- Uskotko, että se naaras seuraa meitä? Kostokynsi tiedusteli vieressään kulkevalta Sielutaivaalta, jonka karvat olivat vieläkin pystyssä äskeisen vuoristoklaanilaisen kohtaamisen takia. Luopio yritti rauhoitella erakkoa hännän kosketuksilla, sekä kylkeen painautumisella. Vaikka vaalea kilpikonnakuvioinen naaras olikin käynyt kollin kimppuun, hänen vierellään kulkeva naaras tuntui olevan pahemmassa shokissa kuin mustavalkea kissa. Vihreäsilmäinen kissa olisi halunnut hymyillä rauhoitellakseen valkoturkkista kissaa, mutta hänen poskiensa liikuttelu sattui niissä olevien haavojen takia. Nummiklaanin alueelta löytyisi varmasti kultapiiskua haavojen parantamiseen, mutta Kuutamoklaanin reviiriä lähestyessään, hänen pitäisi kai tyytyä hierakkaan.
- Sitä minä en tiedä. Mutta kerro minulle Kostokynsi... Miksi hän hyökkäsi kimppuumme? Mitä me olimme tehneet hänelle? Sielutaivaan äänenesävy oli katkera ja hän käänsi katseensa takana siintäville vuorille. Kostokynsi katsoi erakkoa yllättyneenä, hän ei ikinä ollut kuullut tuon suusta tulevan yhtäkään ilkeää tai vihaista sanaa, saati sitten neutraalista poikkeavaa äänensävyä.
- Me olimme hänen klaaninsa reviirillä, luopio kertoi ja yllättyi nähdessään Sielutaivaan ilmeen, kun tuo käänsi katseensa häneen. Naaraan kasvot olivat kysyvät, mutta myöskin vihaiset.
- Onko mielestäsi järkevää vainota viattomia? Me emme edes tehneet mitään pahaa heidän reviirillään, kyllä meidänkin on pakko saada syötävää, muutenhan me näännymme! Ei riistan saalistamisesta tai toisen alueella liikkumisesta pitäisi saada vihaista kissajoukkoa peräänsä. Kanjonissa on riistaa ja tilaa meille kaikille, miksi haalia sitä kaikkea vain omalle klaanilleen? Sielutaivas murisi vihamielisesti, mutta hänen kasvoiltaan pystyi näkemään hämmennyksen ja surun vihan lisäksi. Kostokynsi ei tiennyt mitä vastata, erakon tunteiden purkaus oli tullut yllätyksenä hänelle, mutta tuon sanat hämmensivät luopiota kaikista eniten. Kanjoni ja sen kissat voisivat paremmin ilman kaikkia klaanirajoja? Ajatus kuulosti todella absurdilta kollin mielestä, ainahan Kanjonissa oltiin eletty rajojen kanssa ja tähänkin asti kaikki oli sujunut ihan hyvin, kunhan Luuklaania ei otettu huomioon.
- Järkevyydestä ei ole hyötyä ellei se auta selviämään elossa. Kaikki klaanit ovat todella tarkkoja lehtikadon aikaan rajoistaan, koska riistaa on silloin vähän. Uskon, että silloin otetaan kaikki riskit mitkä voidaan ottaa, mistä on omalle klaanille hyötyä ja jätetään järkevyys sivuun, Kostokynsi vastasi ja huomasi kuinka ilme Sielutaivaan kasvoilla valahti pettyneeksi. Erakko laski katseensa tassuihinsa. Luopio nielaisi ja painoi korviaan alaspäin. Hän ei halunnut pahoittaa naaraan mieltä, mutta yhteiselo Kanjonissa ilman rajoja tulisi tuskin ikinä onnistumaan, varsinkaan ilman suuria verilöylyjä. Kolli yritti koskettaa hännällään valkoturkkisen kissan kylkeä, mutta tuo vetäytyi kauemmas hänestä. Mustavalkea kissa nielaisi ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän oli selvästi saanut Sielutaivaan harmistumaan sekä pahalle tuulelle ja Kostokynttä jännitti hieman. Hän ei ollut ikinä nähnyt tuota vihaisena kunnes vasta äsken, joten seuraavat päivät tulisivat varmasti olemaan uudenlaisia kokemuksia luopiolle. Hän pääsisi näkemään erakosta uuden puolen, mikä ei olisi niin miellyttävää katseltavaa kuin mitä naaras normaalisti olisi. Mutta jokaisella kumppanilla oli riitaa omien näkemyksiensä eroista ja kaikki kuitenkin lopulta pääsevät yhteisymmärrykseen, eikö niin? Joten hekin tulisivat vielä puhumaan asiat halki ja sitten kaikki olisi niin kuin ennen eikä tämä jäisi kummankaan mieltä painamaan. Kostokynsi toivoi asian olevan niin.
- Liikkuisitko varovaisemmin? Olemme Kuutamoklaanin reviirillä, Sielutaivas sanoi yhtäkkiä, mikä sai luopion katsomaan tuon suuntaan hämmentyneenä. Olivatko he jo ylittäneet rajan? Hän kuitenkin pudottautui alemmas, tuulen alapuolelle ja kevensi askeltaan. Täällä kiinnijäämisestä ei saisi vain muutamaa naarmua rangaistukseksi vaan kunnon arvet ja jopa pahempaakin, joten he eivät missään nimessä saisi paljastua kuutamoklaanilaisille. Hän ei haluaisi jäädä kiinni enää toista kertaa ja mahdollisesti todistaa sitä, kun Sielutaivasta satutettaisiin.

2 luku

Vääntäydyin ylös lämpimästä pedistä ja ravistelin mustaa turkkiani. Hyppelin ylös aikiolle ja katsahdin taivaalle jossa keltainen aurinko oli jo korkealla.

-On jo aurinkohuippu! Ihmettelin vihreät silmät suurina.

Raotin suutani ja kiven tuoksu tulvahti päin kasvojani. Hiippailin suu raollaan Soturien pesälle ja siellä sijaitsevalle varauloskäynnille. Soturien pesä oli autio ja suhahdin pienestä kolosta tunneliin. Lähdin kipittamaan tasaisesti kohti vaarallisen kapeita kivisiä vuoristopolkuja, jotka näyttivät jatkuvan loputtomasti. Houkutteleva riistan tuoksu ajautui vaaleanpunaiseen nenääni kun lähdin hiipimään eräälle polulle joka katosi mutkan taakse. Kiviä ropisi pikimustaan kanjoniin jonka nähdessäni pörhistin pelokkaasti karvani.

-Varpunen... Kottarainen ja.... Kotka! Maistelin ilmaa hätääntyen.

Musta häntäni alkoi heilumaan puolelta toiselle hermostuessani. Painauduin vasten kalliota ja yritin sulautua varjoihin. Hännnänpääni heilui vieläkin puolelta toiselle vaikka hengitin syvään ja oletin että se saisi minut rauhallsemmaksi. *Senkin varpusaivo! Ei olisi pitänyt lähteä leiristä* Tassuttelin ympyrää ja vilkuilin huolestuneena kallion suojasta taivaalle jossa kotka liiteli. *Pitäisikö minun vain juosta?* Vetäisin vielä kerran syvään henkeä ja pinkaisin pois kallion suojasta, yritin venyttää pieniä käpäliäni mutta tuntui siltä kuin keuhkonoi olisivat kohta räjähtäneet. Kuulin takaani rääkäisyn ja käännähdin ympäri.

