Tihkutäplä rämpi pitkin märkää polkua yskien suustaan sinne jatkuvasti valuvaa vettä. Samassa kun yksi Vuoristoklaanin oppilaista oli rynnännyt leiriin ja ilmoittanut, että tulvamassat olivat valtaamassa vuorten juurta ja saavuttaisivat heitä pian, taivas oli tuntunut repeävän entisestään. Rankka sade hakkasi maata, kohisi kuutamoklaanilaisen korvissa ja sumensi hänen näkökenttänsä. Hän ei ollut koskaan ollut niin pahoillaan siitä, että oli sattunut olemaan oikeassa siinä, ettei Vuoristoklaani pystynyt jäämään väliaikaiseen leiriinsä pidemmäksi aikaa. Onneksi Vuoristoklaanin johtoryhmä oli toiminut nopeasti ja he olivat jo matkalla Neljän virran tammea, joka vaikutti olevan tällä hetkellä heidän ainoa mahdollisuutensa selvitä tilanteesta pelkällä säikähdyksellä.
Tihkutäplä räpytteli silmiään villisti erottaakseen, näkyikö Neljän virran tammen jykevä runko jo sademuurin läpi. Hän kuvitteli erottavansa tummat ääriviivat jo, kun joku vuoristoklaanilaisista huusi heidän olevan lähellä, vahvistaen naaraan ajatukset.
Mutaa pärskyi kuutamoklaanilaisen harmaalle turkille. Hän puristi suussaan olevaa yrttitukkoa tiukemmin, vilkaisi taakseen ja tunsi sydämensä hypähtävän. Vuoristoklaani kulki jonossa pitkin melko kapeaa, aluskasvillisuuteen tallottua polkua, joka oli nyt vedestä ja mudasta liukas ja tuntui upottavan joka askeleella. Vielä tulvivaa vettä, ilmassa kaukana jylisevää ukkosta ja polun kuoppiakin vaarallisemmalta Tihkutäplästä tuntui kuitenkin paniikinomainen pelkotuoksu, joka huokui kissoista hänen ympärillään.
Kun naaras oli aikeissa lohduttautua ajatukseen siitä, että he olisivat pian perillä siellä, mihin tulvavesi ei yltäisi, hän vilkaisi taakseen ja sattui erottamaan kauhukseen vuoristoklaanilaisten pörröisten siluettien joukosta, kuinka yksi sivussa kulkevista kissoista ensin horjahti, ja mätkähti sitten maahan. Tihkutäplä katsoi kauhuissaan, kuinka tumma hahmo etääntyi kauemmas joka askeleella. Asiaa sen enempää ajattelematta hän syöksähti taakse päin ja loikki kohti hahmoa, joka oli nyt vetäytynyt pieneksi nyytiksi maahan, samalla kun sokeasti sateessa eteen päin rämpivät vuoristoklaanilaiset kulkivat ohi tietämättöminä klaanitoverinsa tilasta. Tihkutäplä kumartui kissan ylle kasvot huoleen vääntyneenä. Kirkkaanvihreät silmät revähtivät auki ja tuijottivat häntä kauhistuneina. Vaaleaturkkinen, naamiokuvioinen oppilas ei sanonut mitään, mutta pyrki jaloilleen vain lysähtääkseen takaisin mutamaahan. Tihkutäplä sylkäisi yrtit suustaan.
“Minä autan”, hän kähisi pikaisesti ja sujahti naaraan vierelle tukeakseen tämän ponnisteluita. Nuori kissa puhisi pienesti, mutta hänen tassunsa lipsuivat sohjoisessa maassa ja hän putosi taas pian vatsalleen. Toinen vuoristoklaanilaisen etukäpälistä näytti retkottavan luonnottomassa asennossa. Tihkutäplä puri hammastaan sydän hakaten. Oliko oppilas murtanut käpälänsä kaatuessaan?
“Apua! AUTTAKAA!” kuutamoklaanilainen päätyi huutamaan, mutta tajusi hölmistyksekseen, että vuoristoklaanilaiset olivat jo kadonneet näkymättömiin. Maassa makaava oppilas katsoi häntä epätoivoisena, kasvoillaan kivulias irvistys. Litimärkä Tihkutäplä katsoi nuorta kissaa hetken toimettomana, ja madalti sitten itsensä hänen vierelleen.
“Pystytkö kiipeämään selkääni?” hän enemmänkin pyysi kuin kysyi, eikä vuoristoklaanilainen vastannut, mutta ponnisteli kuitenkin häntä päin ja pian Tihkutäplä tunsi hänen painonsa selällään.
“Hyvä, pidä nyt tiukasti kiinni.”
Oppilas oli painava, luultavasti jo melkein täysikasvuinen, joten harmaa naaras lähti tallustelemaan hitaasti eteen päin. Pelokas vuoristoklaanilainen upotti kyntensä hänen kylkeensä ja Tihkutäplä puristi silmänsä kiinni.

