Taivashalla oli asettunut lähelle sotureiden pesää ja kyyhötti paikoillaan mietteissään. Hänen mielessään oli niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia, mitkä vaivasivat häntä. Kaikki ne kettuhavainnot ja muut ongelmat jylläsivät hänen ympärillään. Hän oli todella peloissaan, että joskus sattuisi pahempaa kettujen kanssa ja joku menettäisi henkensä niille hirvittäville pedoille.. Vain muutama päivähän sitten kettujen kanssa oltiin jouduttu tappelemaan ja isot otukset olivat päätyneet vaeltelemaan heidän reviirillään, mikä tietenkin huolestutti häntä. Kaiken tämän lisäksi hänen oli pitänyt huolehtia Kuisketassun koulutuksesta. Oppilas oli kyllä ihanan reipas ja valmis oppimaan kaikkea, mutta viime päivinä sinertävä naaras oli alkanut kyseenalaistamaan itseään mestarina. Entä jos hän oli ihan surkea ja sen takia Kuisketassun soturiksi nimittäminen vain pitkästyisi ja pitkästyisi? Entä jos oppilas ei saisi moniin kuihin soturinimeään vain hänen takiaan..?
Taivashalla säpsähti ajatuksistaan, kun hän kuuli monien kissojen askeleet ja puheet. Hänen katseensa kääntyi sisääntuloaukkoa kohden ja helpottunut huokaisu pakeni hänen suustaan, Liekkitaivas oltiin löydetty! Kuitenkin naaraan silmät laajenivat järkytyksestä, kun hän huomasi punertavan kollin nilkuttavan Ketunkynnen vierellä. Rusehtavan punainen veri oli sotkenut kollin turkin ja hän pystyi huomaamaan kohtia, mistä soturin turkista oli lähtenyt karvatuppoja. Hän seurasi järkyttyneenä kuinka parantaja kuljetti nilkuttavan ja lähes pyörtymispisteessä olevan kollin pesäänsä. Taivashalla siirsi väkisin katseensa pois ystävästään ja suuntasi sen Kuurahohteeseen, joka tassutteli Havutassu perässään leiriin pölmistyneen oloisena. Kaksikon perässä tuli Sulkatähti, jonka hopeanharmaalla turkilla oli niin kuivunutta kuin tuorettakin verta. Naaraspäällikön kaulassa oli kuivunut veriläntti, mikä sai Taivashallan hieman henkäisemään. Mitä oli oikein käynyt?
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi Kuurahohteelta, joka juuri kulki hänen ohitseen. Vaaleanharmaa kolli pysähtyi niille sijoilleen ja käänsi väsyneen katseensa häneen. Taivashalla katsoi kollia huolestuneena ja vilkaisi myös Havutassua, joka näytti yhtä rasittuneelta. Oppilas istui aloilleen.
"Löysimme Liekkitaivaan taistelemassa ketun kanssa. Onneksi kerkesimme ajoissa paikalle tai muuten hänelle olisi voinut sattua todella pahasti", soturi kertoi uupuneella äänensävyllä. Taivashalla katsoi kollia tyrmistyneenä. Liekkitaivasko oli juuri äskettäin taistellut hengestään ketun kanssa?!
"Sulkatähti menetti hengen.. Hän varmasti kohta itse puhuu tapahtuneesta", Kuurahohde vielä lisäsi huokaisten ja käänsi katseensa eteenpäin. Soturin katseesta oli todella vaikeaa tulkita, mitä mieltä hän oli. Siniharmaa soturitar tutkiskeli kollin kasvoja jonkin aikaa ennen kuin siirsi katseensa pois kollista. Hänestä tuntui pahalle. Jälleen kerran hän ei ollut osannut auttaa mitenkään.. Pöllönlennon kuolema alkoi kummittelemaan taas hänen mielessään. Naaras soturi olisi voinut tehdä niin paljon enemmän.

Taivashalla havahtui hereille sotureiden pesästä ja antoi uneliaan katseensa pyyhkiytyä läpi pesän, jossa muutamat kissat vielä nukkuivat. Naaraan katse osui Liekkitaivaan tyhjään sammalpetiin ja hän hieman huokaisten antoi katseensa kulkeutua pesän suuaukolle. Liekkitaivas oli muutama päivä sitten päässyt pois parantajan pesästä ja näytti olevan voimissaan. Taivashalla olisi halunnut puhua kollin kanssa, muttei ollut viitsinyt. Viime kerralla hän oli ollut jopa hieman töykeän oloinen, kun punertava kissa oli yrittänyt lähestyä häntä. Ei hän tietenkään halunnut ajaa kollia pois, mutta ilmeisesti hän teki sitä huomaamattaan. Naaras nousi jaloilleen ja venyteltyään hän kulkeutui pesän suuaukolle ja kurkisti ulos. Kissoja oli kokoontunut aukiolle ja yhdessä he juttelivat omissa porukoissaan. Hän pudisteli päätään ja asteli aukiolle ja suuntasi varovaisin askelin leirin uloskäynnille ja pujahti ulos. Kylmä viima tervehti sinertävää naarasta. Hän hieman pörhisti turkkiaan ja istahti alas. Vaikka alkoikin jo tulla kylmä, ei se haitannut häntä. Tuuhea ja paksu turkki takasi sen, ettei hänellä olisi kylmä Lehtikadon aikoihin.
"Taivashalla?" Leopardilaikun ääni naukaisi kyselevänä ja sai soturittaren katseen kääntymään hieman taaksepäin. Hänen kulmansa hieman kohosivat huomatessaan ruskealaikukkaan kollin lähestyvän häntä.
"Hei?" hän naukaisi tervehdykseksi ihmeissään. Viimeksi hän oli ollut kollin kanssa, kun tuo oli päättänyt alkaa haukkumaan Liekkitaivasta ja tehnyt pilaa niin kollista kuin hänestäkin. Eipä sen jälkeen paksuturkkinen kissa ollutkaan löytänyt itseään toisen seurasta.
"Miten voit? Ajattelin juuri lähteä metsästämään, mutta huomasin sinut", Leopardilaikku naukaisi hymähtäen ja siirsi vihreät silmänsä häntä kohden. Taivashalla katsoi takaisin tietämättä mitä sanoa tai tehdä ylipäätään. Ei kolli ollutkaan lähestynyt häntä pitkään aikaan eikä hänkään ollut halunnut ruskean kissan seuraan. Hän ei vain voinut sietää kollin itsekkyyttä ja sitä, että tuo aina löysi uuden tavan haukkua hänen ystäväänsä.
"Kaipa minä voin ihan hyvin", Taivashalla vastasi lyhyesti ja siristi silmiään,
"Miksi sinä tulit juttelemaan kanssani? Et ole tehnytkään sitä pitkään aikaan."
"No olimmehan me yhessä vaiheessa ystäviä.. Emmekö olleetkin? Ja sitä paitsi nyt, kun sitä yhtä hiirenaivoa ei näy niin voin jutellakin sinulle", kolli selitti. Taivashalla tuhahti uskomatta korviaan. Tämäkö oli ainut syy miksi kolli oli tullut juttelemaan hänelle? Soturi halusi taas haukkua Liekkitaivasta hänelle eikä edes ajatellut, miten juuri ne ilkeät sanat punertavasta soturista häntä satuttivat. Ilmeisesti anteeksipyyntö oli liikaa..
"Enpä tiedä olimmeko me koskaan ystäviä vai emme. Se taisikin loppua aika nopeaan, kun päätit alkaa haukkumaan ja arvostelemaan Liekkitaivasta niin kuin nytkin", hän vastasi kuivasti nousten samalla tassuilleen. Vihreäsilmäinen kissa katsoi häntä tympääntyneenä.
"Et voi olla tosissasi Taivashalla!" kolli puuskahti,
"Millon oikein aiot luopua sen hiirenaivon suojelemisesta? Juuri tämän takia sinulle ei voi puhua, kun ainoa asia mistä jaksat puhua on Liekkitaivas. Välillä tuntuukin, ettei elämäsi koostu muustakaan kuin siitä hiirenläjästä."
"Ja juuri tämän takia sinulla ei olekkaan ystäviä", Taivashalla murahti takaisin. Hän tuijotti murhaavasti vieressään olevaa kissaa, jonka vielä monia kuita sitten oli luokitellut ystäväkseen.
"Jos et aina ajattelisi vain itseäsi, voisi sinun kanssasi puhua kuin normaalin kissan kanssa. Liekkitaivas ja minä olemme ystäviä ja vaikket sitä hyväksyisi, se ei tule millään tavalla muuttumaan", hän sanoi raivostuneena. Hän loi toiselle ärsyyntyneen katseen ennen kuin hypähti tassuilleen ja palasi takaisin aukiolle.

