Aamu koitti Puroklaanin leirissä ja sai aukion hetkeksi kylpemään auringon kultaisissa säteissä ennen kuin pilvet menivät auringon eteen ja saivat aukion pimentymään huomattavasti. Viileä tuuli pyyhälsi aukion läpi, mutta Karviaispennun onneksi hän nukkui emonsa lämpöisen vatsan suojissa Lumopentu kyljessään kiinni. Emon liikehdintä herätteli hänet makeista unista ja sai pennun nostamaan uneliaana päätään. Aamutäplä nousi tassuilleen ja venytteli hieman ennen kuin kulki hiljaisesti pesän suuaukolle, kurkisti ulos ja pujahti sitten ulos. Karviaispentu kurtisti kulmiaan ja painautui paremmin veljeään vasten. Minne emo oikein meni ja miksi hän jätti heidät yksinään sanomatta mitään?
“Lumopentu, herää”, hän kuiskasi veljelleen ja hieman töni tätä kylkeen, mikä sai kollipennun raottamaan silmiään hämmentyneenä.
“Mikä on niin tärkeää, että sinun on herätettävä minut hyviltä unilta? Tähtiklaanin tähden olin juuri saamassa kalaa kiinni!” Lumopentu valitti haudaten kasvonsa tassujensa suojiin ja kiersi häntänsä tassujensa ja kasvojensa suojaksi.
“Emo meni jonnekin sanomatta mitään! Entä, jos hän jättää meidät?” Karviaispentu kysyi sydän alkaen villisti hyppimään hänen rinnassaan. Vain ajatuskin siitä, että emo vain lähtisi sanomatta mitään tuntui todella pelottavalta ja se sai hänet nielaisemaan. Eihän emo heitä tietenkään koskaan voisi jättää! Eikö niin?
“Nyt kyllä ylireagoit. Ei emo meitä koskaan jättäisi, vaikka välillä onkin aika tyly meitä kohtaan”, Lumopentu naukui uneliaalla äänensävyllä ja haukotteli.
“Älä ajattele aina kaikista pahinta. Ei sinulla ole mitään pelättävää Karviaispentu.”
“Kai olet oikeassa”, hän myönsi, mutta silti nousi ylös ja loikki pentutarhan suuaukolle ja vilkaisi taakseen Lumopentuun, joka oli nostanut päätään ja katsoi häntä raukeilla silmillään.
“Mitä sinä aiot?” kolli kysyi haukotellen uudelleen. Karviaispentu huokaisi pyöritellen silmiään.
“No tietenkin menen katsomaan minne hän meni ja miksi”, hän naukaisi kuin se olisi ollut itsestään selvää ja huiskautti häntäänsä ennen kuin käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja asteli hiljaisin askelin ulos pentutarhan lämmöstä suoraan tuuliselle aukiolle ja haparoiden etsi katseellaan emoaan.
Aamutäplä istui aukiolla, muttei ollut yksin. Naaraan seurassa oli Kotkamieli, joka puhui jotain emolle, mikä sai kuningattaren pyörittelemään silmiään ja vastaamaan sarkastisesti takaisin. Karviaispentu katsoi kaksikkoa hämmentyneenä. Aamutäplä oli aika vahvasti osoittanut, ettei pitänyt lumenvalkoisesta kollista hiirenviiksen vertaa ja nyt tuo oli kollin seurassa eikä näyttänyt siltä, että pyrkisi tilanteesta pois vielä hetkeen. Hän kuuli askeleita takataan ja pian huomasi valkoisen, kullanruskeilla laikuilla koristetun kollin vieressään.
“Onko emo Kotkamielen kanssa?” Lumopentu kysyi yhtä hölmistyneenä kuin Karviaispentukin olonsa tunsi. Naaraspentu nyökäytti päätään ja istahti alas pitäen katseensa kuitenkin emossaan.
“Eikö emo aina valita, ettei piittaa Kotkamielestä ollenkaan?” hän kysyi vuorostaan ja sivusilmällä huomasi kuinka Lumopentu nyökäytti mietteliäänä päätään.
“Mutta kuten sanoinkin, ei täällä ole mitään sen isompaa juttua menossa, emo ei selvästikään ole hylkäämässä meitä, mutta käyttäytyy silti oudosti”, kollipentu naukui ja sai Karviaispennun tällä kertaa nyökkäämään. Kyllä hän tiesi, ettei emo aikoisi ikimaailmassa hylätä heitä, mutta silti pieni pelko siitä läpätti nuoren naaraan rinnassa. Ehkä, koska isä ei ollut heidän kanssaan vaan oli klaaninsa pettänyt petturi eikä emoa oikein näyttänyt kiinnostavan he kaksi, pelko eli hänessä sen takia. Hän ei vain voinut itselleen mitään, että pelkäsi aina kaikista pahinta. Tuntui kuin yliajattelu olisi ollut hänen kirouksensa ujouden ja epäsosiaalisuuden ohella.
“Nyt, kun tiedämme, että emo on turvassa mennään takaisin nukkumaan. Täällä on kylmä”, Lumopentu naukui ja ohjasi Karviaispennun mukanaan takaisin pentutarhaan, vaikka hän olisikin halunnut jäädä vielä kauemmin katsomaan emonsa perään ja selvittämään syytä Kotkamielen kanssa olemiseen. Hän asettui sammalpedille ja Lumopennun tehtyä saman, hän painautui kollin kylkeä vasten ja antoi unen viedä mukanaan höyhensaarille, missä hän oli koko klaanin urhein ja rohkein kissa, josta kaikki kissat tykkäsivät.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!” Ututähden kovaääninen huudahdus kaikui pentutarhalle asti ja sai Karviaispennun säpsähtäen hereille. Hän räpytteli silmiään ihmeissään ja tökki veljeään. Minkä ihmeen takia Ututähti kutsui koko klaania koolle? Eikö yleensä kokoukseen lähtevät kissat ilmoitettu vasta illalla, kun oltiin melkeinpä jo lähdössä sinne?
“Herää Lumopentu, Ututähti juuri kutsui kaikki klaanikokoukseen!” hän sihahti veljelleen ja nousi ylös. Hän laski katseensa tuhisevaan veljeensä ja tökki tuota etutassullaan saaden kollin murahtamaan tyytymättömänä heräämisen takia.
“Jos emme mene, emo varmasti tulee kohta huutamaan meille”, hän jatkoi saaden kollin siristämään silmiään ja haukottelemaan. Hän siirtyi hieman syrjemmälle ja alkoi sukimaan turkkiaan samalla, kun Lumopentu herätteli itseään ja sukaisi nopeasti turkkiaan.
Hän viittoi kollipennun mukaansa ja yhdessä he pujahtivat ulos pentutarhasta aukiolle ja etsivät emoaan ja naaraan nähtyään, he loikkivat tämän luokse. Aamutäplä laski katsettaan hieman ja katsoi kahta pentuaan paljon kauemmin kuin ennen. Karviaispentu katsoi ihmeissään emoaan takaisin ja luimisti hieman korviaan kiusaantuneena. Emon katse oli pari sydämenlyöntiä todella pehmeä ja jollain tasolla jopa ylpeä ennen kuin se muuttui taas neutraaliksi.
“Teilläpä kesti kauan herätä ja tulla tänne”, Aamutäplä kommentoi pyöritellen silmiään. Karviaispentu laski katseensa tassuihinsa. Emon toruva äänensävy aina hieman satutti häntä. Ei hän halunnut saada emoaan pettyneeksi.. Hän halusi olla mahdollisimman hyvä ja täydellinen naaraan silmissä.
“Minulla on iloisia uutisia! Tänään kaksi pentutarhan asukkia nimitetään oppilaiksi ja saamme uusia oppilaita joukkoomme vahvistamaan Puroklaania!” Ututähti kailotti, mikä sai Karviaispennun korvat ponnahtamaan pystyyn ja katseen nousemaan hämmentyneenä naaraspäällikköön, joka katseli heitä lempeällä katseella. Hän vilkaisi Lumopentua, joka tuijotti päällikköä pyöristynein silmin, mutta Karviaispentuun verrattuna kolli näytti todella innpokkaalta. Hän nielaisi jännittyneenä ja vilkaisi nopeasti myös emoaa, joka katseli ylemmäs Ututähden suuntaan ilmeettömänä. Eikö emo ollut heistä ylpeä?
“Joten, Lumopentu ja Karviaispentu astukaa eteenpäin”, päällikkö määräsi hymyillen ja sai Lumopennun melkein hypähtämään eteenpäin. Karviaispentu luimistunein korvin seurasi veljensä vierelle. Sydän oli taas alkanut hyppelemään hermostuneena hänen rinnassaan ja kurkussa tuntui olevan jokin ihmeen palanen.
“Lumopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Lumotassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Punalehti. Toivon, että Punalehti siirtää kaiken tiedon sinulle”, Ututähti puhui ylpeästi ja viittoi punaruskean soturin luokseen. Karviaispentu pystyi näkemään selvän ilon soturittaren kasvoilta ja silmistä.
“Punalehti, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi kärsivällinen ja nerokas. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö puhutteli Lumotassun mestaria ja nyökäytti päätään, jolloin Punalehti asteli lähemmäs vastanimitettyä oppilasta ja laskeutui koskettamaan hänen kuonoaan. Lumotassun kasvot levisivät iloiseen hymyyn, kun hän liikahti sivummas uuden mestarinsa kanssa ja kääntyi Karviaispentua kohden rohkaisevasti hymyillen. Karviaispentu katsoi veljeään takaisin ja nielaisi tuntiessaan kuinka päällikön katse suuntautui seuraavaksi häneen. Kenet hän saisi mestarikseen? Entä jos hänen tuleva mestarinsa olisi lyhytpinnainen eikä jaksaisi hänen ujouttaan?
“Karviaispentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Karviaistassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Hunajavirta. Toivon, että Hunajavirta siirtää kaiken tiedon sinulle.”
“Minä lupaan”, Hunajavirta naukui hymyillen lämpimästi ja hiljentyi, jotta päällikkö pääsisi lopettamaan puheensa. Karviaistassu katsoi päällikköään suurentuneilla silmillään. Onneksi Hunajavirta oli päätynyt hänen mestarikseen! Naaras vaikutti todella mukavalta.
“Hunajavirta, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi ystävällinen ja vastuuntuntoinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Karviaistassu kääntyi Hunajavirran puoleen ja katsoi naarasta ujosti silmiin. Soturittaren pehmeä katse sai hänet hieman rauhoittumaan ja rohkaisi häntä kurottamaan kaulaansa ja koskettamaan hellästi naaraan kuonoa omallaan. Hunajavirta loi hänelle hymyn ennen kuin käänsi katseensa muuhun klaaniin.
“Lumotassu! Karviaistassu! Lumotassu! Karviaistassu!” klaani puhkesi onnitteluhuutoihin ja Karviaistassun kohdattua emonsa katseen, hän pystyi näkemään Aamutäplän silmien loistavan kirkkaasti ylpeydestä. Hänenkin kasvoille levisi hymy. Ehkei emo ollut mikään parhain näyttämään tunteitaan, muttei hän mikään tunteetonkaan ollut. Karviaistassu nautti täysin sydämin emonsa ylpeästä kasvosta eikä voinut mitään vetistyneille silmilleen. Emo tosiaan oli heistä -jopa hänestä ylpeä.

