Unet pyörivät sekalaisia Lumihännän päässä. Toisessa hänellä oli kumppanina kotikisu toisessa Luuklaaanilainen. Hän oli hyvillään kun Liljatuuli herätti hänet. "Lumihäntä!" Aikailematta Liljatuuli kertoi että vähän yrttejä oli viety pois ja että parantajan pesässä tuoksui vahvasti Luuklaanilaiselle. Lumihäntä vähät välitti. Häm tiesi että takana oli se mustalaikukas kolli, oppilaan ikäinen. Hän oli varma siitä. Lumihäntä loikki kohti kaksijalkalaa. Siellä olisi Harmaa. Kolli veti Lumihäntää puoleensa. Lumihäntä ei tiennyt syytä.

Kun Lumihäntä pääsi Harmaan pihalle kolli oli sukimassa turkkiaan. Tämä näytti selvästi iloiselta nähdessään Lumihännän. Harmaa kehräsi kun Lumihäntä istui Harmaan vierelle. Kolli näytti olevan valmis vaikka pentuihin. Se oli hyvä piirre hänessä. Lumihäntä kertoi että Lehti oli pudonnut puusta ja asuisi väliaikaisesti leirissä. Harmaa puolestaan kertoi tappelusta Rähjän kanssa. Lumihäntä oli iloisempi kuin aikoihin kun he leikkitappelivat Harmaan pihalla. Kollille oli kuitenkin mielessään hyvin iso kysymys, siitä Lumihäntä oli varma. Kun he söivät hiiriä joita löytyi läheisesti talosta kolli otti asiansa puheeksi. "Kuule en minä tiedä mutta" Harmaa vaikeni ja tuijotti eteensä. "Olemmeko nyt virallisesti kumppaneita?" En tiennyt mitä pitäisi vastata. Mietin kuumeisesti ja vastasin "Empä tiedä" Lisäsin vielä. "Mutta olen valmis" Harmaa kehräsi ja kiersi häntänsä minun ympärilleni. Mietin että saisimmeko joskus pentuja. Mietin kaikkea mahdollista. Lopulta Harmaa keskitti viimeisen kysymyksensä "Oletko valmis pentuihin?"



//Mini tarina.

“Hei Lehmusvarjo.. Lehmusvarjo!” säpsähdin hereille kuullessani jonkun kutsuvan minua. Nostin päätäni uneliaana ylemmäs ja kurtistin kulmiani hämmennyksestä huomatessani tuijottavani sotureiden pesän ulkopuolella kiiluvia silmiä.
“Ala tulla”, Syreenikukan hieman kireän kuuloinen ääni sihahti ja sitten naaras olikin poissa näkökentästäni. En ymmärtänyt miksi hän halusi jutella kanssani kirjaimellisesti keskellä yötä, mutta päädyin nousemaan mahdollisimman hiljaa jaloilleni ja hiippailemaan ulos aukiolle ja etsimään naarasta katseellani.
“Pidä kuonosi kiinni ja seuraa minua”, Syreenikukan hiljainen naukaisu kuului aivan takaatani ja olin juuri avaamassa suutani vastatakseni hänelle, oli naaras jo läpsäissyt häntänsä suuni eteen ja hieman ärtyneenä tuhahti,
“Mitä minä juuri sanoin? Kuono kiinni ja seuraa minua. Emme me saisi lähteä keskellä yötä mihinkään, mutta haluan puhua kanssasi enkä jäädä kiinni.”
Nyökäytin päätäni hieman ymmärtämisen merkiksi, mikä sai soturittaren hännän katoamaan suuni edestä. Käännyin hänen suuntaansa ja vaihdoimme nopeat katseet ennen kuin hän pyörähti ympäri ja viittoi seuraamaan. Vilkaisin sotureiden pesälle, mistä vielä kuului tuhinaa ja lähdin sitten seuraamaan Syreenikukan nopeita askeleita. Hänellä oli varmasti tärkeää asiaa, jos meidän oli pakko lähteä yöllä ulos leiristä. Mutta miksi hän haluaisi juuri minun kanssani puhua?
Syreenikukan kävelyvauhti oli hidastunut sitä menoa, kun olimme päässeet kauemmaksi leiristä. Vilkuilin aina tasaisin ajoin soturitarta ja yritin lukea hänen kasvoiltaan, mikä saattaisi olla vialla. Hän näytti todella vakavalta ja tyyneltä samaan aikaan, joten en oikein osannut sanoa oliko hänen asiansa mitään hyvää. Mitä kauemmaksi olimme päässeet leiristä, sitä enemmän aluskasvillisuutta alkoi olemaan ja minusta tuntui kuin siihen olisi voinut hukkua. Tietenkin olin tottunut kulkemaan tiheän aluskasvillisuuden seassa ihan oppilaasta alkaen, mutta silti se aina välillä tuntui todella hermoja raastavalta ja vaikealta. Piti tosiaan katsoa jalkoihinsa, jos ei halunnut kaatua. Syreenikukka väräytti aavistuksen häntäänsä ja pysähtyi sitten. Pysähdyin naaraan viereen ja kummastuneena katselin ympärilleni. Olimme melko lähellä Neljän virran tammea, mikä tietenkin tarkoitti sitä, ettei leiri ollut missään lähettyvillä. Pelottiko häntä kertoa jotain, minkä takia tulimme näin kauas kaikista muista? Pystyin kuulemaan joen solisevan lähettyvillä, mikä tuki sitä ajatusta yhä enemmän, että olimme vain muutaman askeleen päässä Neljän virran tammesta. Käänsin katseeni Syreenikukkaan ja tällä kertaa jäin katselemaan häntä. Kuun himmeä valo osui soturittaren kasvoille ja loi pientä täplitystä hänen kasvoilleen. Hän näytti kauniilta..
“En oikein tiennyt kenelle muulle kertoa tätä ja no.. ajattelin, että olemmehan me olleet lähiaikoina aika läheisissä tunnelmissa, joten sinulle varmasti voin kertoa”, Syreenikukka aloitti yhtäkkiä puhumaan. Räpsyttelin silmiäni ja keskitin katseeni takaisin häneen. Olin äsken ollut kuin transsissa ja hänen alettua puhumaan, tuntuivat kuin ajatukseni olisivat vain rikkoutuneet ja saaneet minut palaamaan takaisin maanpinnalle.
*Läheisissä tunnelmissa?* toistin yhä enemmän hämmentyneempänä. Olimmeko me muka läheisempiä kuin ennen? Tunsin kuinka turkkini pörhistyi hieman. En voinut mitään pienelle ilon tunteelle mitään enkä edes ymmärtänyt miksi. Eihän Syreenikukka mitään sen isompaa sanonut..
“Olen tässä miettinyt”, mustaturkkinen soturitar naukui ja käänsi sitten voimakkaan katseensa minuun saaden oloni tuntumaan hermostuneeksi. Oli vaikeaa katsoa häntä suoraan silmiin tuntematta mitään. Tuntui kuin sydämeni olisi lyönyt muutaman nopeamman lyönnin.
“Uskon, että Pilvipyrstöllä on jonkinlainen suhde jonkun muun kuin kuutamoklaanilaisen kanssa”, hän yllättäen totesi silmät palaen. Hän näytti niin vakavalta ja vihaiselta samaan aikaan. Minä sen sijaan tuijotin naarasta edessäni tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Minusta tuntui hölmistyneeltä ja jokseenkin pettyneeltä. Kai olin odottanut erilaista lausetta häneltä.
“Mikä- mikä sai sinut ajattelemaan noin?” pakotin itseni kysymään ja nielaisin perään. Miksi Syreenikukkaa kiinnosti mitä Pilvipyrstö teki? Tai no olihan kellanpunainen kolli minunkin klaanitoverini, mutta ei minua rehellisesti kiinnostanut kollin puuhat. Tehköön mitä halusi, kunhan ei saisi ketään mukaan tyhmyksiinsä.
“Hän on viime aikoina käyttäytynyt oudosti ja muutenkin aina välillä katoaa vain salaperäisesti jonnekin”, Syreenikukka naukui katsoen minua syvälle silmiin kuin todistaakseen olevansa tosissaan. Katselin häntä takaisin hiljaisena. En tiennyt sitten ollenkaan miten vastata hänelle. Hän varmasti halusi minulta sellaisen kommentin, joka tukisi hänen mielipidettään ja ehkä hän, jopa halusi kuulla kuinka olisin vakoillut kollia ja saanut jotain selville. Mutta enhän minä tiennyt yhtään mitään. En ollut se klaanin sosiaalisin kissa eikä minulla ollut halua vain mennä juttelemaan ja tutustumaan toisiin. Olin ihan onnellinen se mitä minulla oli, ei minun ollut pakko mennä tutustumaan muihiin kissoihin ja tekemään ystäviä.
“Niin no..”, nau’uin takaisin yrittäen yhä miettiä miten jatkaa lausettani. En tietenkään voinut noin vain sanoa, että Syreenikukalle ei kuulunut Pilvipyrstön asiat eikä soturittaren kuulunut juosta kollin asioiden perässä. En halunnut tietenkään satuttaa naaraan tunteita tai saada häntä vihaamaan itseäni vain ja ainoastaan sen takia, että pidin hänen uteluaan outona. Juuri, kun meistä oli tullut jonkinlaiset ystävät, en halunnut pilata sitä mistään hinnasta. Tunsin Syreenikukan pisteliään katseen itsessäni, mikä sai minut varomaan yhä enemmän sanojani.
“Jos me, vaikka yrittäisimme selvittää tämän yhdessä pikkuhiljaa? Eihän kaikkea voi samalla silmänräpäyksellä selvittää ja yhdessä olemme toimeliaampia”, ehdotin varovaisesti ja jopa hieman peloissani kohtasin uudelleen hänen katseensa. Syreenikukka tutkaili minua lukematon ilme kasvoillaan ennen kuin sitten lopulta nyökäytti päätään. Huokaisin helpotuksesta.
“Olet oikeassa, ei kaikkea varmasti saakaan hetkessä selvitettyä”, hän naukui hymähtäen ja jatkoi,
“Pidämme siis silmällä Pilvipyrstöä ja pyrimme selvittämään minne hän menee ja ketä hän tapaa. Muista olla silmä tarkkana.”
“Muistan”, naukaisin hiljaisesti ja käänsin katseeni eteenpäin. En suoranaisesti pitänyt tästä koko ideasta ja siitä, että minun pitäisi katsella Pilvipyrstön perään kuin hän olisi jokin pentu, joka tarvitsisi jotakuta katsomaan peräänsä. Olisin vain halunnut kieltäytyä koko ideasta ja olla sotkematta itseäni tähän koko sotkuun ja olisin varmasti sen tehnytkin, mutta.. kyseessä kuitenkin oli Syreenikukka. Jokin minussa halusi ilahduttaa häntä ja saada hänet hyvälle tuulelle. Jos tämä tosiaan auttaisi häntä ja saisi naaraan paremmalle tuulelle, ei se loppupelissä olisikaan niin iso juttu.
“Palataan leiriin ennen kuin kukaan huomaa meidän kadonneen”, Syreenikukka naukaisi rikkoen hiljaisuuden väliltämme. Vilkaisin häntä sivusilmällä ja nyökkäsin. Lähdin seuraamaan mustaturkkista naaraan jälkivanassa kohti leiriä. Katseeni oli kiinnittynyt hänen takaraivoon. Hän näytti niin varmalta. Jos tämä vain saisi hänet iloiseksi..

