Sorasydän kulki kapeaa vuoristopolkua pitkin ajatuksissaan. Naaraan soturinimitykset olivat olleet eilen ja hän oli koko viime yön valvonut hiirenhiljaa nukkuvaa leiriä. Hän oli hieman väsynyt, muttei antanut sen haitata. Hän halusi olla hyödyllinen klaanilleen ja siksi olikin menossa metsästämään. Ei soturitarta väsymys mitenkään estänyt, hänen oli osoitettava klaanilleen, että hänestä tosiaan oli tähän. Hän oli nyt soturi, ihan oikea soturi, joka oli myös isossa vastuussa klaanistaan.
"Hei Sorasydän, odota hetki!" Pisaraturkin huudahdus sai naaraan pysähtymään hieman säpsähtäen. Hän kääntyi ympäri ja antoi sinertävän katseensa liukua kollisoturiin, joka loikki häntä kohden lähes painottoman näköisin askelin. Soturin oranssihtava turkki hulmusi hänen askeliansa tahdissa. Sorasydän katsoi vanhempaa kissaa ihmeissään.
"Olet niin nopea, että ajattelisin etten saisi sinua enää kiinni!" kolli älähti puuskuttaen, kun oli juossut hänet kiinni ja seisoi siinä hänen edessään. Sorasydän hymähti hämmentyneenä. Oli todella outoa, että hänen sisaruksensa entinen mestarinsa halusi jollain tavalla olla hänen kanssaan. Tai no kollihan oli juuri juossut hänet leiristä asti kiinni ja näytti siltä kuin olisi halunnut jutella hänen kanssaan jostain.
"Nopeahan minä olen, kun sille päälle satun", ruskeavalkoinen naaras naukaisi leikkimielisesti. Pisaraturkki vastasi naurahtaen.
"Ajattelin, että jos sinulla ei ole seuraa, voisin liittyä kanssasi metsästämään. Mietin myös sitä, mitä viimeksi sanoit", kolli naukui. Hän laski häntänsä Sorasydämen selän päälle ja pyöräytti heidät ympäri ja lähti johdattamaan polkua pitkin alas, missä kaikki riista yleensä oli. Sorasydän vilkaisi kollia ihmeissään.
"Mitä minä sitten viimeksi sanoin?"
"Et sinä sanonutkaan, olit vain hieman oudon oloinen ja lähdit niin nopeasti pois luotani kuin pyörremyrsky. Sanoit minulle 'anna olla' ja jätit yksin. Halusin vain kysyä, että teinkö minä jotain väärin?" Pisaraturkki selitti tilannetta naaraalle ja pieni, lähes varovainen hymy kasvoillaan katsoi häntä.
"Et sinä tehnyt mitään väärin, olin vain vihainen siskolleni", hän vastasi kollille takaisin nolostuneena. Hän oli ollut niin vihainen siskolleen, että olisi vain voinut repiä naaraan korvat päästä ja sitten tiputtaa tuon jyrkänteeltä alas. No ehkei ihan jyrkänteeltä, mutta.. jotain sinne päin ehkäpä. Hän oli ollut niin vihainen Kieppumyrskylle, että oli ilmeisesti tiuskannut Pisaraturkillekin, vaikkei kolli ollut tehnyt mitään väärin. Kolli oli vain sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.
"Purojuovalle vai Kieppumyrskylle?" hänen vierellään oleva kissa kyseli uteliaana. Sorasydän huokaisten laski hieman päätään.
"Kieppumyrskylle."
"En halua tungetella, mutta jos haluat kertoa minulle niin olen pelkkänä korvana", oranssihtava kissa sanoi hymyillen hieman leveämmin. Hän pudisteli päätään hymyn leikitellessä hänen kasvoillaan.
"No jos jaksat kuunnella murhiani niin kyllähän se käy", hän sanoi naurahtaen ja pudisteli päätään,
"Kieppumyrskyllä ja minulla oli hieman riitaa, jonka seurauksena hän hyökkäsi kimppuuni kynnet esillä ja minä tietenkin pelästyin sitä. Varmasti kuka vain olisi sellaista pelästynyt. Olin silloin niin vihainen hänelle, koska hän ei edes pyytänyt anteeksi, joten siksi taisin sinullekin tiuskaista. En vain ymmärtänyt miksi ihmeessä Aaltotähti oli päättänyt ottaa hänet kokoontumiseen hänen tekostensa jälkeen."
Pisaraturkki oli ollut aivan hipihiljaa koko hänen puheensa ajan, mikä sai Sorasydämen katseen kiinnittymään nopeasti kollin kasvoihin. Hän luuli, että hiljaisuus olisi meinannut sitä, että vanhempi kissa olisi ollut vihainen, olihan tässä kuitenkin kollin entisestä oppilaasta kyse, mutta vihan sijaan kolli katsoi häntä hieman järkyttyneenä. Kolli pudisteli päätään epäuskoisen oloisena.
"Hän teki mitä?" Pisaraturkki murahti ja alkoi katseellaan ilmeisemmin etsiä haavoja hänen turkiltaan. Sorasydän katsoi kollin touhuja yllättyneenä. Kiinnostiko kollia tosiaan oliko häntä sattunut jollain tasolla? Eihän Kieppumyrskyn kynsistä ollut tullut kuin pari pientä pintanaarmua. Hän räpytteli pari kertaa silmiään ennen kuin pudisteli päätään ja kosketti varovaisesti kollin kylkeä hännällään.
"Ei ole enää mitään hätää. Puhuimme jo asiat halki Aaltotähden ja Kieppumyrskyn kanssa."
"Oletko varma? Voin sanoa pari valittua sanaa Kieppumyrskylle, olihan hän sentään minun entinen oppilaani", kolli naukui ja katsoi häntä suoraan silmiin niillä kauniilla vihreillä silmillään kuin haluten uskotella hänelle, että oli ihan tosissaan. Jokin kollin suojelunhaluisissa sanoissa, huolesta täyttyneissä silmissä ja hermostuneissa kehonliikkeissä tuntui saavan jonkinlaisen lämpimän tunteen syttymään nuoren soturittaren rinnassa. Hän katseli kollin kauniita vihreitä silmiä jonkin aikaa saamatta sanoja suustaan. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai miten reagoida. Hän ei ollut tottunut tällaiseen Pisaraturkkiin, joka näytti selvästi olevan huolissaan hänestä ja mitä hänelle oli käynyt. Yleensä kollin kasvoilla oli riemastunut virneen tynkä, mutta nyt hän näytti niin erilaiselta. Sorasydän pudisteli päätään nolostuneena, hän oli jäänyt vain tuijottamaan kollin silmiä niin kauaksi aikaa, että he olivat pysähtyneet aloilleen. Molemmat vain katselivat toisiaan hiljaisina.
"O-olen ihan varma", hän lähes kuiskasi. Naaraan posket tuntuivat oudon lämpöisiltä.
"Selvä, jos sanot niin", Pisaraturkki naukaisi lähes yhtä hiljaisella äänellä ja vaivautuneen oloisena siirsi katseensa pois hänestä ja lähti taas liikkelle. Sorasydän henkäisi hieman ja lähti seuraamaan kollia perhosparvi vatsanpohjassaan leijaillen.