”Lumihäntä, mitä nyt taas?”, Kielopuro kysyi unisena, ja taivutti häntäänsä. ”No tänään on kokoontuminen!”
Kielopuro katsahti häneen.
”Ethän sinä edes pääse mukaan”
”En niin, mutta pian he saapuvat”
”Nukuinko minä niin kauan?”
”Joo, unikeko!”
”Älä jaksa”
”Mutta se on hauskaa vitsailla”
”Muistele mielummin meitä, kun karkasit pentutarhasta, ja toin sinut takaisin”
”Ei tarvitse muistuttaa”
”No, sinä siis muistat, mahtavaa!”
Hypähdin istumaan.
”Kerro tarina, Kielopuro!”
Kielopuro katsahti minuun.
”Hyvä on”
Hän aloitti kertomuksen:
”Oli kissa nimeltää Vuorilta Syöksyvä Taivas-”
”Mikä ihmeen nimi sekin on?”, keskeytin hänet.
”Heimonimi, ja ole nyt hiljaa jos haluat kuunnella”
Sitten hän jatkoi:
”Vuorilta Syöksyvä Taivas, eli lyhyemmin Taivas, eli pienessä hiemossa, kaukana täältä. He olivat onnellisia. Mutta aina öisin, Taivas näki kauheaa unta. Siinä Aamu Joka Ratsastaa Varjolla, eli hänen kumppaninsa joutui kotkan kaappaamaksi. Niimpä, ettei niin kävisi, Taivas keräsi joukon, jotka lähtisivät. Joukkoon kuuluivat Aamu Joka Ratsastaa Varjolla, sekä ainakin kolmekymmentä muuta. He lähtivät. He talvalsivat tänne, ja levittäytyivät Valon alaisiksi ja Pimeyden laaksoksi, kulkukissojen , erakoiden ja kotikisujen kanssa. Loppu”

Kuutamokukka istui lumisella nummella, seuraten pikkuhiljaa taivaalle nousevaa aurinkoa. Hänen hännänpäänsä nyki innostuksesta ja naaras hymyili niin leveää hymyä, mitä vain vammoiltaan pystyi. Hän oli odottanut tätä päivää niin monta vuodenaikaa ja viimeinkin se oli käymässä toteen. Hyvin pian erakolla olisi mahdollisuus maksaa takaisin useiden vuosien kipu, yksinäisyys ja nöyryytys. Enää tarvitsisi tehdä vain muutama asia-
"Kuutamokukka", ääni havahdutti hänet ajatuksistaan ja entinen puroklaanilainen kääntyi katsomaan viereensä ilmestynyttä kissaa. Tämä oli punertava, melko isokokoinen kolli, jota kutsuttiin nimellä Veri.
"Anika sai jäljitettyä sen kissan ja tällä hetkellä hän majaillee järven toisella puolella. Mutta hän ei ole yksin. Joku kotikisunaaras on hänen seuranaan", tuo kertoi Kuutamokukalle, jonka toinen ja ainoa silmä siristyi. Hän käänsi päänsä punertavaa kissaa kohti ja nosti ylähuultaan.
"Sillä kotikissalla ei ole väliä. Se kolli on paljon vaarallisempi enkä halua hänen olevan enää vapaalla jalalla. Sinun ja Anikan on parasta saada hänet kiinni-", erakko aloitti ja askelsi lähemmäs kollia.
"Tai muuten te tulette nääntymään tänä lehtikatona. Ja haluan, että tuotte hänet elossa. Kostoni ei saa täysiä mittojaan ellen saa tappaa häntä itse...", naaras kuiskasi Veren korvaan, vetäyten sitten kauemmas tuosta. Punertava kolli nyökkäsi ja oli kääntymäsiillään, mutta Kuutamokukka pysäytti tuon. Hän näytti miettivän jotakin.
"Tiedätkös mitä... Tuo sittenkin se kotikissa mukanasi, hänestä olisi hyötyä suunnitelmassani."

Kinuski ja Misteli olivat auringon noustessa heränneet ja lähteneet kulkemaan vuoriseinämän viertä pitkin, läpi Puroklaanin alueen. Kotikissa oli heti herätessään huomannut kurnivan nälän, mutta ei ollut viitsinyt mainita siitä erakolle. Naaras ei ollut ikinä syönyt kuolleita eläimiä ja ajatus hieman hirvitti häntä.
*Ehkä minä jaksan iltaan asti, me olemme varmaankin silloin jo palanneet takaisin kotini luo.* Vaaleanruskea kissa mietti eikä ollut ollenkaan huomannut edellään pysähtynyttä kollia, jonka harmaat karvat sojottivat taivasta kohti. Sinisilmäinen kissa ehti vain kääntää katseensa tuon katsomaan suuntaan ja samassa raidallinen kissa olikin jo hypännyt suoraan hieman kauempana olevan punaisen kissan niskaan. Harmaaraidallinen kissa tarttui hampaillaan punaisen kollin niskanahasta ja yritti painaa tuota alleen. He olivat suurinpiirtein saman kokoisia, mutta tämä tuntematon punertava kissa tuntui olevan kokenut taistelija. Kinuski seurasi kaksikon kamppailua kauhuissaan ja oli täysin jumittautunut paikalleen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kuka tämä punainen kolli oikein oli? Yksi niistä klaanikissoista, puroklaanilainen? Samassa pieni epäilys hiipi kotikissan mieleen. Mitä, jos Misteli ja tämä toinen kissa tunsikin toisensa? Mitä, jos tämä olikin se syy miksi erakko oli käyttäytynyt niin oudosti heidän lähtöpäivänään? Punertava kolli pyörähti salamannopeasti harmaaraidallisen kollin alta ja ryhtyi hyökkäykseen. Mutta kohteena hänellä ei ollutkaan harmaaturkkinen kissa, vaan naaras, joka kahden kissan kamppailua seurasi sivusta. Vaaleanruskea kissa katsoi kauhistuneena kuinka punainen kissa syöksyi häntä kohti ja kiljaisi, kun tunsi tuon läimäytyvän itseään päin. Punertava kolli painoi sinsisilmäisen kissan maata vasten ja painoi paljastetut kyntensä hänen kaulalleen.
"Liikahdakin niin tapan tämän kotikisun!" Punainen kissa sanoi Mistelille ja viittasi katseellaan allaan olevaan Kinuskiin. Kotikissa vaikersi hiljaa punertavan kollin painon alla ja pelkäsi henkensä edestä. Juuri nyt hän ei olisi halunnut olla missään muualla kuin oman petinsä lämmössä, turvassa neljän seinän sisällä.
"Kuka olet ja miksi hyökkäsit kimppuumme?" Erakko vaati tietää. Naaras kääntyi katsomaan harmaaraidallista kollia anelevana, toivoen, että tuo pelastaisi hänet tämän sekopäisen kollin kynsistä.
"Se ei kuulu sinulle!" Punainen kissa vastasi sarkastiseen sävyyn. Vaaleanruskea kissa yritti rimpuilla pois punertavan kollin otteesta, mutta tuo vain lujensi otettaan.
"Lopeta se kiemurteli! Minulla ei ole mitään sinua vastaan, tulin hakemaan häntä!" Punertava kolli sanoi, mikä sai Kinuskin pysähtymään ja järkyttyneen ilmeen nousemaan hänen kasvoilleen. Tämä kissa siis oikeasti oli Mistelin perässä?
"Minä en tunne sinua, joten olet varmasti hoitamassa vain jonkun toisen likaisia töitä. Kuka lähetti sinut?" Erakko kysyi hämmentyneenä kuullessaan tämän tuntemattoman kollin sanoman. Kotikissa käänsi katseensa harmaaraidalliseen kolliin ja katsoi tuota vihaisena. Miksi ihmeessä hän oli päättänyt lähteä mukaan tälle matkalle? Naaraan olisi pitänyt vain kuunnella omaa järkeään ja jäädä kotiin huomatessaan harmaaturkkisen kissan oudon käyttäymisen. Punainen kissa oli hetken hiljaa, selvästi miettien jotakin.
"En voi kertoa hänen nimeään. Mutta hän haluaa sinut luokseen elävänä. Enkä voi muuta kuin totella, muuten hän tappaa minut ja kumppanini", punertava kolli selitti nyt haikean oloisena. Hän hieman höllensi otettaan Kinuskista, mutta tuo ei tuntunut huomaavan sitä omalta ajattelultaan.
"Ja kuka hän on?" Misteli kysyi. Erakko otti muutaman askeleen lähemmäs huomatessaan ettei punainen kissa enää vaikuttanut hyökkäävältä. Hän vilkaisi kotikissaa ja ilme kollin kasvoilla muuttui vielä hämmentyneeksi, kun naaras katsoi takaisin ärtyneen näköisenä.
"Hän on vaarallisin ja viekkain kissa jonka tiedän - hän ei ole kertonut nimeään minulle tai kumppanilleni", punertava kolli totesi. Vaaleanruskea kissa käänsi katseensa pois harmaaraitaisesta kissasta saadessaan tarpeeksi tuon typerästä ilmeestä ja käänsi sen päällään olevaan punaiseen kissaan.
"Entä kuka sinä olet?" Kinuski kysyi, mikä tuntui muistuttavan punertavaa kollia siitä, että hän piti vieläkin otettaan sinisilmäisessä kissassa. Punainen kissa siirtyi pois tuon päältä ja otti muutaman askeleen sivummalle.
"Nimeni on Veri", Veri totesi kotikissalle ja käänsi katseensa Misteliin.
"Minä ja kumppanini Anika törmäsimme tähän kissaan äskettäin. Olimme nääntymäisillämme, mutta hän metsästi meille ja teki meistä taas vahvoja. Hän lupasi, että saisimme metsästää yhden niiden klaanien reviirillä tänä talvena, jos auttaisimme häntä etsimään sinut. Mikäli en tuo sinua, hän varmasti surmaa minut ja Anikan", punertava kolli selitti toivottomana. Kinuski käänsi katsettaan punaisen kissan ja erakon välillä eikä tiennyt mitä tehdä. Viha hänen sisällään laantui, kun hän kuuli miksi Veri oli oikein käynyt heidän kimppuunsa ja nyt syyllisyyden tunne kasvoi naaraan sisällä. Hän halusi pyytää harmaaraidalliselta kollilta anteeksi, mutta se saisi jäädä myöhemmälle. Nyt vaaleanruskea kissa odotti mitä seuraavaksi oikein tapahtuisi. Kaikki kolme kissaa olivat hetken vaiti, kunnes Misteli avasi suunsa.
"Miksi hän on perässäni?" Tämä kysyi. Veri kohautti olkiaan ja kääntyi katsomaan suuntaan mistä oli tullut.
"Mitä tahansa se onkin, hän haluaa selvästikin kostaa jostakin. Hän tahtoo sinut elävänä, että saisi surmattua sinut itse", hän sanoi. Kinuski tunsi kylmien väreiden kulkevan kehollaan ja vilkaistessaan erakkoa, hän pystyi näkemään tuon niskakarvojen sojottavan pystyssä. Kolli ei selvästi itse ollut myöskään tyytyväinen kuulemaansa. Harmaaraidallinen kissa pudisteli päätänsä, antaen häntänsä heilua puolelta toiselle.
"Sinun ja kumppanisi ei ole pakko palvella häntä. Jos liityt meihin Anikan kanssa, voimme päihittää tämän kissan yhdessä", Misteli ehdotti. Kotikissa jäykistyi kuullessaan erakon ehdotuksen ja naulitsi silmänsä tuohon. Hän ei todellakaan alkaisi taistelemaan yhtään kenenkään kanssa! Naaras oli sanomassa vastalausetta, mutta Veri ehti naukumaan oman mielipiteensä ilmoille ennen häntä.
"Se ei onnistu... Minä ja Anika nääntyisimme silti... Olemme kumpikin todella huonoja metsästäjiä ja kaupungissa kujakissat eivät antaisi meidän astua alueelleen edes viiksikarvan vertaa", punertava kolli sanoi pettyneenä. Kinuski katsahti punaista kissaa kohden ja luimi korviaan. Kaikki kujakissat mitä hän oli tavannut olivat olleet omalla tavallaan mukavaa seuraa eikä kukaan ikinä vaikuttanut häntä kohtaan uhkaavalta. Olisivatko he oikeasti tuollaisia luonteeltaan, kun kyse oli muukalaisista jotka halusivat vain syötävää?
"Liittykää meidän seuraamme! Yhdessä pääsemme metsästämään isommalla alueella, minä voin vaikka opettaa teitä metsästämään kunnolla!" Misteli yritti suostutella Verta ja hetken punainen kissa harkitsi erakon sanoja. Hänen häntänsä napautteli lunta heidän tassujensa alla ja hetken päästä punertava kolli huokaisi syvään.
"Minkälaista suunnitelmaa ehdotat meidän noudattavan?" Punainen kissa kysyi. Kinuski katsoi hätäisesti kumpaakin kollia ja yritti katkaista heidän välisen katsekontaktin. Hän ei todellakaan ryhtyisi mihinkään hulluun taistelusuunnitelmaan!
"He-"
"Sinä ja Anika saatte näyttää meille tien tämän kissan luokse, sen jälkeen teemme yllätyshyökkäyksen, kun hän sitä vähiten odottaa", Misteli peitti kotikissan vastustelut oman äänensä alle, tassutellen Veren eteen, joka nyökkäsi päätään.
"Hyvä on. Minä suostun."