“Herätys Lehmusvarjo, aamupartio odottaa sinua!” kova ääni huikkasi sotureiden pesän suulta ja äänien perusteella katosi takaisin aukiolle. Raotin silmiäni ja kirosin yöllistä jutteluhetkeä Syreenikukan kanssa. Olin niin väsynyt eilisen takia ja se melkein sai minut sanomaan vastaan ja vain jäämään nukkumaan mukavan pehmeälle sammalpedilleni.
“Sinun kannattaisi mitä pikimmiten mennä tai Varistähti repii korvat päästäsi”, Oksakatseen ärsyttävä ääni muistutti pesän toiselta puolelta. Käänsin turhautuneen katseeni pienikokoista ruskeaa kollia kohden.
“Eikö sinunkin siinä tapauksessa kannattaisi nousta? Varmasti sinua myös tarvitaan aukiolla enemmän kuin täällä”, naukaisin vastaukseksi ja nousin ylös. Loin vielä tympeän katseen kolliin ennen kuin kuljin ulos.
Venyttelin hieman kankeita lihaksiani ja käänsin sitten katseeni aamupartiota kohden. Kuiskauspyyntö, Kotkankanjoni, Salamatassu ja Pilvipyrstö seisoivat lähellä lähellä leirin suuaukon luona, josta pääsisi ulos metsään. Tuijotin hetken paikoillani kellanpunaista kollia ennen kuin lähdin kulkemaan heitä kohden. Hienoa.. Miksi tässä partiossa piti olla juuri Pilvipyrsö? En olisi halunnut olla kollin lähettyvillä jo näin pian sitten viime öisen keskustelun jälkeen..
“Hyvä nyt, kun me kaikki olemme koossa niin lähdetäänpä sitten”, Kotkankanjoni naukaisi ja lähti johdattamaan muuta partiota perässään ulos aukiolta. Seurasin kollia melkein viimeisenä ja annoin katseeni laskeutua maata kohden.
Miksi Syreenikukkaa kiinnosti niin paljon Pilvipyrstö? En nähnyt mitään outoa kollissa tai tuon käytöksessä.. Nytkin kolli vain kulki rauhallisena katse eteenpäin suunnattuna ja sanoi aina välillä jotain Kotkankanjonille ja Kuiskauspyynnölle. Hän näytti niin normaalilta.. Ei kai nyt kollilla mitään salasuhdetta toisen klaanilaisen kanssa voisi olla? Eihän..?

Haukkakiito ei ollut edellisöisen unensa jälkeen saanut nukuttua, joten oli päättänyt lähteä kävelylle hämärään aamuyöhön.
Naaras juoksi nummia pitkin edelleen mielessään Pöllönlennon ja Kuurahohteen sanoja pohdiskellen. *Tiedän, että he molemmat ovat varmasti oikeassa siitä ettei minun pitäisi sotkeutua häneen ja.. äh…*, Hän mietti, kunnes haistoi riistan.
Haukkakiito huomasi kanin piileskelevän piikkiihernepensaan takana. Naaras hiipi lähemmäksi vatsa maata viistäen ottaen huomioon pienen tuulenvireen suunnan. Pian hän oli tarpeeksi lähellä, mutta kani huomasi hänet ja lähti pinkomaan hätäisesti pakoon. Haukkakiito oli ryntäämäisillään saaliinsa perään, kun huomasi kanin pujahtavan ahtaaseen koloon noin viiden ketunmitan päässä hänestä. “Hiirenpapanat!”, Naaras kirosi ääneen jatkaen matkaansa.
Pian hän tajusi taas ajattelevansa Lumitassua. Haukkakiito yritti keskittää ajatuksensa johonkin muuhun, muttei millään onnistunut. *Me olemme eri klaaneista ja sitä paitsi hän on vasta oppilas ja minä soturi.*, Naaras keksi mielessään tekosyitä sille, miksei voisi pitää tuosta Puroklaanilaisesta kollista. Niin, hän tosiaankin piti Lumitassusta.
Siinä samassa hän muisti tapaamisen, jonka he olivat sopineet. He eivät olleet sopineet tapaamiselle aikaa, mutta Haukkakiito oletti, että aika olisi sama kuin eilen. Hieman ennen iltahämärää. Siihen olisi vielä pitkä aika.
Naaras huomasi auringon nousevan nummien takaa ja päätti lähteä takaisin leiriin, sillä aamupartio lähtisi pian. Hän toivoi pääsevänsä partioon, siinä toivossa, että saisi karkotettua ajatukset Lumitassusta.
Haukkakiito juoksi leiriin täyttä vauhtia, mutta silti sinne päästyään hän kuuli Lehvähampaan sanovan:”Ja viimeisenä aamupartioon lähtee Valkotäplä!”
Valkotäplää ei kuitenkaan näkynyt, joten Lehvähammas joutu vaihtamaan viimeistä partioon lähtijää. “Kerta Valkotäplä ei ole paikalla, partion viimeinen jäsen on… hmm… Haukkakiito? Lähtisitkö sinä partioon?”, Lehvähammas kysyi.
“Kiitos! Tai siis… kyllä, toki.”, Haukkakiito sekoili sanoissaan nolostuneena.
”Hienoa!”, Varapäällikkö totesi ”Siinä tapauksessa voittekin lähteä.”

