Sorasydän katsoi Aaltotähteä, kun tämä asteli ulos pesästään Sarapentu ja Lehti aivan kintereillään. Hän seurasi kuinka Sarapentu luikki emonsa luokse. Tuiskuturkki nappasi pennun aivan vatsansa suojiin ja sanoi jotakin pennulle kireän oloisena, mihin mustaturkkinen naaras vastasi luimistaen korviaan ja laskemalla katseensa maahan. Sorasydän ei kauaa kerennyt tutkailemaan katseellaan kaksikkoa, kun Aaltotähden kovaääninen kutsuhuuto kaikui pitkin Vuoristoklaanin aukiota ja sai kaikkien huomion kiinnittymään kolliin. Valkoruskea naaras kääntyi itsekkin päällikön puoleen.
“Kuten varmasti moni huomasikin, on tämä erakko tullut leiriimme”, Aaltotähti aloitti ja vilkaisi vieressään hieman kyyryssä seisovaa Lehteä, joka piti katseensa tiukasti edessäpäin. Pentu ei katsonut ketään silmiin vaan tuntui paremminkin katsovan kaikkien ylitse.
“Lehti on päättänyt liittyä klaaniimme ja päätökseni on se, että niin myös tulee tapahtumaan. Lehti tunnetaan nykyään Lehtitassuna ja hänen mestarinaan toimii Mutakoipi. Uskon, että Mutakoipi tulee oikeudenmukaisuudellaan ja uskollisuudellaan kouluttamaan nuoresta Lehtitassusta vahvan vuoristoklaanilaisen”, Aaltotähti naukui kuuluvalla äänellä saaden monet kissat hiljaa kuiskuttelemaan keskenään. Sorasydän vilkuili ympärilleen ja huomasi monien kissojen olevan selvästi vastaan sitä, että erakosta tulisi vuoristoklaanilainen ja noin vain päällikkö ottaisi erakkosyntyisen klaaniinsa. Mutakoipi sen sijaan näytti yllättyneeltä, mutta nousi kuitenkin nopeasti tassuilleen ja kiirehti kaikkien eteen. Ruskea kissa pysähtyi Lehtitassun eteen ja kumartui hieman, jotta pystyisi koskettamaan nuoremman kollin nenää. Lehtitassu näytti hämmästyneelle ja jopa hieman pelokkaalta, mutta varovaisesti hän kurkotti kaulaansa ja kosketti Mutakoiven nenää.
Sorasydän odotti hiljaisena, että uuden oppilaan onnitteluhuudot alkaisivat, mutta kaikki olivat aivan hiljaa. Hän vilkaisi Pisaraturkkia, joka katsoi eteenpäin hiljaisena eikä näyttänyt edes aikovan huutaa uuden oppilaan nimeä. Hän hieman luimisti korviaan ja siirsi sitten katseensa taas Aaltotähteen, joka katsoi kissoja viiruuntunein silmin. Hän ei varmasti ollut tyytyväinen vuoristoklaanilaisten reaktioon.
“Lehtitassu! Lehtitassu!” Sorasydän säpsähti aavistuksen. Sarapentu oli alkanut huutamaan kollin nimeä ja selvästi oli päässyt karkaamaan emonsa tiukasta otteesta. Naaraspennun silmät tuntuivat palavan, kun hän huusi ystävänsä uutta nimeä. Sorasydän katseli pentua hetken ennen kuin vilkaisi Lehtitassua, joka seisoi epämukavan oloisesti paikoillaan ja katsoi selvästi hämmentyneenä Sarapentua, joka hänen nimeään huusi.
“Lehtitassu!” hän lähti mukaan hieman epävarmasti ja tunsi samantien monien kissojen huomion kiinnittyvän häneen. Pisaraturkin katse hänen turkillaan tuntui kuumottavalta.
“Lehtitassu!” Pisaraturkkikin alkoi huutamaan hänen kanssaan, mikä sai hänen kasvoilleen nousemaan iloisen hymyn ja kollia katsoessaan, Pisaraturkkikin hymyili iloisesti ja jollain tavalla ylpeänäkin.

Huudot olivat vähitellen hiljentyneet ja kissat livahtaneet muualle. Vain Sorasydän ja Pisaraturkki olivat vielä paikoillaan hiljaisina omiin ajatuksiinsa uppoutuneina. Tuleva kuningatar kääntyi hiljaisesti vanhemman soturin puoleen ja katseli tätä vaitonaisena. Pitäisikö hänen vain kertoa kollille, miten asiat oikein olivat? Jos hän vain kertoisi odottavansa toisen pentuja ja toisi jotenkin ilmi, että pentuja ilmeisemmin tulisi olemaan kolme ja ne tulisivat syntymään ihan lähiaikoina. Mutta entä, jos Pisaraturkki ei ottaisi uutista hyvin vaan jättäisi hänet tämän koko asian kanssa yksin? Eihän hän voinut pakottaakaan kollia jäämään tai olemaan pentujen isä. Eiväthän he edes olleet kumppaneita…
“Onko kaikki hyvin?” oranssihtavan soturin huolestunut ääni keskeytti hänen ajatuksensa. Hän räpytteli silmiään ja nosti hieman katsettaan, jotta pystyi katsomaan toista silmiin. Pisaraturkki katsoi takaisin rauhattomana kurtistunein kulmin.
“Minun piti aikaisemmin kertoa sinulle jotakin, mutta sitten Aaltotähti keskeytti minut”, hän aloitti hermostuneena. Hänen häntänsä nyki paikoillaan, minkä selvästi myös Pisaraturkki huomasi.
“Koskeeko tämä sitä, kun olit parantajan pesässä?” kolli kyseli. Sorasydän nyökäytti päätään, mikä sai toisen nielaisemaan hermostuneena. Nyt heitä oli kaksi, joita jännitti, mikä sai hieman Sorasydämen kasvoille väreilemään hymyn.
“Uskoin tietäväni syyn jo ennen kuin meninkään puhumaan Taivasliljan kanssa, mutta halusin vain varmistaa”, Sorasydän aloitti uudelleen nieleskellen ja laskien katseensa maahan. Vanhemman kissan huomio hänessä tuntui polttavalta.
“Hän kertoi, että todennäköisesti odotan kolmea pentua ja tulen aivan lähiaikoina saamaan heidät. Sinä olet heidän isänsä, Pisaraturkki”, hän naukui ääni vapisten ja nosti katseensa kolliin, joka katsoi häntä hämmentyneenä silmät laajentuneina. Kolli ei sanonut mitään, joten Sorasydän hieman luimisti korviaan. Olisihan hänen pitänyt tietää.. Ei tällaista asiaa voinut kertoa noin vain eikä Pisaraturkilla ollut minkäänlaista syytä jäädä hänen vierelleen tämän asian kanssa.
“Tiineenä? Mahdollisesti kolme pentua?” Pisaraturkki toisti. Kollin katse oli tyhjä eikä hän näyttänyt ymmärtävän edes koko tilannetta. Hän nousi ylös ja pudisteli päätään,
“En pysty tähän juuri nyt.”
“Et pysty tähän juuri nyt? Mitä tuo tarkoittaa?” Sorasydän kysyi hämmentyneenä ja siristynein silmin tuijotti vieressään seisovaa kollia, joka näytti purevan hammasta, kun kääntyi hänen puoleensa.
“Tarkoitan, etten pysty tähän juuri nyt. Anna minulle aikaa miettiä tätä, jooko?” kolli lähes kuiskasi ja kosketti hellästi hänen otsaansa ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan kohti sotureiden pesää jättäen hänet istumaan siihen yksin. Hän sanattomana katseli kollin menoa niin kauan, kun tuosta ei näkynyt enää edes hännänpäätä. Henkäisten hän antoi kyntensä liukua ulos ja tehdä kallioon kynnenjäljet.

Kuu oli kulunut nopeasti ohi eikä Sorasydän tai Pisaraturkki olleet sanoneet mitään toisilleen. Sorasydän oli päättänyt muuttaa pentutarhaan ja saanut valmiiksi asetellut sammaleet itselleen. Hän oli halunnut muuttaa pentutarhaan mitä pikimmiten, koska uskoi pentujensa syntyvän aivan muutaman päivän sisällä ja, koska käveleminen oli alkanut jo vaikeutumaan ja hänen vatsastaan oli tullut todella iso sekä hän ei halunnut törmätä oranssiturkkiseen kolliin, joka ilmeisemmin teki aivan samaa hänen kohdallaan. Kolli tuntui liikkuvan vain silloin aukiolla, kun ei nähnyt häntä ja selvästi yritti olla törmäämättä häneen. Kollin onneksi hän oli pentutarhassa eikä kunnolla pystynyt liikkumaan, joten eipähän tuon tarvinnut häntä paljoa nähdä. Hän oli myös nopeasti huomannut, että Pisaraturkki oli yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman kiireisen viimeaikoina, jotta tuolla olisi hyvä syy olla näkemättä häntä. Kolli oli hakeutunut mahdollisimman moneen partioon ja tuntui aina olevan poissa leiristä tai sitten palaavan vasta, kun oli jo pimeää ja hän oli jo nukkumassa.
“Tarvitsetko sinä mitään Sorasydän?” Tuiskuturkin ääni hetkahdutti hänet ajatuksistaan ja sai naaraan katseen kulkeutumaan puhtaanvalkoiseen naaraaseen, joka seisoi pentutarhan suuaukolla ja katsoi häntä odottavaisena.
“En minä mitään tarvitse. Kiitos kuitenkin kysymisestä”, hän vastasi toiselle kuningattarelle, jonka pennuista tulisi aivan lähiaikoina oppilaita. Tuiskuturkki nyökäytti päätään pieni hymy huulillaan ja kulkeutui sitten ulos pesästä. Sorasydän katsoi naaraan perään huokaisten ja laski päänsä etutassujensa päälle masentuneena. Kaikilla muilla tuntui olevan koko ajan tekemistä eikä kukaan ollut tullut kunnolla häntä tervehtimään, muttei hän tietenkään voinut ketään pakottaakaan tänne. Muilla oli omat elämänsä.. Kohta hänellä sentään olisi mahdollisesti kolme ihanaa karvapalloa, joiden kanssa hän saisi olla. Hän oli innoissaan eikä malttanut odottaa, että pääsisi näkemään pentunsa ja opettamaan heille elämästä ja kaikesta mahdollisesta.

