Tiikerikuu hyppeli kohti tupresaaliskasaa. ”Stop!”, Varistähti huusi.
”Et saanut tuoresaalista, et ansaitse tuoresaalista”
*Typerä!*, Tiikerikuu ajatteli mielessään. Lopulta hän lähti saalistamaan.

*Hiiri!* Tiikerikuu hyppäsi. Hiiri oli kuitenkin vikkelä. Se loikkasi puskaan. Yhtäkkiä joku puraisi häntä takaapäin. ”Tiedäthän, et saa hiippailla pois leiristä sitä naarasta”, Varistähti sihisi hampaidensa välistä. *Minä kuulun Puroklaaniin* hän tajusi. ”Siinä tapauksessa minä lähden” Varistähti katsahti häntä yllättyneenä. ”Lähdet?”, hän toisti. ”Niin”, Tiikerikuu naukaisi itsepintaisesti. ”No, tee mitä haluat”, Varistähti maukui yllättyneenä.

”Tiikerikuu! Tiikerikuu!”, Lumhäntä huusi. ”Herää! Yöturkki on tulossa” Paikalle jolkotti parantaja oppilaansa kanssa. ”Tässä tätä yrttiä. Ja tässä tätä. Ja tuossa tuota”, Yöturkki höpötti puoliääneen. Tiikerikuu kuiskasi vielä: ”Minä kuulun nyt Puoroklaaniin”, ennen kuin nukahti.

//Tiikerikuun, saa siirtää Puroklaaniin.

Kuljin hidasta tahtia aivan partion hännillä. Katseeni oli laskeutunut maahan ja päädyin vain katselemaan tassujani, jotka liikkuivat varmoilla askelilla lumikerroksen läpi seuraten muiden tekemiä tassun painalluksia.
“Tänään varmasti tulee enemmän lunta”, Pilvipyrstö naukui mietteliäästi partion etunenässä. Kolli oli hieman kallistanut päätään taaemmas, jotta me kaikki kuulisimme hänen sanottavansa. Nostin utuisen katseeni kellanpunaiseen kolliin, joka kulki ripeillä ja varmoilla askelilla eteenpäin samalla raivaten tietä meille kaikille. Mitä oikeasti Syreenikukka oikein näki tuossa hiirenaivossa? Eihän Pilvipyrstö ollut edes mitenkään mahtava kissa, hän oli vain normaali kuutamoklaanilainen soturi, joka juuri nytkin vain jaksoi jauhaa säästä.
“Niin varmasti tulee. Uskon, että kaikki se enin lumi tulee yöllä ja aamulla meitä sitten odottaa yllätys”, Sammalpuro vastasi hymähtäen hiljaisesti. Siirsin katseeni Pilvipyrstöstä ruskeaan naaraaseen, joka kulki hieman varoen. Pudistelin päätäni kaksikon puheille.
Miksi ihmeessä he puhuivat vain jostain säästä, kun olihan täällä muitakin aiheita, mistä puhua. Varistähti kohtahan lähettäisi meidät hyökkäämään Puroklaaniin eikä silloin olisi aikaa jauhaa säästä ja kuinka ‘kamalaa’ se oli. Pyörittelin silmiäni tylsistyneenä. Jos kohta ei alkaisi tapahtumaan mitään, minä varmasti olisin se joka aiheuttaisi tapahtumia. Ehkä, jopa menisin puhumaan päällikölle ja kertoisin mielipiteeni..
“Mitä mieltä sinä olet Lehmusvarjo?”
“Ai häh?” älähdin hämmentyneenä ja käänsin katsettani Sammalpuroa kohden, joka tutkaili minua kysyvällä katseellaan.
“Etkö sinä kuuntele ollenkaan? Yleensä kokeneempia sotureita pitäisi kuunnella ja kohdella kunnioituksella”, Pilvipyrstö hymähti etunenästä. Siirsin katseeni kolliin, jonka sivuprofiili näkyi hetken aikaa ennen kuin hän käänsi päänsä kokonaan eteenpäin. Pystyin silti näkemään pilkkaavan virneen hänen kasvoiltaan, mikä sai turkkini hieman pörhistymään.
“Olin vain ajatuksissani, siinä kaikki”, murahdin kellanpunaiselle kollille, jonka turkki erottui todella selvästi lumesta ja käännyin sitten taas Sammalpuron puoleen ja vetäisin pakotetusti hymyn kasvoilleni.
“Anteeksi, kun en kuunnellut. Olen aivan samaa mieltä kanssasi, uskon että lumi tulee jo tänään”, nau’uin ja sain vanhemmalta kissalta pään nyökäytyksen. Siirsin katseeni takaisin partion etummaisena keikkuvaan kolliin ja nostin huultani hieman, jolloin hampaani näkyivät,
“Uskon, että tulevan taistelun miettiminen on ehkä hieman tärkeämpää kuin lumen tulo.”
Pilvipyrstön turkki hieman pörhistyi, mutta muuten kolli näytti todella rauhalliselta. Hän käänsi katsettaan taas hieman taaksepäin. Katseemme kohtasivat aivan muutamaksi sydämenlyönniksi, mutta pystyi silti näkemään hänen silmissään ärsyyntymistä.
“Olet aivan oikeassa”, hän sihahti viiruuntunein silmin ja kääntyi sitten taas eteenpäin. Pieni virne kapusi kasvoilleni.
“Älkää viitsikö alkaa riitelemään”, Sammalpuro keskeytti voitollisen virneen kapuamisen kunnolla kasvoilleni ja sai sen katoamaan kasvoiltani. Vilkaisin toista.
“Emmehän me mitään riitele, kunhan vain keskustelemme. Eikö niin Pilvipyrstö?” kysyin ääni hohkaen riemukasta ivaa. Helposti pystyin huomaamaan kuinka paljon häntä ärsytti, mutta hänen oli vain pakko esittää rauhallista. Kollin kasvoilla oli pehmeä, lähes ironinen hymy.
“Aivan niin”, kolli vastasi Sammalpurolle. Hymähdin riemastuneena.
Jatkoimme matkaa sen enempää puhumatta ja jo hetken päästä saavuimme puron luokse, joka monien mukaan tuli aivan Vuoristoklaanin läheisiltä vuorilta ja kiemurteli Neljän virran tammen ohi ja jakautui sitten jokaisen neljän klaanin luokse omina erikokoisina jokina ja puroina. Siristin hieman silmiäni, kun huomasin sen olevan jostain kohdista jäätynyt.
“Eikös se ole niin, ettei tämä joki ei koskaan jäädy kokonaan?” kysyin kääntyen Sammalpuron puoleen, joka vilkaisi minua pehmeä hymy kasvoillaan ja nyökytteli päätään sanoilleni.
“Kyllähän se on juuri niin. Joki on todella syvä ja sen virta on todella voimakas, mikä tietenkin johtaa siihen, ettei se koskaan jäädy kaikista kohdista. Muutenkin jää sen päällä on aina todella heikkoa eikä sen päälle koskaan saisi mennä ilman, että tiedostaa vaarat”, naaras kertoi. Katselin jonkin aikaa vanhempaa soturia ennen kuin mietteliäänä nyökäytin päätäni. Kaipa siinä oli järkeä. Jos virta tosiaan oli niin voimakasta kuin Sammalpuro kertoi, oli varmaa miksei se jäätynyt kokonaan.
“Eikö mestarisi kertonut sinulle vai?” Pilvipyrstö kysyi toinen kulma hieman toista korkeamalla. Korviini hän kuulosti todella koppavalta.
“Kyllä kertoi, muttei niin hyvin kuin Sammalpuro”, vastasin yksinkertaisesti ja loin pistävän katseen Pilvipyrstöön. Vilkaisin Sammalpuroa lempeä hymy kasvoillani, mihin naaras vastasi.
“Aha, onkohan näin?” kolli yritti ärsyttää äänensävyllään, mutten välittänyt siitä vaan huiskautin häntääni enkä luonut häneen silmäystäkään.
“Juuri niin on asian laita.”
Kuulin kuinka hän murahti, mutta antoi asian olla ja perääntyi luotani. Otin hänen perääntymisen voittona. Sammalpuro sanoi jotain, mutten oikein huomioinut naarasta, kun tuijotin vain joen jäistä pintaa ja kuuntelin kuinka se pauhasi korvissani. Hetken katselemisen jälkeen päädyimme jatkamaan matkaamme ja lähdimme merkkaamaan rajoja.

