Oli jo keskiyö, kun Sorasydän oli säpsähtänyt hereille kuullessaan Kieppumyrkyn hiljaisen valituksen. Hän oli nopeasti ymmärtänyt, että kilpikonnakuvioinen naaras oli synnyttämäisillään ja nopeasti hän oli herätellyt Kaunokirjon ja pyytänyt tätä hakemaan kaksi parantajaa ja raidallisen naaraan lähdettyä hakemaan Liljataivasta ja Huurrekukkaa, oli Sorasydän pujahtanut sisaruksensa vierelle ja oli yrittänyt kaikilla keinoilla rauhoitella tätä. Hän oli laskenut häntänsä toisen kyljen päälle ja kuiskutellut Kieppumyrskylle rauhoittavia sanoja ja toivonut sydämensä pohjasta, että ne olivat rauhoittaneet kivusta ulisevaa naarasta edes jollain tasolla. Hän oli seurannut silmät laajentuneina kuinka Huurrekukka ja Taivaslilja olivat lähes rynnänneet pentutarhaan ja nopeasti hänkin oli kaksikkoa väistänyt. Kieppumyrskylle ojennettiin keppi ja yrttejä, jonka jälkeen Huurrekukka oli sanonut jotakin Taivasliljalle, mihin vaaleanharmaa laikkuinen parantajaoppilas oli vastannut päätänsä nyökäyttäen. Sorasydän ei ollut edes huomannut kuinka Kaunokirjo oli palannut pesään ja hakenut kolme pentuaan mukanaan, jottei nuo olleet edessä. Kolme pentua olivat väsymyksestä huolimatta olleet todella kiinnostuneita Kieppumyrskystä ja tämän tulevasta pennusta. Sorasydän oli palannut takaisin nykyhetkeen, kun kimakka miukaisu rikkoi raastavan hiljaisuuden. Hän keskitti katseensa takaisin sisarukseensa, jonka mahan vieressä makasi hiekanvaalea pentu, joka ääni kimakkana mönki lähemmäs emonsa puolipitkää turkkia ja hapuili pikkuruisilla tassuillaan Kieppumyrskyn vatsaa.
Sorasydän katsoi ihastuneena kuinka hänen sisaruksensa katsoi jonkin aikaa pentuaan kasvot sulaneena lempeään hymyyn. Jokin toisen rakastavassa katseessa sai Sorasydämen siirtämään katseensa omalle sammalpedilleen, jonka päällä hänen kolme pentuaan nukkuivat toisiaan vasten käpertyneinä. Hymähtäen hän nousi tassuilleen ja hiljaisesti kulki omien pentujensa luokse ja asettui varoen heidän viereensä makaamaan. Lempeillä liikkeillä hän veti kolmikkoa lähemmäs lämpimää vatsaansa vasten ja suki noiden päitä, mikä sai Keltapennun hieman nostamaan päätään ja räpyttelemään silmiään uneliaana.
“Emo?” pentu miukaisi hiljaa lähes hämmentyneen oloisena. Sorasydän hymyili oranssimustalle pennulleen ja pudisteli päätään samalla, kun suki tuon turkkia,
“Mene vain takaisin nukkumaan, ei ole mitään hätää.”
Keltapentu tutkaili häntä isoilla kellertävillä silmillään jonkin aikaa, kunnes laski päätään ja ummisti silmänsä takaisin kiinni.
“Ei mitään hätää pikkuinen, emo on tässä”, hän kuiskasi pennulleen ja kiersi häntänsä kolmikon ympärille suojelevasti. Hänen pienet pentunsa.
Hän oli niin uppoutunut ajatuksiinsa katsellessaan pentujaan, ettei huomannut toiselta puolella olevan Kieppumyrskyn polttavaa katsetta turkillaan. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli siskoaan ja huokaisten vilkaisi pientä kiemurtelevaa karvapalloa, joka hamusi lähemmäs häntä. Naaras pudisteli päätään ja nousi ylös saaden vihdoin Sorasydämen katseen itseensä.
“Minne sinä olet menossa?” hän kuiskasi hiljaa ja samalla tutkaili siskoaan katseellaan. Kieppumyrsky vastasi katseeseen huokaisten.
“Pois. Mehän sovimme, että sinä huolehtisit hänestä.”
“Sinähän juuri vasta sait hänet! Mikset jäisi yön yli ja lepäisit? Synnyttäminen ei ole koskaan helppoa ja kehosi tarvitsee lepoa. Lupaan huolehtia hänestä heti huomenna, jos todella sitä haluat”, Sorasydän sanoi maanittelevasti. Huolestuneena hän katsoi siskoaan anelevasti. Jos tosiaan pennun hänelle antaminen oli Kieppumyrskyn päätös, kyllä hän sen ymmärtäisi, mutta eihän juuri synnyttänyt naaras voinut heti lähteä muualle! Kieppumyrsky puri hammasta ja korvat luimussa nyökäytti päätään ja kävi takaisin maaten.
“Sinä lupasit huolehtia hänestä”, toinen sihahti ja laski päänsä etutassujensa päälle. Sorasydän nielaisi hermostuneena. Ei hän tietenkään halunnut sisarustaan millään tavalla suututtaa varsinkaan tällaisessa tilanteessa! Hän vain halusi toisen parasta ja auttaa tätä kaikin mahdollisin tavoin ja jos se tarkoittaisi ylimääräisen pennun huolehtimista ja kasvattamista, olisi hän valmis tekemään sen. Hän silmäili sisarustaan vielä jonkin aikaa, kunnes lopulta hautasi nenänsä tassujensa suojaan ja sulki silmänsä. Valkoruskea naaras antoi unen viedä hänet mukanaan.

