Aamun sarastaessa Jäätassu alkoi heräillä oppilaiden pesässä, ehkä ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana näin aikaisin. Hän raotti jäänsinistä silmäänsä unenpöpperöisenä. Viimeöinen uni kummitteli vieläkin oppilaan mielessä, mutta hän päätti jättää asian sikseen. Eivät Pimeydenmetsän henget päässeet naaraaseen käsiksi, muuten kuin unissa, eikö niin? Punaoranssi kissa tassutteli itsensä sukimisen jälkeen pesästä ulkoilmaan. Hän katseli ympärilleen. Musta naaras istui vaitonaisena Luukummulla katsellen edessään avautuvaa näkymää. Leiriaukiolla soturit juoksentelivat edestakaisin, kantaen sammalia tai saaliita mukanaan. Riistan tuoksu sai Jäätassunkin muistamaan ettei hänkään jaksaisi mitään tehdä tyhjin vatsoin, joten ensiksi oppilaan pitäisi löytää jostakin aamiaista. Hän tassutteli tuoresaaliskasalle vain todetakseen, ettei kasan paikalla ollut yhtikäs mitään.
"Jos sinä aamiaista haluat niin sinun on metsästettävä se itse", Kuolontähti naukui Luukummun päältä. Jäätassu tuhtahti eikä kääntynyt katsomaan mestariaan vaan käveli suoraan ulos leiristä. Häntä hirvitti ja ärsytti ajatus, että hänen pitäisi itse saalistaa riistaa näin aikaisin aamulla. Aina tuoresaaliskasassa oli ollut edes jotakin hänelle, joten miksi se nyt oli tyhjillään?
*Varmasti se uusi parantajaoppilas Mustatassu on vain syönyt minunkin osuuteni. Tai sitten se oli jompikumpi niistä puroklaanilaisista!* Jäätassu pohdiskeli ärsyyntyneenä. Hän tassutteli eteenpäin kylmällä kalliopolulla hitaaseen tahtiin. Oppilas oli joskus kuullut Kuolontähdeltä, että luonto kyllä puhuisi, jos sitä jaksoi kuunnella. Tällä hetkellä vuoristo oli kuitenkin täysin vaiti. Hän toivoi, että Pakkasviima olisi ollut naaraan kanssa metsästämässä, koska tuo ihaili häntä. Ja varapäällikkö saattaisi myöskin hoitaa kaiken metsästyksen, jos Jäätassu pyytäisi. Mutta hän ei vieläkään kehdannut näyttää naamaansa kollille, ties mitä tuokin ajattelisi arvesta punaornassin kissan silmän päällä. Sinisilmä höristi korviaan ja yritti pitää kaikki aistinsa valppaana mahdollisen riistan varalta. Hän veti keuhkonsa täyteen raikasta lehtikatoilmaa ja haistoi nenässään ainoastaan vuoriston tuoksun. Tätä mateluvauhtia hänen määränpäähänsä saapumiseen kestaisi neljäsosakuu, joten naaras kiristi tahtiaan. Mutta yllättäen hän tunsi jotakin. Ei korvissaan tai kuonossaan, vaan tassuissaan. Laskiessaan katseensa alas hän huomasi pienen, kuolleen variksenpoikasen. Jäätassun huulet kääntyivät tyytyväiseen ja kieroon hymyyn.
*Kappas kappas, ehkä minua siltikin vielä suositaan!* Hän ajatteli ja alkoi samalta istumalta syömään linnunpoikasta.

