Lumihäntä oli auringonnousu sitten siirtynyt pentutarhaan. Nykyään Lumihäntä ei jaksanut raahautua vuoteesta mihinkään. Kielopuro istui viereisellä vuoteella ja katseli Lumihäntää. Oppilaat toivat vuorotellen ruokaa ja Lumihäntä oli onnellinen. Häntä kuitenkin vaivasi Tiikerikuu. Kolli oli hurmaava, mutta Lumihäntä ei saisi rakastua häneen. Lumihäntä työnsi ajatuksen pois mielestään.

Lumotassu mumisi jotain kun toi ruokaa Lumihännälle ja Kielopurolle. Harjoitukset taisivat vain olla rankat. *Saankohan koskaan oppilasta?*, Lumihäntä mietti itsekseen. Niin monella oli oppilas. Moni oli myös jo kouluttanut oppilaan. Kielopuro, josta oli tullut Lumihännän paras ystävä, kiersi Lumihäntää ympäri. "Kyllä sinä varmasti saat oppilaan", Kielopuro lohdutti ääni väristen. Kun Lumihäntä oli syönyt hän lähti harjoitusalueelle.

Lumihäntä katseli harjoituksia ja onnitteli kaikkia. Heistä oli luultavasti mukavaa saada kehuja sillä harjoitukset paranivat entisestään. Mestarit kiittivät Lumihäntää ja hän oli kerrankin onnellinen. Onnellisuus oli tunne jonka Lumihäntä halusi tuntea aina. Muut olivat varmasti aina onnellisia.

”Minun, Nummipyörteen, Tammiturkin ja Lehtitassun lisäksi kokoontumiseen lähtevät...” Suurkiveltä klaaniaan katsellut päällikkö naukui, ja alkoi sitten luetella kissojen nimiä.
”Sotureista Kotkakanjoni, Oksakatse, Mustakynsi, Sammalpuro, Pilvipyrstö, Vasanloikka, Linnunsiipi ja Syreenikukka. Oppilaista Salamatassu, Hämärätassu, Tihkutassu sekä Kaamostassu.”
”Ei onnea tällä kertaa?” Tihkutassu kuiskasi vieressään kuulutusta kuunnelleelle Ruostetassulle, joka olisi ainoa leiriin jäävä oppilas. Silmät kiiluen punainen kolli hymähti ja pudisti päätään.
”Ei aina.”
Hetken kuluttua valitut kissat alkoivat tehdä lähtöä, ja kerääntyä kuuliaisina jonoksi uloskäynnille loikanneen Varistähden perään. Tunnelma oli kokoontumisyöksikin erityisen kireä, mutta Tihkutassu ei antanut sen häiritä virkeää oloaan. Katsahtaessaan taivaalle hän kuitenkin säpsähti, kun ei hetken ajan nähnytkään himmeästi oksien lomasta loistavaa kuuta. Tarkemmalla silmäyksellä hän saattoi huokaista tajuttuaan valtavan valopallon vain piiloutuneen hetkeksi paksun oksanhaaran taakse.
”No, hei sitten”, rennolta vaikuttava mutta kylmien väreiden värisyttämä oppilas huikkasi veljelleen liittyessään ikätoveriensa joukkoon jonon perukoille. Hän nakkeli niskojaan ja hengitti syvään, sivuuttaen äskeisen harhansa. Tämä oli harmaakuvioisen naaraan toinen kerta kokoontumisessa, eikä hän tuntenut enää ensimmäisen kerran jännitystä, ja pian muistaessaan kaikki viime kerralla tavanneensa kissat kuun ”katoamisen” aiheuttanut vaikea olo vatsanpohjassa helpotti. Kävellessään pitkin käpälien kovettamaa polkua oppilas ei huomannut ajautuneensa liian lähelle Kaamostassua, ei ennen kuin törmäsi tökerösti kovaan, lihaksikkaaseen lapaan.
”A-anteeksi, olin ajatuksissani”, Tihkutassu sopersi iskusta hämmentyneenä siirtyen sivummalle pahoittelevasti. Kaamostassu murahti, ja vilkaisi Tihkutassua pienesti ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin. Pienempi kissa ei tiennyt kuinka paljon pisteliäisyys toisen naarasoppilaan silmissä merkitsi ärtyneisyyttä. Tarkemmin ajatellessaan, hän huomasi ettei tiennyt kilpikonnakuvioisesta klaanitoveristaan paljoakaan.
Klaanin lähestyessä Neljän virran tammea, Vasanloikka hidasti tahtiaan ja antoi kissojen kävellä ohitseen kunnes saavutti oppilaansa. Tihkutassu väräytti viiksiään tervehdykseksi tuntiessaan mestarinsa raidallisen turkin hipaisevan omaansa.
”Kohta perillä”, soturi totesi. Tihkutassu nyökkäsi, ja katsoi hopeahäntää, ja sitä täplittäviä tuhansia, tuikkivia tähtiä. Ne, sekä pyöreä täysikuu, paistoivat ohuen pilviverhon läpi kirkkaasti. Jokin näyssä puhutteli nuoren kissan sydäntä. Tunne oli aivan kuin jokin lämmin ja pehmeä, emon lempeä kosketus pentuunsa.
”Tämä tähtitaivas… Se muistuttaa minua jostakin”, Tihkutassu naukui silmät ammottaen auki. Kaukainen ajatus tuntui uppoavan juoksuhiekkaan. Oppilaan päätä särki hieman.
”Kuten mistä?”
Soturi vilkaisi oppilastaan kysyvästi.
”Vasanloikka, tunsitko sinä… Tai, ei mitään”, Tihkutassu soperteli vaivaantuneena, ja käänsi katseensa nopeasti pois sumuisesta taivaasta. Hän ei tiennyt mitä oli ollut aikeissa kysyä, ja viileä tuulenvire toi toisten klaanien raskaan hajun tullessaan, mikä sotki naaraan ajatuksia entisestään. Vasanloikan ilme oli kysyvä, mutta hiljainen naaras näytti unohtavan välikohtauksen nopeasti kuutamoklaanilaisten astellessa vieri vieren aukiolle, jossa iso joukko toisten klaanien kissoja odotti jo. Asianmukaisella tavalla soturit riensivät vaihtamaan kuulumisia toistensa kanssa, ja Tihkutassu tunsi tuttujen kasvojen katoavan ympäriltään.
Ensi töikseen harmaa oppilas jäi aukion reunalle selventämän ajatuksiaan. Hänellä oli valmiina mielessä monia kysymyksiä ja keskustelunaiheita toisten klaanien kissoille. Naaraalla oli palava halu ystävystyä ja tietää lisää; kokoontuminen oli hyvä tilaisuus rakentaa luottamusta kenen tahansa kanssa. Sosiaalisointi erittäin varautuneiden klaanikissojen kanssa oli tosin välillä hankalaa. He eivät halunneet paljastaa itsestään paljoakaan, ja Tihkutassu olisi ollut tyhmä jos olisi odottanut sitä. Eihän hän itsekään halunnut vuotaa klaaninsa tietoja. Asettamalla sanansa oikein saattoi kuitenkin saada arvokkaita tiedonmuruja kenestä vain.
#Olisikohan se reilua?# Tihkutassu pohti etsiessään katseellaan toisten klaanien oppilaita, joihin ei ollut viime kerralla törmännyt. Arvioivia katseita heittäville sotureille hän oli liian ujo puhumaan yksin. Oppilaan ei myöskään sopinut unohtaa kuvaa vahvasta ja ylpeästä klaanista, jota kuutamoklaanilaisten oli pidettävä yllä. Jos hän ei pitäisi puoliaan, hänet leimattaisiin heikoksi. Niinpä naaras nosti leukansa ylös, ja loikki parin toisilleen kuiskivan kissan luo.
”Hei, minä olen Tihkutassu!” hän esittäytyi.

//koitin kirjoittaa nopeasti kokoontumistarinan <:: Jos joku kerkeää vielä niin saa jatkaakin.

Mustatassu mietti hetken. Lähtisikö Kuolotähden pesään vai Myrkkymarjan luokse. *Kuolotähti on päällikkö mutta... Lopulta hän päätti lähteä Kuolotähden pesään. *Mutta hetkien. Kuolotähti ei ole yhteydessä tähtiklaaniin.*,Mustatassu mietti. *Hetkinen. Tähtiklaaniin!? Luuklaani ei usko tähtiklaaniin*. Mustatassu ravisteli itseään. Hän päätti miettiä ennettä vielä. ”Mustatassu!”. Mustatassu kuuli Raivopennun äänen. Pentu oli löydetty Vuoristoklaanin alueelta. ”Niin? Mitä asiaa Raivopentu?", Mustatassu kysyi. ”No tuota... Ymmm... No siis... Mi-minulta meni piikki tassuun”, Raivopentu takelteli. ”Odota että otan sen pois”, Myrkkymarjan äänii kuului ihan läheltä. Mustatassu hätkähti ja katseli kun Myrkkymarja näykkäisi piikin pois.

