"Kuisketassu!" Taivashalla huusi oppilastaan. Kuisketassu oli juuri herännyt, ja taisteluharjoitus mestarin kanssa odotti. "Tullaan!" harmaavalkoinen naaras maukui unisena. Kipittäessään Taivashallan luo hän sai yhtäkkiä päähänsä sammalpallon. "Mitäh?" Kuisketassu ihmetteli ja etsi sammalpallon heittänyttä kissaa. Vähän matkan päässä Haukkapentu hekotti vatsa kippuralla. "Haukkapentu!" naaras tiuskaisi. "Minä olen nyt lähdössä taisteluharjoitukseen, eikä leikkimiselle ole aikaa", Kuisketassu selitti, ja heitti sammalpallon kovaa takaisin, että asia tuli varmasti selväksi. "Kuisketassu, hän on vasta pieni pentu, älä ole niin ilkeä", Taivashalla moitti. "Se oli niin hauskan näköistä, olit kuin tällin saanut kettu", Haukkapentu naukaisi. Lopulta Kuisketassu leppyi ja naurahti mrrau: "Varmasti oli, menehän nyt leikkimään sisaruksiesi kanssa". Haukkapentu tassutti pentutarhaan emonsa Timaliviiksen luo, ja
maukui kärsimättömästi: "Emo, miksen minä saa lähteä harjoittelemaan taisteluliikkeita niin kuin Kuisketassu?" Hänen emonsa selitti kärsivällisenä: "Hän on jo oppilas, ja sinä, Haukkapentu olet vielä liian pieni lähtemään leiristä". "Ties mitä sinulle voisi sattua", Timaliviiksi jatkoi. Haukkapentu hiljensi ääntään hieman, ja naukui: "Kyllähän sinäkin lähdet aina myöhään leiristä metsään "Kuisketassu sattui kuulemaan pätkän tuota lausetta kuunnellessaan mestariaan, kun tämä selitti päivän järjestystä. *Minne Timaliviiksi menee myöhään?* hän mietti ihmetellen. *Ehkä hän vain menee suremaan Loistesydäntä*, Kuisketassu arveli karistaen epäluulonsa. "Ensiksi opetan sinulle taisteluliikkeitä, ja sitten osallistut rajapartioon", Taivashalla maukui. "Miksi joka päivä rajapartioita?" Kuisketassu marisi. "Haluan mieluummin metsästää", hän vaati. "Saat metsästää sitten myöhemmin", Taivashalla lupasi. "Tulehan nyt, niin mennään", hän hoputti. Kissat tassuttivat taisteluharjoitusalueelle, ja sinne päästyään Taivashalla sanoi: "Opetan tänään sinulle takaperinvolttia...", Taivashalla kertoi ja aloitti pitkävetisen selostuksensa taisteluliikkeistä. Kuisketassu kuunteli vain puolella korvalla, hän halusi metsästämään. ..."Ja talvella vaaleaa turkkia voi käyttää piiloutumiseen kun on lunta..." *Kyllähän minä tuon
tiedän*, Kuisketassu ajatteli ja tuhahti. ..."Takaperinvoltti on vaikeaa hallita täydellisesti..." Lopulta Taivashalla lopetti jaarituksensa ja maukui reippaasti: "Nyt harjoitellaan takaperinvolttia, minä katson kun sinä harjoittelet". Harjoittelun päätteeksi Taivashalla arvioi oppilastaan: "Sinun pitää keskittyä". "Et voi jäädä jaarehtimaan paikallesi, sillä vihollinen käyttää keskittymisesi herpaantumista hyväkseen", Taivashalla selitti kärsivällisesti. Kuisketassu nyökkäsi korvat punehtuen. Hän aisti Taivashallassa pienoisen suuttumuksen ja pettymyksen, kun Kuisketassu ei ollut kiinnostunutkaan taistelemisesta. "Lupaan yrittää enemmän ensi kerralla", Kuisketassu vakuutti. Kuisketassu oli hieman vaitonainen, kun Taivashalla ja hän tassuttivat maanalaiseen leiriin. Naaras toisaalta suri sitä, että oli tuottanut
mestarilleen pettymyksen, mutta toisaalta Kuisketassu ajatteli, että kyllä hän sai olla kiinnostuneempi saalistamisesta kuin taistelemisesta. Sitä paitsi soturien isot taistelut olivat raakoja, ja Kuisketassu ei kestänyt katsella, kun hänen klaanitoverinsa haavoittuivat. Kuisketassu taisteli klaaninsa, perheensä ja klaanitoveriensa vuoksi. Leirissä odottamass olivat jo Sadeläikkä, Valkotäplä ja Liekkitaivas. "Voinko minä tulla myös rajapartioon?" Taivashalla kysyi ja vilkaisi Liekkitaivasta. "Totta kai voit", Valkotäplä vastasi, ja nyökkäsi vanhemmalle soturille. Kissojen lähtiessä leiristä Sadeläikkä kysyi: "Tarkastammeko Kuutamoklaanin rajan?" "Voidaan kyllä", partiota johtava Valkotäplä maukui. "Sitä rajaa on syytä pitää silmällä, siellä on ollut viimeaikoina paljon kahakkaa", Liekkitaivas mutisi. "Niin, Kuutamoklaani on kyllä käyttäytynyt erityisen vihamielisesti, vaikka muiden klaanien välit ovat hyvät", Taivashalla säesti. Partio tarkisti rajat, eikä siellä näkynyt mitään ihmeellisempää. Metsikossa, Kuutamoklaanin reviirillä Kuisketassu kuitenkin näki vilaukselta kissan. Kissasta ei näkynyt paljoakaan, mutta Kuisketassu ainakin
tunnisti, että kissa ei ollut Kuutamoklaanin kissa. Kissa näytti kulkukissalta takkuisen ja karkean turkkinsa myötä. Kissalla oli oranssi turkki, ja pahantahtoinen ilme naamallaan. *Ei kai se voinut olla...*, Kuisketassu mietti. *Ei tietenkään, mitä minä sellaista kuvittelin*, hän ajatteli ja ravisti päätään. Mitä muka Luuklaanin kissa tekisi Kuutamoklaanin reviirillä? Ei heillä olisi tarvetta tunkeutua toisten reviireille, klaanithan olivat melkein kuin liittolaisia. *Tai entä jos he olivat oikeasti lyöttäytyneet yhteen* *Ei tietenkään, minun pääni on ollut tänään täynnä ihan eriskummallisia ajatuksia*, Kuisketassu ajatteli. Tämänpäiväinen rajapartio oli lyhyt, ei kestänyt kauaakaan kun kissat olivat jo leirissä. *Nyt pääsen metsästämään!* Kuisketassu innostui. Hän oli odottanut koko päivän juuri tätä hetkeä. "Metsästät minun, Liekkitaivaan ja hänen oppilaansa Naavatassun kanssa", Taivashalla maukui. *Kauhea metsästyspartio*, Kuisketassu ajatteli mielessään. Koko päivän odotettu metsästyspartio menisi ihan pilalle. Partion lähtiessä metsään Liekkitaivas ja Taivashalla eivät osoittaneet merkkejäkään mistään ihmeellisemmästä. *Ehkä siksi, että myös Naavatassu on täällä*, Kuisketassu oivalsi. "Minä saan varmasti suurimman kanin", Naavatassu rehvasteli. "Et varmasti saa", Kuisketassu väitti ja naurahti. Partion saalistaessa kuitenkin tilanne muuttui. Liekkitaivas ja Taivashalla saalistivat yhdessä, ja silloin rakkaus oli aika paljon molemminpuolista. Liekkitaivaan saatua kanin hän antoi sen Taivashallalle. "Voi, pidä se vain itselläsi", Taivashalla maukui lempeästi. Kuisketassu katseli pensaan takaa, ja kaksikon mentyä liian pitkälle hänen mielestään Kuisketassu karkasi, hän juoksi kyyneleet silmissä vain eteenpäin, eikä edes tiennyt minne meni. *Ei se voi olla näin!* hän suri. Lopulta hänen matkansa pysähtyi kuin seinään, mutta ei seinään, vaan kaksijalkojen aitaan. Törmätessään aitaan hän kiljahti tuskaisesti: "Aijauts!" Vasta nyt hän huomasi missä oli. Räpytellessään kyyneleitä sinisistä silmistään Kuisketassu ällistyi huomattuaan olevansa kaksijalkalan vieressä. "Ei voi olla totta!" hän naukaisi. "Kyllä voi, ja ovatkos klaanikissat muka niin älykkäitä, kun törmäävät aitoihin?" maukui uusi ääni, hiukan kiusoitteleva ääni, Kuisketassun yläpuolelta. Noustessaan käpälilleen Kuisketassu näki aidalla kermanvärisen naaraskissan. Tarkemmin katsottuna kissa oli vaalehtavan ruskea, jolla oli pörröinen ja pitkä häntä. Siitä Kuisketassu päätteli, että kissa oli kotikissa. "Kuka sinä olet?" Kuisketassu kysyi aika tylysti. "Et kai vain ole kotikisu?" harmaavalkoinen naaras piikitteli. "Kyllä minä olen", uusi kissa sanoi tyynesti huolimatta Kuisketassun käytöksestä. "Nimeni on Kinuski", hän naukui. "Kinuski?", Kuisketassu toisti ihmeissään. Kotikisujen nimet olivat oppilaan mielestä kummallisia. *Tarkoittiko "Kinuski" kenties jotain yrttiä?*, Kuisketassu mietti. "Mistä tiedät että olen klaanikissa?", Kuisketassu kysyi ihmeissään. "Misteli on kertonut minulle paljon klaanikissoista", Kinuski selitti. *Kukahan sekin on?*,
Kuisketassu mietti tympääntyneenä. *Täällähän "aivan vilisee" kotikisuja*, hän ajatteli. "Misteli, tule esiin!", Kinuski kutsui. Samassa aidalle ilmestyi myös toinen kissa. Tämä oli harmaa, jonka selässä, niskassa ja päässä oli tummanharmaita juovia. Tämä kissa ei näyttänyt Kuisketassun mielestä kotikisulta. "Hei!" Misteliksi kutsuttu kissa tervehti. Kinuski selitti Mistelille, mitä Kuisketassulle oli käynyt, ja Misteli naurahti. "Todella, mikäs sinun nimesi on?" Misteli kysyi. "Olet ainakin Nummiklaanista", hän arvasi. "Mitä tämä nyt on?" "Mistä tiedätte että olen Nummiklaanista?" Kuisketassu kysyi jo ärtyneenä. "Ja olen Kuisketassu", hän lisäsi. "Kaunis nimi", Misteli maukui. "Minä voin selittää", Kinuski sanoi. "Misteli vaeltaa kanjoniin ja takaisin, ja tietää paljon klaanikissoista", Kinuski kertoi. "Olemme ystäviä, vaikka Misteli on erakko ja minä kotikissa", Kinuski kertoi painottaen sanaa ystävä. "Vai niin", Kuisketassu murahti, mutta ei voinut enää esittää välinpitämätöntä. "Miten päädyit tänne?" Kinuski kysyi hetken kuluttua. "Niin, eivät klaanikissat yleensä kuljeksi täälläpäin", Misteli maukui. "No..." Kuisketassu takelteli. "Kerro vain", Kinuski kehotti rohkaisevasti. "Olimme saalistamassa klaanitoverieni kanssa, ja...suutuin yhdestä asiasta heille", Kuisketassu kertoi. "Sitten vain juoksin, ja päädyin tänne", hän lisäsi. "Jaa, vai niin", Misteli naukui. "Mistä sinä suutuit?" Kinuski kysyi lempeällä äänensävyllä. "Ei sinun ole pakko kertoa, jos et halua, Kuisketassu", hän maukui. Kuisketassu rauhoittui kotikissan tyynestä, rauhallisesta ja lempeästä olemuksesta, joten hän uskaltautui kertomaan. "Asia on niin, että minä pidän yhdestä klaanimme kollista, Liekkitaivaasta", Kuisketassu sanoi. "Liekkitaivas kuitenkin pitää Taivashallasta, ja Taivashalla
Liekkitaivaasta", Kuisketassu selitti, ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Kuisketassu kertoi myös kahdelle muulle kissalle, mitä hän oli kuullut heidän keskustelevan. "Ehkä Liekkitaivas ei ole vain tarkoitettu sinulle", Misteli maukui. "Taidat olla väärässä heidän suhteen", Kinuski maukui. "Heidän "rakkautensa" saattaa olla vain läheistä ystävyyttä", hän jatkoi. "Mutta kun minä en halua että se on niin", Kuisketassu ulisi kuin pieni pentu. "Jotkut asiat on vain hyväksyttävä", Kinuski maukui katsoen Kuisketassua myötätuntoisesti silmiin. "Minä tiedän, minkälaista on menettää itselle jotain rakasta", naaras sanoi. "Olen nimittäin menettänyt monta pentuani", hän kertoi. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka
jälkeen Kuisketassu vaihtoi puheenaihetta kiinnostuen enemmän uusista kissoista. "Millaista on asua kaksijalkalassa?", hän kysyi. "Mukavaa", Kinuski vastasi. "Saan joka päivä ihmisiltäni ruuan, eikä minun tarvitse itse saalistaa sitä", kotikissa maukui. "Minun mielestäni kotikissan elämä on liian leppoista minulle", Misteli puuttui keskusteluun. "No ei kyllä ole!" Kinuski näpäytti. "Toki pidän klaanikissoista, mutta en haluaisi asua klaaneissa", hän naukui. "Minä en pidä klaaneissa taisteluista", Kuisketassu tunnusti. "En kestä katsoa kun kissoja haavoittuu", hän myönsi. "Se on varmaan kamalaa" Kinuski sanoi. "Sinun pitäisi varmaan nyt lähteä klaanitoveriesi luo" Misteli kehotti. "He varmasti odottavat sinua", Kinuski maukui. "En olisi siitä niin varma, mutta lähden kuitenkin", Kuisketassu naukui. Lähdettyään jo klaanin leiriä kohti Kinuski vielä huikkasi enteelliset sanat: "Älä huoli, löydät vielä jonkun toisen". Juostessaan nummilla Kuisketassu oli rauhoittunut, eikä häntä enää vaivannut Liekkitaivaan ja Taivashallan suhde. Kuinka vähä-älyinen hän oli ollutkaan, kun oli näyttänyt hapanta naamaa ystävyksille. Kaikkea Kuisketassu ei voinut päättää itse, osasta asiota päätti Tähtiklaani. *Ja mitä se haittaisi, vaikka Liekkitaivaasta ja Taivashallasta tulisi jopa kumppanit*, hän ajatteli. *Sitten voisin leikkiä heidän pentujensa kanssa*, Kuisketassu ajatteli ja naurahti. Paha olo oli jo tiessään, naarasta
pikimmitenkin nauratti. Hän vielä löytäisin toden totta jonkun toisen. Ja nyt hän oli löytänyt kaksi uutta ystävää. Taivas alkoi tummeta, ja hetken kuluttua siellä tuikkivat tähdet. "Kiitos Tähtiklaani", Kuisketassu maukui hiljaa. "Kiitos kaikesta".