//en nyt keksiny tähän mitään jatkoa niin julkaisin tällänen miniversion.

Liekkitavas mietti lähiaikoina tapahtuneita asioita. Ensinnäkin: Edellisessä kokoontumisessa Taivashalla oli johdattanut hänet tapaamaan kahta Puroklaanilaista joista toisen hän ilmeisesti tunsi. Kermanvaalea kaunis naaras oli ollut nimeltään Sädetaivas ja se harmaa laikukas kolli oli ollut jokin Tumma... Nuori Nummiklaanin soturi ei ollut jäänyt sen tarkemmin kuuntelemaan naaraiden välistä keskustelua, mutta hän oli kyllä vaihtanut muutaman vaativan katseen sen puroklaanilaiskollin kanssa. Tummanpunainen kolli oli varma, että hän oli osoittanut Tummamikälielle, että olisi vaikutusvaltaisempi ja mahtavampi soturi kaksikosta, vaikka todellisuudessa tilanne ei todellakaan ollut tämä. Taivashallan ja puroklaanilaisnaaraan keskustelu oli keskeytynyt, kun päälliköt olivat ilmoittaneet kokouksen alkavaksi. Ja eikä aikaakaan, kun Nummiklaani ja Kuutamoklaani heittelivät uhkaavia syytöksiä toisilleen. Liekkitaivas ei ollut ymmärtänyt tilannetta aluksi, Sulkatähtikin oli ilmoittanut koko klaanin kesken Leijonatassun kimppuun hyökkäyksestä, joten miksi kuutamoklaanilaiset olivat yrittäneet kieltää asiaa? Nuori soturi ei ollut keksinyt sille mitään muuta vastausta kuin sen, että Leopardilaikku oli valehdellut koko Nummiklaanille tilanteesta. Tietenkin tummanpunaisen kollin henkilökohtaisella mielipiteellä laikukkaast soturista oli varmasti vaikutusta tähänkin arvaukseen. Tilanteen rauhoituttua olivat muut päälliköt saaneet kertoa klaaniensa kuulumisista. Viimeisenä Aaltotähden saadessa kerrottua uudesta pentueesta Vuoristoklaanissa, olivat Nummiklaani sekä Kuutamoklaani poistuneet nopeasti pois Neljän virran tammelta. Leiriin päästyään oli Sulkatähti heti pyytänyt Leopardilaikun ja Leijonatassun juttusilleen ja ennen kuin kukaan oli muuta ehtinyt kyselemään, oli Lehvähammas hätyytellyt kaikki nukkumaan tai partioihin. Tilanteessa oli jotakin mätää, Liekkitaivas tiesi sen. Ja hän kyllä selvittäisi tilanteen totuuden, jos se vain antaisi Leopardilaikulle vähänkin huonoa mainetta Nummiklaanin keskuudessa. Ehkä Taivashallakin viimein ymmärtäisi miten ketunläjä kissa laikukas kolli oikein oli.
Toiseksi: Kettuongelma Nummiklaanissa oli karkautumassa tassuista. Soturi muisti vieläkin miten Punatassu oli rynnännyt leiriin ja paniikissa kertonut kettujen hyökkäyksestä. Liekkitaivas ei ollut ehtinyt edes nousta tassuilleen, kun Nummiklaanin nuorin soturi Haukkakiito olikin jo käskyttänyt apujoukot liikkeelle ja muiden jäädä leiriin. Kollia oli ottanut hiukan päähän naaraan käskyttely, vaikka tuo oli juuri vasta saanut soturinimensä, mutta ajatellessaan tilanteen kokonaisuutta, oli vain hyvä, että joku oli nopeasti saanut avun paikalle. Sulkatähden julistus kettujen ajamisesta pois oli saanut soturissa aikaan ristiriitaisia mielipiteitä. Hän oli päällikön mielipiteen kannalla, jos he vain ajaisivat ketut pois, riskit jonkun loukkaantumiselle olisivat pienemmät. Mutta ainahan ketut voisivat tulla takaisin, milloin niiden tappaminen olisi kannattavampaa.
*Mutta mihin veisimme kettujen ruumiit?* Liekkitaivas pohti. Ruumiit varmasti houkuttelisivat muita lihansyöjiä heidän reviirilleen, jolloin he olisivat taas pulassa. Kolli huokaisi ja nousi tassuilleen, venytellen kankeita raajojaan. Hän oli koko iltapäivän vain maannut sammalpedillään ja loikoillut, vaikka tänään olisi päivä jolloin soturi oli sopinut yhteisen saalistusreissun Sulkatähden, Taivashallan ja heidän oppilaidensa kanssa. Hän oli innoissaan, tummanpunainen kissa pääsisi viimeinkin osoittamaan päällikölleen kuinka hyvin hän oli Naavatassua kouluttanut. Eikä olisi mikään huono juttu saada töpöhäntäiseltä soturittareltakin muutama kehu. Liekkitaivas asteli ulos sotureiden pesästä ja huomasikin kahden harmaaturkkisen naaraan jo istuvan leirin suuaukolla. Nopeasti hän asteli heidän luokseen ja kiitti onneaan siitä, että heillä näytti olevan tiivis keskustelu kesken eikä kumpikaan katsonut pahalla soturin odottamista. Hän ehti sukimaan turkkinsakin siistiksi sillä välin, kun Sulkatähti ja Taivashalla viimeistelivät keskustelunsa, minkä jälkeen päällikkö pyysi Liekkitaivasta kutsumaan oppilaat koolle.
"Kuisketassu, Kuuratassu, Naavatassu! Lähdetään!" Kolme oppilasta kipittivät heidän luokseen. Päällikön johdolla joukkio lähti hölköttelemään hieman kauemmas leiristä, kohti Kuutamoklaanin rajaa, missä olisi enemmän puita ja pensaikkoa.
"Tänään tarkoituksenamme olisi kerätä sen verran riistaa, että siitä riittäisi koko klaanille", Sulkatähti selitti samalla, kun he verkkaiseen tahtiin kulkivat rajaa kohti. Naavatassu, joka oli Liekkitaivaan kanssa jättäytynyt porukan perukoille katsoi mestariaan iloisesti, koko olemus intoa täynnä. Soturi hymyili takaisin oppilaalleen.
"Shh! Pysähtykää!" Päällikkö sihahti ja käski kaikkien pysähtyä hännän heilautuksella. Kolli pysähtyi ja hetken kuuntelun jälkeen kuuli kuinka jonkun pienen, luultavasti myyrän sydämen syke kuului heidän lähellään olevan pensaan juurelta.
"Kuisketassu, yrittäisitkö sinä napata tuon myyrän?" Sulkatähti kuiskasi. Kuisketassu nyökkäsi ja työnsi vartalonsa matalaksi hiipiessään lähemmäs pusikkoa. Liekkitaivas huomasi kuinka harmaavalkea oppilas höristi korviaan, minkä jälkeen hän ponnisti pusikkoon. Hetken kuluttua naaras saapui heidän näköpiiriinsä pientä jyrsijää roikottaen. Myyrä oli jäänyt loukkuun.
"Hyvä, jatketaan", Sulkatähti sanoi. Kuisketassu hautasi myyränsä ja koko joukkio jatkoi sen jälkeen matkaansa. He kävelivät yllättävän lähelle Kuutamoklaanin rajaa ennen kuin päällikkö pysäytti heidät toisen kerran. Mestarit ja oppilaat istahtivat vastakkain toisistaan ja kuuntelivat tarkasti hopeanharmaan naaraan selitystä kunkin oppilaan metsästysalueista. Oppilaat lähetettiin matkaan ja hetken kuluttua lähtivät kokeneemmat nummiklaanilaiset heidän peräänsä. Heidän olisi tarkoitus myöskin metsästää, mutta samalla arvioida kaikkien oppilaiden metsästystekniikoita. Ja mahdollisesti pitää huolta etteivät heidän reviirillään liikkuvat ketut kävisi kenenkään kimppuun. Auringon laskiessa heidän kaikkien pitäisi saapua lähtöpaikalle saaliidensa kanssa.

