Lumihäntä istahti Kuutamoklaanin rajalle. Hän tavallaan toivoi että olisi nähnyt Tiikerikuun. Kuin tilauksesta kolli pujahti hetken päästä puskasta. ”Lumihäntä!”,Tiikerikuu tervehti. ”Mitä sinä täällä teet?”. Yhtäkkiä Lumihäntä tunsi äkillisen kivun ja pysähtyi. *Ei se varmaan mitään vakavaa ole*, Lumihäntä mutisi mielessään. Pienet kouristuksia esiintyi vähän väliä ja Lumihäntä hätääntyi. *Älä ole huolissasi*, Lumihäntä jankkasi mielessään. ”Nojaa minuun”. Lumihäntä hätkähti kuullessaan Tiikerikuun äänen. Lumihäntä nojasi kollin lapaan ja he tassuttivat leiriin.

Tiikerikuu näytti rättiväsyneeltä. Yöturkki riensi paikalle Kylmätassu tiukasti perässään. ”Lumihäntä, pentutarhaan!”, Yöturkki huudahti. Pentutarhassa oli hämärää. Lumihäntä asettui makuulleen ja otti Kielopuron käpälästä kiinni. ”Ponnista!”, Kielopuro kannusti. Ensimmäinen pentu pääsi pian maailmaan. ”Kolli!”, Kylmätassu huusi nuolaisujen välistä. Sammalvuoteella oli pieni veriläikkä. ”Hmmm?”, Yöturkki mutisi. Seuraava pentu oli naaras. Lumihäntä vaikersi. Tiikerikuu oli antanut hänelle jo kolmannen risun. Risu raksahti rikki kun kolmas pentu ilmestyi mailmaan. ”Vielä yksi pentu”, Tiikerikuu maukui hiljaa. Se rentoutti Lumihäntää. ”Kolme naarasta ja yksi kolli. Hyvä Lumihäntä!”, Yöturkki huudahti. *Pennuista tulee suuria sotureita*, Lumihäntä ajatteli. ”Hienoa! Tuo kolli voisi olla Tulipentu. Ja hopea naaras saa olla Hopeapentu. Sitten vielä kaksi. Ehkä Kaislapentu ja Valkopentu”, Lumihäntä kuiskasi. ”Pentutarhaan varjoissa Lumihäntä vetäisi pennut itseään vasten. Jokainen hamuili maitoa.

//Kaislapennun ja Tulipennun hakemukset tulee jossain vahessa tänään.

