Milloin me tekisimme tämän pilan?" Tummanharmaa pentu kysyi.
"Vaikka silloin, kun hän on yksin. Ei isä kauaa tuossa jaksa jutella", Pikkupentu sanoi itsevarmasti ja he molemmat kääntyivät katsomaan kahta Vuoristoklaanin johtajaa. Kuin käskystä, Aaltotähti naukui hyvästinsä ja lähti tassuttelemaan omaa pesäänsä kohti, luoden pennuilleen lempeän hymyn matkallaan. Pikimusta pentu ei meinannut pysyä nahoissaan, vaan oli heti repimässä sisartaan pystyyn heidän isänsä kadotessa näköpiiristä.
"Mennään mennään!" Pikkupentu hoputti Tuhkapentua, joka juuri pysyi jaloillaan niin nopean lähdön takia. Tummanharmaa pentu sai kuitenkin kokea ikävän äkkipysähdyksen, kun hän meinasi törmätä Korpinkutsun jalkoihin.
"Varokaas vähän pennut!" Kokenut soturi huudahti ja loikkasi pois kahden naaraspennun päältä. Sinisilmäinen kissa jäi jäätyneenä paikalleen, kun kollin vihaiselta vaikuttava katse kävi heissä.
"Anteeksi Korpinkutsu!" Pikkupentu pyysi anteeksi pikimustalta kissalta, joka jatkoi matkaansa ja näytti menevän suoraan Myrskytuulen luo. Tuhkapentu yritti kerätä itseään samalla, kun hänen sisarensa hymähti tympeästi.
"Nyt meidän juonemme on pilalla!" Pikimusta pentu murahti ärtyneenä. Tummanharmaa pentu ei enää vastannut pentuetoverilleen, eikä jäänyt kuuntelemaan mistä Myrskytuuli Korpinkutsun kanssa keskustelisi vaan palasi takaisin veljensä luo ja asettautui tuon kylkeen kiinni.

Hiisku heräsi auringon paistaessa metallisen laatikon alle, jonne hän oli kyhännyt pesänsä. Ei paikka mukava ollut, ei sitten yhtään, mutta hän oli keskellä suuren suurta kaksijalkalaa, eikä muita paikkoja ollut löytynyt.
Hiisku oli vaeltanut nyt jo kauas kodistaan - tai entisestä kodistaan. Hän oli tavannut ilkeitä kulkukissalaumoja ja mukavia erakoita, kuten erään samanikäisen Lehti-nimisen kollin. He eivät kuitenkaan olleet tulleet oikein juttuun, joten Hiisku oli edelleen vailla matkakumppania.
Nyt olisi jatkettava matkaa kohti tuntematonta. Musta kissa nousi ylös kolauttaen päänsä metallilaatikon pohjaan, joka oli hänen pesänsä katto. Hän kirosi mielessään, mutta hiipi sitten matalana pois vuoteeltaan. Päästyään ulos hämärästä pesästä, Hiisku venytteli ja katseli ympärilleen. Pohdittuaan siinä hetken, naaras päätti lähteä suuntaan, jossa näki kaukana siintävän metsikön.

// Toosi toooosi lyhyt, mut jotain sain aikaseks... :)

12 luku



-Ylös sieltä! Tökin unissaan tuhisevan Lehtitassun hengityksen tahdissa hitaasti kohoilevaa vatsaa.

-Älä, anna kun nukun ensin. Kolli murahti ja käänsi kylkeä edes raottamatta sinisiä silmiään.

