Kurkipentu istahti tuoresaaliskasan viereen. Emo piti häntä visusti silmällä. Se alkoi häiritä Kurkipentua. Hän loikki tarpeidenteko paikan tunneliin. Siellä olinkauhea haju. Kurkipentu alkoi popsia hiirtään. Yhtäkkiä Aaltotähti käveli tunneliin. Kurkipentu piiloutui nopeasti ulos. Aaltotähti alkoi etsiä jotain. Kurkipentu ei ollut varma mitä Aaltotähti etsi. Kun Aaltotähti loikki pois Kurkipentu lähti takaisin leiriin.

"Kurkipentu. Kurkipentu", joku kuiskasi. Kurkipentu Luikku pensaaseen. Kermanvärinen naaras istui pensaassa. "Enkö käskenyt sinun lähteä pois?", Kurkipentu kysyi. Naaras tuhahti. "Mikä sinua vaivaa?" Kurkipentu meni sanattomaksi. "Kerro mitä aiotte tehdä?", naaras kysyi. "Miksi minä sinulle kertoisin?", Kurkipentu vastasi. Naaras ei vastannut vaan loikki pois.

Naaraan tapaamisesta oli päivä ja Kurkipentu oli mietteliäs. Mitä naaras tahtoi? Kurkipentu mietti. Se alkoi häiritä Kurkipentua. Hän ei tiennyt miksi.

//Ei ollu enempää aikaaa niin oli minitarina.

Haukkakiito oli taas kävelemässä joelle Lumitassua tapaamaan. Hän näkikin kissan istuvan joen rannassa, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi, ettei tämä kissa ollutkaan Lumitassu. Kissalla oli tummanharmaa turkki ja vihreät silmät. Haukkakiito ei ollut nähnyt kissaa edes kokoontumisissa, vaikka voihan olla etteivät he vain olleet sattunut samoihin kokoontumisiin.
”Kuka olet ja mitä teet täällä?”, Tummanharmaa kissa sähähti.
” Olen Haukkakiito”, Haukkakiito vastasi miettien samalla mitä hän olisi tekemässä, sillä eihän hän voisi kertoa totuutta.
”Jaa. Mistä tulet?”
”Nummiklaanista”
”Mikä se semmoinen Nummimikäolikaan on?”, Kissa kysyi uteliaana, jonka ansiosta Haukkakiito ymmärsi ettei tämä kissa voinut olla klaanikissa.
”Nummiklaanissa, kuten muissakin klaaneissa me saalistamme toisillemme ja taistelemme petoeläimiä ja kaksijalkoja ja muita klaaneja vastaan. Sitten me” soturitar ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun huomasi jonkun hyökkäävän vieraan kissan kimppuun. Hän tajusi sen olevan Lumitassu ja loikkasi oitis puron yli ryhtyen mukaan taisteluun. Hän oli ehdottomasti Lumitassun puolella.
He huomasivat taistelevansa vahvaa kissaa vastaan. Yhtäkkiä Haukkakiito tunsi painon päällään. Hän yritti rimpuilla vastaan, mutta ei onnistunut pääsemään pois painon alta. Naaras tunsi kuinka terävät kynnet raastoivat hänen selkäänsä ja kissa oli niin painava ettei Haukkakiito meinannut saada henkeä. Pian hän valahti tajuttomaksi.

Haukkakiito heräsi seuraavan kerran parantajan pesässä ja yllättyi, kun Lumitassu istui hänen vierellään. ”Minun täytyy mennä”, kolli maukaisi ja kosketti vielä Haukkakiidon kuonoa kuonollaan ennen kuin kääntyi pois.
Hän katsoi kun vaalea kolli kaikkosi luolasta ja otti sitten hyvän asennon. Naaras oli juuri vaipumassa uneen, kun kuuli Yötassun äänen. ”Teidän välillänne taitaa olla jotakin”, parantajaoppilas huomautti. ”Ei tasan ole mitään!”, Haukkakiito sähähti kärttyisenä, ennen kuin vaipui syvään uneen.

// Sori aivan kamalan lyhyt tarina

Lumihäntä tajusi olevansa kiukkuinen. Kireä tunnelma otti hänen kehossaan vallan. "Tumma". Lumihäntää häiritse naaraan olemus. Naaras ei tuntunut levittävän liiemmin hauskaa tunnelmaa. Kaikki meni päin mäntyä Lumihännän ja Harmaan tapaamis hetkellä. Kolli oli katsellut tummaa naarasta koko ajan. Pennut eivät liiemmin tuntuisi pitävän isästään. Ja kun he olivat ensimmäisen kerran tavanneet kolli oli näyttinyt ajasta täysin siemauksin. Tätä kaikkea Lumihäntä mietti nukahtaessaan.

Unet olivat sekavia. Toisessa maassa lepäsi ruumis, toisessa kaikki oli hyvin. Kolmas uni oli pisin. Lumihäntä istui aukiolla neljän pennun kanssa. Pennut vikisivät kun Luuklaanin parantajaoppilas sieppasi pennun. Lumihäntä ei kyennyt puolustamaan pentua mitenkään. Sitten kahdesta pennusta kasvoi sotureita. Yksi pentu istui kaksijalkalassa. Kolmas pentu varttui luukasassa. Lintu kuiskasi,"Elämäsi on erilainen. Elä se kunnolla." Sitten Kotka kuiskasi,"Neljä jakautuu kahdeksi. Luut ja purot kohtaavat ja pentu joka oli elämäsi-".

Kun Lumihäntä räpäytti silmiä hän tajusi että se oli unta. Hiiriturkki oli herättänyt hänet. "Lumihäntä, sinua odotetaan partioon". Lumihäntä oli pyytänyt että hänet alettaisiin taas ottaa tavallisiin partioitiin. Lumihäntä ei edes vilkaissut kenen kanssa oli metsästyspartiossa vaan lähti. Tummakajo pysäytti hänet. "Lumihäntä ja Hiiriturkki, mennäänkö purolle?". Se oli Tummakajon kysymys. Lumihäntä tuhahti. *Hmmm. En jaksa olla noiden kanssa* Lumihäntä vastasi Hiiriturkin puolesta. "Kyllä, se olisi hyvä". Hän ajatteli että Tummakajo ja Hiiriturkki ymmärtäisivät hänen kiukuisuutensa.

Lumihäntä oli hyvillään päästessään erilleen muista. Hän tunsi että lähellä olisi jopa kaksikin kalaa. Lumihäntä oli valmiina ja etsi saalista. Hän tunsi saaliit ja nappasi ne hyvin nopeasti. Lumihäntä tunsi vesimyyrän tuoksun.

Lumihäntä oli tuonut leiriin saalista omasta mielestään tarpeeksi joten hän istuuntui syömään. Muut alkoivat jo vaihtaa kieliä mutta Lumihäntä pyysi että pääsisi partioon. Hänen partionsa lähti Nummiklaanin rajalle. He vahvistivat hajumerkit ja tutkivat koko rajan.

Kun Lumihäntä tuli leiriin, aurinko alkoi jo laskea. Lumihäntä valitsi tuoresaaliskasasta hiiren ja istui syömään.

Kun Lumihäntä oli syönyt hän lähti soturien pesään. Lumihäntä kuitenkin muutti mielensä ja lähti parantajan pesään. Hän otti vaivihkaa unikonsiemeniä ja lähti nukkumaan.

