”Lunta!”, Omenatassu huudahti astuessaan pois parantajan pesästä. ”
Niin. Etkö sinä huomannut?”,
kuului uusi ääni hänen takaataan.
*Aina Lehtitassu kuvittelee olevansa minua parempi*,
Omenatassu ajatteli ärtyneenä. Yhtäkkiä Sulkatahti ulvaisi klaanikutsun: ”Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä, tulkoon tänne seinämäkiven alla klaanikokoukseen!”
Omenatassu hyppeli kohti seinämäkiveä, unohtaneena Lehtitassun. Pian kaikki kissat istuivat aloillaan. ”Hopeapentu, Korppipentu, Haukkapentu ja Kaislapentu. Tulkaa tänne!”, Sulkatähti ulvaisi. ”Te kaikki olette eläneet klaanissa kuusi kuuta, ja on teidän vuoronne tulla oppilaiksi. Hopeapentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeatassuna. Saarnihäntä, olet valmis saamaan oppilaan. Olet osoittanut lempeyttä ja ystävällisyyttä klaaniasi kohtaan. Toivoisin että opetat taitosi Hopeatassulle” Saarnihäntä katseli ympärilleen yllättyneenä. ”Kyllä, Sulkatähti. Minä teen niin”, hän maukui. ”Korppipentu. Tästä lähtien aina siihen päivään saakka, jolloin ansaitset soturinimesi, kutsumme sinua Korppitassuna. Varjokukka, olet valmis Korppitassun mestariksi. Olet osoittanut uskollisuutta klaanillesi ja toivon sinun välittävän nämä taidot Korppitassulle”, Sulkatähti jatkoi. ”Kyllä, minä lupaan”, Varjokukka maukui juhlallisesti.

Pian nimitysmenot olivat ohi, ja Korppitassu, Haukkatassu, Hopeatassu sekä Kaislatassu hyppivät mestareidensa ympärille.
”Mitä nyt tehdään?!”,
sisarukset huudahtivat kuorossa.
”Hys, hys”, Purovirta rauhoitteli oppilastaan.
”Lähdemme kierrokselle reviirin ympäri”
Omenatassu ei kyennyt kuuntelemaan enempää. Hän juoksi ulos.

Tuuli tuiversi turkkia ja hän tunsi olevansa vapaa. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen turkillaan. ”Kuka sinä olet?”, hän kysyi, eikä edes kääntynyt katsomaan. ”Olen…”, muukalainen maukui, ”Lehti”

En ole ikinä ollut näin hirveässä lumimyrskyssä missä me Kostokynnen kanssa kävelimme. Vuoristopolun yläpäähän puunmitan pituinen matka tuntui kolminkertaiselta kaiken sen lumen ja tuulen takia. Askelten painaminen lumihankeen tuntui raskaalta ja pelottavalta. Ikinä ei tiennyt kuinka kapea polku oikeasti oli, kun lumimassa oli sitä peittämässä. Siristetyin silmin nostin katsettani edellä kulkevaan Kostokynteen, kenen tassunpainalluksissa kuljin.
- Kostokynsi, sinä kulutat itsesi pian loppuun tuolla vauhdilla! Huutoni peittyi viheltävän tuulen alle, mutta luopio oli ilmeisesti kuullut sen silti. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua hiutaleiden koristamilla kasvoilla.
- Meidän pitää löytää suojaa ennen kuin jäädymme tänne! Kostokynsi huusi takaisin, hengittäen raskaasti. Pieniä höyrypilviä ilmestyi aina hänen uloshengittäessä ilmaan. Olisin luiminut korvani, elleivät ne olisi jo olleet luimitut tuulen takia. Tälläisessä säässä kulkeminen oli hirveää, ja vuoristoinen maasto teki siitä vain pahempaa. Suojapaikka pitäisi siis todellakin löytää, ja pian. Katselin ympärilleni, etsien mahdollista syvennystä tai onkaloa kalliossa, kuitenkaan löytämättä mitään.
*Miksi meidän piti törmätä juuri Jäkäläaskeleen johtamaan partioon?* Ajattelin turhautuneena. Olimme nähneet Vuoristoklaanin soturin johtaman partion, kun olimme olleet kulkemassa alas vuorilta. Meidän oli pakko kääntyä ympäri ja lähteä kiipeämään ylemmäs karkuun, muuten olisimme varmasti jääneet kiinni heille. Partio kyllä varmasti haistoi meidät, mutta ei ainakaan tähän mennessä ole vielä saanut meitä kiinni.
- Hei! Kaivetaan tuohon lumikinokseen pieni kolo, voisimme viettää yön siellä! Kostokynsi yhtäkkiä huudahti. Nostin katseeni takaisin luopioon ja näin hänen seisovan ison lumipinon vieressä, joka oli kasaantunut vuoriseinämää vasten. Lunta oli hyvin, pienen kolon johon me kaksi mahtuisimme saisi helposti kaivettua siihen. Lumi näytti myös olevan juuri sopivaa laadultaan kolon luomiseen, se oli varmaankin vuoristoisen pakkasilman takia jähmettynyt kaivamiseen sopivaksi.
- Sielutaivas, tule auttamaan! Kostokynsi käski ja ryhtyi kuopimaan lumikinosta. Havahduin mietteistäni ja nyökkäsin. Tassutin luopion luokse ja aloin myöskin kaivamaan. Lumi tuntui kovalta ja terävältä, mutta sitä oli onneksi helppo muovata oikean kokoiseksi ja muotoiseksi. Jonkin ajan kuluttua saimme kuin saimmekin kolon valmiiksi. Kolli ahtautui ensin pieneen onkaloon ja kutsui minut sitten syliinsä nukkumaan, yrittäen hännällään suojata selkääni kolon suuaukolta tulevalta kylmältä ilmalta.

Havahduin hereille aivan yllättäen. Minulla kesti hetki herätä ja liikahtaessani huomata ettei tilaa liikehdintään nukkumapaikallani kauheasti ollut. Tunsin Kostokynnen rauhallisen hengityksen niskassani ja koko pieni lumiluola oli täynnä hänen hajuaan. Nostin päätäni ylemmäs ja katselin luopion nukkuvaa hahmoa pieni hymy huulillani. Hän näytti niin suloiselta nukkuessaan. Katselin kollia vielä hetken, kunnes nousin varovasti ylös, aikeissa mennä venyttelemään raajojani onkalon ulkopuolelle. Mutta kääntäessä katsettani sain huomata, että kolon suuaukko oli tukkiutunut yöllisen lumimyrskyn johdosta. Päästin pienen huokauksen suustani ja aloin kaivamaan reittiä ulos ulkoilmaan. Ulos päästessäni yllätyin nähdessäni valoisan vuoristomaiseman, enkä pimeää ja lumimyrskyn täytteistä näkymää. Istahdin aloilleni ja katselin hetken aurinkohuippua kohti kiipeävää aurinkoa ja miten se loi kauniita kuvioita sileiden vuoristosivujen pinnoille. Pudistelin turkkiani kylmyyden viimein iskeytyessä minuun, muistuttaen, että olisi tärkeää pysyä liikkeessä pysyäkseen lämpimänä. Nousin jaloilleni ja venyttelin kankeita raajojani, ottaen muutaman syvän henkäyksen samalla. Kylmä pakkasilma tuntui hiukan raskaalta hengittää. Käännyin katsomaan onkalossa nukkuvaa Kostokynttä ja samassa muistin meitä jahdanneen partion. He eivät selvästikkään olleet saaneet meitä kiinni. Se ei kuitenkaan tarkottaisi sitä, että olisimme turvassa.
- Kostokynsi, sanoin hiljaa, astellen lähemmäs nukkuvaa luopiota. Hän ei näyttänyt heräävän, joten askelsin kollin viereen ja töytäisin tuota varovasti tassullani. Sekään ei toiminut. Nyrpistin nenääni, miten Kostokynsi pystyi vain nukkumaan, vaikka häntä kuinka yritin herätellä? Katselin ympärilleni ja sitten mieleeni juolahti ajatus. Kaappasin tassuuni lunta ja heitin sen mustavalkean kissan päätä kohti. Luopio hätkähti kauhuissaan pystyyn, saadessaan niskaansa ison satsin lunta. Yritin pidätellä nauruani katsellessani Kostokynnen hölmistynyttä ilmettä.
- Mit- Mitäh? Kolli änkytti ja pudisteli lumen kasvoiltaan. Päästin hilpeän kehräyksen ja varovasti nuolaisin hänen otsalleen jääneen lumen pois.
- Ajattelin lähteä metsästämään, sinun on parempi olla hereillä vuoristoklaanilaisten varalta, nau'uin nopeasti ja ahtauduin lumiluolasta pois. Poskiani punotti, enkä halunnut Kostokynnen huomaavan sitä. Lähdin ripein askelin laskeutumaan vuoristossa, tietämättä yhtään mihin suuntaan pitäisi ensiksi lähteä.