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuisketassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi katsoen harmaavalkoista oppilasta. Koko klaani oli kokoontunut kuuntelemaan kuinka Sulkatähti oli nimittämässä Taivashallan oppilasta soturiksi. Soturittaresta puheenollen, hän istui melkein eturivissä ja katsoi oppilastaan ylpeillä silmillään hymy kasvoillaan. Hän oli niin iloinen, että Kuisketassusta vihdoin tulisi soturi. Olihan naaras hänen ensimmäinen oppilaansa koskaan!
"Lupaan!" oppilas lupasi kovaan ääneen ja katsoi päällikköään takaisin varmalla katseellaan. Taivashalla hymähti huvittuneena. Hän muisteli kuinka hänestä oltiin tehty soturi ja kuinka innostunut hän oli ollut. Sinä päivänä hän ei ollut miltein pysynyt paikoillaan.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuisketassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuiskevirtana. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja nokkeluuttasi, ja hyväksymme sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi", Sulkatähti naukui ja lopetettuaan lauseensa hän laskeutui uuden soturittaren luokse ja kosketti tämän päälakea. Kuiskevirta nuolaisi päällikön lapaa lähes säihkyvin silmin. Taivashalla ei pystynyt olemaan hymyilemättä leveästi. Hänen oppilastaan oli juuri tullut soturi!
"Kuiskevirta! Kuiskevirta! Kuiskevirta!" koko klaani puhkesi onnitteluhuutoihin, mihin Taivashalla lähti kovaan ääneen mukaan. Hän antoi äänensä koventua muiden huutojen ylle ja samalla latsoi entistä oppilastaan suoraan silmiin ja loi tälle mitä lempeimmän katseensa, minkä vain pystyi. Kuiskevirta katsoi takaisin kasvot isoon hymyyn muovantuneina.

”Missä emo on?”, Tulipentu kysyi kollilta joka kantoi häntä. ”Oletko sinä isä?”. Ehkä oppilaan kokoinen kolli katsoi häntä tiukasti. ”Ehkä olen ehkä en”. Kollin tiukkuus häiritsi häntä. ”Eikö emo tule mu-”, Tulipentu maukui hätäisesti mutta valkomusta kolli keskeytti hänet. ”Emo ei pidä sinusta!”. *Eikö emo pidä minusta* Häneen iski kostonjano joka ravisteli Tulipennun kehoa. *Jos hän ei pidä minusta, tapan hänet*, hän vannoi mielessään.

”Nyt ollaan perillä”, Mustatassu, se valkotäplikäs kolli naukui. Mustassu oli kertonut nimensä matkalla. Tulipentu oli innoissaan. *Täällä on varmasti muitakin jotka haluavat kostaa*, hän ajatteli tyytyväisenä. ”Hei! Minä olen Raivopentu”, maukui ääni hänen vieressään. Tulipentu katsahti vuoteeseen. *Tästä ei hyvä seuraa* Vähitellen hän kuitenkin nukahti kylmään sammalvuoteeseen.

”Leikitäänkö tappohippaa?”, Raivopentu kysäisi ohimennen. ”Mitä on tappohippa?”, Tulipentu kysyi ihmeissään. ”Leikkitappelua”, Raivopentu vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää. ”Hyvä on!”, Tulipentu huudahti. Tästä voisi saada hyviä tappoliikkeitä. He kierivät ja pyörivät. Lopulta Tulipennun onnistui kynsiä Raivopennun kuonoon vertavuotavat haavat. Raivopentu marisi jotain astellessaan parantajan pesään. ”Mikä klaani tämä on”, hän kysyi kissalta joka asteli ohi. ”Luuklaani. Ja minä olen Tappotaisto”, kolli raivoa uhkuvalla äänellä. ”Varjeleeko Tähtiklaani meitä?”, Tulipentu kysyi uudestaan. ”Te pennunhömppänät ette tajua mitään”, Tappotaisto maukui melkein huutaen. ”Meitä varjelee Pimeyden Metsä” *Mikä ihmeen Pimeyden Metsä?*, Tulipentu ajatteli mielessään. Hän työnsi ajatuksen syrjään. ”Raivopentu, leikitäänkö taas tappohippaa?”

Leikin tiimellyksessä aika kului kuin siivillä. ”Tuoresaalista!”, Raivopentu yhtäkkiä maukui. ”Nyt syömään!”
He arvuuttelivat miltä reviiriltä mikäkin riista oli. Raivopentu oli loistava. Hän voitti kilvan.

Uuden illan saapuessa Tulipentu oli aivan naatti. Häntä nolotti vielä enemmän kun hän juoksi soturien pesään eikä pentutarhaan. Lopulta hän nukahti.

”Pian ollaan alhaalla!”, Kurkipentu huudahti tovereilleen. ”Hiljempaa! Joku voi kuulla”, Tuhkapentu sihahti hänelle. ”Jos meille käy jotain kerron että se oli teidän idea”, Pikkupentu liittyi keskusteluun. He kävelivät alaspäin. *Pikkupentu syyttää siitä itseään*, Kurkipentu ajatteli närkästyneenä. *Tosinnhän luulee että olemme parempia. Mutta niin me olemme*

”Voidaanko jo kääntyä takaisin?”, Pikkupentu kysyi hiljaa. ”Kotkanaivo!”, Kurkipentu sähähti yhdessä Tuhkapennun kanssa. ”Sinä voit lähteä jos haluat mutta minä haluan saalista”, hän naukui Pikkupennulle. ”Kuule, mitä jos juostaisiin tuonne kivelle kilpaa?”, Valkoinen kolli ehdotti muille. ”Joo! Hyvä idea!”, Tuhkapentu huudahti. ”Nyt!”, hän huudahti ja ponkaisi vauhtiin. He juoksivat, mutta kun Tuhkapentu jarrutti ja kaatui, Kurkipentu ei voinut pysähtyä vaan luikui vuorenreunalta alas. ”Apuaaa!”, Kurkipentu huusi vaikka tiesi ettei siitä olisi mitään apua. Hän vajosi syvyyteen kuullessaan Tuhkapennun epätoivoisen äänen.