Mutta Kuisketassua vaivasi vielä yksi asia, kuka oli tuo tuntematon, Kuutamoklaanin reviirillä piileskelevä kissa?
Se on vieläkin arvoitus...

"Kottaraistassu kertoi, että et ole ollut ihan kunnossa viime päivinä", Kultakuiske sanoi sukiessaan Lumipennun harmaalaikkuista turkkia. Pentu huokaisi syvään, miksi Kottaraistassun piti mennä kertomaan hänen asioistaan hänen isänsä emolleen? Eikö asian pitänyt olla vain heidän kahden keskeinen?
"Mitä? Minähän voin paremmin kuin pitkään aikaan", kermanvaalea kolli vastasi sarkastiseen sävyyn, ajatellen ettei kuningatar huomaisi sitä. Hän oli kuitenkin väärässä, sillä naaras painoi kasvonsa hänen selkäänsä vasten.
"Tuota on todella vaikea uskoa äänensävysi takia", Kultakuiske kehräsi rauhoittavasti. Lumipentu inisi vihoissaan, ja laski päänsä pesän alustalle. Jos hänet vain nimitettäisiin oppilaaksi, niin hänen ei tarvitsisi käyttäytyä ja tuntea päivästä toiseen samalla ikävällä tavalla. Mutta sekään ei tuntunut onnistuvan.
"Vihaatko sinä minua nyt?" Kuningatar kysyi hymyillen, siirtäen leukansa pennun selälle ja katsoen tuon ruskeita silmiä.
"En minä sinua vihaa", Lumipentu vastasi ja vilkaisi Kultakuisketta sivusilmällään. Miksi naaras käyttäytyi tuolla tavalla? Tuon pitäisi vain jättää kolli rauhaan ja jatkaa elämäänsä normaaliin tahtiin, kuten kaikki muutkin, eikä jäädä voivottelemaan hänen tilannettaan.
"Mitä sinä ajattelet Lumipentu? Olet hiljainen, mutta silmäsi liikkuvat nopeasti pesän katosta sen seinille", kuningatar kysyi uteliaana. Pentu kohautti harteitaan, ei hän oikeastaan ajatellut mitään. Ainakaan mitään normaalista itsensä alasajattelusta poikkeavaa.
"No, onko klaanissamme ketään naarasta kenestä mahdollisesti tykkäisit?" Kultakuiske kysyi melkeinpä imelällä äänensävyllä. Lumipentu rämpi pois naaraan alta ja katsoi tuota silmät ammollaan.
"Miksi sinä tuollaisia kysyt?" Pentu älisi ja kiitti Tähtiklaania siitä, että Puronlaulu pentuineen olivat juuri nyt leiriaukiolla leikkimässä eivätkä pentutarhassa.
"Olet aika pelottava, tiesitkö sitä?" Kolli sanoi mutisten. Nyt vuorostaan Kultakuiskeen silmät suurenivat.
"Jaa minäkö pelottava?" Kuningatar kysyi hämmästyneenä ja epäuskoisena. Lumipentu ärähti, menettäen hermonsa naaraaseen ja tuon outoon tapaan keskustella pennun kanssa. Harmaalaikkuinen kissa juoksi ulos pentutarhasta ja etsi katseellaan Kottaraistassua. Hänen pitäisi päästä tivaamaan tuolta, että miksi kertoi hänen asioistaa Kultakuiskeelle. Kottaraistassun sijaan kermanvaalea kissa näki Sädetaivaan istuvan leirin laidalla, selvästi omissa ajatuksissaan. Harmaalaikkuinen kolli kipitti tuon luokse ja käpertyi emonsa kermanvaaleaan kylkeen. Hän ei ollutkaan huomannut, että ilma oli näinkin viileää, että hänellekin tuli kylmä. Soturitar kiersi häntänsä pentunsa ympärille ja nuolaisi tuon päälakea muutaman kerran.
"Uskotko tulevasta lehtikadosta tulevan raju?" Lumipentu kysyi ravistelessaan turkkiaan.
"Uskon lehtikadosta tulevan normaalia leudompi, joten älä sinä huolehdi siitä", Sädetaivas totesi päättäväisenä ja painautui vielä tiukemmin kollia vasten. Harmaalaikkuinen kissa nyökkäsi ja käänsi katseensa pilvettömälle taivaalle. Hän oli kuullut tarinoita kovista lehtikadoista. Nälänhätä oli kova riistan puutteen takia ja kylmä sää pisti kissat todella koville. Toiset klaanit myös metsästivät luvatta muiden reviireillä, mikä ajoi klaaneja rajuihin taisteluihin. Pentu toivoi, ettei Puroklaanin tarvitsisi kärsiä sellaisesta lehtikadosta ikinä.

//Tosi lyhyt tarina, mutta jos nyt sais Lumipennusta viimeinki oppilaan xdd. Taidankin nimittää sen Kultakuiskee seuraavassa tarinasta Kettupennun ja Sammalpennun kaa

Avatessani silmäni ensimmäinen asia minkä näin, oli suuri massa mustavalkoista turkkia, joka kohoili rauhallisen hengityksen tahtiin. Selvittelin hetken ajatuksiani, miettien että miten olin päätynyt nukkumaan ja kuka tämä kissa, joka vierelläni nukkui oikein oli? Pikkuhiljaa muistot eilisestä muistuivat päähäni ja pieni pelko hiipi taas esille. Tuo mustavalkea kolli oli luuklaanilainen, tai entinen sellainen. Olimme tavanneet rinteellä ja kävimme lyhyen keskustelun, ennen kuin kolli oli saanut jonkinsortin kohtauksen ja kaatunut tajuttomana maahan. Olin Synkkäkukka apunani yrittänyt auttaa tuota parhainpani mukaan ja kolli oli vielä ainakin hengissä, mutta silti tajuton. Käänsin katsettaan korkeammalle ja huomasin Synkkäkukan istuvan ketunmitan päässä heistä, surullinen ilme kasvoillaan. Pimeydenmetsän henki oli kertonut kollin, Kostokynnen, olleen hänen entinen oppilaansa Luuklaanissa. En tiennyt mitä ajatella. Synkkäkukka oli kertonut Kostokynnen olevan vaaraton ja kollihan itse kertoi olevansa erotettu Luuklaanista. Mutta en saanut päästäni sitä tähtiklaanilaista, joka tuli varoittamaan minua Luuklaanista ja heidän aikeistaan satuttaa minua ja perhettäni.
- Oletko varma siitä, että minun pitäisi luottaa häneen? Kysyin varovasti takkuturkkiselta naaraalta. Tuo käänsi meripihkaisen katseensa minuun.
- En pyydä sinua luottamaan häneen, vielä. Pyydän sinua auttamaan häntä. Katso kuinka laiha hän on! Synkkäkukka valitti ja ensimmäistä kertaa koko yhteisen matkamme aikana kuulin hänen äänessään selvän huolen. Pimeydenmetsän henki selvästi välitti Kostokynnestä. Nielaisin ja käänsin katseeni takaisin vieressäni makaavaan kolliin. Minäkin halusin autttaa häntä, tietenkin. Mutta tähtiklaanilaisen sanat yhä kummittelivat mielessäni.
- Minä näin yhden tähtiklaanilaisen eilen. Hän varoitti minua Luuklaanista ja siitä, että he haluavat perheelleni ja minulle pahaa, naukaisin yhtäkkiä, vaikka minun ei ollutkaan alunperin tarkoitus kertoa Synkkäkukalle näkemästäni. Tuon silmät siristyivät ja samassa naaras olikin edessäni.
- Ja sinä päätät kertoa asiasta vasta nyt? Tuo sihisi, heiluttaen häntäänsä villisti. Hän ei ollut tyytyväinen ollenkaan. Luimin korviani ja nousin ylös. En haluaisi alkaa riitelemään nyt, niin paljon oli tapahtunut yhden auringonkierron aikana. En ole edes saanut mietittyä kaikkea läpi.
- Uskotko sinä, että Kostokynsi olisi tuolla asialla? Hänhän on parantaja, ja vielä erotettu klaanistaan! Synkkäkukka naukui ärhäkästi, mikä sai minut todellakin miettimään omia mielipiteitäni. Tietysti olisi todella outoa, jos Luuklaani lähettäisi parantajansa suorittamaan tehtävää, mutta luuklaanilaiset eivät olleet aivan tervejärkisiä. Huokaisin ja pudistelin päätäni. Olin liian nälkäinen, enkä pystynyt keskittymään kunnolla.
- Menen metsästämään. Katson jos löydän jotakin myös hänelle, sanoin ja annoin pienen hymyn Synkkäkukalle, joka näytti heti rauhoittuvan.

Tassutelin rauhalliseen tahtiin kohti rinnettä, missä minä ja Kostokynsi olimme yöpyneet. Olin yllättynyt ettei Vuoristoklaani ollut löytänyt meitä. Mutta ehkä he uskoivat ettei näin syvällä vuoristossa olisi uhkaa heille, joten he eivät vartioineet aluetta niin tiuhaan. Kannoin suussani kahta päästäistä. Oli ihme, että olin saanut metsästettyä toisenkin jyrsijän. Ehkäpä Tähtiklaani oli pistänyt omat tassunsa peliin ja taannut sen, että Kostokynsi selviäisi. Ainakin pari auringonkiertoa vielä. Samassa eteeni ilmestyi Synkkäkukka, erittäin hätäisen näköisenä.
- Kostokynnen hengitys on hidastunut, hän saattaa kuolla pian! Tuo sanoi selvässä paniikissa. Lähdin juoksemaan kohti pusikkoa, missä entinen luuklaanilainen vielä oli, Synkkäkukan hoputtaessa. Saavuttuani paikalle, huomasin heti kuinka pinnallisesti ja hitaasti kolli hengitti.
- Mitä minun pitäisi tehdä? Kysyin hädissäni sylkäistyäni päästäiset sivuun.
- Yritä herätellä häntä! Synkkäkukka käski. Kävelin Kostokynnen luo ja varovasti ravistelin tuota, huhuillen hänen nimeään. Pikkuhiljaa hänen hengityksensä muuttui normaalimmaksi ja hän avasi jopa silmänsä.
- Mmi... Mitäh? Kolli sopersi puoliunessa. Minä ja Synkkäkukka huokaisimme helpotuksesta.
*Tähtiklaanille kiitos!* Ajattelin kiitollisena. Kostokynsi heräsi nopeasti ja jäi tuijottamaan minua hölmistyneenä. Katsoin hiukan sivummalle, tämä oli niin outoa minulle. En ollut pitkään aikaan tavannut elossa olevaa kissaa, saatikka sellaista joka oli kolli. Pieni puna nousi kasvoilleni. Vaikka entinen luuklaanilainen olikin laiha, takkuturkkinen ja kiilto hänen silmissään oli kadonnut, oli hän silti aika komea.
*Mitä sinä oikein ajattelet Sielutassu?* Ajattelin itsekseni ja yritin kerätä viimeisiä rauhallisuuden rippeitäni. En ollut ikinä edes jutellut kenellekään muulle kollille - paitsi Aaltotähdelle ja Myrskyviimalle. Uskosielu oli aina ollut se rohkeampi ja sosiaalisempi meistä. Hän oli ystäviä koko Vuoristoklaanin kanssa. Minua tuskin huomattiin sielä.
- Minun pitäisi kai kiittää sinua, Kostokynsi naukaisi yhtäkkiä. Käänsin katseeni tuohon ja yllätyin, kuinka kiitolliselta hän näytti. Halusin sysätä kaikki epäilyni tuosta sillä samaisella sydämenlyönnillä sivuun. En kuitenkaan vastannut, en tiennyt mitä olisin sanonut. En edes tiennyt mitä ajatella.
- Vaikea uskoa, että autoit minua. Näytit aluksi siltä, että olisit halunnut juosta mahdollisimman kauas minusta, etkä todellakaan auttaa minua, tuo jatkoi. Vaihtelin epävarmana painoani etutassulta toiselle.
- Niin... En kai vain luottanut sinuun, sanoin hiljaa. Oli hiukan vaikeaa jutella tuntemattomalle kissalle. Ainoa kissa kelle olin jutellut viimeisien kuiden aikana oli ollut Synkkäkukka, jonka kanssa olin jo tottunut keskustelemaan.
- Ja nytkö muka luotat? Kostokynsi kysyi selvä hämmästys äänessään. Luimin korviani ja katselin taas muualle.
- En... Tai... En tiedä, änkytin jotakin vastaukseksi tuolle. Tämä oli todella epämukavaa. Katselin ympärilleni ja huomasin ne kaksi päästäistä mitkä olin aikaisemmin napannut. Viskaisin toisen niistä kollille.
- Et ole tainnut syödä vähään aikaan, sanoin uudestaan ja nappasin itsekin toisen päästäisistä. Jos saisin oman nälkäni laantumaan, ehkä pystyisin ajattelemaan selvemmin ja miettimään, mitä tekisin Kostokynnen kanssa.
- Kiitos, kolli naukaisi ja alkoi syömään päästäistä. Nappailin itsekin pieniä paloja jyrsijästä. Tiesin, että perheeni varmasti raivostuisi, jos he saisivat kuulla, että olen ruokkinut luuklaanilaista. Tai entistä sellaista. Mutta olinhan minä jo melkein aikuinen, enkä mikään pikkupentu. Osaisin kyllä tehdä järkeviä päätöksiä. Ainakin toivoin niin.