Lumimyrsky oli peittänyt alleen viimeisetkin hajujäljet vuoristossa, joten kuljin eteenpäin vain vaiston varassa. Kyllähän täällä jossakin oli pakko olla jonkinlaista elämää! Yritin saada vainua eläimistä, kasveista ja vedestä, mutta mikään haju ei päässyt aisteihini asti. Huokaisin ja harkitsin takaisin Kostokynnen luo palaamista, kun tunsin jotakin. Käänsin katseeni alas. Jokin pieni olento liikkui lumen alla, hipaisten aina välillä tassuani. Kuuntelin ja odotin kärsivällisesti paikantaakseni liikettä ja olennon päämäärää. En voisi päästää tätä tilaisuutta tassuistani! Tämä saattaisi olla ainoa riista mitä Kostokynnen kanssa löydämme koko päivänä. Ollessani varma olennon liikkeistä, jännitin lihakseni ja hyppäsin. Tassuni upposivat syvälle kinoksiin ja tartuin niin nopeasti kuin sain kynsilläni kiinni eläimestä, jonka hetkeä myöhemmin tunnistin suurikokoiseksi myyräksi. Hymy nousi huulilleni ja helpotuksen aalto vyöryi ylitseni. Emme nääntyisi tänään. Nostin jyrsijän hampaisiini ja lähdin tyytyväisenä jatkamaan matkaani.
- Sinä hyödytön hiirenaivo! Kauempaa kuuluva käheä sihahdus säikäytti minut ja kuollut myyrä tipahti hankeen. Käännyin salamannopeasti katsomaan äänen suuntaan ja yllätyin nähdessäni Synkkäkukan ja sen tutun mustan savun tuon ympärillä. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä. Pimeydenmetsän henki ei ollut ilmestynyt minulle sitten sen jälkeen, kun aloin kulkemaan Kostokynnen kanssa. Ja miksi hän näin pitkän tauon jälkeen heti alkuun haukkui minua? Nostin kulmiani ja odotin naaraan avaavan ilkeää kommenttiaan. Tuijotimme toisiamme hetken hyvin intensiivisesti, ennen kuin Synkkäkukka avasi suunsa.
- Etkö muista varoitusta? Vanha vihollinen tarkoittaa varmasti Kostokynttä. Ja sinä vain jatkat hänen kanssaan olemista? Hän suorastaan karjui. Luimin korviani ja katsoin Pimeydenmetsän henkeä epäuskoisena. Hän oli ilmestynyt paikalle vain kertoakseen tämän? Heilautin häntääni tympääntyneenä ja siristin silmiäni. Miksi hän ei ollut yrittänyt estää tätä 'niin kamalaa' asiaa sitten aikaisemmin, vaikkapa ennen kuin ehdimme tutustua Kostokynnen kanssa? Ja miten hän edes pystyi puhumaan omasta oppilaastaan noin? Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan pystyin tuntemaan ärtymyksen ja vihan kumpuavan esille, repien sen rauhallisen ja neutraalin ilmeen rikki mikä minulla oli aina kasvoillani ollut.
- Ilmestyin viimeyönä Kostokynnelle unessa ja kerroin varoituksesta, mutta hän ei tuntunut uskovan sanojani. Haluan, että sinä menet ja kerrot hänelle nähneesi minut unessasi ja varoittavan samasta asiasta. Silloin hän luultavasti ymmärtää, että olimme todella puhuneet totta ja, että teidän pitäisi erkaantua toisistanne, Synkkäkukka kertoi, odottaen reaktiotani hänen sanoihinsa. Nostin päätäni ylemmäs ja katsoin Pimeydenmetsän henkeä viiruuntunein silmin. Miten hän oikein kehtasi...?
- En kerro, sihahdin, paljastaen hammasrivistöni naaraalle. Vaikka tiesinkin kaikkien Tähtiklaanilta tulleiden ennustusten ja varoitusten olevan tosia, en enää pystyisi vain jättämään Kostokynttä, koska tähtiklaanilainen oli sanonut niin. Hän oli kasvanut todella tärkeäksi niin lyhyessä ajassa, meidän väliimme tarvittaisiin paljon enemmän kuin yksi varoitus kuolleelta kissalta. Yllätyksekseni Synkkäkukka ei alkanut huutamaan tai pyrkinyt käymään kimppuuni vaa alkoikin yhtäkkiä nauramaan. Katsoin hyvin kummastuneena häntä. Pimeydenmetsän henki nauroi hyvin harvoin, enkä uskonut, että siitä seuraisi mitään hyvää. Otin askeleen taaksepäin, vilkaisten nopeasti myyrää lumessa. Tarpeen tullen nappaisin kuolleen jyrsijän ja pinkaisisin juoksuun. Saadessaan tasattua hengityksensä Synkkäkukka paljasti kyntensä ja alkoi lähestymään minua ja saalistani uhkaavan oloisena.
- Etkö ymmärrä yhtään, mitä tämä merkitsee!? Hän ärjyi ja hyppäsi eteeni. Säikähdykseltäni hyppäsin itsekin taaemmas ja ennen muuta ajattelua, nappasin myyrän hampaideni väliin ja käännyin, pinkoen kauemmas Synkkäkukasta, kohti lumiluolaa ja Kostokynttä.

