6 luku

-Mitä tehdään tänään? Tassuni kihisivät päästä ulos leiristä maukuessani mestarilleni.

Tomukukka seisoi hämmentyneenä minun hyppiessäni hänen ympärillään.

-Öh.. Tomukukka loi apua pyytävän katseen Ampiaispistoon joka oli astelemassa ulos uninen Aurinkotassu perässään.

-Mitä jos tulisitte meidän mukaamme harjoitustuokiolle? Viereeni ilmestynyt Lehtitassu kysyi.

-Lehtitassu! Kuului Mutakoiven äkäinen huuto.

-Sinun määräysvaltasi ei ulotu tänne asti! Mutakoipi paasasi Lehtitassulle.

Sitten kolli loi pahoitttelevan katseen Tomukukkaan ja oli jo menossa uloskäynnille Lehtitassua tiukasti silmällä pitäen. Pyöräytin harmissani vihreitä silmiäni.

-Se käy hyvin! Tomukukka naukaisi ja loi hyväntuulisen katseen minuun.

-Au! Älähdin kun Siilipentu tömähti kylkeeni.

-Siilipentu! Perhospentu naukaisi rynnäten luokseni hätääntyneenä.

-Ei kai sattunut pahasti? Perhospentu hössötti.

-Ei. Veljesi vain jyräsi minulta ilmat pihalle. Tuiskahdin haluaamani töykeämmin.

Mielipiteitä oppilaista

”Ihan sama!”, Kurkipentu huusi äidilleen. Saratassun, ja tämän sisarusten nimitysmenot olivat olleet kauheat. Klaani oli toljotellut Kurkipentua, Tuhkapentua ja Pikkupentua koko nimitysmenojen ajan. Joku oli jopa kuiskannut: ”Joku on tainnut olla HÄPEÄKSI klaanille” Kurkipentu tiesi, että sillä tarkoitettiin heitä.
Perhospentu tuijotti kuitenkin koko ajan Kurkipentua. Naaras oli oikeastaan aika söpö, mutta ”ei kumppania” kielto surisi hänen päässään.

”Ja sitten minä näin Kuutamoklaanin reviirin! Se oli ihan mahtvaa!”, Aurinkotassu intoili.
”Anteeksi velieni käytös”, Saratassu puolestaan pahoitteli.
”Ei se mitään. Siellä oli varmasti kivaa”, Tuhkapentu vastasi, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
”Ihan oikeasti!”, Aurinkotassu huudahti sisarukselleen. Pian alkoi leikkitappelu.
”Äh, en minä jaksa noita. Mennään muualle”, Pikkupentu marmatti.
”Hyvä on”, Kurkipentu tokaisi.

7 luku



Olin huomannut kun Kurkipentu oli synkeänä katsellut opppilasmenojani, Aurinkotassu ei ollut yhtään auttanut asiaa sillä oli hehkuttanut reeviirin mahtavuutta ihan kiusallaan. Ruusupentu istui puolueettomana seuraamassa tilannetta syrjempänä.

-Ja sitten näin kuutamoklaanin reviirin! Se oli mahtavaa! Aurinkotassu hehkutti.

-Äh! Lopeta jo! Kurkipennulla ja hänen sisaruksillaan on varmasti jo tarpeeksi paha mieli! Töksäytin Aurinkotasulle.

-Anteeksi veljeni käytös, ei hän pahaa tarkoita. Naukaisin anteeksipyytävästi kun Aurinkotassu jatkoi sooloiluaan.

-Eikä kukaan muukaan. Lisäsin vielä lohduttavasti.

-Ei se mitään. Siellä oli varmasti kivaa. Tuhkapentu mumisi vaikka harmi paistoi selvästi hänen silmistään.

Huitaisin Aurinkotassua käpälällä korvalle jolloin tämä älähti loukkaantuneena.

-Minä en jaksa noita. Mennään muualle, Kuulin Pikkupennun närkästyneen äänen.

Irrotauduin veljestäni ja yritin kuunella keskustelua.

-Hyvä on. Kurkipentu tokaisi ja pyöräytti vielä silmiään.

Sisälläni kohosi tunne joka velloi vatsassani kuin valtavat vesimassat. Olisi tehnyt mieli ulvoa tätä vääryyttä klaanille. Korvani nykivät levottomasti tehtyäni päätöksen. *Menen puhumaan Aaltotähden kanssa* Lähdin liikkumaan vilpitön ilme naamallani kohti päällikön pesää, pysähdyin pilkkopimeän luolan suulle. *Sieltä kuuluu ääniä*

-Miksi et nimittänyt Kurkipentua sisaruksineen ensin! Kuulin harvinaisen tutun äänen ärisevän kohtuuttomasti päällikölle. *ISÄ* Hiivin syvemmälle tunneliin.

-Miksi sinä sitä vaadit? Aaltotähti vastasi pingottuneella äänellä.

-Koska Saratassu, Aurinkotassu ja Ruusutassu eivät ole pentujani! Jänisloikka virkkoi vihaa uhkuen.

*EI! Ei! Ei...*

Kuulin kun Aaltotähti kavahti taaakseppäin.

-Entä Tuiskuturkki? Onko hän heidän emonsa? Aalktotähti kysyi haastavalla äänellä.

-Ei, ei ole. Jänisloikka totesi jäätävästi.

8 luku

Ulvaisin tuskissani, päässäni surisi *Ketkä ovat..? Kuka minä olen!?* Pinkaisin ulos leiristä, juoksisin surun pois. Maisema vilisi silmissäni, pelkkää kalliota ja muutamia puita. Pysähdyin sen suuren tammen alle missä olin tavannut Lehtitassun. Raastoin kynsilläni maata, Ulvoin tuskaani taivaalle joka oli muuttumassa synkeän mustaksi. Painauduin huohottaen vasten tammea, silmissäni maisema muuttui epäselväksi ja lopulta sumeni. Kun avasin silmäni olin paikassa jossa aurinko loisti kirkkaana vaikka vesi oli jäätynyt meilkein kokonaan. *Tähtiklaani? Kuolinko minä?*

Hätkähdin taaemmas kun tunsin lavallani hellän kosketuksen, Takanani seisoi tähtien loisteessa kylpevä kissa.

-Olenko minä..? Aloitin epävarmasti.

-Ei, vielä ei ole sinun aikasi. Naaras vastasi lempeästi.

-Muista tämä. Kun hämmennys valtaa mielemme on tärkeää pysyä rauhallisena sillä kahden kissan kynnet viiltävät meineisyyden hämärässä muistiamme. Kissa ennusti.

-E-en ymärrä! Älä mene! Naukaisin kun kissa haalistui esitettyään asiansa.

Maisema haalistyi ja mailma tarkentui samalla kun heräsin unesta joka oli vain pahentanut asioita.