Vaikka auringon valo säteilikin vielä vahvana kanjonissa tekivät Liekkitaivas ja Kuuratassu vierekkäin paluuta lähtöpaikalle. Hänen veljensä oli jäänyt hänelle viimeiseksi arvioitavaksi, joten päättäessään, että oli nähnyt tarpeeksi oppilaan saalistuksesta, soturi oli astunut esiin ja kertonut, että he voisivat nyt palata takaisin lähtöpaikalle. Sulkatähden oppilas oli innoissaan kertonut veljelleen koulutuksestaan heidän matkallaan takaisin, eikä soturi voinut olla aika ajoin kehräämättä tai nauramatta. Valkoturkkisen kollin koulutus oli ollut yhtä ylä- ja alamäkeä päällikön kanssa. Kuuratassu ei useastikkaan ollut samaa mieltä naaraan opetustekniikoiden kanssa ja he olivat monia kertoja ottaneet yhteen pienienkin asioiden takia. Mutta Liekkitaivaan veli oli myöskin oppinut loistavaksi nummiklaanilaiseksi Sulkatähden opastuksella, soturi oli jopa yhdessä vaiheessa uskonut, että oppilaasta tulisi taitavampi saalistaja ja taistelija kuin hänestä, ainakin tuon selitysten mukaan. Veljekset kävelivät lähtöpaikalle ja tervehtivät jo paikalla olevia Taivashallaa ja Naavatassua. Naaraat olivat saaneet kasaan hyvin saalista ja kollien laskiessa omat nappauksensa mukaan, läjä kasvoi kaksinkertaiseksi.
"Taivashalla, miten voit?" Liekkitaivas kysyi ujosti istahtaessaan Taivashallan viereen kahden oppilaan jutellessa tohkeisesti saalistusreissustaan. Kahden soturin viimeisestä keskustelusta oli kulunut taas hetki, eikä tummanpunainen kissa tiennyt minkälaisella mielellä soturitar oikein kulki näinäpäivinä. Matkalla leiriin edellisestä kokoontumisesta ei naaras ollut sanonut kollille sanaakaan, vaikka sinne mentäessä he olivat jutelleet miltei koko matkan. Töpöhäntäinen nummiklaanilainen huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle.
"En oikein tiedä... Tuohon on hiukan hankala vastata tällä hetkellä", Taivashalla sanoi jaaritellen, eikä oikein vaikuttanut siltä, että haluaisi jatkaa keskustelua Liekkitaivaan kanssa. Soturi luimi korviaan ja pysyi hiljaa, kääntäen katseensa Kuuratassuun ja Naavatassuun. Miksi soturitar ei halunnut jutella hänelle? Ja miksi hän ei keksinyt mitään sanottavaa, mitään mikä saattaisi nostattaa naaraan mieltä? Ennen kuin kolli ehti muuta miettimään, valo heidän ympärillään katosi, kun aurinko laski vuorten taa. Samalla hetkellä Sulkatähti ilmestyi Kuisketassun kanssa heidän luokseen. Liekkitaivas oli yllättynyt kaikesta siitä riistan määrästä mitä he olivat saaneet napattua, vielä näin aikaisen lehtikadon aikana. Hän ei ikinä ole ollut partiossa missä oltaisiin saatu napattua tällaista määrää riistaa. Päällikkö jakeli ohjeita kuolleiden eläinten kantojaoista ja kääntyi katsomaan Kuuratassua, joka oli hiukan huolestuneen oloisena hakeutunut hänen huomioonsa.
"Mitä, jos ne ketut haistavat kaiken tämän riistan ja hyökkäävät kimppuumme?" Liekkitaivaan veli kysyi mestariltaan.
"Kaikki kettuhavainnot lähiaikoina on tehty joen tai järven lähettyvillä, heillä on luultavimmin pesä siellä. Valitsin syystäkin Kuutamoklaanin rajan lähellä olevan alueen metsästyksellemme. En usko, että tulemme niihin törmäämään", Sulkatähti sanoi varman oloisena ja nappasi oman osuutensa riistakasasta kannettavakseen.
"Toivotaan niin", Liekkitaivas kuuli Taivashallan sanovan hiljaa. Soturi jäi hetkeksi katsomaan soturitarta, mutta päätti sivuuttaa tuon kommentin ja napata oman osuutensa. Kaikki muutkin poimivat niin paljon saalista kuin saivat kannettua ja lähtivät takaisin leiriin.