Muljautin äkäisesti leimuavia silmiäni vaalean ystäväni selälle ja tömistelin ulos oppilaiden pesästä yrittäen kuitenkin epätoivoisesti varoa muitten häntiä ja muita ruuminosia, joiden omistajat olivat vielä syvässä unessa kuten tummanruskea Pöllötassu joka huitoi käpälillään ilmaa ja maukui levottomana aina, joka iskun välissä. *Minähän en aio koko päivää torkkua kuin mikäkin kotikisun rontti! * Huitaisin äreänä pitkällä hännälläni pikimustaan turkkiini ärsyttävästi takertuneen tummanvihreän sammaleen pois. Nostin katseeni kohti taivasta, jolle ei ollut vielä noussut kuin hieman purppuran väriä, taivas oli kaunis taideteos jonka uumenissa lepäsivät Tähtiklaanilaiset oman elämänsä jälkeen, ei suinkaan hyödyttöminä vaan yhtä tärkeinä kuin kynnet ovat kissalle. Laskin katseeni ja tarkastelin vihreät silmät tarmosta sirrillään aukiota, harmikseni yksikään soturi tai kukaan muukaan ei ollut vielä noussut, etanatkin olisivat nousseet nopeammin kuin he. *Klaanin olisi aika terästäytyä, ei tästä tule mitään jos kaikki vain torkkuvat ja muut klaanit väijjyvät nenän edessä! * Koukistelin kärsimättömänä pitkiä kynsiäni ja tuhahdin turhautumisesta, halusin tehdä jotain hyödyllistä enkä vain rampata herättelemässä “etanoita” ja saada päälle vielä tutisuttavia toruja. *Voisin saalistaa* Vilkaisin huolissani pikkuruista tuoresaaliskasaa, jossa oli vain kohmettunut harmaa hiiri ja jo harmahtava oravan rääpäle. Huokaisin pudistellen päätäni. Lähdin askeltamaan rivakasti kohti leirin uloskäyntiä. *Pitäisikö sittenkin herättää Tomukukka?* Pysähdyin hetkeksi miettimään mahdollisuuksia. Päätin lähteä metsälle yksin jotta en herättäisi Tomukukan lisäksi muita.

//Maailman lyhyin tarina taas kerran... :) hyvä että saa edes jotakin kirjoitettua!//