Kurkipentu räpäytti silmiään. ”Kuka sinä olet?”, hän kysyi kissalta jolla oli tähtinen turkki. ”Minä olen Kirkastähti, isäsi entinen kumppani. Tässä-”, hän viittoi kahta muuta kissaa. ”on Tulvatuuli ja Lummekukka” Kurkipentu ravisti päätään. ”Eikai ole minun aikani liittyä Tähtiklaaniin”, hän kysyi kääntäen päätään. ”Ei pikkuinen. Ei ole. Olen tullut kertomaan sinulle-”, Kirkastähti vaikeni hetkeksi. ”että olet syntynyt uudestaan. Entinen Kurkikaula, oli hieno soturi. Mutta sitten, onnettomuus, iso onnettomuus. Kurkikaula kuoli, koska oli vartioinut kumppaniaan synnytyksessä”, hän vaikeni uudestaan. ”Me olemme tulleet kertomaan tämän”, Lummekukka maukui hiljaa. ”Älä koskaan ota kumppania vaikka kuinka rakastaisit. Sinun kohtalosi on olla suuri soturi, eikä se onnistu kumppanin kanssa”. *Enkö saa koskaan pentuja. Ei koskaan yhteisiä saalistusretkiä kumppanin kanssa. Ei yhtään*, hän sähähti ajatellessaan tätä. ”Mene nyt pikkuinen”, Tulvatuuli naukui hyvin hiljaa. ”Me varjeleminen sinua”

”Kurkipentu! Hän heräsi”. Kuka huusi? Kurkipentu ravisteli itseään. Hän tunsi ettei voinut liikuttaa toista käpälää. ”Kurkipentu, älä huoli. Se on vain murtunut”, Taivaslilja naukui. ”Kenen hiirenaivoinen ajatus oli lähteä leiristä?” Kurkipentu ei kuullut sillä hän oli simahtanut täysin.

”Lumihäntä, ne makuualuset ovat kyllä puhtaat”, Kielopuro narisi Lumihännälle. *Pidä huoli omista asioistasi. Minulla on muuta tekemistä*, hän tuumi. ”Vahtisitko pentuja hetken aikaa, Kielopuro?” Naaras nyökkäytti vastaukseksi. *Minun täytyy käydä katsomassa onko Tiikerikuu rajalla* Hän tassutti aukion poikki. ”Toivottavasti et taas saa pentuja Kuutamoklaanin rajalla”, Henkitassu vitsaili. Henkitassun mestari katsahti oppilaaseen vihaisena. ”Älä tee enää koskaan noin” Lumihäntää huvitti. Hän asteli sisäänkäynnille.

Raikas tuuli vilvoitti mukavasti. Lumihäntä tunsi olevansa vapaa. Hän oli istunut monta kuuta pentutarhassa. Hän kuuli rapinaa. ”Hiiri!”, hän sihahti. Lumihäntä hyökkäsi kimppuun. Hän puraisi hiiren kuoliaaksi. Lumihäntä jatkoi eteenpäin. Maa vaihtui vähitellen Kuutamoklaanilaisille sopivaksi. Lopulta oltiin rajalla. ”Tunkeilia!” Lumihäntä käännähti äkisti. Siinä seisoi Kuisketassu, Kuutamoklaanilainen oppilas. ”Niin, mitä sinä teet täällä?” Siinä oli Lehmusvarjo. Naaraan vieressä seisoi Sammalpuro. ”Lähde heti pois” Lumihäntä hätkähti kuullessaan äänessä epävarmuutta. ”Minä lähden kun huvittaa”, hän sihisi. ”Luuletko että emme taistelisi”, Sammalpuro iski takaisin. ”Mitä täällä tapahtuu?” Kaikki hätkähtivät uutta ääntä. Kukkulan laella seisoi Varistähti. ”Lumihäntä, sinä voit lähteä” Lumihäntä mulkoili päällikköä kun kuuli tämän nau’un. Hän kuitenkin vain lähti pois. *Ei kai tuossa mikään auta*

Leirissä kaikki kuiskailivat. Lumihäntä oli liian väsynyt. Hän rojahti vuoteeseen ja nukahti.

-Sarapentu, päästä irti hännästäni. Emo naukaisi uneliaasti.

-Mutta kun ei ole mitään tekemistä! Sirkutin emon korvaan hyvin hiljaa.

-Mene leikkimään Aurinkopennun kanssa. Sinisilmäinen emo kehräsi nyt jo pirteämmin.

-Hän nukkuu! Muistutin äänekkäästi.

-Ei nuku enää senkin varpusaivo! Kuului Aurinkopennun ärtynyt naukaisu takaani.

Aurinkopentu hyppäsi tömähtäen päälleni ja murisi leikkisästi.

-Hiljaa nyt! Herätätte Kaunokirjon, Tuhkapennun, Pikkupennun ja Kurkipennun. Emo hyssytteli ja heilautti korviaan.

Tuiskuturkki laski päänsä takaisin lämpimälle sammalpedille ja hänen hengityksensä muuttui hetken kuluttua tasaiseksi tuhinaksi.

-Mennään aukiolle. Aurinkopentu naukaisi hiljaa.

-Mutta, entä jos Tuiskuturkki huolestuu kun emme ole pentutarhassa? Sirkutin hätäisesti.

-Mennään nyt vain ja tuskin Tuiskuturkki edes huomaa kun olemme poissa! Aurinkopentu tuhahti pyöräytellen meripihkanvärisiä silmiään.

-Tai sitten sinua pelottaa mennä ilman emoa! Apua! Apua! Emo missä olet?Aurinkopentu härnäsi.

-En varmasti pelota! Voin mennä vaikka edellä! Naukaisin itsevarmasti takaisin.

Lähdin tassuttelemaan kivistä tunnelia pitkin ja kuulin kuinka Aurinkopentu liu’utti käpäliään kivisellä lattialla kuin vaanisi saalista. Aurinko oli värjännyt taivaan punertavaksi kun kurkistin ulos pimeästä kiviluolasta ja räpsäytin silmiäni kirkkaassa valossa.

-Voi miten kaunista! Kehräsin itsekseni katsellessani maisemaa.

Aurinkopentu loikki aukiolla pienen sammalpallon perässä. Hän huitaisi sammaleen ilmaan ja teki pienen loikan itse perässä.

-Sinä kapinen kirppukasa! Hän huudahti kun sai vihreän sammaleen vihdoin kiinni.

Loikkasin sähähtäen leikkisästi Aurinkopennun eteen ja tuuppasin tämän pois sammaleen päältä.

-Nyt tämä varpunen on Nummiklaanin saalista sinä Vuoristoklaanin kissa!

Aurinkopentu loikkasi muristen kohti minua, mutta väistin nopella hypyllä. Nousin niin korkealle että pääsin oranssin veljeni ylitse. Lakeuduin huterasti maahan menettäen tasapainoni. Nousin pikaisesti takaisin tassuileni.

-Hei! Epäreilua! Kuului Aurinkopennun ääni takaani.

Käännyin taaksepäin ja näin kuinka Kurkipentu oli loikannut Aurinkopennun päälle ja läpsi häntä puhtaan valkoisilla pienillä tassuillaan.

-Nummiklaani on aina varautuneena! Kurkipentu naukaisi haastavasti leikkisä pilke vihreissä silmissään.

-Niin on Vuoristoklaaanikin! Hihkaisi Ruusupentu harvinaisen leikkisästi pitkät viikset innostuksesta väristen.

Ruusupentu tonäisi Kurkipennun pois Aurinkopennun päältä ja he naukuivat voitonriemuisesti.

-Mikä mekkala täällä on? Aaltotähti naukaisi huvittunut pilke keltaisissa silmissään.

-Anteeksi Aaltotähti! Sanoin pahoittelevasti ja räpsäytin enkelimäisesti vihreitä silmiäni.

-Menkäähän takaisin pentutarhaan, puolet klaanista on jo hereillä! Aaltotähti kehräsi huvittuneesti.

-Hyvä on! Naukaisimme kuorossa.

Hipsin takaisin pentutarhaan jossa Tuiskuturkki ja Kirjokarva olivat heräilemässä muista puhumattakaan. Pikkupentu vääntyi ylös pedistä sammaleen peitossa.

-Taisi olla huono yö Pikkupentu? Utelin kehräten.

-Kyllä.... kai. Musta naaras suki turkkiaan ja vastasi iloisesti

*Pikkupentu on mahtava, hänestä tulee varmasti hieno soturi* Ajattelin myöntävästi.

Läpsin sammalia kärsimättömästi mustilla käpälilläni.