"Ja sinä et uskonut, että saisin sen variksen kiinni!" Pisaraturkki huudahti virnistellen kuin pikkupentu, kun he vihdoin palasivat monen tunnin jälkeisen metsästämisreissun jälkeen leiriin Sorasydämen kanssa vierekkäin, turkit toisiaan hipoen. Valkoruskeakirjava naaras käänsi päätään kollia kohden ja naurahti pehmeästi.
"En minä sille mitään voinut, etten olisi uskonut sinun saavan sitä kiinni! Sehän melkein lähti lentoon", hän selitti viikset väpättäen huvittuneisuudesta.
"Olen nopea kuin orava", Pisaraturkki rehvasteli leikillään ja hymähti heti perään,
"Mutta on pakko myöntää, että sinäkin olit todella loistava. Sait kiinni lähes kaiken, minkä huomasit ja päihitit ne helposti nopeudellasi."
"Ehkä olenkin sitten klaanin tuleva paras metsästäjä?" Sorasydän vitsaili. Hymy oli ottanut vallan hänen kasvoiltaan. Hän ei voinut mitään leveälle hymylleen, Pisaraturkki vain tuntui saavan hänet niin hyvälle tuulelle. Eikä vatsanpohjassa jylläävä pieni tunne ollut mikään kamalin.
"Ehkä ehkä. Mitä vain voi tapahtua", Pisaraturkki naukaisi heittäen hänelle tietävän katseen ennen kuin tassutteli ensin sisälle Vuoristoklaanin suuaukosta sisälle leiriin, Sorasydämen seuratessa vanhempaa. He veivät saalistamansa riistat tuoresaaliskasaan ja istahtivat sitten aloilleen. Kauaa ei tarvinnutkaan istua aloillaan, kun Myrskytuuli jolkutteli heitä kohden.
"Pisaraturkki! Olen etsinytkin sinua jo jonkin aikaa", vitivalkoinen harmaalaikkuinen varapäällikkö naukaisi tuiman oloisena. Sorasydän pystyi tuntemaan Pisaraturkin katseen käyvän hänessä nopeasti ennen kuin se siirtyi Myrskytuuleen.
"Olimme metsästämässä Sorasydämen kanssa ja menetin ajantajuni", kolli naukaisi rauhallisena, sovittelevaan äänensävyyn.
"Oliko sinulla jotain tärkeääkin asiaa?"
Myrskytuuli katsoi oranssihtavaa kissaa ennen kuin pudistellen päätään aukaisi suunsa,
"No eipä minulla sen isompaa asiaa ollut kerrottavani, kun että johdat ilemmalla olevaa rajapartiota. Purojuova, Mustikkasielu, Pöllötassu ja Kierutassu tulevat mukaasi."
"Selvä", Pisaraturkki naukaisi ja nyökäytti päätään kollille. Myrskytuuli loi nopean katseen Sorasydämeenkin ennen kuin hymähtäen kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan omia puuhiaan. Pisaraturkki käänsi katseensa häneen ja huokaisi. Kollin kasvoilla leikitteli pieni virne.
"Minä jo pelästyin, että olin tehnyt jotakin väärin ja siksi Myrskytuuli tuli juttelemaan kanssani."
"Oletko sitten tehnyt jotain pahaa, mistä Myrskytuulen pitäisi tietää?" Sorasydän kysyi virnuillen leikkisästi.
"Ehkä", kolli sanahti ja tönäisi häntä hellästi kylkeen. Sorasydän naurahti pudistellen päätään. Pisaraturkki oli ihan hupsu, mutta ehkä juuri sen takia hän viihtyikin kollin seurassa yllättävän hyvin..

Hyytävä ilmanvirta herätteli kerälle käpertyneen valkoruskean oppilaan ja sai naaraan nostamaan hieman päätään. Hänen utuinen katseensa pyyhälsi läpi oppilaiden pesää ja huomattuaan olevansa siellä ainut, sai Karviaistassun hypähtämään tassuilleen. Hän alkoi nopeasti sukia kylmästä pörhistynyttä turkkiaan lähes paniikin vallassa. Kaikki muut oppilaat olivat jo aukiolla harjoittelemassa mestareidensa kanssa ja täällä hän oli yksin! Hän oli nukkunut pommiin! Hän nyppi sammalpalaset turkistaan ja loikki sitten pesän suulle ja kurkisti ulos. Aukiolla näkyi monta kissaa, jotka juttelivat keskenään. Kettutassu ja Sammaltassu seisoivat mestareidensa Tummakajon ja Ruskalehden vierellä silmät innosta palaen. Sisarukset sanoivat jotain mestareilleen, mihin tummanharmaa kollisoturi vastasi viikset väpättäen ja viittoi kolmikkoa seuraamaan häntä. Karviaistassu seurasi katseellaan kuinka Tummakajo ohjasi heidät ulos aukiolta metsään. Hän pudisteli päätään ja etsi mestariaan katseellaan. Hunajavirta varmasti olisi hyvin pettynyt häneen, kun hän näin myöhään vasta heräsi..
"Karviaistassu!" hunajainen ääni kutsui. Karviaistassu käänsi katseensa äkkinäisesti tuoresaaliskasaa kohden, missä huomasi etsimänsä naaraan. Hänen niskoihinsa hieman sattui, koska oli kääntynyt niin hätäisesti katsomaan Hunajavirtaa, mutta hän vain päätti olla huomiomatta pientä kipua ja loikki mestarinsa luokse.
"Anteeksi, että olen vasta näin myöhässä hereillä! Olen todella pahoillani..", hän sanoi nopeasti hermostuneena ja huiskautti häntäänsä. Hunajavirta vastasi hänen katseeseensa rauhallisena, mikä sai hieman rauhoitettua oppilaan villisti hyppivää sydäntä.
"Ei se mitään haittaa onhan vasta ensimmäinen päiväsi", Hunajavirta naukui hymy kasvoillaan ja nyökkäsi sitten leirin uloskäyntiä kohden,
"Menemme tänään hieman tutustumaan rajoihin ja samalla voisimme kokeilla paria taisteluliikettä."
Karviaistassu katsoi hieman ihmeissään mestariaan, mutta nyökytteli silti nopeasti päätään. Hän ei halunnut millään tavalla ärsyttää naarasta, vaikka olikin huomannut nopeasti, ettei naaras ollut sellainen tiukka kissa kuin monet. Hunajavirta vaikutti todella mukavalta, hieman sellaiselta emolliselta, joka ei koskaan suuttuisi sen pahemmin. Soturitar hymähtäen viittoi häntä seuraamaan ja yhdessä he suuntasivat leirin uloskäyntiä kohden, minne juuri äsken neljä kissaa oli kadonnut. Hän tassutteli mestarinsa rinnalla mahdollisimman rauhallisena ja yritti toitottaa hurjasti hyppivälle sydämelleen, että kaikki oli nyt kunnossa eikä ollut minkäänlaista syytä olla hermostunut. Hunajavirta hänen vierellään näytti rauhalliselta ja tyyneltä. Naaraan kasvoja koristi lämmin hymy.
"Oletko sinä koskaan leikkitapellut Lumotassun kanssa?" Hunajavirta kysyi rikkoen heidän välillään myllänneen hiljaisuuden.
"Emme me kauheasti sitä tehneet", Karviaistassu kertoi ja luimisti korviaan. Oliko se huono asia etteivät he olleet leikkitapelleet Lumotassun kanssa? Entä jos se kuului pentuaikoihin, että koeteltiin toisia ja harjoiteltiin tuleviksi oppilaiksi?
"Ei se mitään. Ajattelin vain, että olisi perustaidot tallella, kun opettelisimme taisteluliikkeitä. Ja vaikket osaa, uskon että olet nopea oppimaan", valkoinen naaras selitti. Karviaistassu vilkaisi mestariaan hiljaisena. Oliko Hunajavirta kuulostanut pettyneeltä, kun he eivät olleet Lumotassun kanssa leikkitapelleet? Ehkä se tosiaan oli huono juttu.. Eihän hän edes osannut niitä perustaitoja, mitä taistelemisessa tarvittaisiin..
He kulkivat vierekkäin aluskasvillisuuden seassa ja Karviastassusta tuntui kuin hän olisi voinut hukkua kaiken sen kasvillisuuden sekaan. Hänen piti nostella jalkojaan vähän väliä, ettei olisi kompastunut mihinkään oksaan tai juureen ja kaatunut kasvot edellä maahan. Hunajaviran kulkeminen sen sijaan näytti niin helpolta ja vaivattomalta, mikä sai oppilaan hieman ärsyyntyneeksi. Olihan tosin soturi häntä isompikin, mutta silti.. Todella epäreilua!
"Aivan tässä lähellä on yksi hyvä paikka, missä voimme järjestää taisteluharjoitukset", Hunajavirta kertoi vilkaisten häntä, milloin Karviaistassu pyyhkäisi äkkiä kärttyisän ilmeen kasvoiltaan ja esitti, että tuuhean aluskasvillisuuden seassa kulkeminen oli todella helppoa. Hän nyökytteli päätään mestarilleen ja käänsi katseensa sitten eteenpäin. Mitäköhän tulevista taisteluharjoituksista oikein tulisi?
He jatkoivat vielä jonkin aikaa kävelemistä ennen kuin Hunajavirta otti pari nopeampaa askelta osoittaen kehonliikkeillään, että he olivat saapuneet harjoitusalueelle. Karviastassu hampaat yhteen puristuneina seurasi soturin nopeita askelia ja joutui hieman jopa juoksemaan naaraan perässä. Hän silmät hieman suurentuneina tutki paikkaa ympärillään. Harjoitusalue oli sellainen aukio, missä kaikki ruohot ja sen sellaiset oltiin tallottu. Puut ympäröivät heitä ja oppilaan hieman kallistaessa päätään, hän pystyi huomaamaan kuinka ne kurkottelivat kohti korkeutta ja imivät kaiken saamansa valon. Hän henkäisi ihastuneena. Paikka oli tosiaan todella kaunis.
"Voimme aloittaa helpolla, mikä on vihollisen hyökkäyksen väistäminen", Hunajavirta naukui herätellen ihastuksissaan henkeään haukkovan naaraan taas tähän maailmaan. Hän käänsi katseensa soturittareen, joka katsoi häntä lempeillä silmillään.
"Taistellessa pitää muistaa, että katse kertoo erittäin paljon. Vihollinen pystyy näkemään silmistäsi helposti mitä aiot seuraavaksi tehdä ja mihin kohtaan tavoittelet tarraavasi."
Karviaistassu nyökäytti päätään, vaikkei kunnolla ymmärtänytkään. Kyllähän katse kertoi todella paljon, mutta pystyikö siitä tosissaan näkemään minne vihollinen oli hyökkäämässä ja tekemässä seuraavaksi?
"Mene tuonne toiseen päähän ja alotetaan sitten", ruskeakorvainen kissa naukaisi ja loikki toiseen päähän. Oppilas katsoi mestariaan hetken ennen kuin loikki toiseen päähän ja kiinnitti sitten katseensa taas naaraaseen, joka tutkaili häntä haejoitusalueen toiselta puolelta.
"Minä yritän hyökätä kimppuusi ja sinun tehtäväsi on väistää ja yllättää minut. Muista, että katse kertoo paljon", soturitar ohjeisti oppilastaan, joka huiskautti häntäänsä ymmärtämisen merkiksi.
Hunajavirta ei antanut sen enempää miettimisaikaa, kun hän lähti juoksemaan kovaa vauhtia oppilasta kohden. Karviaistassu pelästyneenä laskeutui hieman matalemmas ja kauhistuneena katsoi kuinka hänen mestarinsa lähestyi häntä pikkuhiljaa. Kun naaras oli jo todella lähellä, Karviaistassu hypähti äkkiä sivummalle, muttei kerennyt enää uudelleen väistämään, kun aikuinen kissa tömähti vauhdilla häntä kohden ja helposti tönäisi kevyemmän kissan maahan. Karviaistassu ähkäisi yllättyneenä, kun osui kovalla vauhdilla maata vasten ja tunsi kuinka happi hänen keuhkoistaan pakeni. Naaras haukkoi happea, kun hän yritti nousta takaisin ylös.
"Sanoinhan, silmät sanovat paljon", Hunajavirta sanoi tietävästi.
"Olit liian ennalta-arvattava, joten hävisit. Kokeillaan uudelleen", naaras naukaisi ja hoputti oppilastaan nousemaan takaisin jaloilleen. Karviaistassu puuskuttaen nousi tassuilleen ja katsoi mestariaan pelästyneenä. Ilmeisesti Hunajavirta ei aikonut säästellä ollenkaan voiman käytössään.. Tästä tulisi haasteellista.

