Aamutäplä säpsähti hereille, kun tunsi vierellään olleen Kotkamielen nousevan ylös. Hän avasi silmänsä ja siristeli niitä, kun valo osui osittain niihin. Makea haukotus karkasi naaraan suusta, kun hän vihdoin keskitti katseensa valkoturkkiseen kolliin, joka oli juuri mahdollisimman hiljaisesti kulkemassa ulos sotureiden pesästä varmasti aikomuksenaan mennä aukiolle.
“Minne olet menossa?” hän kysyi hiljaa saaden kollin pysähtymään niille aloilleen ja katsomaan taakseen suoraan häneen. Lumenvalkoinen soturi hymähti.
“Milloin sinua on alkanut kiinnostamaan minne olen menossa?” kolli kysyi ivallisena ja irvisti hieman. Aamutäplä loi kollille murhaavan katseen ja tuhahtaen huiskautti häntäänsä ääneti,
“Ei minua kiinnostakkaan. Kunhan nyt vain mietin, koska kukaan muukaan ei ole vielä ylhäällä ja sinä olet jo menossa ulos. Kenties ikä alkaa jo painamaan ja sinulla on muistamiseen liittyviä ongelmia?”
“Jos minulla tosiaan olisi jo nyt muistamiseen liittyviä ongelmia, sinullakin pitäisi olla. Eipä unohdeta sitä, että olen vain pari kuuta sinua vanhempi”, Kotkamieli heitti takaisin ja katsoi häntä haastavasti. Aamutäplä vastasi katseeseen silmiään siristäen. Hän nousi hiljaa ylös ja kulki lähemmäs kollia.
“Minun silmiini olet jo satakuinen vanhus”, hän hymähti ja heitti kollille hurmaavimman hymynsä, minkä vain pystyi ja sitten nopeasti kulki tuon ohi pesän suuaukolle, vilkaisi kollia virnuillen ja loikki sitten ulos.
Hän kuuli Kotkamielen kiroavan häntä hiljaa itsekseen ja kollin huonoksi onneksi tuo oli aivan liian kovaääninen ja sai Täpläliidon huudot peräänsä. Kotkamieli loikki äkkiä ulos sotureiden pesästä ja ulos päästyään huokaisi huojentuneena. Aamutäplä katsoi kollia huvittuneena ja lähti sitten kulkemaan kohti oppilaiden pesää.
“Henkitassu!” hän kutsui vaaleankirjavaa kollia, jonka oli saanut oppilakseen vain pari päivää sitten. Hän oli ollut niin iloinen ja innostunut saadessaan tilaisuuden saada ensimmäisen oppilaansa eikä vieläkään oikein osannut sisältää tilannetta. Hän oli kaiken lisäksi rakastunut sitä ilmettä, jonka Kotkamieli oli hänelle antanut, kun oli saanut kuulla hänen saavan oppilaan. Kotkamieli oli vaikuttanut niin kateelliselta ja ärsyyntyneeltä, että se tuntui saavan Aamutäplään ihan erilaista intoa, mihin kuului se, että hän kouluttaisi vielä Henkitassusta klaanin parhaimman soturin -tietenkin hänen jälkeensä.
Askeleet edessä olevasta pesästä sai naaraan ajatukset katkeamaan ja katseen siirtymään pesästä ulos tulleeseen Henkitassuun, jonka silmät olivat hieman sirillään yllättävän herätyksen takia. Kolli haukotteli suurieleisesti, jonka jälkeen nosti katseensa häneen ja silmät palaen innostuksesta avasi suunsa.
“Mitä me tehdään tänään?” kolli kysyi. Aamutäplä katsoi kollioppilasta jonkin aikaa miettien mitä he tosiaan voisivat tehdä. Ei hän ollut edes kerennyt suunnittelemaan sitä, koska oli päätynyt taas riitelemään Kotkamielen kanssa ja joutunut nousemaan, koska ei saanut enää unta sen jälkeen. Hän yskäisi aavistuksen kiusaantuneena, mutta pyrki peittämään sen mietteliään katseen alle.
“Voisimme mennä harjoittelemaan metsästämistä ja sen jälkeen pitää jonkinlaiset taisteluharjoitukset”, hän selitti oppilaalle, jonka jälkeen huiskautti häntäänsä ja viittoi kollin mukaansa. Yhdessä he lähtivät kulkemaan kohti metsikköä.

//Henki voit jatkaa Henkitassulla, jos haluut ^^. Sori etten oo kerenny oikeen kirjottaa Aamulla heh..

”Unikkopentu, olet sisaruksinesi täyttänyt kuusi kuuta ja on aika nimittää sinut soturioppilaaksi. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan Unikkotassuna. Mestariksesi saat Mustikkasielun.”
Paarmapentu vaihtoi käpäliensä asentoa jälleen. Hänen siskojensa nimitysseremoniat tuntuivat venyvän ikuisuuksiin.
Vuoristoklaani oli kerääntynyt Puhujakiven ympärille kuuntelemaan klaanin uusien oppilaiden nimiysmenoja. Ilmassa oli intoa ja ylpeyttä, iloisuutta lehtikadon hiljaisesta tulosta huolimatta.
”Paarmapentu”, Aaltotähden matala ääni kutsui viimein. Musta kolli nousi ylös, ja käveli varmoin askelin klaaninsa eteen. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi jokaisen silmäparin kiinnittyvän itseensä. Nuori kissa murahti vaivaantuneena, ja piti katseensa maassa kuunnellessaan päällikön seuraavia sanoja.
”Kuten siskosikin, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan Paarmatassuna. Mestariksesi tulee Uskosielu.”
Paarmatassu katsahti nopeasti vierelleen kiirehtivää soturia.
”Uskosielu. Olet osoittanut olevasi hyvä mestari ja rohkea soturi, ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tällekin oppilaalle.”
Kosketettuaan kuonoja uuden mestarinsa kanssa, Paarmatassu perääntyi ja kuunteli klaanitovereiden hurrausta ja onnitteluja kunnes äänet pian vaimenivat, ja Puhujakiven ympärille kerääntyneet hajaantuivat takaisin askariensa pariin. Paarmatassu antoi katseensa vaeltaa pitkin leirin ylöspäin kaartuvia seinämiä aina luolan sisäänkäynnille asti. Iso, reviirille johtava kissankulkuinen halkeama vaikutti vieraalta.
Epämiellyttävän pitkä ja karkea nuolaisu hänen korvassaan havahdutti kollin ajatuksistaan.
”Paarmatassu! Sinunkin on mentävä mestarisi luo”, Tomukukan lempeä ääni oli pehmeä. Musta oppilas väräytti korvaansa ärtyneenä, ja kääntyi emonsa puoleen.
”Tiedän kyllä.” Tomukukka vastasi sanattomasti räpyttelemällä suuria, ylpeydellä täyttyneitä meripihkan värisiä silmiään. Paarmatassu tuhahti, ja käänsi selkänsä tuuheaturkkiselle kissalle. Uskosielun ilme oli kirkas, kun uusi oppilas tassutti mestarinsa luokse.
Naaras oli väritykseltään kermanvaalea, tyypilliseltä vuoristoklaanilaiselta näyttävä kokenut soturi. Tuon tummat nappisilmät katsoivat Paarmatassuun rohkaisevasti.
”Ensimmäisenä voisimme lähteä kiertämään reviirit”, soturi naukui ja vilkuili ympärilleen napatakseen Paarmatassun sisarusten mestarit näkökenttäänsä. Sotureilla oli sattumalta samat aikeet, ja niin kaikki kuusi kissaa lähtivät kiertämään reviiriä.