-Missä Jänisloikka on? Kysyin Tuiskuturkilta joka nuoli vimmatusti vääntelehtivän Ruusupennun päätä.

-Aamupartiossa. Emo vastasi nuolaisujen välistä.

Pikkupentu vipelsi luiskahdellen tunelia ylöspäin perässään Kurkipentu ja Tuhkapentu.

-Odottakaa! Naukaisin pesätoverieni perään ja yritin hurjasti juosta eteenpäin mutta sotkeuduin sammaliin ja kaaduin naamalleni.

-Käpälään sattui! Vinguin valkoiselle kuningattarelle.

-Voi kultaseni, mennään Huurrekukan luo! Emo hössötti ja nappasi kiinni niskanahastani.

Läpsin Tuiskuturkkia lapaan ja vikisin ärtyneesti. Tuiskuturkki kiidätti minut leirin läpi kaataen Ampiaispiston kyljelleen.

-Anteeksi! Naukaisin emon puolesta samalla kun Tuiskuturkki kiidätti minut parantajanpesän kitkerään yrtintuoksuun.

-Mitä tapahtui? Huurrekukka kysyi.

-Sarapentu loukkasi käpälänsä! Tuiskuturkki naukui ja laski minut maahan tutkittavaksi. Ojensin käpäläni kuuliaisesti Huurrekukalle joka huusi:

-Taivastassu! Toisitko pari unikonsiementä?

-Selvä! Kuului parantajaoppilaan ääni yrttivarastoilta. Pian Valkoturkkinen opppilas pelmahti pari unikonsiementä mukanaan.

-Sarapentu, syö nämä niin olo tulee paremmaksi. Huurrekukka työnsi käpällään unikonsiemeniä minua kohti ja lipaisen ne vastahakoisesti suuhuni.

-Hyi! Yökkäilin inhosta väristen.

-Voinko nyt mennä leikkimään? Mumisin emolle kun tassutimme ulos pesästä.

-Et! Huurrekukka sanoi että jalan pitää antaa levätä ja hän tulee antamaann lisää unikon siemeniä! Emo räpäytti sinisiä silmiään ja nuolaisi päätäni pari kertaa.

(Tällä kertaa aloitustarina oli lyhyempi)

Henkipentu nukkui pentutarhassa. Oli vasta todella aikainen aamu, eikä juuri kukaan ollut hereillä, paitsi Henkipennun ympärillä pyörivät Valkopentu ja Kaislapentu, jotka keskeyttivät kollin makeat unet.
-Älkää häiritkö! kolli tiuskaisi ärtyneenä ja käänsi kylkeään. Häntä väsytti, eikä ihme: eilen hän oli nimittäin leikkinyt koko päivän.
-Höh, etkö muista? Tänään sinä pääset oppilaaksi ja jätät meidät kahden tänne tylsään pentutarhaan, Kaislapentu muistutti ja hänen siskonsa nyökytti villisti.
Oppilaaksi? Hän?
Nyt Henkipentua ei enää unettanut. Hän pomppasi jaloilleen, jonka ansiosta Kielopuro heräsi.
-Mitä te taas touhuatte? Menkää ulos leikkimään, niin minä ja Lumihäntä saamme hetken levätä, hän sanoi. Yleensä vanha naaras ei ollut niin ilkeä, mutta häntä varmasti ärsytti aikainen herätys. Kolmikko pyyteli anteeksi ja poistui pentutarhasta.
-Mitä tehdään? Minulla on tylsää, Kaislapentu sanoi tylsistyneenä.
-Leikitään, että me olemme Henkiklaani ja minä olen sen päällikkö! Henkipentu ehdotti.
-Höh, mieluummin minä olen päällikkö ja klaanin nimi on Kaislaklaani, Kaislapentu vänkäsi.
-Tai sitten yritätte leikkiä hiukan hiljempaa, eikö niin? Kaikki heräävät, joku totesi, keskeyttäen pentujen kinastelun.
-Anteeksi, Lumihäntä, me vain… Valkopentu aloitti. Lumihäntä vaiensi hänet katseellaan.
-Te kaksi tulette vielä nukkumaan. Ja luulen, että sinunkin olisi hyvä tulla sisään, naaras sanoi ja tarkoitti viimeisen lauseen Henkipennulle. Hän huomasi, että Kielopuron ja Lumihännän neuvot olivat ihan erilaisia.
Henkipentu lähti mukaan, että muille kahdelle ei tulisi niin huono mieli. Kolli itse kävi makuulle omaan vuoteeseensa ja sulki silmänsä. Hän nukahti hetkessä, muistamatta, että hänestä tulisi kohta oppilas.

-Henkipentu, aika nousta, kuului Kielopuron ääni. Henkitassu nousi ylös ja muisti taas, mitä tänään tapahtuisi.
Henkipentu nousi ja sai heti kunnon sukimiskäsittelyn. Hän itseasiassa piti siitä, eikä olisi halunnut kuningattaren lopettavan. Mutta kohta aukiolla kiiri kuuluva ääni:
-Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!
Nyt se tapahtui! Henkipentu loikki Kielopuron ja Lumihännän välissä kohti päällikön pesää. Kolmikko istahti kohtaan, josta kuuli ja näki hyvin. Valkopentu ja Kaislapentu seurasivat perässä. Kun kaikki olivat koolla, aloitti Ututähti puhumaan:
-Henkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Henkitassu. Mestariksesi tulee Aamutäplä.
Henkipentu vilkuili ympärilleen. Hän ei tuntenut tätä Aamutäplää, mutta hoksasi naaraan, kun tämä tuli häntä kohti. Aamutäplä oli keltasilmäinen, kermanvärinen ja solakka. Kun hän tuli lähemmäs Henkitassua, hän huomasi naaraan olevan sekä iloinen, että hämmästynyt. Nyt Ututähti puhutteli häntä:
-Aamutäplä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi sinnikäs ja uskollinen ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.
-Lupaan olla hyvä mestari, Aamutäplä lupasi ja Ututähti nyökkäsi hyväksyvästi.
Aamutäplä tuli lähemmäs Henkitassua. Keltaiset silmät katsoivat vihreisiin, kun he koskettivat neniä. Molempien silmät tuikkivat innostuneesti, kun klaani puhkesi huutamaan:
-Henkitassu! Henkitassu!
Nyt se oli tapahtunut: Henkitassu oli päässyt oppilaaksi ja saanut varmasti mahtavan mestarin.

(Näin nyt alko :D)