//Mun puhelin lagaa, jonka takii en pääse vastaamaan chatteihin.. Joten kiitän tässä @summer s ja @Inka r :D
Hihi cx

Taivashalla oli asettunut lähelle sotureiden pesää ja kyyhötti paikoillaan mietteissään. Hänen mielessään oli niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia, mitkä vaivasivat häntä. Kaikki ne kettuhavainnot ja muut ongelmat jylläsivät hänen ympärillään. Hän oli todella peloissaan, että joskus sattuisi pahempaa kettujen kanssa ja joku menettäisi henkensä niille hirvittäville pedoille.. Vain muutama päivähän sitten kettujen kanssa oltiin jouduttu tappelemaan ja isot otukset olivat päätyneet vaeltelemaan heidän reviirillään, mikä tietenkin huolestutti häntä. Kaiken tämän lisäksi hänen oli pitänyt huolehtia Kuisketassun koulutuksesta. Oppilas oli kyllä ihanan reipas ja valmis oppimaan kaikkea, mutta viime päivinä sinertävä naaras oli alkanut kyseenalaistamaan itseään mestarina. Entä jos hän oli ihan surkea ja sen takia Kuisketassun soturiksi nimittäminen vain pitkästyisi ja pitkästyisi? Entä jos oppilas ei saisi moniin kuihin soturinimeään vain hänen takiaan..?
Taivashalla säpsähti ajatuksistaan, kun hän kuuli monien kissojen askeleet ja puheet. Hänen katseensa kääntyi sisääntuloaukkoa kohden ja helpottunut huokaisu pakeni hänen suustaan, Liekkitaivas oltiin löydetty! Kuitenkin naaraan silmät laajenivat järkytyksestä, kun hän huomasi punertavan kollin nilkuttavan Ketunkynnen vierellä. Rusehtavan punainen veri oli sotkenut kollin turkin ja hän pystyi huomaamaan kohtia, mistä soturin turkista oli lähtenyt karvatuppoja. Hän seurasi järkyttyneenä kuinka parantaja kuljetti nilkuttavan ja lähes pyörtymispisteessä olevan kollin pesäänsä. Taivashalla siirsi väkisin katseensa pois ystävästään ja suuntasi sen Kuurahohteeseen, joka tassutteli Havutassu perässään leiriin pölmistyneen oloisena. Kaksikon perässä tuli Sulkatähti, jonka hopeanharmaalla turkilla oli niin kuivunutta kuin tuorettakin verta. Naaraspäällikön kaulassa oli kuivunut veriläntti, mikä sai Taivashallan hieman henkäisemään. Mitä oli oikein käynyt?
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi Kuurahohteelta, joka juuri kulki hänen ohitseen. Vaaleanharmaa kolli pysähtyi niille sijoilleen ja käänsi väsyneen katseensa häneen. Taivashalla katsoi kollia huolestuneena ja vilkaisi myös Havutassua, joka näytti yhtä rasittuneelta. Oppilas istui aloilleen.
"Löysimme Liekkitaivaan taistelemassa ketun kanssa. Onneksi kerkesimme ajoissa paikalle tai muuten hänelle olisi voinut sattua todella pahasti", soturi kertoi uupuneella äänensävyllä. Taivashalla katsoi kollia tyrmistyneenä. Liekkitaivasko oli juuri äskettäin taistellut hengestään ketun kanssa?!
"Sulkatähti menetti hengen.. Hän varmasti kohta itse puhuu tapahtuneesta", Kuurahohde vielä lisäsi huokaisten ja käänsi katseensa eteenpäin. Soturin katseesta oli todella vaikeaa tulkita, mitä mieltä hän oli. Siniharmaa soturitar tutkiskeli kollin kasvoja jonkin aikaa ennen kuin siirsi katseensa pois kollista. Hänestä tuntui pahalle. Jälleen kerran hän ei ollut osannut auttaa mitenkään.. Pöllönlennon kuolema alkoi kummittelemaan taas hänen mielessään. Naaras soturi olisi voinut tehdä niin paljon enemmän.