Raivopentu meuhkasi koko ajan lähellä. ”Katso Jäätassu! Katso minua!”. Mustatassu yritti keskittyä yrttien lajitteluun. Raivopennun ystävä, Viiltopentu sähisi parhaillaan heidän emolleen, Punaviillolle. ”Emo! Emo! Et sinä saa syrjiä minua! Katso nyt minua!”. Mustatassu hymähti. Kerrankin Luuklaanissa oli elämää. Kauhukuolo aikoi lähteä metsästämään. Mustatassu päätti pysäyttää hänet. ”Kauhukuolo! Metsästäisitkö minullekin?”. Naaras pysähtyi. ”Tottakai!”. Naaras näytti siltä että Mustatassu oli hurmannut hänet. Mustatassusta se oli huvittavaa. Päivä oli aluillaan, mutta näytti lupaavalta.

"Lumitassu, sinun pitää keskittyä!" Täpläliidon kireä huudahdus kaikui Lumitassun korvissa. Oppilas nousi ähisten ylös ja pudisteli hiekan ja pölyn turkiltaan. Soturi seisoi hyökkäysvalmiudessa muutaman ketunmitan päässä hänestä ja viiruuntunein silmin tuijotti kermanvaaleaa kollia.
"Jos olisin vihollisesi, sinun olisi käynyt paljon pahemmin kuin äsken!"
Lumitassu mulkaisi mestariaan, mutta ei voinut olla enempää vihainen tuolle, koska Täpläliitohan puhui asiaa. Hän ei ollut ollenkaan keskittynyt aikaisempaan hyökkäykseen ja oli siksi lentänyt komeassa kaaressa selälleen maahan.
*Silloin kun Kettutassu ja Sammaltassu olivat täällä minulla meni paremmin.* Oppilas totesi itsekseen ja kipeiden lihasten kera pudottautui itsekin hyökkäysasentoon. Tummakajon, Ruskalehden, Täpläliidon, Lumitassun, Kettutassun ja Sammaltassun yhteinen taistelutuokio oli hetki sitten loppunut ja ainoastaan Täpläliito oppilaansa kanssa oli jäänyt vielä harjoittelemaan. Harmaalaikkuinen kolli tuhahti ja vetäisi pariin kertaan henkeä, saadakseen uutta hyökkäysvoimaa itseensä. Hän oli kuluttanut itsensä melkein loppuun taistellessaan sisaruksia vastaan, joten harjoitukset tällä hetkellä menivät vain alamäkeä kohti. Vaikka ruskeasilmäinen kissa oli todennut olleensa voitolla useammassa kaksintaistelussa Kettutassun ja Sammaltassun kanssa, hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan voittaa Täpläliitoa taistelussa. Lumitassu lähti uuteen hyökkäykseen ja kiersi mestarinsa toiselle puolelle, pitäen hyvää välimatkaa heidän välillään. Soturi käänsi ruumistaan oppilaansa liikkeiden mukaan. Kermanvaalea kolli oli tekevinään syöksyä laikukasta kollia kohti, mutta viime hetkellä jarrutti ja nopean sivuttaisliikkeen jälkeen iski hampaansa harmaaturkkisen kissan lapaan, antaen kynsiensä takertua tuon kaulaan sekä pidemmälle selkään. Täpläliito puri Lumitassun kaulaa ja painoi tuon maahan, kynnet syvällä harmaalaikkuisen kissan selässä. Ruskeasilmäinen kissa painettiin maahan, mikä antoi hänelle tilaisuuden potkia mestarinsa vatsaan, sekä tuon takajalkoja. Kaksikko kieriskeli maassa hetken, kumpikin liian jääräpäinen irroittaakseen otettaan. Oppilas tunsi kuinka he läimäytyivät kiveä vasten, milloin hän tajusi tilaisuutensa koittaneen. Viimeisellä ponnistuksellaan kermanvaalea kolli painoi soturin alleen ja lukitsi tuon itsensä ja kiven väliin. Nyt harmaalaikkuisen kollin kovat potkut tuntuivat hänen vatsassaan, mikä sai ilman pakenemaan Lumitassun keuhkoista asti. Hän jaksoi vielä hetken pitää otteensa Täpläliidossa, kunnes hänen oli pakko luovuttaa. Oppilas höllensi otteitaan ja mestarinsa kova potkaisu sai hänet horjahtamaan taaksepäin ja miltei taas kaatumaan selälleen maahan. Harmaalaikkuinen kissa sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa ja pudisteli turkkiaan samalla, kun soturi nousi jaloilleen.
"No tuohan meni jo paljon paremmin! Taisteluissa on todella tärkeää käyttää luontoa ja ympärillä olevaa maastoa hyväkseen", Täpläliito naukaisi ja pudisteli itsekin turkkiaan. Lumitassu nyökkäsi ja jäi odottamaan mestariltaan seuraavia ohjeita, joita ei hänen onnekseen tullut. Oppilas ei tiennyt olisiko jaksanut enää yhtäkään harjoitusta tämän päivän aikana. Soturi kertoi harjoitustuokion loppuneen ja yhdessä kaksikko lähti kulkemaan kohti leiriä. Kermanvaalea kolli kulki harmaalaikkuisen kollin rinnalla, antaen ajatuksiensa vaellella siellä sun täällä. Mutta hän ei voinut olla tuntematta niitä piikikkäitä katseita, mitä Täpläliito harmaalaikkuiselle kissalle heidän matkansa aikana antoi. Ja ruskeasilmäinen kissa tiesi kyllä syyn. Ei ollut kulunut montakaan auringonnousua siitä, kun nummiklaanilaispartio saattoi hänet takaisin Puroklaanin reviirille nummilta, kun Lumitassu oli käynyt saattamassa Haukkakiidon takaisin leiriinsä. Jokea ylittäessään oli puroklaanilaisiakin saapunut paikalle ja sen jälkeen tilanteen selittelystä meinasi syttyä tappelu. Tietenkin Täpläliito oli ollut mukana ja ollut hyvin agressiivinen ja painostava, niin oppilastaan kuin nummiklaanilaisiakin kohtaan. Tilanteen selittämisessä oli mennyt kauan ja vähintäänkin saman verran aikaa kului leirissä Ututähden kanssa jutellessa. Hän oli kaikille selittänyt ainoastaan totuuden, sen miten oli sattumalta löytänyt erakon, joka oli käynyt Haukkakiidon kimppuun heidän rajallaan. Lumitassu oli hätyyttänyt erakon tiehensä ja saattanut nummiklaanilaisen nuoren soturin leiriinsä pelätessään ettei tuo itse pääsisi sinne tappelussa saaneiden vammojensa takia. Ja kysyttäessä syytä mitä hän joella oli ylipäätään tehnyt, oli oppilas vastannut olleensa harjoittelemassa kalastusta. Täpläliito oli onneksi asettautunut valheen taakse, tietäen kyllä, että kermanvaalea kolli tarvitsisi lisää harjoitusta kalastuksessa, siten uskoen syyn, että hän olisi silloin ollut oikeasti harjoittelemassa.
"Olet vapaa loppupäivän", Lumitassun mestarin ääni havahdutti hänet takaisin todellisuuteen. Oppilas ei ollut huomannutkaan kuinka nopeasti he olivat leiriin saapuneet. Hän kulki Täpläliidon perässä leiriaukiolle ja siitä jatkoi oppilaiden pesälle. Harmaalaikukas kissa kurkisti sisälle ja yllättyi nähdessään Kuplatassun käpertyneenä sammalpedillään.
*Hänen harjoituksensa loppuivat aikaisin!* Hän totesi itsekseen ja hiljaa käveli omalle paikalleen, varoen herättämästä pesätoveriaan. Kermanvaalea kolli laskeutui viileälle sammaleelle ja joutui hetkeksi pudistelemaan itseään, ettei kylmä pääsisi luihin asti. Hän kiersi häntänsä kuononsa päälle ja yritti nukkua. Mutta jopa Lumitassun omaksi yllätykseksi uni ei millään tullut. Luulisi, että aikaisempien rankkojen harjoitusten jälkeen hän olisi niin väsynyt, että nukahtaisi miltei pystyyn. Syynä unettomuudelle taisi olla eräs tietty nummiklaanilaisnaaras, joka ei millään poistunut oppilaan ajatuksista. Hän huokaisi ja alkoi muistelemaan kaikkia niitä kertoja, kun oli Haukkakiitoa tavannut. Ensimmäisellä kerralla kermanvaalea kolli oli pelastanut soturittaren joesta ja toisilla kerralloilla he olivat jutelleet ja leikkineet. Lumitassu ei voinut olla hymyilemättä muistellessaan kaikkia heidän yhteisiä hetkiään. Ei olisi ollut parempaa aikaa nummiklaanilaisnaaraan tapaamiselle, kaikki se ikävä ja paha olo mikä oli päivittäin häntä piinannut, oli nyt poissa. Ei harmaalaikukkaalla kissalla enää ollut syytä murehtimiselle tai kateudelle toisia kohtaan. Hänen ei tarvinnut enää seurata sivusta kun Aamutäplä katseli pentujensa perään lempeällä katseella tai, kun Kottaraissulka ja Liljatuuli makoilivat toisiisnsa kietoutuneina leirin laitamilla ja tuntea samalla sitä hirvittävää kateutta sisaruksiaan kohtaan, kun nuo olivat löytäneet elämiinsä jotakin tärkeää. Jotakin erityistä, mitä Lumitassulla ei ollut ikinä ollut. Mutta nyt hän oli löytänyt itselleenkin jotakin mistä ainakin iloita, jotakin mikä olisi vain hänen, eikä kenenkään muun. Tai ei kukaan muu puroklaanilainen ainakaan vaikuttanut siltä, että tapailisi Puroklaanin ulkopuolella oleskelevia kissoja. Tai no, kai salaa tapaileminen tarkoitti sitä, että tapailu myös pysyisi salaisena, eikä leviäisi muiden tietoon.
Oppilas oli niin uppoutunut mietteisiinsä, ettei ollenkaan huomannut pesään tepastelevaa Savitassua, ennen kuin tuo kahisteli sammalia astellessaan pesän poikki. Lumitassu kohotti katsettaan ja hymyili ystävällisesti oppilaalle, joka vastasi yhtä lämpimällä ilmeellä takaisin.
"Tännekö te olette tulleet vain lusmuilemaan? Entäpä harjoituksenne?" Naaras kysyi ihmetellen, kuitenkin pitäen äänenvoimakkuutensa niin hiljaisena ettei Kuplatassu heräisi. Kermanvaalea kolli virnisti ja heilautti häntäänsä huvittuneena.
"Me olemme Kuplatassun kanssa jo niin taitavia oppilaita, etteivät Ututähti ja Täpläliito enää viitsi pitää meille harjoituksia", hän kehräsi matalasti, lipaisten kuonoaan veikeä katse silmissään. Kuplatassu ja Savitassu olivat ehdottomasti Lumitassun parhaimpia ystäviä koko Puroklaanissa, kolmikko oli aina tullut hyvin toimeen keskenään ja he vitsailivat toisilleen koko ajan. Kermanvaalea oppilas oli miettinyt, että viitsisikö kertoa Kuplatassulle ja Savitassulle Haukkakiidosta, mutta ei ole vielä saanut itseään olemaan yhtä mieltä asiasta. Tietenkin häntä pelottaisi kaksikon reaktio, mutta he olivat jo niin hyviä ystäviä, tuomitsisivatko he oppilasta siitä?
"Tai heidän mielestä te olette jo aivan toivottomia tapauksia eivätkä enää viitsi kouluttaa teitä", valkoturkkinen naaras kiusasi viiruuntunein silmin astellessaan omalle sammalpedilleen Kuplatassun viereen. Hän ei kuitenkaan asettautunut makuulleen vaan jäi tuijottamaan tassujaan, häntä hennosti heiluen. Lumitassu ei viitsinyt jatkaa leikkimielistä kinailua heidän välillään, varsinkin kun Savitassun kommentti oli osunut hieman ihon alle hänen myöhästyneen oppilasnimityksensä takia. Oppilas seurasi sivusilmällä pesätoverinsa syvää pohtimista ja kuuli selvästi huokauksen, minkä tuo päästi.
"Kuule Lumitassu...", naaras sanoi hyvin hiljaa, vaihtaen painoaan tassulta toiselle. Lumitassu käänsi katseensa tuohon ja väräytti korviaan, odottaen hiljaisena valkoturkkisen kissan jatkavan.
"Haittaisiko sinua jos tulisin viereesi nukkumaan? Täällä on niin viileä, etten usko saavani unta ennen kuin lämpenen...", Savitassu kysyi hiljaa, samalla tostaen tassunsa maasta katsellakseen anturoitaan. Lumitassu oli hieman yllättynyt pesätoverinsa kysymyksestä ja käänsi korviaan taaksepän. Kyllähän hänkin huomasi viileän ilman, mutta sehän oli ihan normaalia lehtikadolle. Eikö jokaisen klaanikissan pitäisi tottua siihen? Naarasoppilas ei vieläkään kohottanut katsettaan tassustaan vaan selvästi odotti kermanvaalean kollin vastausta. Harmaalaikukas kissa ei kyllä myöskään nähnyt syytä miksi Savitassu ei olisi voinut tulla hänen viereensä nukkumaan, hehän olivat ystäviä! Oudompaa se olisi ollut jos esimerkiksi Hiutaletassu olisi ollut kysymässä samaa kysymystä häneltä. Lumitassu ei edes tuntenut Hiutaletassua kunnolla.
"Tule vain", Lumitassu viimein vastasi, kohdaten naarasoppilaan katseen, kun tuo nosti sen. Valkoturkkisen kissan kasvoilla oli sydämenlyönnin ajan kiitollinen ilme, kun tuo katsoi pesätoveriaan silmiin. Savitassu keräsi sammalia leukojensa väliin ja käveli rauhalliseen tahtiin kermanvaalean kollin viereen, laskien sammaleensa tuon pedin viereen. Hän asettautui sen enempää sammalia möyhimättä harmaalaikkuisen kissan viereen, painaen selkänsä tuon omaa vasten. Ruskeasilmäinen kissa kuunteli hetken kuinka hänen vieressään makoilevan naarasoppilaan hengitys hidastui, kun tuo rauhoittui. Lumitassu tunsi kuinka valkoturkkinen kissa painoi päänsä hänen niskaansa vasten, eikä sen jälkeen tuntunut enää liikkuvan. Kermanvaalea kolli pysytteli itsekin liikkumatta paikoillaan, hengittäen hyvin hitaasti. Hän oli viimeksi nukkunut jonkun vieressä silloin kun Kottaraissulka oli ollut vielä oppilas eikä oikeastaan olisi uskonut, että ikävöi sitä kun tunsi kyljessään kiinni nukkuvan kissan rauhallisen hengityksen ja sen lämmön, mikä pikkuhiljaa tarttui häneen. Lumitassu tunsi väsyvänsä joten hän sulki silmänsä ja rentoutui. Nyt nukahtaminen tuntui niin helpolta aikaisempaan yritykseen verrattuna. Ennen nukahtamistaan hän kuitenkin haaveili, että hänen vieressään nukkuisi Haukkakiito Savitassun sijaan.