Soratassu heräsi seuraavaan päivään eikä ollut vieläkään päästänyt irti vihan tunteesta, joka kupli hänen rinnassaan. Kiepputassu oli päässyt kokoontumiseen, vaikka naaras oli hyökännyt hänen kimppuunsa! Eikö Aaltotähti ollut kuullut heidän yhteenotostaan vai mikä oli? Ei varmasti päällikkö niin kohtuullinen ollut, että olisi päästänyt kilpikonnakuvioisen naaraan niin helpolla. Ei omien klaanilaisten kimppuun kuulunut hyökätä..
Soratassu kampesi itsensä pystyyn ja käänsi sinertävän katseensa pesän toiseen päähän, missä Kiepputassu nukkui tyytyväisen oloisena. Oppilas oli kietonut häntänsä ympärilleen eikä tuon kasvoja oikein näkynyt, mutta Soratassu pystyi selvästi näkemään pehmeän hymyn hänen kasvoillaan. Valkoruskea naaras päästi suustaan halveksivan sihahduksen ja lähti sitten suunnistamaan kohti pesän suuaukkoa. Hän pujahti ulos pesästä ja katsoi ympärilleen. Oli melko aikainen, mutta monet kissat olivat löytäneet tiensä aukiolla ja pienissä ryhmissä vaihtoivat kieliä ja vain viettivät aikaa keskenään. Soratassu siirsi katsettaan päällikön pesää kohden ja lähti tassuttelemaan sitä kohden. Hän ei todellakaan päästäisi siskoaan tällä kertaa noin vain ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Nytpähän ainakin toinen saisi tuntea nahoissaan, ettei hänen käytöksensä ollut hyväksyttyä.
“Aaltotähti, saanko tulla sisälle?” hän kysyi varovaisesti ja seisahtui pesän suulle odottamaan mustan kollin vastausta.
“Tule vain”, päällikkö naukui vastaukseksi ja huojentuneena hän huokaisi. Hän oli jo hetken epäillyt, ettei kolli haluaisi häntä edes sinne. Hän veti syvään henkeä ennen kuin asteli sisälle hieman hämärään pesään. Hän katseli ihmeissään ympärilleen, hän ei ollut koskaan ollut päällikön pesässä ja pesä näytti aika samanlaiselta kuin muutkin pesät. Vain erona oli tietenkin se, että sammalpetejä oli vain yksi, mikä tietysti kuului Aaltotähdelle.
Hän kohtasi päällikön kysyvän katseen, joka tutkaili häntä kiinnostuneena. Soratassu hieman paransi ryhtiään ja kumarsi hieman kollille ennen kuin istui alas ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille. He olivat itse päällikön kanssa vastakkain ja oppilaasta tuntui, että hänen sydämensä olisi voinut kirjaimellisestä hypähtää ulos hänen rinnastaan. Häntä jännitti puhua Aaltotähdelle varsinkin, kun he olivat siinä vain kahdestaan eikä muiden kissojen joukossa.
“Joten, mistä halusit tulla puhumaan kanssasi Soratassu?” pikimusta soturi kysyi katsellen Soratassua pieni hymy kasvoillaan. Hän huokaisi syvään ja päätti aloittaa. Menkööt sitten syveen tai saveen, ainakin hän oli yrittänyt!
“Asiani koskee Kiepputassua”, hän aloitti saaden kollin korvat hieman värähtämään. Kollin kasvot kuitenkin pysyivät tyynenä ja se pieni hymy pysyi hänen kasvoillaan.
“Pari päivää sitten, ennen kokoontumista olimme metsästämässä ja minä sain aika hyvin saalista. Kiepputassu ei saanut saaliin saalista ja se näytti harmistuttavan häntä, mutta tunsin olevani aika iloinen, koska hän on aina kaikessa paras ja tällä kertaa minä olin ollut häntä parempi. Meidän päästyämme leiriin saatoin hieman irvailla hänelle ja sitten hän hyökkäsi kimppuuni kynnet esillä! En onneksi saanut minkäänlaisia haavoja, mutta se kuitenkin pelästytti minut..”, hän kertoi nielaisten ja tutkiskeli lopetettuaan päällikön kasvoja, jotka olivat muuttuneet lähes kylmiksi. Sitä pientä hymyä ei enää näkynyt hänen kasvoillaan eikä rauhallisesta ja tyynestä ulkokuoresta ollut enää mitään jäljellä. Soratassu katsoi päällikköään hieman säikähtäneenä. Oliko Aaltotähti hänelle vihainen? Entä, jos hän saisi jonkinlaisen rangaistuksen ja Kiepputassu ei?
“Kiitos, kun kerroit tästä minulle, teit aivan oikein”, päällikkö naukui matalalla äänellä ja nousi tassuilleen. Soratassu seurasi päällikön esimerkkiä ja hypähti tassuilleen. Hän seurasi kuinka pikimusta kolli asteli hänen luokseen ja laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja lähti johdattamaan heitä ulos pesästä. Hän seurasi kuuliaisesti ja ulos päästyään ja kääntyi taas Aaltotähden puoleen. Kolli ei sanonut mitään, jatkoi vain kävelemistä ohjaten heidät oppilaiden pesää kohden ja seisahtui sitten aloilleen. Soratassu vilkuili päällikköä ja oppilaiden pesää vuorotellen sydän villisti hyppien. Hänestä tuntui kuin olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan.
“Kiepputassu!” päällikkö kutsui äänekkäästi saaden monien kissojen huomion kiinnittymään häneen ja Aaltotähteen. Soratassu nielaisi, häntä ahdisti tuntea monien kissojen polttavat katseet turkillaan. Hän tunsi kuinka päällikön häntä lähti hänen selkänsä päältä.
Pian kilpikonnakuvioinen oppilas asteli ulos oppilaiden pesästä ja katsoi uneliaan kysyvänä pikimustaa kissaa edessään. Naaraalla näytti kestävän hetken aikaa ennen kuin tuo tajusi tuijottavansa itse päällikköä ja nopeasti hänen ryhtinsä suoristui ja pari kertaa silmiään räpyteltyä, hän myös kumarsi päällikölle.
“Aaltotähti?” Kiepputassu kysyi hämmentyneenä. Naaraan katse liukui häneen ja hetken he katsoivat toisiaan silmiin ennen kuin Kiepputassu taas katsoi Aaltotähteä laajentunein silmin. Ilmeisesti naaras oli ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse, mikä sai Soratassun hieman hengähtämään. Häntä hermostutti niin paljon, että oli vaikeaa olla paikoillaan. Häntäkin nyki paikoillaan levottomana.
“Lienet tietävän miksi kutsuin sinut tänne. Minulla on sinulle asiaa”, kolli naukaisi kolkolla äänensävyllä ja katsoi pistävällä katseellaan oppilasta edessään. Kollin kitkerän katseen alla oleminen sai Kiepputassun hieman kyyristymään alemmas.
“Kuulin juuri Soratassulta, että olit hyökännyt hänen kimppuunsa ilman minkäänlaista syytä kynnet esillä muutama päivä sitten”, Aaltotähti naukui. Kiepputassu siirsi levottoman katseensa Soratassuun, joka katsoi siskoaan takaisin tyynellä ilmeellä. Vaikka häntä hermostuttikin olla tämän jälkeen sisaruksensa kanssa, ei hän voinut nyt näyttää pelokkuuttaan naaraalle. Kiepputassun olisi pakko oppia, ettei kaikkea voinut vain tehdä ilman seuraamuksia eikä Soratassukaan halunnut osoittaa toiselle oppilaalleen, ettei hän koskaan puolustaisi itseään. Hänenhän kasvoilleen ei hypitty.
“Soratassu ivaili minulle eikä hän ole niin viaton, kun sinulle selittää!” Kiepputassu älähti, kun hän katsoi taas päällikköä leimuavin silmin. Soratassu puri hammasta.
“Kuulin kyllä mitä tapahtui, Soratassu kertoi kaiken ja sanoi olleensa hieman ilkeänkin tapainen, mutta ei riitoja tappelemisella selvitetä. Elämä koettelee sinua Kiepputassu etkä sinä voi aina selvittää niitä vain hyppäämällä kynnet edellä ongelmaa kohden. Joskus on osattava vain purra hammasta ja olla välittämättä”, pikimusta kolli kertoi saaden kilpikonnakuvioisen oppilaan korvat hieman luimistumaan, mutta palo hänen silmissään alkoi sammua. Naaras nyökäytti päätään alistuneena. Soratassu katsoi ihmeissään siskoaan, yleensä naaras oli äänessä niin kauan, kun voitti, mutta tällä kertaa hän antoi olla ja alistui. Varmasti Aaltotähden sanoma olikin paljon vakavammin otettava asia naaraalle eikä hän uskaltanut väittää vastaan päällikölle.
“Ymmärrän kyllä.. Anteeksi”, oppilas sano vaimeasti.
“En minä ole se, jolta sinun anteeksi pitää pyytää. Soratassu on se kissa, jolta sinä pyydät anteeksi”, kolli naukui ja huiskautti aavistuksen häntäänsä,
“Ja tekosi takia minun on annettava sinulle rangaistus, jotta muistat tulevaisuudessakin miten toimia oikein. Rangaistuksenasi on se, ettet pääse seuraavaan kokoontumiseen, joudut siivoamaan pentutarhan sammalia ja autat harjoituksiesi lomassa Huurrekukkaa ja Taivastassua. Lehtikato tekee tuloaan nopeasti ja kaikki auttavat käpälät ovat vain avuksi parantajille, koska heidän pitää täyttää varastojaan. Lumen seassa on todella vaikeaa löytää mitään”, päällikkö kertoi katsoessaan Kiepputassua koko ajan silmiin osoittaakseen olevansa tosissaan ja naaras oppilas nyökytteli päätään kollin sanoille ymmärtäväisenä. Aaltotähti kääntyi katsomaan Soratassua ja nyökkäsi hymy kasvoillaan.
“Nyt, kun tämä on saatu selvitettyä, Uskosielu varmasti odottaa sinua. Nähkäämme.”
Kolli loi heille molemmille reippaan katseen ennen kuin lähti tepastelemaan pentutarhaa kohden varmasti nähdäkseen Kaunokirjoa ja heidän kolmea pentuaan, jotka varmasti jo kohta täyttäisivät kuusi kuuta ja pääsisivät oppilaiksi. Soratassu huokaisten siirsi katseensa päällikön pentutarhaan katoavasta hännästä Kiepputassuun, joka oli istahtanut aloilleen ja tuijotteli maata ja tassujaan. Hän hieman luimisti korviaan. Oliko hän sittenkin ollut liian ankara Kiepputassulle? Mistä hän tiesi, mitä sisaruksen elämässä oikein oli ja silti hän oli ollut niin vihainen, että oli mennyt puhumaan Aaltotähdelle tästä koko häslinkistä.
“Soratassu”, kilpikonnakuvioinen oppilas sanoi hiljaisesti saaden hänen katseensa nousemaan hämmästyneenä toiseen. Kiepputassu nosti katsettaan hieman, jotta he pystyivät katsomaan toisiaan silmiin. Hänen silmistään heijastui vahvasti katuva katse.
“Olen pahoillani siitä mitä tapahtui pari päivää sitten.. Olin niin vihainen ja katkera sinulle enkä tiedä mikä minuun oikein meni. Kai minä vain.. olin kateellinen”, naaras naukui alakuloisena. Soratassu katsoi siskoaan ihmeissään. Kiepputassu oli hänelle kateellinen? Ja oli vielä kaiken lisäksi pyytänyt anteeksi niin kuin Aaltotähti oli määrännyt.
“Kateellinen minulle? Miksi?” hän kysyi ihmeissään.
“Koska sinä olet niin hyvä kaikessa.. Tulet kaikkien kanssa toimeen ja varmasti sinulla onkin jo kaikki ystävinäsi.. Minä sen sijaan olen vain yksi hiirenaivo, jota kukaan ei huoli ystäväkseen, koska onnistun vain loukkaamaan muita ja olemaan ilkeä heille”, naaras kertoi huokaisten ja rikkoi heidän katsekontaktin kääntäessään päätään eteenpäin. Soratassu uskoi, että Kiepputassusta oli noloa myöntää tällaiset asiat, kun ei yleensäkään naaras sitä mielellään tehnyt. Mutta eihän tuo ollut totta ollenkaan! Soratassu katsoi siskoaan myötätuntoisena ja hieman hämmästyneenäkin. Ei hän olisi uskonut kuulevansa tuota kaikkea juuri Kiepputassulta. Hän varovaisesti kulki toisen oppilaan luokse ja istahti tämän viereen. Hän kietoi häntänsä siskonsa vierelle ja painautui naarasta vasten ja nuolaisi tämän päälakea.
“En minä kaikkien kanssa tule toimeen eikä minulla ole paljoa ystäviä, muttei se tarkoita ettemme voisi tutustua muihin. Olen enimmäkseen Tikkatassun kanssa enkä muiden, jos se mieltäsi kohentaa”, hän kertoi. Kiepputassu huokaisten laski hieman päätään antaen hänen luvan sukia turkkiaan enemmän. Pieni hymy kasvoillaan Soratassu alkoi sukimaan pitkin vedoin pentuetoverinsa turkkia ja antoi koko kroppansa rentoutua.

Vetäisin pennut lähelleni. Yhtäkkiä huomasin Hopeapennun,heiveröisimsimmän pennun. Nostin pennun, ja vetäisin hänet piiloon. ”Kielopuro, vahtisitko heitä hetken aikaa?”. Odottamatta vastausta Lumihäntä asteli ulos yöhön.

Pöllöt viuhahtelivat ohi ja linnunlaulu kuului korvissa. Lumihäntä hätkähti. Kohta olisi jo aamu. Hän kiikutti Hopeapennun kaksijalkalaan. Siellä oli pesä joka näytti hyvältä. Lumihäntä laski Hopeapennun maahan. ”Olkoon Tähtiklaaniin kanssasi ikuisesti. Hopeapentu tästälähtien sinut tunnetaan Hopeapurona. Tähtiklaani kunnioittaa sinua ja hyväksyy sinut täydeksi kotikisakkisi. Sinua kutsutaan silti Hopeana”, hän kuiskasi pennulleen. Lumihäntä katsoi Hopeaa viimeisen kerran ja juoksi yöhön.

Leirissä hän huusi niin kovaa kuin jaksoi: ”Kak-kaksijalat veivät Ho-Hopeapennun!”. Aukiolta kuului surullisia ulvaisuja. Kielopuro kurkisti pentutarhasta. Naaras viittoi Lumihäntää lähemmäs. Naaras hengitti syvään ja naukaisi: ”Tulipentu, Kaislapentu ja Valkopentu tarvitsevat sinua”. Lumihäntä tiesi sen olevan totta. Hän huokaisi ja asteli pentutarhaan. Valkopennun pää kurkkasi vuoteesta. ”Kaislapentu ei ole vielä avannut silmiään!”, pentu sirkutti. Lumihäntä katsahti pentuun. ”Leiki täällä sisällä Tulipennun kanssa. Kyllä Kaislapentu pian avaa silmänsä”. Lumihäntä vetäisi Kaislapennun viereensä ja pian naaras hamuili maitoa. *Se on niin pieni*, hän ajatteli avuttomana.