Mustatassu asteli leiriin ja alkoi heti ensimmäisenä etsimään vanhoja kissoja, jotka saattaisivat tietää jotakin tästä Ruskohaukasta. Varistähti ja Nummipyörre olivat poissa, joten heiltä ei ainakaan voinut kysyä... Oppilaan katse jättäytyi Tammiturkkiin, joka istuskeli pesänsä edustalla, nauttien aikaisesta lehtikadon päivästä. Naaras lähti kulkemaan parantajaa kohti ja tunsi yllättäen olevansa hermostunut. Mutta miksi ihmeessä? Hän kysyisi vain yhtä asiaa, ei hänen tarvinnut välittää kollin reaktiosta tai mistään muustakaan. Mustatassu ravisteli päätänsä ja kohtasi mustaturkkisen kissan yllättyneen katseen, kun pääsi tuon luo.
"Mustatassu, miten voin auttaa?" Tammiturkki kysyi, kääntyen oppilaan puoleen. Naaras ei katsonut parantajan silmiin, vaan käänsi päänsä leiriaukiota päin.
"Tunsitko sinä ikinä ketään Ruskohaukkaa?" Mustatassu kysyi, yrittäen kuulostaa huolettomalta ja siltä ettei asia häntä kiinnostaisi, vaikka totuus olikin toinen. Oppilas pystyi helposti huomaamaan kuinka Tammiturkki jännittyi ja selvästi mietti miten vastaisi naaraan kysymykseen.
"Miksi sinä Ruskohaukasta haluat tietää?" Parantaja kysyi hämillään. Mustatassu kohautti olkiaan, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän kääntyi katsomaan Tammiturkkia ilmeellä, mikä varmasti kertoi tuolle ettei oppilas lähtisi ennen kuin olisi saanut vastauksensa.
"No Ruskohaukan ainoa tytär Okapihlaja oli minun mestarini", parantaja aloitti selityksensä ja yritti nähdä minkälaista reaktiota sai aikaan Mustatassussa. Oppilaan kasvoilla oli kuitenkin neutraali ilme. Hän vain odotti Tammiturkin jatkavan tarinaansa.
"Ruskohaukka oli todellinen esimerkki kuutamoklaanilaisesta. Hän oli todella lyhytpinnainen, agressiivinen, mutta uskomattoman lojaali ja luotettava soturi joka kyllä osasi hommansa. Hän oli myös todella paljon naaraiden suosiossa, vaikka ei hän ikinä kumppania Okapihlajan emon kuoleman jälkeen löytänytkään", Tammiturkki kertoi.
"Ruskohaukalla oli todella paljon perässäjuoksijoita, mutta kukaan ei ikinä kelvannut hänelle syystä tai toisesta. Okapihlaja ei yhtään tykännyt isänsä tavoista hurmata naaraita ja sitten vain kodella noita kuin ilmaa, mutta minusta mestarini raivonpuuskat olivat siihen aikaan hauskoja. Oli Ruskohaukalla ilmeisesti yksi hyvä naarasehdokas ollut, mutta hänet erotettiin klaanistamme ennen kuin minusta ehti tulemaan oppilas...", Tammitähti selitti uppoutuneena menneisyyteensä, mutta naurahduksen jälkeen hän kääntyi katsomaan Mustatassua pahoittelevasti.
"Anteeksi, sinä et varmaankaan tuota tullut kuuntelemaan", parantaja pyysi anteeksi ja kääntyi taas katsomaan leiriaukiota. Oppilas pyöräytteli silmiään, mutta kuunteli yhä tarkasti Tammiturkin selitystä. Naaraalla olisi paljon pohdittavaa tämän jälkeen.
"Ruskohaukka tunnettiin varmasti parhaiten Suuren sodan jälkeen. Hän pelasti monen kuutamoklaanilaisen hengen ja tappoi vähintäänkin yhtä monta luuklaanilaista. Hän oli yksi niistä mahtavista taistelijoista jotka varmistivat klaanien voiton Luuklaania vastaan", Tammiturkki kertoi. Mustatassu katsoi parantajaa hämillään, minkä kyllä kollikin huomasi.
"Etkö ole kuullut Suuresta sodasta?" Mustaturkkinen kissa kysyi yllättyneenä, mutta veti nopeasti tavallisen lempeän ilmeen kasvoilleen.
"Tiedätkö miten Luuklaani sai alkunsa?" Tammiturkki kysyi, mihin Mustatassu vastasi pudistamalla päätään. Vaikka Luuklaani olikin iso osa miltei jokaisen klaanin elämää uhkansa takia, ei oppilas tiennyt miten murhaajaryhmä oltiin saatu kokoon.
"Kauan aikaa sitten, silloin kun minuakaan ei ollut, oli Kuutamoklaanin johdossa pahamaineinen Ukkostähti. Päällikkö joka tunnettiin hulluista sotasuunnitelmistaan ja mielipuolisista juonistaan. Hän johti Kuutamoklaania kovalla otteella ja rankalla kurilla. Uskon, että sen takia Kuutamoklaani yhä vaikuttaa pelottavalta ja uhkaavalta klaanilta muiden kissojen silmissä", Tammiturkki naukui, mutta se aikaisempi lämpö hänen sanoistaan oli kaikonnut. Mustatassu tajusi, ettei parantaja pitänyt klaaninsa menneisyydestä. Oppilas oli itsekin myös useaan otteeseen kuullut kertomuksia Ukkostähdestä, mutta ne kaikki olivat olleet silkkoja kauhutarinoita joilla uhiteltiin nuorempia kissoja.
"Mutta usko tai älä, suuri osa kuutamoklaanilaisista pitivät päälliköstään ja tuon raakuudesta. Ehkäpä he vain tuntivat olonsa suuremmiksi muiden klaanien silmissä, kun heillä oli sellainen maine. Mutta kuten aina, kuutamoklaanista löytyi myös kissoja jotka eivät olleet päällikönsä mielipiteiden kannalla. En muista hänen soturinimeään, mutta Luuklaanin johtajana hänet tunnettiin Puutähtenä. Puutähti oli kuutamoklaanilainen soturi, joka palveli Ukkostähden alaisuudessa, mutta ei pitänyt päälliköstään. Siksi hän alkoi pikkuhiljaa keräämään luotettavia kissoja ympärilleen. En ole ikinä kuullut sitä mikä oli ollut syy sille miksi hän ei Ukkostähdestä pitänyt, jotkut uskoivat hänen ajatelleen ettei päällikkö ottanut jokaisesta mahdollisuudesta kiinni mikä hänelle tuli. Toiset taas ajattelivat, että Puutähti suunnitteli vielä hullumpia sotajuonia kuin Ukkostähti", Tammiturkki selitti ja väräytti korvaansa. Mustatassu kuunteli tarinaa lumoutuneena. Miten hän kuuli tästä vasta nyt? Tämähän vaikutti olevan todella suuri osa Kuutamoklaanin menneisyyttä, miksi kukaan ei ikinä puhunut siitä? Oppilaasta ajatus oli pöyristyttävä, mutta hän ei kommentoinut siitä mitenkään vaan antoi parantajan jatkaa.
"Kun Puutähti oli saanut tarpeeksi ison joukon kerättyä ympärilleen, he lähtivät Kuutamoklaanista. Klaani pieneni huomattavasti, miltei puolet kuutamoklaanilaisista seurasivat mielummin Puutähteä kuin Ukkostähteä. Kissoja Puutähden mukaan tuli myös muistakin klaaneista ja jopa kaksijalkalasta. Sitten, eräänä kokoontumisyönä Puutähti ilmestyi sinne ja ilmoitti, että hänen johtama klaaninsa Luuklaani aloittaisi sodan muita klaaneja vastaan, tavoitteena koko kanjonin hallinta. Jos kaikki neljä klaania eivät ilmestyisi Neljän virran tammelle seuraavana aamuna antautumaan, Luuklaani hyökkäisi jokaiseen klaaniin yksitellen, tuhoten nuo. Muut klaanit päättivät hyökätä Luuklaania vastaan tuona aamuna, vaikka jokaisessa klaanissa oli hyvin vähän kissoja ja Luuklaanin kissamäärästä olisi helposti saanut kolme erillistä klaania. Neljä klaania kuitenkin voittivat ja se pieni joukkio luuklaanilaisia jotka olivat taistelusta selvinneet, karkasivat vuorille Tulikammion suuntaan, elellen siellä tähänkin päivään saakka, hitaasti kasvattaen joukkojaan. Mustatähden eli Luuklaanin uudelleensynnyttäjän aikaan Luuklaani kukoisti ja oli vielä suurempi uhka klaaneille, mutta nyt heistä ei ole Mustatähden kuoleman jälkeen paljoa mitään kuulunut. Paitsi nyt tietenkin", Tammiturkki lopetti kertomuksensa ja nuolaisi muutaman kerran rinnustaan. Mustatassu oli täysin sanaton, hän ei ikinä edes ollut pystynyt kuvittelemaan tuollaista todeksi, noin suurta sotaa mihin kaikki klaanit osallistuivat kukistaakseen yhteisen vihollisen. Hänkin olisi halunnut elää tuolloin! Oppilas mutisi jotakin vastaukseksi ja lähti hitaasti kävelemään kohti oppilaiden pesää. Hän tuskin saisi nukuttua tämän tarinan jälkeen. Naaras oli juuri kyyristymässä astuakseen pesään, kun kuuli Varistähden, Nummipyörteen, Vasanloikan ja Tihkutassun palaavan leiriin rajatarkastukseltaan. Päällikön kasvoilla oli hapan ilme ja hän mitään sanomatta suoraan käveli pesälleen ja hyppäsi sen päälle.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suurkiven juureen klaanikokoukseen!" Kolli karjui, eikä paljoa odotellut kissojen saapumista paikalle.
"Luuklaanin hajua on havaittu reviirillämme! Olen varma, että he ovat lyöttäytyneet puroklaanilaisten kanssa käydäkseen meidän kimppuumme!" Varistähti sihisi. Mustatassu oli löytänyt tiensä eturiviin ja katseli mestariaan ilmeettömästi. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miten ja miksi Puroklaani oli osa tätä, muuta kuin päällikön kertoman Tähtiklaanin ennustuksen mukaan. Oppilas oli varma, että kollilla oli vain omia henkilökohtaisia ongelmia puroklaanilaisten kanssa, eihän Tähtiklaani ikinä käskyttäisi klaania hyökkäämään toiseen klaaniin.
"Kokoontumisen jälkeisenä aamuna, kun puroklaanilaiset ovat vasta nukkumassa, me hyökkäämme!" Varistähti julisti kovaan ääneen. Osa kuutamoklaanilaisista huusi kannustavia huudahduksia, mutta suurin osa pysyi aloillaan ja hiljaa. Moni taisi olla Mustatassun kanssa samaa mieltä. Päällikkö ei antanut asian häiritä itseään, vaan naulitsi katseensa oppilaaseensa, joka hiukan hätkähti mestarinsa katsetta.
"Minulla on vielä toinen ilmoitusasia. Mustatassu, astu eteeni", Varistähden sanat saivat naaraan sydämen tykyttämään kovemmin ja hänen piti kerätä hieman itseään ennen kuin pystyi nousemaan ylös. Olisiko tämä se mitä hän luuli...? Varmoin askelin Mustatassu käveli koko Kuutamoklaanin eteen ja kohtasi mestarinsa, joka vienosti hymyillen tuijotti häntä.
"Minä Varistähti, Kuutamoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Mustatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Mustatassu kuunteli Varistähden sanoja, yrittäen vaikuttaa vakaalta ja rauhalliselta, vaikka into ja ylpeys jylläsivät hänen sisällään. Naaras ei malttanut odottaa, pian hänestä tulisi soturi!
"Lupaan", mustaturkkinen kissa naukaisi, äänensävy kuulostaen hyvin tunteettomalta ja vähät välittävältä kaikkien niiden tunteiden kurissapidon takia.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Mustatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Mustakyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutaitojasi sekä voimaasi ja hyväksymme sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi", Varistähti julisti ja loikkasi alas Suurkiveltä päästäkseen nuolaisemaan entisen oppilaansa otsaa. Naaras painoi kuononsa päällikönsä lapaan ja irtautui sen jälkeen tuosta. Kolli katsoi häntä ylpeällä katseella, mutta ilmeessä paistoi myös tulinen innokkuus. Savunharmaa kissa oli saanut yhden soturin lisää joukkoihinsa tulevaa taistelua varten.
"Mustakynsi, Mustakynsi!" Kuutamoklaanilaiset huusivat, mutta hajaantuivat nopeasti tajutessaan kokouksen päättyvän siihen. Vain muutama kissa tuli onnittelemaan Mustakynttä, mutta se ei häntä haitannut, hän oli viimeinkin päässyt soturiksi! Naaras tunsi voiman virtaavan koko kehossaan ja hänen oli pakko kaivaa kyntensä maahan estääkseen itseään vain juoksemaan ulos leiristä innokuutensa takia. Nuori soturi istahti vartiopaikalleen ja seurasi kuinka kuutamoklaanilaiset pikkuhiljaa poistuivat pesiinsä. Vain muutama kissa jäi leiriaukion laitamille syömään tai juttelemaan kuunnousun aikaan. Mustakynsi ei heihin kiinnittänyt sen enempää huomiota, hänellä oli suuri työ yrittää sisäistää kaikkea sitä mitä oli tänään kuullut ja kokenut. Ainoa asia mihin hän kiinnitti huomiota ja mikä sai hänet hiukan hämmentyneeksi oli Nummipyörteen pistävä katse, kun tuo vasta kuun laskun aikaan lopetti Tammiturkin kanssa juttelun ja matkalla pesäänsä tuijotti Mustakynttä, kunnes hänen oli pakko kääntää selkänsä tuolle. Nuori soturi vastasi tuijotukseen viiruuntunein silmin.
*Miksi hän vaikutti siltä, että kokisi minut uhkana itselleen?* Naaras ajatteli, mutta viiksiään väräyttämällä antoi ajatuksen kadota. Ei häntä kiinnostanut Nummipyörteen mielipide itsestään, ei mustaturkkista kissaa kiinnostanut kenenkään mielipide itsestään. Mutta jos varapäällikkö kerran alkaisi noin käyttäytymään Mustakynttä kohtaan, hän pitäisi huolen siitä, että antaisi naaraalle kunnon syyn pelätä itseään.