Lumitassu kulki muiden kokoontumiseen menevien kissojen seassa, turkki pystyssä innosta. Hän oli leirissä juuri ja juuri pysynyt paikoillaan Ututähden ilmoittaessa kokoontumiseen lähtijöiden nimiä. Kollioppilas oli tietenkin halunnut mukaan, hän halusi nähdä Haukkakiidon, jos tuokin oltaisiin saatettu valita mukaan kokoontumiseen. Vaikka kermanvaalea kissa olikin viimeksi nähnyt nummiklaanilaisnaaraan parantajan pesässä, hän uskoi, että tuo saapuisi kokoontumiseen, vaikka sitten salaa. Kulkiessaan muun joukon mukana, harmaalaikkuisen kissan teki mieli kiriä aivan eteen Ututähden ja Hiiriturkin väliin, päästäkseen ensimmäisenä aukiolle etsimään raidallista soturitarta, mutta hän pysytteli takana kulkevien oppilaiden joukossa. Vaikka Lumitassulla riittikin intoa ja energiaa, ei hän halunnut vaikuttaa juuri nimitetyltä oppilaalta joka saapuisi vasta ensimmäiseen kokoontumiseensa. Kermanvaalea kolli käänsi päätään vilkaistakseen vierellään kulkevaa Kettutassua, joka kovaan ääneen pälpätti jotakin heidän edessään kulkeville Kuplatassulle ja Savitassulle, ellei jopa hänellekin. Vaikka harmaalaikkuinen kissa ei ollutkaan kuunnellut yhtään mitään naarasoppilaan selityksistä, tuon kääntäessään katsettaan häntä kohti, Lumitassu hymyili pienesti ja teki päällään pienen nyökkäyseleen, osoittaakseen, että olisi kuunnellut punaruskeaa kissan juttuja. Vihreäsilmäinen kissa hymyili hänelle takaisin eloisasti.
Ja ennen kuin kermanvaalea kolli ehti muuta tajuamaankaan, Ututähti oli pysäyttänyt puroklaanilaisjoukon. He olivat saapuneet Neljän virran tammelle. Ruskeasilmäinen kissa pidätteli hengitystään odottaessaan päällikönsä merkkiä. Hänen häntänsä nyki odottamattomuuden takia. Kun suurikokoinen naaras viimeinkin antoi omalla hännällään merkin kulkea aukiolle, harmaalaikkuinen kissa oli ensimmäisten joukossa ryntäämässä sinne. Hän kuitenkin joutui pysähtymään yllättäen. Aukio oli niin täynnä kissoja, jotka juttelivat ja liikkuivat ympäri aluetta, ettei Lumitassulla ollut pienintäkään käsitystä siitä mistä hän aloittaisi Haukkakiidon etsinnän. Eihän oppilas edes tunnistanut Nummiklaanilaisista muita kuin Haukkakiidon, Sulkatähden ja Lehvähampaan! Hän katseli luimituin korvin ympärilleen, antaen katseensa käydä jokaisessa kissassa ympärillään, mutta raidallista nummiklaanilaisnaarasta hän ei nähnyt missään.
*Eikö häntä valittukaan mukaan?* Lumitassu ajatteli harmistuneena, mutta päätti vielä jatkaa etsintäänsä. Hän lähti seuraamaan Kottaraissulkaa ja Liljatuulta, jotka kaksin kulkivat kissajoukkioiden läpi, tervehtien kaikkia. Oppilas ei edes tiennyt tiesivätkö kaksi soturia hänen seuraavan heitä, mutta ei tehnyt elettäkään antaakseen itseään ilmi kaksikolle. He näyttivät olevan liian keskittyneitä toisiinsa.
"Lumitassu!" Tuttu heleä ääni sai hänet kääntymään silmänräpäyksessä ympäri ja kermanvaalea kolli huomasi Haukkakiidon kipittävän hänen luokseen. Harmaalaikkuisen kissan ruskeat silmät loistivat, kun hän ja nummiklaanilaisnaaras viimenkin pääsivät toistensa luo.
"Haukkakiito, sinä pääsitkin tänne!" Lumitassu sanoi eikä peitellyt innokkuutta äänessään. Hän oli niin iloinen nähdessään raidallisen soturittaren, vielä kun nyt ei tarvinnut pelätä rajalle saapuvia partioita. Täällä he saivat viettää aikaa toistensa kanssa ilman, että kukaan tulisi heitä siitä rankaisemaan.
"Niin pääsinkin, yllätyin itsekin, kun Sulkatähti lausui nimeni kokoontumiseen lähtevien kissojen kanssa", Haukkakiito sanoi leveästi hymyillen, nostaen häntäänsä samalla korkeammalle.
"Kai haavasi ovat jo parantuneet?" Lumitassu kysyi ja antoi katseensa käydä nummiklaanilaisen ruumiissa. Hän ei nopeasti katsoessaan nähnyt sen suurempia arpia, joten soturittarelle tuskin oli pahemmin käynyt.
"Juu ovat, eivät ne kamalan syviä olleet. Pari päivää parantajanpesässä riitti. Kai sinäkin olet kunnossa?" Haukkakiito kertoi ja kysyessään kysymystä oppilaalta, hänen äänensävynsä muuttui rehvakkaasta ystävällisemmäksi ja jopa huolestuneeksi. Lumitassu nyökkäsi hymyillen, mutta ei ehtinyt sanoa sen enempää, kun Ututähden huuto sai koko aukion hiljentymään ja keskittymään kokoontumisen alkamiseen. Oppilas istahti nummiklaanilaisen viereen ja kuunteli vain puolella korvalla, kun hänen päällikönsä kertoi veristestä taistelutantereesta, mikä heidän reviiriltään oli kuita sitten löytynyt. Hän muisti vieläkin elävästi miten Kultakuiske oli sinä yönä saapunut leiriin Tummakajon kanssa hyvin järkyttyneenä löytäessään alueen. Lumitassu heilautti häntäänsä ahdistuneena, vanhan soturittaren ajatteleminen sai hänen olonsa hyvin epämukavaksi. Tapa miten naaras oli kuollut oli ollut hirvittävä. Ututähti ei maininnut mitään siitä ketkä aukiolla olisivat mahdollisesti tapelleet, mutta oppilas oli varma siitä, että luuklaanilaiset olivat käyttäneet heidän reviiriään hyödyksi ja halunneet vain luoda kauhua Puroklaaniin. Muu päällikön selitys kuulosti kaukaiselta ja utuiselta, Kultakuiskeen kuoleman mainitseminen tuntui saavan koko aukion pidättämään hengitystään, kuten myös kaikki kettuhavainnotkin. Viimeinkin Aaltotähden saadessa puheenvuoron, pystyi Lumitassukin taas keskittymään kokoontumiseen ja muiden klaanien uutisiin.
"Vuoristoklaanilla oli pientä rajakiistaa Kuutamoklaanin kanssa, mutta se saatiin selvitettyä sen suurempia vahinkoja välttäen", Vuoristoklaanin päällikkö kertoi, minkä ansiosta kissat, luultavasti vuoristoklaanilaiset ja kuutamoklaanilaiset huudahtelivat toisilleen syytöksiä, mitkä Aaltotähti hyvin nopeasti vaiensi kovalla sihahduksella.
"Toivon, että voimme jättää tämän taaksemme", pikimusta kolli kysyi Varistähdeltä, joka tuhahti, mutta lopulta nyökkäsi. Lumitassu ei kuunnellut pitkähäntäisen kissan muita uutisia vaan kiinnitti huomionsa suurien ja lihaksikkaiden kuutamoklaanilaisten tarkkailuun. He selvästi välttelivät puroklaanilaisia ja supattelivat keskenään, luoden murhaavia katseita oppilaan klaanitovereiden suuntaan. Lumitassu seurasi kuutamoklaanilaisia viiruuntunein silmin.
*Mitä nuo ketunläjät nyt aikovat?*