Jäätassu oli kävelemässä takaisin leriin, kun vuoristopolulla häntä vastaan tulivat Kuolontähti ja Varpuskynsi.
"Mihinkäs te olette matkalla?" Oppilas kysyi, vaikka eihän häntä sen kummemmin kiinnostanut. Päällikkö piti katseensa pitkään naaraassa, kuin etsiäkseen jonkinlaista merkkiä tuon kasvoista ja sen löytäessään, pieni hymy nousi mestarin huulille.
"Puroklaaniin. Ilmeisesti Varpuskynnellä oli jotakin selvittämättömiä asioita Hiiriturkin kanssa", Kuolontähti hykersi. Jäätassu arvasi heti, että Varpuskynsikin oli halunnut lähteä riistämään jonkun puroklaanilaisen henkeä, kun Pakkasviima ja Ohramyrsky olivat tulleet leiriin ja ilmoittaneet jonkun puroklaanilaisen taposta.
"Miksi ette vain tapa Ututähteä?" Oppilas kysyi, kyseenalaistaen sitä miksi vain joitakin normaaleja klaanikissoja piti tappaa, eihän heidän kuolemillaan olisi mitään merkitystä muutenkaan.
"Mitä hauskaa siinä olisi, jos tappamasi kissa vain heräisi eloon uudestaan?" Kuolontähti ärähti ja antoi Varpuskynnelle merkin jatkaa matkaa. Jäätassu jäi hetkeksi katsomaan kahden naaraan perään, kunnes käveli leiriin.