Kuutamokukka istui väliaikaisessa pesässään tyytyväisenä. Pesä oli oikeastaan pelkkä kolo erään kelopuun juuristossa, mutta se riitti suojaamaan lumisateelta ja tuulelta. Hän kyllä asuisi vielä tyytyväisenä Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin reviirien takarajoilla, jos ne ketut eivät olisis sinne hyökänneet. Hän höristi jäljellä olevaa korvaansa kuullessaan ääniä ulkoa. Erakko kurkisti ulos juurakosta ja näki kauempana neljän kissan kävelevän kohti pesäänsä. Hän tunnisti oitis punaruskean kollin Vereksi, harmaavalkoraidallisen naaraan Anikaksi, mutta nähdessään vaaleanharmaan kollin tummemmilla raidoilla, hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Naaraan oma poika Misteli kulki, tai pikemminkin laahusti Veren hampaat niskassaan kohti juurakkoa. Kollin turkki oli pörrössä, takkuinen ja kuivat veriläikät olivat liimailleet karvat toisiinsa paikoittain hänen kehossaan. Arpisen kissan huulille nousi hymy ja hän peruutti takaisin pesänsä uumeniin. Hetken kuluttua sisään asteli punertava kolli retuuttaen mukanaan Misteliä. Vaaleaturkkinen kissa huomasi nyt lähempää katsottuna, että harmaaturkkisella kissalla oli selvästikin vaikeuksia pysyä jaloillaan ja heidän katseidensa kohdatessa tuon ilme muuttui väsyneestä kauhistuneeksi. Veri laski tämän irti ja katsoi Kuutamokukkaa odottavasti. Hän nyökkäsi ja odotti, kunnes tuo oli poistunut ennen kuin alkoi puhumaan.
"Misteli. Siitä on aikaa", erakko sanoi maireasti, tuijottaen poikansa silmiin. Tuo oli selvästi järkyttynyt, mutta yritti näyttää pelottomalta.
"Se tosiaan olet sinä", Misteli sanoi käheällä äänellä.
"Miten sinä selvisit?" Harmaaraidallinen kolli kysyi.
"Yksinkertaista poika hyvä... Kostonhaluni antoi minulle voimaa jatkaa. Ja vaikka haavani ovatkin jo aikaa sitten umpeutuneet, en ole luopunut kostosta. Olen syntyperältäni klaanikissa, pystyn selviämään luonnossa yhdellä silmällä vallan mainiosti", Kuutamokukka naurahti kolkosti ja otti askeleen lähemmäs poikaansa.
"Mitäköhän seuralaisesi sanoo, kun hän saa tietää mitä minulle kerran teit?" Misteli vaikeni ja pudotti katseensa maahan. Erakko katseli tuota voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Hän oli myöskin huomannut vaaleanruskean kotikissan, hänen kaulapannastaan päätellen, liittolaistensa mukana ja uskoi, että tuolla ja harmaaraidallisella kollilla oli varmasti jonkinlainen suhde, jos he kerran kulkivat yhdessä kanjonissa. Naaras katsoi harmaaturkkista kollia ja yllättyi, kun tuo nosti päätään ja kohtasi hänen arpien peittämät ja vääristyneet kasvot.
"Se olkoon minun huoleni", nyt oli Kuutamokukan vuoro vaieta. Hän tuijotti poikaansa ilmeettömänä.
"Minä tein sen itseni ja isäni takia - olit liian vaarallinen!" Misteli karjaisi ja hetken ajan kumpikin erakko tuntui muistelevan menneitä tuijottaessa toisiaan ja hetken he molemmat näyttivät surullisilta.
"Ja tappamallako minut aioit ratkaista ongelman?" Naaras kysyi, rikkoen hiljaisuuden heidän välillään. Kolli luimi korviaan ja käänsi katseensa pois arvekkaasta kissasta. Hänestä oli koko keskustelun ajan tuntunut siltä kuin eläisin jonkinlaisen kuplan sisällä, ettei hän itse olisikaan puhunut tai liikkunut, vaan se oli joku muu. Hän vain seurasi tekosiaan kuplan sisältä. Nenäkkäin oman emonsa kanssa, mutta sulti niin kaukana hänestä. Misteli painoi päänsä alas, hän tunsi silmiensä kostuvan. Tämä oli aivan liikaa hänelle, kohdata kissa jota hän inhosi sydämensä kyllyydestä, olihan tuo yrittänyt tappaa Misteliä ja hänen isäänsä.
"En voinut muutakaan. Sinä yritit satuttaa meitä", harmaaraidallinen kissa kuiskasi hiljaa. Kuutamokukka nosti ylähuultaan, paljasti hammasrivistönsä ja laski kasvonsa poikansa kasvojen tasolle.
"Te olitte häpeäpilkut perheessäni, minun oli hankkiuduttava eroon niistä!" Hän sihisi ja nousi ylös. Misteli irvisti takaisin, mutta pysyi hetken hiljaisena. Naaras tarkkaili tuon liikkeitä ja ilmeitä.
"Miksi otit Kinuskin mukaan tähän, hän ei tehnyt mitään sinulle?" Kolli tiedusteli ja huomasi kyllä emonsa tarkkailevan häntä. Mutta harmaaturkkinen kissa oli huolissaan Kinuskista eikä ymmärtänyt miksi arpinen kissa oikein teki tuolla.
"Minä tulen näyttämään hänelle ettet ole sitä mitä hän luulee sinun olevan, minkä jälkeen tapan hänet suoraan kuonosi edessä", Kuutamokukka sanoi sihisten, mutta ivallinen hymy nousi tuon kasvoille. Pelko, ahdistus ja katumus täyttivät harmaaraidallisen kollin mielen, mutta hän ei antanut sen näkyä ulkopuolelle. Hänen takiaan kotikissa olisi nyt hengenvaarassa, vaikka tuo ei ollutkaan tehnyt mitään Kuutamokukalle. Misteli oli monta kuuta inttänyt naarasta mukaansa ja nyt, kun he viimeinkin lähtivät, he molemmat saattaisivat menettää henkensä tällä matkalla. Hänen pitäisi saada pelastettua Kinuski!
"Jos sinä haluat tuottaa minulle kärsimystä niin miksi et tappaisi minua nyt? Olen kyllä valmis taistelemaan hengestäni", Misteli uhosi, mutta arpinen naaras vain katseli poikaansa silmät sirissä.
"Niinhän sinä luulet. Veri!" Kuutamokukka huusi. Veri asteli sisään pesään ja odotti luonnonvalkoisen kissan käskyjä ilmeettömänä. Hän ei vilkaissutkaan vieressään kyyhöttävää harmaaraidallista kollia.
"Vie hänet pois silmistäni", erakko sihahti. Punertava kolli tarttui heti harmaaturkkisen kollin niskasta kiinni ja raahasi hänet ulos. Kun Kuutamokukka tiesi varmasti olevansa yksin ja muiden kuulemattomissa, hän peitti kasvonsa tassuillaan. Pian kyyneleet virtasivat pitkin naaraan arpisia kasvoja.
"Minä pidän huolen, että tulet maksamaan teoistasi Misteli."