Ilta saapui Kanjoniin ja vei kaiken värin mukanaan ja jätti vain pimeyttä ympärilleen. Sorasydän oli käpertynyt sammalpedilleen ja oli melkein nukahtamaisillaan, mutta sitten kipuaalto pyyhkäisi hänen ruumiinsa läpi saaden naaraan silmät avautumaan ja koko kehon jännittymään. Hän nielaisi hermostuneena ja yritti jaloilleen siinä kuitenkaan onnistumatta.
“Sorasydän? Sorasydän onko kaikki kunnossa?” Kaunokirjon ääni helisi hänen korviinsa huolestuneena. Toisen kuningattaren siniset silmät loistivat pimeässä ja heidän katseidensa kohdattua, Kaunokirjo ponkaisi jaloilleen ja suunnisti nopeasti pentutarhan suuaukolle ja katosi yhtä nopeasti ulos.
Tuiskuturkki oli noussut jaloilleen ja kulkeutui hänen vierelleen. Vaaleaturkkinen naaras kosketti varovaisesti hännällään hänen vatsaansa, mikä tuntui saavan Sorasydämen hieman rauhoittumaan.
“Kaunokirjo tuo aivan pian parantajat tänne auttamaan sinua. Hengitä rauhassa sillä välin, kun vien pennut pois edestä”, Tuiskuturkki kertoi rauhallisella äänellä, mihin Sorasydän vastasi epäselvällä muminalla ja pään nyökäytyksellä. Puhtaanvalkoinen kuningatar kulki ripeillä askelilla omien sekä Kaunokirjon pentujen luokse ja herätteli nämä ja pentujen herättyä, hän ohjasi heidät ulos pentutarhasta, jotta he eivät olisi Taivasliljan ja Huurrekukan edessä.
Muutaman silmänräpäyksen päästä Taivaslilja ja Huurrekukka pöllähtivät pentutarhaan mukanaan monia yrttejä sekä keppi, jota purra. Kaksikko asettuivat hänen luokseen ja ojensivat kepin hänen tassuihinsa sekä antoivat kitkerän makuisia yrttejä, jotka Sorasydän söi pahasta mausta huolimatta. Hän nappasi kepin hampaisiinsa ja yritti hengittää rauhallisesti.

Monen ponnistuksen jälkeen hänen vatsansa vierellä makasi kolme tervettä pentua, kaksi naarasta ja yksi kolli. Ne silmät kiinni hapuilivat lähemmäs hänen vatsaansa ja yrittivät pikkuruisilla tassuillaan saada maitoa. Sorasydän katsoi pentujaan väsynyt hymy kasvoillaan. Kolmikko olivat kauniita ja väritykseltään kaikki muistuttivat häntä ja Pisaraturkkia. Kollipentu ja toinen naaraspentu näyttivät aivan hänen pieniltä kopioilta, koska olivat väritykseltään valkoruskeita, mutta kolmas pentu muistutti eniten isäänsä oranssin turkkinsa takia. Taivaslilja ja Huurrekukka olivat lähteneet pois pesästä ja antaneet hänelle oman aikansa olla pentujensa kanssa ennen kuin vasta huomenna tarkastaisivat pennut paremmin. Kaunokirjo ja Tuiskuturkki pentuineen palasivat pesään ja, vaikka uudet pennut kiinnostivatkin heidän pentujaan, kaksi kuningatarta pitivät muut heidän luotaan kauempana. Sorasydän oli kiitollinen, että hän sai oman rauhansa kaikilta ja sai vain itsekseen ihastella kolmea täydellistä pentuaan.
*Sinusta tulee Keltapentu*, hän päätti katsoessaan oranssia naarasta, jonka turkissa oli isoja mustia laikkuja, jotka peittivät suurimman osan tuon turkista jyräten oranssin alleen. Keltapennulla oli kaunis vaalea rinta, jonka tämä oli perinyt häneltä. Hän hieman hymyili ja käänsi katseensa sitten ainoaan kollipentuun, joka oli jo nukahtanut.
*Siilipentu*, hän mietti. Kolli oli aikaisemmin osoittanut olevansa hyvinkin piikikäs ja sisukas pentu, kun oli ryöminyt innolla lähemmäs hänen vatsaansa. Kollista varmasti tulisi isompana vahva taistelija. Siilipennun turkki oli lyhyttä ja väritykseltään valkoinen, mutta siinä oli isoja likaisenruskeita laikkuja.
Viimeinen pentu oli kauniin vaaleanruskea, lähes keltaturkkinen ja turkin seassa oli hieman tummempia raitoja. Naaraalla oli myös valkoinen rinta niin kuin Keltapennullakin ja vaalea kuonon ympärys. Perhospentu kuulosti täydelliseltä nimeltä hänelle. Sorasydän hymähti hiljaisesti ja kiersi häntänsä pentujensa lämmitykseksi, jonka jälkeen sulki silmänsä ja nukahti nopeasti.

“Emo eikö uusia pentuja saisi mennä jo katsomaan? Haluaisin leikkiä heidän kanssa”, Aurinkopennun kimakka ääni tunkeutui Sorasydämen uniin ja pian avattuaan silmänsä, hän huomasi oranssin kollin seisovan lähellä häntä. Kollin katse oli kuitenkin suuntautunut Tuisketurkkiin ja tuo tuijotti naarasta suoraan silmiin.
“Vastaus on vieläkin ei Aurinkopentu”, Tuiskuturkki vastasi katsellen pentua yhtä voimakkaasti silmiin kuin tuokin teki.
“He ovat aivan liian pieniä leikkimiseen ja muutenkin olet paljon isompi kuin he.”
Aurinkopentu napautti maata hännänpäällään ärsyyntyneenä ja loikki sitten kiusaamaan kahta sisarustaan ulos aukiolle. Tuiskuturkki katsoi pentunsa perään huokaisten ja kääntyi sitten hänen puoleensa pahoittelevasti hymyillen.
“Emmehän me herättäneet sinua?”
“Ette toki”, hän vastasi hymyillen väsyneenä ja venytteli paikoillaan saaden Keltapennun heräämään ja kiemurtelemaan lähemmäs hänen vatsaansa.
“En tiedä mitä tehdä Aurinkopennun kanssa.. Hän on aina niin vahvatahtoinen ja haluaa, että kaikki menee hänen mukaansa. Onneksi sentään heistä tulee piakoin oppilaita ja hän saa kohdistaa energiansa muihin asioihin kuin muiden kiusaamiseen”, puhtaanvalkoinen naaras kertoi huokaisten. Sorasydän katsoi Tuiskuturkkia osaamatta sanoa mitään. Tulisiko hänenkin pennuistaan samanlaisia vahvatahtoisia ja haastavia persoonia niin kuin Aurinkopennusta?
“Uskon, että soturikoulutus todella auttaa häntä rauhoittumaan”, hän naukaisi vastaukseksi. Hän nousi ylös ja vilkaisi toista kuningatarta,
“Voisitko hetken katsoa pentujeni perään, kun menen hakemaan tuoresaalista?”
“Toki toki, mene vain”, Tuiskuturkki hymähti ja heitti hänelle hymyn, mihin hän vastasi, jonka jälkeen tassutteli lähemmäs pentutarhan suuaukkoa. Hän nopeasti vilkaisi taakseen pentuihinsa, jotka hieman vikisivät, kun eivät tunteneet hänen lämpöään.
*Kyllä Tuiskuturkki heidän peräänsä katsoo ja varmistaa, ettei heille käy mitään sinä aikana, kun olen poissa..*, hän vakuutteli itselleen ja loikki sitten pesän suuaukolle ja oli juuri astumassa ulos, kun tömähti jotakuta päin. Ihmeissään hän otti askeleen taaksepäin ja nosti katseensa Kieppumyrkyyn, joka seisoi hänen edessään yhtä yllättyneenä kuin hänkin.
“Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi ihmeissään. Kieppumyrsky jännittyi silminnähden ja käänsi katsettaan pois hänestä hermostuneen oloisena.
“No jos tosiaan haluat tietää niin.. taisipa sattua niin, että minäkin olen viimeisilläni tiineenä”, Kieppumyrsky kertoi hymähtäen huolettoman oloisena, vaikka naaraan ruumiinliikkeet kertoivatkin aivan toista. Sorasydän tuijotti sisarustaan hämmentyneenä eikä voinut olla huomaamatta kuinka hermostuneelta toinen näytti. Kieppumyrskyn hännänpää nyki ja hän kaikilla tavoilla yritti olla katsomatta häntä silmiin.
“Sinäkö tiineenä?” hän kysyi häkeltyneenä tapittaen siskoaan edessään.
“K-kyllä. Ei se ollut oikein suunnitelmissa, mutta tässäpä sitä ollaan”, Kieppumyrsky naukaisi ja varovaisesti kohtasi hänen katseensa,
“Sinähän halusit pentuja ja sait ne.. Eikö niin? No minulla olisi ehdotus..”
“Minkälainen ehdotus?”
“En halua näitä pentuja.. Jos olisit kunnon sisarus, ottaisit heidät hoivaasi”, Kieppumyrsky sanoi ja katsoi häntä varautuneena. Sorasydän katsoi siskoaan äimistyneenä. Kieppumyrskykö oikeasti ehdotti, että antaisi pentunsa hänelle ja hän kasvattaisi heidät?
“Sorasydän kiltti! Minusta ei ole emoksi enkä olisi roolimalli.. En halua olla huono esikuva heille enkä halua kohdella heitä huonosti vain siksi, etten osaa hoitaa heitä.”
Ilme kilpikonnakuvioisen naaraan kasvoilla oli aneleva ja lähes hysteerinen. Sorasydän katsoi siskoaan ja nielaisi hermostuneena. Ei hän voinut eitäkään sanoa.. Jos tosiaan toinen halusi, että hän tulisi kasvattamaan myös tämän pennut, ei hänellä ollut sydäntä sanoa ei.
“Selvä sitten.. Mutten voi luvata, että minäkään osaisin heitä kasvattaa kunnolla.”