Karviaispentu säpsähti hereille ja hieman säikähtäneenä vilkuili ympärilleen. Emoa eikä veljeä enää näkynyt hänen vierellään, mikä sai naaraspennun olon muuttumaan uneliaasta pelästyneeksi. Hän nousi nopeasti tassuilleen ja vilkuili ympärilleen silmät pyöristyneinä.
*He ovat varmasti vain ulkona*, hän yritti rauhoitella itseään. Varovaisin askelin hän hiipi pentutarhan suuaukolle ja kurkisti siitä ulos niin, että hänen naama vain osittain oli kotoisan pentutarhan ulkopuolella. Hän antoi katseensa pyyhkäistä läpi aukiota sen verran kuin näki ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei monikaan kissa ollut vielä ulkona, uskaltautui hän tassuttelemaan ulos. Hän ei tietenkään halunnut olla töykeä muita kissoja kohtaan tai saada muille kissoille sellaista vaikutelmaa itsestään etteikö hän olisi halunnut tutustua heihin kaikkiin, mutta hän ei vain uskaltanut lähestyä muita. Kaipa hän halusi tutustua muihin klaanilaisiin omassa tahdissaan ja niin, ettei kaikki ollut hänen luonaan samalla silmänräpäyksellä.
“Karviaispentu! Aamupartio on juuri lähdössä!” Lumopennun iloinen huudahdus sai Karviaispennun katseen kääntymään sydämenlyöntiäkin nopeammin kollipentua kohden. Lumopentu seisoi lähellä leirin suuaukon lähellä kahden muun kissan kanssa ja oli kääntynyt siskoaan kohden leveä virne kasvoillaan. Karviaispentu katsoi takaisin veljeään ja luimisti hieman korviaan. Tämä oli juuri niitä tilanteita, kun hän olisi halunnut vain kadota tai muuttua näkymättömäksi niin hänen ei olisi tarvinnut mennä tapaamaan uusia kissoja.
“Tule katsomaan meidän kanssamme, kun he lähtevät! Hiiriturkki lähettää heidät aivan pian, joten ole nopea!” Lumopentu hihkaisi ja kääntyi sitten kahden muun kissan suuntaan ja sanoi jotain heille innokkaan oloisena. Kaksikko vastasivat yhtä innokkaan näköisinä ja nyökyttelivät päitään hänen veljensä sanoille.
*Voi tietenkin minä tulen, kun sinä noin sen sanot..*, Karviaispentu tuhahti itsekseen ivailevasti. Hän pakotti itsensä lähtemään kohti kolmikkoa ja yritti matkan aikana rauhoitella villisti hyppivää sydäntään. Puroklaanilaisiahan he vain olivat.. Kuitenkin lopulta hänen olisi osattava olla kaikkien keskuudessa ja kai tämä vain auttaisi häntä sen kanssa. Ainakin hän saisi harjoitusta.
Kolmikon luokse päästyään hän tunsi kaksikon katseet itsessään, mikä sai hänen katseensa laskeutumaan tassuihinsa. Häntä ujostutti niin paljon.. Hän ei olisi tosiaankaan halunnut olla näiden kahden aivan tuntemattoman kissan kanssa. Ei ainakaan vielä näin nopeasti.
“Tässä on Jänötassu ja Sammaltassu”, Lumopentu esitteli ja rikkoi siinä samassa hetkellisen hiljaisuuden heidän kaikkien keskeltä. Karviaispentu varovaisesti siirsi katseensa tassuistaan veljeensä, joka katsoi häntä rohkaiseva hymy kasvoillaan.
*Hyvä se sinun on siinä hymyillä, kun sinulle kaikki tuntuu olevan niin helppoa!* hän tuijotti Lumopennun hailan meripihkaisia silmiä tuimasti, mikä sai kollipennun hieman kurtistamaan kulmiaan. He hetken tuijottivat toisiaan kiivaasti ennen kuin Karviaispentu antoi periksi ja kääntyi katsomaan ensin tabbykuvioista kollia, joka tutkiskeli häntä uteliaan oloisesti meripihkaisilla silmillään. Karviaispennusta tuntui kuin oppilaan meripihka silmät olisivat voineet porautua syvälle hänen silmiinsä ja selvittää jokaisen pienenkin salaisuuden.
Karviaispentu ei jaksanut enään kollioppilaan tunkeilevaa katsetta, joten hän mieluusti siirsi huomionsa tähän toiseen oppilaaseen, jonka turkki oli ruskea ja siinä oli todella silmiinpistävät mustat raidat. Nopealla vilkaisulla hän myös huomasi kollioppilaan toisen etutassun olevan vaaleamman ruskea. Häntä katsovalla oppilaalla oli myöskin meripihkaiset silmät, mutta ne olivat paljon lempeämmän oloiset eivätkä lähes tunkeilevat kuin edellisellä.
“Tapasitte muutama päivä sitten siskoni Kettutassun”, kollioppilas naukui pieni hymy kasvoillaan ja jatkoi,
“Olen Sammaltassu, hauska tutustua. Lumopentu on kertonut paljon teidän kahden seikkailuista.”