edessäni seisoi suunnilleen kokoiseni kollikissa joka oli pörhistänyt uhkaavasti karvansa ja murisi vihaisesti. *Kuka tuo on? Ei ole ainakaan klaanikissa....Ja haisee tänne asti variksenruoalta! Yök! Mihin se kotka hävisi*

-Mitä teet Vuoristoklaanin alueella ja kuka olet? Tiuskaisin kissalle vieläkin hieman pöllämystyneenä koska kotka oli noin vain hävinnyt.

-Miksi minä sen sinulle kertoisin, villikissa! Kissa ärisi paljastamatta nimeään.

-No ehkä siksi että olet tunkeutunut luvatta meidän aluelle...Vuoristoklaanin aluelle! Pörhistin karvani mutta yritin pitää ääneni tyynenä.

-Hah! Vai oikein VUORISTOKLAANI! Mutta kai minä voin nimeni kertoa. Kissa aloitti vihamielisesti mutta tasoitti sitten karvansa.

Seurasi painostava hiljaisuus jonka aikana seurasin kellertävän perhosen oinahtelevaa lentoa, perhosen siivet välkehtivät kauniisti auringonvalon osuessa niihin. Siirtelin häntääni vaivaantunena ja raastoin sammalta kärsimmättomästi kynsilläni.

-Olen Lehti. Pentu naukaisi kuin telepaattisesti viestittäen että minunkin pitäisi kertoa nimeni.

-Minä olen Sarapentu. Mau´uin nimeni juhlallisesti.

-Kumma nimi! Lehti maukui läpsäyttäen hännällään korvaani.

Ei omasikaan mailman normaalein ole! Kehräsin pyöräytellen silmiäni.

*Lehtitassu* Röyhistin rintaani arvokkaasti kuin osoittaakseni että jaksoin kantaa nimeni tuoman painon.

-Leikitäänkö? Lehti ehdotti tuttavallisemmin kuin hetki sitten.

-Minun pitäisi palata leiriin. Naukaisin ja venyttelin raukeasti koko ruumistani joka tuntui riutuneelta juoksun ja pikaisen pysähtymisen jälkeen.

Nuolaisin vaivaantuneesti käpälääni kun Lehti tuijotti minua pistävästi mutta silmät ammollaan. Lehti hyppelehti leikkisästi ympärilläni ja tökki minua käpälällään aina loikkien välissä, yritin huitaista häntä kun sain erityisen päättäväisen tuikkauksen kylkeeni.

-Tuo sattui! Miu’uin leikkisästi ja pötkähdin maahan huoahtaen.

-Voi ei kävikö pahasti! Lehti tuli tökkimään minua sieltä täältä ja nuuhki huolestuneena turkkiani.

-Mitä ihmettä sinä nyt oiken teet? Hölmistyin ja nousin ylös pudistellen päätäni.

-Höh! Sinä juksasit! Lehti maukui tyrmistyneenä turkki yhä säikähdyksestä pörröllään.

Päästin hilpeän mrraun ja lähdin astelemaan kepeästi leiriä kohti.

-Mihin sinä nyt menet! Juuri kun meillä oli hauskaa! Lehti maukui silmät huolesta kimmeltäen.

-Leiriin, alkaa tulla pimeä ja minua on varmasti etsitty! Huolestuin ajatuksesta koska emo varmaan on ollut hätännyksestä soikeana.

-Nähdään huomenna! Naukaisin vielä taakseni luoden lämpimän katseen Lehden loittonevalle selälle. *Lehti on ihan kiva, Vaikkakin kyllä vähän outo*

//Vuodenaika vaikuttaa keväältä mutta on kuitenkin talvi//

4 luku



Olin saanut aikamoisen rangaistuksen leiristä karkaamisesta (Eli: Jouduin vaihtamaan makuualuseni itse) Kolea ilma tunkeutui pentutarhaan vaikka se oli syvällä kallion sisällä, Makasin silmät sirrillään emon kylkeä vasten. Tuiskuturkin turkki hohti valkoisena vasten tummaa kalliota. *Joudun keksimään jotakin että pääsen taas tapaamaan Lehteä* Hautasin kuononi emon lämpimään ja turvalliseen turkkiin joka tuoksui houkuttelevasti maidolta. Käännähdin selälleni ja pölläytin sammalia Ruusupennun päälle, sisko värisytti viiksiään ja käännähti kyljelleen. *Hups! Toivottavasti hän ei huomaa* Liikuttelin häntääni sammalilla ja katselin luolan kattoa. Aurinkopentu mätki ilmaa ja värisytti viiksiään kun huitaisin hänenkin päälleen kukkurallisen sammalia. *Tuosta hän kyllä suuttuu* Pyyhkäisin käpälälläni sammalia veljen päältä ja nuolaisin tämän korvaa rauhoittavasti.

-Sinusta tulee hyvä emo. Hätkähdin kuullesani äänen ulos vievän tunneli suulta.

-Sorasydän? Hämmästyin kääntyessäni kissaa kohti silmät pyöreinä.

-Sinulla on sammalta korvassa. Sorasydän sanoi ja pyyhkäisi sen hännnällään pois.

-Minä menen nyt. Sorasydän maukui jä käännähti poispäin.

Kuulin hänen pehmeät askeleensa kun soturi katosi tunneliin. Lähdin kiireesti hänen peräänsä sillä minulla oli kysyttävää.

-Sorasydän! Naukaisin kun juoksin ulos tunnelista suoraan lumihankeen.

-Niin? Naaras oli pysähtynyt vaihtamaan kieliä Purojuovan kanssa.

-Kerrotko emolle että lähdin...Auttamaan Huurrekukkaa yrttien keräämisessä? Tekaisin pienen valkoisen valheen.

-Hyvä on. Sorasydän tuijotti minua merkitsevästi huumaavan sinisillä silmillään.

Hipsin leirin poikki ja koitin olla herättämättä huomiota mutta pentu joka hiippailee erittäin epäilyttävästi kohti leirin sisään käyntiä on vähintään huomiota herättävä.

Pääsin pois tukalasta kissamerestä vasta kun saavuin vanhan kuusen liepeille.

-Sarapentu! Kuului Lehden lupsakka ääni aurinkoiselta polulta.

-Lehti! Hihkaisin innoissaan ja painoin kuononi Lehden korvaan jolloin kolli kehräsi tyytyväisenä.