”Olen niin poikki!” Unikkotassu läsähti uloskäynnin suulle kissajoukon tassutellessa takaisin. Loskatassun mestari Korpinkutsu asteli sisään valkeahkon oppilaan perässä hiiri leukojensa välissä. Paarmatassu luikki pikimustan kollin ohi sukimaan tuulen pörröttämää turkkiaan, Uskosielun, Loskatassun ja Mustikkasielunkin saapuessa takaisin leiriin.
”Jos tuo oli mielestäsi rankkaa, et tule selviytymään soturikoulutuksesta”, Mustikkasielu naurahti, ja tökkäsi maahan käpertynyttä oppilastaan. Vuorilla kävely ja kapeita polkuja pitkin tasapainottelu saattoi olla kokemattomalle kissalle raskasta. Tuulinen sää lisäsi olosuhteiden hankaluutta. Vaikeassa maastossa kulkemiseen tottuminen olisi kuitenkin Vuoristoklaanilaiselle itsestäänselvyys.
”Aivan. Huomenna aloitamme oikean koulutuksen, pitäkää siis loppupäivä vapaata”, Uskosielu virkkoi, ja kosketti pehmeästi Paarmatassun lapaa hännänpäällään. Musta kolli nyökkäsi ilmeettömänä, ja kääntyi jatkamaan turkkinsa puhdistusta. Hän tunsi outoa kipristelyä polkuanturoissaan.
”Paarmatassu ja Unikkotassu! Minulla on teille asiaa.” Loskatassu käveli sisarustensa luokse häntä innokkaasti pystyssä kolmikon mestareiden lähdettyä aterioimaan.
”No mitä?” Paarmatassu naukui haukotellen.
”Tulkaa! Minun täytyy kertoa se ulkona!” Loskatassu vastasi pentumaisesti, ja loikki tasaisesti taas kohti uloskäyntiä.

”Oletko tosissasi?” Unikkotassu marisi, mutta seurasi toista sisartaan silti. Paarmatassu huokaisi ja seurasi kahta naarasta, vilkaisten kuitenkin olansa yli ettei kukaan sattunut kiinnittämään huomiota oppilaisiin. Yksin leiristä lähteminen oli pennuilta kiellettyä, eikä lupaa varmasti juuri nimitetyille oppilaillekaan myönnettäisi.
#Tuskimpa kukaan huomaa#, Paarmatassu totesi mielessään sujahtaessaan ulos raikkaaseen ilmaan.
Loskatassu johdatti sisarensa alas erästä kalliopolkua, ja istutti sitten heidät eteensä esittääkseen asiansa.
”Juttu on niin...” harmaa naaras veti henkeä aloittaakseen.
”Minä aion tulla päälliköksi!”
Paarmatassu katsoi ylpeästi rintaansa röyhistävää siskoaan ilmeettömästi silmät tiukkoina viiruina. Unikkotassu revähti railakkaaseen nauruun, joka kaikui pitkin alle avautuvan jyrkänteen seiniä.
”Älä viitsi Loskatassu! Tuo on niin kaukaahaettua! Minustakin tulisi päällikkö ennen sinua!”
Paarmatassu väräytti korvaansa ja tuhahti. Kollia huvitti viaton pilke Loskatassun silmissä, joka paloi kirkkaasti Unikkotassun tyrmäyksestä huolimatta. Pian naaraan ilme kuitenkin muuttui.
”Unikkotassu, var-”
Loskatassun hätäinen varoitus tuli liian myöhään. Naurunremakassaan hieman jyrkänteen laitaa kohti peruuttaneen Unikkotassun valkea turkki katosi Paarmatassun näköpiiristä korkean reunan taakse. Loskatassun suusta karkasi yllättynyt ääni, jonka jälkeen tuli hiljaista. Vain tuuli puhalsi.
Paarmatassun silmät pyöristyivät yllättyneinä, kun kolli tajusi mitä juuri oli käynyt. Välittömästi kolli hypähti ylös, käveli kohti reunaa ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Yllätykseen hän kohtasi Unikkotassun järkytyksestä ja kauhusta laajentuneet, apua anelevat silmät. Naaras oli upottanut vahvat kyntensä kallioon, ja riippui nyt henkensä edestä.
Paarmatassu nosti kulmiaan hieman yllättyneenä, ja totesi sydänkohtauksen saaneelta näyttäneelle sisarelleen:
”Luulin että olit mennyttä.”
”HILJAA! Auta minut pois täältä!” Unikkotassu kirkaisi ulvoen, ja vikisi loppuosan paniikinomaisesti. Äänensävy särisi terävänä Paarmatassun korvissa. Kolli siristi silmiään ja viittoi takana järkytyksessään kyyristelevää Loskatassua lähemmäs.
#Miten me saamme hänet ylös? Tuleepa tästä vaivalloista. Turha kuitenkin valittaa – jos hän olisi tippunut alas asti, selitettävää olisi ollut tuplasti enemmän#, Paarmatassu ajatteli, ja huokaisi syvään. Jos paikalle sattuisi joku, he voisivat olla entistä pahemmassa pulassa.

//Tuntuipa oudolta kirjottaa tätä, siksi vähän kämäinen tarina, seuraava on varmaan sitten helpompi. Olis hauskaa jos joku Vuoristoklaanilainen jatkais tätä!^^ Mutta jatkan toki itse tarvittaessa.

Muutama auringonnousu sitten Hiljaisuuspentu ja Leijonapentu oltiin nimitetty oppilaiksi. Olin jäänyt pentutarhaan yksinäisyyden keskelle. Tai olihan minulla Laikkupentu ja Tiikerisydän, mutta he olivat tylsiä kuin etanat. Etanoiden kanssa ei katsos voi leikkiä hippaa eikä sammalpalloa, eikä niiden kanssa voi karata leiristä tai ärsyttää klaaninvanhimpia eikä leikkitapella eikä… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta tuota tarkoitan sillä, että he ovat kuin etanoita. Liian rauhallisia minulle. Minä haluan olla klaanin suurin soturi, nousta varapäälliköksi ja sitten taas päälliköksi. Haluan johtaa koko metsää ja repiä korvat päästä niiltä jotka yrittävät suistaa minua vallasta. Eikä sellaista voi tapahtua jos en harjoittele pennusta asti, eihän.
Niinpä päätin harjoitella yksin. Mietin hetken miten se onnistuisi, kunnes sain ajatuksen. Keräsin voimani ja hyppäsin päin irtonaista oksaa pentutarhan lattialla. Loikkani osoittautui kuitenkin liian lyhyeksi ja tömähdin vatsalleni maahan. Pudistelin laikukkaan turkkini puhtaammaksi ja yritin uudestaan. Tällä kertaa tulin hieman lähemmäksi oksaa, mutta en kuitenkaan tarpeeksi lähelle käydäkseni oksan kimppuun.
Kun nousin pystyyn ja olin kävelemässä lähtöpaikalle, huomasin vasempaan etutassuuni sattuvan. Nostin tassua nähdäkseni mikä siihen oli tarttunut. Tunnistin piikikkään kuusenneulasen, joka oli kylläkin tavallista isokokoisempi. Nilkutin emoni luokse ja olin juuri miukumassa tuolle, että minulla meni piikki tassuun, kun tulin ajatelleeksi, ettei suuri soturi tietenkään tekisi niin. Niinpä päätin suunnistaa parantajan pesälle omin avuin, mikä oli selvästikin huono ajatus, sillä jäin leirin suuaukolta syöksyvän partion jalkoihin. Partion jäsenet näyttivät pelokkailta, ja ihmettelin mitä kummaa oli tapahtunut. Päätin kuitenkin ensin käydä pyytämässä apua neulasen poistoon, koska jos sattui polkuanturaan, olisi huomattavasti vaikeampaa lähteä tutkimaan mitä partio oli niin kovasti pelästynyt.

//joku Kuutamoklaanilainen jatkamaan tästä?

