Vetäisin pennut lähelleni. Yhtäkkiä huomasin Hopeapennun,heiveröisimsimmän pennun. Nostin pennun, ja vetäisin hänet piiloon. ”Kielopuro, vahtisitko heitä hetken aikaa?”. Odottamatta vastausta Lumihäntä asteli ulos yöhön.

Pöllöt viuhahtelivat ohi ja linnunlaulu kuului korvissa. Lumihäntä hätkähti. Kohta olisi jo aamu. Hän kiikutti Hopeapennun kaksijalkalaan. Siellä oli pesä joka näytti hyvältä. Lumihäntä laski Hopeapennun maahan. ”Olkoon Tähtiklaaniin kanssasi ikuisesti. Hopeapentu tästälähtien sinut tunnetaan Hopeapurona. Tähtiklaani kunnioittaa sinua ja hyväksyy sinut täydeksi kotikisakkisi. Sinua kutsutaan silti Hopeana”, hän kuiskasi pennulleen. Lumihäntä katsoi Hopeaa viimeisen kerran ja juoksi yöhön.

Leirissä hän huusi niin kovaa kuin jaksoi: ”Kak-kaksijalat veivät Ho-Hopeapennun!”. Aukiolta kuului surullisia ulvaisuja. Kielopuro kurkisti pentutarhasta. Naaras viittoi Lumihäntää lähemmäs. Naaras hengitti syvään ja naukaisi: ”Tulipentu, Kaislapentu ja Valkopentu tarvitsevat sinua”. Lumihäntä tiesi sen olevan totta. Hän huokaisi ja asteli pentutarhaan. Valkopennun pää kurkkasi vuoteesta. ”Kaislapentu ei ole vielä avannut silmiään!”, pentu sirkutti. Lumihäntä katsahti pentuun. ”Leiki täällä sisällä Tulipennun kanssa. Kyllä Kaislapentu pian avaa silmänsä”. Lumihäntä vetäisi Kaislapennun viereensä ja pian naaras hamuili maitoa. *Se on niin pieni*, hän ajatteli avuttomana.

//Oli vähän tönkkö mutta piti kirjoittaa Hopean kaksijalkalaan viennistä.

*Emo! Emo*,Kaislapentu melkein huuusi mielessään. ”Älä hätäile”, kuului selvästi kollin ääni. Sitten uni hälveni ja Kaislapentu avasi silmänsä. Hän kuuli emon äänen. Emo vikisi ja murisi. ”Emo, mikä on pentutarha?”, utelen emolta kun kuulin jonkun äänen. Emo käännähti katsomaan. ”Pentutarha on...”. Emo ei vastannut vaan yhtäkkiä ulisi.

Hetken päästä Valkopentu kömpi vuoteeseen. ”Älä huoli-”, Valkopennun lause jäi kesken kun vuoteen ylle kohosi varjo. Siinä oli valkotäplikäs kolli jolla oli siniset silmät. Kolli kaappasi Tulipennun ja juoksi. Mutta emo ei antanut periksi. Hän kamppaili ja viilsi kollia kuonoon mutta kolli oli vahvempi. Kolli katsi niin sanotusta ”suuaukosta” pois. Emo voihki entistä enemmän ja huokaisi. Hän käpertyi viereemme ja lämmitti minua ja Valkopentua. ”Tiedän että Hopeapentu lähti, mutta se ei tarkoita että teidänkin pitäisi lähteä”, Kaislapentu kuuli emon hiljaisen naukaisun.

Päivästä tuli pitkä. Tulipentu oli sentään Kaislapennun veli. Lopulta Kielopuro aloitti tarinan. ”Olipa kerran Puro niminen erakko. Naaras rakasti puroa ja viihtyi siellä. Kerran eräs kolli nimeltä Vuori, saapui purolle. Puro ja Vuori ystävystyivät. Lopulta he saivat pentuja. Toinen pentu sai nimekseen Nummi ja toinen Kuu. Eräänä päivänä neljä kissaa alkoi riidellä pikkuasioista ja he päättivät reviirit. Puro keksi että hän olisi Purotähti. Kukaan muu ei tohtinut käyttö nimeä. Lopulta Kuu alkoi salassa käyttää nimeä Kuutamotähti. Sitten, aurinkoisena päivänä kaikki tapasivat Neljän Virran Tamella. Silloin he kinastelivat ja Kuutamotähti tappoi Purotähden. Hän ylpeili voitollaan mutta Purotähti, hän syntyi uudestaan. Lopulta klaanit jakaantuivat ja kaikki oli hyvin. Mutta sitten Valon lohkon puolella kanjonia, elivät Nummiklaani ja Puroklaani. Pimeyden puolella taas kuutamoklaani ja Vuoristoklaani”. Kielopuro lopetti. ”Kerron myöhemmin loput tarinasta. Nyt te lähdette nukkumaan.

//Taas aika tönkkö mutta piti saada kirjoitettua hyvä tarinanalku.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” Aaltotähden kovaääninen huudahdus kaikui leirissä. Pilvien läpi tunkevat auringonsäteet täplittivät päällikön mustaa turkkia. Kolli näytti siltä kuin hänellä olisi ollut mustakeltainen turkki.
Soratassu säpsähti hereille ja nousi nopeasti tassuilleen. Oli kerennyt menemään ainakin jo kuu siitä, kun hän oli kertonut Aaltotähdelle hänen ja Kiepputassun yhteenotosta ja lopulta hän oli kyllä antanut sisarukselleen anteeksi, kun oli saanut kuulla anteeksipyynnön naaraalta. Hän sukaisi nopeasti sekaista turkkiaan ja käänsi uneliaat silmänsä kohti pesän suuaukkoa, jonka luona Tummatassu seisoi. Nopealla vilkaisulla vanhin oppilas näytti todella innostuneelta ja tuon näytti olevan todella vaikeaa seisoa paikoillaan. Kollin häntä nyki levottomana ja hän vaihtoi painoa tassulta toiselle tasaisin väliajoin. Soratassu katsoi kollia ihmeissään ja vilkaisi vieressään istuvaa Tikkatassua, joka herätteli itseään.
“Miksiköhän Tummatassu on noin innokas?” hän kysyi vilkaisten veljeään, joka juuri nousi tassuilleen ja venytteli yön jälkeisiä kipeitä lihaksiaan.
“Tänään taitaa olla hänen soturi seremoniansa”, Tikkatassu vastasi hymähtäen ja sukaisi rintakarvojaan ja sitten painelikin ulos oppilaiden pesästä ja ohittaessaan Tummatassun, kollin kasvoilla oli huvittunut virne. Soratassu hymähti itsekseen ja loikki pesän suulle ja pujahti myös ulos aukiolla. Hän istuutui lähelle Tummatassua ja käänsi katseensa kolliin.
“Mikä sinua noin paljon hermostuttaa, Tummatassu?” hän kysyi pieni hymy kasvoillaan. Tummaraitainen kissa käänsi katseensa häneen ja hetken katsoi häntä yllättyneenä, kunnes kohauttaen olkapäitään totesi,
“Minäkö hermostunut? Ei mikään hermostuta minua.”
Soratassu naurahti huvittuneena. Tummatassun kasvoilla oli sellainen velmumainen virne. Kaipa kolli yritti vaikuttaa paljon siistimmältä ja urheammalta kuin oikeasti oli. Oli ilmiselvää, että kollia jännitti todella paljon eikä hän varmasti olisi jaksanut odottaa, että pääsisi soturiksi.
Oppilaiden pesältä kuului askeleita ja pian siltä aukiolle tupsahtivat myös Kiepputassu ja Purotassu. Kotkatassu ja kollin sisarukset tulivat viimeisinä ja he loikkivat innoissaan lähemmäs Puhujankiveä kuulemaan päällikön sanottavan. Purotassu seisoi hetken aloillaan ennen kuin loikki Kotkatassun perään. Kiepputassu sen sijaan kulki hänen ja Tummatassun luokse ja käänsi ivailevan katseensa tummaraitaiseen oppilaaseen, joka mulkoili jo valmiiksi kipikonnakuvioista nuorempaa oppilasta. Soratassu katsoi sivusta hieman jännittyneenä.
“Vai, että sinä hiirenaivo pääset soturiksi? Kestipä siinäkin aika kauan”, Kiepputassu vinoili ja katsoi kollia kellertävillä silmillään pistävästi,
“Etkös olekin jo joku 30 kuinen?”
“Pidä sinä ketunläjä suusi kiinni tai revin sinut palasiksi”, Tummatassu vastasi hampaat irvessä. Kiepputassu otti askeleita lähemmäs vanhempaa oppilasta niin lähelle, että he olivat melkein kuonokkain.
“On varmasti todella kurjaa, kun on päällikön oppilas ja silti niin huono, että joutuu odottamaan normaalia kauemmin, että pääsee soturiksi”, kilpikonnakuvioinen naaras härnäsi ja virnisti voittoisasti, kun huomasi kollioppilaan melkein hyökkäävän kimppuunsa.
“Olemme kokoontuneet tänään nimittämään Tummatassun soturiksi! Tummatassu tulisitko tänne?” Aaltotähden kuuluva naukaisu keskeytti kaksikon tiukan katsekontaktin ja levottomat hännät, jotka heilahtelivat vihaisina puolelta toiselle. Tummatassu käänsi vastahakoisena katseensa pois nuoremmasta oppilaasta ja oli lähtemäisillään kohti päällikköä, joka odotti oppilastaan Puhujankivellä, jonka ympärillä muut klaanilaiset odottivat.
“Tämä ei todellakaan jää tähän kirppusäkki”, kolli tuhahti ärtyneenä ja loikki päällikön luokse. Kiepputassu virnisti rehvakkaasti ja asettui istumaan aloilleen ja käänsi katseensa päällikköä kohden ja jäi kuuntelemaan tämän tulevia sanoja. Soratassu katsoi ihmeissään siskoaan ennen kuin päätään pudistellen käänsi myös oman katseensa Aaltotähden suuntaan.
“Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tummatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Aaltotähti kysyi katsellen oppilastaan ylpeä ilme kasvoillaan, minkä pystyi helposti näkemään pitkällekkin. Soratassu seurasi kuinka Tummatassu nosti kuonoaan hieman ylemmäs pöyhkeänä ja varma ääni sanoissaan lupasi. Aaltotähti hymähti ja jatkoi,
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Tummatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Tummavarjona. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
“Tummakajo! Tummakajo! Tummakajo!” klaani alkoi hurraamaan kollin uutta soturinimeä eikä sitä ylpeää ja hieman itserakasta virnettä voinut sivuuttaa kollin kasvoilta, kun hän kääntyi ympäri ottaakseen vastaan onnitteluhuudot. Soratassun ihmeeksi Kiepputassu oli yksi kovaäänisimmistä kissoista, joka hurrasi kollin nimeä. Ja hän oli luullut, ettei Kiepputassu ja Tummavarjo tulleet toimeen ja vihasivat toisiaan.. Ehkei kaikki tosiaan ollut sitä miltä näytti.
Tummavarjo otti virnuillen vastaan kaikkien onnittelut, kun Aaltoätähti ilmoitti, että klaanikokous oli ohi. Kolli asteli rehvastellen takaisin heidän luokseen ja loi katseen Kiepputassuun.
“Älä ikävöi minua, kun en enää nuku teidän kanssanne oppilaiden pesässä”, Tummavarjo hymähti ylimielisesti.
“Olin juuri sanomassa samaa. Älä ikävöi minua, kun nukut yksin sotureiden pesässä”, Kiepputassu naukaisi hymyillen säteilevästi, mikä tuntui saavan mustaraitaisen soturin tuhahtamaan ärsyyntyneenä. Kiepputassu huiskautti häntäänsä virnuillen.
“Noh Pisaraturkki odottaakin minua harjoituksiin. Muista olla ikävöimättä minua liikaa!”
Kiepputassu loi vielä nopean katseen Tummavarjoon ennen kuin loikki tiehensä. Soratassu katsoi ihmeissään sisaruksensa perään. Hän lopulta kääntyi kollin puoleen, joka tuijotti eteenpäin hieman hölmistyneen oloisena, mutta peitti sen nopeasti ilmeettömän kuoren alle, kun huomasi oppilaan katselevan häntä. Kollin ryhti parani.
“Onnittelut soturiksi tulemisesta Tummavarjo. Jaksamisia tulevaan vartiointiin”, Soratassu naukui hymyillen. Tummavarjo käänsi katseensa häneen ja hetken katsoi häntä ilmeettömästi ennen kuin lopulta nyökäytti päätään.
“Kiitos.”
Kolli huiskautti häntäänsä ja lähti sitten matkoihinsa. Soratassu katseli hetken kollin perään ennen kuin nousi tassuilleen ja lähti etsimään omaa mestariaan.


