Tänä yönä olisi kokoontuminen. Kaikki klaanit kerääntyisivät yhteen Neljän virran tammella, täysikuun valaistessa heidät. Haukkakiidon edellisessä kokoontumisessa hän oli ollut vielä oppilas, Haukkatassu, kuten myös sitä edellisessä kokoontumisessa, joka oli ollut hänen ensimmäisensä. Haukkakiito oli varma ettei pääsisi kokoontumiseen, sillä vaikka hän oli nyt päässyt takaisin soturien pesään ja partioimaan, oli tapahtunut muutakin.
Hän oli joutunut kiusalliseen puhutteluun Lehvähampaan kanssa, joka oli udellut naaraalta, mitä hän oli tehnyt kettutaisteluiltana joella. Haukkakiito oli mennyt sanattomaksi, mutta valehdellut sitten klaanin varapäällikölle olleensa metsästämässä. Lehvähammas oli todennut tämän valheeksi, joten hänen oli ollut pakko keksiä uusi valhe. “Olin vain iltakävelyllä. Viime aikojen tapahtumat saavat keskittymiseni herpaantumaan, ja ajattelin raittiissa ilmassa kävelyn auttavan”, oli hän kertonut varapäällikölle. Tämän Lehvähammas oli uskonut ja Haukkakiito oli selviytynyt valehtelusta muitta mutkitta. Ei. Ei hän muitta mutkitta ollut selvinnyt, mutta onneksi se hetki oli jo ohi. Haukkakiito uskoi, että tuota pikaa hänen valehtelunsa huomattaisiin ja hänet ajettaisiin pois klaanista tai rankaistaisiin jotenkin muuten.
Sen lisäksi klaaniin oli tänään saapunut arpinen erakko, Kuutamokukka, joka väitti olevansa entinen puroklaanilainen. Naaras herätti Haukkakiidossa epäilyksiä, mutta hän ei tohtinut sanoa mielipidettään kenellekkään.
Haukkakiidon herätti ajatuksistaan Sulkatähden kutsu: “Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!” Hän oli ollut syömässä pienehköä jänistä yksin soturien pesän lähistöllä. Nyt soturitar nousi ja tallusti joukon reunamille Taivashallan kanssa jutustelevan Liekkitaivaan vierelle.
“Kuten tiedätte, tänä yönä kokoonnumme taas Neljän virran tammelle, muiden klaanien kanssa”, päällikkö aloitti. “Tällä kertaa mukaan lähtevät tietenkin minä itse, Lehvähammas, Ketunkynsi ja Yötassu. Lisäksi Usvakarva, Taivashalla, Kuurahohde, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Haukkakiito, Kuisketassu ja Havutassu”
Haukkakiito yllättyi kuullessaan nimensä, mutta harmitteli sitä, ettei Liekkitaivas päässyt mukaan. Samassa Sulkatähti huusi jo lähtömerkin ja kissajoukko lähti kohti Neljän virran tammea.

Pian Nummiklaanilaisjoukko olikin jo saapunut kokoontumispaikalle, jossa olivatkin ensimmäisiä. Pian saapuivat Vuoristoklaanilaiset ja Puroklaanilaiset. Viimeisenä paikalle ilmaantuivat Kuutamoklaanin kissat, jotka näyttivät muihin verrattuna hyvinstöneiltä ja kylläisiltä.
Haukkakiito etsi katseellaan Lumitassua ja näkikin tämän kulkevan kahden puroklaanilaisen perässä. Soturitar kiihdytti vauhtiaan ja sai Lumitassun nopeasti kiinni. He ehtivät vaihtaa pari sanaa ennen kuin Ututähti huusi kokoontumisen alkaneeksi.
Puroklaanissa oli näemmä tapahtunut yhtä sun toista. Kettu oli tapettu, joku oli kuollut ja pentuja oli syntynyt. Oli löydetty verinen taistelutanner ja autettu erakkoa. Luuklaani oli haistettu ja viimeisenä Lumitassu oli ajanut reviiriltä erakon Haukkakiidon avulla.
Vuoristoklaanilla oli ollut rajakiistaa Kuutamoklaanin kanssa ja Ruskatassu oli selvinnyt jalkansa murtumisesta.
Kuutamoklaanin päällikkökin mainitsi rajakiistasta ja sen lisäksi joku luopio jonka nimeä Haukkakiito ei kuullut oli majaillut heidän reviirillään. Luuklaani oli haistettu myös Kuutamoklaanin reviirillä. Enempää Haukkakiito ei ollut jaksanut kuunnella, mutta kun oli vihdoin Sulkatähden vuoro, hän valpastui.
“Nummiklaanin alueella on havaittu kaksi kissojemme kimppuun hyökännyttä kettua, joista toinen saatiin tapettua. Lisäksi Lumitassun kanssa erakkoa vastaan taistellut soturimme Haukkakiito on parantunut vammoistaan”, Päällikkö kuullutti saaden Lumitassun hymyilemään Haukkakiidolle pienesti, kun heidät oli mainittu.

//Loppuosa oli vähän tönkkö, mutta oon ylpee että sain näinkin pitkän tarinan kirjotettua.

”Kokoontumiseen lähtevät, Hiiriturkki, Yöturkki, Kylmätassu, Kanijalka, Puronlaulu, Tummakajo, Ruskalehti, Täpläliito, Leskenlehti, Liekkisade, Kotkamieli, Röntäturkki, Kottaraissulka, Lumihäntä, Liljatuuli, Kuplatassu,-", Ututähti luetteli -"Savitassu, Lumitassu, Kettutassu, Sammaltassu ja Hiutaletassu!". Lumihäntä huokaisi. Tämä olisi hänen ensimmäinen kokoontuminen soturina.