Karviaispentu katsoi Sammaltassua hetken ennen kuin nyökäytti päätään ja siirsi katseensa kohti varapäällikköä, joka seisoi melko lähellä heitä ja kokosi kissoja luokseen. Hän tunnisti kissajoukosta ainoastaan Täpläliidon, jonka Kettutassu heille oli esitellyt muutama päivä sitten isänään. Täplikäs kolli oli istahtanut aloilleen ja katsoi Hiiriturkkia odottavaisen näköisenä. Kolli ilmeisemmin halusi tulla valituksi aamupartioon.
Hän kuuli kuinka joku tassutteli lähemmäs häntä ja sivusilmällä huomasi sen olevan Lumopentu. Hän piti katseensa soturissa eikä luonut veljelleen minkäänlaista katsetta. Ehkä hän oli hieman pikkumainen, muttei voinut ärsyyntymiselleen mitään. Lumopentu oli kirjaimellisesti pakottanut hänet kahden aivan tuntemattoman kissan seuraan ja sitten vielä jaksoi hymyillä muka niin kannustavasti. Jos kolli halusi olla kannustava, olisi antanut olla eikä olisi viittonut häntä luokseen. Kyllähän Jänötassu ja Sammaltassu varmasti olivat mainioita kissoja ja mukavia, muttei häntä juuri tällä hetkellä kiinnostanut tutustua kahteen oppilaaseen, jotka katsoivat häntä kuin jotakin omituista oliota.
“Hiiriturkki varmasti valitsee Täpläliidon ja Liekkisateen mukaansa”, Lumopentu naukui tietävästi. Karviaispentu pyöritteli päätään.
“Mistä sinä sen muka päättelet?” hän kyllästyneenä kysyi, vaikkei häntä oikeasti niinkään kiinnostanut kuulla Lumopennun vastausta. Hiiriturkki varmasti valitsi juuri ne kissat kuin halusi ja ketkä olivat paikalla. Eihän Liekkisadetta edes näkynyt missään lähimaillakaan... Tai no, eihän hän edes tunnistanut ketään Liekkisadetta..
“Tummakajo ja Sädetaivas ovat myös Hiiriturkin luona, joten voi olla hyvinkin mahdollista, että he pääsevät mukaan aamupartioon”, Sammaltassu puuttui kahden sisaruksen mahdollisesti alkavaan riitaan ja samalla keskeytti Lumopennun, joka olisi juuri vastannut siskolleen.
“Eikö se olekin niin, että ketkä ovat Hiiriturkin lähettyvillä tulevat paremmilla mahdollisuuksilla valituiksi kuin ne, joita ei edes näy aukiolla?” Karviaispentu uskaltautui kysymään ja käänsi katseensa Sammaltassuun, joka nyökytteli hänen sanoilleen.
“Kyllä se useasti tuppaa olemaan niin.”
“Aamupartioon lähtevät Täpläliidon johdolla Tummakajo, Sädetaivas, Sammaltassu ja Jänötassu!” Hiiriturkki ilmoitti. Soturittaren katse oli kääntynyt heitä kohden ja hän viittoi kahta heidän seurassaan olevaa kollia luokseen.
“Nähdään myöhemmin Lumopentu ja Karviaispentu!” Sammaltassu naukaisi, heitti heille pirteän hymyn ja loikki sitten Hiiriturkin ja muiden luokse Jänötassu kintereillään. Karviaispentu jäi katsomaan kaksikon perään hieman ihmeissään. Jänötassu ei ollut sanonut mitään, kun hän oli tullut kolmikon luokse. Oliko tabbykuvioisella kollilla jotain häntä vastaan vai mikä oli? Kyllä oppilas oli Sammaltassun ja Lumopennun kanssa jutellut ihan normaalisti.
“No mitäs oli mieltä heistä?” Lumopentu kysyi, mikä sai Karviaispennun ajatukset rikkoutumaan ja katseen irtoamaan kahdesta kollioppilaasta, jotka olivat jo suuntaamassa muun partion kanssa ulos leiristä, ja siirtymään takaisin isokokoisempaan pentuetoveriinsa.
“Pitäisikö minun olla jotain tiettyä mieltä heistä?” hän kysyi sarkastisesti. Naaraan kellertävät silmät tuijottivat kollia pilke silmäkulmassaan. Lumopentu vastasi katseeseen retteällä virneellään, joka tuntui saavan hänen silmänsä säihkymään ihan erilailla kuin koskaan ennen.
“Enpä olisi uskonut, että sinä osaisit olla niin tällainen”, kolli herjasi leikillään ja pyöritteli silmiään heti perään,
“Olet aina yksinäsi, joten halusin esitellä sinut muillekin ja ihan tosissani haluaisin kuulla mitä mieltä olit heistä.”
“No kaipa he olivat ihan okei”, Karviaispentu vastasi kohauttaen olkapäitään. Lumopentu hymähti huvittuneena ja painautui aivan hänen kylkeään vasten. Hän ei voinut olla tuntematta sitä turvan tunnetta, joka syttyi hänessä samalla sekunnilla kuin Lumopentu oli painautunut häntä vasten. Jokin kollissa ja tuon lämmössä vain tuntui automaattisesti rauhoittavan häntä.
“Tiesinhän minä, että sinä pystyt tutustumaan muihinkin etkä tule jäämään koko loppuelämäksesi yksin!” Lumopentu kailotti virnuillen. Karviaispentu läimäisi hännällään tuota.
“Hei!”