“Tihkutäplä!”
Kuutamoklaanilainen ei tiennyt kauanko aikaa oli kulunut, kun hän kuuli jonkun huutavan nimeään.
“Täällä!” hän huudahti innostuneena. Vuoristoklaanilainen hänen selässään liikahti, mistä hän päätteli tämänkin olevan vielä tajuissaan.
“Tihkutäplä, onneksi olet kunnossa!” Taivasliljan hahmo putkahti esiin harmaasta maisemasta. Sade oli heidän välillään enää vain ohut, samentava verho, se oli hidastunut tihkuksi.
“Onko tuo Kastetassu? Tähtiklaanin kiitos..” Vuoristoklaanin parantaja säntäsi nuuhkimaan nuutunutta oppilasta, joka avasi silmänsä katsoakseen helpottuneena klaanitoveriaan.
“Hänen käpälälleen kävi pahasti”, Tihkutäplä selitti ja laski oppilaan selästään Taivasliljan tutkittavaksi, “onko se murtunut?”
Harmaalaikukas parantaja tutkiskeli hetken oppilasta, joka luimi korviaan kun vääntyneeseen tassuun koskettin, ja nousi sitten ylös.
“Meidän on saatava hänet nopeasti Neljän virran tammelle, että voin hoitaa häntä.”
“Pääsivätkö kaikki perille turvassa?”
“Kyllä”, Taivaslilja naukui helpottuneena. Hieman voimia saanut Kastetassu nousi puolittain seisomaan, ja he lähtivät kulkemaan tukien oppilasta kummaltakin puolelta.
“Kun huomasin, ettet ollut mukana joukossa, minun oli pakko lähtä etsimään sinua”, Taivaslilja naukui Tihkutäplälle pudistellen päätään.
“Nyt Kastetassunkin katoaminen on varmasti huomattu. Kaikki tulevat olemaan helpottuneita nähdessään, että olette kunnossa.”
Tihkutäplä nyökkäili väsyneenä. Hän oli iloinen kuullessaan siitä, että Kostokynsi ja koko Vuoristoklaani oli päässyt turvaan ajoissa.
“Pahin vaara taitaa olla nyt ohi”, hän naukui haukotellen. Taivaslilja nyökkäsi.
Neljän virran tammella heitä odotti kuitenkin järkytys. Osa kissoista istui tammen oksilla tähyillen ympäristöä, mutta suurin osa oli kerääntynyt alas. Nyyhkyttävien kissojen välistä Tihkutäplä näki, että he olivat kerääntyneet kuolleen kissan ympärille. Kostokynsi kiirehti tapaamaan heitä, mutta jälleennäkemisestä puuttui riemu. Aukion surumielinen tunnelma sai Tihkutäplän silmät vetistymään.
Kostokynsi selitti heille lyhytsanaisesti, kuinka Voimasydän oli menettänyt henkensä pudottuaan tammen liukkaalta oksistolta. Taivaslilja jäi tuijottamaan eteensä järkyttyneenä, kun Tihkutäplä laski häntänsä lohduttavasti parantajan lavalle. Samaan aikaan Kastetassua muistuttava, vaaleaturkkinen oppilas juoksi paikalle haukkoen henkeään. Kolli kosketti neniä Kastetassun kanssa ja ummisti silmänsä helpottuneena. Tihkutäplä käänsi selkänsä sukulaisten jälleennäkemiselle, ja tassutteli sivummalle antaakseen klaanitovereille tilaa surra.

Voimasydämen hautajaismenot suoritettiin siitä huolimatta, että klaanitovereiden pettymykseksi kuningattaren viimeinen leposija ei sijainnut kotivuoristossa. Tihkutäplä näki, kuinka Taivaslilja vakuutti kimmeltävät kyyneleet poskillaan, että Voimasydän oli jo päässyt Tähtiklaaniin, ja että naaras ymmärtäisi kyllä etteivät he sillä hetkellä voineet palata takaisin reviirilleen häntä hautaamaan. Auringonsäde pilkisti harmaiden pilvenhattaroiden välistä ja kultasi Tihkutäplän selkämyksen, kun naaras tassutteli hitaasti keskemmäs aukiota. Hän silmäili Kostokynttä neuvottomana nähdessään, että kollin silmiin oli leimautunut edelleen tuskallinen katse. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta sen oli täytynyt tehdä kipeää.
Vuoristoklaani alkoi viimein lähtä jatkamaan matkaansa Aaltotähden johdolla. Tihkutäplä vilkaisi nopeasti suuntaan, jossa Kuutamoklaanin korkeat kuuset kasvoivat tummina rivistöinä. Hän otti askeleen eteen päin ja seurasi vaitonaisena vuoristoklaanilaisia. Häntä halutti kääntyä takaisin kotiin päin, mutta samaan aikaan toinen voima tuntui vetävän häntä orpona kohti Nummiklaania vaeltavan klaanin matkaan. Tyhjyys kieppui hänen vatsassaan huonona olona, kun hän mietti, minkälaisen vastaanoton Vuoristoklaani saisi, kun he saapuisivat aamun sarastaessa nummille.