//Oli vähän tönkkö mutta piti kirjoittaa Hopean kaksijalkalaan viennistä.

*Emo! Emo*,Kaislapentu melkein huuusi mielessään. ”Älä hätäile”, kuului selvästi kollin ääni. Sitten uni hälveni ja Kaislapentu avasi silmänsä. Hän kuuli emon äänen. Emo vikisi ja murisi. ”Emo, mikä on pentutarha?”, utelen emolta kun kuulin jonkun äänen. Emo käännähti katsomaan. ”Pentutarha on...”. Emo ei vastannut vaan yhtäkkiä ulisi.

Hetken päästä Valkopentu kömpi vuoteeseen. ”Älä huoli-”, Valkopennun lause jäi kesken kun vuoteen ylle kohosi varjo. Siinä oli valkotäplikäs kolli jolla oli siniset silmät. Kolli kaappasi Tulipennun ja juoksi. Mutta emo ei antanut periksi. Hän kamppaili ja viilsi kollia kuonoon mutta kolli oli vahvempi. Kolli katsi niin sanotusta ”suuaukosta” pois. Emo voihki entistä enemmän ja huokaisi. Hän käpertyi viereemme ja lämmitti minua ja Valkopentua. ”Tiedän että Hopeapentu lähti, mutta se ei tarkoita että teidänkin pitäisi lähteä”, Kaislapentu kuuli emon hiljaisen naukaisun.

Päivästä tuli pitkä. Tulipentu oli sentään Kaislapennun veli. Lopulta Kielopuro aloitti tarinan. ”Olipa kerran Puro niminen erakko. Naaras rakasti puroa ja viihtyi siellä. Kerran eräs kolli nimeltä Vuori, saapui purolle. Puro ja Vuori ystävystyivät. Lopulta he saivat pentuja. Toinen pentu sai nimekseen Nummi ja toinen Kuu. Eräänä päivänä neljä kissaa alkoi riidellä pikkuasioista ja he päättivät reviirit. Puro keksi että hän olisi Purotähti. Kukaan muu ei tohtinut käyttö nimeä. Lopulta Kuu alkoi salassa käyttää nimeä Kuutamotähti. Sitten, aurinkoisena päivänä kaikki tapasivat Neljän Virran Tamella. Silloin he kinastelivat ja Kuutamotähti tappoi Purotähden. Hän ylpeili voitollaan mutta Purotähti, hän syntyi uudestaan. Lopulta klaanit jakaantuivat ja kaikki oli hyvin. Mutta sitten Valon lohkon puolella kanjonia, elivät Nummiklaani ja Puroklaani. Pimeyden puolella taas kuutamoklaani ja Vuoristoklaani”. Kielopuro lopetti. ”Kerron myöhemmin loput tarinasta. Nyt te lähdette nukkumaan.

//Taas aika tönkkö mutta piti saada kirjoitettua hyvä tarinanalku.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” Aaltotähden kovaääninen huudahdus kaikui leirissä. Pilvien läpi tunkevat auringonsäteet täplittivät päällikön mustaa turkkia. Kolli näytti siltä kuin hänellä olisi ollut mustakeltainen turkki.
Soratassu säpsähti hereille ja nousi nopeasti tassuilleen. Oli kerennyt menemään ainakin jo kuu siitä, kun hän oli kertonut Aaltotähdelle hänen ja Kiepputassun yhteenotosta ja lopulta hän oli kyllä antanut sisarukselleen anteeksi, kun oli saanut kuulla anteeksipyynnön naaraalta. Hän sukaisi nopeasti sekaista turkkiaan ja käänsi uneliaat silmänsä kohti pesän suuaukkoa, jonka luona Tummatassu seisoi. Nopealla vilkaisulla vanhin oppilas näytti todella innostuneelta ja tuon näytti olevan todella vaikeaa seisoa paikoillaan. Kollin häntä nyki levottomana ja hän vaihtoi painoa tassulta toiselle tasaisin väliajoin. Soratassu katsoi kollia ihmeissään ja vilkaisi vieressään istuvaa Tikkatassua, joka herätteli itseään.
“Miksiköhän Tummatassu on noin innokas?” hän kysyi vilkaisten veljeään, joka juuri nousi tassuilleen ja venytteli yön jälkeisiä kipeitä lihaksiaan.
“Tänään taitaa olla hänen soturi seremoniansa”, Tikkatassu vastasi hymähtäen ja sukaisi rintakarvojaan ja sitten painelikin ulos oppilaiden pesästä ja ohittaessaan Tummatassun, kollin kasvoilla oli huvittunut virne. Soratassu hymähti itsekseen ja loikki pesän suulle ja pujahti myös ulos aukiolla. Hän istuutui lähelle Tummatassua ja käänsi katseensa kolliin.
“Mikä sinua noin paljon hermostuttaa, Tummatassu?” hän kysyi pieni hymy kasvoillaan. Tummaraitainen kissa käänsi katseensa häneen ja hetken katsoi häntä yllättyneenä, kunnes kohauttaen olkapäitään totesi,
“Minäkö hermostunut? Ei mikään hermostuta minua.”
Soratassu naurahti huvittuneena. Tummatassun kasvoilla oli sellainen velmumainen virne. Kaipa kolli yritti vaikuttaa paljon siistimmältä ja urheammalta kuin oikeasti oli. Oli ilmiselvää, että kollia jännitti todella paljon eikä hän varmasti olisi jaksanut odottaa, että pääsisi soturiksi.
Oppilaiden pesältä kuului askeleita ja pian siltä aukiolle tupsahtivat myös Kiepputassu ja Purotassu. Kotkatassu ja kollin sisarukset tulivat viimeisinä ja he loikkivat innoissaan lähemmäs Puhujankiveä kuulemaan päällikön sanottavan. Purotassu seisoi hetken aloillaan ennen kuin loikki Kotkatassun perään. Kiepputassu sen sijaan kulki hänen ja Tummatassun luokse ja käänsi ivailevan katseensa tummaraitaiseen oppilaaseen, joka mulkoili jo valmiiksi kipikonnakuvioista nuorempaa oppilasta. Soratassu katsoi sivusta hieman jännittyneenä.
“Vai, että sinä hiirenaivo pääset soturiksi? Kestipä siinäkin aika kauan”, Kiepputassu vinoili ja katsoi kollia kellertävillä silmillään pistävästi,
“Etkös olekin jo joku 30 kuinen?”
“Pidä sinä ketunläjä suusi kiinni tai revin sinut palasiksi”, Tummatassu vastasi hampaat irvessä. Kiepputassu otti askeleita lähemmäs vanhempaa oppilasta niin lähelle, että he olivat melkein kuonokkain.
“On varmasti todella kurjaa, kun on päällikön oppilas ja silti niin huono, että joutuu odottamaan normaalia kauemmin, että pääsee soturiksi”, kilpikonnakuvioinen naaras härnäsi ja virnisti voittoisasti, kun huomasi kollioppilaan melkein hyökkäävän kimppuunsa.
“Olemme kokoontuneet tänään nimittämään Tummatassun soturiksi! Tummatassu tulisitko tänne?” Aaltotähden kuuluva naukaisu keskeytti kaksikon tiukan katsekontaktin ja levottomat hännät, jotka heilahtelivat vihaisina puolelta toiselle. Tummatassu käänsi vastahakoisena katseensa pois nuoremmasta oppilaasta ja oli lähtemäisillään kohti päällikköä, joka odotti oppilastaan Puhujankivellä, jonka ympärillä muut klaanilaiset odottivat.
“Tämä ei todellakaan jää tähän kirppusäkki”, kolli tuhahti ärtyneenä ja loikki päällikön luokse. Kiepputassu virnisti rehvakkaasti ja asettui istumaan aloilleen ja käänsi katseensa päällikköä kohden ja jäi kuuntelemaan tämän tulevia sanoja. Soratassu katsoi ihmeissään siskoaan ennen kuin päätään pudistellen käänsi myös oman katseensa Aaltotähden suuntaan.
“Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tummatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Aaltotähti kysyi katsellen oppilastaan ylpeä ilme kasvoillaan, minkä pystyi helposti näkemään pitkällekkin. Soratassu seurasi kuinka Tummatassu nosti kuonoaan hieman ylemmäs pöyhkeänä ja varma ääni sanoissaan lupasi. Aaltotähti hymähti ja jatkoi,
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Tummatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Tummavarjona. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
“Tummakajo! Tummakajo! Tummakajo!” klaani alkoi hurraamaan kollin uutta soturinimeä eikä sitä ylpeää ja hieman itserakasta virnettä voinut sivuuttaa kollin kasvoilta, kun hän kääntyi ympäri ottaakseen vastaan onnitteluhuudot. Soratassun ihmeeksi Kiepputassu oli yksi kovaäänisimmistä kissoista, joka hurrasi kollin nimeä. Ja hän oli luullut, ettei Kiepputassu ja Tummavarjo tulleet toimeen ja vihasivat toisiaan.. Ehkei kaikki tosiaan ollut sitä miltä näytti.
Tummavarjo otti virnuillen vastaan kaikkien onnittelut, kun Aaltoätähti ilmoitti, että klaanikokous oli ohi. Kolli asteli rehvastellen takaisin heidän luokseen ja loi katseen Kiepputassuun.
“Älä ikävöi minua, kun en enää nuku teidän kanssanne oppilaiden pesässä”, Tummavarjo hymähti ylimielisesti.
“Olin juuri sanomassa samaa. Älä ikävöi minua, kun nukut yksin sotureiden pesässä”, Kiepputassu naukaisi hymyillen säteilevästi, mikä tuntui saavan mustaraitaisen soturin tuhahtamaan ärsyyntyneenä. Kiepputassu huiskautti häntäänsä virnuillen.
“Noh Pisaraturkki odottaakin minua harjoituksiin. Muista olla ikävöimättä minua liikaa!”
Kiepputassu loi vielä nopean katseen Tummavarjoon ennen kuin loikki tiehensä. Soratassu katsoi ihmeissään sisaruksensa perään. Hän lopulta kääntyi kollin puoleen, joka tuijotti eteenpäin hieman hölmistyneen oloisena, mutta peitti sen nopeasti ilmeettömän kuoren alle, kun huomasi oppilaan katselevan häntä. Kollin ryhti parani.
“Onnittelut soturiksi tulemisesta Tummavarjo. Jaksamisia tulevaan vartiointiin”, Soratassu naukui hymyillen. Tummavarjo käänsi katseensa häneen ja hetken katsoi häntä ilmeettömästi ennen kuin lopulta nyökäytti päätään.
“Kiitos.”
Kolli huiskautti häntäänsä ja lähti sitten matkoihinsa. Soratassu katseli hetken kollin perään ennen kuin nousi tassuilleen ja lähti etsimään omaa mestariaan.