Uusi aamu nousi Vuoristoklaaniin. Oli mennyt jo monta kuuta siitä, kun Tummavarjosta oli tullut soturi. Alkoi tulla kylmempi ja varsinkin pesien seinämät hohkivat jääkylminä, kun niihin nojasi, joten sen sijaan, että kissat olisivat nojanneet seinämiin, he nojasivat toisiinsa ja hakivat toisistaan lämpöä. Soratassu oli seurannut kuinka taivaalta oli muutama päivä sitten satanut pari valkoista lumihiutaletta, joista yksi oli laskeutunut hänen nenälleen. Naaras oli ihmeissään kutsunut Tikkatassun ihailemaan hitaasti maahan laskeutuneita lumihiutaleita. Kolli oli ihaillut hänen kanssaan jonkin aikaa Lehtikadon alkua ennen kuin tämän oli pitänytkin jo mennä harjoittelemaan Mustikkasielun kanssa. Soratassun ei kauan tarvinnut olla yksinään, kun Uskosielu oli kutsunut myös hänet luokseen ja yhdessä Purotassun ja Korpinkutsun kanssa he olivat lähteneet taisteluharjoituksiin. Soratassu ei ollut vieläkään oikein varma taistelukyvyistään, mutta oli päättänyt antaa parhaansa ja yritti ihan tosissaan. Muutaman kerran hän oli päässyt voitolle ja sitten toisena hetkenä hän olikin maassa naama edellä maistelemassa multia ja kaikkea, mitä nyt maassa olikaan. Purotassu oli yllättävän nopea ja naaras oli liikkeissään nopea ja harkitseva, mutta kuitenkin sellainen, mistä ei oikein pystynyt sanomaan mitä tuo tekisi seuraavaksi. Korpinkutsu oli selvästi opettanut hänen siskoaan kuinka hämätä vastustajaan ja totta tosiaan se onnistui, minkä takia hänen oli oltava koko ajan tarkkaavainen ja valmis väistämään ja tekemään vastahyökkäys. Uskosielu ja Korpinkutsu olivat katselleet heidän otteluaan hieman kauempana ja välillä olivat sanoneet, miten olisi kannattanut parantaa. Soratassun mestari oli painottanut hänelle, että hänen olisi parasta oppia hyökkäämään samalla tavalla kuin hänen siskonsa, nopeasti ja hämäten. Korpinkutsu sen sijaan oli kehunut Purotassua todella paljon ja harvoin oikeasti kertoi, miten naaras olisi voinut olla parempi. Purotassu oli kyllä todella itsevarma ja se näkyi niin naaraan kasvoilta kuin liikkeistäkin.
Tänään he olivat menneet metsään suorittamaan viimeisen kokeen, jonka mukaan Uskosielu sanoisi olisiko hän valmis soturiksi vai ei. Naaras oli kertonut hänelle, että kokeeseen kuului saalistaminen, vainuaminen ja yllätyshyökkäykset, jotka pitäisi mahdollisimman hyvin torjua. Soratassu oli kuunnellut korvat tarkkaavaisina ja vihdoin, kun hän sai lähteä metsästämään, hän oli lähtenyt niin nopeasti liikkeelle kuin vain pystyi. Uskosielu sanoi, että hän kyllä seuraisi Soratassun perässä ja tarkkailisi, miten oppilaalla menisi ja, kun hän sitä vähiten odottaisi, soturi tekisi yllätyshyökkäyksen.
Soratassu juoksi nopeaa tahtia eteenpäin pienellä polulla ja varoi olla liukastumatta. Hän tiesi vallan hyvin kaiken mahdollisen, mitä voisi tapahtua, jos hän liukastuisi. Joten sen sijaan, että hän olisi varonut kaikkia askeleitaan, hän päätti luottaa itseensä ja vain lisäsi vauhtiaan. Hänen olisi pakko saada mahdollisimman hyvä tulos! Hän ei saisi pettää mestariaan, hänestä oli kyllä soturiksi! Polut alkoivat pikkuhiljaa laajentumaan ja maa näytti olevan koko ajan vain lähempänä ja lähempänä, mikä sai oppilaan kasvoille nousemaan tyytyväisen hymyn. Hän hieman hiljensi vauhtiaan ja loikkasi yhden puskan sekaan.
Hän kyyristyi aivan maata vasten, mahakarvat hipoivat maanpintaa ja häntä oli aavistuksen maan yläpuolella. Hän haisteli ympärilleen ja meinasi hihkaista, kun haistoi hiiren hajun tulevan aivan läheltä. Oppilas kyyristyi vielä ihan vähän ja lähti sitten hiljalleen, varovaisesti kulkemaan eteenpäin niin hiljaa kuin vain ikinä pystyi ja hiiren huomattuaan edessä, hän pysähtyi aloilleen, jännitti lihaksensa ja oikean tilaisuuden tullessa hän loikkasi sen kimppuun ja kaappasi hiiren tassuihinsa. Hän tappoi pienen eläimen pienellä puraisulla ja hautasi sen maahan, jotta pystyisi hakemaan sen, kun palaisi takaisin leiriin.
Hän havahtui rusahdukseen, mikä kuului aivan hänen takanaan eikä hän kerennyt edes kiepahtaa ympäri, kun jokin hyökkäsi hänen kimppuun ja painollaan sai hänet melkein kaatumaan. Hän puri hammasta ja heittäytyi maata kohden litistäen vihollisen maata vasten. Toinen kissa rääkäisi jäädessään hänen alleen. Nopealla liikkeellä oppilas kierähti jaloilleen ja kääntyi Uskosielun puoleen häntä hurjasti heiluen ja karvat pörhistyneenä. Kyllä hän tiesi, että naaras vielä tekisi sen yllätyshyökkäyksensä, muttei ollut uskonut sen tulevan niin nopeasti. Juurihan hän oli vasta saanut hiiren napattua!
“Oikein hyvä. Nopeat refleksit ovat aina plussaa”, Uskosielu naukui hyvillään ja huiskautti häntäänsä,
“Voit jatkaa.”
Soratassu nyökäytti päätään, loi vielä nopean katseen mestariinsa ennen kuin pyörähti ympäri ja jatkoi metsästämistä.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” kuului Aaltotähden kutsuhuuto. Soratassu nosti väsyneen katseensa pikimustaan päällikköön, joka uljaana seisoi Puhujankivellä ja odotti kissojen kerääntyvän ympärilleen. Hänen loppuarviointinsa oli juuri loppunut ja hän oli saanut muutaman hiiren ja metsämyyrän napattua sekä päihitettyä mestarinsa monet yllätyshyökkäykset. Ne olivat ottaneet todella paljon voimiin eikä hän saanut hetkeäkään rauhaa kokeessa vaan koko ajan hänen piti olla valmiina väistämään tai vastaamaan hyökkäykseen. Eikä Uskosielu päästänyt häntä helpolla, ei todellakaan päästänyt. Tuntui kuin naaras olisi saanut jonkinlaista mielihyvää kaikista niistä taisteluhetkistä. Pudistellen päätään hän nousi tassuilleen ja hitaasti kulki lähemmäs Puhujankiveä ja sitten istuutui aloilleen. Hänen sinertävä katseensa etsi Uskosielua, jonka löydettyään heidän välilleen laskeutui katsekontakti. Soturitar nyökäytti päätään lopulta hymyillen ja kääntyi sitten Aaltotähden suuntaan. Soratassu huokaisi kiitollisena ja hän pystyi tuntemaan kuinka raskas paino hänen rinnaltaan vierähti pois.
“Tänään saamme neljä uutta soturia keskuuteemme! Purotassu, Kiepputassu, Tikkatassu ja Soratassu, astukaa eteenpäin”, päällikkö naukui. Soratassu tunsi sydämensä alkavan lyömään kovempaa, kun hän asteli eteenpäin sisaruksiensa kanssa. Tikkatassu ja Kiepputassu seisoivat hänen vierellään ja Purotassu oli Tikkatassun toisella puolella.
“Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Purotassu, Kiepputassu, Tikkatassu ja Soratassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?” Aaltotähti käänsi katseensa heihin. Päällikön katse kävi ensin Purotassussa, sitten Tikkatassussa, ajautui kollista Kiepputassuun ja lopulta jäi Soratassuun.
“Lupaan!” he kaikki lupasivat varmoina päällikön katseen alla.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: Purotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Purojuovana, Kiepputassu Kieppumyrskynä, Tikkatassu Tikkatuulena ja Soratassu Sorasydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskoanne, voimaanne ja nokkeluuttanne, ja hyväksymme teidät Vuoristoklaanin täydeksi sotureiksi”, kolli ilmoitti hymysuin ja laskeutui heidän luokseen. Kolli kosketti jokaisen päälakia ja omalla vuorollaan he vastasivat nuolaisemalla päällikön lapaa. He kääntyivät lopulta klaania kohden.
“Purojuova! Kieppumyrsky! Tikkatuuli! Sorasydän! Purojuova! Kieppumyrsky! Tikkatuuli! Sorasydän!” klaani alkoi hurraamaan. Sorasydän huomasi vanhempansa, jotka hurrasivat kovimpaan ääneen. Jopa Marjaleuka oli äänessä ja naaraasta pystyi helposti näkemään, että tuo oli todella ylpeä ja iloinen. Sorasydämen kasvoille suli hymy. Hän oli vihdoin päässyt soturiksi yhdessä sisarustensa kanssa!