“Emo! Emo kuka tuo on?” Siilipennun äänekäs, jokseenkin hätääntynyt ääni herätteli Sorasydämen uuteen päivään. Hän avasi silmänsä ja räpytteli niitä hieman, jonka jälkeen käänsi katseensa Siilipentuun, joka oli päätynyt istumaan hänen etutassujensa väliin ja oli lähes liimautunut hänen rintaansa vasten.
“Kuka?” hän kysyi hämmentyneenä ja yritti saada tietoa esille valkoruskeasta kollista, joka näytti todella levottomalta. Sorasydän kurtisti kulmiaan ja, kun hän lopulta huomasi kollin tuijottavan jotain hänen vatsansa luona, siirsi hänkin katseensa sinne. Hän hieman henkäisi yllättyneenä, Kieppumyrskyn pikkuruinen pentu makasi siinä lähes täydellisen paikoillaan eikä näyttänyt edes elävän. Pelästyneenä hän kurkotti nopeasti pentua kohden ja tuuppasi tätä hellästi nenällään saaden pennut miukaisemaan vihastuneena ja ryömimään lähemmäs hänen vatsaansa. Helpottuneena hän huokaisi. Pennulla oli kaikki kunnossa.
“Hän on Kieppumyrskyn pentu”, Sorasydän kertoi samalla, kun käänsi päätään taas Siilipentua kohden, joka katsoi häntä hämillään.
“Jos se on Kieppumyrskyn pentu, miksei se ole hänen kanssaan? Missä Kieppumyrsky on?” kollipentu kyseli ja käänteli päätään yrittäen etsiä kilpikonnakuvioista naarasta, joka oli ilmeisemminkin kadonnut heti aamulla ja jättänyt pennun hänelle niin kuin olikin sanonut. Sorasydän huokaisi. Hän vilkuili pentutarhan suuaukolle päin toivoen näkevänsä sisaruksensa palaavan pentunsa luokse, vaikka hän hyvin tiesikin, ettei niin tulisi tapahtumaan. Kieppumyrsy oli jo tehnyt päätöksensä. Silti hän ei ymmärtänyt miten Kieppumyrsky pystyi vain jättämään vastasyntyneen pentunsa noin vain hänelle ja lähti heti kuin vain pystyi jatkamaan sotureiden tehtäviä. Eikö toisella tullut ikävä omaa pentuaan? Eikö Kieppumyrskyä vain kiinnostanut, vaikka hänen pentunsa olisikin pentutarhassa ja hän muualla?
“Tämä pentu tulee olemaan tästä lähdin meidän kanssamme”, hän lopulta vastasi pennulleen, joka oli tämän koko ajan tuijottanut häntä. Siilipentu kurtisti kulmiaan ihmeissään.
“Sinun ja sisaruksiesi pitää kohdella häntä hyvin. Ei ole hänen syynsä, että Kieppumyrsky ei juuri nyt pysty hoitamaan häntä. Ymmärräthän sinä Siilipentu?” hän naukui katsoen kollin samanlaisia silmiä kuin hänelläkin oli. Pennun silmät muistuttivat todella paljon hänen silmiään, mikä toi pienen hymyn hänen kasvoilleen.
“Ymmärrän emo”, Siilipentu naukui pieni hymy kasvoillaan ja käänsi huomionsa sitten hiekanvaaleaan pentuun, jonka nimeä Sorasydän ei vielä tiennyt. Ei Kieppumyrsky ollut kertonut hänelle pennun nimeä eikä hän edes uskonut, että juuri sotureiden tehtäviin palannut naaras ollutkaan edes miettinyt sitä. Hän nousi ylös ja pukkasi ainoan poikansa poskea hellästi,
“Tulen aivan kohta takaisin. Katsothan hänen peräänsä sillä välin?”
Siilipentu nyökytteli päätään innokkaana, mikä sai valkoruskean kuningattaren kasvoille leviämään huvittuneen hymyn. Hän loi kollipentuun kiitollisen katseen, jonka jälkeen kulki varmoin askelin pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos aukiolle, missä monet kissat vaihtoivat juuri kieliä. Vaikka olikin aikainen aamu, monet kissat odottelivat jo Myrskytuulen ilmestymistä aukiolle, jotta kolli pääsisi kertomaan ketkä lähtivät mihinkin partioon. Sorasydän luimisti hieman korviaan huomattuaan yhden aukiolla seisoskelevan kissan olevan Pisaraturkki. Kolli istui paikoillaan ja oli selvästi omissa maailmoissaan. Tuon oranssihtava turkki kiilteli vähäisissä auringonsäteissä ja kollin häntä laiskasti liikkui puolelta toiselle. Hän tuhahti ja siirsi katseensa pois kollista suoraan Kieppumyrskyyn, joka seisoi melko lähellä häntä.
“Kieppumyrsky!” hän huudahti saaden niin kilpikonnakuvioisen naaraan kuin Pisaraturkinkin katseen kiinnittymään itseensä. Hän loi kollille tyhjän katseen, jonka jälkeen kulki nopeilla askelilla sisaruksensa luokse, joka oli selvästi jännittynyt aloilleen.
“Sinähän lupasit kasvattaa hänet! Sinä lupasit!” naaras älähti pelästyneenä ja katsoi häntä vauhkoontuneella katseellaan. Sorasydän pysähtyi aloilleen hämmentyneenä ja tutkaili naarasta katseellaan sanattomana. Luuliko toinen tosiaan, että hän rikkoisi lupauksensa, jonka oli juuri eilen tehnyt? Ei hän tietenkään noin halpamainen ollut. Loukkaantuneena hän luimisti korviaan eikä voinut mitään viiruuntuville silmilleen.
“En tullut tänne palauttamaan pentuasi!” hän sihahti vihastuneena ja häntä ärsyyntyneenä nykien hän jatkoi,
“Et kertonut poikasi nimeä, joten ajattelin tulla kysymään sitä. Vai etkö miettinyt hänen nimeä ollenkaan vaan uskoit voivasi noin vain hylätä pentusi minulle?”
“Minä en hylännyt häntä millään tavalla”, Kieppumyrsky sähähti takaisin ja nopeilla askelilla oli aivan nenäkkäin hänen kanssaan. Naaraan silmät lähes roihusivat. Sorasydän ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin huomaamattomasti nieleskellen.
“Sinä lupasit auttaa minua”, naaras sihisi hampaidensa välistä raivostuneena ja ärisi sitten hiljaa,
“Tietenkin minä mietin hänen nimeään. Luuletko, että jättäisin hänet noin vain kenelle vain? Luuletko, että olisin jonkinlainen tunteeton hirviö? Niinkö sinä ajattelet Sorasydän?”
“No en tietenkään ajattele! Olenko muka joskus sanonut niin?” hän tivasi yhtä hurjistuneena kuin edessä seisovakin naaras. Monet kissat tuntuivat katsovan heitä hämillään, muttei kukaan uskaltanut astua kaksikon väliin.
“Niin sinä tunnut ajattelevan. Vaikket sanoisikaan kaikkea ääneen, en minä silti mikään hiirenaivo ole”, Kieppumyrsky murisi saaden Sorasydämen hieman henkäisemään. Luuliko tosiaan Kieppumyrsky, ettän hän ajattelisi noin hänestä?
“Sirkkapentu, se on hänen nimensä.”
Kilpikonnakuvioinen kissa loi häneen vielä viimeisen vihaa uhkuvan katseen ennen kuin käännähti ympäri ja marssien katosi nopeasti pois hänen näkökentästään. Sorasydän pudisteli päätään ja kääntyessään kohti pentutarhaa, hän kohtasi nopeasti Pisaraturkin huolestuneen katseen. Hän päätti olla huomioimatta kollia sen enempää vaan nopein askelin katosi pentutarhaan.

Liekkitaivas seurasi sivusta kuinka vaaleanharmaa kolli tarttui valtavalla käpälällään maassa makaavasta peltomyyrästä ja veti tämän eteensä. Kuurahohde ja Liekkitaivas olivat päättäneet syödä yhdessä metsästyspartionsa päätteeksi. Hän oli ollut todella otettu, kun tuo oli ehdottanut yhteistä ruokailuhetkeä, olihan Kuurahohde kokenut soturi ja todella kunnioitettu Nummiklaanin keskuudessa. Soturi oli varma, että jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, paitsi Taivashalla, Ketunkynsi ja Sulkatähti, hän tuskin olisi jäänyt syömään kissan seuraan. Raidallinen kolli kääntyi taas katsomaan myyräänsä syövää vaaleanharmaata kollia. Oranssisilmäinen kissa ei voinut muuta kuin myöntää, että Kuurahohde osasi hoitaa hommansa klaanin kesken. Äskeisessä metsästyspartiossa Liekkitaivas, Naavatassu sekä Havutassu kaikki olivat luovuttamaisillaan, kun riistaa ei tuntunut löytyvän heidän reviiriltään ollenkaan. Vaaleanharmaa kokenut soturi kuitenkin puski heitä eteenpäin ja kertoi, että hän uskoi heidän reviirillään jossain olevan riistaa. Ja onneksi he päättivät luottaa Kuurahohteeseen, koska he eivät palanneet metsästyspartiostaan tyhjin tassuin. Vaaleanharmaa kolli pysyi kiinni siinä mihin uskoi ja se oli soturin mielestä hyvin arvostettava piirre - moni nummiklaanilaisista oli liian nopea luovuttamaan, ainakin riistan metsästyksen suhteen. Raidallinen kolli käänsi katseensa omissa tassuissaan makaavaan pieneen talitinttiin, jonka Naavatassu oli saanut napattua. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi ilmaan lähes ääneti;
*Esi-isät, jos te todella olette siellä, niin antakaa Nummiklaanin nauttia loppu lehtikato näin hyvästä riistaonnesta - minusta me olemme ansainneet sen.* Jostakin syystä Liekkitaivas ei ollut ikinä kokenut niinkään läheistä sidettä Tähtiklaaniin kuin moni muu hänen klaanitovereistaan, mutta tummanpunainen kissa kyllä halusi uskoa heidän esi-isiensä varjelevan heitä. Ilman Tähtiklaania, mitä heidän kuolemiensa jälkeen edes tapahtuisi? Oranssisilmäinen kissa heilautti häntäänsä ja alkoi itsekin syömään lintuaan. He saivat Kuurahohteen kanssa yhdessä syötyä, minkä jälkeen kokenut soturi lähti hoitamaan omia askareitaan ja raidallinen kolli kulki oppilaiden pesälle, minkä edustalla Naavatassu ja Kuuratassu olivat. Soturi tervehti oppilaita, jotka molemmat naukuivat iloisena tervehdyksensä takaisin.
"Kuuratassu, miten harjoituksesi ovat sujuneet?" Liekkitaivas tiedusteli nuoremmalta veljeltään. Harmaajuovikas oppilas oli vanhin tämän hetkisistä oppilaista joten tummanpunainen kissa oli varma, että tuosta tehtäisiin pian soturi.
"Oikein hyvin! Sulkatähti nimittää minusta varmasti pian soturin!" Valkoturkkinen kolli sanoi ylväällisesti, mikä sai vieressä istuvan naarasoppilaan tirskumaan. Oranssisilmäinen kissa hymähti huvittuneena ja käänsi katseensa omaan oppilaaseensa.
"Lähdettäisiinkä harjoittelemaan Naavatassu?" Raidallinen kolli kysyi ja sai vastaukseksi parin innosta säkenövät vihreät silmät ja varman nyökkäyksen. Hän nyökkäsi tyytyväisenä takaisin.
"Kuuratassu, sopiiko jos näemme myöhemmin illalla?" Liekkitaivas kysyi, mihin hänen veljensä vastasi myönteisesti ja sen jälkeen toivotti heille kummallekin onnea taisteluharjoituksiin.