“Lehmusvarjo! Kuulitko jo uutiset?” Syreenikukan huudahdus oli ensimmäinen asia, jonka kuulin, kun pääsimme leiriin Pilvipyrstön johdolla. Käänsin katseeni mustaan naaraaseen, joka jolkutteli luokseni innostunut ilme kasvoillaan. Kurtistin hienman kulmiani hänelle. Ei Syreenikukka monesti näyttänyt noin innostuneelta ja tämä taisikin olla ensimmäinen kerta kuin näin hänet tällaisena. Huomasin sivusilmällä kuinka Pilvipyrstö heitti meille oudoksuvan katseen ennen kuin hän lähti omiin puuhiinsa. Mulkoilin kollin selkää, mutta se loppui lyhyeen Syreenikukan päästessä luokseni.
“Mitkä uutiset?” kysyin naarasta yllättyneenä katsellen. Hänen kasvoilleen levisi isompi hymy. Oliko hän siitä iloinen, etten vielä tiennyt?
“Varistähti äskettäin tuli puhumaan minulle ja hän kertoi, että nimittää kohta Leijonapennun ja Hiljaisuuspennun oppilaiksi!” naaras kertoi säihkyvin silmin. Vastasin hieman kallistamalla päätäni. Millä hän tuolla tähtäsi? Miksi minua pitäisi kiinnostaa kahden pennun nimittäminen?
“Ja?”
“Ja mitä? Oletko aivan hiirenaivo?” naaras ärähti pyöritellen silmiään ja hieman lähestyi minua niin, että olimme lähes kuonokkain. Katselin pyöristynein silmin häntä hämmentyneenä. Miksi hän tuli niin lähelle?
“Hän kertoi, että toisesta tulee sinun oppilaasi”, Syreenikukka kertoi. Älähdin yllättyneenä samalla, kun tuijotin hänen kauniita silmiään. Minustako tulisi jommankumman pennun mestari? Enhän minä edes ollut kokenut! Entä jos päätyisin vain mokaamaan koko koulutuksen ja sitten Varistähti olisi niin pettynyt minuun, että häätäisi klaanistaan? En halunnut missään nimessä olla luopio niin kuin Routasydän!
“No mikä on? Et näytä niin innostuneelta kuin luulin sinun olevan”, naaras naukaisi ihmeissään ja katsoi minua suoraan silmiin. Tunsin kuinka sydämeni hypähteli kovempaa hänen katseensa alla.
“O-olen minä innostunut! Minä vain.. olen vain hieman hermostunut..”, myönsin normaalia hiljaisemmin. Syreenikukka katsoi minua kulmat hiljalleen kurtistuneina.
“Hermostunut? Eikö se ole mahtavaa saada oppilas?” hän kyseli hämmentyneenä.
“On se mahtavaa saada oppilas! Älä käsitä minua väärin.. Minua vain hermostuttaa se, etten osaakaan olla hyvä mestari ja tulen epäonnistumaan siinä”, kerroin antaen katseeni laskeutua maahan. En pystynyt katsomaan häntä enää yhtään kauempaa silmiin, koska se oli noloa. Tunsin olevani kuin pieni pentu hänen katseensa alla enkä pitänyt siitä ollenkaan.
“Et sinä siinä tule epäonnistumaan, usko minua”, Syreenikukka naukui vaisusti ja kiersi toiselle puolelleni ja varovaisesti painautui minua vasten. Värähdin tuntiessani naaraan nojautuvan itseäni vasten enkä voinut mitään hulluna hyppivälle sydämelleni. Hän oli niin lähellä.. Tekikö hän tämän kaiken tahallaan ja myöhemmin nauraisi minulle? Väistin hieman häntä.
“Miten sinä sen tiedät?” kysyin pitäen katseeni visusti maassa. En uskaltanut katsoa häntä. Kaipa minua pelotti, että katsoessani häntä, hänen kasvoillaan olisi pilkallinen hymy.
“Minä vain tiedän. Ja muutenkin et sinä tule koskaan tietämään, jos et koskaan kokeile.”
*Ihan hyvä huomio*, mietin itsekseni hymähtäen ja nyökäytin hieman päätäni hänen sanoilleen.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokouseen!" Varistähden kutsuhuuto sai meidät molemmat hieman säpsähtämään ja nopeasti vetäytymään kauemmas toisistamme. Vilkaisin mustaa naarasta, jonka kasvoilla oli jonkin aikaa epäselvä ilme ennen kuin se sitten vaihtui tyyneen ja vaikeasti luettavaan. Nousin tassuilleni ja vilkaisin vielä nopeasti häntä ennen kuin tassuttelin lähemmäs Suurkiveä, jonka päällä Varistähti seisoi ja odotti kissojen saapumista. Livahdin hieman sivummas istumaan, mistä olisi helppo mennä uuden oppilaan luokse. Käänsin katsettani ja huomasin kuinka Syreenikukkakin oli päässyt tassuilleen ja käveli lähemmäs, mutta jäi jonkin matkan päähän minusta.
“Leijonapentu ja Hiljaisuuspentu astukaa eteenpäin”, Varistähti määräsi, kun kaikki olivat kokoontuneet Suurkiven äärelle kuuntelemaan päällikön sanoja. Kaksi pentua vilkaisivat nopeasti toisiaan ennen kuin astelivat eteenpäin, Leijonapentu ensin ja Hiljaisuuspentu perässä.
“Leijonapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Leijonatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lehmusvarjo. Toivon, että Lehmusvarjo siirtää kaiken tiedon sinulle”, Varistähti naukui kääntäen katseensa minuun, mikä sai sähäkät väreet juoksemaan ihollani. Nielaisin hieman, nyökäytin varovaisesti kollille päätäni ja astelin esiin.
“Lehmusvarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Nummipyörteeltä, ja olet osoittanut olevasi vahva ja periksiantamaton. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Nyökkäsin uudelleen päällikölle, jonka jälkeen käännyin Leijonatassun puoleen, joka katsoi minua pippurisilla silmillään. Kolli näytti enimmäkseen kiinnostuneelta kuin vihaiselta, mutta silti jokin hänen lähes roihuavissa silmissä sai niskavillani hieman pörhistymään.
*Sehän on vain pentu*, ajattelin itsekseni ja parilla askeleella olin pikimustan kollin edessä ja kumarruin hieman. Hän katsoi minua niillä sähäkkäillä silmillään hetken, mutta nopeasti kurkotti hieman kaulaansa ja kosketti kuonoani. Hieman yllättyneenä kerkesin vain räpäyttämään silmiäni, kun hän jo olikin perääntynyt.
“Hiljaisuuspentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Hiljaisuustassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Mustakynsi. Toivon, että Mustakynsi siirtää kaiken tiedon sinulle”, Väristähti jatkoi seremoniaa ja tällä kertaa katsoi entistä oppilastaan silmiin. Siirsin huomioni pois omasta oppilaastani Mustakynteen, joka asteli esiin hieman yllättyneen oloisena, mutta nopeasti naaras olikin jo piilottanut sen. Hän seisahtui Hiljaisuustassun viereen ja katsoi päällikköä lukematon ilme kasvoillaan enkä voinut muuta kuin ihailla naarasta. Hän oli niin rauhallisen oloinen eikä näyttänyt ollenkaan säikähtävän päällikön kolkkoa katsetta, joka oltiin käännetty häntä kohden.
“Mustakynsi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta minulta, ja olet osoittanut olevasi älykäs ja päättäväinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Mustakynsi kääntyi Hiljaisuustassun puoleen ja kosketti tämän nenää. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Hän ei näyttänyt mitään tunnetta kasvoiltaan.
“Leijonatassu! Hiljaisuustassu! Leijonatassu! Hiljaisuustassu!” klaani alkoi hurraamaan, mikä sai huomioni pois Mustakynnestä ja käännyin katsomaan kaikkia kissoja, jotka hurrasivat uusien oppilaiden nimiä. Ehkä tulisin pärjäämään Leijonatassun kanssa..