Ääniä. Ääniä ja se ihana tuoksu, joka kutitti nenää. Mieleni halusi sitä kohti. Mutta en päässyt.
-Mrrr! pääsi suustani. Säikähdin kamalasti. Lähtikö minustakin ääni? Vastaukseksi kuului taas sitä samaa tuttua, ja ihanan pehmeää ääntä. Joku tönäisi minua. Sitten maistoin taas sen hyvän ja ihanan maun. Se oli niin hyvää!
Mutta nyt vasta huomasin yhden asian: missä minä olin? Mikä tämä paikka oli? Hapuilin tassullani eteenpäin. Tassu tömähti johonkin kovaan. Tassuun sattui.
-Miau, pääsi taas suustani. Minähän osasin päästää ääniä! Yritin taas uudestaan:
-Miaau! Mrrauu!
Oho! Ääntely oli siistiä! Joku tökkäsi minua taas. Se ei ollut sama lempeä olento, vaan joku paljon ikävämpi.
-Lopeta! miukaisin. Se ääni oli jo niin kova, että hyvä maku katosi. Jokin iso liikahti vieressäni. Mutta hei! Minähän osasin äännellä ihan oikeita sanoja!
-Emo! huudahdin taas. Mikä oli muuten emo? Yritin miettiä, kun yhtäkkiä joku vastasi:
-Mitä pikkuiseni?
Ääni oli pehmeä. Se kuului varmasti sille muutenkin lempeälle ja hyvänmakuiselle. Olikohan tuo olento emo? Ehkä se oli emo!
-Minulla... änkytin. Mikä se tunne oli? Ihan kuin pistelisi ja tärisyttäisi...
-Kerro vain, pentu pieni, se olento sanoi taas. Olin ihan varma, että se olento oli emo. Mutta en ollut varma, koska maailam oli ihan musta ja pimeä. Miksi se muuten oli musta ja pimeä? Kuuluiko sen olla musta ja pimeä? Miltä emo näytti?
Ajatukset (Ajatukset, onpa hassu sana!) pyörivät mielessäni. Minusta tuntui, että maailma ei ollut pimeä. Jos oli kerran hyviä makuja ja ääniä, niin miksi kaikki oli pimeää?
Nyt huomasin täriseväni jo tosi paljon. sen huomasi ilmeisesti emokin, sillä hän pukkasi taas hellästi. Kohta olin taas pehmeän ja lämmön ympäröimänä.
Mutta sitten tunsin, että toisella puolellanikin oli joku. Olikohan se toinen emo? Ei, ei se ollut. Emo oli paljon isompi. Voisinhan minä katsoa...

Hui! Maailma oli valoisa! Silmiin sattui, joten suljeuduin taas pimeyteen. Mutta halusin taas nähdä valoa, avasin silmät uudelleen. Nyt siristelin hiukan, niin totuin valoon. Oikeasti se oli aika himmeä, mutta äsken olin ollut vielä pelokkaampi. Nyt olin rohkea!
Nyt vasta muistin, miksi olin halunnut avata silmät: Olin halunnut nähdä emon ja toisen olennon! Käänsin katseeni varovasti ylöspäin. Emo katsoi minua lempeästi takaisin. Katselin emoa ihan hiljaa. Emolla oli hassun väriset, kiiltävät silmät... Ne taisivat olla... Siniset! Ja sitten valon väriä, eli tosi vaaleaa ja sitten vielä pimeyden väriä...
Sitten katsoin myös viereeni. Vieressäni oli pieni, tai oikeastaan yhtä iso kuin minä olento, jolla oli vielä silmät kiinni. Ehkä se oli...
-Avasit silmäsi kultapieni, ääni keskeytti ajatukseni. Se oli emo, joka katseli yhä minua.
-Emo, kuka tuo toinen on? kysyin. Emo näytti aika isolta ja viisaalta, joten ehkä hän tietäisi.
-Tuo toinen on sinun veljesi Siilipentu ja tuolla kauimpana on siskosi Perhospentu. Sinä olet Keltapentu, emo kertoi.
Liikautin päätäni. Nyt näin myös sen toisen... Perhospennun, joka makasi lähimpänä emon päätä. Perhospentu ja Siilipentu haisivat ihan emolta, mutta lisäksi oli vielä muitakin hajuja.
-Emo, paljon on täällä hajuja, tokaisin. Emo teki sitä hassunkuuloista ääntä ja kertoi:
-Täällä on myös muita kissoja. Tuolla ihan kauimpana on Kaunokirjo ja hänen pentunsa. Lisäksi on vielä Tuiskuturkki ja hänen pentunsa.
Nyökkäsin. Nyt minulle selvisi, että me kaikki olennot olimme kissoja. Ja lisäksi me vähän pienemmät olimme pentuja.
-Hoau, pääsi suustani. Minua unetti. Emo työnsi pääni hellästi takaisin pehmeään alustaan. Suljin silmäni.
Tämä päivä oli ollut jännittävä. Sitten nukahdin.

Lumihäntä painautui klaanin katseiden edessä matalaksi. Tiikerikuu näytti huomanneen sen, ja kolli hiipi varovasti lähemmäksi. Juuri kun tämä oli saavuttamassa Lumihännän, Sadesydän tökkäsi Tiikerikuuta kauemmas. Valkoinen naaras virnisti kollille, ja kiskoi tämän hampaillaan lähemmäksi itseään. *Röyhkeä karvapallo*, Lumihäntä ajatteli happamasti. Yht’äkkiä Kaislapentu viipelsi pentutarhasta, ja rikkoi hiljaisuuden: ”Emo! Katso mitä löysin!”
Pienen pennun hampaissa roikkui märkä sammal joka tiputteli verta maahan. Hetkinen. Verta? Lumihäntä, ja kaikki muut katsahtivat pennun sammlta.

Lumihäntä heräsi huohottaen, ja katsahti pentujaan, jotka nukkuivat tyytyväisinä. *Voin varmaan lähteä kävelylle*, hän ajatteli.

Metsä oli juuri herännyt, ja lintujen laulu kaikui ympärillä. Purot, joita oli Puroklaanin reviirillä paljon, solisivat. Kaikki oli hyvin kunnes ääni, kova ääni kuului hänen takaataan. Hän oli ajautunut ukkospolulle!

5 luku

-Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen! Aaltotähti kohotti kuononsa kohti taivasta ja ulvaisi.

*Voi juku! Minun opppilasmenoni!*

Vuoristoklaani virtasi ulos pesistään iloisesti mouruten ja häärien siellä täällä. Emo vetäisi minut lähemmäs ja alkoi nuollla kiivaasti sojottavia karvatuppojani Aurinkopennun kanssa käymäni leikkitappelun jälkeen. En vastustellut koska halusin näyttää edustavalta. *Kukapa ei haluaisi?*

Ruusupentu istui kiltisti silmät loistaen. Jänisloikka oli pinkonut paikalle ja oli aloittanut ainoan poikansa kiivaan siistimisen. Klaani oli asettunut paikoilleen ja muutama soturi oli väläyttänyt minulle hilpeän hymyn. Tärisin hännänpäähäni saakkka ja nuuhkin lehtikadon koleutta nänä täristen innnosta. Olimme kaikki siististi suittuja kun Aaltotähti oli nyökännyt hyväksyvästi ja katsoen klaania silmät välkkkyen.

-Aurinkopentu, tule tänne. Aaltotähti naukaisi juhlallisesti.

Aurinkopentu loikki Aaltotähden eteen lihakset väreillen naha allla.

*Hän on isompi kuin minä!*

-Aurinkopentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnnetaan Aurinkotassuna. Ampiaispistos, olet valmis saamaan opppilaan. Välitä tälle viisautesi ja kurisi.

Aurinkopentu värisytti ärtyneenä viiksiään kun sai mestarikseen klaanin ankarimman kissan, hän kuitenkin loikki koskettamaan neniä Ampiaispiston kanssa.

Emo nyökkäsi tyytyväisenä ja supatti jotakin Jänisloikalle joka nyökkkäsi kohti päälllikköä.

-Ruusupentu tule tänne. Aaltotähti käski.

Kosketin sisaren korvaa rohkaisevasti. Ruusupentu lähti tärisevin askelin ja pysähtyi lopulta Aaltotähden eteen.

-Ruusupentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnnetaan Ruusutassuna. Purojuova, olet valmis saamaan opppilaan. Sinusta tulee Ruusutassun mestari. Aaltotähti julisti.

Ruusupentu väläytti mestarilleen helpottuneen hymyn kun tämä joutui kumartumaan koskettaakseen neniä pienen naaraan kanssa. Värähdin innostuksesta kun Aaltotähti käänsi katseensa minuun.

-Sarapentu tule... Aaltotähti aloitti.

Pinkaisin salamana hänen eteensä pöllyyttäen sammalta Ampiaispiston päälle jolloin naaras sähisi harmissaan.

-...Tänne. Aaltotähti lopetti huvittyneen hämmästynyt ilme kasvoillaan.

-Sarapentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Saratassuna. Tomukukka, sinusta tulee Saratassun mestari. Aaltotähti maukaisi.

Tomukukka lähestyi minua kissajoukon perältä. Käpäläni kihisivät innostuksesta joten hyppelehdin Tomukukan eteen ja hyppäsin vielä kerran koskettaakseni neniä naaraan kanssa.

-Taistele, Susisydän! Kohta se on ohi, ja sinulla on kolme pentua, musta kolli kaanusti.
-Tammiturkki... Apua! Susisydän parkaisi. Tiikerisydän kumartui ystävänsä ylle ja siltitti tämän selkää hännällään. Se toi vähän helpotusta, kipu oli niin sietämätön. Sammalpuro istui vieressä ja katseli joukkoa hiljaa. Vaikka tämä ei tehnytkään mitään, kokeneen soturin läsnäolo toi rohkeutta.
-Ensimmäinen, taistele! Tammiturkki kannusti. Naaras kiljui kivusta. Kuiskauspyyntö, hänen kumppaninsa raapi kynsillään maata. Ensimmäinen pentu oli jo melkein maailmassa. Sen tunsi. Sitten hirveä, sietämätön kipu. Keppi rasahti katki. Ensimmäinen pentu oli maailmassa.

-Toinen tulee! Tammiturkki kertoi. Susisydämen vauhkot silmät pyysivät Kuiskauspyyntöä lähelleen.
-Minä olen tässä, ihan vieressäsi, Kiuskauspyyntö sanoi hiljaisella äänellä pesän suulta. Susisydämen tuska helpotti hiukan. Mutta kohta se nousi taas pilviin. Naaras kirkui, kun hänen toinen pentunsa pääsi maailmaan.