"Toimme paljon saalista!" Kuuratassu huikkasi kirmatessaan ensimmäisenä leiriin ja saadesaan lysäytettyä saaliinsa tuoresaaliskasaan. Pikkuhiljaa nummiklaanilaiset kerääntyivät kasalle ja ottivat oman osansa, siirtyen sitten isompiin porukoihin syömään. Kuisketassu vei oppilaille pari pientä myyrää ja yhdessä koko oppilasjoukkio alkoivat niitä syömään. Liekkitaivas nappasi itselleen peltomyyrän ja etsi katseellaan kissajoukkoa, jonka seuraan voisi liittyä. Sulkatähti ja Kuurahohde kävelivät vierekkäin klaaninvanhimpien pesälle, ilmeisesti ruokailemaan Usvakarvan kanssa. Leirin toisessa päässä istuvat Leopardilaikku, Valkotäplä ja Sadeläikkä kutsuivat juuri ohitse kulkevaa Taivashallaa seuraansa, mutta tuo kieltäytyi ja vetäytyi itsekseen leirin pimeimpään nurkkaan nauttimaan ateriastaan. Liekkitaivaan olisi tehnyt mieli mennä soturittaren luo ja liittyä tuon seuraan, mutta naaraan aikaisempi ja tämänhetkinen käytös antoi selvästi ilmi, ettei hän haluaisi ketään luokseen. Antaessaan katseensa vaeltaa uudelleen leirin halki, näki hän Saarnihännän, Varjokukan, Timaliviiksen ja Kirkasaamun keskenään, juttelevan hyvin äänekkäästi mistä ikinä juttelivatkaan. Soturi tuhahti, hän ei ymmärtänyt miksi joidenkin piti puhua noin äänekkäästi, kun kaikki vain haluaisivat nauttia ruokailuistaan. Menisivät ulos huutamaan. Hän räpäytti silmiään ja etsi katseellaan Haukkakiitoa. Ehkä nuori soturitar olisi myös yksin syömässä jossakin ja ehkäpä hän huolisi kollin seuraansa? Nuorta nummiklaanilaista ei kuitenkaan näkynyt joten lopulta Liekkitaivas tyytyi syömään peltomyyränsä yksin. Hän ei kauheasti muuhun keskittynyt kuin syömiseensä, mutta soturi vilkaisi aina välillä leirin suuaukkoa. Hän odotti Lehvähammasta ja Hahtuvaturkkia saapuvaksi, koska he olivat Haukkakiidon, Ketunkynnen ja Yötassun lisäksi ainoat kissat ketkä eivät tällä hetkellä leirissä, tai leiriaukiolla, olleet. Kolli sai syötyä myyränsä ja kun mitään ei kaksikosta kuulunut, hän kyllästyi odottamaan.
*Onkohan heille käynyt jotain? Missä heidän edes pitäisi olla?* Liekkitaivas ihmetteli ja hieman huolestuneena alkoi kävelemään kohti tunnelia. Hänen huolensa oli kuitenkin turha, sillä samalla silmänräpäyksellä Lehvähammas ja Hahtuvaturkki nelistivät leiraukiolle ja suorastaan ryntäsivät tuoresaaliskasan kimppuun.
"Seurasimme kettujen hajujälkeä järven rannalle asti, mutta emme saaneet selvää mihin ne olivat siitä jatkaneet", varapäällikkö huikkasi klaaninvanhimpien pesän suuaukolle ilmestyneelle Sulkatähdelle, joka nyökkäsi ja katosi takaisin pesään. Hiekan värinen naaras tallusti Leopardilaikun, Valkotäplän ja Sadeläikän luo ja valkoturkkinen soturi lyöttäytyi yhä kovaan ääneen keskustelevaan joukkioon. Liekkitaivas oli olettanut, että hänen vanhaa mestariaan olisi kiinnostanut vaihtaa muutama sana kollin kanssa, mutta tajutessaan tilanteen, hän lähti hiukan allapäin tunneliin, tarkoituksena mennä kävelylle. Tummanpunainen kissa haluaisi nyt hiukan omaa aikaa, vaikka hän olikin tuntunut saavan sitä jo ihan tarpeeksi tämän päivän aikana. Soturi hiippaili suuaukon edessä olevan pusikon läpi. Auringonsäteet häikäisivät hänen silmiään ikävästi, mutta ainakin sää oli tällä hetkellä selkeä. Taivaalla ei näkynyt edes pienintä pilveä. Haittapuolena oli tietysti lämpötila, joka laski päivä päivältä. Liekkitaivas lähti juoksemaan syvälle nummien keskelle ja hautautui omiin ajatuksiinsa. Kolli kirmasi ja ajatteli kaikkea mahdollista, mitä hänen mielensä päällä nyt olikin eikä siksi huomannut ympärillään vaanivaa vaaraa. Vasta läheltä kuuluva rasahdus sai tummanpunaisen kissan yhtäkkiä pysähtymään ja kuuntelemaan. Hän kuuli selvää rapinaa ympärillään, mutta kaiken sen kanervikon ja aluskasvillisuuden keskellä Liekkitaivas ei ehtinyt saamaan hajusta kiinni ajoissa. Hän kuuli takaansa askelia ja kääntyi vain kohdatakseen suuren ketun. Refleksinomaisesti soturi teki nopean liikkeen ja hyppäsi ketun selkään. Hän takertui kynsillään kiinni eläimen selkäkarvoihin ja yritti paksun karvapeitteen läpi viiltää haavoja tuon selkään. Mutta kettu oli nopeampi ja ehti ravistella kollin pois kimpustaan. Hän lensi maahan vatsalleen, ja kovan iskun takia joutui hetken haukkomaan henkeään. Liekkitaivas kuitenkin nousi ylös ja hyökkäsi uudestaan. Hän yritti saada otetta vastustajansa vatsasta, mutta ketun ollessa paljon isompi, pitkäraajaisempi ja nopeampi, ei soturi mihinkään yltänyt tai saanut otetta. Hän tunsi viiltävän kivun takajalassaan ja päästi suustaan kimeän inahduksen. Soturin raivo alkoi pursuta yli ja hän hyppäsi uudelleen ketun selkään, raapien tulisesti tietään karvapeitteen läpi. Mutta kuten aikaisemminkin, sai kettu tälläkin kertaa heitettyä kollin pois kimpustaan. Hän lysähti maahan mahalleen ja oli tietoinen ettei jaksaisi enää pitkään. Kanervikossa oli ketun murinan lisäksi aivan hiljaista, tuntui kuin koko metsä olisi pidätellyt hengitystään, kuin odottaen jotakin tapahtuvaksi. Ja jotakin kyllä tapahtui. Kolme kissaa ryntäsivät pusikoista suoraan ketun kimppuun, estäen sitä enää käymästä Liekkitaivaaseen kiinni. Hän tunsi hampaaiden pureutuvan niskaansa ja hitaasti soturi raahattiin vattupöheikön alle suojaan. Hän kuuli kauempaa sähinää ja syvää murinaa ja yritti selvitellä sekaisin olevaa päätään. Mitä oikein tapahtui? Kolli kohtasi Ketunkynnen huolestuneen katseen pystyessään viimeinkin nostamaan päänsä.
"Liekkitaivas!" Parantaja naukaisi helpottuneena, painaen erilaisia lehtiä tummanpunaisen kissan haavoihin.
"Mitä... tapahtui?" Liekkitaivas kysyi hämmentyneenä ja kääntyi katsomaan taistelutannerta, missä kettu yhä yritti taistella kolmea kissaa vastaan. Hän nopeasti tunnisti kissat Sulkatähdeksi ja Kuurahohteeksi, sekä hieman kauempana kyyhöttäväksi Havutassuksi, joka odotti tilaisuutta juosta Ketunkynnen ja Liekkitaivaan luo pusikkoon.
"Olimme Yötassun kanssa keräämässä yrttejä, kun haistoimme ketun lähellä leiriämme. Juoksimme takaisin leiriin ilmoittamaan asiasta ja Sulkatähti käskytti etsintäpartiot sinun ja Haukkakiidon perään, kun olitte ainoat kissat jotka eivät enää leirissä olleet", Ketunkynsi selitti. Liekkitaivaalla meni puolet parantajan selityksistä ohi, hänen keskittymisensä lipui hyvää vauhtia kohti tajuttomuutta. Soturi kuitenkin havahtui korkeaan kiljaisuun ja kääntäessään katseensa kettuun ja sitä vastaan taisteleviin kissoihin, hän näki Sulkatähden makaavan maassa. Päällikön kaulasta pulppusi veri ja se värjäsi hänen allaan olevan maan punaisenruskeaksi. Kuuratassu jätti ketun ja ryntäsi mestarinsa luokse, asettautuen suojaavasti tuon ylle. Havutassu taas huomasi oman mestarinsa jäävän kaksin ketun kanssa, joten sen sijaan, että olisi tullut kahden kissan luo kanervikon alle, hän juoksi Kuurahohteen avuksi. Liekkitaivas kuuli vieressään istuvan Ketunkynnen terävän henkäyksen ja katsoessaan itsekin parantajan tuijottamaan suuntaan, hän kohtasi Sulkatähden lasittuneet silmät.
"Ei...", naaras soturin vierellä kuiskasi juuri ja juuri ääneen.
"Sulkatähti... Älä kuole...", Kuuratassu naukui anelevasti, silmät kosteina mestarinsa vieressä. Samassa päällikön lasittuneisiin silmiin palasi elo ja hän yskäisi muutaman kerran.
"En minä kuole... Ainakaan vielä...", Sulkatähti kähisi.
*Menettikö hän juuri hengen?* Liekkitaivas ehti ajattelemaan, kunnes kuuli toisen rääkäisyn. Havutassu lensi pusikkoon ja Kuurahohde taisteli nyt yksin hengestään. Soturi tajusi, että hänen apuaan kaivattiin, joten adrenaliinin voimalla kolli nousi ja syöksyi ketun kimppuun. Hetken tapeltuaan kolli sai eläimen huomion itseensä, milloin vaaleanharmaa soturi sai otteen ketun vatsasta ja raapaisi syvän viillon siihen. Eläin rääkäsi lujaa ja hetken yritettyään vielä saada kissoja pois kimpustaan, se kaatui raskaalla jysähdyksellä maahan, elottomana. Nummiklaanilaiset olivat voittaneet. Liekkitaivas haukkoi henkeään, kettua vastaan taistelu oli ollut todella suuri ponnistus häneltä ja nyt tummanpunainen kissa oli varma pyörtyvänsä siihen paikkaan. Hän otti nilkuttaen muutaman askeleen eteenpäin ja tajusi helpotuksekseen, että yrteiltä tuoksuva naaras oli painautunut häneen kiinni, antaen soturin nojata itseensä. Matka leiriin oli mennyt ohi yhdessä hujauksessa, kolli oli juuri ja juuri pysynyt tajuissaan. Hänen mielessään pyöri muisto oppilasajoilta, kuinka Valkotäplä saattoi Taivashallaa leiriin Pöllönlennon kuoleman jälkeen. Mahtoivatko hän ja Ketunkynsi näyttää nyt samalta?

Liekkitaivas nuoli takajalassaan olevaa haavaa parantajan pesässä. Ketunkynsi oli todennut ettei haava ollut syvä, mutta kettu oli luultavasti hampaillaan osunut hermoon tai jänteeseen, mikä oli kivun takia saanut soturin pään pyörälle. Hän haukoitteli ja kuunteli vain puolella korvalla Sulkatähden julistusta kettuongelmasta sekä suunnitelmaansa siitä, miten ketuista päästäisiin eroon. Päivä oli ollut kollille todella raskas ja hän oli hyvinkin tyytyväinen, että kuu oli jo nousemassa hyvää vauhtia taivaalla. Parantaja antoi Liekkitaivaalle unikonsiemeniä, minkä ansiosta hänen silmänsä alkoivat painua kiinni ja pian tummanpunainen kissa nukahti.