Oppilaani eli Taivaslilja oli viimeinkin saanut parantajanimensä ja olin niin iloinen hänen puolestaan. Hän oli opiskellut ahkerasti monta vuodenaikaa, enkä itse olisi viitsinyt pitkittää hänen nimitysseremoniaansa enää kuulla. Onneksi Tähtiklaanikin oli ollut tyytyväinen päätökseeni ja hyväksynyt naaraan parantajaksi. Mutta samalla olin surullinen Kaunokirjon pennun Kurkipennun puolesta. Raukka oli tippunut vuoristopolulta ja murtanut tassunsa, ollessaan tutkimusretkellä sisartensa kanssa. Toivoin todella paljon, että asia kääntyisi parhain päin ja kollin tassu parantuisi. Mustavalkea kissa olikin jo hetken asunut parantajien pesässä, mutta kuluisi vielä pitkä aika ennen kuin hän pystyisi varaamaan painoa jalalleen. Kurkipentu oli tänään kertonut ettei tassun liikuttaminen enää tehnyt kipeää, mutta varmasti muisto putoamisesta teki. Pentu oli todella allapäin, vaikka me Taivasliljan kanssa yritimmekin piristää häntä. Edes Aaltotähti, Kaunokirjo, Tuhkapentu ja Pikkupentu eivät saaneet häntä iloiseksi. Kolli vain makasi sammalpedillään masentuneena, kieltäytyen puhumasta ellei aivan pakko ollut. Huokaisin itsekseni ja astelin ulos pesästä. Katseeni kiinnittyi oitis pieneen tuoresaaliskasaan leirin laidalla. Sen katseleminen sai huoleni Vuoristoklaanin puolesta kasvamaan. Riistaa riittäisi juuri ja juuri pentutarhassa oleville, sekä oppilaille, jos he osaisivat jakaa ne oikein. Soturit sen sijaan saisivat odottaa pidemmälle päivään, että saisivat syötävää - mikäli sää pysyisi tarpeeksi hyvänä siihen asti. Eilinen lumimyrsky oli tehnyt riistan metsästämisestä mahdotonta, joten klaani oli joutunut odottamaan seuraavaan aamuun, että saisi syötävää. En ehtinyt sen enempää asiaa murehtimaan, kun läheltäni kuuluva kiivas keskustelu vei mielenkiintoni pois riistasta. Käänsin katseeni lähelläni oleviin Korpinkutsuun joka näytti todella ärsyyntyneeltä ja hänen oppilaaseensa Loskatassuun, joka oli painanut korvansa niskaana ja kyyhötti pienenä kasana mestarinsa edessä.
"Anteeksi Korpinkutsu, minä e-en tiennyt, että sillä oli väliä..." Oppilas änkytti pahoittelevana. Käänsin päätäni kummastuneena. Ei ollut lainkaan Korpinkutsun tyylistä ärhennellä muille, varsinkaan häntä nuoremmille kissoille. Mitäköhän Loskatassu oli tehnyt saadakseen oman mestarinsa suuttumaan?
"Oi, sillä todellakin oli väliä. Mieti kuinka moni kissa olisi saanut syötäväkseen siitä kärpästä!" Kokenut soturi sihahti ja miltei laski oman naamansa kiinni Loskatassun naamaan.
"Sinä ja sisaruksesi etsitte sen kärpän ja tuotte sen takaisin leiriin. Lehtikatona Vuoristoklaani tarvitsee joka ikisen riistan palan mitä pystyy saamaan!" Korpinkutsu sanoi haastavasti ja sitten nosti päänsä takaisin omalle korkeudelleen.
"K-kyllä, Korpinkutsu, e-emme tuota pettymystä, lupaan sen!" Loskatassu vakuutti ja nopeasti pinkaisi oppilaiden pesälle, missä hänen sisaruksensa varmaankin olivat. Katselin naaraan menoa ja käänsin sitten katseeni kokeneeseen soturiin, joka seisoi paikoillaan, hännänpää nykien.
"Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen sinun ärhäköivän oppilaallesi", naukaisin ja tassuttelin lähemmäs Korpinkutsua. Kolli kääntyi katsomaan minua ja hymähti.
"Jos oma oppilaasi kertoisi sinulle, että olisi päästänyt riistan menemään vain sen takia, että hänellä olisi jo suu täynnä riistaa eikä enää jaksanut lähteä hajujäljen perään, olisit varmasti itsekin vihainen", Korpinkutsu sanoi, vilkuillen aina välillä selityksensä ohella oppilaiden pesälle. Katsoin huolestuneena kokenutta soturia jonka jälkeen annoin katseeni vaeltaa tuon keholle. Mustan turkin alta oli helppo erottaa kylkiluiden muodot ja kokeneen soturin olemus oli vauhkolla tavalla valpas, mutta hänen silmistään pystyi näkemään väsymyksen ja rasituksen mikä oli kertynyt tuplattujen metsästys- ja rajapartioiden takia. Käänsin korviani taaksepäin ja huokaisin, koskettaen kuonollani tuon kaulaa.
"Koska oikein olet viimeksi syönyt?" Kysyin hiljaa ja katsoin Korpinkutsua tuon sinisiin silmiin. Kokenut soturi hymähti ja katsoi muualle.
"Minulla ei ole nälkä, syön myöhemmin", kolli murahti ja alkoi tassuttelemaan Uskosielua ja Jäkäläaskelta kohti, jotka leirin laidalla norkoilivat. Katselin Korpinkutsun perään harmistuneena. Hän oli niin hyökkäävä nälkänsä takia, hän ei varmastikkaan ollut suostunut syömään ennen kuin häntä nuoremmat vuoristoklaanilaiset olisivat saaneet syödäkseen. Todella moni vuoristoklaanilainen vähensi omaa syömistään lehtikadon aikana, antaakseen oman osuutensa riistasta muille. Toivottavasti kaikki vain älyäisivät, ettei itsensä näännyttämisestä seuraisi muuta kuin harmia muille. Pudistelin päätäni ja jatkoin matkaani ulos leiristä, lehtikadon kylmään säähän.

”Älä välitä, Kurkipentu”, Kaunokirjo naukaisi Kurkpennulle.
”Niinhän sinä sanot”,Kurkipentu sihisi takaisin.
”Ei sinulta ole koskaan murtunut käpälää”
Kaunokirjo katsahti Kurkipentuun kylmästi,
”Sinä olet typerys kun luulet saavasi erikoiskohtelua”
”No en tottavie luule”, Kurkipentu naukaisi, ja vaikeni.
”Kaunokirjo, mitä täällä tapahtuu?”, Aaltotähti kysyi asteellessaan pesään.
”Kurkipentu luulee saavansa erityiskohtelua, kun on pentusi”, emo melkein huusi.
”Ei. Ei Kurkipentu niin tekisi”, Aaltotähti sihisi.
”No hän ei kyllä ole ihan viisas”, Kaunokirjo maukui muka ystävällisesti. Hän lisäsi vielä:
”Mistä vetoa, että oli Kurkipennun idea lähteä leiristä”
Aaltotähti katsahti kumppaniaan yllättyneenä. Kurkipentu seurasi vierestä.
”Kaunokirjo, ole hänelle kiltti”, Aaltotähti aneli. ”Kirkastähtikin oli parempi kumppani.
Kaunokirjo hätkähti kun Aaltotähti jatkoi:
”Sinä pyhän huolehdit Pikkupenustakin. Miksi et Kurkipennusta?”
Kaunokirjolla näytti olevan siihen vastaus: ” Pikkupentu on sokea. Tästä lähtien Kurkipentu saa oman vuoteen”
”Hei! Seis! Älkää minun takiani riidelkö. Kyllä minä voin ottaa oman vuoteen”, Kurkipentu keskeytti.