Aamuisen usvan pudotessa leiriin, Mustakynnen luokse tassutti Pilvipyrstö, joka antoi tuolle luvan siirtää sammaleensa sotureiden pesään ja käydä kunnon unille. Nuori soturi hiippaili oppilaiden pesään äänettömästi ja työnsi sammaleensa mytylle, saadakseen kannettua ne paremmin. Päästessään sotureiden pesään, hänellä kesti hetki keksiä itselleen sopiva nukkumapaikka. Mustakynsi ei halunnut änkeä kenenkään viereen, mutta pesän lämpimimmässä kohdassa ei kunnolla enää tilaa ollut. Hän tuhahti ja pesän reunustaa pitkin kulkiessaan löysi tiensä Lehmusvarjon luokse. Nuori soturi katseli hetken hitaasti kohoavaa ja laskevaa oranssinpunaista turkkia, kunnes päätti levittää oman sammalpetinsä soturin viereen. Ei hän tietenkään tuon kylkeen kiinni mennyt, mutta ei pesän pienuuden takia pystynyt kauhean kauaskaan menemään. Mustakynsi hetken asetteli sammaliaan paremmin, kunnes laskeutui niiden päälle ja nukahti.

***

Kevyt tuuli piiskasi kasvojani, kun juoksin reviirimme läpi. Olin viimeinkin päässyt livahtamaan pois Aurinkokajon katseen alta, mikä tarkoitti vapaata aurinkohuippua minulle. Minua alkoi kyllästyttämään se ainainen partioissa kulkeminen, varsinkin nyt kun niitä oltiin lisätty Puukynnen ja puolien kuutamoklaanilaisten lähdön jälkeen. Ei Kuutamoklaanissa ollut enää riittävästi kissoja täyttämään jokaista partiota, miksi Ukkostähti tai Aurinkokajo eivät tajunneet sitä? Kiristin tahtiani ja ponnistin suuren puun runkoa päin, saaden helposti otteen siitä. Kiipesin alimalle oksalle, jatkaen siitä viereiseen puuhun, kiiveten sitä pitkin korkeammalle. Oksien ja lehtien peittäessä kulkuni ylemmäs, tyydyin vain jäämään oksalle mille olin päässyt. Katseeni vaelsi pitkin aluskasvillisuuden ja puiden täyttämää ympäristöä. Kaikki näytti niin rauhalliselta, metsässä ei kuulunut muita ääniä kuin kaukainen linnun viserrys. Ei olisi uskonut, että vain muutama auringonnousu sitten Puukynsi joukkoineen erkani Kuutamoklaanista... Korvani värähtivät kuullessani pusikon hiljaisesti kahahtavan. Katseeni kiinnittyi oitis äänen suuntaan ja hetken kuluttua näköpiiriini ilmestyi ruskea, suurikokoinen kissa.
*Ruskohaukka!* Tunnistin kissan heti, olihan hän klaanitoverini. Soturi selvästi vaani jotakin hitaan ja varovaisen kulkunsa perusteella ja seuratessani hänen katsettaan, huomasin maassa hiiren, joka nakersi pientä tikkua. Aistini terävöityivät ja pieni virne huulillani aloin laskeutumaan äänettömästi alas puusta.
*Nopeampi kissa voittakoot!* Päästessäni alimmalle oksalle, otin vauhtia ja ponkaisin, laskeutuen hiiren päälle ja puristaen pienen olion tassuni alle. Tungin kynteni eläimen kurkkuun ja käännyin hymy huulillani katsomaan vieressäni olevaa Ruskohaukkaa, joka tuijotti minua suu ammollaan, toinen käpälä nostettuna valmiina kauhaisemaan hiiren ilmaan.
"Sinä veit saaliini!" Soturi henkäisi, mutta ei tehnyt elettäkään käydäkseen kimppuuni. Sen sijaan hän laski tassunsa maahan ja istui aloilleen.
"Metsästyksessä pitää olla nopea onnistuakseen", naurahdin ja vieräytin kuolleen hiiren selälleen, päästäkseni nuolaisemaan veristä tassuani.
"Sinun pitäisi myös pystyä itse etsimään oma riistasi eikä varastaa muiden", Ruskohaukka sanoi virnistäen. En jaksanut alkaa väittelemään asiasta enempää kollin kanssa, tästähän saattaisi muuten syntyä riita. Kohautin lapojan ja vastasin soturin lempeään katseeseen. Sen muutaman kerran mitä olimme puhuneet ja viettäneet aikaa toistemme kanssa, väillämme oli aina ollut jonkinlainen jännite, joka vain kasvoi kasvamistaan. Tiedä sitten oliko syy siinä, että olimme molemmat tunnettuja sydämenmurskaajia Kuutamoklaanissa ja halusimme selvittää kumpi olisi parempi hurmuri vai olimmeko vain todella kiinnostuneita toisistamme. Keskellemme lankesi hiljaisuus ja molemmat selvästi mietimme mitä sanoisimme seuraavaksi. En kuitenkaan kauhean kauaa ehtinyt miettimään, kun koko kehoni jännittyi epämiellyttävän hajun takia. Tiesin, että olimme lähellä rajaamme, mutta ei haju ikinä näin kauas ollut kantanut. Ruskohaukkakin näytti nuuhkivan ilmaa, minkä jälkeen hänen silmänsä viiruuntuivat.
"Vai ovat nummiklaanilaiset päättäneet lähteä pienelle seikkailuretkelle reviirillemme", soturi murahti ja kuopaisi muutaman kerroksen multaa hiiren päälle.
"Haluaisitko liittyä seuraani hätyyttämään heidät pois reviiriltämme?" Ruskohaukka kysyi. Vastasin varmalla nyökkäyksellä ja virneellä.
"Ensimmäinen paikalla saa ottaa tilanteen haltuunsa", sanoin ja pinkaisin nopeaan juoksuun. Soturi lähti seuraamaan ja nopeasti kiri rinnalleni. Nummiklaanilaisten tuoksu vain kasvoi ja Ruskohaukka painautui minuun kiinni, pakosti hidastaen juoksuani.
"Shhh, jäädän tähän seuraamaan mitä he täällä tekevät", hän kuiskasi ja yhdessä pudottauduimme tuulen alapuolelle. Lähdimme hitaasti ja äänettömästi hajun suuntaan.
"Tulihäntä, oletko varma, että se myyrä meni tähän suuntaan?" Epävarma ääni kuului läheltämme ja kurkistaessamme edessämme olevan penasikon suurten lehtien takaa, näimme tulenpunaisen ja suuren pörröisen hännän omistavan kollin, sekä pienen valkoturkkisen naaraan.
"Hiljaa Valkotassu, koko Kuutamoklaani kuulee sinut", Tulihäntä sihahti ja jatkoi ilman haistelua, saadakseen vainua myyrästä mitä he metsästivät. Siristin silmiäni ja yritin parhaani mukaan pidätellä murinaa ja halua käydä heidän kimppuunsa. Miten he oikein kehtasivat metsästää maillamme?
"Eikös Tulihäntä olekin Nummiklaanin varapäällikkö? Luulisi, että hän ymmärtäisi jotakin klaanirajoista" Ruskohaukka sanoi hiljaa. Nyökkäsin pienesti, en itsekään uskonut, että löytäisimme varapäällikön metsästämässä alueellaamme. Hetken suunnittelun jälkeen astuimme Ruskohaukan kanssa esiin piilopaikastamme, kun nummiklaanilaiset olivat kääntäneet selkänsä meille.
"Tulihäntä, en olisi ikinä uskonut löytäväni sinua riistavarkaista", soturi vierelläni murahti, valmistautuen käymään tunkeilijoiden kimppuun. Nummiklaanilaiset säikähtivät ja kääntyivät meitä kohti, selvästi yllättyneinä siitä että heidät oltiin löydetty. Minä ja Ruskohaukka pörhistelimme karvojamme ja paljastelimme hampaitamme ja kynsiämme. Valkotassu otti askelia taaksepäin, kun Tulihäntä taas asettui ilmeisesti oman oppilaansa eteen ja kohtasi meidät.
"Emme me riistavarkaissa ole, tulimme vain hakemaan myyrää, mikä juoksi rajan yli tänne. Valkotassu oli saanut jo iskettyä kyntensä siihen, mutta se ehti rimpuilemaan itsensä irti hänen otteestaan", Tulihäntä selitti, yrittäen vakuuttaa heidän reviirintunkeutumisensa olevan täysin hyväksyttävä. Se sai sappeni kiehumaan.
"Kaikki riista mikä Kuutamoklaanin reviiriltä löytyy kuuluu Kuutamoklaanille!" Sihahdin ja samalla silmänräpäyksellä otin nopean syöksyn kohti Tulihäntää, kaataen tuon selälleen maahan. Varapäällikkö sähisi ja iski kasvojana, minä taas raavin reittiäni tuon rinnustaan. Kamppailimme hetken, mutta pysyin koko tappelun ajan voitolla. Yhtäkkiä tunsin hampaat niskassani ja minut riuhtaistiin pois nummiklaanilaisen päältä. Valkotassu kipitti Tulihännän luokse ja minä käännyin tulisena katsomaan Ruskohaukkaa.
"Minä olin voitolla! Miksi sinä-", karjaisin soturille, mutta nopeasti tajusin ettei se ollutkaan ruskeaturkkinen kolli joka minut oli repinyt pois Tulihännän kimpusta vaan joku toinen. Tuijotin vihaisena ruskeamustan, raidallisen naaraan keltaisia silmiä.
"Taistovaara", sihisin vastanimitetylle soturille, jonka kanssa olin koko meidän yhteisen oppilasaikamme kisannut siitä kumpi oli parempi missäkin. Vaikka minut oltiin nimitetty soturiksi puoli kuuta aikaisemmin kuin hänet, oli Taistovaara osoittanut oppilaana olevansa useassa asiassa parempi tai vähintäänkin tasoissa kanssani. Paljastin hampaani nuorelle soturille, joka katsoi minua tuimasti. Ruskohaukka seisoi hänen vierellään, epävarmana siitä mitä oikein tekisi.
"Miksi käydä toisen kimppuun, kun voisit vain ajaa heidät pois?" Taistovaara kysyi, vilkaisten takanani olevia nummiklaanilaisia. Kaivoin kynteni maahan ja heilutin häntääni vihaisena.
"He olivat riistavarkaissa!" Murisin, katkaisematta vihaista tuijotustani nuoreen soturiin.
"Sillä ei ole nyt merkitystä. Mustakynsi, lähde pois täältä, sinusta ei ole apua ollenkaan! Vihasi estää sinua ajattelamasta selkeämmin."
"Minä en ota käskyjä vastaan sinulta!" Kun Taistovaarankin karvat alkoivat pörhistymään sanaharkkamme myötä, Ruskohaukka astui väliimme.
"Noniin! Rauhoitutaan. Taistovaara, saattaisitko nämä nummiklaanilaiset pois alueeltamme. Mustakynsi, tulisitko mukaani?" Soturikolli pyysi. Taistovaara nyökkäsi ja puski lävitsemme Tulihännän ja Valkotassun luo, ruskeaturkkinen kissa taas painautui kylkeeni ja lähti johdattamaan minua kohti hiirtä, minkä olimme tapaamispaikkaamme jättäneet. Kuuntelin vain puolella korvalla Ruskohaukan lohduttavia sanoja siitä, että nuori soturitar vain leikki tilanteen johtajaa ja halusi mahtailla nummiklaanilaisten edessä nyt kun hänestä oli tullut soturi. Ne eivät kuitenkaan auttaneet hävittämään ajatuksia Taistovaaran kimppuun hyökkäämisestä.