Pehmeä kuura peitti tiheää aluskasvillisuutta ja kimmelsi aamun hämärässä. Hohde heijastui Tihkutassun keltaisiin silmiin, kun naaras hengittäessään tarkkaili hiljaa ylös nousevaa, sakeaa höyryä. Oppilas tunsi yön pistelevän viileyden vielä turkissaan.
Suuri kissajoukko kulki tasaisesti eteenpäin. Tahti oli ripeä, ja reviirinsä läpeensä tuntevat kissat pujottelivat läpi tuttujen puunrunkojen ja pitkin lumeen tallattuja, liukkaita metsäpolkuja. Suurin osa heistä oli hiljaa, osa koukisteli välillä kynsiään ja pysähtyi pieneksi hetkeksi venyttelemään, ei kuitenkaan niin kauaksi että olisi jäänyt jälkeen. Tihkutassu näki väläyksen Varistähden vakavina tuikkivista, tuimista jäänsinisistä silmistä jotka nyt johtivat joukkoa. Ne saivat naarasoppilaan turkin pörrölle. Kissa vilkuili ympärilleen, ja näki selvästi muidenkin kissojen olevan levottomia. Vain muutama pystyi pysymään kylmänviileänä. Tihkutassu ei tiennyt, mitä olisi eniten taistelulta odottanut. Kunniaa, vai kuolemaa? Tuskaa, vai jotain aivan muuta?
Klaani saapui pian Neljän virran tammelle. Jännitys alkoi kipristellä Tihkutassun käpälien pohjissa, kun hän klaanitovereidensa mukana ohitti tammen ja ylitti Puroklaanin hajurajan. Naarasoppilas väräytti viiksiään kiihtyneenä, ja uskaltautui vilkuilemaan ympärilleen, kun mistään ei kuulunut merkkejä siitä, että joku puroklaanilaisista olisi huomannut toisen klaanin tunkeutumisen.
Maasto oli lumista ja hieman autiota. Tihkutassulla oli suojaton olo ilman valtavia kuusipuita ja korkeaa aluskasvillisuutta. Ympärillä kasvoi pensaita ja kaisloja. Pajukko reunusti piennarta. Jokea, jonka vierellä Kuutamoklaani kulki, peitti ohut jääkerros.
”Tuonne kaislikkoon”, Vasanloikan sihahdus kuului matalana kuiskauksena Tihkutassun korvan juuressa. Oppilas nyökkäsi hämmentyneenä, ja huomasi että edessä häämötti tiiviiltä vaikuttava vatukkapensaikko, josta kumpusi vahva kissan ja kalan löyhkä. Tuuli puhalsi haikeasti, kun ensimmäisen aallon hyökkääjät lähtivät hiipimään hiljaisesti kohti leiriä. Tihkutassu seurasi oman aallonsa hyökkääjiä rinteeseen, ja asettui muiden mukana istumaan tiheän kaislakerroksen taakse. Ylle kaartuva pajukko oli hänestä turvallisen, melkein kodin tuntuinen. Edessä vihertävät, suipot kaislat heiluivat kuin levottomina. Niiden välistä tarkkaavaisesti viikset väristen Tihkutassu seurasi, kuinka kuin varjot Kuutamoklaanilaiset hiippailivat kohti vatukkatiheikköä. Varistähden valtava, tumma hahmo sujahti sisään. Pian sen jälkeen korviasärkevä, raivokas ulvaisu halkaisi ilman. Tihkutassu ei tiennyt, oliko se ollut Varistähti vai kenties joku puroklaanilaisista. Naaras ummisti silmänsä kuin keskittyääkseen ja yritti saada särkevää huutoa pois päästään, kun Puroklaanin leiristä alkoi kuulua muitakin ääniä – yllättyneitä huudahduksia ja taistelevien kissojen vihaista ärinää.
”Ei vielä”, Nummipyörre rauhoitteli kissojaan, joiden hännät nykivät ja silmät kiiluivat malttamattomina. Tihkutassu siirteli tassujaan, kun levottomuus alkoi nykiä hänenkin hännänpäässään.
#Milloin, milloin?#
”Nyt”, Nummipyörre totesi koettuaan ajan oikeaksi, ja viittoi hännällään kohti leiriä.
Tihkutassu tunsi käpäliensä lentävän rinnettä alas. Oppilaan sydän pamppaili kuitenkin raskaasti, ja sujahtaessaan vatukkapensaan alta sisään leiriin, hänen suunsa täyttyi Puroklaanin happamasta ominaistuoksusta. Vaikka hän oli haistanut hajun ennenkin kokoontumisissa ja leirin ulkopuolella, oli se nyt niin vahva, että se sai naaraan hetkeksi pysähtymään. Silloin Piikkiraita pöllähti taistelualueelle hänen viereensä, ja klaanitoverin päästämä, ilkeä sähähdys sai Tihkutassun taas tolpilleen. Naaras loikkasi vaaleanharmaan kollin perässä kissamereen ja tarrasi kiinni kynsillään ensimmäiseen tuntemattomaan kissaan. Valkoinen, pitkäturkkinen oppilas pyrki ravistamaan hänet selästään, mutta onnekseen Tihkutassu huomasi olevansa tällä kertaa suurempi ja voimakkaampi.