// Tihkun 50. tarina!

Voimasydämen päästämä rääkäisy tuon pudotessa Neljän virran tammen oksastolla yhä kaikui Tuhkakajon mielessä, kun hän yön pimeydessä oli lähtenyt juomaan yhdestä tammea ympäröivästä neljästä virrasta.
Vuoristoklaanin kissat olivat levittäytyneet tammen oksista tuon juurakkoon asti, mutta harva tuntui nukkuvan. Lasittuneet katseet olivat suunnattuna Neljän virran tammen aukion keskellä olevaan ruumiiseen ja kahteen oppilaaseen, jotka valvoivat menehtyneen emonsa äärellä.
Soturin sydäntä riipaisi ajatus siitä, että heidän siarensa Pöllötassu ei päässyt osallistumaan oman vanhempansa valvojaisiin, sillä oli yhä tajuttomana. Kuinka kamalaa se olisikaan, kun oppilas viimeinkin heräisi ja saisi ensimmäisenä kuulla Voimasydämen kuolleen ja menettäneen mahdollisuutensa antaa tuolle viimeiset hyvästit. Naaras tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä, joten hän hiippaili nopeasti tammen toiselle puolelle, menettäen suoran näköyhteyden aukioon.
"Purojuova!" Tuhkakajo henkäisi syvään, kun huomasi sivusilmällään tammen runkoa vasten, varjoissa istuvan kissan. Jos hän olisi jatkanut matkaansa suoraan veden ääreen, sen kummemmin välittämättä ympäristöstään, ei hopeajuovaista soturia olisi huomannut. Kun tummanharmaa soturi käänsi katseensa kunnolla tuohon, tajusi hän ettei naaras istunut yksin.
Tammen runkoa vasten, vielä paremmin varjoihin piiloutuneena istu Sädeloiste sekalaisen harmaan turkkinsa kanssa. Sinisilmäinen naaras räpäytti muutaman kerran silmiään hämmentyneenä, kunnes tajusi Purojuovan ympäri kierretystä kollisoturin hännästä ja valkoturkkisen naaraan itkuisesta katseesta, että hän oli keskeyttänyt selkeästi muiden korville kuulumattoman keskustelun.
Hän yskäisi kiusaantuneena ja luimi korviaan anteeksipyytävästi, hännän painautuen takajalkoja vasten.
"A-anteeksi häiriö, tulin vain juomaan", Tuhkakajo piipitti ja kipitti pikaisesti virran penkareelle. Hän lipaisi ihanan raikasta vettä muutaman kerran, mutta ei kehdannut jäädä pidemmäksi aikaa juomaan, vaikka jano ei parilla lipaisulla lähtenytkään. Soturi hölkkäsi pitkillä askeleilla takaisin tammen aukiolle ja vältteli kaksikon katseita ohittaessaan nuo. Pysähtyessään aukion laidalle, hän huokaisi syvään ja pudisti päätään. Naaraasta tuntu niin pahalta katsoa vierestä, kun hänen klaanitoverinsa kokivat niin suurta surua ja ahdistusta kaiken tapahtuneen takia. Kuolemat, kodin menettäminen, väliaikaisen leirin jättäminen ja se ainainen turvattomuuden tunne, kun ei tiennyt koska tulva saavuttaisi heidät. Hän käänsi katseensa taivaalle siritetyin silmin. Sade oli lakannut miltei heti Voimasydämen kuoleman jälkeen, ja nyt vuoristoklaanilaisten yläpuolella oli lämmin viherlehden yötaivas, jota Hopeahännän tähdet koristivat ja miltei täydessä oleva kuu valaisi. Ihan kuin sade pitäisi heitä pilkkanaan.
"Hei, Tuhkakajo, niinhän?" ääni Tuhkakajon läheltä kuiskasi. Hän käänsi katseensa kuiskijan suuntaan ja tajusi kyseessä olevan heidän kaksi vierailijaansa Kostokynsi ja Tihkutäplä.
Kaksi kissaa makasivat hieman sivummalla muista vuoristoklaanilaisista ja molempien kasvoilla näytti olevan surumielinen ilme. He taisvat seurata valvojaisia siinä missä moni muukin, vaikka eivät edes kuuluneet Vuoristoklaaniin.
Soturi nyökkäsi ja asteli kaksikon luokse, hymyillen pienesti. Vaikka surusta kimmeltävät silmät kertoivatkin muuta tummanharmaan naaraan sen hetkisestä mielentilasta, sai hän vastauksen hymyynsä molempien kissojen omilla.