Seuraavana päivänä Kielopuro jatkoi tarinaansa.
"Lopulta Valonlaakso keksi että molemmilla puolilla olisi vain ykski päällikkö. Kaikki oli hyvin. Kunnes Pimeydenmetsän päällikkö kuoli ja hänen poikansa asettui valtaan. Hallitsian nimi oli Leijonasielu. Kolli oli hyvin vallanhimoinen. Vuosuen sodan jälkeen Mustikkavirta, Valonlaakson päällikkö sai kukistettua Leijonasielun. Rauha oalasi kanjoniin ja klaanijaot tehtiin uudestaan. Nykyään Leijonasielu on onnistunut synnyttämään Luuklaanin", Kielopuro lopetti. Valkopentu vikisi pelosta. Lumihäntä oli juuri tullyt paikalle ja sähähti: "Miksi sinä pelottelet pentuani?". Sanaakaan sanomatta Lumihän vei meidät aukiolle. Ututähti, klaanin päällikkö tuli tervehtimään meitä ja maukui: "Lumihäntä, toivottavasti Valkopentu ja Kaislapentu jäävät klaaniin".

Myöhemmin Kuplatassu ja Lumotassu saapuivat pentutarhaan. "Mukavaa saada uusia oppilaita", he msukuivat kuorossa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsöstämään kykenevä tänne Päällikön pesän luokse klaanikokoukseen", Kaislapentu ulvaisi. Heidän leikkinsä oli tainnut lähteä käpälistä sillä moni saapui paikalle. Lumihäntä moitti heitä ja laittoi meudät aikaisin nukkumaan.

//Olisin muuten kirjoitranut Tulipennulla mutta piti saada kertomus loppuun.

Haukkakiito kipitti puronvartta pitkin alajuoksulle päin tapaamaan Lumitassua. Hän kuunteli kuinka viimeisetkin riistaeläimet kömpivät lehtiä rapistellen kotikoloihinsa turvaan öisiltä vaaroilta, kuten mäyriltä tai pöllöiltä, joita tosin tavattiin Nummiklaanin reviirillä vain aniharvoin. Linnut olivat lopettelemassa iltakonserttiaan harvojen puiden latvoissa ja jossain hyvin kaukana toitotti kurki, jonka Haukkakiito kuvitteli mielessään. Sillä oli pitkät jalat ja punaisia sulkia päälaella, joka seurasi ainakin hänen häntänsä mittaista mustaa kaulaa. Hän haistoi kanin noin viiden ketunmitan päässä olevassa piikkihernepensaassa. Raidallinen soturitar asettui vaanimisasentoon, tarkisti tuulen suunnan, hiipi vatsa maata viistäen lähemmäksi pensasta ja hyökkäsi kanin kimppuun kynnet esillä. Kani huomasi saalistajansa ja pinkoi pakoon, mutta tällä kertaa Haukkakiito voitti sen nopeudessa. Naaras näykkäisi saaliinsa niskaa ja se valahti veltoksi hänen tassuihinsa.
*Taidanpa viedä tämän Lumitassulle.* Haukkakiito tuumi matkaa jatkaessaan.
Pian hän jo saapuikin siihen kohtaan, jossa he tapaisivat Lumitassun kanssa. Kollia ei kuitenkaan näkynyt missään ja soturitar istahti maahan odottamaan kuollut riistaeläin vierellään. Hän katseli veteen ja erotti sumean peilikuvansa. Hän vain istui ja odotti, odotti ja istui, kunnes huomasi vedessä toisenkin kissan peilikuvan. Haukkakiito henkäisi ilahtuneena nostaessaan katseensa ja huomatessaan Lumitassun puron toisella puolen. Hän loikkasi virran yli ja painoi kuononsa Lumitassun pehmeään turkkiin tuntien kollin sydämenlyönnit. Laikukas oppilas kiersi häntänsä Haukkakiidon hännän ympärille ja kehräsi niin hiljaa, että sen kuuli vain Haukkakiito eikä kukaan muu, vaikka ketään muuta ei näkynytkään. Sitten he vain istuivat siinä, hännät toisiinsa kiedottuina, puolikuun loistaessa himmeää valoaan heidän turkeilleen.
“Haluaisitko lähteä kävelylle?” Haukkakiito hätkähti kuullessaan Lumitassun kysymyksen aivan korvansa juuressa.
“Miksipä ei. Minne menemme?” Hän vastasi lisäten vielä kysymyksen sanojensa loppuun.
“En tiedä, päätä sinä”, Lumitassu ehdotti.
“Tiedän yhden hienon paikan Nummiklaanin reviirillä. Sinne ei ole kovin pitkä matka.” Haukkakiito maukui ajatellen luolaa, jonka oli löytänyt muutama auringonnousu sitten. Luolan suuaukkoa tuskin huomasi, mutta sisään päästessä edessä avautui kaunein näkymä jonka hän oli ikinä nähnyt.
Haukkakiito johdatti suojatonta reviiriä moittivan Lumitassun nummien halki luolan suuaukolle. Hän yllättyi itsekin kuinka kaunis luola oli. Sen halki virtasi pieni puro, jonka vesi oli kirkkainta mitä Haukkakiito oli kuunaan nähnyt. Luolan seinillä ja lattialla tummanvihreät sammalet kasvoivat kilpaa. Katossa oli pieniä reikiä joista tähtien loiste pääsi valaisemaan luolan.
Lumitassu ihaili näkymää ja myönsi, että oli tosiaankin ollut tämän arvoista tarpoa Nummiklaanin reviirin poikki. Haukkakiito nyökkäsi hyväksyvästi pohtien samalla uskaltaisiko kertoa puroklaanilaiselle tunteistaan.
“Minä... Minä pidän sinusta.” Lumitassu sanoi yllättäen. “Tai siis se on soturilain vastaista ja ei sinun tarvitse pitää minusta ja… Äh, unohda.”
“Hupsu, totta kai minä pidän sinusta”, Haukkakiito vastasi naurahtaen. Sillä hetkellä hänestä tuntui ettei mikään ollut tärkeämpää kuin viettää aikaa yhdessä Lumitassun kanssa, nyt kun salat eivät vielä olleet tulleet julki.