#En tiedä mitä tehdä!# Naarasoppilas ajatteli huojentuneena, kun loikkasi alas puroklaanilaisen selästä ja läimäytti kollia kuonoon. Hämmennys ja viha silmissään tuo iski ja tähtäsi kohti Tihkutassun jalkoja. Naaras loikkasi sivulle ja tuuppasi hänet kumoon, kiittäen mielessään soturikoulutuksen suomia refleksejään. Puroklaanilainen ei kuitenkaan käynyt heittopussiksi, vaan nousi oitis ylös ja paljasti hampaansa syöksyessään kohti Tihkutassua. Valkean kissan hurjuus sai Tihkutassun omatunnon soimaan. Hän ei tiennyt tämän kissan nimeä, ja hän tuskin mielellään tutustuisi Tihkutassuun taistelun jälkeen.
Ennen kuin harmaakuvioinen kuutamoklaanilainen kerkesi väistää tai ottaa vastaan valkean kollin iskun, hän tunsi jonkun raastavan selkäänsä. Naaras käännähti ympäri kivusta nähdäkseen huohottavan, tabbykuvioisen kollioppilaan, jonka kuonosta tihkui verta. Kauhu iski Tihkutassuun, kun hän tajusi kääntäneensä juuri selkänsä toiselle vastustajalleen.
#Tämä ei ole mitään leikkiä.# Naaras alkoi haistaa veren metallisen, epämiellyttävän hajun.
#Ehkä en enää koskaan palaa kotiin.#
Hetken ajan Tihkutassu jäi lamaantuneena odottamaan valkean kollin kynsien iskeytytymistä selkäänsä. Kun iskua ei tullut, kuutamoklaanilainen pyörähti pois päin kahdesta vastustajastaan luodakseen etäisyyttä.
”Ruostetassu!” veri kohahti Tihkutassun korvissa, kun sisar näki veljensä ruosteenpunaisen, tahmean ja rasvaisen turkin ja kollin painavan valkeaturkkista oppilasta maahan. Tabbykuvioinen puroklaanilainen murisi ja syöksähti kaksikkoa päin. Tihkutassu puski ikätovereitaan kohti ja työnsi rajusti tabbykuvioisen tieltä, ja ajautui painimaan tuon kanssa pöllyävään, loskaiseen maahan.
Nimettömän oppilaan kynnet viuhtoivat Tihkutassun kasvoja vimmatusti. Vaikka kollilla ei ollut raakaa voimaa, hän taisteli kuin henkensä edestä. Naaras tunsi korviansa kynsittävän, mutta polki vastustajansa vatsaa ja sai lopulta käännettyä tuon alleen kokoetunsa avulla. Kollin silmissä välähti pelko, kun Tihkutassu painoi toisen tassunsa tuon kurkulle, aikeinaan vain pitää häntä aloillaan.
#En ikinä voisi tappaa toista kissaa#, naaras ajatteli ja nielaisi. Takaansa hän kuuli raskaan huokaisun, kun Ruostetassu loikkasi sisarensa vierelle, tassut vapisten, korjaten kuitenkin asentonsa nopeasti.
”Mennään Tihkutassu!”
Naaras nyökkäsi, ja hyppäsi pois voittamansa, uupuneen oppilaan päältä, joka luikki nopeasti auttamaan Ruostetassun tainnuttamaa klaanitoveriaan.
”Siinäs näkivät mistä kuutamoklaanilaiset on tehty”, Ruostetassu uhosi vihreät silmät kiiluen hurjasti, samalla kun kieritti katsettaan ympäri aukiota nähdäkseen oliko kukaan klaanitoveri avun tarpeessa. Kolli näytti muuten hyvinvoivalta, mutta tuon turkkiin oli sekoittunut verta ja lunta, ja tuon toiseen korvaan oli viilletty pahasti, niin että se vuosi vuolaasti. Tihkutassu ravisti turkistaan pölyn huojentuneena. Naaras ei juurikaan ollut ottanut osumaa äskeisestä yhteenotosta, edes selän syvää haavaa ei kirvellyt. Hän huomasi tuntevansa olonsa yllättävän keveäksi. Hengitys höyrystyi ilmaan aamua tiheämmin. Maa oli värjäytynyt punertavaksi. Tihkutassu puristi kyntensä siihen, ja katseli, kuinka uhkarohkeasti Ruostetassu sujahti taistelun tiimellykseen. Sivusilmällään naaras huomasi Kaamostassun ajautuneen painiin jonkun soturin kanssa. Suuri oppilas ei tuntunut hakevan apua elekielellään, mutta Tihkutassu huomasi toisen puroklaanilaisen hiipivän kohti kaksikkoa, aikeissaan yllättää kuutamoklaanilainen. Asiaa enempää ajattelematta harmaa oppilas keskeytti vieraan, punaruskean naaraan loikkaamalla kiinni tuon kylkeen niin, että kissa menetti tasapainonsa. Sen jälkeen hän upotti hampaansa tuon lapaan ja ravisti. Vastustaja sähähti. Tihkutassu luimisti korviaan, ja otti parhaansa mukaan puroklaanilaisen käpäläniskut vastaan.