*Mitä tuosta pitäisi ymmärtää?*

Ravistelin uupuneena päätäni kuin hätistäen muiston kissasta ja tämän kummallisista sanoista.

Tihkutassu värähti pienesti aina laskiessaan jonkin käpälistään valkealle maalle. Ohuen lumikerroksen kylmyys kosketti hänen polkuanturoitaan kuin puraisten joka askeleella. Tuuli tuiversi hiukan, ja muistutti jälleen tulevista yöpakkasista - naaras todellakin inhosi lehtikatoa.
#Onneksi riistasta ei ole vielä pulaa, ja tämäkin lumi sulanee pois#, Tihkutassu ajatteli väristessään lähellä Nummiklaanin rajaa, partiota johtavan Vasanloikan vahvistaessa huolellisesti rajamerkit. Harmaa oppilas nyökkäsi mestarilleen, kun hän viittoi johtamaansa joukkiota palaamaan pois päin harvaapuiselta rajalta. Kotkakanjoni tähyili rajalle vielä kerran, ennen kuin paimensi oman oppilaansa Salamatassun Tihkutassun perään niin, että jokainen partion jäsen kulki siistissä jonossa halki metsän.
Vasanloikka oli vähäpuheinen, mutta itsevarma johtaja. Hiljaisuus painoi Tihkutassua, mutta hän ei keksinyt mitään mainitsemisen arvoista harmaasta maisemasta ja ympäröivistä, aina yhtä suurina seisovista kuusipuista.
”Haistan jäniksen”, Salamatassun huomautus kuului Tihkutassun takaa.
”Hyvin huomattu.” Kotkakanjoni vilkuili ympärilleen.
”Se on melko harvinaista herkkua nykyään, nappaaminen ei olisi pahempi ajatus.”
”Olet oikeassa”, Vasanloikka totesi harmahtavalle soturille, ja vilkaisi sitten olansa takaa Tihkutassua.
”Nyt olisi hyvä mahdollisuus testata uusia metsästystekniikoita”, mestari naukui ja elehti raidallisella hännällään oppilaalleen.
Tihkutassun silmät pyöristyivät, kun hän muisteli oppimiaan metsästystapoja. Partio pysähtyi, jottei se olisi ajautunut kauemmas mahdollisesta saaliista. Tihkutassu sai luvan näyttää metsästystaitojaan ja pyydystää jäniksen yhdessä Salamatassun kanssa.
”Arviointisikin on tulossa”, Vasanloikka töksäytti, kun harmaa oppilas oli sukeltamassa pensaikkoon. Naaras nyökkäsi, ja nielaisi jännityksen palan kurkussaan.

Tihkutassu ei ollut varma, oliko toinen oppilas saanut kiinni hänen selittämästään suunnitelmasta. Nyt he kuitenkin hiipivät hiljaa läpi aluskasvillisuuden, kuutamoklaanilaisittain varoen tekemästä pienintäkään ääntä jottei jänis tarkoilla korvillaan kuulisi heitä ja livistäisi menemään. Salamatassu oli suurikokoinen, mutta liikkui silti yhtä sulavasti kuin Tihkutassukin. Mustan kollin häntä nytkähteli kuitenkin malttamattomana, ja harmaa naaras pelkäsi hänen unohtavan suunnitelman tyystin. Jäniksen haju voimistui, ja vaistomaisesti kaksikko hidasti menoaan paikantaakseen kohteensa.
Tihkutassu kurkisti pensaikon takaa, ja puristi innoissaan kyntensä loskaiseen maahan nähdessään seisovansa suuren kuopan reunalla, jossa ruskeaa turkkiaan sukiva jänis istui. Eläimen pitkät korvat vaihtoivat asentoaan välillä ja selvästi kuulustelivat ilmaa koko ajan. Niinpä Tihkutassu nosti häntäänsä ja viittoi hiljaa Salamatassua tulemaan rauhallisesti hänen vierelleen. Naaras tunsi toisen oppilaan viiksien värisevän innoissaan. Hännällään hän kosketti kevyesti kollin selkää, jotta hän tiesi jäädä asemiin Tihkutassun kiertäessä kuopan toiselle puolelle. Onnistuttuaan soluttautumaan heinikon sekaan juuri jäniksen taakse, Tihkutassu aloitti suunnitelmansa toteutuksen. Tarkoituksena oli ensin päästä mahdollisemman lähelle saalista, jonka he olivatkin jo tehneet, ja ajaa se sitten jommankumman kissan kynsiin. Tällä etäisyydellä kanin kiinnisaaminen vaikutti jo jopa todennäköiseltä, ja niinpä melko huolettomasti Tihkutassu hiipi vielä sentin lähemmäs ja jännitti takajalkojaan hyppyyn. Harmaan naaraan tuuri oli kuitenkin huono, sillä Salamatassun aikeet olivat täysin samat. Oppilaiden loikat katkesivat kuin seinään, kun he törmäsivät toisiinsa Tihkutassun myöhäisistä peruutusyrityksistä huolimatta.
#Hiirenpapanat!# Tihkutassu kirosi mielessään kimmotessaan suuremmasta kissasta kipeästi maahan kolahtaen. Ennen maahan osumistaan naaras näki, kuinka jänis Salamatassun ärsyyntyneen ärähdyksen saattelemana pinkaisi karkuun niin että hiekkaa lensi sen käpälistä mustan oppilaan silmiin asti.
”Tämä ei ole vielä ohi!” Tihkutassu henkäisi ja kompuroi ylös niin nopeasti kuin järkytyksessään pystyi, ja liukastellen lähti kiitämään menetetyn saalinsa menosuuntaan. Naaras halusi vakuuttaa Vasanloikan omista taidoistaan. Mikä soturi hän olisi, jos ei saisi edes yhtä jänistä kiinni?
Oppilas haistoi kanin pelkotuoksun selvästi ja pystyi seuraamaan sitä. Pian hän kuuli myös Salamatassun rymisevät askeleet perässään.
#Hyvä#, naaras ajatteli ja piti toivoaan yllä, kun kiristi juoksutahtiaan entisestään. Tihkutassu saattoi nähdä edessään kuinka aluskasvillisuus väistyi henkensä edestä pakenevan jäniksen tieltä. Kuutamoklaanilainen ajatteli nopeasti – jäniksen voittaminen juoksukilpailussa olisi hänelle mahdotonta. Hänen oli siis kokeiltava onneaan. Naaras jännitti takajalkojaan jälleen ja loikkasi. Heinikko kahahti Tihkutassun painon alla, kun kissa tarrasi kynsillään epätoivoisesti kiinni jäniksen sätkivään takajalkaan hidastaen sitä tehokkaasti. Kuului voitonriemuinen huuto, kun Salamatassu juoksi takaa paikalle ja sulki saaliin käpäliensä väliin. Tihkutassu päästi suustaan pitkän helpotuksen huokauksen, ja laski päänsä eteen ojennetulle tassulleen hengästyneenä.