Heikot ja katkonaiset auringonsäteet siivilöityivät havumetsäkerroksen läpi maahan, luoden siihen monenlaisia kuvioita, jotka muuttuivat tuulen heilutellessa oksia. Useita kissoja asteli tyynen rauhallisesti suurella aukiolla, katsellen toisiaan tervehdysten kera, sekä pienet uteliaisuuden pilkkeet silmissä kiiluen. Kenties ainoana poikkeuksena olivat kolme huomattavasti useimpia muita pienenpää kissaa, jotka istuivat suuren kiven edustalla innosta kihisten ja tarmokkaat katseet kohdistettuna kiven päällä seisovaan savunharmaaseen, lihaksikkaaseen kolliin.
”On aika nimittää kolme uutta oppilasta”, kolli maukui ja kohdisti katseensa kolmeen nuorukaiseen, ”Kaamospentu, astu eteenpäin.” Kellanruskea kilpikonnakuvioinen naaras asteli ylväänä eteenpäin, kunnes oli aivan kiven edessä, ja katsoi vihertävillä silmillään ylös.
”Kaamospentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Kaamostassu. Mestariksesi tulee Pilvipyrstö.” Tämän lausuttuaan kolli kääntyi yleisön puoleen, josta asteli eteenpäin kellanpunainen kolli.
”Pilvipyrstö, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja erinomainen taitelija, ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle”, päällikkö lausui, ja Kaamostassu oli näkevinään syyllisyyden häivähdyksen tuoreen mestarinsa kasvoilla. Pilvipyrstö asteli häntä kohti ja kosketti hellästi kuonollaan tämän omaa. Naaras kääntyi jälleen katsomaan kahta muuta pienenpää kissaa, ja päästi hennon kehräyksen kurkustaan huomatessaan tummanharmaan kollin olevan seuraavana. Heistä tuli viimein oppilaita!
”… ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.” Harmaa raidallinen kolli kosketti kuonollaan Salamatassuksi nimettyä kissaa ja nyökkäsi lempeästi tervehdykseksi.
”Kaamostassu, Hämärätassu, Salamatassu!” Klaanitovereiden huudot kaikuivat leiriaukiolla, ja monet tulivat onnittelemaan hännän hipaisun ja puskun avulla tuoreita oppilaita. Kaamostassun silmät säihkyivät. Hän oli viimein päässyt oppilaaksi yhdessä veljiensä Hämärätassun ja Salamatassun kanssa. He olivat kaikki saaneet mestareikseen kokeneita sotureita; Kaamostassu sai Pilvipyrstön, Hämärätassu Sammalpuron ja Salamatassu Kotkakanjonin.
”Vielä jonain päivänä minä seison Suurkivellä nimittämässä oppilaita”, Hämärätassun silmät kiiluivat, kun hän katsoi suurta kiveä, joka toimi myös päällikön pesänä. Salamatassu murahti.
”Varistähdellä on vielä kaikki elämänsä jäljellä, ja sinulla on pitkä matka päästä edes soturiksi”, hän maukui ja näpäytti hännällään veljensä korvaa. Tummanharmaa kolli siristi silmiään ja sihahti, mutta ei sanonut enää mitään. Kaamostassu pudisti päätään ja huokaisi. Hän ei jaksanut välittää veljensä kunnianhimoudesta, ei nyt, kun hän oli tyytyväinen asemastaan ja Varistähden valitsemasta mestarista. Kuin Tähtiklaanin lähettämästä merkistä, kellanpunainen kolli asteli häntä kohti ystävällinen virne kasvoillaan.
”Hei Kaamostassu, mitä sanoisit, jos lähtisimme käymään reviirimme rajat läpi”, Pilvipyrstö maukui ja viittoi hännällään tuoretta oppilasta tulemaan lähemmäs. Kaamostassu kohautti lapojaan muka välinpitämättömänä, vaikka naaraan sisällä suorastaan paloi innon liekki, joka odotti päästä leviämään kulovalkean tavoin.

Kuusi kissa kulkivat kepein askelin metsikön poikki, oppilaat muutaman hännänmitan mestareitaan edellä. Pilvipyrstö oli ehdottanut Sammalpurolle ja Kotkakanjonille, että he menisivät kaikki yhdessä kiertämään rajoja, ja näin oppilaat pääsisivät pian harjoittelemaan taistelua.
”Hämärätassu, mitä haistat?” Sammalpuro kysyi kollilta, joka pysähtyi ja raotti suutaan maistaakseen ilmaa. Hämärätassun kasvoille levisi irvistys.
”Märän mullan”, hän murahti. Sammalpuron kurkusta pääsi huvittunut murahdus.
”Aivan oikein”, Kotkakanjoni maukui, ”Pistäkää tämä haju muistiin, se on Nummiklaanin ominaistuoksu. Koska tuoksu on näin voimakas, olemme lähellä reviiriemme rajaa, sekä heidän rajapartionsa on mahdollisesti juuri kulkenut ohi ja vahvistanut hajumerkkejä.” Kaamostassun silmät kiiluivat.
”Voisimmeko mennä lähemmäksi, kenties näkisimme partion”, naaras kysyi ja kääntyi katsomaan mestariaan. Pilvipyrstö pudisti kuitenkin päätään.
”Meillä on vielä pitkä matka edessä. Näette muiden klaanin kissoja viimeistään kokoontumisissa.” Kaamostassu nyökkäsi aavistuksen pettyneenä. Hän olisi halunnut nähdä toisen klaanin kissoja, mutta Pilvipyrstö oli oikeassa. Auringonhuipun aika oli mennyt jo kauan aikaa sitten, ja heillä oli käytävänä vielä iso osa reviiriä. Saniaispuron ohjaamana kissat lähtivät kulkemaan eteenpäin.
Jonkin ajan kuluttua Kaamostassu kuuli hiljaisen veden virtauksen, ja hän tihensi askeliaan.
”Odota!” Pilvipyrstö käski nuorta naarasta. Kilpikonnakuvioinen kissa painoi tassunsa maahan kiinni ja jäi odottamaan muita kanssakulkijoita.
”Emmekö me olekin kohta Neljän Virran Tammen luona?” hän kysyi kärsimättömänä mestariltaan.
”Emme aivan, mutta jos jatkaisimme joelta tuohon suuntaan”, kellanpunainen kolli maukui, ”päätyisimme sinne. Se reitti ei kuitenkaan kuulu reviirillemme, joten jatkamme tästä tuohon suuntaan. Sitä paitsi tämä puro ei ole yksi niistä neljästä. Menemme tästä yli, jolloin hetken kuluttua pääsemme päävirralle. Tämä puolestaan päättyy pienen matkan jälkeen.” Tämän sanottuaan Pilvipyrstö asteli lähemmäksi pientä puroa ja loikkasi kevyesti sen ylitse. Kaksi muuta soturia teki samoin, ja jäivät odottamaan toiselle puolelle oppilaitaan. Kaamostassu valmistautui loikkaamaan heidän luokseen, mutta kerkesi juuri huomata, kuinka Hämärätassu kirmasi aivan hänen vierestään. Jos hän olisi ollut hiirenhännän mitankaan verran vasemmalla, olisi kolli sysännyt hänet suoraan veteen.
”Älä välitä hänestä”, Salamatassu tuhahti ja laski ymmärtäväisen katseen siskoonsa, ”hänen on vaihteeksi pakko näyttää rohkeaa kissaa.”
”Tiedän, mutta voisi hän nyt edes vähän yrittää katsoa eteensä”, Kaamostassu mutisi ja otti muutaman juoksuaskeleen ja hyppäsi ylitse, toinen veljistään perässä. Vaikka hän välittikin Hämärätassusta erittäin paljon, kolli kieltämättä kävi joskus hänen hermoilleen. Kaamostassu kuitenkin tiesi, että hänen päättäväisyytensä ja kunnianhimonsa tuli heidän menneisyydestään; kolmikon isä oli ollut yksi klaanin kunnioitetuimmista sotureista, Viiltolapa, joka menehtyi taisteltuaan urheasti Luuklaania vastaan, kun taas heidän emonsa Routasydän oli luopio. Naaras oli jättänyt heidät ja klaaninsa noin kuu aikaisemmin, keskellä yötä, sanomatta kellekään yhtään mitään. Kaamostassu vilkaisi vierellään kulkevaa Salamatassua, ja mietti, oliko hänellä yhtään ikävä heidän emoaan. Salamatassu oli tunnettu jo myrskyisästä luonteestaan, sillä suuttuessaan tuo oli yksi suuri äkäpussi. Jokin kuitenkin paljasti Kaamostassulle, ettei hän ollut täysin itsensä Routasydämen lähdön jälkeen. Kolli oli vain tottunut peittelemään tietynlaisia tunteita paremmin kuin ennen. Naaras itse puolestaan ei kaivannut heidän emoaan lainkaan. Emo oli ollut petturi, paennut vain paikalta pahan paikan tullessa. Kukaan Tähtiklaania tai edes omaa klaaniaan kunnioittava kissa ei tekisi niin, varsinkaan silloin, kun omat pennut olivat vielä pentutarhan asukkaita. Onneksi he olivat jo syöneet hyvän aikaa tuoresaalista, eikä emon lähdöllä lopulta ollut niin suurta vaikutusta ainakaan siltä kannalta. Klaani oli yhdessä pitänyt heistä huolta, ja viimein Varistähti oli antanut heille oppilaiden arvon.

Kuljettuaan vielä hyvän matkan eteenpäin, Kotkakanjoni ohjeisti hännällään heitä pysähtymään.
”Salamatassu, sinun vuorosi kertoa, mitä haistat”, kolli maukui ja suuntasi katseensa mustaan kolliin. Salamatassu aukaisi Hämärätassun tavoin suunsa ja vetäisi syvään henkeä. Hänen kasvoilleen ilmestyi miettivä katse.
”En oikein tiedä, kiviä? Ja jonkinlainen märkyys sen seassa?” hän maukui lopulta. Hämärätassun kasvoille levisi pilkallinen virne.
”Totta kai täällä haisee kivi, näethän sinä itsekin nuo vuoret tuolla”, hän pyöräytti silmiään. Salamatassun silmissä leimahti, ja Kaamostassu sipaisi hänen kylkeään hännällään. Sammalpuro läimäytti kevyesti oppilaansa korvaa ja siristi silmiään.
”Salamatassu oli aivan oikeassa. Itseasiassa hän kyllä haistoi Vuoristoklaanilaiset. Vuoristoklaanilaisilla on erikoinen ominaistuoksu; kivi. Toisinaan heistä voi myös haistaa märkyyden, sillä kulkevat paljon märissä luolastoissa”, naaras ohjeisti viisaan oloisena oppilaita. Hämärätassu tuhahti, kun taas Salamatassu silotti pörhistyneitä niskakarvojaan. Kaamostassu huokaisi helpotuksesta, ainakaan vielä ei tarvinnut hävetä silmiä päästään näiden äkkipikaisten hiirenaivojen vuoksi. Ei sillä, etteikö hän myöskin ollut toisinaan äkkipikainen, mutta hän osasi suhteellisen usein aavistaa, milloin toinen osapuoli vain provosoi häntä suuttumaan. Salamatassu puolestaan oli valmiina menettämään hermonsa melkein jokaisen tapauksen kohdalla, niin äkkipikainen ja myrskyisä tämä oli. Kilpikonnakuvioinen naaras silmäili, kuinka hänen mestarinsa kävi vahvistamassa hajumerkkiä klaanien välisen rajan tuntumassa. Jonain päivänä hän halusi päästä mestarinsa rooliin. Suojella klaaniaan kunniallisesti, sekä kouluttamaan oman oppilaan jatkamaan hänen tassunjäljissään.
”Eiköhän ole hyvä aika palata takaisin leiriin. Vaikka näemmekin hyvin pimeässä, en oikein haluaisi pitää kokemattomia vastanimitettyjä oppilaita täällä petoeläinten syöttinä”, Kotkakanjoni maukui ja vilkaisi pesätovereitaan, jotka nyökkäsivät hyväksyvästi.
”Olet aivan oikeassa, Kotkakanjoni”, Sammalpuro maukui ja katsahti oppilaita, ”katsotaan sitten, kun olette oppineet taisteluliikkeitä edes jonkin verran, jos toisimme teidät hieman pimeämmällä ajankohdalla tutkimaan reviiriä.” Vaikka Kaamostassu olisi halunnut vielä jatkaa tutkimista, oli hän osittain helpottunut sotureiden päätöksestä. Hän ei sitä muille myöntäisi, mutta oli mielettömän väsynyt, ja hänen käpäliään oli alkanut särkemään. Pilvipyrstön johdolla he lähtivät kulkemaan takaisin kohti leiriä ja Kaamostassu loi vielä viimeisen katseen takana häämöttäviin vuoristoihin ja niiden taakse laskevaan aurinkoon.


// Melko tylsähkö ja lyhyt tarina, mutta en ihan viitsinyt aivan ensimmäiseen tarinaan heitellä paljoa juonikäänteitä ja muita, enemmän ehkä kuvailla hahmoja ja tutustuttaa niitä enemmän lukijoihin :)

- Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä päällikön pesälle klaanikokoukseen! Ututähden huuto kajahti ja Kultakuiskeen sydän hyppäsi miltei kurkkuun. Nyt olisi viimeinkin aika. Aika, kun hän joutuisi jättämään pentutarhan ja siirtymään takaisin sotureiden pesään, jossa oli viimeksi yöpynyt nuorena soturina. Kuningatar oli viettänyt lukuisia kuita Puroklaanin pentutarhassa, hoivaamassa niin omiaan, kuin muidenkin pentuja. Ja nyt hänen pitäisi siirtyä takaisin soturin tehtäviin. Ajatus karmi häntä. Osaisiko hän ollenkaan toimia soturina enää? Naaras tassutti pentutarhan vierelle ja jäi sieltä seuraamaan päällikön puhetta.
- Tänään on tullut aika nimittää kolme uutte oppilasta Puroklaaniin, Ututähti kertoi, kun klaani oli kerääntynyt paikalle. Kultakuiske kääntyi katsomaan Lumipentua, Kettupentua ja Sammalpentua, jotka istuivat perheidensä seurassa kauniisti sudittuina. Innostuksen pilke paloi jokaisen silmissä, Lumipennulla hiukan himmemmin. Hän oli ylpeä pikkuisista, varsinkin Lumipennusta, joka oli kärsivällisesti odottanut ylimääräisen kuun päästäkseen oppilaaksi.
- Kettupentu, päällikkö lausui Täpläliidon vanhimman pennun nimen, saaden varmasti koko klaanin huomion tähän hetkeen. Kuningatar katseli, kuinka punaruskea, solakka naaras tepasteli itsevarmana kaikkien muiden eteen.
- Olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kettutassuna. Mestarisi olkoon Tummakajo! Ututähti kuulutti. Kultakuiske miltei henkäisi yllätyksestä. Tummakajohan sai juuri Räntäturkin opetuksen suoritettua, nytkö hänelle annettaisiin jo toinen oppilas? Kuningatar etsi katseellaan väkijoukosta vanhimman poikansa kasvoja, ja löytäessään ne hän näki myös tuon kasvoilla selvästi yllättyneen ilmeen. Soturi ei siis itsekään tiennyt saavansa uuden oppilaan.
- Tummakajo, Ututähti kutsui. Kolli nopeasti vaihtoi hämmennyksensä naamallaan pieneen hymyyn, kun hän asteli Kettutassun viereen.
- Koulutit Räntäturkista taidokkaan soturin ja haluaisin mielelläni nähdä, että kouluttaisit Kettutassusta samanlaisen. Puroklaani kunnioittaa luotettavuuttasi ja rohkeuttasi. Toivon, että opetat kaiken mitä tiedät ja osaat tälle oppilaalle, päällikkö sanoi ja koko klaani seurasi kuinka Tummakajo kosketti uuden oppilaan kuonoa. Kultakuiske oli hyvin ylpeä pojastaan. Jos päällikkö antaisi sinulle toisenkin oppilaan koulutettavaksi, olet tehnyt selvästi jotakin hienoa tai arvostettua ja päässyt päällikön suosioon. Kuningattaren sydäntä lämmitti kuva soturista kävelemässä Hunajavirran ja Kanijalan rinnalla, päällikön luottosoturina.
- Sammalpentu, Ututähden ääni herätti naaraan omista ajatuksistaan. Hän seurasi kuinka ruskea pentu mustilla raidoilla kipitti sisarensa viereen, ollen selvästi hiukan arempi kuin tuo.
- Olet saavuttanut kuuden kuun iän joten on sinun vuorosi ryhtyä soturioppilaaksi. Siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Sammaltassu. Mestarinasi toimii Ruskalehti, päällikön pesän päällä seisova naaras ilmoitti. Tällä kertaa Kultakuiske henkäisi ääneen. Hänen vanhin tyttärensä saisi oppilaan koulutettavakseen! Kuningatar katsoi, kuinka Ruskalehti puikkelehti muiden kissojen joukosta kahden vastanimitetyn oppilaan luo.
- Ruskalehti, olet valmis saamaan oppilaan koulutettavaksesi. Puroklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja täsmällisyyttäsi, joten toivon sinun opettavan kaiken mitä tiedät, tälle oppilaalle, Ututähti julisti. Soturitar kosketti varovasti Sammaltassun kuonoa ja vetäytyi sitten hymyillen Tummakajon viereen. Kultakuiske katseli Ruskalehteä ja tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. Ruskalehti oli ainoa hänen oikeista pennuistaan, kenellä ei ollut vielä kumppania, saatikka omia pentuja. Kuningatar haluaisi jutella asiasta kanelinruskean naaraan kanssa, mutta häntä pelotti. Jospa tuo ottaisikin asian itseensä ja alkaisi pitämään samalaista mykkäkoulua, kuten veli hänen vierellään? Naaras kuitenkin muisti, mitä Hunajavirta oli kertonut hänen omasta suhteestaan Liljatassun kanssa. Kuinka hänestä välillä tuntui kuin kouluttaisi omaa tytärtään, eikä jonkun toisen. Harmaanruskea kissa toivoi hartaasti, että Ruskalehden ja Sammaltassun välille syntyisi samanlainen suhde.
- Kuten tiedämme, Lumipentu täytti kuusi kuuta jo viime kuussa, mutta erinäisistä syistä olen päättänyt nimittää hänet vasta nyt. Joten Lumipentu, astuisitko esiin? Ututähti kuulutti ja Kultakuiske seurasi, kuinka harmaalaikukas pentu käveli hitain askelin keskelle, pitäen katseensa omissa tassuissaan. Kuningattaren kävi kollia sääliksi. Hänen pitäisi iloita nimittäjäisiään, eikä häpeillä niiden takia.
- Lumipentu, nyt on sinun aikaisi ryhtyä oppilaaksi. Tästä päivästä siihe hetkeen asti kunnes saavutat soturinimesi, sinua kutsutaan nimellä Lumitassu. Mestariksesi tulee Täpläliito, päällikkö julisti. Kultakuiske tuskin sai henkeä. Hänen nuorin pentunsa saisi myöskin oppilaan? Naaraan poskia myöten valui muutama kyynel, kun hän katseli Täpläliidon kulkua sisartensa ja oppilaiden luo.
- Täpläliito, olet valmis kouluttamaan oppilaan. Puroklaani arvostaa suojeluhaluasi ja rohkeuttasi ja toivon sinun opettavan kaiken osaamasi tälle oppilaalle, Ututähti naukui. Heti, kun Täpläliito ja Lumitassun kuonot erkaantuivat, koko klaani hurrasi ääneen.
- Lumitassu, Kettutassu, Sammaltassu!

Kultakuiske riensi onnittelemaan oppilaita, kun Täpläliito selitti sivummalla hyvin vakavana hänen pentujensa kohtelusta Tummakajolle ja Ruskalehdelle. Molemmat meinasivat vakavana olon sijaan purskahtaa nauruun. Onnittelut eivät kestäneet kauaa, ainakaan kuningattaren osalta, kun hän muisti kuinka paljon tehtävää hänellä olisi. Koko pentutarha pitäisi siivota, nyt kun siellä ei enää ollut asukkeja. Puronlaulu oli tarjoutunut auttamaan, mutta harmaanruskea kissa oli selittänyt, että pärjäisi yksinkin. Hän istahti keskelle pentutarhaa ja veti syvään henkeä. Pesä tuoksui häneltä, Puronlaululta, sekä pennuilta. Meripihkaiset silmät kostuivat uudestaan, kun hän tajusi, ettei viettäsikään seuraavia öitä tässä pesässä. Hiljalleen Kultakuiske alkoi keräilemään sammalia, vierittäen niitä isommiksi kasoiksi. Kaikenlaiset muistot tulvivat hänen päässään. Kuinka kuningatar oli vuoron perään pitänyt eri pennuista huolta. Ensiksi oli tietenkin ollut hänen oma pentueensa, johon kuului Tummakajo, Ruskalehti ja Täpläliito. Kun kolmikko oli päässyt oppilaiksi, oli Kotkamieli, sekä Räntäturkki tulleet hänen hoiviinsa. Ei mennyt kauaakaan, kun Kuplatassukin liittyi heidän seurakseen. Kotkamielen ja Räntäturkin siirtyessä oppilaiksi, oli Savitassu tullut viimeisimpänä hänen hoidettavakseen. Ja kyllähän hän hoiti Lumitassuakin viimeisen kuun, mutta tuo oli kuitenkin Sädetaivaan ja Tummakajon pentu, joten ei ehtinyt tai viitsinyt kiintyä tuohon samalla tasolla kuin muihin hänen kasvatteihinsa. Kultakuiske kantoi sammalmöykyt ulos ja kaivoi sekä taputteli tuoretta hiekkaa pesän alustalle. Hän haluaisi, että seuraavat pentutarhan asukit tulisivat miltei vastarakennettuun, uuteen pesään, eivätkä vanhaan ja haisevaan. Naaras lähti vasta myöhään kuljettamaan sammalia ulos leiristä, kuukin oli jo noussut taivaalle. Kuljettuaan jonkin aikaa hän alkoi saavuttamaan paikkaa, mihin suunnitteli sammaleet vievänsä. Vanhaan ja hylättyyn mäyränkoloon, joka sijaitsi lähellä järveä. Hän tykkäsi usein myös käydä tällä puolella reviiriä kävelyillä, eikä häntä siksi haitannut ollenkaan kävellä yön pimeydessä niin kaukana leiristä. Harmaaruskea kissa olisi kuitenkin varmasti pystynyt aistimaan jo kaukaa, ettei kaikki ollut nyt oikein, mutta vanhan sammaleen haju täytti hänen aistinsa. Vasta kömmittyään ulos hylätystä pesästä ja haukatessaan raikasta yöilmaa keuhkonsa täyteen, hän huomasi jonkin olevan pielessä. Kultakuiske haistoi vieraan kissan hajun. Tuo tuoksu oli äärimmäisen epämiellyttävä - melkeinpä pahasti sairaan kissan haju. Ja se, mikä sai hänen karvansa pörhistymään oli se, että hän haistoi ettei tämä tunkeilija ollut yksin. Naaras haistoi useita eri hajuja, jotka eivät kuitenkaan olleet yhtä pahoja ja voimakkaita kuin se ensimmäinen.
*Joku on tunkeutunut alueellemme!* Hän tuntui vihdoinkin tajuavan ja rupesi kiihdyttämään vauhtiaan, kulkien leiriä kohti. Tällä kertaa hän kulki eri reittiä pitkin, se olisi nopeampi. Saapuessaan pienelle aukiolle, jonka läpi kulki pieni puro, hän ei voinut uskoa silmiään. Koko paikassa vallitsi hävitys. Joka puolella oli karvatuppoja, veriroiskeita ja taistelun jälkiä. Pienten pensaikkojen lehtiä ja katkottuja oksia oli pitkin poikin aukeaa. Hiekka oli täynnä erikoisia tassunpainalluksia. Veren raskas, metallinen haju leijui ilmassa tukahduttavan voimakkaana. Kultakuiske katseli ympärilleen, ja koetti löytää jostakin elonmerkkejä, mutta ei havainnut mitään. Joku oli ollut täällä ja aukealla oli selvästi taisteltu, mutta ruumiita ei näkynyt missään.
- Haloo! Hän huusi metsään, mutta kukaan ei vastannut. Koko aukio oli täysin autio. Naaras tunsi silmiensä täyttyvän kyynelistä - mitä oikein oli tapahtunut? Kuka voisi tehdä tällaista?

//Hih, aiheutan lisää actioniä Puroklaanille, vaikka siellä kohta luultavasti soditaan xd. Haluaisiko joku Puroklaanilainen ehkäpä jatkaa?

Naaras raotti aavistuksen suutaan ja maisteli nälkäisenä metsän hajuja. Pilvipyrstö ei antanut hänen syödä tuoresaaliskasasta mitään, ennen kuin he olivat itse käyneet metsällä. Tällä tavoin Kaamostassu oppisi hieman ennakoimaan, minkälaista voisi olla lehtikadon aikaan, kun riistaa ei olisi niin paljoa. Jos hän nyt tottuisi jo siihen, ettei ruokaa saa aina, hän ehkä kestäisi paremmin nälkää, ainakin mestarinsa mukaan.
”Kerro mitä haistat”, Pilvipyrstö maukui ja istui noin ketunmitan päässä Kaamostassusta. Monet tuoksuista oli naaraalle uusia, mutta ainakin yhden hän tunnisti ongelmitta.
”Hiiren, jossain aivan lähistöllä”, kilpikonnakuvioinen kissa naukui hiljaa ja vilkuili ympärilleen yrittäen paikantaa tuon pienen jyrsijän.
”Saadaksesi hiiren kiinni, sinun tulee liikkua hiljaa. Hiiri kuulee ja tuntee maassa askeleemme jo pitkän matkan takaa, mikäli emme varo askeleitamme”, Pilvipyrstö ohjeisti. Kaamostassu väräytti korviaan ja odotti mestarinsa näyttävän mallia. Kellanpunainen kolli kyyristyi melkein maata vasten, liikkui hitaasti eteenpäin ja nousi jälleen ylös. Hän osoitti hännällään läheistä pusikkoa, ilmeisesti kertoen kyseisen hiiren olevan siellä. Kaamostassu kyyristyi alas Pilvipyrstön näyttämällä tavalla, ja lähti hiljalleen kulkemaan kohti pusikkoa. Naaras kuuli hiiren järsivän jotain vain ketunmitan päässä hänestä, ja syöksyi sitä kohti. Salamannopeasti hän heitti suurella käpälällään jyrsijän ilmaan ja puraisi sen niska poikki. Pilvipyrstö kehräsi hyväksyvästi.
”Hienoa. Opit yllättävän nopeasti”, kolli kehui ja kosketti pörheällä hännällään Kaamostassun kylkeä. Naaras hymähti kiitoksensa ja katsoi nälkäisenä hiirtä. Hän tiesi, ettei saisi syödä sitä, ennen kuin se olisi viety klaaniin ja annettu heikompien ja riistaa eniten tarvitsevien syödä ensin. Myös Pilvipyrstö taisi huomata, kuinka nälkäinen hänen oppilaansa jo oli.
”Voisimme vielä katsoa, jos löytäisimme vähän enemmän saalista ja palata sitten takaisin leiriin”, hän maukui ja raotti suutaan, ”sitä löytyy vielä melko paljon, sillä lehtisade on vasta alussa.” Kolli peitteli hiiren, jonka jälkeen viittoi hännällään Kaamostassua seuraamaan, ja he astelivat syvemmälle tiheän havumetsikön syleilyyn.

Kun kaksikko viimein saapui takaisin leiriin, heillä oli mukanaan runsaasti saalista. Kaamostassu oli pyydystänyt vielä toisen hiiren sekä oravan, ja kantaessaan saaliinsa kasalle häneltä suorastaan valui vesi kieleltä. Tähtiklaanin kiitos Pilvipyrstö antoi hänen valita itselleen ruokaa ja asettua lepäämään pitkän päivän jälkeen. Kaamostassu valikoi itselleen saalistamansa pulskan oravan, ja siirtyi kauemmaksi leirin aukiolta syömään, lähelle oppilaiden pesää. Naaras ahmaisi riistan muutamilla nopeilla haukkasuilla ja lipoi tarkasti huulensa. Hänen olonsa oli nyt niin paljon parempi, kun hän oli saanut viimein syötyä. Samalla, kun hän peitteli oravan raadon, hän huomasi veljensä Salamatassun lähestyvän häntä silminnähtävästi ylpeänä.
”Miten Kotkakanjonin kanssa sujui?” Kaamostassu maukui. Salamatassu asettui hänen vierelleen ja he rupesivat vaihtamaan kieliä pitkän päivän jälkeen.
”Hän opetti minua taistelemaan!” kolli hymyili ja suki sisarensa korvan taustaa. ”Minä onnistuin jopa voittamaan hänet muutamaan otteeseen.”
”Ethän menettänyt hermojasi hänen kanssaan?” Kaamostassu virnisti kiusoittelevasti. Salamatassu mulkaisi häntä pikaisesti, mutta ei takertunut sisarensa puheisiin.
”Miten sinulla meni?” hän kysyi ja katsoi meripihkansävyisillä silmillään sisartaan. Kaamostassu kohautti lapojaan ja nuolaisi veljensä poskea.
”Pilvipyrstö opetti minua metsästämään. Hän on oikein hyvä opettamaan, mutta meinasin nääntyä nälkään! Hän ei antanut minun syödä ennen metsälle lähtöä, joten tämä on ainoa mitä olen tänään syönyt”, naaras nurisi ja viittoi hännällään peiteltyä oravanraatoa. Salamatassun kurkusta pääsi huvittunut kehräys.
”Oletko nähnyt vielä Hämärätassua?” musta kolli kysyi. Kaamostassu pudisteli päätään. Luulisi, että Sammalpuro tulisi pian Hämärätassun kanssa takaisin leiriin, sillä aurinko alkaisi pian painua vuorien taakse. Naaraan hännänpää vääntyili innostuksesta. Tämä oli vasta heidän toinen päivänsä oppilaina, ja jokainen sisaruksista oli varmasti oppinut jo erittäin paljon.