Valo tunkeutui silmäluomiini eikä himmentynyt ollenkaan, kun käänsin kylkeä. Tuntui kuin aurinko ja sen häikäisevä valo olisi ollut joka puolella, minne päädyinkin kääntymään. Murahtaen ummistin silmiäni ja siristelin niitä väsyneenä.
“Sinä se sitten jaksat pyöriä unissasi”, Syreenikukan ääni keskeytti ärsyyntyneet mietteeni ja sai katseeni kääntymään häneen. Mustaturkkinen naaras katseli minua vastakkaiselta puolelta pesää huvittuneen oloisena. Katselin hetken aikaa häntä mykistyneenä ennen kuin tuhahtaen nousin ylös ja pudistelin turkkiani.
“Olen joutunut viime päivinä juoksemaan rakkaasi perässä, joten kaipa se tulee uniinkin asti”, vastasin hänelle tympääntyneenä ja askelsin kohti pesän suuaukkoa. Kuulin kuinka Syreenikukka nousi ylös ja loikki perääni.
“Lehmusvarjo!” hän sihahti ja nopeasti olikin jo pujahtanut eteeni ja seisoi suuaukon edessä tukkien tieni. Nostin katseeni hänen silmiinsä ja katselin naarasta toinen kulmakarva toista hieman ylempänä. Mikäköhän hänellä nyt oli? Ei hän monesti juossutkaan estämään minua tekemisissäni enkä ollut oikein varma tykkäsinkö siitä, että hän seisoi edessäni eikä päästänyt jatkamaan matkaa. Siristin silmiäni hänelle.
“No mikä saa sinut estämään minua menemästä?” kysyin ivallisena samalla, kun tutkailin mustaa naarasta, joka loi minulle pistelevän katseen.
“Pilvipyrstö ei ole mikään rakas minulle!” hän sihahti hampaidensa välistä ja katseli minua kuin olisi halunnut seuraavaksi tappaa. Naaras huiskautti häntäänsä.
“Sinuna pitäisin kuononi kiinni enkä noin vain huutelisi siitä kaikkien edessä.”
“En se minä ole, joka on juuri aiheuttamassa tilannetta. Sinähän se tässä olet, joka huutaa ja saa sen takia huomiota”, sanoin. Pyrin pitämään kasvoni vakavana, vaikka olisinkin halunnut virnistää. Syreenikukan silmät hieman viiruuntuivat, mutta hän lopulta väisti sivuun päästäen minut kulkemaan ohitseen.
“Varo vain tai löydät itsesi kuolleena puron pohjalta”, hän sihahti varoittavasti ja, kun käännyin katsomaan häntä, naaras oli jo kerennyt kääntymään ja lähtemään pois luotani. Katselin hänen peräänsä ihmeissäni.
*Kuolleena puron pohjalta?* toisin mielessäni, kun katselin soturittaren menoa. No olisi varmasti sekin parempi kuin vanhemman soturin asioiden perässä juokseminen. Pyörittelin silmiäni ja lähdin kulkemaan kohti Piikkiraitaa, joka istui lähellä tuoresaaliskasaa. Isokokoinen kolli istui huonossa ryhdissä ja oli keskittänyt katseensa maahan. Kurtistin hieman kulmiani, kun hän siirteli etutassuaan ja kynnet ulkona siirteli havunneulasia.
“Hei Piikkiraita”, naukaisin varovaisesti ja saadessani kollin tuiman katseen, kumarsin hieman. En pitänyt siitä, että tunsin olevani aina todella pieni vanhemman kollin katseen alla, vaikka olimmekin melkein samankokoisia ja olisin voinut helposti, jopa voittaa hänet. Silti aina tuntui todella vaivaannuttavalta puhua ja olla kollin seurassa.
“Lehmusvarjo”, hän naukaisi takaisin ja katsoi minua meripihkaisilla silmillään väsyneen oloisena. Jokin hänessä näytti oudolta.. Annoin katseeni kiertää hänen uupuneilla kasvoillaan, mitä tähditti sumeat silmät, turkilla joka oli sekaisin eikä näyttänyt siltä, että siitä oltaisiin pidetty huolta ja tassuihin, joiden kynnet oltiin vedetty ulos ja raapivat maanpintaa ja jättivät siihen kaikenlaisia juovia ja kuvioita.
“Onko sinulla kaikki kunnossa?” kysyin hiljaa varautuneena saamaan kollin kimppuuni. En tiennyt edes miksi minua kiinnosti oliko hän kunnossa vai ei, mutta jokin pakotti minut kysymään. Ehkä vain halusin olla hyvä klaanitoveri?
“Miksei minulla olisi?” kolli pukahti saaden kehoni hieman säpsähtämään.
“E-en tiedä, ajattelin vain kysyä”, nau’uin takaisin lähes äänettömästi. Piikkiraita katsoi minua jonkin aikaa vihastuneena ennen kuin pudisteli päätään ja nousi seisomaan. Otin varuikseni askeleen taaemmas enkä voinut mitään jännittyneille lihaksilleni, kun seurasin tarkkaavaisesti hänen liikkeitään. Piikkiraita oli juuri sellainen kissa, joka voisi helposti hyökätä klaanitoverinsa kimppuun eikä edes sen jälkeen näyttäisi minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi pahoillaan. Tai ainakin sellaisen kuvan olin hänestä saanut.
“Olet viime päivinä ollut selvästi enemmän siskoni kanssa kuin ennen”, hän yllättäen sanoi. Kavahdin hieman kauemmas hänestä uudelleen. En osannut tulkita kollin äänensävyä tarkoittiko se hyvää vai pahaa.
“Se on totta”, vastasin nielaisten osaamatta valehdella. Kohtasin kollin katseen.
“Miksi ihmeessä? Ette te ennen olleet läheisiä ja nyt yhtäkkiä olette”, Piikkiraita sanoi hymähtäen,
“Eikä sinun tarvitse säpsyä kuin pelästynyt pikku pentu, olen vain utelias.”
“Me olemme vain ystäviä, tai no niin minä sen olettaisin olevan. Emme me kauhean läheisiä ole, mutta sen verran, että voimme jutella niitä näitä”, selitin vaaleanharmaalle soturille, joka nyökytteli sanoilleni ja tassutteli sitten rauhallisesti luokseni.
“No sehän on kiva, hän ei useasti ole ystävä kenellekään. Mutta mitä sanoisit, jos menisimme pienelle kävelylle ja saalistaisimme siinä samalla?”
“Kyllä se käy”, sanoin ja lähdin kollin rinnalla kulkemaan kohti metsää.

Istuin paikoillani katsellen kuinka lumi satoi hiljalleen maata kohden. Näky oli lumoava, valkoiset lumihiutaleet satoivat maahan ja värjäsivät maanpinnan vaaleaksi. Vaikkei lunta ollutkaan paljon, sen pinnalla näkyi silti kissojen tassujen jäljet, jotka risteilivät keskenään. Väräyttäen korviani käänsin huomioni kohti pentutarhaa, jonka edustalla Leijonapentu ja Hiljaisuuspentu ihailivat lunta niin kuin minä. Hiljaisuuspennun siniharmaa turkki alkoi pikkuhiljaa täyttymään lumihiutaleista ja naaras hieman ravisti päätään, kun tunsi hiutaleen laskeutuvan kuonolleen. Leijonapentu sen sijaan virnisti huvittuneena siskolleen ja rymähti maahan selälleen ja kurkotteli kohti taivasta. Nopeasti myös pikimustan kollin turkki alkoi muistuttamaan enemmän valkoista kuin mustaa. Hymähtäen siirsin katseeni pois melkein kuusikuisista pennuista ja pudistelin päätäni. Miksi edes olin jäänyt katsomaan pentuja? Nehän olivat vain pentuja. Ehkä toivoin, että minusta tulisi jommankumman mestari, kun heidät nimitettäisiin oppilaiksi.
Kuulin askeleiden lähestyvän ja sivusilmällä sain nopeasti selvitettyä, että Syreenikukka lähestyi minua nopeilla askeleillaan. Pyöräytin silmiäni. Taasko hän tuli jauhamaan Pilvipyrstöstä, joka oli niin huisin mahtava? Se kollihan oli vain muutaman kuun vanhempi kuin Syreenikukka ja silti hän oli ihan hullaantunut siitä hiirenaivosta.
“Mitäs murusellesi kuuluu? Onko hän mennyt jo tapaamaan sitä toisen klaanin kumppaniaan?” Käänsin katseeni naaraaseen ja katsoin häntä ivallinen ilme kasvoillani, kun hän oli päässyt luokseni. Mustan naaraan kasvoille levisi ärtynyt ilme, kun hän kuuli sanottavani.
“Niin kuin jo aamulla sanoinkin, hän ei ole mikään rakas tai muru”, naaras ärähti takaisin ja istahti aloilleen. Pyörittelin silmiäni hänelle.
“No siltä se vaikuttaa. Onko sinulla jonkinlainen pakkomielle hänestä, kun sinun on jopa värvättävä minut kanssasi vakoilemaan häntä?” kysyin tuhahtaen tylsistyneenä.
“Ei sinun mikään pakko ole minua auttaa ja itsehän sinä sitä ehdotit”, Syreenikukka naukui hymähtäen, “Vai oletko menettämässä muistisi?”
“No en ole!” tuhahdin ja heitin mulkaisun vierelläni istuvalle soturittarelle.
“Siinä tapauksessa autat minua, kun itse sitä ehdotitkin”, hän totesi.
“Juurihan sinä sanoit, ettei minun ole pakko auttaa”, älähdin hämmentyneenä ja yritin saada toisen katseesta kiinni. Syreenikukka käänsi lopulta katseensa kokonaan minuun ja pystyin katsomaan häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli vakava eikä sitä saanut millään muutettua huvittuneeksi. Tahtomattakin hieman painuin pienemmäksi ja laskin katseeni tassuihini. Huomasin alkavani siirtelemään tassujani samanlailla kuin Piikkiraita muutama päivä sitten.
“Sinulla ei ole enää valinnanvaraa. Yhdessä me selvitämme mitä Pilvipyrstö tekee, onko selvä?”
“On on..”