Erakkokolli siirtyi hieman lähemmäs kuutamoklaanilaista, tehden näin tilaa vuoristoklaanilaiselle heidän sammalpedilleen.
Sinisilmäinen kissa asteli heidän viereensä ja istui valmiiksi lämmitetylle pehmusteelle.
"Hei, miten jaksatte?" Tuhkakajo kysyi ja katsoi kumpaakin kissaan vuorotellen, vaikka Kostokynttä hän katsoi huomattavasti lyhyemmän ajan kuin Tihkutäplää.
Kaksi kissaa kohauttelivat olkiaan tai huokailivat syvään, sehän oli sanomattakin selvää ettei kellään mennyt tällä hetkellä hyvin.
Soturi kuitenkin koki vastuutehtäväkseen olla päällikön vanhimpana tyttärenä heidän vierailijoidensa saatavana ja keskusteluseurana silloin kun Aaltotähti, Myrskytuuli tai joku vanhemmista sotureista ei ollut läsnä.
"Olen niin pahoillani koko Vuoristoklaanin puolesta. Olette joutuneet kärsimään niin... paljon...", Kostokynsi sanoi hiljaa ja katseli aukion suuntaan, vaikka tuon katse tuntui jatkuvan jonnekin paljon kauemmas.
Harmaaturkkinen naaras luimi korviaan ja päästi myötäilevän äännähdyksen, kaikki epäilykset kyseisen erakon aikeista olivat hävinneet hänen mielestään sinä silmänräpäyksenä kun Tuhkakajo oli nähnyt tuon yrittävän auttaa Voimasydäntä tuon viimeisillä hetkillä. Ja nyt, kun kolli niin avoimesti näytti surevan vuoristoklaanilaisten puolesta, tuntui myötätunnon saaminen mustalaikukkaalta kissalta oikeastaan aika hyvältä, ystävälliseltä ja välittävältä.
"Te olette niin tavattoman vahvoja, kun jaksatte jatkaa tämän kaiken jälkeen vielä Nummiklaanin alueelle ja vastaanotta sen mitä ikinä siellä tuleekaan vastaan", Tihkutäplä sanoi ja nyhti etutassujensa kynsillä pieniä sammalhippuja pedistään.
Tuhkakajo kallisti päätään hiukan ja yritti saada katsekontaktia kuutamoklaanilaiseen. Jokin vaikutti olevan soturin mielen päällä otsarypyistä ja vääntyilevästä hännänpäästä päätellen. Siniharmaan naaraankin kohdalla vuoristoklaanilaisen mielestä oli lähtenyt viimeisetkin epäilyksen rippeet, kun hän oli kuullut tuon jääneen auttamaan evakuoinnin aikana Kastetassua, joka oli kaatunut ja murtanut tassunsa, jääden näin jälkeen muusta Vuoristoklaanista. Jos Tihkutäplä ei olisi huomannut oppilaan kaatumista ja auttanut tuota, naaras olisi hukkunut tulvivaan metsään. Tummanharmaa soturi tunsi äkkiä olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa molemmille kissoille.
"Mutta kiitos teille, olette olleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan vaikka emme ole edes saman klaanin jäseniä", Tuhkakajo kiitti ja hymyili nyt jo paljon lämpimämmin kaksikolle. Vaikka Kostokynnen tapauksessa kissa jota hän yritti auttaa ei selvinnytkään hengissä, oli soturin mielestä jo avunannon yritys tarpeeksi osoittamaan avuliaisuutta. Erakon korvat näyttivät nuupahtavan alemmas, arvatenkin tuon mielessä olevan sama ajatus Voimasydämestä, joten naaras kiirehti pikaisesti kysymään jotakin mikä veisi heidän ajatuksensa muualle, "Tuntuuko teistä siltä, että jaksatte vaeltaa huomenna Nummiklaanin reviirille?"
Tuhkakajon kysymys sai Tihkutäplän henkäisemään vaivaantuneena, mikä sai kahden muun kissan kääntämään kaiken huomionsa tuohon. Oliko kuutamoklaanilaisella jotakin asiaa vastaan?
"Minä... en tiedä jatkanko kanssanne sinne asti", laikukas soturi sanoi hiljaa ja katsoi hyvin anteeksipyytäväisen näköisenä Kostokynttä ja vuoristoklaanilaista.
Tummanharmaa soturi ei aluksi ymmärtänyt mikä ihme sai naaraan ajattelemaan noin, kunnes hetken pohdinnan jälkeen tajusi että jos sattuisi itse olemaan toisen klaanin keskellä yksinään useamman päivän, kyllä hänkin haluaisi mahdollisimman nopeasti omien, tuttujen klaanitovereidensa joukkoon. Siniharmaa naaras oli osoittanut olevansa rohkea ja epäitsekäs soturi, joten tuolla oli täysi oikeus palata takaisin Kuutamoklaaniin, jos hän niin halusi. Koko Vuoristoklaani jäisi tuolle velkaa.