Ei kulunut kauaa, kun Hämärätassu oli palannut Sammalpuron kanssa takaisin leiriin, mukanaan myös tuoresaalista. Kollin kertomuksen mukaan he olivat ensin olleet harjoittelemassa taistelua, ja sen jälkeen käyneet metsästämässä yhdessä, kunnes Sammalpuro oli todennut kollin olevan jo aivan liian uupunut. Kaamostassu tiesi kuitenkin, että Hämärätassu oli varmasti väittänyt vastaan jollain tapaan, mutta soturi ei ollut kuunnellut häntä.
”Huomenna hän lupasi perehtyä kanssani kokonaan taisteluun”, Hämärätassu maukui omahyväisesti, ”jonain päivänä olen niin taitava, ettei kukaan päihitä minua!” Kaamostassun niskavillat värähtivät lähes huomaamattomasti. Vaikka he kaikki olivat omalla tavalla kunnianhimoisia, tummanharmaalla kollilla se ominaisuus oli niin paljon suurempi kuin Salamatassulla ja Kaamostassulla. Toisinaan se jopa hieman pelotti häntä, mutta hän luotti veljeensä. Hänen oli pakko luottaa, varsinkin nyt, kun heillä oli lähinnä vain toisensa. Naaras avasi suunsa suureen haukotukseen, joka ravisutti hänen koko kehoaan. Hän perääntyi veljiensä luota risuilla ja sammalilla varustettuun pesään ja asettui omalle pedilleen sen taaimmaisessa reunassa. Hän ei olisi kerennyt kissaakaan sanomaan, kun oli jo vaipunut uneen.

Kaamostassu havahtui äkkinäisesti hereille. Hänet valtasi epämääräinen kylmä tunne, aivan kuin jokin olisi vialla. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle puolelle herättääkseen veljensä, mutta kumpaakaan kollia ei näkynyt paikoillaan. Itseasiassa ketään ei ollut oppilaiden pesässä naaraan lisäksi.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen nyt tapahtuu”, Kaamostassu sihahti hiljaa ja nousi varoen ylös, pitämättä ääntä. Oliko leiriin hyökätty? Miksei häntä ollut herätetty? Missä kaikki olivat? Hän pystyi aistimaan jokaisen klaanitoverinsa tuoksun ympärillään, mutta ei nähnyt ketään pesän ulkopuolellakaan. Leiriaukio oli aivan tyhjä. Kaamostassun häntä viuhtoi jännityksestä, ja hänen silmistään saattoi nähdä pienen pilkkeen pelkoa. Yhtäkkiä hänen takaa kantautui pehmeitä askelia. Hurjistunut kiihko silmissään naaras kääntyi ympäri ja valmistautui hyökkäämään saapujan kimppuun.
”Rauhoitu pentu hyvä”, kissa maukui. Kolli oli suurikokoinen, vitivalkoinen ja hänen ympärillään leijaili pienen pieniä tähtiä, aivan kuin kissa olisi pelkkää tähteä itsekin. Hänen kylkeään koristi iso, syvältä vaikuttava arpi, ja tuon meripihkansävyiset silmät oli lempeästi kohdistettu kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Kaamostassu tunnisti kissan lukuisista tarinoista klaaninvanhimmilta ja jopa emoltaan.
”Viiltolapa?” hän inahti hämmentyneenä. ”Sinähän kuolit monta kuuta sitten!”
”Olen tarkkaillut teitä kolmea Tähtiklaanista käsin”, Viiltolapa, heidän isänsä, kehräsi ja asteli lähemmäksi naarasta. Kaamostassu katsoi häntä vieläkin silminnähden hämmentyneenä.
”Missä kaikki ovat, onko klaanissa tapahtunut jotain? O-olenko minä kuollut?” kysymykset virtasivat puron lailla hänen suustaan. Miksi hän muuten näkisi isänsä, Tähtiklaanin soturin, edessään, ellei olisi kuollut? Ei hän kuitenkaan ollut parantaja tai päällikkö, ja heille Tähtiklaanin kissat ilmestyivät unissa. Hetkinen, oliko tämä unta vieläkin?
”Et sinä ole kuollut, hiirenaivo. Sinä näet unta, ja Tähtiklaani antoi minun ilmestyä sinulle kertoakseni jotain tärkeää”, kolli maukui, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Suru ja pelko varjosti kokeneen kissan kasvoja pienen hetken ajan, kunnes hän jatkoi. ”Vaara on lähempänä kuin uskotkaan ja sinun täytyy pitää huolta veljistäsi.” Kaamostassu väräytti korviaan. Mistä kolli oikein puhui, mikä vaara?
”Mitä tuo tarkoittaa?” hän tivasi. Viiltolapa katsoi häntä lempeästi.
”En voi kertoa sitä sinulle, se on Tähtiklaanin asettama laki”, tähtikissa naukui äänessään aavistus surua. Kaamostassu pörhisti turkkiaan. Kuinka hän voisi turvata veljensä ja klaaninsa, jos ei edes tiedä mikä vaara heitä vaanii?
”Minun on kuitenkin aika palata takaisin omalle reviirilleni”, valkea kolli huokaisi ja painoi kevyesti kuononsa tyttärensä kuonolle, ”Olen ylpeä teistä, muistakaa sen.” Mitään muuta sanomatta hän kääntyi ja lähti tassuttelemaan kohti pimeyttä, haalistuen askel askeleelta, kunnes jäljellä oli vain toisistaan erkanevia kirkkaita tähtiä.

Jälleen kerran Kaamostassu heräsi pediltään, tällä kertaa kuitenkin muiden pesätovereidensa ympäröimänä. Salamatassun meripihkansävyiset silmät olivat tiukasti kohdistettuna hänen vihreisiin.
”Oletko kunnossa? Pyörit kuin koko mäyrälauma olisi sinun perässäsi, sekä mumisit jotain epäselvää”, musta kolli uteli ja nuolaisi sisarensa korvantaustaa.
”Näin vain pahaa unta, ei sen kummempaa”, Kaamostassu mutisi ja käänsi katseensa pois. Hän ei ollut varma, oliko Viiltolavan tapaaminen ollut pelkkää unta, vai oliko Tähtiklaanin soturi oikeasti tullut tapaamaan häntä. Jos se oli totta, niin mitä hän oli tarkoittanut vaaralla? Oliko jotain pahaa tapahtumassa klaanille, tai hänen veljillensä, kun hän erityisesti kehotti Kaamostassua katsomaan veljiensä perään. Naaras päätti olla sanomatta unestaan kellekään, ainakaan vielä. Parempi varoa, ennen kuin hän saisi hiirenaivon leiman klaanitovereidensa kesken. Miksi kukaan uskoisi häntä, ei Tähtiklaanin kissat ilmesty tavallisille kissoille, varsinkaan tuoreille oppilaille.
”Minulla on aivan kamala nälkä, voisin syödä kokonaisen ketun”, Salamatassu vaihtoi sujuvasti aihetta, ”Taidan käydä kysymässä Kotkakanjonilta, jos hän antaisi minun syödä ennen oppilaiden tehtäviin ryhtymistä.” Kolli nousi pediltään, venytteli perinpohjaisesti ja jolkutteli ulos pesästä. Sivusilmällä naaras vilkaisi vierelleen ja etsi Hämärätassun kehoa, mutta kolli oli jo kadonnut. Sammalpuron on täytynyt lähteä jo hänen kanssaan harjoittelemaan. Kaamostassu nousi itsekin ylös, ravisteli sammaleiden rippeet turkistaan ja lähti Salamatassun perään.

Lehtisateen alun tuuli tuiversi lempeästi havupuiden oksistojen lävitse, pörröttäen neljän kissan turkkeja. Pilvipyrstö ja Kotkakanjoni olivat päättäneet pitää sisaruksille tänään yhteisen harjoitustuokion. Harmaa raidallinen kolli heilautti häntäänsä merkiksi pysähtyä.
”Tämä saa nyt luvan kelvata”, Kotkakanjoni maukui ja istui alas. Pilvipyrstö asteli hänen viereensä ja silmäili kahta oppilasta.
”Salamatassu on saanut jo hieman taisteluharjoituksia, mutta ajattelimme silti, että sinulle voisi tehdä hyvää suorittaa ensimmäinen harjoittelukerta hänen kanssaan”, Pilvipyrstö selitti. Kaamostassu irvisti. Tilanne oli hieman epäreilu, eihän hän tiennyt neuvokkaita liikkeitä taistelun keskellä, toisin kuin hänen veljensä. Tästä saattaisi tulla rumaa jälkeä.
”Pidän kyllä kynnet piilossa, älä huoli”, Salamatassu virnisti ja hänen silmänsä kiiluivat innosta. Kaamostassu tuhahti.
”Salamatassu, näytä sisarellesi, miten paljon katse voi kertoa soturin liikkeistä”, hänen mestarinsa ohjeisti. Salamatassu kyyristi aavistuksen verran ja silmäili kilpikonnakuvoista naarasta. Kaamostassu ei tiennyt, mitä Kotkakanjoni oli tarkoittanut katseen merkityksellä, mutta hän huomasi veljensä katseen vilahtavan hänen vasemmassa kyljessään. Naaras siristi silmiään ja paljasti hampaansa, valmistautuen kylkeen kohdistuvaan hyökkäykseen. Salamatassu loikkasi suoraan häntä kohti, mutta vain hännänmitan päästä tuo kääntyi yllättäen selälleen ja liukui Kaamostassun jalkojen alle, potkaisten tämän voimakkaasti kumoon. Ilma pakeni hänen keuhkoistaan, ja hän jäi kyljelleen haukkomaan henkeä.
”Kuvittelit hänen hyökkäävän kylkeesi, eikö vain?” Pilvipyrstö naukui pilke silmäkulmassaan. ”Soturin katse voi paljastaa paljon siitä, mihin hän kohdistaa hyökkäyksensä, mutta toisinaan vastustajaa voi huijata katsomalla väärää kohtaa. Siihen ei kuitenkaan aina ole aikaa, mutta se kannattaa pitää mielessä.” Salamatassu istui silminnähden ylpeänä sisarensa vierelle ja tökkäsi kevyesti käpälällään tuota.
”Sinun vuorosi kokeilla sitä minuun”, kolli maukui. Kaamostassu mulkaisi häntä ja ravisteli havunneulaset ja hiekanmurut pois turkistaan. Hän perääntyi muutaman askeleen, tarkasteli veljensä jykevää kehoa ja pyrki miettimään, mihin kohdistaisi hyökkäyksensä. Hän voisi yrittää loikata tuon niskan päälle ja lukita kollin hänen alleen, mutta esittäisi hyökkäävän Salamatassun tavoin hänen vatsaansa. Hymyn häivähdys käväisi tämän kasvoilla, kun naaras syöksyi hyökkäykseen. Salamatassu osasi kuitenkin ennustaa oppilaan liikkeet ja loikkasi ensin sivulle ja siitä naaraan päälle.
”Tiesin sinun yrittävän loikata päälleni. Katsoit selkääni liian pitkään, ennen kuin kohdistit katseesi vatsaani”, tuo sihahti ja siirtyi pois hänen päältään. Pieni ärtymys alkoi kyteä Kaamostassun sisällä ja hän käänsi hurjistuneen katseensa veljeensä.
”Vielä kerran”, hän murahti ja perääntyi jälleen hyökkäysvalmiuteen. Tällä kertaa hän ei antaisi kollille nautintoa hänen voittamisestaan, vaan yllättäisi koko kolmikon. Naaras syöksyi jälleen kerran veljeään kohti, jännitti takajalkojaan valmiiksi loikkaa varten, mutta pyörähtikin yllättäen kyljelleen ja potkaisi Salamatassua, saaden hänet kumoon. Hämmennys kuvastui mustan kollin kasvoilta, kun tämä keräsi itseään havunneulasten seasta.
”Hienosti tehty!” Pilvipyrstö nyökkäsi hyväksyvästi. Salamatassu mulkaisi Kaamostassua ja ravisteli itseään.
”Aloittelijan tuuria”, hän tuhahti ja nuolaisi sotkeutunutta turkkiaan. Kotkakanjoni vilkaisi kollia, mutta ei sanonut mitään. Ehkä jopa hän tiesi, että oli turhan voimia vievää aloittaa kinastelu tämän kanssa. Kaamostassu hymyili tyytyväisenä ja kietoi häntänsä käpäliensä eteen.
”Mitä seuraavaksi?” naaras kysyi ja odotti silmät kiiluen mestarinsa oppeja. Hän tarvitsi kaiken opin, jotta kykenisi puolustamaan perhettään ja klaaniaan, varsinkin, jos Viiltolavan ilmestyminen ei ollut pelkkää mielikuvitusta. Jokin vaara vaani jossain, ja Kaamostassun oli valmistauduttava siihen parhaansa mukaan.