//Tää on aika tönkkö ja silleen mut tuntuu taas vähän vaikeelta kirjottaa minä -kertojalla, mut eiköhän se siitä pikkuhiljaa sit taas ala luistamaan edes jotenkin :D

”Henkitassu! Henkitassu! Henkitassu!”, hän ulvoi kohti taivasta. Sen jälkeen Kaislapentu tassutti kohti Henkitassua. ”Kiva, että olet oppilas”, hän naukaisi. ”Ei hätää, kyllä sinustakin vielä tulee, aikanaan”, Henkitassu maukaisi hiljaa. Valkopentu loikki paikalle ja huudahti: ”Vau! Olet nyt oppilas!” Lumihäntä ja Kielopuro nousivat aukion laidalta. Sillä aikaa ehdin naukaista ilkikurisesti, mutta ystävällisesti: ”Miltä nyt tuntuu,kun sait kauhean Aamutäplän. Hän on tosi ilkeä” Aamutäplä oli kuullut ja juoksi heitä kohti. ”Ei hän ole ilkeä. Vain vähän äkkipikainen”, Henkitassu maukui nopeasti, ja puhui Aamutäplälle. Hän näytti onnistuvan sillä he pelmahtivat pois. ”Tylsää! Nyt joutuu leikkiä tyhmien lehti-”, hän keskeytti lauseensa kun taivaalta alkoi tipahdella valkoisia juttuja. ”Mitä tämä on!”, hän huudahti peloissanan. ”Syntyykö sieltä Luuklaanilaisia?” Emo katsahti häneen ”Ei, se on lunta”, hän maukui hilpeästi. ”Ai lunta? Niinkuin Lumihäntä?”

Myöhemmin he painivat ympäri leiriä. Yhtäkkiä Kaislapennulle tuli nälkä. Hän jolkotti pentutarhaan, ja istahti vuoteelle. Hän hamuili maitoa emon vatsasta, mutta emo työnsi hänet pois. ”Minä haluan maitoa!”, hän ulvoi. ”Nyt olet niin vanha että saat syödää tuoresaalista”, emo maukui. ”Joo!”, hän huudahti.

//Jatkan myöhemmin

”Lunta!”, Omenatassu huudahti astuessaan pois parantajan pesästä. ”
Niin. Etkö sinä huomannut?”,
kuului uusi ääni hänen takaataan.
*Aina Lehtitassu kuvittelee olevansa minua parempi*,
Omenatassu ajatteli ärtyneenä. Yhtäkkiä Sulkatahti ulvaisi klaanikutsun: ”Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä, tulkoon tänne seinämäkiven alla klaanikokoukseen!”
Omenatassu hyppeli kohti seinämäkiveä, unohtaneena Lehtitassun. Pian kaikki kissat istuivat aloillaan. ”Hopeapentu, Korppipentu, Haukkapentu ja Kaislapentu. Tulkaa tänne!”, Sulkatähti ulvaisi. ”Te kaikki olette eläneet klaanissa kuusi kuuta, ja on teidän vuoronne tulla oppilaiksi. Hopeapentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeatassuna. Saarnihäntä, olet valmis saamaan oppilaan. Olet osoittanut lempeyttä ja ystävällisyyttä klaaniasi kohtaan. Toivoisin että opetat taitosi Hopeatassulle” Saarnihäntä katseli ympärilleen yllättyneenä. ”Kyllä, Sulkatähti. Minä teen niin”, hän maukui. ”Korppipentu. Tästä lähtien aina siihen päivään saakka, jolloin ansaitset soturinimesi, kutsumme sinua Korppitassuna. Varjokukka, olet valmis Korppitassun mestariksi. Olet osoittanut uskollisuutta klaanillesi ja toivon sinun välittävän nämä taidot Korppitassulle”, Sulkatähti jatkoi. ”Kyllä, minä lupaan”, Varjokukka maukui juhlallisesti.

Pian nimitysmenot olivat ohi, ja Korppitassu, Haukkatassu, Hopeatassu sekä Kaislatassu hyppivät mestareidensa ympärille.
”Mitä nyt tehdään?!”,
sisarukset huudahtivat kuorossa.
”Hys, hys”, Purovirta rauhoitteli oppilastaan.
”Lähdemme kierrokselle reviirin ympäri”
Omenatassu ei kyennyt kuuntelemaan enempää. Hän juoksi ulos.

Tuuli tuiversi turkkia ja hän tunsi olevansa vapaa. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen turkillaan. ”Kuka sinä olet?”, hän kysyi, eikä edes kääntynyt katsomaan. ”Olen…”, muukalainen maukui, ”Lehti”

En ole ikinä ollut näin hirveässä lumimyrskyssä missä me Kostokynnen kanssa kävelimme. Vuoristopolun yläpäähän puunmitan pituinen matka tuntui kolminkertaiselta kaiken sen lumen ja tuulen takia. Askelten painaminen lumihankeen tuntui raskaalta ja pelottavalta. Ikinä ei tiennyt kuinka kapea polku oikeasti oli, kun lumimassa oli sitä peittämässä. Siristetyin silmin nostin katsettani edellä kulkevaan Kostokynteen, kenen tassunpainalluksissa kuljin.
- Kostokynsi, sinä kulutat itsesi pian loppuun tuolla vauhdilla! Huutoni peittyi viheltävän tuulen alle, mutta luopio oli ilmeisesti kuullut sen silti. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua hiutaleiden koristamilla kasvoilla.
- Meidän pitää löytää suojaa ennen kuin jäädymme tänne! Kostokynsi huusi takaisin, hengittäen raskaasti. Pieniä höyrypilviä ilmestyi aina hänen uloshengittäessä ilmaan. Olisin luiminut korvani, elleivät ne olisi jo olleet luimitut tuulen takia. Tälläisessä säässä kulkeminen oli hirveää, ja vuoristoinen maasto teki siitä vain pahempaa. Suojapaikka pitäisi siis todellakin löytää, ja pian. Katselin ympärilleni, etsien mahdollista syvennystä tai onkaloa kalliossa, kuitenkaan löytämättä mitään.
*Miksi meidän piti törmätä juuri Jäkäläaskeleen johtamaan partioon?* Ajattelin turhautuneena. Olimme nähneet Vuoristoklaanin soturin johtaman partion, kun olimme olleet kulkemassa alas vuorilta. Meidän oli pakko kääntyä ympäri ja lähteä kiipeämään ylemmäs karkuun, muuten olisimme varmasti jääneet kiinni heille. Partio kyllä varmasti haistoi meidät, mutta ei ainakaan tähän mennessä ole vielä saanut meitä kiinni.
- Hei! Kaivetaan tuohon lumikinokseen pieni kolo, voisimme viettää yön siellä! Kostokynsi yhtäkkiä huudahti. Nostin katseeni takaisin luopioon ja näin hänen seisovan ison lumipinon vieressä, joka oli kasaantunut vuoriseinämää vasten. Lunta oli hyvin, pienen kolon johon me kaksi mahtuisimme saisi helposti kaivettua siihen. Lumi näytti myös olevan juuri sopivaa laadultaan kolon luomiseen, se oli varmaankin vuoristoisen pakkasilman takia jähmettynyt kaivamiseen sopivaksi.
- Sielutaivas, tule auttamaan! Kostokynsi käski ja ryhtyi kuopimaan lumikinosta. Havahduin mietteistäni ja nyökkäsin. Tassutin luopion luokse ja aloin myöskin kaivamaan. Lumi tuntui kovalta ja terävältä, mutta sitä oli onneksi helppo muovata oikean kokoiseksi ja muotoiseksi. Jonkin ajan kuluttua saimme kuin saimmekin kolon valmiiksi. Kolli ahtautui ensin pieneen onkaloon ja kutsui minut sitten syliinsä nukkumaan, yrittäen hännällään suojata selkääni kolon suuaukolta tulevalta kylmältä ilmalta.