Uusi aamu nousi Vuoristoklaaniin. Oli mennyt jo monta kuuta siitä, kun Tummavarjosta oli tullut soturi. Alkoi tulla kylmempi ja varsinkin pesien seinämät hohkivat jääkylminä, kun niihin nojasi, joten sen sijaan, että kissat olisivat nojanneet seinämiin, he nojasivat toisiinsa ja hakivat toisistaan lämpöä. Soratassu oli seurannut kuinka taivaalta oli muutama päivä sitten satanut pari valkoista lumihiutaletta, joista yksi oli laskeutunut hänen nenälleen. Naaras oli ihmeissään kutsunut Tikkatassun ihailemaan hitaasti maahan laskeutuneita lumihiutaleita. Kolli oli ihaillut hänen kanssaan jonkin aikaa Lehtikadon alkua ennen kuin tämän oli pitänytkin jo mennä harjoittelemaan Mustikkasielun kanssa. Soratassun ei kauan tarvinnut olla yksinään, kun Uskosielu oli kutsunut myös hänet luokseen ja yhdessä Purotassun ja Korpinkutsun kanssa he olivat lähteneet taisteluharjoituksiin. Soratassu ei ollut vieläkään oikein varma taistelukyvyistään, mutta oli päättänyt antaa parhaansa ja yritti ihan tosissaan. Muutaman kerran hän oli päässyt voitolle ja sitten toisena hetkenä hän olikin maassa naama edellä maistelemassa multia ja kaikkea, mitä nyt maassa olikaan. Purotassu oli yllättävän nopea ja naaras oli liikkeissään nopea ja harkitseva, mutta kuitenkin sellainen, mistä ei oikein pystynyt sanomaan mitä tuo tekisi seuraavaksi. Korpinkutsu oli selvästi opettanut hänen siskoaan kuinka hämätä vastustajaan ja totta tosiaan se onnistui, minkä takia hänen oli oltava koko ajan tarkkaavainen ja valmis väistämään ja tekemään vastahyökkäys. Uskosielu ja Korpinkutsu olivat katselleet heidän otteluaan hieman kauempana ja välillä olivat sanoneet, miten olisi kannattanut parantaa. Soratassun mestari oli painottanut hänelle, että hänen olisi parasta oppia hyökkäämään samalla tavalla kuin hänen siskonsa, nopeasti ja hämäten. Korpinkutsu sen sijaan oli kehunut Purotassua todella paljon ja harvoin oikeasti kertoi, miten naaras olisi voinut olla parempi. Purotassu oli kyllä todella itsevarma ja se näkyi niin naaraan kasvoilta kuin liikkeistäkin.
Tänään he olivat menneet metsään suorittamaan viimeisen kokeen, jonka mukaan Uskosielu sanoisi olisiko hän valmis soturiksi vai ei. Naaras oli kertonut hänelle, että kokeeseen kuului saalistaminen, vainuaminen ja yllätyshyökkäykset, jotka pitäisi mahdollisimman hyvin torjua. Soratassu oli kuunnellut korvat tarkkaavaisina ja vihdoin, kun hän sai lähteä metsästämään, hän oli lähtenyt niin nopeasti liikkeelle kuin vain pystyi. Uskosielu sanoi, että hän kyllä seuraisi Soratassun perässä ja tarkkailisi, miten oppilaalla menisi ja, kun hän sitä vähiten odottaisi, soturi tekisi yllätyshyökkäyksen.
Soratassu juoksi nopeaa tahtia eteenpäin pienellä polulla ja varoi olla liukastumatta. Hän tiesi vallan hyvin kaiken mahdollisen, mitä voisi tapahtua, jos hän liukastuisi. Joten sen sijaan, että hän olisi varonut kaikkia askeleitaan, hän päätti luottaa itseensä ja vain lisäsi vauhtiaan. Hänen olisi pakko saada mahdollisimman hyvä tulos! Hän ei saisi pettää mestariaan, hänestä oli kyllä soturiksi! Polut alkoivat pikkuhiljaa laajentumaan ja maa näytti olevan koko ajan vain lähempänä ja lähempänä, mikä sai oppilaan kasvoille nousemaan tyytyväisen hymyn. Hän hieman hiljensi vauhtiaan ja loikkasi yhden puskan sekaan.
Hän kyyristyi aivan maata vasten, mahakarvat hipoivat maanpintaa ja häntä oli aavistuksen maan yläpuolella. Hän haisteli ympärilleen ja meinasi hihkaista, kun haistoi hiiren hajun tulevan aivan läheltä. Oppilas kyyristyi vielä ihan vähän ja lähti sitten hiljalleen, varovaisesti kulkemaan eteenpäin niin hiljaa kuin vain ikinä pystyi ja hiiren huomattuaan edessä, hän pysähtyi aloilleen, jännitti lihaksensa ja oikean tilaisuuden tullessa hän loikkasi sen kimppuun ja kaappasi hiiren tassuihinsa. Hän tappoi pienen eläimen pienellä puraisulla ja hautasi sen maahan, jotta pystyisi hakemaan sen, kun palaisi takaisin leiriin.
Hän havahtui rusahdukseen, mikä kuului aivan hänen takanaan eikä hän kerennyt edes kiepahtaa ympäri, kun jokin hyökkäsi hänen kimppuun ja painollaan sai hänet melkein kaatumaan. Hän puri hammasta ja heittäytyi maata kohden litistäen vihollisen maata vasten. Toinen kissa rääkäisi jäädessään hänen alleen. Nopealla liikkeellä oppilas kierähti jaloilleen ja kääntyi Uskosielun puoleen häntä hurjasti heiluen ja karvat pörhistyneenä. Kyllä hän tiesi, että naaras vielä tekisi sen yllätyshyökkäyksensä, muttei ollut uskonut sen tulevan niin nopeasti. Juurihan hän oli vasta saanut hiiren napattua!
“Oikein hyvä. Nopeat refleksit ovat aina plussaa”, Uskosielu naukui hyvillään ja huiskautti häntäänsä,
“Voit jatkaa.”
Soratassu nyökäytti päätään, loi vielä nopean katseen mestariinsa ennen kuin pyörähti ympäri ja jatkoi metsästämistä.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” kuului Aaltotähden kutsuhuuto. Soratassu nosti väsyneen katseensa pikimustaan päällikköön, joka uljaana seisoi Puhujankivellä ja odotti kissojen kerääntyvän ympärilleen. Hänen loppuarviointinsa oli juuri loppunut ja hän oli saanut muutaman hiiren ja metsämyyrän napattua sekä päihitettyä mestarinsa monet yllätyshyökkäykset. Ne olivat ottaneet todella paljon voimiin eikä hän saanut hetkeäkään rauhaa kokeessa vaan koko ajan hänen piti olla valmiina väistämään tai vastaamaan hyökkäykseen. Eikä Uskosielu päästänyt häntä helpolla, ei todellakaan päästänyt. Tuntui kuin naaras olisi saanut jonkinlaista mielihyvää kaikista niistä taisteluhetkistä. Pudistellen päätään hän nousi tassuilleen ja hitaasti kulki lähemmäs Puhujankiveä ja sitten istuutui aloilleen. Hänen sinertävä katseensa etsi Uskosielua, jonka löydettyään heidän välilleen laskeutui katsekontakti. Soturitar nyökäytti päätään lopulta hymyillen ja kääntyi sitten Aaltotähden suuntaan. Soratassu huokaisi kiitollisena ja hän pystyi tuntemaan kuinka raskas paino hänen rinnaltaan vierähti pois.
“Tänään saamme neljä uutta soturia keskuuteemme! Purotassu, Kiepputassu, Tikkatassu ja Soratassu, astukaa eteenpäin”, päällikkö naukui. Soratassu tunsi sydämensä alkavan lyömään kovempaa, kun hän asteli eteenpäin sisaruksiensa kanssa. Tikkatassu ja Kiepputassu seisoivat hänen vierellään ja Purotassu oli Tikkatassun toisella puolella.
“Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Purotassu, Kiepputassu, Tikkatassu ja Soratassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?” Aaltotähti käänsi katseensa heihin. Päällikön katse kävi ensin Purotassussa, sitten Tikkatassussa, ajautui kollista Kiepputassuun ja lopulta jäi Soratassuun.
“Lupaan!” he kaikki lupasivat varmoina päällikön katseen alla.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: Purotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Purojuovana, Kiepputassu Kieppumyrskynä, Tikkatassu Tikkatuulena ja Soratassu Sorasydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskoanne, voimaanne ja nokkeluuttanne, ja hyväksymme teidät Vuoristoklaanin täydeksi sotureiksi”, kolli ilmoitti hymysuin ja laskeutui heidän luokseen. Kolli kosketti jokaisen päälakia ja omalla vuorollaan he vastasivat nuolaisemalla päällikön lapaa. He kääntyivät lopulta klaania kohden.
“Purojuova! Kieppumyrsky! Tikkatuuli! Sorasydän! Purojuova! Kieppumyrsky! Tikkatuuli! Sorasydän!” klaani alkoi hurraamaan. Sorasydän huomasi vanhempansa, jotka hurrasivat kovimpaan ääneen. Jopa Marjaleuka oli äänessä ja naaraasta pystyi helposti näkemään, että tuo oli todella ylpeä ja iloinen. Sorasydämen kasvoille suli hymy. Hän oli vihdoin päässyt soturiksi yhdessä sisarustensa kanssa!