Tassutelin Lehden ympärillä ja nuolin kollin turkkia jolloin tämä värisytti nautinnollisesti viiksiään. Painauduin vasten Lehden kylkeä ja tunsin kuinka lehtikadon koleus haihtui hetkessä ja aurinkokin tuntui paistavan voimakkaammin.

-Minusta tulee pian oppilas joten joudumme tapaamaan vähemmän. Naukaisin hämmästyttäen itseni.

-Eikä! Lehti vastusteli kuin varpunen joka oli juuri jäänyt kiinni. Hengitin kollin tuoksua, se ei enää haisenut variksenruoalle vaan kalliolle kuten minunkin turkkini.

-Kävisikö puolikuun aikaan? Heilautin korviani ja naukaisin mietteleiääästi.

-Hyvä on. Lehti naukui myöntävästi mutta huomasin että hänen äänessään oli haikeutta.

Istahdin maahan kiertäen häntäni siististi käpälien päälle. Lehti kuitenkin ramppasi ympärilläni vilkuillen varuillaan ympäristöä. *Meneeköhän tämä liian pitkällle? Toisaalta eihän soturilaki kiellä erakon kanssa olemista* Lehden käytös oli epäilyttävää joten työnsin hänet kauemmas ja maistoi ilmaa, se oli partio joka oli tulossaa suoraan tänne!

-Äkkiä puuhun! Tuupin Lehteä kohti puuta mutta kolli vastusteli koko voimillaan ja työnsi minut puuhun. Partio ilmestyi näkyviion ja aavistin pahinta. Olin valmis hyppäämään ystäväni tueksi mutta Lehti vain katseli partiota silmät pyöreinä.

-Mitä teet reviilillämme! Partion johdossa ollut Korpinkutsu tivasi.

-Ajattelin että voisin liittyä joukkoonne. Lehti maukui yllättäen.

*Mitä?*

-Haukanaivo! Hyppäsin puusta ennen kuin Korpinkutsu ehti sanoa mitään.

Paljastin kynteni vaikka olin tuskin oppilaan kokoinen.

-Sarapentu? Loskatassu ennätti kysymään.

-Te ette tee mitään ystävälleni! Murisin vihaisesti ja pörhistin karvani.

Partio ämistyi pahan päiväisesti sanojani ja Korpinkutsu mutisi jotain Loskatassulle jolloin oppilas lähti pinkomaan leiriä kohti.

-Mitä sinä täällä teet? Kieppumyrsky tivasi Lehdeltä jättäen sanani merkityksettömiksi.

-Sanoin jo! Lehti hymähti.

-Seuratkaa molemmat! Korpinkutsu urahti ja antoi partiolle merkin vahtia Lehteä.

Hyppelehdin vihaisesti Lehden vieressä päästämättä ketään liian lähelle. Höristin korviani kun kuulin leirin suuaukolta huolestuneen naukaisun.

-E-emo! Huudahdin kun valkoinen turkki ilmestyi näkyviin.

-Sarapentu! Tule pois sieltä hän voi olla vaarallinen! Tuiskuturkki maanitteli.

-Lehti ei ole vaarallinen! Tiuskaisin emolle tavallista kiukkuisempana. *Turhaan hän hössöttää*

Kaikki lopettivat puuhansa ja kääntyivät kohti palaavaa partiota jolla oli mukanaan erakko. Painauduin kiinni Lehden kylkeen ja nostin silmät vihaisesti kimmeltäen katseeni. Aaltotähden varjo kaartui yllemme kuin myrskypilvi joka peittää auringon.

-Tulkaa. Aaltotähti loi pettyneen katseen minuun ja tunsin kuinka kapinallisuus haihtui siinä samassa. *Miksi minä edes olen tässä? Minun pitäisi olla uskollinen klaanilleni!* Nieleskelin tuskaa joka maistui kitkereänä suussa ja painoi hartiota alas päin.*Lehti tuottaa vain vaikeuksia* Irrotauduin Lehden kyljestä ja tusin sydäntä raastavaa tuskaa joka tuntui repivän elämäni palasiksi. Päälikön pesä oli viileämpi kuin olin olettanut ja tunsin vastumatonta halua painautua uudestaan Lehden kylkeen.

-Sarapentu, olen pettynyt sinuun. Aaltotähti loi minuun järkähtämättömän katseen. Sisintäni Kylmäsi kun astuin eteenpäin.

-Tiedän että olen ansainnut karkotuksen. Myönsin ja nostin katseeni Aaltotähteä kohti.

-Ei, et ole. Aaltotähti rauhoitteli. Vetäännyin kiitollisena taaksepäin.

-Määrän sinulle rangaistuksen myöhemmin. Aaltotähden ääni hymähti ja ilmeeni sortui.

-Lehti, olet siis aikeissa liittyä Vuoristolkaaniin? Aaltotähti käänsi polttavan katseensa Lehteen.

-Niin. Vaale kolli myönsi.

-Oletko varma? Sinulla kestää ansaita klaanin luottamus. Aaltotähti varoitti.

-Haluan! Lehti naukui itsevarmasti.

-Hyvä on. Aaltotähti nyökkäsi.

“Sorasydän!” valkoruskea naaras käänsi katseensa mustaturkkiseen pentuun, joka tupsahti ulos pentutarhasta ja melkein kaatui lumihankeen. Hänen viiksensä hieman väpättivät huvittuneisuudesta, kun naaraspentu nopeasti nosti katseensa häneen ja liikkui rivakkailla askelilla lähemmäs häntä ja Purojuovaa, joka oli istahtanut hänen seurakseen.
“Niin?” Sorasydän kysyi pieni hymy kasvoillaan ja katsoi pentua uteliaana. Mikä saattoi olla niin kiireellisistä, että Sarapentu oli tuolla tavalla melkein kompastunut omiin jalkoihinsa, kun oli lähes juossut ulos pentutarhasta? Ja juurihan he olivat nähneetkin, kun pentu oli saapunut hänen silmiensä eteen turkki aivan sammalia täynnä.
“Kerrotko emolle että lähdin… Auttamaan Huurrekukkaa yrttien keräämisessä?” Sarapentu kyseli hieman vaivaantuneen oloisena. Sorasydän katsoi pentua jonkin aikaa toinen kulma hieman toista ylempänä. Pentuko halusi mennä auttamaan parantajaa yrttien keräämisessä? Tai olihan se hienoa, että niin nuorta pentua kuin Sarapentua kiinnosti parantajan tekemiset, mutta ei hän uskonut, että montaa Sarapennun ikäistä kiinnostanut yrttien kerääminen.
“Hyvä on”, hän vastasi hieman hölmistyneenä ja loi pennulle merkitsevän katseen yrittäen selvittää toisen silmistä, mitä tuo oikein aikoi. Pentu katsoi soturitarta kiitollisena ja sitten käännähti ympäri lähtien kulkemaan kohti uloskäyntiä kohden hiippaillen. Sorasydän seurasi pennut menoa uloskäynnille ja hieman korviaan väräyttäen näki kuinka tuo katosi ulos. Hän hieman huolestuneena käänsi katseensa sisarukseensa, joka suki turkkiaan rauhallisen oloisena. Hänen mieleensä muistui heidän neljän pentuajat ja kuinka he sitten kerran olivat karanneet leiristä. Onneksi sentään ei ollut Lehtikato, mutta ne kaikki kapeat vuoristopolut olivat melkein vieneet Kieppumyrskyn, silloisen Kieppupennun hengen. Ja olihan vasta muutama päivä sitten Sarapentu karannut leiristä ja saanut kuulla siitä kunniansa.
“Olisikohan häntä kannattanut päästää yksinään sinne? Entä jos hän ei löydäkkään Huurrekukkaa?” hän esitti huolestuneen kysymyksenä sisarukselleen, joka nosti katseensa häneen ja kurtisti hieman kulmiaan. Hopeajuovainen naaras siirsi katseensa uloskäynnille ja katseli sinne päin jonkin aikaa, kunnes siirsi sen sitten taas häneen takaisin.
“En usko, että hänelle mitään sattuu eikä mielestäni muutenkaan Huurrekukka niin kauas koskaan mene”, Purojuova naukui ja keskittyi sitten taas sukimaan turkkiaan. Sorasydän katsoi siskoaan uskomatta korviaan. Eikö Purojuovaa tuota enempää kiinnostanut pennun henki? Eikö naaras muistanut, mitä heille oli melkein tapahtunut heidän pentuaikoinaan? Kieppumyrskyhän oli lähellä kuolla silloin!
Hän loi tympääntyneen katseensa toiseen ennen kuin kapusi itsensä jaloilleen ja lähti sanomatta mitään. Purojuovan hämmästynyt katse tuntui polttavana hänen turkillaan, muttei häntä kiinnostanut. Jos naarasta ei tuon enempää kiinnostanut vaan hän oli enemmän poissa tolaltaan turkkinsa takia, ei heillä ollut mitään puhuttavaa. Kunpa hän nyt vain löytäisi Pisaraturkin ja pääsisi puhumaan kollin kanssa..