Liekkitaivas ehti kyyristymään juuri, kun Naavatassu loikkasi häntä kohti ja sai kierähdettyä pois vaaravyöhykkeeltä. Soturi kahmaisi tassullaan lunta ja heitti sen oppilaansa kasvoille, sokaisten tämän hetkellisesti. Naaraalla kesti liian kauan aikaa pudistella lumia pois, koska kolli oli jo ehtinyt pukkaisemaan tuon selälleen hankeen tehdessään vastahyökkäyksen. Vaaleanruskea kissa yski hangessa samalla, kun raidallinen kissa vetäisi muutamaan kertaan henkeä.
"Epäreilua!" Vihreäsilmäinen kissa naukui päästessään jaloilleen.
"Lehtikadon aikaan kannattaa aina käyttää lunta ja jäätä hyväkseen", Liekkitaivas ohjeisti virne kasvoillaan ja oli jo selittämässä heidän seuraavaa taisteluosuuttaan, kun huomasi Naavatassun jäykistyvän. Tuon karvat sojottivat pystyssä ja oppilas painoi korvansa niskaansa. Soturi hämmentyi ja kääntyi katsomaan suuntaan mihin hänen oppilaansakin katsoi. Hieman kauempana heistä lumisen nummen halki kulki luonnonvalkea kissa, joka oli arvilla. Kissa kulki tuulen alapuolella, joten Liekkitaivas ei pystynyt haistamaan häntä.
"Tuo on Kuutamokukka!" Vaaleanruskea naaras sihisi yhteen puristettujen hampaiden välistä. Kolli ei vastannut Naavatassulle vaan jatkoi Kuutamokukan tuijottamista. Miksi erakko oli kulkemassa suoraan kohti heidän leiriään - se hämmensi häntä, miten täysin tuntematon kissa voisi tietää missä heidän leirinsä sijaitsi vain yhden käymiskerran jälkeen? Liekkitaivaalla oli kestänyt useampi neljäsosakuu opetellessaan reviirinsä sisältöä ja missä mikäkin oli, joten miten tuo arvilla oleva naaras tiesi tasan tarkkaan mihin suuntaan mennä? Ennen kuin soturi oli ehtinyt sen enempää miettimään, hän huomasi jalkojensa kuljettavan häntä rivakkaa tahtia kohti luonnonvalkeaa kissaa. Raidallinen kissa kuuli oppilaansa kevyiden tassunaskelten seuraavan häntä.
"Hei!" Kolli huusi, saaden Kuutamokukan pysähtymään ja kääntämään katseensa heidän suuntaansa. Oranssisilmäinen kissa ei nähnyt erakon ilmettä heidän välillään olevan välimatkan takia, mutta hänen kohdalleen päästessään arpinen naaras katsoi heitä ilmeettömänä.
"Mitä teet Nummiklaanin alueella?" Liekkitaivas kysyi varautuneena, antaen silmiensä tutkia luonnonvalkean kissan eleitä. Hän kuuli Naavatassun ottavan varovaisia askelia lähemmäs heitä, mutta pysäytti vaaleanruskean naaraan kulun hännän huiskautuksella. Soturi ei päästäisi vihreäsilmäistä kissaa Kuutamokukan lähelle.
"Olen menossa tapaamaan Sulkatähteä", arpinen naaras sanoi tunteettomasti, kääntäen katseensa pois nummiklaanilaisista, suunnaten sen lumisille nummille heidän vierellään. Kollin silmät viiruuntuivat ja hän otti askeleen lähemmäs tuota.
"Yksinäsikö ajattelit löytää tien leiriimme?" Liekkitaivas kysyi, yrittäen parhaansa mukaan piilottaa haastavuuden äänensävyssään. Hän ei haluaisi aloittaa tappelua erakon kanssa, olihan tuolla klaanikissatausta ja arvet tuon kehossa kertoivat lukuisista tappeluista missä hän oli ollut. Luonnonvalkea kissa olisi varmasti liian suuri pala purtavaksi, jos kaksintaisteluun halusi hänen kanssaan ryhtyä. Kuutamokukka käänsi katseensa takaisin soturiin ja hän oli hiljaa, antaen tuiman katseensa porautua tuohon. Raidallinen kissa yritti olla nielaisematta pistävän katseen takia.
"Lehvähampaan piti partion kanssa tulla minua rajalta hakemaan, mutta he eivät ikinä sinne saapuneet, joten päätin lähteä etsimään leiriänne itse", arpinen naaras aloitti, antaen pienen hymyn nousta huulilleen selityksensä lomassa.
"Ajattelin ennemmin tai myöhemmin törmääväni johonkuhun joka saattaisi opastaa minut leiriin ja katsos miten kävikään!" Luonnonvalkean kissan äänensävy kirkastui hänen lopettaessa lauseensa, mutta tuima katse tuon silmässä säilyi. Liekkitaivas ei pitänyt siitä, muttei antanut edes viiksikarvansakkaan värähtää.
"Joten kertoisitko ystävällisesti suunnan leiriinne niin voisin päästää teidät jatkamaan harjoitteluanne?" Soturi katsoi Kuutamokukkaa hiljaisena, yrittäen saada selvää tuon aikeista. Hän ei osannut luottaa erakkoon tai tuon määränpäähän, mutta arpisen naaraan tarina kuulosti uskottavalta, vaikkakin hänen käytöksensä ei tuntunut antavan samanmoista uskottavuutta. Liekkitaivas kuitenkin hymähti ja pudisteli päätänsä hymyillen.
"No me olimme juuri lopettelemassa Naavatassun kanssa harjoitteluamme, joten voimme tulla saattamaan sinua", kolli sanoi pieni ilkikurinen viekkaus silmissään. Luonnonvalkean kissan silmä siristyi ja hän huiskautti häntäänsä.
"Voi, teidän ei todellakaan tarvitsisi, kyllä uskon osaavani itsekin-"
"Ehei, me menemme yhdessä", Liekkitaivas painosti, työntäen kuononsa melkein kiinni Kuutamokukan omaan. Hän ei todellakaan olisi päästämässä erakkoa yksin yhtään mihinkään, ennen kuin tuo osoittaisi olevansa luotettava. Arpinen naaras tuijotti pitkään soturia, paljastaen hieman hampaitaankin, muttei perääntynyt kauemmas tuon häntä lähestyessä.
"Sulkatähti vaatii kaikilta nummiklaanilaisilta ehdotonta uskollisuutta, hän ei katsoisi hyvällä jos päästäisin sinut yksinäsi leiriimme", kolli jatkoi, nostaen leukaansa ylemmäs, osoittaakseen olevansa tilanteen hallitsija.
"Varmasti pystyt näyttämään uskollisuutesi Sulkatähdelle jollakin muulla tavalla", Kuutamokukka murahti, mutta Liekkitaivas ei ollut kuulevinaankaan tuon kommenttia. Hän oli jo lähtenyt tallustelemaan kohti heidän leiriään, viittoen Naavatassun mukaansa.
"Mennäänpäs jo!" Soturi hoputti erakkoa, joka itsekseen kiroten lähti heidän peräänsä.