Taivashalla havahtui hereille sotureiden pesästä ja antoi uneliaan katseensa pyyhkiytyä läpi pesän, jossa muutamat kissat vielä nukkuivat. Naaraan katse osui Liekkitaivaan tyhjään sammalpetiin ja hän hieman huokaisten antoi katseensa kulkeutua pesän suuaukolle. Liekkitaivas oli muutama päivä sitten päässyt pois parantajan pesästä ja näytti olevan voimissaan. Taivashalla olisi halunnut puhua kollin kanssa, muttei ollut viitsinyt. Viime kerralla hän oli ollut jopa hieman töykeän oloinen, kun punertava kissa oli yrittänyt lähestyä häntä. Ei hän tietenkään halunnut ajaa kollia pois, mutta ilmeisesti hän teki sitä huomaamattaan. Naaras nousi jaloilleen ja venyteltyään hän kulkeutui pesän suuaukolle ja kurkisti ulos. Kissoja oli kokoontunut aukiolle ja yhdessä he juttelivat omissa porukoissaan. Hän pudisteli päätään ja asteli aukiolle ja suuntasi varovaisin askelin leirin uloskäynnille ja pujahti ulos. Kylmä viima tervehti sinertävää naarasta. Hän hieman pörhisti turkkiaan ja istahti alas. Vaikka alkoikin jo tulla kylmä, ei se haitannut häntä. Tuuhea ja paksu turkki takasi sen, ettei hänellä olisi kylmä Lehtikadon aikoihin.
"Taivashalla?" Leopardilaikun ääni naukaisi kyselevänä ja sai soturittaren katseen kääntymään hieman taaksepäin. Hänen kulmansa hieman kohosivat huomatessaan ruskealaikukkaan kollin lähestyvän häntä.
"Hei?" hän naukaisi tervehdykseksi ihmeissään. Viimeksi hän oli ollut kollin kanssa, kun tuo oli päättänyt alkaa haukkumaan Liekkitaivasta ja tehnyt pilaa niin kollista kuin hänestäkin. Eipä sen jälkeen paksuturkkinen kissa ollutkaan löytänyt itseään toisen seurasta.
"Miten voit? Ajattelin juuri lähteä metsästämään, mutta huomasin sinut", Leopardilaikku naukaisi hymähtäen ja siirsi vihreät silmänsä häntä kohden. Taivashalla katsoi takaisin tietämättä mitä sanoa tai tehdä ylipäätään. Ei kolli ollutkaan lähestynyt häntä pitkään aikaan eikä hänkään ollut halunnut ruskean kissan seuraan. Hän ei vain voinut sietää kollin itsekkyyttä ja sitä, että tuo aina löysi uuden tavan haukkua hänen ystäväänsä.
"Kaipa minä voin ihan hyvin", Taivashalla vastasi lyhyesti ja siristi silmiään,
"Miksi sinä tulit juttelemaan kanssani? Et ole tehnytkään sitä pitkään aikaan."
"No olimmehan me yhessä vaiheessa ystäviä.. Emmekö olleetkin? Ja sitä paitsi nyt, kun sitä yhtä hiirenaivoa ei näy niin voin jutellakin sinulle", kolli selitti. Taivashalla tuhahti uskomatta korviaan. Tämäkö oli ainut syy miksi kolli oli tullut juttelemaan hänelle? Soturi halusi taas haukkua Liekkitaivasta hänelle eikä edes ajatellut, miten juuri ne ilkeät sanat punertavasta soturista häntä satuttivat. Ilmeisesti anteeksipyyntö oli liikaa..
"Enpä tiedä olimmeko me koskaan ystäviä vai emme. Se taisikin loppua aika nopeaan, kun päätit alkaa haukkumaan ja arvostelemaan Liekkitaivasta niin kuin nytkin", hän vastasi kuivasti nousten samalla tassuilleen. Vihreäsilmäinen kissa katsoi häntä tympääntyneenä.
"Et voi olla tosissasi Taivashalla!" kolli puuskahti,
"Millon oikein aiot luopua sen hiirenaivon suojelemisesta? Juuri tämän takia sinulle ei voi puhua, kun ainoa asia mistä jaksat puhua on Liekkitaivas. Välillä tuntuukin, ettei elämäsi koostu muustakaan kuin siitä hiirenläjästä."
"Ja juuri tämän takia sinulla ei olekkaan ystäviä", Taivashalla murahti takaisin. Hän tuijotti murhaavasti vieressään olevaa kissaa, jonka vielä monia kuita sitten oli luokitellut ystäväkseen.
"Jos et aina ajattelisi vain itseäsi, voisi sinun kanssasi puhua kuin normaalin kissan kanssa. Liekkitaivas ja minä olemme ystäviä ja vaikket sitä hyväksyisi, se ei tule millään tavalla muuttumaan", hän sanoi raivostuneena. Hän loi toiselle ärsyyntyneen katseen ennen kuin hypähti tassuilleen ja palasi takaisin aukiolle.

"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuisketassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi katsoen harmaavalkoista oppilasta. Koko klaani oli kokoontunut kuuntelemaan kuinka Sulkatähti oli nimittämässä Taivashallan oppilasta soturiksi. Soturittaresta puheenollen, hän istui melkein eturivissä ja katsoi oppilastaan ylpeillä silmillään hymy kasvoillaan. Hän oli niin iloinen, että Kuisketassusta vihdoin tulisi soturi. Olihan naaras hänen ensimmäinen oppilaansa koskaan!
"Lupaan!" oppilas lupasi kovaan ääneen ja katsoi päällikköään takaisin varmalla katseellaan. Taivashalla hymähti huvittuneena. Hän muisteli kuinka hänestä oltiin tehty soturi ja kuinka innostunut hän oli ollut. Sinä päivänä hän ei ollut miltein pysynyt paikoillaan.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kuisketassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuiskevirtana. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja nokkeluuttasi, ja hyväksymme sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi", Sulkatähti naukui ja lopetettuaan lauseensa hän laskeutui uuden soturittaren luokse ja kosketti tämän päälakea. Kuiskevirta nuolaisi päällikön lapaa lähes säihkyvin silmin. Taivashalla ei pystynyt olemaan hymyilemättä leveästi. Hänen oppilastaan oli juuri tullut soturi!
"Kuiskevirta! Kuiskevirta! Kuiskevirta!" koko klaani puhkesi onnitteluhuutoihin, mihin Taivashalla lähti kovaan ääneen mukaan. Hän antoi äänensä koventua muiden huutojen ylle ja samalla latsoi entistä oppilastaan suoraan silmiin ja loi tälle mitä lempeimmän katseensa, minkä vain pystyi. Kuiskevirta katsoi takaisin kasvot isoon hymyyn muovantuneina.

”Missä emo on?”, Tulipentu kysyi kollilta joka kantoi häntä. ”Oletko sinä isä?”. Ehkä oppilaan kokoinen kolli katsoi häntä tiukasti. ”Ehkä olen ehkä en”. Kollin tiukkuus häiritsi häntä. ”Eikö emo tule mu-”, Tulipentu maukui hätäisesti mutta valkomusta kolli keskeytti hänet. ”Emo ei pidä sinusta!”. *Eikö emo pidä minusta* Häneen iski kostonjano joka ravisteli Tulipennun kehoa. *Jos hän ei pidä minusta, tapan hänet*, hän vannoi mielessään.