Kolmannen pennun syntymä oli kaikkein kipein ja tuskaisin. Neljäs keppi oli jo katki, ennen kuin pentu oli syntynyt. Tammiturkki vilkaisi Sammalpuroon.
-Se on väärinpäin, hän sanoi hiljaa. Sammalpuron silmät pyöristyivät.
-Tähtiklaani häntä auttakoon.
Naaras laski päänsä ja nuoli toista pennuista. Pentu oli musta ja miukui säälittävästi. Sen tabbykuvioinen sisko oli ihan hiljaa. Susisydän ähkäisi. Tammiturkki, Kuiskauspyyntö ja parantajaoppilas Lehtitassu hääräsivät tämän ympärillä. Susisydän kirkui taas.
-Sain sen oikeinpäin, parantaja huokaisi. Hän silitti hännällään Susisydämen selkää.
-Olet ollut rohkea tyttö. Mutta sinun pitää vielä taistella, hän sanoi. Tuskasta vauhko naaras nyökkäsi. Hän sulki silmänsä ja pinnisti...

-Se ei hengitä, Tammiturkki sanoi painaen päänsä. Kuiskauspyyntö ärisi.
-Auta poikaani. Hän ei voi olla kuollut, tämä karjui. Tammiturkki pudisti päätään.
-Ei ole mitään mahdollisuuksia, tämä maukui. susisydän oli liian väsynyt puhuakseen, mutta hänestä huokui tuska - Sekä henkinen, että fyysinen. Joukko oli ihan hiljaa. Vain iltaisen metsän humina ja pienten pentujen miukuna rikkoi hiljaisuuden.
-Mutta teillä on kaksi tervettä pentua. Tehkää heidän hyväkseen kaikkenne, Tammiturkki sanoi hiljaa. Susisydän nyökäytti päätään hiljaa.

-He tarvitsevat nimet, Susisydän ähkäisi hetken päästä. Kuiskauspyyntö nyökkäsi.
-Jätän teidät rauhaan, Tammiturkki sanoi ja poistui pentutarhasta, jättäen perheen keskenään.
-Kollin nimi on Leijonapentu. Hän taisteli, mutta... naaraan ääni särkyi. Kuiskauspyyntö kietoi häntänsä tämän häntään.
-Leijonapentu on kaunis nimi. Sen hän ansaitsee, Kuiskauspyyntö kuiskasi.
He olivat hetken hiljaa. Kaksi elossa olevaa pentua imivät maitoa hiljaa vikisten. Susisydän kehräsi hiljaa.
-Tabbukuvioinen voisi olla Iltapentu? Kuiskauspyyntö ehdotti. Pennun emo nyökkäsi.
-Ja viimeinen on Toivepentu, Susisydän lopetti.
Toivepentu miukui hiljaa. Hänen aikansa oli tullut.

// Tässä alotus! Kerto enemmän kyllä Susisydämmestä, mutta ihan sama xdd

Oli jo keskiyö, kun Sorasydän oli säpsähtänyt hereille kuullessaan Kieppumyrkyn hiljaisen valituksen. Hän oli nopeasti ymmärtänyt, että kilpikonnakuvioinen naaras oli synnyttämäisillään ja nopeasti hän oli herätellyt Kaunokirjon ja pyytänyt tätä hakemaan kaksi parantajaa ja raidallisen naaraan lähdettyä hakemaan Liljataivasta ja Huurrekukkaa, oli Sorasydän pujahtanut sisaruksensa vierelle ja oli yrittänyt kaikilla keinoilla rauhoitella tätä. Hän oli laskenut häntänsä toisen kyljen päälle ja kuiskutellut Kieppumyrskylle rauhoittavia sanoja ja toivonut sydämensä pohjasta, että ne olivat rauhoittaneet kivusta ulisevaa naarasta edes jollain tasolla. Hän oli seurannut silmät laajentuneina kuinka Huurrekukka ja Taivaslilja olivat lähes rynnänneet pentutarhaan ja nopeasti hänkin oli kaksikkoa väistänyt. Kieppumyrskylle ojennettiin keppi ja yrttejä, jonka jälkeen Huurrekukka oli sanonut jotakin Taivasliljalle, mihin vaaleanharmaa laikkuinen parantajaoppilas oli vastannut päätänsä nyökäyttäen. Sorasydän ei ollut edes huomannut kuinka Kaunokirjo oli palannut pesään ja hakenut kolme pentuaan mukanaan, jottei nuo olleet edessä. Kolme pentua olivat väsymyksestä huolimatta olleet todella kiinnostuneita Kieppumyrskystä ja tämän tulevasta pennusta. Sorasydän oli palannut takaisin nykyhetkeen, kun kimakka miukaisu rikkoi raastavan hiljaisuuden. Hän keskitti katseensa takaisin sisarukseensa, jonka mahan vieressä makasi hiekanvaalea pentu, joka ääni kimakkana mönki lähemmäs emonsa puolipitkää turkkia ja hapuili pikkuruisilla tassuillaan Kieppumyrskyn vatsaa.
Sorasydän katsoi ihastuneena kuinka hänen sisaruksensa katsoi jonkin aikaa pentuaan kasvot sulaneena lempeään hymyyn. Jokin toisen rakastavassa katseessa sai Sorasydämen siirtämään katseensa omalle sammalpedilleen, jonka päällä hänen kolme pentuaan nukkuivat toisiaan vasten käpertyneinä. Hymähtäen hän nousi tassuilleen ja hiljaisesti kulki omien pentujensa luokse ja asettui varoen heidän viereensä makaamaan. Lempeillä liikkeillä hän veti kolmikkoa lähemmäs lämpimää vatsaansa vasten ja suki noiden päitä, mikä sai Keltapennun hieman nostamaan päätään ja räpyttelemään silmiään uneliaana.
“Emo?” pentu miukaisi hiljaa lähes hämmentyneen oloisena. Sorasydän hymyili oranssimustalle pennulleen ja pudisteli päätään samalla, kun suki tuon turkkia,
“Mene vain takaisin nukkumaan, ei ole mitään hätää.”
Keltapentu tutkaili häntä isoilla kellertävillä silmillään jonkin aikaa, kunnes laski päätään ja ummisti silmänsä takaisin kiinni.
“Ei mitään hätää pikkuinen, emo on tässä”, hän kuiskasi pennulleen ja kiersi häntänsä kolmikon ympärille suojelevasti. Hänen pienet pentunsa.
Hän oli niin uppoutunut ajatuksiinsa katsellessaan pentujaan, ettei huomannut toiselta puolella olevan Kieppumyrskyn polttavaa katsetta turkillaan. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli siskoaan ja huokaisten vilkaisi pientä kiemurtelevaa karvapalloa, joka hamusi lähemmäs häntä. Naaras pudisteli päätään ja nousi ylös saaden vihdoin Sorasydämen katseen itseensä.
“Minne sinä olet menossa?” hän kuiskasi hiljaa ja samalla tutkaili siskoaan katseellaan. Kieppumyrsky vastasi katseeseen huokaisten.
“Pois. Mehän sovimme, että sinä huolehtisit hänestä.”
“Sinähän juuri vasta sait hänet! Mikset jäisi yön yli ja lepäisit? Synnyttäminen ei ole koskaan helppoa ja kehosi tarvitsee lepoa. Lupaan huolehtia hänestä heti huomenna, jos todella sitä haluat”, Sorasydän sanoi maanittelevasti. Huolestuneena hän katsoi siskoaan anelevasti. Jos tosiaan pennun hänelle antaminen oli Kieppumyrskyn päätös, kyllä hän sen ymmärtäisi, mutta eihän juuri synnyttänyt naaras voinut heti lähteä muualle! Kieppumyrsky puri hammasta ja korvat luimussa nyökäytti päätään ja kävi takaisin maaten.
“Sinä lupasit huolehtia hänestä”, toinen sihahti ja laski päänsä etutassujensa päälle. Sorasydän nielaisi hermostuneena. Ei hän tietenkään halunnut sisarustaan millään tavalla suututtaa varsinkaan tällaisessa tilanteessa! Hän vain halusi toisen parasta ja auttaa tätä kaikin mahdollisin tavoin ja jos se tarkoittaisi ylimääräisen pennun huolehtimista ja kasvattamista, olisi hän valmis tekemään sen. Hän silmäili sisarustaan vielä jonkin aikaa, kunnes lopulta hautasi nenänsä tassujensa suojaan ja sulki silmänsä. Valkoruskea naaras antoi unen viedä hänet mukanaan.