Leiriin saavuttuaan heitä kohtasi hiljaisuus, kuten Liekkitaivas olikin aavistellut. Kissat aukiolla katsoivat silmät pyöreinä heidän kulkuaan ja hiljaa supattelivat toisilleen jotakin. Lehvähammas, joka oli ruokailemassa klaaninvanhimpien pesän edustalla Usvakarvan kanssa pomppasi jaloilleen heti nähdessään Kuutamokukan seuraavan soturia ja Naavatassua. Varapäällikkö kulki nopeasti heidän luokseen.
"Löysimme Kuutamokukan kävelemässä reviirillämme, kuulemma sinun oli pitänyt hakea hänet rajalta Sulkatähteä tapaamaan?" Kolli selitti hiekan sävyiselle naaraalle ennen kuin tuo oli edes ehtinyt kysymään mitään. Lehvähampaan kulmat kurtistuivat raidallisen kissan selityksen myötä. Oranssisilmäinen kissa väräytti korvaansa yhtäkkisen epämukavuuden tunteen takia. Miksi varapäällikkö reagoi noin, eikö hän tiennyt erakon halusta vierailla heidän leirissään? Hiekan sävyinen naaras kuitenkin nyökkäsi ja siirsi katseensa Liekkitaivaan takana seisovaan arpiseen naaraaseen.
"Mielestäni me emme olleet sopineet uudesta kohtaamisajasta, mutta olen vain saattanut unohtaa sen. Liittyykö asiasi kettuihin?" Lehvähammas kysyi. Kuutamokukka tyytyi vain nyökkäämään, pitäen oman katseensa ainoastaan Nummiklaanin varapäällikössä. Liekkitaivas vilkaisi vieressään seisovaa Naavatassua, jonka karvat eivät olleet vieläkään tasoittuneet ja tuskin tulisivatkaan ennen kuin luonnonvalkea kissa olisi heidän leiristään lähtenyt. Hänen teki mieli päästää oppilas omille teilleen, muttei hiekansävyisen naaraan seurassa kehdannut sitä tehdä.
"Mennään Sulkatähden luo. Liekkitaivas ja Naavatassu, kiitos että saatoitte Kuutamokukan leiriimme", Lehvähammas pikaisesti kehui kaksikkoa, ennen kuin lähti nopeasti kulkemaan kohti päällikön pesää erakko perässään. Soturi nyökkäsi ja kääntyi katsomaan vaaleanruskeaa naarasta vierellään.
"Voit mennä nyt. Voisit myös osallistua vaikkapa johonkin rajapartioon myöhemmin illalla", Liekkitaivas ohjeisti vihreäsilmäistä kissaa, joka nyökkäsi ja pikaisesti livahti omiin puuhiinsa. Kolli kääntyi vielä katsoakseen aukiolla olevia nummiklaanilaisia, jotka olivat siirtäneet katseensa Sulkatähden pesää kohti, mutta nopeasti palailivat takaisin omiin askareisiinsa. Raidallinen kissa vaihtoi painopistettään jalalta toiselle, hänen oli vaikea keksiä mitä tekisi seuraavaksi. Hän juttelisi Kuuratassulle vasta myöhemmin illasta. Muiden aukiolla olevien kissojen seuraan lyöttäytyminen tuntui oudolta, eihän oranssisilmäinen kissa edes ollut luonut minkäänlaisia ystävyyssuhteita muiden klaanitovereidensa kanssa. Ainoat kissat keiden kanssa hän pystyi vapaasti juttelemaan olivat Lehvähammas, Taivashalla, Ketunkynsi ja Kuuratassu. Jokin Liekkitaivaan sisällä vain esti kaiken kommunikoimisen muiden kanssa, vaikka hän todellakin halusi laajentaa tuttavapiiriään. Soturi kuitenkin eli nummiklaanilaisten keskellä, joten outoahan se olisi, jos hän ei heidän kanssaan ystävystyisi. Kolli rutisti silmänsä hetkeksi kiinni eikä voinut olla miettimättä Leopardilaikkua, joka saattaisi puhua hänestä kaikkea pahaa muille hänen klaanitovereilleen, antaen noille huonon kuvan hänestä. Ilkeä hymy kokeneen soturin kasvoilla sai raidallisen kissan avaavan silmänsä miltei paniikinomaisesti. Hän ravisti päätänsä ja katseli aukiota etsiäkseen muuta ajateltavaa. Oranssisilmäinen kissa ei edes ymmärtänyt miksi antoi tuolle ylimieliselle kollille sijaa hänen ajatuksissaan. Liekkitaivaan katse lipui leirin laitamilla makoileviin Valkotäplään ja Timaliviikseen. Hän katseli heitä niin kateellisena. Kahdella soturittarella oli paljon ystäviä ja kaikki arvostivat heitä, vaikka he molemmat olivat todella pisteliäitä luonteeltaan. Liekkitaivas oli näiden naaraiden täysi vastakohta, ainakin luonteensa kannalta, mutta hän toivoi olevansa edes hitusen heidän kaltaisensa. Soturi halusi tuntea itsensä arvostetuksi Nummiklaanin keskuudessa. Kolli seurasi katseellaan kuinka Valkotäplä ja Timaliviiksi nousivat ja astelivat tuoresaaliskasalle. Molemmat valitsivat itselleen pienestä kasasta jotain ja olivat lähtemässä kasalta takaisin makoilupaikalleen. Äkkiä Valkotäplä kuitenkin pudotti ateriansa ja supatti jotakin Timaliviiksen korvaan ja he molemmat kääntyivät katsomaan raidallista kissaa. Vaikka tämä kaikki tapahtuikin oranssisilmäisen kissan kuonon edessä, ei hän kuullut mitään mitä soturitar toiselle sanoi aukiolla olevan hälinän takia, hän vain näki toisen suun liikkeet. Liekkitaivas käänsi nopeasti katseensa pois kaksikosta, koska ei halunnut vaikuttaa siltä, että tarkkaili noiden menoa. Soturi kuitenkin nopeasti tajusi, että hänen tuijotuksensa varmasti huomattiin, koska Timaliviiksi pudotti myöskin oman ateriansa ja sihahti jotakin äkäisen oloisena Valkotäplän korvaan. Valkoturkkinen soturitar pyöritteli silmiään, huokaisi ja alkoi tepastelemaan kollia kohti maasta nostettu peltomyyrä suussaan riippuen. Naaras katsoi ensin häntä hieman silmät viiruuntuneina, mutta pudottaessaan myyrän raidallisen kissan eteen hän yritti loihtia kasvoilleen ystävällistä ilmettä. Liekkitaivas katsoi epäroivänä tuon meripihkaisia silmiä. Hän oli varma, että tämä niin mukavalta vaikuttava ele oli vain jonkinlainen juoni ja kohta Valkotäplä nöyryyttäisi soturin koko klaanin edessä kipakalla luonteellaan.
"Näytit typerältä vain seistessäsi siinä niin päätimme Timaliviiksen kanssa, että tarvitset jonkinlaista tekemistä", soturitar sanoi välinpitämättömällä äänensävyllä, vältellen katsekontaktia kollin kanssa. Raidallinen kissa katsoi silmät pyöreinä naarasta, mutta hän jotenkin vaikutti luotettavalta tämän asian suhteen. Niinpä Liekkitaivas otti ruuan vastaan ja nyökkäsi kiitollisena.
"Kiitos Valkotäplä", hän sanoi ja hymyili lämpimästi Valkotäplälle. Valkoturkkinen kissa hymähti ja käännähti ympäri, nelistäen takaisin Timaliviiksen luo. Soturi oli todella yllättynyt, eikö naaraskaksikko vihannutkaan häntä niin kuin olivat aina antaneet käytöksellään häntä kohtaan ymmärtää? Toivon kipinä valtasi kollin sisimmän. Ehkäpä hän ei ollutkaan niin näkymätön muiden nummiklaanilaisten silmissä. Raidallinen kissa oli onnellinen, niin onnellinen ettei pystynyt piilottamaan hymyään. Hän hautasi kasvonsa peltomyyrään ja söi sen suurella ruokahalulla, minkä jälkeen hän aloitti perusteellisen pesun.