"Herätys. Meidän pitää mennä aamupartioon", Kuisketassu tuuppi nukkuvaa Leijonatassua saadakseen hänet hereille.
"Joko nyt... Vastahan minä sain mukavan asennon...", kollioppilas mutisi ja sulki hetkeksi raotetut silmänsä.
"Kaikki muut ovat jo valmiina lähtöön", naarasoppilas patisteli kermanvaaleaa kissaa.
"Hyvä on, hyvä on, minä nousen...", Leijonatassu murisi ärsyyntyneenä ja pudisteli turkkiin jääneet sammalpallot irti itsestään. Kuisketassu odotti vihersilmäistä kissaa ja yhdessä he astelivat ulos oppilaiden pesästä. Aukiolla heitä kuitenkin odotti yllätys. Joka puolella oli sähiseviä nummiklaanilaisia, jotka kaikki katsoivat hurjistuneina leiriaukiota. Kollioppilas siirtyi lähemmäs ja huomasi Lehvähampaan ja Kuurahohteen välissä kissan, ketä hän ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt. Joka puolella kissan kehoa oli suuria ja pieniä arpia, hänen oikeasta korvastaan ei ollut jäljellä juuri mitään ja toinen puoli hänen kasvoistaan oli ruhjoutunut lähes tunnistamattomaksi. Leijonatassu luimi korviaan ja paljasteli hampaitaan tälle tuntemattomalle kissalle, joka rauhallisesti istui varapäällikön ja kokeneen soturin välissä. Hänen vaalean peessissä, melkein luonnonvalkoiselta näyttävässä turkissa ei ollut pisaraakaan verta, joten tappelua kolmikon välillä ei ilmeisesti oltu käyty. Sulkatähti loikkasi seinämäkivelle ja tuijotti epäilevänä kolmikkoa.
"Lehvähammas, selittäisitkö miksi olet tuonut muukalaisen leiriimme?" Päällikkö kysyi epäilevänä.
"Löysimme hänet rajapartiokierroksellamme, paikalta missä se toinen elossa oleva kettu oli juuri käynyt. Hän on nimeltään Kuutamokukka, ja kertoi olevansa etsimässä juuri sitä kyseistä kettua", Lehvähammas selitti lyhyesti, vilkaisten vieressään istuvaa Kuutamokukkaa, joka nyökkäsi pienesti, osoittaakseen, että varapäällikön kertoma oli totta. Sulkatähti kääntyi katsomaan arpien täyttämää naarasta ja siristi silmiään.
"Kuutamokukka, sinulla on klaaninimi. Oletko osa jotakin klaania?" Päällikkö kysyi, saaden nummiklaanilaiset ärähtelemään. Leijonatassun teki mieli repiä jo valmiiksi riekaleina oleva naaras kappaleiksi. Miten tuo oli kehdannut kulkea Nummiklaanin mailla?
"Olen syntyperältäni puroklaanilainen, mutta erosin klaanista kauan aikaa sitten", Kuutamokukka vastasi ja antoi katseensa käydä muutamassa nummiklaanilaisessa, ennen kuin käänsi päänsä takaisin Sulkatähden puoleen. Leijonatassun viha alkoi pursuta yli. Miksi tuo hirvitykseltä näyttävä naaras kohteli heitä kuin mitättömiä pentuja? Eikö hän tajunnut, että oli leirissä, jossa jokainen kissa kävisi epäröimättä hänen kimppuunsa? Päällikkö Seinämäkivellä nyökkäsi, eikä tuntunut välittävän ympäriltään kuuluvista hiljaisista valituksista, kun ei pureutunut enemmän siihen miksi Kuutamokukka oli Puroklaanista lähtenyt.
"Mitä asiaa sinulla on kettujemme kanssa?" Sulkatähden kuulustelu jatkui. Leijonatassu oli näkevinään pienen hymyn ehjällä puolella naaraan kasvoista, ruhjoutunut puoli ei antanut suupielen nousta.
"Uskokaa tai älkää, ette ole ainoita joita ketut vaivaavat. Ne maanvaivat kävivät kimppuuni muutama auringonnousu takaperin, ajaen minut pois kodistani. Aikomuksenani oli tappaa ne", Kuutamokukka ilmoitti. Nummiklaanin leiriin laskeutui hiljaisuus.
"Sinä? Tapat ne? Yksinäsi?" Kuului kollikissan herjaava nauru vähän matkan päästä. Leijonatassu, kuten kaikki muutkin leirissäolijat, käänsivät kaikki kasvonsa kohti puhujaa. Kuten arvata saattaa, Leopardilaikku katsoi Kuutamokukkaa epäuskoisena, heilutellen villisti häntäänsä puolelta toiselle. Arpisen naaraan ilme ei muuttunut, kun tuo käänsi oman katseensa laikukkaaseen kissaan - tai sitten hän ei vain pystynyt muuttamaan sitä - ei hän tuntunut edes kuuntelevan kunnolla soturin sanoja.
"Mistä sinä luulet että olen kaikki nämä arpeni saanut? Leikkitappeluista?" Kuutamokukka kysyi, äänensävyssä kuuluen pelkkä välinpitämättömyys, mutta myös iva. Leijonatassu nosti ylähuultaan ja päästi matalaa murinaa kurkustaan. Jos Leopardilaikku vain antaisi merkin, oppilas olisi sydämenlyönnissä naaraan kimpussa. Hän ei antaisi kenenkään puhua mestarilleen tuolla tavalla ilman rangaistusta!
"Hiljaa!" Sulkatähti huudahti Seinämäkiveltä ja katsoi viiruuntunein silmin äänessä olevia kissoja.
"Kuutamokukka, kuten varmasti tiedät, tänä yönä on kokoontuminen. Vaikka kuinka nopeasti haluaisin auttaa sinua ongelmasi kanssa, täytyy minun ja klaanini ensin huolehtia tästä asiasta. Saatamme sinut reviirimme rajalle ja tulemme huomenna etsimään sinua uudestaan", päällikkö kertoi pahoittelevaan äänensävyyn, mikä sai koko leiriaukion hiljaiseksi. Ilmeisesti suurin osa nummiklaanilaisista oli uskonut Sulkatähden ottavan Kuutamokukan hetkellisesti Nummiklaaniin asukkaaksi, mutta Leijonatassun mielestä tämä vaihtoehto oli parempi, vaikka ei ollutkaan täydellinen. Jos oppilas olisi saanut päättää, tunkeilija oltaisiin revitty riekaleiksi sillä samaisella hetkellä, kun hän tassullaan astui Nummiklaanin reviirille. Kuutamokukka näytti hetken hurjistuneelta, kunnes tasoitti karvansa ja nyökkäsi.
"Ymmärrän", arpinen naaras tuhahti ja lähti samantien kävelemään kohti tunnelin suuaukkoa. Lehvähammas ja Kuurahohde kiiruhtivat tuon perään. Leijonatassu katseli kolmikon perään luimituin korvin. Hän ei edes huomannut Taivashallaa ja Leopardilaikkua, jotka kävelivät Kuisketassun ja kollioppilaan luokse, kunnes tunsi mestarinsa hännän näpäyttävän korviaan.
"No Leijonatassu, tuletko?!" Leopardilaikku tivasi kireästi. Kermanvaalea kissa käänsi katseensa soturiin, joka oli jo matkalla tunnelin suuaukolle soturitar oppilaineen perässään. Leijonatassu nyökkäsi ja kiri muun partion rinnalle heidän päästessä ulos leiristä.