Vaikka vaivannäkö oli suuri, oli se sen arvoista. Vasanloikka ei ilmaissut mitään ilon tai ylpeyden kaltaista nähdessään Tihkutassun kantavan pulskaa jänistä leukojensa välissä, mutta nyökkäsi hyväksyvästi, mikä riitti Tihkutassulle. Kävellessään leiriin naaras tunsi rinnassaan levottomuuden piston miettiessään tulevaa arviointiaan.

//Pikaisesti kirjoitettu, ens(ehkä) tarinassa sitten soturiksi jeejee!

Paarmatassu pinnisti hieman ja haki takajaloilleen pysyvää sijaa saadakseen sujuvasti suurimman osan voimistaan käyttöönsä. Hirveästi vaivaa hän ei pelosta jähmettyneen Unikkotassun nostamiseen viitsinyt laittaa, ja olihan hänellä Loskatassu vieressä vetämässä sisartaan niskasta kuin henkensä edestä. Tapahtumasta siis selvittiin eikä kukaan sisaruskolmikon ulkopuolinen saanut tietää siitä, nolostuneen Unikkotassun onneksi.
Seuraavana aamuna Paarmatassu heräsi kylmyyteen.
”Voi, voi”, Loskatassun uninen mumina kuului hänen toiselta puoleltaan. Musta kolli ummisti silmiään, ja vetäytyi kauemmas huomatessaan että oli ajautunut unissaan lähemmäs sisartaan. Paarmatassun paikka oppilaidenpesässä sijatsi juuri kolon uloskäynnin toisella puolella, ja siitä kollin oli tylsyyksissään helppo livahtaa ulos luola-aukiolle. Hänen raajansa olivat huonosti nukutun ja jäätävän yön jäljiltä kohmeiset, ja kesti muutama minuutti ennen kuin ne lämpenivät. Paarmatassu venytteli pitkästi, ja tarkkaili leiriä. Kaikesta päätellen oli varhainen aamu, sillä vain muutama kissa käyskenteli ulkona pesistään. Klaanin varapäällikkö Myrskytuuli istui päällikön pesän edustalla eikä ollut vielä edes aloittanut päivän partioiden jakamista. Purojuova ja Tikkatuuli kompuroivat sotureiden pesästä turkit pörröisinä nukutun yön jäljiltä. Paarmatassu kurkisti vielä oppilaiden pesään ja laski oppilastoverinsa nopeasti, varmistuen siitä että oli heistä ensimmäisenä valveilla. Kolli kiristeli hampaitaan, ja lasittunein silmin istui sukimaan turkkiaan. Hän oletti Uskosielun heräävän ja tulevan hakemaan häntä kohta – sotureiden pesää menossa ja mestarinsa herättämisessä hän ei nähnyt mieltä.
Pian Paarmatassu näki silmäkulmassaan vilahtavan tummanruskean turkin.
”Huomenta”, Pöllötassu huikkasi. Paarmatassu nyökkäsi hitaasti ja käänsi sitten katseensa häntä vanhemmasta kollista pois. Vaaleakaulaisen oppilaan tummanruskea turkki oli pörrössä kun hän venytti selkäänsä ja asteli eteenpäin silmät tuikkien kuin pienet tähdet. Pöllötassu näytti valmiilta uuteen päivään. Paarmatassu väräytti korvaansa, ja päätti sittenkin mennä etsimään Uskosielua sotureiden pesästä. Mielummin hän tekisi niin kuin katselisi toimettomana oppilastovereidensa heräämistä.
Uskosielu avasi hohtavat, vihertävät silmänsä jo ennen kuin Paarmatassu kerkesi koskea häneen. Soturi oli varmastikin haistanut hänen tulonsa heti.
”Paarmatassu? Sinähän heräsit aikaisin.”
”En saanut unta”, kolli ilmoitti lyhyesti.
”Vai niin. Semmoista se on uudessa pesässä”, Uskosielu naukui ja nosti päätään. Kermanvaalea naaras haukotteli pitkään, ja pompahti sitten ylös.
”Lähdetään sitten, odotat tätä päivää varmasti innolla.”
Paarmatassu nyökkäsi, ja seurasi mestariaan kuunnellen hänen sanansa tarkasti. Osa kollista halusi jäädä makaamaan sammalpedille ja ottaa rennosti, leikkiä sisarustensa kanssa kuten hänellä pentuna oli ollut tapana. Mutta osa oppilaasta oli kiinnostunut soturikoulutuksesta. Hän ei vielä tiennyt minkälaista se tulisi olemaan, ja minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi muuttumaan.
Aamuilma oli ulkona kirpeämpi kuin sisällä luolassa. Lisäksi voimakas viima puhalsi ankarasti vasten kissojen kasvoja. Kylmyydestä huolimatta se tuntui Paarmatassusta raikastavalle. Hänen viikensä taipuivat taakse ja korvat painuivat luimuun, kun tuuli yltyi välillä. Polku, jota hän ja Uskosielu kulkivat alkoi kaventua ja viedä alemmas. Pudotus toisella puolella jyrkkeni, ja Paarmatassu tunnisti rotkon siksi, johon Unikkotassu oli vähällä ollut tippua. Maisema kanjoniin oli usvan peittämä, ja sen takaa kollioppilas erotti vain muutaman kuusen latvan Kuutamoklaanin reviirillä. Uskosielu vilkaisi olansa yli oppilastaan ja lausui jotain. Puhuri kuitenkin nappasi sanat ja vei ne Paarmatassun korvien ulottumattomille. Kolli kallisti kysyen päätään mestarilleen, jonka kermanvaalea turkki sekoittui hänen oppilaan silmissään vaaleanharmaaseen taivaaseen.
”Sanoin vain”, Uskosielu toisti hymyillen.
”Että täällä-päin kannattaa olla varovainen. Onneksi olemme vuoristoklaanilaisia, joita pieni tasapainottelu ei haittaa.”
Paarmatassu suoristi häntänsä, jolla oli vaistomaisesti parantanut asentoaan ja katsahti tassuihinsa, jotka tuntuivat kuin itsestään löytävän tiensä. Kaikki tapahtui helposti, ja Paarmatassu pysyi polulla tekemättä tietoisesti töitä ollenkaan. Oliko tämä hänen puhtaan Vuoristoklaanilaisen verensä ansiota? Polkua pitkin kävely tuntui vaivattomammalta kuin mikään liikkuminen koskaan.
”Olet näköjään luonnonlahjakkuus”, Uskosielu totesi vitsaillen, ja jatkoi puhettaan soturilaista ja sen sellaisesta. Paarmatassu ei kuullut, koska oli liian haltioitunut omien raajojensa hienovaraisista liikkeistä.
Palatessaan leiriin Paarmatassun turkki tuoksui tuulelle ja neulasille. Hänen polkuanturoitaan poltteli kaikesta kävelystä, mutta oikeastaan kipu tuntui mieluiselta. Oppilas tiesi tehneensä jotain, ja leirin kivilattian viileä pinta helpotti pakotusta hänen mielestään tarpeeksi - parantajalle meno oli viimeinen vaihtoehto. Se olisi tehnyt hänestä haavoittuvaisen näköisen.
”Paarmatassu!” Tomukukka kutsui poikaansa heleästi.
”Illalla pidämme vielä metsästysharjoitukset. Lepää nyt”, Uskosielu naukui ja tökkäsi oppilastaan lapaan tuttavallisesti ennen kuin poistui. Paarmatassu nyökkäsi ja tassutteli emoaan vastaan. Kollista tuntui, ettei hän ollut nähnyt tuota ikuisuuksiin.
”Miten ensimmäinen oppilaspäiväsi on mennyt?” tuuheaturkkinen naaras kysyi lämpimästi. Paarmatassu tiesi emonsa olevan helposti huolestuvaa sorttia, ja varmasti hän oli kysynyt samat kysymykset Loskatassulta ja Unikkotassulta jo useita kertoja.
”Uskosielu kertoi minulle soturina olemisesta ja kiersimme hieman rajoja… Ihan hyvin siis. Menemme vielä metsästämäänkin”, Paarmatassu koitti selittää Tomukukan painostavan katseen alla.
”Satutitko tassusi?” naaraas kysyi kiilto silmissään, kun oli katsahtanut pentunsa käpäliä. Paarmatassu katsoi alas, ja huomasi toisen tassunsa vuotavan verta. Hän istahti tarkastelemaan ja kääntelemään tassuaan, ja huomasi että pieni kivi oli tunkeutunut hänen polkuanturaansa ja tahrinut sen verellä. Kolli huomasi kävelystä aiheutuneesta rasituksesta poikkeavan, pistävän mutta pienen kivun vasta nyt. Hän liu’utti kyntensä ulos. Ne olivat valkeanhohtavat, jokainen terävä ja hieman käyrä.
”Nuo kynnet...” Tomukukka huokaisi.
”Muistuttavat Salamanteriloikasta. Hän oli loistava vuoristossa. En koskaan nähnyt hänen edes horjahtavan.”
Epämukavuuden ja ärsyyntyneisyyden aalto pyyhkäisi yli Paarmatassun, ja liiskasi sitten hänet alleen. Hän ei tiennyt miksi.
”Olen kunnossa”, oppilas murahti epämääräisesti vaikkei Tomukukka enää vaikuttanutkaan niin kiinnostuneelta hänen voinnistaan, ja veti kyntensä äkisti pois. Hieman ihmetellen emo katsoi poikansa kävelevän pois. Paarmatassu tuijotti maata ilmeettömänä ja kirosi mielessään. Jostain syystä hänen hyvä tuulensa oli muuttunut huonoksi silmänräpäyksessä, vain hänen isänsä mainitsemisesta. Kolli käpertyi pentutarhan ja oppilaiden pesän välisen seinän edustalle, ja tarkkaili siitä hiljaa leirin kissoja ja sitä, kuinka Tomukukka hyvästeli hänet heilauttamalla häntäänsä ja suuntaamalla taas jonnekin muualle. Paarmatassu ei välittänyt tarpeeksi klaanitovereidensa askarien seuraamisesta, vaan ummisti silmänsä ja päätti torkahtaa ennen illan metsästysharjoituksia.