“Emo! Emo kuka tuo on?” Siilipennun äänekäs, jokseenkin hätääntynyt ääni herätteli Sorasydämen uuteen päivään. Hän avasi silmänsä ja räpytteli niitä hieman, jonka jälkeen käänsi katseensa Siilipentuun, joka oli päätynyt istumaan hänen etutassujensa väliin ja oli lähes liimautunut hänen rintaansa vasten.
“Kuka?” hän kysyi hämmentyneenä ja yritti saada tietoa esille valkoruskeasta kollista, joka näytti todella levottomalta. Sorasydän kurtisti kulmiaan ja, kun hän lopulta huomasi kollin tuijottavan jotain hänen vatsansa luona, siirsi hänkin katseensa sinne. Hän hieman henkäisi yllättyneenä, Kieppumyrskyn pikkuruinen pentu makasi siinä lähes täydellisen paikoillaan eikä näyttänyt edes elävän. Pelästyneenä hän kurkotti nopeasti pentua kohden ja tuuppasi tätä hellästi nenällään saaden pennut miukaisemaan vihastuneena ja ryömimään lähemmäs hänen vatsaansa. Helpottuneena hän huokaisi. Pennulla oli kaikki kunnossa.
“Hän on Kieppumyrskyn pentu”, Sorasydän kertoi samalla, kun käänsi päätään taas Siilipentua kohden, joka katsoi häntä hämillään.
“Jos se on Kieppumyrskyn pentu, miksei se ole hänen kanssaan? Missä Kieppumyrsky on?” kollipentu kyseli ja käänteli päätään yrittäen etsiä kilpikonnakuvioista naarasta, joka oli ilmeisemminkin kadonnut heti aamulla ja jättänyt pennun hänelle niin kuin olikin sanonut. Sorasydän huokaisi. Hän vilkuili pentutarhan suuaukolle päin toivoen näkevänsä sisaruksensa palaavan pentunsa luokse, vaikka hän hyvin tiesikin, ettei niin tulisi tapahtumaan. Kieppumyrsy oli jo tehnyt päätöksensä. Silti hän ei ymmärtänyt miten Kieppumyrsky pystyi vain jättämään vastasyntyneen pentunsa noin vain hänelle ja lähti heti kuin vain pystyi jatkamaan sotureiden tehtäviä. Eikö toisella tullut ikävä omaa pentuaan? Eikö Kieppumyrskyä vain kiinnostanut, vaikka hänen pentunsa olisikin pentutarhassa ja hän muualla?
“Tämä pentu tulee olemaan tästä lähdin meidän kanssamme”, hän lopulta vastasi pennulleen, joka oli tämän koko ajan tuijottanut häntä. Siilipentu kurtisti kulmiaan ihmeissään.
“Sinun ja sisaruksiesi pitää kohdella häntä hyvin. Ei ole hänen syynsä, että Kieppumyrsky ei juuri nyt pysty hoitamaan häntä. Ymmärräthän sinä Siilipentu?” hän naukui katsoen kollin samanlaisia silmiä kuin hänelläkin oli. Pennun silmät muistuttivat todella paljon hänen silmiään, mikä toi pienen hymyn hänen kasvoilleen.
“Ymmärrän emo”, Siilipentu naukui pieni hymy kasvoillaan ja käänsi huomionsa sitten hiekanvaaleaan pentuun, jonka nimeä Sorasydän ei vielä tiennyt. Ei Kieppumyrsky ollut kertonut hänelle pennun nimeä eikä hän edes uskonut, että juuri sotureiden tehtäviin palannut naaras ollutkaan edes miettinyt sitä. Hän nousi ylös ja pukkasi ainoan poikansa poskea hellästi,
“Tulen aivan kohta takaisin. Katsothan hänen peräänsä sillä välin?”
Siilipentu nyökytteli päätään innokkaana, mikä sai valkoruskean kuningattaren kasvoille leviämään huvittuneen hymyn. Hän loi kollipentuun kiitollisen katseen, jonka jälkeen kulki varmoin askelin pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos aukiolle, missä monet kissat vaihtoivat juuri kieliä. Vaikka olikin aikainen aamu, monet kissat odottelivat jo Myrskytuulen ilmestymistä aukiolle, jotta kolli pääsisi kertomaan ketkä lähtivät mihinkin partioon. Sorasydän luimisti hieman korviaan huomattuaan yhden aukiolla seisoskelevan kissan olevan Pisaraturkki. Kolli istui paikoillaan ja oli selvästi omissa maailmoissaan. Tuon oranssihtava turkki kiilteli vähäisissä auringonsäteissä ja kollin häntä laiskasti liikkui puolelta toiselle. Hän tuhahti ja siirsi katseensa pois kollista suoraan Kieppumyrskyyn, joka seisoi melko lähellä häntä.
“Kieppumyrsky!” hän huudahti saaden niin kilpikonnakuvioisen naaraan kuin Pisaraturkinkin katseen kiinnittymään itseensä. Hän loi kollille tyhjän katseen, jonka jälkeen kulki nopeilla askelilla sisaruksensa luokse, joka oli selvästi jännittynyt aloilleen.
“Sinähän lupasit kasvattaa hänet! Sinä lupasit!” naaras älähti pelästyneenä ja katsoi häntä vauhkoontuneella katseellaan. Sorasydän pysähtyi aloilleen hämmentyneenä ja tutkaili naarasta katseellaan sanattomana. Luuliko toinen tosiaan, että hän rikkoisi lupauksensa, jonka oli juuri eilen tehnyt? Ei hän tietenkään noin halpamainen ollut. Loukkaantuneena hän luimisti korviaan eikä voinut mitään viiruuntuville silmilleen.
“En tullut tänne palauttamaan pentuasi!” hän sihahti vihastuneena ja häntä ärsyyntyneenä nykien hän jatkoi,
“Et kertonut poikasi nimeä, joten ajattelin tulla kysymään sitä. Vai etkö miettinyt hänen nimeä ollenkaan vaan uskoit voivasi noin vain hylätä pentusi minulle?”
“Minä en hylännyt häntä millään tavalla”, Kieppumyrsky sähähti takaisin ja nopeilla askelilla oli aivan nenäkkäin hänen kanssaan. Naaraan silmät lähes roihusivat. Sorasydän ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin huomaamattomasti nieleskellen.
“Sinä lupasit auttaa minua”, naaras sihisi hampaidensa välistä raivostuneena ja ärisi sitten hiljaa,
“Tietenkin minä mietin hänen nimeään. Luuletko, että jättäisin hänet noin vain kenelle vain? Luuletko, että olisin jonkinlainen tunteeton hirviö? Niinkö sinä ajattelet Sorasydän?”
“No en tietenkään ajattele! Olenko muka joskus sanonut niin?” hän tivasi yhtä hurjistuneena kuin edessä seisovakin naaras. Monet kissat tuntuivat katsovan heitä hämillään, muttei kukaan uskaltanut astua kaksikon väliin.
“Niin sinä tunnut ajattelevan. Vaikket sanoisikaan kaikkea ääneen, en minä silti mikään hiirenaivo ole”, Kieppumyrsky murisi saaden Sorasydämen hieman henkäisemään. Luuliko tosiaan Kieppumyrsky, ettän hän ajattelisi noin hänestä?
“Sirkkapentu, se on hänen nimensä.”
Kilpikonnakuvioinen kissa loi häneen vielä viimeisen vihaa uhkuvan katseen ennen kuin käännähti ympäri ja marssien katosi nopeasti pois hänen näkökentästään. Sorasydän pudisteli päätään ja kääntyessään kohti pentutarhaa, hän kohtasi nopeasti Pisaraturkin huolestuneen katseen. Hän päätti olla huomioimatta kollia sen enempää vaan nopein askelin katosi pentutarhaan.

Liekkitaivas seurasi sivusta kuinka vaaleanharmaa kolli tarttui valtavalla käpälällään maassa makaavasta peltomyyrästä ja veti tämän eteensä. Kuurahohde ja Liekkitaivas olivat päättäneet syödä yhdessä metsästyspartionsa päätteeksi. Hän oli ollut todella otettu, kun tuo oli ehdottanut yhteistä ruokailuhetkeä, olihan Kuurahohde kokenut soturi ja todella kunnioitettu Nummiklaanin keskuudessa. Soturi oli varma, että jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, paitsi Taivashalla, Ketunkynsi ja Sulkatähti, hän tuskin olisi jäänyt syömään kissan seuraan. Raidallinen kolli kääntyi taas katsomaan myyräänsä syövää vaaleanharmaata kollia. Oranssisilmäinen kissa ei voinut muuta kuin myöntää, että Kuurahohde osasi hoitaa hommansa klaanin kesken. Äskeisessä metsästyspartiossa Liekkitaivas, Naavatassu sekä Havutassu kaikki olivat luovuttamaisillaan, kun riistaa ei tuntunut löytyvän heidän reviiriltään ollenkaan. Vaaleanharmaa kokenut soturi kuitenkin puski heitä eteenpäin ja kertoi, että hän uskoi heidän reviirillään jossain olevan riistaa. Ja onneksi he päättivät luottaa Kuurahohteeseen, koska he eivät palanneet metsästyspartiostaan tyhjin tassuin. Vaaleanharmaa kolli pysyi kiinni siinä mihin uskoi ja se oli soturin mielestä hyvin arvostettava piirre - moni nummiklaanilaisista oli liian nopea luovuttamaan, ainakin riistan metsästyksen suhteen. Raidallinen kolli käänsi katseensa omissa tassuissaan makaavaan pieneen talitinttiin, jonka Naavatassu oli saanut napattua. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi ilmaan lähes ääneti;
*Esi-isät, jos te todella olette siellä, niin antakaa Nummiklaanin nauttia loppu lehtikato näin hyvästä riistaonnesta - minusta me olemme ansainneet sen.* Jostakin syystä Liekkitaivas ei ollut ikinä kokenut niinkään läheistä sidettä Tähtiklaaniin kuin moni muu hänen klaanitovereistaan, mutta tummanpunainen kissa kyllä halusi uskoa heidän esi-isiensä varjelevan heitä. Ilman Tähtiklaania, mitä heidän kuolemiensa jälkeen edes tapahtuisi? Oranssisilmäinen kissa heilautti häntäänsä ja alkoi itsekin syömään lintuaan. He saivat Kuurahohteen kanssa yhdessä syötyä, minkä jälkeen kokenut soturi lähti hoitamaan omia askareitaan ja raidallinen kolli kulki oppilaiden pesälle, minkä edustalla Naavatassu ja Kuuratassu olivat. Soturi tervehti oppilaita, jotka molemmat naukuivat iloisena tervehdyksensä takaisin.
"Kuuratassu, miten harjoituksesi ovat sujuneet?" Liekkitaivas tiedusteli nuoremmalta veljeltään. Harmaajuovikas oppilas oli vanhin tämän hetkisistä oppilaista joten tummanpunainen kissa oli varma, että tuosta tehtäisiin pian soturi.
"Oikein hyvin! Sulkatähti nimittää minusta varmasti pian soturin!" Valkoturkkinen kolli sanoi ylväällisesti, mikä sai vieressä istuvan naarasoppilaan tirskumaan. Oranssisilmäinen kissa hymähti huvittuneena ja käänsi katseensa omaan oppilaaseensa.
"Lähdettäisiinkä harjoittelemaan Naavatassu?" Raidallinen kolli kysyi ja sai vastaukseksi parin innosta säkenövät vihreät silmät ja varman nyökkäyksen. Hän nyökkäsi tyytyväisenä takaisin.
"Kuuratassu, sopiiko jos näemme myöhemmin illalla?" Liekkitaivas kysyi, mihin hänen veljensä vastasi myönteisesti ja sen jälkeen toivotti heille kummallekin onnea taisteluharjoituksiin.