Kuljin Kostokynnen kanssa paksussa lumihangessa. Olimme lähteneet liikkeelle aamuvarhaisella ja kävelleet ikuisuudelta tuntuvan ajan. Emme olleet kumpikaan saaneet kunnolla nukutuksi yöllä. En ollut maininnut hänelle mitään Synkkäkukasta ja tuon neuvosta, eikä lupiokaan ollut sanonut mitään unestaan. Kuitenkin pystyin aistimaan epämukavuuden ja jännityksen meidän molempien kohdilla. Ravistelin päätäni ja vedin syvään henkeä. Miksi oikein halusin pyöritellä näitä ikäviä ajatuksia päässäni, kun minulla olisi muutakin ajateltavaa? Siirsin katseeni edelläni kulkevaan Kostokynteen enkä voinut muuta kuin hämmästellä tuon omistautuneisuutta. Kertaakaan koko retkemme aikana ei hän ollut lainkaan valittanut väsymystä, nälkää tai mitään muutakaan. Vaikka kolli olikin koko elämänsä elänyt klaanissa eikä varmasti tiennyt mitään yksinelosta ja sen haasteista, hän oli joka hetki täysin keskittynyt olennaiseen, ruoan ja suojapaikan löytämiseen. En voinut muuta kuin ihailla ja kunnioittaa Kostokynnen asennetta suuresti. Vaikka me molemmat olimme melko uupuneita aina ajoittain ja itseksemme olisimme kai luovuttaneet jo aikoja sitten, yhdessä pystyimme puskemaan eteenpäin ja kannustamaan toisiamme jatkamaan matkaa. Meidän pitäisi päästä pois vuoristosta, riistaonnemme ei jatkuisi täällä pitkään. Ja vaikka tilanne vaikuttikin minun mielestäni välillä toivottomalta, löysi Kostokynsi aina jonkin hajujäljen tai merkin luonnossa jonka avulla pystyimme jatkamaan matkaamme, sekä saalistamaan. Nytkin hän kulki vaitonaisena edelläni, raivaten lumikinokset tieltään kävellessään eteenpäin, tehden minulle helpommin kuljettavaa polkua. Onneksi lumen määrä väheni sitä mukaa mitä alemmas pääsimme vuoristosta. Käännyin katsomaan taakseni ja pystyin näkemään kaukana yläpuolellamme siintävän vuorijonon, mikä jatkui silmänkantamattomiin. Näky puristi sydäntäni. Tuo vuoristo oli ollut paikka missä synnyin, elin pentuaikani, tapasin Kostokynnen, mutta myös se paikka missä niin paljon ikävää niin vähässä ajassa oli tapahtunut. Mutta se oli myös paikka mikä veti minua puoleensa aina yhä enemmän ja enemmän. Olin niin syvällä ajatuksissani, etten kuullut meitä lähestyvää vaaraa. Mutta luopio edelläni onneksi huomasi sen. Vaalea kilpikonnakuvioinen naaras seisoi jonkin matkan päässä kivien takana väijyksissä ja näytti juuri olevan aikeissa hyökätä meidän kimppuumme. Kostokynsi kuitenkin ehti iskemään, tai pikemminkin väistämään ensin. Kilpikonnakuvioinen turkki vain välähti näköpiirissäni ja minulla kesti hetki tajuta mitä tapahtui. Ehdin itsekin juuri ajoissa väistämään hyökkääjän iskua, kun se seuraavaksi minua kohti tuli. Tunnistin kissan miltei heti, hän oli ollut Jäkäläaskeleen johdattamassa partiossa mukana. Tämä naaras oli todella taitava jaloistaan, koska yhdellä nopealla liikkeellä hän oli Kostokynnen edessä ja sivalsi raivokkaalla iskulla tuon kasvoja. Kostokynsi melkein kaatui takaperin lumeen iskun voimakkuuden takia, mutta sai pidettyä tasapainonsa. Hän vetäytyi taaksepäin, poski verta valuen.
- Mitä teette Vuoristoklaanin alueella?! Vaalea kilpikonnakuvioinen naaras sähähti. Painauduin niin pieneksi kuin pystyin ja katsoin luopion suuntaan hätäisenä. Hän painoi korvansa niskaansa vasten ja yritti näyttää vaarattomalta, pitäen kuitenkin kynsiään esillä ja niskakarvojansa ylhäällä.
- Pyydän... Älä koe meistä uhkaa, olemme vain ohikulkumatkal-, Kostokynsi ei ehtinyt lopettaa lausetta, kun uusi isku osui häneen, tällä kertaa toiselle poskelle. En pystynyt peittämään inahdusta, katsoessani kuinka luopio irvisti kivusta. Minun teki mieli sulkea silmäni ja kuvitella meidät molemmat vain pois tästä tilanteesta. En kestänyt nähdä kollia minkäänlaisessa kivussa.
- Minä päätän teidän päivänne omin tassuin ellette nyt poistu reviiriltämme! Vaalea kilpikonnakuvioinen naaras ärähti. Kostokynsi nyökkäsi ja katsoi suuntaani, hänen ilmettään oli vaikea lukea.
- Sielutaivas tule, lähdetään, luopio pyysi ja viittoi hännällään minua luokseen. Katsoin häntä ja sitten kimppuumme hyökännyttä kissaa, joka piti katseensa naulittuna Kostokynnessä. En olisi halunnut liikkua paikaltani mihinkään, tuo naarashan saattaisi käydä minunkin kimppuuni! Hengitys pelosta väristen aloin varovaisin askelin hiipimään kollia kohti, antaen vatsakarvojeni ja häntäni liukua lumen päällä. Vaalea kilpikonnakuvioinen kissa seurasi minua sivusilmällään koko matkani mustavalkean kissan luokse. Hän varmasti kuuli sydämeni jyskytyksen sekä pinnallisen hengitykseni. Päästessäni Kostokynnen luo, tuo kiersi häntänsä ympärilleni.
- Jos näen teitä enää, tapan teidät! Naaras katsoi meitä raivostuneena, hänen kyntensä olivat syvällä hangessa ja hän näytti pitävän itsensä juuri ja juuri aisoissa.
- Et tule näkemään, Kostokynsi vakuutti kiireesti ja lähti varovasti kuljettamaan meitä pois vuoristosta, kohti Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajaa.