”Nyt ollaan perillä”, Mustatassu, se valkotäplikäs kolli naukui. Mustassu oli kertonut nimensä matkalla. Tulipentu oli innoissaan. *Täällä on varmasti muitakin jotka haluavat kostaa*, hän ajatteli tyytyväisenä. ”Hei! Minä olen Raivopentu”, maukui ääni hänen vieressään. Tulipentu katsahti vuoteeseen. *Tästä ei hyvä seuraa* Vähitellen hän kuitenkin nukahti kylmään sammalvuoteeseen.

”Leikitäänkö tappohippaa?”, Raivopentu kysäisi ohimennen. ”Mitä on tappohippa?”, Tulipentu kysyi ihmeissään. ”Leikkitappelua”, Raivopentu vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää. ”Hyvä on!”, Tulipentu huudahti. Tästä voisi saada hyviä tappoliikkeitä. He kierivät ja pyörivät. Lopulta Tulipennun onnistui kynsiä Raivopennun kuonoon vertavuotavat haavat. Raivopentu marisi jotain astellessaan parantajan pesään. ”Mikä klaani tämä on”, hän kysyi kissalta joka asteli ohi. ”Luuklaani. Ja minä olen Tappotaisto”, kolli raivoa uhkuvalla äänellä. ”Varjeleeko Tähtiklaani meitä?”, Tulipentu kysyi uudestaan. ”Te pennunhömppänät ette tajua mitään”, Tappotaisto maukui melkein huutaen. ”Meitä varjelee Pimeyden Metsä” *Mikä ihmeen Pimeyden Metsä?*, Tulipentu ajatteli mielessään. Hän työnsi ajatuksen syrjään. ”Raivopentu, leikitäänkö taas tappohippaa?”

Leikin tiimellyksessä aika kului kuin siivillä. ”Tuoresaalista!”, Raivopentu yhtäkkiä maukui. ”Nyt syömään!”
He arvuuttelivat miltä reviiriltä mikäkin riista oli. Raivopentu oli loistava. Hän voitti kilvan.

Uuden illan saapuessa Tulipentu oli aivan naatti. Häntä nolotti vielä enemmän kun hän juoksi soturien pesään eikä pentutarhaan. Lopulta hän nukahti.

”Pian ollaan alhaalla!”, Kurkipentu huudahti tovereilleen. ”Hiljempaa! Joku voi kuulla”, Tuhkapentu sihahti hänelle. ”Jos meille käy jotain kerron että se oli teidän idea”, Pikkupentu liittyi keskusteluun. He kävelivät alaspäin. *Pikkupentu syyttää siitä itseään*, Kurkipentu ajatteli närkästyneenä. *Tosinnhän luulee että olemme parempia. Mutta niin me olemme*

”Voidaanko jo kääntyä takaisin?”, Pikkupentu kysyi hiljaa. ”Kotkanaivo!”, Kurkipentu sähähti yhdessä Tuhkapennun kanssa. ”Sinä voit lähteä jos haluat mutta minä haluan saalista”, hän naukui Pikkupennulle. ”Kuule, mitä jos juostaisiin tuonne kivelle kilpaa?”, Valkoinen kolli ehdotti muille. ”Joo! Hyvä idea!”, Tuhkapentu huudahti. ”Nyt!”, hän huudahti ja ponkaisi vauhtiin. He juoksivat, mutta kun Tuhkapentu jarrutti ja kaatui, Kurkipentu ei voinut pysähtyä vaan luikui vuorenreunalta alas. ”Apuaaa!”, Kurkipentu huusi vaikka tiesi ettei siitä olisi mitään apua. Hän vajosi syvyyteen kuullessaan Tuhkapennun epätoivoisen äänen.

Kurkipentu räpäytti silmiään. ”Kuka sinä olet?”, hän kysyi kissalta jolla oli tähtinen turkki. ”Minä olen Kirkastähti, isäsi entinen kumppani. Tässä-”, hän viittoi kahta muuta kissaa. ”on Tulvatuuli ja Lummekukka” Kurkipentu ravisti päätään. ”Eikai ole minun aikani liittyä Tähtiklaaniin”, hän kysyi kääntäen päätään. ”Ei pikkuinen. Ei ole. Olen tullut kertomaan sinulle-”, Kirkastähti vaikeni hetkeksi. ”että olet syntynyt uudestaan. Entinen Kurkikaula, oli hieno soturi. Mutta sitten, onnettomuus, iso onnettomuus. Kurkikaula kuoli, koska oli vartioinut kumppaniaan synnytyksessä”, hän vaikeni uudestaan. ”Me olemme tulleet kertomaan tämän”, Lummekukka maukui hiljaa. ”Älä koskaan ota kumppania vaikka kuinka rakastaisit. Sinun kohtalosi on olla suuri soturi, eikä se onnistu kumppanin kanssa”. *Enkö saa koskaan pentuja. Ei koskaan yhteisiä saalistusretkiä kumppanin kanssa. Ei yhtään*, hän sähähti ajatellessaan tätä. ”Mene nyt pikkuinen”, Tulvatuuli naukui hyvin hiljaa. ”Me varjeleminen sinua”

”Kurkipentu! Hän heräsi”. Kuka huusi? Kurkipentu ravisteli itseään. Hän tunsi ettei voinut liikuttaa toista käpälää. ”Kurkipentu, älä huoli. Se on vain murtunut”, Taivaslilja naukui. ”Kenen hiirenaivoinen ajatus oli lähteä leiristä?” Kurkipentu ei kuullut sillä hän oli simahtanut täysin.

”Lumihäntä, ne makuualuset ovat kyllä puhtaat”, Kielopuro narisi Lumihännälle. *Pidä huoli omista asioistasi. Minulla on muuta tekemistä*, hän tuumi. ”Vahtisitko pentuja hetken aikaa, Kielopuro?” Naaras nyökkäytti vastaukseksi. *Minun täytyy käydä katsomassa onko Tiikerikuu rajalla* Hän tassutti aukion poikki. ”Toivottavasti et taas saa pentuja Kuutamoklaanin rajalla”, Henkitassu vitsaili. Henkitassun mestari katsahti oppilaaseen vihaisena. ”Älä tee enää koskaan noin” Lumihäntää huvitti. Hän asteli sisäänkäynnille.

Raikas tuuli vilvoitti mukavasti. Lumihäntä tunsi olevansa vapaa. Hän oli istunut monta kuuta pentutarhassa. Hän kuuli rapinaa. ”Hiiri!”, hän sihahti. Lumihäntä hyökkäsi kimppuun. Hän puraisi hiiren kuoliaaksi. Lumihäntä jatkoi eteenpäin. Maa vaihtui vähitellen Kuutamoklaanilaisille sopivaksi. Lopulta oltiin rajalla. ”Tunkeilia!” Lumihäntä käännähti äkisti. Siinä seisoi Kuisketassu, Kuutamoklaanilainen oppilas. ”Niin, mitä sinä teet täällä?” Siinä oli Lehmusvarjo. Naaraan vieressä seisoi Sammalpuro. ”Lähde heti pois” Lumihäntä hätkähti kuullessaan äänessä epävarmuutta. ”Minä lähden kun huvittaa”, hän sihisi. ”Luuletko että emme taistelisi”, Sammalpuro iski takaisin. ”Mitä täällä tapahtuu?” Kaikki hätkähtivät uutta ääntä. Kukkulan laella seisoi Varistähti. ”Lumihäntä, sinä voit lähteä” Lumihäntä mulkoili päällikköä kun kuuli tämän nau’un. Hän kuitenkin vain lähti pois. *Ei kai tuossa mikään auta*

Leirissä kaikki kuiskailivat. Lumihäntä oli liian väsynyt. Hän rojahti vuoteeseen ja nukahti.