“Aaltotähti! Aaltotähti!” Loskatassun levoton ääni kajahteli pitkin kallion pintoja ja sai vuoristoklaanilaisten huomion nopeasti kiinnittymään harmaaseen oppilaaseen, joka lähes heittäytyi aukiolle ja pyöristynein silmin etsi klaaninpäällikköä. Aaltotähti nopeasti askelsi ulos pesästään ja loikki oppilaan luokse hämmästyneen oloisena. Sorasydän katsoi kaksikkoa hämmentyneenä samalla, kun nojautui hieman Pisaraturkkia vasten, joka istui hänen vierellään.
“Olimme rajapartiossa ja pennun ikäinen erakko sanoi haluavansa liittyä joukkoomme. Sarapentu oli myös siellä ja näytti tuntevan hänet. Korpinkutsu käski tulla ilmoittamaan”, Loskatassu selitti raskaasti hengittäen. Oppilas väsyneenä istahti alas.
“Selvä, kiitos tiedosta Loskatassu”, Aaltotähti naukui ja nyökäytti päätään naaraalle ennen kuin kääntyi sisäänkäynnin puoleen. Sorasydämen korvat hieman värähtivät oppilaan sanat kuultuaan eikä hän voinut muuta kuin hieman nojautua lähemmäs kollia. Jos tosiaan erakko oli pennun ikäinen ja kokoinen ei hänellä ollut mitään pelättävää, mutta jos se oli aikuinen kissa.. Ei sitä tiennyt koskaan oliko kissa hyvä vai paha. Hän tunsi kuinka Pisaraturkin häntä kiertyi hänen ympärilleen.
Sisäänkäynniltä alkoi kuulumaan askelia ja pian heidän kaikkien näkökenttiinsä ilmestyi partion johdossa ollut Korpinkutsu, Kieppumyrsky, Ruskasiipi, Sarapentu ja se erakko, joka totta tosiaan oli aivan pennun kokoinen, ehkä hieman Sarapentua isokokoisempi. Kaksikko kulkivat sotureiden keskellä ja Kieppumyrsky sekä Ruskasiipi olivat asettuneet kahden pennun vierelle näin pitäen nuorikon tarkasti silmissään. Sorasydän näki silmäkulmassaa liikettä ja huomasi Tuiskuturkin, joka oli tassutellut lähemmäs partiota. Naaraan kasvoilla oli järkyttynyt katse, kun tuo huomasi pentunsa olevan noinkin lähellä tätä aivan tuntematonta erakkoa.
“Sarapentu! Tule pois sieltä hän voi olla vaarallinen!” kuningatar naukaisi maanittelevasti. Tuo näytti kauhistuneelta ja hermostuneelta samaan aikaan, mutta yritti kuitenkin jollain tasolla piilottaa sen. Hänen häntänsä nyki hermostuneena paikoillaan.
“Lehti ei ole vaarallinen!” Sarapentu tiuskaisi vastaukseksi, mikä sai Sorasydämen silmät hieman laajentumaan. Lehti? Tiesikö Sarapentu tuon erakon? Loskatassu oli sitten ollut oikeassa, kun oli sanonut, että oli näyttänyt siltä kuin kaksikko olisivat jo etukäteen tienneet toisensa.
Kaikki tuntuivat seuraavan kuinka partio saapuivat aukiolle. Jotkut katselivat erakkoa uteliaina, mutta jotkut lähes vihasta palaen. Sorasydän vilkuili ympärilleen ja huomasi Tummavarjon nousseen seisomaan ja tuijotti murhaavasti erakkopentua.
“Jos tuo pentu liittyy Vuoristoklaaniin hänellä ei varmasti tule olemaan helppoa”, Sorasydän kuiskasi hiljaa Pisaraturkille, joka käänsi katseensa häneen. Kolli hieman nyökytteli päätään, muttei sanonut mitään, joten naaras jatkoi,
“Ainakaan Tummavarjo ei näytä pitävän edes ajatuksesta siitä, että erakosta tulisi vuoristoklaanilainen.”
“Mutta pitää muistaa, ettei Tummavarjo oikein pidä mistään enkä näe häntä sellaisena kissana, joka suhtautuisi hyvin mihinkään uuteen”, Pisaraturkki naukui hymähtäen pehmeästi. Sorasydän vilkaisi kollia ja nyökkäsi. Toinen oli aivan oikeassa. Tummavarjo ei tosiaan ollut mikään kaikista suvaitsevaisin kissa.
“Tulkaa”, Aaltotähti sanoi kuivasti ja loi pettyneen katseen Sarapentuun, joka vastasi päällikön katseeseen ärtyneen oloisena. Kuitenkaan vihaisen oloinen ilme ei kestänyt kauaa, kun naaras olikin muuttunut jopa katuvan oloiseksi. Tuon hartiat lysähtivät kasaan ja nopeasti pentu erkaantui erakon kyljestä. Sorasydän katseli heidän menoaan päällikön pesälle. Hän ei ymmärtänyt miksi, mutta jokin naaraspennun ilmeessä, kun tuo oli erkaantunut tästä Lehdestä sai hänen sydämensä hieman hypähtämään nopeammin.
Ei varmasti ollut helppoa olla erakon kanssa ystäviä. Kun totuus tulisi ilmi, olisi se haastavaa toimia oikein.
Hän pudisteli päätään ja nousi ylös. Pisaraturkin huomio kiinnittyi päällikön pesän sijasta häneen ja hän pystyi sivusilmällä selvästi huomaamaan kollin kysyvän katseen.
“Minun on asiaa Taivasliljalle”, ruskeavalkoinen naaras kertoi ja loi nopean katseen kolliin ennen kuin lähti tassuttelemaan kohti parantajan pesää. Viime päivinä hänen mahaansa oli koskenut ja hän halusi selvittää syyn. Kyllä hän jo uskoi tietävänsä, mikä oli syynä, mutta hän halusi silti kaiken varalle tarkistaa asian vielä parantajalta.
Hän saapui nopeasti parantajan pesälle ja pysähtyi aloilleen. Hän huokaisi syvään ja huuteli sitten toista parantajaa, joka nopeasti olikin jo pujahtanut hänen eteensä ja hymyillen kysyi, miten pystyi auttamaan.
“Olen jo muutaman päivän ajan tuntenut vatsakipuja ja luulen tietäväni syyn, mutta haluaisin silti kuulla sinunkin mielipiteen siihen”, soturitar kertoi Taivasliljalle, joka nyökäytti päätään ja viittoi mukaansa, “Tietenkin, tule vain peremmälle niin katsotaan.”
Hän hymähti hiljaa ja lähti seuraamaan parantajaa, joka johdatteli hänet syvemmälle pesään ja viittoi yhtä sammalpetiä kohden. Hän ymmärsi nopeasti vinkin ja kävi makaamaan pehmeiden sammalien päälle. Naaraan katse siirtyi takaisin harmaalaikkuiseen parantajaan, joka tassutteli hänen luokseen. Parantaja hymyili hänelle antaen hänelle turvallisen olon ennen kuin laski tassunsa hänen vatsansa päälle ja hellin liikkein siirteli sitä. Sorasydän oli lähes hengittämättä ja seurasi tiiviisti toisen ilmeitä ja huomasi kuinka ensin naaraan muuttui yllättyneeksi ja sen jälkeen iloiseksi.
“Taisit itsekin epäillä juuri tätä?” Taivaslilja kysyi pirteänä ja käänsi katseensa häneen.
“Kyllä kai”, hän vastasi toiselle hieman hämillään. Taivaslilja laski tassunsa maahan ja nyökytteli päätään,
“Uskon, että tulet saamaan kolme pentua aivan lähiaikoina.”
“Kolme?” soturitar toisti epäuskoisena, johon Taivaslilja vastasi päätään nyökytellen ison hymyn kanssa. Hän nousi varovaisesti ylös ja kurtisti kulmiaan. Hänkö tulisi tosiaan saamaan kolme pentua aivan lähiaikoina? Entä, jos hän ei osaisi olla emo?
“Se tulee menemään hyvin, sinusta tulee kyllä hyvä emo”, toinen sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa, mikä sai naaraan siirtämään katseensa tassuistaan taas Taivasliljaan. Hän nyökäytti päätään epäuskoisena ja sitten kiitokset sanottuaan lähti kulkemaan uloskäyntiä kohden. Hänestäkö tosiaan emo? Entäs sitten kuka oli pentujen isä? Tai no tietenkin sen oli pakko olla Pisaraturkki, eihän se olisi voinut olla kukaan muukaan.
Hänen päästyään ulos aukiolle, Pisaraturkki seisoi häntä jo vastassa lähellä pesää, missä hän juuri oli ollut. Oranssihtava kolli nosti nopeasti katseensa hänen, kun kuuli naaraan tulon eikä Sorasydän voinut olla hymyilemättä kollille. Pisaraturkki loikki hänen luokseen huolestunut ilme kasvoillaan ja selvästi odotti vastauksia siitä miksi hän oli käynyt tapaamassa toista parantajaa. Kollin koko keho tuntui nykivän paikoillaan, kun tuo katsoi häntä odottavaisesti suoraan silmiin.
“Minä-”, hän oli juuri aloittamassa, kun Aaltotähti kulkeutui ulos pesästään erakko aivan kintereillään ja sai kissojen huomion heti kiinnittymään kolliin. Pisaraturkki siirsi huomionsa nopeasti hänestä päällikköön, mikä sai tulevan kuningattaren huokaisemaan pettyneenä. Hänkin kääntyi silti Aaltotähden puoleen ja odotti mitä kollilla oli sanottavanaan.