Liekkitaivas ehti kyyristymään juuri, kun Naavatassu loikkasi häntä kohti ja sai kierähdettyä pois vaaravyöhykkeeltä. Soturi kahmaisi tassullaan lunta ja heitti sen oppilaansa kasvoille, sokaisten tämän hetkellisesti. Naaraalla kesti liian kauan aikaa pudistella lumia pois, koska kolli oli jo ehtinyt pukkaisemaan tuon selälleen hankeen tehdessään vastahyökkäyksen. Vaaleanruskea kissa yski hangessa samalla, kun raidallinen kissa vetäisi muutamaan kertaan henkeä.
"Epäreilua!" Vihreäsilmäinen kissa naukui päästessään jaloilleen.
"Lehtikadon aikaan kannattaa aina käyttää lunta ja jäätä hyväkseen", Liekkitaivas ohjeisti virne kasvoillaan ja oli jo selittämässä heidän seuraavaa taisteluosuuttaan, kun huomasi Naavatassun jäykistyvän. Tuon karvat sojottivat pystyssä ja oppilas painoi korvansa niskaansa. Soturi hämmentyi ja kääntyi katsomaan suuntaan mihin hänen oppilaansakin katsoi. Hieman kauempana heistä lumisen nummen halki kulki luonnonvalkea kissa, joka oli arvilla. Kissa kulki tuulen alapuolella, joten Liekkitaivas ei pystynyt haistamaan häntä.
"Tuo on Kuutamokukka!" Vaaleanruskea naaras sihisi yhteen puristettujen hampaiden välistä. Kolli ei vastannut Naavatassulle vaan jatkoi Kuutamokukan tuijottamista. Miksi erakko oli kulkemassa suoraan kohti heidän leiriään - se hämmensi häntä, miten täysin tuntematon kissa voisi tietää missä heidän leirinsä sijaitsi vain yhden käymiskerran jälkeen? Liekkitaivaalla oli kestänyt useampi neljäsosakuu opetellessaan reviirinsä sisältöä ja missä mikäkin oli, joten miten tuo arvilla oleva naaras tiesi tasan tarkkaan mihin suuntaan mennä? Ennen kuin soturi oli ehtinyt sen enempää miettimään, hän huomasi jalkojensa kuljettavan häntä rivakkaa tahtia kohti luonnonvalkeaa kissaa. Raidallinen kissa kuuli oppilaansa kevyiden tassunaskelten seuraavan häntä.
"Hei!" Kolli huusi, saaden Kuutamokukan pysähtymään ja kääntämään katseensa heidän suuntaansa. Oranssisilmäinen kissa ei nähnyt erakon ilmettä heidän välillään olevan välimatkan takia, mutta hänen kohdalleen päästessään arpinen naaras katsoi heitä ilmeettömänä.
"Mitä teet Nummiklaanin alueella?" Liekkitaivas kysyi varautuneena, antaen silmiensä tutkia luonnonvalkean kissan eleitä. Hän kuuli Naavatassun ottavan varovaisia askelia lähemmäs heitä, mutta pysäytti vaaleanruskean naaraan kulun hännän huiskautuksella. Soturi ei päästäisi vihreäsilmäistä kissaa Kuutamokukan lähelle.
"Olen menossa tapaamaan Sulkatähteä", arpinen naaras sanoi tunteettomasti, kääntäen katseensa pois nummiklaanilaisista, suunnaten sen lumisille nummille heidän vierellään. Kollin silmät viiruuntuivat ja hän otti askeleen lähemmäs tuota.
"Yksinäsikö ajattelit löytää tien leiriimme?" Liekkitaivas kysyi, yrittäen parhaansa mukaan piilottaa haastavuuden äänensävyssään. Hän ei haluaisi aloittaa tappelua erakon kanssa, olihan tuolla klaanikissatausta ja arvet tuon kehossa kertoivat lukuisista tappeluista missä hän oli ollut. Luonnonvalkea kissa olisi varmasti liian suuri pala purtavaksi, jos kaksintaisteluun halusi hänen kanssaan ryhtyä. Kuutamokukka käänsi katseensa takaisin soturiin ja hän oli hiljaa, antaen tuiman katseensa porautua tuohon. Raidallinen kissa yritti olla nielaisematta pistävän katseen takia.
"Lehvähampaan piti partion kanssa tulla minua rajalta hakemaan, mutta he eivät ikinä sinne saapuneet, joten päätin lähteä etsimään leiriänne itse", arpinen naaras aloitti, antaen pienen hymyn nousta huulilleen selityksensä lomassa.
"Ajattelin ennemmin tai myöhemmin törmääväni johonkuhun joka saattaisi opastaa minut leiriin ja katsos miten kävikään!" Luonnonvalkean kissan äänensävy kirkastui hänen lopettaessa lauseensa, mutta tuima katse tuon silmässä säilyi. Liekkitaivas ei pitänyt siitä, muttei antanut edes viiksikarvansakkaan värähtää.
"Joten kertoisitko ystävällisesti suunnan leiriinne niin voisin päästää teidät jatkamaan harjoitteluanne?" Soturi katsoi Kuutamokukkaa hiljaisena, yrittäen saada selvää tuon aikeista. Hän ei osannut luottaa erakkoon tai tuon määränpäähän, mutta arpisen naaraan tarina kuulosti uskottavalta, vaikkakin hänen käytöksensä ei tuntunut antavan samanmoista uskottavuutta. Liekkitaivas kuitenkin hymähti ja pudisteli päätänsä hymyillen.
"No me olimme juuri lopettelemassa Naavatassun kanssa harjoitteluamme, joten voimme tulla saattamaan sinua", kolli sanoi pieni ilkikurinen viekkaus silmissään. Luonnonvalkean kissan silmä siristyi ja hän huiskautti häntäänsä.
"Voi, teidän ei todellakaan tarvitsisi, kyllä uskon osaavani itsekin-"
"Ehei, me menemme yhdessä", Liekkitaivas painosti, työntäen kuononsa melkein kiinni Kuutamokukan omaan. Hän ei todellakaan olisi päästämässä erakkoa yksin yhtään mihinkään, ennen kuin tuo osoittaisi olevansa luotettava. Arpinen naaras tuijotti pitkään soturia, paljastaen hieman hampaitaankin, muttei perääntynyt kauemmas tuon häntä lähestyessä.
"Sulkatähti vaatii kaikilta nummiklaanilaisilta ehdotonta uskollisuutta, hän ei katsoisi hyvällä jos päästäisin sinut yksinäsi leiriimme", kolli jatkoi, nostaen leukaansa ylemmäs, osoittaakseen olevansa tilanteen hallitsija.
"Varmasti pystyt näyttämään uskollisuutesi Sulkatähdelle jollakin muulla tavalla", Kuutamokukka murahti, mutta Liekkitaivas ei ollut kuulevinaankaan tuon kommenttia. Hän oli jo lähtenyt tallustelemaan kohti heidän leiriään, viittoen Naavatassun mukaansa.
"Mennäänpäs jo!" Soturi hoputti erakkoa, joka itsekseen kiroten lähti heidän peräänsä.