Pari kuuta oli tuntunut menevän ohi todella nopeasti ja Lehtikato oli saapunut metsään. Lumi oli satanut hitaasti maahan ja sai koko ulkomaailman muuttumaan valkoiseksi.
Sorasydän havahtui tuntiessaan lumihiutaleen laskeutuvan nenälleen. Hän hieman pudisteli päätään ja räpytteli hölmistyneenä silmiään. Hän istui lähellä leirin uloskäyntiä eikä edes ollut huomannutkaan kuinka kissat ohittivat hänet ja juttelivat keskenään. Naaras oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut edes huomannut siskoaan, joka oli istahtanut hänen vierelleen ja suki turkkiaan rauhallisin vedoin.
“Eikö Pisaraturkki pidä sinulle seuraa, kun ole täällä ihan yksinäsi?” Kieppumyrsky kysyi saaden Sorasydämen säpsähtämään ja kääntämään säikähtäneenä katseensa sisarukseensa. Hän henkäisi hieman.
“Missä vaiheessa sinä siihen tupsahdit?”
“Jokin aika sitten. Etkö sinä muka kuullut? Minähän jopa tervehdin sinua”, Kieppumyrsky naukui kulmakarvat kurtussa ja katsoi häntä ihmeissään. Sorasydän katsoi sisarustaan jonkin aikaa ennen kuin pudisteli päätään.
“En minä sinua huomannut, en edes kuullut tuloasi”, hän kertoi toiselle ja hymähti sitten, kun muisti mitä Kieppumyrsky oli juuri kysynyt.
“Ei Pisaraturkki ole kanssani, hän on partiossa. Miten niin?” hän jatkoi kysyen ja tutkaili kilpikonnakuvioista naarasta kysyvällä katseellaan. Toinen pyöritteli silmiään.
“Eikö enää saa kysyä vai? Muutenkin olette olleet viime aikoina paljon yhdessä, joten mietin vain. Eihän sinua enää näy ilman Pisaraturkkia”, soturitar selitti kohauttaen olkapäitään.
“Hän on viime aikoina alkanut olemaan kanssani eikä se minua niinkään haittaa”, Sorasydän kertoi eikä voinut olla hieman hymyilemättä. Viime aikoina tosiaan Pisaraturkki oli alkanut olemaan hänen kanssaan todella paljon eikä kolli yleensä jättänytkään häntä yksin, jos huomasi hänet. Eikä se edes haitannut häntä, että kolli oli päättänyt alkaa olemaan hänessä kiinni. Pisaraturkki oli todella mukava ja humoristinen kissa, jonka seurassa oli aina niin mukavaa olla. Hän ei edes huomannut kuinka hänen hymynsä oli laajentunut, kun hän oli alkanut ajattelemaan oranssihtavaa kollia, mutta Kieppumyrsky huomasi sen. Kilpikonnakuvioinen naaras katsoi siskoaan huvittuneena. Näytti ihan siltä kuin Sorasydän olisi ollut rakastunut vanhempaan soturiin.
“No oletteko te sitten jo kumppaneita?” Kieppumyrsky kysyi kiusoittelevasti saaden Sorasydämen taas palaamaan tähän maailmaan ja hämmentyneenä kääntämään katseensa toiseen. Hän kurtisti kulmiaan ällistyneenä.
“Kumppaneita Pisaraturkin kanssa?” hän toisti.
“Niin, olettehan te viime aikoina olleet niin tiiviisti yhdessä, joten siinä olisi aika paljon järkeä, jos te olisitte kumppaneita”, Kieppumyrsky selitti virnistäen, “vai?”
“Emme me mitään kumppaneita ole!” hän älähti ja nousi seisomaan. Hän katsoi pyöristyneillä silmillään siskoaan, joka vastasi katseeseen hieman yllättyneen oloisena. Sorasydän oli monesti todella rauhallinen eikä korottanut ääntään ja nyt kun hän teki, se näytti Kieppumyrskyn silmin oudolta.
“Ketkä ei ole kumppaneita?” Pisaraturkin ääni kysyi heidän takaansa saaden molemmat naaraat käännähtämään ympäri. Sorasydän katsoi kollia ällistyneenä ja vilkaisi Kieppumyrskyä, joka katsoi ensin myös kollia ja sitten häntä. Siskon ilme oli hieman pelästynyt, mutta nopeasti se muuttui huvittuneeksi. Naaras nousi myös seisomaan ja kääntyi kokonaan Pisaraturkin puoleen.
“Minä jätän sinut ja Sorasydämen rauhaan, jotta voitte puhua”, Kieppumyrsky sanoi virne kasvoillaan, nyökkäsi Pisaraturkille ja loi Sorasydämen nopean, kannustavan katseen ennen kuin lähti pois heidän luotaan. Kolli soturi kääntyi nyt kokonaan hänen puoleensa ja kurtisti kulmiaan hölmistyneenä.
“Puhua mistä? Onko jotain sattunut?” vanhempi kysyi ihmeissään ja katsoi häntä vihreillä silmillään, jotka nopeasti olivat täyttyneet huolesta.
“Ei se ole mitään tärkeää”, Sorasydän naukaisi hymähtäen huiskauttaen häntäänsä,
“Me vain puhuimme Kieppumyrskyn kanssa kumppaneista ja sen sellaisesta.”
“Haluatko sinä sitten kumppanin, jos puhuitte siitä?” kolli kysyi kiinnostuneena. Tuon häntä nyki hermostuneena.
“Enpä juuri”, hän vastasi huokaisten, “en varmasti olisi valmis kumppaniin.”
“Ai..”, Pisaraturkki äännähti pettyneenä, muttei näyttänyt sitä toiselle. Kolli pudisteli päätään hieman ja pakotti hymyn kasvoilleen,
“Miten muuten olet voinut tänään? Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?”
“Ei minulla sen suurempia suunnitelmia ole. Miksi?”
“Ajattelin vain, että haluatko lähteä kanssani saalistamaan?” Pisaraturkki kysyi hymyillen pehmeästi, mihin Sorasydän vastasi pienellä hymyllä.
“Mennään vain”, hän naukui sydän hypähtäen hieman nopeammin, kun toinen katsoi häntä niillä kauniilla silmillään.

Tiikerikuu hyppeli kohti tupresaaliskasaa. ”Stop!”, Varistähti huusi.
”Et saanut tuoresaalista, et ansaitse tuoresaalista”
*Typerä!*, Tiikerikuu ajatteli mielessään. Lopulta hän lähti saalistamaan.

*Hiiri!* Tiikerikuu hyppäsi. Hiiri oli kuitenkin vikkelä. Se loikkasi puskaan. Yhtäkkiä joku puraisi häntä takaapäin. ”Tiedäthän, et saa hiippailla pois leiristä sitä naarasta”, Varistähti sihisi hampaidensa välistä. *Minä kuulun Puroklaaniin* hän tajusi. ”Siinä tapauksessa minä lähden” Varistähti katsahti häntä yllättyneenä. ”Lähdet?”, hän toisti. ”Niin”, Tiikerikuu naukaisi itsepintaisesti. ”No, tee mitä haluat”, Varistähti maukui yllättyneenä.

”Tiikerikuu! Tiikerikuu!”, Lumhäntä huusi. ”Herää! Yöturkki on tulossa” Paikalle jolkotti parantaja oppilaansa kanssa. ”Tässä tätä yrttiä. Ja tässä tätä. Ja tuossa tuota”, Yöturkki höpötti puoliääneen. Tiikerikuu kuiskasi vielä: ”Minä kuulun nyt Puoroklaaniin”, ennen kuin nukahti.

//Tiikerikuun, saa siirtää Puroklaaniin.