Seuraavana päivänä Kielopuro jatkoi tarinaansa.
"Lopulta Valonlaakso keksi että molemmilla puolilla olisi vain ykski päällikkö. Kaikki oli hyvin. Kunnes Pimeydenmetsän päällikkö kuoli ja hänen poikansa asettui valtaan. Hallitsian nimi oli Leijonasielu. Kolli oli hyvin vallanhimoinen. Vuosuen sodan jälkeen Mustikkavirta, Valonlaakson päällikkö sai kukistettua Leijonasielun. Rauha oalasi kanjoniin ja klaanijaot tehtiin uudestaan. Nykyään Leijonasielu on onnistunut synnyttämään Luuklaanin", Kielopuro lopetti. Valkopentu vikisi pelosta. Lumihäntä oli juuri tullyt paikalle ja sähähti: "Miksi sinä pelottelet pentuani?". Sanaakaan sanomatta Lumihän vei meidät aukiolle. Ututähti, klaanin päällikkö tuli tervehtimään meitä ja maukui: "Lumihäntä, toivottavasti Valkopentu ja Kaislapentu jäävät klaaniin".

Myöhemmin Kuplatassu ja Lumotassu saapuivat pentutarhaan. "Mukavaa saada uusia oppilaita", he msukuivat kuorossa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsöstämään kykenevä tänne Päällikön pesän luokse klaanikokoukseen", Kaislapentu ulvaisi. Heidän leikkinsä oli tainnut lähteä käpälistä sillä moni saapui paikalle. Lumihäntä moitti heitä ja laittoi meudät aikaisin nukkumaan.

//Olisin muuten kirjoitranut Tulipennulla mutta piti saada kertomus loppuun.

Haukkakiito kipitti puronvartta pitkin alajuoksulle päin tapaamaan Lumitassua. Hän kuunteli kuinka viimeisetkin riistaeläimet kömpivät lehtiä rapistellen kotikoloihinsa turvaan öisiltä vaaroilta, kuten mäyriltä tai pöllöiltä, joita tosin tavattiin Nummiklaanin reviirillä vain aniharvoin. Linnut olivat lopettelemassa iltakonserttiaan harvojen puiden latvoissa ja jossain hyvin kaukana toitotti kurki, jonka Haukkakiito kuvitteli mielessään. Sillä oli pitkät jalat ja punaisia sulkia päälaella, joka seurasi ainakin hänen häntänsä mittaista mustaa kaulaa. Hän haistoi kanin noin viiden ketunmitan päässä olevassa piikkihernepensaassa. Raidallinen soturitar asettui vaanimisasentoon, tarkisti tuulen suunnan, hiipi vatsa maata viistäen lähemmäksi pensasta ja hyökkäsi kanin kimppuun kynnet esillä. Kani huomasi saalistajansa ja pinkoi pakoon, mutta tällä kertaa Haukkakiito voitti sen nopeudessa. Naaras näykkäisi saaliinsa niskaa ja se valahti veltoksi hänen tassuihinsa.
*Taidanpa viedä tämän Lumitassulle.* Haukkakiito tuumi matkaa jatkaessaan.
Pian hän jo saapuikin siihen kohtaan, jossa he tapaisivat Lumitassun kanssa. Kollia ei kuitenkaan näkynyt missään ja soturitar istahti maahan odottamaan kuollut riistaeläin vierellään. Hän katseli veteen ja erotti sumean peilikuvansa. Hän vain istui ja odotti, odotti ja istui, kunnes huomasi vedessä toisenkin kissan peilikuvan. Haukkakiito henkäisi ilahtuneena nostaessaan katseensa ja huomatessaan Lumitassun puron toisella puolen. Hän loikkasi virran yli ja painoi kuononsa Lumitassun pehmeään turkkiin tuntien kollin sydämenlyönnit. Laikukas oppilas kiersi häntänsä Haukkakiidon hännän ympärille ja kehräsi niin hiljaa, että sen kuuli vain Haukkakiito eikä kukaan muu, vaikka ketään muuta ei näkynytkään. Sitten he vain istuivat siinä, hännät toisiinsa kiedottuina, puolikuun loistaessa himmeää valoaan heidän turkeilleen.
“Haluaisitko lähteä kävelylle?” Haukkakiito hätkähti kuullessaan Lumitassun kysymyksen aivan korvansa juuressa.
“Miksipä ei. Minne menemme?” Hän vastasi lisäten vielä kysymyksen sanojensa loppuun.
“En tiedä, päätä sinä”, Lumitassu ehdotti.
“Tiedän yhden hienon paikan Nummiklaanin reviirillä. Sinne ei ole kovin pitkä matka.” Haukkakiito maukui ajatellen luolaa, jonka oli löytänyt muutama auringonnousu sitten. Luolan suuaukkoa tuskin huomasi, mutta sisään päästessä edessä avautui kaunein näkymä jonka hän oli ikinä nähnyt.
Haukkakiito johdatti suojatonta reviiriä moittivan Lumitassun nummien halki luolan suuaukolle. Hän yllättyi itsekin kuinka kaunis luola oli. Sen halki virtasi pieni puro, jonka vesi oli kirkkainta mitä Haukkakiito oli kuunaan nähnyt. Luolan seinillä ja lattialla tummanvihreät sammalet kasvoivat kilpaa. Katossa oli pieniä reikiä joista tähtien loiste pääsi valaisemaan luolan.
Lumitassu ihaili näkymää ja myönsi, että oli tosiaankin ollut tämän arvoista tarpoa Nummiklaanin reviirin poikki. Haukkakiito nyökkäsi hyväksyvästi pohtien samalla uskaltaisiko kertoa puroklaanilaiselle tunteistaan.
“Minä... Minä pidän sinusta.” Lumitassu sanoi yllättäen. “Tai siis se on soturilain vastaista ja ei sinun tarvitse pitää minusta ja… Äh, unohda.”
“Hupsu, totta kai minä pidän sinusta”, Haukkakiito vastasi naurahtaen. Sillä hetkellä hänestä tuntui ettei mikään ollut tärkeämpää kuin viettää aikaa yhdessä Lumitassun kanssa, nyt kun salat eivät vielä olleet tulleet julki.