Haukkakiito oli viettänyt päivänsä normaalisti partioiden ja saalistaen. Alkuillasta hän oli mennyt tapaamaan Lumitassua joelle ja tassutti nyt tapaamisesta hyvillään leiriä kohti.
Hän muisteli kuinka he Lumitassun kanssa olivat leikkineet hippaa kuin mitkäkin pennut ja kolli oli yrittänyt opettaa Haukkakiitoa nappaamaan kaloja. Tuloksetta. Oppilas oli sanonut, että hänkään ei ollut ollut kalojen nappaamisen mestari. He olivat tutustuneet paremmin toisiinsa ja soturitar oli saanut tietää, että Lumitassun pentuetoverit olivat jo sotureita. Haukkakiito oli kertonut menehtyneistä vanhemmistaan, joka oli saanut vaalean oppilaankin surumieliseksi.
Nyt naaras oli jo puolivälissä matkaa joelta leiriin ja näki kuinka aurinko laski hänen takanaan vuorten taa. Oli aikainen lehtikato ja Haukkakiito tunsi viileyden tunkeutuvan ohuehkon turkkinsa läpi. Hän kiristi tahtiaan hieman saadakseen itsensä lämpimäksi ja toisaalta päästäkseen nopeammin leiriin.
Soturitar maisteli ilmaa, muttei huomannut yhden yhtäkään riistanhajua. Hän ajatteli pienten eläinten jo käyneen nukkumaan, mutta syvällä hänen mielessään piili ajatus siitä, että ehkä se tosiaankin oli vähissä, mikä tietenkin olisi täysin ymmärrettävää tähän vuodenaikaan. Toisaalta riistavarkaatkin olivat varteenotettava vaihtoehto.
Samassa hän huomasikin laimean Puroklaanilaisen hajun. *Täällä, keskellä nummia!*, Haukkakiito ajatteli tajuten, että kyseessä saattoi, tai oikeastaan oli, riistavaras. Sillä mitäpä muutakaan Puroklaanin kissa olisi täällä Nummiklaanin kauniilla reviirillä tehnyt. *Täytyy kaiketi ilmoittaa päällikölle tai vähintään Lehvähampaalle*, naaras ajatteli jatkaen matkaa rivakkaan tahtiin.
Hän ohitti verisen kettutaistelutantereen, mutta oli niin kaukana ettei kiinnittänyt siihen huomiota. Pian hän saapui leiriin, jossa häntä odotti taas kerran kovaääninen hälinä. Ensimmäisenä soturitar suuntasi päällikön pesälle ja ilmoitti Puroklaanin hajusta nummilla. Sulkatähti vastasi vain nyökkäämällä ja toteamalla lisäävänsä partioita.
Haukkakiito lähti päällikön pesästä hieman hämillään, sillä yleensä Sulkatähti oli päättäväinen ja varman oloinen, mutta tällä kertaa hän oli ollut jotenkin väsynyt. Tai ei. Ei väsynyt vaan… surullinen? Ehkä masentunut?
Soturittaren mielessä heräsi huoli päälliköstä, mutta hän työnsi sen sivuun. Murehtimisen sijaan hän suuntasi parantajan pesälle, jonka ympärillä parveili kissoja. ”Mitä täällä tapahtuu?”, Hän kysyi Lehvähampaalta. ”Muutama kissa sai tapettua toisen niistä ketuista”, varapäällikkö vastasi. ”Mutta sehän on hyvä asia!”, Haukkakiito vastasi iloisena. Hymy kuitenkin kaikkosi naaraan kasvoilta pian, kun Lehvähammas kertoi Liekkitaivaan satuttaneen itsensä. Soturitar piti tummanpunaista kolli ystävänään, vaikka he eivät kovin hyvin tunteneetkaan.
Haukkakiidolle selvisi, ettei Liekkitaivaan haava ollut onneksi kovinkaan syvä, ja tämä selviäisi oikein mainiosti. Naaras kävi hyvillä mielin nukkumaan ja syvällä sisimmässään hän uneksi vaalean kermanvärisestä, laikukkaasta kissasta.