Kuljin hidasta tahtia aivan partion hännillä. Katseeni oli laskeutunut maahan ja päädyin vain katselemaan tassujani, jotka liikkuivat varmoilla askelilla lumikerroksen läpi seuraten muiden tekemiä tassun painalluksia.
“Tänään varmasti tulee enemmän lunta”, Pilvipyrstö naukui mietteliäästi partion etunenässä. Kolli oli hieman kallistanut päätään taaemmas, jotta me kaikki kuulisimme hänen sanottavansa. Nostin utuisen katseeni kellanpunaiseen kolliin, joka kulki ripeillä ja varmoilla askelilla eteenpäin samalla raivaten tietä meille kaikille. Mitä oikeasti Syreenikukka oikein näki tuossa hiirenaivossa? Eihän Pilvipyrstö ollut edes mitenkään mahtava kissa, hän oli vain normaali kuutamoklaanilainen soturi, joka juuri nytkin vain jaksoi jauhaa säästä.
“Niin varmasti tulee. Uskon, että kaikki se enin lumi tulee yöllä ja aamulla meitä sitten odottaa yllätys”, Sammalpuro vastasi hymähtäen hiljaisesti. Siirsin katseeni Pilvipyrstöstä ruskeaan naaraaseen, joka kulki hieman varoen. Pudistelin päätäni kaksikon puheille.
Miksi ihmeessä he puhuivat vain jostain säästä, kun olihan täällä muitakin aiheita, mistä puhua. Varistähti kohtahan lähettäisi meidät hyökkäämään Puroklaaniin eikä silloin olisi aikaa jauhaa säästä ja kuinka ‘kamalaa’ se oli. Pyörittelin silmiäni tylsistyneenä. Jos kohta ei alkaisi tapahtumaan mitään, minä varmasti olisin se joka aiheuttaisi tapahtumia. Ehkä, jopa menisin puhumaan päällikölle ja kertoisin mielipiteeni..
“Mitä mieltä sinä olet Lehmusvarjo?”
“Ai häh?” älähdin hämmentyneenä ja käänsin katsettani Sammalpuroa kohden, joka tutkaili minua kysyvällä katseellaan.
“Etkö sinä kuuntele ollenkaan? Yleensä kokeneempia sotureita pitäisi kuunnella ja kohdella kunnioituksella”, Pilvipyrstö hymähti etunenästä. Siirsin katseeni kolliin, jonka sivuprofiili näkyi hetken aikaa ennen kuin hän käänsi päänsä kokonaan eteenpäin. Pystyin silti näkemään pilkkaavan virneen hänen kasvoiltaan, mikä sai turkkini hieman pörhistymään.
“Olin vain ajatuksissani, siinä kaikki”, murahdin kellanpunaiselle kollille, jonka turkki erottui todella selvästi lumesta ja käännyin sitten taas Sammalpuron puoleen ja vetäisin pakotetusti hymyn kasvoilleni.
“Anteeksi, kun en kuunnellut. Olen aivan samaa mieltä kanssasi, uskon että lumi tulee jo tänään”, nau’uin ja sain vanhemmalta kissalta pään nyökäytyksen. Siirsin katseeni takaisin partion etummaisena keikkuvaan kolliin ja nostin huultani hieman, jolloin hampaani näkyivät,
“Uskon, että tulevan taistelun miettiminen on ehkä hieman tärkeämpää kuin lumen tulo.”
Pilvipyrstön turkki hieman pörhistyi, mutta muuten kolli näytti todella rauhalliselta. Hän käänsi katsettaan taas hieman taaksepäin. Katseemme kohtasivat aivan muutamaksi sydämenlyönniksi, mutta pystyi silti näkemään hänen silmissään ärsyyntymistä.
“Olet aivan oikeassa”, hän sihahti viiruuntunein silmin ja kääntyi sitten taas eteenpäin. Pieni virne kapusi kasvoilleni.
“Älkää viitsikö alkaa riitelemään”, Sammalpuro keskeytti voitollisen virneen kapuamisen kunnolla kasvoilleni ja sai sen katoamaan kasvoiltani. Vilkaisin toista.
“Emmehän me mitään riitele, kunhan vain keskustelemme. Eikö niin Pilvipyrstö?” kysyin ääni hohkaen riemukasta ivaa. Helposti pystyin huomaamaan kuinka paljon häntä ärsytti, mutta hänen oli vain pakko esittää rauhallista. Kollin kasvoilla oli pehmeä, lähes ironinen hymy.
“Aivan niin”, kolli vastasi Sammalpurolle. Hymähdin riemastuneena.
Jatkoimme matkaa sen enempää puhumatta ja jo hetken päästä saavuimme puron luokse, joka monien mukaan tuli aivan Vuoristoklaanin läheisiltä vuorilta ja kiemurteli Neljän virran tammen ohi ja jakautui sitten jokaisen neljän klaanin luokse omina erikokoisina jokina ja puroina. Siristin hieman silmiäni, kun huomasin sen olevan jostain kohdista jäätynyt.
“Eikös se ole niin, ettei tämä joki ei koskaan jäädy kokonaan?” kysyin kääntyen Sammalpuron puoleen, joka vilkaisi minua pehmeä hymy kasvoillaan ja nyökytteli päätään sanoilleni.
“Kyllähän se on juuri niin. Joki on todella syvä ja sen virta on todella voimakas, mikä tietenkin johtaa siihen, ettei se koskaan jäädy kaikista kohdista. Muutenkin jää sen päällä on aina todella heikkoa eikä sen päälle koskaan saisi mennä ilman, että tiedostaa vaarat”, naaras kertoi. Katselin jonkin aikaa vanhempaa soturia ennen kuin mietteliäänä nyökäytin päätäni. Kaipa siinä oli järkeä. Jos virta tosiaan oli niin voimakasta kuin Sammalpuro kertoi, oli varmaa miksei se jäätynyt kokonaan.
“Eikö mestarisi kertonut sinulle vai?” Pilvipyrstö kysyi toinen kulma hieman toista korkeamalla. Korviini hän kuulosti todella koppavalta.
“Kyllä kertoi, muttei niin hyvin kuin Sammalpuro”, vastasin yksinkertaisesti ja loin pistävän katseen Pilvipyrstöön. Vilkaisin Sammalpuroa lempeä hymy kasvoillani, mihin naaras vastasi.
“Aha, onkohan näin?” kolli yritti ärsyttää äänensävyllään, mutten välittänyt siitä vaan huiskautin häntääni enkä luonut häneen silmäystäkään.
“Juuri niin on asian laita.”
Kuulin kuinka hän murahti, mutta antoi asian olla ja perääntyi luotani. Otin hänen perääntymisen voittona. Sammalpuro sanoi jotain, mutten oikein huomioinut naarasta, kun tuijotin vain joen jäistä pintaa ja kuuntelin kuinka se pauhasi korvissani. Hetken katselemisen jälkeen päädyimme jatkamaan matkaamme ja lähdimme merkkaamaan rajoja.