Sorasydän katsoi Aaltotähteä, kun tämä asteli ulos pesästään Sarapentu ja Lehti aivan kintereillään. Hän seurasi kuinka Sarapentu luikki emonsa luokse. Tuiskuturkki nappasi pennun aivan vatsansa suojiin ja sanoi jotakin pennulle kireän oloisena, mihin mustaturkkinen naaras vastasi luimistaen korviaan ja laskemalla katseensa maahan. Sorasydän ei kauaa kerennyt tutkailemaan katseellaan kaksikkoa, kun Aaltotähden kovaääninen kutsuhuuto kaikui pitkin Vuoristoklaanin aukiota ja sai kaikkien huomion kiinnittymään kolliin. Valkoruskea naaras kääntyi itsekkin päällikön puoleen.
“Kuten varmasti moni huomasikin, on tämä erakko tullut leiriimme”, Aaltotähti aloitti ja vilkaisi vieressään hieman kyyryssä seisovaa Lehteä, joka piti katseensa tiukasti edessäpäin. Pentu ei katsonut ketään silmiin vaan tuntui paremminkin katsovan kaikkien ylitse.
“Lehti on päättänyt liittyä klaaniimme ja päätökseni on se, että niin myös tulee tapahtumaan. Lehti tunnetaan nykyään Lehtitassuna ja hänen mestarinaan toimii Mutakoipi. Uskon, että Mutakoipi tulee oikeudenmukaisuudellaan ja uskollisuudellaan kouluttamaan nuoresta Lehtitassusta vahvan vuoristoklaanilaisen”, Aaltotähti naukui kuuluvalla äänellä saaden monet kissat hiljaa kuiskuttelemaan keskenään. Sorasydän vilkuili ympärilleen ja huomasi monien kissojen olevan selvästi vastaan sitä, että erakosta tulisi vuoristoklaanilainen ja noin vain päällikkö ottaisi erakkosyntyisen klaaniinsa. Mutakoipi sen sijaan näytti yllättyneeltä, mutta nousi kuitenkin nopeasti tassuilleen ja kiirehti kaikkien eteen. Ruskea kissa pysähtyi Lehtitassun eteen ja kumartui hieman, jotta pystyisi koskettamaan nuoremman kollin nenää. Lehtitassu näytti hämmästyneelle ja jopa hieman pelokkaalta, mutta varovaisesti hän kurkotti kaulaansa ja kosketti Mutakoiven nenää.
Sorasydän odotti hiljaisena, että uuden oppilaan onnitteluhuudot alkaisivat, mutta kaikki olivat aivan hiljaa. Hän vilkaisi Pisaraturkkia, joka katsoi eteenpäin hiljaisena eikä näyttänyt edes aikovan huutaa uuden oppilaan nimeä. Hän hieman luimisti korviaan ja siirsi sitten katseensa taas Aaltotähteen, joka katsoi kissoja viiruuntunein silmin. Hän ei varmasti ollut tyytyväinen vuoristoklaanilaisten reaktioon.
“Lehtitassu! Lehtitassu!” Sorasydän säpsähti aavistuksen. Sarapentu oli alkanut huutamaan kollin nimeä ja selvästi oli päässyt karkaamaan emonsa tiukasta otteesta. Naaraspennun silmät tuntuivat palavan, kun hän huusi ystävänsä uutta nimeä. Sorasydän katseli pentua hetken ennen kuin vilkaisi Lehtitassua, joka seisoi epämukavan oloisesti paikoillaan ja katsoi selvästi hämmentyneenä Sarapentua, joka hänen nimeään huusi.
“Lehtitassu!” hän lähti mukaan hieman epävarmasti ja tunsi samantien monien kissojen huomion kiinnittyvän häneen. Pisaraturkin katse hänen turkillaan tuntui kuumottavalta.
“Lehtitassu!” Pisaraturkkikin alkoi huutamaan hänen kanssaan, mikä sai hänen kasvoilleen nousemaan iloisen hymyn ja kollia katsoessaan, Pisaraturkkikin hymyili iloisesti ja jollain tavalla ylpeänäkin.

Huudot olivat vähitellen hiljentyneet ja kissat livahtaneet muualle. Vain Sorasydän ja Pisaraturkki olivat vielä paikoillaan hiljaisina omiin ajatuksiinsa uppoutuneina. Tuleva kuningatar kääntyi hiljaisesti vanhemman soturin puoleen ja katseli tätä vaitonaisena. Pitäisikö hänen vain kertoa kollille, miten asiat oikein olivat? Jos hän vain kertoisi odottavansa toisen pentuja ja toisi jotenkin ilmi, että pentuja ilmeisemmin tulisi olemaan kolme ja ne tulisivat syntymään ihan lähiaikoina. Mutta entä, jos Pisaraturkki ei ottaisi uutista hyvin vaan jättäisi hänet tämän koko asian kanssa yksin? Eihän hän voinut pakottaakaan kollia jäämään tai olemaan pentujen isä. Eiväthän he edes olleet kumppaneita…
“Onko kaikki hyvin?” oranssihtavan soturin huolestunut ääni keskeytti hänen ajatuksensa. Hän räpytteli silmiään ja nosti hieman katsettaan, jotta pystyi katsomaan toista silmiin. Pisaraturkki katsoi takaisin rauhattomana kurtistunein kulmin.
“Minun piti aikaisemmin kertoa sinulle jotakin, mutta sitten Aaltotähti keskeytti minut”, hän aloitti hermostuneena. Hänen häntänsä nyki paikoillaan, minkä selvästi myös Pisaraturkki huomasi.
“Koskeeko tämä sitä, kun olit parantajan pesässä?” kolli kyseli. Sorasydän nyökäytti päätään, mikä sai toisen nielaisemaan hermostuneena. Nyt heitä oli kaksi, joita jännitti, mikä sai hieman Sorasydämen kasvoille väreilemään hymyn.
“Uskoin tietäväni syyn jo ennen kuin meninkään puhumaan Taivasliljan kanssa, mutta halusin vain varmistaa”, Sorasydän aloitti uudelleen nieleskellen ja laskien katseensa maahan. Vanhemman kissan huomio hänessä tuntui polttavalta.
“Hän kertoi, että todennäköisesti odotan kolmea pentua ja tulen aivan lähiaikoina saamaan heidät. Sinä olet heidän isänsä, Pisaraturkki”, hän naukui ääni vapisten ja nosti katseensa kolliin, joka katsoi häntä hämmentyneenä silmät laajentuneina. Kolli ei sanonut mitään, joten Sorasydän hieman luimisti korviaan. Olisihan hänen pitänyt tietää.. Ei tällaista asiaa voinut kertoa noin vain eikä Pisaraturkilla ollut minkäänlaista syytä jäädä hänen vierelleen tämän asian kanssa.
“Tiineenä? Mahdollisesti kolme pentua?” Pisaraturkki toisti. Kollin katse oli tyhjä eikä hän näyttänyt ymmärtävän edes koko tilannetta. Hän nousi ylös ja pudisteli päätään,
“En pysty tähän juuri nyt.”
“Et pysty tähän juuri nyt? Mitä tuo tarkoittaa?” Sorasydän kysyi hämmentyneenä ja siristynein silmin tuijotti vieressään seisovaa kollia, joka näytti purevan hammasta, kun kääntyi hänen puoleensa.
“Tarkoitan, etten pysty tähän juuri nyt. Anna minulle aikaa miettiä tätä, jooko?” kolli lähes kuiskasi ja kosketti hellästi hänen otsaansa ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan kohti sotureiden pesää jättäen hänet istumaan siihen yksin. Hän sanattomana katseli kollin menoa niin kauan, kun tuosta ei näkynyt enää edes hännänpäätä. Henkäisten hän antoi kyntensä liukua ulos ja tehdä kallioon kynnenjäljet.