//Olin itseasiassa ihan tyytyväinen joihinkin kohtiin tässä tarinassa ja ootan kyllä että pääsen kirjottelemaan kaikista eri Paarman puolista lisää! Jos joku Vuoristoklaanilainen haluaa käyttää Paarmaa tarinassa tai tutustua siihen niin olisin kiitollinen, muiden tarinoista sais ainakin ideoita omiin tarinoihin. :>

Sorasydän oli huomannut kuinka Perhospentu oli mennyt ulos leikkimään Kurkipennun ja tämän sisarusten kanssa. Hän oli mielissään siitä, että vanhempi kollipentu otti nuoremman leikkimään heidän kanssaan eikä näyttänyt nyrpeältä siitä, että Perhospentu halusi liittyä heidän leikkeihinsä. Hän huokaisten pudisteli päätään ja siirsi huomionsa kaukaisimmalle sammalpedillä, missä pieni hiekanvaalea pentu makasi yksinään. Sirkkapentu oli kietonut ohuen häntänsä ympärilleen ja hieman vapisi paikoillaan. Hän huokaisi syvään ja hennoin askelin kulki siskonpoikansa luokse ja kosketti hellästi tämän päälakea. Pentu värähti hänen kevyeen kosketuksensa alla, muttei valittanut. Hän olisi luullut, että kollipentu olisi yrittänyt tulla lähemmäs ja hakea hänen lämpöään ja huomiotaan, mutta pentu ei liikahtanut hiirenmittaakaan lähemmäs häntä.
"Sirkkapentu", hän kuiskasi varovaisesti ja kävi maaten pennun viereen. Pienin liikkein hän siirsi hiekanvaaleaa kollia lähemmäs vatsaansa ja antoi tuon itse painautua hänen vatsakarvojaan vasten.
Hän katsoi pentua katse lempeänä, kun tämä varovaisesti liikkui lähemmäs häntä. Pentu ei sanonut mitään, vaikka varmasti olikin tajunnut osaavansa luoda sanoja. Eihän Sirkkapentu ollut kuin alle päivän hänen pentujaan nuorempi. Sirkkapentu ei päästänyt inahdustakaan suustaan, kun harkitsevasti raotti toista silmäänsä ja sulki sen sitten. Sorasydän seurasi kuinka kollipentu availi molempia silmiään ja siristeli niitä sitten hämärässä valaistuksessa. Pennun huomio nopeasti kiinnittyi häneen, kun tuo ymmärsi, ettei ollut tässä paikassa yksin. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, kun Sirkkapentu tuntui panevan kaiken mieleensä, mitä vain hänessä näki.
"Sinä..", pentu hiljaa sanoi saaden Sorasydän hieman säpsähtämään ja räpsäyttämään silmiään. Sirkkapentu katsoi häntä varuillaan ja sellaisella hieman surumielisellä katseellaan.
"S-sinä et ole emoni. Eikö niin..?" Sirkkapentu kysyi heiveröisellä äänellä, mikä sai valkoruskean naaraan silmät avartumaan. Mistä pentu tiesi? Mistä Sirkkapentu pystyi huomaamaan sen? Toinenhan oli vain katsonut häntä jonkin aikaa ja nyt osasi jo sanoa, ettei hän ollut tämän emonsa.
"Sinä et tuoksu samalle kuin emo", Sirkkapentu jatkoi hiljaisesti kuin selittäen sanojaan hänelle ja katsoi häntä kohden suurilla kellertävän vihreillä silmillään.
"Olet aivan oikeassa, en ole emosi", Sorasydän hetken jälkeen vastasi, mutta hymyili heti perään lohduttavasti,
"Mutta vaikken olisikaan emosi, pidän sinusta silti huolta ja kohtelen sinua omana pentunani. Emosi ei nyt pysty hoitamaan sinua ja, koska olen hänen siskonsa eli sinun tätisi, lupasin huolehtia sinusta."
"Ai", pentu miukaisi mietteliään oloisena ja sitten yritti jaloilleen. Sirkkapentu hieman horjuen pääsi seisomaan ja hänestä tukea ottaen pystyi seisomaan kunnolla paikoillaan. Sorasydän seurasi katseellaan kuinka tämä hiljalleen kulki kohti pentutarhan suuaukkoa ja vain pari silmänräpäystä myöhemmin hiekanvaalea pentu oli kadonnut hänen näköpiiristään sanaakaan sanomatta.

