Sorasydän oli huomannut kuinka Perhospentu oli mennyt ulos leikkimään Kurkipennun ja tämän sisarusten kanssa. Hän oli mielissään siitä, että vanhempi kollipentu otti nuoremman leikkimään heidän kanssaan eikä näyttänyt nyrpeältä siitä, että Perhospentu halusi liittyä heidän leikkeihinsä. Hän huokaisten pudisteli päätään ja siirsi huomionsa kaukaisimmalle sammalpedillä, missä pieni hiekanvaalea pentu makasi yksinään. Sirkkapentu oli kietonut ohuen häntänsä ympärilleen ja hieman vapisi paikoillaan. Hän huokaisi syvään ja hennoin askelin kulki siskonpoikansa luokse ja kosketti hellästi tämän päälakea. Pentu värähti hänen kevyeen kosketuksensa alla, muttei valittanut. Hän olisi luullut, että kollipentu olisi yrittänyt tulla lähemmäs ja hakea hänen lämpöään ja huomiotaan, mutta pentu ei liikahtanut hiirenmittaakaan lähemmäs häntä.
"Sirkkapentu", hän kuiskasi varovaisesti ja kävi maaten pennun viereen. Pienin liikkein hän siirsi hiekanvaaleaa kollia lähemmäs vatsaansa ja antoi tuon itse painautua hänen vatsakarvojaan vasten.
Hän katsoi pentua katse lempeänä, kun tämä varovaisesti liikkui lähemmäs häntä. Pentu ei sanonut mitään, vaikka varmasti olikin tajunnut osaavansa luoda sanoja. Eihän Sirkkapentu ollut kuin alle päivän hänen pentujaan nuorempi. Sirkkapentu ei päästänyt inahdustakaan suustaan, kun harkitsevasti raotti toista silmäänsä ja sulki sen sitten. Sorasydän seurasi kuinka kollipentu availi molempia silmiään ja siristeli niitä sitten hämärässä valaistuksessa. Pennun huomio nopeasti kiinnittyi häneen, kun tuo ymmärsi, ettei ollut tässä paikassa yksin. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, kun Sirkkapentu tuntui panevan kaiken mieleensä, mitä vain hänessä näki.
"Sinä..", pentu hiljaa sanoi saaden Sorasydän hieman säpsähtämään ja räpsäyttämään silmiään. Sirkkapentu katsoi häntä varuillaan ja sellaisella hieman surumielisellä katseellaan.
"S-sinä et ole emoni. Eikö niin..?" Sirkkapentu kysyi heiveröisellä äänellä, mikä sai valkoruskean naaraan silmät avartumaan. Mistä pentu tiesi? Mistä Sirkkapentu pystyi huomaamaan sen? Toinenhan oli vain katsonut häntä jonkin aikaa ja nyt osasi jo sanoa, ettei hän ollut tämän emonsa.
"Sinä et tuoksu samalle kuin emo", Sirkkapentu jatkoi hiljaisesti kuin selittäen sanojaan hänelle ja katsoi häntä kohden suurilla kellertävän vihreillä silmillään.
"Olet aivan oikeassa, en ole emosi", Sorasydän hetken jälkeen vastasi, mutta hymyili heti perään lohduttavasti,
"Mutta vaikken olisikaan emosi, pidän sinusta silti huolta ja kohtelen sinua omana pentunani. Emosi ei nyt pysty hoitamaan sinua ja, koska olen hänen siskonsa eli sinun tätisi, lupasin huolehtia sinusta."
"Ai", pentu miukaisi mietteliään oloisena ja sitten yritti jaloilleen. Sirkkapentu hieman horjuen pääsi seisomaan ja hänestä tukea ottaen pystyi seisomaan kunnolla paikoillaan. Sorasydän seurasi katseellaan kuinka tämä hiljalleen kulki kohti pentutarhan suuaukkoa ja vain pari silmänräpäystä myöhemmin hiekanvaalea pentu oli kadonnut hänen näköpiiristään sanaakaan sanomatta.

//en oikeen osannu enää jatkaa tätä, joten tää jäi tällaseen pikkupätkään :D

Aurinko alkoi jo laskemaan kaukaisimpien vuorten taakse, kun vihdoin nousin tassuilleni ja lähdin hiljalleen tassuttelemaan pentutarhaa kohden. Hento tuuli pyyhälsi aukion läpi ja tunkeutui turkkini sekaan sekoittaen sitä. Vaikka leirimme olikin vuorten uumenissa, silti viileä tuuli löysi tiensä sisälle tänne ja sai monet kissat pörhistämään turkkejaan. Tunsin kuinka korvani liimautuivat niskaani vasten ja pientä tuulta vasten taistellessani, oli kävelyvauhtini hiljentynyt enkä meinannut nähdä eteeni, kun yritin keskittyä pitämään katseeni maata kohden, jottei viima olisi kylmettänyt kasvojani.
Otin pari nopeampaa askelta, kun pystyi haistamaan pentutarhan maidon hajun ja tuntemaan sen lämmön. Helpottuneena huokaisin, kun olin päässyt pienempään luolastoon, joka veisi muutamalla askeleella muiden pentujen ja heidän emojensa luokse. Höristin korviani kuullessani iloiset huudahdukset ja helposti pystyin erottamaan ne Siilipennun, Perhospennun sekä Keltapennun ääniksi. Painauduin hieman maata vasten ja lähes hiippailin varpasillani lähemmäs kolmikkoa. Kurkistin nurkan takaa ja huomasin pentukolmikon. He leikkivät jonkinlaisella sammalpallolla ja iloisin huudahduksin kopittelivat sitä ja sitten viskasivat toisilleen. Avartunein silmin seurasin kuinka he loikkasivat ilmaan ja tassuillaan nappasivat sammalpallon omalla vuorollaan. Hieman päätä kääntäessäni huomasin myös ruskeavalkoisen Sorasydän, joka seisoi aivan muutaman hiirenmitan päässä pennuistaan ja katsoi heitä sellaisella jopa imelän lempeällä katseella. Naaraan kasvoilla oli hymy, joka näytti juuttuneen hänen kasvoilleen naaraan tarkkaillessa pentukolmikkoa. Korvani luimistuivat uudelleen katsellessani kuinka hauskaa heillä oli.
Miksei minun emoni ollut täällä kanssani? Eikö häntä tosiaan kiinnostanut, mitä minä tein tai missä olin? Olin aikaisemmin nähnyt kilpikonnakuvioisen soturittaren, Kieppumyrskyn aukiolla itsekseen seisoskelemassa. Vaikkei hän ehkä ollutkaan näyttänyt ollenkaan minulta, tiesin kuitenkin, että hän oli emoni. Sorasydämen ei ollut edes tarvinnut kertoa kuka heistä oikeasti oli emoni, minä vain tiesin. Ehkä se oli hänen hajunsa, joka leijaili nenääni ja sai tunnistamaan hänet samaksi kissaksi, joka oli hetken ollut kanssani ja sitten hylännyt minut Sorasydämelle. Purin hammasta vihastuneena enkä voinut mitään ulos vetäytyneille kynsilleni. Tietenkin olin kiitollinen, että Sorasydän oli ottanut minut huovaansa ja katsoi perääni edes jollain tasolla, mutta ei se siltikään korvannut omaa emoani.
Ottoemoni huomio oli aina hänen oikeissa pennuissaan enkä tietenkään voinut syyttää häntä siitä. Hänellä oli kaikki oikeudet olla huolestuneempi ja tarkempi omien pentujensa kohdalla. En silti voinut mitään kateellisille tunteilleni, mitkä syttyivät minussa aina samalla sekunnilla, kun näin kolme iloista pentua, jotka parveilivat emonsa parrasvaloissa.
Pudistelin päätäni ärtyneenä ja varovaisin, todella hiljaisin askelin tulin pois piilostani ja nopeasti heihin edes vilkaisematta pingoin omalle sammalpedilleni ja kävin siihen makaamaan. Olin päättänyt nopeasti, että Siilipentu, Perhospentu ja Keltapentu saivat pitää emonsa ihan itsellään enkä omalla läsnäolollani vienyt ollenkaan tilaa sammalpediltä, jossa he kaikki yöpyivät Sorasydämen kanssa. Painoin pääni tassujeni päälle ja vein häntäni kasvojeni eteen sen verran, ettei kukaan pystynyt tekemään katsekontaktia kanssani, mutta niin, että pystyin itse sieltä kurkkimaan muita. Huomasin Sorasydämen katsovan minuun päin, mikä sai koko kehoni säpsähtämään ja nopeasti sulkemaan silmäni. Nielaisin hermostuneena tuntiessani kuningattaren katseen turkillani. Odotin aivan hipihiljaa siihen asti, että hän lopulta siirsi katseensa pois minusta, koska vasta silloin pystyin taas katsomaan heidän neljän suuntaansa ja heitä katsellessani hymyilin surumielisesti. Hetken jaksoin ihailla nelikkoa ja unelmoida saavani samaa tulevaisuudessa, kunnes annoin silmieni painua kiinni ja hempeän tuulenvireen tuudittaa minut uneen.

Viileä tuuli ihollani sai silmäni aukeamaan. Käperryin yhä pienemmäksi keräksi yrittäen saada lämpöä kehostani, mutta nopeasti huomasin olevan lähes mahdotonta. Minulla oli todella ohut turkki, joka ei suojannut ollenkaan kylmältä viimalta tai miltään muultakaan.. Sorasydän oli monesti kertonut meille neljälle minkälainen Lehtikato oli ja kuinka kylmä tälläkin hetkellä ulkona oli. Meidän onneksemme emme olleet vielä tarpeeksi vanhoja mennäksemme ulos aukiolta.
“Sirkkapentu? Jos sinulla on kylmä niin voit tulla tänne, täällä on kyllä tilaa”, Sorasydämen ääni sai katseeni liikkumaan valkoruskeaan naaraaseen, joka katseli minua kauniin sinisillä silmillään lempeästi. Katselin häntä hetken takaista, jonka jälkeen pudistelin päätäni ilmeettömänä.
“Ei minulla ole mitään hätää”, ilmoitin lyhyesti ja hänen katseensa alla nousin jaloilleni ja kankeasti liikuin pentutarhan suuaukolle ja olin juuri karkaamassa pois ottoemoni polttavan katseen alta, mutta hänen naukaisunsa pysäytti minut aloilleen.
“Minne olet menossa? On niin aikaista enkä usko, että kukaan on vielä aukiolla”, hänen pehmeä äänensä totesi. Käännyin hieman hänen puoleensa, jotta pystyin vastaamaan vanhemman katseeseen ja osoittamaan hänelle, että olin kyllä kuunnellut.
“Menen aukiolle katsomaan, kun aamupartio lähtee”, kerroin yksinkertaisesti. Ei minua tosin mikään aamupartio kiinnostanut edes hiirenviiksen vertaa, kunhan nyt vain halusin olla yksin enkä Sorasydämen paahtavan tuijotuksen alla. Sorasydän katsoi minua hölmistyneenä, mutta nyökäytti päätään, minkä otin myönteisenä vastauksena ja nopeasti käännähdin ympäri ja loikin ulos pentutarhasta aukiolle, missä henkäisin syvään.
“Eihän aamupartio lähde vielä hetkeen..”, kuulin valkoruskean kuningattaren mutinan, mutta päätin olla välittämättä siitä. Sitä paitsi olihan hänellä kolme ihan omaa pentua, joiden perään hän saisi katsoa ihan sydämensä pohjasta.
Aukiolla tosiaan ei ollut montakaan kissaa ja ne, jotka olivat aukiolle hortoilleet, näyttivät väsyneiltä ja riuttuneilta. Sorasydän oli maininnut siitäkin, että Lehtikahdon aikana monesti kissat näkivät nälkää, koska riistasta oli niin suuri pula. Hänen mukaansa, kun lumi satoi maahan, kaikki eläimet ottivat jalat alleen ja pakenivat tai piiloutuivat sellaisiin paikkoihin, mistä niitä oli vaikeaa jäljittää ja metsästää. Pudistelin päätäni. Ei Lehtikato voinut niin paha olla, ettei kokeneemmatkaan soturit saaneet metsästettyä riistaa. Eikös lumikin ollut vain sellaista valkoista höttöä, joka oli jonkin aikaa maassa, jonka jälkeen katosi mystisesti muualle?
Katsettani liu'uttaen läpi aukion, huomasin tummanharmaan kollin, jolla oli mustia raitoja selässään sekä ruskeaturkkisen vihreä silmäisen kollin istuskelevan lähellä tuoresaaliskasaa. He eivät selvästi olleet ystäviä, vaikka istuivatkin aika lähellä toisiaan. Kaksikko ei puhunut toisilleen sanaakaan eikä vilkuilleet toisiaan vaan katselivat eteenpäin mietteliäinä. Kurtistin kulmiani heidän käytökselleen, mutta annoin nopeasti olla nimittäin klaanin varapäällikkö, vitivalkoinen harmaalaikkuinen Myrskytuuli asteli ulos sotureiden pesästä mukanaan muutama kissa ja kulki lähemmäs tuoresaaliskasaa kasaakseen aamupartion. Höristin korviani kuullakseni hänen sanansa, vaikkei minua kiinnostanutkaan kuulla, ketkä hän oikein valitsisi partioon, mutta sen sijaan tiesin Myrskytuulen olevan arvostettu kissa ja halusin kuulla hänen sanottavansa. Uskoin, että hän tulisi mainitsemaan ainakin kylmistä ilmoista ja siitä samasta, mistä Sorasydän oli jaksanut puhua pälpättää muutaman päivän aikana ihan tarpeeksi.
“Koko yön on tuullut todella paljon ja sen takia haluan muistuttaa kaikkia, että näin Lehtikadon aikaan vuoristopolut ovat todella liukkaita, mikä tekee niistä hengenvaarallisia. Joten muistakaa, että tuuli on erittäin voimakas ja polut liukkaita”, Myrskytuuli kertoi vakavasti ja katsoi jokaista luonaan olevaa kissaa osoittaakseen olevansa ihan tosissaan. Hänen ympärillään olevat kissat nyökyttelivät päitään ja näyttivät kaikin tavoin olevan aivan samaa mieltä kollin kanssa.
“Tämänpäiväistä aamupartiota johtaa Tummavarjo, jonka mukaan lähtee Jänisloikka, Ruskasiipi sekä Kieppumyrsky”, Myrskytuuli ilmoitti ja käänsi katseensa siihen mustaraitaiseen kolliin, joka katsoi varapäällikköä jo valmiiksi ja tuntui nopeasti ryhdistäytyvän, kun varapäällikön huomio oli hänessä.
“Yrittäkää saada mahdollisimman paljon riistaa, jopa riuhtuneimmakin.”
“Tietenkin”, ilmeisesti Tummavarjo naukaisi kumartaen hieman ja viittoi sitten kolmikon seuraamaan itseään. Annoin katseeni poreutua Kieppumyrskyyn, joka tasaisin askelin seurasi partion etunenässä liikkuvaa kissaa. Nytkin taisin olla Kieppumyrskylle pelkkää ilmaa. Ei olisi ollut väliä olinko tässä vai en, häntä ei selvästikään kiinnostanut se. Ärtyneenä purin hammasta ja hiippailin leirin reunamille ja kävin makaamaan. Kiersin häntäni itseni ympärille suojaamaan kylmältä ja annoin itseni sitten vaipua omiin ajatuksiini.