//oon taas mökillä niin tää tarina on kirjotettu puhelimella eikä kovin pitkäkään tullu, mut jotain kuiteskin.

Kurkipentu heräsi virkeänä uuteen aamuun. Tuhkapentu sekä Pikkupentu olivat jo heränneet. Kurkipentu hyppeli innoissaan ympäri leiriä. Ensin hän piiloutui soturien pesään ja sitten parantajan pesään. Hän sai sotureilta kovat huudot mutta ei välittänyt. Lopulta hän piiloutui oppilaiden pesään.


Kun metsästyspartio palasi Kurkipentu otti ensimmäisenä saalista. Kun hän oli syönyt lintunsa, hän juoksi salaa ulos leiristä. Ulkona Kurkipentu piloutui pensaaseen. Hän säikähti osuessaan kermanväriseen turkkiin. Turkin omi suunilleen Kurkipennun ikäinen naaras. Kurkipentu ei aikaillut vaan hyppäsi naaraan päälle. Naaras kääntyi sähisten ja hyökkäsi. Taistelun tuoksinnassa hän ei huomannut kun emo työntyi ulos leiristä ja nappasi Kurkipennun hampaihinsa. Kurkipentu sähisi kun emo kantoi hänet pois ja moitti, "Et olisi saanut lähteä leiristä. Se on vaarallista", emon moitinta kantautiin koko letin läpi ja Aaltotähti astui paikalle,"Emo puhuu asiaa. Et olisi saanut lähteä". Moitinta tuntui inhottavalta ja Kurkipentu ei sanonut mitään. Hän juoksi pentutarhaan ja nukahti.

Kun Kurkipentu heräsi oli melkein auringonlaskun aika. Hän hyppeli tuoresaaliskasalle, ja valitsi pienen linnun. Kurkipentu siirsi linnun vuoteleen ja alkoi ahmia. Kun Pikkupentu astui sisään kaikki oli mullin mallin. Mutta Kurkipennnun vatsa oli täynnä ja hän nukahti tyytyväisenä.

Kurkipentu oli jahtaamassa hiirtä kun tunsi kosketuksen lavallaan. Hän kääntyi katsomaan ja silloin uni hälveni pois.

Harmaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt pentusuunnitelmia. Haluaisin neljä tai kolme pentua. Heiveröisen lähtisi kotikkisuksi. Mieluiten haluaisin yhden naaraan ja kaksi kollia. Harmaan mielestä tämä oli hyvä suunitelma.

Kun Lumihäntä heräsi, hän huomasi tuntevansa pienen mutta silti ihanan potkun. Hän tiesi mitä oli tulossa ja oli valmis haasteeseen. Mutta sitten hän mietti tarkemmin. Mitä hän sanoisi klaaneille. Kuka olisi pentujen isä. *Voisin sanoa näin:Ei se teille kuulu tai näin : En tiedä*, toisaalta tuntui inhottavalta valehdella. Olihan tämä hänen klaaninsa. Mutta, kai vähän voisi valehdella. Kai. Lumihäntä oli nähnyt unta emostaan Linnusta. Emo oli Lumihännälle tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan muu. Niin joo, paitsi tietysti Harmaa. Lumihäntä oli valmis antamaan vaikka elämänsä tälle kollille. Lopulta Lumihäntä lähti parantan pesään. "Hei kuule voisitko tutkia minut. Luulisin että saan pentuja" Kun parantaja oli tutkinut hänet tämä sanoi " Pentuja luvassa".


//Teen luultavasti tänään pentuhakemuksen.

Mustatassu juoksi kohti puroa. Hän sukelsi puroon ja kuuli pimeyden metsän henkien supinaa. Ne supisivat pennusta joka toisi tulta ja ruokaa. *Sehän on hyvä*, Mustatassu ajatteli, mutta yhtäkkiä hänet vetäistiin pois. Mustatassu näki vain mustaa.

Uni tuntui todelta ja Mustatassu aisti sen. Hän hiipi kohti Jäätassua että saisi muuta ajateltavaa. Kun Jäätassu katsoi muualle Mustatassu otti höyhenen joka roikkui hänen turkissaan. Mustatassu alkoi kutittaa ja kun Jäätassu käännähti katsomaan Mustatassu oli jo parantajan pesässä. Myrkkymarjaa ei näkynyt. Mustatassu alkoi lajitella yrttejä.