Leiriin saavuttuaan heitä kohtasi hiljaisuus, kuten Liekkitaivas olikin aavistellut. Kissat aukiolla katsoivat silmät pyöreinä heidän kulkuaan ja hiljaa supattelivat toisilleen jotakin. Lehvähammas, joka oli ruokailemassa klaaninvanhimpien pesän edustalla Usvakarvan kanssa pomppasi jaloilleen heti nähdessään Kuutamokukan seuraavan soturia ja Naavatassua. Varapäällikkö kulki nopeasti heidän luokseen.
"Löysimme Kuutamokukan kävelemässä reviirillämme, kuulemma sinun oli pitänyt hakea hänet rajalta Sulkatähteä tapaamaan?" Kolli selitti hiekan sävyiselle naaraalle ennen kuin tuo oli edes ehtinyt kysymään mitään. Lehvähampaan kulmat kurtistuivat raidallisen kissan selityksen myötä. Oranssisilmäinen kissa väräytti korvaansa yhtäkkisen epämukavuuden tunteen takia. Miksi varapäällikkö reagoi noin, eikö hän tiennyt erakon halusta vierailla heidän leirissään? Hiekan sävyinen naaras kuitenkin nyökkäsi ja siirsi katseensa Liekkitaivaan takana seisovaan arpiseen naaraaseen.
"Mielestäni me emme olleet sopineet uudesta kohtaamisajasta, mutta olen vain saattanut unohtaa sen. Liittyykö asiasi kettuihin?" Lehvähammas kysyi. Kuutamokukka tyytyi vain nyökkäämään, pitäen oman katseensa ainoastaan Nummiklaanin varapäällikössä. Liekkitaivas vilkaisi vieressään seisovaa Naavatassua, jonka karvat eivät olleet vieläkään tasoittuneet ja tuskin tulisivatkaan ennen kuin luonnonvalkea kissa olisi heidän leiristään lähtenyt. Hänen teki mieli päästää oppilas omille teilleen, muttei hiekansävyisen naaraan seurassa kehdannut sitä tehdä.
"Mennään Sulkatähden luo. Liekkitaivas ja Naavatassu, kiitos että saatoitte Kuutamokukan leiriimme", Lehvähammas pikaisesti kehui kaksikkoa, ennen kuin lähti nopeasti kulkemaan kohti päällikön pesää erakko perässään. Soturi nyökkäsi ja kääntyi katsomaan vaaleanruskeaa naarasta vierellään.
"Voit mennä nyt. Voisit myös osallistua vaikkapa johonkin rajapartioon myöhemmin illalla", Liekkitaivas ohjeisti vihreäsilmäistä kissaa, joka nyökkäsi ja pikaisesti livahti omiin puuhiinsa. Kolli kääntyi vielä katsoakseen aukiolla olevia nummiklaanilaisia, jotka olivat siirtäneet katseensa Sulkatähden pesää kohti, mutta nopeasti palailivat takaisin omiin askareisiinsa. Raidallinen kissa vaihtoi painopistettään jalalta toiselle, hänen oli vaikea keksiä mitä tekisi seuraavaksi. Hän juttelisi Kuuratassulle vasta myöhemmin illasta. Muiden aukiolla olevien kissojen seuraan lyöttäytyminen tuntui oudolta, eihän oranssisilmäinen kissa edes ollut luonut minkäänlaisia ystävyyssuhteita muiden klaanitovereidensa kanssa. Ainoat kissat keiden kanssa hän pystyi vapaasti juttelemaan olivat Lehvähammas, Taivashalla, Ketunkynsi ja Kuuratassu. Jokin Liekkitaivaan sisällä vain esti kaiken kommunikoimisen muiden kanssa, vaikka hän todellakin halusi laajentaa tuttavapiiriään. Soturi kuitenkin eli nummiklaanilaisten keskellä, joten outoahan se olisi, jos hän ei heidän kanssaan ystävystyisi. Kolli rutisti silmänsä hetkeksi kiinni eikä voinut olla miettimättä Leopardilaikkua, joka saattaisi puhua hänestä kaikkea pahaa muille hänen klaanitovereilleen, antaen noille huonon kuvan hänestä. Ilkeä hymy kokeneen soturin kasvoilla sai raidallisen kissan avaavan silmänsä miltei paniikinomaisesti. Hän ravisti päätänsä ja katseli aukiota etsiäkseen muuta ajateltavaa. Oranssisilmäinen kissa ei edes ymmärtänyt miksi antoi tuolle ylimieliselle kollille sijaa hänen ajatuksissaan. Liekkitaivaan katse lipui leirin laitamilla makoileviin Valkotäplään ja Timaliviikseen. Hän katseli heitä niin kateellisena. Kahdella soturittarella oli paljon ystäviä ja kaikki arvostivat heitä, vaikka he molemmat olivat todella pisteliäitä luonteeltaan. Liekkitaivas oli näiden naaraiden täysi vastakohta, ainakin luonteensa kannalta, mutta hän toivoi olevansa edes hitusen heidän kaltaisensa. Soturi halusi tuntea itsensä arvostetuksi Nummiklaanin keskuudessa. Kolli seurasi katseellaan kuinka Valkotäplä ja Timaliviiksi nousivat ja astelivat tuoresaaliskasalle. Molemmat valitsivat itselleen pienestä kasasta jotain ja olivat lähtemässä kasalta takaisin makoilupaikalleen. Äkkiä Valkotäplä kuitenkin pudotti ateriansa ja supatti jotakin Timaliviiksen korvaan ja he molemmat kääntyivät katsomaan raidallista kissaa. Vaikka tämä kaikki tapahtuikin oranssisilmäisen kissan kuonon edessä, ei hän kuullut mitään mitä soturitar toiselle sanoi aukiolla olevan hälinän takia, hän vain näki toisen suun liikkeet. Liekkitaivas käänsi nopeasti katseensa pois kaksikosta, koska ei halunnut vaikuttaa siltä, että tarkkaili noiden menoa. Soturi kuitenkin nopeasti tajusi, että hänen tuijotuksensa varmasti huomattiin, koska Timaliviiksi pudotti myöskin oman ateriansa ja sihahti jotakin äkäisen oloisena Valkotäplän korvaan. Valkoturkkinen soturitar pyöritteli silmiään, huokaisi ja alkoi tepastelemaan kollia kohti maasta nostettu peltomyyrä suussaan riippuen. Naaras katsoi ensin häntä hieman silmät viiruuntuneina, mutta pudottaessaan myyrän raidallisen kissan eteen hän yritti loihtia kasvoilleen ystävällistä ilmettä. Liekkitaivas katsoi epäroivänä tuon meripihkaisia silmiä. Hän oli varma, että tämä niin mukavalta vaikuttava ele oli vain jonkinlainen juoni ja kohta Valkotäplä nöyryyttäisi soturin koko klaanin edessä kipakalla luonteellaan.
"Näytit typerältä vain seistessäsi siinä niin päätimme Timaliviiksen kanssa, että tarvitset jonkinlaista tekemistä", soturitar sanoi välinpitämättömällä äänensävyllä, vältellen katsekontaktia kollin kanssa. Raidallinen kissa katsoi silmät pyöreinä naarasta, mutta hän jotenkin vaikutti luotettavalta tämän asian suhteen. Niinpä Liekkitaivas otti ruuan vastaan ja nyökkäsi kiitollisena.
"Kiitos Valkotäplä", hän sanoi ja hymyili lämpimästi Valkotäplälle. Valkoturkkinen kissa hymähti ja käännähti ympäri, nelistäen takaisin Timaliviiksen luo. Soturi oli todella yllättynyt, eikö naaraskaksikko vihannutkaan häntä niin kuin olivat aina antaneet käytöksellään häntä kohtaan ymmärtää? Toivon kipinä valtasi kollin sisimmän. Ehkäpä hän ei ollutkaan niin näkymätön muiden nummiklaanilaisten silmissä. Raidallinen kissa oli onnellinen, niin onnellinen ettei pystynyt piilottamaan hymyään. Hän hautasi kasvonsa peltomyyrään ja söi sen suurella ruokahalulla, minkä jälkeen hän aloitti perusteellisen pesun.