Kuu oli kulunut nopeasti ohi eikä Sorasydän tai Pisaraturkki olleet sanoneet mitään toisilleen. Sorasydän oli päättänyt muuttaa pentutarhaan ja saanut valmiiksi asetellut sammaleet itselleen. Hän oli halunnut muuttaa pentutarhaan mitä pikimmiten, koska uskoi pentujensa syntyvän aivan muutaman päivän sisällä ja, koska käveleminen oli alkanut jo vaikeutumaan ja hänen vatsastaan oli tullut todella iso sekä hän ei halunnut törmätä oranssiturkkiseen kolliin, joka ilmeisemmin teki aivan samaa hänen kohdallaan. Kolli tuntui liikkuvan vain silloin aukiolla, kun ei nähnyt häntä ja selvästi yritti olla törmäämättä häneen. Kollin onneksi hän oli pentutarhassa eikä kunnolla pystynyt liikkumaan, joten eipähän tuon tarvinnut häntä paljoa nähdä. Hän oli myös nopeasti huomannut, että Pisaraturkki oli yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman kiireisen viimeaikoina, jotta tuolla olisi hyvä syy olla näkemättä häntä. Kolli oli hakeutunut mahdollisimman moneen partioon ja tuntui aina olevan poissa leiristä tai sitten palaavan vasta, kun oli jo pimeää ja hän oli jo nukkumassa.
“Tarvitsetko sinä mitään Sorasydän?” Tuiskuturkin ääni hetkahdutti hänet ajatuksistaan ja sai naaraan katseen kulkeutumaan puhtaanvalkoiseen naaraaseen, joka seisoi pentutarhan suuaukolla ja katsoi häntä odottavaisena.
“En minä mitään tarvitse. Kiitos kuitenkin kysymisestä”, hän vastasi toiselle kuningattarelle, jonka pennuista tulisi aivan lähiaikoina oppilaita. Tuiskuturkki nyökäytti päätään pieni hymy huulillaan ja kulkeutui sitten ulos pesästä. Sorasydän katsoi naaraan perään huokaisten ja laski päänsä etutassujensa päälle masentuneena. Kaikilla muilla tuntui olevan koko ajan tekemistä eikä kukaan ollut tullut kunnolla häntä tervehtimään, muttei hän tietenkään voinut ketään pakottaakaan tänne. Muilla oli omat elämänsä.. Kohta hänellä sentään olisi mahdollisesti kolme ihanaa karvapalloa, joiden kanssa hän saisi olla. Hän oli innoissaan eikä malttanut odottaa, että pääsisi näkemään pentunsa ja opettamaan heille elämästä ja kaikesta mahdollisesta.

Ilta saapui Kanjoniin ja vei kaiken värin mukanaan ja jätti vain pimeyttä ympärilleen. Sorasydän oli käpertynyt sammalpedilleen ja oli melkein nukahtamaisillaan, mutta sitten kipuaalto pyyhkäisi hänen ruumiinsa läpi saaden naaraan silmät avautumaan ja koko kehon jännittymään. Hän nielaisi hermostuneena ja yritti jaloilleen siinä kuitenkaan onnistumatta.
“Sorasydän? Sorasydän onko kaikki kunnossa?” Kaunokirjon ääni helisi hänen korviinsa huolestuneena. Toisen kuningattaren siniset silmät loistivat pimeässä ja heidän katseidensa kohdattua, Kaunokirjo ponkaisi jaloilleen ja suunnisti nopeasti pentutarhan suuaukolle ja katosi yhtä nopeasti ulos.
Tuiskuturkki oli noussut jaloilleen ja kulkeutui hänen vierelleen. Vaaleaturkkinen naaras kosketti varovaisesti hännällään hänen vatsaansa, mikä tuntui saavan Sorasydämen hieman rauhoittumaan.
“Kaunokirjo tuo aivan pian parantajat tänne auttamaan sinua. Hengitä rauhassa sillä välin, kun vien pennut pois edestä”, Tuiskuturkki kertoi rauhallisella äänellä, mihin Sorasydän vastasi epäselvällä muminalla ja pään nyökäytyksellä. Puhtaanvalkoinen kuningatar kulki ripeillä askelilla omien sekä Kaunokirjon pentujen luokse ja herätteli nämä ja pentujen herättyä, hän ohjasi heidät ulos pentutarhasta, jotta he eivät olisi Taivasliljan ja Huurrekukan edessä.
Muutaman silmänräpäyksen päästä Taivaslilja ja Huurrekukka pöllähtivät pentutarhaan mukanaan monia yrttejä sekä keppi, jota purra. Kaksikko asettuivat hänen luokseen ja ojensivat kepin hänen tassuihinsa sekä antoivat kitkerän makuisia yrttejä, jotka Sorasydän söi pahasta mausta huolimatta. Hän nappasi kepin hampaisiinsa ja yritti hengittää rauhallisesti.

Monen ponnistuksen jälkeen hänen vatsansa vierellä makasi kolme tervettä pentua, kaksi naarasta ja yksi kolli. Ne silmät kiinni hapuilivat lähemmäs hänen vatsaansa ja yrittivät pikkuruisilla tassuillaan saada maitoa. Sorasydän katsoi pentujaan väsynyt hymy kasvoillaan. Kolmikko olivat kauniita ja väritykseltään kaikki muistuttivat häntä ja Pisaraturkkia. Kollipentu ja toinen naaraspentu näyttivät aivan hänen pieniltä kopioilta, koska olivat väritykseltään valkoruskeita, mutta kolmas pentu muistutti eniten isäänsä oranssin turkkinsa takia. Taivaslilja ja Huurrekukka olivat lähteneet pois pesästä ja antaneet hänelle oman aikansa olla pentujensa kanssa ennen kuin vasta huomenna tarkastaisivat pennut paremmin. Kaunokirjo ja Tuiskuturkki pentuineen palasivat pesään ja, vaikka uudet pennut kiinnostivatkin heidän pentujaan, kaksi kuningatarta pitivät muut heidän luotaan kauempana. Sorasydän oli kiitollinen, että hän sai oman rauhansa kaikilta ja sai vain itsekseen ihastella kolmea täydellistä pentuaan.
*Sinusta tulee Keltapentu*, hän päätti katsoessaan oranssia naarasta, jonka turkissa oli isoja mustia laikkuja, jotka peittivät suurimman osan tuon turkista jyräten oranssin alleen. Keltapennulla oli kaunis vaalea rinta, jonka tämä oli perinyt häneltä. Hän hieman hymyili ja käänsi katseensa sitten ainoaan kollipentuun, joka oli jo nukahtanut.
*Siilipentu*, hän mietti. Kolli oli aikaisemmin osoittanut olevansa hyvinkin piikikäs ja sisukas pentu, kun oli ryöminyt innolla lähemmäs hänen vatsaansa. Kollista varmasti tulisi isompana vahva taistelija. Siilipennun turkki oli lyhyttä ja väritykseltään valkoinen, mutta siinä oli isoja likaisenruskeita laikkuja.
Viimeinen pentu oli kauniin vaaleanruskea, lähes keltaturkkinen ja turkin seassa oli hieman tummempia raitoja. Naaraalla oli myös valkoinen rinta niin kuin Keltapennullakin ja vaalea kuonon ympärys. Perhospentu kuulosti täydelliseltä nimeltä hänelle. Sorasydän hymähti hiljaisesti ja kiersi häntänsä pentujensa lämmitykseksi, jonka jälkeen sulki silmänsä ja nukahti nopeasti.