***

Mustakynsi heräsi hätkähtäen sammalpedillään, hengittäen raskaasti. Mitä ihmeen unta hän oli nähnyt? Siinä oli ollut Ruskohaukka, Ukkostähti ja monia muita kissoja joita hän ei edes tuntenut! Nuori soturi tunsi sydämensä hakkaavan lujaa vauhtia hänen rinnassaan ja naaras joutui ottamaan muutaman syvän henkäyksen rauhoitellakseen itseään. Uni oli tuntunut niin todelliselta, tuulenvire, lämmin katse, ihon repeytyminen hänen kynsissään... Mustakynsi puhalsi ilmaa ulos ja tajusi olevansa yksin sotureiden pesässä. Hän nopeasti nousi ylös ja kiiruhti leiriaukiolle. Alkavan lehtikadon kylmä ilma iski häneen ja nuori soturi rauhoittui hiukan. Kuutamoklaanilaiset nauttivat aurinkohuipusta ja söivät tai vaihtoivat kieliä keskenään. Kaikki se aikaisempi oli ollut vain unta, unta minkä hänen mielikuvituksensa oli vain luonut.
*Niin, tuohan on ainoa mahdollinen selitys...* Mustakynsi rauhoitteli itseään ja lähti etsimään itselleen tekemistä.