Liekkitaivas kulki kohti parantajan pesää, aikeissa kysellä Ketunkynneltä ajankohtaa, jolloin he voisivat viettää aikaa keskenään, antamatta muun leirin häiritä heitä. Soturi oli onnekas saadessaan kutsua parantajaa ystäväkseen, naaras oli aina antamassa hyviä vinkkejä kollin ongelmiin. Punaruskea kissa nosti katseensa pesän perältä mietteliäänä, kuullessaan raidallisen kissan askeleet. Ketunkynnen silmiin syttyi pilke, kun hän huomasi vierailijan olevan hänen oranssisilmäinen ystävänsä. Parantaja häntä viuhtoen kulki Liekkitaivaan luo.
"Liekkitaivas, mukava nähdä. Mitä asiaa sinulla olisi?" Naaras kysyi. Liekkitaivas kävi katseellaan pesää läpi.
"Missä Yötassu on?" Soturi kysyi huomatessaan Yötassun puuttuvan. Hän ei melkein ikinä nähnyt parantajaoppilasta leiriaukealla, joten oletti pikimustan naaraan majailevan päivät pitkät parantajan pesässä.
"Hän ei ole nyt täällä. Lähetin hänet keräilemään yrttejä leirin läheltä itsekseen", Ketunkynsi kertoi, katsoen kollia ensin hyvin kummastuneena, selvästi ihmetellen miksi tuo kyseli Yötassun perään, mutta sitten vetäen kasvoilleen kirkkaan hymyn.
"Joten mikä olikaan asia-", parantaja ei ehtinyt sanomaan lausettaan loppuun, kun nilkuttava Kirkasaamu saapui pesään, keskeyttäen heidän keskustelunsa.
"Anteeksi, että häiritsen, mutta astuin vahingossa risukasan päälle mitä Hiiripentu, Peippospentu ja Pikkupentu olivat keräilleet...", kuningatar kertoi ja käänsi etutassunsa anturoita näkyville. Liekkitaivaan silmät revähtivät ammolleen, kun hän näki kermanvaalean naaraan tassun. Pieniä piikkejä, oksia ja kaarnanpaloja törrötti Kirkasaamun tassusta ja pieniä verinoroja valui hänen anturoitaan pitkin.
"Kirkasaamu, tule peremmälle. Liekkitaivas, antaisitko meille hetken?" Ketunkynsi oli jo ehtinyt kääntyä ja rientää yrttikasoilleen ennen kuin soturi ehti edes vastata. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja poistui pesästä vähin äänin.
Leiriaukiolla oli nyt huomattavasti vähemmän kissoja verrattuna aikaisempaan. Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä olivat oppilaineen lähteneet yhteiselle harjoitustuokiolla, kun taas Saarnithäntä oli päättänyt pitää oman oppilaansa kanssa keskenään harjoittelutuokion. Valkotäplä ja Varjokukka olivat oppilaidensa kanssa lähteneet rajapartioon ja Timaliviiksi oli siirtynyt sotureiden pesään. Haukkakiito ja Purovirta juttelivat keskenään, samoin Leopardilaikku ja Kuurahohde, sekä Taivashalla ja Usvakarva. Liekkitaivas jäi katselemaan klaaninvanhimman ja kokeneen soturittaren suuntaan ja päätti, että nyt hän menisi viimeinkin juttelemaan töpöhäntäiselle naaraalle. Hän haluaisi jutella asiat läpi ja kuulla naaraan sydäntä sulattavan äänen, sekä selityksen sille miksi he eivät olleet aikaisemmin keskustelleet. Soturin matka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, kun kova kiljaisu pentutarhan suunnalta sai kaikki leiriaukealla säikähtämään. Kolli käänsi katseensa nopeasti pesän suuaukolle ja näki sen edessä kolmen pennun telmivän keskenään. Raidallinen kissa ei voinut olla huokaisematta helpotuksesta ja hymyilemättä.
"Perheeni sieppaaja!" Hiiripentu huusi pentuetovereidensa korviin ja ryntäili pesästä sisään ja ulos, yrittäen vuorotellen saada Peippospentua ja Pikkupentua kiinni. Liekkitaivas jäi hetkeksi seuraamaan pentukolmikon leikkimistä. Muistot hänen ja Kuuratassun pentuajoista palailivat mieleen. He kumpikin olivat kasvaneet ilman vanhempiaan, mutta yhdessä olivat päässeet pahimmasta yli ja oppineet pitämään taas hauskaa. Pieni hymy nousi soturin huulille. Hän ja Kuuratassu olivat nyt kasvaneet kumpikin vahvoiksi kissoiksi, eikä vanhempien menetys tuntunut enää painavan kummankaan mielissä.
"Minä en kuulu enää Tähden joukkoihin!" Peippospentu ulvoi juostessaan vanhempaa sisartaan karkuun. Kolli seurasi mielenkiinnolla kolmikon menoa. Minkälaista leikkiä he oikein leikkivät? Samassa hänen huomionsa kuitenkin siirtyi muualle, kun leiriaukiolla kuuluva puheensorina hiljeni. Raidallinen kissa käänsi katsettaan ja huomasi Lehvähampaan, Kuutamokukan ja Sulkatähden astuvan ulos päällikön pesästä. Kaikkien huomiot kiinnittyivät heihin, paitsi vielä villisti pinkovien pentujen. Liekkitaivas höristi korviaan, kun huomasi päällikönsä alkavan julistaa jotakin.
"Mutta minäpä kuulun!" Hopeanharmaan naaraan äänen sijaan Pikkupennun sähähdys ja sitä seuraava Hiiripennun kiljaisu kuuluivat leiriaukealla. Kaikkien hieman ärtyyntyneet ja äikäiset katseet kääntyivät pentukatrasta kohti, jotka vieläkin jatkoivat äänekästä leikkiään. Soturi antoi katseensa käydä jokaisessa aukiolla olevassa kissassa, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään hiljentääkseen kolmikkoa. Jotkut vain jatkoivat vihaista tuijotustaan ja jotkut pähkäilivät ahdistuneina pitäisikö heidän mennä ja yrittää komentaa pentuja, jotka eivät heidän olleet. Kirkasaamu oli ilmeisesti vieläkin parantajan pesässä, koska häntä ei aukiolla näkynyt.
"Nummiklaanin kissat, olemme päättäneet yhdessä Kuutamokukan kanssa hätistää ketut kauas reviireiltämme, kerron suunnitelman yksityiskohdista myöhemmin. Jättäkää reviirimme rajoilla norkoilevat erakot huomiotta, he luultavimmin kuuluvat Kuutamokukan tuttuihin. jotka ovat myöskin suostuneet meitä auttamaan. He saavat vapaasti metsästää leirimme reunamilla kiitoksena siitä, että auttavat meitä", Sulkatähti alkoi selittämään, kun pentukolmikon huudot ja kiljaisut hiljentyivät hetkeksi heidän juostessa yhdessä pentutarhaan. Liekkitaivas kurtisti kulmiaan, hän ei oikein ehtinyt sisäistämään päällikkönsä ilmoitusta, kun tuo jo pyysi Taivashallaa, Leopardilaikkua ja Kuurahohdetta oppilaineen luokseen.
"Saattakaa Kuutamokukka reviirimme rajalle ja sen jälkeen hajaantukaa metsästämä-", hopeanharmaa naaras ohjeisti luottosotureitaan ja oppilaita, kunnes pentutarhasta kuuluva kiljaisu keskeytti hänet.
"Tähden joukot ovat liian vahvat. Ette ikinä onnistu voittamaan häntä!" Pikkupentu huudahti.
"Vietätkö elämäsi mielummin murhaajan orjana, kun voisit elää vapaana?" Peippospentu huudahti takaisin. Nyt jopa Sulkatähtikin katsoi paheksuvasti pentukolmikkoa ja kuiskasi jotakin Lehvähampaan korvaan. Varapäällikkö siristi silmiään ja hapan katse kasvoillaan lähti jolkottamaan kohti pentutarhaa. Liekkitaivas ehti arvaamaan, että hiekansävyisen naaraan luonteen tuntien tuo tulisi antamaan pennuille kunnon läksytyksen. Ja ennen kuin hän muuta ehtikään tajuamaan, oli soturi kiilannut vihreäsilmäisen kissan ohi ja astellut pentukatraan eteen. Kolli tunsi koko Nummiklaanin katseet niskassaan eikä voinut peitellä stressistä nousevia niskakarvojaan. Miksi hän ei voisi ajatella asioita kunnolla ennen kuin tekee ne? Raidallinen kissa yskäisi selvittääkseen ääntään ja Hiiripentu, Peippospentu ja Pikkupentu lopettivat leikkinsä ja kääntyivät katsomaan häntä. He tuijottivat hetken toisiaan, eikä oranssisilmäinen kissa tiennyt mitä sanoa.
"Te... Tunnutte leikkivän aika äänekkäästi", Liekkitaivas naukui, eikä voinut olla kuulematta takaapäin kuuluvaa supinaa, sekä Haukkakiidon ja Purovirran kikatusta. He varmasti nauroivat hänelle ja hänen surkealle yritykslle leikkiä jonkinäköistä auktoriteettihahmoa näille pennuille. Mutta Sulkatähti oli taas äänessä, joten ehkäpä soturin puuttuminen pentukolmikon puuhiin tepsi ja ainakin päällikkö arvostaisi hänen tekoaan?
"Emmekö me saisi puhua ollenkaan, kun leikimme?" Hiiripentu kysyi pää kallellaan ja pieni virne huulillaan, selvästi yrittäen pilkata kollin sanomisia. Raidallisen kissan silmät viiruuntuivat, mutta hän pienellä naurahduksella yritti jättää pennun kommentin taakseen.
"Mitä te edes leikitte? Puhuitte kauheasti jostakin Tähdestä, kukas tämä 'Tähti' oikein on?" Liekkitaivas uteli, siirtäen katsettaan pennusta pentuun.
"Kukaan ei tiedä hänen oikeaa nimeään, kaikki vain kutsuvat häntä Tähdeksi", Peippospentu kertoi. Soturi kohotti kulmiaan yllättyneenä, muttei ehtinyt kysymään valkoturkkiselta naaraalta enempää, kun hänen veljensä kajautti kovaan ääneen;
"Meidän pitää olla valmis kuolemaan hänen puolestaan... Muuten hän todellakin järjestää kuolemamme!" Raidallinen kolli katsoi silmät pyöreinä Pikkupentua, joka oli painautunut kehnoon vaanimisasentoon ja yritti huitoa ilmaa tassullaan. Ei hänen ja Kuuratassun leikit ikinä näin raakoja olleet! Oranssisilmäinen kissa pudisteli päätään ja vilkaisi taakseen katsoakseen oliko Sulkatähti jo saanut sanottua asiansa. Hänen yllätyksekseen pari metsänvihreitä silmiä tuijotti takaisin lempeän katseen kera. Liekkitaivas tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Hän nielaisi ja hymyili takaisin Taivashallalle, joka näytti hymähtävän ilahtuneena. Liekkitaivas oli jo ottamassa askelia soturitarta kohti, unohtaen kokonaan pentukolmikon, kun Leopardilaikun laikukas hahmo tuli heidän väliinsä. Kokenut soturi kutsui naarasta mukaansa, vilkaisten silmät sirissä taaempana seisovaa tummanpunaista soturia, joka siristi omia silmiään kohdatessaan tuon katseen. Heidän tuijotuskilapilunsa ei kauaa kestänyt, kun kokeneemmat soturit kääntyivät kohti leirin suuaukkoa ja katosivat pimeään tunneliin, jättäen Liekkitaivaan harmistuneena leiriin.

//Tällä tarinalla ei ollut päätä eikä häntää, kirjoittelin lähinnä fiiliksen mukaan mitä ikinä mieleen juolahti xd. Mutta tää tapahtui ennen tuota Kinuskin tarinaa. Ja joku saa tästä jatkaa, jos löysi omalle hahmolleen hyvän kohdan mistä jatkaa.

*Missä olen?!*, ajattelin. *Hetkinen? Mitä tarkoittaa hetkinen, misssä ja olen?* ”Murr!”, joku sähisi vieressäni. Tönäisin tassullani potkaisiaan, joka murahti säikähtäneenä. *Voinko minäkin naukua?*, ajattelin itsekseni. Yritin päästää nau’un suustani, ja säikähdin: ”Räyr!”
*Ehkä on parasta etten ääntele mitään*, mietin. ”Emo”, joku toinen, varmaan se potkaisia; maukui.
”Mitä kultaseni?”, niin sanottu emo kysyi. ”Perhospentu tönäisi minua!”, potkaisia murahti. ”Perhospentu”, ”emo” naukui. Pysyin hiljaa. ”Perhospentu?”, emo yritti uudestaan. ”No mitä?”, yht’äkkiä päästin suustani.
”Älä töni Keltapentua”
*Ai että oikein Keltapentu. Ja missä minä oikein olen?!*, mietin happamana.
”No, haluatko maitoa Perhospentu?”, emo kysäisi, odottaen myöntävää vastausta.
”Hyvä on”, suostuin, vaikkakin vähän vastahakoisesti.

Myöhemmin emo väitti, että on olemassa suuaukko ja sammalpesä.
”Sammalpesä?”, kysyin kuitenkin, ja sain vastauksen:
”Sammalpesä on sammaleesta tehty pesä. Siellä voi nukkua”
”Hei!”, joku huudahti takaapäin. Emo hätkähti, ja perääntyi pari ketunmittaa. ”Saanen esittäytyä: Pisaraturkki, isänne”
”Moi isä!”, Siilipentu huudahti.
”Hei pikkuinen!”
Minusta pentutarha näytti kiinostavammalta kuin isä, joten päätin lähteä sinne. Kurkipentu oli juuri päässyt parantajan pesältä, ja tämä touhusi pentutovereidensa kanssa. Välillä joku riidanaihe synnytti pienen riidan, mutta hyvin he silti tulivat toimeen. Olin kuitenkin jäänyt tuijottamaan Kurkipentua. Kolli juristi juuri voittaneensa. Kun Tuhkapentu huomasi hänet tämä kysyi: ”Haluatko mukaan?”
”Hyvä on!”, nyökkäsin, ja liityin mukaan.

6 luku

-Mitä tehdään tänään? Tassuni kihisivät päästä ulos leiristä maukuessani mestarilleni.

Tomukukka seisoi hämmentyneenä minun hyppiessäni hänen ympärillään.

-Öh.. Tomukukka loi apua pyytävän katseen Ampiaispistoon joka oli astelemassa ulos uninen Aurinkotassu perässään.

-Mitä jos tulisitte meidän mukaamme harjoitustuokiolle? Viereeni ilmestynyt Lehtitassu kysyi.

-Lehtitassu! Kuului Mutakoiven äkäinen huuto.

-Sinun määräysvaltasi ei ulotu tänne asti! Mutakoipi paasasi Lehtitassulle.

Sitten kolli loi pahoitttelevan katseen Tomukukkaan ja oli jo menossa uloskäynnille Lehtitassua tiukasti silmällä pitäen. Pyöräytin harmissani vihreitä silmiäni.

-Se käy hyvin! Tomukukka naukaisi ja loi hyväntuulisen katseen minuun.

-Au! Älähdin kun Siilipentu tömähti kylkeeni.

-Siilipentu! Perhospentu naukaisi rynnäten luokseni hätääntyneenä.

-Ei kai sattunut pahasti? Perhospentu hössötti.

-Ei. Veljesi vain jyräsi minulta ilmat pihalle. Tuiskahdin haluaamani töykeämmin.