“Emo eikö uusia pentuja saisi mennä jo katsomaan? Haluaisin leikkiä heidän kanssa”, Aurinkopennun kimakka ääni tunkeutui Sorasydämen uniin ja pian avattuaan silmänsä, hän huomasi oranssin kollin seisovan lähellä häntä. Kollin katse oli kuitenkin suuntautunut Tuisketurkkiin ja tuo tuijotti naarasta suoraan silmiin.
“Vastaus on vieläkin ei Aurinkopentu”, Tuiskuturkki vastasi katsellen pentua yhtä voimakkaasti silmiin kuin tuokin teki.
“He ovat aivan liian pieniä leikkimiseen ja muutenkin olet paljon isompi kuin he.”
Aurinkopentu napautti maata hännänpäällään ärsyyntyneenä ja loikki sitten kiusaamaan kahta sisarustaan ulos aukiolle. Tuiskuturkki katsoi pentunsa perään huokaisten ja kääntyi sitten hänen puoleensa pahoittelevasti hymyillen.
“Emmehän me herättäneet sinua?”
“Ette toki”, hän vastasi hymyillen väsyneenä ja venytteli paikoillaan saaden Keltapennun heräämään ja kiemurtelemaan lähemmäs hänen vatsaansa.
“En tiedä mitä tehdä Aurinkopennun kanssa.. Hän on aina niin vahvatahtoinen ja haluaa, että kaikki menee hänen mukaansa. Onneksi sentään heistä tulee piakoin oppilaita ja hän saa kohdistaa energiansa muihin asioihin kuin muiden kiusaamiseen”, puhtaanvalkoinen naaras kertoi huokaisten. Sorasydän katsoi Tuiskuturkkia osaamatta sanoa mitään. Tulisiko hänenkin pennuistaan samanlaisia vahvatahtoisia ja haastavia persoonia niin kuin Aurinkopennusta?
“Uskon, että soturikoulutus todella auttaa häntä rauhoittumaan”, hän naukaisi vastaukseksi. Hän nousi ylös ja vilkaisi toista kuningatarta,
“Voisitko hetken katsoa pentujeni perään, kun menen hakemaan tuoresaalista?”
“Toki toki, mene vain”, Tuiskuturkki hymähti ja heitti hänelle hymyn, mihin hän vastasi, jonka jälkeen tassutteli lähemmäs pentutarhan suuaukkoa. Hän nopeasti vilkaisi taakseen pentuihinsa, jotka hieman vikisivät, kun eivät tunteneet hänen lämpöään.
*Kyllä Tuiskuturkki heidän peräänsä katsoo ja varmistaa, ettei heille käy mitään sinä aikana, kun olen poissa..*, hän vakuutteli itselleen ja loikki sitten pesän suuaukolle ja oli juuri astumassa ulos, kun tömähti jotakuta päin. Ihmeissään hän otti askeleen taaksepäin ja nosti katseensa Kieppumyrkyyn, joka seisoi hänen edessään yhtä yllättyneenä kuin hänkin.
“Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi ihmeissään. Kieppumyrsky jännittyi silminnähden ja käänsi katsettaan pois hänestä hermostuneen oloisena.
“No jos tosiaan haluat tietää niin.. taisipa sattua niin, että minäkin olen viimeisilläni tiineenä”, Kieppumyrsky kertoi hymähtäen huolettoman oloisena, vaikka naaraan ruumiinliikkeet kertoivatkin aivan toista. Sorasydän tuijotti sisarustaan hämmentyneenä eikä voinut olla huomaamatta kuinka hermostuneelta toinen näytti. Kieppumyrskyn hännänpää nyki ja hän kaikilla tavoilla yritti olla katsomatta häntä silmiin.
“Sinäkö tiineenä?” hän kysyi häkeltyneenä tapittaen siskoaan edessään.
“K-kyllä. Ei se ollut oikein suunnitelmissa, mutta tässäpä sitä ollaan”, Kieppumyrsky naukaisi ja varovaisesti kohtasi hänen katseensa,
“Sinähän halusit pentuja ja sait ne.. Eikö niin? No minulla olisi ehdotus..”
“Minkälainen ehdotus?”
“En halua näitä pentuja.. Jos olisit kunnon sisarus, ottaisit heidät hoivaasi”, Kieppumyrsky sanoi ja katsoi häntä varautuneena. Sorasydän katsoi siskoaan äimistyneenä. Kieppumyrskykö oikeasti ehdotti, että antaisi pentunsa hänelle ja hän kasvattaisi heidät?
“Sorasydän kiltti! Minusta ei ole emoksi enkä olisi roolimalli.. En halua olla huono esikuva heille enkä halua kohdella heitä huonosti vain siksi, etten osaa hoitaa heitä.”
Ilme kilpikonnakuvioisen naaraan kasvoilla oli aneleva ja lähes hysteerinen. Sorasydän katsoi siskoaan ja nielaisi hermostuneena. Ei hän voinut eitäkään sanoa.. Jos tosiaan toinen halusi, että hän tulisi kasvattamaan myös tämän pennut, ei hänellä ollut sydäntä sanoa ei.
“Selvä sitten.. Mutten voi luvata, että minäkään osaisin heitä kasvattaa kunnolla.”

Ääniä. Ääniä ja se ihana tuoksu, joka kutitti nenää. Mieleni halusi sitä kohti. Mutta en päässyt.
-Mrrr! pääsi suustani. Säikähdin kamalasti. Lähtikö minustakin ääni? Vastaukseksi kuului taas sitä samaa tuttua, ja ihanan pehmeää ääntä. Joku tönäisi minua. Sitten maistoin taas sen hyvän ja ihanan maun. Se oli niin hyvää!
Mutta nyt vasta huomasin yhden asian: missä minä olin? Mikä tämä paikka oli? Hapuilin tassullani eteenpäin. Tassu tömähti johonkin kovaan. Tassuun sattui.
-Miau, pääsi taas suustani. Minähän osasin päästää ääniä! Yritin taas uudestaan:
-Miaau! Mrrauu!
Oho! Ääntely oli siistiä! Joku tökkäsi minua taas. Se ei ollut sama lempeä olento, vaan joku paljon ikävämpi.
-Lopeta! miukaisin. Se ääni oli jo niin kova, että hyvä maku katosi. Jokin iso liikahti vieressäni. Mutta hei! Minähän osasin äännellä ihan oikeita sanoja!
-Emo! huudahdin taas. Mikä oli muuten emo? Yritin miettiä, kun yhtäkkiä joku vastasi:
-Mitä pikkuiseni?
Ääni oli pehmeä. Se kuului varmasti sille muutenkin lempeälle ja hyvänmakuiselle. Olikohan tuo olento emo? Ehkä se oli emo!
-Minulla... änkytin. Mikä se tunne oli? Ihan kuin pistelisi ja tärisyttäisi...
-Kerro vain, pentu pieni, se olento sanoi taas. Olin ihan varma, että se olento oli emo. Mutta en ollut varma, koska maailam oli ihan musta ja pimeä. Miksi se muuten oli musta ja pimeä? Kuuluiko sen olla musta ja pimeä? Miltä emo näytti?
Ajatukset (Ajatukset, onpa hassu sana!) pyörivät mielessäni. Minusta tuntui, että maailma ei ollut pimeä. Jos oli kerran hyviä makuja ja ääniä, niin miksi kaikki oli pimeää?
Nyt huomasin täriseväni jo tosi paljon. sen huomasi ilmeisesti emokin, sillä hän pukkasi taas hellästi. Kohta olin taas pehmeän ja lämmön ympäröimänä.
Mutta sitten tunsin, että toisella puolellanikin oli joku. Olikohan se toinen emo? Ei, ei se ollut. Emo oli paljon isompi. Voisinhan minä katsoa...