// Ja näin erakoiden määrä lisääntyy: Kuutamokukka - Omistaa vaalean beigen, melkein luonnonvalkoiselta näyttävän turkin, joka on täynnä arpia. Hänen oikea korvansa on revennyt miltei kokonaan ja vastakkainen puoli naaraan kasvoista on ruhjoutunut lähes tunnistamattomaksi. Naaras on ilkeä ja murhanhimoinen karun menneisyytensä ja kostonhalunsa takia, mutta osaa peitellä tätä puolta luonteestaan hyvin. Esittää ystävällistä ja positiivista vanhaa soturitarta. Edesmenneen Toran entinen kumppani ja Mistelin sekä edesmenneiden Deranan ja Pajun emo. Entinen puroklaanilainen.

Ilta hämärtyi Puroklaanin leiriin. Ututähti oli kulkenut tunnelille odottamaan kokoontumiseen lähteviä kissoja, jotka oli kuuluttanut aikaisemmin. Tummakajo vilkaisi nopeasti pentutarhalle, mistä Aamutäplä raahasi sammalia ulos. Soturittaren pennut oltiin päivällä nimitetty oppilaiksi ja sen takia Aamutäplän ei enää tarvinnut nukkua pentutarhassa vaan hän sai palata takaisin sotureiden hommiin. Tummakajo hymähti itsekseen, hänen tyttärensä oli varmasti paljon helpottuneempi päästessään takaisin sotureiden hommiin ja saisi yöpyä sotureiden pesällä eikä pentutarhalla. Kermanvaalea naaras oli viimeksi selittänyt kuinka inhottavaa pentutarhassa hänen mielestään oli yöpyä ja olla. Hänen mielestään pentutarhassa oltiin kuin tyhjänpanttina ja teki todella selväksi, että heti pentujensa noustessa oppilaiksi hän jättäisi mielellään maidolta haisevan pesän taakseen.
“Onkohan tänään yhtä kireä tunnelma kuin viime kokoontumisessa?” Sädetaivas kysyi, kun tassutteli Tummakajon viereen ja sai kollin katseen kääntymään itseensä. Tummakajo kohautti olkapäitään samalla, kun lähti viemään heitä päällikköä kohden.
“Toivon ettei. Olisi mukavaa olla rauhassa enkä haluaisi, että taistelu puhkeaisi siellä”, hän selitti saaden kumppaniltaan ymmärtäväisen nyökkäyksen. Soturitar oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan, mikä hieman lämmitti hänen sydäntään.
He pääsivät Ututähden luokse ja hän huomasi Ruskalehden, Täpläliidon, Sammaltassun ja Kettutassun jo saapuneen päällikön luokse. Kaksi oppilasta pälpättivät keskenään innostuneen oloisina. Täpläliito katsoi kaksikkoa hymyillen ja pudisteli huvittuneena päätään. Ruskalehti sen sijaan kääntyi Tummakajon ja Sädetaivaan puoleen ja tervehti kaksikkoa. Tummakajo katsoi siskoaan takaisin hymyillen. Hän ei ollut taas hetkeen ollut Ruskalehden kanssa ja tosiaan kaipasi siskonsa piristävää seuraa.. Tummanharmaa kolli hieman luimisti korviaan. Nyt, kun mietti, hänellä ei tosiaan ollut paljon ystäviä. Ainoastaan Ruskalehti ja Sädetaivas olivat sellaisia kissoja, jonka seurassa hän viihtyi täysin sydämin ja pystyi juttelemaan kaksikon kanssa miltein jokaisesta asiasta maailmassa. Tietenkin Aamutäplä, Kottaraissulka ja Lumitassukin hänelle olivat todella tärkeitä, mutta kolmikko kuitenkin oli hänen pentujaan eikä hän halunnut vaivata pentujensa päitä omilla ongelmillaan ja asioillaan. Kolmikko olivat vielä nuoria kissoja, jotka näkivät maailman aivan eri tavalla kuin hän. Ei heillä varmasti olisi edes kauheasti samanlaisia ongelmia ja murheita..
“Puroklaani, lähdetään!” Ututähti huudahti saaden Tummakajon ajatukset keskeytymään ja huomion kiinnittymään naaraaseen. Hän huokaisten lähti seuraamaan päällikköään Sädetaivaan ja Ruskalehden rinnalla.