//Joku nummiklaanilainen jatkamaan tästä?

Aamun sarastaessa Jäätassu alkoi heräillä oppilaiden pesässä, ehkä ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana näin aikaisin. Hän raotti jäänsinistä silmäänsä unenpöpperöisenä. Viimeöinen uni kummitteli vieläkin oppilaan mielessä, mutta hän päätti jättää asian sikseen. Eivät Pimeydenmetsän henget päässeet naaraaseen käsiksi, muuten kuin unissa, eikö niin? Punaoranssi kissa tassutteli itsensä sukimisen jälkeen pesästä ulkoilmaan. Hän katseli ympärilleen. Musta naaras istui vaitonaisena Luukummulla katsellen edessään avautuvaa näkymää. Leiriaukiolla soturit juoksentelivat edestakaisin, kantaen sammalia tai saaliita mukanaan. Riistan tuoksu sai Jäätassunkin muistamaan ettei hänkään jaksaisi mitään tehdä tyhjin vatsoin, joten ensiksi oppilaan pitäisi löytää jostakin aamiaista. Hän tassutteli tuoresaaliskasalle vain todetakseen, ettei kasan paikalla ollut yhtikäs mitään.
"Jos sinä aamiaista haluat niin sinun on metsästettävä se itse", Kuolontähti naukui Luukummun päältä. Jäätassu tuhtahti eikä kääntynyt katsomaan mestariaan vaan käveli suoraan ulos leiristä. Häntä hirvitti ja ärsytti ajatus, että hänen pitäisi itse saalistaa riistaa näin aikaisin aamulla. Aina tuoresaaliskasassa oli ollut edes jotakin hänelle, joten miksi se nyt oli tyhjillään?
*Varmasti se uusi parantajaoppilas Mustatassu on vain syönyt minunkin osuuteni. Tai sitten se oli jompikumpi niistä puroklaanilaisista!* Jäätassu pohdiskeli ärsyyntyneenä. Hän tassutteli eteenpäin kylmällä kalliopolulla hitaaseen tahtiin. Oppilas oli joskus kuullut Kuolontähdeltä, että luonto kyllä puhuisi, jos sitä jaksoi kuunnella. Tällä hetkellä vuoristo oli kuitenkin täysin vaiti. Hän toivoi, että Pakkasviima olisi ollut naaraan kanssa metsästämässä, koska tuo ihaili häntä. Ja varapäällikkö saattaisi myöskin hoitaa kaiken metsästyksen, jos Jäätassu pyytäisi. Mutta hän ei vieläkään kehdannut näyttää naamaansa kollille, ties mitä tuokin ajattelisi arvesta punaornassin kissan silmän päällä. Sinisilmä höristi korviaan ja yritti pitää kaikki aistinsa valppaana mahdollisen riistan varalta. Hän veti keuhkonsa täyteen raikasta lehtikatoilmaa ja haistoi nenässään ainoastaan vuoriston tuoksun. Tätä mateluvauhtia hänen määränpäähänsä saapumiseen kestaisi neljäsosakuu, joten naaras kiristi tahtiaan. Mutta yllättäen hän tunsi jotakin. Ei korvissaan tai kuonossaan, vaan tassuissaan. Laskiessaan katseensa alas hän huomasi pienen, kuolleen variksenpoikasen. Jäätassun huulet kääntyivät tyytyväiseen ja kieroon hymyyn.
*Kappas kappas, ehkä minua siltikin vielä suositaan!* Hän ajatteli ja alkoi samalta istumalta syömään linnunpoikasta.

Jäätassu oli kävelemässä takaisin leriin, kun vuoristopolulla häntä vastaan tulivat Kuolontähti ja Varpuskynsi.
"Mihinkäs te olette matkalla?" Oppilas kysyi, vaikka eihän häntä sen kummemmin kiinnostanut. Päällikkö piti katseensa pitkään naaraassa, kuin etsiäkseen jonkinlaista merkkiä tuon kasvoista ja sen löytäessään, pieni hymy nousi mestarin huulille.
"Puroklaaniin. Ilmeisesti Varpuskynnellä oli jotakin selvittämättömiä asioita Hiiriturkin kanssa", Kuolontähti hykersi. Jäätassu arvasi heti, että Varpuskynsikin oli halunnut lähteä riistämään jonkun puroklaanilaisen henkeä, kun Pakkasviima ja Ohramyrsky olivat tulleet leiriin ja ilmoittaneet jonkun puroklaanilaisen taposta.
"Miksi ette vain tapa Ututähteä?" Oppilas kysyi, kyseenalaistaen sitä miksi vain joitakin normaaleja klaanikissoja piti tappaa, eihän heidän kuolemillaan olisi mitään merkitystä muutenkaan.
"Mitä hauskaa siinä olisi, jos tappamasi kissa vain heräisi eloon uudestaan?" Kuolontähti ärähti ja antoi Varpuskynnelle merkin jatkaa matkaa. Jäätassu jäi hetkeksi katsomaan kahden naaraan perään, kunnes käveli leiriin.