Tihkutassu piti katseensa tiukasti kiinni edellä kävelevän Vasanloikan raidallisessa turkissa. Hän keräsi, kuunteli ja nyökytteli päätään pikkuhiljaa mestarinsa puheille.
Vaikka ylle kaartuneet, jättimäiset puut peittivät suurimman osan taivaasta, oksiston lomasta Tihkutassu erotti suloisen, keskipäivän sinisen taivaankannen pilvimassoineen. Hämäryydestä huolimatta kellertävät valopilkut tanssivat kissojen turkeilla.
”Tätä reittiä pitkin kuljetaan siis Neljän Virran tammelle”, Vasanloikka murahti, kun kaksikko saavutti kohdan, jossa aluskasvillisuuteen tallattu polku haarautui kahdeksi. Tihkutassu loikkasi mestarinsa vierelle ja kurkkasi jokeen, jonka vierellä he olivat koko tähänastisen matkan kulkeneet. Tumma vesi virtasi tasaisesti eteenpäin, sen pyörteiden luodessa pinnalle ohuita kuplia.
”Varovasti. Joki on syvempi kuin miltä näyttää”, Vasanloikka huomautti kärsimättömyys äänessään. Tihkutassu vilkaisi viikset mielenkiinnosta väristen soturia, jonka häntä lakaisi metsänpohjaa levottomasti.
”No, tulehan. Meillä on muutenkin pitkä matka kiertämättä.”
Tihkutassu perääntyi pintareelta kuuliaisesti ja lähti jälleen seuraamaan mestariaan. Oli Tihkutassun ensimmäinen kerta ulkona leiristä, ja jokainen uusi tuoksu tuntui vetävän häntä mukaansa. Välillä naaras hämmästyi kaikista uusista asioista niin, että mykistyi eikä saanut sanaakaan suustaan.
”Joen läheisyydessä oleskelu ei muuten ole sopivaa. Sinne tippuminen on varmasti kohtalokasta”, Vasanloikka huokaisi, ja pysähtyi venyttelemään hetkeksi. Soturin turkki kiilsi. Tihkutassu nyökkäsi, ja luimisti korviaan kuvitellessaan veden mustat pyörteet.
”No, jatketaan. Tässä lähellä on hyvä harjoittelupaikka.”
Pian harmaan oppilaan ja raidallisen mestarin eteen avautuikin pieni, tallottu alue, jota peittivät neulaset. Kuuset ympärillä humisivat. Vasanloikka asteli parilla askeleella alueen reunalle, ja loikkasi suurelle, harmaalle kivelle, jota ympäröivät varvut.
”Koska tämä on ensimmäinen kertasi leirin ulkopuolella...”
Hänen uusi nimensä ja klaanitovereiden onnitteluhuudot kaikuivat vieläkin Tihkutassun mielessä.
”…aloitamme soturikoulutuksesi saalistuksen perusasioilla. Linnunsiipi aloittanee Ruostetassun kanssa taistelusta, joten huomenna voimme kiertää rajat yhdessä”, Vasanloikka lopetti hymyillen vienosti. Tihkutassu istahti alas, silmät loistaen esteettömästi.
”Rajat? Näemmekö me toisten klaanien kissoja?”
”Heh, emme välttämättä”, Vasanloikka vastasi huvittuneena jännittyneelle oppilaalle, siristäen silmiään, mutta silti säilyttäen pienen hymynsä. Tihkutassu mietti tarinoita, joita oli kuullut muiden klaanien kissoista, ja antoi niskavillojensa tasoittua hetken.
”No. Mitä haistat?” mestari kysyi lopulta.
Tihkutassu raotti suutaan varovasti ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Siltikin hän tunsi ympärillään vain neulasten kirpeän tuoksun. Ja jotain muuta.
”Neulaset, tuulen, puut...” oppilas luetteli ja huiski häntäänsä.
”Lisäksi jotain, jota en tunnista.”
”Hyvä, taidat haistaa lähistöllä olevan liskon”, Vasanloikka auttoi, ja loikkasi pehmeästi alas kiveltä niin, ettei ääntäkään kuulunut. Sitten hän nyökkäsi kohti vasenta, jossa puiden takana sijaitsi pieni, hiekkainen kivikko. Erään kiven sammaleisella pinnalla lepäsi pieni, rusehtava sisilisko. Haltioissaan Tihkutassu jähmettyi – tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki elävän saaliin.
”Näytän nyt, miten nappaaminen suurinpiirtein menee”, Vasanloikka naukui, ja painautui vasten maata, vaanimisasentoon. Itsevarmasti soturi lähti hiljaa eteenpäin, katsoen tarkkaan mihin tassunsa pisti. Tihkutassu pani merkille, että myös naaraan häntä pysyi lähellä maata.
”Asento ja nopeus ovat tärkeitä”, Vasanloikka sihisi hampaidensa välistä hiljaa, samalla edeten lähemmäs kivikkoa hitailla, mutta pitkillä askeleilla. Tihkutassu seurasi silmillään tarkasti mestariaan sekä saalista. Sisilisko nosti yhtäkkiä päätään, ja Vasanloikka jähmettyi, meripihkan väriset silmät tiukasti lukittuina kohteeseensa. Sisiliskon silmät seurasivat ympäristöä selvästi hetken, mutta sitten se taas laski päänsä. Tihkutassun sydän oli pakahtua.
Vasanloikka jännitti takajalkansa, ja teki pitkän loikan, joka ylsi aina sisiliskoon asti, ja niin naaras vangitsi sen terävien kynsiensä väliin ja antoi tappopuraisun. Tihkutassu hihkaisi pienesti.
Ylpeänä mestari suoristi asentonsa, tuore saalis vahvojen leukojensa välissä.
”Kärsivällisyys kannattaa, mutta jos en olisi toiminut, se olisi karannut”, hän selitti itsevarmana. Tihkutassu nyökkäsi, ja kuunteli, kun Vasanloikka jatkoi kertomalla hieman sisiliskojen arvaamattomuudesta ja tarkoista aisteista.
”Nyt on sinun vuorosi kokeilla”, soturi naukui sitten, ja tiputti liskonsa kauemmas odottamaan.
”Kuvittele ensin kohde mielessäsi”, hän ohjeisti lisää.
Tihkutassu piirsi mielessään kuvan neulasmatolla oleskelevasta hiirestä. Se oli pörröinen, pullea ja isokorvainen. Sitten hän yritti painautua maahan niinkuin Vasanloikkakin, katse kuvitellussa hiiressään. Pian oppilas tunsi mestarinsa käpälän painavan tuota alemmas. Vaistomaisesti hän jännitti jalkojaan, ja helpottui tuntiessaan asennon todella luonnolliseksi.
”Muista pitää häntä suorana ja hengittää rauhassa”, raidallinen soturi huomautti. Tihkutassu ei ollutkaan huomannut hengittäneensä raskaasti.
”Nyt voit lähteä eteenpäin. Muista harkita askeleitasi tarkkaan.”
Tihkutassu aloitti hiirtä kohti etenemisen huolellisesti, mestarinsa tarkkaan arvioiva katse selässään.

Leiriin palatessaan, vaikka Tihkutassun leuat olivat tyhjät, hänen jalkansa olivat puutuneet ja polkuanturoita pisteli. Väsynyt olo ei kuitenkaan haitannut tuoretta oppilasta, joka nähdessään veljensä leirin laitamilla, pinkaisi uudella virralla eteenpäin.
Ruostetassu oli oppilaaksi kookas, punaturkkinen kolli, jonka syvänvihreät silmät loistivat hämärällä, kuusten ympäröimällä leiriaukiolla. Nyt hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme.
”Miten meni?” Tihkutassu kysyi suuremmalta kissalta silmät vilpittömän suurina.
”Opin monta uutta taisteluliikettä.”
”Minä taas opin saalistamaan. Katso”, Tihkutassu hyrähti, ja painautui vaanimisasentoon kiertäen veljeään hieman.
”Nappasitko edes mitään?” Ruostetassu tuhahti melkein huvittuneena, mutta Tihkutassu kuuli hänen äänessään innon ensimmäisestä oppilaspäivästä.
”En. Mutta saan ensimmäisen saaliin taatusti ennen sinua”, harmaa naarasoppilas vastasi haastavasti. Ruostetassu vain kohautti olkiaan.
Istahtaessaan veljensä viereen, Tihkutassu huomasi sivusilmällään joukon oppilaita oppilaiden pesän edustalla.

//Eka tarina! Tavoitteena oli lähinnä karistella pölyjä, kun viime kerrasta on aikaa, ja odotan innolla että pääsen kuvailemaan hahmoja ja Tihkun ajatuksia hieman paremmin. Toivottavasti ei tullut paljon virheitä tai ristiriitaisuuksia. Ja jätin ton lopun vähän tolleen, että jos joku Kuutamoklaanista haluaa jatkaa tai mainita Tihkun tarinassa, niin saa vapaasti ^^.

“Lumitassu! Kettutassu! Sammaltassu!” klaani puhkesi onnitteluhuutoihin eikä Tummakajo voinut olla kuin yhtyä onnitteluhuutoihin kovaäänisesti. Hän tunsi halkeavansa ylpeydestä, vihdoin myös Lumitassusta oli tullut oppilas Täpläliidon kahden pentujen kanssa. Ja kaiken lisäksi hänestä oli tullut Kettutassun mestari, vaikka hän oli vasta äsken saanut Räntäturkin koulutuksen loppuun.
Hän seurasi Kettutassua Täpläliidon ja Puronlaulun luokse, jotka molemmat onnittelivat punaruskeaa pentuaan. Sammaltassu ilmaantui myös nopeasti heidän seuraaansa. Kaksikko kehräsivät vanhempiensa hellässä huomiossa ja antoivat Täpläliidon ja Puronlaulun puskea ja sukia heitä. Tummakajoa huvitti kuinka pehmo Täpläliito pentujensa ja kumppaninsa seurassa oli, kun normaalisti kolli näytti aina niin happamalta.
“Voi sinua onnen kissaa, kun pääsit jo uudelleen mestariksi, vaikka saitkin vastikään Räntäturkin koulutuksen loppuun”, Ruskalehti naukui saaden harmaan kollin huomion siirtymään Täpläliidosta hänen vierelleen tulleeseen kanelinruskeaan naaraaseen, jonka kasvoilla oli pieni, hyväntuulinen virne.
“Mitäs sille voi, jos olen vain luonnonlahjakkuus mestarina?” Tummakajo naukui vastaukseksi kiusoitellen. Ruskalehti pyöritteli silmiään kuitenkin pitäen hymyn kasvoillaan.
“Ja tulihan sinustakin mestari”, hän jatkoi näpäyttäen siskonsa lapaa hännällään ja katsoi tätä kellertävillä silmillään onnellisena, “Onnittelut ensimmäisestä oppilaastasi.”
Ruskalehti nyökäytti päätään ja oli vastaamassa, mutta sulki nopeasti suunsa, kun Täpläliito asteli heidän luokseen ja katsoi kaksikkoa tuimilla meripihkaisilla silmillään. Vaaleanharmaa laikukas kolli näytti hyvinkin vakavalta, mikä sai Ruskalehden ja Tummakajon vaihtamaan katseita keskenään.
“Asiani liittyy Kettutassun ja Sammaltassun koulutukseen”, Täpläliito aloitti vilkaisten kahta pentuaan, jotka saivat myös muilta klaanilaisilta onnitteluja ja kääntyi sen jälkeen taas kahden sisaruksensa puoleen,
“Haluan, että te koulutatte heistä loistokkaita sotureita ja, jos he eivät ymmärrä, huutaminen ei ole ratkaisu ongelmaan vaan asiallinen puhuminen.”
“Älä huoli, Täpläliito”, Tummakajo naukui saaden pisteliään meripihkaiset silmät siirtymään itseensä. Vaikka hän olisi halunnut vain naurahtaa veljensä käytöksen takia, hän ei kuitenkaan halunnut loukata kollin tunteita. Hän kyllä ymmärsi Aamutäplän, Kottaraissulan ja Lumitassun takia minkälaista erilaista pelkoa ja vastuuntuntoa he toivat hänelle isänä, joten Täpläliidon pelko ei ollut millään tavalla outoa.
“Me teemme parhaamme Ruskalehden kanssa ja koulutamme heistä klaanin parhaita sotureita”, hän jatkoi hymyillen. Täpläliito katsoi häntä hetken siristyneillä silmillään kuin kollin olisi ollut vaikeaa tulkita tummemman kollin silmistä puhuiko tämä totta ennen kuin nyökäytti päätään pieni, lähes olematon hymy kasvoillaan ja asteli sitten perheensä luokse.
“Tiedätkö Tummakajo, olen aina oikeassa.”
“Miten niin?” Tummakajo kysyi kääntyen Ruskalehden puoleen kulmat kurtistuneina. Sisko hymyili herttaisesti.
“No muistathan silloin, kun sanoin Puronlaulun ja Täpläliidon välillä olleen jotakin ja katsos tätä nyt, heillä on pennut ja ovat kumppaneita keskenään”, Ruskalehti naukui pilkallisesti. Hän katsoi siskoaan hetken ennen kuin tuhahti ja läpsäisi hännällään naarasta kasvoihin.
“Hyvä on hyvä on, ehkä olit siinä asiassa oikeassa, muttei se tarkoita että olisit kaikessa aina oikeassa. Aina on turhan vahva sana sille”, hän sanoi.
“Ehkä, mutta olen paljon fiksumpi kuin sinä. Älä ota sitä loukkauksena, asia nyt vain on niin”, Ruskalehti sanoi irvistäen veljelleen ennen kuin heilautti häntäänsä heipoiksi ja lähti tuoresaaliskasaa kohden, jossa Räntäturkki ja Varjoturkki olivat. Tummakajo katsoi siskonsa perään huvittuneena ja käänsi sitten katsettaan pentutarhaa kohden, jonne huomasi emonsa harmaanruskean, tuuhean hännän katoavan. Hänen pitäisi puhua mitä nopeiten Kultakuiskeen kanssa tai tämä heidän riita jäisi kummittelemaan hänen päähänsä eikä hän voisi ajatellakaan muuta kuin sitä.
“Tummakajo? Milloin me aloitamme harjoittelemisen?” Kettutassun innokas ääni herätteli tummanharmaan kollin ajatuksistaan ja sai hänen katseensa siirtymään pentutarhasta punaruskeaan naaras oppilaaseen. Vastanimitetyn oppilaan vihreät silmät paloivat kuin roihuavat liekit. “Aloitammeko me tänään? Harjoittelemmeko taistelua vai saalistusta ensin? Vai menemmekö katsomaan rajoja?”
“Kettutassu”, Tummakajo naukui huvittuneesti hymyillen. Kettutassu oli niin erilainen Räntäturkkiin verrattuna, naaras oli todella energinen ja äänekäs, kun hänen entinen oppilaansa oli ollut paljon rauhallisempi ja kuunteliaampi. Hän katsoi naarasta ja pudisteli päätään, ei hän voinut alkaa vertaamaan kahta kissaa keskenään, ei se ollut reilua.
“Voimme aloittaa kalastamalla tuossa läheisellä purolla ja sitten myöhemmin mennä tutustumaan rajoihin.”
“Miksi vasta myöhemmin?” Kettutassu ihmetteli katsellen soturia kysyvästi pää hieman kallellaan.
“Ajattelin, että voisimme mennä vasta myöhemmin kiertämään rajoja, koska voimme ottaa silloin Sammaltassun ja Lumitassun mukaan”, hän selitti veljentyttärelleen ja viittoi tätä mukaansa kohti aivan leirin vieressä olevaa puroa, jossa hän ja Ruskalehti olivat oppineet kalastamaan melkein ensimmäisinä oppilaspäivinään. Silloin tosin hän oli ollut aika samanlainen kuin Kettutassu, innokas ja aina menossa kaikkialle. Tosin silloin hän oli ollut myös täynnä vihaa Ututähteä kohtaan, kun päällikkö ei ollut kouluttanut häntä kertaakaan oppilaana vaan siitä oli huolehtinut enimmäkseen Hiiriturkki ja pari muuta soturia. Tummakajo huokaisi äänettömästi siirtäen katseensa Kettutassusta eteenpäin ja yritti hillitä villisti laukkaavan sydämensä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miksei Ututähti ollut koskaan kouluttanut häntä. Oliko hänessä ollut jotain vikaa?
“Entä jos minä tipun veteen?” Kettutassu naukui saaden vanhemman kissan katseen jälleen kerran siirtymään itseensä. Tummakajo katsoi naarasta hetken ennen kuin antoi hymyn sulaa kasvoilleen. “Sitten minä kai pelastan sinut sieltä.”
“Mutta eikö puroklaanilaisten pitäisi osata uida?” Kettutassu kysyi ja kurtisti kulmiaan.
“Emo ei koskaan opettanut uimaan.. Entä jos en osaa ja hukun jonain päivänä?”
“Ei sinulla ole mitään hätää. En minäkään oppinut pentuna uimaan ja opettelin vasta oppilaana Hiiriturkin ja muiden kanssa”, hän kertoi laskien tuuhean häntänsä veljentyttärensä selän päälle ja hymyili tälle rauhoittavasti. “Ja kuten sanoinkin, jos sinä et pärjää vedessä, minä kyllä haen sinut sieltä.”
Kettutassu vastasi hänen katseeseen hieman pelästyneen oloisena, mutta nyökytteli päätään hänen sanoilleen.
Kaksikko saapui pienelle aukiolle, missä samainen puro pulputti, missä hän oli Ruskalehden ja Hiiruturkin kanssa ensimmäisen kerran harjoitelleet kalastamista. Hän hymähti muistellessaan kuinka pieniä hän ja Ruskalehti silloin olivat olleet ja kuinka hauskaa heillä oli ollut. Silloin hän ei olisi edes osannut kuvitellakaan kuinka paljon asiat tulisivat muuttumaan ja hankaloitumaan aikuisiän kohdalla. Hän sisaruksineen olivat olleet niin huolettomia pentuja, jotka olivat rämpineet tiensä sotureiksi. Kuitenkin hän oli iloinen kaikesta kokemastaan.