Lumihäntä istahti Kuutamoklaanin rajalle. Hän tavallaan toivoi että olisi nähnyt Tiikerikuun. Kuin tilauksesta kolli pujahti hetken päästä puskasta. ”Lumihäntä!”,Tiikerikuu tervehti. ”Mitä sinä täällä teet?”. Yhtäkkiä Lumihäntä tunsi äkillisen kivun ja pysähtyi. *Ei se varmaan mitään vakavaa ole*, Lumihäntä mutisi mielessään. Pienet kouristuksia esiintyi vähän väliä ja Lumihäntä hätääntyi. *Älä ole huolissasi*, Lumihäntä jankkasi mielessään. ”Nojaa minuun”. Lumihäntä hätkähti kuullessaan Tiikerikuun äänen. Lumihäntä nojasi kollin lapaan ja he tassuttivat leiriin.

Tiikerikuu näytti rättiväsyneeltä. Yöturkki riensi paikalle Kylmätassu tiukasti perässään. ”Lumihäntä, pentutarhaan!”, Yöturkki huudahti. Pentutarhassa oli hämärää. Lumihäntä asettui makuulleen ja otti Kielopuron käpälästä kiinni. ”Ponnista!”, Kielopuro kannusti. Ensimmäinen pentu pääsi pian maailmaan. ”Kolli!”, Kylmätassu huusi nuolaisujen välistä. Sammalvuoteella oli pieni veriläikkä. ”Hmmm?”, Yöturkki mutisi. Seuraava pentu oli naaras. Lumihäntä vaikersi. Tiikerikuu oli antanut hänelle jo kolmannen risun. Risu raksahti rikki kun kolmas pentu ilmestyi mailmaan. ”Vielä yksi pentu”, Tiikerikuu maukui hiljaa. Se rentoutti Lumihäntää. ”Kolme naarasta ja yksi kolli. Hyvä Lumihäntä!”, Yöturkki huudahti. *Pennuista tulee suuria sotureita*, Lumihäntä ajatteli. ”Hienoa! Tuo kolli voisi olla Tulipentu. Ja hopea naaras saa olla Hopeapentu. Sitten vielä kaksi. Ehkä Kaislapentu ja Valkopentu”, Lumihäntä kuiskasi. ”Pentutarhaan varjoissa Lumihäntä vetäisi pennut itseään vasten. Jokainen hamuili maitoa.

//Kaislapennun ja Tulipennun hakemukset tulee jossain vahessa tänään.