Haukkakiito heräsi auringonpaisteeseen tajuten, että oli nukkunut luolassa ja nyt oli jo melkein aurinkohuippu. Hän huomasi myös, että Lumitassua ei näkynyt hänen vieressään eikä muuallakaan luolassa. *Minne lie hän on kadonnut, Puroklaanin luokse varmaan*, Soturitar tuumi, mutta kapusi sitten ylös sammalpeitteiseltä lattialta, venytteli pikaisesti ja lähti luolasta toivoen, ettei törmäisi partioon. Hän kiiti nummien halki kohti leiriä, mutta päätti vielä kääntyä takaisin saalistamaan jotakin. Haukkakiito tunsi myyrän hajun nenässään ja saikin napattua pienen, tummanharmaan jyrsijän. Naaras jatkoi matkaansa kohti leirikoloa, mutta törmäsi Liekkitaivaaseen.
“Missä olet ollut? Sinua ei näkynyt soturien pesässä eikä Lehvähammaskaan ollut lähettänyt sinua partioihin.” Kolli kysyi uteliaana osoittaen hännällään leirin suuntaan merkiksi lähteä sinne päin.
“Olin saalistamassa, ja mitä se sinulle muutenkaan kuuluisi”, Soturitar vastasi pahoittelematta töykeyttään.
“Jaa, no eipä se minulle oikeastaan kuulukaan. Kunhan vain kysäisin.” Haukkakiito kuuli häivähdyksen ärtymystä tummanpunaisen kollin äänessä.
“Mene sinä edeltä leiriin niin minä tulen perässä”, Naaras tuhahti ärsyyntyneenä. Hän ei oikeastaan tiennyt mikä häntä niin kovasti ärsytti, mutta Haukkakiito ei nyt halunnut jutella kenenkään kanssa.

”Omenatassu!” Omenatassu istuutui kuullessaan mestarinsa äänen. ”Mitä asiaa Valkotäplä?”, hän kysyi unisena. Valkotäplä kurkisti oppilaiden pesään. ”Lehvähammas lähetti meidät aamupartioon”. Juuri silloin Omenatassu heräsi täysin. Hän kuuli pientä sadetta ulkoa. ”Sataako siellä?”, Omenatassu maukui varovasti. ”Kyllä. Tule nyt niin lähdetään”, Valkotäplä melkeinpä huudahti äertyneenä. Omenatassu säikähti. ”Kyllä! Minä tulen” Hän asteli aukiolle. Taivashalla odotti jotain. *Omenatassu! Kuinka tyhmä sinä olet? Taivashalla tietysti johtaa partiota* Taivashallan vierellä kierteli Kuisketassu. Lisäksi Varjokukka istui Taivashallan vieressä. ”Hyvä että tulitte. Odotimme jo kauan”, Varjokukka maukui kärsimättömänä oloisena. ”Anna Omenatassulle aikaa. Tämä on hänen ensimmäinen partionsa”, Taivashalla kohotti ääntään. He lähtivät leiristä pensaat suhisten.

”Tämä on mahtavaa”, Kuisketassu intoili. Naaras oli vanhin oppilas. Kuisketassu oli ihan mukava. Hän oli kiltti ja autteli mielellään toisia. *Kyllä Kuisketassu on ennenkin ollut aamupartiossa*, Omenatassu ajatteli äkäisenä. Hän olisi halunnut harjoitella taistelua varten. Sulkatähti ei kuitenkaan pitänyt sitä pakollisena. Noh, Leijonatassu siitä kaikkein äkäisin oli. Kolli oli taistelemisen mestari. Hän tuntui janoavan taistelua. *Aamusydän*, Omenatassu ajatteli äkkiä. Naaras oli hylännyt hänet. Hänen emonsa ei pitänyt Omenatassusta. *Jos minusta joskus tulee päällikkö, ehdotan soturilakiin uutta lisäystä. Pentua ei saa jättää*, hän ajatteli ilkikurisena. ”Omenatassu! Sinä jäät jälkeen!”, Valkotäplä huusi edestäpäin. Omenatassu jolkotti partion luo.

Leiriin palatessa sade oli laantunut hieman. Omenatassu poimi tuoresaalista ja juoksi pesään. Pesän lämmössä hän alkoi näykkiä tuoresaalista. ”Eikö ole nälkä?”, Kuisketassu uteli. ”Ei”, Omenatassu vastasi nopeasti. Hän yskitti ja moni pesästä kääntyi katsomaan. ”Etkö voisi yskiä muualla”, Hautasuon tiuskaisi hänen takaansa. ”Oi! Anteeksi”, Omenatassu pahoitteli. ”Käy Ketunkynnen luona”, Kuisketassu maukui hiljaa. ”Se voi olla vain valkoyskää mutta sinun on parasta käydä tarkistuttamassa se”. Omenatassu tuhahti itsekseen: ”Mistä asti sinä erotat valkoyskän viheryskästä”. Lopulta hän vain tassutti Ketunkynnen pesään.

”Valkoyskää se vain on”, Ketunkynsi maukui tarkistettuaan Omenatassun. ”Hyvä”, Omenatassu maukui hiljaa. Ketunkynsi antoi hänelle unikonsiemenen. Lopulta Omenatassu nukahti.