Hui! Maailma oli valoisa! Silmiin sattui, joten suljeuduin taas pimeyteen. Mutta halusin taas nähdä valoa, avasin silmät uudelleen. Nyt siristelin hiukan, niin totuin valoon. Oikeasti se oli aika himmeä, mutta äsken olin ollut vielä pelokkaampi. Nyt olin rohkea!
Nyt vasta muistin, miksi olin halunnut avata silmät: Olin halunnut nähdä emon ja toisen olennon! Käänsin katseeni varovasti ylöspäin. Emo katsoi minua lempeästi takaisin. Katselin emoa ihan hiljaa. Emolla oli hassun väriset, kiiltävät silmät... Ne taisivat olla... Siniset! Ja sitten valon väriä, eli tosi vaaleaa ja sitten vielä pimeyden väriä...
Sitten katsoin myös viereeni. Vieressäni oli pieni, tai oikeastaan yhtä iso kuin minä olento, jolla oli vielä silmät kiinni. Ehkä se oli...
-Avasit silmäsi kultapieni, ääni keskeytti ajatukseni. Se oli emo, joka katseli yhä minua.
-Emo, kuka tuo toinen on? kysyin. Emo näytti aika isolta ja viisaalta, joten ehkä hän tietäisi.
-Tuo toinen on sinun veljesi Siilipentu ja tuolla kauimpana on siskosi Perhospentu. Sinä olet Keltapentu, emo kertoi.
Liikautin päätäni. Nyt näin myös sen toisen... Perhospennun, joka makasi lähimpänä emon päätä. Perhospentu ja Siilipentu haisivat ihan emolta, mutta lisäksi oli vielä muitakin hajuja.
-Emo, paljon on täällä hajuja, tokaisin. Emo teki sitä hassunkuuloista ääntä ja kertoi:
-Täällä on myös muita kissoja. Tuolla ihan kauimpana on Kaunokirjo ja hänen pentunsa. Lisäksi on vielä Tuiskuturkki ja hänen pentunsa.
Nyökkäsin. Nyt minulle selvisi, että me kaikki olennot olimme kissoja. Ja lisäksi me vähän pienemmät olimme pentuja.
-Hoau, pääsi suustani. Minua unetti. Emo työnsi pääni hellästi takaisin pehmeään alustaan. Suljin silmäni.
Tämä päivä oli ollut jännittävä. Sitten nukahdin.

Lumihäntä painautui klaanin katseiden edessä matalaksi. Tiikerikuu näytti huomanneen sen, ja kolli hiipi varovasti lähemmäksi. Juuri kun tämä oli saavuttamassa Lumihännän, Sadesydän tökkäsi Tiikerikuuta kauemmas. Valkoinen naaras virnisti kollille, ja kiskoi tämän hampaillaan lähemmäksi itseään. *Röyhkeä karvapallo*, Lumihäntä ajatteli happamasti. Yht’äkkiä Kaislapentu viipelsi pentutarhasta, ja rikkoi hiljaisuuden: ”Emo! Katso mitä löysin!”
Pienen pennun hampaissa roikkui märkä sammal joka tiputteli verta maahan. Hetkinen. Verta? Lumihäntä, ja kaikki muut katsahtivat pennun sammlta.

Lumihäntä heräsi huohottaen, ja katsahti pentujaan, jotka nukkuivat tyytyväisinä. *Voin varmaan lähteä kävelylle*, hän ajatteli.

Metsä oli juuri herännyt, ja lintujen laulu kaikui ympärillä. Purot, joita oli Puroklaanin reviirillä paljon, solisivat. Kaikki oli hyvin kunnes ääni, kova ääni kuului hänen takaataan. Hän oli ajautunut ukkospolulle!

5 luku

-Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen! Aaltotähti kohotti kuononsa kohti taivasta ja ulvaisi.

*Voi juku! Minun opppilasmenoni!*

Vuoristoklaani virtasi ulos pesistään iloisesti mouruten ja häärien siellä täällä. Emo vetäisi minut lähemmäs ja alkoi nuollla kiivaasti sojottavia karvatuppojani Aurinkopennun kanssa käymäni leikkitappelun jälkeen. En vastustellut koska halusin näyttää edustavalta. *Kukapa ei haluaisi?*

Ruusupentu istui kiltisti silmät loistaen. Jänisloikka oli pinkonut paikalle ja oli aloittanut ainoan poikansa kiivaan siistimisen. Klaani oli asettunut paikoilleen ja muutama soturi oli väläyttänyt minulle hilpeän hymyn. Tärisin hännänpäähäni saakkka ja nuuhkin lehtikadon koleutta nänä täristen innnosta. Olimme kaikki siististi suittuja kun Aaltotähti oli nyökännyt hyväksyvästi ja katsoen klaania silmät välkkkyen.

-Aurinkopentu, tule tänne. Aaltotähti naukaisi juhlallisesti.

Aurinkopentu loikki Aaltotähden eteen lihakset väreillen naha allla.

*Hän on isompi kuin minä!*

-Aurinkopentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnnetaan Aurinkotassuna. Ampiaispistos, olet valmis saamaan opppilaan. Välitä tälle viisautesi ja kurisi.

Aurinkopentu värisytti ärtyneenä viiksiään kun sai mestarikseen klaanin ankarimman kissan, hän kuitenkin loikki koskettamaan neniä Ampiaispiston kanssa.

Emo nyökkäsi tyytyväisenä ja supatti jotakin Jänisloikalle joka nyökkkäsi kohti päälllikköä.

-Ruusupentu tule tänne. Aaltotähti käski.

Kosketin sisaren korvaa rohkaisevasti. Ruusupentu lähti tärisevin askelin ja pysähtyi lopulta Aaltotähden eteen.

-Ruusupentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnnetaan Ruusutassuna. Purojuova, olet valmis saamaan opppilaan. Sinusta tulee Ruusutassun mestari. Aaltotähti julisti.

Ruusupentu väläytti mestarilleen helpottuneen hymyn kun tämä joutui kumartumaan koskettaakseen neniä pienen naaraan kanssa. Värähdin innostuksesta kun Aaltotähti käänsi katseensa minuun.

-Sarapentu tule... Aaltotähti aloitti.

Pinkaisin salamana hänen eteensä pöllyyttäen sammalta Ampiaispiston päälle jolloin naaras sähisi harmissaan.

-...Tänne. Aaltotähti lopetti huvittyneen hämmästynyt ilme kasvoillaan.

-Sarapentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Saratassuna. Tomukukka, sinusta tulee Saratassun mestari. Aaltotähti maukaisi.

Tomukukka lähestyi minua kissajoukon perältä. Käpäläni kihisivät innostuksesta joten hyppelehdin Tomukukan eteen ja hyppäsin vielä kerran koskettaakseni neniä naaraan kanssa.

-Taistele, Susisydän! Kohta se on ohi, ja sinulla on kolme pentua, musta kolli kaanusti.
-Tammiturkki... Apua! Susisydän parkaisi. Tiikerisydän kumartui ystävänsä ylle ja siltitti tämän selkää hännällään. Se toi vähän helpotusta, kipu oli niin sietämätön. Sammalpuro istui vieressä ja katseli joukkoa hiljaa. Vaikka tämä ei tehnytkään mitään, kokeneen soturin läsnäolo toi rohkeutta.
-Ensimmäinen, taistele! Tammiturkki kannusti. Naaras kiljui kivusta. Kuiskauspyyntö, hänen kumppaninsa raapi kynsillään maata. Ensimmäinen pentu oli jo melkein maailmassa. Sen tunsi. Sitten hirveä, sietämätön kipu. Keppi rasahti katki. Ensimmäinen pentu oli maailmassa.

-Toinen tulee! Tammiturkki kertoi. Susisydämen vauhkot silmät pyysivät Kuiskauspyyntöä lähelleen.
-Minä olen tässä, ihan vieressäsi, Kiuskauspyyntö sanoi hiljaisella äänellä pesän suulta. Susisydämen tuska helpotti hiukan. Mutta kohta se nousi taas pilviin. Naaras kirkui, kun hänen toinen pentunsa pääsi maailmaan.

Kolmannen pennun syntymä oli kaikkein kipein ja tuskaisin. Neljäs keppi oli jo katki, ennen kuin pentu oli syntynyt. Tammiturkki vilkaisi Sammalpuroon.
-Se on väärinpäin, hän sanoi hiljaa. Sammalpuron silmät pyöristyivät.
-Tähtiklaani häntä auttakoon.
Naaras laski päänsä ja nuoli toista pennuista. Pentu oli musta ja miukui säälittävästi. Sen tabbykuvioinen sisko oli ihan hiljaa. Susisydän ähkäisi. Tammiturkki, Kuiskauspyyntö ja parantajaoppilas Lehtitassu hääräsivät tämän ympärillä. Susisydän kirkui taas.
-Sain sen oikeinpäin, parantaja huokaisi. Hän silitti hännällään Susisydämen selkää.
-Olet ollut rohkea tyttö. Mutta sinun pitää vielä taistella, hän sanoi. Tuskasta vauhko naaras nyökkäsi. Hän sulki silmänsä ja pinnisti...