//eka tarina Sirkalla jeii :D

-Tuiskuturkki! Jänisloikka! Teidän pitää kertoa! Olen elänyt koko tämän hetkisen elämäni valheessa! Vaadin kirkkaan vihreät silmät surusta ja vihasta leimuten.



-Mistä puhut? Tuiskuturkki oli vältellyt minua siitä asti kun oli kuulllut Jänisloikalta että olin saanut tietää totuuden.



-Tietävätkö Ruusutassu ja Aurinkotassu? Kysyin haastavasti vaikka uskoin tietäväni vastauksen.

Emo pudisti synkkänä lumenvalkeaa päätään ja lähti pois, Jänisloikka loi minuun vielä viimeisen arvioivan katseen ja loikki sitten “emon” perään.



Tomukukka oli ilmestynyt vierelleni, tämä nyökkäsi ja loi minuun säälivän katseen. Koko klaani oli saanut tietää että Tuiskuturkki ja Jänisloikka eivät olleet vanhempani.



-Meidät on laitettu Sädeloisteen johtamaan metsästyspartioon Marjaleuan, Ampiaispiston, Aurinkotassun, Jäkäläaskeleen ja itsemme kanssa. Tomukukka selitti kun lähdimme tassuttamaan leirin toiselle puolellle missä muu partio odotti hieman närkästyneenä.



Sädeloiste lähti johdattamaan joukkoa kohti pientä metsäaluetta lähellä Puroklaanin rajaa //Toivottavsti meni paikan määrittely oikein//Siellä oli harvapuinen metsäalue jossa liikkui hyvällä tuurilla lehtikadon aikaan hieman hiiriä sun muita pikkueläimiä, jolla saisimme ruokittua ehkä pari kissaa. Sädeloiste antoi merkin hännnällään ja jakauduimme pareiksi. Opillaat olivat mestariensa kanssa ja jäljelle jääneet soturit olivat jo lähteneet liikeelle. Katsoin ihailevasti kun Sädeloiste luisteli huurteisilla lehdillä aiheuttamatta pienintäkään ääntä. Havahduin kun Tomukukka tokkäsi minua käpälällään kylkeen. Päästin melkein pienen älähdyksen mutta mestarini laittoi häntänsä suuni eteen. Kun hän otti sen pois huomasin syyn. Vihreät silmäni huomasivat pulskan peltohiireen, joka kuopi jäisestä maasta hyönteisiä. Nyökäytin mestarilleni ja lähdin astelemaan hiiren hiljaa kohti saalista, joka kyykötti hangessa kuin ei olisi kuullut MITÄÄN. Näin meripihkasilmien välähtävän pusikon toiselta puolelta. Vetäisin jalat alleni ja jännitin lihakseni ponnistaakseni loikkaan. Ponnistin liikauttaen kohmeistä lehteä joka sai hiiren havahtumaan, mutta liian myöhään. Laskeuduin siististi hiiren viereen ja kouraisin sen mustalla käpälälläni kiinni, puraisin pienen otuksen selkärangan poikki mielihyvää uhkuen ja kiitin hiljaa Tähtiklaania.

-Hyvin napattu! Tomukukka kehui meripihkan väriset silmät ylpeydestä loistaen.

Mielihyvä kasvoi sisälläni kun tassutimme hetken pääästä takaisin tapaamispaikalle. Huomasin, että muutakin partiota oli onnistanut, Marjaleuka oli saanut naakan, Aurinkotassu hiiren, Ampiaspistos laihahkon oravan, Sädeloiste ruipelon hiiren ja Jäkäläaskel oravan.

-Näillä ruokimme ainakin puoli klaania, Sädeloiste mongersi orava suussaan.

-Sinun hiiresi täytyi kyllä olla harvinsaisen pöhkö! Aurinkotassu kiusoitteli.

-Itse olet pöhkö! Muljautin vihreitä silmiäni ärsyttävälle veljelleni, jolla oli pilkettä silmäkulmassaan.

Ampiaispistos vilkaisi tiukasti veljeeni jolloin tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta paikalta. Kun partio lähti leiriä kohti Aurinkotassu jättäytyi kulkemaan vierelleni.

-Voi ei! Juodun ihan varmasti siivoamaan pentutarhan KAIKKI makuaaluset! Aurinkotassu naukui muka voipuneena.

Päästin hilpeän mrrau naurahduksen ja pukkasin oranssia veljeäni kylkeen.

-Se olisi kyllä sinulle ihan oikein! Vitsailin hiiri suussani samalla ripeästi eteenpäin tassutellen sillä

muu partio oli ehtinyt jo paljon kauemmas ja olimme jääneet pahasti jälkeen.

10 luku



-Emosi on Usvaturkki. Tuiskuturkki oli saanut kuulemma tarpeekseen salailusta eikä ollut pystynyt enää salaamaan ottopennultaan asioita jotka olivat olleet liian kauaun pimenossa.

-Usvaturkki on Jänisloikan sisar joka kuoli suojellessaan teitä ketulta joka oli muinoin tunkeutunut leiriin. Kuulin kaamean rääkäisyn ja sen pedon verenhimoista räksytystä pentutarhan suulta, oli kuuhuippu. Nousin toukkuraisen vuoteestani ja säntäsin pentutarhalle, sivalsin kettua kylkeen ja tunsin kuinka aukinaisesta haavasta pulppusi kuumaa verta. Petoeläin ravisteli Usvaturkkia niskanahasta ja kuningattatren lukuisista nirhamista tihkui verta. Kettu katkaisi emosi selkärangan kuin ohuen puutikun. Hän oli kuollut. Lamaannuin täysin, en voinut oikein mitään sille että vain seisoin tyrmistyneenä katsellen ketun julmasti välähtäviä silmiä. Pystyin vain katsomaan kauhuissani kun kettu loikki pois paikalta retuuttaen valkoturkkista hahmoa, emoasi. Tuiskuturkki vetäisi henkeä ja lopetti hetkellisesti, tarinan kertominen tuotti hänelle tuskaa joka paistoi kirkkaana valkean naaraan silmistä.

-Se oli nopeasti ohi. Tuiskuturkki niiskautti surullisena nenäänsä.

-Kun katsoin teidän pieniä silmiänne en voinut kuin ajatella että voin korvata tapahtuneen ottamalla teidät hoiviini, kolme orpopentu raukkaa. Tuiskuturkki lopetti nuolaisten pari kertaa rintaansa.

-Nyt ainakin tiedän keltä kysyä tähtiklaanissa. Mumisin itsekseni.

-Mitä? Valkea naaras hämmästyi kuultuani sanani.

-Siis kenelle tiuskia kuutamoklaanissa! Kailotin pöhkön pikavalheeni kun Tuiskuturkki oli hivuttautunut kauemmas kuin olisin haissut variksenruualle.

Siniset silmät paistoivat uteliaisuudesta joten päätin että sivuuttaisin kaikkin kysymykset ja menisin pentutarhaan makualusia vaihtamaan. Pinkasin pentutarhan tunneliin ja melkein törmäsin Keltapentuun joka oli tutkimassa tunnelin seinään kasvanutta sammalta.

-Voi anteeksi! Ei kai sattunut? Naukasin hypähtäen taemmas pienstä naaraasta.

-Ei kai. Keltapentu totesi hajamielisenä.

*Pennut!*

Hivuttauduin pennun ohi tunnelliin johon kylmä ei vielä yltänyt. Luolassa tuoksui lämmin maito ja kuului pientä tuhinaa sieltä mistä Sorasydän makasi pentujensa ja Sirkkapennun kanssa.

*Ei tänne kannata tulla, kaikki nukkuvat* Hivutttauduin takaisin tunneliin jonka suulta paistoi auringonvaloa. Keltapentu pujahti jalkojeni välistä penturtarhan lämpöön. *Kunhan ei loukkaa itseään* Tassutelin rennommin ylös, Lehtitassu oli kehunut taistelutaitojani. Asiaa muistellessa sisälleni syttyi palamaan lämmin liekki. Lehtitassu oli palannut metsästyspartiosta tyhjin käpälin, kolli näytti muutenkin vähän harmistuneelta. *Kumpa voisin ilahduttaa häntä jotenkin...Nyt keksin!* Loikin iloisesti vaalean kollin luokse ja pukkasin tätä lempeästi tassullani. Lehtitassu nosti yllättyneenä katseensa ja hänen kasvoilleen levisi ilahtunut hymy.

-Kiinnostaisiko lähteä kuutamokävelylle? Kysyin muka viattomana.

-Mikä ettei! Lehtitassu hypähti iloisena, vaikka Mutakoipi oli katsellut epäileväisenä vierestä.

-Voit pitää loppupäivän vapaata. Kolli ehdotti Lehtitasulle.

-Kiitos! Ystäväni hihkaisi ja näytti siltä kuin olisi voinut kohta poksahtaa ilosta. Lähdin valitsemaan tuoresaaliskasasta edes jotakin syötävää sillä metsästyspartio oli jo hoidettu. Kasa oli pieni ja en halunnut olla ahne joten otin nahistuneen päästäisen ja aloin näykkimään sitä etten kuolisi saman tien nälkään. Kun olin syönyt päästäisen kokonaann nappasin mustilla käpälilläni pulskan hiireni jota kukaan ei ollut vielä valinnut. *Vien tämän Kaunokirjolle ja pennuille* Nostin hiiren varovasti suuhuni, olisi tehnyt mieli ahmia se nopeasti ilman että kukaan huomaa mitään. Tassutin pentutarhan oviaukolle ja nuuhkaisin samalla ilmaa, partio oli hölkyttämässä tänne päin. Pujahdin oviaukosta sisälle, tällä kertaa Keltapentu ei ollut härnäämässä sammalia. Päästin kehräyksen kun näin Sorasydämen pentujen jahtaavan sammalpalloa. Astelin kuitenkin Kaunokirjon luo ja asetin pikkunisäkkään tämän eteen. Kurkipentu, Tuhkapentu ja Pikkupentu tuijottivat minua epäileväisesti, melkein kuulin kun heidän päässän soivat sanat: Hän yrittää vain lepyytellä meitä. Huokaisin ja käännyin Sorasydämen puoleen jokä näytti onnelliseslta, mutta kaikin tavoin väsyneeltä. Hymyilin ystävällisesti kuningattarelle joka vastasi nyökkkäytäen päätään.

-Tuon sinulle kohta jotain. Lupasin valkoiselle naaraalle.

Vihreät silmäni kimmelsivät kun olin askeltanut ripeästi ulos leutoon pakkasilmaan joka sai helposti hereille, kuulin kuinka pöllö huhuili läheisessä puussa ja lehahti sitten lentoon. Nautin vuoriston vapaudesta, kukaaan ei ollut määräilemässä...Paitsi tietenkin Aaltotähti. Laskin käpäläni valkoseen lumeen joka näytti taivaallisen pehmeältä mutta siihen upposi helposti ja se oli hirmuisen kylmää. Nostin käpäläni pian pois sillä sitä alkoi pistelemään inhottavasti. Loikin tueresaaliskasalle ja valitsin naakan jonkä höyhenistä sasi hyvää lämikettä pentutarhaan. Olin saanut loppupäivän vapaata joten puuhailin askareita täysin omatoimisesti. Nappasin naakan hampaisiini ja lähdin kuljettamaan kohti pentutarhaa, kompastelin melkein joka askeleella sillä lintu painoi minuun verrattuna yllättävän paljon. Pääsin kuitenkin muitta ongelmitta uudelleen pentutarhan oviaukolle ja luisuin sisään. Hyppelin lopun matkaa hämilläni kun olin luisunut lumen mukana puolet matkasta, tassuttelin lämpöisään ja maidontuoksuiseen luolaan, Siilipentu oli rynnännyt tökkkimään naakkaa joka roikkui suussani. Laskin sen varoen Sorasydämen eteen joka väläytti minulle kiitollisen hymyn.