~
"Minä voin ensin kokeilla!" Ruskatassun iloinen huudahdus kaikui aukealla, kun tuo oli nähnyt mestarinsa nappaavan kalan nopealla huitaisulla. Tummatassu katsoi siskoaan ja vilkaisi Hiiriturkkia vain huomatakseen tämän mulkoilevan oppilastaan.
"Jos huutelet noin kalat pelästyvät!"
Ruskatassu sulki nopeasti suunsa luimistaen korviaan ja pyysi hiljaisesti anteeksi mestariltaan samalla, kun Tummatassu oli nauraa ääneen. Sisko näytti niin säikähtäneeltä saadessaan varapäällikön torut.
~

Tummakajo hymähti muistolleen ja viittoi oppilaansa lähemmäs puroa ja kyyristyi sen äärelle. Kettutassu matki hänen toimintojaan ja asettui veden äärelle, melkein Tummakajon kylkeen kiinni. Hän hymähti naaraalle ja tutkaili vettä. Se lainehteli rauhoittavasti ja pulputteli hiljaisesti.
“Kun kaloja metsästetään pitää muistaa, ettei saa antaa heijastuksensa näkyä tai muuten ne huomaavat sinut”, Tummakajo selitti ja huomasi kuinka punertava naaras äkkiä perääntyi hieman veden ääreltä, jottei tämän kuvajaista olisi näkynyt. Tummakajo nyökäytti päätään hyväksyvästi, ilmeisemmin Kettutassukin osasi olla kuuntelevainen kun vain jaksoi olla paikoillaan ja kuunnella.
“Vesi kantaa todella hyvin ääntä ja kalat kuulevat sinut todella helposti, joten niiden saalistamisessa pitää olla hiljaa, keskittynyt ja nopea toiminnoissaan. Kun kala on ulottuvissa, pitää äkkiä koukata se pois vedestä ja antaa tappopurema.”
“Selvä”, Kettutassu naukui hiljaisesti katse lukittuna veteen. Oppilaan keskittyminen toi harmaan kollin kasvoille hymyn.
“Minä näytän ensin ja sitten on sinun vuorosi kokeilla”, hän selitti ja kiinnitti katseensa hitaasti uivaan kalaan, joka näytti pikkuhiljaa tulevan lähemmäs heitä. Virne kävi kollin kasvoilla, kun hän huomasi ettei kalalla ollut minkäänlaista ideaa, että sitä vaanittiin ja kohta se olisikin jo maanpinnalla kuolleena. Hän nuoli huuliaan kuvitellessaan miltä kala maistuisi, kun hän nopeasti isoilla tassuillaan kauhaisi saaden kalan otteeseensa ja heitti sen kauemmas rannalle, jottei se olisi päässyt hyppäämään takaisin veteen. Hän sulakasti painoi kynsillään sen maata vasten ja upotti sen suomukkaaseen kylkeen hampaansa ja tappoi saaliinsa.
“Tuo oli aivan mahtavaa!” Kettutassu hihkaisi. Tummakajo kääntyi katsomaan naarasta ja naurahti hyväntuulisesti. “Kaipa se oli.”

Aurinko oli jo laskenut vuorien taakse, kun kaksikko alkoivat tekemään lähtöään parin kalan kanssa kohti leiriä. Pimeys oli laskeutunut todella nopeasti heidän ylleen ja hän oli huomannut, että Kettutassulla oli vaikeuksia kulkea hänen vierellään ilman, ettei olisi kompuroinut koko aikaa. Hän oli laskenut häntänsä oppilaansa selän päälle näin varmistaen, että naaras oli koko ajan hänen vierellään eikä eksynyt minnekään. Hän pystyi haistamaan Kettutassun pelkotuoksun, joka leijaili naaraasta voimakkaana soturin nenään.
“Kaikki on kunnossa, ei sinun tarvitse pelätä”, hän naukui matalalla, rauhoittavalla äänellä yrittäen saada oppilaan tuntemaan olonsa hieman rohkeammaksi. Hän kyllä uskoi, että ensimmäisenä kertaa ulkona leiristä ja vielä pimeällä liikkuminen pelotti Kettutassua, mutta oppilaan olisi pakko oppia jossain vaiheessa tottumaan siihen. Monesti he saattoivat liikkua pimeällä, joten siihen oli pakko tottua.
“Haloo!”
Tummakajo säpsähti kuullessaan tutun äänen huudahtavan ja pystyi kuulemaan järkytyksen huutajan äänessä. Hän tunsi kuinka Kettutassu painautui yhä enemmän häntä vasten hakien turvaa isommasta kollista. Hän ohjasi naaraan mukanaan kohti ääntä ja piti tämän koko ajan aivan itsessään kiinni.
“Kultakuiske?” hän huudahti liikautellen korviaan etsien pientäkin äänähdystä, joka auttaisi paikantamaan kuningattaren.
Mitä lähemmäs he kulkivat sitä enemmän hän pystyi haistamaan emonsa pelon tuoksun, joka sekoittui johonkin metalliseen ja rautaiseen. Tummakajo vetäisi terävästi henkeään, kun ymmärsi mikä haju oikein oli ja pysähtyi aloilleen.
“Kettutassu”, hän kutsui punaruskeaa naarasta yrittäen pitää äänensä tyynenä, “Leiri on aivan tässä lähellä, kunhan seuraat polkua ja muiden tuoksua niin pääset perille.”
“Minne sinä menet?” Kettutassu vastasi säikähtäneenä liimautuen yhä enemmän hänen kylkeään vasten.
“Minun pitää mennä katsomaan yksi juttu. Lupaan etten viivy myöhään, mutta sinun on jo mentävä ja vietävä kalamme leiriin, onko selvä?”
“On”, Kettutassu vastasi ottaen vastaan mestarinsa tarjoamat kalat. Tummakajo katsoi pimeässä kiiluviin vihreisiin silmiin takaisin tyynesti ja nyökäytti päätään. “Menehän.”
Oppilas nyökäytti päätään ja lähti ripeillä askelilla kohti leiriä samalla, kun hän käänsi katseensa takaisin sinne suuntaan, mistä oli kuullut Kultakuiskeen huudahduksen ja lähti hiljaisin, varovaisin askelin kulkemaan äänen suuntaan.
“Emo, oletko täällä?” hän sihahti hampaidensa välistä. Hän kuunteli tarkkaavaisena ympärilleen.
“Tummakajo, sinäkö?” emon pehmeä, mutta järkyttynyt ääni kysyi. Tummakajon silmät avartuivat hänen päästessään aukiolle, missä Kultakuiske seisoi jämähtäneenä paikoilleen. Hän huomasi aukiolla selvien taistelujen merkkejä, karvatuppoja oli joka paikassa ja verta oli roiskunut lähes kaikkialle. Hän aukaisi hieman suutaan ja sivuutti veren metallisen hajun ja keskittyi aukiolla taistelleiden kissojen tuoksuun.
“Mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi hiljaa, kauhistuneena ja katseli ympärilleen. Kissojen haju ei haissut miltään klaanilta, mikä oli todella outoa. Paikalla taistelleiden kissojen haju oli outo, se haisi metalliselta ja haudatuilta luilta.
“Emo?” hän kysyi uudelleen, kun huomasi, ettei Kultakuiske ollut vastannut mitenkään, seisoi vain paikoillaan silmät kyyneleistä täyttyneinä.
Hän nielaisi ja askelsi varovaisesti kuningattaren luokse ja asetti häntänsä tämän selän päälle. Hän tunsi kuinka naaras värähti kosketuksen alla. Kiihtynyt sydämensyke kuului kollin korviin asti ja pelosta laajenneet silmät tuijottivat edessään olevaa hävitystä.
“K-kuka voi tehdä tällaista? Miksi kukaan tekisi näin?” Kultakuiske kysyi ääni väristen. Naaraan meripihkaiset silmät siirtyivät häneen pelosta säihkyen.
“M-minä en tiedä, en tiedä yhtään”, Tummakajo vastasi hengähtäen syvään ja varovaisesti, pehmein ottein lähti viemään Kultakuisketta pois tästä kaikesta kohti turvallista leiriä. Vaikka hän tunsi olevansa vielä vihainen Kultakuiskeelle, ei hän silti voinut jättää naarasta vain oman onnensa nojaan metsään keskellä yötä.
“Minun on kerrottava Ututähdelle tästä- tiedäthän sinä? Minun on pakko”, Kultakuiske höpötti itsekseen hengittäen kiivaasti. Tummakajo kosketti hellästi emonsa poskea nenällään yrittäen rauhoitella emoaan. “Tiedän minä ja olen aivan samaa mieltä.”
He kulkivat leiriin täydessä hiljaisuudessa ja jäivät hetkeksi aukiolle kasvokkain niin, että Tummakajo saattoi katsella emonsa hieman tummemman sävytteisiä silmiä, jotka vastasivat katseeseen lempeinä, vaikka niistä saattoikin näkyä sykkivä pelko. Hän mittaili katseellaan naarasta edessään ja lopulta huokaisten laski katsettaan hieman, jottei hänen tarvinnut tuijottaa vanhempaa kissaa.
“Sinun kannattaa kertoa aamulla tapahtuneesta Ututähdelle. Nyt on jo niin myöhä, että hän on nukkumassa, kyllähän sinä sen tiedät”, hän naukui vaihtaen painoa tassulta toiselle. “J-jos haluat voin tulla kanssasi puhumaan päällikölle aamulla. Ei ole mikään pakko ja ymmärrän kyllä, jos et halua minua sinne, mutta.. Harkitse asiaa.”
Hän nosti katsettaan ylemmäs eikä antanut naaraalle puheenvuoroa, kun kosketti hellästi nenällään tämän otsaa, pyörähti ympäri ja oli lähtemäisillään, mutta pysähtyi aloilleen. Hän katsoi eteenpäin eikä kääntynyt Kultakuiskeen puoleen, vaikka avasikin suunsa sanoakseen jotain.
“Hyvää yötä emo. Mene sinäkin nukkumaan, on jo myöhä.”
Hän lähti pitkin askelin sotureiden pesää jättäen Kultakuiskeen jälkeensä. Hän ei osannut sanoa varmaksi mitä mieltä Kultakuiske oli hänen ehdotuksestaan, mutta jos tämä halusi hänetkin puhumaan huomenna kanssaan Ututähdelle, kyllä hän saapuisi paikalle ja kertoisi tapahtuneista niin hyvin kuin osasi. Sotureiden pesälle päästyään hän käpertyi sammalpedilleen ja nukahti nopeasti.