Liekkitaivas kulki kohti parantajan pesää, aikeissa kysellä Ketunkynneltä ajankohtaa, jolloin he voisivat viettää aikaa keskenään, antamatta muun leirin häiritä heitä. Soturi oli onnekas saadessaan kutsua parantajaa ystäväkseen, naaras oli aina antamassa hyviä vinkkejä kollin ongelmiin. Punaruskea kissa nosti katseensa pesän perältä mietteliäänä, kuullessaan raidallisen kissan askeleet. Ketunkynnen silmiin syttyi pilke, kun hän huomasi vierailijan olevan hänen oranssisilmäinen ystävänsä. Parantaja häntä viuhtoen kulki Liekkitaivaan luo.
"Liekkitaivas, mukava nähdä. Mitä asiaa sinulla olisi?" Naaras kysyi. Liekkitaivas kävi katseellaan pesää läpi.
"Missä Yötassu on?" Soturi kysyi huomatessaan Yötassun puuttuvan. Hän ei melkein ikinä nähnyt parantajaoppilasta leiriaukealla, joten oletti pikimustan naaraan majailevan päivät pitkät parantajan pesässä.
"Hän ei ole nyt täällä. Lähetin hänet keräilemään yrttejä leirin läheltä itsekseen", Ketunkynsi kertoi, katsoen kollia ensin hyvin kummastuneena, selvästi ihmetellen miksi tuo kyseli Yötassun perään, mutta sitten vetäen kasvoilleen kirkkaan hymyn.
"Joten mikä olikaan asia-", parantaja ei ehtinyt sanomaan lausettaan loppuun, kun nilkuttava Kirkasaamu saapui pesään, keskeyttäen heidän keskustelunsa.
"Anteeksi, että häiritsen, mutta astuin vahingossa risukasan päälle mitä Hiiripentu, Peippospentu ja Pikkupentu olivat keräilleet...", kuningatar kertoi ja käänsi etutassunsa anturoita näkyville. Liekkitaivaan silmät revähtivät ammolleen, kun hän näki kermanvaalean naaraan tassun. Pieniä piikkejä, oksia ja kaarnanpaloja törrötti Kirkasaamun tassusta ja pieniä verinoroja valui hänen anturoitaan pitkin.
"Kirkasaamu, tule peremmälle. Liekkitaivas, antaisitko meille hetken?" Ketunkynsi oli jo ehtinyt kääntyä ja rientää yrttikasoilleen ennen kuin soturi ehti edes vastata. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja poistui pesästä vähin äänin.
Leiriaukiolla oli nyt huomattavasti vähemmän kissoja verrattuna aikaisempaan. Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä olivat oppilaineen lähteneet yhteiselle harjoitustuokiolla, kun taas Saarnithäntä oli päättänyt pitää oman oppilaansa kanssa keskenään harjoittelutuokion. Valkotäplä ja Varjokukka olivat oppilaidensa kanssa lähteneet rajapartioon ja Timaliviiksi oli siirtynyt sotureiden pesään. Haukkakiito ja Purovirta juttelivat keskenään, samoin Leopardilaikku ja Kuurahohde, sekä Taivashalla ja Usvakarva. Liekkitaivas jäi katselemaan klaaninvanhimman ja kokeneen soturittaren suuntaan ja päätti, että nyt hän menisi viimeinkin juttelemaan töpöhäntäiselle naaraalle. Hän haluaisi jutella asiat läpi ja kuulla naaraan sydäntä sulattavan äänen, sekä selityksen sille miksi he eivät olleet aikaisemmin keskustelleet. Soturin matka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, kun kova kiljaisu pentutarhan suunnalta sai kaikki leiriaukealla säikähtämään. Kolli käänsi katseensa nopeasti pesän suuaukolle ja näki sen edessä kolmen pennun telmivän keskenään. Raidallinen kissa ei voinut olla huokaisematta helpotuksesta ja hymyilemättä.
"Perheeni sieppaaja!" Hiiripentu huusi pentuetovereidensa korviin ja ryntäili pesästä sisään ja ulos, yrittäen vuorotellen saada Peippospentua ja Pikkupentua kiinni. Liekkitaivas jäi hetkeksi seuraamaan pentukolmikon leikkimistä. Muistot hänen ja Kuuratassun pentuajoista palailivat mieleen. He kumpikin olivat kasvaneet ilman vanhempiaan, mutta yhdessä olivat päässeet pahimmasta yli ja oppineet pitämään taas hauskaa. Pieni hymy nousi soturin huulille. Hän ja Kuuratassu olivat nyt kasvaneet kumpikin vahvoiksi kissoiksi, eikä vanhempien menetys tuntunut enää painavan kummankaan mielissä.
"Minä en kuulu enää Tähden joukkoihin!" Peippospentu ulvoi juostessaan vanhempaa sisartaan karkuun. Kolli seurasi mielenkiinnolla kolmikon menoa. Minkälaista leikkiä he oikein leikkivät? Samassa hänen huomionsa kuitenkin siirtyi muualle, kun leiriaukiolla kuuluva puheensorina hiljeni. Raidallinen kissa käänsi katsettaan ja huomasi Lehvähampaan, Kuutamokukan ja Sulkatähden astuvan ulos päällikön pesästä. Kaikkien huomiot kiinnittyivät heihin, paitsi vielä villisti pinkovien pentujen. Liekkitaivas höristi korviaan, kun huomasi päällikönsä alkavan julistaa jotakin.
"Mutta minäpä kuulun!" Hopeanharmaan naaraan äänen sijaan Pikkupennun sähähdys ja sitä seuraava Hiiripennun kiljaisu kuuluivat leiriaukealla. Kaikkien hieman ärtyyntyneet ja äikäiset katseet kääntyivät pentukatrasta kohti, jotka vieläkin jatkoivat äänekästä leikkiään. Soturi antoi katseensa käydä jokaisessa aukiolla olevassa kissassa, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään hiljentääkseen kolmikkoa. Jotkut vain jatkoivat vihaista tuijotustaan ja jotkut pähkäilivät ahdistuneina pitäisikö heidän mennä ja yrittää komentaa pentuja, jotka eivät heidän olleet. Kirkasaamu oli ilmeisesti vieläkin parantajan pesässä, koska häntä ei aukiolla näkynyt.
"Nummiklaanin kissat, olemme päättäneet yhdessä Kuutamokukan kanssa hätistää ketut kauas reviireiltämme, kerron suunnitelman yksityiskohdista myöhemmin. Jättäkää reviirimme rajoilla norkoilevat erakot huomiotta, he luultavimmin kuuluvat Kuutamokukan tuttuihin. jotka ovat myöskin suostuneet meitä auttamaan. He saavat vapaasti metsästää leirimme reunamilla kiitoksena siitä, että auttavat meitä", Sulkatähti alkoi selittämään, kun pentukolmikon huudot ja kiljaisut hiljentyivät hetkeksi heidän juostessa yhdessä pentutarhaan. Liekkitaivas kurtisti kulmiaan, hän ei oikein ehtinyt sisäistämään päällikkönsä ilmoitusta, kun tuo jo pyysi Taivashallaa, Leopardilaikkua ja Kuurahohdetta oppilaineen luokseen.
"Saattakaa Kuutamokukka reviirimme rajalle ja sen jälkeen hajaantukaa metsästämä-", hopeanharmaa naaras ohjeisti luottosotureitaan ja oppilaita, kunnes pentutarhasta kuuluva kiljaisu keskeytti hänet.
"Tähden joukot ovat liian vahvat. Ette ikinä onnistu voittamaan häntä!" Pikkupentu huudahti.
"Vietätkö elämäsi mielummin murhaajan orjana, kun voisit elää vapaana?" Peippospentu huudahti takaisin. Nyt jopa Sulkatähtikin katsoi paheksuvasti pentukolmikkoa ja kuiskasi jotakin Lehvähampaan korvaan. Varapäällikkö siristi silmiään ja hapan katse kasvoillaan lähti jolkottamaan kohti pentutarhaa. Liekkitaivas ehti arvaamaan, että hiekansävyisen naaraan luonteen tuntien tuo tulisi antamaan pennuille kunnon läksytyksen. Ja ennen kuin hän muuta ehtikään tajuamaan, oli soturi kiilannut vihreäsilmäisen kissan ohi ja astellut pentukatraan eteen. Kolli tunsi koko Nummiklaanin katseet niskassaan eikä voinut peitellä stressistä nousevia niskakarvojaan. Miksi hän ei voisi ajatella asioita kunnolla ennen kuin tekee ne? Raidallinen kissa yskäisi selvittääkseen ääntään ja Hiiripentu, Peippospentu ja Pikkupentu lopettivat leikkinsä ja kääntyivät katsomaan häntä. He tuijottivat hetken toisiaan, eikä oranssisilmäinen kissa tiennyt mitä sanoa.
"Te... Tunnutte leikkivän aika äänekkäästi", Liekkitaivas naukui, eikä voinut olla kuulematta takaapäin kuuluvaa supinaa, sekä Haukkakiidon ja Purovirran kikatusta. He varmasti nauroivat hänelle ja hänen surkealle yritykslle leikkiä jonkinäköistä auktoriteettihahmoa näille pennuille. Mutta Sulkatähti oli taas äänessä, joten ehkäpä soturin puuttuminen pentukolmikon puuhiin tepsi ja ainakin päällikkö arvostaisi hänen tekoaan?
"Emmekö me saisi puhua ollenkaan, kun leikimme?" Hiiripentu kysyi pää kallellaan ja pieni virne huulillaan, selvästi yrittäen pilkata kollin sanomisia. Raidallisen kissan silmät viiruuntuivat, mutta hän pienellä naurahduksella yritti jättää pennun kommentin taakseen.
"Mitä te edes leikitte? Puhuitte kauheasti jostakin Tähdestä, kukas tämä 'Tähti' oikein on?" Liekkitaivas uteli, siirtäen katsettaan pennusta pentuun.
"Kukaan ei tiedä hänen oikeaa nimeään, kaikki vain kutsuvat häntä Tähdeksi", Peippospentu kertoi. Soturi kohotti kulmiaan yllättyneenä, muttei ehtinyt kysymään valkoturkkiselta naaraalta enempää, kun hänen veljensä kajautti kovaan ääneen;
"Meidän pitää olla valmis kuolemaan hänen puolestaan... Muuten hän todellakin järjestää kuolemamme!" Raidallinen kolli katsoi silmät pyöreinä Pikkupentua, joka oli painautunut kehnoon vaanimisasentoon ja yritti huitoa ilmaa tassullaan. Ei hänen ja Kuuratassun leikit ikinä näin raakoja olleet! Oranssisilmäinen kissa pudisteli päätään ja vilkaisi taakseen katsoakseen oliko Sulkatähti jo saanut sanottua asiansa. Hänen yllätyksekseen pari metsänvihreitä silmiä tuijotti takaisin lempeän katseen kera. Liekkitaivas tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Hän nielaisi ja hymyili takaisin Taivashallalle, joka näytti hymähtävän ilahtuneena. Liekkitaivas oli jo ottamassa askelia soturitarta kohti, unohtaen kokonaan pentukolmikon, kun Leopardilaikun laikukas hahmo tuli heidän väliinsä. Kokenut soturi kutsui naarasta mukaansa, vilkaisten silmät sirissä taaempana seisovaa tummanpunaista soturia, joka siristi omia silmiään kohdatessaan tuon katseen. Heidän tuijotuskilapilunsa ei kauaa kestänyt, kun kokeneemmat soturit kääntyivät kohti leirin suuaukkoa ja katosivat pimeään tunneliin, jättäen Liekkitaivaan harmistuneena leiriin.

//Tällä tarinalla ei ollut päätä eikä häntää, kirjoittelin lähinnä fiiliksen mukaan mitä ikinä mieleen juolahti xd. Mutta tää tapahtui ennen tuota Kinuskin tarinaa. Ja joku saa tästä jatkaa, jos löysi omalle hahmolleen hyvän kohdan mistä jatkaa.

*Missä olen?!*, ajattelin. *Hetkinen? Mitä tarkoittaa hetkinen, misssä ja olen?* ”Murr!”, joku sähisi vieressäni. Tönäisin tassullani potkaisiaan, joka murahti säikähtäneenä. *Voinko minäkin naukua?*, ajattelin itsekseni. Yritin päästää nau’un suustani, ja säikähdin: ”Räyr!”
*Ehkä on parasta etten ääntele mitään*, mietin. ”Emo”, joku toinen, varmaan se potkaisia; maukui.
”Mitä kultaseni?”, niin sanottu emo kysyi. ”Perhospentu tönäisi minua!”, potkaisia murahti. ”Perhospentu”, ”emo” naukui. Pysyin hiljaa. ”Perhospentu?”, emo yritti uudestaan. ”No mitä?”, yht’äkkiä päästin suustani.
”Älä töni Keltapentua”
*Ai että oikein Keltapentu. Ja missä minä oikein olen?!*, mietin happamana.
”No, haluatko maitoa Perhospentu?”, emo kysäisi, odottaen myöntävää vastausta.
”Hyvä on”, suostuin, vaikkakin vähän vastahakoisesti.