//en oikeen osannu enää jatkaa tätä, joten tää jäi tällaseen pikkupätkään :D

Aurinko alkoi jo laskemaan kaukaisimpien vuorten taakse, kun vihdoin nousin tassuilleni ja lähdin hiljalleen tassuttelemaan pentutarhaa kohden. Hento tuuli pyyhälsi aukion läpi ja tunkeutui turkkini sekaan sekoittaen sitä. Vaikka leirimme olikin vuorten uumenissa, silti viileä tuuli löysi tiensä sisälle tänne ja sai monet kissat pörhistämään turkkejaan. Tunsin kuinka korvani liimautuivat niskaani vasten ja pientä tuulta vasten taistellessani, oli kävelyvauhtini hiljentynyt enkä meinannut nähdä eteeni, kun yritin keskittyä pitämään katseeni maata kohden, jottei viima olisi kylmettänyt kasvojani.
Otin pari nopeampaa askelta, kun pystyi haistamaan pentutarhan maidon hajun ja tuntemaan sen lämmön. Helpottuneena huokaisin, kun olin päässyt pienempään luolastoon, joka veisi muutamalla askeleella muiden pentujen ja heidän emojensa luokse. Höristin korviani kuullessani iloiset huudahdukset ja helposti pystyin erottamaan ne Siilipennun, Perhospennun sekä Keltapennun ääniksi. Painauduin hieman maata vasten ja lähes hiippailin varpasillani lähemmäs kolmikkoa. Kurkistin nurkan takaa ja huomasin pentukolmikon. He leikkivät jonkinlaisella sammalpallolla ja iloisin huudahduksin kopittelivat sitä ja sitten viskasivat toisilleen. Avartunein silmin seurasin kuinka he loikkasivat ilmaan ja tassuillaan nappasivat sammalpallon omalla vuorollaan. Hieman päätä kääntäessäni huomasin myös ruskeavalkoisen Sorasydän, joka seisoi aivan muutaman hiirenmitan päässä pennuistaan ja katsoi heitä sellaisella jopa imelän lempeällä katseella. Naaraan kasvoilla oli hymy, joka näytti juuttuneen hänen kasvoilleen naaraan tarkkaillessa pentukolmikkoa. Korvani luimistuivat uudelleen katsellessani kuinka hauskaa heillä oli.
Miksei minun emoni ollut täällä kanssani? Eikö häntä tosiaan kiinnostanut, mitä minä tein tai missä olin? Olin aikaisemmin nähnyt kilpikonnakuvioisen soturittaren, Kieppumyrskyn aukiolla itsekseen seisoskelemassa. Vaikkei hän ehkä ollutkaan näyttänyt ollenkaan minulta, tiesin kuitenkin, että hän oli emoni. Sorasydämen ei ollut edes tarvinnut kertoa kuka heistä oikeasti oli emoni, minä vain tiesin. Ehkä se oli hänen hajunsa, joka leijaili nenääni ja sai tunnistamaan hänet samaksi kissaksi, joka oli hetken ollut kanssani ja sitten hylännyt minut Sorasydämelle. Purin hammasta vihastuneena enkä voinut mitään ulos vetäytyneille kynsilleni. Tietenkin olin kiitollinen, että Sorasydän oli ottanut minut huovaansa ja katsoi perääni edes jollain tasolla, mutta ei se siltikään korvannut omaa emoani.
Ottoemoni huomio oli aina hänen oikeissa pennuissaan enkä tietenkään voinut syyttää häntä siitä. Hänellä oli kaikki oikeudet olla huolestuneempi ja tarkempi omien pentujensa kohdalla. En silti voinut mitään kateellisille tunteilleni, mitkä syttyivät minussa aina samalla sekunnilla, kun näin kolme iloista pentua, jotka parveilivat emonsa parrasvaloissa.
Pudistelin päätäni ärtyneenä ja varovaisin, todella hiljaisin askelin tulin pois piilostani ja nopeasti heihin edes vilkaisematta pingoin omalle sammalpedilleni ja kävin siihen makaamaan. Olin päättänyt nopeasti, että Siilipentu, Perhospentu ja Keltapentu saivat pitää emonsa ihan itsellään enkä omalla läsnäolollani vienyt ollenkaan tilaa sammalpediltä, jossa he kaikki yöpyivät Sorasydämen kanssa. Painoin pääni tassujeni päälle ja vein häntäni kasvojeni eteen sen verran, ettei kukaan pystynyt tekemään katsekontaktia kanssani, mutta niin, että pystyin itse sieltä kurkkimaan muita. Huomasin Sorasydämen katsovan minuun päin, mikä sai koko kehoni säpsähtämään ja nopeasti sulkemaan silmäni. Nielaisin hermostuneena tuntiessani kuningattaren katseen turkillani. Odotin aivan hipihiljaa siihen asti, että hän lopulta siirsi katseensa pois minusta, koska vasta silloin pystyin taas katsomaan heidän neljän suuntaansa ja heitä katsellessani hymyilin surumielisesti. Hetken jaksoin ihailla nelikkoa ja unelmoida saavani samaa tulevaisuudessa, kunnes annoin silmieni painua kiinni ja hempeän tuulenvireen tuudittaa minut uneen.