“Aamupartioon lähtevät Täpläliidon johdolla Tummakajo, Sädetaivas, Sammaltassu ja Jänötassu!” Hiiriturkki ilmoitti kääntyen heitä kohden. Ruskeaturkkisen naaraan kasvoilla oli huolestunut katse.
“Muistakaa olla silmät tarkkoina kettujen ja muiden vaarojen takia. Emme ole vieläkään varma, mitä Kultakuiskeelle kävi emmekä tietenkään halua saattaa muita vaaraan, joten olkaa tarkkaavaisin ja ilmoittakaa minulle, jos näette jotain outoa”, varapäällikkö ohjeisti ja käänsi katseensa muista Tummakajoon ja loi hänelle pienen anteeksipyytävän katseen. Tummakajo nyökäytti päätään Hiiriturkille ja käänsi mielellään katseensa pois naaraasta ja kiinnitti katseensa Lumopentuun, Karviaispentuun, Sammaltassuun ja Jänötassuun. Kaksi kollioppilasta sanoivat jotain kahdelle pennulle ja lähtivät sitten loikkimaan heidän luokseen. Tummanharmaa kolli huokaisi hiljaa. Kyllä hän ymmärsi varapäällikön huolen aiheen ja sen, että Kultakuiskeen kuolema oli kaikille vieläkin hämärän peitossa, mutta silti emon nimen kuuleminen sattui. Hän kaipasi emoaan niin paljon..
“Lähdemmekö me?” Sammaltassu kyseli silmät innosta palaen. Tummakajo katsoi oppilasta ja hymähti hiljaisesti. Sammaltassu hieman vaikutti häneltä oppilasaikoina, kolli tuntui olevan hieman levoton eikä malttanut kauaa olla paikoillaan. Hän kyllä piti siitä, että ruskeasta oppilaasta oli tullut iloinen ja seikkailunhaluinen persoona, mutta kyllä Kettutassu innokkuudessaan voitti. Naarasoppilas ei tuntunut jaksavan olla kauaa samassa paikkaa eikä jaksanut aina kuunnella.
“Lähdemme”, Täpläliito naukaisi luoden pojalleen huvittuneen katseen ennen kuin huiskautti häntäänsä ja viittoi kissapartion mukaansa. Tummakajo vilkaisi vierelleen, missä Sädetaivas oli ja lähti sitten seuraamaan veljeään. Sädetaivas kulki hänen vierellään ja niin lähellä, että heidän turkkinsa osuivat toisiinsa tasaisin ajoin.
“Saitko nukutuksi viime yönä?” kermanvaalea soturitar kysyi kääntäen huomion itseensä. Tummakajo katsoi kumppaniaan ja antoi pienen hymyn levitä kasvoilleen,
“Kyllä sain. En ole hetkeen saanutkaan näin hyvin nukutuksi.”
“Johtuikohan se siitä, että vihdoin menit juttelemaan Aamutäplän kanssa?” Sädetaivas tiedusteli pää hieman vinollaan. Naaras hymyili aurinkoisesti.
“Varmasti”, Tummakajo naukui ja hyväntuulisesti huiskautti häntäänsä,
“Kaipa minun kannattaisi alkaa kuuntelemaan neuvojasi enemmän.”
“Niin pitäisi siinä olet aivan oikeassa”, Sädetaivas naurahti. Tummakajo hymähti huvittuneena kumppanilleen ja käänsi katseensa sitten eteenpäin.
Partio kulki rauhallista tahtia aluskasvillisuuden seassa. Kaikki kissat tuntuivat olevan aivan omissa ajatuksissaan eikä kukaan sen kummemmin puhunut. Tummakajo oli kiinnittänyt katseensa eteenpäin ja vaitonaisesti seurasi kuinka kirjava lintu lennähti oksalle ja jäi siihen oleskelemaan. Se hieman liikautti siipiään ja päästi hennon viserryksen, mikä sai muidenkin katseen hetkeksi kiinnittymään siihen.
“Emmekö me voisi napata tuota lintua? Se oikein näyttää odottavan metsästäjäänsä!” Jänötassu tiedusteli ja kääntyi katsoi kaikkia sotureita vuorollaan odottaen jonkun vastaavan kysymykseensä. Täpläliito vilkaisi tabbykuvioista kollioppilasta ja ilmeettömästi pudisteli päätään,
“Hiiriturkki lähetti meidät rajapartioon eikä metsästyspartioon.”
“Mutta eikö ylimääräinen riista ole aina hyväksi? Kohtahan tulee kylmäkin, eikö niin?” Jänötassu jatkoi ja kääntyi Täpläliidon sijasta Tummakajon puoleen. Tummanharmaa kolli katsoi oppilasta ja vilkaisi veljeään hakien apua. Olihan hänkin soturi, joka osasi tehdä valintoja itsenäisesti, mutta silti Täpläliito tuntui tässä tilanteessa paljon paremmalta kissalta keneltä kysyä. Muutenkaan ei hän halunnut suostua ja sitten kuulla kuinka veli torjuisi hänen sanansa.
“Kuulehan Jänötassu-”, hän aloitti, mutta tuli nopeasti keskeytetyksi Täpläliidon alettua puhumaan.
“Vastaus on ei. Me emme ole nyt metsästyspartiossa vaan rajapartiossa. On tehtävämme nyt tarkistaa rajat ja saada selville, ettei reviirillämme ole kettuja tai muita häiriötekijöitä”, laikukas kolli naukui ja katsoi Jänötassua vakava ilme kasvoillaan, mikä sai jopa Tummakajon hieman värähtämään. Hän katsoi veljeään hetken ennen kuin kääntyi taas oppilaan puoleen, joka tuijotti hetken Täpläliitoa ja näytti siltä, että olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta lopulta antoi periksi ja huokaisten laski katseensa maata kohden.
He jatkoivat matkaansa mykkinä, kukaan ei viitsinyt sanoa mitään. Kaipa kukaan ei halunnut ärtynyttä Täpläliitoa kimppuunsa, olihan kolli kuitenkin melko pelottava niin kooltaan kuin ulkonäöltäänkin. Täpläliidosta varmasti tulisi jonain päivänä vielä todella ihailtu soturi, jonka kaikki kissat tietäisivät. Tummakajo hymähti. Tulisikohan hänestä koskaan yhtä pelättyä ja kunnioitettua soturia kuin Täpläliidosta? Veljellä sentään oli asennetta siihen..
He päätyivät alueelle, josta Kultakuiske oltiin löydetty. Tummakajo silmäili aluetta sydän tykyttäen rinnassa paljon kovempaan tahtiin kuin aikaisemmin. Aukiolla oli vielä emon karvatuppoja ympäriinsä ja se lemusi aivan verelle ja kuolemalle. Haju sai hänet melkein kääntymään pois päin ja lähtemään pois paikalta.
“Ne saastaiset luuklaanilaiset olivat varmasti tämän takana”, Täpläliito urahti nostaen huultaan ja painoi kyntensä maahan. Kynnet mylläsivät hiekkaa raivokkaasti.
“Luuklaanilaiset?” Jänötassu toisti varovaisesti. Tummakajo katsoi oppilasta ihmeissään. Eikö kolli ollut vielä kuullut Luuklaanista vai eikö kukaan ollut halunnut kertoa sitä hänelle?
“Luuklaani on murhaajista koostuva lauma kissoja, jotka haluavat vain valtaa ja kunniaa. He eivät muuta osaakaan kuin tuhota ja tappaa”, Täpläliito murisi. Täplikkään kollin viiruuntuneet silmät kääntyivät Jänötassuun. Oppilas hieman sävähti hurjaa katsetta soturin silmissä.
“Kukaan Luuklaanista ei ole hyvä, he kaikki ovat vain manipuloivia murhaajia ilman päämäärää. Pidä se päässäsi- pitäkää te kaikki se päässänne”, kolli tuhahti heittäen kaikille synkän katseen.

Partio kulki kohti leiriä eikä kukaan ollut sanonut sanaakaan enään koko loppu matkana. Kaikki vuorotellen vilkuilivat Täpläliitoa, joka ilmeettömästi kulki eteenpäin ja johti kissoja leiriä kohden. Kollin turkki oli pörhistynyt ja se sojotti ympäriinsä hurjan näköisenä. Kuka vain olisi voinut todeta, ettei hän ollut millään parhaimmalla päällä ja vaikutti, jopa siltä, että olisi voinut helposti hyökätä vastaan tulevan kimppuun. Sammaltassu oli hieman luimistanut korviaan ja huokaisten kiri isänsä vierelle. Tummakajo seurasi kuinka ruskea oppilas varovaisesti painautui soturin kylkeä vasten. Täplälidon suusta pääsi pieni huokaisu, kun tuo otti poikansa vastaan pieni hymy huulillaan ja siloitti turkkiaan.
“Muista sanomani Luuklaanista Sammaltassu, koskaan ei voi tietää milloin ne hullut hyökkäävät kimppuumme ja silloin meidän on oltava valmiita taistelemaan”, Täpläliito naukui hiljaisesti pojalleen ja kosketti hellästi tuon päälakea kuonollaan.
“Ne hullut tappoivat emoni enkä halua, että sinulle tapahtuu mitään pahaa.”
“Tiedän isä eikä niin tule tapahtumaan”, Sammaltassu vastasi.
“Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja joskus se tuo pahoja asioita”, soturi naukui ääni värähtäen ja kohtasi sitten poikansa katseen ankara ilme kasvoillaan,
“Pyydät tänään Ruskalehteä järjestämään taisteluharjoitukset sinulle.”
“Mutta-”
“Ei mitään muttia, asia on sillä selvä. Tulemme Lumitassun kanssa myös”, Täpläliito kertoi tiukalla äänensävyllä. Hän loi pitkän katseen Sammaltassuun ennen kuin vilkaisi Tummakajoa huoli paistaen silmissään. Kolli huiskautti häntäänsä ja katosi sitten tunneliin, joka johti aukiolle. Tummakajo katsoi kollin perään ja päästi ilman pakenemaan suustaan. Hänenkin varmasti pitäisi järjestää ylimääräiset taisteluharjoitukset Kettutassulle. Ihan vain varmuuden vuoksi..

"Metsästyspartioon lähtevät Kanijalan johdolla Varjoturkki Punalehti Lumihäntä ja Savitassu!", Hiirturkki huusi. Lumihäntä oli ymmällään hän ei olisi jaksanut tehdä mitään. Mutta, koska varapäällikkö hoitaa partiot Lumihäntä lähti. Ututähti taisi huomata mutta, tämä ei sanonut mitään. Savitassu oli jo valmiina. "Mennään!", hän hoputti muita. "Minä johdan partiota eli minä päätän", Kanijalka huomautti. "Minne me menemme metsästämään?", Varjoturkki kysäisi nopeasti. "Hmmm....", Kanijalka mietti ja sanoi "Menemme Vuoristoklaanin rajalle". Lumihäntä ei enää kuunnellut vaan lähti Vuoristoklaanin rajalle päin.

Rajalla puhalsi kova tuuli. "Lumihäntä! Ethän sinä johda partiota?", Kanijalka kysyi takaa päin. Lumihäntä ei välittänyt vaan lähti hiiren tuoksua kohti. Rajalla lemusi Luuklaanille. Murhaajajoukko oli takuulla ollut täälläpäin. Toisaalta, siellä lemusi vain parille kissalle. Lumihäntä kertoi Kanijalalle, ja etsi hiiren tuoksun uudestaan.

Leiriin palattuaan Lumihäntä tiputti varpusen ja hiiren tuoresaalskasaan. Klaaninvanhimpia ei tällä hetkellä ollut, joten Lumihäntä vei saaliinsa pentutarhaan. Lumopentu hyppeli Lumihäntää vastaan ja otti hiiren. Pentu oli niin innoissaan ettei malttanut kiittää. Lumihäntä käveli pois pentutarhasta kuunnellen Aamutäplän nuhtelua. Yöturkki oli tullut venyttelemään parantajan pesän ulkopuolelle. Lumihäntä otti tuoresaaliskasasta kalan ja näykki sitä ulkosalla.