Myöhemmin Kurkipentu oli aivan naatti. *Kukaan ei enään pidä minusta*, hän ajatteli raskain sydämmin.
*Ehkä Tuhkapentu, mutta Pikkupentu ei tykkää minusta*

- Uskotko, että se naaras seuraa meitä? Kostokynsi tiedusteli vieressään kulkevalta Sielutaivaalta, jonka karvat olivat vieläkin pystyssä äskeisen vuoristoklaanilaisen kohtaamisen takia. Luopio yritti rauhoitella erakkoa hännän kosketuksilla, sekä kylkeen painautumisella. Vaikka vaalea kilpikonnakuvioinen naaras olikin käynyt kollin kimppuun, hänen vierellään kulkeva naaras tuntui olevan pahemmassa shokissa kuin mustavalkea kissa. Vihreäsilmäinen kissa olisi halunnut hymyillä rauhoitellakseen valkoturkkista kissaa, mutta hänen poskiensa liikuttelu sattui niissä olevien haavojen takia. Nummiklaanin alueelta löytyisi varmasti kultapiiskua haavojen parantamiseen, mutta Kuutamoklaanin reviiriä lähestyessään, hänen pitäisi kai tyytyä hierakkaan.
- Sitä minä en tiedä. Mutta kerro minulle Kostokynsi... Miksi hän hyökkäsi kimppuumme? Mitä me olimme tehneet hänelle? Sielutaivaan äänenesävy oli katkera ja hän käänsi katseensa takana siintäville vuorille. Kostokynsi katsoi erakkoa yllättyneenä, hän ei ikinä ollut kuullut tuon suusta tulevan yhtäkään ilkeää tai vihaista sanaa, saati sitten neutraalista poikkeavaa äänensävyä.
- Me olimme hänen klaaninsa reviirillä, luopio kertoi ja yllättyi nähdessään Sielutaivaan ilmeen, kun tuo käänsi katseensa häneen. Naaraan kasvot olivat kysyvät, mutta myöskin vihaiset.
- Onko mielestäsi järkevää vainota viattomia? Me emme edes tehneet mitään pahaa heidän reviirillään, kyllä meidänkin on pakko saada syötävää, muutenhan me näännymme! Ei riistan saalistamisesta tai toisen alueella liikkumisesta pitäisi saada vihaista kissajoukkoa peräänsä. Kanjonissa on riistaa ja tilaa meille kaikille, miksi haalia sitä kaikkea vain omalle klaanilleen? Sielutaivas murisi vihamielisesti, mutta hänen kasvoiltaan pystyi näkemään hämmennyksen ja surun vihan lisäksi. Kostokynsi ei tiennyt mitä vastata, erakon tunteiden purkaus oli tullut yllätyksenä hänelle, mutta tuon sanat hämmensivät luopiota kaikista eniten. Kanjoni ja sen kissat voisivat paremmin ilman kaikkia klaanirajoja? Ajatus kuulosti todella absurdilta kollin mielestä, ainahan Kanjonissa oltiin eletty rajojen kanssa ja tähänkin asti kaikki oli sujunut ihan hyvin, kunhan Luuklaania ei otettu huomioon.
- Järkevyydestä ei ole hyötyä ellei se auta selviämään elossa. Kaikki klaanit ovat todella tarkkoja lehtikadon aikaan rajoistaan, koska riistaa on silloin vähän. Uskon, että silloin otetaan kaikki riskit mitkä voidaan ottaa, mistä on omalle klaanille hyötyä ja jätetään järkevyys sivuun, Kostokynsi vastasi ja huomasi kuinka ilme Sielutaivaan kasvoilla valahti pettyneeksi. Erakko laski katseensa tassuihinsa. Luopio nielaisi ja painoi korviaan alaspäin. Hän ei halunnut pahoittaa naaraan mieltä, mutta yhteiselo Kanjonissa ilman rajoja tulisi tuskin ikinä onnistumaan, varsinkaan ilman suuria verilöylyjä. Kolli yritti koskettaa hännällään valkoturkkisen kissan kylkeä, mutta tuo vetäytyi kauemmas hänestä. Mustavalkea kissa nielaisi ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän oli selvästi saanut Sielutaivaan harmistumaan sekä pahalle tuulelle ja Kostokynttä jännitti hieman. Hän ei ollut ikinä nähnyt tuota vihaisena kunnes vasta äsken, joten seuraavat päivät tulisivat varmasti olemaan uudenlaisia kokemuksia luopiolle. Hän pääsisi näkemään erakosta uuden puolen, mikä ei olisi niin miellyttävää katseltavaa kuin mitä naaras normaalisti olisi. Mutta jokaisella kumppanilla oli riitaa omien näkemyksiensä eroista ja kaikki kuitenkin lopulta pääsevät yhteisymmärrykseen, eikö niin? Joten hekin tulisivat vielä puhumaan asiat halki ja sitten kaikki olisi niin kuin ennen eikä tämä jäisi kummankaan mieltä painamaan. Kostokynsi toivoi asian olevan niin.
- Liikkuisitko varovaisemmin? Olemme Kuutamoklaanin reviirillä, Sielutaivas sanoi yhtäkkiä, mikä sai luopion katsomaan tuon suuntaan hämmentyneenä. Olivatko he jo ylittäneet rajan? Hän kuitenkin pudottautui alemmas, tuulen alapuolelle ja kevensi askeltaan. Täällä kiinnijäämisestä ei saisi vain muutamaa naarmua rangaistukseksi vaan kunnon arvet ja jopa pahempaakin, joten he eivät missään nimessä saisi paljastua kuutamoklaanilaisille. Hän ei haluaisi jäädä kiinni enää toista kertaa ja mahdollisesti todistaa sitä, kun Sielutaivasta satutettaisiin.

2 luku

Vääntäydyin ylös lämpimästä pedistä ja ravistelin mustaa turkkiani. Hyppelin ylös aikiolle ja katsahdin taivaalle jossa keltainen aurinko oli jo korkealla.

-On jo aurinkohuippu! Ihmettelin vihreät silmät suurina.

Raotin suutani ja kiven tuoksu tulvahti päin kasvojani. Hiippailin suu raollaan Soturien pesälle ja siellä sijaitsevalle varauloskäynnille. Soturien pesä oli autio ja suhahdin pienestä kolosta tunneliin. Lähdin kipittamaan tasaisesti kohti vaarallisen kapeita kivisiä vuoristopolkuja, jotka näyttivät jatkuvan loputtomasti. Houkutteleva riistan tuoksu ajautui vaaleanpunaiseen nenääni kun lähdin hiipimään eräälle polulle joka katosi mutkan taakse. Kiviä ropisi pikimustaan kanjoniin jonka nähdessäni pörhistin pelokkaasti karvani.

-Varpunen... Kottarainen ja.... Kotka! Maistelin ilmaa hätääntyen.

Musta häntäni alkoi heilumaan puolelta toiselle hermostuessani. Painauduin vasten kalliota ja yritin sulautua varjoihin. Hännnänpääni heilui vieläkin puolelta toiselle vaikka hengitin syvään ja oletin että se saisi minut rauhallsemmaksi. *Senkin varpusaivo! Ei olisi pitänyt lähteä leiristä* Tassuttelin ympyrää ja vilkuilin huolestuneena kallion suojasta taivaalle jossa kotka liiteli. *Pitäisikö minun vain juosta?* Vetäisin vielä kerran syvään henkeä ja pinkaisin pois kallion suojasta, yritin venyttää pieniä käpäliäni mutta tuntui siltä kuin keuhkonoi olisivat kohta räjähtäneet. Kuulin takaani rääkäisyn ja käännähdin ympäri.