Neljän virran tammella tuuli pauhasi kovaa. Vuoristoklaanin Purotassu istui Lumihännän vieressä. Huolet painoivat Lumihännän mieltä. Lumihäntä katseli puskia ja huomasi tummanharmaan turkin vilahduksen. Ensin Lumihäntä luuli että Turkin omasi Tumma. Kuitenkin pusikossa tuoksui vahva Kuutamoklaanin haju. Päätin ottaa siitä selvää kokoontumisen jälkeen. Aaltotähti aloitti kokoontumisen. "Vuoristoklaanissa on kaikki hyvin. Pientä rajakiistaa Kuutamoklaanin kanssa mutta ei mitään sen kummempaa". Aaltotähti astui taaksepäin. Tällä kertaa Varistähti astui eteen. "Kuutamoklaani kukoistaa. Meillä on mahdollinen taistelu Puroklaanissa ja Luuklaania vastaan. Routasydän on majaillut Kuutamoklaanin reviirillä. Luuklaani on myös haistettu reviirillä. Mustatassu on saanut soturinimensä: Mustakynsi." Klaanit puhkesivat huutamaan Mustakynnen nimeä. Puroklaanin jotkut soturit eivät silti huutaneet. Sulkatähti nyökäytti ja astui eteen. "Reviirillä on nähty kaksi kettua. Toinen saatiin myöhemmin tapettua mutta toinen asuu vielä reviirillä. Puroklaania kiitetään koska Lumitassu ajoi Haukkakiidon kanssa erakon pois. Haukkakiito loukkaantui mutta hän on nyt täällä. Lisäksi Haukkakiito on uusin soturi". Sulkatähti astui pois. Viimeisenä Ututähti astui esiin. "Puroklaanissa on kaikki hyvin. Verinen taistelutanner ei ole vielä kuivunut täysin. Muistamme vieläkin Kultakuisketta. Reviirillä on nähty nuori kettu mutta se saatiin tapettua. Aamutäplä on saanut pentueen. Kaksikko on jo oppilaita. Autoimme erakkoa joka löydettiin tajuttomana. Juuri niin kuin Sulkatähti kertoi, Lumitassu auttoi Haukkakiitoa. Reviirillä on myös haistettu Luuklaanilaisia. Lumihäntä ja Liljatuuli ovat Puroklaanin uusimmat soturit". Lumihäntä oli hyvillään kun nimiä ulvottiin. "Lisäksi niin kuin jo kerroin Aamutäplän pennut Karviaspentu ja Lumopentu sekä Hiutalepentu on nimitetty soturioppilaiksi.

Lumihäntä sanoi että tulisi myöhemmin ja hiipi katsomaan kuka pusikossa oli. Siellä oli Tiikerikuu. Kuutamoklaanin soturi. Tiikerikuu näytti säikähtäneeltä kun Lumihäntä astui puskaan. "M-mitä sinä täällä teet?" Lumihännästä näytti että Tiikerikuu oli vakuuttunut. "No miltäs näyttää? Katson MITÄ sinä teet täällä.", Lumihäntä vastasi. Tiikerikuu meni häkellyksiin. "No tuota ööö no siis... halusin päästä kokoontumiseen mutta en päässyt". Lumihäntä nielaisi. Hän päätti vain lähteä pois.

Leirissä Lumihäntä otti vain palan hiirtä ja heittäytyi vuoteelleen. Lumihäntä makasi siinä ja mietti asioita. Mitä olisi tapahtunut jos Lumihäntä olisi jäänyt kollin kanssa. Sitä Lumihäntä ei tiennyt. Hurmaava kollikuitenkin oli. Hetkinen. Jos saisin vielä saisi kumppanin se olisi Puroklaanista. Tai no.

Lumihäntä katseli ympärilleen. Hän oli vakaasti päättänyt luulla että pennut syntyisivät liian aikaisin. Hän aikoisi lähteä huomenna pentutarhaan. Siellä hänestä huolehdittaisiin. Joku sotureista oli luultavasti hänet sillä Lumihäntää kohti asteli kissa. Lumihäntä muisti olevansa yksin soturien pesässä joten hän kääntyi katsomaan. Liljatuuli asteli Lumihäntää kohti. Naaras näytti hätääntyneeltä ja kysyi miksi Lumihännällä oli enemmän sammalta kuin muilla. Lumihäntä ei voinut kertoa. Liljatuuli kuitenkin saattoi huomata että Lumihäntä katseli pentutarhalle päin sillä tämä maukui varovasti, "Pentujako?". Lumihäntä huomasi että naaras arvioimaan asioita ja onnistui aina hyvin. "Noh. Sinä taisit arvata", Lumihäntä pakotti itsensä sanomaan. Liljatuuli näytti hetken aikaa kysyvältä. "Ei tietenkään ole pakko mutta jos haluat voit kertoa minulle kuka heidän isänsä on. En kerro kenellekään", Liljatuuli maukui. Lumihäntä meni sanattomaksi. Sitten hän näki että naaras oli tosissaan. Lumihäntä tajusi että Liljatuuli oli luotettava. "Kerron sinulle leirin ulkopuolella", Lumihäntä lopulta vastasi. Liljatuuli näytti taas kysyvältä mutta ei kysynyt mitään. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa purolle.

Purolla oli rauhallisempaa kuin kokoontumisessa. Liljatuuli istahti kiville ja kysyi, "Kerrotko sinä vai et?".
"Ömm.... Joo. Tottakai!", vastasin. "Pentujen isä on kotikisu". Hetken aikaa luulin että Liljatuuli tappaisi minut mutta hän maukui, "Sinulla on varmasti syy siihen", ja käveli pois.