Viileä tuuli ihollani sai silmäni aukeamaan. Käperryin yhä pienemmäksi keräksi yrittäen saada lämpöä kehostani, mutta nopeasti huomasin olevan lähes mahdotonta. Minulla oli todella ohut turkki, joka ei suojannut ollenkaan kylmältä viimalta tai miltään muultakaan.. Sorasydän oli monesti kertonut meille neljälle minkälainen Lehtikato oli ja kuinka kylmä tälläkin hetkellä ulkona oli. Meidän onneksemme emme olleet vielä tarpeeksi vanhoja mennäksemme ulos aukiolta.
“Sirkkapentu? Jos sinulla on kylmä niin voit tulla tänne, täällä on kyllä tilaa”, Sorasydämen ääni sai katseeni liikkumaan valkoruskeaan naaraaseen, joka katseli minua kauniin sinisillä silmillään lempeästi. Katselin häntä hetken takaista, jonka jälkeen pudistelin päätäni ilmeettömänä.
“Ei minulla ole mitään hätää”, ilmoitin lyhyesti ja hänen katseensa alla nousin jaloilleni ja kankeasti liikuin pentutarhan suuaukolle ja olin juuri karkaamassa pois ottoemoni polttavan katseen alta, mutta hänen naukaisunsa pysäytti minut aloilleen.
“Minne olet menossa? On niin aikaista enkä usko, että kukaan on vielä aukiolla”, hänen pehmeä äänensä totesi. Käännyin hieman hänen puoleensa, jotta pystyin vastaamaan vanhemman katseeseen ja osoittamaan hänelle, että olin kyllä kuunnellut.
“Menen aukiolle katsomaan, kun aamupartio lähtee”, kerroin yksinkertaisesti. Ei minua tosin mikään aamupartio kiinnostanut edes hiirenviiksen vertaa, kunhan nyt vain halusin olla yksin enkä Sorasydämen paahtavan tuijotuksen alla. Sorasydän katsoi minua hölmistyneenä, mutta nyökäytti päätään, minkä otin myönteisenä vastauksena ja nopeasti käännähdin ympäri ja loikin ulos pentutarhasta aukiolle, missä henkäisin syvään.
“Eihän aamupartio lähde vielä hetkeen..”, kuulin valkoruskean kuningattaren mutinan, mutta päätin olla välittämättä siitä. Sitä paitsi olihan hänellä kolme ihan omaa pentua, joiden perään hän saisi katsoa ihan sydämensä pohjasta.
Aukiolla tosiaan ei ollut montakaan kissaa ja ne, jotka olivat aukiolle hortoilleet, näyttivät väsyneiltä ja riuttuneilta. Sorasydän oli maininnut siitäkin, että Lehtikahdon aikana monesti kissat näkivät nälkää, koska riistasta oli niin suuri pula. Hänen mukaansa, kun lumi satoi maahan, kaikki eläimet ottivat jalat alleen ja pakenivat tai piiloutuivat sellaisiin paikkoihin, mistä niitä oli vaikeaa jäljittää ja metsästää. Pudistelin päätäni. Ei Lehtikato voinut niin paha olla, ettei kokeneemmatkaan soturit saaneet metsästettyä riistaa. Eikös lumikin ollut vain sellaista valkoista höttöä, joka oli jonkin aikaa maassa, jonka jälkeen katosi mystisesti muualle?
Katsettani liu'uttaen läpi aukion, huomasin tummanharmaan kollin, jolla oli mustia raitoja selässään sekä ruskeaturkkisen vihreä silmäisen kollin istuskelevan lähellä tuoresaaliskasaa. He eivät selvästi olleet ystäviä, vaikka istuivatkin aika lähellä toisiaan. Kaksikko ei puhunut toisilleen sanaakaan eikä vilkuilleet toisiaan vaan katselivat eteenpäin mietteliäinä. Kurtistin kulmiani heidän käytökselleen, mutta annoin nopeasti olla nimittäin klaanin varapäällikkö, vitivalkoinen harmaalaikkuinen Myrskytuuli asteli ulos sotureiden pesästä mukanaan muutama kissa ja kulki lähemmäs tuoresaaliskasaa kasaakseen aamupartion. Höristin korviani kuullakseni hänen sanansa, vaikkei minua kiinnostanutkaan kuulla, ketkä hän oikein valitsisi partioon, mutta sen sijaan tiesin Myrskytuulen olevan arvostettu kissa ja halusin kuulla hänen sanottavansa. Uskoin, että hän tulisi mainitsemaan ainakin kylmistä ilmoista ja siitä samasta, mistä Sorasydän oli jaksanut puhua pälpättää muutaman päivän aikana ihan tarpeeksi.
“Koko yön on tuullut todella paljon ja sen takia haluan muistuttaa kaikkia, että näin Lehtikadon aikaan vuoristopolut ovat todella liukkaita, mikä tekee niistä hengenvaarallisia. Joten muistakaa, että tuuli on erittäin voimakas ja polut liukkaita”, Myrskytuuli kertoi vakavasti ja katsoi jokaista luonaan olevaa kissaa osoittaakseen olevansa ihan tosissaan. Hänen ympärillään olevat kissat nyökyttelivät päitään ja näyttivät kaikin tavoin olevan aivan samaa mieltä kollin kanssa.
“Tämänpäiväistä aamupartiota johtaa Tummavarjo, jonka mukaan lähtee Jänisloikka, Ruskasiipi sekä Kieppumyrsky”, Myrskytuuli ilmoitti ja käänsi katseensa siihen mustaraitaiseen kolliin, joka katsoi varapäällikköä jo valmiiksi ja tuntui nopeasti ryhdistäytyvän, kun varapäällikön huomio oli hänessä.
“Yrittäkää saada mahdollisimman paljon riistaa, jopa riuhtuneimmakin.”
“Tietenkin”, ilmeisesti Tummavarjo naukaisi kumartaen hieman ja viittoi sitten kolmikon seuraamaan itseään. Annoin katseeni poreutua Kieppumyrskyyn, joka tasaisin askelin seurasi partion etunenässä liikkuvaa kissaa. Nytkin taisin olla Kieppumyrskylle pelkkää ilmaa. Ei olisi ollut väliä olinko tässä vai en, häntä ei selvästikään kiinnostanut se. Ärtyneenä purin hammasta ja hiippailin leirin reunamille ja kävin makaamaan. Kiersin häntäni itseni ympärille suojaamaan kylmältä ja annoin itseni sitten vaipua omiin ajatuksiini.

//eka tarina Sirkalla jeii :D

-Tuiskuturkki! Jänisloikka! Teidän pitää kertoa! Olen elänyt koko tämän hetkisen elämäni valheessa! Vaadin kirkkaan vihreät silmät surusta ja vihasta leimuten.



-Mistä puhut? Tuiskuturkki oli vältellyt minua siitä asti kun oli kuulllut Jänisloikalta että olin saanut tietää totuuden.



-Tietävätkö Ruusutassu ja Aurinkotassu? Kysyin haastavasti vaikka uskoin tietäväni vastauksen.

Emo pudisti synkkänä lumenvalkeaa päätään ja lähti pois, Jänisloikka loi minuun vielä viimeisen arvioivan katseen ja loikki sitten “emon” perään.



Tomukukka oli ilmestynyt vierelleni, tämä nyökkäsi ja loi minuun säälivän katseen. Koko klaani oli saanut tietää että Tuiskuturkki ja Jänisloikka eivät olleet vanhempani.