Havahduin hereille aivan yllättäen. Minulla kesti hetki herätä ja liikahtaessani huomata ettei tilaa liikehdintään nukkumapaikallani kauheasti ollut. Tunsin Kostokynnen rauhallisen hengityksen niskassani ja koko pieni lumiluola oli täynnä hänen hajuaan. Nostin päätäni ylemmäs ja katselin luopion nukkuvaa hahmoa pieni hymy huulillani. Hän näytti niin suloiselta nukkuessaan. Katselin kollia vielä hetken, kunnes nousin varovasti ylös, aikeissa mennä venyttelemään raajojani onkalon ulkopuolelle. Mutta kääntäessä katsettani sain huomata, että kolon suuaukko oli tukkiutunut yöllisen lumimyrskyn johdosta. Päästin pienen huokauksen suustani ja aloin kaivamaan reittiä ulos ulkoilmaan. Ulos päästessäni yllätyin nähdessäni valoisan vuoristomaiseman, enkä pimeää ja lumimyrskyn täytteistä näkymää. Istahdin aloilleni ja katselin hetken aurinkohuippua kohti kiipeävää aurinkoa ja miten se loi kauniita kuvioita sileiden vuoristosivujen pinnoille. Pudistelin turkkiani kylmyyden viimein iskeytyessä minuun, muistuttaen, että olisi tärkeää pysyä liikkeessä pysyäkseen lämpimänä. Nousin jaloilleni ja venyttelin kankeita raajojani, ottaen muutaman syvän henkäyksen samalla. Kylmä pakkasilma tuntui hiukan raskaalta hengittää. Käännyin katsomaan onkalossa nukkuvaa Kostokynttä ja samassa muistin meitä jahdanneen partion. He eivät selvästikkään olleet saaneet meitä kiinni. Se ei kuitenkaan tarkottaisi sitä, että olisimme turvassa.
- Kostokynsi, sanoin hiljaa, astellen lähemmäs nukkuvaa luopiota. Hän ei näyttänyt heräävän, joten askelsin kollin viereen ja töytäisin tuota varovasti tassullani. Sekään ei toiminut. Nyrpistin nenääni, miten Kostokynsi pystyi vain nukkumaan, vaikka häntä kuinka yritin herätellä? Katselin ympärilleni ja sitten mieleeni juolahti ajatus. Kaappasin tassuuni lunta ja heitin sen mustavalkean kissan päätä kohti. Luopio hätkähti kauhuissaan pystyyn, saadessaan niskaansa ison satsin lunta. Yritin pidätellä nauruani katsellessani Kostokynnen hölmistynyttä ilmettä.
- Mit- Mitäh? Kolli änkytti ja pudisteli lumen kasvoiltaan. Päästin hilpeän kehräyksen ja varovasti nuolaisin hänen otsalleen jääneen lumen pois.
- Ajattelin lähteä metsästämään, sinun on parempi olla hereillä vuoristoklaanilaisten varalta, nau'uin nopeasti ja ahtauduin lumiluolasta pois. Poskiani punotti, enkä halunnut Kostokynnen huomaavan sitä. Lähdin ripein askelin laskeutumaan vuoristossa, tietämättä yhtään mihin suuntaan pitäisi ensiksi lähteä.

Lumimyrsky oli peittänyt alleen viimeisetkin hajujäljet vuoristossa, joten kuljin eteenpäin vain vaiston varassa. Kyllähän täällä jossakin oli pakko olla jonkinlaista elämää! Yritin saada vainua eläimistä, kasveista ja vedestä, mutta mikään haju ei päässyt aisteihini asti. Huokaisin ja harkitsin takaisin Kostokynnen luo palaamista, kun tunsin jotakin. Käänsin katseeni alas. Jokin pieni olento liikkui lumen alla, hipaisten aina välillä tassuani. Kuuntelin ja odotin kärsivällisesti paikantaakseni liikettä ja olennon päämäärää. En voisi päästää tätä tilaisuutta tassuistani! Tämä saattaisi olla ainoa riista mitä Kostokynnen kanssa löydämme koko päivänä. Ollessani varma olennon liikkeistä, jännitin lihakseni ja hyppäsin. Tassuni upposivat syvälle kinoksiin ja tartuin niin nopeasti kuin sain kynsilläni kiinni eläimestä, jonka hetkeä myöhemmin tunnistin suurikokoiseksi myyräksi. Hymy nousi huulilleni ja helpotuksen aalto vyöryi ylitseni. Emme nääntyisi tänään. Nostin jyrsijän hampaisiini ja lähdin tyytyväisenä jatkamaan matkaani.
- Sinä hyödytön hiirenaivo! Kauempaa kuuluva käheä sihahdus säikäytti minut ja kuollut myyrä tipahti hankeen. Käännyin salamannopeasti katsomaan äänen suuntaan ja yllätyin nähdessäni Synkkäkukan ja sen tutun mustan savun tuon ympärillä. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä. Pimeydenmetsän henki ei ollut ilmestynyt minulle sitten sen jälkeen, kun aloin kulkemaan Kostokynnen kanssa. Ja miksi hän näin pitkän tauon jälkeen heti alkuun haukkui minua? Nostin kulmiani ja odotin naaraan avaavan ilkeää kommenttiaan. Tuijotimme toisiamme hetken hyvin intensiivisesti, ennen kuin Synkkäkukka avasi suunsa.
- Etkö muista varoitusta? Vanha vihollinen tarkoittaa varmasti Kostokynttä. Ja sinä vain jatkat hänen kanssaan olemista? Hän suorastaan karjui. Luimin korviani ja katsoin Pimeydenmetsän henkeä epäuskoisena. Hän oli ilmestynyt paikalle vain kertoakseen tämän? Heilautin häntääni tympääntyneenä ja siristin silmiäni. Miksi hän ei ollut yrittänyt estää tätä 'niin kamalaa' asiaa sitten aikaisemmin, vaikkapa ennen kuin ehdimme tutustua Kostokynnen kanssa? Ja miten hän edes pystyi puhumaan omasta oppilaastaan noin? Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan pystyin tuntemaan ärtymyksen ja vihan kumpuavan esille, repien sen rauhallisen ja neutraalin ilmeen rikki mikä minulla oli aina kasvoillani ollut.
- Ilmestyin viimeyönä Kostokynnelle unessa ja kerroin varoituksesta, mutta hän ei tuntunut uskovan sanojani. Haluan, että sinä menet ja kerrot hänelle nähneesi minut unessasi ja varoittavan samasta asiasta. Silloin hän luultavasti ymmärtää, että olimme todella puhuneet totta ja, että teidän pitäisi erkaantua toisistanne, Synkkäkukka kertoi, odottaen reaktiotani hänen sanoihinsa. Nostin päätäni ylemmäs ja katsoin Pimeydenmetsän henkeä viiruuntunein silmin. Miten hän oikein kehtasi...?
- En kerro, sihahdin, paljastaen hammasrivistöni naaraalle. Vaikka tiesinkin kaikkien Tähtiklaanilta tulleiden ennustusten ja varoitusten olevan tosia, en enää pystyisi vain jättämään Kostokynttä, koska tähtiklaanilainen oli sanonut niin. Hän oli kasvanut todella tärkeäksi niin lyhyessä ajassa, meidän väliimme tarvittaisiin paljon enemmän kuin yksi varoitus kuolleelta kissalta. Yllätyksekseni Synkkäkukka ei alkanut huutamaan tai pyrkinyt käymään kimppuuni vaa alkoikin yhtäkkiä nauramaan. Katsoin hyvin kummastuneena häntä. Pimeydenmetsän henki nauroi hyvin harvoin, enkä uskonut, että siitä seuraisi mitään hyvää. Otin askeleen taaksepäin, vilkaisten nopeasti myyrää lumessa. Tarpeen tullen nappaisin kuolleen jyrsijän ja pinkaisisin juoksuun. Saadessaan tasattua hengityksensä Synkkäkukka paljasti kyntensä ja alkoi lähestymään minua ja saalistani uhkaavan oloisena.
- Etkö ymmärrä yhtään, mitä tämä merkitsee!? Hän ärjyi ja hyppäsi eteeni. Säikähdykseltäni hyppäsin itsekin taaemmas ja ennen muuta ajattelua, nappasin myyrän hampaideni väliin ja käännyin, pinkoen kauemmas Synkkäkukasta, kohti lumiluolaa ja Kostokynttä.