Soratassu heräsi seuraavaan päivään eikä ollut vieläkään päästänyt irti vihan tunteesta, joka kupli hänen rinnassaan. Kiepputassu oli päässyt kokoontumiseen, vaikka naaras oli hyökännyt hänen kimppuunsa! Eikö Aaltotähti ollut kuullut heidän yhteenotostaan vai mikä oli? Ei varmasti päällikkö niin kohtuullinen ollut, että olisi päästänyt kilpikonnakuvioisen naaraan niin helpolla. Ei omien klaanilaisten kimppuun kuulunut hyökätä..
Soratassu kampesi itsensä pystyyn ja käänsi sinertävän katseensa pesän toiseen päähän, missä Kiepputassu nukkui tyytyväisen oloisena. Oppilas oli kietonut häntänsä ympärilleen eikä tuon kasvoja oikein näkynyt, mutta Soratassu pystyi selvästi näkemään pehmeän hymyn hänen kasvoillaan. Valkoruskea naaras päästi suustaan halveksivan sihahduksen ja lähti sitten suunnistamaan kohti pesän suuaukkoa. Hän pujahti ulos pesästä ja katsoi ympärilleen. Oli melko aikainen, mutta monet kissat olivat löytäneet tiensä aukiolla ja pienissä ryhmissä vaihtoivat kieliä ja vain viettivät aikaa keskenään. Soratassu siirsi katsettaan päällikön pesää kohden ja lähti tassuttelemaan sitä kohden. Hän ei todellakaan päästäisi siskoaan tällä kertaa noin vain ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Nytpähän ainakin toinen saisi tuntea nahoissaan, ettei hänen käytöksensä ollut hyväksyttyä.
“Aaltotähti, saanko tulla sisälle?” hän kysyi varovaisesti ja seisahtui pesän suulle odottamaan mustan kollin vastausta.
“Tule vain”, päällikkö naukui vastaukseksi ja huojentuneena hän huokaisi. Hän oli jo hetken epäillyt, ettei kolli haluaisi häntä edes sinne. Hän veti syvään henkeä ennen kuin asteli sisälle hieman hämärään pesään. Hän katseli ihmeissään ympärilleen, hän ei ollut koskaan ollut päällikön pesässä ja pesä näytti aika samanlaiselta kuin muutkin pesät. Vain erona oli tietenkin se, että sammalpetejä oli vain yksi, mikä tietysti kuului Aaltotähdelle.
Hän kohtasi päällikön kysyvän katseen, joka tutkaili häntä kiinnostuneena. Soratassu hieman paransi ryhtiään ja kumarsi hieman kollille ennen kuin istui alas ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille. He olivat itse päällikön kanssa vastakkain ja oppilaasta tuntui, että hänen sydämensä olisi voinut kirjaimellisestä hypähtää ulos hänen rinnastaan. Häntä jännitti puhua Aaltotähdelle varsinkin, kun he olivat siinä vain kahdestaan eikä muiden kissojen joukossa.
“Joten, mistä halusit tulla puhumaan kanssasi Soratassu?” pikimusta soturi kysyi katsellen Soratassua pieni hymy kasvoillaan. Hän huokaisi syvään ja päätti aloittaa. Menkööt sitten syveen tai saveen, ainakin hän oli yrittänyt!
“Asiani koskee Kiepputassua”, hän aloitti saaden kollin korvat hieman värähtämään. Kollin kasvot kuitenkin pysyivät tyynenä ja se pieni hymy pysyi hänen kasvoillaan.
“Pari päivää sitten, ennen kokoontumista olimme metsästämässä ja minä sain aika hyvin saalista. Kiepputassu ei saanut saaliin saalista ja se näytti harmistuttavan häntä, mutta tunsin olevani aika iloinen, koska hän on aina kaikessa paras ja tällä kertaa minä olin ollut häntä parempi. Meidän päästyämme leiriin saatoin hieman irvailla hänelle ja sitten hän hyökkäsi kimppuuni kynnet esillä! En onneksi saanut minkäänlaisia haavoja, mutta se kuitenkin pelästytti minut..”, hän kertoi nielaisten ja tutkiskeli lopetettuaan päällikön kasvoja, jotka olivat muuttuneet lähes kylmiksi. Sitä pientä hymyä ei enää näkynyt hänen kasvoillaan eikä rauhallisesta ja tyynestä ulkokuoresta ollut enää mitään jäljellä. Soratassu katsoi päällikköään hieman säikähtäneenä. Oliko Aaltotähti hänelle vihainen? Entä, jos hän saisi jonkinlaisen rangaistuksen ja Kiepputassu ei?
“Kiitos, kun kerroit tästä minulle, teit aivan oikein”, päällikkö naukui matalalla äänellä ja nousi tassuilleen. Soratassu seurasi päällikön esimerkkiä ja hypähti tassuilleen. Hän seurasi kuinka pikimusta kolli asteli hänen luokseen ja laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja lähti johdattamaan heitä ulos pesästä. Hän seurasi kuuliaisesti ja ulos päästyään ja kääntyi taas Aaltotähden puoleen. Kolli ei sanonut mitään, jatkoi vain kävelemistä ohjaten heidät oppilaiden pesää kohden ja seisahtui sitten aloilleen. Soratassu vilkuili päällikköä ja oppilaiden pesää vuorotellen sydän villisti hyppien. Hänestä tuntui kuin olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan.
“Kiepputassu!” päällikkö kutsui äänekkäästi saaden monien kissojen huomion kiinnittymään häneen ja Aaltotähteen. Soratassu nielaisi, häntä ahdisti tuntea monien kissojen polttavat katseet turkillaan. Hän tunsi kuinka päällikön häntä lähti hänen selkänsä päältä.
Pian kilpikonnakuvioinen oppilas asteli ulos oppilaiden pesästä ja katsoi uneliaan kysyvänä pikimustaa kissaa edessään. Naaraalla näytti kestävän hetken aikaa ennen kuin tuo tajusi tuijottavansa itse päällikköä ja nopeasti hänen ryhtinsä suoristui ja pari kertaa silmiään räpyteltyä, hän myös kumarsi päällikölle.
“Aaltotähti?” Kiepputassu kysyi hämmentyneenä. Naaraan katse liukui häneen ja hetken he katsoivat toisiaan silmiin ennen kuin Kiepputassu taas katsoi Aaltotähteä laajentunein silmin. Ilmeisesti naaras oli ymmärtänyt, mistä tässä oli kyse, mikä sai Soratassun hieman hengähtämään. Häntä hermostutti niin paljon, että oli vaikeaa olla paikoillaan. Häntäkin nyki paikoillaan levottomana.
“Lienet tietävän miksi kutsuin sinut tänne. Minulla on sinulle asiaa”, kolli naukaisi kolkolla äänensävyllä ja katsoi pistävällä katseellaan oppilasta edessään. Kollin kitkerän katseen alla oleminen sai Kiepputassun hieman kyyristymään alemmas.
“Kuulin juuri Soratassulta, että olit hyökännyt hänen kimppuunsa ilman minkäänlaista syytä kynnet esillä muutama päivä sitten”, Aaltotähti naukui. Kiepputassu siirsi levottoman katseensa Soratassuun, joka katsoi siskoaan takaisin tyynellä ilmeellä. Vaikka häntä hermostuttikin olla tämän jälkeen sisaruksensa kanssa, ei hän voinut nyt näyttää pelokkuuttaan naaraalle. Kiepputassun olisi pakko oppia, ettei kaikkea voinut vain tehdä ilman seuraamuksia eikä Soratassukaan halunnut osoittaa toiselle oppilaalleen, ettei hän koskaan puolustaisi itseään. Hänenhän kasvoilleen ei hypitty.
“Soratassu ivaili minulle eikä hän ole niin viaton, kun sinulle selittää!” Kiepputassu älähti, kun hän katsoi taas päällikköä leimuavin silmin. Soratassu puri hammasta.
“Kuulin kyllä mitä tapahtui, Soratassu kertoi kaiken ja sanoi olleensa hieman ilkeänkin tapainen, mutta ei riitoja tappelemisella selvitetä. Elämä koettelee sinua Kiepputassu etkä sinä voi aina selvittää niitä vain hyppäämällä kynnet edellä ongelmaa kohden. Joskus on osattava vain purra hammasta ja olla välittämättä”, pikimusta kolli kertoi saaden kilpikonnakuvioisen oppilaan korvat hieman luimistumaan, mutta palo hänen silmissään alkoi sammua. Naaras nyökäytti päätään alistuneena. Soratassu katsoi ihmeissään siskoaan, yleensä naaras oli äänessä niin kauan, kun voitti, mutta tällä kertaa hän antoi olla ja alistui. Varmasti Aaltotähden sanoma olikin paljon vakavammin otettava asia naaraalle eikä hän uskaltanut väittää vastaan päällikölle.
“Ymmärrän kyllä.. Anteeksi”, oppilas sano vaimeasti.
“En minä ole se, jolta sinun anteeksi pitää pyytää. Soratassu on se kissa, jolta sinä pyydät anteeksi”, kolli naukui ja huiskautti aavistuksen häntäänsä,
“Ja tekosi takia minun on annettava sinulle rangaistus, jotta muistat tulevaisuudessakin miten toimia oikein. Rangaistuksenasi on se, ettet pääse seuraavaan kokoontumiseen, joudut siivoamaan pentutarhan sammalia ja autat harjoituksiesi lomassa Huurrekukkaa ja Taivastassua. Lehtikato tekee tuloaan nopeasti ja kaikki auttavat käpälät ovat vain avuksi parantajille, koska heidän pitää täyttää varastojaan. Lumen seassa on todella vaikeaa löytää mitään”, päällikkö kertoi katsoessaan Kiepputassua koko ajan silmiin osoittaakseen olevansa tosissaan ja naaras oppilas nyökytteli päätään kollin sanoille ymmärtäväisenä. Aaltotähti kääntyi katsomaan Soratassua ja nyökkäsi hymy kasvoillaan.
“Nyt, kun tämä on saatu selvitettyä, Uskosielu varmasti odottaa sinua. Nähkäämme.”
Kolli loi heille molemmille reippaan katseen ennen kuin lähti tepastelemaan pentutarhaa kohden varmasti nähdäkseen Kaunokirjoa ja heidän kolmea pentuaan, jotka varmasti jo kohta täyttäisivät kuusi kuuta ja pääsisivät oppilaiksi. Soratassu huokaisten siirsi katseensa päällikön pentutarhaan katoavasta hännästä Kiepputassuun, joka oli istahtanut aloilleen ja tuijotteli maata ja tassujaan. Hän hieman luimisti korviaan. Oliko hän sittenkin ollut liian ankara Kiepputassulle? Mistä hän tiesi, mitä sisaruksen elämässä oikein oli ja silti hän oli ollut niin vihainen, että oli mennyt puhumaan Aaltotähdelle tästä koko häslinkistä.
“Soratassu”, kilpikonnakuvioinen oppilas sanoi hiljaisesti saaden hänen katseensa nousemaan hämmästyneenä toiseen. Kiepputassu nosti katsettaan hieman, jotta he pystyivät katsomaan toisiaan silmiin. Hänen silmistään heijastui vahvasti katuva katse.
“Olen pahoillani siitä mitä tapahtui pari päivää sitten.. Olin niin vihainen ja katkera sinulle enkä tiedä mikä minuun oikein meni. Kai minä vain.. olin kateellinen”, naaras naukui alakuloisena. Soratassu katsoi siskoaan ihmeissään. Kiepputassu oli hänelle kateellinen? Ja oli vielä kaiken lisäksi pyytänyt anteeksi niin kuin Aaltotähti oli määrännyt.
“Kateellinen minulle? Miksi?” hän kysyi ihmeissään.
“Koska sinä olet niin hyvä kaikessa.. Tulet kaikkien kanssa toimeen ja varmasti sinulla onkin jo kaikki ystävinäsi.. Minä sen sijaan olen vain yksi hiirenaivo, jota kukaan ei huoli ystäväkseen, koska onnistun vain loukkaamaan muita ja olemaan ilkeä heille”, naaras kertoi huokaisten ja rikkoi heidän katsekontaktin kääntäessään päätään eteenpäin. Soratassu uskoi, että Kiepputassusta oli noloa myöntää tällaiset asiat, kun ei yleensäkään naaras sitä mielellään tehnyt. Mutta eihän tuo ollut totta ollenkaan! Soratassu katsoi siskoaan myötätuntoisena ja hieman hämmästyneenäkin. Ei hän olisi uskonut kuulevansa tuota kaikkea juuri Kiepputassulta. Hän varovaisesti kulki toisen oppilaan luokse ja istahti tämän viereen. Hän kietoi häntänsä siskonsa vierelle ja painautui naarasta vasten ja nuolaisi tämän päälakea.
“En minä kaikkien kanssa tule toimeen eikä minulla ole paljoa ystäviä, muttei se tarkoita ettemme voisi tutustua muihin. Olen enimmäkseen Tikkatassun kanssa enkä muiden, jos se mieltäsi kohentaa”, hän kertoi. Kiepputassu huokaisten laski hieman päätään antaen hänen luvan sukia turkkiaan enemmän. Pieni hymy kasvoillaan Soratassu alkoi sukimaan pitkin vedoin pentuetoverinsa turkkia ja antoi koko kroppansa rentoutua.