Lumihäntä katselu ympärilleen. Soturien pesän pimeys oli lohduttava. Ja se tuuditti Lumihännän uneen. Mutta juuri kun Lumihäntä oli nukahtamassa Hiiriturkki asteli sisään. "Voisitko lähteä iltapartioon Tummakajon, Kotkamielen, Kettutassun ja Liljatuulen kanssa?", Hiiriturkki kysäisi ohimennen. "Liljatuuli kertoi että odotat pentuja. Raikas ilma tekisi sinulle varmasti hyvää". Lumihäntä mietti hetken. "Hyvä on", hän viimein vastasi.

Kun Lumihäntä oli palannut iltapartiosta hän ei enää kestänyt sekuntiakaan. Pentujen potkinta ei ollut paha mutta Lumihäntä oli nähnyt Tumman ja Harmaan, sillä tavalla hännät yhdesssä kietoutuneina kuin ennen hänellä ja Harmaalla. Pahoinvointi lisääntyi ja Lumihäntä istahti maahan haukkomaan henkeä. Pennut eivät syntyisi vielä ainakaan viiteen auringonnousuun. Lumihäntä istahti maahan ja hetken päästä nukahti.

Lumihännän unet eivät muuttuneet. Kuiskaus kuului aina. ”Varo pentua”, ja niin edelleen. Kun hän lopulta heräsi aurinko oli jo nousemassa. Lumihäntä huomasi nukkuneesa maassa ja häntä hävetti kun jotkut katselivat. Lumihäntä siirsi makuualuset pentutarhaan koska hän ei pystynyt tekemään yksinkertaisesti mitään. Pentutarhassa istui yksi kuningatar, Kielopuro. Kielopuro oli ennen kaunis naaras jolla oli sädehtivä hopeanhohtoinen turkki. Kun Kielopuro oli jäänyt ukkospolulla hirviön alle tämän etutassu oli vakavasti vaurioitunut. Kielopurosta oli tullut kuningatar joka auttoi pentujen hoitamisessa. Kun Lumihäntä rojahti vuoteelle Kielovirta tervehti häntä. "Aamutäplä lähti vasta mutta uusia näköjään piisaa. Tervetuloa!", Kielopuron pehmeä ääni tervehti. Naaraalla ei ollut pentuja vaikka tämä oli vanhan soturin ikäinen. "Hei, Kielopuro", tervehdin naarasta. Sitten Kielopuro lähti pesästä ja palaisi vähän ajan kuluttua. "Toin tuoresaalista. Kelpaako". Haisteli ilmaa. Vesimyyrän tuoksu leijaili Lumihännän nenään. Hän oli ahne ja hotkaisi vesimyyrän tuossa tuokiossa,

//Joo Kielopuro pitää lisätä. Naaras esiintyy edukseen monessa tarinassa ja tästä tulee Lumihännälle kuin emo. Kielopuro-Solakka hopeanhohtoinen naaras. Kielopuro on hyvä pitämään salaisuuksia.

Hiisku tarkkaili ympärilleen varautuneena. Hän tiesi kuinka vaarallista olisi vaeltaa kaksijalkalan toiselle puolelle. Hän oli kuitenkin kuullut, että siellä, kanjonissa, olisi toisia kissoja, jotka taistelivat ja saalistivat kuten hän. Mutta hän halusi oppia enemmän ja arveli, että nämä kissat auttaisivat häntä siinä. Hiiskun oli pakko lähteä tästä vanhasta ladosta, jossa oli nukkunut melkein kahden kuun ajan kaikki yönsä. Musta naaras oli päättänyt vaihtaa elämänsä suuntaa hylätystä kulkukissasta joksikin suuremmaksi ja tärkeämmäksi. Ennen kaikkea hän halusi, että hänelläkin olisi tehtävä ja tarkoitus tässä suuressa maailmassa.

Hiisku ponnisti ylöspäin ja sai juuri ja juuri kiinni linnusta. Hänen siniset silmänsä kiiluivat innosta, kun hän puraisi lintua niskaan. Tämä oli hänen mehevin saaliinsa muutamaan auringonnousuun ja tästä hän nauttisi täysin rinnoin. Hiisku oli päättänyt, että tänä päivänä hän lähtisi matkaan. Hänellä oli kaikki mitä hän vain tarvitsi. Kylläinen vatsa, lämmin turkki tuulelta suojaamaan ja kulkukissan suuntavaisto, jonka ansiosta hän ei tulisi eksymään matkan varrella.

Tähän asti Hiisku oli selvinnyt hyvin matkastaan joka ei vielä ollut kovin pitkällä. Naaras oli jättänyt ladon heti herättyään ja nyt hän saattoi erottaa auringon pilkistävän paksun pilviverhon takaa. Hän päätti pysähtyä saalistamaan pienelle metsäiselle alueelle, joka vaikutti siltä, että sieltä löytyisi paljonkin riistaa. Kuitenkin kun Hiisku maisteli ilmaa hän tunsi riistan hajun sijasta ukkospolun tunkkaisen katkun. Hiiskun nenä nyrpistyi, kun hänen nenäänsä tulvi ällöttävä haju. Hän päätti kävellä metsikön läpi ja ylittää ukkospolun.

Pian musta kulkukissa huomasi seisovansa valtavan, ainakin kymmenen ketunmittaa leveän hirviöistä täyttyvän ukkospolun vieressä. Naaras ei ikinä ollut nähnyt niin isoa ukkospolkua kuin tämä. Hiiskun ohitse jyristi kiilusilmäinen hirviö ja vaistomaisesti hän hyppäsi sivuun. *Miten minä ikinä voin päästä tuon yli juoksematta suoraan hirviön alle?*, Hän mietti kauhuissaan. Sitten Hiiskulla välähti. Ukkospolun keskeltä kulki ruohokaistale, jossa hän voisi levähtää ja etsiä sitten toisen välin josta pujahtaa toiselle puolelle ukkospolkua. Hän ryhtyi tuumasta toimeen. Muutama hirviö jyrisi hänen ohitseen ennen kuin tuli sopiva väli, josta Hiisku pääsi helposti pujahtamaan ruohokaistaleelle. Hän odotti hetken kunnes huomasi taas pitkän välin hirviöjonojen välissä. Hän juoksi niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi ja pääsi toiselle puolelle juuri ennen kuin suuri hirviö hurisi hänen ohitseen.