//Tätä voi jatkaa joku vuoristoklaanilainen tai sit mä vaan jatkan. Yritän saada nopsaa kirjotettua Soran pentutarhaan ja niiden pentujen syntymisen et jatkan aika nopsaan, jos kukaan ei haluu :D

Aamutäplä säpsähti hereille, kun tunsi vierellään olleen Kotkamielen nousevan ylös. Hän avasi silmänsä ja siristeli niitä, kun valo osui osittain niihin. Makea haukotus karkasi naaraan suusta, kun hän vihdoin keskitti katseensa valkoturkkiseen kolliin, joka oli juuri mahdollisimman hiljaisesti kulkemassa ulos sotureiden pesästä varmasti aikomuksenaan mennä aukiolle.
“Minne olet menossa?” hän kysyi hiljaa saaden kollin pysähtymään niille aloilleen ja katsomaan taakseen suoraan häneen. Lumenvalkoinen soturi hymähti.
“Milloin sinua on alkanut kiinnostamaan minne olen menossa?” kolli kysyi ivallisena ja irvisti hieman. Aamutäplä loi kollille murhaavan katseen ja tuhahtaen huiskautti häntäänsä ääneti,
“Ei minua kiinnostakkaan. Kunhan nyt vain mietin, koska kukaan muukaan ei ole vielä ylhäällä ja sinä olet jo menossa ulos. Kenties ikä alkaa jo painamaan ja sinulla on muistamiseen liittyviä ongelmia?”
“Jos minulla tosiaan olisi jo nyt muistamiseen liittyviä ongelmia, sinullakin pitäisi olla. Eipä unohdeta sitä, että olen vain pari kuuta sinua vanhempi”, Kotkamieli heitti takaisin ja katsoi häntä haastavasti. Aamutäplä vastasi katseeseen silmiään siristäen. Hän nousi hiljaa ylös ja kulki lähemmäs kollia.
“Minun silmiini olet jo satakuinen vanhus”, hän hymähti ja heitti kollille hurmaavimman hymynsä, minkä vain pystyi ja sitten nopeasti kulki tuon ohi pesän suuaukolle, vilkaisi kollia virnuillen ja loikki sitten ulos.
Hän kuuli Kotkamielen kiroavan häntä hiljaa itsekseen ja kollin huonoksi onneksi tuo oli aivan liian kovaääninen ja sai Täpläliidon huudot peräänsä. Kotkamieli loikki äkkiä ulos sotureiden pesästä ja ulos päästyään huokaisi huojentuneena. Aamutäplä katsoi kollia huvittuneena ja lähti sitten kulkemaan kohti oppilaiden pesää.
“Henkitassu!” hän kutsui vaaleankirjavaa kollia, jonka oli saanut oppilakseen vain pari päivää sitten. Hän oli ollut niin iloinen ja innostunut saadessaan tilaisuuden saada ensimmäisen oppilaansa eikä vieläkään oikein osannut sisältää tilannetta. Hän oli kaiken lisäksi rakastunut sitä ilmettä, jonka Kotkamieli oli hänelle antanut, kun oli saanut kuulla hänen saavan oppilaan. Kotkamieli oli vaikuttanut niin kateelliselta ja ärsyyntyneeltä, että se tuntui saavan Aamutäplään ihan erilaista intoa, mihin kuului se, että hän kouluttaisi vielä Henkitassusta klaanin parhaimman soturin -tietenkin hänen jälkeensä.
Askeleet edessä olevasta pesästä sai naaraan ajatukset katkeamaan ja katseen siirtymään pesästä ulos tulleeseen Henkitassuun, jonka silmät olivat hieman sirillään yllättävän herätyksen takia. Kolli haukotteli suurieleisesti, jonka jälkeen nosti katseensa häneen ja silmät palaen innostuksesta avasi suunsa.
“Mitä me tehdään tänään?” kolli kysyi. Aamutäplä katsoi kollioppilasta jonkin aikaa miettien mitä he tosiaan voisivat tehdä. Ei hän ollut edes kerennyt suunnittelemaan sitä, koska oli päätynyt taas riitelemään Kotkamielen kanssa ja joutunut nousemaan, koska ei saanut enää unta sen jälkeen. Hän yskäisi aavistuksen kiusaantuneena, mutta pyrki peittämään sen mietteliään katseen alle.
“Voisimme mennä harjoittelemaan metsästämistä ja sen jälkeen pitää jonkinlaiset taisteluharjoitukset”, hän selitti oppilaalle, jonka jälkeen huiskautti häntäänsä ja viittoi kollin mukaansa. Yhdessä he lähtivät kulkemaan kohti metsikköä.

//Henki voit jatkaa Henkitassulla, jos haluut ^^. Sori etten oo kerenny oikeen kirjottaa Aamulla heh..

”Unikkopentu, olet sisaruksinesi täyttänyt kuusi kuuta ja on aika nimittää sinut soturioppilaaksi. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan Unikkotassuna. Mestariksesi saat Mustikkasielun.”
Paarmapentu vaihtoi käpäliensä asentoa jälleen. Hänen siskojensa nimitysseremoniat tuntuivat venyvän ikuisuuksiin.
Vuoristoklaani oli kerääntynyt Puhujakiven ympärille kuuntelemaan klaanin uusien oppilaiden nimiysmenoja. Ilmassa oli intoa ja ylpeyttä, iloisuutta lehtikadon hiljaisesta tulosta huolimatta.
”Paarmapentu”, Aaltotähden matala ääni kutsui viimein. Musta kolli nousi ylös, ja käveli varmoin askelin klaaninsa eteen. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi jokaisen silmäparin kiinnittyvän itseensä. Nuori kissa murahti vaivaantuneena, ja piti katseensa maassa kuunnellessaan päällikön seuraavia sanoja.
”Kuten siskosikin, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan Paarmatassuna. Mestariksesi tulee Uskosielu.”
Paarmatassu katsahti nopeasti vierelleen kiirehtivää soturia.
”Uskosielu. Olet osoittanut olevasi hyvä mestari ja rohkea soturi, ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tällekin oppilaalle.”
Kosketettuaan kuonoja uuden mestarinsa kanssa, Paarmatassu perääntyi ja kuunteli klaanitovereiden hurrausta ja onnitteluja kunnes äänet pian vaimenivat, ja Puhujakiven ympärille kerääntyneet hajaantuivat takaisin askariensa pariin. Paarmatassu antoi katseensa vaeltaa pitkin leirin ylöspäin kaartuvia seinämiä aina luolan sisäänkäynnille asti. Iso, reviirille johtava kissankulkuinen halkeama vaikutti vieraalta.
Epämiellyttävän pitkä ja karkea nuolaisu hänen korvassaan havahdutti kollin ajatuksistaan.
”Paarmatassu! Sinunkin on mentävä mestarisi luo”, Tomukukan lempeä ääni oli pehmeä. Musta oppilas väräytti korvaansa ärtyneenä, ja kääntyi emonsa puoleen.
”Tiedän kyllä.” Tomukukka vastasi sanattomasti räpyttelemällä suuria, ylpeydellä täyttyneitä meripihkan värisiä silmiään. Paarmatassu tuhahti, ja käänsi selkänsä tuuheaturkkiselle kissalle. Uskosielun ilme oli kirkas, kun uusi oppilas tassutti mestarinsa luokse.
Naaras oli väritykseltään kermanvaalea, tyypilliseltä vuoristoklaanilaiselta näyttävä kokenut soturi. Tuon tummat nappisilmät katsoivat Paarmatassuun rohkaisevasti.
”Ensimmäisenä voisimme lähteä kiertämään reviirit”, soturi naukui ja vilkuili ympärilleen napatakseen Paarmatassun sisarusten mestarit näkökenttäänsä. Sotureilla oli sattumalta samat aikeet, ja niin kaikki kuusi kissaa lähtivät kiertämään reviiriä.

”Olen niin poikki!” Unikkotassu läsähti uloskäynnin suulle kissajoukon tassutellessa takaisin. Loskatassun mestari Korpinkutsu asteli sisään valkeahkon oppilaan perässä hiiri leukojensa välissä. Paarmatassu luikki pikimustan kollin ohi sukimaan tuulen pörröttämää turkkiaan, Uskosielun, Loskatassun ja Mustikkasielunkin saapuessa takaisin leiriin.
”Jos tuo oli mielestäsi rankkaa, et tule selviytymään soturikoulutuksesta”, Mustikkasielu naurahti, ja tökkäsi maahan käpertynyttä oppilastaan. Vuorilla kävely ja kapeita polkuja pitkin tasapainottelu saattoi olla kokemattomalle kissalle raskasta. Tuulinen sää lisäsi olosuhteiden hankaluutta. Vaikeassa maastossa kulkemiseen tottuminen olisi kuitenkin Vuoristoklaanilaiselle itsestäänselvyys.
”Aivan. Huomenna aloitamme oikean koulutuksen, pitäkää siis loppupäivä vapaata”, Uskosielu virkkoi, ja kosketti pehmeästi Paarmatassun lapaa hännänpäällään. Musta kolli nyökkäsi ilmeettömänä, ja kääntyi jatkamaan turkkinsa puhdistusta. Hän tunsi outoa kipristelyä polkuanturoissaan.
”Paarmatassu ja Unikkotassu! Minulla on teille asiaa.” Loskatassu käveli sisarustensa luokse häntä innokkaasti pystyssä kolmikon mestareiden lähdettyä aterioimaan.
”No mitä?” Paarmatassu naukui haukotellen.
”Tulkaa! Minun täytyy kertoa se ulkona!” Loskatassu vastasi pentumaisesti, ja loikki tasaisesti taas kohti uloskäyntiä.

”Oletko tosissasi?” Unikkotassu marisi, mutta seurasi toista sisartaan silti. Paarmatassu huokaisi ja seurasi kahta naarasta, vilkaisten kuitenkin olansa yli ettei kukaan sattunut kiinnittämään huomiota oppilaisiin. Yksin leiristä lähteminen oli pennuilta kiellettyä, eikä lupaa varmasti juuri nimitetyille oppilaillekaan myönnettäisi.
#Tuskimpa kukaan huomaa#, Paarmatassu totesi mielessään sujahtaessaan ulos raikkaaseen ilmaan.
Loskatassu johdatti sisarensa alas erästä kalliopolkua, ja istutti sitten heidät eteensä esittääkseen asiansa.
”Juttu on niin...” harmaa naaras veti henkeä aloittaakseen.
”Minä aion tulla päälliköksi!”
Paarmatassu katsoi ylpeästi rintaansa röyhistävää siskoaan ilmeettömästi silmät tiukkoina viiruina. Unikkotassu revähti railakkaaseen nauruun, joka kaikui pitkin alle avautuvan jyrkänteen seiniä.
”Älä viitsi Loskatassu! Tuo on niin kaukaahaettua! Minustakin tulisi päällikkö ennen sinua!”
Paarmatassu väräytti korvaansa ja tuhahti. Kollia huvitti viaton pilke Loskatassun silmissä, joka paloi kirkkaasti Unikkotassun tyrmäyksestä huolimatta. Pian naaraan ilme kuitenkin muuttui.
”Unikkotassu, var-”
Loskatassun hätäinen varoitus tuli liian myöhään. Naurunremakassaan hieman jyrkänteen laitaa kohti peruuttaneen Unikkotassun valkea turkki katosi Paarmatassun näköpiiristä korkean reunan taakse. Loskatassun suusta karkasi yllättynyt ääni, jonka jälkeen tuli hiljaista. Vain tuuli puhalsi.
Paarmatassun silmät pyöristyivät yllättyneinä, kun kolli tajusi mitä juuri oli käynyt. Välittömästi kolli hypähti ylös, käveli kohti reunaa ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Yllätykseen hän kohtasi Unikkotassun järkytyksestä ja kauhusta laajentuneet, apua anelevat silmät. Naaras oli upottanut vahvat kyntensä kallioon, ja riippui nyt henkensä edestä.
Paarmatassu nosti kulmiaan hieman yllättyneenä, ja totesi sydänkohtauksen saaneelta näyttäneelle sisarelleen:
”Luulin että olit mennyttä.”
”HILJAA! Auta minut pois täältä!” Unikkotassu kirkaisi ulvoen, ja vikisi loppuosan paniikinomaisesti. Äänensävy särisi terävänä Paarmatassun korvissa. Kolli siristi silmiään ja viittoi takana järkytyksessään kyyristelevää Loskatassua lähemmäs.
#Miten me saamme hänet ylös? Tuleepa tästä vaivalloista. Turha kuitenkin valittaa – jos hän olisi tippunut alas asti, selitettävää olisi ollut tuplasti enemmän#, Paarmatassu ajatteli, ja huokaisi syvään. Jos paikalle sattuisi joku, he voisivat olla entistä pahemmassa pulassa.

//Tuntuipa oudolta kirjottaa tätä, siksi vähän kämäinen tarina, seuraava on varmaan sitten helpompi. Olis hauskaa jos joku Vuoristoklaanilainen jatkais tätä!^^ Mutta jatkan toki itse tarvittaessa.

Muutama auringonnousu sitten Hiljaisuuspentu ja Leijonapentu oltiin nimitetty oppilaiksi. Olin jäänyt pentutarhaan yksinäisyyden keskelle. Tai olihan minulla Laikkupentu ja Tiikerisydän, mutta he olivat tylsiä kuin etanat. Etanoiden kanssa ei katsos voi leikkiä hippaa eikä sammalpalloa, eikä niiden kanssa voi karata leiristä tai ärsyttää klaaninvanhimpia eikä leikkitapella eikä… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta tuota tarkoitan sillä, että he ovat kuin etanoita. Liian rauhallisia minulle. Minä haluan olla klaanin suurin soturi, nousta varapäälliköksi ja sitten taas päälliköksi. Haluan johtaa koko metsää ja repiä korvat päästä niiltä jotka yrittävät suistaa minua vallasta. Eikä sellaista voi tapahtua jos en harjoittele pennusta asti, eihän.
Niinpä päätin harjoitella yksin. Mietin hetken miten se onnistuisi, kunnes sain ajatuksen. Keräsin voimani ja hyppäsin päin irtonaista oksaa pentutarhan lattialla. Loikkani osoittautui kuitenkin liian lyhyeksi ja tömähdin vatsalleni maahan. Pudistelin laikukkaan turkkini puhtaammaksi ja yritin uudestaan. Tällä kertaa tulin hieman lähemmäksi oksaa, mutta en kuitenkaan tarpeeksi lähelle käydäkseni oksan kimppuun.
Kun nousin pystyyn ja olin kävelemässä lähtöpaikalle, huomasin vasempaan etutassuuni sattuvan. Nostin tassua nähdäkseni mikä siihen oli tarttunut. Tunnistin piikikkään kuusenneulasen, joka oli kylläkin tavallista isokokoisempi. Nilkutin emoni luokse ja olin juuri miukumassa tuolle, että minulla meni piikki tassuun, kun tulin ajatelleeksi, ettei suuri soturi tietenkään tekisi niin. Niinpä päätin suunnistaa parantajan pesälle omin avuin, mikä oli selvästikin huono ajatus, sillä jäin leirin suuaukolta syöksyvän partion jalkoihin. Partion jäsenet näyttivät pelokkailta, ja ihmettelin mitä kummaa oli tapahtunut. Päätin kuitenkin ensin käydä pyytämässä apua neulasen poistoon, koska jos sattui polkuanturaan, olisi huomattavasti vaikeampaa lähteä tutkimaan mitä partio oli niin kovasti pelästynyt.

//joku Kuutamoklaanilainen jatkamaan tästä?