-Kiitos. Valkea kuningatr kiitti.

-Tein vain velvollisuuteni. Naukaisin juhlallisesti.

-Voitko sinä leikkiä meidän kanssa? Siilipentu änkesi viereeni siniset silmät kimaltaen.

Vilkaisin kysyvästi Sorasydän joka nyökäytti myöntävästi päätään.

-Kai minä voin. Mustille kasvoilleni levisi hymy kun katselin Keltapentua, Siilipentua, Perhospentua ja Sirkkapentua jotka olivat kerääntyneet ympärilleni.

-Osaatko kertoa tarinoita? Keltapentu miukui oranssi hännänpää ja pitkät viikset innokkaasti täristen.

-Kyllä. Naukaisin epävarmasti ja yritin muistella oman pentuaikani tarinoita.

-Minkä tarinan haluaisitte kuulla? Kysyin pennuilta jotka tuijottivat minua yhä tiiviisti kasaan pakkautuneina.

-Ei me tiedetä! Pennut maukuivat yhtä aikaa.

-Hyvä on, entä jos kerron siitä kun Aurinkotassu jahtasi kerran yhtä oravaa puuhun eikä päässyt alas? Kysyin innokkailta pennuilta.

-Joo! Sitä mei olla kuultu! Siilipentu maukui rampaten ympärilläni.

-Istuhhan nyt ensin alas. Ehdotin pennulle.

Siilipentu istahti kuuliaisesti sisarustensa viereen joten pääsin aloittamaan.

-Tuuli puhalsi sinä päivänä todella navakasti ja meidät oli määrätty metsästyspartioon mestariemme kanssa, Aurinkotassu oli uhannut napata oravan vaikka henki menisi. Tassutimme kepeästi mestariemme perässä, jotka puhuivat koulutusasioita. Sitten aivan yhtäkkiä näin veljeni oranssin turkin vilahtavan pois viereltäni ja syöksymään suin päin pois kohti kanjonin reunaa. Sitten hän kääntyi juuri ennen valtavaa pudotusta ja kirmasi läheisen puuhun, ihmettelin mikä veljeeni oli mennyt kunnes huomasin ihan puun ohuilla latvaoksilla pienet nappisilmät jotka tapittivat minua ehkä jopa anovasti. Veljeni oli jäänyt tärisemään puun keskivaiheille ja pyysi katseellaan apua. Hälytin Mutakoiven ja Tomukukan paikalle pelastamaan juttunutta veljeäni puusta. Niin siinä lopulta kävi.

-Vau! Olet hyvä tarinankertoja! Saat tylsästä jutusta kaikkien aikojen tarinan! Pennut touhottivat.

-Kiitos. Maukaisin hämilläni katsoessani kun pennut lopulta

änkesivät valkean emonsa viereen ja nukahtivat melkein saman tien.

Luku 11



Painauduin kiinni vaalean kollin turkkiin ja katselin lumoutuneena

Lampea joka kylpi hopeisessa kuunvalossa, ehkä olin muutenkin kuin vain ilahduttaakseni halunnut lähteä Lehtitassun kanssa kävelylle. Olihan hän mukava, huolehtivainen ja muutenkin kaikin tavoin ihanaa. Vilkaisin kollin lempeitä piirteitä ja tunsin kuinka sisälläni syttyi palamaan toivon ja onnen liekki joka ei sammuisi silloin kun olin Lehtitassun kanssa.

-Otetaanko juoksukilpailu suurelle tammelle? Kysyin pirteänä kollilta joka istui hiljaisena paikallaan siniset silmät suunnattuna kirkkaseen tähtitaivaaseen.

-Joo! Lehtitassu hihkaisi ja lähti pinkomaan pois päin.

Pudistin hyväntuulisena mustaa päätäni ja lähdin pinkomaan välimatkaa umpeen, kun olin tarpeeksi lähellä yritin loikata Lehtitasssun yli, mutta kompastuinkin jalkoihini ja tömähdin vasten ruskeaa kollia ja lähdimme kierimään hurjaa vauhtia alas. Vauhtimme hidastui vasta neulasmatolla, suuren tammen vieressä! Katsoin kollin kimmmeltäviä sinisiä silmiä painoni alla, nousin vaivaantuneena pystyyn ja pyyhkäisin hännälläni neulasia pois Lehtitassun vaaleasta turkista. Lehtitassu virnisti hämillään siniset silmät kimmeltäen. Kosketin kollin kuonoa hellästi nenälläni, viittasin samalla hänälläni kun lähdin kävelemään kolli tassuttaen perässäni.

”Minä saan pentuja”, Purovirta ilmoitti yht’äkkiä, eräänä päivänä.
”Siis mitä”, Omenatassu sihahti, ”Kenen ne pennut on?”
”Yöaskeleen”, Purovirta vastasi lyhyesti. ”Ja ennenkuin huudat, Yöaskel ei ole isäsi”
”Eikö olekkin mahtavaa!?”, Saratassu intoili. ”Perheenlisäystä”

Päivä kului nopeasti. Kun ilta hämärtyi, Purovirta kertoi uutisensa klaanille.
”Kaikkien on syytä olla varuillaan!Nummiklaani on vahva!”, Liekkitaivas huusi.
*Voiko niin ajatella?*, Omenatassu mietti, ja hänen päänsä oli sekaisin.

”Älä jaksa”, Karsitassu valitti. ”Se on mahtavaa”
”Niin sinä sanot!”, Omenatassu töksäytti.
”Omapa syysi!”, Karsitassu ilkkui.

//Yöaskeleen tiedot on tässä: Yöaskel- Pikimusta kolli, jolla on tassuissaan valkoisia juovia. Mukava ja urhoollinen.

“Hyvä on, entä jos kerron siitä kun Aurinkotassu jahtasi kerran yhtä oravaa puuhun eikä päässyt alas?” Saratassu kysyi katsellen meitä kaikkia neljää. Seisoin epävarmana Siilipennun ja Perhospennun välissä ja tunsin oloni todella ahdistuneeksi. En monestikkaan ollut heidän kolmen kanssa niin lähellä kuin nyt olin. Sorasydän oli huomannut tämän nopeasti ja patistanut minua olemaan enemmän kolmikon kanssa enkä voinut kamalasti hänelle sanoa vastaan. Joten tässä minä nyt seisoin korvat aavistuksen luimistuneina ja katse vastanimitetyssä oppilaassa, joka näytti myös yhtä innokkaalta kuin Siilipentu, Perhospentu ja Keltapentukin.
“Joo! Sitä me ei olla kuultu!” Siilipentu hihkaisi innostuneena ja pyöri mustaturkkisen oppilaan ympärillä. Kollipennun siniset silmät tuikkivat malttamattomina.
“Istukaahan nyt ensin alas”, Saratassu ehdotti ja nopeasti Siilipentu loikki meidän muiden luokse ja istahti Perhospennun ja Keltapennun väliin ja höristäen korviaan hän siirsi katseensa taas Saratassuun, joka katsoi meitä pieni hymy kasvoillaan.
“Tuuli puhalsi sinä päivänä todella navakasti ja meidät oli määrätty metsästyspartioon mestariemme kanssa, Aurinkotassu oli uhannut napata oravan vaikka henki menisi. Tassutimme kepeästi mestariemme perässä, jotka puhuivat koulutusasioita. Sitten aivan yhtäkkiä näin veljeni oranssin turkin vilahtavan pois viereltäni ja syöksymään suin päin pois kohti kanjonin reunaa. Sitten hän kääntyi juuri ennen valtavaa pudotusta ja kirmasi läheisen puuhun, ihmettelin mikä veljeeni oli mennyt kunnes huomasin ihan puun ohuilla latvaoksilla pienet nappisilmät jotka tapittivat minua ehkä jopa anovasti. Veljeni oli jäänyt tärisemään puun keskivaiheille ja pyysi katseellaan apua. Hälytin Mutakoiven ja Tomukukan paikalle pelastamaan juuttunutta veljeäni puusta. Niin siinä lopulta kävi”, Saratassu kertoi. Naaraan katse oli siirtynyt meistä hieman poispäin, näytti siltä kuin hän olisi katsonut jopa meidän ylitsemme jonnekin kauemmas. Hän näytti olevan aivan ajatuksissaan, kun kertoi meille tarinaa siitä kuinka hänen veljensä oli juuttunut puuhun jahdatessaan oravaa. Tuntui kuin Saratassu olisi elänyt kertomaansa tarinaa päänsä sisällä enkä voinut olla hieman hymyilemättä. Vilkaisin nopeasti Siilipentua ja muita ja huomasin heidän katsovan oppilasta lumoutuneina. Hekin näyttivät siltä kuin olisivat voineet elää samaa hetkeä, mitä Saratassukin oli päässyt kokemaan.
“Vau! Olet hyvä tarinankertoja! Saat tylsästä jutusta kaikkien aikojen tarinan!” he touhottivat silmät innostuneena tuikkien. Katsoin kolmikkoa hetken hieman hämmentyneenä ennen kuin siirsin taas huomioni Saratassuun, joka näytti hämmästyneelle. Hän näytti siltä kuin ei olisi osannut uskoa korviaan. Ehkei hän vain ollut tottunut kehuihin?
“Kiitos”, hän naukui hölmistyneenä ja seurasi katseellaan kolmikkoa vierelläni. Huomasin, että he nousivat tassuilleen ja lähtivät suuntaamaan kohti Sorasydäntä, joka oli kuunnellut tämän koko ajan vieressä kuinka meitä vanhempi naaras oli kertonut meille tarinaansa. Pudistelin päätäni. Tosiaan olisihan se mahtavaa päästä jo oppilaaksi ja kokemaan kaikkia samanlaisia seikkailuja kuin Aurinkotassu ja Saratassukin olivat päässeet kokemaan. Silti jokin tuollaisissa tarinoissa sai niskavillani hieman pörhistymään. Pudistellen päätäni nousin tassuilleni ja kuljin omalle sammalpedilleni ja kävin maaten. Kyllähän meistä neljästä tulisi kohta jo oppilaita. Hymähtäen suljin silmäni ja nukahdin.

Paarmatassu sihahti ärsyyntyneenä, kun tunsi hiiren pakenevan käpäliensä välistä.
”Tuo oli jo lähellä!”
Uskosielun sanat nolostuttivat Paarmatassua. Kolli tajusi, että oli sihahduksellaan paljastanut miten turhautunut hän vaanimisen opetteluun oikeasti oli. Saalistus ei ollut ollenkaan yhtä helppoa, kuin poluilla kävely.
Tuuli yltyi vähät väliä. Taivas oli yhtä harmaa kuin aamullakin, eikä sää ollut lämmennyt. Uskosielu oli vienyt Paarmatassun vuorien alaosaan, sinne kohtaa Vuoristoklaanin reviiriä missä maassa kasvoi kitukasvuisia pensaita ja muutamia puita. Mitä lähemmäs Neljän virran tammea kuljettiin, sitä enemmän pensaita ja puita ilmestyi ympärille ja sitä vehreämmäksi ympäristö muuttui. Uskosielu oli maininnut, että täällä hiiret ja linnut pesivät, ja täällä saalistamista oli muutenkin helppo opetella.
Paarmatassu laski häntäänsä mutta varoi asettamasta sitä alas liian rennosti. Hän jännitti vatsa- ja jalkalihaksiaan ja alkoi asetella tassujaan eteenpäin. Nyt hän keskitti katseensa vuorilta alas vierineeseen, pieneen kivenmurikkaan, ja kuvitteli sen olevan hiiri. Kollin päätä jyskytti, eikä hän viitsinyt edes vilkaista Uskosieluun. Saaliin karkuun päästäminen tuntui hänestä anteeksiantamattomalta virheeltä.
”Asentosi on ihan hyvä.”
Uskosielu tarkkaili oppilastaan hetken tarkoilla silmillään.
”Vaaniminen on kissoille luontaista. Kunhan opit ajoittamaan loikkasi oikein...”
Paarmatassu suoristi selkänsä ja nakkeli niskojaan hieman. Hänen mestarillaan oli silmissään taas outo tuike.
Paarmatassu oli juuri harjoittelemassa loikkaamista, kun läheisistä puskista kuului rapinaa ja aukiolle pöllähti Ampiaispisto Aurinkotassu vanavedessään. Oranssin oppilaan leukojen välissä lepäsi myyrä. Kateus kuohahti Paarmatassussa.
”Ai, en haistanutkaan teitä täällä.” Ampiaispisto nyökkäsi tervehdykseksi.
”Kas, tekin päätitte lähtä metsästämään”, Uskosielu naukui ja tervehti kaksikkoa hyväntuulisena.
”Niin. Aurinkotassu saalisti ensimmäisen myyränsä”, Ampiaispisto kertoi vakava katse silmissään, jonka jälkeen kaksi soturia vaihtoivat muutaman sanan säästä ja illan partiosta, Aurinkotassun röyhistellessä rintaansa ylpeänä. Paarmatassu katseli kellertävää, pientä soturia ja hänen oppilastaan lasittunein ja kärsimättömin silmin. Kun kaksikko jatkoi matkaansa, Uskosielu kääntyi taas Paarmatassun puoleen. Kolli venytti niskaansa ja siristi silmiään, odottaessaan mitä mestarilla oli seuraavaksi opetettavanaan.
”No… Jotta pääset harjoittamaan ajoitustasi, etsitään lisää riistaa.” soturi alkoi maistella ilmaa. Paarmatassukin raotti suutaan, ja kääntyi viereisen pensaikon puoleen. Hän löysi uuden hiiren hajujäljen pian.
Kuva Aurinkotassun myyrästä häilyi selvänä Paarmatassun ajatuksien päällä. Kolli murisi itsekseen, ja lähti hiipimään kohti paikantamaansa saalista. Hän halusi onnistua nappaamisessa ja päästä huonommuudentunteesta eroon. Erottaessaan lehtien seasta hiiren värisevät viiksikarvat ja tummat nappisilmät, oppilas jännitti jalkojaan kuten oli harjoitellut. Hän muisti nostaa häntäänsä juuri ennen kuin lakaisi sillä maata. Saaliin vahvan tuoksun haistaessa innostus sai unohtamaan asioita. Paarmatassu eteni vielä hieman, nosti etutassuansa, ja kauhaisi hiiren nopeasti niin, että sai sen vangittua toisen käpälänsä alle. Hätäisesti oppilas puri saalistaan niskaan, ja uskalsi rentoutua kun tunsi sen velttonevan käpälissään. Paarmatassu oli napannut ensimmäisen saaliinsa onnistuneesti.