Ukkospolun toisella puolella sijaitsi toinen metsikkö, jonka keskellä virtasi puro. Hiisku päätti saalistaa tässä ja jäädä sitten nukkumaan, jotta voisi jatkaa matkaa aamuvarhaisella. Hän haistoi oravan ja huomasi sen natustamassa käpyä suuren männyn juurella. Kulkukissa tarkisti tuulen suunnan ja lähti sitten hiipimään saalistaan kohti. Hän oli päässyt jo lähelle, kun orava huomasi mustan turkin ja lähti hädissään kiipeämään puunrunkoa ylös. Hiisku yritti hypätä sen kiinni, mutta orava oli jo liiaan korkealla. *Ketunläjät*, Hän kirosi mielessään.

Loppujen lopuksi Hiisku sai saaliiksi kaksi vaivaista päästäistä ja ne syötyään kävi nukkumaan sammalista kokoamalleen pehmoiselle pedille.

//Tosiaan tuo Hiiskun kaksijalkala oli paljon kauempana kuin esim. se kaksijalkala, jossa Harmaa ja Tumma asuvat

Tiikerikuu tunsi sen. Hän oli yksinäinen. Tiikerikuu oli monesti onnistunut naurattamaan naaraita mutta kukaan ei tullut Tiikerikuun luokse kumppanihaussa. Naaraita oli kiinnostanut enemmänkin muut kollit. Pilvipyrstö, Kotkalanjoni, Okakaste, Piikkiraita, ja kaikki muut. Kun hän oli hiippailut kokoontumiseen siinä toivossa että näkisi Vuoristoklaanin naaraita tai edes Nummiklaanilaisia, hän oli saanut tyytyä Puroklaanilaiseen Lumihäntään. Mutta hurmaava naaras oli astunut puskaan joten Tiikerikuu takelteli tälle valheita. Tiikerikuu työnsi ajatuksen mielestään ja lähti partion perään. Piikiraita, Mustakynsi, Linnunsiipi ja Ruostetassu odottivat. "Mitä te odotatte? Mennään!", Tiikerikuu huusi ja yritti kuulostaa vakuuttavalta. Muut tuhahtivat ja lähtivät.

Partiossa kukaan ei puhunut mitään Tiikerikuun kanssa ja hänelle alkoi tulla epämukava olo. Linnunsiipi joka johti partiota ei puhunut mitään muillekaan. Sitten Tiikerikuu muisti Kaarnasydämmen ja häntä alkoi ahdistaa enemmän. Naaras oli Tiikerikuun entinen kumppani. Lilja, Tiikerikuun ja Kaarnasydämmen pentu oli myös erakoitunut kun Kaarnasydäm karkotettiin.

Kun partio lopulta palasi kaikki väistyvät ja silloin Tiikerikuu tajusi. Vika ei ollut hänessä vaan siinä että Kaarnasydän oli hänen entinen kumppani. Sitten Varistähti maukui hiljaa,"Toivottavasti SINÄ et petä klaaniasi". Tiikerisydämmen olo ei ainakaan parantunut. Lopulta hän otti päästäsen ja nakersi sitä hiljalleen soturien pesässä.