Karviaispentu säpsähti hereille ja hieman säikähtäneenä vilkuili ympärilleen. Emoa eikä veljeä enää näkynyt hänen vierellään, mikä sai naaraspennun olon muuttumaan uneliaasta pelästyneeksi. Hän nousi nopeasti tassuilleen ja vilkuili ympärilleen silmät pyöristyneinä.
*He ovat varmasti vain ulkona*, hän yritti rauhoitella itseään. Varovaisin askelin hän hiipi pentutarhan suuaukolle ja kurkisti siitä ulos niin, että hänen naama vain osittain oli kotoisan pentutarhan ulkopuolella. Hän antoi katseensa pyyhkäistä läpi aukiota sen verran kuin näki ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei monikaan kissa ollut vielä ulkona, uskaltautui hän tassuttelemaan ulos. Hän ei tietenkään halunnut olla töykeä muita kissoja kohtaan tai saada muille kissoille sellaista vaikutelmaa itsestään etteikö hän olisi halunnut tutustua heihin kaikkiin, mutta hän ei vain uskaltanut lähestyä muita. Kaipa hän halusi tutustua muihin klaanilaisiin omassa tahdissaan ja niin, ettei kaikki ollut hänen luonaan samalla silmänräpäyksellä.
“Karviaispentu! Aamupartio on juuri lähdössä!” Lumopennun iloinen huudahdus sai Karviaispennun katseen kääntymään sydämenlyöntiäkin nopeammin kollipentua kohden. Lumopentu seisoi lähellä leirin suuaukon lähellä kahden muun kissan kanssa ja oli kääntynyt siskoaan kohden leveä virne kasvoillaan. Karviaispentu katsoi takaisin veljeään ja luimisti hieman korviaan. Tämä oli juuri niitä tilanteita, kun hän olisi halunnut vain kadota tai muuttua näkymättömäksi niin hänen ei olisi tarvinnut mennä tapaamaan uusia kissoja.
“Tule katsomaan meidän kanssamme, kun he lähtevät! Hiiriturkki lähettää heidät aivan pian, joten ole nopea!” Lumopentu hihkaisi ja kääntyi sitten kahden muun kissan suuntaan ja sanoi jotain heille innokkaan oloisena. Kaksikko vastasivat yhtä innokkaan näköisinä ja nyökyttelivät päitään hänen veljensä sanoille.
*Voi tietenkin minä tulen, kun sinä noin sen sanot..*, Karviaispentu tuhahti itsekseen ivailevasti. Hän pakotti itsensä lähtemään kohti kolmikkoa ja yritti matkan aikana rauhoitella villisti hyppivää sydäntään. Puroklaanilaisiahan he vain olivat.. Kuitenkin lopulta hänen olisi osattava olla kaikkien keskuudessa ja kai tämä vain auttaisi häntä sen kanssa. Ainakin hän saisi harjoitusta.
Kolmikon luokse päästyään hän tunsi kaksikon katseet itsessään, mikä sai hänen katseensa laskeutumaan tassuihinsa. Häntä ujostutti niin paljon.. Hän ei olisi tosiaankaan halunnut olla näiden kahden aivan tuntemattoman kissan kanssa. Ei ainakaan vielä näin nopeasti.
“Tässä on Jänötassu ja Sammaltassu”, Lumopentu esitteli ja rikkoi siinä samassa hetkellisen hiljaisuuden heidän kaikkien keskeltä. Karviaispentu varovaisesti siirsi katseensa tassuistaan veljeensä, joka katsoi häntä rohkaiseva hymy kasvoillaan.
*Hyvä se sinun on siinä hymyillä, kun sinulle kaikki tuntuu olevan niin helppoa!* hän tuijotti Lumopennun hailan meripihkaisia silmiä tuimasti, mikä sai kollipennun hieman kurtistamaan kulmiaan. He hetken tuijottivat toisiaan kiivaasti ennen kuin Karviaispentu antoi periksi ja kääntyi katsomaan ensin tabbykuvioista kollia, joka tutkiskeli häntä uteliaan oloisesti meripihkaisilla silmillään. Karviaispennusta tuntui kuin oppilaan meripihka silmät olisivat voineet porautua syvälle hänen silmiinsä ja selvittää jokaisen pienenkin salaisuuden.
Karviaispentu ei jaksanut enään kollioppilaan tunkeilevaa katsetta, joten hän mieluusti siirsi huomionsa tähän toiseen oppilaaseen, jonka turkki oli ruskea ja siinä oli todella silmiinpistävät mustat raidat. Nopealla vilkaisulla hän myös huomasi kollioppilaan toisen etutassun olevan vaaleamman ruskea. Häntä katsovalla oppilaalla oli myöskin meripihkaiset silmät, mutta ne olivat paljon lempeämmän oloiset eivätkä lähes tunkeilevat kuin edellisellä.
“Tapasitte muutama päivä sitten siskoni Kettutassun”, kollioppilas naukui pieni hymy kasvoillaan ja jatkoi,
“Olen Sammaltassu, hauska tutustua. Lumopentu on kertonut paljon teidän kahden seikkailuista.”
Karviaispentu katsoi Sammaltassua hetken ennen kuin nyökäytti päätään ja siirsi katseensa kohti varapäällikköä, joka seisoi melko lähellä heitä ja kokosi kissoja luokseen. Hän tunnisti kissajoukosta ainoastaan Täpläliidon, jonka Kettutassu heille oli esitellyt muutama päivä sitten isänään. Täplikäs kolli oli istahtanut aloilleen ja katsoi Hiiriturkkia odottavaisen näköisenä. Kolli ilmeisemmin halusi tulla valituksi aamupartioon.
Hän kuuli kuinka joku tassutteli lähemmäs häntä ja sivusilmällä huomasi sen olevan Lumopentu. Hän piti katseensa soturissa eikä luonut veljelleen minkäänlaista katsetta. Ehkä hän oli hieman pikkumainen, muttei voinut ärsyyntymiselleen mitään. Lumopentu oli kirjaimellisesti pakottanut hänet kahden aivan tuntemattoman kissan seuraan ja sitten vielä jaksoi hymyillä muka niin kannustavasti. Jos kolli halusi olla kannustava, olisi antanut olla eikä olisi viittonut häntä luokseen. Kyllähän Jänötassu ja Sammaltassu varmasti olivat mainioita kissoja ja mukavia, muttei häntä juuri tällä hetkellä kiinnostanut tutustua kahteen oppilaaseen, jotka katsoivat häntä kuin jotakin omituista oliota.
“Hiiriturkki varmasti valitsee Täpläliidon ja Liekkisateen mukaansa”, Lumopentu naukui tietävästi. Karviaispentu pyöritteli päätään.
“Mistä sinä sen muka päättelet?” hän kyllästyneenä kysyi, vaikkei häntä oikeasti niinkään kiinnostanut kuulla Lumopennun vastausta. Hiiriturkki varmasti valitsi juuri ne kissat kuin halusi ja ketkä olivat paikalla. Eihän Liekkisadetta edes näkynyt missään lähimaillakaan... Tai no, eihän hän edes tunnistanut ketään Liekkisadetta..
“Tummakajo ja Sädetaivas ovat myös Hiiriturkin luona, joten voi olla hyvinkin mahdollista, että he pääsevät mukaan aamupartioon”, Sammaltassu puuttui kahden sisaruksen mahdollisesti alkavaan riitaan ja samalla keskeytti Lumopennun, joka olisi juuri vastannut siskolleen.
“Eikö se olekin niin, että ketkä ovat Hiiriturkin lähettyvillä tulevat paremmilla mahdollisuuksilla valituiksi kuin ne, joita ei edes näy aukiolla?” Karviaispentu uskaltautui kysymään ja käänsi katseensa Sammaltassuun, joka nyökytteli hänen sanoilleen.
“Kyllä se useasti tuppaa olemaan niin.”
“Aamupartioon lähtevät Täpläliidon johdolla Tummakajo, Sädetaivas, Sammaltassu ja Jänötassu!” Hiiriturkki ilmoitti. Soturittaren katse oli kääntynyt heitä kohden ja hän viittoi kahta heidän seurassaan olevaa kollia luokseen.
“Nähdään myöhemmin Lumopentu ja Karviaispentu!” Sammaltassu naukaisi, heitti heille pirteän hymyn ja loikki sitten Hiiriturkin ja muiden luokse Jänötassu kintereillään. Karviaispentu jäi katsomaan kaksikon perään hieman ihmeissään. Jänötassu ei ollut sanonut mitään, kun hän oli tullut kolmikon luokse. Oliko tabbykuvioisella kollilla jotain häntä vastaan vai mikä oli? Kyllä oppilas oli Sammaltassun ja Lumopennun kanssa jutellut ihan normaalisti.
“No mitäs oli mieltä heistä?” Lumopentu kysyi, mikä sai Karviaispennun ajatukset rikkoutumaan ja katseen irtoamaan kahdesta kollioppilaasta, jotka olivat jo suuntaamassa muun partion kanssa ulos leiristä, ja siirtymään takaisin isokokoisempaan pentuetoveriinsa.
“Pitäisikö minun olla jotain tiettyä mieltä heistä?” hän kysyi sarkastisesti. Naaraan kellertävät silmät tuijottivat kollia pilke silmäkulmassaan. Lumopentu vastasi katseeseen retteällä virneellään, joka tuntui saavan hänen silmänsä säihkymään ihan erilailla kuin koskaan ennen.
“Enpä olisi uskonut, että sinä osaisit olla niin tällainen”, kolli herjasi leikillään ja pyöritteli silmiään heti perään,
“Olet aina yksinäsi, joten halusin esitellä sinut muillekin ja ihan tosissani haluaisin kuulla mitä mieltä olit heistä.”
“No kaipa he olivat ihan okei”, Karviaispentu vastasi kohauttaen olkapäitään. Lumopentu hymähti huvittuneena ja painautui aivan hänen kylkeään vasten. Hän ei voinut olla tuntematta sitä turvan tunnetta, joka syttyi hänessä samalla sekunnilla kuin Lumopentu oli painautunut häntä vasten. Jokin kollissa ja tuon lämmössä vain tuntui automaattisesti rauhoittavan häntä.
“Tiesinhän minä, että sinä pystyt tutustumaan muihinkin etkä tule jäämään koko loppuelämäksesi yksin!” Lumopentu kailotti virnuillen. Karviaispentu läimäisi hännällään tuota.
“Hei!”