Myöhemmin emo väitti, että on olemassa suuaukko ja sammalpesä.
”Sammalpesä?”, kysyin kuitenkin, ja sain vastauksen:
”Sammalpesä on sammaleesta tehty pesä. Siellä voi nukkua”
”Hei!”, joku huudahti takaapäin. Emo hätkähti, ja perääntyi pari ketunmittaa. ”Saanen esittäytyä: Pisaraturkki, isänne”
”Moi isä!”, Siilipentu huudahti.
”Hei pikkuinen!”
Minusta pentutarha näytti kiinostavammalta kuin isä, joten päätin lähteä sinne. Kurkipentu oli juuri päässyt parantajan pesältä, ja tämä touhusi pentutovereidensa kanssa. Välillä joku riidanaihe synnytti pienen riidan, mutta hyvin he silti tulivat toimeen. Olin kuitenkin jäänyt tuijottamaan Kurkipentua. Kolli juristi juuri voittaneensa. Kun Tuhkapentu huomasi hänet tämä kysyi: ”Haluatko mukaan?”
”Hyvä on!”, nyökkäsin, ja liityin mukaan.

6 luku

-Mitä tehdään tänään? Tassuni kihisivät päästä ulos leiristä maukuessani mestarilleni.

Tomukukka seisoi hämmentyneenä minun hyppiessäni hänen ympärillään.

-Öh.. Tomukukka loi apua pyytävän katseen Ampiaispistoon joka oli astelemassa ulos uninen Aurinkotassu perässään.

-Mitä jos tulisitte meidän mukaamme harjoitustuokiolle? Viereeni ilmestynyt Lehtitassu kysyi.

-Lehtitassu! Kuului Mutakoiven äkäinen huuto.

-Sinun määräysvaltasi ei ulotu tänne asti! Mutakoipi paasasi Lehtitassulle.

Sitten kolli loi pahoitttelevan katseen Tomukukkaan ja oli jo menossa uloskäynnille Lehtitassua tiukasti silmällä pitäen. Pyöräytin harmissani vihreitä silmiäni.

-Se käy hyvin! Tomukukka naukaisi ja loi hyväntuulisen katseen minuun.

-Au! Älähdin kun Siilipentu tömähti kylkeeni.

-Siilipentu! Perhospentu naukaisi rynnäten luokseni hätääntyneenä.

-Ei kai sattunut pahasti? Perhospentu hössötti.

-Ei. Veljesi vain jyräsi minulta ilmat pihalle. Tuiskahdin haluaamani töykeämmin.

6 luku

-Mitä tehdään tänään? Tassuni kihisivät päästä ulos leiristä maukuessani mestarilleni.

Tomukukka seisoi hämmentyneenä minun hyppiessäni hänen ympärillään.

-Öh.. Tomukukka loi apua pyytävän katseen Ampiaispistoon joka oli astelemassa ulos uninen Aurinkotassu perässään.

-Mitä jos tulisitte meidän mukaamme harjoitustuokiolle? Viereeni ilmestynyt Lehtitassu kysyi.

-Lehtitassu! Kuului Mutakoiven äkäinen huuto.

-Sinun määräysvaltasi ei ulotu tänne asti! Mutakoipi paasasi Lehtitassulle.

Sitten kolli loi pahoitttelevan katseen Tomukukkaan ja oli jo menossa uloskäynnille Lehtitassua tiukasti silmällä pitäen. Pyöräytin harmissani vihreitä silmiäni.

-Se käy hyvin! Tomukukka naukaisi ja loi hyväntuulisen katseen minuun.

-Au! Älähdin kun Siilipentu tömähti kylkeeni.

-Siilipentu! Perhospentu naukaisi rynnäten luokseni hätääntyneenä.

-Ei kai sattunut pahasti? Perhospentu hössötti.

-Ei. Veljesi vain jyräsi minulta ilmat pihalle. Tuiskahdin haluaamani töykeämmin.

Mielipiteitä oppilaista

”Ihan sama!”, Kurkipentu huusi äidilleen. Saratassun, ja tämän sisarusten nimitysmenot olivat olleet kauheat. Klaani oli toljotellut Kurkipentua, Tuhkapentua ja Pikkupentua koko nimitysmenojen ajan. Joku oli jopa kuiskannut: ”Joku on tainnut olla HÄPEÄKSI klaanille” Kurkipentu tiesi, että sillä tarkoitettiin heitä.
Perhospentu tuijotti kuitenkin koko ajan Kurkipentua. Naaras oli oikeastaan aika söpö, mutta ”ei kumppania” kielto surisi hänen päässään.

”Ja sitten minä näin Kuutamoklaanin reviirin! Se oli ihan mahtvaa!”, Aurinkotassu intoili.
”Anteeksi velieni käytös”, Saratassu puolestaan pahoitteli.
”Ei se mitään. Siellä oli varmasti kivaa”, Tuhkapentu vastasi, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
”Ihan oikeasti!”, Aurinkotassu huudahti sisarukselleen. Pian alkoi leikkitappelu.
”Äh, en minä jaksa noita. Mennään muualle”, Pikkupentu marmatti.
”Hyvä on”, Kurkipentu tokaisi.

7 luku



Olin huomannut kun Kurkipentu oli synkeänä katsellut opppilasmenojani, Aurinkotassu ei ollut yhtään auttanut asiaa sillä oli hehkuttanut reeviirin mahtavuutta ihan kiusallaan. Ruusupentu istui puolueettomana seuraamassa tilannetta syrjempänä.

-Ja sitten näin kuutamoklaanin reviirin! Se oli mahtavaa! Aurinkotassu hehkutti.

-Äh! Lopeta jo! Kurkipennulla ja hänen sisaruksillaan on varmasti jo tarpeeksi paha mieli! Töksäytin Aurinkotasulle.

-Anteeksi veljeni käytös, ei hän pahaa tarkoita. Naukaisin anteeksipyytävästi kun Aurinkotassu jatkoi sooloiluaan.

-Eikä kukaan muukaan. Lisäsin vielä lohduttavasti.

-Ei se mitään. Siellä oli varmasti kivaa. Tuhkapentu mumisi vaikka harmi paistoi selvästi hänen silmistään.

Huitaisin Aurinkotassua käpälällä korvalle jolloin tämä älähti loukkaantuneena.

-Minä en jaksa noita. Mennään muualle, Kuulin Pikkupennun närkästyneen äänen.

Irrotauduin veljestäni ja yritin kuunella keskustelua.

-Hyvä on. Kurkipentu tokaisi ja pyöräytti vielä silmiään.

Sisälläni kohosi tunne joka velloi vatsassani kuin valtavat vesimassat. Olisi tehnyt mieli ulvoa tätä vääryyttä klaanille. Korvani nykivät levottomasti tehtyäni päätöksen. *Menen puhumaan Aaltotähden kanssa* Lähdin liikkumaan vilpitön ilme naamallani kohti päällikön pesää, pysähdyin pilkkopimeän luolan suulle. *Sieltä kuuluu ääniä*

-Miksi et nimittänyt Kurkipentua sisaruksineen ensin! Kuulin harvinaisen tutun äänen ärisevän kohtuuttomasti päällikölle. *ISÄ* Hiivin syvemmälle tunneliin.

-Miksi sinä sitä vaadit? Aaltotähti vastasi pingottuneella äänellä.

-Koska Saratassu, Aurinkotassu ja Ruusutassu eivät ole pentujani! Jänisloikka virkkoi vihaa uhkuen.

*EI! Ei! Ei...*

Kuulin kun Aaltotähti kavahti taaakseppäin.

-Entä Tuiskuturkki? Onko hän heidän emonsa? Aalktotähti kysyi haastavalla äänellä.

-Ei, ei ole. Jänisloikka totesi jäätävästi.

8 luku

Ulvaisin tuskissani, päässäni surisi *Ketkä ovat..? Kuka minä olen!?* Pinkaisin ulos leiristä, juoksisin surun pois. Maisema vilisi silmissäni, pelkkää kalliota ja muutamia puita. Pysähdyin sen suuren tammen alle missä olin tavannut Lehtitassun. Raastoin kynsilläni maata, Ulvoin tuskaani taivaalle joka oli muuttumassa synkeän mustaksi. Painauduin huohottaen vasten tammea, silmissäni maisema muuttui epäselväksi ja lopulta sumeni. Kun avasin silmäni olin paikassa jossa aurinko loisti kirkkaana vaikka vesi oli jäätynyt meilkein kokonaan. *Tähtiklaani? Kuolinko minä?*

Hätkähdin taaemmas kun tunsin lavallani hellän kosketuksen, Takanani seisoi tähtien loisteessa kylpevä kissa.