"Muistatko millä vihamielisyydellä klaanitoverisi häätivät meidät molemmat?" Kostokynsi kysyi ja kääntyi kunnolla Tihkutäplän puoleen, "tietenkin sinulla on oikeus mennä kotiin jos haluat, mutta uskotko heidän ottavan sinut vastaan avosylin kaiken tapahtuneen jälkeen? Minä en halua että sinulle käy mitään Tihkutäplä, olen sinulle niin suuressa kiitollisuudenvelassa henkeni pelastamisesta, kahdesti. En voi vain lähettää sinua yksinäsi Kuutamoklaaniin, missä klaanitoverisi voivat yhtä hyvin repiä sinut kappaleiksi erakon suojelemisesta."
Erakon ääni kuulsi huolta ja tuon vihreät silmät kimmelsivät epätoivoisina. Tuhkakajo ymmärsi hyvin kollin huolen ja oli itsekin sitä mieltä ettei kuutamoklaanilaista otettaisi niin hyvin vastaan jo pelkästään heidän maineen puolesta. Jos Kuutamoklaanin kissat olivat todella niin taistelunjanoisia, mikä heitä estäisi käymästä klaanitoverinsa kimppuun, joka avusti erakkoa?

Paarmahehku värähti, kun nenä osui lätäkön hyiseen pintaan ja latki ahnaasti jääkylmää vettä suuhunsa. Juotuaan hän tassutteli lähemmäs Neljän virran tammea ympäröivän aukion keskusta, jossa nurmimaa oli tallaantunut tasaiseksi satojen kissojen käpälien alla. Hän tarkkaili kulmiensa alta enemmän märkiä karvakasoja kuin klaanitovereitaan muistuttavia kissoja, jotka istuskelivat ympäriinsä onnettoman näköisinä. Osa oli ripustautunut tammen oksille tai käpertynyt sen paksuille juurille - osa partioi ympäristöä niin kuin Paarmahehku, joka palasi ilmoittamaan Myrskytuulelle ettei ollut havainnut Kuutamoklaanin suunnalla ristin sielua – edes naapuriklaanin partioinnista ei ollut merkkejä, rankka sade oli kenties onnistunut huuhtomaan hajumerkit kadoksiin. Maasto sen sijaan oli Kuutamoklaanin suunnassa muuttunut lähes kulkukelvottomaksi; märkä maa upotti ja vaikka Paarmahehku oli yrittänyt vältellä lätäköitä hyppelemällä niiden väliin muodostuneille saarekkeille, olivat hänen käpälänsä vatsakarvoja myöten kastuneet, vaikka turkki oli tuskin kerennyt kuivua väliaikaisesta leiristä paon jäljiltä.
Kuunneltuaan Paarmahehkun raportin Myrskytuuli päästi hänet ”lepäämään”, mutta soturi tunsi olevansa kykenemätön edes puoliksi ummistamaan silmiään osittain painajaismaisen pakomatkan ja osittain Voimasydämen äkkillisen kuoleman takia.
Paarmahehku loikkasi Neljän virran tammen eräälle juurelle ja tasapainotteli liukkaalla pinnalla. Ohi mennessään hän kumartui nuuhkaisemaan tiukaksi kääröksi käpertyneen Tomukukan märkää selkää. Hetken ajan emo oli näyttänyt makaavan aivan liikkumatta, kuin kuolleena, mutta katsoessaan tarkemmin Paarmahehku näki tämän kyljen kyllä kohoilevan hitaasti ylös ja alas. Soturi tuskin nukkui kovin syvää unta, mutta kolli vältti silti herättämästä häntä edes yhden viiksikarvan kosketuksella.
”Vuoristoklaani!”
Aaltotähden ääni kajahti ja kaikui läpi tammen oksiston.
”Kerääntyköön jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Neljän virran tammen lähelle klaanikokoukseen!”
Paarmahehku vääntäytyi asentoon, josta oli suora näköyhteys päällikköön joka istui eräällä oksalla tuijottaen alas keltaiset silmät hohtaen. Klaanin sekavasta tilanteesta huolimatta hän oli ohimennen kuiskannut Aaltotähden korvaan tiedon siitä, että hänen puolestaan Kaunotassu oli valmis soturiksi. Oliko päällikkö todella nimittämässä kaksi kissaa juuri nyt, vai koskiko kokous jotain muuta?
”Kutsun pian eteen kaksi kissaa, jotka olen ajatellut nimittää sotureiksi tänään. Vaikka emme ole leirissämme eikä Vuoristoklaanin kissaa ole koskaan nimitetty näin kaukana kotoa, uskon että tässä tilanteessa järjestely sopii myös Tähtiklaanille. Kaunotassu ja Salamatassu?”
Paarmahehku henkäisi. Sisarukset astelivat eteen pörröiset turkit sekaisin, Kaunotassun valkea karvoitus oli mutatahrojen likaama, mutta silti naaraan katseessa tuikki into ja Salamatassu röyhisti rintaansa ylpeänä, kun Aaltotähti alkoi puhua uudelleen:
”Kaikesta kokemastamme huolimatta Kaunotassu ja Salamatassu toimivat esimerkillisesti pelastaessaan Pöllötassun hukkumasta. Myös Voimasydän oli loputtomasti heille kiitollinen pentunsa pelastamiseksi. Tämän takia he ansaitsevat mielestäni tulla tänään täysiksi Vuoristoklaanin sotureiksi.”
Pari kannustavaa huutoa kaikui tammella.
”Kaunotassu”, Aaltotähti kutsui Paarmahehkun oppilasta, ja kolli tunsi häntänsä nykäisevän.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kaunotassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kaunotassu hihkaisi hiirenaivoisen innostuneena, mikä sai Paarmahehkun tuntemaan jotain selittämätöntä tuota vaivaista karvapalloa kohtaan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kaunotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kaunosydän. Saat nimesi Voimasydämen mukaan, jonka pennun pelastit sydän täynnä rohkeutta ja uskollisuutta klaanitovereillesi.”
Vuoristoklaanilaiset ulvoivat tuoreen soturin nimeä päällikön sanoista tunteikkaina, edesmennyttä kuningatarta muistellen. Kun Salamatassu astui vuorostaan eteen, ja lupasi sisarensa tapaan noudattavansa soturilakia ja suojelevansa klaaniaan henkensä uhalla, Aaltotähti jatkoi juhlallisesti:
”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinule soturinimesi. Salamatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Salamavirtana. Nimeän sinut sen virran mukaan, johon hyppäsit pelottomasti pelastamaan klaanitoverisi: Tähtiklaani kunnioittaa loputtomasti tekoasi.”
Aaltotähti loikkasi alas ja kosketti päällään tuoreiden soturien päitä.
”Kaunosydän! Salamavirta!” klaani hurrasi vuoron perään.
Paarmahehku pyyhki yksinäisen kyyneleen nopeasti poskeltaan.

”Tietenkin sinulla on oikeus mennä kotiin jos haluat, mutta uskotko heidän ottavan sinut vastaan avosylin kaiken tapahtuneen jälkeen? Minä en halua että sinulle käy mitään Tihkutäplä, olen sinulle niin suuressa kiitollisuudenvelassa henkeni pelastamisesta, kahdesti. En voi vain lähettää sinua yksinäsi Kuutamoklaaniin, missä klaanitoverisi voivat yhtä hyvin repiä sinut kappaleiksi erakon suojelemisesta.”
Sammalpetiä vasten painautuneena Tihkutäplä kuunteli Kostokynttä ja katsoi vakavaa, epätoivoista kiiltoa erakon silmissä. Hän vilkaisi Tuhkakajoon ennen kuin puhui, ja joutui pinnistelemään että pystyi puhumaan ilman liikutuksen tuomaa säröä äänessään.
”Ymmärrän miksi ajattelet noin. Ja olisinkin tyhmä jos luulisin, että kaikki on ennallaan, kun palaan”, Tihkutäplä väräytti viiksiään ja käänsi katseensa hetkeksi mietteliäänä tassuihinsa.
”Mutta lupaan että pärjään kyllä. Se on klaanini enkä voisi kuvitella elämää missään muualla. Joten ennemmin tai myöhemmin minun on palattava kuitenkin”, hän sanoi estäen tuskaisen ilmeen ilmestymistä kasvoilleen. Naaraan mielessä siinsivät rakkaiden klaanitovereiden kuvat. Samaan aikaan Syreenikukan syyttävä katse oli poltettu hänen verkkokalvoilleen. Hän ei voinut kuvitellakaan, minkälaisena petturina koko klaani häntä piti, koska ei tiennyt koko tarinaa.
Kostokynsi pudisti päätään. Tihkutäplän lupaus ei näyttänyt vakuuttavan erakkoa.
”Oma päätöksesi, kuten sanoin.”
Hiljaisuus laskeutui kolmen kissan välille. Tihkutäplä tunsi yön kosteuden kielellään avatessaan suunsa jälleen:
”Tapaamme varmasti pian uudestaan”, naaraan viikset värisivät leikkisästi, ”jos se on minusta kiinni.”
”Ajattelit siis lähteä huomenna?” Tuhkakajo kysyi varovasti.
”Kyllä, aamulla on varmaankin hyvä”, Tihkutäplä naukui nyökäten.
”Minun on ennen sitä hyvästeltävä myös Taivaslilja, ja kiitettävä Aaltotähteä”, hän jatkoi jälleen nyökkäämällä, nyt Tuhkakajon suuntaan, ”olette kaikki olleet hyvin ystävällisiä. Jään ikuisesti kiitolliseksi siitä, miten hyvin otitte meidät vastaan.”
Nuori vuoristoklaanilainen räpäytti silmiään hänelle, ja kissat jatkoivat hiljaista puheluaan vielä pitkälle yöhön.

Aamun valjettua seuraavana päivänä Tihkutäplä jäi vielä kuuntelemaan sivusta kahden uuden vuoristoklaanilaissoturin nimitysmenot. Menojen jälkeen hän vaihtoi vielä viimeiset hyvästit Kostokynnen kanssa, ja lähti lopulta tassuttelemaan pois päin. Jo aiemmin hän oli puhunut Taivasliljankin kanssa, joka oli toivottanut hänelle haikein mielin onnea. Yhtä liikuttunut olo oli Tihkutäplälläkin. Oli ollut outo kokemus viettää niinkin pitkä aika poissa klaanitovereiden luota, vielä täysin vieraiden kissojen parissa, mutta hän oli onnistunut sitomaan moneen kissaan yllättävän vahvoja suhteita niin lyhyen ajan sisällä. Hän tarpoi eteen päin hypellen lätäköiden väliin jäävien saarekkeiden päälle niin, että vesi pärskyi kaikkialle, ja piti katseensa tiukasti tummana eteensä kohoavassa metsässä, jossa Kuutamoklaani majaili. Hän ei halunnut katsoa taakseen ja katua päätöstään. Hän huokaisi raskaasti. Vuoristoklaani ja Kostokynsi pärjäisivät kyllä ilman häntäkin. Vaikka mitä haasteita noiden kissojen eteen heitettäisiin, he jatkaisivat kyllä eteen päin.
Tihkutäplä hypähti kosteaksi nurmeksi muuttuneen rajan yli sydämessään riemu, välittämättä siitä että maa oli nyt veden peitossa hänen nilkkoihinsa asti. Kaipuu kotiin ja lähimmäisten pariin täytti hänen ajatuksensa, kun hän veti metsän tuoksua, klaaninsa pihkaista ominaistuoksua, sisäänsä. Häntä jännityksestä nykien hän lähti seuraamaan tuttua polkua aina syvemmälle ja syvemmälle metsään. Hän mietti, mitä leirille oli käynyt sinä päivänä, kun hän oli sieltä Kostokynnen kanssa kadonnut. Oliko se nyt kenties kokonaan veden peitossa? Jos niin, minne ihmeessä Kuutamoklaani oli evakuoinut itsensä? Kaikki selviäisi varmasti pian, Tihkutäplä muistutti itseään ja loikkasi tutulle, jättimäisen suuren kuusen kaatuneelle rungolle ja tarkkaili hetken ympäristöä puristaen kynsiään pehmeään ja kosteutta tihkuvaan sammaleeseen.
Vaikka muutkin hänen klaanitovereistaan varmaan kilpailisivat siitä, että pääsisivät repimään hänet kappaleiksi, tulisi Varistähden kohtaamisesta varmasti vaikeinta. Totta puhuen Tihkutäplä tunsi nyt suurta vastenmielisyyttä sen suuren kunnioituksen sijaan, jota ennen oli päällikköään kohtaan tuntenut. Siitä julmasta käytöksestä, jota Varistähti oli osoittanut Lehtikuuta ja etenkin Kostokynttä kohtaan, Tihkutäplä ei voisi koskaan antaa päällikölleen anteeksi. Se teki asioista monimutkaisia, Tihkutäplä ei voinut ajatella itseään enää sinä uskollisena ja luotettavana soturina, jona itseään oli pitänyt – minkälainen kissa asettui päällikköään vastaan niin? Ja minkälainen kissa paljasti kyntensä vielä klaanitovereilleenkin? Ajatus kuristi Tihkutäplän kurkkua, mutta hänen oli ollut pakko, muuten kuutamoklaanilaiset olisivat silpunneet Kostokynnen variksenruoaksi.
Nuuskittuaan hetken ilmaa harmaa naaras hypähti alas ja lähti jatkamaan matkaansa kosteassa aluskasvillisuudessa. Hän etsi hajujälkien joukosta tuoreita, ja löysi pian erään polun, jota pitkin joku partio oli kulkenut. Sateen ja kosteiden neulasten huumaavan hajun takia hän ei kyennyt erottamaan, ketkä olivat partion jäseniä, mutta siitä välittämättä hän lähti seuraamaan jälkeä sydän odottavasti pamppaillen.
Kun naaras kumartui pienen kummun ylle, joku oli juuri haudannut saaliinsa pehmeään maahan, hänet iskettiin yllättäen kumoon ja samassa terävät kynnet puristuivat hänen niskaansa.