Kun Myrkkymarja tuli pesään Mustatassu oli jo lajitellut yrtit. Hän loikki pois kohti Vuoristoklaanin reviiriä. Reviirillä oli paljon lintuja ja Mustatassu hyppäsi. Kun hän oli saanut linnun Mustassu kuuli ääniä. Hän hiipi kohti pensasta. Pensaasta loikkasi nuori pennun ikäinen naaras. Mustatassu karisti pennun helposti pois. Pentu ärisi ja sähisi. "Noh noh pentu. Kuka olet", Mustatassu pakotti itsensä kysymään. "En vastaa",itsekäs pentu maukui.

*Rähjä! Rähjä!*, ajattelin kun näin kollin tulevan minua kohti. Kun kolli saaapui kohdalleni hän hidasti ja haihtui ilmaan. Tunsin hiiren maun kielelläni mutta se vetäistiin pois. Pennut kitisivät ja nekin vietiin pois. Kaikki unissani vietiin pois. Lopulta istuin tyhjällä aukiolla ja enoni kiersi ympärilläni. "Lehti, varo pentua joka on veresi verta", sitten Lintukin haihtui pois. Istuin aukiolla hiljaisuuden vallitessa.

Heräsin kun Kylmätassu tutki minua. Hän oli kai tutkinut minut koska juoksi pois. Lumihäntä toi minulle kalaa ja marssi pois. Tunsin olevani valmis lähtemään. Juoksin niin nopeasti kuin pystyin pois leristä ja suuntasin kaksijalkalaan.

Rauhoituin kun näin Rähjän. Hän tivasi missä olin ollut. En kuitenkaan kertonut. Hän oli saalistanut ison vesimyyrän. Jotkin sen kokonaan ja tämä kiusoitteli "Olet ahne kuin mikäkin myyrä" En ollut varma oliko se vitsi vai tosiasia. En kehdannut kysyä.


Kun ilta hämärtyi näin Lumihännän loikkivan kohti Harmaan pesää. *Omapahan on asiasi*, ajattelin ja nukahdin.

//"Lehden pakomatka"

Kerroin Harmaalle pennuista. Hän vaikutti hiljaiselta. Sitten näin sen. Toiseen pesään oli tullut kissa. Kissa oli kaunis naaras. Naaraalla oli tummanharmaa turkki ja vihreät silmät. Kissa vaikutti ystävälliseltä ja mukavalta mutta myös ilkikuriselta. Harmaa katseli naarasta koko ajan. Harmaa ei syönyt hiirtä jonka olin tuonut. Lopulta luovutin ja lähdin.

Olin vihainen enkä syönyt ollenkaan vesimyyrää jonka olin poiminut tuoresaaliskasasta. Lopulta Liljatuuli huomasi kuinka nyreä olin ja kysyi "Mikä hätänä?". "Se ei kuulu sinulle tippaakaan!", ärähdin ja lähdin vihoissani pois. Juoksin purolle. Siellä saisin ainakin kalastaa. Yhtäkkiä huomasin mustan kollin jolla oli valkoisia läikkiä. En tehnyt mitään kunnes kolli lähti pois.

Puro oli ihana joten pulahdin uimaan. Uin kunnes virta vei minut mukanaan. "Apua!",huusin vaikka tiesin että kukaan ei kuulisi. Virta vei minut järveen. Lopulta pääsin rannalle. Rannalla istui se samainen kotikisu. Murisin naaraalle kunnes tämä tajusi lähteä.

Kun pääsin leiriin juoksin suoraan soturien pesään. Siellä kaaduin vuoteelleni. Nukahdin ja näin unia siitä naaraasta.

//Eli joo. Jos tuon naaraan(jota Harmaa tuijotti kokoajan) voisi laittaa NPC hahmoksi niin tässä lyhytkuvaus. Tumma-Kaunis tummanharmaa naaras vihreillä silmillä. Ilkikurinen ja viekas, kotikisuksi.