-Olenko minä..? Aloitin epävarmasti.

-Ei, vielä ei ole sinun aikasi. Naaras vastasi lempeästi.

-Muista tämä. Kun hämmennys valtaa mielemme on tärkeää pysyä rauhallisena sillä kahden kissan kynnet viiltävät meineisyyden hämärässä muistiamme. Kissa ennusti.

-E-en ymärrä! Älä mene! Naukaisin kun kissa haalistui esitettyään asiansa.

Maisema haalistyi ja mailma tarkentui samalla kun heräsin unesta joka oli vain pahentanut asioita.

*Mitä tuosta pitäisi ymmärtää?*

Ravistelin uupuneena päätäni kuin hätistäen muiston kissasta ja tämän kummallisista sanoista.

Tihkutassu värähti pienesti aina laskiessaan jonkin käpälistään valkealle maalle. Ohuen lumikerroksen kylmyys kosketti hänen polkuanturoitaan kuin puraisten joka askeleella. Tuuli tuiversi hiukan, ja muistutti jälleen tulevista yöpakkasista - naaras todellakin inhosi lehtikatoa.
#Onneksi riistasta ei ole vielä pulaa, ja tämäkin lumi sulanee pois#, Tihkutassu ajatteli väristessään lähellä Nummiklaanin rajaa, partiota johtavan Vasanloikan vahvistaessa huolellisesti rajamerkit. Harmaa oppilas nyökkäsi mestarilleen, kun hän viittoi johtamaansa joukkiota palaamaan pois päin harvaapuiselta rajalta. Kotkakanjoni tähyili rajalle vielä kerran, ennen kuin paimensi oman oppilaansa Salamatassun Tihkutassun perään niin, että jokainen partion jäsen kulki siistissä jonossa halki metsän.
Vasanloikka oli vähäpuheinen, mutta itsevarma johtaja. Hiljaisuus painoi Tihkutassua, mutta hän ei keksinyt mitään mainitsemisen arvoista harmaasta maisemasta ja ympäröivistä, aina yhtä suurina seisovista kuusipuista.
”Haistan jäniksen”, Salamatassun huomautus kuului Tihkutassun takaa.
”Hyvin huomattu.” Kotkakanjoni vilkuili ympärilleen.
”Se on melko harvinaista herkkua nykyään, nappaaminen ei olisi pahempi ajatus.”
”Olet oikeassa”, Vasanloikka totesi harmahtavalle soturille, ja vilkaisi sitten olansa takaa Tihkutassua.
”Nyt olisi hyvä mahdollisuus testata uusia metsästystekniikoita”, mestari naukui ja elehti raidallisella hännällään oppilaalleen.
Tihkutassun silmät pyöristyivät, kun hän muisteli oppimiaan metsästystapoja. Partio pysähtyi, jottei se olisi ajautunut kauemmas mahdollisesta saaliista. Tihkutassu sai luvan näyttää metsästystaitojaan ja pyydystää jäniksen yhdessä Salamatassun kanssa.
”Arviointisikin on tulossa”, Vasanloikka töksäytti, kun harmaa oppilas oli sukeltamassa pensaikkoon. Naaras nyökkäsi, ja nielaisi jännityksen palan kurkussaan.

Tihkutassu ei ollut varma, oliko toinen oppilas saanut kiinni hänen selittämästään suunnitelmasta. Nyt he kuitenkin hiipivät hiljaa läpi aluskasvillisuuden, kuutamoklaanilaisittain varoen tekemästä pienintäkään ääntä jottei jänis tarkoilla korvillaan kuulisi heitä ja livistäisi menemään. Salamatassu oli suurikokoinen, mutta liikkui silti yhtä sulavasti kuin Tihkutassukin. Mustan kollin häntä nytkähteli kuitenkin malttamattomana, ja harmaa naaras pelkäsi hänen unohtavan suunnitelman tyystin. Jäniksen haju voimistui, ja vaistomaisesti kaksikko hidasti menoaan paikantaakseen kohteensa.
Tihkutassu kurkisti pensaikon takaa, ja puristi innoissaan kyntensä loskaiseen maahan nähdessään seisovansa suuren kuopan reunalla, jossa ruskeaa turkkiaan sukiva jänis istui. Eläimen pitkät korvat vaihtoivat asentoaan välillä ja selvästi kuulustelivat ilmaa koko ajan. Niinpä Tihkutassu nosti häntäänsä ja viittoi hiljaa Salamatassua tulemaan rauhallisesti hänen vierelleen. Naaras tunsi toisen oppilaan viiksien värisevän innoissaan. Hännällään hän kosketti kevyesti kollin selkää, jotta hän tiesi jäädä asemiin Tihkutassun kiertäessä kuopan toiselle puolelle. Onnistuttuaan soluttautumaan heinikon sekaan juuri jäniksen taakse, Tihkutassu aloitti suunnitelmansa toteutuksen. Tarkoituksena oli ensin päästä mahdollisemman lähelle saalista, jonka he olivatkin jo tehneet, ja ajaa se sitten jommankumman kissan kynsiin. Tällä etäisyydellä kanin kiinnisaaminen vaikutti jo jopa todennäköiseltä, ja niinpä melko huolettomasti Tihkutassu hiipi vielä sentin lähemmäs ja jännitti takajalkojaan hyppyyn. Harmaan naaraan tuuri oli kuitenkin huono, sillä Salamatassun aikeet olivat täysin samat. Oppilaiden loikat katkesivat kuin seinään, kun he törmäsivät toisiinsa Tihkutassun myöhäisistä peruutusyrityksistä huolimatta.
#Hiirenpapanat!# Tihkutassu kirosi mielessään kimmotessaan suuremmasta kissasta kipeästi maahan kolahtaen. Ennen maahan osumistaan naaras näki, kuinka jänis Salamatassun ärsyyntyneen ärähdyksen saattelemana pinkaisi karkuun niin että hiekkaa lensi sen käpälistä mustan oppilaan silmiin asti.
”Tämä ei ole vielä ohi!” Tihkutassu henkäisi ja kompuroi ylös niin nopeasti kuin järkytyksessään pystyi, ja liukastellen lähti kiitämään menetetyn saalinsa menosuuntaan. Naaras halusi vakuuttaa Vasanloikan omista taidoistaan. Mikä soturi hän olisi, jos ei saisi edes yhtä jänistä kiinni?
Oppilas haistoi kanin pelkotuoksun selvästi ja pystyi seuraamaan sitä. Pian hän kuuli myös Salamatassun rymisevät askeleet perässään.
#Hyvä#, naaras ajatteli ja piti toivoaan yllä, kun kiristi juoksutahtiaan entisestään. Tihkutassu saattoi nähdä edessään kuinka aluskasvillisuus väistyi henkensä edestä pakenevan jäniksen tieltä. Kuutamoklaanilainen ajatteli nopeasti – jäniksen voittaminen juoksukilpailussa olisi hänelle mahdotonta. Hänen oli siis kokeiltava onneaan. Naaras jännitti takajalkojaan jälleen ja loikkasi. Heinikko kahahti Tihkutassun painon alla, kun kissa tarrasi kynsillään epätoivoisesti kiinni jäniksen sätkivään takajalkaan hidastaen sitä tehokkaasti. Kuului voitonriemuinen huuto, kun Salamatassu juoksi takaa paikalle ja sulki saaliin käpäliensä väliin. Tihkutassu päästi suustaan pitkän helpotuksen huokauksen, ja laski päänsä eteen ojennetulle tassulleen hengästyneenä.

Vaikka vaivannäkö oli suuri, oli se sen arvoista. Vasanloikka ei ilmaissut mitään ilon tai ylpeyden kaltaista nähdessään Tihkutassun kantavan pulskaa jänistä leukojensa välissä, mutta nyökkäsi hyväksyvästi, mikä riitti Tihkutassulle. Kävellessään leiriin naaras tunsi rinnassaan levottomuuden piston miettiessään tulevaa arviointiaan.

//Pikaisesti kirjoitettu, ens(ehkä) tarinassa sitten soturiksi jeejee!