Tuhkapentu katseli emoaan, joka oli koko päivän istunut täysin samassa paikassa, pentutarhan suuaukolla. Pentu asteli lähemmäs ja seurasi kuinka Kaunokirjo katseli leiristä ulos pujahtelevia ja sisään saapuvia kissoja. Tummanharmaa naaras kurtisti kulmiaan. Miten kuningatar vain jaksoi seurata muiden tekemisiä itse tekemättä mitään? Sinisilmäinen kissa istahti mustaruskearaidallisen naaraan viereen ja alkoi itsekin seuraamaan mitä leiriaukiolla tapahtui. Myrskytuuli näytti jakelevan käskyjä muille kissoille, istuen samalla vartiossa tuoresaaliskasan vierellä. Tuhkapentu muisti miten aiemmin päivällä varapäällikkö oli ärähtänyt Mustikkasielulle, joka oli pyrkinyt hakemaan itselleen ja Pisaraturkille syötävää. Harmaalaikkuinen kolli oli kovaan ääneen kuuluttanut ettei kukaan oppilas tai soturi söisi ennen kuin oli tuonut itse riistaa leiriin. Pennun mielestä lumenvalkean kissan käytös oli ollut pelottavaa ja uhkaavaa. Pitäisikö heidän kaikkien sitten nääntyä nälkään jos he eivät ruokaa saisi ottaa?
*Miksi isä edes valitsi hänet varapäällikökseen? Olisi ottanut mielummin Uskosielun! Hän vaikuttaa todella mukavalta ja avuliaalta naaraalta.* Tuhkapentu ajatteli närkästyneenä. Uskosielu oli lähiaikoina käynyt paljon juttelemassa Kaunokirjon kanssa sekä tervehtimässä pentukolmikkoa. Tummanharmaa naaras päästi pienen kehräyksen kurkustaan. Hän todellakin haluaisi oppilaaksi päästessään kermanvaalean soturittaren mestarikseen! Aaltotähtikin oli useaan otteeseen kehunut luottosoturiaan ja puhunut pelkkää hyvää tuon koulutustavoista Sorasydämen kanssa. Sinisilmäinen kissa vilkaisi emoaan, joka vieläkin piti katsettaan leiriaukiossa ja sen kissoissa, välillä vilkaisten leirin suuaukolle. Tuhkapentu oli juuri avaamassa suutaan kysyäkseen Kaunokirjoa hänen, Pikkupennun ja Kurkipennun seuraan, kun kuningatar jäykistyi ja nousi jaloilleen. Pentu hätkähti ja kääntyi katsomaan samaiseen suuntaan mihin kuningatarkin katsoi. Leirin suuaukosta sisään astelivat Huurrekukka ja Taivastassu, josta jälkimmäisellä oli leveä hymy kasvoillaan. Tuhkapentu seurasi kaksikon kulkua Aaltotähden pesälle, minkä sisälle kumpikin katosi. Tummanharmaa naaras kääntyi taas katsomaan emoaan, joka selvästi harkitsi seuraavaa liikettään. Tuon hännänpää nyki muutaman silmänräpäyksen välein.
"Emo, missä Huurrekukka ja Taivastassu oikein olivat?" Pentu kysyi ihmeissään. Hän ei ollut ollenkaan huomannut parantajien lähtöä tai poissaoloa.
"He kävivät Tulikammiolla parantajien kokoontumisessa. Veikkaan, että heillä on tärkeää ilmoitettavaa kerrottavanaan", Kaunokirjo kertoi, luoden viimeinkin nopean katseen Tuhkapentuun. Tummanharmaata naarasta harmitti ettei emo ollut huomioinut häntä ollenkaan koko pentutarhan suuaukolla istuskelun ajan, mutta nyökkäsi kuitenkin kuningattaren vastaukselle ja hymyili tuolle heidän katseidensa kohdatessa. Mustaruskearaitaisen naaraan kasvoilla näkyi hetken lempeä ilme, mutta se muuttui takaisin neutraaliksi, kun tuo käänsi katseensa pois pennustaan. Sinisilmäinen kissa väräytti korviaan ja kääntyi katsomaan pentutarhan perällä leikkiviä Pikkupentua ja Kurkipentua.
*Voisin mennä kertomaan heille parantajista ja heidän kokoontumisestaan. He varmasti innostuvat siitä!* Tuhkapentu mietti ja lähtikin tassuttelemaan kohti sisaruksiaa.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujakiven juurelle klaanikokoukseen!" Aaltotähden ääni kajahti leirin kallioisissa seinämissä. Tuhkapentu, Pikkupentu ja Kurkipentu jokainen lopettivat leikkinsä siihen pisteeseen ja kilpaa juoksivat ulos pentutarhasta, Kaunokirjo perässä kiiruhtaen. Kuningatar veti kolmikon lähelleen ja hiljensi heidät, kun päällikkö alkoi puhumaan. Tummanharmaa pentu kuunteli tarkasti jokaisen sanan minkä Aaltotähti sanoi, hän ei haluaisi vaikuttaa siltä ettei häntä kiinnostanut isänsä kuulutettavat asiat!
"Huurrekukka ja Taivastassu ovat saapuneet parantajien kokoontumisesta ja heillä olisi jotakin kerrottavanaan", mustaturkkinen kolli Puhujakiven päältä kertoi koko klaanille, minkä jälkeen tuo käänsi päänsä kiven vieressä istuviin parantajiin. Tuhkapentukin käänsi katseensa naaraskaksikkoon. Huurrekukka nyökkäsi Aaltotähdelle ja nousi jaloilleen.
"Vuoristoklaanin kissat! Taivastassu on monien kuiden ajan oppinut parantajan tavoille ja hän on suoriutunut siinä todella loistavasti. Niinpä nyt juuri loppuneessa parantajien kokoontumisessa hän sai parantajanimensä. Taivastassu tunnetaan nykyään Taivasliljana ja Tähtiklaani on hyväksynyt hänet seuraavaksi Vuoristoklaanin parantajaksi!" Huurrekukka julisti, luoden oppilaaseensa ylpeän katseen.
"Taivaslilja, Taivaslilja, Taivaslilja!" Tuhkapentukin yhtyi mukaan huutoon muiden klaanitovereidensa kanssa. Ylistyksen hiljentyessä vuoristoklaanilaiset lähtivät onnittelemaan Taivasliljaa, minkä jälkeen he siirtyivät takaisin omiin askareisiinsa. Kaunokirjo kumartui pentujensa tasolle.
"Haluaisitteko käydä onnittelemassa Taivasliljaa?" Emo kysyi lempeästi hymyillen. Tummanharmaa naaras henkäisi innostuneena ja nyökytteli päätänsä häntä heiluen.
"Mennään mennään!" Tuhkapentu ei malttanut pysyä paikoillaan vaan kierteli emonsa ja sisarustensa ympärillä, kun he lähtivät rauhalliseen tahtiin kulkemaan parantajia kohti. Tummanharmaa pentu ei uskaltanut yksin kirmata Huurrekukan ja Taivasliljan luokse, kun noiden ympärillä oleili vielä paljon kissoja keitä sinisilmäinen naaras ei tuntenut. Kun Kaunokirjo viimeinkin sai kaikki kolme pentuaan eteensä riviin, hän kutsui Huurrekukkaa ja Taivasliljaa luokseen.
"Onnea Taivaslilja!" Tuhkapentu miukui ensimmäisenä parantajien päästessä heidän kohdalleen. Tummanharmaa naaras hymyili leveästi vaaleanharmaalaikkuiselle naaraalle, joka vastasi pienellä naurahduksella.
"No kiitoksia Tuhkapentu", Taivaslilja kehräsi. Sinisilmäisen kissan sisarukset myöskin onnittelivat valkoturkkista kissaa minkä jälkeen Kaunokirjo naukui omat onnittelunsa. Kuningatar jäi vielä juttelemaan parantajille ja Tuhkapentu pentuetovereidensa kanssa livistivät paikalta.
"Mitä mieltä olisitte siitä, jos lähtisimme ulos leiristä? Kukaan ei vartioi nyt suuaukkoa!" Tummanharmaa pentu ehdotti innokas kiilu sinisissä silmissään. Kurkipentu oli heti mukana ideassa, kun taas Pikkupentu näytti hieman epäilevältä.
"Emmehä me saa poistua leiristä ennen oppilasikää! Se on vaarallista", mustaturkkinen pentu sanoi hieman hätääntyneenä. Tuhkapentu vilkaisi veljeään, joka kohautti olkiaan.
"En minä ainakaan joka päivä jaksa ainoastaan pentutarhassa olla!" Kurkipentu tuhahti ja lähti vikkelästi kohti leirin suuaukkoa. Tummanharmaa pentu vilkaisi Pikkupentua vielä anelevasti, mikä sai mustaturkkisen sisaren ärähtämään mutta kuitenkin seuraamaan pentuetoveriaan. Pentukolmikko astui yhdessä viileään ulkoilmaan ja he saivat heti tuntea viileän tuulen kylmyyden.
"Tännehän jäätyy!" Tuhkapentu valitti ja käveli varovasti polun reunalle, asettautuen maakuulle siihen. Hän katsoi hitaasti polun reunan yli ja veti päänsä silmänräpäyksessä takaisin. Pentu tunsi koko kehonsa tärisevän pelosta ja jännityksestä.
*Alas on niin pitkä matka!* Hän ajatteli ja käänsi katseensa sisaruksiinsa, jotka vierekkäin astelivat polkua alaspäin.
"Hei, odottakaa minua!"

//Tästä vain joku vuoristoklaanilainen jatkamaan, ehkäpä Kurkipentu? Ja pahoittelut epäselvistä kohdista, en ehtinyt oikolukemaan ennen lähetystä.