//Toivottavasti tästä tuli ihan järkevä! Nyt kirjottamaan Paarmalla,, :d

Katselin ympärilleni ja yritin löytää edes pientä valonpilkahdusta tästä pimeästä metsästä mihin olin joutunut. Missä Kostokynsi oli? En muistanut kadottaneen häntä... Oliko Kuutamoklaanin metsä näyttänyt aina näin pimeältä? Maa tassujeni alla tuntui kylmältä, joten niskakarvat pystyssä ja korvat luimittuina lähdin varovasti kulkemaan eteenpäin. Ilma oli viileää eikä ympäriltäni kuulunut ääntäkään, mikä sai koko metsän tuntumaan aavemaiselta ja pelottavalta. En edes haistanut mitään.
- Katsos katsos minkälainen hiiri tänne on eksynyt! Säikähdin yhtäkkiä ympäriltäni kuuluvaa naaraskissan ääntä ja katselin vauhkona lähimpien puskien luo ja puiden oksille. Kuka oikein puhui? Joku kuutamoklaanilainen? En nähnyt mitään, vaikka näköni ei muutenkaan ylttänyt puunmitan päähän metsässä vallitsevan pimeyden takia. Kuitenkin tunsin vahvan pahan voiman ympäröivän minut ja jäin jäätyneenä paikoilleni odottamaan mitä tapahtuisi.
- Voi sinua raukkaa, pahaenteinen mourunta mitä seurasi kolkko nauru kaikuivat ympärilläni. Katselin ympärilleni ja lukittauduin nähdessäni parin vihreitä silmiä vieressäni olevan puun oksalla. Olisin peruuttanut muutaman askeleen, mutta jalkani eivät suostuneet toimimaan. Tuijotin peloissani vihreää silmäparia.
- Ku-kuka olet? Ääneni värisi kauhusta, hyvä että sain kurkustani edes kuulumaan jonkinlaista ääntä. Vihreät silmät siristyivät ja hahmo näytti nousevan jaloilleen puun oksalla. En vieläkään pystynyt liikkumaan, kylmä maa tuntui vetävän tassujani vain syvemmälle sen uumeniin.
- Sinun pahin painajaisesi, naaras hykersi ja pudottautui alas puusta suoraan eteeni. Tuijotin hopeaturkkista naarasta kauhuissani ja tuo katsoi minua mielipuolinen virne kasvoillaan.
- Mi-mitä sinä haluat? Ääni täristen kysyin, yrittäen valmistautua mahdolliseen hyökkäykseen, vaikken paikoillani juuri liikkunutkaan. Naaras vaikutti todella uhkaavalta jo pelkän olemuksensa kannalta, enkä voinut olla pelkäämättä henkeni edestä. Mitä hän oikein halusi minusta? Ja miten edes olin päätynyt tähän tilanteeseen?
- Haluan kertoa sinulle totuuden itsestäsi, vihreäsilmäinen naaras sihahti ja otti askeleen eteenpäin. Vasta silloin sain jalkani taas liikkeelle ja peruutin kauemmas tuosta. Mitä hän oikein tarkoitti sanoillaan, kertoa totuuden minusta?
- Mitä tarkoitat? Kysyin hämilläni. Miten tuo naaras tietäisi jotakin minusta, mitä minä itse en tietäisi? Emme edes olleet ikinä tavanneet! Miten se oikein olisi mahdollista? Hopeaturkkisen kissan ilkeä virne leveni.
- Etkö itse tiedä? Tuo kysyi hyytävällä äänensävyllä ja kurottautui lähemmäs minua. Olisin perääntynyt, mutta takajalkani osui johonkin ja nopeasti taakseni vilkaistessa huomasin ajaneeni itseni puuta vasten. Käännyin ja kohtasin vihertävät silmät. En pystynyt enää liikkumaan pelon ja takanani olevan puun takia, tuskin edes hengitin enää. Naaraan kasvoilla oli aluksi hämmentynyt ja kysyvä ilme, mutta se kirkastui nopeasti, kuin tuo olisi juuri älynnyt jotakin.