-Sarapentu, päästä irti hännästäni. Emo naukaisi uneliaasti.

-Mutta kun ei ole mitään tekemistä! Sirkutin emon korvaan hyvin hiljaa.

-Mene leikkimään Aurinkopennun kanssa. Sinisilmäinen emo kehräsi nyt jo pirteämmin.

-Hän nukkuu! Muistutin äänekkäästi.

-Ei nuku enää senkin varpusaivo! Kuului Aurinkopennun ärtynyt naukaisu takaani.

Aurinkopentu hyppäsi tömähtäen päälleni ja murisi leikkisästi.

-Hiljaa nyt! Herätätte Kaunokirjon, Tuhkapennun, Pikkupennun ja Kurkipennun. Emo hyssytteli ja heilautti korviaan.

Tuiskuturkki laski päänsä takaisin lämpimälle sammalpedille ja hänen hengityksensä muuttui hetken kuluttua tasaiseksi tuhinaksi.

-Mennään aukiolle. Aurinkopentu naukaisi hiljaa.

-Mutta, entä jos Tuiskuturkki huolestuu kun emme ole pentutarhassa? Sirkutin hätäisesti.

-Mennään nyt vain ja tuskin Tuiskuturkki edes huomaa kun olemme poissa! Aurinkopentu tuhahti pyöräytellen meripihkanvärisiä silmiään.

-Tai sitten sinua pelottaa mennä ilman emoa! Apua! Apua! Emo missä olet?Aurinkopentu härnäsi.

-En varmasti pelota! Voin mennä vaikka edellä! Naukaisin itsevarmasti takaisin.

Lähdin tassuttelemaan kivistä tunnelia pitkin ja kuulin kuinka Aurinkopentu liu’utti käpäliään kivisellä lattialla kuin vaanisi saalista. Aurinko oli värjännyt taivaan punertavaksi kun kurkistin ulos pimeästä kiviluolasta ja räpsäytin silmiäni kirkkaassa valossa.

-Voi miten kaunista! Kehräsin itsekseni katsellessani maisemaa.

Aurinkopentu loikki aukiolla pienen sammalpallon perässä. Hän huitaisi sammaleen ilmaan ja teki pienen loikan itse perässä.

-Sinä kapinen kirppukasa! Hän huudahti kun sai vihreän sammaleen vihdoin kiinni.

Loikkasin sähähtäen leikkisästi Aurinkopennun eteen ja tuuppasin tämän pois sammaleen päältä.

-Nyt tämä varpunen on Nummiklaanin saalista sinä Vuoristoklaanin kissa!

Aurinkopentu loikkasi muristen kohti minua, mutta väistin nopella hypyllä. Nousin niin korkealle että pääsin oranssin veljeni ylitse. Lakeuduin huterasti maahan menettäen tasapainoni. Nousin pikaisesti takaisin tassuileni.

-Hei! Epäreilua! Kuului Aurinkopennun ääni takaani.

Käännyin taaksepäin ja näin kuinka Kurkipentu oli loikannut Aurinkopennun päälle ja läpsi häntä puhtaan valkoisilla pienillä tassuillaan.

-Nummiklaani on aina varautuneena! Kurkipentu naukaisi haastavasti leikkisä pilke vihreissä silmissään.

-Niin on Vuoristoklaaanikin! Hihkaisi Ruusupentu harvinaisen leikkisästi pitkät viikset innostuksesta väristen.

Ruusupentu tonäisi Kurkipennun pois Aurinkopennun päältä ja he naukuivat voitonriemuisesti.

-Mikä mekkala täällä on? Aaltotähti naukaisi huvittunut pilke keltaisissa silmissään.

-Anteeksi Aaltotähti! Sanoin pahoittelevasti ja räpsäytin enkelimäisesti vihreitä silmiäni.

-Menkäähän takaisin pentutarhaan, puolet klaanista on jo hereillä! Aaltotähti kehräsi huvittuneesti.

-Hyvä on! Naukaisimme kuorossa.

Hipsin takaisin pentutarhaan jossa Tuiskuturkki ja Kirjokarva olivat heräilemässä muista puhumattakaan. Pikkupentu vääntyi ylös pedistä sammaleen peitossa.

-Taisi olla huono yö Pikkupentu? Utelin kehräten.

-Kyllä.... kai. Musta naaras suki turkkiaan ja vastasi iloisesti

*Pikkupentu on mahtava, hänestä tulee varmasti hieno soturi* Ajattelin myöntävästi.

Läpsin sammalia kärsimättömästi mustilla käpälilläni.

-Missä Jänisloikka on? Kysyin Tuiskuturkilta joka nuoli vimmatusti vääntelehtivän Ruusupennun päätä.

-Aamupartiossa. Emo vastasi nuolaisujen välistä.

Pikkupentu vipelsi luiskahdellen tunelia ylöspäin perässään Kurkipentu ja Tuhkapentu.

-Odottakaa! Naukaisin pesätoverieni perään ja yritin hurjasti juosta eteenpäin mutta sotkeuduin sammaliin ja kaaduin naamalleni.

-Käpälään sattui! Vinguin valkoiselle kuningattarelle.

-Voi kultaseni, mennään Huurrekukan luo! Emo hössötti ja nappasi kiinni niskanahastani.

Läpsin Tuiskuturkkia lapaan ja vikisin ärtyneesti. Tuiskuturkki kiidätti minut leirin läpi kaataen Ampiaispiston kyljelleen.

-Anteeksi! Naukaisin emon puolesta samalla kun Tuiskuturkki kiidätti minut parantajanpesän kitkerään yrtintuoksuun.

-Mitä tapahtui? Huurrekukka kysyi.

-Sarapentu loukkasi käpälänsä! Tuiskuturkki naukui ja laski minut maahan tutkittavaksi. Ojensin käpäläni kuuliaisesti Huurrekukalle joka huusi:

-Taivastassu! Toisitko pari unikonsiementä?

-Selvä! Kuului parantajaoppilaan ääni yrttivarastoilta. Pian Valkoturkkinen opppilas pelmahti pari unikonsiementä mukanaan.

-Sarapentu, syö nämä niin olo tulee paremmaksi. Huurrekukka työnsi käpällään unikonsiemeniä minua kohti ja lipaisen ne vastahakoisesti suuhuni.

-Hyi! Yökkäilin inhosta väristen.

-Voinko nyt mennä leikkimään? Mumisin emolle kun tassutimme ulos pesästä.

-Et! Huurrekukka sanoi että jalan pitää antaa levätä ja hän tulee antamaann lisää unikon siemeniä! Emo räpäytti sinisiä silmiään ja nuolaisi päätäni pari kertaa.