Sorasydän kulki kapeaa vuoristopolkua pitkin ajatuksissaan. Naaraan soturinimitykset olivat olleet eilen ja hän oli koko viime yön valvonut hiirenhiljaa nukkuvaa leiriä. Hän oli hieman väsynyt, muttei antanut sen haitata. Hän halusi olla hyödyllinen klaanilleen ja siksi olikin menossa metsästämään. Ei soturitarta väsymys mitenkään estänyt, hänen oli osoitettava klaanilleen, että hänestä tosiaan oli tähän. Hän oli nyt soturi, ihan oikea soturi, joka oli myös isossa vastuussa klaanistaan.
"Hei Sorasydän, odota hetki!" Pisaraturkin huudahdus sai naaraan pysähtymään hieman säpsähtäen. Hän kääntyi ympäri ja antoi sinertävän katseensa liukua kollisoturiin, joka loikki häntä kohden lähes painottoman näköisin askelin. Soturin oranssihtava turkki hulmusi hänen askeliansa tahdissa. Sorasydän katsoi vanhempaa kissaa ihmeissään.
"Olet niin nopea, että ajattelisin etten saisi sinua enää kiinni!" kolli älähti puuskuttaen, kun oli juossut hänet kiinni ja seisoi siinä hänen edessään. Sorasydän hymähti hämmentyneenä. Oli todella outoa, että hänen sisaruksensa entinen mestarinsa halusi jollain tavalla olla hänen kanssaan. Tai no kollihan oli juuri juossut hänet leiristä asti kiinni ja näytti siltä kuin olisi halunnut jutella hänen kanssaan jostain.
"Nopeahan minä olen, kun sille päälle satun", ruskeavalkoinen naaras naukaisi leikkimielisesti. Pisaraturkki vastasi naurahtaen.
"Ajattelin, että jos sinulla ei ole seuraa, voisin liittyä kanssasi metsästämään. Mietin myös sitä, mitä viimeksi sanoit", kolli naukui. Hän laski häntänsä Sorasydämen selän päälle ja pyöräytti heidät ympäri ja lähti johdattamaan polkua pitkin alas, missä kaikki riista yleensä oli. Sorasydän vilkaisi kollia ihmeissään.
"Mitä minä sitten viimeksi sanoin?"
"Et sinä sanonutkaan, olit vain hieman oudon oloinen ja lähdit niin nopeasti pois luotani kuin pyörremyrsky. Sanoit minulle 'anna olla' ja jätit yksin. Halusin vain kysyä, että teinkö minä jotain väärin?" Pisaraturkki selitti tilannetta naaraalle ja pieni, lähes varovainen hymy kasvoillaan katsoi häntä.
"Et sinä tehnyt mitään väärin, olin vain vihainen siskolleni", hän vastasi kollille takaisin nolostuneena. Hän oli ollut niin vihainen siskolleen, että olisi vain voinut repiä naaraan korvat päästä ja sitten tiputtaa tuon jyrkänteeltä alas. No ehkei ihan jyrkänteeltä, mutta.. jotain sinne päin ehkäpä. Hän oli ollut niin vihainen Kieppumyrskylle, että oli ilmeisesti tiuskannut Pisaraturkillekin, vaikkei kolli ollut tehnyt mitään väärin. Kolli oli vain sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.
"Purojuovalle vai Kieppumyrskylle?" hänen vierellään oleva kissa kyseli uteliaana. Sorasydän huokaisten laski hieman päätään.
"Kieppumyrskylle."
"En halua tungetella, mutta jos haluat kertoa minulle niin olen pelkkänä korvana", oranssihtava kissa sanoi hymyillen hieman leveämmin. Hän pudisteli päätään hymyn leikitellessä hänen kasvoillaan.
"No jos jaksat kuunnella murhiani niin kyllähän se käy", hän sanoi naurahtaen ja pudisteli päätään,
"Kieppumyrskyllä ja minulla oli hieman riitaa, jonka seurauksena hän hyökkäsi kimppuuni kynnet esillä ja minä tietenkin pelästyin sitä. Varmasti kuka vain olisi sellaista pelästynyt. Olin silloin niin vihainen hänelle, koska hän ei edes pyytänyt anteeksi, joten siksi taisin sinullekin tiuskaista. En vain ymmärtänyt miksi ihmeessä Aaltotähti oli päättänyt ottaa hänet kokoontumiseen hänen tekostensa jälkeen."
Pisaraturkki oli ollut aivan hipihiljaa koko hänen puheensa ajan, mikä sai Sorasydämen katseen kiinnittymään nopeasti kollin kasvoihin. Hän luuli, että hiljaisuus olisi meinannut sitä, että vanhempi kissa olisi ollut vihainen, olihan tässä kuitenkin kollin entisestä oppilaasta kyse, mutta vihan sijaan kolli katsoi häntä hieman järkyttyneenä. Kolli pudisteli päätään epäuskoisen oloisena.
"Hän teki mitä?" Pisaraturkki murahti ja alkoi katseellaan ilmeisemmin etsiä haavoja hänen turkiltaan. Sorasydän katsoi kollin touhuja yllättyneenä. Kiinnostiko kollia tosiaan oliko häntä sattunut jollain tasolla? Eihän Kieppumyrskyn kynsistä ollut tullut kuin pari pientä pintanaarmua. Hän räpytteli pari kertaa silmiään ennen kuin pudisteli päätään ja kosketti varovaisesti kollin kylkeä hännällään.
"Ei ole enää mitään hätää. Puhuimme jo asiat halki Aaltotähden ja Kieppumyrskyn kanssa."
"Oletko varma? Voin sanoa pari valittua sanaa Kieppumyrskylle, olihan hän sentään minun entinen oppilaani", kolli naukui ja katsoi häntä suoraan silmiin niillä kauniilla vihreillä silmillään kuin haluten uskotella hänelle, että oli ihan tosissaan. Jokin kollin suojelunhaluisissa sanoissa, huolesta täyttyneissä silmissä ja hermostuneissa kehonliikkeissä tuntui saavan jonkinlaisen lämpimän tunteen syttymään nuoren soturittaren rinnassa. Hän katseli kollin kauniita vihreitä silmiä jonkin aikaa saamatta sanoja suustaan. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai miten reagoida. Hän ei ollut tottunut tällaiseen Pisaraturkkiin, joka näytti selvästi olevan huolissaan hänestä ja mitä hänelle oli käynyt. Yleensä kollin kasvoilla oli riemastunut virneen tynkä, mutta nyt hän näytti niin erilaiselta. Sorasydän pudisteli päätään nolostuneena, hän oli jäänyt vain tuijottamaan kollin silmiä niin kauaksi aikaa, että he olivat pysähtyneet aloilleen. Molemmat vain katselivat toisiaan hiljaisina.
"O-olen ihan varma", hän lähes kuiskasi. Naaraan posket tuntuivat oudon lämpöisiltä.
"Selvä, jos sanot niin", Pisaraturkki naukaisi lähes yhtä hiljaisella äänellä ja vaivautuneen oloisena siirsi katseensa pois hänestä ja lähti taas liikkelle. Sorasydän henkäisi hieman ja lähti seuraamaan kollia perhosparvi vatsanpohjassaan leijaillen.

"Ja sinä et uskonut, että saisin sen variksen kiinni!" Pisaraturkki huudahti virnistellen kuin pikkupentu, kun he vihdoin palasivat monen tunnin jälkeisen metsästämisreissun jälkeen leiriin Sorasydämen kanssa vierekkäin, turkit toisiaan hipoen. Valkoruskeakirjava naaras käänsi päätään kollia kohden ja naurahti pehmeästi.
"En minä sille mitään voinut, etten olisi uskonut sinun saavan sitä kiinni! Sehän melkein lähti lentoon", hän selitti viikset väpättäen huvittuneisuudesta.
"Olen nopea kuin orava", Pisaraturkki rehvasteli leikillään ja hymähti heti perään,
"Mutta on pakko myöntää, että sinäkin olit todella loistava. Sait kiinni lähes kaiken, minkä huomasit ja päihitit ne helposti nopeudellasi."
"Ehkä olenkin sitten klaanin tuleva paras metsästäjä?" Sorasydän vitsaili. Hymy oli ottanut vallan hänen kasvoiltaan. Hän ei voinut mitään leveälle hymylleen, Pisaraturkki vain tuntui saavan hänet niin hyvälle tuulelle. Eikä vatsanpohjassa jylläävä pieni tunne ollut mikään kamalin.
"Ehkä ehkä. Mitä vain voi tapahtua", Pisaraturkki naukaisi heittäen hänelle tietävän katseen ennen kuin tassutteli ensin sisälle Vuoristoklaanin suuaukosta sisälle leiriin, Sorasydämen seuratessa vanhempaa. He veivät saalistamansa riistat tuoresaaliskasaan ja istahtivat sitten aloilleen. Kauaa ei tarvinnutkaan istua aloillaan, kun Myrskytuuli jolkutteli heitä kohden.
"Pisaraturkki! Olen etsinytkin sinua jo jonkin aikaa", vitivalkoinen harmaalaikkuinen varapäällikkö naukaisi tuiman oloisena. Sorasydän pystyi tuntemaan Pisaraturkin katseen käyvän hänessä nopeasti ennen kuin se siirtyi Myrskytuuleen.
"Olimme metsästämässä Sorasydämen kanssa ja menetin ajantajuni", kolli naukaisi rauhallisena, sovittelevaan äänensävyyn.
"Oliko sinulla jotain tärkeääkin asiaa?"
Myrskytuuli katsoi oranssihtavaa kissaa ennen kuin pudistellen päätään aukaisi suunsa,
"No eipä minulla sen isompaa asiaa ollut kerrottavani, kun että johdat ilemmalla olevaa rajapartiota. Purojuova, Mustikkasielu, Pöllötassu ja Kierutassu tulevat mukaasi."
"Selvä", Pisaraturkki naukaisi ja nyökäytti päätään kollille. Myrskytuuli loi nopean katseen Sorasydämeenkin ennen kuin hymähtäen kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan omia puuhiaan. Pisaraturkki käänsi katseensa häneen ja huokaisi. Kollin kasvoilla leikitteli pieni virne.
"Minä jo pelästyin, että olin tehnyt jotakin väärin ja siksi Myrskytuuli tuli juttelemaan kanssani."
"Oletko sitten tehnyt jotain pahaa, mistä Myrskytuulen pitäisi tietää?" Sorasydän kysyi virnuillen leikkisästi.
"Ehkä", kolli sanahti ja tönäisi häntä hellästi kylkeen. Sorasydän naurahti pudistellen päätään. Pisaraturkki oli ihan hupsu, mutta ehkä juuri sen takia hän viihtyikin kollin seurassa yllättävän hyvin..