Uskosielun kehotuksesta leiriin palattuaan Paarmatassu söi hiirensä itse. Hän asettui pentutarhan ja oppilaiden pesän väliin jyrsimään pientä saalistaan. Upottaessaan hampaat kuivaan lihaan hän purki turhautumistaan, jonka muodostumista hän ei edes ollut huomannut. Ilta oli jo pitkällä ja kääntymässä yöksi. Myöhäiset auringonsäteet loistivat leirin sisäänkäynnistä ja valaisivat luolaa vähän. Luolan katosta irronnut pöly ja tomu oli tarttunut pesiensä ulkopuolella rennosti oleskelevien kissojen tuuheille ja hyvinvoiville turkeille, jotka hohtivat nyt kullankeltaisina. Moni makoili tai vaihtoi kieliä läheistensä kanssa. Pari pentua leikkitappeli, ja sai luolaston seinät kaikumaan mourunnallaan. Paarmatassu murahti, ja repäisi palan hiirestään.

Mustakynsi tuijotti ilmeettömänä edessään istuvaa Hiljaisuustassua, joka katseli häntä utelias pilke silmissään. Tuoreen oppilaan nimitysmenot olivat juuri päättyneet ja nuori soturi yritti miettiä syytä sille miksi Varistähti oli valinnut juuri hänet siniharmaan naaraan mestariksi, olihan Kuutamoklaanissa huomattavasti kokeneempia sotureita kuin hän. Hiljaisuustassu jatkoi mestarinsa katselemista, muttei tehnyt pientäkään elettä tehdäkseen tai sanoakseen mitään. Mustavalkea naaras pysyi myöskin liikkumatta paikoillaan, pohtien tarkkaan mitä uuden oppilaan kanssa tekisi. Hänen koko olemuksensa kuitenkin terävöityi, kun Varistähden ominaistuoksu täytti hänen aistinsa. Kuusiston pihkaa ja kostea seinäsammal...
"Lehmusvarjo, Mustakynsi", päällikkö kutsui uusia mestareita luokseen. Mustakynnen tarvitsi vain kääntyä ympäri kohdatakseen savunharmaan kollin, joka oli hypännyt alas Suurkiven päältä ja kävellyt lähemmäs entistä oppilastaan. Lehmusvarjo taas joutui pysähtymään aloilleen Leijonatassun kanssa ja itse tassuttamaan lähemmäs heitä, hän oli ilmeisesti jo ajatellut lähteä uuden oppilaansa kanssa tutustumaan Kuutamoklaanin reviiriin. Varistähti tarkkaili kahta soturia silmillään, ennen kuin alkoi puhumaan;
"Syy miksi valitsin teidät kaksi näiden oppilaiden mestareiksi on se, että teillä on tuoreessa muistissa kaikki minun ja Nummipyörteen opettamat asiat. Me hyökkäämme huomisaamuyönä Puroklaaniin ja tarvitsen joka ikisen kissan taistelemaan, kuka pystyy tassuaan nostamaan. Te opetatte näitä kahta oppilasta koko päivän ja tulette illalla raportoimaan mitä he ovat päivän aikana oppineet. Se kertoo jäävätkö he puolustamaan leiriä vai otetaanko heidät mukaan taistelemaan", Varistähti selitti matalalla äänensävyllä, pitäen huolen siitä että vain Mustakynsi ja Lehmusvarjo kuulivat hänen sanottavansa. Mustakynsi nyökkäsi kuuliaisena, muttei voinut olla ihmettelemättä; Oliko päällikkö tosissaankin lähettämässä kahta juuri kuusi kuuta täyttänyttä kissaa taisteluun? Hän vilkaisi vieressä seisovaa kollisoturia, jonka kasvoilla oli kyseenalaistava ilme. Tuo ei kuitenkaan sanonut mitään vaan nyökkäsi miltei huomaamattomasti Varistähdelle, joka luikki omaan pesäänsä saadessaan molemmilta sotureilta itseään miellyttävän vastauksen. Mustakynsi jäi hetkeksi katsomaan entisen mestarinsa perään ja kääntyessään uuden oppilaansa puoleen, Lehmusvarjon myrkynvihreät silmät vangitsivat hänen huomionsa. Molemmat soturit tuijottivat toisiaan, kolli selvästi mietti sanovansa jotakin. Nuorempi soturi odotti kärsivällisenä, vaikka hänen teki mieli juosta Hiljaisuustassun kanssa ulos leiristä opettelemaan taisteluliikkeitä. Hän ei haluaisi tuottaa Varistähdelle pettymystä, päälliköhän saattoi vain testata olisivatko he kykeneviä kouluttamaan oppilaita. Jos Mustakynsi ei onnistuisi tehtävässä, saattaisi savunharmaa kolli antaa Hiljaisuustassulle uuden mestarin.
"Pitäisikö meidän pyytää vanhempia oppilaita taistelemaan Leijonatassua ja Hiljaisuustassua vastaan? Että he saisivat kunnollisen käsityksen taistelemisesta?" Lehmusvarjo kysyi hiljaa, pitäen keskustelun vain heidän välisenä. Soturitar mietti hetken ja lopulta nyökkäsi. Olisihan se varmasti helpompaa harjoitella pienempikokoista kissaa vastaan, kuin täysikasvuista tuon ikäisenä.
"Parempi se olisi heidän kannaltaan. Oliko sinulla mielessä joku tietty ketä haluaisit kysyä?" Mustakynsi sanoi, antaen katseensa käydä aukiolla olevissa mestareissa. Kaikki Kuutamoklaanin oppilaat olivat tällä hetkellä enemmän lähempänä soturiksi tulemista, kuin vastanimitettyä oppilasta, mutta asian kanssa piti elää. Mustavalkean naaraan katse kävi nopeasti läpi Varistähden luottosoturijoukon, mutta jotenkin hänestä ei tuntunut siltä, että noiden oppilaista kukaan sopisi Hiljaisuustassun taistelupariksi. Kaamostassu, Hämärätassu ja Salamatassu kaikki olivat äkkipikaisia ja varmasti tekisivät kaikkensa itse onnistuakseen taisteluharjoituksessa, kuin edesauttaisivat nuoremman oppilaan opettelua. Mustakynsi etsi katseellaan Vasanloikkaa ja Linnunsiipeä. Heidän oppilaansa vaikuttivat paljon rauhallisemmilta ja olisivat varmasti ymmärtäväisempiä harjoittelun päämäärän kanssa. Nähdessään vaaleanruskearaidallisen naaraan hierovan kaulaansa leirin laidalla olevaan kuusenrunkoon, hän lähti rivakkaan tahtiin kulkemaan tuota kohti. Soturitar oli jo unohtanut Lehmusvarjon olemassaolon, joka yhä seisoi paikalla, missä mustavalkea naaras oli vain hetkeä aikaisemmin ollut hänen kanssaan keskustelemassa. Vasanloikka huomasi Mustakynnen saapumisen ja loi kysyvän katseen tuota kohti.
"Mustakynsi?"
"Vasanloikka, kiinnostaisiko sinua ja Tihkutassua tulla harjoittelemaan myöhemmin Hiljaisuustassun kanssa?" Nuori soturi kysyi ja neutraali ilme kasvoillaan tuijotti vanhempaa soturia. Vasanloikan kulmat kurtistuivat hieman ja hän väräytti toista korvanpäätänsä.
"Yhteisharjoitukset jo ensimmäisenä päivänä? Oletko varma ettei tuo ole hieman liian iso pala purtavaksi Hiljaisuustassulle?" Raidallinen naaras kysäisi. Mustakynnen teki mieli tuhahtaa, irvistää ja siristellä silmiään tuon kysymykselle, mutta sai turhat tunteiden näytöt pidettyä itsellään. Vain hänen viiksikarvansa värähtivät. Vaikka ruskea kissa olikin vanhempi ja kokeneempi, nuori soturi koki Vasanloikan kommentin hyvin epäkunnioittavana. Hänhän Hiljaisuustassua koulutti, ei Vasanloikka, joten tuo saisi pitää kaikki tuoreen oppilaan koulutukseen liittyvät kommentit itsellään!
"Taistelun koittaessa Hiljaisuustassu ei pärjää tiedolla missä minkäkin klaanin reviiri sijaitsee. Ja minä haluaisin kouluttaa oppilastani vielä seuraavan taistelun, tappelun tai kahakan jälkeen enkä menettää häntä ensimmäiselle vastustajalle, koska hän ei osannut puolustaa itseään", Mustakynsi totesi, arvioiden katseellaan Vasanloikan reaktiota. Soturitar nyrpisti nenäänsä, antaen katseensa käydä nopeasti yhä leiriaukealla istuvassa Hiljaisuustassussa, mutta lopulta hän henkäisi syvään ulos.
"Mihin aikaan haluat minun ja Tihkutassun saapuvan paikalle?" Nuori soturi antoi pienen hymyn levitä suupielilleen, mutta ei sen enempää juhlistanut raidallisen naaraan myöntymistä. Hän kohotti katseensa taivaalle - tai mitä nyt ylös katsoessaan näkikään suurien havupuiden oksien välistä.
"Meidän pitäisi olla takaisin leirissä auringonlaskun aikaan... Kunhan Hiljaisuustassu saa kunnon harjoittelutuokion Tihkutassun kanssa, kaikki kelpaa minulle", Mustakynsi kertoi, antaen hännänpäänsä nytkähtää tietäessään, että kohta pääsisi Hiljaisuustassun kanssa ulos leiristä. Vasanloikka nyökkäsi ja alkoi etsimään katseellaan omaa oppilastaan.
"Taidamme osallistua metsästyspartioon aurinkohuipun jälkeen... Saavumme varmaankin sen jälkeen", soturitar kertoi. Mustakynsi nyökkäsi pienesti kiitoksena ja käveli rivakkaan tahtii takaisin Hiljaisuustassun luokse.
"Mennään", nuori soturi kutsui uuden oppilaansa mukaan ja poistui leiristä siniharmaa naaras perässä kipittäen. Kulkiessaan huurteisella maalla, missä pystyi näkemään lukuisten kissojen tassunjäljet, hän muisti ettei ollut itse osallistunut tänään yhteenkään riistapartioon, eikä aikaa metsästämiselle enää ollut. Mustakynsi vilkaisi vierelleen kirinyttä Hiljaisuustassua, joka katseli huurteista metsää ympärillään nappisilmät innosta ja hämmästyksestä pyöreinä. Mustavalkea naaras käänsi oman katseensa takaisin eteenpäin ja suuntasi kulkunsa kohti Neljän virran tammea. Rajan läheisyydessä harjoitellessaan oppilas saisi kunnollisen käsityksen koko reviirin kasvillisuudesta, muuttuihan se huomattavasti reviirin rajoja kohti kulkiessa. He saattaisivat myöskin onnistua haistamaan muutaman eläimen, mikä auttaisi tulevien metsästysharjoituksien kanssa. Ja Hiljaisuustassu pystyisi myöskin näkemään alueen mitä pitkin kuutamoklaanilaiset kulkisivat Puroklaanin reviirille tunkeutuessaan.