Haukkakiito heräsi parantajan pesässä huohottaen.
Hän oli nähnyt unta, jossa hän oli juossut jotain pakoon keskellä lumipyryä. Hänellä oli ollut mukanaan kaksi pentua, joiden takia hänen matkansa oli hidastunut. Vähäksi aikaa Haukkakiito kiihdytti vauhtia ja kun hän katsoi taakseen pentuja etsien hän huomasi niiden kadonneen. Naaras ei nähnyt yhtään pentua, mutta tiesi niiden uponneen lumihankeen. Unen lopuksi hän oli kuullut hämärästi tutun äänen sanovan: ”Älä anna näiden pentujen syntyä. Silloin ne eivät myöskään kuole”

Haukkakiito huomasi Liekkitaivaan lähteneen pesästä ja kysyi Yötassun huomattuaan tältä: ”Missä Liekkitaivas on?”.
”Jaa, Liekkitaivas oli parantunut sen verran, että pääsi takaisin soturintehtäviä hoitamaan”, Parantajaoppilas vastasi tyynenä samalla, kun jatkoi yrttien lajittelua. ”Ovatko haavasi enää kipeät?”, Yötassu kysyi.
”Eivät kovin”, Haukkakiito vastasi varmana ja nousi seisomaan. Samassa hän tunsi vihlovan kivun selässään ja sähähti vihaisesti.
”Jaa eivät ole kipeät vai?”, Pikimusta naaras kyseenalaisti Haukkakiidon väitteen.
”Hmph. Laita niihin sitten jotain yrttipöperöäsi kerta haluat.”
”Odota hetki vain”, yleensä hiljainen oppilas jutteli Haukkakiidon mielestä yllättävän paljon.

Haukkakiito oli saanut haavoihinsa kehäkukanlehtiä ja kipu oli helpottanut hieman. Hän mietiskeli parhaillaan näkemiänsä unia. ”Kohtalosi ei ole purolla”, oli Pöllönlento sanonut ensimmäisessä unessa. ”Älä anna näiden pentujen syntyä. Silloin ne eivät myöskään kuole”, oli saman parantajan ääni todennut toisessa unessa. Mutta kenen nämä pennut olivat olleet? Mitä ne olivat tehneet hänen kanssaan saati sitten missä hän itse oli ollut siinä lumisessa unessa? Sitten hänen päähänsä putkahti ajatus: *Hiirenaivo! Totta kai ne pennut olivat minun*. *Olisivathan pennut ihan mukavia varmaan, mutta kenen ne olisivat paitsi minun?*, Soturitar pohdiskeli vaikka tiesi jo vastauksen. Lumitassu. *Kerta Tähtiklaani sanoo etteivät ne kaksi karvapalleroa saa syntyä niin olkoon sitten niin. Vaikka toisaalta, minkä minä sille voin jos ne silti syntyvät*, Hän jatkoi mietteitään.

Aurinko oli jo laskemassa ja Haukkakiito oli edelleen jumissa parantajan pesässä. Hän päätti kysyä yrttien parissa häärivältä Ketunkynneltä kuinka kauan joutuisi vielä makaamaan vuoteellaan. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä muminaa parantajalta, jolla oli suu täynnä vasta kerättyä minttua. Haukkakiito tyytyi siihen ja päätti kysyä huomenna uudestaan, olettaen, että olisi silloinkin pesässä.



//oonpas ollu aktiivinen! Ihan itekkin yllätyn!

Lumihäntä istui taas purolla. Han oli karannut partiosta. Mestarit olivat pitämässä taisteluharjoituksia. *Miksi Luuklaanilaisten takia pitää järjestää ylimääräisiä taisteluharjoituksia?* Lumihäntä tiesi syyn. Kultakuiske oli kuollut Luuklaanilaisten käpälissä. Kultakuiske oli Tummakajon ja tämän sisarusten emo. Kun Kultakuiske oli kuollut Lumihäntä oli ollut oppilas, Lumitassu. Lumitassuja oli kaksi. Lumihäntä oli kutsuttu Lumeksi. Toinen Lumitassu on vielä oppilas. Lähellä kuului molskahdus. Lumihäntä oli kuitenkin liian hidas joten kala lähti karkuun. Lumihäntä tuhahti ja yritti vainuta muuta riistaa.

Lumihäntä palasi mukanaan vesimyyrä. Hiiriturkki silmäili häntä. Sädetaivas sensijaan mulkoili Lumihäntää. Sadetaivas oli johtanut partiota. Sitä partiota josta Lumihäntä oli karannut.Yhtääkiä Lumihäntä tunsi vetoa kaksijalkalaan. Hän päätti lähteä sinne.

Harmaa istui kaiteellaan. Tämä näytti ilahtuneelta nähdessään Lumihännän. Tämä pyysi monta kertaa anteeksi. Harmaa silitti hännällään Lumihännän vatsaa ja he käärivät häntänsä yhteen. Kaikki oli taas niin kuin ennen. Lehtikatto oli tuonut kylmyyttä kanjoniin. Lumihäntä työnsi kuononsa Harmaan turkkiin. Harmaa tarjosi jänistä ja he söivät sen yhdessä.

Kun Lumihäntä lähti hän tunsi lämmön sisällään. Harmaa oli palannut entiselleen. Leirissä Lumihäntä lähti pesään nukkumaan. Hän päätti ottaa taas uninkonsiemeniä.

//Yhtä tarinan kohtaa inspiroi takkatuli joka meidän mökillä on.