Hyytävä ilmanvirta herätteli kerälle käpertyneen valkoruskean oppilaan ja sai naaraan nostamaan hieman päätään. Hänen utuinen katseensa pyyhälsi läpi oppilaiden pesää ja huomattuaan olevansa siellä ainut, sai Karviaistassun hypähtämään tassuilleen. Hän alkoi nopeasti sukia kylmästä pörhistynyttä turkkiaan lähes paniikin vallassa. Kaikki muut oppilaat olivat jo aukiolla harjoittelemassa mestareidensa kanssa ja täällä hän oli yksin! Hän oli nukkunut pommiin! Hän nyppi sammalpalaset turkistaan ja loikki sitten pesän suulle ja kurkisti ulos. Aukiolla näkyi monta kissaa, jotka juttelivat keskenään. Kettutassu ja Sammaltassu seisoivat mestareidensa Tummakajon ja Ruskalehden vierellä silmät innosta palaen. Sisarukset sanoivat jotain mestareilleen, mihin tummanharmaa kollisoturi vastasi viikset väpättäen ja viittoi kolmikkoa seuraamaan häntä. Karviaistassu seurasi katseellaan kuinka Tummakajo ohjasi heidät ulos aukiolta metsään. Hän pudisteli päätään ja etsi mestariaan katseellaan. Hunajavirta varmasti olisi hyvin pettynyt häneen, kun hän näin myöhään vasta heräsi..
"Karviaistassu!" hunajainen ääni kutsui. Karviaistassu käänsi katseensa äkkinäisesti tuoresaaliskasaa kohden, missä huomasi etsimänsä naaraan. Hänen niskoihinsa hieman sattui, koska oli kääntynyt niin hätäisesti katsomaan Hunajavirtaa, mutta hän vain päätti olla huomiomatta pientä kipua ja loikki mestarinsa luokse.
"Anteeksi, että olen vasta näin myöhässä hereillä! Olen todella pahoillani..", hän sanoi nopeasti hermostuneena ja huiskautti häntäänsä. Hunajavirta vastasi hänen katseeseensa rauhallisena, mikä sai hieman rauhoitettua oppilaan villisti hyppivää sydäntä.
"Ei se mitään haittaa onhan vasta ensimmäinen päiväsi", Hunajavirta naukui hymy kasvoillaan ja nyökkäsi sitten leirin uloskäyntiä kohden,
"Menemme tänään hieman tutustumaan rajoihin ja samalla voisimme kokeilla paria taisteluliikettä."
Karviaistassu katsoi hieman ihmeissään mestariaan, mutta nyökytteli silti nopeasti päätään. Hän ei halunnut millään tavalla ärsyttää naarasta, vaikka olikin huomannut nopeasti, ettei naaras ollut sellainen tiukka kissa kuin monet. Hunajavirta vaikutti todella mukavalta, hieman sellaiselta emolliselta, joka ei koskaan suuttuisi sen pahemmin. Soturitar hymähtäen viittoi häntä seuraamaan ja yhdessä he suuntasivat leirin uloskäyntiä kohden, minne juuri äsken neljä kissaa oli kadonnut. Hän tassutteli mestarinsa rinnalla mahdollisimman rauhallisena ja yritti toitottaa hurjasti hyppivälle sydämelleen, että kaikki oli nyt kunnossa eikä ollut minkäänlaista syytä olla hermostunut. Hunajavirta hänen vierellään näytti rauhalliselta ja tyyneltä. Naaraan kasvoja koristi lämmin hymy.
"Oletko sinä koskaan leikkitapellut Lumotassun kanssa?" Hunajavirta kysyi rikkoen heidän välillään myllänneen hiljaisuuden.
"Emme me kauheasti sitä tehneet", Karviaistassu kertoi ja luimisti korviaan. Oliko se huono asia etteivät he olleet leikkitapelleet Lumotassun kanssa? Entä jos se kuului pentuaikoihin, että koeteltiin toisia ja harjoiteltiin tuleviksi oppilaiksi?
"Ei se mitään. Ajattelin vain, että olisi perustaidot tallella, kun opettelisimme taisteluliikkeitä. Ja vaikket osaa, uskon että olet nopea oppimaan", valkoinen naaras selitti. Karviaistassu vilkaisi mestariaan hiljaisena. Oliko Hunajavirta kuulostanut pettyneeltä, kun he eivät olleet Lumotassun kanssa leikkitapelleet? Ehkä se tosiaan oli huono juttu.. Eihän hän edes osannut niitä perustaitoja, mitä taistelemisessa tarvittaisiin..
He kulkivat vierekkäin aluskasvillisuuden seassa ja Karviastassusta tuntui kuin hän olisi voinut hukkua kaiken sen kasvillisuuden sekaan. Hänen piti nostella jalkojaan vähän väliä, ettei olisi kompastunut mihinkään oksaan tai juureen ja kaatunut kasvot edellä maahan. Hunajaviran kulkeminen sen sijaan näytti niin helpolta ja vaivattomalta, mikä sai oppilaan hieman ärsyyntyneeksi. Olihan tosin soturi häntä isompikin, mutta silti.. Todella epäreilua!
"Aivan tässä lähellä on yksi hyvä paikka, missä voimme järjestää taisteluharjoitukset", Hunajavirta kertoi vilkaisten häntä, milloin Karviaistassu pyyhkäisi äkkiä kärttyisän ilmeen kasvoiltaan ja esitti, että tuuhean aluskasvillisuuden seassa kulkeminen oli todella helppoa. Hän nyökytteli päätään mestarilleen ja käänsi katseensa sitten eteenpäin. Mitäköhän tulevista taisteluharjoituksista oikein tulisi?
He jatkoivat vielä jonkin aikaa kävelemistä ennen kuin Hunajavirta otti pari nopeampaa askelta osoittaen kehonliikkeillään, että he olivat saapuneet harjoitusalueelle. Karviastassu hampaat yhteen puristuneina seurasi soturin nopeita askelia ja joutui hieman jopa juoksemaan naaraan perässä. Hän silmät hieman suurentuneina tutki paikkaa ympärillään. Harjoitusalue oli sellainen aukio, missä kaikki ruohot ja sen sellaiset oltiin tallottu. Puut ympäröivät heitä ja oppilaan hieman kallistaessa päätään, hän pystyi huomaamaan kuinka ne kurkottelivat kohti korkeutta ja imivät kaiken saamansa valon. Hän henkäisi ihastuneena. Paikka oli tosiaan todella kaunis.
"Voimme aloittaa helpolla, mikä on vihollisen hyökkäyksen väistäminen", Hunajavirta naukui herätellen ihastuksissaan henkeään haukkovan naaraan taas tähän maailmaan. Hän käänsi katseensa soturittareen, joka katsoi häntä lempeillä silmillään.
"Taistellessa pitää muistaa, että katse kertoo erittäin paljon. Vihollinen pystyy näkemään silmistäsi helposti mitä aiot seuraavaksi tehdä ja mihin kohtaan tavoittelet tarraavasi."
Karviaistassu nyökäytti päätään, vaikkei kunnolla ymmärtänytkään. Kyllähän katse kertoi todella paljon, mutta pystyikö siitä tosissaan näkemään minne vihollinen oli hyökkäämässä ja tekemässä seuraavaksi?
"Mene tuonne toiseen päähän ja alotetaan sitten", ruskeakorvainen kissa naukaisi ja loikki toiseen päähän. Oppilas katsoi mestariaan hetken ennen kuin loikki toiseen päähän ja kiinnitti sitten katseensa taas naaraaseen, joka tutkaili häntä haejoitusalueen toiselta puolelta.
"Minä yritän hyökätä kimppuusi ja sinun tehtäväsi on väistää ja yllättää minut. Muista, että katse kertoo paljon", soturitar ohjeisti oppilastaan, joka huiskautti häntäänsä ymmärtämisen merkiksi.
Hunajavirta ei antanut sen enempää miettimisaikaa, kun hän lähti juoksemaan kovaa vauhtia oppilasta kohden. Karviaistassu pelästyneenä laskeutui hieman matalemmas ja kauhistuneena katsoi kuinka hänen mestarinsa lähestyi häntä pikkuhiljaa. Kun naaras oli jo todella lähellä, Karviaistassu hypähti äkkiä sivummalle, muttei kerennyt enää uudelleen väistämään, kun aikuinen kissa tömähti vauhdilla häntä kohden ja helposti tönäisi kevyemmän kissan maahan. Karviaistassu ähkäisi yllättyneenä, kun osui kovalla vauhdilla maata vasten ja tunsi kuinka happi hänen keuhkoistaan pakeni. Naaras haukkoi happea, kun hän yritti nousta takaisin ylös.
"Sanoinhan, silmät sanovat paljon", Hunajavirta sanoi tietävästi.
"Olit liian ennalta-arvattava, joten hävisit. Kokeillaan uudelleen", naaras naukaisi ja hoputti oppilastaan nousemaan takaisin jaloilleen. Karviaistassu puuskuttaen nousi tassuilleen ja katsoi mestariaan pelästyneenä. Ilmeisesti Hunajavirta ei aikonut säästellä ollenkaan voiman käytössään.. Tästä tulisi haasteellista.

//Mun puhelin lagaa, jonka takii en pääse vastaamaan chatteihin.. Joten kiitän tässä @summer s ja @Inka r :D
Hihi cx