"Jäädään tähän", Mustakynsi sanoi, puhuen Hiljaisuustassulle ensimmäistä kertaa heidän leiristä lähdön jälkeen. Hän jäi seisomaan pienelle lumiselle aukealle muutaman puun ja pensaikon välissä. Kuutamoklaanin raja oli aivan muutaman puunmitan päässä ja Neljän virran tammen latvan, tai oksiston jossa muutama ruskeaksi värjäytynyt lehti roikkui, pystyi näkemään selvästi, olihan se ainoa korkea puu tuolla aukiolla. Vastanimitetty oppilas käveli pienen ympyrän aukealla, kunnes istahti mestariaan vastapäätä, sävähtäen hieman kylmää hankea allaan. Mustakynsi tarkkaili Hiljaisuustassua, yrittäen samalla miettiä tulevan harjoituksen kulkua. Siniharmaa naaras katseli mestariaan pää kalleellaan, nopeasti siirtäen katseensa jokaisen pienenkin äänen suuntaan mitä heidän ympärillään olevasta luonnosta kuului.
"Oletko ikinä leikkitapellut Leijonatassun kanssa?" Nuori soturi yhtäkkiä kysyi, saaden uuden oppilaansa huomion täysin itseensä. Mustavalkea naaras siristi silmiään, kun Hiljaisuustassu tyytyi ainoastaan pienen pohdinnan jälkeen nyökkäämään. Hän oli ihan kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut kuunnella jonkin yli-innokkaan oppilaan loppumattomia selityksiä, mutta siniharmaan naaraan hiljaisuus alkoi ärsyttämään Mustakynttä. Eikö oppilas kunnioittanut häntä tippaakaan?
"Minkälaisia liikkeitä olette tehneet?" Nuori soturi jatkoi kyselyään, nyt yrittäen saada tuota avaamaan suutaan ja kakistamaan ulos jonkinlaisen vastauksen, mikä vaatisi enemmän kuin ainoastaan pään liikuttelua. Hiljaisuustassu luimi korviaan ja katseli maahan tassuihinsa, välillä vilkaisten ylös mestarinsa kiiluviin silmiin. Mustavalkean naaraan silmät viiruuntuivat entisestään. Hiljaisuus jatkui heidän yllään, kunnes Mustakynsi päästi paheksuvan tuhahduksen suustaan.
"Oletko tahallasi puhumatta vai etkö oikeasti pysty siihen?" Nuori soturi kysyi, nostaen ylähuultaan ja paljastaen hampaitaan uudelle oppilaalleen. Siniharmaa naaras nosti katsettaan ja liimasi korvansa niskaansa. Hänen kasvoilleen syntyi katuva ilme ja Hiljaisuustassu pudisti päätään, siirtäen katseensa sivullaan olevaan pensaikon juureen. Mustakynsi hymähti ja huiskautti häntäänsä välinpitämättömänä.
"Minua ei kiinnosta vammasi tai kyvyttömyytesi tiettyihin asioihin. Sinun pitää kuitenkin tajuta, että tuolla käytöksellä kaivat vain suurempaa kuoppaa itsellesi. Soturikoulutuksestasi tulee vaikeampi, jos emme pysty kommunikoimaan keskenämme. Minä tulen kohtelemaan sinua kuin ketä tahansa muuta oppilasta joten sinun täytyy itse työskennellä vajaiden taitojesi edestä. Ymmärrätkö?" Mustakynsi naukui tunteettomalla äänensävyllä, mutta silti Hiljaisuustassun silmiin syttyi pilke. Tuo ryhdisti itsensä ja nyökkäsi kuuliaisena, nyt täynnä uutta intoa koulutuksensa puolesta. Nuori soturi hymähti uudestaan, mutta hiljemmin ja samalla pudottautui alemmas, antaen painopisteensä siirtyä enemmän takakäpäliensä varaan. Nuori oppilas huomasi mestarinsa liikkeen ja yritti itsekin matkia sitä. Siniharmaan naaraan asento oli kuitenkin kömpelö, hänen selkänsä ja jalkojensa liikkeet jäykkiä, eikä painopiste liikkunut sulavasti tassulta toiselle. Hiljaisuustassu näytti siltä, että pienikin töytäisy hänen kylkeensä saisi hänet kaatumaan. Mustakynsi murahti itsekseen ja antoi häntänsä rennosti sivaltaa ilmaa sen liikkuessa puolelta toiselle. Hän hengitti keuhkonsa täyteen kylmää ilmaa ja puhaltaessaan ne ulos, syntyi hänen eteensä pieni höyrypilvi.
"Yritä rentoutua, et jäykkänä pysty reagoimaan ja liikkumaan yhtä nopeasti taistelutilanteessa", nuori soturi neuvoi ja seurasi tarkasti miten Hiljaisuustassu veti henkeä ja vaihtoi hieman tassujensa paikkaa, ottaen hieman leveämmän asennon. Hän yritti myös laskea häntäänsä alemmas, antaen pitkien karvojen laskeutua lumen päälle, kuitenkin pitäen häntänsä vielä ilmassa. Mustakynsi nyökkäsi ja päätti, että tuo saisi nyt riittää tällä kertaa. Oppilas varmasti myöhemmin oppisi itselleen sopivan asennon huomatessaan kuinka nopeasti hänen pitäisi siitä päästä liikkumaan.
"Näin alkuun lämmitellään hieman lihaksia, yritä väistää hyökkäyksiäni ja jos on mahdollista, niin tee vastahyökkäys. Sen jälkeen alamme hiomaan erilaisia sivuttaisliikkeitä ja hyppyjä", Mustakynsi ohjeisti ja vielä terävästi henkäisi kylmää ilmaa hampaidensa välistä ennen kuin pinkaisi Hiljaisuustassua kohti.

Mustakynsi rauhallisin vedoin nuoli valkoista rintaansa ja seurasi aina välillä, miten Hiljaisuustassu makasi aukion toisella puolella. Nuori oppilas otti syviä henkäyksiä, välillä venytteli raajojaan ja välillä vain makasi valkoisessa hangessa. Heidän intensiivinen harjoitustuokio oli viimeinkin loppunut, tai pikemminkin keskeytetty pidemmän tauon ottamisen vuoksi. Nuori soturi oli käynyt metsästämässä peltomyyrän, jonka hän veisi leiriin, eihän naaras olisi muuten tehnyt koko päivänä mitään klaaninsa eteen. Siniharmaa naaras oli taas levännyt ja käynyt juomassa Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin reviirin rajalla olevasta joesta, kun Mustakynsi oli hänet ensiksi sinne vienyt. Mustavalkea naaras kaapaisi lisää lunta vieressään makaavan kuolleen myyrän päälle ja sen jälkeen käänsi katseensa taivaalle. Aurinkoa ei näkynyt pilvikerroksen takaa, mutta se himmeähkö valonkajastus kanjonissa alkoi katoamaan. Vasanloikka ja Tihkutassu saapuisivat varmasti hetkenä minä hyvänsä. Hiljaisuustassu nousi jaloilleen ja venytteli selkäänsä, minkä jälkeen hän kääntyi katsomaan mestariaan odottavan katseen kera. Oppilas taisi olla valmis jatkamaan harjoittelua. Mustakynsi kohotti kulmiaan, mutta itsekin nousi jaloileen. Ei hän haluaisi oman oppilaansa edessä näyttää laiskalta. Nuori soturi oli avaamaisilla suutaan, kun hänen korvansa tavoittivat useampien askelten äänet aivan heidän läheltään. Mustavalkea naaras kääntyi katsomaan äänen suuntaan, Hiljaisuustassu hänen katsettaan seuraten. Pian Vasanloikka Tihkutassu perässään saapuivat puiden takaa heidän näköpiiriinsä.
"Mielenkiintoisen harjoittelupaikan olet valinnut, Mustakynsi", soturitar naukaisi heti päästessään tarpeeksi lähelle Mustakynttä ja hänen oppilastaan. Raidallinen naaras vilkaisi lumeen haudattua peltomyyrää ja vilkaisi nuorta soturia tietoisesti. Kai hän oli mielissään siitä, että mustavalkea naaras oli älynnyt tehdä jotakin klaaninsa hyväksi harjoittelutuokioiden välissä. Mustakynsi tyytyi vain hymähtämään Vasanloikan kommentille, mutta seurasi katseellaan kuinka vaaleanruskea kissa tepasteli hänen ohitseen rajaa kohti.
"Minä käyn vahvistamassa rajoja kun nyt kerran näin lähellä niitä olemme. Voitte aloittaa ilman minua", soturitar sanoi vilkaistessaan taakseen ja katsoessaan nuorta soturia ja oppilastaan, mutta käänsi katseensa eteenpäin kadotessaan pusikkojen taakse. Mustakynsi kääntyi katsomaan Tihkutassua joka oli jäänyt seisomaan hänen lähelleen, nostellen tassujaan lumihangesta ja ravistellen ylimääräisiä paakkuja irti tassukarvoistaan. Mustavalkea naaras katseli harmaakuvioista naarasta hetken, mutta ryhdisti asentoaan ja käänsi katseensa omaan oppilaaseensa.
"Tihkutassu, sinun tehtävänäsi olisi tehdä erilaisia hyökkäyksiä Hiljaisuustassua vastaan ja hän yrittää puolustaa itseään parhaansa mukaan. Hiljaisuustassu on oppinut väistöliikkeitä, mutta olisi hyvä jos hän saisi itse tehtyä jonkinlaisen vastahyökkäyksen", Mustakynsi selitti oppilaille, jotka molemmat tarkkaavaisina kuuntelivat häntä. Tihkutassu ja Hiljaisuustassu molemmat nyökkäsivät ymmärtäessään harjoituksen tarkoituksen ja harmaakuvioinen naaras asteli keskemmälle aukiota, pudottautuen hieman alemmas. Hailakan keltaiset silmät olivat nauliutuneet siniharmaaseen naaraaseen aukean toisella puolella ja hän hetken siirteli painopistettään etutassuiltaan takatassuille, selvästi miettien tekisikö ensimmäiseksi nopean syöksyn vai loikan Mustakynnen oppilasta kohti. Nuoren soturin tarvitsi vain räpäyttää silmiään ja vaaleanharmaa kissa oliki jo pinkaissut nopeaan juoksuun. Hiljaisuustassu ei pelästynyt enää vastustajan nopeaa vauhtia, hän varmasti oli tottunut siihen jo mestarinsa kanssa harjoiteltuaan. Tihkutassun hyökkäys oli hyvä, hän yritti aluksi harhauttaa siniharmaata oppilasta katsomalla tuon jalkoihin ja tehden pienen kaaren suoran juoksun sijaan, mutta harmaakuvioinen oppilas loikkasikin ilmaan juuri ennen kuin olisi ollut sopivalla syöksyetäisyydellä Hiljaisuustassusta. Siniharmaa naaras ehti juuri ajoissa väistämään loikkaa, mutta oli liian hidas kääntyessään takaisin vaaleanharmaata naarasta vastaan ja joutuikin selälleen hankeen, Tihkutassu yläpuolellaan. Mustakynsi ei ulkoisesti reagoinut mitenkään oppilaansa epäonnistumiseen, mutta sisäisesti hänen sisällää huoli alkoi nousemaan. Tulisiko Hiljaisuustassu täyttämään yhden päivän harjoittelun jälkeen Varistähden vaatimuksia?