”Lumihäntä, mitä nyt taas?”, Kielopuro kysyi unisena, ja taivutti häntäänsä. ”No tänään on kokoontuminen!”
Kielopuro katsahti häneen.
”Ethän sinä edes pääse mukaan”
”En niin, mutta pian he saapuvat”
”Nukuinko minä niin kauan?”
”Joo, unikeko!”
”Älä jaksa”
”Mutta se on hauskaa vitsailla”
”Muistele mielummin meitä, kun karkasit pentutarhasta, ja toin sinut takaisin”
”Ei tarvitse muistuttaa”
”No, sinä siis muistat, mahtavaa!”
Hypähdin istumaan.
”Kerro tarina, Kielopuro!”
Kielopuro katsahti minuun.
”Hyvä on”
Hän aloitti kertomuksen:
”Oli kissa nimeltää Vuorilta Syöksyvä Taivas-”
”Mikä ihmeen nimi sekin on?”, keskeytin hänet.
”Heimonimi, ja ole nyt hiljaa jos haluat kuunnella”
Sitten hän jatkoi:
”Vuorilta Syöksyvä Taivas, eli lyhyemmin Taivas, eli pienessä hiemossa, kaukana täältä. He olivat onnellisia. Mutta aina öisin, Taivas näki kauheaa unta. Siinä Aamu Joka Ratsastaa Varjolla, eli hänen kumppaninsa joutui kotkan kaappaamaksi. Niimpä, ettei niin kävisi, Taivas keräsi joukon, jotka lähtisivät. Joukkoon kuuluivat Aamu Joka Ratsastaa Varjolla, sekä ainakin kolmekymmentä muuta. He lähtivät. He talvalsivat tänne, ja levittäytyivät Valon alaisiksi ja Pimeyden laaksoksi, kulkukissojen , erakoiden ja kotikisujen kanssa. Loppu”

Kuutamokukka istui lumisella nummella, seuraten pikkuhiljaa taivaalle nousevaa aurinkoa. Hänen hännänpäänsä nyki innostuksesta ja naaras hymyili niin leveää hymyä, mitä vain vammoiltaan pystyi. Hän oli odottanut tätä päivää niin monta vuodenaikaa ja viimeinkin se oli käymässä toteen. Hyvin pian erakolla olisi mahdollisuus maksaa takaisin useiden vuosien kipu, yksinäisyys ja nöyryytys. Enää tarvitsisi tehdä vain muutama asia-
"Kuutamokukka", ääni havahdutti hänet ajatuksistaan ja entinen puroklaanilainen kääntyi katsomaan viereensä ilmestynyttä kissaa. Tämä oli punertava, melko isokokoinen kolli, jota kutsuttiin nimellä Veri.
"Anika sai jäljitettyä sen kissan ja tällä hetkellä hän majaillee järven toisella puolella. Mutta hän ei ole yksin. Joku kotikisunaaras on hänen seuranaan", tuo kertoi Kuutamokukalle, jonka toinen ja ainoa silmä siristyi. Hän käänsi päänsä punertavaa kissaa kohti ja nosti ylähuultaan.
"Sillä kotikissalla ei ole väliä. Se kolli on paljon vaarallisempi enkä halua hänen olevan enää vapaalla jalalla. Sinun ja Anikan on parasta saada hänet kiinni-", erakko aloitti ja askelsi lähemmäs kollia.
"Tai muuten te tulette nääntymään tänä lehtikatona. Ja haluan, että tuotte hänet elossa. Kostoni ei saa täysiä mittojaan ellen saa tappaa häntä itse...", naaras kuiskasi Veren korvaan, vetäyten sitten kauemmas tuosta. Punertava kolli nyökkäsi ja oli kääntymäsiillään, mutta Kuutamokukka pysäytti tuon. Hän näytti miettivän jotakin.
"Tiedätkös mitä... Tuo sittenkin se kotikissa mukanasi, hänestä olisi hyötyä suunnitelmassani."

Kinuski ja Misteli olivat auringon noustessa heränneet ja lähteneet kulkemaan vuoriseinämän viertä pitkin, läpi Puroklaanin alueen. Kotikissa oli heti herätessään huomannut kurnivan nälän, mutta ei ollut viitsinyt mainita siitä erakolle. Naaras ei ollut ikinä syönyt kuolleita eläimiä ja ajatus hieman hirvitti häntä.
*Ehkä minä jaksan iltaan asti, me olemme varmaankin silloin jo palanneet takaisin kotini luo.* Vaaleanruskea kissa mietti eikä ollut ollenkaan huomannut edellään pysähtynyttä kollia, jonka harmaat karvat sojottivat taivasta kohti. Sinisilmäinen kissa ehti vain kääntää katseensa tuon katsomaan suuntaan ja samassa raidallinen kissa olikin jo hypännyt suoraan hieman kauempana olevan punaisen kissan niskaan. Harmaaraidallinen kissa tarttui hampaillaan punaisen kollin niskanahasta ja yritti painaa tuota alleen. He olivat suurinpiirtein saman kokoisia, mutta tämä tuntematon punertava kissa tuntui olevan kokenut taistelija. Kinuski seurasi kaksikon kamppailua kauhuissaan ja oli täysin jumittautunut paikalleen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kuka tämä punainen kolli oikein oli? Yksi niistä klaanikissoista, puroklaanilainen? Samassa pieni epäilys hiipi kotikissan mieleen. Mitä, jos Misteli ja tämä toinen kissa tunsikin toisensa? Mitä, jos tämä olikin se syy miksi erakko oli käyttäytynyt niin oudosti heidän lähtöpäivänään? Punertava kolli pyörähti salamannopeasti harmaaraidallisen kollin alta ja ryhtyi hyökkäykseen. Mutta kohteena hänellä ei ollutkaan harmaaturkkinen kissa, vaan naaras, joka kahden kissan kamppailua seurasi sivusta. Vaaleanruskea kissa katsoi kauhistuneena kuinka punainen kissa syöksyi häntä kohti ja kiljaisi, kun tunsi tuon läimäytyvän itseään päin. Punertava kolli painoi sinsisilmäisen kissan maata vasten ja painoi paljastetut kyntensä hänen kaulalleen.
"Liikahdakin niin tapan tämän kotikisun!" Punainen kissa sanoi Mistelille ja viittasi katseellaan allaan olevaan Kinuskiin. Kotikissa vaikersi hiljaa punertavan kollin painon alla ja pelkäsi henkensä edestä. Juuri nyt hän ei olisi halunnut olla missään muualla kuin oman petinsä lämmössä, turvassa neljän seinän sisällä.
"Kuka olet ja miksi hyökkäsit kimppuumme?" Erakko vaati tietää. Naaras kääntyi katsomaan harmaaraidallista kollia anelevana, toivoen, että tuo pelastaisi hänet tämän sekopäisen kollin kynsistä.
"Se ei kuulu sinulle!" Punainen kissa vastasi sarkastiseen sävyyn. Vaaleanruskea kissa yritti rimpuilla pois punertavan kollin otteesta, mutta tuo vain lujensi otettaan.
"Lopeta se kiemurteli! Minulla ei ole mitään sinua vastaan, tulin hakemaan häntä!" Punertava kolli sanoi, mikä sai Kinuskin pysähtymään ja järkyttyneen ilmeen nousemaan hänen kasvoilleen. Tämä kissa siis oikeasti oli Mistelin perässä?
"Minä en tunne sinua, joten olet varmasti hoitamassa vain jonkun toisen likaisia töitä. Kuka lähetti sinut?" Erakko kysyi hämmentyneenä kuullessaan tämän tuntemattoman kollin sanoman. Kotikissa käänsi katseensa harmaaraidalliseen kolliin ja katsoi tuota vihaisena. Miksi ihmeessä hän oli päättänyt lähteä mukaan tälle matkalle? Naaraan olisi pitänyt vain kuunnella omaa järkeään ja jäädä kotiin huomatessaan harmaaturkkisen kissan oudon käyttäymisen. Punainen kissa oli hetken hiljaa, selvästi miettien jotakin.
"En voi kertoa hänen nimeään. Mutta hän haluaa sinut luokseen elävänä. Enkä voi muuta kuin totella, muuten hän tappaa minut ja kumppanini", punertava kolli selitti nyt haikean oloisena. Hän hieman höllensi otettaan Kinuskista, mutta tuo ei tuntunut huomaavan sitä omalta ajattelultaan.
"Ja kuka hän on?" Misteli kysyi. Erakko otti muutaman askeleen lähemmäs huomatessaan ettei punainen kissa enää vaikuttanut hyökkäävältä. Hän vilkaisi kotikissaa ja ilme kollin kasvoilla muuttui vielä hämmentyneeksi, kun naaras katsoi takaisin ärtyneen näköisenä.
"Hän on vaarallisin ja viekkain kissa jonka tiedän - hän ei ole kertonut nimeään minulle tai kumppanilleni", punertava kolli totesi. Vaaleanruskea kissa käänsi katseensa pois harmaaraitaisesta kissasta saadessaan tarpeeksi tuon typerästä ilmeestä ja käänsi sen päällään olevaan punaiseen kissaan.
"Entä kuka sinä olet?" Kinuski kysyi, mikä tuntui muistuttavan punertavaa kollia siitä, että hän piti vieläkin otettaan sinisilmäisessä kissassa. Punainen kissa siirtyi pois tuon päältä ja otti muutaman askeleen sivummalle.
"Nimeni on Veri", Veri totesi kotikissalle ja käänsi katseensa Misteliin.
"Minä ja kumppanini Anika törmäsimme tähän kissaan äskettäin. Olimme nääntymäisillämme, mutta hän metsästi meille ja teki meistä taas vahvoja. Hän lupasi, että saisimme metsästää yhden niiden klaanien reviirillä tänä talvena, jos auttaisimme häntä etsimään sinut. Mikäli en tuo sinua, hän varmasti surmaa minut ja Anikan", punertava kolli selitti toivottomana. Kinuski käänsi katsettaan punaisen kissan ja erakon välillä eikä tiennyt mitä tehdä. Viha hänen sisällään laantui, kun hän kuuli miksi Veri oli oikein käynyt heidän kimppuunsa ja nyt syyllisyyden tunne kasvoi naaraan sisällä. Hän halusi pyytää harmaaraidalliselta kollilta anteeksi, mutta se saisi jäädä myöhemmälle. Nyt vaaleanruskea kissa odotti mitä seuraavaksi oikein tapahtuisi. Kaikki kolme kissaa olivat hetken vaiti, kunnes Misteli avasi suunsa.
"Miksi hän on perässäni?" Tämä kysyi. Veri kohautti olkiaan ja kääntyi katsomaan suuntaan mistä oli tullut.
"Mitä tahansa se onkin, hän haluaa selvästikin kostaa jostakin. Hän tahtoo sinut elävänä, että saisi surmattua sinut itse", hän sanoi. Kinuski tunsi kylmien väreiden kulkevan kehollaan ja vilkaistessaan erakkoa, hän pystyi näkemään tuon niskakarvojen sojottavan pystyssä. Kolli ei selvästi itse ollut myöskään tyytyväinen kuulemaansa. Harmaaraidallinen kissa pudisteli päätänsä, antaen häntänsä heilua puolelta toiselle.
"Sinun ja kumppanisi ei ole pakko palvella häntä. Jos liityt meihin Anikan kanssa, voimme päihittää tämän kissan yhdessä", Misteli ehdotti. Kotikissa jäykistyi kuullessaan erakon ehdotuksen ja naulitsi silmänsä tuohon. Hän ei todellakaan alkaisi taistelemaan yhtään kenenkään kanssa! Naaras oli sanomassa vastalausetta, mutta Veri ehti naukumaan oman mielipiteensä ilmoille ennen häntä.
"Se ei onnistu... Minä ja Anika nääntyisimme silti... Olemme kumpikin todella huonoja metsästäjiä ja kaupungissa kujakissat eivät antaisi meidän astua alueelleen edes viiksikarvan vertaa", punertava kolli sanoi pettyneenä. Kinuski katsahti punaista kissaa kohden ja luimi korviaan. Kaikki kujakissat mitä hän oli tavannut olivat olleet omalla tavallaan mukavaa seuraa eikä kukaan ikinä vaikuttanut häntä kohtaan uhkaavalta. Olisivatko he oikeasti tuollaisia luonteeltaan, kun kyse oli muukalaisista jotka halusivat vain syötävää?
"Liittykää meidän seuraamme! Yhdessä pääsemme metsästämään isommalla alueella, minä voin vaikka opettaa teitä metsästämään kunnolla!" Misteli yritti suostutella Verta ja hetken punainen kissa harkitsi erakon sanoja. Hänen häntänsä napautteli lunta heidän tassujensa alla ja hetken päästä punertava kolli huokaisi syvään.
"Minkälaista suunnitelmaa ehdotat meidän noudattavan?" Punainen kissa kysyi. Kinuski katsoi hätäisesti kumpaakin kollia ja yritti katkaista heidän välisen katsekontaktin. Hän ei todellakaan ryhtyisi mihinkään hulluun taistelusuunnitelmaan!
"He-"
"Sinä ja Anika saatte näyttää meille tien tämän kissan luokse, sen jälkeen teemme yllätyshyökkäyksen, kun hän sitä vähiten odottaa", Misteli peitti kotikissan vastustelut oman äänensä alle, tassutellen Veren eteen, joka nyökkäsi päätään.
"Hyvä on. Minä suostun."

Kuutamokukka istui väliaikaisessa pesässään tyytyväisenä. Pesä oli oikeastaan pelkkä kolo erään kelopuun juuristossa, mutta se riitti suojaamaan lumisateelta ja tuulelta. Hän kyllä asuisi vielä tyytyväisenä Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin reviirien takarajoilla, jos ne ketut eivät olisis sinne hyökänneet. Hän höristi jäljellä olevaa korvaansa kuullessaan ääniä ulkoa. Erakko kurkisti ulos juurakosta ja näki kauempana neljän kissan kävelevän kohti pesäänsä. Hän tunnisti oitis punaruskean kollin Vereksi, harmaavalkoraidallisen naaraan Anikaksi, mutta nähdessään vaaleanharmaan kollin tummemmilla raidoilla, hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Naaraan oma poika Misteli kulki, tai pikemminkin laahusti Veren hampaat niskassaan kohti juurakkoa. Kollin turkki oli pörrössä, takkuinen ja kuivat veriläikät olivat liimailleet karvat toisiinsa paikoittain hänen kehossaan. Arpisen kissan huulille nousi hymy ja hän peruutti takaisin pesänsä uumeniin. Hetken kuluttua sisään asteli punertava kolli retuuttaen mukanaan Misteliä. Vaaleaturkkinen kissa huomasi nyt lähempää katsottuna, että harmaaturkkisella kissalla oli selvästikin vaikeuksia pysyä jaloillaan ja heidän katseidensa kohdatessa tuon ilme muuttui väsyneestä kauhistuneeksi. Veri laski tämän irti ja katsoi Kuutamokukkaa odottavasti. Hän nyökkäsi ja odotti, kunnes tuo oli poistunut ennen kuin alkoi puhumaan.
"Misteli. Siitä on aikaa", erakko sanoi maireasti, tuijottaen poikansa silmiin. Tuo oli selvästi järkyttynyt, mutta yritti näyttää pelottomalta.
"Se tosiaan olet sinä", Misteli sanoi käheällä äänellä.
"Miten sinä selvisit?" Harmaaraidallinen kolli kysyi.
"Yksinkertaista poika hyvä... Kostonhaluni antoi minulle voimaa jatkaa. Ja vaikka haavani ovatkin jo aikaa sitten umpeutuneet, en ole luopunut kostosta. Olen syntyperältäni klaanikissa, pystyn selviämään luonnossa yhdellä silmällä vallan mainiosti", Kuutamokukka naurahti kolkosti ja otti askeleen lähemmäs poikaansa.
"Mitäköhän seuralaisesi sanoo, kun hän saa tietää mitä minulle kerran teit?" Misteli vaikeni ja pudotti katseensa maahan. Erakko katseli tuota voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Hän oli myöskin huomannut vaaleanruskean kotikissan, hänen kaulapannastaan päätellen, liittolaistensa mukana ja uskoi, että tuolla ja harmaaraidallisella kollilla oli varmasti jonkinlainen suhde, jos he kerran kulkivat yhdessä kanjonissa. Naaras katsoi harmaaturkkista kollia ja yllättyi, kun tuo nosti päätään ja kohtasi hänen arpien peittämät ja vääristyneet kasvot.
"Se olkoon minun huoleni", nyt oli Kuutamokukan vuoro vaieta. Hän tuijotti poikaansa ilmeettömänä.
"Minä tein sen itseni ja isäni takia - olit liian vaarallinen!" Misteli karjaisi ja hetken ajan kumpikin erakko tuntui muistelevan menneitä tuijottaessa toisiaan ja hetken he molemmat näyttivät surullisilta.
"Ja tappamallako minut aioit ratkaista ongelman?" Naaras kysyi, rikkoen hiljaisuuden heidän välillään. Kolli luimi korviaan ja käänsi katseensa pois arvekkaasta kissasta. Hänestä oli koko keskustelun ajan tuntunut siltä kuin eläisin jonkinlaisen kuplan sisällä, ettei hän itse olisikaan puhunut tai liikkunut, vaan se oli joku muu. Hän vain seurasi tekosiaan kuplan sisältä. Nenäkkäin oman emonsa kanssa, mutta sulti niin kaukana hänestä. Misteli painoi päänsä alas, hän tunsi silmiensä kostuvan. Tämä oli aivan liikaa hänelle, kohdata kissa jota hän inhosi sydämensä kyllyydestä, olihan tuo yrittänyt tappaa Misteliä ja hänen isäänsä.
"En voinut muutakaan. Sinä yritit satuttaa meitä", harmaaraidallinen kissa kuiskasi hiljaa. Kuutamokukka nosti ylähuultaan, paljasti hammasrivistönsä ja laski kasvonsa poikansa kasvojen tasolle.
"Te olitte häpeäpilkut perheessäni, minun oli hankkiuduttava eroon niistä!" Hän sihisi ja nousi ylös. Misteli irvisti takaisin, mutta pysyi hetken hiljaisena. Naaras tarkkaili tuon liikkeitä ja ilmeitä.
"Miksi otit Kinuskin mukaan tähän, hän ei tehnyt mitään sinulle?" Kolli tiedusteli ja huomasi kyllä emonsa tarkkailevan häntä. Mutta harmaaturkkinen kissa oli huolissaan Kinuskista eikä ymmärtänyt miksi arpinen kissa oikein teki tuolla.
"Minä tulen näyttämään hänelle ettet ole sitä mitä hän luulee sinun olevan, minkä jälkeen tapan hänet suoraan kuonosi edessä", Kuutamokukka sanoi sihisten, mutta ivallinen hymy nousi tuon kasvoille. Pelko, ahdistus ja katumus täyttivät harmaaraidallisen kollin mielen, mutta hän ei antanut sen näkyä ulkopuolelle. Hänen takiaan kotikissa olisi nyt hengenvaarassa, vaikka tuo ei ollutkaan tehnyt mitään Kuutamokukalle. Misteli oli monta kuuta inttänyt naarasta mukaansa ja nyt, kun he viimeinkin lähtivät, he molemmat saattaisivat menettää henkensä tällä matkalla. Hänen pitäisi saada pelastettua Kinuski!
"Jos sinä haluat tuottaa minulle kärsimystä niin miksi et tappaisi minua nyt? Olen kyllä valmis taistelemaan hengestäni", Misteli uhosi, mutta arpinen naaras vain katseli poikaansa silmät sirissä.
"Niinhän sinä luulet. Veri!" Kuutamokukka huusi. Veri asteli sisään pesään ja odotti luonnonvalkoisen kissan käskyjä ilmeettömänä. Hän ei vilkaissutkaan vieressään kyyhöttävää harmaaraidallista kollia.
"Vie hänet pois silmistäni", erakko sihahti. Punertava kolli tarttui heti harmaaturkkisen kollin niskasta kiinni ja raahasi hänet ulos. Kun Kuutamokukka tiesi varmasti olevansa yksin ja muiden kuulemattomissa, hän peitti kasvonsa tassuillaan. Pian kyyneleet virtasivat pitkin naaraan arpisia kasvoja.
"Minä pidän huolen, että tulet maksamaan teoistasi Misteli."

edessäni seisoi suunnilleen kokoiseni kollikissa joka oli pörhistänyt uhkaavasti karvansa ja murisi vihaisesti. *Kuka tuo on? Ei ole ainakaan klaanikissa....Ja haisee tänne asti variksenruoalta! Yök! Mihin se kotka hävisi*

-Mitä teet Vuoristoklaanin alueella ja kuka olet? Tiuskaisin kissalle vieläkin hieman pöllämystyneenä koska kotka oli noin vain hävinnyt.

-Miksi minä sen sinulle kertoisin, villikissa! Kissa ärisi paljastamatta nimeään.

-No ehkä siksi että olet tunkeutunut luvatta meidän aluelle...Vuoristoklaanin aluelle! Pörhistin karvani mutta yritin pitää ääneni tyynenä.

-Hah! Vai oikein VUORISTOKLAANI! Mutta kai minä voin nimeni kertoa. Kissa aloitti vihamielisesti mutta tasoitti sitten karvansa.

Seurasi painostava hiljaisuus jonka aikana seurasin kellertävän perhosen oinahtelevaa lentoa, perhosen siivet välkehtivät kauniisti auringonvalon osuessa niihin. Siirtelin häntääni vaivaantunena ja raastoin sammalta kärsimmättomästi kynsilläni.

-Olen Lehti. Pentu naukaisi kuin telepaattisesti viestittäen että minunkin pitäisi kertoa nimeni.

-Minä olen Sarapentu. Mau´uin nimeni juhlallisesti.

-Kumma nimi! Lehti maukui läpsäyttäen hännällään korvaani.

Ei omasikaan mailman normaalein ole! Kehräsin pyöräytellen silmiäni.

*Lehtitassu* Röyhistin rintaani arvokkaasti kuin osoittaakseni että jaksoin kantaa nimeni tuoman painon.

-Leikitäänkö? Lehti ehdotti tuttavallisemmin kuin hetki sitten.

-Minun pitäisi palata leiriin. Naukaisin ja venyttelin raukeasti koko ruumistani joka tuntui riutuneelta juoksun ja pikaisen pysähtymisen jälkeen.

Nuolaisin vaivaantuneesti käpälääni kun Lehti tuijotti minua pistävästi mutta silmät ammollaan. Lehti hyppelehti leikkisästi ympärilläni ja tökki minua käpälällään aina loikkien välissä, yritin huitaista häntä kun sain erityisen päättäväisen tuikkauksen kylkeeni.

-Tuo sattui! Miu’uin leikkisästi ja pötkähdin maahan huoahtaen.

-Voi ei kävikö pahasti! Lehti tuli tökkimään minua sieltä täältä ja nuuhki huolestuneena turkkiani.

-Mitä ihmettä sinä nyt oiken teet? Hölmistyin ja nousin ylös pudistellen päätäni.

-Höh! Sinä juksasit! Lehti maukui tyrmistyneenä turkki yhä säikähdyksestä pörröllään.

Päästin hilpeän mrraun ja lähdin astelemaan kepeästi leiriä kohti.

-Mihin sinä nyt menet! Juuri kun meillä oli hauskaa! Lehti maukui silmät huolesta kimmeltäen.

-Leiriin, alkaa tulla pimeä ja minua on varmasti etsitty! Huolestuin ajatuksesta koska emo varmaan on ollut hätännyksestä soikeana.