Taivashalla oli asettunut lähelle sotureiden pesää ja kyyhötti paikoillaan mietteissään. Hänen mielessään oli niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia, mitkä vaivasivat häntä. Kaikki ne kettuhavainnot ja muut ongelmat jylläsivät hänen ympärillään. Hän oli todella peloissaan, että joskus sattuisi pahempaa kettujen kanssa ja joku menettäisi henkensä niille hirvittäville pedoille.. Vain muutama päivähän sitten kettujen kanssa oltiin jouduttu tappelemaan ja isot otukset olivat päätyneet vaeltelemaan heidän reviirillään, mikä tietenkin huolestutti häntä. Kaiken tämän lisäksi hänen oli pitänyt huolehtia Kuisketassun koulutuksesta. Oppilas oli kyllä ihanan reipas ja valmis oppimaan kaikkea, mutta viime päivinä sinertävä naaras oli alkanut kyseenalaistamaan itseään mestarina. Entä jos hän oli ihan surkea ja sen takia Kuisketassun soturiksi nimittäminen vain pitkästyisi ja pitkästyisi? Entä jos oppilas ei saisi moniin kuihin soturinimeään vain hänen takiaan..?
Taivashalla säpsähti ajatuksistaan, kun hän kuuli monien kissojen askeleet ja puheet. Hänen katseensa kääntyi sisääntuloaukkoa kohden ja helpottunut huokaisu pakeni hänen suustaan, Liekkitaivas oltiin löydetty! Kuitenkin naaraan silmät laajenivat järkytyksestä, kun hän huomasi punertavan kollin nilkuttavan Ketunkynnen vierellä. Rusehtavan punainen veri oli sotkenut kollin turkin ja hän pystyi huomaamaan kohtia, mistä soturin turkista oli lähtenyt karvatuppoja. Hän seurasi järkyttyneenä kuinka parantaja kuljetti nilkuttavan ja lähes pyörtymispisteessä olevan kollin pesäänsä. Taivashalla siirsi väkisin katseensa pois ystävästään ja suuntasi sen Kuurahohteeseen, joka tassutteli Havutassu perässään leiriin pölmistyneen oloisena. Kaksikon perässä tuli Sulkatähti, jonka hopeanharmaalla turkilla oli niin kuivunutta kuin tuorettakin verta. Naaraspäällikön kaulassa oli kuivunut veriläntti, mikä sai Taivashallan hieman henkäisemään. Mitä oli oikein käynyt?
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi Kuurahohteelta, joka juuri kulki hänen ohitseen. Vaaleanharmaa kolli pysähtyi niille sijoilleen ja käänsi väsyneen katseensa häneen. Taivashalla katsoi kollia huolestuneena ja vilkaisi myös Havutassua, joka näytti yhtä rasittuneelta. Oppilas istui aloilleen.
"Löysimme Liekkitaivaan taistelemassa ketun kanssa. Onneksi kerkesimme ajoissa paikalle tai muuten hänelle olisi voinut sattua todella pahasti", soturi kertoi uupuneella äänensävyllä. Taivashalla katsoi kollia tyrmistyneenä. Liekkitaivasko oli juuri äskettäin taistellut hengestään ketun kanssa?!
"Sulkatähti menetti hengen.. Hän varmasti kohta itse puhuu tapahtuneesta", Kuurahohde vielä lisäsi huokaisten ja käänsi katseensa eteenpäin. Soturin katseesta oli todella vaikeaa tulkita, mitä mieltä hän oli. Siniharmaa soturitar tutkiskeli kollin kasvoja jonkin aikaa ennen kuin siirsi katseensa pois kollista. Hänestä tuntui pahalle. Jälleen kerran hän ei ollut osannut auttaa mitenkään.. Pöllönlennon kuolema alkoi kummittelemaan taas hänen mielessään. Naaras soturi olisi voinut tehdä niin paljon enemmän.

Taivashalla havahtui hereille sotureiden pesästä ja antoi uneliaan katseensa pyyhkiytyä läpi pesän, jossa muutamat kissat vielä nukkuivat. Naaraan katse osui Liekkitaivaan tyhjään sammalpetiin ja hän hieman huokaisten antoi katseensa kulkeutua pesän suuaukolle. Liekkitaivas oli muutama päivä sitten päässyt pois parantajan pesästä ja näytti olevan voimissaan. Taivashalla olisi halunnut puhua kollin kanssa, muttei ollut viitsinyt. Viime kerralla hän oli ollut jopa hieman töykeän oloinen, kun punertava kissa oli yrittänyt lähestyä häntä. Ei hän tietenkään halunnut ajaa kollia pois, mutta ilmeisesti hän teki sitä huomaamattaan. Naaras nousi jaloilleen ja venyteltyään hän kulkeutui pesän suuaukolle ja kurkisti ulos. Kissoja oli kokoontunut aukiolle ja yhdessä he juttelivat omissa porukoissaan. Hän pudisteli päätään ja asteli aukiolle ja suuntasi varovaisin askelin leirin uloskäynnille ja pujahti ulos. Kylmä viima tervehti sinertävää naarasta. Hän hieman pörhisti turkkiaan ja istahti alas. Vaikka alkoikin jo tulla kylmä, ei se haitannut häntä. Tuuhea ja paksu turkki takasi sen, ettei hänellä olisi kylmä Lehtikadon aikoihin.
"Taivashalla?" Leopardilaikun ääni naukaisi kyselevänä ja sai soturittaren katseen kääntymään hieman taaksepäin. Hänen kulmansa hieman kohosivat huomatessaan ruskealaikukkaan kollin lähestyvän häntä.
"Hei?" hän naukaisi tervehdykseksi ihmeissään. Viimeksi hän oli ollut kollin kanssa, kun tuo oli päättänyt alkaa haukkumaan Liekkitaivasta ja tehnyt pilaa niin kollista kuin hänestäkin. Eipä sen jälkeen paksuturkkinen kissa ollutkaan löytänyt itseään toisen seurasta.
"Miten voit? Ajattelin juuri lähteä metsästämään, mutta huomasin sinut", Leopardilaikku naukaisi hymähtäen ja siirsi vihreät silmänsä häntä kohden. Taivashalla katsoi takaisin tietämättä mitä sanoa tai tehdä ylipäätään. Ei kolli ollutkaan lähestynyt häntä pitkään aikaan eikä hänkään ollut halunnut ruskean kissan seuraan. Hän ei vain voinut sietää kollin itsekkyyttä ja sitä, että tuo aina löysi uuden tavan haukkua hänen ystäväänsä.
"Kaipa minä voin ihan hyvin", Taivashalla vastasi lyhyesti ja siristi silmiään,
"Miksi sinä tulit juttelemaan kanssani? Et ole tehnytkään sitä pitkään aikaan."
"No olimmehan me yhessä vaiheessa ystäviä.. Emmekö olleetkin? Ja sitä paitsi nyt, kun sitä yhtä hiirenaivoa ei näy niin voin jutellakin sinulle", kolli selitti. Taivashalla tuhahti uskomatta korviaan. Tämäkö oli ainut syy miksi kolli oli tullut juttelemaan hänelle? Soturi halusi taas haukkua Liekkitaivasta hänelle eikä edes ajatellut, miten juuri ne ilkeät sanat punertavasta soturista häntä satuttivat. Ilmeisesti anteeksipyyntö oli liikaa..
"Enpä tiedä olimmeko me koskaan ystäviä vai emme. Se taisikin loppua aika nopeaan, kun päätit alkaa haukkumaan ja arvostelemaan Liekkitaivasta niin kuin nytkin", hän vastasi kuivasti nousten samalla tassuilleen. Vihreäsilmäinen kissa katsoi häntä tympääntyneenä.
"Et voi olla tosissasi Taivashalla!" kolli puuskahti,
"Millon oikein aiot luopua sen hiirenaivon suojelemisesta? Juuri tämän takia sinulle ei voi puhua, kun ainoa asia mistä jaksat puhua on Liekkitaivas. Välillä tuntuukin, ettei elämäsi koostu muustakaan kuin siitä hiirenläjästä."
"Ja juuri tämän takia sinulla ei olekkaan ystäviä", Taivashalla murahti takaisin. Hän tuijotti murhaavasti vieressään olevaa kissaa, jonka vielä monia kuita sitten oli luokitellut ystäväkseen.
"Jos et aina ajattelisi vain itseäsi, voisi sinun kanssasi puhua kuin normaalin kissan kanssa. Liekkitaivas ja minä olemme ystäviä ja vaikket sitä hyväksyisi, se ei tule millään tavalla muuttumaan", hän sanoi raivostuneena. Hän loi toiselle ärsyyntyneen katseen ennen kuin hypähti tassuilleen ja palasi takaisin aukiolle.

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuisketassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi katsoen harmaavalkoista oppilasta. Koko klaani oli kokoontunut kuuntelemaan kuinka Sulkatähti oli nimittämässä Taivashallan oppilasta soturiksi. Soturittaresta puheenollen, hän istui melkein eturivissä ja katsoi oppilastaan ylpeillä silmillään hymy kasvoillaan. Hän oli niin iloinen, että Kuisketassusta vihdoin tulisi soturi. Olihan naaras hänen ensimmäinen oppilaansa koskaan!
"Lupaan!" oppilas lupasi kovaan ääneen ja katsoi päällikköään takaisin varmalla katseellaan. Taivashalla hymähti huvittuneena. Hän muisteli kuinka hänestä oltiin tehty soturi ja kuinka innostunut hän oli ollut. Sinä päivänä hän ei ollut miltein pysynyt paikoillaan.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuisketassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuiskevirtana. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja nokkeluuttasi, ja hyväksymme sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi", Sulkatähti naukui ja lopetettuaan lauseensa hän laskeutui uuden soturittaren luokse ja kosketti tämän päälakea. Kuiskevirta nuolaisi päällikön lapaa lähes säihkyvin silmin. Taivashalla ei pystynyt olemaan hymyilemättä leveästi. Hänen oppilastaan oli juuri tullut soturi!
"Kuiskevirta! Kuiskevirta! Kuiskevirta!" koko klaani puhkesi onnitteluhuutoihin, mihin Taivashalla lähti kovaan ääneen mukaan. Hän antoi äänensä koventua muiden huutojen ylle ja samalla latsoi entistä oppilastaan suoraan silmiin ja loi tälle mitä lempeimmän katseensa, minkä vain pystyi. Kuiskevirta katsoi takaisin kasvot isoon hymyyn muovantuneina.