Neljän virran tammella tuntui pauhaavan kova puheensorina, mikä sai Tummakajon kääntämään päätään paljon useammin sivuilleen kuin normaalisti. Hän näki niin tuttuja kuin vieraitakin kissoja ja tunsi monien kissojen kuumottavat katseet turkillaan. Hän seurasi kuinka monet puroklaanilaiset erkanivat kissajoukkoon ja menivät näkemään tuttujaan. Hän ei pystynyt samaistumaan. Hän ei tuntenut ketään muun klaanin kissoja melkeinpä ollenkaan niin hyvin, että olisi vain voinut mennä noiden luokse juttelemaan ja olla tuntematta oloaan kiusaantuneeksi. Sädetaivas lähti suuntaamaan kohti Sammalpuroa, jonka he olivat viimeksi kokouksessa nähneet eikä Tummakajo voinut tehdä muutakaan kuin seurata kumppaniaan kuutamoklaaniaisen luokse.
“Hei Sammalpuro”, Sädetaivas tervehti kuutamoklaanilaista soturitarta, joka käänsi katsettaan heitä kohden. Ruskean naaraan kasvoille suli hymy, kun hän tunnisti kermanvaalean puroklaanilaisen.
“Sädetaivas, mukavaa nähdä taas”, Sammalpuro naukaisi ja teki tilaa Sädetaivaalle ja Tummakajolle huomattuaan, ettei puroklaanilainen ollut yksin. Tummakajo nyökäytti päätään kuutamoklaanilaiselle kiitollisena ja istui aloilleen.
Hänen katseensa eksyi nopeasti pois kahdesta soturittaresta mustaan lyhyt turkkiseen naaraaseen, joka näytti ärähtävän jotain pienikokoisemmalle tummanruskealle kollille. Hän katsoi ihmeissään kaksikon menoa. Silmiään räpytellen hän siirsi katseensa pois heistä, jottei jäisi kiinni tuijottamisesta ja huomasi sitten etsivänsä Kettutassua ja Sammaltassua kissalauman seasta. Kaksikko oli ilmeisemmin päätynyt vuoristoklaanilaisten oppilaiden luokse. Ainakin näin kaukaa pystyi haistamaan heikosti kiven ja sammaleen hajun, joka yleisemmin kuului vuoristoklaanilaisten ominaistuoksuihin. Kaksi puroklaanilaista oppilasta alkoivat puhua vuoristoklaanilaisten oppilaiden kanssa hyvin mielin eivätkä toinenkaan kaksikko näyttänyt siltä, että heitä olisi haitannut puhua heille. Tummakajo hymähtäen siirsi katsettaan huomattuaan Kottaraissulan liikkuvan ohitseen kermanvaalean Liljatuulen kanssa. Lumitassu seurasi kaksikkoa vaikeasti luettava ilme kasvoillaan. Olikohan Lumitassu mustasukkainen, kun hänen veljensä oli nyt vain enimmäkseen Liljatuulen kanssa? Tummakajo pyöritteli silmiään huvittuneena, kyllä se Lumitassukin tulisi jonain päivänä löytämään kumppaninsa.
“Kokoontuminen alkakoon!”

Tänä yönä olisi kokoontuminen. Kaikki klaanit kerääntyisivät yhteen Neljän virran tammella, täysikuun valaistessa heidät. Haukkakiidon edellisessä kokoontumisessa hän oli ollut vielä oppilas, Haukkatassu, kuten myös sitä edellisessä kokoontumisessa, joka oli ollut hänen ensimmäisensä. Haukkakiito oli varma ettei pääsisi kokoontumiseen, sillä vaikka hän oli nyt päässyt takaisin soturien pesään ja partioimaan, oli tapahtunut muutakin.
Hän oli joutunut kiusalliseen puhutteluun Lehvähampaan kanssa, joka oli udellut naaraalta, mitä hän oli tehnyt kettutaisteluiltana joella. Haukkakiito oli mennyt sanattomaksi, mutta valehdellut sitten klaanin varapäällikölle olleensa metsästämässä. Lehvähammas oli todennut tämän valheeksi, joten hänen oli ollut pakko keksiä uusi valhe. “Olin vain iltakävelyllä. Viime aikojen tapahtumat saavat keskittymiseni herpaantumaan, ja ajattelin raittiissa ilmassa kävelyn auttavan”, oli hän kertonut varapäällikölle. Tämän Lehvähammas oli uskonut ja Haukkakiito oli selviytynyt valehtelusta muitta mutkitta. Ei. Ei hän muitta mutkitta ollut selvinnyt, mutta onneksi se hetki oli jo ohi. Haukkakiito uskoi, että tuota pikaa hänen valehtelunsa huomattaisiin ja hänet ajettaisiin pois klaanista tai rankaistaisiin jotenkin muuten.
Sen lisäksi klaaniin oli tänään saapunut arpinen erakko, Kuutamokukka, joka väitti olevansa entinen puroklaanilainen. Naaras herätti Haukkakiidossa epäilyksiä, mutta hän ei tohtinut sanoa mielipidettään kenellekkään.
Haukkakiidon herätti ajatuksistaan Sulkatähden kutsu: “Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!” Hän oli ollut syömässä pienehköä jänistä yksin soturien pesän lähistöllä. Nyt soturitar nousi ja tallusti joukon reunamille Taivashallan kanssa jutustelevan Liekkitaivaan vierelle.
“Kuten tiedätte, tänä yönä kokoonnumme taas Neljän virran tammelle, muiden klaanien kanssa”, päällikkö aloitti. “Tällä kertaa mukaan lähtevät tietenkin minä itse, Lehvähammas, Ketunkynsi ja Yötassu. Lisäksi Usvakarva, Taivashalla, Kuurahohde, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Haukkakiito, Kuisketassu ja Havutassu”
Haukkakiito yllättyi kuullessaan nimensä, mutta harmitteli sitä, ettei Liekkitaivas päässyt mukaan. Samassa Sulkatähti huusi jo lähtömerkin ja kissajoukko lähti kohti Neljän virran tammea.

Pian Nummiklaanilaisjoukko olikin jo saapunut kokoontumispaikalle, jossa olivatkin ensimmäisiä. Pian saapuivat Vuoristoklaanilaiset ja Puroklaanilaiset. Viimeisenä paikalle ilmaantuivat Kuutamoklaanin kissat, jotka näyttivät muihin verrattuna hyvinstöneiltä ja kylläisiltä.
Haukkakiito etsi katseellaan Lumitassua ja näkikin tämän kulkevan kahden puroklaanilaisen perässä. Soturitar kiihdytti vauhtiaan ja sai Lumitassun nopeasti kiinni. He ehtivät vaihtaa pari sanaa ennen kuin Ututähti huusi kokoontumisen alkaneeksi.
Puroklaanissa oli näemmä tapahtunut yhtä sun toista. Kettu oli tapettu, joku oli kuollut ja pentuja oli syntynyt. Oli löydetty verinen taistelutanner ja autettu erakkoa. Luuklaani oli haistettu ja viimeisenä Lumitassu oli ajanut reviiriltä erakon Haukkakiidon avulla.
Vuoristoklaanilla oli ollut rajakiistaa Kuutamoklaanin kanssa ja Ruskatassu oli selvinnyt jalkansa murtumisesta.
Kuutamoklaanin päällikkökin mainitsi rajakiistasta ja sen lisäksi joku luopio jonka nimeä Haukkakiito ei kuullut oli majaillut heidän reviirillään. Luuklaani oli haistettu myös Kuutamoklaanin reviirillä. Enempää Haukkakiito ei ollut jaksanut kuunnella, mutta kun oli vihdoin Sulkatähden vuoro, hän valpastui.
“Nummiklaanin alueella on havaittu kaksi kissojemme kimppuun hyökännyttä kettua, joista toinen saatiin tapettua. Lisäksi Lumitassun kanssa erakkoa vastaan taistellut soturimme Haukkakiito on parantunut vammoistaan”, Päällikkö kuullutti saaden Lumitassun hymyilemään Haukkakiidolle pienesti, kun heidät oli mainittu.

//Loppuosa oli vähän tönkkö, mutta oon ylpee että sain näinkin pitkän tarinan kirjotettua.

”Kokoontumiseen lähtevät, Hiiriturkki, Yöturkki, Kylmätassu, Kanijalka, Puronlaulu, Tummakajo, Ruskalehti, Täpläliito, Leskenlehti, Liekkisade, Kotkamieli, Röntäturkki, Kottaraissulka, Lumihäntä, Liljatuuli, Kuplatassu,-", Ututähti luetteli -"Savitassu, Lumitassu, Kettutassu, Sammaltassu ja Hiutaletassu!". Lumihäntä huokaisi. Tämä olisi hänen ensimmäinen kokoontuminen soturina.

Neljän virran tammella tuuli pauhasi kovaa. Vuoristoklaanin Purotassu istui Lumihännän vieressä. Huolet painoivat Lumihännän mieltä. Lumihäntä katseli puskia ja huomasi tummanharmaan turkin vilahduksen. Ensin Lumihäntä luuli että Turkin omasi Tumma. Kuitenkin pusikossa tuoksui vahva Kuutamoklaanin haju. Päätin ottaa siitä selvää kokoontumisen jälkeen. Aaltotähti aloitti kokoontumisen. "Vuoristoklaanissa on kaikki hyvin. Pientä rajakiistaa Kuutamoklaanin kanssa mutta ei mitään sen kummempaa". Aaltotähti astui taaksepäin. Tällä kertaa Varistähti astui eteen. "Kuutamoklaani kukoistaa. Meillä on mahdollinen taistelu Puroklaanissa ja Luuklaania vastaan. Routasydän on majaillut Kuutamoklaanin reviirillä. Luuklaani on myös haistettu reviirillä. Mustatassu on saanut soturinimensä: Mustakynsi." Klaanit puhkesivat huutamaan Mustakynnen nimeä. Puroklaanin jotkut soturit eivät silti huutaneet. Sulkatähti nyökäytti ja astui eteen. "Reviirillä on nähty kaksi kettua. Toinen saatiin myöhemmin tapettua mutta toinen asuu vielä reviirillä. Puroklaania kiitetään koska Lumitassu ajoi Haukkakiidon kanssa erakon pois. Haukkakiito loukkaantui mutta hän on nyt täällä. Lisäksi Haukkakiito on uusin soturi". Sulkatähti astui pois. Viimeisenä Ututähti astui esiin. "Puroklaanissa on kaikki hyvin. Verinen taistelutanner ei ole vielä kuivunut täysin. Muistamme vieläkin Kultakuisketta. Reviirillä on nähty nuori kettu mutta se saatiin tapettua. Aamutäplä on saanut pentueen. Kaksikko on jo oppilaita. Autoimme erakkoa joka löydettiin tajuttomana. Juuri niin kuin Sulkatähti kertoi, Lumitassu auttoi Haukkakiitoa. Reviirillä on myös haistettu Luuklaanilaisia. Lumihäntä ja Liljatuuli ovat Puroklaanin uusimmat soturit". Lumihäntä oli hyvillään kun nimiä ulvottiin. "Lisäksi niin kuin jo kerroin Aamutäplän pennut Karviaspentu ja Lumopentu sekä Hiutalepentu on nimitetty soturioppilaiksi.

Lumihäntä sanoi että tulisi myöhemmin ja hiipi katsomaan kuka pusikossa oli. Siellä oli Tiikerikuu. Kuutamoklaanin soturi. Tiikerikuu näytti säikähtäneeltä kun Lumihäntä astui puskaan. "M-mitä sinä täällä teet?" Lumihännästä näytti että Tiikerikuu oli vakuuttunut. "No miltäs näyttää? Katson MITÄ sinä teet täällä.", Lumihäntä vastasi. Tiikerikuu meni häkellyksiin. "No tuota ööö no siis... halusin päästä kokoontumiseen mutta en päässyt". Lumihäntä nielaisi. Hän päätti vain lähteä pois.

Leirissä Lumihäntä otti vain palan hiirtä ja heittäytyi vuoteelleen. Lumihäntä makasi siinä ja mietti asioita. Mitä olisi tapahtunut jos Lumihäntä olisi jäänyt kollin kanssa. Sitä Lumihäntä ei tiennyt. Hurmaava kollikuitenkin oli. Hetkinen. Jos saisin vielä saisi kumppanin se olisi Puroklaanista. Tai no.

Lumihäntä katseli ympärilleen. Hän oli vakaasti päättänyt luulla että pennut syntyisivät liian aikaisin. Hän aikoisi lähteä huomenna pentutarhaan. Siellä hänestä huolehdittaisiin. Joku sotureista oli luultavasti hänet sillä Lumihäntää kohti asteli kissa. Lumihäntä muisti olevansa yksin soturien pesässä joten hän kääntyi katsomaan. Liljatuuli asteli Lumihäntää kohti. Naaras näytti hätääntyneeltä ja kysyi miksi Lumihännällä oli enemmän sammalta kuin muilla. Lumihäntä ei voinut kertoa. Liljatuuli kuitenkin saattoi huomata että Lumihäntä katseli pentutarhalle päin sillä tämä maukui varovasti, "Pentujako?". Lumihäntä huomasi että naaras arvioimaan asioita ja onnistui aina hyvin. "Noh. Sinä taisit arvata", Lumihäntä pakotti itsensä sanomaan. Liljatuuli näytti hetken aikaa kysyvältä. "Ei tietenkään ole pakko mutta jos haluat voit kertoa minulle kuka heidän isänsä on. En kerro kenellekään", Liljatuuli maukui. Lumihäntä meni sanattomaksi. Sitten hän näki että naaras oli tosissaan. Lumihäntä tajusi että Liljatuuli oli luotettava. "Kerron sinulle leirin ulkopuolella", Lumihäntä lopulta vastasi. Liljatuuli näytti taas kysyvältä mutta ei kysynyt mitään. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa purolle.

Purolla oli rauhallisempaa kuin kokoontumisessa. Liljatuuli istahti kiville ja kysyi, "Kerrotko sinä vai et?".
"Ömm.... Joo. Tottakai!", vastasin. "Pentujen isä on kotikisu". Hetken aikaa luulin että Liljatuuli tappaisi minut mutta hän maukui, "Sinulla on varmasti syy siihen", ja käveli pois.

Lumihäntä katselu ympärilleen. Soturien pesän pimeys oli lohduttava. Ja se tuuditti Lumihännän uneen. Mutta juuri kun Lumihäntä oli nukahtamassa Hiiriturkki asteli sisään. "Voisitko lähteä iltapartioon Tummakajon, Kotkamielen, Kettutassun ja Liljatuulen kanssa?", Hiiriturkki kysäisi ohimennen. "Liljatuuli kertoi että odotat pentuja. Raikas ilma tekisi sinulle varmasti hyvää". Lumihäntä mietti hetken. "Hyvä on", hän viimein vastasi.

Kun Lumihäntä oli palannut iltapartiosta hän ei enää kestänyt sekuntiakaan. Pentujen potkinta ei ollut paha mutta Lumihäntä oli nähnyt Tumman ja Harmaan, sillä tavalla hännät yhdesssä kietoutuneina kuin ennen hänellä ja Harmaalla. Pahoinvointi lisääntyi ja Lumihäntä istahti maahan haukkomaan henkeä. Pennut eivät syntyisi vielä ainakaan viiteen auringonnousuun. Lumihäntä istahti maahan ja hetken päästä nukahti.

Lumihännän unet eivät muuttuneet. Kuiskaus kuului aina. ”Varo pentua”, ja niin edelleen. Kun hän lopulta heräsi aurinko oli jo nousemassa. Lumihäntä huomasi nukkuneesa maassa ja häntä hävetti kun jotkut katselivat. Lumihäntä siirsi makuualuset pentutarhaan koska hän ei pystynyt tekemään yksinkertaisesti mitään. Pentutarhassa istui yksi kuningatar, Kielopuro. Kielopuro oli ennen kaunis naaras jolla oli sädehtivä hopeanhohtoinen turkki. Kun Kielopuro oli jäänyt ukkospolulla hirviön alle tämän etutassu oli vakavasti vaurioitunut. Kielopurosta oli tullut kuningatar joka auttoi pentujen hoitamisessa. Kun Lumihäntä rojahti vuoteelle Kielovirta tervehti häntä. "Aamutäplä lähti vasta mutta uusia näköjään piisaa. Tervetuloa!", Kielopuron pehmeä ääni tervehti. Naaraalla ei ollut pentuja vaikka tämä oli vanhan soturin ikäinen. "Hei, Kielopuro", tervehdin naarasta. Sitten Kielopuro lähti pesästä ja palaisi vähän ajan kuluttua. "Toin tuoresaalista. Kelpaako". Haisteli ilmaa. Vesimyyrän tuoksu leijaili Lumihännän nenään. Hän oli ahne ja hotkaisi vesimyyrän tuossa tuokiossa,

//Joo Kielopuro pitää lisätä. Naaras esiintyy edukseen monessa tarinassa ja tästä tulee Lumihännälle kuin emo. Kielopuro-Solakka hopeanhohtoinen naaras. Kielopuro on hyvä pitämään salaisuuksia.

Hiisku tarkkaili ympärilleen varautuneena. Hän tiesi kuinka vaarallista olisi vaeltaa kaksijalkalan toiselle puolelle. Hän oli kuitenkin kuullut, että siellä, kanjonissa, olisi toisia kissoja, jotka taistelivat ja saalistivat kuten hän. Mutta hän halusi oppia enemmän ja arveli, että nämä kissat auttaisivat häntä siinä. Hiiskun oli pakko lähteä tästä vanhasta ladosta, jossa oli nukkunut melkein kahden kuun ajan kaikki yönsä. Musta naaras oli päättänyt vaihtaa elämänsä suuntaa hylätystä kulkukissasta joksikin suuremmaksi ja tärkeämmäksi. Ennen kaikkea hän halusi, että hänelläkin olisi tehtävä ja tarkoitus tässä suuressa maailmassa.

Hiisku ponnisti ylöspäin ja sai juuri ja juuri kiinni linnusta. Hänen siniset silmänsä kiiluivat innosta, kun hän puraisi lintua niskaan. Tämä oli hänen mehevin saaliinsa muutamaan auringonnousuun ja tästä hän nauttisi täysin rinnoin. Hiisku oli päättänyt, että tänä päivänä hän lähtisi matkaan. Hänellä oli kaikki mitä hän vain tarvitsi. Kylläinen vatsa, lämmin turkki tuulelta suojaamaan ja kulkukissan suuntavaisto, jonka ansiosta hän ei tulisi eksymään matkan varrella.

Tähän asti Hiisku oli selvinnyt hyvin matkastaan joka ei vielä ollut kovin pitkällä. Naaras oli jättänyt ladon heti herättyään ja nyt hän saattoi erottaa auringon pilkistävän paksun pilviverhon takaa. Hän päätti pysähtyä saalistamaan pienelle metsäiselle alueelle, joka vaikutti siltä, että sieltä löytyisi paljonkin riistaa. Kuitenkin kun Hiisku maisteli ilmaa hän tunsi riistan hajun sijasta ukkospolun tunkkaisen katkun. Hiiskun nenä nyrpistyi, kun hänen nenäänsä tulvi ällöttävä haju. Hän päätti kävellä metsikön läpi ja ylittää ukkospolun.

Pian musta kulkukissa huomasi seisovansa valtavan, ainakin kymmenen ketunmittaa leveän hirviöistä täyttyvän ukkospolun vieressä. Naaras ei ikinä ollut nähnyt niin isoa ukkospolkua kuin tämä. Hiiskun ohitse jyristi kiilusilmäinen hirviö ja vaistomaisesti hän hyppäsi sivuun. *Miten minä ikinä voin päästä tuon yli juoksematta suoraan hirviön alle?*, Hän mietti kauhuissaan. Sitten Hiiskulla välähti. Ukkospolun keskeltä kulki ruohokaistale, jossa hän voisi levähtää ja etsiä sitten toisen välin josta pujahtaa toiselle puolelle ukkospolkua. Hän ryhtyi tuumasta toimeen. Muutama hirviö jyrisi hänen ohitseen ennen kuin tuli sopiva väli, josta Hiisku pääsi helposti pujahtamaan ruohokaistaleelle. Hän odotti hetken kunnes huomasi taas pitkän välin hirviöjonojen välissä. Hän juoksi niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi ja pääsi toiselle puolelle juuri ennen kuin suuri hirviö hurisi hänen ohitseen.

Ukkospolun toisella puolella sijaitsi toinen metsikkö, jonka keskellä virtasi puro. Hiisku päätti saalistaa tässä ja jäädä sitten nukkumaan, jotta voisi jatkaa matkaa aamuvarhaisella. Hän haistoi oravan ja huomasi sen natustamassa käpyä suuren männyn juurella. Kulkukissa tarkisti tuulen suunnan ja lähti sitten hiipimään saalistaan kohti. Hän oli päässyt jo lähelle, kun orava huomasi mustan turkin ja lähti hädissään kiipeämään puunrunkoa ylös. Hiisku yritti hypätä sen kiinni, mutta orava oli jo liiaan korkealla. *Ketunläjät*, Hän kirosi mielessään.

Loppujen lopuksi Hiisku sai saaliiksi kaksi vaivaista päästäistä ja ne syötyään kävi nukkumaan sammalista kokoamalleen pehmoiselle pedille.

//Tosiaan tuo Hiiskun kaksijalkala oli paljon kauempana kuin esim. se kaksijalkala, jossa Harmaa ja Tumma asuvat

Tiikerikuu tunsi sen. Hän oli yksinäinen. Tiikerikuu oli monesti onnistunut naurattamaan naaraita mutta kukaan ei tullut Tiikerikuun luokse kumppanihaussa. Naaraita oli kiinnostanut enemmänkin muut kollit. Pilvipyrstö, Kotkalanjoni, Okakaste, Piikkiraita, ja kaikki muut. Kun hän oli hiippailut kokoontumiseen siinä toivossa että näkisi Vuoristoklaanin naaraita tai edes Nummiklaanilaisia, hän oli saanut tyytyä Puroklaanilaiseen Lumihäntään. Mutta hurmaava naaras oli astunut puskaan joten Tiikerikuu takelteli tälle valheita. Tiikerikuu työnsi ajatuksen mielestään ja lähti partion perään. Piikiraita, Mustakynsi, Linnunsiipi ja Ruostetassu odottivat. "Mitä te odotatte? Mennään!", Tiikerikuu huusi ja yritti kuulostaa vakuuttavalta. Muut tuhahtivat ja lähtivät.

Partiossa kukaan ei puhunut mitään Tiikerikuun kanssa ja hänelle alkoi tulla epämukava olo. Linnunsiipi joka johti partiota ei puhunut mitään muillekaan. Sitten Tiikerikuu muisti Kaarnasydämmen ja häntä alkoi ahdistaa enemmän. Naaras oli Tiikerikuun entinen kumppani. Lilja, Tiikerikuun ja Kaarnasydämmen pentu oli myös erakoitunut kun Kaarnasydäm karkotettiin.

Kun partio lopulta palasi kaikki väistyvät ja silloin Tiikerikuu tajusi. Vika ei ollut hänessä vaan siinä että Kaarnasydän oli hänen entinen kumppani. Sitten Varistähti maukui hiljaa,"Toivottavasti SINÄ et petä klaaniasi". Tiikerisydämmen olo ei ainakaan parantunut. Lopulta hän otti päästäsen ja nakersi sitä hiljalleen soturien pesässä.