- Sinä et tosiaankaan tiedä! Harmaa naaras henkäisi ääneen ja perääntyi muutaman askeleen yllättyneenä. Olisin varmasti käyttänyt tilanteen hyväkseni ja paennut paikalta kissan perääntyessä, mutta mielenkiinto sisälläni heräsi ja sai minut pysymään paikoillani. Mitä hän tarkoitti, mitä asiaa minä en tiennyt?
Asia varmasti oli tärkeä, miksi muutenkaan naaras olisi ollut noin yllättynyt?
- Tiedä mitä? Kysyin hämmentyneenä. Vaikka pelkäsinkin yhä, ei ääneni tärissyt ja olin nostanut korvanikin pystyyn mielenkiinnon takia. Hopeaturkkisen kissan vhreät silmät viiruuntuivat ja hän näytti hetken miettivän jotakin. Seisoin paikoillani, minun teki mieli käskeä naarasta kertomaan asia minulle eikä odottaa tässä ihoa raapivassa hiljaisuudessa. Hänhän oli juuri kertomassa minulle totuutta itsestäni, joten miksi hän nyt oli hiljaa? Kissa hetken mietinnän jälkeen nosti kylmän katseensa minuun ja vienosti hymyillen sanoi;
- Sinä odotat pentuja, äänensävy oli kylmä ja tunteeton, mutta ilkikurinen hymy antoi ilmi, että naaraas oli selvästi enemmän iloinen uutisesta kuin välinpitämätön. Minulla kesti monta sydämenlyöntiä edes tajuta mitä hopeaturkkinen kissa oli sanonut. Pentuja? Minulla? Mutta... Miten? Kenen?
- Mistä... Mistä sinä sen tiedät? Kysyin ääni väristen. En tohtinut uskoa vihreäsilmäisen naaraan sanoja, miten minä voisin muka pentuja... Suhteeni Kostokynnen kanssa oli vasta niin alussa! Vaikka minun pitikin ajatella paljon tärkeämpiä asioita kuten missä olin ja miten pääsisin takaisin kumppanini luokse, pentu-uutiset veivät kaiken huomioni. Muistin juuri ja juuri hengittää kaikkien näiden järkyttävien uutisten keskellä.
- Pikkulintu lauloi ja kertoi sen minulle... Tiedäthän, että kuolleet sukulaisesi saavat kaikenlaista tietoonsa ennen teitä kuolevaisia? Naaras hyrisi ja alkoi hitaasti kiertämään tärisevää hahmoani. Tuijotin maata tassujeni edessä ja yritin parhaani mukaan selvitä järkytyksestä. Hopeaturkkisen kissan äskeinen selitys tuntui mitättömältä tämän kaiken keskellä. Pystyisinkö näin nuorena olemaan hyvä emo pennuilleni? Sävähdin hieman tuntiessani vihreäsilmäisen kissan hännän hipaisevan kylkeäni ja jäädyin taas paikalleni.
- Ja nyt se totuus sinusta, tuo naukaisi ja laski päänsä omani viereen ja kuiskasi korvaani;
- Sinä et tule viettämään päivääkään pentujesi kanssa. Sinä hylkäät heidät Kostokynnelle ja jätät heidät kaikki taaksesi. He kasvavat ja elävät ilman sinua, koska et pystynyt elämään heidän kanssaan. He tulevat kiroamaan nimeäsi koko elämiensä ajan, Sielutaivas, naaras kuiskasi ja käveli sitten eteeni. Hänen seuraavat sanansa olivat pelkkää kaukaista puhetta minulle, en varmasti olisi kestänyt mitään uutta enää. Päässäni ja rinnassani jyskytti niin lujaa, pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan. Pentuja ja Kostokynsi, jotka tulisin hylkäämään vastuuta paetessani? Olisinko oikeasti niin julma?