“Noh Karviaistassu, lähtisitkö hakemaan sammalta, jotta voi tehdä itsellesi pedin oppilaiden pesään?” Hunajavirta kysyi saaden Karviaistassun kääntymään nopeasti tätä kohden. Hän ei ollut huomannut mestariaan eikä edes kuullut tuon tuloa, kun hän oli katsellut emoaan, joka oli ollut Kotkamielen kanssa ja puhunut kollille hymysuin. Miksei emo voinut olla heidänkin kanssa tuollainen?
“Kyllä, mutta mistä sammalta saa?” hän kysyi varovaisesti samalla, kun tutkaili soturitarta, joka nyökkäsi vähän matkan päässä olevaa Jänötassua. Karviaistassu käänsi katseensa ihmeissään tabbykuvioiseen kolliin, joka ajatuksissaan suki turkkiaan. Hän kääntyi uudelleen Hunajavirran puoleen kulmat kurtistuneina. Hän ei nyt oikein ymmärtänyt, mitä naaras tarkoitti.
“Jänötassu!” Hunajavirta huudahti saaden kollioppilaan katseen nousemaan nopeasti tassuistaan häntä kohden säikähtäneenä. Kolli pudisteli turkkiaan ja hyppäsi tassuilleen ja loikki heidän luokseen. Kollin katse oli kysyvä, kun hän tutkaili soturia meripihkaisilla silmillään.
“Ajattelin, jos voisit mennä näyttämään Karviaistassulle mistä sammalta saa. Voisit siinä samalla auttaa häntä ja vaikka esitellä hieman lähiympäristöä”, Hunajavirta naukui lähes hunajaisella äänellään. Naaras huiskautti häntäänsä hymyillen.
“Ellei sinulla sitten ole jotain muuta tekemistä.”
“Ei, kun kyllä se käy ihan hyvin! Puronlaulu sanoi, että tulee hakemaan minut harjoituksiin vasta myöhemmin, joten ei minulla ole nyt mitään sen kummoisempaa tekemistä”, Jänötassu vastasi häntä puolelta toiselle huiskien. Karviaistassu henkäisi hieman ja ujosti käänsi katsettaan aavistuksen kollia kohden. Viimeksi vanhempi oppilas oli vaikuttanut niin kaukaiselta eikä näyttänyt haluavan sanoa mitään. Nyt kuitenkin kollin suusta pääsi monta sanaa, mikä sai hänet hieman luimistamaan korviaan.
“Loistavaa! Menkääpäs sitten”, Hunajavirta hymähti ja loi kollioppilaalle kiitollisen katseen ennen kuin lähti tassuttelemaan omiin puuhiinsa. Karviaistassu katsoi mestarinsa perään ahdistuneena. Hän oli juuri huomannut, että Jänötassu olikin aika puhelias ainakin äsken, ja nyt hänen pitäisi olla kollin seurassa samaan aikaan, kun hän olisi kiusallinen eikä tietäisi mitä sanoa..
“Mennäänkö? Se sammalpaikka on ihan lähellä”, Jänötassu naukui ja saatuaan Karviaistassulta epävarman pään nyökäytyksen, kolli lähti tassuttelemaan leirin ulospääsyä kohden. Karviaistassu katsoi hetken kuinka kolli koko ajan läheni tunnelia, jonka jälkeen hän lähti tassuttelemaan toisen oppilaan perään. Hänen korvansa olivat painuneet luimuun ja häntä miltein laahasi maata pitkin. Lumotassu oli jossain varmasti muiden oppilaiden kanssa eikä veljellä varmasti ollut yhtään samanlaista tunnetta kuin hänellä juuri nyt. Lumotassu vain aina tuntui sulautuvan joukkoon niin helposti, että Karviaistassu ei voinut kuin kadehtia sitä. Hänkin halusi olla yhtä positiivinen ja sellainen, joka saisi helposti ystäviä. Muttei hän ollut.. Hän oli vain mitätön ujo hiirenaivo.
“Luulin, että jäit jonnekin, kun en kuullut sinun seuraavan minua”, Jänötassu naurahti, kun hän kiri kollin vierelle. Karviaistassu pakotti itsensä hieman naurahtamaan. Naurahdus kuulosti todella pakotetulta, mikä sai naarasoppilaan posket punertumaan. Hän osasi sitten olla niin nolo! Nyt varmasti Jänötassu luulisi, että hänellä oli jotain kollia vastaan..
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, kun he pujahtivat ulos tunnelista ja suuntasivat metsään. He kulkivat vierekkäin pientä polkua pitkin, mistä oli todella helppoa nähdä, että monet puroklaanilaiset olivat käyttäneet sitä monen vuodenaikojen ajan. Karviaistassu nosti katsettaan hieman ja huomasi katselevansa taivasta, jota peitti isot harmahtavat pilvet. Ne näyttivät peittävän kaiken alleen eikä aurinkokaan päässyt ollenkaan paistamaan. Ehkä kohta sataisi? Hän pudisteli päätään ja keskittyi katsomaan eteensä, ettei kompastunut juuriin tai muihin juttuihin.
“Se on aivan tuolla!” Jänötassu hihkaisi innostuneena. Karviaistassu nosti ihmeissään katseensa samaan suuntaan, minne kollikin katsoi ja huomasi vanhan puun, jonka sisällä ja ympärillä oli sammalta. Kollioppilas loikki puoliksi lahonneen puun luokse ja kääntyi hänen suuntaansa silmät kiiluen.
“Täällä on todella paljon sammalta, joten on helppoa koota sinulle sammalpeti näistä.”
“A-aivan”, hän naukaisi hiljaisesti ja hölkkäsi kollin ja sammalten luokse. Hän kumartui sammalten ylle ja nappasi hampaisiinsa niin paljon sammalta kuin vain sai. Hänen varmasti pitäisi vielä tulla toisenkin kerran hakemaan sammalta, koska hän ei saanut kaikkea samalla kertaa.. Hän oli juuri kääntymäisillään, kun toisen oppilaan ääni keskeytti hänet ja sai pysähtymään aloilleen.
“Voin auttaa sinua, joten sinun ei sitten tarvitse tulla uudelleen hakemaan sammalta”, Jänötassu ehdotti eikä Karviaistassun tarvinnut sanoakaan mitään, kun kolli oli napannut itselleen saman verran sammalta ja loikki hänen ohitseen kohti leiriä. Karviaistassu seisoi paikoillaan hetken ihmeissään ennen kuin pudisteli päätään ja lähti kollin perään. Nyt, kun hän ei vain kaatuisi..