Vetäisin pennut lähelleni. Yhtäkkiä huomasin Hopeapennun,heiveröisimsimmän pennun. Nostin pennun, ja vetäisin hänet piiloon. ”Kielopuro, vahtisitko heitä hetken aikaa?”. Odottamatta vastausta Lumihäntä asteli ulos yöhön.

Pöllöt viuhahtelivat ohi ja linnunlaulu kuului korvissa. Lumihäntä hätkähti. Kohta olisi jo aamu. Hän kiikutti Hopeapennun kaksijalkalaan. Siellä oli pesä joka näytti hyvältä. Lumihäntä laski Hopeapennun maahan. ”Olkoon Tähtiklaaniin kanssasi ikuisesti. Hopeapentu tästälähtien sinut tunnetaan Hopeapurona. Tähtiklaani kunnioittaa sinua ja hyväksyy sinut täydeksi kotikisakkisi. Sinua kutsutaan silti Hopeana”, hän kuiskasi pennulleen. Lumihäntä katsoi Hopeaa viimeisen kerran ja juoksi yöhön.

Leirissä hän huusi niin kovaa kuin jaksoi: ”Kak-kaksijalat veivät Ho-Hopeapennun!”. Aukiolta kuului surullisia ulvaisuja. Kielopuro kurkisti pentutarhasta. Naaras viittoi Lumihäntää lähemmäs. Naaras hengitti syvään ja naukaisi: ”Tulipentu, Kaislapentu ja Valkopentu tarvitsevat sinua”. Lumihäntä tiesi sen olevan totta. Hän huokaisi ja asteli pentutarhaan. Valkopennun pää kurkkasi vuoteesta. ”Kaislapentu ei ole vielä avannut silmiään!”, pentu sirkutti. Lumihäntä katsahti pentuun. ”Leiki täällä sisällä Tulipennun kanssa. Kyllä Kaislapentu pian avaa silmänsä”. Lumihäntä vetäisi Kaislapennun viereensä ja pian naaras hamuili maitoa. *Se on niin pieni*, hän ajatteli avuttomana.

//Oli vähän tönkkö mutta piti kirjoittaa Hopean kaksijalkalaan viennistä.

*Emo! Emo*,Kaislapentu melkein huuusi mielessään. ”Älä hätäile”, kuului selvästi kollin ääni. Sitten uni hälveni ja Kaislapentu avasi silmänsä. Hän kuuli emon äänen. Emo vikisi ja murisi. ”Emo, mikä on pentutarha?”, utelen emolta kun kuulin jonkun äänen. Emo käännähti katsomaan. ”Pentutarha on...”. Emo ei vastannut vaan yhtäkkiä ulisi.

Hetken päästä Valkopentu kömpi vuoteeseen. ”Älä huoli-”, Valkopennun lause jäi kesken kun vuoteen ylle kohosi varjo. Siinä oli valkotäplikäs kolli jolla oli siniset silmät. Kolli kaappasi Tulipennun ja juoksi. Mutta emo ei antanut periksi. Hän kamppaili ja viilsi kollia kuonoon mutta kolli oli vahvempi. Kolli katsi niin sanotusta ”suuaukosta” pois. Emo voihki entistä enemmän ja huokaisi. Hän käpertyi viereemme ja lämmitti minua ja Valkopentua. ”Tiedän että Hopeapentu lähti, mutta se ei tarkoita että teidänkin pitäisi lähteä”, Kaislapentu kuuli emon hiljaisen naukaisun.

Päivästä tuli pitkä. Tulipentu oli sentään Kaislapennun veli. Lopulta Kielopuro aloitti tarinan. ”Olipa kerran Puro niminen erakko. Naaras rakasti puroa ja viihtyi siellä. Kerran eräs kolli nimeltä Vuori, saapui purolle. Puro ja Vuori ystävystyivät. Lopulta he saivat pentuja. Toinen pentu sai nimekseen Nummi ja toinen Kuu. Eräänä päivänä neljä kissaa alkoi riidellä pikkuasioista ja he päättivät reviirit. Puro keksi että hän olisi Purotähti. Kukaan muu ei tohtinut käyttö nimeä. Lopulta Kuu alkoi salassa käyttää nimeä Kuutamotähti. Sitten, aurinkoisena päivänä kaikki tapasivat Neljän Virran Tamella. Silloin he kinastelivat ja Kuutamotähti tappoi Purotähden. Hän ylpeili voitollaan mutta Purotähti, hän syntyi uudestaan. Lopulta klaanit jakaantuivat ja kaikki oli hyvin. Mutta sitten Valon lohkon puolella kanjonia, elivät Nummiklaani ja Puroklaani. Pimeyden puolella taas kuutamoklaani ja Vuoristoklaani”. Kielopuro lopetti. ”Kerron myöhemmin loput tarinasta. Nyt te lähdette nukkumaan.