Tihkutassu heräsi. Vaikka hän oli juuri nukkunut normaalit yöunensa, oli hänen olonsa silti raskas sekä voimaton, kuin pitkän taisteluharjoituksen jälkeen. Toisaalta, illalla nukkumaan mennessä oppilas ei ollut saanut päästään tulevaa hyökkäystä Puroklaaniin millään. Naaraan sydän sykki, kun ajatus palasi hänen mieleensä jälleen; eikä hän tiennyt syytä.
”… Mitä luulet? Pääsemmeköhän mekin mukaan taisteluun?”
Ruostetassun puolikysymys sai Tihkutassun havahtumaan lopullisesti. Kissa avasi kirkkaankeltaiset silmänsä, ja nosti päätään katsoakseen ketä pesässä oli. Vain Ruostetassu ja hän, sisarukset. Muut oppilaat näyttivät menneen jo matkoihinsa.
”Hmm. Riippuu monesta asiasta”, Tihkutassu huokaisi ja laski päänsä käpälilleen.
”Jos oppilaita otetaan mukaan, niin ei ainakaan kaikkia. Ja Salamatassu, Kaamostassu ja Hämärätassu ovat hiukan vanhempia, ja pärjäisivät taistelussa varmasti.”
”Järkevä selitys”, Ruostetassu naukui tuhahtaen. Kollin silmät välähtivät.
”Asia varmaan on miten on. Mutta se olisi hyvää kokemusta meille.”
Tihkutassu kohotti kulmiaan, kuin sanattomasti kysyen veljensä pointtia.
”Ehkä minun pitäisi pyytää mestareiltamme suositusta.”
Tihkutassu puristi hampaitaan yhteen, ja väräytti korvaansa levottomana.
”Tiedän, että pidät puhumisesta, mutt-”
”Katsotaan mitä mieltä Linnunsiipi on”, punainen kolli irvisti ilkikurisesti ja luikki ulos pesästä. Tihkutassu päätteli nopeasti ettei hänen veljensä ollut ollut tosissaan, huokaisi ja nousi istumaan. Oppilaiden möyhimät sammalpedit paistoivat tyhjyyttä.
”Minulle käy aina näin”, naaras nurisi itselleen venytellen. Hän sysäsi koko hyökkäysajatuksen mielestään, ja keskittyi enemmän siihen, ettei Vasanloikka ollut tälläkään kertaa tullut herättämään oppilastaan.
”No, kai senkin pitäisi olla omalla vastuullani”, Tihkutassu mutisi hiljaa astuessaan pienten auringonsäteiden lomaan, jotka paistoivat leiriä ympäröivien kuusien oksien välistä. Hän päätti olla hyvällä tuulella tänään, vaikka jokin tulevassa taistelussa vaivasi häntä edelleen.
”Hei Tihkutassu! Et siltikään myöhästynyt!” Ruostetassun pisteliäs huuto kuului leirin toiselta puolelta. Tihkutassu tasoitti niskavillojaan ja pinkoi toisen oppilaan luokse vaivaantuneena.
”Harjoittelemmeko tänään yhdessä? Miksei kukaan kertonut?”
Linnunsiipi ja Vasanloikka seisoivat Ruostetassun vieressä kuin patsaat.
”Tihkutassu… Soturina jokainen hoitaa itse oman täsmällisyytensä. Odottaisin sinulta enemmän huolellisuutta.”
”Nousin heti Ruostetassun jälkeen! Ja jos Ruostetassu nukkuisi liian myöhään joka päivä, kyllä minä alkaisin herättämään hänet”, Tihkutassu vastasi Vasanloikan sanoihin korvat loukkaantuneena luimussa.
”Ihan miten vain. Tänään tarvitsette kuitenkin toisianne”, naarasoppilaan mestari naukui katsoen sinertävälle taivaalle.
”Suunnittelimme tämän harjoituksen Linnunsiiven kanssa juuri.”
”Aivan”, tumma soturi jatkoi siitä mihin hänen klaanitoverinsa oli jäänyt.
”Tässä harjoituksessa on tarkoitus testata nopeuttanne ja parantaa sitä.”
Vaikka yleensä Tihkutassun keskittyminen oli hyvä, nyt Linnunsiiven puhe tuntui tasoittuvan hänen korviensa välissä ja jäävän taustalle. Naaraan ’myöhästyminen’ jäi kismittämään häntä. Miksi hänen kohtalonaan oli aina tulla paikalle viimeisenä? Tälläkin kertaa se oli pelkkä sattumien summa. Ja oppilas oli varma, ettei Vasanloikka ollut maininnut eilisenä päivänä mitään yhteisistä harjoituksista.
”Nopeus on yksi tärkeimmistä piirteistä soturissa...”
Tihkutassu ei vieläkään kiinnittänyt ohjeisiin huomiota, ja puhe kuulosti pelkältä surinalta. Nopeus. Ehkä juuri nopeus oli ratkaisu hänen ongelmiinsa. Ehkä onnistumalla tämän päivän harjoituksessa hän saisi osakseen arvostusta, edes hiukan.
”Tehdään näin”, Vasanloikan matalampi ääni rikkoi Tihkutassun ajatuskulun, ja muistutti häntä siitä että onnistuakseen harjoituksessa hänen tulisi myös tietää mistä siinä olisi kyse.
”Minä menen odottamaan radan päähän, ja tarkistan samalla että kaikki on kunnossa. Linnunsiipi ohjaa teidät aloituspisteillenne, ja antaa tietyn ajan kuluttua merkin, jonka jälkeen saatte suorittaa. Se, joka saavuttaa maalin, eli minut, ensimmäisenä, on voittaja.”
Tihkutassu nyökkäsi katsoen tiiviisti mestariinsa samalla kun antoi kynsiensä puristua pehmeään maahan.
”Rata jatkuu melko pitkälle suoraan eteenpäin lähtöpisteeltänne. Tavoitteena on tietenkin olla mahdollisemman nopea. Mielikuvituksen käyttöä esteiden ylityksessä ei ole kielletty, mutta polulta poistumista ei sallita, sillä sehän tekisi harjoituksesta merkityksemättömän”, Linnunsiipi pälpätti, iskien silmää viimeisen lauseensa kohdalla, johdattaessaan oppilaita syvemmälle metsään.
#Esteiden?# Tihkutassu koitti vilkuilla ympärilleen ja etsiä vihjeitä jotka voisivat helpottaa radan suorituksessa. Ympäristö vaikutti koskemattomalta.
”Harjoitus testaa nopeuden lisäksi myös kestävyyttä ja ongelmanratkaisukykyä. Kieltämättä, tämä oli paras idea pitkään aikaan minulta ja Vasanloikalta”, tummanruskea soturi naukui ja heilutti pitkää häntäänsä puolelta toiselle.
”Radan kokoamisessa meni aika kauan. Ei olisi varmaan mahdotonta jättää sitä pystyyn? Se voisi olla arvioinnissakin hyödyksi”, hän jatkoi pohtien.
”No, saatte kertoa mielipiteenne harjoituksen jälkeen”,
#Linnunsiivellä riittää juttua#, Tihkutassu ajatteli huvittuneena, ja jäi seisomaan kohdalle, jonka soturi hänelle osoitti. Maata oli kynsitty hieman paikan merkitsemiseksi.
#Voin kuvitella että Ruostetassu tulee toimeen hänen kanssaan.#
Naarasoppilas katseli veljensä katoavan pusikkoon mestarinsa vanavedessä. Odotettavasti lähtökohdat olisivat samalla pituudella, mutta kuitenkin niin kaukana toisistaan että kasvillisuus esti näköyhteyden. Todennäköisesti Vasanloikka oli asettunut paikalle, jonne oli kummaltakin lähtöpisteeltä yhtä pitkä matka.
”Nyt!” Linnunsiipi ulvaisi kuuluvasti.
Tihkutassu oli kuunnellut ilmaa tarkkaavaisena, ja kokosi itsensä välittömästi huudon jälkeen. Oppilas lähti juoksemaan kaikilla voimillaan niin, että tiheä aluskasvillisuus hakkasi hänen jalkojaan vasten. Hetken kuluttua hän kuitenkin hidasti tuuman verran, ja alkoi kiinnittää huomiota myös ympäristöön.
#En saa käyttää kaikkia voimiani heti alkuun. Noniin, missä ne esteet nyt ovat?#
Tihkutassu ei huomannut pitäneensä katsettaan liian ylhäällä, sillä pian laukatessaan valtavan kuusipuun ohi, hän tunsi jalkansa tökkäävään yhteen sen lukuisista, paksuista juurista.
”Hiirenpapanat”, hän sihahti törmätessään rinta edellä maahan, laajan juurikon päälle.
”Oliko tämä tässä tarkoituksella? Oikeasti?” hän valitti nolostuneena kompuroidessaan ylös ja jatkaessaan juoksua häntä viuhtoen vauhdissa.
#No, ei se mitään. Haasteista minä pidänkin#, oppilas toisti itselleen irvistellen tuntiessaan pistävän kivun etutassussaan. Hän koitti karistaa säryn samalla kun mietti, olisiko lähellä mahdollisesti oikopolkuja tai muita rataa helpottavia tekijöitä. Kaikki edessäpäin oli kuitenkin sankan kasvillisuuden peittämää, ja näytti tavalliselta metsältä.
#Hetkonen!# Tihkutassu huudahti mielessään, kun polku leveni ja puut harvenivat hieman. Vaikka kaikkialla leijuikin Kuutamklaanin tuoksua, hän erotti selvästi Vasanloikan tuoreen hajujäljen. Siihen sekoittui mukaan myös Linnunsiiven pihkainen ominaistuoksu.
#Olen siis oikealla reitillä. Pian niitä esteitä varmaan ilmesty-#
Edes mielessään Tihkutassu ei saanut viimesteltyä lausettaan, kun silmientasolla asti kasvava aluskasvillisuus paljasti takaansa valtavan paksun puunrungon, jonka eteen hän kerkesi pysähtyä vain onnensa avulla. Viikset helpotuksesta väristen oppilas katsoi ylös ja arvioi runkoa. Muhkuraisen pinnan ja tietysti kokonsa perusteella se oli ollut satoja vuosia vanha puu. Linnunsiipi ja Vasanloikka eivät olisi voineet mitenkään siirtää sitä kaksistaan, joten luultavasti se oli vain sattunut kaatumaan keskelle polkua ja kenties inspiroinut koko radan. Siitä huolimatta se suorastaan huokui kahden mestarin hajua. Nenäänsä nyrpistäen Tihkutassu upotti kyntensä lahonneeseen pintaan ja veti itsensä ylös. Kahdella päättäväisellä mutta raskaalla vedolla hän oli jo sen päällä. Puunjuureen kompastumisesta tullut kipu etutassussa ei ollut mitään verrattuna yllätykseen, jonka naaras puunrungon päältä näki. Polku kyllä jatkui eteenpäin, mutta sille oli raahattu kymmenkunta pitkiä, polun pitkittäisessä suunnassa lävistäviä runkoja. Ne eivät olleet yhtä paksuja kuin ensimmäinen runko, ja lisäksi luultavasti lahoja, mutta niitä oli niin paljon, että pelkkä läpijuokseminen oli mahdotonta. Tihkutassu arvioi, että osan yli pääsisi hyppäämään, jos kunto vain kestäisi. Jotkut oli myös aseteltu kivien tai kantojen päälle niin että alta pääsi ryömimään. Tihkutassu huokaisi, ja muistutti itselleen että tämä oli nopeusharjoitus. Hänen täytyisi vain juosta, sillä pakoreittiäkään ei ollut.
Rikkinäisellä etutassulla juoksemisen, ryömimisen, kiipeilyn ja täydellä vauhdilla sekä kaikilla voimilla puunrunkojen yli pinkomisen jälkeen Tihkutassu horjahti, ja kaatui melkein maahan. Oppilas kirosi mestariaan mielessään ja pakotti itsensä pystyyn.
#Puunrungot ovat takana! Edessä on vain maali!# hän kannusti itseään, ja lähti taas juoksuun, epämukava pisto kyljessään. Naaras ei ollenkaan tiennyt, oliko ollut suorittamisessaan nopea vai hidas. Hän ei tiennyt, miten Ruostetassulla oli mennyt, mutta yritti kuitenkin kuvitella puskiessaan kasvillisuuden läpi että kolli oli kaukana takana, omaksi lohdukseen. Mielikuvista hän sai lisää virtaa käpäliinsäkin.
#Minun on pakko voittaa. Pakko.#
Harmaakuvioinen kuutamoklaanilainen alkoi jo heittäytyä kunnianhimoiseksi, kun muisti, että oli parempi tarkkailla ympäristöä ja keskittyä pitämään raajat liikkeessä. Ei olisi yllättänyt, jos ovelat soturit olisivat keksineet lisätä esteitä pidemmällekin.
Näin ei kuitenkaan ollut. Nähdessään Vasanloikan raidallisen turkin pensaiden oksien lomasta, Tihkutassu kiljahti voitonriemuisesti, ja loikkasi valtavalla hypyllä aina mestarinsa tassujen eteen. Seuraavana naaras tasoitti hengitystään ja vilkuili ympärilleen etsien Ruostetassua tai Linnunsiipeä.
”Saavuit ensimmäisenä.”
”Tähtiklaanin kiitos! Minä voitin!”
Vasanloikan suu venyi pieneen hymyyn. Muutaman minuutin kuluttua Ruostetassu liukui tassut lipsuen aluskasvillisuudesta. Kollioppilas ravisteli kosteat lehdet punertavalta turkiltaan.
”Kaikki tuo turhan takia?” hän mutisi nähdessään sisarensa. Ruostetassun paksu turkki oli paikoittain märkä, ja siihen oli tarttunut kiinni risuja ja levää. Tihkutassu kallisti päätään kysyvästi. Hänen oma turkkinsa oli vastakohtaisesti pölyssä, mutta sen alla hän oli kaatumisten ja putoamisten vuoksi pahasti kolhuttu.
”Tipuitko matkalla lampeen?”
”En!” Ruostetassu tiuskaisi leveästi virnistävälle siskolleen, mutta hymyili sitten itsekin.
”Ratamme olivat ilmeisesti erilaiset. Itse näytät puusta pudonneelta.”
”Et arvaakaan”, Tihkutassu hymähti, ja kääntyi mestarinsa puoleen, joka oli kääriytynyt pitkään häntäänsä.
”Olen tyytyväinen siihen, miten suorititte radat”, soturi vastasi vain pieni pilke silmäkulmassaan.
”Erityisesti Tihkutassu. Suoritit enemmän fyysistä vahvuutta vaativan radan nopeammin kuin siltä kantilta vahvempi vastustajasi.”
Ruostetassu tuhahti pyöritellen silmiään, ja istui sukimaan pörröttävää turkkiaan. Tihkutassu nyökytteli mestarilleen. Kehut eivät koskaan olleet pahitteeksi.
”Satutin muuten tassuni”, harmaa naaras nosti kipeän tassunsa ylös.
”Pystyn kyllä kävelemään ja se varmasti paranee pian… Mutta Tammiturkilta löytynee jotain parantumista nopeuttavaa.”
Vasanloikka nyökkäsi.
”Hyvää työtä tänään.”
Mestarin sanat saivat oppilaan onnelliseksi.