Haukkakiito heräsi auringonpaisteeseen tajuten, että oli nukkunut luolassa ja nyt oli jo melkein aurinkohuippu. Hän huomasi myös, että Lumitassua ei näkynyt hänen vieressään eikä muuallakaan luolassa. *Minne lie hän on kadonnut, Puroklaanin luokse varmaan*, Soturitar tuumi, mutta kapusi sitten ylös sammalpeitteiseltä lattialta, venytteli pikaisesti ja lähti luolasta toivoen, ettei törmäisi partioon. Hän kiiti nummien halki kohti leiriä, mutta päätti vielä kääntyä takaisin saalistamaan jotakin. Haukkakiito tunsi myyrän hajun nenässään ja saikin napattua pienen, tummanharmaan jyrsijän. Naaras jatkoi matkaansa kohti leirikoloa, mutta törmäsi Liekkitaivaaseen.
“Missä olet ollut? Sinua ei näkynyt soturien pesässä eikä Lehvähammaskaan ollut lähettänyt sinua partioihin.” Kolli kysyi uteliaana osoittaen hännällään leirin suuntaan merkiksi lähteä sinne päin.
“Olin saalistamassa, ja mitä se sinulle muutenkaan kuuluisi”, Soturitar vastasi pahoittelematta töykeyttään.
“Jaa, no eipä se minulle oikeastaan kuulukaan. Kunhan vain kysäisin.” Haukkakiito kuuli häivähdyksen ärtymystä tummanpunaisen kollin äänessä.
“Mene sinä edeltä leiriin niin minä tulen perässä”, Naaras tuhahti ärsyyntyneenä. Hän ei oikeastaan tiennyt mikä häntä niin kovasti ärsytti, mutta Haukkakiito ei nyt halunnut jutella kenenkään kanssa.

”Omenatassu!” Omenatassu istuutui kuullessaan mestarinsa äänen. ”Mitä asiaa Valkotäplä?”, hän kysyi unisena. Valkotäplä kurkisti oppilaiden pesään. ”Lehvähammas lähetti meidät aamupartioon”. Juuri silloin Omenatassu heräsi täysin. Hän kuuli pientä sadetta ulkoa. ”Sataako siellä?”, Omenatassu maukui varovasti. ”Kyllä. Tule nyt niin lähdetään”, Valkotäplä melkeinpä huudahti äertyneenä. Omenatassu säikähti. ”Kyllä! Minä tulen” Hän asteli aukiolle. Taivashalla odotti jotain. *Omenatassu! Kuinka tyhmä sinä olet? Taivashalla tietysti johtaa partiota* Taivashallan vierellä kierteli Kuisketassu. Lisäksi Varjokukka istui Taivashallan vieressä. ”Hyvä että tulitte. Odotimme jo kauan”, Varjokukka maukui kärsimättömänä oloisena. ”Anna Omenatassulle aikaa. Tämä on hänen ensimmäinen partionsa”, Taivashalla kohotti ääntään. He lähtivät leiristä pensaat suhisten.

”Tämä on mahtavaa”, Kuisketassu intoili. Naaras oli vanhin oppilas. Kuisketassu oli ihan mukava. Hän oli kiltti ja autteli mielellään toisia. *Kyllä Kuisketassu on ennenkin ollut aamupartiossa*, Omenatassu ajatteli äkäisenä. Hän olisi halunnut harjoitella taistelua varten. Sulkatähti ei kuitenkaan pitänyt sitä pakollisena. Noh, Leijonatassu siitä kaikkein äkäisin oli. Kolli oli taistelemisen mestari. Hän tuntui janoavan taistelua. *Aamusydän*, Omenatassu ajatteli äkkiä. Naaras oli hylännyt hänet. Hänen emonsa ei pitänyt Omenatassusta. *Jos minusta joskus tulee päällikkö, ehdotan soturilakiin uutta lisäystä. Pentua ei saa jättää*, hän ajatteli ilkikurisena. ”Omenatassu! Sinä jäät jälkeen!”, Valkotäplä huusi edestäpäin. Omenatassu jolkotti partion luo.

Leiriin palatessa sade oli laantunut hieman. Omenatassu poimi tuoresaalista ja juoksi pesään. Pesän lämmössä hän alkoi näykkiä tuoresaalista. ”Eikö ole nälkä?”, Kuisketassu uteli. ”Ei”, Omenatassu vastasi nopeasti. Hän yskitti ja moni pesästä kääntyi katsomaan. ”Etkö voisi yskiä muualla”, Hautasuon tiuskaisi hänen takaansa. ”Oi! Anteeksi”, Omenatassu pahoitteli. ”Käy Ketunkynnen luona”, Kuisketassu maukui hiljaa. ”Se voi olla vain valkoyskää mutta sinun on parasta käydä tarkistuttamassa se”. Omenatassu tuhahti itsekseen: ”Mistä asti sinä erotat valkoyskän viheryskästä”. Lopulta hän vain tassutti Ketunkynnen pesään.

”Valkoyskää se vain on”, Ketunkynsi maukui tarkistettuaan Omenatassun. ”Hyvä”, Omenatassu maukui hiljaa. Ketunkynsi antoi hänelle unikonsiemenen. Lopulta Omenatassu nukahti.