Kuljin Kostokynnen kanssa paksussa lumihangessa. Olimme lähteneet liikkeelle aamuvarhaisella ja kävelleet ikuisuudelta tuntuvan ajan. Emme olleet kumpikaan saaneet kunnolla nukutuksi yöllä. En ollut maininnut hänelle mitään Synkkäkukasta ja tuon neuvosta, eikä lupiokaan ollut sanonut mitään unestaan. Kuitenkin pystyin aistimaan epämukavuuden ja jännityksen meidän molempien kohdilla. Ravistelin päätäni ja vedin syvään henkeä. Miksi oikein halusin pyöritellä näitä ikäviä ajatuksia päässäni, kun minulla olisi muutakin ajateltavaa? Siirsin katseeni edelläni kulkevaan Kostokynteen enkä voinut muuta kuin hämmästellä tuon omistautuneisuutta. Kertaakaan koko retkemme aikana ei hän ollut lainkaan valittanut väsymystä, nälkää tai mitään muutakaan. Vaikka kolli olikin koko elämänsä elänyt klaanissa eikä varmasti tiennyt mitään yksinelosta ja sen haasteista, hän oli joka hetki täysin keskittynyt olennaiseen, ruoan ja suojapaikan löytämiseen. En voinut muuta kuin ihailla ja kunnioittaa Kostokynnen asennetta suuresti. Vaikka me molemmat olimme melko uupuneita aina ajoittain ja itseksemme olisimme kai luovuttaneet jo aikoja sitten, yhdessä pystyimme puskemaan eteenpäin ja kannustamaan toisiamme jatkamaan matkaa. Meidän pitäisi päästä pois vuoristosta, riistaonnemme ei jatkuisi täällä pitkään. Ja vaikka tilanne vaikuttikin minun mielestäni välillä toivottomalta, löysi Kostokynsi aina jonkin hajujäljen tai merkin luonnossa jonka avulla pystyimme jatkamaan matkaamme, sekä saalistamaan. Nytkin hän kulki vaitonaisena edelläni, raivaten lumikinokset tieltään kävellessään eteenpäin, tehden minulle helpommin kuljettavaa polkua. Onneksi lumen määrä väheni sitä mukaa mitä alemmas pääsimme vuoristosta. Käännyin katsomaan taakseni ja pystyin näkemään kaukana yläpuolellamme siintävän vuorijonon, mikä jatkui silmänkantamattomiin. Näky puristi sydäntäni. Tuo vuoristo oli ollut paikka missä synnyin, elin pentuaikani, tapasin Kostokynnen, mutta myös se paikka missä niin paljon ikävää niin vähässä ajassa oli tapahtunut. Mutta se oli myös paikka mikä veti minua puoleensa aina yhä enemmän ja enemmän. Olin niin syvällä ajatuksissani, etten kuullut meitä lähestyvää vaaraa. Mutta luopio edelläni onneksi huomasi sen. Vaalea kilpikonnakuvioinen naaras seisoi jonkin matkan päässä kivien takana väijyksissä ja näytti juuri olevan aikeissa hyökätä meidän kimppuumme. Kostokynsi kuitenkin ehti iskemään, tai pikemminkin väistämään ensin. Kilpikonnakuvioinen turkki vain välähti näköpiirissäni ja minulla kesti hetki tajuta mitä tapahtui. Ehdin itsekin juuri ajoissa väistämään hyökkääjän iskua, kun se seuraavaksi minua kohti tuli. Tunnistin kissan miltei heti, hän oli ollut Jäkäläaskeleen johdattamassa partiossa mukana. Tämä naaras oli todella taitava jaloistaan, koska yhdellä nopealla liikkeellä hän oli Kostokynnen edessä ja sivalsi raivokkaalla iskulla tuon kasvoja. Kostokynsi melkein kaatui takaperin lumeen iskun voimakkuuden takia, mutta sai pidettyä tasapainonsa. Hän vetäytyi taaksepäin, poski verta valuen.
- Mitä teette Vuoristoklaanin alueella?! Vaalea kilpikonnakuvioinen naaras sähähti. Painauduin niin pieneksi kuin pystyin ja katsoin luopion suuntaan hätäisenä. Hän painoi korvansa niskaansa vasten ja yritti näyttää vaarattomalta, pitäen kuitenkin kynsiään esillä ja niskakarvojansa ylhäällä.
- Pyydän... Älä koe meistä uhkaa, olemme vain ohikulkumatkal-, Kostokynsi ei ehtinyt lopettaa lausetta, kun uusi isku osui häneen, tällä kertaa toiselle poskelle. En pystynyt peittämään inahdusta, katsoessani kuinka luopio irvisti kivusta. Minun teki mieli sulkea silmäni ja kuvitella meidät molemmat vain pois tästä tilanteesta. En kestänyt nähdä kollia minkäänlaisessa kivussa.
- Minä päätän teidän päivänne omin tassuin ellette nyt poistu reviiriltämme! Vaalea kilpikonnakuvioinen naaras ärähti. Kostokynsi nyökkäsi ja katsoi suuntaani, hänen ilmettään oli vaikea lukea.
- Sielutaivas tule, lähdetään, luopio pyysi ja viittoi hännällään minua luokseen. Katsoin häntä ja sitten kimppuumme hyökännyttä kissaa, joka piti katseensa naulittuna Kostokynnessä. En olisi halunnut liikkua paikaltani mihinkään, tuo naarashan saattaisi käydä minunkin kimppuuni! Hengitys pelosta väristen aloin varovaisin askelin hiipimään kollia kohti, antaen vatsakarvojeni ja häntäni liukua lumen päällä. Vaalea kilpikonnakuvioinen kissa seurasi minua sivusilmällään koko matkani mustavalkean kissan luokse. Hän varmasti kuuli sydämeni jyskytyksen sekä pinnallisen hengitykseni. Päästessäni Kostokynnen luo, tuo kiersi häntänsä ympärilleni.
- Jos näen teitä enää, tapan teidät! Naaras katsoi meitä raivostuneena, hänen kyntensä olivat syvällä hangessa ja hän näytti pitävän itsensä juuri ja juuri aisoissa.
- Et tule näkemään, Kostokynsi vakuutti kiireesti ja lähti varovasti kuljettamaan meitä pois vuoristosta, kohti Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajaa.