"Metsästyspartioon lähtevät Kanijalan johdolla Varjoturkki Punalehti Lumihäntä ja Savitassu!", Hiirturkki huusi. Lumihäntä oli ymmällään hän ei olisi jaksanut tehdä mitään. Mutta, koska varapäällikkö hoitaa partiot Lumihäntä lähti. Ututähti taisi huomata mutta, tämä ei sanonut mitään. Savitassu oli jo valmiina. "Mennään!", hän hoputti muita. "Minä johdan partiota eli minä päätän", Kanijalka huomautti. "Minne me menemme metsästämään?", Varjoturkki kysäisi nopeasti. "Hmmm....", Kanijalka mietti ja sanoi "Menemme Vuoristoklaanin rajalle". Lumihäntä ei enää kuunnellut vaan lähti Vuoristoklaanin rajalle päin.

Rajalla puhalsi kova tuuli. "Lumihäntä! Ethän sinä johda partiota?", Kanijalka kysyi takaa päin. Lumihäntä ei välittänyt vaan lähti hiiren tuoksua kohti. Rajalla lemusi Luuklaanille. Murhaajajoukko oli takuulla ollut täälläpäin. Toisaalta, siellä lemusi vain parille kissalle. Lumihäntä kertoi Kanijalalle, ja etsi hiiren tuoksun uudestaan.

Leiriin palattuaan Lumihäntä tiputti varpusen ja hiiren tuoresaalskasaan. Klaaninvanhimpia ei tällä hetkellä ollut, joten Lumihäntä vei saaliinsa pentutarhaan. Lumopentu hyppeli Lumihäntää vastaan ja otti hiiren. Pentu oli niin innoissaan ettei malttanut kiittää. Lumihäntä käveli pois pentutarhasta kuunnellen Aamutäplän nuhtelua. Yöturkki oli tullut venyttelemään parantajan pesän ulkopuolelle. Lumihäntä otti tuoresaaliskasasta kalan ja näykki sitä ulkosalla.

Haukkakiito heräsi parantajan pesässä huohottaen.
Hän oli nähnyt unta, jossa hän oli juossut jotain pakoon keskellä lumipyryä. Hänellä oli ollut mukanaan kaksi pentua, joiden takia hänen matkansa oli hidastunut. Vähäksi aikaa Haukkakiito kiihdytti vauhtia ja kun hän katsoi taakseen pentuja etsien hän huomasi niiden kadonneen. Naaras ei nähnyt yhtään pentua, mutta tiesi niiden uponneen lumihankeen. Unen lopuksi hän oli kuullut hämärästi tutun äänen sanovan: ”Älä anna näiden pentujen syntyä. Silloin ne eivät myöskään kuole”

Haukkakiito huomasi Liekkitaivaan lähteneen pesästä ja kysyi Yötassun huomattuaan tältä: ”Missä Liekkitaivas on?”.
”Jaa, Liekkitaivas oli parantunut sen verran, että pääsi takaisin soturintehtäviä hoitamaan”, Parantajaoppilas vastasi tyynenä samalla, kun jatkoi yrttien lajittelua. ”Ovatko haavasi enää kipeät?”, Yötassu kysyi.
”Eivät kovin”, Haukkakiito vastasi varmana ja nousi seisomaan. Samassa hän tunsi vihlovan kivun selässään ja sähähti vihaisesti.
”Jaa eivät ole kipeät vai?”, Pikimusta naaras kyseenalaisti Haukkakiidon väitteen.
”Hmph. Laita niihin sitten jotain yrttipöperöäsi kerta haluat.”
”Odota hetki vain”, yleensä hiljainen oppilas jutteli Haukkakiidon mielestä yllättävän paljon.

Haukkakiito oli saanut haavoihinsa kehäkukanlehtiä ja kipu oli helpottanut hieman. Hän mietiskeli parhaillaan näkemiänsä unia. ”Kohtalosi ei ole purolla”, oli Pöllönlento sanonut ensimmäisessä unessa. ”Älä anna näiden pentujen syntyä. Silloin ne eivät myöskään kuole”, oli saman parantajan ääni todennut toisessa unessa. Mutta kenen nämä pennut olivat olleet? Mitä ne olivat tehneet hänen kanssaan saati sitten missä hän itse oli ollut siinä lumisessa unessa? Sitten hänen päähänsä putkahti ajatus: *Hiirenaivo! Totta kai ne pennut olivat minun*. *Olisivathan pennut ihan mukavia varmaan, mutta kenen ne olisivat paitsi minun?*, Soturitar pohdiskeli vaikka tiesi jo vastauksen. Lumitassu. *Kerta Tähtiklaani sanoo etteivät ne kaksi karvapalleroa saa syntyä niin olkoon sitten niin. Vaikka toisaalta, minkä minä sille voin jos ne silti syntyvät*, Hän jatkoi mietteitään.

Aurinko oli jo laskemassa ja Haukkakiito oli edelleen jumissa parantajan pesässä. Hän päätti kysyä yrttien parissa häärivältä Ketunkynneltä kuinka kauan joutuisi vielä makaamaan vuoteellaan. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä muminaa parantajalta, jolla oli suu täynnä vasta kerättyä minttua. Haukkakiito tyytyi siihen ja päätti kysyä huomenna uudestaan, olettaen, että olisi silloinkin pesässä.



//oonpas ollu aktiivinen! Ihan itekkin yllätyn!

Lumihäntä istui taas purolla. Han oli karannut partiosta. Mestarit olivat pitämässä taisteluharjoituksia. *Miksi Luuklaanilaisten takia pitää järjestää ylimääräisiä taisteluharjoituksia?* Lumihäntä tiesi syyn. Kultakuiske oli kuollut Luuklaanilaisten käpälissä. Kultakuiske oli Tummakajon ja tämän sisarusten emo. Kun Kultakuiske oli kuollut Lumihäntä oli ollut oppilas, Lumitassu. Lumitassuja oli kaksi. Lumihäntä oli kutsuttu Lumeksi. Toinen Lumitassu on vielä oppilas. Lähellä kuului molskahdus. Lumihäntä oli kuitenkin liian hidas joten kala lähti karkuun. Lumihäntä tuhahti ja yritti vainuta muuta riistaa.

Lumihäntä palasi mukanaan vesimyyrä. Hiiriturkki silmäili häntä. Sädetaivas sensijaan mulkoili Lumihäntää. Sadetaivas oli johtanut partiota. Sitä partiota josta Lumihäntä oli karannut.Yhtääkiä Lumihäntä tunsi vetoa kaksijalkalaan. Hän päätti lähteä sinne.

Harmaa istui kaiteellaan. Tämä näytti ilahtuneelta nähdessään Lumihännän. Tämä pyysi monta kertaa anteeksi. Harmaa silitti hännällään Lumihännän vatsaa ja he käärivät häntänsä yhteen. Kaikki oli taas niin kuin ennen. Lehtikatto oli tuonut kylmyyttä kanjoniin. Lumihäntä työnsi kuononsa Harmaan turkkiin. Harmaa tarjosi jänistä ja he söivät sen yhdessä.

Kun Lumihäntä lähti hän tunsi lämmön sisällään. Harmaa oli palannut entiselleen. Leirissä Lumihäntä lähti pesään nukkumaan. Hän päätti ottaa taas uninkonsiemeniä.

//Yhtä tarinan kohtaa inspiroi takkatuli joka meidän mökillä on.

Tihkutassu heräsi. Vaikka hän oli juuri nukkunut normaalit yöunensa, oli hänen olonsa silti raskas sekä voimaton, kuin pitkän taisteluharjoituksen jälkeen. Toisaalta, illalla nukkumaan mennessä oppilas ei ollut saanut päästään tulevaa hyökkäystä Puroklaaniin millään. Naaraan sydän sykki, kun ajatus palasi hänen mieleensä jälleen; eikä hän tiennyt syytä.
”… Mitä luulet? Pääsemmeköhän mekin mukaan taisteluun?”
Ruostetassun puolikysymys sai Tihkutassun havahtumaan lopullisesti. Kissa avasi kirkkaankeltaiset silmänsä, ja nosti päätään katsoakseen ketä pesässä oli. Vain Ruostetassu ja hän, sisarukset. Muut oppilaat näyttivät menneen jo matkoihinsa.
”Hmm. Riippuu monesta asiasta”, Tihkutassu huokaisi ja laski päänsä käpälilleen.
”Jos oppilaita otetaan mukaan, niin ei ainakaan kaikkia. Ja Salamatassu, Kaamostassu ja Hämärätassu ovat hiukan vanhempia, ja pärjäisivät taistelussa varmasti.”
”Järkevä selitys”, Ruostetassu naukui tuhahtaen. Kollin silmät välähtivät.
”Asia varmaan on miten on. Mutta se olisi hyvää kokemusta meille.”
Tihkutassu kohotti kulmiaan, kuin sanattomasti kysyen veljensä pointtia.
”Ehkä minun pitäisi pyytää mestareiltamme suositusta.”
Tihkutassu puristi hampaitaan yhteen, ja väräytti korvaansa levottomana.
”Tiedän, että pidät puhumisesta, mutt-”
”Katsotaan mitä mieltä Linnunsiipi on”, punainen kolli irvisti ilkikurisesti ja luikki ulos pesästä. Tihkutassu päätteli nopeasti ettei hänen veljensä ollut ollut tosissaan, huokaisi ja nousi istumaan. Oppilaiden möyhimät sammalpedit paistoivat tyhjyyttä.
”Minulle käy aina näin”, naaras nurisi itselleen venytellen. Hän sysäsi koko hyökkäysajatuksen mielestään, ja keskittyi enemmän siihen, ettei Vasanloikka ollut tälläkään kertaa tullut herättämään oppilastaan.
”No, kai senkin pitäisi olla omalla vastuullani”, Tihkutassu mutisi hiljaa astuessaan pienten auringonsäteiden lomaan, jotka paistoivat leiriä ympäröivien kuusien oksien välistä. Hän päätti olla hyvällä tuulella tänään, vaikka jokin tulevassa taistelussa vaivasi häntä edelleen.
”Hei Tihkutassu! Et siltikään myöhästynyt!” Ruostetassun pisteliäs huuto kuului leirin toiselta puolelta. Tihkutassu tasoitti niskavillojaan ja pinkoi toisen oppilaan luokse vaivaantuneena.
”Harjoittelemmeko tänään yhdessä? Miksei kukaan kertonut?”
Linnunsiipi ja Vasanloikka seisoivat Ruostetassun vieressä kuin patsaat.
”Tihkutassu… Soturina jokainen hoitaa itse oman täsmällisyytensä. Odottaisin sinulta enemmän huolellisuutta.”
”Nousin heti Ruostetassun jälkeen! Ja jos Ruostetassu nukkuisi liian myöhään joka päivä, kyllä minä alkaisin herättämään hänet”, Tihkutassu vastasi Vasanloikan sanoihin korvat loukkaantuneena luimussa.
”Ihan miten vain. Tänään tarvitsette kuitenkin toisianne”, naarasoppilaan mestari naukui katsoen sinertävälle taivaalle.
”Suunnittelimme tämän harjoituksen Linnunsiiven kanssa juuri.”
”Aivan”, tumma soturi jatkoi siitä mihin hänen klaanitoverinsa oli jäänyt.
”Tässä harjoituksessa on tarkoitus testata nopeuttanne ja parantaa sitä.”
Vaikka yleensä Tihkutassun keskittyminen oli hyvä, nyt Linnunsiiven puhe tuntui tasoittuvan hänen korviensa välissä ja jäävän taustalle. Naaraan ’myöhästyminen’ jäi kismittämään häntä. Miksi hänen kohtalonaan oli aina tulla paikalle viimeisenä? Tälläkin kertaa se oli pelkkä sattumien summa. Ja oppilas oli varma, ettei Vasanloikka ollut maininnut eilisenä päivänä mitään yhteisistä harjoituksista.
”Nopeus on yksi tärkeimmistä piirteistä soturissa...”
Tihkutassu ei vieläkään kiinnittänyt ohjeisiin huomiota, ja puhe kuulosti pelkältä surinalta. Nopeus. Ehkä juuri nopeus oli ratkaisu hänen ongelmiinsa. Ehkä onnistumalla tämän päivän harjoituksessa hän saisi osakseen arvostusta, edes hiukan.
”Tehdään näin”, Vasanloikan matalampi ääni rikkoi Tihkutassun ajatuskulun, ja muistutti häntä siitä että onnistuakseen harjoituksessa hänen tulisi myös tietää mistä siinä olisi kyse.
”Minä menen odottamaan radan päähän, ja tarkistan samalla että kaikki on kunnossa. Linnunsiipi ohjaa teidät aloituspisteillenne, ja antaa tietyn ajan kuluttua merkin, jonka jälkeen saatte suorittaa. Se, joka saavuttaa maalin, eli minut, ensimmäisenä, on voittaja.”
Tihkutassu nyökkäsi katsoen tiiviisti mestariinsa samalla kun antoi kynsiensä puristua pehmeään maahan.
”Rata jatkuu melko pitkälle suoraan eteenpäin lähtöpisteeltänne. Tavoitteena on tietenkin olla mahdollisemman nopea. Mielikuvituksen käyttöä esteiden ylityksessä ei ole kielletty, mutta polulta poistumista ei sallita, sillä sehän tekisi harjoituksesta merkityksemättömän”, Linnunsiipi pälpätti, iskien silmää viimeisen lauseensa kohdalla, johdattaessaan oppilaita syvemmälle metsään.
#Esteiden?# Tihkutassu koitti vilkuilla ympärilleen ja etsiä vihjeitä jotka voisivat helpottaa radan suorituksessa. Ympäristö vaikutti koskemattomalta.
”Harjoitus testaa nopeuden lisäksi myös kestävyyttä ja ongelmanratkaisukykyä. Kieltämättä, tämä oli paras idea pitkään aikaan minulta ja Vasanloikalta”, tummanruskea soturi naukui ja heilutti pitkää häntäänsä puolelta toiselle.
”Radan kokoamisessa meni aika kauan. Ei olisi varmaan mahdotonta jättää sitä pystyyn? Se voisi olla arvioinnissakin hyödyksi”, hän jatkoi pohtien.
”No, saatte kertoa mielipiteenne harjoituksen jälkeen”,
#Linnunsiivellä riittää juttua#, Tihkutassu ajatteli huvittuneena, ja jäi seisomaan kohdalle, jonka soturi hänelle osoitti. Maata oli kynsitty hieman paikan merkitsemiseksi.
#Voin kuvitella että Ruostetassu tulee toimeen hänen kanssaan.#
Naarasoppilas katseli veljensä katoavan pusikkoon mestarinsa vanavedessä. Odotettavasti lähtökohdat olisivat samalla pituudella, mutta kuitenkin niin kaukana toisistaan että kasvillisuus esti näköyhteyden. Todennäköisesti Vasanloikka oli asettunut paikalle, jonne oli kummaltakin lähtöpisteeltä yhtä pitkä matka.
”Nyt!” Linnunsiipi ulvaisi kuuluvasti.
Tihkutassu oli kuunnellut ilmaa tarkkaavaisena, ja kokosi itsensä välittömästi huudon jälkeen. Oppilas lähti juoksemaan kaikilla voimillaan niin, että tiheä aluskasvillisuus hakkasi hänen jalkojaan vasten. Hetken kuluttua hän kuitenkin hidasti tuuman verran, ja alkoi kiinnittää huomiota myös ympäristöön.
#En saa käyttää kaikkia voimiani heti alkuun. Noniin, missä ne esteet nyt ovat?#
Tihkutassu ei huomannut pitäneensä katsettaan liian ylhäällä, sillä pian laukatessaan valtavan kuusipuun ohi, hän tunsi jalkansa tökkäävään yhteen sen lukuisista, paksuista juurista.
”Hiirenpapanat”, hän sihahti törmätessään rinta edellä maahan, laajan juurikon päälle.
”Oliko tämä tässä tarkoituksella? Oikeasti?” hän valitti nolostuneena kompuroidessaan ylös ja jatkaessaan juoksua häntä viuhtoen vauhdissa.
#No, ei se mitään. Haasteista minä pidänkin#, oppilas toisti itselleen irvistellen tuntiessaan pistävän kivun etutassussaan. Hän koitti karistaa säryn samalla kun mietti, olisiko lähellä mahdollisesti oikopolkuja tai muita rataa helpottavia tekijöitä. Kaikki edessäpäin oli kuitenkin sankan kasvillisuuden peittämää, ja näytti tavalliselta metsältä.
#Hetkonen!# Tihkutassu huudahti mielessään, kun polku leveni ja puut harvenivat hieman. Vaikka kaikkialla leijuikin Kuutamklaanin tuoksua, hän erotti selvästi Vasanloikan tuoreen hajujäljen. Siihen sekoittui mukaan myös Linnunsiiven pihkainen ominaistuoksu.
#Olen siis oikealla reitillä. Pian niitä esteitä varmaan ilmesty-#
Edes mielessään Tihkutassu ei saanut viimesteltyä lausettaan, kun silmientasolla asti kasvava aluskasvillisuus paljasti takaansa valtavan paksun puunrungon, jonka eteen hän kerkesi pysähtyä vain onnensa avulla. Viikset helpotuksesta väristen oppilas katsoi ylös ja arvioi runkoa. Muhkuraisen pinnan ja tietysti kokonsa perusteella se oli ollut satoja vuosia vanha puu. Linnunsiipi ja Vasanloikka eivät olisi voineet mitenkään siirtää sitä kaksistaan, joten luultavasti se oli vain sattunut kaatumaan keskelle polkua ja kenties inspiroinut koko radan. Siitä huolimatta se suorastaan huokui kahden mestarin hajua. Nenäänsä nyrpistäen Tihkutassu upotti kyntensä lahonneeseen pintaan ja veti itsensä ylös. Kahdella päättäväisellä mutta raskaalla vedolla hän oli jo sen päällä. Puunjuureen kompastumisesta tullut kipu etutassussa ei ollut mitään verrattuna yllätykseen, jonka naaras puunrungon päältä näki. Polku kyllä jatkui eteenpäin, mutta sille oli raahattu kymmenkunta pitkiä, polun pitkittäisessä suunnassa lävistäviä runkoja. Ne eivät olleet yhtä paksuja kuin ensimmäinen runko, ja lisäksi luultavasti lahoja, mutta niitä oli niin paljon, että pelkkä läpijuokseminen oli mahdotonta. Tihkutassu arvioi, että osan yli pääsisi hyppäämään, jos kunto vain kestäisi. Jotkut oli myös aseteltu kivien tai kantojen päälle niin että alta pääsi ryömimään. Tihkutassu huokaisi, ja muistutti itselleen että tämä oli nopeusharjoitus. Hänen täytyisi vain juosta, sillä pakoreittiäkään ei ollut.
Rikkinäisellä etutassulla juoksemisen, ryömimisen, kiipeilyn ja täydellä vauhdilla sekä kaikilla voimilla puunrunkojen yli pinkomisen jälkeen Tihkutassu horjahti, ja kaatui melkein maahan. Oppilas kirosi mestariaan mielessään ja pakotti itsensä pystyyn.
#Puunrungot ovat takana! Edessä on vain maali!# hän kannusti itseään, ja lähti taas juoksuun, epämukava pisto kyljessään. Naaras ei ollenkaan tiennyt, oliko ollut suorittamisessaan nopea vai hidas. Hän ei tiennyt, miten Ruostetassulla oli mennyt, mutta yritti kuitenkin kuvitella puskiessaan kasvillisuuden läpi että kolli oli kaukana takana, omaksi lohdukseen. Mielikuvista hän sai lisää virtaa käpäliinsäkin.
#Minun on pakko voittaa. Pakko.#
Harmaakuvioinen kuutamoklaanilainen alkoi jo heittäytyä kunnianhimoiseksi, kun muisti, että oli parempi tarkkailla ympäristöä ja keskittyä pitämään raajat liikkeessä. Ei olisi yllättänyt, jos ovelat soturit olisivat keksineet lisätä esteitä pidemmällekin.
Näin ei kuitenkaan ollut. Nähdessään Vasanloikan raidallisen turkin pensaiden oksien lomasta, Tihkutassu kiljahti voitonriemuisesti, ja loikkasi valtavalla hypyllä aina mestarinsa tassujen eteen. Seuraavana naaras tasoitti hengitystään ja vilkuili ympärilleen etsien Ruostetassua tai Linnunsiipeä.
”Saavuit ensimmäisenä.”
”Tähtiklaanin kiitos! Minä voitin!”
Vasanloikan suu venyi pieneen hymyyn. Muutaman minuutin kuluttua Ruostetassu liukui tassut lipsuen aluskasvillisuudesta. Kollioppilas ravisteli kosteat lehdet punertavalta turkiltaan.
”Kaikki tuo turhan takia?” hän mutisi nähdessään sisarensa. Ruostetassun paksu turkki oli paikoittain märkä, ja siihen oli tarttunut kiinni risuja ja levää. Tihkutassu kallisti päätään kysyvästi. Hänen oma turkkinsa oli vastakohtaisesti pölyssä, mutta sen alla hän oli kaatumisten ja putoamisten vuoksi pahasti kolhuttu.
”Tipuitko matkalla lampeen?”
”En!” Ruostetassu tiuskaisi leveästi virnistävälle siskolleen, mutta hymyili sitten itsekin.
”Ratamme olivat ilmeisesti erilaiset. Itse näytät puusta pudonneelta.”
”Et arvaakaan”, Tihkutassu hymähti, ja kääntyi mestarinsa puoleen, joka oli kääriytynyt pitkään häntäänsä.
”Olen tyytyväinen siihen, miten suorititte radat”, soturi vastasi vain pieni pilke silmäkulmassaan.
”Erityisesti Tihkutassu. Suoritit enemmän fyysistä vahvuutta vaativan radan nopeammin kuin siltä kantilta vahvempi vastustajasi.”
Ruostetassu tuhahti pyöritellen silmiään, ja istui sukimaan pörröttävää turkkiaan. Tihkutassu nyökytteli mestarilleen. Kehut eivät koskaan olleet pahitteeksi.
”Satutin muuten tassuni”, harmaa naaras nosti kipeän tassunsa ylös.
”Pystyn kyllä kävelemään ja se varmasti paranee pian… Mutta Tammiturkilta löytynee jotain parantumista nopeuttavaa.”
Vasanloikka nyökkäsi.
”Hyvää työtä tänään.”
Mestarin sanat saivat oppilaan onnelliseksi.

//Leikitään että kissat pystyy siirtämään puunrunkoja x.x

Ilta alkoi lähestymään ja pikkuhiljaa aukio alkoi hämärtymään. Soratassu oli päätynyt istumaan aukion ulkopuolelle pienelle polulle, mistä pystyi vielä näkemään auringon, mikä alkoi vetäytymään vuorien taakse omaa hidasta tahtiaan. Hän oli ihaillut maisemaa jo todella kauan eikä meinannut saada siitä tarpeekseen. Oli myös toinen syy miksi hän oli päätynyt tänne yksin eikä leiriin. Syy tietenkin oli päivällä tapahtunut kahakka, jossa hän ja Kiepputassu olivat ottaneet yhteen ja tilanne oli lähtenyt tassuista, kun Kiepputassu oli päätynyt hyökkäämään hänen kimppuunsa ja hänen oli pakko puolustautua ja iskeä kyntensä siskoonsa. Hänestä tuntui todella pahalta. Ei hän tietenkään halunnut kynsiä sisartaan tai tehdä tälle mitään pahaa, mutta tietenkin hän oli halunnut puolustaa itseään, sehän oli vain itsepuolustusta! Kaikillahan oli oikeus puolustaa itseään ja varmasti ensi reaktio, kun oma klaanilainen hyökkäisi kimppuusi varmasti olisi pyrkiä pois tilanteesta ja puolustaa itseään ja hyökätä, jos tilanne sitä vaati.
“Soratassu? Etkö jo tulisi takaisin leiriin?” Tikkatassun huolestunut ääni kysy, kun kolli tassutteli hänen luokseen. Kolli katseli eteensä ja hieman ympärilleen varmistaakseen oliko turvallista istua alas vai ei. Monesti polut saattoivat näyttää paljon isommilta kuin ne todellisuudessa olivatkaan.
“Kai on pakko”, Soratassu vastasi huokaisten ja verkkaisesti käänsi katseensa veljeensä, joka oli istahtanut hänen vierelleen ja laski hampaissaan olleen hiiren siihen ja kääntyi hänen puoleensa.
“Olet ollut täällä jo todella kauan enkä usko, että olet syönyt, joten ajattelin hiiren maistuvan”, kolli naukui pieni hymy kasvoillaan ja tökkäsi hiirtä lähemmäs Soratassua, joka tutkaili hetken hiirtä ja huokaisten nyökäytti päätään. Oikeassahan veli oli, hän ei ollut syönyt ikuisuuksiin eikä hän ollut viitsinyt palata aukiolle ja saada muiden katseita itseensä. Hän ei ollut vielä valmis näkemään Kiepputassua eikä hän halunnut puhua naaraalle ennen kuin tuo pyytäisi häneltä anteeksi. Kiepputassunhan hyökkäys oli ollut todella väärin ja ainoa syy sille oli, että hän oli naljaillut siskolleen.
“Kiitos”, hän kiitti veljeään ja haukkasi hiirestä palasen ja kääntyi sitten uudelleen veljensä puoleen.
“Haluatko jakaa tämän hiiren kanssasi? Et sinäkään varmasti ole syönyt vielä.”
Tikkatassu nyökäytti päätään ja kumartui myös hiiren puoleen ja haukkasi siitä palasen. Hiljaisuus laskeutui heidän kahden välille, muttei se tuntunut haittaavan kumpaakaan. He söivät vuorotellen hiirestä pieniä palasia ja, kun olivat valmiita he nuolivat huuliaan ja Tikkatassu hieman huitaisi hiiren luita, jolloin ne liikahtivat aivan polun reunalle ja sitten tipahtivat. Soratassu käänsi huomionsa putoaviin luihin ja kuuli kuinka hetken päästä ne osuivat alhaalla olevaan kiveen. Hän hymähtäen nuolaisi rintaansa ja kääntyi veljensä puoleen.
“Lähdetäänkö nukkumaan?” Tikkatassu uteli nousten tassuilleen. Soratassu liikautti päätään ja lähti seuraamaan veljeään, joka johdatteli heidät turvallisesti leiriin takaisin. Soratassu huokaisi syvään, hän tulisi aivan varmasti näkemään Kiepputassun pian eikä hän tosiaan tiennyt mitä sanoa naaraalle. Tosin ei hänellä ollut minkäänlaisia syitä sanoa mitään Kiepputassulle. Kiepputassuhan oli se, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa puhumisen sijasta. Ei hänen tarvinnut pyytää anteeksi!
“Oletko kunnossa? Olisin heti kysynyt sitä, kun pääsin leiriin, muttei sinua näkynyt missään ja sitten Mustikkasielu käski minut vaihtamaan sammalia ja ‘olemaan hyödyllinen’”, Tikkatassu naukui rikkoen heidän välillään jyllänneen hiljaisuuden. Soratassu väräytti korviaan ja mietti mitä sanoa. Kyllä hän kunnossa oli, mutta ehkä hieman järkyttynyt vain… Ei ollut Kiepputassun tapaista noin vain hyökkäillä kimppuun.
“Olen minä ihan kunnossa”, hän aloitti ja huokaisten jatkoi,
“En vain ymmärrä mikä Kiepputassuun meni, kun hän vain yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni. Tai siis ärsytinhän minä häntä, koska olin kerrankin parempi kuin hän.. Mutta sillä ei ole merkitystä! Ei ole järkevää noin vain hyökätä kenenkään kimppuun ja minulle olisi voinut tapahtua pahemminkin.”
Tikkatassu kääntyi hänen puoleensa ja räpäytti silmiään rauhallisena. Soratassu katsoi takaisin hieman ihmeissään. Joskus Tikkatassusta oli todella vaikeaa tietää, mitä mieltä hän oli! Kolli tuppasi olemaan paljon rauhallisempi ja järkevämpi kuin kukaan heidän nelikoplastaan ja se oli välillä todella outoa ja ihailtavaa. Mutta tällaisissa tilanteissa, missä hän olisi halunnut lukea kollin kasvoilta mitä mieltä tuo oli ja mitä kollin päässä liikkui hänen lauseensa jälkeen, olisi ollut hyvä jos tuo olisi näyttänyt jollain tasolla enemmän tunteitaan. Olisi edes huokaissut tai ärähtänyt.. Edes jotain!
“Olen aivan samaa mieltä kanssasi, ei ole oikein hyökätä kenenkään kimppuun vain sen takia, että toinen esimerkiksi sanoo jotain loukkaavan tapaista. Mutta tiedäthän sinä Kiepputassun ja hänen lyhyen pinnansa”, tummanruskea mustaraitainen oppilas totesi. Soratassu katsoi veljeään epäuskoisena.
“Oli se sitten Kiepputassu tai ei, hänellä ei ole minkäänlaista oikeutta olla tuollainen ja hyökätä jonkun kimppuun! Minua ei kiinnosta onko hän lyhytpinnainen vai ei, se ei ole silti hyväksyttyä”, hän ärähti luoden pitkän katseen veljensä vihreän kellertäviin silmiin ja nopeutti sitten tahtinsa juoksuksi.
“Mutta Soratassu!” Tikkatassun ääni huudahti, mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan veljeään vaan nopeutti juoksuaan yhä nopeammaksi ja lähes liiti kohti oppilaiden pesää. Hän ei jaksanut kuunnella enään kenenkään tyhmiä puheita vaan päästä nukkumaan! Huomenna kuitenkin olisi kokoontuminen ja ehkä hän pääsisi sinne..
Hän pujahti sisälle oppilaiden pesään ja katse ärtyneenä vilkuili ympärilleen yrittäen selvittää ketkä kaikki oppilaista olivat jo tulleet nukkumaan. Kotkatassu, Ruskatassu ja Purotassu ainakin näyttivät jo olevan omilla sammalpedeillään ja sen enempää miettimättä Soratassu päätti olla miettimättä hiirenaivoista siskoaan ja kulki omalle pedilleen ja kävi siihen makaamaan. Sinisilmäinen kissa piilotti kasvonsa etutassujensa ja häntänsä suojiin ja antoi unen viedä mukanaan.

Uusi aamu teki tuloaan ja toi valoa mukanaan myös sisälle Vuoristoklaanin aukiolle. Valonsäteet leikittelivät kallioiden pinnoilla ja muodostivat pieniä valopilkkuja maahan. Soratassu säpsähti hereille, kun tunsi kylmän viiman turkillaan ja hieman sävähtäen hän kietoi häntänsä ympärilleen ja yritti painautua vieressään nukkuvan Purotassun turkkia vasten saadakseen lämpöä. Kuitenkaan kylmyys ei tuntunut lähtevän millään ja se kaikki asennon vaihtelu oli saanut naaraan hereille eikä enää uni maistunut. Hän huokaisten avasi silmiään ja räpytellen katseli ympärilleen. Kaikki oppilaat olivat vielä nukkumassa ja olivat painautuneet toisiaan vasten saadakseen lämpöä toisistaan. Hän haukotteli ja samalla kiinnitti huomionsa pesän nurkamilla nukkuvaan Kiepputassuun, joka oli painautunut pesän seinämää vasten ja hytkähti viileän tuulen osuessa häneen. Soratassu tuhahti ja nousi varovaisesti tassuilleen ja suuntasi ulos aukiolle. Hän ei halunnut nähdä Kiepputassua yhtään sen enempää kuin oli pakko. Ihan sama, jäätykööt vaikka! Se ainakin olisi hänelle oikein.
Aukiolla ei tuntunut olevan vielä ketään, olihan vasta niin aikaistakin. Soratassu istahti alas ja alkoi sukimaan turkkiaan yrittäen saada sen siistimmäksi kuin se oli öisen pyörimisen jäljiltä. Hän katseli sivusilmällä kuinka tuuli pyöritteli leirin suuaukon lähellä olevia lehtiä. Ne lennähtelivät ympäriinsä ja näyttivät tanssahtelevan paikoillaan. Hän hymähti itsekseen. Lehtikato oli tulossa nopeaa vauhtia eikä olisi kuin ajan kysymys, kun lumi sataisi alas ja muuttaisi kaiken valkoiseksi hötöksi. Pakkohan se oli myöntää, Soratassu odotti innolla näkevänsä lumen ja leikkivänsä siinä. Olihan tämä kuitenkin hänen ensimmäinen Lehtikatonsa! Pakkohan silloin oli olla innoissaan.. Tosin lumi ja sen tuoma kylmyys tarkoittaisi myös sitä, että riistaa olisi vaikeampaa löytää ja poluista tulisi liukkaat ja vaaralliset. Hän oli saanut kuunnella monesti kuinka Jäkäläaskel oli kertonut heille, että Lehtikadon aikoihin oli oltava todella varovainen, kun kulki pienillä ja ahtailla vuoristopoluilla tai voisi vielä liukastua ja tippua kuolemaansa. Kolli oli kertonut kuinka hänen ystävänsä oli joskus ollut todella ajattelematon ja liukastunut, mikä oli johtanut kuolemaan. Ehkä isä halusi jollain tasolla pelotella heitä, mutta kyllä Soratassu isäänsä halusi kuunnella ja olla varovainen. Joskus ajattelemattomuus vei mukanaan ja sai vain ongelmia aikaiseksi.
“Soratassu? Oletkin jo hereillä, hienoa”, Uskosielun ääni kuului aivan läheltä ja, kun hän käänsi katsettaan sotureiden pesälle päin, hän näki kermanvalkoisen naaraan. Hän nyökkäsi mestarilleen, kun tämä tassutteli hänen luokseen.
“En saanut nukutuksi, kun oli niin kylmä”, Soratassu kertoi ja huiskautti sitten häntäänsä samalla, kun naaraan siniset silmät syttyivät iloiseen paloon.
“Milloin lähdemme harjoittelemaan?”
“No ajattelin, että voisimme jopa nyt heti lähteä, kun oletkin jo hereillä”, Uskosielu vastasi hymähtäen.
“Mahtavaa!” Soratassu hihkaisi innostuneena. Jos hän pääsisi nyt heti harjoittelemaan Uskosielun kanssa hän saisi lihaksensa lämpenemään, mikä tietenkin tarkoittaisi sitä, ettei hänellä olisi enää niin kylmä! Toivottavasti harjoitukset olisivat vain hieman nopeatempoisemmat, jottei tulisi kylmä nopeasti.
“Ajattelin taisteluharjoituksia ja jotain luovia harjoituksia myös”, Uskosielu naukui silmät huvittuneena kiiluen. Naaras huiskautti häntäänsä ja viittoi Soratassun mukaansa. Hän seurasi innoissaan mestariaan ulos Vuoristoklaanin aukiolta suoraan kapeille poluille ja askeliaan varoen, hän seurasi toista. Vaikkei vielä lumi ollutkaan satanut maahan, oli silti aina vain hyvä olla varovainen.
“Kuten varmasti ollaankin varoitettu, Lehtikadon aikoihin poluista tulee entistäkin vaarallisemmat ja siksi onkin hyvä tietää, minne astuu. Luovassa harjoituksessa voisimme mennä hieman alemmas ja harjoitella käyttämään polkuja enemmän. On aina hyvä tietää, mitä tehdä, jos esimerkiksi jokin hyökkää kimppuusi ja miten taistella sitä vastaan. Joskus on todella hyvä käyttää hyökkääjän omaa voimaa sitä itseään vastaan”, naaras selitti. Soratassu kuunteli tarkkaavaisena korvat hieman eteenpäin kaartuneina. Joutuisiko hän tosiaan joskus taistelemaan jonkun kanssa näillä poluilla? Juuri näillä liukkailla, ahtailla ja vaarallisilla poluilla? Silloin tosiaan olisi oma henki vaarassa..
He hiljalleen laskeutuivat alas vuorilta ja pääsivät Soratassun onneksi maan kamaralle taas. Hänestä tuntui aina yhtä ihanalta päästä ylhäältä alas ja tuntea hiekka ja neulaset tassujensa alla. Ylhäällä tuntui aina olevan niin vaarallista ja häntä aina pelotti olla siellä.. Ehkei häntä oltu tarkoitettu vuoristoklaanilaiseksi? Tai ehkä hänen vai pitäisi tottua siihen ja jossain vaiheessa olisi normaalia asua ylhäällä korkeuksissa muiden vuoristoklaanilaisten kanssa..?
“Täällä alhaalla on hyvä harjoitella, koska tietenkään ei voi sattua yhtä pahasti kuin tuolla korkealla”, Uskosielu naukui ja nyökkäsi pienen matkan päässä olevaa hieman korkeampaa kalliota, josta pääsisi helposti toisille poluille ja jatkamaan ylemmäs. Soratassu tutkaili katseellaan kalliota ja nielaisi aavistuksen. Häntä pelotti hieman. Kallion pinta oli melkeinpä aina todella liukas, varsinkin sateen jälkeen ja, vaikka ei olisi edes satanut sammal teki siitä arvaamattoman. Hän oli monesti meinannut kompastua sammaleeseen ja kaatua.
“Tuo on loistava harjoituspaikka, se ei ole liian korkealla eikä liian matalalla. Totta kai se voi hieman sattua, jos tuolta lentää alas, mutta juuri sen takia aikomuksenamme on pysyä kalliolla samalla, kun harjoittelemme.”
Uskosielu lähti tassuttelemaan kiveä kohden eikä Soratassu voinut muutakaan kuin tuijottaa mestarinsa takaraivoa epäuskoisena. Oliko Uskosielu tosissaan? Entä, jos hän tippuisi alas sieltä ja murtaisi jalkansa samalla tavalla kuin Ruskatassu? Ei hän todellakaan halunnut päästä parantajan pesään moneksi kuuksi ja tuntea olonsa toimettomaksi. Sen Ruskatassun tapaturman takia kolli oli joutunut olemaan monta kuuta Huurrekukan ja Taivastassun luona ja olla tekemättä mitään, ettei jalan tilanne pahenisi. Kyllä hän parantajien työtä arvosti ja oli todella kiitollinen kahdelle naaraalle, että he auttoivat ja hoitivat muita, muttei hän sinne halunnut tyhjänpantiksi!
“Oletko tulossa?” Uskosielu oli kääntynyt häntä kohden ja nopeasti päätään nyökäyttäen Soratassu loikki soturittaren luokse. Häntä jännitti ja pelolla odotti kaiken pahan tapahtuman, mutta kaikilla voimillaan hän yritti olla näyttämättä sitä mestarilleen. Mitä nyt Uskosielukaan hänen pelostaan ajattelisi? Että naaras olisi aivan pelokas eikä uskaltanut tehdä mitään?
Uskosielu helposti loikkasi toista kiveä käyttäen isomman kiven päälle ja käänsi sitten silmänsä häneen painostavina. Tai ainakin niin Soratassu ne tunsi turkillaan, painostavina ja haastavina. Hän henkäisi hieman ja otti vauhtia ennen kuin loikkasi kohti kiveä. Hänestä tuntui kuin olisi mäiskähtänyt suoraan kiven kovaa pintaa vasten, mutta irvistäen hän tarrasi kynsillään kiinni ja takajalat sutien kiipesi ylös. Päästyään ylös hän puuskahti hieman. Kaikki tämä vaiva vain Uskosielun pelottelun takia! Ihan kuin oikeasti jokin hyökkäisi heidän kiimppuunsa, kun he olisivat ahtailla poluilla.
“Aloitetaanpas sitten. Emme ole vielä kauheasti kerenneet pitää taisteluharjoituksia, mutta tänään päätavoitteena on olla putoamatta kiveltä, puolustaa itseään ja hyökätä vaadittaessa. Minä olen vihollisesi, joka haluaa tiputtaa sinut alas ja sinun on tehtävä kaikkesi minun estämiseksi”, Uskosielu naukui ja laskeutui hieman alemmas asentoon, joka muistutti vaanimisasentoa. Kuitenkaan naaras ei ollut niin maahan painautuneena kuin saalistuksessa hän olisi ollut. Nyt naaras oli vain aavistuksen matalampana ja näytti siltä kuin hänen lihaksensa olisivat olleet valmiina tulevaan hyökkäykseen. Hieman ihmeissään Soratassu matki mestarinsa asentoa ja antoi häntänsä huiskia hermostuneena puolelta toiselta. Tuntui kuin hiljaisuus olisi laskenut heidän välilleen. Vain hento tuulenvire kävi heidän turkeillaan vaisuna ja sai hänen korvansa hieman värähtämään.
Kuin käskystä Uskosielu lähti liikkeelle ja juoksi häntä kohden hurja ilme kasvoillaan. Soratassu värähtäen valmistautui ottamaan iskun vastaan. Hän jännitti lihaksena ja yritti laskea suurimman painonsa takajaloilleen, jotta ne pysyisivät vakaina maassa ja hänen olisi helpompi käyttää etutassujaan. Kermanvalkoinen kissa loikkasi häntä kohden eikä Soratassu osannut reagoida muulla tavalla kuin väistämällä niin nopeasti kuin vain kerkesi. Hänen koko kroppansa tuntui olevan kuin liekeissä. Adrenaliini tuntui virtaavan aivan koko hänen elimistössään ja se sai hänet liikkumaan nopeammin ja väistelemään mestarinsa tassun huitaisuja. Hän ei aikonut hävitä tätä! Hän ei halunnut tuottaa mestarilleen pettymystä eikä missään nimessä paiskautua maahan kaikella voimalla.
Hän painautui maata vasten, jännitti lihaksensa ja Uskosielun hyökätessä häntä kohden uudelleen, hän loikkasi sivuun ja käännähti nopeasti ympäri ja miettimättä loikkasi soturittaren kimppuun. Hänen hampaansa painautuivat naaraan niskavilloihin kiinni, jottei hän tippunut alas. Hän kauhulla piti kiinni, kun Uskosielu otti pari askelta kohti kallion reunamaa ja ravisteli turkkiaan yrittäen saada oppilaansa kimpustaan kuitenkaan tuloksetta. Soratassu takajaloillaan potki mestariaan ja, kun aisti tuon seuraavaksi litistävän hänet alleen, hän loikkasi alas naaraan kimpusta. Oli kerrankin loistavaa olla solakka ja sulavalinjainen, koska oli paljon helpompi väistellä hieman rotevampaa soturia.
“Oikein hyvä Soratassu, kyllä sinä helposti pystyisit päihittämään vihollisen nokkeluudellasi ja nopeudella”, Uskosielu kehui ja istui alas. Hän hieman ravisteli turkkiaan saaden pölyt ja roskat pois turkiltaan.
“Mutta muista, ettei aina auta vain väistellä. Joskus on parempi hyökätä itse ensin ja jatkaa hyökkäyksiä, jotta saa vihollisen perääntymään ja esimerkiksi kapeilla poluilla tippumaan. Jos aina varoo, silloin taisteleminen voi venyä ja puhtisi loppua, jolloin vihollinen saa tilaisuutensa hyökätä ja iskeä sinut alas kuolemaasi”, naaras selitti katsoen häntä sivusilmällä samalla, kun suki turkkiaan siistimmäksi. Soratassu katsoi mestariaan ja nyökäytti päätään huokaisten. Kyllä hän tiesi, että pelkkä väisteleminen ei auttaisi häntä voittamaan, mutta silti se tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin hyökätä kynnet esillä vihollisen kimppuun ja saada toinen tippumaan kuolemaansa. Ei hän halunnut satuttaa ketään sillä tavalla.. Mutta jos se olisi ainoa keino puolustaa itseään, kaipa silloin hän pystyisi tekemään sen.
“Voisimme vielä saalistaa ennen kuin palaamme leiriin. Tuoresaaliskasa näytti aika tyhjältä lähtiessämme ja Kaunokirjo pentuineen tarvitsee ruokaa”, mestari naukaisi nousten tassuilleen ja häntä vilkaisten loikkasi alas kiveltä. Soratassu katsoi mestarinsa perään ja huokaisten hän seurasi naarasta alas kalliolta ja seurasi tätä syvemmälle metsään. Hänestä ei tosiaan tulisi isänsä vertaista taistelijaa.

Aurinko normaalisti paistoi taivaalla kirkkaasti tähän aikaan päivästä, mutta tällä kertaa se oli pilvien takana ja siksi olikin aika pimeää koko saalistusreissun aikana. Soratassu oli jälleen kerran yllättänyt mestarinsa loistavilla metsästystaidoillaan ja totta puhuen hänkin oli todella ylpeä itsestään. Ehkei hänestä olisi taistelijaksi, mutta metsästäjäksi hän oli luonnonlahjakkuus. Hänestä oli todella helppoa vaania saaliita ja käyttää juuri oikeaa hetkeä riistan kimppuun hyökkäämistä. Uskosielulta oli sadellut kehuja, mikä oli saanut hänen olonsa kohenemaan. He tassuttelivat kohti leiriä ja jälleen kerran Soratassu katsoi tarkkaavaisesti ympärilleen ja mihin astui. Hän ei sitten todellakaan halunnut edes kompastua ja aiheuttaa itselleen sydänkohtausta. Reippaan kävelyvauhdin takia he pääsivätkin nopeasti leiriin ja veivät saalistamansa riistat kasaan.
“Voisit viedä jotain Kaunokirjolle ja hänen pennuilleen”, Uskosielu naukaisi saaden Soratassun huomion hetkeksi siirtymään naaraaseen. Hän nyökkäsi hyvillä mielillä ja nappasi kasasta metsästämänsä linnun ja myyrän. Hän oli todella ylpeä nappaamastaan linnusta, koska se oli hänen ensimmäinen lintu, jonka hän oli koskaan saanut.
Hän otti riistat hampaisiinsa ja hyppeli pentutarhan luokse ja asteli sisälle hieman hämärämpään pesään. Hän väräytti korviaan kuullakseen olivatko he vielä hereillä ja kuullessaan Kaunokirjon sanovan jotain pennuilleen, hän huokaisi huojentuneena. Ei hän missään nimessä tahtonut herättää heitä!
“Hei, toin teille syötävää”, Soratassu naukui hymy kasvoillaan ja laski saaliit maahan lähelle nelikkoa.
“Kiitos Soratassu, erittäin ajattelevaista”, Kaunokirjo naukui hymyillen pehmeästi ja kutsui kolme pentuaan syömään. Kuningatar loi hänelle ystävällisen katseen ennen kuin alkoi syömään pentujensa kanssa riistaa. Soratassu hymähti itsekseen ja kääntyi lähtien ulos pesästä. Ehkä hänkin joku päivä saisi kumppanin ja pentuja? Ainahan sitä sai toivoa..

Ilta alkoi lähestymään ja aukio oli selvästi pimentynyt. Soratassu oli päätynyt istumaan tuoresaaliskasan viereen ja aivan omissa maailmoissaan suki turkkiaan puhtaaksi. Hän tiesi, että pian Aaltotähti kertoisi, ketkä lähtisivät kokoontumiseen Neljän virran tammelle ja Soratassu halusi mukaan niin kuin varmasti joka kissa. Hän halusi kuulla mitä asiaa tällä kertaa muilla klaaneilla olisi ja oltaisiinko siellä rauhallisempia kuin viime kerralla. Viime kokoontuminen oli ollut iso sekasotku ja kaikki olivat olleet todella kireitä.
“Kappas Soratassu, odotatko pääseväsi kokoontumiseen?” Pisaraturkin ääni kysyi, kun kolli askelsi hänen luokseen ja sai oppilaan ajatukset katkeamaan siihen paikkaan. Hän käänsi katseensa oranssihtavaan soturiin.
“Kukapa nyt ei?” hän heitti takaisin leikkisästi, mikä sai Pisaraturkinkin kasvoille nousemaan pienen virneen.
“Niinpä, olet aivan oikeassa. Kukapa nyt ei haluaisi kokoontumiseen?” Pisaraturkki hymähti ja istui hänen vierelleen. Soratassu vilkaisi vanhempaa kissaa hieman ihmeissään. Miksi Pisaraturkki jutteli hänelle? Tai siis olihan se kivaa, että kolli puhui hänelle ja niin edelleen, muttei ei tuo sitä useasti tehnyt, tämä taisi olla ensimmäinen kerta. Ja muutenkin kollihan oli hänen hiirenaivoisen siskon Kiepputassun mestari..
“Haittaako muuten, että tulin tähän? Jos et halua, että olen tässä kanssasi voit kyllä sanoa, ei se minua haittaa”, vihreäsilmäinen kissa kertoi hymyillen ilkikurisesti. Soratassu katsoi tätä ja pyöritteli silmiään.
“Ei minua tietenkään haittaa, että olet tässä kanssani”, hän kertoi hymähtäen ja siirsi katseensa Aaltotähteen, joka läheni Puhujankiveä rauhallisin askelin. Hän nyökkäsi päällikköä kohden.
“Ketkäköhän pääsevät kokoontumiseen? Onko sinulla veikkauksia?”
“No ainakin Huurrekukka, Taivastassu ja Myrskytuuli pääsevät, mutta muista en ole niin varma. Varmasti pari soturia ja pari oppilasta”, oranssiturkkinen soturi sanoi mietteliäänä ja vilkuili Soratassua sivusilmällä.
“Entäs sinä, ketä veikkaat?”
“Minä ja Ruskatassu pääsimme viime kerralla, joten en usko, että pääsemme tällä kertaa vaan Aaltotähti valitsee eri oppilaat”, Soratassu naukui ja hiljeni, kun Aaltotähti oli päässyt Puhujankivelle ja huiskautti pitkää häntäänsä.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujankivelle klaanikokoukseen!” musta kolli huudahti saaden aukiolla olevien kissojen päät kääntymään hänen puoleensa. Kun kaikki olivat saapuneet kuuntelemaan, Aaltotähti hyväksyvästi nyökäytti päätään ja avasi suunsa.
“Tänään on kokoontuminen niin kuin moni tietääkin ja haluaisin nyt ilmoittaa ketkä lähtee kokoontumiseen kanssani. Mukaan lähtevät kissat ovat: Myrskytuuli, Huurrekukka, Taivastassu, Korpinkutsu, Jäkäläaskel, Pisaraturkki, Mutakoipi, Ampiaispisto, Purotassu ja Kiepputassu!”
Soratassun suu hieman avautui hämmästyksestä. Kiepputassu pääsi kokoontumiseen? Millä oikeudella kilpikonnakuvioinen oppilas pääsi sinne? Naarashan oli hyökännyt hänen kimppuunsa kynsiään käyttäen ja näinkö päälikkö hänet palkitsi?! Soratassun silmät olivat viiruuntuneet, kun hän tuijotti pikimustaa päällikköään. Hän oli vihainen, todella vihainen. Oppilaan kynnet olivat liukuneet ulos ja raapivat kallion pintaa allaan.
“Mikä sinulla on?” Pisaraturkki kysyi ihmeissään. Soratassu nousi ylös ja tuohtuneena kääntyi ympäri aikomuksenaan lähteä oppilaiden pesälle.
“Anna olla”, hän ärähti kollille ja lähti sitten pitkin askelin kulkemaan pesää kohden. Hänen suunsa oli puristunut suoraksi viivaksi ja korvat luimistuneet. Kiepputassulla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia tulla valituksi! Se hulluhan oli hyökännyt hänen kimppuunsa! Oikea valinta olisi ollut, että naaras oltaisiin jätetty leiriin! Hän huiskaisi häntäänsä vihaisena eikä edes piitannut piilottaa sitä. Kun hän kohtasi Kiepputassun katseen, hän loi tälle murhaavan katseen ja puski oppilaan ohi. Hän ei tulisi puhumaan Kiepputassulle ennen kuin tuo pyytäisi anteeksi ja jotenkin hyvittäisi tekemänsä. Hän ei Tähtiklaanin tähden toiselta pyytäisi anteeksi!

Mustatassu tiesi voittaneensa kun näki Lumihännän ilmeen. Naaras nuoli haavojaan ja katseli tuntematonta pentua. Hetkinen. Pentua? Ei, kolli ei ollut pentu. Samassa kolli pienentyi vikiseväksi karvanyytiksi ja kaikki oli taas hyvin. Yhtäkkiä pentu suurentui takaisin ja tällä kertaa kollin silmissä oli voittamaton katse. Kolli valmustautui tappopuraisuun ja Lumihäntä kiljahti. Mustatassu katseli ruumista joka lepäsi aukiolla. Yhtäkkiä kollin silmiin syttyi suru ja kolli painoi päänsä emonsa turkkiin. Samalla hetkellä paikalle asteli kaksi muuta kollia. Molemmat jähmettyivät paikalleen. Toinen kolli oli selvästi kuutamoklaanilainen ja toinen kotikisu. Molemmat katsahtivat luuklaanilaiseen kolliin päin. Kolli ei huomannut heitä sillä tämän silmät täyttyivät kyynelistä. Kaksi muuta kollia kuiskasivat enteen: Kolli joka tuo toivoa tuo myös pimeyden.

Mustatassu heräsi henkeä haukkoen. Se oli jo toinen enne jonka Mustatassu oli saanut. Myrkkymarja oli onneksi herätyänyt Mustatassun. Mustatassu näki Kuolotähden pesässä. Hetken aikaa Mustatassu luuli että Kuolotähti oli saras, Kuolotähti puhui kuitenkin Myrkkymarjan kanssa. Kun kaksikko lähti pois Mustatassu tunsi miten helpotus huokui hönen sisällään. Jäätassun härnäämisestä ei olisi nyt mitään huolta. Niimpä Mustatassu lähti järvelle.

Järvellä puhalsi tuuli. Mustatassu näki Puroklaanin partion ja säikähti. Hän piiloutui pusikkoon ja katseli partion menoa. Yhtäkkiä partio käöntyi ja tuli Mustatassua kohti. Mustatassu ei ehtinyt väistää ja kaksi kollia hätistivät hänet pois.

Tuotesaaliskasassa ei ollut mitään joten Mustatassu oli käynyt saalistamassa. Pieni punarinta ei ollut kyllin maukas ja Mustatassu oli äreä. Enteet olivat liikaa joten hän lähti nukkumaan.

Aamu koitti Puroklaanin leirissä ja sai aukion hetkeksi kylpemään auringon kultaisissa säteissä ennen kuin pilvet menivät auringon eteen ja saivat aukion pimentymään huomattavasti. Viileä tuuli pyyhälsi aukion läpi, mutta Karviaispennun onneksi hän nukkui emonsa lämpöisen vatsan suojissa Lumopentu kyljessään kiinni. Emon liikehdintä herätteli hänet makeista unista ja sai pennun nostamaan uneliaana päätään. Aamutäplä nousi tassuilleen ja venytteli hieman ennen kuin kulki hiljaisesti pesän suuaukolle, kurkisti ulos ja pujahti sitten ulos. Karviaispentu kurtisti kulmiaan ja painautui paremmin veljeään vasten. Minne emo oikein meni ja miksi hän jätti heidät yksinään sanomatta mitään?
“Lumopentu, herää”, hän kuiskasi veljelleen ja hieman töni tätä kylkeen, mikä sai kollipennun raottamaan silmiään hämmentyneenä.
“Mikä on niin tärkeää, että sinun on herätettävä minut hyviltä unilta? Tähtiklaanin tähden olin juuri saamassa kalaa kiinni!” Lumopentu valitti haudaten kasvonsa tassujensa suojiin ja kiersi häntänsä tassujensa ja kasvojensa suojaksi.
“Emo meni jonnekin sanomatta mitään! Entä, jos hän jättää meidät?” Karviaispentu kysyi sydän alkaen villisti hyppimään hänen rinnassaan. Vain ajatuskin siitä, että emo vain lähtisi sanomatta mitään tuntui todella pelottavalta ja se sai hänet nielaisemaan. Eihän emo heitä tietenkään koskaan voisi jättää! Eikö niin?
“Nyt kyllä ylireagoit. Ei emo meitä koskaan jättäisi, vaikka välillä onkin aika tyly meitä kohtaan”, Lumopentu naukui uneliaalla äänensävyllä ja haukotteli.
“Älä ajattele aina kaikista pahinta. Ei sinulla ole mitään pelättävää Karviaispentu.”
“Kai olet oikeassa”, hän myönsi, mutta silti nousi ylös ja loikki pentutarhan suuaukolle ja vilkaisi taakseen Lumopentuun, joka oli nostanut päätään ja katsoi häntä raukeilla silmillään.
“Mitä sinä aiot?” kolli kysyi haukotellen uudelleen. Karviaispentu huokaisi pyöritellen silmiään.
“No tietenkin menen katsomaan minne hän meni ja miksi”, hän naukaisi kuin se olisi ollut itsestään selvää ja huiskautti häntäänsä ennen kuin käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja asteli hiljaisin askelin ulos pentutarhan lämmöstä suoraan tuuliselle aukiolle ja haparoiden etsi katseellaan emoaan.
Aamutäplä istui aukiolla, muttei ollut yksin. Naaraan seurassa oli Kotkamieli, joka puhui jotain emolle, mikä sai kuningattaren pyörittelemään silmiään ja vastaamaan sarkastisesti takaisin. Karviaispentu katsoi kaksikkoa hämmentyneenä. Aamutäplä oli aika vahvasti osoittanut, ettei pitänyt lumenvalkoisesta kollista hiirenviiksen vertaa ja nyt tuo oli kollin seurassa eikä näyttänyt siltä, että pyrkisi tilanteesta pois vielä hetkeen. Hän kuuli askeleita takataan ja pian huomasi valkoisen, kullanruskeilla laikuilla koristetun kollin vieressään.
“Onko emo Kotkamielen kanssa?” Lumopentu kysyi yhtä hölmistyneenä kuin Karviaispentukin olonsa tunsi. Naaraspentu nyökäytti päätään ja istahti alas pitäen katseensa kuitenkin emossaan.
“Eikö emo aina valita, ettei piittaa Kotkamielestä ollenkaan?” hän kysyi vuorostaan ja sivusilmällä huomasi kuinka Lumopentu nyökäytti mietteliäänä päätään.
“Mutta kuten sanoinkin, ei täällä ole mitään sen isompaa juttua menossa, emo ei selvästikään ole hylkäämässä meitä, mutta käyttäytyy silti oudosti”, kollipentu naukui ja sai Karviaispennun tällä kertaa nyökkäämään. Kyllä hän tiesi, ettei emo aikoisi ikimaailmassa hylätä heitä, mutta silti pieni pelko siitä läpätti nuoren naaraan rinnassa. Ehkä, koska isä ei ollut heidän kanssaan vaan oli klaaninsa pettänyt petturi eikä emoa oikein näyttänyt kiinnostavan he kaksi, pelko eli hänessä sen takia. Hän ei vain voinut itselleen mitään, että pelkäsi aina kaikista pahinta. Tuntui kuin yliajattelu olisi ollut hänen kirouksensa ujouden ja epäsosiaalisuuden ohella.
“Nyt, kun tiedämme, että emo on turvassa mennään takaisin nukkumaan. Täällä on kylmä”, Lumopentu naukui ja ohjasi Karviaispennun mukanaan takaisin pentutarhaan, vaikka hän olisikin halunnut jäädä vielä kauemmin katsomaan emonsa perään ja selvittämään syytä Kotkamielen kanssa olemiseen. Hän asettui sammalpedille ja Lumopennun tehtyä saman, hän painautui kollin kylkeä vasten ja antoi unen viedä mukanaan höyhensaarille, missä hän oli koko klaanin urhein ja rohkein kissa, josta kaikki kissat tykkäsivät.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!” Ututähden kovaääninen huudahdus kaikui pentutarhalle asti ja sai Karviaispennun säpsähtäen hereille. Hän räpytteli silmiään ihmeissään ja tökki veljeään. Minkä ihmeen takia Ututähti kutsui koko klaania koolle? Eikö yleensä kokoukseen lähtevät kissat ilmoitettu vasta illalla, kun oltiin melkeinpä jo lähdössä sinne?
“Herää Lumopentu, Ututähti juuri kutsui kaikki klaanikokoukseen!” hän sihahti veljelleen ja nousi ylös. Hän laski katseensa tuhisevaan veljeensä ja tökki tuota etutassullaan saaden kollin murahtamaan tyytymättömänä heräämisen takia.
“Jos emme mene, emo varmasti tulee kohta huutamaan meille”, hän jatkoi saaden kollin siristämään silmiään ja haukottelemaan. Hän siirtyi hieman syrjemmälle ja alkoi sukimaan turkkiaan samalla, kun Lumopentu herätteli itseään ja sukaisi nopeasti turkkiaan.
Hän viittoi kollipennun mukaansa ja yhdessä he pujahtivat ulos pentutarhasta aukiolle ja etsivät emoaan ja naaraan nähtyään, he loikkivat tämän luokse. Aamutäplä laski katsettaan hieman ja katsoi kahta pentuaan paljon kauemmin kuin ennen. Karviaispentu katsoi ihmeissään emoaan takaisin ja luimisti hieman korviaan kiusaantuneena. Emon katse oli pari sydämenlyöntiä todella pehmeä ja jollain tasolla jopa ylpeä ennen kuin se muuttui taas neutraaliksi.
“Teilläpä kesti kauan herätä ja tulla tänne”, Aamutäplä kommentoi pyöritellen silmiään. Karviaispentu laski katseensa tassuihinsa. Emon toruva äänensävy aina hieman satutti häntä. Ei hän halunnut saada emoaan pettyneeksi.. Hän halusi olla mahdollisimman hyvä ja täydellinen naaraan silmissä.
“Minulla on iloisia uutisia! Tänään kaksi pentutarhan asukkia nimitetään oppilaiksi ja saamme uusia oppilaita joukkoomme vahvistamaan Puroklaania!” Ututähti kailotti, mikä sai Karviaispennun korvat ponnahtamaan pystyyn ja katseen nousemaan hämmentyneenä naaraspäällikköön, joka katseli heitä lempeällä katseella. Hän vilkaisi Lumopentua, joka tuijotti päällikköä pyöristynein silmin, mutta Karviaispentuun verrattuna kolli näytti todella innpokkaalta. Hän nielaisi jännittyneenä ja vilkaisi nopeasti myös emoaa, joka katseli ylemmäs Ututähden suuntaan ilmeettömänä. Eikö emo ollut heistä ylpeä?
“Joten, Lumopentu ja Karviaispentu astukaa eteenpäin”, päällikkö määräsi hymyillen ja sai Lumopennun melkein hypähtämään eteenpäin. Karviaispentu luimistunein korvin seurasi veljensä vierelle. Sydän oli taas alkanut hyppelemään hermostuneena hänen rinnassaan ja kurkussa tuntui olevan jokin ihmeen palanen.
“Lumopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Lumotassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Punalehti. Toivon, että Punalehti siirtää kaiken tiedon sinulle”, Ututähti puhui ylpeästi ja viittoi punaruskean soturin luokseen. Karviaispentu pystyi näkemään selvän ilon soturittaren kasvoilta ja silmistä.
“Punalehti, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi kärsivällinen ja nerokas. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö puhutteli Lumotassun mestaria ja nyökäytti päätään, jolloin Punalehti asteli lähemmäs vastanimitettyä oppilasta ja laskeutui koskettamaan hänen kuonoaan. Lumotassun kasvot levisivät iloiseen hymyyn, kun hän liikahti sivummas uuden mestarinsa kanssa ja kääntyi Karviaispentua kohden rohkaisevasti hymyillen. Karviaispentu katsoi veljeään takaisin ja nielaisi tuntiessaan kuinka päällikön katse suuntautui seuraavaksi häneen. Kenet hän saisi mestarikseen? Entä jos hänen tuleva mestarinsa olisi lyhytpinnainen eikä jaksaisi hänen ujouttaan?
“Karviaispentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Karviaistassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Hunajavirta. Toivon, että Hunajavirta siirtää kaiken tiedon sinulle.”
“Minä lupaan”, Hunajavirta naukui hymyillen lämpimästi ja hiljentyi, jotta päällikkö pääsisi lopettamaan puheensa. Karviaistassu katsoi päällikköään suurentuneilla silmillään. Onneksi Hunajavirta oli päätynyt hänen mestarikseen! Naaras vaikutti todella mukavalta.
“Hunajavirta, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi ystävällinen ja vastuuntuntoinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Karviaistassu kääntyi Hunajavirran puoleen ja katsoi naarasta ujosti silmiin. Soturittaren pehmeä katse sai hänet hieman rauhoittumaan ja rohkaisi häntä kurottamaan kaulaansa ja koskettamaan hellästi naaraan kuonoa omallaan. Hunajavirta loi hänelle hymyn ennen kuin käänsi katseensa muuhun klaaniin.
“Lumotassu! Karviaistassu! Lumotassu! Karviaistassu!” klaani puhkesi onnitteluhuutoihin ja Karviaistassun kohdattua emonsa katseen, hän pystyi näkemään Aamutäplän silmien loistavan kirkkaasti ylpeydestä. Hänenkin kasvoille levisi hymy. Ehkei emo ollut mikään parhain näyttämään tunteitaan, muttei hän mikään tunteetonkaan ollut. Karviaistassu nautti täysin sydämin emonsa ylpeästä kasvosta eikä voinut mitään vetistyneille silmilleen. Emo tosiaan oli heistä -jopa hänestä ylpeä.

"Herätys. Meidän pitää mennä aamupartioon", Kuisketassu tuuppi nukkuvaa Leijonatassua saadakseen hänet hereille.
"Joko nyt... Vastahan minä sain mukavan asennon...", kollioppilas mutisi ja sulki hetkeksi raotetut silmänsä.
"Kaikki muut ovat jo valmiina lähtöön", naarasoppilas patisteli kermanvaaleaa kissaa.
"Hyvä on, hyvä on, minä nousen...", Leijonatassu murisi ärsyyntyneenä ja pudisteli turkkiin jääneet sammalpallot irti itsestään. Kuisketassu odotti vihersilmäistä kissaa ja yhdessä he astelivat ulos oppilaiden pesästä. Aukiolla heitä kuitenkin odotti yllätys. Joka puolella oli sähiseviä nummiklaanilaisia, jotka kaikki katsoivat hurjistuneina leiriaukiota. Kollioppilas siirtyi lähemmäs ja huomasi Lehvähampaan ja Kuurahohteen välissä kissan, ketä hän ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt. Joka puolella kissan kehoa oli suuria ja pieniä arpia, hänen oikeasta korvastaan ei ollut jäljellä juuri mitään ja toinen puoli hänen kasvoistaan oli ruhjoutunut lähes tunnistamattomaksi. Leijonatassu luimi korviaan ja paljasteli hampaitaan tälle tuntemattomalle kissalle, joka rauhallisesti istui varapäällikön ja kokeneen soturin välissä. Hänen vaalean peessissä, melkein luonnonvalkoiselta näyttävässä turkissa ei ollut pisaraakaan verta, joten tappelua kolmikon välillä ei ilmeisesti oltu käyty. Sulkatähti loikkasi seinämäkivelle ja tuijotti epäilevänä kolmikkoa.
"Lehvähammas, selittäisitkö miksi olet tuonut muukalaisen leiriimme?" Päällikkö kysyi epäilevänä.
"Löysimme hänet rajapartiokierroksellamme, paikalta missä se toinen elossa oleva kettu oli juuri käynyt. Hän on nimeltään Kuutamokukka, ja kertoi olevansa etsimässä juuri sitä kyseistä kettua", Lehvähammas selitti lyhyesti, vilkaisten vieressään istuvaa Kuutamokukkaa, joka nyökkäsi pienesti, osoittaakseen, että varapäällikön kertoma oli totta. Sulkatähti kääntyi katsomaan arpien täyttämää naarasta ja siristi silmiään.
"Kuutamokukka, sinulla on klaaninimi. Oletko osa jotakin klaania?" Päällikkö kysyi, saaden nummiklaanilaiset ärähtelemään. Leijonatassun teki mieli repiä jo valmiiksi riekaleina oleva naaras kappaleiksi. Miten tuo oli kehdannut kulkea Nummiklaanin mailla?
"Olen syntyperältäni puroklaanilainen, mutta erosin klaanista kauan aikaa sitten", Kuutamokukka vastasi ja antoi katseensa käydä muutamassa nummiklaanilaisessa, ennen kuin käänsi päänsä takaisin Sulkatähden puoleen. Leijonatassun viha alkoi pursuta yli. Miksi tuo hirvitykseltä näyttävä naaras kohteli heitä kuin mitättömiä pentuja? Eikö hän tajunnut, että oli leirissä, jossa jokainen kissa kävisi epäröimättä hänen kimppuunsa? Päällikkö Seinämäkivellä nyökkäsi, eikä tuntunut välittävän ympäriltään kuuluvista hiljaisista valituksista, kun ei pureutunut enemmän siihen miksi Kuutamokukka oli Puroklaanista lähtenyt.
"Mitä asiaa sinulla on kettujemme kanssa?" Sulkatähden kuulustelu jatkui. Leijonatassu oli näkevinään pienen hymyn ehjällä puolella naaraan kasvoista, ruhjoutunut puoli ei antanut suupielen nousta.
"Uskokaa tai älkää, ette ole ainoita joita ketut vaivaavat. Ne maanvaivat kävivät kimppuuni muutama auringonnousu takaperin, ajaen minut pois kodistani. Aikomuksenani oli tappaa ne", Kuutamokukka ilmoitti. Nummiklaanin leiriin laskeutui hiljaisuus.
"Sinä? Tapat ne? Yksinäsi?" Kuului kollikissan herjaava nauru vähän matkan päästä. Leijonatassu, kuten kaikki muutkin leirissäolijat, käänsivät kaikki kasvonsa kohti puhujaa. Kuten arvata saattaa, Leopardilaikku katsoi Kuutamokukkaa epäuskoisena, heilutellen villisti häntäänsä puolelta toiselle. Arpisen naaraan ilme ei muuttunut, kun tuo käänsi oman katseensa laikukkaaseen kissaan - tai sitten hän ei vain pystynyt muuttamaan sitä - ei hän tuntunut edes kuuntelevan kunnolla soturin sanoja.
"Mistä sinä luulet että olen kaikki nämä arpeni saanut? Leikkitappeluista?" Kuutamokukka kysyi, äänensävyssä kuuluen pelkkä välinpitämättömyys, mutta myös iva. Leijonatassu nosti ylähuultaan ja päästi matalaa murinaa kurkustaan. Jos Leopardilaikku vain antaisi merkin, oppilas olisi sydämenlyönnissä naaraan kimpussa. Hän ei antaisi kenenkään puhua mestarilleen tuolla tavalla ilman rangaistusta!
"Hiljaa!" Sulkatähti huudahti Seinämäkiveltä ja katsoi viiruuntunein silmin äänessä olevia kissoja.
"Kuutamokukka, kuten varmasti tiedät, tänä yönä on kokoontuminen. Vaikka kuinka nopeasti haluaisin auttaa sinua ongelmasi kanssa, täytyy minun ja klaanini ensin huolehtia tästä asiasta. Saatamme sinut reviirimme rajalle ja tulemme huomenna etsimään sinua uudestaan", päällikkö kertoi pahoittelevaan äänensävyyn, mikä sai koko leiriaukion hiljaiseksi. Ilmeisesti suurin osa nummiklaanilaisista oli uskonut Sulkatähden ottavan Kuutamokukan hetkellisesti Nummiklaaniin asukkaaksi, mutta Leijonatassun mielestä tämä vaihtoehto oli parempi, vaikka ei ollutkaan täydellinen. Jos oppilas olisi saanut päättää, tunkeilija oltaisiin revitty riekaleiksi sillä samaisella hetkellä, kun hän tassullaan astui Nummiklaanin reviirille. Kuutamokukka näytti hetken hurjistuneelta, kunnes tasoitti karvansa ja nyökkäsi.
"Ymmärrän", arpinen naaras tuhahti ja lähti samantien kävelemään kohti tunnelin suuaukkoa. Lehvähammas ja Kuurahohde kiiruhtivat tuon perään. Leijonatassu katseli kolmikon perään luimituin korvin. Hän ei edes huomannut Taivashallaa ja Leopardilaikkua, jotka kävelivät Kuisketassun ja kollioppilaan luokse, kunnes tunsi mestarinsa hännän näpäyttävän korviaan.
"No Leijonatassu, tuletko?!" Leopardilaikku tivasi kireästi. Kermanvaalea kissa käänsi katseensa soturiin, joka oli jo matkalla tunnelin suuaukolle soturitar oppilaineen perässään. Leijonatassu nyökkäsi ja kiri muun partion rinnalle heidän päästessä ulos leiristä.