He pääsivät nopeasti leiriin eikä Karviaistassun auttanut kuin seurata Jänötassua oppilaiden pesälle sammaleiden kanssa. Hän ei ollut käynyt ikinä pesän sisällä eikä oikein ollut varma, missä tulisi nukkumaan. Entä, jos hän menisi jonkun viereen eikä se kissa haluaisikaan häntä siihen? Jos hän vain nukkuisi pesän ulkopuolella.. Ainakaan silloin ei tarvitsisi ajatella mitä muut miettivät.
“Lumotassu onkin jo laittanut sammaleensa tänne, joten voimme laittaa sinun sammaleesi minun ja Lumotassun väliin? Siinä on täydellinen kohta sinulle”, Jänötassu puhui saaden valkoruskean naaraan ihmeissään kääntämään humionsa kolliin, joka tutkaili häntä niillä meripihkaisilla silmillä, mitkä ensimmäisellä kerralla olivat tuntuneet todella läpitunkevilta ja epämiellyttäviltä, mutta nyt vain uteliailta. Hän katsoi hetken vanhempaa oppilasta ennen kuin nyökkäsi sanomatta mitään. Menipä hänelläkin aika hyvin, Jänötassu sai puhua yksikseen ja hän oli vain hiljaa.. Mahtavaa..
Hän seurasi kolli sisälle oppilaiden pesään ja laski sammaleensa samaan kohtaan, mihin Jänötassukin ne laski. Hän alkoi muovailla sammaliaan alustaksi, minkä päällä olisi mukavaa levätä ja nukkua toisen vartioivan katseen alla. Hänestä tuntui hieman epämielyttävältä, kun vanhempi oppilas katsoi häntä niin tarkkaavaisesti, mutta hän yritti työntää ajatuksen pois mielestään.
“Onko Hunajavirta vielä suunnitellut mitään harjoituksia sinulle?” kolli kysyi. Karviaistassu hieman värähti ja luimisti korviaan.
*Mistä minä sen tietäisin? Minut juuri nimitettiin oppilaaksi eikä Hunajavirta ole puhunut kanssani kuin yhden kerran, mikä oli juuri äsken, kun hän pakotti sinut näyttämään sammalten paikan*, hän ajatteli ivallisena.
“E-ei hän ole..”, hänen suustaan pääsi. Oli se aika ironista, ettei hän pystynyt sanomaan kollille mitä oikeasti ajatteli vaan vastaus oli paljon lyhyempi ja hiljaisempi kuin se minkä hän oikeasti olisi halunnut sanoa.. Emo varmasti olisi sanonut vain suoraan, mitä ajatteli. Tosin ei se suorasanaisuus varmasti aina ollut mitään parhainta. Jos hän olisi ollut kuin Aamutäplä, hän olisi voinut vahingossa tiuskaista vastauksensa ja pahoittaa kollin mielen.
“Puronlaulu kertoi minulle, että hän ajatteli pyytää Tummakajoa ja Ruskalehteä ottamaan Kettutassun ja Sammaltassun taisteluharjoituksiin kanssani”, kolli kertoi innostuneen oloisena. Karviaistassu katsoi kollia ja nyökkäsi. Hän ei tiennyt oikein mitä olisi pitänyt sanoa. Hienoa? Oliko se hienoa? Ei hän tiennyt.
“No, mutta sinä varmasti haluat mennä etsimään Lumotassun, joten lähden tästä etsimään Puronlaulua. En halua tylsistyttää sinua jutuillani”, vanhempi kolli naukui pieni hymy kasvoillaan ennen kuin kääntyi ympäri ja loikki ulos oppilaiden pesästä.
“Odota…!” hän älähti, mutta liian myöhään, Jänötassu oli jo kadonnut aukiolle eikä voinut millään kuulla hänen lannistavan hiljaista huutoaan.
*Oletko nyt itseesi ylpeä? Loukkasit juuri Jänötassua. Varmasti olet ylpeä*, hän nuhteli itseään masentuneena ja hiljaisin askelin kulki pesän suuaukolle ja kurkisti ulos. Tabbukuvioinen kolli oli kerennyt etsiä mestarinsa tassuihinsa ja puhui tälle innostuneen oloisena. Hän katseli kollia eikä voinut olla tuntematta oloaan huonoksi. Ei hän tietenkään halunnut saada Jänötassulle huonoa mieltä ja oli ihan kivaa kuunnella toisen juttuja, mutta ongelmahan oli juuri se, ettei hän tiennyt mitä sanoa. Ja jos osasi vastata, hän oli liian ujo sanomaan sitä ääneen.

“Puroklaani, lähdetään!” Ututähden ääni huudahti aivan tunnelin luota. Naaras päällikön ympärille oli kerääntynyt kaikki kokoontumiseen lähtevät kissat. Karviaistassu katseli oppilaiden pesän vieressä kuinka kissat lähtivät seuraamaan isokokoista luonnonvalkeaa kissaa ulos aukiolta metsään. Nuori oppilas jaksoi olla aloillaan vielä jonkin aikaa ja tuijottaa tunnelin suuntaan ennen kuin hän väsyneenä haukotteli ja nousi tassuilleen aikomuksenaan lähteä nukkumaan.
“Hei Karviaistassu!” Lumotassun ääni hihkaisi ja parissa silmänräpäyksessä kolli olikin hänen luonaan. Karviaistassu käänsi päänsä kollia kohden ja hymyili vastaukseksi.
“Tämä päivä oli ihan mahtava! Menimme Kettutassun ja Sammaltassun kanssa uimaan ja he jopa opettivat minua kalastamaan! En kylläkään saanut yhtäkään kalaa, mutta olin todella lähellä! Sammaltassu ja Kettutassu ovat oppineet mestariltaan jo todella hyvin kaikki loistavat kikat kalojen narraamiseen ja uskon, että jos opettelen jo hieman valmiiksi niitä, Punalehti tulee olemaan todella ylpeä”, Lumotassu kertoi innosta puhkuen. Kollin turkki oli hieman pörhistynyt innokkuudesta. Karviaistassu nyökytteli veljensä sanoille korvat koko ajan luimistuen. Kolli oli kerennyt tekemään kaikkea jännää ja hienoa ja varmasti kohta olisi suosittu kaikkien parissa, kun oli niin tohkeissaan tutustumassa kaikkiin. Miksei hän voinut olla samanlainen? Miksei Lumotassu voinut olla yhtä ujo kuin hän? Vain yksi päivä olisi riittänyt saamaan kollin ajattelemaan eri tavalla ja tuntemaan sen, mitä hän tunsi joka päivä. Kollin katsoessa taas häntä, naaraan kasvoille oli sulanut kateellisen suloinen hymy.
“Anteeksi, kun en antanut sinulle puheenvuoroa, sinullakin oli varmasti hieno päivä!” kolli naukui hymyillen valoittavasti, mikä sai hänen tuntemaan pistoksen rinnassaan. Lumotassu oli niin iloinen ja positiivinen ja tässä hän vain ajatteli kaikkea, mikä saisi toisen muuttumaan samanlaiseksi kuin hän. Hän oli huono sisko.
“Kyllä kai minunkin päiväni oli ihan okei”, hän naukui vastaukseksi, mikä sai toisen oppilaan kulmat kurtistumaan.
“Ihan okei?”
“Niin”, hän naukaisi ja siirteli painoa tassulta toiselle.
“Kävimme Jänötassun kanssa hakemassa sammalta. Hän tiesi missä sitä oli, joten hän suostui näyttämään paikan.”
“No sehän on hyvä! Eikö Jänötassu ollutkin mukava?” Lumotassu kyseli, mikä kuulosti Karviaistassun korviin ihan kuulustelulta. Hän huokaisi syvään.
“Kaipa hän on, en oikein puhunut ja hän oli ainoa joka puhui. Kaiken lisäksi onnistuin vain loukkaamaan häntä ja nyt hän varmasti on vihainen minulle”, hän kertoi vilkaisten veljeään hymyillen vetistynein silmin ennen kuin kääntyi oppilaiden pesän suuntaan ja lähti tassuttelemaan sen suuntaan.
“Mutta Karviaistassu?” Lumotassun hämmentynyt naukaisu melkein sai hänet pysähtymään ja jäämään kuuntelemaan mitä kollilla oli vielä sanottavanaan, mutta kaikilla viimeisillä jaksamisen rippeillään hän jatkoi kävelemistään. Oppilaiden pesälle päästyään hän sujahti sinne sisälle.
Pesässä tuntui olevan jo kaikki oppilaat. Karviaistassun sydän hyppi rinnassa villisti, kun hän kulki heidän ohitse ja yritti olla osumatta kehenkään. Hän suunnisti omalle sammalpedilleen ja huokaisten laskeutui sen päälle. Hän kiersi häntänsä naamansa ympärilleen ja sulki silmänsä ja nukahti.