-Se ei hengitä, Tammiturkki sanoi painaen päänsä. Kuiskauspyyntö ärisi.
-Auta poikaani. Hän ei voi olla kuollut, tämä karjui. Tammiturkki pudisti päätään.
-Ei ole mitään mahdollisuuksia, tämä maukui. susisydän oli liian väsynyt puhuakseen, mutta hänestä huokui tuska - Sekä henkinen, että fyysinen. Joukko oli ihan hiljaa. Vain iltaisen metsän humina ja pienten pentujen miukuna rikkoi hiljaisuuden.
-Mutta teillä on kaksi tervettä pentua. Tehkää heidän hyväkseen kaikkenne, Tammiturkki sanoi hiljaa. Susisydän nyökäytti päätään hiljaa.

-He tarvitsevat nimet, Susisydän ähkäisi hetken päästä. Kuiskauspyyntö nyökkäsi.
-Jätän teidät rauhaan, Tammiturkki sanoi ja poistui pentutarhasta, jättäen perheen keskenään.
-Kollin nimi on Leijonapentu. Hän taisteli, mutta... naaraan ääni särkyi. Kuiskauspyyntö kietoi häntänsä tämän häntään.
-Leijonapentu on kaunis nimi. Sen hän ansaitsee, Kuiskauspyyntö kuiskasi.
He olivat hetken hiljaa. Kaksi elossa olevaa pentua imivät maitoa hiljaa vikisten. Susisydän kehräsi hiljaa.
-Tabbukuvioinen voisi olla Iltapentu? Kuiskauspyyntö ehdotti. Pennun emo nyökkäsi.
-Ja viimeinen on Toivepentu, Susisydän lopetti.
Toivepentu miukui hiljaa. Hänen aikansa oli tullut.

// Tässä alotus! Kerto enemmän kyllä Susisydämmestä, mutta ihan sama xdd

Oli jo keskiyö, kun Sorasydän oli säpsähtänyt hereille kuullessaan Kieppumyrkyn hiljaisen valituksen. Hän oli nopeasti ymmärtänyt, että kilpikonnakuvioinen naaras oli synnyttämäisillään ja nopeasti hän oli herätellyt Kaunokirjon ja pyytänyt tätä hakemaan kaksi parantajaa ja raidallisen naaraan lähdettyä hakemaan Liljataivasta ja Huurrekukkaa, oli Sorasydän pujahtanut sisaruksensa vierelle ja oli yrittänyt kaikilla keinoilla rauhoitella tätä. Hän oli laskenut häntänsä toisen kyljen päälle ja kuiskutellut Kieppumyrskylle rauhoittavia sanoja ja toivonut sydämensä pohjasta, että ne olivat rauhoittaneet kivusta ulisevaa naarasta edes jollain tasolla. Hän oli seurannut silmät laajentuneina kuinka Huurrekukka ja Taivaslilja olivat lähes rynnänneet pentutarhaan ja nopeasti hänkin oli kaksikkoa väistänyt. Kieppumyrskylle ojennettiin keppi ja yrttejä, jonka jälkeen Huurrekukka oli sanonut jotakin Taivasliljalle, mihin vaaleanharmaa laikkuinen parantajaoppilas oli vastannut päätänsä nyökäyttäen. Sorasydän ei ollut edes huomannut kuinka Kaunokirjo oli palannut pesään ja hakenut kolme pentuaan mukanaan, jottei nuo olleet edessä. Kolme pentua olivat väsymyksestä huolimatta olleet todella kiinnostuneita Kieppumyrskystä ja tämän tulevasta pennusta. Sorasydän oli palannut takaisin nykyhetkeen, kun kimakka miukaisu rikkoi raastavan hiljaisuuden. Hän keskitti katseensa takaisin sisarukseensa, jonka mahan vieressä makasi hiekanvaalea pentu, joka ääni kimakkana mönki lähemmäs emonsa puolipitkää turkkia ja hapuili pikkuruisilla tassuillaan Kieppumyrskyn vatsaa.
Sorasydän katsoi ihastuneena kuinka hänen sisaruksensa katsoi jonkin aikaa pentuaan kasvot sulaneena lempeään hymyyn. Jokin toisen rakastavassa katseessa sai Sorasydämen siirtämään katseensa omalle sammalpedilleen, jonka päällä hänen kolme pentuaan nukkuivat toisiaan vasten käpertyneinä. Hymähtäen hän nousi tassuilleen ja hiljaisesti kulki omien pentujensa luokse ja asettui varoen heidän viereensä makaamaan. Lempeillä liikkeillä hän veti kolmikkoa lähemmäs lämpimää vatsaansa vasten ja suki noiden päitä, mikä sai Keltapennun hieman nostamaan päätään ja räpyttelemään silmiään uneliaana.
“Emo?” pentu miukaisi hiljaa lähes hämmentyneen oloisena. Sorasydän hymyili oranssimustalle pennulleen ja pudisteli päätään samalla, kun suki tuon turkkia,
“Mene vain takaisin nukkumaan, ei ole mitään hätää.”
Keltapentu tutkaili häntä isoilla kellertävillä silmillään jonkin aikaa, kunnes laski päätään ja ummisti silmänsä takaisin kiinni.
“Ei mitään hätää pikkuinen, emo on tässä”, hän kuiskasi pennulleen ja kiersi häntänsä kolmikon ympärille suojelevasti. Hänen pienet pentunsa.
Hän oli niin uppoutunut ajatuksiinsa katsellessaan pentujaan, ettei huomannut toiselta puolella olevan Kieppumyrskyn polttavaa katsetta turkillaan. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli siskoaan ja huokaisten vilkaisi pientä kiemurtelevaa karvapalloa, joka hamusi lähemmäs häntä. Naaras pudisteli päätään ja nousi ylös saaden vihdoin Sorasydämen katseen itseensä.
“Minne sinä olet menossa?” hän kuiskasi hiljaa ja samalla tutkaili siskoaan katseellaan. Kieppumyrsky vastasi katseeseen huokaisten.
“Pois. Mehän sovimme, että sinä huolehtisit hänestä.”
“Sinähän juuri vasta sait hänet! Mikset jäisi yön yli ja lepäisit? Synnyttäminen ei ole koskaan helppoa ja kehosi tarvitsee lepoa. Lupaan huolehtia hänestä heti huomenna, jos todella sitä haluat”, Sorasydän sanoi maanittelevasti. Huolestuneena hän katsoi siskoaan anelevasti. Jos tosiaan pennun hänelle antaminen oli Kieppumyrskyn päätös, kyllä hän sen ymmärtäisi, mutta eihän juuri synnyttänyt naaras voinut heti lähteä muualle! Kieppumyrsky puri hammasta ja korvat luimussa nyökäytti päätään ja kävi takaisin maaten.
“Sinä lupasit huolehtia hänestä”, toinen sihahti ja laski päänsä etutassujensa päälle. Sorasydän nielaisi hermostuneena. Ei hän tietenkään halunnut sisarustaan millään tavalla suututtaa varsinkaan tällaisessa tilanteessa! Hän vain halusi toisen parasta ja auttaa tätä kaikin mahdollisin tavoin ja jos se tarkoittaisi ylimääräisen pennun huolehtimista ja kasvattamista, olisi hän valmis tekemään sen. Hän silmäili sisarustaan vielä jonkin aikaa, kunnes lopulta hautasi nenänsä tassujensa suojaan ja sulki silmänsä. Valkoruskea naaras antoi unen viedä hänet mukanaan.