(Tällä kertaa aloitustarina oli lyhyempi)

Henkipentu nukkui pentutarhassa. Oli vasta todella aikainen aamu, eikä juuri kukaan ollut hereillä, paitsi Henkipennun ympärillä pyörivät Valkopentu ja Kaislapentu, jotka keskeyttivät kollin makeat unet.
-Älkää häiritkö! kolli tiuskaisi ärtyneenä ja käänsi kylkeään. Häntä väsytti, eikä ihme: eilen hän oli nimittäin leikkinyt koko päivän.
-Höh, etkö muista? Tänään sinä pääset oppilaaksi ja jätät meidät kahden tänne tylsään pentutarhaan, Kaislapentu muistutti ja hänen siskonsa nyökytti villisti.
Oppilaaksi? Hän?
Nyt Henkipentua ei enää unettanut. Hän pomppasi jaloilleen, jonka ansiosta Kielopuro heräsi.
-Mitä te taas touhuatte? Menkää ulos leikkimään, niin minä ja Lumihäntä saamme hetken levätä, hän sanoi. Yleensä vanha naaras ei ollut niin ilkeä, mutta häntä varmasti ärsytti aikainen herätys. Kolmikko pyyteli anteeksi ja poistui pentutarhasta.
-Mitä tehdään? Minulla on tylsää, Kaislapentu sanoi tylsistyneenä.
-Leikitään, että me olemme Henkiklaani ja minä olen sen päällikkö! Henkipentu ehdotti.
-Höh, mieluummin minä olen päällikkö ja klaanin nimi on Kaislaklaani, Kaislapentu vänkäsi.
-Tai sitten yritätte leikkiä hiukan hiljempaa, eikö niin? Kaikki heräävät, joku totesi, keskeyttäen pentujen kinastelun.
-Anteeksi, Lumihäntä, me vain… Valkopentu aloitti. Lumihäntä vaiensi hänet katseellaan.
-Te kaksi tulette vielä nukkumaan. Ja luulen, että sinunkin olisi hyvä tulla sisään, naaras sanoi ja tarkoitti viimeisen lauseen Henkipennulle. Hän huomasi, että Kielopuron ja Lumihännän neuvot olivat ihan erilaisia.
Henkipentu lähti mukaan, että muille kahdelle ei tulisi niin huono mieli. Kolli itse kävi makuulle omaan vuoteeseensa ja sulki silmänsä. Hän nukahti hetkessä, muistamatta, että hänestä tulisi kohta oppilas.

-Henkipentu, aika nousta, kuului Kielopuron ääni. Henkitassu nousi ylös ja muisti taas, mitä tänään tapahtuisi.
Henkipentu nousi ja sai heti kunnon sukimiskäsittelyn. Hän itseasiassa piti siitä, eikä olisi halunnut kuningattaren lopettavan. Mutta kohta aukiolla kiiri kuuluva ääni:
-Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!
Nyt se tapahtui! Henkipentu loikki Kielopuron ja Lumihännän välissä kohti päällikön pesää. Kolmikko istahti kohtaan, josta kuuli ja näki hyvin. Valkopentu ja Kaislapentu seurasivat perässä. Kun kaikki olivat koolla, aloitti Ututähti puhumaan:
-Henkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Henkitassu. Mestariksesi tulee Aamutäplä.
Henkipentu vilkuili ympärilleen. Hän ei tuntenut tätä Aamutäplää, mutta hoksasi naaraan, kun tämä tuli häntä kohti. Aamutäplä oli keltasilmäinen, kermanvärinen ja solakka. Kun hän tuli lähemmäs Henkitassua, hän huomasi naaraan olevan sekä iloinen, että hämmästynyt. Nyt Ututähti puhutteli häntä:
-Aamutäplä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi sinnikäs ja uskollinen ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.
-Lupaan olla hyvä mestari, Aamutäplä lupasi ja Ututähti nyökkäsi hyväksyvästi.
Aamutäplä tuli lähemmäs Henkitassua. Keltaiset silmät katsoivat vihreisiin, kun he koskettivat neniä. Molempien silmät tuikkivat innostuneesti, kun klaani puhkesi huutamaan:
-Henkitassu! Henkitassu!
Nyt se oli tapahtunut: Henkitassu oli päässyt oppilaaksi ja saanut varmasti mahtavan mestarin.

(Näin nyt alko :D)

Valo tunkeutui silmäluomiini eikä himmentynyt ollenkaan, kun käänsin kylkeä. Tuntui kuin aurinko ja sen häikäisevä valo olisi ollut joka puolella, minne päädyinkin kääntymään. Murahtaen ummistin silmiäni ja siristelin niitä väsyneenä.
“Sinä se sitten jaksat pyöriä unissasi”, Syreenikukan ääni keskeytti ärsyyntyneet mietteeni ja sai katseeni kääntymään häneen. Mustaturkkinen naaras katseli minua vastakkaiselta puolelta pesää huvittuneen oloisena. Katselin hetken aikaa häntä mykistyneenä ennen kuin tuhahtaen nousin ylös ja pudistelin turkkiani.
“Olen joutunut viime päivinä juoksemaan rakkaasi perässä, joten kaipa se tulee uniinkin asti”, vastasin hänelle tympääntyneenä ja askelsin kohti pesän suuaukkoa. Kuulin kuinka Syreenikukka nousi ylös ja loikki perääni.
“Lehmusvarjo!” hän sihahti ja nopeasti olikin jo pujahtanut eteeni ja seisoi suuaukon edessä tukkien tieni. Nostin katseeni hänen silmiinsä ja katselin naarasta toinen kulmakarva toista hieman ylempänä. Mikäköhän hänellä nyt oli? Ei hän monesti juossutkaan estämään minua tekemisissäni enkä ollut oikein varma tykkäsinkö siitä, että hän seisoi edessäni eikä päästänyt jatkamaan matkaa. Siristin silmiäni hänelle.
“No mikä saa sinut estämään minua menemästä?” kysyin ivallisena samalla, kun tutkailin mustaa naarasta, joka loi minulle pistelevän katseen.
“Pilvipyrstö ei ole mikään rakas minulle!” hän sihahti hampaidensa välistä ja katseli minua kuin olisi halunnut seuraavaksi tappaa. Naaras huiskautti häntäänsä.
“Sinuna pitäisin kuononi kiinni enkä noin vain huutelisi siitä kaikkien edessä.”
“En se minä ole, joka on juuri aiheuttamassa tilannetta. Sinähän se tässä olet, joka huutaa ja saa sen takia huomiota”, sanoin. Pyrin pitämään kasvoni vakavana, vaikka olisinkin halunnut virnistää. Syreenikukan silmät hieman viiruuntuivat, mutta hän lopulta väisti sivuun päästäen minut kulkemaan ohitseen.
“Varo vain tai löydät itsesi kuolleena puron pohjalta”, hän sihahti varoittavasti ja, kun käännyin katsomaan häntä, naaras oli jo kerennyt kääntymään ja lähtemään pois luotani. Katselin hänen peräänsä ihmeissäni.
*Kuolleena puron pohjalta?* toisin mielessäni, kun katselin soturittaren menoa. No olisi varmasti sekin parempi kuin vanhemman soturin asioiden perässä juokseminen. Pyörittelin silmiäni ja lähdin kulkemaan kohti Piikkiraitaa, joka istui lähellä tuoresaaliskasaa. Isokokoinen kolli istui huonossa ryhdissä ja oli keskittänyt katseensa maahan. Kurtistin hieman kulmiani, kun hän siirteli etutassuaan ja kynnet ulkona siirteli havunneulasia.
“Hei Piikkiraita”, naukaisin varovaisesti ja saadessani kollin tuiman katseen, kumarsin hieman. En pitänyt siitä, että tunsin olevani aina todella pieni vanhemman kollin katseen alla, vaikka olimmekin melkein samankokoisia ja olisin voinut helposti, jopa voittaa hänet. Silti aina tuntui todella vaivaannuttavalta puhua ja olla kollin seurassa.
“Lehmusvarjo”, hän naukaisi takaisin ja katsoi minua meripihkaisilla silmillään väsyneen oloisena. Jokin hänessä näytti oudolta.. Annoin katseeni kiertää hänen uupuneilla kasvoillaan, mitä tähditti sumeat silmät, turkilla joka oli sekaisin eikä näyttänyt siltä, että siitä oltaisiin pidetty huolta ja tassuihin, joiden kynnet oltiin vedetty ulos ja raapivat maanpintaa ja jättivät siihen kaikenlaisia juovia ja kuvioita.
“Onko sinulla kaikki kunnossa?” kysyin hiljaa varautuneena saamaan kollin kimppuuni. En tiennyt edes miksi minua kiinnosti oliko hän kunnossa vai ei, mutta jokin pakotti minut kysymään. Ehkä vain halusin olla hyvä klaanitoveri?
“Miksei minulla olisi?” kolli pukahti saaden kehoni hieman säpsähtämään.
“E-en tiedä, ajattelin vain kysyä”, nau’uin takaisin lähes äänettömästi. Piikkiraita katsoi minua jonkin aikaa vihastuneena ennen kuin pudisteli päätään ja nousi seisomaan. Otin varuikseni askeleen taaemmas enkä voinut mitään jännittyneille lihaksilleni, kun seurasin tarkkaavaisesti hänen liikkeitään. Piikkiraita oli juuri sellainen kissa, joka voisi helposti hyökätä klaanitoverinsa kimppuun eikä edes sen jälkeen näyttäisi minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi pahoillaan. Tai ainakin sellaisen kuvan olin hänestä saanut.
“Olet viime päivinä ollut selvästi enemmän siskoni kanssa kuin ennen”, hän yllättäen sanoi. Kavahdin hieman kauemmas hänestä uudelleen. En osannut tulkita kollin äänensävyä tarkoittiko se hyvää vai pahaa.
“Se on totta”, vastasin nielaisten osaamatta valehdella. Kohtasin kollin katseen.
“Miksi ihmeessä? Ette te ennen olleet läheisiä ja nyt yhtäkkiä olette”, Piikkiraita sanoi hymähtäen,
“Eikä sinun tarvitse säpsyä kuin pelästynyt pikku pentu, olen vain utelias.”
“Me olemme vain ystäviä, tai no niin minä sen olettaisin olevan. Emme me kauhean läheisiä ole, mutta sen verran, että voimme jutella niitä näitä”, selitin vaaleanharmaalle soturille, joka nyökytteli sanoilleni ja tassutteli sitten rauhallisesti luokseni.
“No sehän on kiva, hän ei useasti ole ystävä kenellekään. Mutta mitä sanoisit, jos menisimme pienelle kävelylle ja saalistaisimme siinä samalla?”
“Kyllä se käy”, sanoin ja lähdin kollin rinnalla kulkemaan kohti metsää.