-Nähdään huomenna! Naukaisin vielä taakseni luoden lämpimän katseen Lehden loittonevalle selälle. *Lehti on ihan kiva, Vaikkakin kyllä vähän outo*

//Vuodenaika vaikuttaa keväältä mutta on kuitenkin talvi//

4 luku



Olin saanut aikamoisen rangaistuksen leiristä karkaamisesta (Eli: Jouduin vaihtamaan makuualuseni itse) Kolea ilma tunkeutui pentutarhaan vaikka se oli syvällä kallion sisällä, Makasin silmät sirrillään emon kylkeä vasten. Tuiskuturkin turkki hohti valkoisena vasten tummaa kalliota. *Joudun keksimään jotakin että pääsen taas tapaamaan Lehteä* Hautasin kuononi emon lämpimään ja turvalliseen turkkiin joka tuoksui houkuttelevasti maidolta. Käännähdin selälleni ja pölläytin sammalia Ruusupennun päälle, sisko värisytti viiksiään ja käännähti kyljelleen. *Hups! Toivottavasti hän ei huomaa* Liikuttelin häntääni sammalilla ja katselin luolan kattoa. Aurinkopentu mätki ilmaa ja värisytti viiksiään kun huitaisin hänenkin päälleen kukkurallisen sammalia. *Tuosta hän kyllä suuttuu* Pyyhkäisin käpälälläni sammalia veljen päältä ja nuolaisin tämän korvaa rauhoittavasti.

-Sinusta tulee hyvä emo. Hätkähdin kuullesani äänen ulos vievän tunneli suulta.

-Sorasydän? Hämmästyin kääntyessäni kissaa kohti silmät pyöreinä.

-Sinulla on sammalta korvassa. Sorasydän sanoi ja pyyhkäisi sen hännnällään pois.

-Minä menen nyt. Sorasydän maukui jä käännähti poispäin.

Kuulin hänen pehmeät askeleensa kun soturi katosi tunneliin. Lähdin kiireesti hänen peräänsä sillä minulla oli kysyttävää.

-Sorasydän! Naukaisin kun juoksin ulos tunnelista suoraan lumihankeen.

-Niin? Naaras oli pysähtynyt vaihtamaan kieliä Purojuovan kanssa.

-Kerrotko emolle että lähdin...Auttamaan Huurrekukkaa yrttien keräämisessä? Tekaisin pienen valkoisen valheen.

-Hyvä on. Sorasydän tuijotti minua merkitsevästi huumaavan sinisillä silmillään.

Hipsin leirin poikki ja koitin olla herättämättä huomiota mutta pentu joka hiippailee erittäin epäilyttävästi kohti leirin sisään käyntiä on vähintään huomiota herättävä.

Pääsin pois tukalasta kissamerestä vasta kun saavuin vanhan kuusen liepeille.

-Sarapentu! Kuului Lehden lupsakka ääni aurinkoiselta polulta.

-Lehti! Hihkaisin innoissaan ja painoin kuononi Lehden korvaan jolloin kolli kehräsi tyytyväisenä.

Tassutelin Lehden ympärillä ja nuolin kollin turkkia jolloin tämä värisytti nautinnollisesti viiksiään. Painauduin vasten Lehden kylkeä ja tunsin kuinka lehtikadon koleus haihtui hetkessä ja aurinkokin tuntui paistavan voimakkaammin.

-Minusta tulee pian oppilas joten joudumme tapaamaan vähemmän. Naukaisin hämmästyttäen itseni.

-Eikä! Lehti vastusteli kuin varpunen joka oli juuri jäänyt kiinni. Hengitin kollin tuoksua, se ei enää haisenut variksenruoalle vaan kalliolle kuten minunkin turkkini.

-Kävisikö puolikuun aikaan? Heilautin korviani ja naukaisin mietteleiääästi.

-Hyvä on. Lehti naukui myöntävästi mutta huomasin että hänen äänessään oli haikeutta.

Istahdin maahan kiertäen häntäni siististi käpälien päälle. Lehti kuitenkin ramppasi ympärilläni vilkuillen varuillaan ympäristöä. *Meneeköhän tämä liian pitkällle? Toisaalta eihän soturilaki kiellä erakon kanssa olemista* Lehden käytös oli epäilyttävää joten työnsin hänet kauemmas ja maistoi ilmaa, se oli partio joka oli tulossaa suoraan tänne!

-Äkkiä puuhun! Tuupin Lehteä kohti puuta mutta kolli vastusteli koko voimillaan ja työnsi minut puuhun. Partio ilmestyi näkyviion ja aavistin pahinta. Olin valmis hyppäämään ystäväni tueksi mutta Lehti vain katseli partiota silmät pyöreinä.

-Mitä teet reviilillämme! Partion johdossa ollut Korpinkutsu tivasi.

-Ajattelin että voisin liittyä joukkoonne. Lehti maukui yllättäen.

*Mitä?*

-Haukanaivo! Hyppäsin puusta ennen kuin Korpinkutsu ehti sanoa mitään.

Paljastin kynteni vaikka olin tuskin oppilaan kokoinen.

-Sarapentu? Loskatassu ennätti kysymään.

-Te ette tee mitään ystävälleni! Murisin vihaisesti ja pörhistin karvani.

Partio ämistyi pahan päiväisesti sanojani ja Korpinkutsu mutisi jotain Loskatassulle jolloin oppilas lähti pinkomaan leiriä kohti.

-Mitä sinä täällä teet? Kieppumyrsky tivasi Lehdeltä jättäen sanani merkityksettömiksi.

-Sanoin jo! Lehti hymähti.

-Seuratkaa molemmat! Korpinkutsu urahti ja antoi partiolle merkin vahtia Lehteä.

Hyppelehdin vihaisesti Lehden vieressä päästämättä ketään liian lähelle. Höristin korviani kun kuulin leirin suuaukolta huolestuneen naukaisun.

-E-emo! Huudahdin kun valkoinen turkki ilmestyi näkyviin.

-Sarapentu! Tule pois sieltä hän voi olla vaarallinen! Tuiskuturkki maanitteli.

-Lehti ei ole vaarallinen! Tiuskaisin emolle tavallista kiukkuisempana. *Turhaan hän hössöttää*

Kaikki lopettivat puuhansa ja kääntyivät kohti palaavaa partiota jolla oli mukanaan erakko. Painauduin kiinni Lehden kylkeen ja nostin silmät vihaisesti kimmeltäen katseeni. Aaltotähden varjo kaartui yllemme kuin myrskypilvi joka peittää auringon.

-Tulkaa. Aaltotähti loi pettyneen katseen minuun ja tunsin kuinka kapinallisuus haihtui siinä samassa. *Miksi minä edes olen tässä? Minun pitäisi olla uskollinen klaanilleni!* Nieleskelin tuskaa joka maistui kitkereänä suussa ja painoi hartiota alas päin.*Lehti tuottaa vain vaikeuksia* Irrotauduin Lehden kyljestä ja tusin sydäntä raastavaa tuskaa joka tuntui repivän elämäni palasiksi. Päälikön pesä oli viileämpi kuin olin olettanut ja tunsin vastumatonta halua painautua uudestaan Lehden kylkeen.

-Sarapentu, olen pettynyt sinuun. Aaltotähti loi minuun järkähtämättömän katseen. Sisintäni Kylmäsi kun astuin eteenpäin.

-Tiedän että olen ansainnut karkotuksen. Myönsin ja nostin katseeni Aaltotähteä kohti.

-Ei, et ole. Aaltotähti rauhoitteli. Vetäännyin kiitollisena taaksepäin.

-Määrän sinulle rangaistuksen myöhemmin. Aaltotähden ääni hymähti ja ilmeeni sortui.

-Lehti, olet siis aikeissa liittyä Vuoristolkaaniin? Aaltotähti käänsi polttavan katseensa Lehteen.

-Niin. Vaale kolli myönsi.

-Oletko varma? Sinulla kestää ansaita klaanin luottamus. Aaltotähti varoitti.

-Haluan! Lehti naukui itsevarmasti.

-Hyvä on. Aaltotähti nyökkäsi.