Lumihäntä oli auringonnousu sitten siirtynyt pentutarhaan. Nykyään Lumihäntä ei jaksanut raahautua vuoteesta mihinkään. Kielopuro istui viereisellä vuoteella ja katseli Lumihäntää. Oppilaat toivat vuorotellen ruokaa ja Lumihäntä oli onnellinen. Häntä kuitenkin vaivasi Tiikerikuu. Kolli oli hurmaava, mutta Lumihäntä ei saisi rakastua häneen. Lumihäntä työnsi ajatuksen pois mielestään.

Lumotassu mumisi jotain kun toi ruokaa Lumihännälle ja Kielopurolle. Harjoitukset taisivat vain olla rankat. *Saankohan koskaan oppilasta?*, Lumihäntä mietti itsekseen. Niin monella oli oppilas. Moni oli myös jo kouluttanut oppilaan. Kielopuro, josta oli tullut Lumihännän paras ystävä, kiersi Lumihäntää ympäri. "Kyllä sinä varmasti saat oppilaan", Kielopuro lohdutti ääni väristen. Kun Lumihäntä oli syönyt hän lähti harjoitusalueelle.

Lumihäntä katseli harjoituksia ja onnitteli kaikkia. Heistä oli luultavasti mukavaa saada kehuja sillä harjoitukset paranivat entisestään. Mestarit kiittivät Lumihäntää ja hän oli kerrankin onnellinen. Onnellisuus oli tunne jonka Lumihäntä halusi tuntea aina. Muut olivat varmasti aina onnellisia.