Haukkakiito oli viettänyt päivänsä normaalisti partioiden ja saalistaen. Alkuillasta hän oli mennyt tapaamaan Lumitassua joelle ja tassutti nyt tapaamisesta hyvillään leiriä kohti.
Hän muisteli kuinka he Lumitassun kanssa olivat leikkineet hippaa kuin mitkäkin pennut ja kolli oli yrittänyt opettaa Haukkakiitoa nappaamaan kaloja. Tuloksetta. Oppilas oli sanonut, että hänkään ei ollut ollut kalojen nappaamisen mestari. He olivat tutustuneet paremmin toisiinsa ja soturitar oli saanut tietää, että Lumitassun pentuetoverit olivat jo sotureita. Haukkakiito oli kertonut menehtyneistä vanhemmistaan, joka oli saanut vaalean oppilaankin surumieliseksi.
Nyt naaras oli jo puolivälissä matkaa joelta leiriin ja näki kuinka aurinko laski hänen takanaan vuorten taa. Oli aikainen lehtikato ja Haukkakiito tunsi viileyden tunkeutuvan ohuehkon turkkinsa läpi. Hän kiristi tahtiaan hieman saadakseen itsensä lämpimäksi ja toisaalta päästäkseen nopeammin leiriin.
Soturitar maisteli ilmaa, muttei huomannut yhden yhtäkään riistanhajua. Hän ajatteli pienten eläinten jo käyneen nukkumaan, mutta syvällä hänen mielessään piili ajatus siitä, että ehkä se tosiaankin oli vähissä, mikä tietenkin olisi täysin ymmärrettävää tähän vuodenaikaan. Toisaalta riistavarkaatkin olivat varteenotettava vaihtoehto.
Samassa hän huomasikin laimean Puroklaanilaisen hajun. *Täällä, keskellä nummia!*, Haukkakiito ajatteli tajuten, että kyseessä saattoi, tai oikeastaan oli, riistavaras. Sillä mitäpä muutakaan Puroklaanin kissa olisi täällä Nummiklaanin kauniilla reviirillä tehnyt. *Täytyy kaiketi ilmoittaa päällikölle tai vähintään Lehvähampaalle*, naaras ajatteli jatkaen matkaa rivakkaan tahtiin.
Hän ohitti verisen kettutaistelutantereen, mutta oli niin kaukana ettei kiinnittänyt siihen huomiota. Pian hän saapui leiriin, jossa häntä odotti taas kerran kovaääninen hälinä. Ensimmäisenä soturitar suuntasi päällikön pesälle ja ilmoitti Puroklaanin hajusta nummilla. Sulkatähti vastasi vain nyökkäämällä ja toteamalla lisäävänsä partioita.
Haukkakiito lähti päällikön pesästä hieman hämillään, sillä yleensä Sulkatähti oli päättäväinen ja varman oloinen, mutta tällä kertaa hän oli ollut jotenkin väsynyt. Tai ei. Ei väsynyt vaan… surullinen? Ehkä masentunut?
Soturittaren mielessä heräsi huoli päälliköstä, mutta hän työnsi sen sivuun. Murehtimisen sijaan hän suuntasi parantajan pesälle, jonka ympärillä parveili kissoja. ”Mitä täällä tapahtuu?”, Hän kysyi Lehvähampaalta. ”Muutama kissa sai tapettua toisen niistä ketuista”, varapäällikkö vastasi. ”Mutta sehän on hyvä asia!”, Haukkakiito vastasi iloisena. Hymy kuitenkin kaikkosi naaraan kasvoilta pian, kun Lehvähammas kertoi Liekkitaivaan satuttaneen itsensä. Soturitar piti tummanpunaista kolli ystävänään, vaikka he eivät kovin hyvin tunteneetkaan.
Haukkakiidolle selvisi, ettei Liekkitaivaan haava ollut onneksi kovinkaan syvä, ja tämä selviäisi oikein mainiosti. Naaras kävi hyvillä mielin nukkumaan ja syvällä sisimmässään hän uneksi vaalean kermanvärisestä, laikukkaasta kissasta.

//oon taas mökillä niin tää tarina on kirjotettu puhelimella eikä kovin pitkäkään tullu, mut jotain kuiteskin.

Kurkipentu heräsi virkeänä uuteen aamuun. Tuhkapentu sekä Pikkupentu olivat jo heränneet. Kurkipentu hyppeli innoissaan ympäri leiriä. Ensin hän piiloutui soturien pesään ja sitten parantajan pesään. Hän sai sotureilta kovat huudot mutta ei välittänyt. Lopulta hän piiloutui oppilaiden pesään.


Kun metsästyspartio palasi Kurkipentu otti ensimmäisenä saalista. Kun hän oli syönyt lintunsa, hän juoksi salaa ulos leiristä. Ulkona Kurkipentu piloutui pensaaseen. Hän säikähti osuessaan kermanväriseen turkkiin. Turkin omi suunilleen Kurkipennun ikäinen naaras. Kurkipentu ei aikaillut vaan hyppäsi naaraan päälle. Naaras kääntyi sähisten ja hyökkäsi. Taistelun tuoksinnassa hän ei huomannut kun emo työntyi ulos leiristä ja nappasi Kurkipennun hampaihinsa. Kurkipentu sähisi kun emo kantoi hänet pois ja moitti, "Et olisi saanut lähteä leiristä. Se on vaarallista", emon moitinta kantautiin koko letin läpi ja Aaltotähti astui paikalle,"Emo puhuu asiaa. Et olisi saanut lähteä". Moitinta tuntui inhottavalta ja Kurkipentu ei sanonut mitään. Hän juoksi pentutarhaan ja nukahti.

Kun Kurkipentu heräsi oli melkein auringonlaskun aika. Hän hyppeli tuoresaaliskasalle, ja valitsi pienen linnun. Kurkipentu siirsi linnun vuoteleen ja alkoi ahmia. Kun Pikkupentu astui sisään kaikki oli mullin mallin. Mutta Kurkipennnun vatsa oli täynnä ja hän nukahti tyytyväisenä.

Kurkipentu oli jahtaamassa hiirtä kun tunsi kosketuksen lavallaan. Hän kääntyi katsomaan ja silloin uni hälveni pois.

Harmaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt pentusuunnitelmia. Haluaisin neljä tai kolme pentua. Heiveröisen lähtisi kotikkisuksi. Mieluiten haluaisin yhden naaraan ja kaksi kollia. Harmaan mielestä tämä oli hyvä suunitelma.

Kun Lumihäntä heräsi, hän huomasi tuntevansa pienen mutta silti ihanan potkun. Hän tiesi mitä oli tulossa ja oli valmis haasteeseen. Mutta sitten hän mietti tarkemmin. Mitä hän sanoisi klaaneille. Kuka olisi pentujen isä. *Voisin sanoa näin:Ei se teille kuulu tai näin : En tiedä*, toisaalta tuntui inhottavalta valehdella. Olihan tämä hänen klaaninsa. Mutta, kai vähän voisi valehdella. Kai. Lumihäntä oli nähnyt unta emostaan Linnusta. Emo oli Lumihännälle tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan muu. Niin joo, paitsi tietysti Harmaa. Lumihäntä oli valmis antamaan vaikka elämänsä tälle kollille. Lopulta Lumihäntä lähti parantan pesään. "Hei kuule voisitko tutkia minut. Luulisin että saan pentuja" Kun parantaja oli tutkinut hänet tämä sanoi " Pentuja luvassa".


//Teen luultavasti tänään pentuhakemuksen.

Mustatassu juoksi kohti puroa. Hän sukelsi puroon ja kuuli pimeyden metsän henkien supinaa. Ne supisivat pennusta joka toisi tulta ja ruokaa. *Sehän on hyvä*, Mustatassu ajatteli, mutta yhtäkkiä hänet vetäistiin pois. Mustatassu näki vain mustaa.

Uni tuntui todelta ja Mustatassu aisti sen. Hän hiipi kohti Jäätassua että saisi muuta ajateltavaa. Kun Jäätassu katsoi muualle Mustatassu otti höyhenen joka roikkui hänen turkissaan. Mustatassu alkoi kutittaa ja kun Jäätassu käännähti katsomaan Mustatassu oli jo parantajan pesässä. Myrkkymarjaa ei näkynyt. Mustatassu alkoi lajitella yrttejä.

Kun Myrkkymarja tuli pesään Mustatassu oli jo lajitellut yrtit. Hän loikki pois kohti Vuoristoklaanin reviiriä. Reviirillä oli paljon lintuja ja Mustatassu hyppäsi. Kun hän oli saanut linnun Mustassu kuuli ääniä. Hän hiipi kohti pensasta. Pensaasta loikkasi nuori pennun ikäinen naaras. Mustatassu karisti pennun helposti pois. Pentu ärisi ja sähisi. "Noh noh pentu. Kuka olet", Mustatassu pakotti itsensä kysymään. "En vastaa",itsekäs pentu maukui.