//Taas aika tönkkö mutta piti saada kirjoitettua hyvä tarinanalku.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” Aaltotähden kovaääninen huudahdus kaikui leirissä. Pilvien läpi tunkevat auringonsäteet täplittivät päällikön mustaa turkkia. Kolli näytti siltä kuin hänellä olisi ollut mustakeltainen turkki.
Soratassu säpsähti hereille ja nousi nopeasti tassuilleen. Oli kerennyt menemään ainakin jo kuu siitä, kun hän oli kertonut Aaltotähdelle hänen ja Kiepputassun yhteenotosta ja lopulta hän oli kyllä antanut sisarukselleen anteeksi, kun oli saanut kuulla anteeksipyynnön naaraalta. Hän sukaisi nopeasti sekaista turkkiaan ja käänsi uneliaat silmänsä kohti pesän suuaukkoa, jonka luona Tummatassu seisoi. Nopealla vilkaisulla vanhin oppilas näytti todella innostuneelta ja tuon näytti olevan todella vaikeaa seisoa paikoillaan. Kollin häntä nyki levottomana ja hän vaihtoi painoa tassulta toiselle tasaisin väliajoin. Soratassu katsoi kollia ihmeissään ja vilkaisi vieressään istuvaa Tikkatassua, joka herätteli itseään.
“Miksiköhän Tummatassu on noin innokas?” hän kysyi vilkaisten veljeään, joka juuri nousi tassuilleen ja venytteli yön jälkeisiä kipeitä lihaksiaan.
“Tänään taitaa olla hänen soturi seremoniansa”, Tikkatassu vastasi hymähtäen ja sukaisi rintakarvojaan ja sitten painelikin ulos oppilaiden pesästä ja ohittaessaan Tummatassun, kollin kasvoilla oli huvittunut virne. Soratassu hymähti itsekseen ja loikki pesän suulle ja pujahti myös ulos aukiolla. Hän istuutui lähelle Tummatassua ja käänsi katseensa kolliin.
“Mikä sinua noin paljon hermostuttaa, Tummatassu?” hän kysyi pieni hymy kasvoillaan. Tummaraitainen kissa käänsi katseensa häneen ja hetken katsoi häntä yllättyneenä, kunnes kohauttaen olkapäitään totesi,
“Minäkö hermostunut? Ei mikään hermostuta minua.”
Soratassu naurahti huvittuneena. Tummatassun kasvoilla oli sellainen velmumainen virne. Kaipa kolli yritti vaikuttaa paljon siistimmältä ja urheammalta kuin oikeasti oli. Oli ilmiselvää, että kollia jännitti todella paljon eikä hän varmasti olisi jaksanut odottaa, että pääsisi soturiksi.
Oppilaiden pesältä kuului askeleita ja pian siltä aukiolle tupsahtivat myös Kiepputassu ja Purotassu. Kotkatassu ja kollin sisarukset tulivat viimeisinä ja he loikkivat innoissaan lähemmäs Puhujankiveä kuulemaan päällikön sanottavan. Purotassu seisoi hetken aloillaan ennen kuin loikki Kotkatassun perään. Kiepputassu sen sijaan kulki hänen ja Tummatassun luokse ja käänsi ivailevan katseensa tummaraitaiseen oppilaaseen, joka mulkoili jo valmiiksi kipikonnakuvioista nuorempaa oppilasta. Soratassu katsoi sivusta hieman jännittyneenä.
“Vai, että sinä hiirenaivo pääset soturiksi? Kestipä siinäkin aika kauan”, Kiepputassu vinoili ja katsoi kollia kellertävillä silmillään pistävästi,
“Etkös olekin jo joku 30 kuinen?”
“Pidä sinä ketunläjä suusi kiinni tai revin sinut palasiksi”, Tummatassu vastasi hampaat irvessä. Kiepputassu otti askeleita lähemmäs vanhempaa oppilasta niin lähelle, että he olivat melkein kuonokkain.
“On varmasti todella kurjaa, kun on päällikön oppilas ja silti niin huono, että joutuu odottamaan normaalia kauemmin, että pääsee soturiksi”, kilpikonnakuvioinen naaras härnäsi ja virnisti voittoisasti, kun huomasi kollioppilaan melkein hyökkäävän kimppuunsa.
“Olemme kokoontuneet tänään nimittämään Tummatassun soturiksi! Tummatassu tulisitko tänne?” Aaltotähden kuuluva naukaisu keskeytti kaksikon tiukan katsekontaktin ja levottomat hännät, jotka heilahtelivat vihaisina puolelta toiselle. Tummatassu käänsi vastahakoisena katseensa pois nuoremmasta oppilaasta ja oli lähtemäisillään kohti päällikköä, joka odotti oppilastaan Puhujankivellä, jonka ympärillä muut klaanilaiset odottivat.
“Tämä ei todellakaan jää tähän kirppusäkki”, kolli tuhahti ärtyneenä ja loikki päällikön luokse. Kiepputassu virnisti rehvakkaasti ja asettui istumaan aloilleen ja käänsi katseensa päällikköä kohden ja jäi kuuntelemaan tämän tulevia sanoja. Soratassu katsoi ihmeissään siskoaan ennen kuin päätään pudistellen käänsi myös oman katseensa Aaltotähden suuntaan.
“Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tummatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Aaltotähti kysyi katsellen oppilastaan ylpeä ilme kasvoillaan, minkä pystyi helposti näkemään pitkällekkin. Soratassu seurasi kuinka Tummatassu nosti kuonoaan hieman ylemmäs pöyhkeänä ja varma ääni sanoissaan lupasi. Aaltotähti hymähti ja jatkoi,
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Tummatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Tummavarjona. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
“Tummakajo! Tummakajo! Tummakajo!” klaani alkoi hurraamaan kollin uutta soturinimeä eikä sitä ylpeää ja hieman itserakasta virnettä voinut sivuuttaa kollin kasvoilta, kun hän kääntyi ympäri ottaakseen vastaan onnitteluhuudot. Soratassun ihmeeksi Kiepputassu oli yksi kovaäänisimmistä kissoista, joka hurrasi kollin nimeä. Ja hän oli luullut, ettei Kiepputassu ja Tummavarjo tulleet toimeen ja vihasivat toisiaan.. Ehkei kaikki tosiaan ollut sitä miltä näytti.
Tummavarjo otti virnuillen vastaan kaikkien onnittelut, kun Aaltoätähti ilmoitti, että klaanikokous oli ohi. Kolli asteli rehvastellen takaisin heidän luokseen ja loi katseen Kiepputassuun.
“Älä ikävöi minua, kun en enää nuku teidän kanssanne oppilaiden pesässä”, Tummavarjo hymähti ylimielisesti.
“Olin juuri sanomassa samaa. Älä ikävöi minua, kun nukut yksin sotureiden pesässä”, Kiepputassu naukaisi hymyillen säteilevästi, mikä tuntui saavan mustaraitaisen soturin tuhahtamaan ärsyyntyneenä. Kiepputassu huiskautti häntäänsä virnuillen.
“Noh Pisaraturkki odottaakin minua harjoituksiin. Muista olla ikävöimättä minua liikaa!”
Kiepputassu loi vielä nopean katseen Tummavarjoon ennen kuin loikki tiehensä. Soratassu katsoi ihmeissään sisaruksensa perään. Hän lopulta kääntyi kollin puoleen, joka tuijotti eteenpäin hieman hölmistyneen oloisena, mutta peitti sen nopeasti ilmeettömän kuoren alle, kun huomasi oppilaan katselevan häntä. Kollin ryhti parani.
“Onnittelut soturiksi tulemisesta Tummavarjo. Jaksamisia tulevaan vartiointiin”, Soratassu naukui hymyillen. Tummavarjo käänsi katseensa häneen ja hetken katsoi häntä ilmeettömästi ennen kuin lopulta nyökäytti päätään.
“Kiitos.”
Kolli huiskautti häntäänsä ja lähti sitten matkoihinsa. Soratassu katseli hetken kollin perään ennen kuin nousi tassuilleen ja lähti etsimään omaa mestariaan.