Kurkipentu istahti tuoresaaliskasan viereen. Emo piti häntä visusti silmällä. Se alkoi häiritä Kurkipentua. Hän loikki tarpeidenteko paikan tunneliin. Siellä olinkauhea haju. Kurkipentu alkoi popsia hiirtään. Yhtäkkiä Aaltotähti käveli tunneliin. Kurkipentu piiloutui nopeasti ulos. Aaltotähti alkoi etsiä jotain. Kurkipentu ei ollut varma mitä Aaltotähti etsi. Kun Aaltotähti loikki pois Kurkipentu lähti takaisin leiriin.

"Kurkipentu. Kurkipentu", joku kuiskasi. Kurkipentu Luikku pensaaseen. Kermanvärinen naaras istui pensaassa. "Enkö käskenyt sinun lähteä pois?", Kurkipentu kysyi. Naaras tuhahti. "Mikä sinua vaivaa?" Kurkipentu meni sanattomaksi. "Kerro mitä aiotte tehdä?", naaras kysyi. "Miksi minä sinulle kertoisin?", Kurkipentu vastasi. Naaras ei vastannut vaan loikki pois.

Naaraan tapaamisesta oli päivä ja Kurkipentu oli mietteliäs. Mitä naaras tahtoi? Kurkipentu mietti. Se alkoi häiritä Kurkipentua. Hän ei tiennyt miksi.

//Ei ollu enempää aikaaa niin oli minitarina.

Haukkakiito oli taas kävelemässä joelle Lumitassua tapaamaan. Hän näkikin kissan istuvan joen rannassa, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi, ettei tämä kissa ollutkaan Lumitassu. Kissalla oli tummanharmaa turkki ja vihreät silmät. Haukkakiito ei ollut nähnyt kissaa edes kokoontumisissa, vaikka voihan olla etteivät he vain olleet sattunut samoihin kokoontumisiin.
”Kuka olet ja mitä teet täällä?”, Tummanharmaa kissa sähähti.
” Olen Haukkakiito”, Haukkakiito vastasi miettien samalla mitä hän olisi tekemässä, sillä eihän hän voisi kertoa totuutta.
”Jaa. Mistä tulet?”
”Nummiklaanista”
”Mikä se semmoinen Nummimikäolikaan on?”, Kissa kysyi uteliaana, jonka ansiosta Haukkakiito ymmärsi ettei tämä kissa voinut olla klaanikissa.
”Nummiklaanissa, kuten muissakin klaaneissa me saalistamme toisillemme ja taistelemme petoeläimiä ja kaksijalkoja ja muita klaaneja vastaan. Sitten me” soturitar ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun huomasi jonkun hyökkäävän vieraan kissan kimppuun. Hän tajusi sen olevan Lumitassu ja loikkasi oitis puron yli ryhtyen mukaan taisteluun. Hän oli ehdottomasti Lumitassun puolella.
He huomasivat taistelevansa vahvaa kissaa vastaan. Yhtäkkiä Haukkakiito tunsi painon päällään. Hän yritti rimpuilla vastaan, mutta ei onnistunut pääsemään pois painon alta. Naaras tunsi kuinka terävät kynnet raastoivat hänen selkäänsä ja kissa oli niin painava ettei Haukkakiito meinannut saada henkeä. Pian hän valahti tajuttomaksi.

Haukkakiito heräsi seuraavan kerran parantajan pesässä ja yllättyi, kun Lumitassu istui hänen vierellään. ”Minun täytyy mennä”, kolli maukaisi ja kosketti vielä Haukkakiidon kuonoa kuonollaan ennen kuin kääntyi pois.
Hän katsoi kun vaalea kolli kaikkosi luolasta ja otti sitten hyvän asennon. Naaras oli juuri vaipumassa uneen, kun kuuli Yötassun äänen. ”Teidän välillänne taitaa olla jotakin”, parantajaoppilas huomautti. ”Ei tasan ole mitään!”, Haukkakiito sähähti kärttyisenä, ennen kuin vaipui syvään uneen.

// Sori aivan kamalan lyhyt tarina