//Tää ei varsinaisesti oikein jatkanu tota Kultakuiskeen tarinaa, mut ajattelin ottaa Tummakajon tähän mukaan ja kuvailla tätä kaikkee vähän sen silmin. Jotenkin tosi mahtavaa, kun Kettu- ja Sammaltassu sai setänsä ja tätinsä mestareiks ja Lumitassu sai myöskin setänsä mestarikseen ^^

Heräsin pentutarhassa. Oli ihan pimeää. Missä kaikki olivat? Koitin nousta seisomaan. Rämähdin heti maahan. Joku tökkäsi minua. Tökkäsin takaisin. Kuului vinkaisu. Säikähdin sitä ja avasin silmäni. Olipa maailma iso! Katselin kiinnostuneena ympärilleni. Näin, että tarhassa oli muitakin pentuja. Myös vieressäni makasi kaksi.
-Hiiripentu avasi silmät! ensimmäinen hihkaisi.
-Jee! Nyt mennään tutkimaan leiriä, toinen sanoi.
-Hei ei mihinkään, sanoi iso.
Aa... Nyt tajusin. Ne olivat sisareni, Pikkupentu ja Peippospentu. Mutta missä emo oli?
Ihan niin kuin iso olisi lukenut ajatukseni. Hän sanoi:
-Mukava kun avasit silmäsi. Minä olen Kirkasaamu. Emosi kuoli synnytyksessä ja olen sinun varaemosi.
Varaemo? Miksei oikea?
-Onko maailma oikeasti näin iso? hämmästelin.
-Voi pikkuinen, on se. Paljon tätä isompi, Kirkasaamu vastasi ja silitti hännällään selkääni.
-Kutittaa! huudahdin.
-Yritä nousta seisomaan! Peippospentu ehdotti.
Yritin. Nyt pysyin pystyssä jo muutaman silmänräpäyksen. Yritin uudestaan. Pysyin pystyssä! Kävelin varovasti Kirkasaamun ympärillä. Sitten kiihdytin.
-Katsokaa! Minä olen nope... kesken lauseen tömähdin johonkin.
-Ai! huusin.
-Hiirenaivo. Älä nyt seinään juokse! Pikkupentu sanoi.
Aa... Siis tuon nimi oli seinä.
-Onko näitä seiniä enemmänkin? kysyin.
- On niitä. Mutta mennäänhän nyt ulos, Kirkasaamu maukui.
Kävelin varovasti emon vierellä. Seinässä oli aukko, josta menimme ulos. Yhtäkkiä tulimme isommalle paikalle.
-Tämä on leiri, Pikkupentu maukui.
-Leiri? Onko täällä muitakin? kysyin.
-On! Katso, tuolla on päälikön pesä, parantajan pesä, oppilaiden pesä ja klaaninvanhimpien pesä, Peippospentu kertoi.
-Oletteko te muka jo käyneet leirin ulkopuolella? Kirkasaamu kysyi.
-Jo... Joo. Kun sinä nukuit ja Hiiripennulla oli silmät kiinni... Pikkupentu mutisi.
-Teidänhän piti odottaa Hiiripentua! Kirkasaamu huudahti tiukasti.
En välittänyt varaemosta, vaan lähdin tutkimaan leiriä. Näin samallaisen aukon kuin meidän pesässämme. Pistin pääni aukosta sisään. Pesässä oli paljon kissoja. Yksi kissoista nosti päänsä ja sanoi:
-Vai on jo ne Hirvisydämmen pennut avanneet silmänsä.
-Kuka on Hirvisydän? tiedustelin tuntemattomalta kissalta.
-Hän on emosi. Hän... kuoli, Kissa kertoi.
Tuon oli Kirkasaamukin sanonut. Miksi emo ei voinut jäädä tänne meidän kanssa?
-Hiiripentu! Missä sinä olet? Kirkasaamu huhuili.
-Katso, ihan epäreilua! Hiiripentu on päässyt sotureiden pesään ennen meitä! Peippospentu huudahti. Kirkasaamu tassutti sotureiden pesälle ja veti minut hännällään kylkeensä kiinni.
-Hiiripentu, sotureiden pesä on sotureille. Mutta voimme mennä katsomaan päällikköä. Hän varmaan haluaa nähdä teidät.
Päällikkö! Hän oli klaanin paras kissa. Tassutin emon vierellä pesän suulle.
-Hei Sulkatähti! Katsopa ketkä ovat jo avanneet silmänsä, Kirkasaamu maukui.
Päällikkä Sulkatähti tassutti pesästä ulos. Hän hymyili meille.
-Hei pikkuiset. Ensimmäistä kertaa leirissä? Sulkatähti kysyi.
-Joo, Mau'uin ja istuin mahdollisimman suorassa.
Sulkatähti kehräsi.
-Oletteko käyneet jo klaaninvanhimpien pesässä? hän kysyi.
-Ei vielä. Mutta menemme sinne seuraavaksi, Kirkasaamu maukui.
-Tulkaahan pennut. Mennään katsomaan Usvakorvaa, Kirkasaamu jatkoi ja osoitti toista pesää.
Nyt kävelin jo nopeampaa. Hyppelehdin pesään sisään. Pesässä makasi yksi vanha naaras. Minä esiitydyin:
-Hei minä olen Hiiripentu.
-No hei Hiiripentu. Missäs sisaresi ovat? Usvakarva kysyi.
-Tässä! Pikkupentu maukui ja pysähtyi viereeni.
-Hei Usvakarva, Kirkasaamu tervehti.
-Hei vaan. Oletteko ensimmäistä kertaa tutkimassa leiriä? Usvakarva kysyi.
-Ollaan! Me ollaan nähty jo sotureiden pesä ja Sulkatähti! Peippospentu kertoi.
-No se on kiva, Usvakarva maukui.
-Kertoisitko pennuille tarinan jostain? Minä voisin käydä syömässä Kirkasaamu naukui.
-Voinhan minä, Usvakarva sanoi.

***

Ilalla join ihana makuista maitoa vatsani täyteen. Emo nuoli korviani. Se oli mukavan tuntuista. Sitten
nukahdin...

// Luon nyt siis klaaninvanhimman:
Usvakarva:
Siniharmaa naaras. Isot korvat ja normaalia lyhyempi häntä. Vatsassa pitkä arpi. Toinen korvista on musta. Silmät ovat siniset.
Luonteeltaan Usvakarva on penturakas. Hän tykkää kertoa tarinoita. Vaikka hän on klaaninvanhin, on hänellä silti soturin sydän. Hän on yleensä melko ystävällinen. Poiketen useista klaaninvanhimmista, Usvakarva ei motkota vaikka sammaleet olisivatkin vähän märkiä. Pentuna Usvakarvan unelma oli päällikkö. Hän on hyvin mukava.
Lempiriista: Hiiret
Suku: emo Ihasydän (kuollut), isä Risuhäntä (kuollut)
Ystävät: Sulkatähti, Ketunkynsi, Kirkasaamu, Hiiripentu
Muuta: Usvakarva on rakastanut koko elämänsä erästä kulkukissaa nimeltään Huuto, mutta ei ole kertonut sitä kellekään.

En siis aijo ropettaa Usvakarvalla, mutta tein nyt vaan...

Oli aikaista – aurinko oli nousemaisillaan, ja ilmassa leijui ohut kerros harmata usvaa, joka verhoi puut toisiinsa kuin hämähäkinseitti. Silloin tällöin Tihkutassu tunsi niskassaan kylmän pistoksen, kun aamukaste kuusien latvoilla tippui alas pisaroina. Viileä, kostea maa pehmeni käpälien alla. Jostain kaikui pöllön huhuilua.
Läpikuultavan sumun keskellä kulki neljän kissan aamuinen rajapartio. Joukon edessä kulki Vasanloikka, vierellään Linnunsiipi. Oppilaina Tihkutassu ja Ruostetassu pysyttelivät mestariensa takana mutta kuuloetäisyydellä.
”Katsokaa, miten kuuset vaihtuvat vähitellen lehtipuiksi. Alamme lähestyä Nummiklaanin rajaa”, Linnunsiipi totesi, katsahtaen samalla ylös.
Linnunsiipi oli kookas, tummanruskea soturi. Hänen turkkinsa raidat olivat tiikerimäiset, ja suurissa, sinisissä silmissä oli jatkuvasti itsevarma pilke. Naaras oli myös Vasanloikkaa sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuneempi, mutta Vasanloikan hetkellisessä vaitonaisuudessa oli jotakin soturillista Tihkutassulle. Naarasoppilas vilkaisi mestariaan, joka käveli edelleen rennosti eteenpäin.
Linnunsiiven havainto oli oikea, sillä pian Tihkutassu huomasi metsän muuttuvan avoimemmaksi. Valoa siiivilöytyi kellertävien ja vihertävien lehtien seasta yhä enemmän. Pian puut lyhenivät ja lehtikatto oli miltein olematon. Eteen avautui avara nummimaisema. Tihkutassu maistoi ilmaa, ja nyrpisti nenäänsä. Hän haistoi laimean märän nurmikon ja mullan sekaisen hajun, johon oli sulautunut jotain pistävää.
”Nummiklaanilaisten haju. Olen yllättynyt ettet huomannut aikaisemmin”, Vasanloikka hyrähti. Aivan, Tihkutassu oli ollut liian haltioitunut maiseman muutoksesta. Puuton maisema näytti vieraalta ja autiolta. Tyhjyys kiehtoi Tihkutassua, ja niin naaras katsoi toiselle reviirille tiiviisti valkeat viikset väristen, jääden vielä miettimään, minkälaisia kissoja tyhjällä nummella asui.
”Minkälaisia nummiklaanilaiset ovat?” naaras kysyi.
”Kaninkorvaisia”, Ruostetassu tokaisi ja lipoi huuliaan.
”Pieniä. Pelokkaita”, Vasanloikka korjasi huokaisten, ja kiirehti rajalle merkitsemään sen.
”Pelkureita, helppoja päihittää taistelussa”, Linnnunsiipi jatkoi luetteloa, ja esitti läimäisevänsä vastustajaa.
”Leikit sikseen”, Vasanloikka aloitti palatessaan pikaisesti rajalta.
”Haju on ainakin mielestäni kuvottava.”
”Ainakaan eivät olleet rikkoneet rajaa tällä kertaa”, Linnunsiipi sanoi pyöritellen silmiään nummen suuntaan.
”Totta”, Vasanloikka myöntyi, ja vilkaisi metsää meripihkan väriset silmät tuikkien tyynesti.
”Käytetäänkö tilaisuus hyväksi ja pidetään harjoitustuokio ennen leiriin palaamista?”
”Hyvä idea”, Linnunsiipi totesi ja pörhisti turkkiaan.
Mestarit vaihtoivat muutaman sanan, ja Ruostetassu ja Tihkutassu katsahtivat toisiinsa. Ruostetassun metsänvihreissä silmissä oli ilkikurista haastetta, johon Tihkutassu vastasi yhtä lailla.

Ylös, kierähdä. Väistä, älä odottele. Tasoita hengitys, syöksy.
Ruostetassun painavat käpälät tökkäsivät Tihkutassun kumoon. Naaras tunsi kuivan hiekan pakenevan altaan ja pöllähtävän ilmaan. Pikaisesti oppilas kömpi ylös ja ravisteli pölyt turkistaan niin, että ilmaan jäi leijumaan pieni tomupilvi.
”Hmm, ottaen huomioon että tämä on Tihkutassun ensimmäinen taisteluharjoitus, hän nappaa kiinni melko nopeasti. Kokeillaanko seuraavaa liikettä?” Aukion reunalla istuskeleva Linnunsiipi kysyi.
#Nyt jo?#, Tihkutassu ajatteli nuutuneena, ja koitti tasata hengitystään.
”Sopii minulle”, Ruostetassu naukui tyynesti, ja venytteli selkäänsä. Kollin painava, tuuhea häntä lakaisi metsänpohjaa kärsimättömästi edestakaisin.
”Tihkutassu”, Vasanloikka naukui, ja astui eteenpäin aukion reunalta.
”Muista pitää katse vastustajassa. Pidä mieli avoinna ja keskity olennaiseen”, naarassoturi neuvoi.
”Taistelussa liika ajattelu voi käydä kohtaloksi.”
Tihkutassu nyökkäsi vakuuttuneena mestarinsa sanoista. Miten hän olikaan voinut antaa itsensä väsyä? Totta kai soturinkoulutus oli rankkaa. Soturin tehtävä oli suojella klaaniaan jopa henkensä uhalla, hinnalla millä hyvänsä. Mielessään Tihkutassu soimasi itseään ja lupasi olla unohtamatta olennaista enää ikinä.
Oppilaat alkoivat jälleen kiertää toisiaan. Tihkutassu tarkkaili edelleen Ruostetassun liikkeitä, mutta yritti jättää reagoinnille enemmän aikaa. Hänellä ei ollut varaa olla sekä hidas että fyysisesti heikompi. Ruostetassu näytti odottavan sisarensa ratkaisua, tietäen selvästi, että olisi niskan päällä suorassa kaksintaistelussa. Jännitys tiivistyi, ja vaikka oli kulunut vasta muutama silmänräpäys, Tihkutassu hypähti nopeasti eteenpäin, ja koitti läimäyttää Ruostetassua. Käpälä kuitenkin vain hipaisi kollin korvanpäitä, sillä hän oli kerennyt väistää vetämällä päänsä äkisti alas. Sydän pamppaillen Tihkutassu päätteli Ruostetassun yrittävän hyökätä edestä päin, joten naaras syöksyi sivulle. Ennen kuin kollioppilas kerkesi kääntyä, Tihkutassu, silmät loistaen voitonriemuisesti, heittäytyi kohti tuon häntää aikeinaan iskeä hampaansa siihen. Leuat kuitenkin löivät tyhjää, ja pian Tihkutassu tunsi veljensä painavien tassujen työntävän häntä jälleen kohti maata. Naarasoppilas ulvaisi harmistuneena. Ruostetassu myhäili voittoisasti ja päästi rimpuilevan siskonsa pois painonsa alta.
”Hyvin oivallettu Ruostetassu”, Linnunsiipi kehui oppilastaan hillitysti.
”Katsotaan pystytkö samaan kokoistesi kanssa.”
Tihkutassu huomasi Vasanloikan pudistelevan päätään hieman.
”Eiköhän lähdetä. Nummipyörre varmasti odottelee aamupartion raporttia”, vaaleanruskea soturi totesi viileästi. Hän ei näyttänyt pettyneeltä, muttei tyytyväiseltäkään.
Tihkutassu tunsi palan nousevan kurkkuunsa.
Kissat lähtivät kohti leiriä. Aamun kosteus aluskasvillisuudessa oli poissa, eikä Tihkutassu harjoittelemiseltaan ollut huomannut aamun kääntyneen päiväksi. Sää oli kuitenkin pilvinen, ja tumma taivas puiden yllä enteili sadetta.
”Hei Ruostetassu”, naarasoppilas naukui hiljaa veljelleen, joka jättäytyi taaemmas hänen vierelleen.
”Näitkö Vasanloikan ilmeen? Minun on pakko harjoitella ahkerammin.”
”Mitä siitä?” Ruostetassun katse oli ymmärtäväinen.
”Voidaanko pitää taisteluharjoituksia kahdestaan?” Tihkutassun ilme oli kireä.
”Rentoudu. Taistelussa kaikki on kiinni tekniikasta, jota sinulla ei ole edes ollut vielä aikaa opetella. Pärjäät ilmankin lisäharjoituksia”, Ruostetassu huokaisi ja silmäili sisartaan epäillen.
”Emme edes saisi lähteä leiristä ominpäin.”
”Tiedän. Mutta tällä tahdilla jään taatusti jälkeen muista oppilaista”, Tihkutassu sanoi puristaen kyntensä pehmeään maahan.
”Dramaattista”, Ruostetassu tuhahti, ja katsoi sitten vaikeana tassujaan.
”Katsotaan”, kollioppilas myöntyi, ja lisäsi ilkikurisesti:
”Jos olen kiltillä tuulella.”
Tihkutassu katsahti veljeensä yllättyneenä.
”Kiitos Ruostetassu! Minulla on paljon opittavaa sinulta.”
”Älä kiitä vielä-” kollin lause jäi kesken, kun Tihkutassun harmaa turkki vilahti hänen nenänsä edestä.
”Odota!”
”OTA KIINNI!”
Nuorten kissojen huudot kaikuivat metsässä.

//Tämmönen tarina. :’))