-Meidät on laitettu Sädeloisteen johtamaan metsästyspartioon Marjaleuan, Ampiaispiston, Aurinkotassun, Jäkäläaskeleen ja itsemme kanssa. Tomukukka selitti kun lähdimme tassuttamaan leirin toiselle puolellle missä muu partio odotti hieman närkästyneenä.



Sädeloiste lähti johdattamaan joukkoa kohti pientä metsäaluetta lähellä Puroklaanin rajaa //Toivottavsti meni paikan määrittely oikein//Siellä oli harvapuinen metsäalue jossa liikkui hyvällä tuurilla lehtikadon aikaan hieman hiiriä sun muita pikkueläimiä, jolla saisimme ruokittua ehkä pari kissaa. Sädeloiste antoi merkin hännnällään ja jakauduimme pareiksi. Opillaat olivat mestariensa kanssa ja jäljelle jääneet soturit olivat jo lähteneet liikeelle. Katsoin ihailevasti kun Sädeloiste luisteli huurteisilla lehdillä aiheuttamatta pienintäkään ääntä. Havahduin kun Tomukukka tokkäsi minua käpälällään kylkeen. Päästin melkein pienen älähdyksen mutta mestarini laittoi häntänsä suuni eteen. Kun hän otti sen pois huomasin syyn. Vihreät silmäni huomasivat pulskan peltohiireen, joka kuopi jäisestä maasta hyönteisiä. Nyökäytin mestarilleni ja lähdin astelemaan hiiren hiljaa kohti saalista, joka kyykötti hangessa kuin ei olisi kuullut MITÄÄN. Näin meripihkasilmien välähtävän pusikon toiselta puolelta. Vetäisin jalat alleni ja jännitin lihakseni ponnistaakseni loikkaan. Ponnistin liikauttaen kohmeistä lehteä joka sai hiiren havahtumaan, mutta liian myöhään. Laskeuduin siististi hiiren viereen ja kouraisin sen mustalla käpälälläni kiinni, puraisin pienen otuksen selkärangan poikki mielihyvää uhkuen ja kiitin hiljaa Tähtiklaania.

-Hyvin napattu! Tomukukka kehui meripihkan väriset silmät ylpeydestä loistaen.

Mielihyvä kasvoi sisälläni kun tassutimme hetken pääästä takaisin tapaamispaikalle. Huomasin, että muutakin partiota oli onnistanut, Marjaleuka oli saanut naakan, Aurinkotassu hiiren, Ampiaspistos laihahkon oravan, Sädeloiste ruipelon hiiren ja Jäkäläaskel oravan.

-Näillä ruokimme ainakin puoli klaania, Sädeloiste mongersi orava suussaan.

-Sinun hiiresi täytyi kyllä olla harvinsaisen pöhkö! Aurinkotassu kiusoitteli.

-Itse olet pöhkö! Muljautin vihreitä silmiäni ärsyttävälle veljelleni, jolla oli pilkettä silmäkulmassaan.

Ampiaispistos vilkaisi tiukasti veljeeni jolloin tämä näytti siltä kuin olisi halunnut paeta paikalta. Kun partio lähti leiriä kohti Aurinkotassu jättäytyi kulkemaan vierelleni.

-Voi ei! Juodun ihan varmasti siivoamaan pentutarhan KAIKKI makuaaluset! Aurinkotassu naukui muka voipuneena.

Päästin hilpeän mrrau naurahduksen ja pukkasin oranssia veljeäni kylkeen.

-Se olisi kyllä sinulle ihan oikein! Vitsailin hiiri suussani samalla ripeästi eteenpäin tassutellen sillä

muu partio oli ehtinyt jo paljon kauemmas ja olimme jääneet pahasti jälkeen.

10 luku



-Emosi on Usvaturkki. Tuiskuturkki oli saanut kuulemma tarpeekseen salailusta eikä ollut pystynyt enää salaamaan ottopennultaan asioita jotka olivat olleet liian kauaun pimenossa.

-Usvaturkki on Jänisloikan sisar joka kuoli suojellessaan teitä ketulta joka oli muinoin tunkeutunut leiriin. Kuulin kaamean rääkäisyn ja sen pedon verenhimoista räksytystä pentutarhan suulta, oli kuuhuippu. Nousin toukkuraisen vuoteestani ja säntäsin pentutarhalle, sivalsin kettua kylkeen ja tunsin kuinka aukinaisesta haavasta pulppusi kuumaa verta. Petoeläin ravisteli Usvaturkkia niskanahasta ja kuningattatren lukuisista nirhamista tihkui verta. Kettu katkaisi emosi selkärangan kuin ohuen puutikun. Hän oli kuollut. Lamaannuin täysin, en voinut oikein mitään sille että vain seisoin tyrmistyneenä katsellen ketun julmasti välähtäviä silmiä. Pystyin vain katsomaan kauhuissani kun kettu loikki pois paikalta retuuttaen valkoturkkista hahmoa, emoasi. Tuiskuturkki vetäisi henkeä ja lopetti hetkellisesti, tarinan kertominen tuotti hänelle tuskaa joka paistoi kirkkaana valkean naaraan silmistä.

-Se oli nopeasti ohi. Tuiskuturkki niiskautti surullisena nenäänsä.

-Kun katsoin teidän pieniä silmiänne en voinut kuin ajatella että voin korvata tapahtuneen ottamalla teidät hoiviini, kolme orpopentu raukkaa. Tuiskuturkki lopetti nuolaisten pari kertaa rintaansa.

-Nyt ainakin tiedän keltä kysyä tähtiklaanissa. Mumisin itsekseni.

-Mitä? Valkea naaras hämmästyi kuultuani sanani.

-Siis kenelle tiuskia kuutamoklaanissa! Kailotin pöhkön pikavalheeni kun Tuiskuturkki oli hivuttautunut kauemmas kuin olisin haissut variksenruualle.

Siniset silmät paistoivat uteliaisuudesta joten päätin että sivuuttaisin kaikkin kysymykset ja menisin pentutarhaan makualusia vaihtamaan. Pinkasin pentutarhan tunneliin ja melkein törmäsin Keltapentuun joka oli tutkimassa tunnelin seinään kasvanutta sammalta.

-Voi anteeksi! Ei kai sattunut? Naukasin hypähtäen taemmas pienstä naaraasta.

-Ei kai. Keltapentu totesi hajamielisenä.

*Pennut!*

Hivuttauduin pennun ohi tunnelliin johon kylmä ei vielä yltänyt. Luolassa tuoksui lämmin maito ja kuului pientä tuhinaa sieltä mistä Sorasydän makasi pentujensa ja Sirkkapennun kanssa.