“Lehmusvarjo! Kuulitko jo uutiset?” Syreenikukan huudahdus oli ensimmäinen asia, jonka kuulin, kun pääsimme leiriin Pilvipyrstön johdolla. Käänsin katseeni mustaan naaraaseen, joka jolkutteli luokseni innostunut ilme kasvoillaan. Kurtistin hienman kulmiani hänelle. Ei Syreenikukka monesti näyttänyt noin innostuneelta ja tämä taisikin olla ensimmäinen kerta kuin näin hänet tällaisena. Huomasin sivusilmällä kuinka Pilvipyrstö heitti meille oudoksuvan katseen ennen kuin hän lähti omiin puuhiinsa. Mulkoilin kollin selkää, mutta se loppui lyhyeen Syreenikukan päästessä luokseni.
“Mitkä uutiset?” kysyin naarasta yllättyneenä katsellen. Hänen kasvoilleen levisi isompi hymy. Oliko hän siitä iloinen, etten vielä tiennyt?
“Varistähti äskettäin tuli puhumaan minulle ja hän kertoi, että nimittää kohta Leijonapennun ja Hiljaisuuspennun oppilaiksi!” naaras kertoi säihkyvin silmin. Vastasin hieman kallistamalla päätäni. Millä hän tuolla tähtäsi? Miksi minua pitäisi kiinnostaa kahden pennun nimittäminen?
“Ja?”
“Ja mitä? Oletko aivan hiirenaivo?” naaras ärähti pyöritellen silmiään ja hieman lähestyi minua niin, että olimme lähes kuonokkain. Katselin pyöristynein silmin häntä hämmentyneenä. Miksi hän tuli niin lähelle?
“Hän kertoi, että toisesta tulee sinun oppilaasi”, Syreenikukka kertoi. Älähdin yllättyneenä samalla, kun tuijotin hänen kauniita silmiään. Minustako tulisi jommankumman pennun mestari? Enhän minä edes ollut kokenut! Entä jos päätyisin vain mokaamaan koko koulutuksen ja sitten Varistähti olisi niin pettynyt minuun, että häätäisi klaanistaan? En halunnut missään nimessä olla luopio niin kuin Routasydän!
“No mikä on? Et näytä niin innostuneelta kuin luulin sinun olevan”, naaras naukaisi ihmeissään ja katsoi minua suoraan silmiin. Tunsin kuinka sydämeni hypähteli kovempaa hänen katseensa alla.
“O-olen minä innostunut! Minä vain.. olen vain hieman hermostunut..”, myönsin normaalia hiljaisemmin. Syreenikukka katsoi minua kulmat hiljalleen kurtistuneina.
“Hermostunut? Eikö se ole mahtavaa saada oppilas?” hän kyseli hämmentyneenä.
“On se mahtavaa saada oppilas! Älä käsitä minua väärin.. Minua vain hermostuttaa se, etten osaakaan olla hyvä mestari ja tulen epäonnistumaan siinä”, kerroin antaen katseeni laskeutua maahan. En pystynyt katsomaan häntä enää yhtään kauempaa silmiin, koska se oli noloa. Tunsin olevani kuin pieni pentu hänen katseensa alla enkä pitänyt siitä ollenkaan.
“Et sinä siinä tule epäonnistumaan, usko minua”, Syreenikukka naukui vaisusti ja kiersi toiselle puolelleni ja varovaisesti painautui minua vasten. Värähdin tuntiessani naaraan nojautuvan itseäni vasten enkä voinut mitään hulluna hyppivälle sydämelleni. Hän oli niin lähellä.. Tekikö hän tämän kaiken tahallaan ja myöhemmin nauraisi minulle? Väistin hieman häntä.
“Miten sinä sen tiedät?” kysyin pitäen katseeni visusti maassa. En uskaltanut katsoa häntä. Kaipa minua pelotti, että katsoessani häntä, hänen kasvoillaan olisi pilkallinen hymy.
“Minä vain tiedän. Ja muutenkin et sinä tule koskaan tietämään, jos et koskaan kokeile.”
*Ihan hyvä huomio*, mietin itsekseni hymähtäen ja nyökäytin hieman päätäni hänen sanoilleen.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokouseen!" Varistähden kutsuhuuto sai meidät molemmat hieman säpsähtämään ja nopeasti vetäytymään kauemmas toisistamme. Vilkaisin mustaa naarasta, jonka kasvoilla oli jonkin aikaa epäselvä ilme ennen kuin se sitten vaihtui tyyneen ja vaikeasti luettavaan. Nousin tassuilleni ja vilkaisin vielä nopeasti häntä ennen kuin tassuttelin lähemmäs Suurkiveä, jonka päällä Varistähti seisoi ja odotti kissojen saapumista. Livahdin hieman sivummas istumaan, mistä olisi helppo mennä uuden oppilaan luokse. Käänsin katsettani ja huomasin kuinka Syreenikukkakin oli päässyt tassuilleen ja käveli lähemmäs, mutta jäi jonkin matkan päähän minusta.
“Leijonapentu ja Hiljaisuuspentu astukaa eteenpäin”, Varistähti määräsi, kun kaikki olivat kokoontuneet Suurkiven äärelle kuuntelemaan päällikön sanoja. Kaksi pentua vilkaisivat nopeasti toisiaan ennen kuin astelivat eteenpäin, Leijonapentu ensin ja Hiljaisuuspentu perässä.
“Leijonapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Leijonatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lehmusvarjo. Toivon, että Lehmusvarjo siirtää kaiken tiedon sinulle”, Varistähti naukui kääntäen katseensa minuun, mikä sai sähäkät väreet juoksemaan ihollani. Nielaisin hieman, nyökäytin varovaisesti kollille päätäni ja astelin esiin.
“Lehmusvarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Nummipyörteeltä, ja olet osoittanut olevasi vahva ja periksiantamaton. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Nyökkäsin uudelleen päällikölle, jonka jälkeen käännyin Leijonatassun puoleen, joka katsoi minua pippurisilla silmillään. Kolli näytti enimmäkseen kiinnostuneelta kuin vihaiselta, mutta silti jokin hänen lähes roihuavissa silmissä sai niskavillani hieman pörhistymään.
*Sehän on vain pentu*, ajattelin itsekseni ja parilla askeleella olin pikimustan kollin edessä ja kumarruin hieman. Hän katsoi minua niillä sähäkkäillä silmillään hetken, mutta nopeasti kurkotti hieman kaulaansa ja kosketti kuonoani. Hieman yllättyneenä kerkesin vain räpäyttämään silmiäni, kun hän jo olikin perääntynyt.
“Hiljaisuuspentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Hiljaisuustassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Mustakynsi. Toivon, että Mustakynsi siirtää kaiken tiedon sinulle”, Väristähti jatkoi seremoniaa ja tällä kertaa katsoi entistä oppilastaan silmiin. Siirsin huomioni pois omasta oppilaastani Mustakynteen, joka asteli esiin hieman yllättyneen oloisena, mutta nopeasti naaras olikin jo piilottanut sen. Hän seisahtui Hiljaisuustassun viereen ja katsoi päällikköä lukematon ilme kasvoillaan enkä voinut muuta kuin ihailla naarasta. Hän oli niin rauhallisen oloinen eikä näyttänyt ollenkaan säikähtävän päällikön kolkkoa katsetta, joka oltiin käännetty häntä kohden.
“Mustakynsi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta minulta, ja olet osoittanut olevasi älykäs ja päättäväinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Mustakynsi kääntyi Hiljaisuustassun puoleen ja kosketti tämän nenää. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Hän ei näyttänyt mitään tunnetta kasvoiltaan.
“Leijonatassu! Hiljaisuustassu! Leijonatassu! Hiljaisuustassu!” klaani alkoi hurraamaan, mikä sai huomioni pois Mustakynnestä ja käännyin katsomaan kaikkia kissoja, jotka hurrasivat uusien oppilaiden nimiä. Ehkä tulisin pärjäämään Leijonatassun kanssa..