Tuhkapentu katseli emoaan, joka oli koko päivän istunut täysin samassa paikassa, pentutarhan suuaukolla. Pentu asteli lähemmäs ja seurasi kuinka Kaunokirjo katseli leiristä ulos pujahtelevia ja sisään saapuvia kissoja. Tummanharmaa naaras kurtisti kulmiaan. Miten kuningatar vain jaksoi seurata muiden tekemisiä itse tekemättä mitään? Sinisilmäinen kissa istahti mustaruskearaidallisen naaraan viereen ja alkoi itsekin seuraamaan mitä leiriaukiolla tapahtui. Myrskytuuli näytti jakelevan käskyjä muille kissoille, istuen samalla vartiossa tuoresaaliskasan vierellä. Tuhkapentu muisti miten aiemmin päivällä varapäällikkö oli ärähtänyt Mustikkasielulle, joka oli pyrkinyt hakemaan itselleen ja Pisaraturkille syötävää. Harmaalaikkuinen kolli oli kovaan ääneen kuuluttanut ettei kukaan oppilas tai soturi söisi ennen kuin oli tuonut itse riistaa leiriin. Pennun mielestä lumenvalkean kissan käytös oli ollut pelottavaa ja uhkaavaa. Pitäisikö heidän kaikkien sitten nääntyä nälkään jos he eivät ruokaa saisi ottaa?
*Miksi isä edes valitsi hänet varapäällikökseen? Olisi ottanut mielummin Uskosielun! Hän vaikuttaa todella mukavalta ja avuliaalta naaraalta.* Tuhkapentu ajatteli närkästyneenä. Uskosielu oli lähiaikoina käynyt paljon juttelemassa Kaunokirjon kanssa sekä tervehtimässä pentukolmikkoa. Tummanharmaa naaras päästi pienen kehräyksen kurkustaan. Hän todellakin haluaisi oppilaaksi päästessään kermanvaalean soturittaren mestarikseen! Aaltotähtikin oli useaan otteeseen kehunut luottosoturiaan ja puhunut pelkkää hyvää tuon koulutustavoista Sorasydämen kanssa. Sinisilmäinen kissa vilkaisi emoaan, joka vieläkin piti katsettaan leiriaukiossa ja sen kissoissa, välillä vilkaisten leirin suuaukolle. Tuhkapentu oli juuri avaamassa suutaan kysyäkseen Kaunokirjoa hänen, Pikkupennun ja Kurkipennun seuraan, kun kuningatar jäykistyi ja nousi jaloilleen. Pentu hätkähti ja kääntyi katsomaan samaiseen suuntaan mihin kuningatarkin katsoi. Leirin suuaukosta sisään astelivat Huurrekukka ja Taivastassu, josta jälkimmäisellä oli leveä hymy kasvoillaan. Tuhkapentu seurasi kaksikon kulkua Aaltotähden pesälle, minkä sisälle kumpikin katosi. Tummanharmaa naaras kääntyi taas katsomaan emoaan, joka selvästi harkitsi seuraavaa liikettään. Tuon hännänpää nyki muutaman silmänräpäyksen välein.
"Emo, missä Huurrekukka ja Taivastassu oikein olivat?" Pentu kysyi ihmeissään. Hän ei ollut ollenkaan huomannut parantajien lähtöä tai poissaoloa.
"He kävivät Tulikammiolla parantajien kokoontumisessa. Veikkaan, että heillä on tärkeää ilmoitettavaa kerrottavanaan", Kaunokirjo kertoi, luoden viimeinkin nopean katseen Tuhkapentuun. Tummanharmaata naarasta harmitti ettei emo ollut huomioinut häntä ollenkaan koko pentutarhan suuaukolla istuskelun ajan, mutta nyökkäsi kuitenkin kuningattaren vastaukselle ja hymyili tuolle heidän katseidensa kohdatessa. Mustaruskearaitaisen naaraan kasvoilla näkyi hetken lempeä ilme, mutta se muuttui takaisin neutraaliksi, kun tuo käänsi katseensa pois pennustaan. Sinisilmäinen kissa väräytti korviaan ja kääntyi katsomaan pentutarhan perällä leikkiviä Pikkupentua ja Kurkipentua.
*Voisin mennä kertomaan heille parantajista ja heidän kokoontumisestaan. He varmasti innostuvat siitä!* Tuhkapentu mietti ja lähtikin tassuttelemaan kohti sisaruksiaa.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujakiven juurelle klaanikokoukseen!" Aaltotähden ääni kajahti leirin kallioisissa seinämissä. Tuhkapentu, Pikkupentu ja Kurkipentu jokainen lopettivat leikkinsä siihen pisteeseen ja kilpaa juoksivat ulos pentutarhasta, Kaunokirjo perässä kiiruhtaen. Kuningatar veti kolmikon lähelleen ja hiljensi heidät, kun päällikkö alkoi puhumaan. Tummanharmaa pentu kuunteli tarkasti jokaisen sanan minkä Aaltotähti sanoi, hän ei haluaisi vaikuttaa siltä ettei häntä kiinnostanut isänsä kuulutettavat asiat!
"Huurrekukka ja Taivastassu ovat saapuneet parantajien kokoontumisesta ja heillä olisi jotakin kerrottavanaan", mustaturkkinen kolli Puhujakiven päältä kertoi koko klaanille, minkä jälkeen tuo käänsi päänsä kiven vieressä istuviin parantajiin. Tuhkapentukin käänsi katseensa naaraskaksikkoon. Huurrekukka nyökkäsi Aaltotähdelle ja nousi jaloilleen.
"Vuoristoklaanin kissat! Taivastassu on monien kuiden ajan oppinut parantajan tavoille ja hän on suoriutunut siinä todella loistavasti. Niinpä nyt juuri loppuneessa parantajien kokoontumisessa hän sai parantajanimensä. Taivastassu tunnetaan nykyään Taivasliljana ja Tähtiklaani on hyväksynyt hänet seuraavaksi Vuoristoklaanin parantajaksi!" Huurrekukka julisti, luoden oppilaaseensa ylpeän katseen.
"Taivaslilja, Taivaslilja, Taivaslilja!" Tuhkapentukin yhtyi mukaan huutoon muiden klaanitovereidensa kanssa. Ylistyksen hiljentyessä vuoristoklaanilaiset lähtivät onnittelemaan Taivasliljaa, minkä jälkeen he siirtyivät takaisin omiin askareisiinsa. Kaunokirjo kumartui pentujensa tasolle.
"Haluaisitteko käydä onnittelemassa Taivasliljaa?" Emo kysyi lempeästi hymyillen. Tummanharmaa naaras henkäisi innostuneena ja nyökytteli päätänsä häntä heiluen.
"Mennään mennään!" Tuhkapentu ei malttanut pysyä paikoillaan vaan kierteli emonsa ja sisarustensa ympärillä, kun he lähtivät rauhalliseen tahtiin kulkemaan parantajia kohti. Tummanharmaa pentu ei uskaltanut yksin kirmata Huurrekukan ja Taivasliljan luokse, kun noiden ympärillä oleili vielä paljon kissoja keitä sinisilmäinen naaras ei tuntenut. Kun Kaunokirjo viimeinkin sai kaikki kolme pentuaan eteensä riviin, hän kutsui Huurrekukkaa ja Taivasliljaa luokseen.
"Onnea Taivaslilja!" Tuhkapentu miukui ensimmäisenä parantajien päästessä heidän kohdalleen. Tummanharmaa naaras hymyili leveästi vaaleanharmaalaikkuiselle naaraalle, joka vastasi pienellä naurahduksella.
"No kiitoksia Tuhkapentu", Taivaslilja kehräsi. Sinisilmäisen kissan sisarukset myöskin onnittelivat valkoturkkista kissaa minkä jälkeen Kaunokirjo naukui omat onnittelunsa. Kuningatar jäi vielä juttelemaan parantajille ja Tuhkapentu pentuetovereidensa kanssa livistivät paikalta.
"Mitä mieltä olisitte siitä, jos lähtisimme ulos leiristä? Kukaan ei vartioi nyt suuaukkoa!" Tummanharmaa pentu ehdotti innokas kiilu sinisissä silmissään. Kurkipentu oli heti mukana ideassa, kun taas Pikkupentu näytti hieman epäilevältä.
"Emmehä me saa poistua leiristä ennen oppilasikää! Se on vaarallista", mustaturkkinen pentu sanoi hieman hätääntyneenä. Tuhkapentu vilkaisi veljeään, joka kohautti olkiaan.
"En minä ainakaan joka päivä jaksa ainoastaan pentutarhassa olla!" Kurkipentu tuhahti ja lähti vikkelästi kohti leirin suuaukkoa. Tummanharmaa pentu vilkaisi Pikkupentua vielä anelevasti, mikä sai mustaturkkisen sisaren ärähtämään mutta kuitenkin seuraamaan pentuetoveriaan. Pentukolmikko astui yhdessä viileään ulkoilmaan ja he saivat heti tuntea viileän tuulen kylmyyden.
"Tännehän jäätyy!" Tuhkapentu valitti ja käveli varovasti polun reunalle, asettautuen maakuulle siihen. Hän katsoi hitaasti polun reunan yli ja veti päänsä silmänräpäyksessä takaisin. Pentu tunsi koko kehonsa tärisevän pelosta ja jännityksestä.
*Alas on niin pitkä matka!* Hän ajatteli ja käänsi katseensa sisaruksiinsa, jotka vierekkäin astelivat polkua alaspäin.
"Hei, odottakaa minua!"

//Tästä vain joku vuoristoklaanilainen jatkamaan, ehkäpä Kurkipentu? Ja pahoittelut epäselvistä kohdista, en ehtinyt oikolukemaan ennen lähetystä.