// Ja näin erakoiden määrä lisääntyy: Kuutamokukka - Omistaa vaalean beigen, melkein luonnonvalkoiselta näyttävän turkin, joka on täynnä arpia. Hänen oikea korvansa on revennyt miltei kokonaan ja vastakkainen puoli naaraan kasvoista on ruhjoutunut lähes tunnistamattomaksi. Naaras on ilkeä ja murhanhimoinen karun menneisyytensä ja kostonhalunsa takia, mutta osaa peitellä tätä puolta luonteestaan hyvin. Esittää ystävällistä ja positiivista vanhaa soturitarta. Edesmenneen Toran entinen kumppani ja Mistelin sekä edesmenneiden Deranan ja Pajun emo. Entinen puroklaanilainen.

Ilta hämärtyi Puroklaanin leiriin. Ututähti oli kulkenut tunnelille odottamaan kokoontumiseen lähteviä kissoja, jotka oli kuuluttanut aikaisemmin. Tummakajo vilkaisi nopeasti pentutarhalle, mistä Aamutäplä raahasi sammalia ulos. Soturittaren pennut oltiin päivällä nimitetty oppilaiksi ja sen takia Aamutäplän ei enää tarvinnut nukkua pentutarhassa vaan hän sai palata takaisin sotureiden hommiin. Tummakajo hymähti itsekseen, hänen tyttärensä oli varmasti paljon helpottuneempi päästessään takaisin sotureiden hommiin ja saisi yöpyä sotureiden pesällä eikä pentutarhalla. Kermanvaalea naaras oli viimeksi selittänyt kuinka inhottavaa pentutarhassa hänen mielestään oli yöpyä ja olla. Hänen mielestään pentutarhassa oltiin kuin tyhjänpanttina ja teki todella selväksi, että heti pentujensa noustessa oppilaiksi hän jättäisi mielellään maidolta haisevan pesän taakseen.
“Onkohan tänään yhtä kireä tunnelma kuin viime kokoontumisessa?” Sädetaivas kysyi, kun tassutteli Tummakajon viereen ja sai kollin katseen kääntymään itseensä. Tummakajo kohautti olkapäitään samalla, kun lähti viemään heitä päällikköä kohden.
“Toivon ettei. Olisi mukavaa olla rauhassa enkä haluaisi, että taistelu puhkeaisi siellä”, hän selitti saaden kumppaniltaan ymmärtäväisen nyökkäyksen. Soturitar oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan, mikä hieman lämmitti hänen sydäntään.
He pääsivät Ututähden luokse ja hän huomasi Ruskalehden, Täpläliidon, Sammaltassun ja Kettutassun jo saapuneen päällikön luokse. Kaksi oppilasta pälpättivät keskenään innostuneen oloisina. Täpläliito katsoi kaksikkoa hymyillen ja pudisteli huvittuneena päätään. Ruskalehti sen sijaan kääntyi Tummakajon ja Sädetaivaan puoleen ja tervehti kaksikkoa. Tummakajo katsoi siskoaan takaisin hymyillen. Hän ei ollut taas hetkeen ollut Ruskalehden kanssa ja tosiaan kaipasi siskonsa piristävää seuraa.. Tummanharmaa kolli hieman luimisti korviaan. Nyt, kun mietti, hänellä ei tosiaan ollut paljon ystäviä. Ainoastaan Ruskalehti ja Sädetaivas olivat sellaisia kissoja, jonka seurassa hän viihtyi täysin sydämin ja pystyi juttelemaan kaksikon kanssa miltein jokaisesta asiasta maailmassa. Tietenkin Aamutäplä, Kottaraissulka ja Lumitassukin hänelle olivat todella tärkeitä, mutta kolmikko kuitenkin oli hänen pentujaan eikä hän halunnut vaivata pentujensa päitä omilla ongelmillaan ja asioillaan. Kolmikko olivat vielä nuoria kissoja, jotka näkivät maailman aivan eri tavalla kuin hän. Ei heillä varmasti olisi edes kauheasti samanlaisia ongelmia ja murheita..
“Puroklaani, lähdetään!” Ututähti huudahti saaden Tummakajon ajatukset keskeytymään ja huomion kiinnittymään naaraaseen. Hän huokaisten lähti seuraamaan päällikköään Sädetaivaan ja Ruskalehden rinnalla.

Neljän virran tammella tuntui pauhaavan kova puheensorina, mikä sai Tummakajon kääntämään päätään paljon useammin sivuilleen kuin normaalisti. Hän näki niin tuttuja kuin vieraitakin kissoja ja tunsi monien kissojen kuumottavat katseet turkillaan. Hän seurasi kuinka monet puroklaanilaiset erkanivat kissajoukkoon ja menivät näkemään tuttujaan. Hän ei pystynyt samaistumaan. Hän ei tuntenut ketään muun klaanin kissoja melkeinpä ollenkaan niin hyvin, että olisi vain voinut mennä noiden luokse juttelemaan ja olla tuntematta oloaan kiusaantuneeksi. Sädetaivas lähti suuntaamaan kohti Sammalpuroa, jonka he olivat viimeksi kokouksessa nähneet eikä Tummakajo voinut tehdä muutakaan kuin seurata kumppaniaan kuutamoklaaniaisen luokse.
“Hei Sammalpuro”, Sädetaivas tervehti kuutamoklaanilaista soturitarta, joka käänsi katsettaan heitä kohden. Ruskean naaraan kasvoille suli hymy, kun hän tunnisti kermanvaalean puroklaanilaisen.
“Sädetaivas, mukavaa nähdä taas”, Sammalpuro naukaisi ja teki tilaa Sädetaivaalle ja Tummakajolle huomattuaan, ettei puroklaanilainen ollut yksin. Tummakajo nyökäytti päätään kuutamoklaanilaiselle kiitollisena ja istui aloilleen.
Hänen katseensa eksyi nopeasti pois kahdesta soturittaresta mustaan lyhyt turkkiseen naaraaseen, joka näytti ärähtävän jotain pienikokoisemmalle tummanruskealle kollille. Hän katsoi ihmeissään kaksikon menoa. Silmiään räpytellen hän siirsi katseensa pois heistä, jottei jäisi kiinni tuijottamisesta ja huomasi sitten etsivänsä Kettutassua ja Sammaltassua kissalauman seasta. Kaksikko oli ilmeisemmin päätynyt vuoristoklaanilaisten oppilaiden luokse. Ainakin näin kaukaa pystyi haistamaan heikosti kiven ja sammaleen hajun, joka yleisemmin kuului vuoristoklaanilaisten ominaistuoksuihin. Kaksi puroklaanilaista oppilasta alkoivat puhua vuoristoklaanilaisten oppilaiden kanssa hyvin mielin eivätkä toinenkaan kaksikko näyttänyt siltä, että heitä olisi haitannut puhua heille. Tummakajo hymähtäen siirsi katsettaan huomattuaan Kottaraissulan liikkuvan ohitseen kermanvaalean Liljatuulen kanssa. Lumitassu seurasi kaksikkoa vaikeasti luettava ilme kasvoillaan. Olikohan Lumitassu mustasukkainen, kun hänen veljensä oli nyt vain enimmäkseen Liljatuulen kanssa? Tummakajo pyöritteli silmiään huvittuneena, kyllä se Lumitassukin tulisi jonain päivänä löytämään kumppaninsa.
“Kokoontuminen alkakoon!”