“Noh Karviaistassu, lähtisitkö hakemaan sammalta, jotta voi tehdä itsellesi pedin oppilaiden pesään?” Hunajavirta kysyi saaden Karviaistassun kääntymään nopeasti tätä kohden. Hän ei ollut huomannut mestariaan eikä edes kuullut tuon tuloa, kun hän oli katsellut emoaan, joka oli ollut Kotkamielen kanssa ja puhunut kollille hymysuin. Miksei emo voinut olla heidänkin kanssa tuollainen?
“Kyllä, mutta mistä sammalta saa?” hän kysyi varovaisesti samalla, kun tutkaili soturitarta, joka nyökkäsi vähän matkan päässä olevaa Jänötassua. Karviaistassu käänsi katseensa ihmeissään tabbykuvioiseen kolliin, joka ajatuksissaan suki turkkiaan. Hän kääntyi uudelleen Hunajavirran puoleen kulmat kurtistuneina. Hän ei nyt oikein ymmärtänyt, mitä naaras tarkoitti.
“Jänötassu!” Hunajavirta huudahti saaden kollioppilaan katseen nousemaan nopeasti tassuistaan häntä kohden säikähtäneenä. Kolli pudisteli turkkiaan ja hyppäsi tassuilleen ja loikki heidän luokseen. Kollin katse oli kysyvä, kun hän tutkaili soturia meripihkaisilla silmillään.
“Ajattelin, jos voisit mennä näyttämään Karviaistassulle mistä sammalta saa. Voisit siinä samalla auttaa häntä ja vaikka esitellä hieman lähiympäristöä”, Hunajavirta naukui lähes hunajaisella äänellään. Naaras huiskautti häntäänsä hymyillen.
“Ellei sinulla sitten ole jotain muuta tekemistä.”
“Ei, kun kyllä se käy ihan hyvin! Puronlaulu sanoi, että tulee hakemaan minut harjoituksiin vasta myöhemmin, joten ei minulla ole nyt mitään sen kummoisempaa tekemistä”, Jänötassu vastasi häntä puolelta toiselle huiskien. Karviaistassu henkäisi hieman ja ujosti käänsi katsettaan aavistuksen kollia kohden. Viimeksi vanhempi oppilas oli vaikuttanut niin kaukaiselta eikä näyttänyt haluavan sanoa mitään. Nyt kuitenkin kollin suusta pääsi monta sanaa, mikä sai hänet hieman luimistamaan korviaan.
“Loistavaa! Menkääpäs sitten”, Hunajavirta hymähti ja loi kollioppilaalle kiitollisen katseen ennen kuin lähti tassuttelemaan omiin puuhiinsa. Karviaistassu katsoi mestarinsa perään ahdistuneena. Hän oli juuri huomannut, että Jänötassu olikin aika puhelias ainakin äsken, ja nyt hänen pitäisi olla kollin seurassa samaan aikaan, kun hän olisi kiusallinen eikä tietäisi mitä sanoa..
“Mennäänkö? Se sammalpaikka on ihan lähellä”, Jänötassu naukui ja saatuaan Karviaistassulta epävarman pään nyökäytyksen, kolli lähti tassuttelemaan leirin ulospääsyä kohden. Karviaistassu katsoi hetken kuinka kolli koko ajan läheni tunnelia, jonka jälkeen hän lähti tassuttelemaan toisen oppilaan perään. Hänen korvansa olivat painuneet luimuun ja häntä miltein laahasi maata pitkin. Lumotassu oli jossain varmasti muiden oppilaiden kanssa eikä veljellä varmasti ollut yhtään samanlaista tunnetta kuin hänellä juuri nyt. Lumotassu vain aina tuntui sulautuvan joukkoon niin helposti, että Karviaistassu ei voinut kuin kadehtia sitä. Hänkin halusi olla yhtä positiivinen ja sellainen, joka saisi helposti ystäviä. Muttei hän ollut.. Hän oli vain mitätön ujo hiirenaivo.
“Luulin, että jäit jonnekin, kun en kuullut sinun seuraavan minua”, Jänötassu naurahti, kun hän kiri kollin vierelle. Karviaistassu pakotti itsensä hieman naurahtamaan. Naurahdus kuulosti todella pakotetulta, mikä sai naarasoppilaan posket punertumaan. Hän osasi sitten olla niin nolo! Nyt varmasti Jänötassu luulisi, että hänellä oli jotain kollia vastaan..
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, kun he pujahtivat ulos tunnelista ja suuntasivat metsään. He kulkivat vierekkäin pientä polkua pitkin, mistä oli todella helppoa nähdä, että monet puroklaanilaiset olivat käyttäneet sitä monen vuodenaikojen ajan. Karviaistassu nosti katsettaan hieman ja huomasi katselevansa taivasta, jota peitti isot harmahtavat pilvet. Ne näyttivät peittävän kaiken alleen eikä aurinkokaan päässyt ollenkaan paistamaan. Ehkä kohta sataisi? Hän pudisteli päätään ja keskittyi katsomaan eteensä, ettei kompastunut juuriin tai muihin juttuihin.
“Se on aivan tuolla!” Jänötassu hihkaisi innostuneena. Karviaistassu nosti ihmeissään katseensa samaan suuntaan, minne kollikin katsoi ja huomasi vanhan puun, jonka sisällä ja ympärillä oli sammalta. Kollioppilas loikki puoliksi lahonneen puun luokse ja kääntyi hänen suuntaansa silmät kiiluen.
“Täällä on todella paljon sammalta, joten on helppoa koota sinulle sammalpeti näistä.”
“A-aivan”, hän naukaisi hiljaisesti ja hölkkäsi kollin ja sammalten luokse. Hän kumartui sammalten ylle ja nappasi hampaisiinsa niin paljon sammalta kuin vain sai. Hänen varmasti pitäisi vielä tulla toisenkin kerran hakemaan sammalta, koska hän ei saanut kaikkea samalla kertaa.. Hän oli juuri kääntymäisillään, kun toisen oppilaan ääni keskeytti hänet ja sai pysähtymään aloilleen.
“Voin auttaa sinua, joten sinun ei sitten tarvitse tulla uudelleen hakemaan sammalta”, Jänötassu ehdotti eikä Karviaistassun tarvinnut sanoakaan mitään, kun kolli oli napannut itselleen saman verran sammalta ja loikki hänen ohitseen kohti leiriä. Karviaistassu seisoi paikoillaan hetken ihmeissään ennen kuin pudisteli päätään ja lähti kollin perään. Nyt, kun hän ei vain kaatuisi..