Uusi aamu nousi Vuoristoklaaniin. Oli mennyt jo monta kuuta siitä, kun Tummavarjosta oli tullut soturi. Alkoi tulla kylmempi ja varsinkin pesien seinämät hohkivat jääkylminä, kun niihin nojasi, joten sen sijaan, että kissat olisivat nojanneet seinämiin, he nojasivat toisiinsa ja hakivat toisistaan lämpöä. Soratassu oli seurannut kuinka taivaalta oli muutama päivä sitten satanut pari valkoista lumihiutaletta, joista yksi oli laskeutunut hänen nenälleen. Naaras oli ihmeissään kutsunut Tikkatassun ihailemaan hitaasti maahan laskeutuneita lumihiutaleita. Kolli oli ihaillut hänen kanssaan jonkin aikaa Lehtikadon alkua ennen kuin tämän oli pitänytkin jo mennä harjoittelemaan Mustikkasielun kanssa. Soratassun ei kauan tarvinnut olla yksinään, kun Uskosielu oli kutsunut myös hänet luokseen ja yhdessä Purotassun ja Korpinkutsun kanssa he olivat lähteneet taisteluharjoituksiin. Soratassu ei ollut vieläkään oikein varma taistelukyvyistään, mutta oli päättänyt antaa parhaansa ja yritti ihan tosissaan. Muutaman kerran hän oli päässyt voitolle ja sitten toisena hetkenä hän olikin maassa naama edellä maistelemassa multia ja kaikkea, mitä nyt maassa olikaan. Purotassu oli yllättävän nopea ja naaras oli liikkeissään nopea ja harkitseva, mutta kuitenkin sellainen, mistä ei oikein pystynyt sanomaan mitä tuo tekisi seuraavaksi. Korpinkutsu oli selvästi opettanut hänen siskoaan kuinka hämätä vastustajaan ja totta tosiaan se onnistui, minkä takia hänen oli oltava koko ajan tarkkaavainen ja valmis väistämään ja tekemään vastahyökkäys. Uskosielu ja Korpinkutsu olivat katselleet heidän otteluaan hieman kauempana ja välillä olivat sanoneet, miten olisi kannattanut parantaa. Soratassun mestari oli painottanut hänelle, että hänen olisi parasta oppia hyökkäämään samalla tavalla kuin hänen siskonsa, nopeasti ja hämäten. Korpinkutsu sen sijaan oli kehunut Purotassua todella paljon ja harvoin oikeasti kertoi, miten naaras olisi voinut olla parempi. Purotassu oli kyllä todella itsevarma ja se näkyi niin naaraan kasvoilta kuin liikkeistäkin.
Tänään he olivat menneet metsään suorittamaan viimeisen kokeen, jonka mukaan Uskosielu sanoisi olisiko hän valmis soturiksi vai ei. Naaras oli kertonut hänelle, että kokeeseen kuului saalistaminen, vainuaminen ja yllätyshyökkäykset, jotka pitäisi mahdollisimman hyvin torjua. Soratassu oli kuunnellut korvat tarkkaavaisina ja vihdoin, kun hän sai lähteä metsästämään, hän oli lähtenyt niin nopeasti liikkeelle kuin vain pystyi. Uskosielu sanoi, että hän kyllä seuraisi Soratassun perässä ja tarkkailisi, miten oppilaalla menisi ja, kun hän sitä vähiten odottaisi, soturi tekisi yllätyshyökkäyksen.
Soratassu juoksi nopeaa tahtia eteenpäin pienellä polulla ja varoi olla liukastumatta. Hän tiesi vallan hyvin kaiken mahdollisen, mitä voisi tapahtua, jos hän liukastuisi. Joten sen sijaan, että hän olisi varonut kaikkia askeleitaan, hän päätti luottaa itseensä ja vain lisäsi vauhtiaan. Hänen olisi pakko saada mahdollisimman hyvä tulos! Hän ei saisi pettää mestariaan, hänestä oli kyllä soturiksi! Polut alkoivat pikkuhiljaa laajentumaan ja maa näytti olevan koko ajan vain lähempänä ja lähempänä, mikä sai oppilaan kasvoille nousemaan tyytyväisen hymyn. Hän hieman hiljensi vauhtiaan ja loikkasi yhden puskan sekaan.
Hän kyyristyi aivan maata vasten, mahakarvat hipoivat maanpintaa ja häntä oli aavistuksen maan yläpuolella. Hän haisteli ympärilleen ja meinasi hihkaista, kun haistoi hiiren hajun tulevan aivan läheltä. Oppilas kyyristyi vielä ihan vähän ja lähti sitten hiljalleen, varovaisesti kulkemaan eteenpäin niin hiljaa kuin vain ikinä pystyi ja hiiren huomattuaan edessä, hän pysähtyi aloilleen, jännitti lihaksensa ja oikean tilaisuuden tullessa hän loikkasi sen kimppuun ja kaappasi hiiren tassuihinsa. Hän tappoi pienen eläimen pienellä puraisulla ja hautasi sen maahan, jotta pystyisi hakemaan sen, kun palaisi takaisin leiriin.
Hän havahtui rusahdukseen, mikä kuului aivan hänen takanaan eikä hän kerennyt edes kiepahtaa ympäri, kun jokin hyökkäsi hänen kimppuun ja painollaan sai hänet melkein kaatumaan. Hän puri hammasta ja heittäytyi maata kohden litistäen vihollisen maata vasten. Toinen kissa rääkäisi jäädessään hänen alleen. Nopealla liikkeellä oppilas kierähti jaloilleen ja kääntyi Uskosielun puoleen häntä hurjasti heiluen ja karvat pörhistyneenä. Kyllä hän tiesi, että naaras vielä tekisi sen yllätyshyökkäyksensä, muttei ollut uskonut sen tulevan niin nopeasti. Juurihan hän oli vasta saanut hiiren napattua!
“Oikein hyvä. Nopeat refleksit ovat aina plussaa”, Uskosielu naukui hyvillään ja huiskautti häntäänsä,
“Voit jatkaa.”
Soratassu nyökäytti päätään, loi vielä nopean katseen mestariinsa ennen kuin pyörähti ympäri ja jatkoi metsästämistä.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” kuului Aaltotähden kutsuhuuto. Soratassu nosti väsyneen katseensa pikimustaan päällikköön, joka uljaana seisoi Puhujankivellä ja odotti kissojen kerääntyvän ympärilleen. Hänen loppuarviointinsa oli juuri loppunut ja hän oli saanut muutaman hiiren ja metsämyyrän napattua sekä päihitettyä mestarinsa monet yllätyshyökkäykset. Ne olivat ottaneet todella paljon voimiin eikä hän saanut hetkeäkään rauhaa kokeessa vaan koko ajan hänen piti olla valmiina väistämään tai vastaamaan hyökkäykseen. Eikä Uskosielu päästänyt häntä helpolla, ei todellakaan päästänyt. Tuntui kuin naaras olisi saanut jonkinlaista mielihyvää kaikista niistä taisteluhetkistä. Pudistellen päätään hän nousi tassuilleen ja hitaasti kulki lähemmäs Puhujankiveä ja sitten istuutui aloilleen. Hänen sinertävä katseensa etsi Uskosielua, jonka löydettyään heidän välilleen laskeutui katsekontakti. Soturitar nyökäytti päätään lopulta hymyillen ja kääntyi sitten Aaltotähden suuntaan. Soratassu huokaisi kiitollisena ja hän pystyi tuntemaan kuinka raskas paino hänen rinnaltaan vierähti pois.
“Tänään saamme neljä uutta soturia keskuuteemme! Purotassu, Kiepputassu, Tikkatassu ja Soratassu, astukaa eteenpäin”, päällikkö naukui. Soratassu tunsi sydämensä alkavan lyömään kovempaa, kun hän asteli eteenpäin sisaruksiensa kanssa. Tikkatassu ja Kiepputassu seisoivat hänen vierellään ja Purotassu oli Tikkatassun toisella puolella.
“Minä Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Purotassu, Kiepputassu, Tikkatassu ja Soratassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?” Aaltotähti käänsi katseensa heihin. Päällikön katse kävi ensin Purotassussa, sitten Tikkatassussa, ajautui kollista Kiepputassuun ja lopulta jäi Soratassuun.
“Lupaan!” he kaikki lupasivat varmoina päällikön katseen alla.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: Purotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Purojuovana, Kiepputassu Kieppumyrskynä, Tikkatassu Tikkatuulena ja Soratassu Sorasydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskoanne, voimaanne ja nokkeluuttanne, ja hyväksymme teidät Vuoristoklaanin täydeksi sotureiksi”, kolli ilmoitti hymysuin ja laskeutui heidän luokseen. Kolli kosketti jokaisen päälakia ja omalla vuorollaan he vastasivat nuolaisemalla päällikön lapaa. He kääntyivät lopulta klaania kohden.
“Purojuova! Kieppumyrsky! Tikkatuuli! Sorasydän! Purojuova! Kieppumyrsky! Tikkatuuli! Sorasydän!” klaani alkoi hurraamaan. Sorasydän huomasi vanhempansa, jotka hurrasivat kovimpaan ääneen. Jopa Marjaleuka oli äänessä ja naaraasta pystyi helposti näkemään, että tuo oli todella ylpeä ja iloinen. Sorasydämen kasvoille suli hymy. Hän oli vihdoin päässyt soturiksi yhdessä sisarustensa kanssa!

Seuraavana päivänä Kielopuro jatkoi tarinaansa.
"Lopulta Valonlaakso keksi että molemmilla puolilla olisi vain ykski päällikkö. Kaikki oli hyvin. Kunnes Pimeydenmetsän päällikkö kuoli ja hänen poikansa asettui valtaan. Hallitsian nimi oli Leijonasielu. Kolli oli hyvin vallanhimoinen. Vuosuen sodan jälkeen Mustikkavirta, Valonlaakson päällikkö sai kukistettua Leijonasielun. Rauha oalasi kanjoniin ja klaanijaot tehtiin uudestaan. Nykyään Leijonasielu on onnistunut synnyttämään Luuklaanin", Kielopuro lopetti. Valkopentu vikisi pelosta. Lumihäntä oli juuri tullyt paikalle ja sähähti: "Miksi sinä pelottelet pentuani?". Sanaakaan sanomatta Lumihän vei meidät aukiolle. Ututähti, klaanin päällikkö tuli tervehtimään meitä ja maukui: "Lumihäntä, toivottavasti Valkopentu ja Kaislapentu jäävät klaaniin".

Myöhemmin Kuplatassu ja Lumotassu saapuivat pentutarhaan. "Mukavaa saada uusia oppilaita", he msukuivat kuorossa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsöstämään kykenevä tänne Päällikön pesän luokse klaanikokoukseen", Kaislapentu ulvaisi. Heidän leikkinsä oli tainnut lähteä käpälistä sillä moni saapui paikalle. Lumihäntä moitti heitä ja laittoi meudät aikaisin nukkumaan.

//Olisin muuten kirjoitranut Tulipennulla mutta piti saada kertomus loppuun.