Oppilaani eli Taivaslilja oli viimeinkin saanut parantajanimensä ja olin niin iloinen hänen puolestaan. Hän oli opiskellut ahkerasti monta vuodenaikaa, enkä itse olisi viitsinyt pitkittää hänen nimitysseremoniaansa enää kuulla. Onneksi Tähtiklaanikin oli ollut tyytyväinen päätökseeni ja hyväksynyt naaraan parantajaksi. Mutta samalla olin surullinen Kaunokirjon pennun Kurkipennun puolesta. Raukka oli tippunut vuoristopolulta ja murtanut tassunsa, ollessaan tutkimusretkellä sisartensa kanssa. Toivoin todella paljon, että asia kääntyisi parhain päin ja kollin tassu parantuisi. Mustavalkea kissa olikin jo hetken asunut parantajien pesässä, mutta kuluisi vielä pitkä aika ennen kuin hän pystyisi varaamaan painoa jalalleen. Kurkipentu oli tänään kertonut ettei tassun liikuttaminen enää tehnyt kipeää, mutta varmasti muisto putoamisesta teki. Pentu oli todella allapäin, vaikka me Taivasliljan kanssa yritimmekin piristää häntä. Edes Aaltotähti, Kaunokirjo, Tuhkapentu ja Pikkupentu eivät saaneet häntä iloiseksi. Kolli vain makasi sammalpedillään masentuneena, kieltäytyen puhumasta ellei aivan pakko ollut. Huokaisin itsekseni ja astelin ulos pesästä. Katseeni kiinnittyi oitis pieneen tuoresaaliskasaan leirin laidalla. Sen katseleminen sai huoleni Vuoristoklaanin puolesta kasvamaan. Riistaa riittäisi juuri ja juuri pentutarhassa oleville, sekä oppilaille, jos he osaisivat jakaa ne oikein. Soturit sen sijaan saisivat odottaa pidemmälle päivään, että saisivat syötävää - mikäli sää pysyisi tarpeeksi hyvänä siihen asti. Eilinen lumimyrsky oli tehnyt riistan metsästämisestä mahdotonta, joten klaani oli joutunut odottamaan seuraavaan aamuun, että saisi syötävää. En ehtinyt sen enempää asiaa murehtimaan, kun läheltäni kuuluva kiivas keskustelu vei mielenkiintoni pois riistasta. Käänsin katseeni lähelläni oleviin Korpinkutsuun joka näytti todella ärsyyntyneeltä ja hänen oppilaaseensa Loskatassuun, joka oli painanut korvansa niskaana ja kyyhötti pienenä kasana mestarinsa edessä.
"Anteeksi Korpinkutsu, minä e-en tiennyt, että sillä oli väliä..." Oppilas änkytti pahoittelevana. Käänsin päätäni kummastuneena. Ei ollut lainkaan Korpinkutsun tyylistä ärhennellä muille, varsinkaan häntä nuoremmille kissoille. Mitäköhän Loskatassu oli tehnyt saadakseen oman mestarinsa suuttumaan?
"Oi, sillä todellakin oli väliä. Mieti kuinka moni kissa olisi saanut syötäväkseen siitä kärpästä!" Kokenut soturi sihahti ja miltei laski oman naamansa kiinni Loskatassun naamaan.
"Sinä ja sisaruksesi etsitte sen kärpän ja tuotte sen takaisin leiriin. Lehtikatona Vuoristoklaani tarvitsee joka ikisen riistan palan mitä pystyy saamaan!" Korpinkutsu sanoi haastavasti ja sitten nosti päänsä takaisin omalle korkeudelleen.
"K-kyllä, Korpinkutsu, e-emme tuota pettymystä, lupaan sen!" Loskatassu vakuutti ja nopeasti pinkaisi oppilaiden pesälle, missä hänen sisaruksensa varmaankin olivat. Katselin naaraan menoa ja käänsin sitten katseeni kokeneeseen soturiin, joka seisoi paikoillaan, hännänpää nykien.
"Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen sinun ärhäköivän oppilaallesi", naukaisin ja tassuttelin lähemmäs Korpinkutsua. Kolli kääntyi katsomaan minua ja hymähti.
"Jos oma oppilaasi kertoisi sinulle, että olisi päästänyt riistan menemään vain sen takia, että hänellä olisi jo suu täynnä riistaa eikä enää jaksanut lähteä hajujäljen perään, olisit varmasti itsekin vihainen", Korpinkutsu sanoi, vilkuillen aina välillä selityksensä ohella oppilaiden pesälle. Katsoin huolestuneena kokenutta soturia jonka jälkeen annoin katseeni vaeltaa tuon keholle. Mustan turkin alta oli helppo erottaa kylkiluiden muodot ja kokeneen soturin olemus oli vauhkolla tavalla valpas, mutta hänen silmistään pystyi näkemään väsymyksen ja rasituksen mikä oli kertynyt tuplattujen metsästys- ja rajapartioiden takia. Käänsin korviani taaksepäin ja huokaisin, koskettaen kuonollani tuon kaulaa.
"Koska oikein olet viimeksi syönyt?" Kysyin hiljaa ja katsoin Korpinkutsua tuon sinisiin silmiin. Kokenut soturi hymähti ja katsoi muualle.
"Minulla ei ole nälkä, syön myöhemmin", kolli murahti ja alkoi tassuttelemaan Uskosielua ja Jäkäläaskelta kohti, jotka leirin laidalla norkoilivat. Katselin Korpinkutsun perään harmistuneena. Hän oli niin hyökkäävä nälkänsä takia, hän ei varmastikkaan ollut suostunut syömään ennen kuin häntä nuoremmat vuoristoklaanilaiset olisivat saaneet syödäkseen. Todella moni vuoristoklaanilainen vähensi omaa syömistään lehtikadon aikana, antaakseen oman osuutensa riistasta muille. Toivottavasti kaikki vain älyäisivät, ettei itsensä näännyttämisestä seuraisi muuta kuin harmia muille. Pudistelin päätäni ja jatkoin matkaani ulos leiristä, lehtikadon kylmään säähän.

”Älä välitä, Kurkipentu”, Kaunokirjo naukaisi Kurkpennulle.
”Niinhän sinä sanot”,Kurkipentu sihisi takaisin.
”Ei sinulta ole koskaan murtunut käpälää”
Kaunokirjo katsahti Kurkipentuun kylmästi,
”Sinä olet typerys kun luulet saavasi erikoiskohtelua”
”No en tottavie luule”, Kurkipentu naukaisi, ja vaikeni.
”Kaunokirjo, mitä täällä tapahtuu?”, Aaltotähti kysyi asteellessaan pesään.
”Kurkipentu luulee saavansa erityiskohtelua, kun on pentusi”, emo melkein huusi.
”Ei. Ei Kurkipentu niin tekisi”, Aaltotähti sihisi.
”No hän ei kyllä ole ihan viisas”, Kaunokirjo maukui muka ystävällisesti. Hän lisäsi vielä:
”Mistä vetoa, että oli Kurkipennun idea lähteä leiristä”
Aaltotähti katsahti kumppaniaan yllättyneenä. Kurkipentu seurasi vierestä.
”Kaunokirjo, ole hänelle kiltti”, Aaltotähti aneli. ”Kirkastähtikin oli parempi kumppani.
Kaunokirjo hätkähti kun Aaltotähti jatkoi:
”Sinä pyhän huolehdit Pikkupenustakin. Miksi et Kurkipennusta?”
Kaunokirjolla näytti olevan siihen vastaus: ” Pikkupentu on sokea. Tästä lähtien Kurkipentu saa oman vuoteen”
”Hei! Seis! Älkää minun takiani riidelkö. Kyllä minä voin ottaa oman vuoteen”, Kurkipentu keskeytti.

Myöhemmin Kurkipentu oli aivan naatti. *Kukaan ei enään pidä minusta*, hän ajatteli raskain sydämmin.
*Ehkä Tuhkapentu, mutta Pikkupentu ei tykkää minusta*