Paarmatassu pinnisti hieman ja haki takajaloilleen pysyvää sijaa saadakseen sujuvasti suurimman osan voimistaan käyttöönsä. Hirveästi vaivaa hän ei pelosta jähmettyneen Unikkotassun nostamiseen viitsinyt laittaa, ja olihan hänellä Loskatassu vieressä vetämässä sisartaan niskasta kuin henkensä edestä. Tapahtumasta siis selvittiin eikä kukaan sisaruskolmikon ulkopuolinen saanut tietää siitä, nolostuneen Unikkotassun onneksi.
Seuraavana aamuna Paarmatassu heräsi kylmyyteen.
”Voi, voi”, Loskatassun uninen mumina kuului hänen toiselta puoleltaan. Musta kolli ummisti silmiään, ja vetäytyi kauemmas huomatessaan että oli ajautunut unissaan lähemmäs sisartaan. Paarmatassun paikka oppilaidenpesässä sijatsi juuri kolon uloskäynnin toisella puolella, ja siitä kollin oli tylsyyksissään helppo livahtaa ulos luola-aukiolle. Hänen raajansa olivat huonosti nukutun ja jäätävän yön jäljiltä kohmeiset, ja kesti muutama minuutti ennen kuin ne lämpenivät. Paarmatassu venytteli pitkästi, ja tarkkaili leiriä. Kaikesta päätellen oli varhainen aamu, sillä vain muutama kissa käyskenteli ulkona pesistään. Klaanin varapäällikkö Myrskytuuli istui päällikön pesän edustalla eikä ollut vielä edes aloittanut päivän partioiden jakamista. Purojuova ja Tikkatuuli kompuroivat sotureiden pesästä turkit pörröisinä nukutun yön jäljiltä. Paarmatassu kurkisti vielä oppilaiden pesään ja laski oppilastoverinsa nopeasti, varmistuen siitä että oli heistä ensimmäisenä valveilla. Kolli kiristeli hampaitaan, ja lasittunein silmin istui sukimaan turkkiaan. Hän oletti Uskosielun heräävän ja tulevan hakemaan häntä kohta – sotureiden pesää menossa ja mestarinsa herättämisessä hän ei nähnyt mieltä.
Pian Paarmatassu näki silmäkulmassaan vilahtavan tummanruskean turkin.
”Huomenta”, Pöllötassu huikkasi. Paarmatassu nyökkäsi hitaasti ja käänsi sitten katseensa häntä vanhemmasta kollista pois. Vaaleakaulaisen oppilaan tummanruskea turkki oli pörrössä kun hän venytti selkäänsä ja asteli eteenpäin silmät tuikkien kuin pienet tähdet. Pöllötassu näytti valmiilta uuteen päivään. Paarmatassu väräytti korvaansa, ja päätti sittenkin mennä etsimään Uskosielua sotureiden pesästä. Mielummin hän tekisi niin kuin katselisi toimettomana oppilastovereidensa heräämistä.
Uskosielu avasi hohtavat, vihertävät silmänsä jo ennen kuin Paarmatassu kerkesi koskea häneen. Soturi oli varmastikin haistanut hänen tulonsa heti.
”Paarmatassu? Sinähän heräsit aikaisin.”
”En saanut unta”, kolli ilmoitti lyhyesti.
”Vai niin. Semmoista se on uudessa pesässä”, Uskosielu naukui ja nosti päätään. Kermanvaalea naaras haukotteli pitkään, ja pompahti sitten ylös.
”Lähdetään sitten, odotat tätä päivää varmasti innolla.”
Paarmatassu nyökkäsi, ja seurasi mestariaan kuunnellen hänen sanansa tarkasti. Osa kollista halusi jäädä makaamaan sammalpedille ja ottaa rennosti, leikkiä sisarustensa kanssa kuten hänellä pentuna oli ollut tapana. Mutta osa oppilaasta oli kiinnostunut soturikoulutuksesta. Hän ei vielä tiennyt minkälaista se tulisi olemaan, ja minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi muuttumaan.
Aamuilma oli ulkona kirpeämpi kuin sisällä luolassa. Lisäksi voimakas viima puhalsi ankarasti vasten kissojen kasvoja. Kylmyydestä huolimatta se tuntui Paarmatassusta raikastavalle. Hänen viikensä taipuivat taakse ja korvat painuivat luimuun, kun tuuli yltyi välillä. Polku, jota hän ja Uskosielu kulkivat alkoi kaventua ja viedä alemmas. Pudotus toisella puolella jyrkkeni, ja Paarmatassu tunnisti rotkon siksi, johon Unikkotassu oli vähällä ollut tippua. Maisema kanjoniin oli usvan peittämä, ja sen takaa kollioppilas erotti vain muutaman kuusen latvan Kuutamoklaanin reviirillä. Uskosielu vilkaisi olansa yli oppilastaan ja lausui jotain. Puhuri kuitenkin nappasi sanat ja vei ne Paarmatassun korvien ulottumattomille. Kolli kallisti kysyen päätään mestarilleen, jonka kermanvaalea turkki sekoittui hänen oppilaan silmissään vaaleanharmaaseen taivaaseen.
”Sanoin vain”, Uskosielu toisti hymyillen.
”Että täällä-päin kannattaa olla varovainen. Onneksi olemme vuoristoklaanilaisia, joita pieni tasapainottelu ei haittaa.”
Paarmatassu suoristi häntänsä, jolla oli vaistomaisesti parantanut asentoaan ja katsahti tassuihinsa, jotka tuntuivat kuin itsestään löytävän tiensä. Kaikki tapahtui helposti, ja Paarmatassu pysyi polulla tekemättä tietoisesti töitä ollenkaan. Oliko tämä hänen puhtaan Vuoristoklaanilaisen verensä ansiota? Polkua pitkin kävely tuntui vaivattomammalta kuin mikään liikkuminen koskaan.
”Olet näköjään luonnonlahjakkuus”, Uskosielu totesi vitsaillen, ja jatkoi puhettaan soturilaista ja sen sellaisesta. Paarmatassu ei kuullut, koska oli liian haltioitunut omien raajojensa hienovaraisista liikkeistä.
Palatessaan leiriin Paarmatassun turkki tuoksui tuulelle ja neulasille. Hänen polkuanturoitaan poltteli kaikesta kävelystä, mutta oikeastaan kipu tuntui mieluiselta. Oppilas tiesi tehneensä jotain, ja leirin kivilattian viileä pinta helpotti pakotusta hänen mielestään tarpeeksi - parantajalle meno oli viimeinen vaihtoehto. Se olisi tehnyt hänestä haavoittuvaisen näköisen.
”Paarmatassu!” Tomukukka kutsui poikaansa heleästi.
”Illalla pidämme vielä metsästysharjoitukset. Lepää nyt”, Uskosielu naukui ja tökkäsi oppilastaan lapaan tuttavallisesti ennen kuin poistui. Paarmatassu nyökkäsi ja tassutteli emoaan vastaan. Kollista tuntui, ettei hän ollut nähnyt tuota ikuisuuksiin.
”Miten ensimmäinen oppilaspäiväsi on mennyt?” tuuheaturkkinen naaras kysyi lämpimästi. Paarmatassu tiesi emonsa olevan helposti huolestuvaa sorttia, ja varmasti hän oli kysynyt samat kysymykset Loskatassulta ja Unikkotassulta jo useita kertoja.
”Uskosielu kertoi minulle soturina olemisesta ja kiersimme hieman rajoja… Ihan hyvin siis. Menemme vielä metsästämäänkin”, Paarmatassu koitti selittää Tomukukan painostavan katseen alla.
”Satutitko tassusi?” naaraas kysyi kiilto silmissään, kun oli katsahtanut pentunsa käpäliä. Paarmatassu katsoi alas, ja huomasi toisen tassunsa vuotavan verta. Hän istahti tarkastelemaan ja kääntelemään tassuaan, ja huomasi että pieni kivi oli tunkeutunut hänen polkuanturaansa ja tahrinut sen verellä. Kolli huomasi kävelystä aiheutuneesta rasituksesta poikkeavan, pistävän mutta pienen kivun vasta nyt. Hän liu’utti kyntensä ulos. Ne olivat valkeanhohtavat, jokainen terävä ja hieman käyrä.
”Nuo kynnet...” Tomukukka huokaisi.
”Muistuttavat Salamanteriloikasta. Hän oli loistava vuoristossa. En koskaan nähnyt hänen edes horjahtavan.”
Epämukavuuden ja ärsyyntyneisyyden aalto pyyhkäisi yli Paarmatassun, ja liiskasi sitten hänet alleen. Hän ei tiennyt miksi.
”Olen kunnossa”, oppilas murahti epämääräisesti vaikkei Tomukukka enää vaikuttanutkaan niin kiinnostuneelta hänen voinnistaan, ja veti kyntensä äkisti pois. Hieman ihmetellen emo katsoi poikansa kävelevän pois. Paarmatassu tuijotti maata ilmeettömänä ja kirosi mielessään. Jostain syystä hänen hyvä tuulensa oli muuttunut huonoksi silmänräpäyksessä, vain hänen isänsä mainitsemisesta. Kolli käpertyi pentutarhan ja oppilaiden pesän välisen seinän edustalle, ja tarkkaili siitä hiljaa leirin kissoja ja sitä, kuinka Tomukukka hyvästeli hänet heilauttamalla häntäänsä ja suuntaamalla taas jonnekin muualle. Paarmatassu ei välittänyt tarpeeksi klaanitovereidensa askarien seuraamisesta, vaan ummisti silmänsä ja päätti torkahtaa ennen illan metsästysharjoituksia.

//Olin itseasiassa ihan tyytyväinen joihinkin kohtiin tässä tarinassa ja ootan kyllä että pääsen kirjottelemaan kaikista eri Paarman puolista lisää! Jos joku Vuoristoklaanilainen haluaa käyttää Paarmaa tarinassa tai tutustua siihen niin olisin kiitollinen, muiden tarinoista sais ainakin ideoita omiin tarinoihin. :>