“Emo! Emo kuka tuo on?” Siilipennun äänekäs, jokseenkin hätääntynyt ääni herätteli Sorasydämen uuteen päivään. Hän avasi silmänsä ja räpytteli niitä hieman, jonka jälkeen käänsi katseensa Siilipentuun, joka oli päätynyt istumaan hänen etutassujensa väliin ja oli lähes liimautunut hänen rintaansa vasten.
“Kuka?” hän kysyi hämmentyneenä ja yritti saada tietoa esille valkoruskeasta kollista, joka näytti todella levottomalta. Sorasydän kurtisti kulmiaan ja, kun hän lopulta huomasi kollin tuijottavan jotain hänen vatsansa luona, siirsi hänkin katseensa sinne. Hän hieman henkäisi yllättyneenä, Kieppumyrskyn pikkuruinen pentu makasi siinä lähes täydellisen paikoillaan eikä näyttänyt edes elävän. Pelästyneenä hän kurkotti nopeasti pentua kohden ja tuuppasi tätä hellästi nenällään saaden pennut miukaisemaan vihastuneena ja ryömimään lähemmäs hänen vatsaansa. Helpottuneena hän huokaisi. Pennulla oli kaikki kunnossa.
“Hän on Kieppumyrskyn pentu”, Sorasydän kertoi samalla, kun käänsi päätään taas Siilipentua kohden, joka katsoi häntä hämillään.
“Jos se on Kieppumyrskyn pentu, miksei se ole hänen kanssaan? Missä Kieppumyrsky on?” kollipentu kyseli ja käänteli päätään yrittäen etsiä kilpikonnakuvioista naarasta, joka oli ilmeisemminkin kadonnut heti aamulla ja jättänyt pennun hänelle niin kuin olikin sanonut. Sorasydän huokaisi. Hän vilkuili pentutarhan suuaukolle päin toivoen näkevänsä sisaruksensa palaavan pentunsa luokse, vaikka hän hyvin tiesikin, ettei niin tulisi tapahtumaan. Kieppumyrsy oli jo tehnyt päätöksensä. Silti hän ei ymmärtänyt miten Kieppumyrsky pystyi vain jättämään vastasyntyneen pentunsa noin vain hänelle ja lähti heti kuin vain pystyi jatkamaan sotureiden tehtäviä. Eikö toisella tullut ikävä omaa pentuaan? Eikö Kieppumyrskyä vain kiinnostanut, vaikka hänen pentunsa olisikin pentutarhassa ja hän muualla?
“Tämä pentu tulee olemaan tästä lähdin meidän kanssamme”, hän lopulta vastasi pennulleen, joka oli tämän koko ajan tuijottanut häntä. Siilipentu kurtisti kulmiaan ihmeissään.
“Sinun ja sisaruksiesi pitää kohdella häntä hyvin. Ei ole hänen syynsä, että Kieppumyrsky ei juuri nyt pysty hoitamaan häntä. Ymmärräthän sinä Siilipentu?” hän naukui katsoen kollin samanlaisia silmiä kuin hänelläkin oli. Pennun silmät muistuttivat todella paljon hänen silmiään, mikä toi pienen hymyn hänen kasvoilleen.
“Ymmärrän emo”, Siilipentu naukui pieni hymy kasvoillaan ja käänsi huomionsa sitten hiekanvaaleaan pentuun, jonka nimeä Sorasydän ei vielä tiennyt. Ei Kieppumyrsky ollut kertonut hänelle pennun nimeä eikä hän edes uskonut, että juuri sotureiden tehtäviin palannut naaras ollutkaan edes miettinyt sitä. Hän nousi ylös ja pukkasi ainoan poikansa poskea hellästi,
“Tulen aivan kohta takaisin. Katsothan hänen peräänsä sillä välin?”
Siilipentu nyökytteli päätään innokkaana, mikä sai valkoruskean kuningattaren kasvoille leviämään huvittuneen hymyn. Hän loi kollipentuun kiitollisen katseen, jonka jälkeen kulki varmoin askelin pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos aukiolle, missä monet kissat vaihtoivat juuri kieliä. Vaikka olikin aikainen aamu, monet kissat odottelivat jo Myrskytuulen ilmestymistä aukiolle, jotta kolli pääsisi kertomaan ketkä lähtivät mihinkin partioon. Sorasydän luimisti hieman korviaan huomattuaan yhden aukiolla seisoskelevan kissan olevan Pisaraturkki. Kolli istui paikoillaan ja oli selvästi omissa maailmoissaan. Tuon oranssihtava turkki kiilteli vähäisissä auringonsäteissä ja kollin häntä laiskasti liikkui puolelta toiselle. Hän tuhahti ja siirsi katseensa pois kollista suoraan Kieppumyrskyyn, joka seisoi melko lähellä häntä.
“Kieppumyrsky!” hän huudahti saaden niin kilpikonnakuvioisen naaraan kuin Pisaraturkinkin katseen kiinnittymään itseensä. Hän loi kollille tyhjän katseen, jonka jälkeen kulki nopeilla askelilla sisaruksensa luokse, joka oli selvästi jännittynyt aloilleen.
“Sinähän lupasit kasvattaa hänet! Sinä lupasit!” naaras älähti pelästyneenä ja katsoi häntä vauhkoontuneella katseellaan. Sorasydän pysähtyi aloilleen hämmentyneenä ja tutkaili naarasta katseellaan sanattomana. Luuliko toinen tosiaan, että hän rikkoisi lupauksensa, jonka oli juuri eilen tehnyt? Ei hän tietenkään noin halpamainen ollut. Loukkaantuneena hän luimisti korviaan eikä voinut mitään viiruuntuville silmilleen.
“En tullut tänne palauttamaan pentuasi!” hän sihahti vihastuneena ja häntä ärsyyntyneenä nykien hän jatkoi,
“Et kertonut poikasi nimeä, joten ajattelin tulla kysymään sitä. Vai etkö miettinyt hänen nimeä ollenkaan vaan uskoit voivasi noin vain hylätä pentusi minulle?”
“Minä en hylännyt häntä millään tavalla”, Kieppumyrsky sähähti takaisin ja nopeilla askelilla oli aivan nenäkkäin hänen kanssaan. Naaraan silmät lähes roihusivat. Sorasydän ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin huomaamattomasti nieleskellen.
“Sinä lupasit auttaa minua”, naaras sihisi hampaidensa välistä raivostuneena ja ärisi sitten hiljaa,
“Tietenkin minä mietin hänen nimeään. Luuletko, että jättäisin hänet noin vain kenelle vain? Luuletko, että olisin jonkinlainen tunteeton hirviö? Niinkö sinä ajattelet Sorasydän?”
“No en tietenkään ajattele! Olenko muka joskus sanonut niin?” hän tivasi yhtä hurjistuneena kuin edessä seisovakin naaras. Monet kissat tuntuivat katsovan heitä hämillään, muttei kukaan uskaltanut astua kaksikon väliin.
“Niin sinä tunnut ajattelevan. Vaikket sanoisikaan kaikkea ääneen, en minä silti mikään hiirenaivo ole”, Kieppumyrsky murisi saaden Sorasydämen hieman henkäisemään. Luuliko tosiaan Kieppumyrsky, ettän hän ajattelisi noin hänestä?
“Sirkkapentu, se on hänen nimensä.”
Kilpikonnakuvioinen kissa loi häneen vielä viimeisen vihaa uhkuvan katseen ennen kuin käännähti ympäri ja marssien katosi nopeasti pois hänen näkökentästään. Sorasydän pudisteli päätään ja kääntyessään kohti pentutarhaa, hän kohtasi nopeasti Pisaraturkin huolestuneen katseen. Hän päätti olla huomioimatta kollia sen enempää vaan nopein askelin katosi pentutarhaan.