Havahduin tuniessani jonkin vierelläni liikkuvan. Avasin silmäni, minulla kesti hetki totutella pimeässä näkemiseen. Ilman kosteus ja kylmyys sai minut värisemään, joten painauduin tiukemmin vieressäni olevaa lämmintä Kostokynttä kohti, jonka rauhallinen hengitys oli ainoa ääni mitä sillä hetkellä kuulin. Tunsin kumppanini kiertävän pörröistä häntäänsä ympärilleni, mikä loi turvallisen olon minulle. Katselin hetken hänen tassujensa välissä olevia kasvoja, kunnes tajusin viileiden kyynelien virtaavan poskikarvojani pitkin. Tiesin etteivät äsköiset tapahtumat olleet unta, olin todella käynyt Pimeydenmetsässä ja kohdannut hengen, joka oli kertonut tulevaisuudestani... Mutta katsoessani Kostokynttä, en voinut uskoa kuulemaani todeksi. Minä en tuntenut muuta kuin rakkautta häntä kohtaan. En minä ikinä pystyisi enää jättämään häntä, vaikka mitä tapahtuisi. Eikä kolli ollut näyttänyt tai tehnyt elettäkään minunkaan pettämisekseni, ei kertaakaan koko yhteiselomme aikana. Aikaisemmat epäilyni olivat kaikki kadonneet. Vedin häntäni vaistomaisesti kylkeni viereen ajatellessani pentujamme. Olinko ihan oikeasti tiineenä? Mitä, jos se Pimeydenmetsän henki olikin vain valehdellut minulle? Spekuloinnille ei riittänyt aikaa, kun huomasin mustan hahmon ilmestyvän eteeni. Minulla kesti hetki tajuta kissan olevan Synkkäkukka, joka seisoi ketunmitan päässä meistä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, melkein ollenkaan Kostokynnen tavattuani. Mutta se surullinen, synkkä ja katuva ilme naaraan kasvoilla vastasi oitis kysymyksiini. Pimeydenmetsän henki oli tämän takia yrittänyt estää minua kiintymästä kumppaniini. Koska nyt odotin pentuja, jotka tulisin hylkäämään. Päästin äänettömän, mutta kivuliaan henkäisyn ja hautasin kyynelistä kosteat kasvoni tassuihini. Yritin nyyhkyttää hiljaa ja liikkumatta, niin ettei Kostokynsi heräisi. En haluaisi kertoa asiasta hänelle.

13 luku



Kannoin meilihyvää herättävän pulskaa varista vaivalloisesti pienessä suussani. Saalistustuokio oli alun perin ollut hyvä idea mutta tämä oli kyllä jo todella hyvä asia kylmän lehtikadon aikaan. *Entä jos minulle kimpaannutaan silti?* Aurinko oli nytkin noussut vasta puoliksi taivaalle. Huonolla tuurilla törmäisin aamupartioon ja voisin saada kauheat torut siitä että olin lähtenyt omille teilleni kertomatta kenellekkään. Laskin pikimustan variksen hetkeksi kohmeiseen maahan ja sylkäisin suussani ilkeästi kutittelevat höyhenet sen viereen.Nostin katseeni pois maasta ja pikimusta höyhenpeitteisestä linnusta. Avasin vihreät silmäni suuriksi ja tarkastelin kaunista vuorimaisemaa iloisena siitä että se oli kotini, vuoria, puita ja kirkkaasti kimmeltäviä puroja, mitä muuta kissa olisi voinut muka toivoa? Kuurainen maa sai käpäläni taas liikkeelle. Nostin variksen taas suuhuni ja annoin linnun herkullisen tuoksun leijailla houkuttelevasti kylmettyneen nenäni edessä. Lähdin loikkimaan varmoin käpälin mutta varovaisesti kohti leiriä ja haistelin vähän väliä aamupartiosta varoittavia merkkejä, sillä en todellakaan halunnut jäädä kiinni.


//Ääh, ei saa taas oikein mitään kirjoitettua//