”Minun, Nummipyörteen, Tammiturkin ja Lehtitassun lisäksi kokoontumiseen lähtevät...” Suurkiveltä klaaniaan katsellut päällikkö naukui, ja alkoi sitten luetella kissojen nimiä.
”Sotureista Kotkakanjoni, Oksakatse, Mustakynsi, Sammalpuro, Pilvipyrstö, Vasanloikka, Linnunsiipi ja Syreenikukka. Oppilaista Salamatassu, Hämärätassu, Tihkutassu sekä Kaamostassu.”
”Ei onnea tällä kertaa?” Tihkutassu kuiskasi vieressään kuulutusta kuunnelleelle Ruostetassulle, joka olisi ainoa leiriin jäävä oppilas. Silmät kiiluen punainen kolli hymähti ja pudisti päätään.
”Ei aina.”
Hetken kuluttua valitut kissat alkoivat tehdä lähtöä, ja kerääntyä kuuliaisina jonoksi uloskäynnille loikanneen Varistähden perään. Tunnelma oli kokoontumisyöksikin erityisen kireä, mutta Tihkutassu ei antanut sen häiritä virkeää oloaan. Katsahtaessaan taivaalle hän kuitenkin säpsähti, kun ei hetken ajan nähnytkään himmeästi oksien lomasta loistavaa kuuta. Tarkemmalla silmäyksellä hän saattoi huokaista tajuttuaan valtavan valopallon vain piiloutuneen hetkeksi paksun oksanhaaran taakse.
”No, hei sitten”, rennolta vaikuttava mutta kylmien väreiden värisyttämä oppilas huikkasi veljelleen liittyessään ikätoveriensa joukkoon jonon perukoille. Hän nakkeli niskojaan ja hengitti syvään, sivuuttaen äskeisen harhansa. Tämä oli harmaakuvioisen naaraan toinen kerta kokoontumisessa, eikä hän tuntenut enää ensimmäisen kerran jännitystä, ja pian muistaessaan kaikki viime kerralla tavanneensa kissat kuun ”katoamisen” aiheuttanut vaikea olo vatsanpohjassa helpotti. Kävellessään pitkin käpälien kovettamaa polkua oppilas ei huomannut ajautuneensa liian lähelle Kaamostassua, ei ennen kuin törmäsi tökerösti kovaan, lihaksikkaaseen lapaan.
”A-anteeksi, olin ajatuksissani”, Tihkutassu sopersi iskusta hämmentyneenä siirtyen sivummalle pahoittelevasti. Kaamostassu murahti, ja vilkaisi Tihkutassua pienesti ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin. Pienempi kissa ei tiennyt kuinka paljon pisteliäisyys toisen naarasoppilaan silmissä merkitsi ärtyneisyyttä. Tarkemmin ajatellessaan, hän huomasi ettei tiennyt kilpikonnakuvioisesta klaanitoveristaan paljoakaan.
Klaanin lähestyessä Neljän virran tammea, Vasanloikka hidasti tahtiaan ja antoi kissojen kävellä ohitseen kunnes saavutti oppilaansa. Tihkutassu väräytti viiksiään tervehdykseksi tuntiessaan mestarinsa raidallisen turkin hipaisevan omaansa.
”Kohta perillä”, soturi totesi. Tihkutassu nyökkäsi, ja katsoi hopeahäntää, ja sitä täplittäviä tuhansia, tuikkivia tähtiä. Ne, sekä pyöreä täysikuu, paistoivat ohuen pilviverhon läpi kirkkaasti. Jokin näyssä puhutteli nuoren kissan sydäntä. Tunne oli aivan kuin jokin lämmin ja pehmeä, emon lempeä kosketus pentuunsa.
”Tämä tähtitaivas… Se muistuttaa minua jostakin”, Tihkutassu naukui silmät ammottaen auki. Kaukainen ajatus tuntui uppoavan juoksuhiekkaan. Oppilaan päätä särki hieman.
”Kuten mistä?”
Soturi vilkaisi oppilastaan kysyvästi.
”Vasanloikka, tunsitko sinä… Tai, ei mitään”, Tihkutassu soperteli vaivaantuneena, ja käänsi katseensa nopeasti pois sumuisesta taivaasta. Hän ei tiennyt mitä oli ollut aikeissa kysyä, ja viileä tuulenvire toi toisten klaanien raskaan hajun tullessaan, mikä sotki naaraan ajatuksia entisestään. Vasanloikan ilme oli kysyvä, mutta hiljainen naaras näytti unohtavan välikohtauksen nopeasti kuutamoklaanilaisten astellessa vieri vieren aukiolle, jossa iso joukko toisten klaanien kissoja odotti jo. Asianmukaisella tavalla soturit riensivät vaihtamaan kuulumisia toistensa kanssa, ja Tihkutassu tunsi tuttujen kasvojen katoavan ympäriltään.
Ensi töikseen harmaa oppilas jäi aukion reunalle selventämän ajatuksiaan. Hänellä oli valmiina mielessä monia kysymyksiä ja keskustelunaiheita toisten klaanien kissoille. Naaraalla oli palava halu ystävystyä ja tietää lisää; kokoontuminen oli hyvä tilaisuus rakentaa luottamusta kenen tahansa kanssa. Sosiaalisointi erittäin varautuneiden klaanikissojen kanssa oli tosin välillä hankalaa. He eivät halunneet paljastaa itsestään paljoakaan, ja Tihkutassu olisi ollut tyhmä jos olisi odottanut sitä. Eihän hän itsekään halunnut vuotaa klaaninsa tietoja. Asettamalla sanansa oikein saattoi kuitenkin saada arvokkaita tiedonmuruja kenestä vain.
#Olisikohan se reilua?# Tihkutassu pohti etsiessään katseellaan toisten klaanien oppilaita, joihin ei ollut viime kerralla törmännyt. Arvioivia katseita heittäville sotureille hän oli liian ujo puhumaan yksin. Oppilaan ei myöskään sopinut unohtaa kuvaa vahvasta ja ylpeästä klaanista, jota kuutamoklaanilaisten oli pidettävä yllä. Jos hän ei pitäisi puoliaan, hänet leimattaisiin heikoksi. Niinpä naaras nosti leukansa ylös, ja loikki parin toisilleen kuiskivan kissan luo.
”Hei, minä olen Tihkutassu!” hän esittäytyi.

//koitin kirjoittaa nopeasti kokoontumistarinan <:: Jos joku kerkeää vielä niin saa jatkaakin.

Mustatassu mietti hetken. Lähtisikö Kuolotähden pesään vai Myrkkymarjan luokse. *Kuolotähti on päällikkö mutta... Lopulta hän päätti lähteä Kuolotähden pesään. *Mutta hetkien. Kuolotähti ei ole yhteydessä tähtiklaaniin.*,Mustatassu mietti. *Hetkinen. Tähtiklaaniin!? Luuklaani ei usko tähtiklaaniin*. Mustatassu ravisteli itseään. Hän päätti miettiä ennettä vielä. ”Mustatassu!”. Mustatassu kuuli Raivopennun äänen. Pentu oli löydetty Vuoristoklaanin alueelta. ”Niin? Mitä asiaa Raivopentu?", Mustatassu kysyi. ”No tuota... Ymmm... No siis... Mi-minulta meni piikki tassuun”, Raivopentu takelteli. ”Odota että otan sen pois”, Myrkkymarjan äänii kuului ihan läheltä. Mustatassu hätkähti ja katseli kun Myrkkymarja näykkäisi piikin pois.

Raivopentu meuhkasi koko ajan lähellä. ”Katso Jäätassu! Katso minua!”. Mustatassu yritti keskittyä yrttien lajitteluun. Raivopennun ystävä, Viiltopentu sähisi parhaillaan heidän emolleen, Punaviillolle. ”Emo! Emo! Et sinä saa syrjiä minua! Katso nyt minua!”. Mustatassu hymähti. Kerrankin Luuklaanissa oli elämää. Kauhukuolo aikoi lähteä metsästämään. Mustatassu päätti pysäyttää hänet. ”Kauhukuolo! Metsästäisitkö minullekin?”. Naaras pysähtyi. ”Tottakai!”. Naaras näytti siltä että Mustatassu oli hurmannut hänet. Mustatassusta se oli huvittavaa. Päivä oli aluillaan, mutta näytti lupaavalta.