Istuin paikoillani katsellen kuinka lumi satoi hiljalleen maata kohden. Näky oli lumoava, valkoiset lumihiutaleet satoivat maahan ja värjäsivät maanpinnan vaaleaksi. Vaikkei lunta ollutkaan paljon, sen pinnalla näkyi silti kissojen tassujen jäljet, jotka risteilivät keskenään. Väräyttäen korviani käänsin huomioni kohti pentutarhaa, jonka edustalla Leijonapentu ja Hiljaisuuspentu ihailivat lunta niin kuin minä. Hiljaisuuspennun siniharmaa turkki alkoi pikkuhiljaa täyttymään lumihiutaleista ja naaras hieman ravisti päätään, kun tunsi hiutaleen laskeutuvan kuonolleen. Leijonapentu sen sijaan virnisti huvittuneena siskolleen ja rymähti maahan selälleen ja kurkotteli kohti taivasta. Nopeasti myös pikimustan kollin turkki alkoi muistuttamaan enemmän valkoista kuin mustaa. Hymähtäen siirsin katseeni pois melkein kuusikuisista pennuista ja pudistelin päätäni. Miksi edes olin jäänyt katsomaan pentuja? Nehän olivat vain pentuja. Ehkä toivoin, että minusta tulisi jommankumman mestari, kun heidät nimitettäisiin oppilaiksi.
Kuulin askeleiden lähestyvän ja sivusilmällä sain nopeasti selvitettyä, että Syreenikukka lähestyi minua nopeilla askeleillaan. Pyöräytin silmiäni. Taasko hän tuli jauhamaan Pilvipyrstöstä, joka oli niin huisin mahtava? Se kollihan oli vain muutaman kuun vanhempi kuin Syreenikukka ja silti hän oli ihan hullaantunut siitä hiirenaivosta.
“Mitäs murusellesi kuuluu? Onko hän mennyt jo tapaamaan sitä toisen klaanin kumppaniaan?” Käänsin katseeni naaraaseen ja katsoin häntä ivallinen ilme kasvoillani, kun hän oli päässyt luokseni. Mustan naaraan kasvoille levisi ärtynyt ilme, kun hän kuuli sanottavani.
“Niin kuin jo aamulla sanoinkin, hän ei ole mikään rakas tai muru”, naaras ärähti takaisin ja istahti aloilleen. Pyörittelin silmiäni hänelle.
“No siltä se vaikuttaa. Onko sinulla jonkinlainen pakkomielle hänestä, kun sinun on jopa värvättävä minut kanssasi vakoilemaan häntä?” kysyin tuhahtaen tylsistyneenä.
“Ei sinun mikään pakko ole minua auttaa ja itsehän sinä sitä ehdotit”, Syreenikukka naukui hymähtäen, “Vai oletko menettämässä muistisi?”
“No en ole!” tuhahdin ja heitin mulkaisun vierelläni istuvalle soturittarelle.
“Siinä tapauksessa autat minua, kun itse sitä ehdotitkin”, hän totesi.
“Juurihan sinä sanoit, ettei minun ole pakko auttaa”, älähdin hämmentyneenä ja yritin saada toisen katseesta kiinni. Syreenikukka käänsi lopulta katseensa kokonaan minuun ja pystyin katsomaan häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli vakava eikä sitä saanut millään muutettua huvittuneeksi. Tahtomattakin hieman painuin pienemmäksi ja laskin katseeni tassuihini. Huomasin alkavani siirtelemään tassujani samanlailla kuin Piikkiraita muutama päivä sitten.
“Sinulla ei ole enää valinnanvaraa. Yhdessä me selvitämme mitä Pilvipyrstö tekee, onko selvä?”
“On on..”

//Tää on aika tönkkö ja silleen mut tuntuu taas vähän vaikeelta kirjottaa minä -kertojalla, mut eiköhän se siitä pikkuhiljaa sit taas ala luistamaan edes jotenkin :D

”Henkitassu! Henkitassu! Henkitassu!”, hän ulvoi kohti taivasta. Sen jälkeen Kaislapentu tassutti kohti Henkitassua. ”Kiva, että olet oppilas”, hän naukaisi. ”Ei hätää, kyllä sinustakin vielä tulee, aikanaan”, Henkitassu maukaisi hiljaa. Valkopentu loikki paikalle ja huudahti: ”Vau! Olet nyt oppilas!” Lumihäntä ja Kielopuro nousivat aukion laidalta. Sillä aikaa ehdin naukaista ilkikurisesti, mutta ystävällisesti: ”Miltä nyt tuntuu,kun sait kauhean Aamutäplän. Hän on tosi ilkeä” Aamutäplä oli kuullut ja juoksi heitä kohti. ”Ei hän ole ilkeä. Vain vähän äkkipikainen”, Henkitassu maukui nopeasti, ja puhui Aamutäplälle. Hän näytti onnistuvan sillä he pelmahtivat pois. ”Tylsää! Nyt joutuu leikkiä tyhmien lehti-”, hän keskeytti lauseensa kun taivaalta alkoi tipahdella valkoisia juttuja. ”Mitä tämä on!”, hän huudahti peloissanan. ”Syntyykö sieltä Luuklaanilaisia?” Emo katsahti häneen ”Ei, se on lunta”, hän maukui hilpeästi. ”Ai lunta? Niinkuin Lumihäntä?”

Myöhemmin he painivat ympäri leiriä. Yhtäkkiä Kaislapennulle tuli nälkä. Hän jolkotti pentutarhaan, ja istahti vuoteelle. Hän hamuili maitoa emon vatsasta, mutta emo työnsi hänet pois. ”Minä haluan maitoa!”, hän ulvoi. ”Nyt olet niin vanha että saat syödää tuoresaalista”, emo maukui. ”Joo!”, hän huudahti.

//Jatkan myöhemmin