Mustakynsi käveli rivakkaan tahtiin Vasanloikan perässä, kantaen nappaamaansa peltomyyrää suussaan. Hieman kauempana heidän takanaan Tihkutassu ja Hiljaisuustassu seurasivat, jälkimmäinen oppilas juuri ja juuri pysyen pystyssä. Hän oli varmasti väsynyt, uupunut, nälkäinen ja varmaankin pyörtymispisteessä niin rankan harjoittelun jälkeen. Leiri ei olisi kaukana ja nuori soturi todellakin toivoi että siniharmaa naaras jaksaisi sinne asti, hän ei alkaisi ketään kantamaan. Raidallisen soturittaren hipaisten matalalla roikkuvia havupuiden oksia, jotka heidän leiriään ympäröivät, meinasi Mustakynsi saada niskansa täyteen oksilta putoavista lumikinoksista. Mustavalkea naaras loi Vasanloikkaan tuiman katseen hypähtäessään putoavan lumen alta pois, mutta vaaleanruskean naaraan pahoitteleva ilme ei häntä kauheasti lohduttanut. Leiriin päästessään nuorempi soturi kiilasi soturittaren ohi ja vei nappaamansa myyrän tuoresaaliskasaan, joka oli yllättävän suurikokoinen vaikka kanjonissa elettiinkin myöhäistä lehtikatoa. Vaikka nälkä kurnikin kovana Mustakynnen vatsassa, pitäisi hänen ennen omaa ruokailuaan mennä raportoimaan Varistähdelle. Leiriaukiolla norkoili paljon kissoja, vaikka aurinko olikin juuri laskenut ja pimeys vallitsi heidän leirissään. Hänellä kesti hetki miettiä syytä tälle, kunnes muisti tämän öisen kokoontumisen. Kissat varmasti odottivat päällikön kuulutusta kokoontumiseen lähtijöistä. Mustavalkea naaras antoi katseensa käydä läpi isompien ja pienempien kissaryhmien jäseniä, ennen kuin huomasi päällikön ja Lehmusvarjon istuvan rinnakkain Suurkiven edessä. Nuori soturi antoi jalkojensa kuljettaa hänet vanhempien kollien eteen ja hän kunniakkaasti kumarsi Varistähden katseen kohdatessaan. Savunharmaa kissa ei sanonut mitään, hän vain katsoi odottavasti entistä oppilastaan. Mustakynsi mietti muutaman silmänräpäyksen ajan sitä miten kertoisi Hiljaisuustassun kanssa harjoittelusta ennen kuin avasi suunsa;
"Harjoittelimme lähinnä hyökkäyksen väistämistä ja uskon, että Hiljaisuustassu älysi miten homma toimi ja mihin suuntaan kannattaa milloinkin syöksyä. Hän on todella nopea liikkeissään, vaikka aina voisi tulla nopeammaksi. Harjoittelimme myös hiukan vastahyökkäystä ja tähtäämistä kissan silmiin, kuonoon ja korviin erilaisilla tavoilla. Hän myös harjoitteli Tihkutassua vastaan ja onnistui ihan hyvin muutaman kerran omissa hyökkäyksissään", Mustakynsi luetteli kaikkia heidän harjoittelemiaan tekniikoita ja selityksensä lopetettuaan jäi odottamaan Varistähden päätöstä siitä miten Hiljaisuustassu ja hän oikein selviytyivät tästä tehtävästä. Päällikkö ei kuitenkaan sanonut mitään, vain katseli entistä oppilastaan ilmeettömänä, ehkäpä jopa pettyneenä, ennen kuin nousi jaloilleen ja hypähti Suurkiven päälle. Nuori soturi katseli entisen mestarinsa menoa ilmeettömänä, mutta hänen silmissään pilkehti hämmennys ja jopa pienoinen paniikki. Eikö savunharmaa kolli ollut pitänyt ollenkaan kuulemastaan? Oliko hän nyt todella pettynyt Mustakynteen? Mustavalkea naaras vilkaisi vieressään istuvaa Lehmusvarjoa, jonka vihreät silmät olivat vain hetkeä aikaisemmin olleet hänen suunnassaan, mutta soturi oli nopeasti kääntänyt katseensa leiriaukiota kohti, kun oli huomannut keltasilmäisen kissan vilkaisevan hänen suuntaansa. Nuorempi soturi nyrpisti hieman nenäänsä. Vaikkei häntä kiinnostanutkaan kollin mielipide itsestään, ei Mustakynsi voinut olla pudistelematta turkkiaan ajatellessaan sitä, että Lehmusvarjo olisi saattanut onnistua paremmin tämän päivän tehtävässä, kuin hän.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suurkiven juurelle klaanikokoukseen!" Varistähti jytisi Suurkiven päältä. Kuutamoklaanilaiset kaikki olivat jo aukiolla tai lähellä sitä, joten kissojen saapumista ei tarvinnut kauaa odottaa. Päällikkö silmäili kissoja alapuolellaan, muttei tuntunut katsovan ketään silmiin.
"Kuten tiedätte, on tänä yönä kokoontuminen. Minun oli tarkoitus julistaa kokoontumiseen lähtijät hieman myöhemmin, mutta suunnitelmiini tuli muutos", savunharmaa kolli naukui Suurkiven päältä. Mustakynsi yritti tehdä kaikkensa ollakseen hermostumatta, mutta hänen viiksensä alkoivat väpättämään heti, kun Varistähti mainitsi suunnitelmien muutoksen. Oliko hän oikeasti alisuoriutunut noin pahasti? Päällikkö aluksi luetteli kaikki kokoontumiseen lähtevät kissat ja nuori soturi oli hieman yllättynyt kuullessaan omansa sekä oppilaansa nimen. No, kai Varistähti vain halusi esitellä muille klaaneille uutta oppilaskaksikkoa. Savunharmaan kollin ilme vakavoitui, kun hän oli saanut kaikkien nimet lueteltua. Hän piti raastavaa hiljaisuutta yllä, kun harkitsi mitä klaanilleen aikoisi kertoa.
"Kokoontumisen jälkeisenä aamuna me hyökkäämme Puroklaaniin."
Leiriaukiolla oli aavemaisen hiljaista, vaikka se olikin täynnä kissoja. Mutta jokainen tuntui pidättävän hengitystään, kuin odottaen, että Varistähti kertoisi asian olevan pelkkä vitsi. Mustakynnen huomio oli päälliköstä siirtynyt Nummipyörteeseen, joka oli silmänräpäyksessä kääntänyt oman hämmentyneen katseensa savunharmaata kollia kohti. Varapäällikkö tuijotti tuota epäuskoisena, muttei sanonut sanaakaan. Nuori soturi käänsi katseensa muihin kissoihin ja etsi heidän joukostaan hämmentyneitä tai jopa pelokkaita kissoja. Pilvipyrstö, Sammalpuro ja Kotkakanjoni vaihtoivat keskenään huolestuneita katseita, mutta pysyivät myöskin hiljaisina. Mustavalkea naaras siristeli silmiään, olivatko Nummipyörre ja Varistähden luottosoturijoukko noin paljon vastaan oman päällikkönsä ideaa? Mustakynsi huomasi myöskin sivusilmällään kuinka Tammiturkki kuiskasi jotakin Lehtitassun korvaan ja parantajaoppilaan kasvoille nousi pelokas ilme. Se ei nuorta soturia kauheasti yllättänyt, hän oli sitä mieltä ettei parantajien puoleen pitäisi kauheasti nojata taistelua odottaessa. Noilla oli aivan erilaiset näkemykset ja arvot klaanielämän suhteen eivätkä varmasti ymmärtäneet taistelujen päälle ollenkaan. No, eiväthän he ikinä olleet suorittaeneet soturikoulutusta, joten mitä he tietäisivät arvosta, kunniasta ja mahtipontisuudesta.
"Oli jo aikakin!" Linnunsiiven sähähdys kuului taaempaa. Kaikki hänen lähellään olevat kissat kääntyivät katsomaan soturitarta. Vasanloikka, joka istui ystävättärensä vierellä mutisi jotakin matalalla äänellä, mikä sai tummanruskean naaraan katsomaan hänen suuntaansa silmät sirillä. Kaverukset eivät selvästi olleet samaa mieltä asiasta, vaikka he eivät ikinä näyttäneetkään riitelevän keskenään. Mustakynttä ei kiinnostanut heidän asiansa enää, vaan hänen katseensa lipui vielä kauempana oleviin Syreenikukkaa, Oksakatseeseen ja Piikkiraitaan. Kolmikko hykerteli keskenään ja he vaikuttivat olevan oikein mielissään Varistähden ilmoituksesta. Nuori soturi olisi myös varmasti itse ollut innoissaan, mutta ei oman stressinsä takia pystynyt sitä näyttämään. Ja olihan hän ehtinyt jo aamulla olla innoissaan asiasta, kun oli siitä ensimmäisen kerran kuullut.
"Kun aurinko on nousemaisillaan ja Puroklaani vasta heräilee kokoontumisen jälkeisestä yöstä, me olemme jo valmiina heidän leirinsä nurkilla. Hyökkäämme kahdessa eri aallossa mikä saa meidän lukumäärämme näyttämään suuremmalta. Kissat jotka eivät kokoontumiseen lähde, on teidän syytä levätä nyt, koska suurin osa teistä tulee mukaan hyökkäykseen", Varistähti jatkoi silmät pimeässä leirissä kiiluen. Mustakynsi tunsi klaanitovereidensa epäilevän olon, sen pystyi suorastaan haistamaan ilmassa. Olisi totta, etteivät he tänä yönä pystyisi juurikaan lepäämään, mutta ei yhden yön unien menettäminen kuutamoklaanilaista pysäyttäisi. Jos vain muut kuutamoklaanilaiset tajuaisivat sen...
"Kai leiriin on jäämässä vartijoita? Meidän pitäisi pystyä puolustamaan itseämme, jos tänne hyökätään sillä välin kun te olette muualla!" Kaikkien katseet kääntyivät pentutarhaa kohti, jonka suulla hyvin ahdistuneelta näyttävä Tiikerisydän huiski häntäänsä villisti puolelta toiselle. Hänen silmänsä olivat nauliutuneet Suurkiven päällä seisovaan Varistähteen. Päällikkö vastasi kylmällä katseella takaisin.
"Tarkoitatko, että olet pentujesi saannin jälkeen unohtanut miten taistellaan Tiikerisydän? Kävikö samoin Susisydämelle?" Savunharmaa kolli kysyi hyytävällä äänellä. Kuningatar henkäisi hieman järkyttyneenä ja leiriaukiolla pientä supinaa alkoi kuulumaan sieltä täältä.
"Varistähti minun pentuni täyttivät vasta yhden kuun iän, Susisydämen pennut syntyivät eilen! Miten meidän olisi tarkoitus huolehtia heistä ja taistella samaan aikaan?" Tiikerisydän kuulosti aidosti järkyttyneeltä, mutta myöskin vihaiselta. Mustakynsi katseli raidallista naarasta silmät viiruina. Hän ei ymmärtänyt miksi punaturkkinen kissa oli noin vihainen, kyllähän he nyt pystyvät taistelemaan ja jättämään pentunsa hetkeksi keskenään pentutarhaan?
"Samalla tavalla kuin aikaisemminkin!" Varistähti sihahti ja nosti ylähuultaan, paljastaen hammasrivistönsä. Nyt päällikökin alkoi näyttämään vihaisemmalta, mutta pysytteli vielä Suurkiven päällä eikä laskeutunut alas uhkailemaan Tiikeirsydäntä lisää. Mustakynsi huomasi eturiviin taas katsoessaan, kuinka Sammalpuro pysyi juuri ja juuri nahoissaan. Kokenut soturitar näytti siltä, että haluaisi iskeä kyntensä päällikönsä nahkaan eli ei selvästikkään ollut tuon sanojen kannalla tässä asiassa. Kotkakanjoni silitteli rauhalliseen tahtiin kumppaninsa selkää, muttei näyttänyt itsekään olevan samalla puolella Varistähden kanssa. Kaksikko kuitenkin pysytteli hiljaa eivätkä ryhtyneet tyttärensä tueksi, ainakaan vielä.
"Varistähti me tarvitsemme apua!" Tiikerisydän sanoi hitaasti, kuin yrittäen takoa päällikkönsä kalloon asian todellista puolta. Savunharmaa kolli ei vastannut, vaan pysytteli hiljaisena ja katseli kuningatarta pistävällä katseella. Koko aukiolla oli hiljaista ja vain heidän kahden välinen tuijotuskilpailu jatkui.
"Emo, tule takaisin pesään", hiljainen vinkaisu sai kaikkien huomiot kääntymään pentutarhan suuaukolle. Pieni oranssi, raidallinen pentu kurkisti suuaukolta ja katsoi korvat luimittuina Tiikerisydäntä. Mustakynsi ei ollut varma pennun nimestä, mutta tuo oli ilmeisesti raidallisen naaraan poika, ainakin heissä tuntui olevan samaa näköä. Nuori soturi katseli tarkemmin pentua ja huomasi tuon olevan... Häpeissään? Pentu ei ottanut katsekontaktia keheenkään muuhun kuin kuningattareen edessään ja hänen pentukarvansa oli normaalia pörrömmällä.
"Salamapentu, mene takaisin sisaresi luo", Tiikerisydän naukaisi käskevästi, muttei katsonut takanaan olevaan Salamapentuun. Raidallinen kolli laski päätään alemmas ja otti muutaman askeleen emoaan kohti.
"Saatat meille huonon maineen jos vastustat Varistähteä", pentu valitti hiljemmalla äänensävyllä, mutta Mustakynsi oli tarpeeksi lähellä kuullakseen sen. Kuningattaren katse kääntyi silmänräpäyksessä Salamapentuun, eikä se varmasti ollut miellyttävä sillä kolli säikähti hieman nähdessään Tiikerisydämen ilmeen.
"Pesään, nyt!" Raidallinen naaras käski varoittavalla äänensävyllä, mikä antoi oranssiturkkisen kissan pienille tassuille vauhtia. Hän meni pesään, mutta antoi emolleen vielä paheksuvan ilmeen, mihin kuningatar ei reagoinut mitenkään.
"Jopa pentusi käyttäytyvät omaa päällikköään kohtaan paremmin kuin sinä", Varistähden piikittelevät sanat saivat taas kaikkien päät kääntymään hänen suuntaansa. Tiikerisydän päästi hurjistuneen sihahduksen, muttei päässyt osoittamaan mieltään enempää, kun Susisydän kiiruhti ulos pentutarhasta ja nopeasti jotakin kuiskaamalla sai raidallisen kuningattaren seuraamaan itseään pesään. Aukiolla oli hetken hiljaista ja kissat käyttivät tilaisuuden hyväkseen, alkaen taas supattelemaan niistä näistä.
"Ilmoitinko minä kokoontumista päättyneeksi? Ettekö tosiaankaan halua tietää ketkä lähtevät mukaan hyökkäämään Puroklaaniin?" Varistähti murahti Suurkiveltä, antaen katseensa käydä äänessä olevissa kissoissa. Leiriaukea hiljeni nopeasti ja kaikki höristivät korviaan kuullakseen mitä päällikkö ilmoittaisi seuraavaksi.
"Mukanani ensimmäisen aallon hyökkäyksessä ovat Pilvipyrstö, Kotkakanjoni, Linnunsiipi, Syreenikukka, Oksakatse, Kuiskauspyyntö, Lehmusvarjo, Kaamostassu, Salamatassu ja Ruostetassu", Varistähti luetteli kissojen nimiä, mitä myöten innokaita naukaisuja ja sihahduksia kuului ympäri aukiota. Mustakynsi istui liikkumatta paikoillaan ja kävi taistelua päänsä sisällä. Lehmusvarjo oli selvästi onnistunut Leijonatassun kanssa, kun hänet oltiin kerran lueteltu hyökkääjien mukaan. Nuori soturi haluaisi myöskin mukaan taistelemaan, hänen tassujaan oli syyhynnyt aamusta asti, kun oli kuullut päällikön suunnitelmasta. Oliko mustavalkea naaras oikeasti alisuoriutunut niin pahasti että hänet jätettäisiin leiriin?
"Nummipyörteen kanssa toiseen aaltoon menevät Vasanloikka, Piikkiraita, Mustakynsi ja Tihkutassu. Tammiturkki, sinä tulet Neljän virran tammelle ja odotat haavoittuneita kissoja takaisin ja autat heitä. Lehtitassu jääköön leiriin ja auttakoon heitä täällä, ketkä tänne selviävät", Mustakynsi tunsi kiven vierähtävän rinnaltaan heti, kun kuuli nimensä toisen aallon hyökkääjien joukossa ja pudisteli turkkiaan mielihyvän ja tyytyväisyyden johdosta. Hän antoi katseensa käydä lähellä olevissa kissoissa ja nähdä jos he katsoisivat nuorta soturia yllättyneellä tai kunnioittavalla katseella.
"Keskustelemme paremmi strategiastamme kokoontumisen jälkeen. Leiriin jäävät Sammalpuro, Valkoturkki, Hämärätassu, Hiljaisuustassu ja Leijonatassu. Toivottavasti tämä tuo turvaa puolustuskyvyttömille kuningattarillemme", Varistähti sylkäisi vielä, ennen kuin hypähti alas Suurkiveltä ja sujahti pesäänsä. Leiriaukiolla alkoi heti kova hälinää, kissoja alkoi pinkomaan edestakaisin aukealla ja moni vetäytyi syrjempään tai pesiinsä. Mustakynsi istui hetken paikoillaan, yrittäen kerätä ajatuksiaan yhteen. Kokoontumiseen ei vielä lähdettäisi, joten hänellä olisi hetki aikaa tehdä jotakin hyödyllistä. Nuoren soturin pitäisi syödä ja levätä, hänellä tulisi olemaan pitkä yö edessään. Mustavalkea naaras nousi jaloilleen ja suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Syöminen kannattaisi tehdä nyt eikä juuri ennen taistelua, ties mitä tapahtuisi jos vatsakivun takia kesken kaksintaistelun ei pystyisi keskittymään. Mustakynsi saapui kasalle ja etsi mahdollisimman kuivan hiiren kaiken muun riistan joukosta. Kääntyessään hän kuitenkin kohtasi väsyneeltä näyttävän Hiljaisuustassun, joka katsoi mestariaan epäröiden. Nuorella soturilla kesti hetki tajuta, että hänen oppilaansa oli myöskin nälkäinen ja varmaankin pyysi lupaa syömiselle. Mustavalkea naaras nyökkäsi eikä jäänyt seuraamaan minkälaista riistaa siniharmaa naaras tuoresaaliskasasta valitsisi. Keltasilmäinen kissa asettautui lähelle sotureiden pesää ruokailemaan ja ennen kuin huomasikaan, nuoleskeli hän huuliaan ja repi hiiren luista vielä viimeisiä lihanpaloja. Mustakynsi potki luut ulos leiristä ja suuntasi siitä samantien sotureiden pesään nukkumaan.

***

"MINÄ HALUAN KAIKKI PETTURIT ULOS LEIRISTÄ NYT!" Ukkostähti karjui Suurkiven päältä, katsoen vauhkona allaan olevaan, hyvin vähälukuiseen Kuutamoklaaniin. Aurinkokajo kiven vierellä näytti hyvin epämukavalta, muttei tällä kertaa keskeyttänyt päällikkönsä huutamiskohtausta. Istuin Ruskohaukka vierelläni eturivissä ja olin aika varma, että olin juuri saanut suuren määrän pesänsä päällä karjuvan kissan sylkeä otsaani. En viitsinyt ravistella sitä pois, saattaisin joutua seuraavaksi huudon kohteeksi, koska eleeni näyttäisi Ukkostähden mielestä epäilyttävältä.
"No, miksi ette lähde?!" Päällikkö kysyi sihisten yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Oli kulunut neljänneskuu Puukynnen ja puolen Kuutamoklaanin lähdöstä ja tilanne ei ollut rauhoittunut ollenkaan klaanissa.
"Mustakynsi!" Huomioni terävöityi oitis Suurkiven päällä seisovaan laihaan hahmoon. Ukkostähti tuijotti minua tulinen katse silmissään. Tunsin, kuinka Ruskohaukka liikahti hieman, antaen turkkiemme koskettaa toisiaan. Tiedä sitten oliko tuo soturin tapa osoittaa olevansa tukena, vai oliko hän vain hyvin epämukavana päällikkönsä sekaisen katseen alla.
"Niin Ukkostähti?" Kysyin Ukkostähdeltä, pitäen ääneni vakaana ja mahdollisiman neutraalina. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun mielipuolinen johtajamme huusi minulle ja syyttäisi minua entisen mestarini teosta, eikä varmasti tulisi olemaan viimeinenkään. Mutta oli todella helppoa vain olla välittämättä päällikön raivokohtauksista ja jättää hänet omaan arvoonsa. Hän ei ollut hyvä johtaja todellakaan, mikä nähtiin jo siinä kun puolet Kuutamoklaanista lähtivät Puukynnen mukaan.
"Sinä olit Puukynnen oppilas, sinut jopa nimettiin hänen mukaansa! Mikä antaa minulle syyn uskoa, että sinä jäisit leiriimme ja palvelisit sitä kunnolla?" Ukkostähti sylki ja käveli edestakaisin Suurkiven päällä. Huokaisin - en kuitenkaan niin näyttävästi, että päällikkö sitä näkisi - ja aloin selittämään samaa perustelua minkä olin jo vaikka kuinka monta kertaa hänelle selittänyt.
"Jos minä tosiaankin olisin halunnut seurata Puukynttä, niin miksi en sitten lähtenyt hänen mukaansa? Ukkostähti minä haluan palvella Kuutamoklaania ja olla uskollinen sille, pelastihan se henkeni aikoinaan", yritin saada äänensävyni kuulostamaan nöyrältä, vaikka tuskin siihen pienen ärtymykseni takia onnistuin. Ukkostähti piti katseensa minussa pitkään ennen kuin kajautti ilmoille toisen kissan nimen, jota oltiin myöskin hiillostettu päivittäin siitä miksi ei Puukynnen mukaan lähtenyt.
"KYYHAMMAS!" Päällikkö huusi. Kaikkien katseet kääntyivät pentutarhalle, mistä esiin nopeasti loikki harmaaturkkinen naaras mustilla korvanpäillä ja valkoisella hännänpäällä. Kunigattaren oranssit silmät kiiluivat tulisina, kun hän kulki eturiviin ja kohtasi Ukkostähden katseen. Hän oli selvästi kyllästynyt päivittäiseen painostukseen, minkä kyllä ymmärsin. Sen lisäksi, että häntä luultiin omassa klaanissaan petturiksi, joutui hän viettämään leirissä jokaisen päivänsä huolehtimassa kolmesta pennustaan.
"Ukkostähti?" Kyyhammas sihahti eikä edes piilotellut ärtymystä äänessään. Tulipyörre muutaman muun kuutamoklaanilaisen kanssa siirtyi hieman kauemmas ärhäkkäästä kuningattaresta, ei sitä ikinä tietäisi, jos Ukkostähti keksisi käydä oman klaanitoverinsa kimppuun. Olihan niin käynyt aikaisemminkin. Riutuneen näköinen päällikkö murisi matalasti ja tuijotti hurjistuneena harmaaturkkista naarasta.
"Sinä olit Puukynnen kumppani, te saitte pentujakin! Mikä antaisi kellekkään kuutamoklaanilaiselle syyn uskoa sinun oleva lojaali klaanillesi?" Ukkostähti ärjyi, mutta näytti vielä pysyttelevänsä turvassa Suurkivensä päällä. Hymähdin hiljaisesti, en voinut uskoa, että aikaisemmin niin suurta ja pelättyä Kuutamoklaania johti täysin johtamiskyvytön, sekopäinen kissa. Jopa Aurinkokajonkin positiivinen ja aurinkoinen luonne alkoi kuulostamaan paremmalta, kuin tämä. Ja se todellakin oli jo jotain.
"Kuten aikaisemminkin olen selittänyt, en pitänyt Puukynnestä enää, kun hän paljasti todellisen luonteensa. En todellakaan halunnut seurata häntä kolmen nuoren pennun kanssa varmaan kuolemaan. Ja kuten Mustakynsi, minäkin olen uskollinen Kuutamoklaanille ja haluan palvella sitä kuolemaani saakka. Miksi et pysty käsittämään tätä Ukkostähti!?" Kyyhammas sihisi ja viuhtoi häntäänsä hullun lailla. Ukkostähti alkoi näyttämään siltä, ettei haluaisi kuulla enempää kuningattarelta ja olin huomaavani tuon valmistautuvan ponnistukseen, mikä sai turkkini pörhistymään. Olin valmis käymään päällikköni kimppuun, jos tuo yrittäisi satuttaa harmaaturkkista naarasta. Aurinkokajo oli kuitenkin nopeampi tekemään tilanteelle jotakin ja hyppäsikin Suurkivelle johtajansa viereen.
"Minusta tärkeintä on tällä hetkellä se, että meitä on niin pajon kuin pystyy olemaan. Ei ole järkevää häätää klaanista pois ketään pelkkien omien johtopäätösten takia, varsinkin kun nyt tarvitsemme jokaisen metsästämiseen ja taistelemiseen kykenevän kissan joukkoihimme", Aurinkokajo selitti koko klaanille, yrittäen selvästi rauhoitella tilannetta. Tilanne rauhoittui ja Ukkostähti mitään sanomatta loikkasi alas Suurkiveltä ja katosi pesänsä varjoihin. Koko Kuutamoklaani tuntui huokaisevan helpotuksesta. Varapäällikkö tiputtautui itsekin alas kiveltä ja hetken paikoillaan seisottuaan hän alkoi lähestymään minua ja Ruskohaukkaa. Vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa soturia, joka vastasi katseeseeni ja pudisti pienesti päätään. Hänellä ei siis ollut tietoa miksi Aurinkokajo meitä lähestyi.
"Ruskohaukka, Mustakynsi", oranssiturkkinen kolli tervehti meitä ja pienillä nyökkäyksillä tervehdimme takaisin.
"Aloin miettimään iltapartioiden kokoonpanoja ja Ruskohaukka, kävisikö sinulle jos johtaisit illan metsästyspartiota? Voisit ottaa mukaasi Tulipyörteen, Taistovaaran ja viedä minun puolestani myös Nummitassun metsälle. En ole hetkeen ehtinyt kouluttaa häntä, joten toivottavasti hän ei siitä kauheasti pahastu. Mustakynsi, sinä voisit ottaa veljesi kanssa iltapartion johdettavaksenne ja ottaa mukaanne vaikkapa Varissulan", Aurinkokajo luetteli partioihin tulevia kissoja, enkä voinut olla irvistämättä itsekseni. Olin muutaman viimeisen vuodenajan yrittänyt vältellä veljeäni parhaani mukaan, kun tuo keksikin yhtäkkiä ilmestyä takaisin Kuutamoklaaniin monen kymmenen vuodenajan karkureissultaan. Mieleni teki piestä tuo ylimielinen kolli, ketä en edes halunnut veljekseni kutsua, oikein kunnolla, mutta se tuskin nostattaisi minua kauhean korkealle muiden klaanitovereideni silmissä.
"Kävisikö, jos minä menisin mukaan metsästyspartioon ja vaikka Taistovaara Mustakuun ja Varissulan kanssa?" Naukaisin nopeasti ennen kuin Ruskohaukka oli ehtinyt myöntymään partioiden järjestelyihin. En todellakaan halunnut veljeni kanssa samaan partioon, varsinkin jos mukaan tulisi vastanimitetty Varissulka, joka vaikutti vähintäänkin yhtä ylimieliseltä kuin Mustakuukin. Soturi vierelläni kääntyi katsomaan minua, mutten ollut huomaavinankaan hänen suupielessään olevaa pientä virnettä. Aurinkokajo katseli meitä kahta hetken outo pilke silmissään, kunnes nyökkäsi.
"Kunhan saatte tuotua riistaa meille kaikille niin se käy minulle", varapäällikkö hymähti, hymyili pienesti ja jatkoi matkaansa.
"En tiennytkään, että sinä haluat viettää näin paljon aikaa kanssani", Ruskohaukka hyrähti ja hännällään hipaisi omaani. Tuhahdin muka kyllästyneenä ja nousin jaloilleni.
"En minä sinun takiasi metsästyspartioon tullut", nakkasin soturille joka naurahti ja pilke vihreissä silmissään nousi myös jaloilleen.
"Kokoa vain partio ja lähde, minä saan teidät kyllä kiinni", huikkasin maastonruskealle kollille ja lähdin tepastelemaan kohti pentutarhaa. Tunsin kyllä Ruskohaukan kysyvän katseen niskassani, mutten välittänyt siitä vaan pujahdin pentutarhaan heti, kun kukaan muu ei minua katsellut.
"Kyyhammas?" Kutsuin kuningatarta, jonka oranssit silmät avautuivat ja kiiluivat pimeän pesän nurkassa. Astelin lähemmäs ja istahdin alas. Pentutarhassa haisi maidolle ja Kyyhampaalle, eihän siellä ketään muita juuri sillä hetkellä ollut. Kolmen pienen pennun vikinä kuului harmaan naaraan vatsan suojista, mutten kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota. En ollut tullut tänne keskustelemaan pennuista.
"Milloin Puukynsi tulee hakemaan meitä?" Kysyin hiljaa varmistaen ettei kukaan muu kuulisi keskusteluamme. Kuningattaren silmät siristyivät ja hän napautteli hännänpäätään pesän lattiaan.
"Ennen lähtemistään hän selitti, että seuraavan kokoontumisen aikana hän näyttäytyisi kaikille klaaneille ja aloittaisi sodan heidän kanssaan, jos he eivät antaudu", Kyyhammas naukui myöskin hiljaa. Nyökkäsin, vaikka olin kuullut saman suunnitelman selotuksen Puukynneltä itseltään heidän lähtönsä edeltävänä iltana. Olimme jääneet Kyyhampaan kanssa leiriin Puukynnen käskystä. Hän ei ollut halunnut ottaa vastasyntyneitä pentuja mukaan ja mahdollisesti tapattaa noita koko päivän mittaisella vaelluksella, minkä he olivat joutuneet joukkonsa kanssa tekemään, siirtyessään muiden klaanien reviirien läpi Tulikammion suuntaan.
"Hän sanoi, että muiden klaanien ollessa kokoontumisessa muutama hänen kätyreistään tulisi hakemaan meitä, kun leirissä ei olisi niin paljon kissoja. Mutta minusta Mustakynsi sinun ei kannattaisi tulla mukaamme vielä silloin", katsoin hieman yllättyneenä Kyyhampaaseen. Tietenkin kuningattarella olisi varmasti jokin järkevä syy sille miksi minun pitäisi jäädä vielä pidemmäksi aikaa leiriin, joten en vielä kysynyt tuolta mitään.
"Ihan vain sen takia, jos jokin menee pieleen meidän lähtemisessämme. Silloin sinä olisit vielä täällä puhumassa puolestamme. Ja sinun on paljon helpompi yksin lähteä leiristä myöhemmin. Tämä ei ehkä kuulunut suunnitelmaan, mutta minusta se on kaikkein järkevin vaihtoehto", Kyyhammas kertoi ja siirsi hieman asentoaan pentujensa vaihtaessa paikkaa hänen vierellään. Siirsin katseeni kolmeen pentuun, Yöpentuun, Varjopentuun ja Luupentuun, jotka muistuttivat kaikki enemmän ulkonäöltään emoaan kuin isäänsä. Pentuja katsellessani mietin kuningattaren suunnitelmaa läpi. En halunnut pistää vastaan, kunnioitukseni harmaaturkkista naarasta kohtaan oli yhtä kova kuin Puukynttäkin kohtaan ja suunnitelman muutos ei edes kuulostanut kauhean pahalta.
"Hyvä on, minä jään leiriin vielä pidemmäksi aikaa", lopulta naukaisin ja katsoin, kuinka Kyyhammas nyökäytti päätään tyytyväisenä.
"Nyt siis jäämme vain odottamaan tulevaa kokoontumista ja yritämme kestää tuota sekopäätä", kuningatar sihisi. Päästin huvittuneen hymähdyksen, oli hyvä kuulla, etten ollut ainoa joka piti Ukkostähteä mielipuolena. Sanoin hyvästit harmaaturkkiselle naaraalle ja olin poistumassa pesästä etsimään metsästyspartiota, kun tuo vielä kutsui minua. Käännyin katsomaan Kyyhampaan suuntaan kysyvänä.
"Älä kiinny liikaa Ruskohaukkaan, hän on liian uskollinen Kuutamoklaanille liittyäkseen Puukynnen joukkoihin", kuningatar maukui varoittavasti.
"Ei hätää, tämä on pelkkää leikkiä hänen kanssaan."