He pääsivät nopeasti leiriin eikä Karviaistassun auttanut kuin seurata Jänötassua oppilaiden pesälle sammaleiden kanssa. Hän ei ollut käynyt ikinä pesän sisällä eikä oikein ollut varma, missä tulisi nukkumaan. Entä, jos hän menisi jonkun viereen eikä se kissa haluaisikaan häntä siihen? Jos hän vain nukkuisi pesän ulkopuolella.. Ainakaan silloin ei tarvitsisi ajatella mitä muut miettivät.
“Lumotassu onkin jo laittanut sammaleensa tänne, joten voimme laittaa sinun sammaleesi minun ja Lumotassun väliin? Siinä on täydellinen kohta sinulle”, Jänötassu puhui saaden valkoruskean naaraan ihmeissään kääntämään humionsa kolliin, joka tutkaili häntä niillä meripihkaisilla silmillä, mitkä ensimmäisellä kerralla olivat tuntuneet todella läpitunkevilta ja epämiellyttäviltä, mutta nyt vain uteliailta. Hän katsoi hetken vanhempaa oppilasta ennen kuin nyökkäsi sanomatta mitään. Menipä hänelläkin aika hyvin, Jänötassu sai puhua yksikseen ja hän oli vain hiljaa.. Mahtavaa..
Hän seurasi kolli sisälle oppilaiden pesään ja laski sammaleensa samaan kohtaan, mihin Jänötassukin ne laski. Hän alkoi muovailla sammaliaan alustaksi, minkä päällä olisi mukavaa levätä ja nukkua toisen vartioivan katseen alla. Hänestä tuntui hieman epämielyttävältä, kun vanhempi oppilas katsoi häntä niin tarkkaavaisesti, mutta hän yritti työntää ajatuksen pois mielestään.
“Onko Hunajavirta vielä suunnitellut mitään harjoituksia sinulle?” kolli kysyi. Karviaistassu hieman värähti ja luimisti korviaan.
*Mistä minä sen tietäisin? Minut juuri nimitettiin oppilaaksi eikä Hunajavirta ole puhunut kanssani kuin yhden kerran, mikä oli juuri äsken, kun hän pakotti sinut näyttämään sammalten paikan*, hän ajatteli ivallisena.
“E-ei hän ole..”, hänen suustaan pääsi. Oli se aika ironista, ettei hän pystynyt sanomaan kollille mitä oikeasti ajatteli vaan vastaus oli paljon lyhyempi ja hiljaisempi kuin se minkä hän oikeasti olisi halunnut sanoa.. Emo varmasti olisi sanonut vain suoraan, mitä ajatteli. Tosin ei se suorasanaisuus varmasti aina ollut mitään parhainta. Jos hän olisi ollut kuin Aamutäplä, hän olisi voinut vahingossa tiuskaista vastauksensa ja pahoittaa kollin mielen.
“Puronlaulu kertoi minulle, että hän ajatteli pyytää Tummakajoa ja Ruskalehteä ottamaan Kettutassun ja Sammaltassun taisteluharjoituksiin kanssani”, kolli kertoi innostuneen oloisena. Karviaistassu katsoi kollia ja nyökkäsi. Hän ei tiennyt oikein mitä olisi pitänyt sanoa. Hienoa? Oliko se hienoa? Ei hän tiennyt.
“No, mutta sinä varmasti haluat mennä etsimään Lumotassun, joten lähden tästä etsimään Puronlaulua. En halua tylsistyttää sinua jutuillani”, vanhempi kolli naukui pieni hymy kasvoillaan ennen kuin kääntyi ympäri ja loikki ulos oppilaiden pesästä.
“Odota…!” hän älähti, mutta liian myöhään, Jänötassu oli jo kadonnut aukiolle eikä voinut millään kuulla hänen lannistavan hiljaista huutoaan.
*Oletko nyt itseesi ylpeä? Loukkasit juuri Jänötassua. Varmasti olet ylpeä*, hän nuhteli itseään masentuneena ja hiljaisin askelin kulki pesän suuaukolle ja kurkisti ulos. Tabbukuvioinen kolli oli kerennyt etsiä mestarinsa tassuihinsa ja puhui tälle innostuneen oloisena. Hän katseli kollia eikä voinut olla tuntematta oloaan huonoksi. Ei hän tietenkään halunnut saada Jänötassulle huonoa mieltä ja oli ihan kivaa kuunnella toisen juttuja, mutta ongelmahan oli juuri se, ettei hän tiennyt mitä sanoa. Ja jos osasi vastata, hän oli liian ujo sanomaan sitä ääneen.

“Puroklaani, lähdetään!” Ututähden ääni huudahti aivan tunnelin luota. Naaras päällikön ympärille oli kerääntynyt kaikki kokoontumiseen lähtevät kissat. Karviaistassu katseli oppilaiden pesän vieressä kuinka kissat lähtivät seuraamaan isokokoista luonnonvalkeaa kissaa ulos aukiolta metsään. Nuori oppilas jaksoi olla aloillaan vielä jonkin aikaa ja tuijottaa tunnelin suuntaan ennen kuin hän väsyneenä haukotteli ja nousi tassuilleen aikomuksenaan lähteä nukkumaan.
“Hei Karviaistassu!” Lumotassun ääni hihkaisi ja parissa silmänräpäyksessä kolli olikin hänen luonaan. Karviaistassu käänsi päänsä kollia kohden ja hymyili vastaukseksi.
“Tämä päivä oli ihan mahtava! Menimme Kettutassun ja Sammaltassun kanssa uimaan ja he jopa opettivat minua kalastamaan! En kylläkään saanut yhtäkään kalaa, mutta olin todella lähellä! Sammaltassu ja Kettutassu ovat oppineet mestariltaan jo todella hyvin kaikki loistavat kikat kalojen narraamiseen ja uskon, että jos opettelen jo hieman valmiiksi niitä, Punalehti tulee olemaan todella ylpeä”, Lumotassu kertoi innosta puhkuen. Kollin turkki oli hieman pörhistynyt innokkuudesta. Karviaistassu nyökytteli veljensä sanoille korvat koko ajan luimistuen. Kolli oli kerennyt tekemään kaikkea jännää ja hienoa ja varmasti kohta olisi suosittu kaikkien parissa, kun oli niin tohkeissaan tutustumassa kaikkiin. Miksei hän voinut olla samanlainen? Miksei Lumotassu voinut olla yhtä ujo kuin hän? Vain yksi päivä olisi riittänyt saamaan kollin ajattelemaan eri tavalla ja tuntemaan sen, mitä hän tunsi joka päivä. Kollin katsoessa taas häntä, naaraan kasvoille oli sulanut kateellisen suloinen hymy.
“Anteeksi, kun en antanut sinulle puheenvuoroa, sinullakin oli varmasti hieno päivä!” kolli naukui hymyillen valoittavasti, mikä sai hänen tuntemaan pistoksen rinnassaan. Lumotassu oli niin iloinen ja positiivinen ja tässä hän vain ajatteli kaikkea, mikä saisi toisen muuttumaan samanlaiseksi kuin hän. Hän oli huono sisko.
“Kyllä kai minunkin päiväni oli ihan okei”, hän naukui vastaukseksi, mikä sai toisen oppilaan kulmat kurtistumaan.
“Ihan okei?”
“Niin”, hän naukaisi ja siirteli painoa tassulta toiselle.
“Kävimme Jänötassun kanssa hakemassa sammalta. Hän tiesi missä sitä oli, joten hän suostui näyttämään paikan.”
“No sehän on hyvä! Eikö Jänötassu ollutkin mukava?” Lumotassu kyseli, mikä kuulosti Karviaistassun korviin ihan kuulustelulta. Hän huokaisi syvään.
“Kaipa hän on, en oikein puhunut ja hän oli ainoa joka puhui. Kaiken lisäksi onnistuin vain loukkaamaan häntä ja nyt hän varmasti on vihainen minulle”, hän kertoi vilkaisten veljeään hymyillen vetistynein silmin ennen kuin kääntyi oppilaiden pesän suuntaan ja lähti tassuttelemaan sen suuntaan.
“Mutta Karviaistassu?” Lumotassun hämmentynyt naukaisu melkein sai hänet pysähtymään ja jäämään kuuntelemaan mitä kollilla oli vielä sanottavanaan, mutta kaikilla viimeisillä jaksamisen rippeillään hän jatkoi kävelemistään. Oppilaiden pesälle päästyään hän sujahti sinne sisälle.
Pesässä tuntui olevan jo kaikki oppilaat. Karviaistassun sydän hyppi rinnassa villisti, kun hän kulki heidän ohitse ja yritti olla osumatta kehenkään. Hän suunnisti omalle sammalpedilleen ja huokaisten laskeutui sen päälle. Hän kiersi häntänsä naamansa ympärilleen ja sulki silmänsä ja nukahti.