Sorasydän kulki kapeaa vuoristopolkua pitkin ajatuksissaan. Naaraan soturinimitykset olivat olleet eilen ja hän oli koko viime yön valvonut hiirenhiljaa nukkuvaa leiriä. Hän oli hieman väsynyt, muttei antanut sen haitata. Hän halusi olla hyödyllinen klaanilleen ja siksi olikin menossa metsästämään. Ei soturitarta väsymys mitenkään estänyt, hänen oli osoitettava klaanilleen, että hänestä tosiaan oli tähän. Hän oli nyt soturi, ihan oikea soturi, joka oli myös isossa vastuussa klaanistaan.
"Hei Sorasydän, odota hetki!" Pisaraturkin huudahdus sai naaraan pysähtymään hieman säpsähtäen. Hän kääntyi ympäri ja antoi sinertävän katseensa liukua kollisoturiin, joka loikki häntä kohden lähes painottoman näköisin askelin. Soturin oranssihtava turkki hulmusi hänen askeliansa tahdissa. Sorasydän katsoi vanhempaa kissaa ihmeissään.
"Olet niin nopea, että ajattelisin etten saisi sinua enää kiinni!" kolli älähti puuskuttaen, kun oli juossut hänet kiinni ja seisoi siinä hänen edessään. Sorasydän hymähti hämmentyneenä. Oli todella outoa, että hänen sisaruksensa entinen mestarinsa halusi jollain tavalla olla hänen kanssaan. Tai no kollihan oli juuri juossut hänet leiristä asti kiinni ja näytti siltä kuin olisi halunnut jutella hänen kanssaan jostain.
"Nopeahan minä olen, kun sille päälle satun", ruskeavalkoinen naaras naukaisi leikkimielisesti. Pisaraturkki vastasi naurahtaen.
"Ajattelin, että jos sinulla ei ole seuraa, voisin liittyä kanssasi metsästämään. Mietin myös sitä, mitä viimeksi sanoit", kolli naukui. Hän laski häntänsä Sorasydämen selän päälle ja pyöräytti heidät ympäri ja lähti johdattamaan polkua pitkin alas, missä kaikki riista yleensä oli. Sorasydän vilkaisi kollia ihmeissään.
"Mitä minä sitten viimeksi sanoin?"
"Et sinä sanonutkaan, olit vain hieman oudon oloinen ja lähdit niin nopeasti pois luotani kuin pyörremyrsky. Sanoit minulle 'anna olla' ja jätit yksin. Halusin vain kysyä, että teinkö minä jotain väärin?" Pisaraturkki selitti tilannetta naaraalle ja pieni, lähes varovainen hymy kasvoillaan katsoi häntä.
"Et sinä tehnyt mitään väärin, olin vain vihainen siskolleni", hän vastasi kollille takaisin nolostuneena. Hän oli ollut niin vihainen siskolleen, että olisi vain voinut repiä naaraan korvat päästä ja sitten tiputtaa tuon jyrkänteeltä alas. No ehkei ihan jyrkänteeltä, mutta.. jotain sinne päin ehkäpä. Hän oli ollut niin vihainen Kieppumyrskylle, että oli ilmeisesti tiuskannut Pisaraturkillekin, vaikkei kolli ollut tehnyt mitään väärin. Kolli oli vain sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.
"Purojuovalle vai Kieppumyrskylle?" hänen vierellään oleva kissa kyseli uteliaana. Sorasydän huokaisten laski hieman päätään.
"Kieppumyrskylle."
"En halua tungetella, mutta jos haluat kertoa minulle niin olen pelkkänä korvana", oranssihtava kissa sanoi hymyillen hieman leveämmin. Hän pudisteli päätään hymyn leikitellessä hänen kasvoillaan.
"No jos jaksat kuunnella murhiani niin kyllähän se käy", hän sanoi naurahtaen ja pudisteli päätään,
"Kieppumyrskyllä ja minulla oli hieman riitaa, jonka seurauksena hän hyökkäsi kimppuuni kynnet esillä ja minä tietenkin pelästyin sitä. Varmasti kuka vain olisi sellaista pelästynyt. Olin silloin niin vihainen hänelle, koska hän ei edes pyytänyt anteeksi, joten siksi taisin sinullekin tiuskaista. En vain ymmärtänyt miksi ihmeessä Aaltotähti oli päättänyt ottaa hänet kokoontumiseen hänen tekostensa jälkeen."
Pisaraturkki oli ollut aivan hipihiljaa koko hänen puheensa ajan, mikä sai Sorasydämen katseen kiinnittymään nopeasti kollin kasvoihin. Hän luuli, että hiljaisuus olisi meinannut sitä, että vanhempi kissa olisi ollut vihainen, olihan tässä kuitenkin kollin entisestä oppilaasta kyse, mutta vihan sijaan kolli katsoi häntä hieman järkyttyneenä. Kolli pudisteli päätään epäuskoisen oloisena.
"Hän teki mitä?" Pisaraturkki murahti ja alkoi katseellaan ilmeisemmin etsiä haavoja hänen turkiltaan. Sorasydän katsoi kollin touhuja yllättyneenä. Kiinnostiko kollia tosiaan oliko häntä sattunut jollain tasolla? Eihän Kieppumyrskyn kynsistä ollut tullut kuin pari pientä pintanaarmua. Hän räpytteli pari kertaa silmiään ennen kuin pudisteli päätään ja kosketti varovaisesti kollin kylkeä hännällään.
"Ei ole enää mitään hätää. Puhuimme jo asiat halki Aaltotähden ja Kieppumyrskyn kanssa."
"Oletko varma? Voin sanoa pari valittua sanaa Kieppumyrskylle, olihan hän sentään minun entinen oppilaani", kolli naukui ja katsoi häntä suoraan silmiin niillä kauniilla vihreillä silmillään kuin haluten uskotella hänelle, että oli ihan tosissaan. Jokin kollin suojelunhaluisissa sanoissa, huolesta täyttyneissä silmissä ja hermostuneissa kehonliikkeissä tuntui saavan jonkinlaisen lämpimän tunteen syttymään nuoren soturittaren rinnassa. Hän katseli kollin kauniita vihreitä silmiä jonkin aikaa saamatta sanoja suustaan. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai miten reagoida. Hän ei ollut tottunut tällaiseen Pisaraturkkiin, joka näytti selvästi olevan huolissaan hänestä ja mitä hänelle oli käynyt. Yleensä kollin kasvoilla oli riemastunut virneen tynkä, mutta nyt hän näytti niin erilaiselta. Sorasydän pudisteli päätään nolostuneena, hän oli jäänyt vain tuijottamaan kollin silmiä niin kauaksi aikaa, että he olivat pysähtyneet aloilleen. Molemmat vain katselivat toisiaan hiljaisina.
"O-olen ihan varma", hän lähes kuiskasi. Naaraan posket tuntuivat oudon lämpöisiltä.
"Selvä, jos sanot niin", Pisaraturkki naukaisi lähes yhtä hiljaisella äänellä ja vaivautuneen oloisena siirsi katseensa pois hänestä ja lähti taas liikkelle. Sorasydän henkäisi hieman ja lähti seuraamaan kollia perhosparvi vatsanpohjassaan leijaillen.

"Ja sinä et uskonut, että saisin sen variksen kiinni!" Pisaraturkki huudahti virnistellen kuin pikkupentu, kun he vihdoin palasivat monen tunnin jälkeisen metsästämisreissun jälkeen leiriin Sorasydämen kanssa vierekkäin, turkit toisiaan hipoen. Valkoruskeakirjava naaras käänsi päätään kollia kohden ja naurahti pehmeästi.
"En minä sille mitään voinut, etten olisi uskonut sinun saavan sitä kiinni! Sehän melkein lähti lentoon", hän selitti viikset väpättäen huvittuneisuudesta.
"Olen nopea kuin orava", Pisaraturkki rehvasteli leikillään ja hymähti heti perään,
"Mutta on pakko myöntää, että sinäkin olit todella loistava. Sait kiinni lähes kaiken, minkä huomasit ja päihitit ne helposti nopeudellasi."
"Ehkä olenkin sitten klaanin tuleva paras metsästäjä?" Sorasydän vitsaili. Hymy oli ottanut vallan hänen kasvoiltaan. Hän ei voinut mitään leveälle hymylleen, Pisaraturkki vain tuntui saavan hänet niin hyvälle tuulelle. Eikä vatsanpohjassa jylläävä pieni tunne ollut mikään kamalin.
"Ehkä ehkä. Mitä vain voi tapahtua", Pisaraturkki naukaisi heittäen hänelle tietävän katseen ennen kuin tassutteli ensin sisälle Vuoristoklaanin suuaukosta sisälle leiriin, Sorasydämen seuratessa vanhempaa. He veivät saalistamansa riistat tuoresaaliskasaan ja istahtivat sitten aloilleen. Kauaa ei tarvinnutkaan istua aloillaan, kun Myrskytuuli jolkutteli heitä kohden.
"Pisaraturkki! Olen etsinytkin sinua jo jonkin aikaa", vitivalkoinen harmaalaikkuinen varapäällikkö naukaisi tuiman oloisena. Sorasydän pystyi tuntemaan Pisaraturkin katseen käyvän hänessä nopeasti ennen kuin se siirtyi Myrskytuuleen.
"Olimme metsästämässä Sorasydämen kanssa ja menetin ajantajuni", kolli naukaisi rauhallisena, sovittelevaan äänensävyyn.
"Oliko sinulla jotain tärkeääkin asiaa?"
Myrskytuuli katsoi oranssihtavaa kissaa ennen kuin pudistellen päätään aukaisi suunsa,
"No eipä minulla sen isompaa asiaa ollut kerrottavani, kun että johdat ilemmalla olevaa rajapartiota. Purojuova, Mustikkasielu, Pöllötassu ja Kierutassu tulevat mukaasi."
"Selvä", Pisaraturkki naukaisi ja nyökäytti päätään kollille. Myrskytuuli loi nopean katseen Sorasydämeenkin ennen kuin hymähtäen kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan omia puuhiaan. Pisaraturkki käänsi katseensa häneen ja huokaisi. Kollin kasvoilla leikitteli pieni virne.
"Minä jo pelästyin, että olin tehnyt jotakin väärin ja siksi Myrskytuuli tuli juttelemaan kanssani."
"Oletko sitten tehnyt jotain pahaa, mistä Myrskytuulen pitäisi tietää?" Sorasydän kysyi virnuillen leikkisästi.
"Ehkä", kolli sanahti ja tönäisi häntä hellästi kylkeen. Sorasydän naurahti pudistellen päätään. Pisaraturkki oli ihan hupsu, mutta ehkä juuri sen takia hän viihtyikin kollin seurassa yllättävän hyvin..