***

Mustakynsi havahtui pystyyn, kun tunsi kaulallaan jonkun kosketuksen. Hänellä kesti hetki tajuta, että hän katseli Valkoturkin kasvoja, joka oli ilmeisesti herättänyt hänet.
"Olemme lähdössä kokoontumiseen", soturi naukaisi ja katsahti nuoren soturin sivulle, missä Lehmusvarjokin oli näyttänyt juuri heräävän. Mustavalkea naaras kömpi pystyyn ja parilla nopealla vedolla tasoitti turkkinsa pörröisimpiä kohtia ennen kuin asteli sotureiden pesästä ulos viileään yöilmaan. Hän oli taas nähnyt todella todentuntuisen unen, eikä halunnut ajatella sitä. Leiriaukealla näytti kokoontumiseen lähtevä porukka olevan jo kasassa, vain muutama oppilas näytti puuttuvan. Pilvipyrstöä ei myöskään näkynyt missään, joten hän kai oli metsästämässä puuttuvia nuorukaisia. Mustakynsi istahti lähelle kissajoukkiota ja jatkoi turkkinsa siistimistä, nyppien pieniä sammaltuppoja pois. Sivukorvallaan hän kuunteli muiden kokoontumiseen lähtijöiden puheita.
"En malta odottaa, että pääsen näkemään Kaunokirjoa, jos hän olisi jo päässyt pois pentutarhasta", Sammalpuron ääni kuului aika läheltä ja nopeasti vilkaistessaan hän huomasi kokeneen soturittaren juttelevan kumppaninsa kanssa.
"Kuinka vanhoja Aaltotähden ja hänen pennut olivatkaan?" Kotkakanjoni kysyi ja varovasti nyppi irtokarvoja pois kumppaninsa korvasta.
"Jos oikein olen laskeskellut, heidän pitäisi olla neli- tai viisikuisia, mutta ehkäpä heidät ilmoitetaan jo tässä kokoontumisessa oppilaiksi", Sammalpuro mietiskeli.
"Entä olisiko ketään muita keitä haluaisit tavata?" Raidallinen soturi jatkoi kyselyään sukimisen lomasta.
"Vuoristoklaanista haluaisin myös tavata Jäkäläaskeleen. Haluaisin kuulla kumpi meistä on ollut nopeampi kouluttamaan oppilastaan, kun saimme heidät suht samoihin aikoihin. Ja edellisessä kokoontumisessa hän kertoi ettei Marjaleuan kanssa mennyt kaikki ihan putkeen, joten haluaisin kysellä häneltä siitäkin. Entäpä sinä kultaseni? Keitä sinä haluaisit kokoontumisessa nähdä?" Mustakynsi pyöräytti silmiään Sammalpuron hellittelynimelle ja nosti päätä nähdäkseen olisivatko kaikki jo valmiina lähtemään. Pilvipyrstöä ei vieläkään näkynyt, joten nuori soturi joutui tyytymään vanhemmpien sotureiden keskustelun kuunteluun.
"Haluaisin jutella Nummiklaanin Hahtuvaturkin ja Sadeläikän kanssa. Heillä kummallakin on nyt ollut oppilas jo useamman kuun, odotan innolla kuulevani miten heidän kanssaan on mennyt. Ja heidän tyttärensä sai muutama kuu sitten soturinimensä, haluaisin tietää mitä hänelle kuuluu", Kotkakanjoni selitti ja lopetti kumppaninsa korvantaustan nyppimisen. Sammalpuro päästi hellän kehräyksen kurkustaan. Kaksikko ei kuitenkaan päässyt enää jatkamaan keskusteluaan, kun Pilvipyrstö ilmaantui paikalle puuttuvien oppilaiden kanssa. Hiljaisuustassu joka Leijonatassun ja Kaamostassun kanssa oli joukossa mukana, erkaantui veljestään ja sipsutti Mustakynnen viereen, tapittaen mestariaan odottavasti. Nuorta soturia ei juuri nyt huvittanut jutella, mutta hänestä tuntui, että hänen pitäisi antaa jonkinlaista vinkkiä kokoontumisessa olemiseen.
"Käyttäydy kunnolla ja pistä jokainen kuulemasi tieto tarkasti mieleesi. Voimme käyttää niitä myöhemmin hyväksemme", mustavalkea naaras sanoi hiljaa. Oppilas nyökkäsi kuuliaisena ja lähti takaisin veljensä luo, joka juuri keskusteli Lehmusvarjon kanssa. Kahden soturin katseet kohtasivat hetkeksi, mutta kumpikin heistä käänsi katseensa nopeasti muualle. Mustakynsi hymähti itsekseen ja keskitti huomionsa Varistähteen, joka näytti juuri kajauttavan lähtömerkin. Kuutamoklaanilaiset lähtivät huurteisen metsän läpi kulkemaan kohti Neljän virran tammea.

//Viimeinkin tämä romaani saatu kirjoitettua!

Jäätassu istui lumen vuoraamalla kivellä leirinsä reunassa, Tulipentu vierellään. Hän ei ymmärtänyt miksi juuri hänet oltiin valittu pennun vahdiksi, vaikka Tappotahto tai parantajat olisivat yhtä hyvin voineet tehdä sen. Pikimusta kolli seurasi katseellaan Kuolontähden raivoamista Käärmeeniskulle, kun tuo oli saapunut tyhjin tassuin metsästysreissultaan.
"Miksi hän käyttäytyy noin ilkeästi?" Hän kysyi kummastellen, kääntäen katseensa vieressä istuvaan oppilaaseen. Punaoranssi naaras tuhahti ja irvisti katsellessaan kahden kissan huutoesitystä.
"Koska sitä hän on. En ole eläessäni tavannut yhtä ilkeää kissaa kuin Kuolontähti", Jäätassu sanoi yhä irvistellen.
"Entä Pakkasviima?" Tulipentu kysyi. Oppilas kääntyi katsomaan pentua silmä ammollaan.
"Mitä hänestä?" Punaoranssi naaras kysyi hämmentyneenä ja kääntyi etsimään katseellaan varapäällikköä, ketä ei aukiolla kyllä näkynyt.
"Ei hän ainakaan vaikuta vihaiselta, mutta onko hän?" Pentu jatkoi kyselyään. Jäätassu jäi miettimään hetkeksi, ei hän Pakkasviimasta halunnut kenellekkään pahaa puhua, hän pettäisi silloin mustan kollin luottamuksen ja uskon omaan itseensä.
"Hän on... Hyvin uskollinen Kuolontähdelle", oppilas lopulta naukaisi ja jäi miettimään vastaustaan. Hän ei oikeastaan tiennyt paljoakaan ihanasta varapäälliköstään, vaikka seuraisikin tuota maailman ääriin, jos tuo sitä pyytäisi.
"No sinä onneksi vaikutat mukavalta", Tulipentu miukaisi ja katsoi Jäätassua meripihkaisilla silmillään. Punaoranssi naaras päästi tirskahduksen ja pudisteli päätään huvittuneena.
"Voi... Kyllä minä sinut tapan, ja pidän huolen, että jokainen rakastamasi kissa tulee näkemään sen, minkä jälkeen he seuraavat mukanasi. Jos sellainen tarve tulee. Toivotaan ettei tule", oppilas sähähti ja katsoi miten pennun silmät suurenivat ja miten hän hieman siirtyi kauemmas.
"Miksi sinä haluat pentua vainota?" Tulipentu kysyi nyt hieman pelokkaan ilmeen takaa. Jäätassu oli vastaamaisillaan, kun Kuolontähden ääni kantautui heidän kodalleen.
"Hän tulee kyllä olemaan täällä, lähetin Ohramyrskyn ja Varpuskynnen hakemaan häntä. Ja sitten hän tulee kärsimään", päällikkö sanoi Käärmeeniskulle, joidenka huutokilpailu oli jo loppunut. Jäätassu höristi korviaan kuullakseen kenestä hänen mestarinsa ja kollisoturi puhuivat.
"En ymmärrä, hän hylkäsi minut tuosta noin vain", raidallinen kissa sanoi, lähinnä itselleen. Oppilas hypähti alas kiveltä ja otti muutaman askeleen lähemmäs kuullakseen paremmin Kuolontähden ja Käärmeeniskun keskustelusta. Hän kuitenkin jo arveli, että kyse oli Matukasta, joka oli taas lähtenyt pidemmälle seikkailuretkelle.
"Onko Kuolontähti koskaan kertonut sinulle, että liikkeesi eivät todellakaan ole sulavimmasta päästä?" Kuului yhtäkkiä ääni Jäätassun takaa. Punaoranssi naaras käänsi hurjistuneen katseensa taaksensa ja kohtasi Myrkkymarjan, joka oli juuri tullut ulos parantajien pesästä. Oppilas tuijotti vihaisena parantajaa, joka katsoi häntä takaisin laiskalla katseella.
"Mistä sinä sen tiedät, sanoiko hän niin?" Jäätassu sihisi yhteen puristettujen hampaiden välistä. Pimeyden metsän hengille kiitos ettei kukaan muu ollut kuulemassa kirjavan naaraan kommenttia, oppilas olisi vajonnut vain vielä alemmas klaanitovereidensa keskuudessa. Myrkkymarja tuhahti ääneen.
"Minä näen sen aivan selvästi omilla silmilläni", parantaja sanoi ja käveli punaoranssin naaraan ohi, jättäen tuon itsekseen kiehumaan leirin laitamalle.
"SINÄ ET YMMÄRRÄ!!" Jäätassu kiljui myrkynvihreäsilmäisen kissan perään, saaden monen kissan katseet kääntymään puoleensa. Hänen teki mieli itkeä, muttei kehdannut tehdä sitä leiriaukiolla. Mitä Myrkkymarja edes tiesi mitään sulavuudesta, hän itsekin oli kankeajalkainen parantaja! Ja sitäpaitsi oppilas oli reväyttänyt pari auringonnousua sitten takajalkansa Kuolontähden kanssa harjoitellessaan, joten hänellä oli syykin olla kankea! Punaoranssi naaras käänsi katseensa pois kirjavan naaraan jo kadonneesta hahmosta ja katsahti taas päällikkönsä ja Käärmeeniskun suuntaan. Kaksikko jatkoi samaan tahtiin keskusteluaan, eivätkä olleet tuntuneet välittävän Jäätassun kiljumisesta.
"Mutta kun hänet saadaan kiinni, hän saa maksaa teostaan sinulle ja meille kaikille kenet hän jätti. Kaikki jotka jättävät Luuklaanin ja pettävät minut tulevat maksamaan", musta naaras sihisi ja katseli ympäri Luuklaanin leiriä. Hänen katseensa jäi oppilaaseen, joka luimi korviaan kohdatessaan mestarinsa katseen.