*Ei tänne kannata tulla, kaikki nukkuvat* Hivutttauduin takaisin tunneliin jonka suulta paistoi auringonvaloa. Keltapentu pujahti jalkojeni välistä penturtarhan lämpöön. *Kunhan ei loukkaa itseään* Tassutelin rennommin ylös, Lehtitassu oli kehunut taistelutaitojani. Asiaa muistellessa sisälleni syttyi palamaan lämmin liekki. Lehtitassu oli palannut metsästyspartiosta tyhjin käpälin, kolli näytti muutenkin vähän harmistuneelta. *Kumpa voisin ilahduttaa häntä jotenkin...Nyt keksin!* Loikin iloisesti vaalean kollin luokse ja pukkasin tätä lempeästi tassullani. Lehtitassu nosti yllättyneenä katseensa ja hänen kasvoilleen levisi ilahtunut hymy.

-Kiinnostaisiko lähteä kuutamokävelylle? Kysyin muka viattomana.

-Mikä ettei! Lehtitassu hypähti iloisena, vaikka Mutakoipi oli katsellut epäileväisenä vierestä.

-Voit pitää loppupäivän vapaata. Kolli ehdotti Lehtitasulle.

-Kiitos! Ystäväni hihkaisi ja näytti siltä kuin olisi voinut kohta poksahtaa ilosta. Lähdin valitsemaan tuoresaaliskasasta edes jotakin syötävää sillä metsästyspartio oli jo hoidettu. Kasa oli pieni ja en halunnut olla ahne joten otin nahistuneen päästäisen ja aloin näykkimään sitä etten kuolisi saman tien nälkään. Kun olin syönyt päästäisen kokonaann nappasin mustilla käpälilläni pulskan hiireni jota kukaan ei ollut vielä valinnut. *Vien tämän Kaunokirjolle ja pennuille* Nostin hiiren varovasti suuhuni, olisi tehnyt mieli ahmia se nopeasti ilman että kukaan huomaa mitään. Tassutin pentutarhan oviaukolle ja nuuhkaisin samalla ilmaa, partio oli hölkyttämässä tänne päin. Pujahdin oviaukosta sisälle, tällä kertaa Keltapentu ei ollut härnäämässä sammalia. Päästin kehräyksen kun näin Sorasydämen pentujen jahtaavan sammalpalloa. Astelin kuitenkin Kaunokirjon luo ja asetin pikkunisäkkään tämän eteen. Kurkipentu, Tuhkapentu ja Pikkupentu tuijottivat minua epäileväisesti, melkein kuulin kun heidän päässän soivat sanat: Hän yrittää vain lepyytellä meitä. Huokaisin ja käännyin Sorasydämen puoleen jokä näytti onnelliseslta, mutta kaikin tavoin väsyneeltä. Hymyilin ystävällisesti kuningattarelle joka vastasi nyökkkäytäen päätään.

-Tuon sinulle kohta jotain. Lupasin valkoiselle naaraalle.

Vihreät silmäni kimmelsivät kun olin askeltanut ripeästi ulos leutoon pakkasilmaan joka sai helposti hereille, kuulin kuinka pöllö huhuili läheisessä puussa ja lehahti sitten lentoon. Nautin vuoriston vapaudesta, kukaaan ei ollut määräilemässä...Paitsi tietenkin Aaltotähti. Laskin käpäläni valkoseen lumeen joka näytti taivaallisen pehmeältä mutta siihen upposi helposti ja se oli hirmuisen kylmää. Nostin käpäläni pian pois sillä sitä alkoi pistelemään inhottavasti. Loikin tueresaaliskasalle ja valitsin naakan jonkä höyhenistä sasi hyvää lämikettä pentutarhaan. Olin saanut loppupäivän vapaata joten puuhailin askareita täysin omatoimisesti. Nappasin naakan hampaisiini ja lähdin kuljettamaan kohti pentutarhaa, kompastelin melkein joka askeleella sillä lintu painoi minuun verrattuna yllättävän paljon. Pääsin kuitenkin muitta ongelmitta uudelleen pentutarhan oviaukolle ja luisuin sisään. Hyppelin lopun matkaa hämilläni kun olin luisunut lumen mukana puolet matkasta, tassuttelin lämpöisään ja maidontuoksuiseen luolaan, Siilipentu oli rynnännyt tökkkimään naakkaa joka roikkui suussani. Laskin sen varoen Sorasydämen eteen joka väläytti minulle kiitollisen hymyn.

-Kiitos. Valkea kuningatr kiitti.

-Tein vain velvollisuuteni. Naukaisin juhlallisesti.

-Voitko sinä leikkiä meidän kanssa? Siilipentu änkesi viereeni siniset silmät kimaltaen.

Vilkaisin kysyvästi Sorasydän joka nyökäytti myöntävästi päätään.

-Kai minä voin. Mustille kasvoilleni levisi hymy kun katselin Keltapentua, Siilipentua, Perhospentua ja Sirkkapentua jotka olivat kerääntyneet ympärilleni.

-Osaatko kertoa tarinoita? Keltapentu miukui oranssi hännänpää ja pitkät viikset innokkaasti täristen.

-Kyllä. Naukaisin epävarmasti ja yritin muistella oman pentuaikani tarinoita.

-Minkä tarinan haluaisitte kuulla? Kysyin pennuilta jotka tuijottivat minua yhä tiiviisti kasaan pakkautuneina.

-Ei me tiedetä! Pennut maukuivat yhtä aikaa.

-Hyvä on, entä jos kerron siitä kun Aurinkotassu jahtasi kerran yhtä oravaa puuhun eikä päässyt alas? Kysyin innokkailta pennuilta.

-Joo! Sitä mei olla kuultu! Siilipentu maukui rampaten ympärilläni.

-Istuhhan nyt ensin alas. Ehdotin pennulle.

Siilipentu istahti kuuliaisesti sisarustensa viereen joten pääsin aloittamaan.

-Tuuli puhalsi sinä päivänä todella navakasti ja meidät oli määrätty metsästyspartioon mestariemme kanssa, Aurinkotassu oli uhannut napata oravan vaikka henki menisi. Tassutimme kepeästi mestariemme perässä, jotka puhuivat koulutusasioita. Sitten aivan yhtäkkiä näin veljeni oranssin turkin vilahtavan pois viereltäni ja syöksymään suin päin pois kohti kanjonin reunaa. Sitten hän kääntyi juuri ennen valtavaa pudotusta ja kirmasi läheisen puuhun, ihmettelin mikä veljeeni oli mennyt kunnes huomasin ihan puun ohuilla latvaoksilla pienet nappisilmät jotka tapittivat minua ehkä jopa anovasti. Veljeni oli jäänyt tärisemään puun keskivaiheille ja pyysi katseellaan apua. Hälytin Mutakoiven ja Tomukukan paikalle pelastamaan juttunutta veljeäni puusta. Niin siinä lopulta kävi.

-Vau! Olet hyvä tarinankertoja! Saat tylsästä jutusta kaikkien aikojen tarinan! Pennut touhottivat.

-Kiitos. Maukaisin hämilläni katsoessani kun pennut lopulta

änkesivät valkean emonsa viereen ja nukahtivat melkein saman tien.