//Leikitään että kissat pystyy siirtämään puunrunkoja x.x

Ilta alkoi lähestymään ja pikkuhiljaa aukio alkoi hämärtymään. Soratassu oli päätynyt istumaan aukion ulkopuolelle pienelle polulle, mistä pystyi vielä näkemään auringon, mikä alkoi vetäytymään vuorien taakse omaa hidasta tahtiaan. Hän oli ihaillut maisemaa jo todella kauan eikä meinannut saada siitä tarpeekseen. Oli myös toinen syy miksi hän oli päätynyt tänne yksin eikä leiriin. Syy tietenkin oli päivällä tapahtunut kahakka, jossa hän ja Kiepputassu olivat ottaneet yhteen ja tilanne oli lähtenyt tassuista, kun Kiepputassu oli päätynyt hyökkäämään hänen kimppuunsa ja hänen oli pakko puolustautua ja iskeä kyntensä siskoonsa. Hänestä tuntui todella pahalta. Ei hän tietenkään halunnut kynsiä sisartaan tai tehdä tälle mitään pahaa, mutta tietenkin hän oli halunnut puolustaa itseään, sehän oli vain itsepuolustusta! Kaikillahan oli oikeus puolustaa itseään ja varmasti ensi reaktio, kun oma klaanilainen hyökkäisi kimppuusi varmasti olisi pyrkiä pois tilanteesta ja puolustaa itseään ja hyökätä, jos tilanne sitä vaati.
“Soratassu? Etkö jo tulisi takaisin leiriin?” Tikkatassun huolestunut ääni kysy, kun kolli tassutteli hänen luokseen. Kolli katseli eteensä ja hieman ympärilleen varmistaakseen oliko turvallista istua alas vai ei. Monesti polut saattoivat näyttää paljon isommilta kuin ne todellisuudessa olivatkaan.
“Kai on pakko”, Soratassu vastasi huokaisten ja verkkaisesti käänsi katseensa veljeensä, joka oli istahtanut hänen vierelleen ja laski hampaissaan olleen hiiren siihen ja kääntyi hänen puoleensa.
“Olet ollut täällä jo todella kauan enkä usko, että olet syönyt, joten ajattelin hiiren maistuvan”, kolli naukui pieni hymy kasvoillaan ja tökkäsi hiirtä lähemmäs Soratassua, joka tutkaili hetken hiirtä ja huokaisten nyökäytti päätään. Oikeassahan veli oli, hän ei ollut syönyt ikuisuuksiin eikä hän ollut viitsinyt palata aukiolle ja saada muiden katseita itseensä. Hän ei ollut vielä valmis näkemään Kiepputassua eikä hän halunnut puhua naaraalle ennen kuin tuo pyytäisi häneltä anteeksi. Kiepputassunhan hyökkäys oli ollut todella väärin ja ainoa syy sille oli, että hän oli naljaillut siskolleen.
“Kiitos”, hän kiitti veljeään ja haukkasi hiirestä palasen ja kääntyi sitten uudelleen veljensä puoleen.
“Haluatko jakaa tämän hiiren kanssasi? Et sinäkään varmasti ole syönyt vielä.”
Tikkatassu nyökäytti päätään ja kumartui myös hiiren puoleen ja haukkasi siitä palasen. Hiljaisuus laskeutui heidän kahden välille, muttei se tuntunut haittaavan kumpaakaan. He söivät vuorotellen hiirestä pieniä palasia ja, kun olivat valmiita he nuolivat huuliaan ja Tikkatassu hieman huitaisi hiiren luita, jolloin ne liikahtivat aivan polun reunalle ja sitten tipahtivat. Soratassu käänsi huomionsa putoaviin luihin ja kuuli kuinka hetken päästä ne osuivat alhaalla olevaan kiveen. Hän hymähtäen nuolaisi rintaansa ja kääntyi veljensä puoleen.
“Lähdetäänkö nukkumaan?” Tikkatassu uteli nousten tassuilleen. Soratassu liikautti päätään ja lähti seuraamaan veljeään, joka johdatteli heidät turvallisesti leiriin takaisin. Soratassu huokaisi syvään, hän tulisi aivan varmasti näkemään Kiepputassun pian eikä hän tosiaan tiennyt mitä sanoa naaraalle. Tosin ei hänellä ollut minkäänlaisia syitä sanoa mitään Kiepputassulle. Kiepputassuhan oli se, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa puhumisen sijasta. Ei hänen tarvinnut pyytää anteeksi!
“Oletko kunnossa? Olisin heti kysynyt sitä, kun pääsin leiriin, muttei sinua näkynyt missään ja sitten Mustikkasielu käski minut vaihtamaan sammalia ja ‘olemaan hyödyllinen’”, Tikkatassu naukui rikkoen heidän välillään jyllänneen hiljaisuuden. Soratassu väräytti korviaan ja mietti mitä sanoa. Kyllä hän kunnossa oli, mutta ehkä hieman järkyttynyt vain… Ei ollut Kiepputassun tapaista noin vain hyökkäillä kimppuun.
“Olen minä ihan kunnossa”, hän aloitti ja huokaisten jatkoi,
“En vain ymmärrä mikä Kiepputassuun meni, kun hän vain yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni. Tai siis ärsytinhän minä häntä, koska olin kerrankin parempi kuin hän.. Mutta sillä ei ole merkitystä! Ei ole järkevää noin vain hyökätä kenenkään kimppuun ja minulle olisi voinut tapahtua pahemminkin.”
Tikkatassu kääntyi hänen puoleensa ja räpäytti silmiään rauhallisena. Soratassu katsoi takaisin hieman ihmeissään. Joskus Tikkatassusta oli todella vaikeaa tietää, mitä mieltä hän oli! Kolli tuppasi olemaan paljon rauhallisempi ja järkevämpi kuin kukaan heidän nelikoplastaan ja se oli välillä todella outoa ja ihailtavaa. Mutta tällaisissa tilanteissa, missä hän olisi halunnut lukea kollin kasvoilta mitä mieltä tuo oli ja mitä kollin päässä liikkui hänen lauseensa jälkeen, olisi ollut hyvä jos tuo olisi näyttänyt jollain tasolla enemmän tunteitaan. Olisi edes huokaissut tai ärähtänyt.. Edes jotain!
“Olen aivan samaa mieltä kanssasi, ei ole oikein hyökätä kenenkään kimppuun vain sen takia, että toinen esimerkiksi sanoo jotain loukkaavan tapaista. Mutta tiedäthän sinä Kiepputassun ja hänen lyhyen pinnansa”, tummanruskea mustaraitainen oppilas totesi. Soratassu katsoi veljeään epäuskoisena.
“Oli se sitten Kiepputassu tai ei, hänellä ei ole minkäänlaista oikeutta olla tuollainen ja hyökätä jonkun kimppuun! Minua ei kiinnosta onko hän lyhytpinnainen vai ei, se ei ole silti hyväksyttyä”, hän ärähti luoden pitkän katseen veljensä vihreän kellertäviin silmiin ja nopeutti sitten tahtinsa juoksuksi.
“Mutta Soratassu!” Tikkatassun ääni huudahti, mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan veljeään vaan nopeutti juoksuaan yhä nopeammaksi ja lähes liiti kohti oppilaiden pesää. Hän ei jaksanut kuunnella enään kenenkään tyhmiä puheita vaan päästä nukkumaan! Huomenna kuitenkin olisi kokoontuminen ja ehkä hän pääsisi sinne..
Hän pujahti sisälle oppilaiden pesään ja katse ärtyneenä vilkuili ympärilleen yrittäen selvittää ketkä kaikki oppilaista olivat jo tulleet nukkumaan. Kotkatassu, Ruskatassu ja Purotassu ainakin näyttivät jo olevan omilla sammalpedeillään ja sen enempää miettimättä Soratassu päätti olla miettimättä hiirenaivoista siskoaan ja kulki omalle pedilleen ja kävi siihen makaamaan. Sinisilmäinen kissa piilotti kasvonsa etutassujensa ja häntänsä suojiin ja antoi unen viedä mukanaan.