- Uskotko, että se naaras seuraa meitä? Kostokynsi tiedusteli vieressään kulkevalta Sielutaivaalta, jonka karvat olivat vieläkin pystyssä äskeisen vuoristoklaanilaisen kohtaamisen takia. Luopio yritti rauhoitella erakkoa hännän kosketuksilla, sekä kylkeen painautumisella. Vaikka vaalea kilpikonnakuvioinen naaras olikin käynyt kollin kimppuun, hänen vierellään kulkeva naaras tuntui olevan pahemmassa shokissa kuin mustavalkea kissa. Vihreäsilmäinen kissa olisi halunnut hymyillä rauhoitellakseen valkoturkkista kissaa, mutta hänen poskiensa liikuttelu sattui niissä olevien haavojen takia. Nummiklaanin alueelta löytyisi varmasti kultapiiskua haavojen parantamiseen, mutta Kuutamoklaanin reviiriä lähestyessään, hänen pitäisi kai tyytyä hierakkaan.
- Sitä minä en tiedä. Mutta kerro minulle Kostokynsi... Miksi hän hyökkäsi kimppuumme? Mitä me olimme tehneet hänelle? Sielutaivaan äänenesävy oli katkera ja hän käänsi katseensa takana siintäville vuorille. Kostokynsi katsoi erakkoa yllättyneenä, hän ei ikinä ollut kuullut tuon suusta tulevan yhtäkään ilkeää tai vihaista sanaa, saati sitten neutraalista poikkeavaa äänensävyä.
- Me olimme hänen klaaninsa reviirillä, luopio kertoi ja yllättyi nähdessään Sielutaivaan ilmeen, kun tuo käänsi katseensa häneen. Naaraan kasvot olivat kysyvät, mutta myöskin vihaiset.
- Onko mielestäsi järkevää vainota viattomia? Me emme edes tehneet mitään pahaa heidän reviirillään, kyllä meidänkin on pakko saada syötävää, muutenhan me näännymme! Ei riistan saalistamisesta tai toisen alueella liikkumisesta pitäisi saada vihaista kissajoukkoa peräänsä. Kanjonissa on riistaa ja tilaa meille kaikille, miksi haalia sitä kaikkea vain omalle klaanilleen? Sielutaivas murisi vihamielisesti, mutta hänen kasvoiltaan pystyi näkemään hämmennyksen ja surun vihan lisäksi. Kostokynsi ei tiennyt mitä vastata, erakon tunteiden purkaus oli tullut yllätyksenä hänelle, mutta tuon sanat hämmensivät luopiota kaikista eniten. Kanjoni ja sen kissat voisivat paremmin ilman kaikkia klaanirajoja? Ajatus kuulosti todella absurdilta kollin mielestä, ainahan Kanjonissa oltiin eletty rajojen kanssa ja tähänkin asti kaikki oli sujunut ihan hyvin, kunhan Luuklaania ei otettu huomioon.
- Järkevyydestä ei ole hyötyä ellei se auta selviämään elossa. Kaikki klaanit ovat todella tarkkoja lehtikadon aikaan rajoistaan, koska riistaa on silloin vähän. Uskon, että silloin otetaan kaikki riskit mitkä voidaan ottaa, mistä on omalle klaanille hyötyä ja jätetään järkevyys sivuun, Kostokynsi vastasi ja huomasi kuinka ilme Sielutaivaan kasvoilla valahti pettyneeksi. Erakko laski katseensa tassuihinsa. Luopio nielaisi ja painoi korviaan alaspäin. Hän ei halunnut pahoittaa naaraan mieltä, mutta yhteiselo Kanjonissa ilman rajoja tulisi tuskin ikinä onnistumaan, varsinkaan ilman suuria verilöylyjä. Kolli yritti koskettaa hännällään valkoturkkisen kissan kylkeä, mutta tuo vetäytyi kauemmas hänestä. Mustavalkea kissa nielaisi ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän oli selvästi saanut Sielutaivaan harmistumaan sekä pahalle tuulelle ja Kostokynttä jännitti hieman. Hän ei ollut ikinä nähnyt tuota vihaisena kunnes vasta äsken, joten seuraavat päivät tulisivat varmasti olemaan uudenlaisia kokemuksia luopiolle. Hän pääsisi näkemään erakosta uuden puolen, mikä ei olisi niin miellyttävää katseltavaa kuin mitä naaras normaalisti olisi. Mutta jokaisella kumppanilla oli riitaa omien näkemyksiensä eroista ja kaikki kuitenkin lopulta pääsevät yhteisymmärrykseen, eikö niin? Joten hekin tulisivat vielä puhumaan asiat halki ja sitten kaikki olisi niin kuin ennen eikä tämä jäisi kummankaan mieltä painamaan. Kostokynsi toivoi asian olevan niin.
- Liikkuisitko varovaisemmin? Olemme Kuutamoklaanin reviirillä, Sielutaivas sanoi yhtäkkiä, mikä sai luopion katsomaan tuon suuntaan hämmentyneenä. Olivatko he jo ylittäneet rajan? Hän kuitenkin pudottautui alemmas, tuulen alapuolelle ja kevensi askeltaan. Täällä kiinnijäämisestä ei saisi vain muutamaa naarmua rangaistukseksi vaan kunnon arvet ja jopa pahempaakin, joten he eivät missään nimessä saisi paljastua kuutamoklaanilaisille. Hän ei haluaisi jäädä kiinni enää toista kertaa ja mahdollisesti todistaa sitä, kun Sielutaivasta satutettaisiin.

2 luku

Vääntäydyin ylös lämpimästä pedistä ja ravistelin mustaa turkkiani. Hyppelin ylös aikiolle ja katsahdin taivaalle jossa keltainen aurinko oli jo korkealla.

-On jo aurinkohuippu! Ihmettelin vihreät silmät suurina.

Raotin suutani ja kiven tuoksu tulvahti päin kasvojani. Hiippailin suu raollaan Soturien pesälle ja siellä sijaitsevalle varauloskäynnille. Soturien pesä oli autio ja suhahdin pienestä kolosta tunneliin. Lähdin kipittamaan tasaisesti kohti vaarallisen kapeita kivisiä vuoristopolkuja, jotka näyttivät jatkuvan loputtomasti. Houkutteleva riistan tuoksu ajautui vaaleanpunaiseen nenääni kun lähdin hiipimään eräälle polulle joka katosi mutkan taakse. Kiviä ropisi pikimustaan kanjoniin jonka nähdessäni pörhistin pelokkaasti karvani.

-Varpunen... Kottarainen ja.... Kotka! Maistelin ilmaa hätääntyen.

Musta häntäni alkoi heilumaan puolelta toiselle hermostuessani. Painauduin vasten kalliota ja yritin sulautua varjoihin. Hännnänpääni heilui vieläkin puolelta toiselle vaikka hengitin syvään ja oletin että se saisi minut rauhallsemmaksi. *Senkin varpusaivo! Ei olisi pitänyt lähteä leiristä* Tassuttelin ympyrää ja vilkuilin huolestuneena kallion suojasta taivaalle jossa kotka liiteli. *Pitäisikö minun vain juosta?* Vetäisin vielä kerran syvään henkeä ja pinkaisin pois kallion suojasta, yritin venyttää pieniä käpäliäni mutta tuntui siltä kuin keuhkonoi olisivat kohta räjähtäneet. Kuulin takaani rääkäisyn ja käännähdin ympäri.

”Lumihäntä, mitä nyt taas?”, Kielopuro kysyi unisena, ja taivutti häntäänsä. ”No tänään on kokoontuminen!”
Kielopuro katsahti häneen.
”Ethän sinä edes pääse mukaan”
”En niin, mutta pian he saapuvat”
”Nukuinko minä niin kauan?”
”Joo, unikeko!”
”Älä jaksa”
”Mutta se on hauskaa vitsailla”
”Muistele mielummin meitä, kun karkasit pentutarhasta, ja toin sinut takaisin”
”Ei tarvitse muistuttaa”
”No, sinä siis muistat, mahtavaa!”
Hypähdin istumaan.
”Kerro tarina, Kielopuro!”
Kielopuro katsahti minuun.
”Hyvä on”
Hän aloitti kertomuksen:
”Oli kissa nimeltää Vuorilta Syöksyvä Taivas-”
”Mikä ihmeen nimi sekin on?”, keskeytin hänet.
”Heimonimi, ja ole nyt hiljaa jos haluat kuunnella”
Sitten hän jatkoi:
”Vuorilta Syöksyvä Taivas, eli lyhyemmin Taivas, eli pienessä hiemossa, kaukana täältä. He olivat onnellisia. Mutta aina öisin, Taivas näki kauheaa unta. Siinä Aamu Joka Ratsastaa Varjolla, eli hänen kumppaninsa joutui kotkan kaappaamaksi. Niimpä, ettei niin kävisi, Taivas keräsi joukon, jotka lähtisivät. Joukkoon kuuluivat Aamu Joka Ratsastaa Varjolla, sekä ainakin kolmekymmentä muuta. He lähtivät. He talvalsivat tänne, ja levittäytyivät Valon alaisiksi ja Pimeyden laaksoksi, kulkukissojen , erakoiden ja kotikisujen kanssa. Loppu”