”Se olen minä! Tihkutäplä!” hän sähisi hyökkääjälle kähisevällä äänellä, yrittämättä pyristellä vastaan.

Kipinätassu loikkasi pienen vuoristopuron yli. Hän oli menossa kiipeilemään ystävänsä Hiutaletassun kanssa taivaspuuhun. Kun he saapuivat lähes taivaspuun kohdalle, Kipinätassu päätti kysyä ystävältään haluasiko tämä juosta hänen kanssan kilpaa taivaspuulle. "Hei, Hiutaletassu, juostaanko kilpaa taivaspuulle?" "Vaikka samantien!" Hiutaletassu huudahti iloisena, ja oppilaat lähtivätpinkomaan kohti taivaspuuta. Kun he saapuivat taivaspuulle, Kipinätassu katsoi puuta silmät loistaen. "Olin aivan unohtanut että se on noin suuri!" Kipinätassu kokeili tassullaan puun pintaa. Se oli märkä ja liukas. Olisi paras etsiä kohta josta voisi kiivetä hyvin. "Mitä ihmettä sinä oikein teet?" Kyysi Hiutaletassu joka oli jo kiipeämässä puun latvaan. "Etsin turvallista kohtaa kiivetä." Kipinätassu vastasi. Hiutaletassu pyöritteli silmiään ja jatkoi kiipeämistä. Lopulta Kipinätassun onnistui löytää sopiva kohta josta kiivetä. Hän kiipesi aluksi hitaasti ja varovasti kunnes, tajusi miten hauskaa kiipeily oli ja miten paljon hän oli kaivannut sitä. "Odota minua!" Kipinätassu hihkaisi ystävälleen, ja lähti kiipeämään nopeammin ylöspäin saavuttaakseen ystävänsä. Pian he olivat aivan puun latvassa. "Vau, täältä on hyvin kauniit maisemat, vaikka ei kyllä yhtä hyvät kuin vuoristosta vai mitä Hiutaletassu?" Kipinätassu kysyi. Hiutaletassu nyökäytti päätään. Juuri sillon Kipinätassu kuuli rapinaa takaansa. Hän maistoi ilmaa ja totesi "Orava". Sitten hän lähti hitaasti kiipeämään kohti oravaa. Jossain vaiheessa orava huomasi hänet ja pakeni. "Ketunläjät!" Kipinätassu palasi Hiutaletassun viereen. "Minusta tuntuu että meidän pitäisi palata pian leiriin, aurinko alkaa jo laskea." Hiutaletassu ehdotti. "Hyvä idea, mutta emme voi mennä takaisin enne kuin olemme saaneet jotain syötävää klaanille." Kipinätassu totesi. "Totta, napataan jotain matkalla leiriin!" Hiutaletassu hihkaisi. Kipinätassu paljasti kyntensä ja lähti liukumaan alas taivaspuun paksua runkoa. Juuri silloin hän kuulin Hiutaletassun sanovan: "Tuo taitaa olla se sama orava, jonka näimme aiemmin." Hetkeäkään miettimättä, oli Hiutaletassu jo hypännyt kohti oravaa, joka istui ohuella oksalla. "hiutaletassu älä se oksa ei kestä sinua!" Kipinätassu yritti varoittaa ystäväänsä, mutta olin jo myöhästä. Hiutaletassu laskeutui oksalle ja sai kuin saikin oravan kiinni, mutta sillä samalla sekunnilla kun hän kosketti oksaa se katkesi hänen allaan. "Hiutaletassu, eiiii!" Huusi kauhistunut Kipinätassu joka laskeutui puusta niin nopeasti kun pystyi. Hiutaletassu maksi maassa sykkyrällä. "Hiutaletassu, herää!" Kipinätassu huusi. Hetken kuluttua Hiutaletassu avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. "Mi-mitä tapahtui?" Hiutaletassu kysyi hämmentyneesti. "Putosit taivaspuusta kun hyppäsit heikoillen oksalle oravan perään." Kipinätassu selitti. "Pystytkö nousemaan ylös?" Kipinätassu kysyi. Hiutaletassu nousi varovasti neljälle tassulle ja tärisi hetken ajan. Sitten hän n yökkäsi Kipinätassulle, ja he lähtivät kävelemään kohti leiriä. Matkalla Kipinätassu tajusin että Hiutaletassun oli kuin olikin saanut oravansa kiinni, ja päätti itsekin napata jotain. Lintu lensi matalalla, Kipinätassun yläpuolella ja hän tiesi tilaisuutensa koittaneen. Kipinätassu loikkasi korkealle ilmaan ja paljasti kyntensä. Sitten hän otti linnusta tiukan otteen kynsillään, ja veti sen lähemmäs itseään, ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan. Lopuksi hän laskeutui lintu suussan neljälle tassulle maahan. Hiutaletassu katsoi häntä lumoutuneena. "Vau, sinä olet hyvä saalistamaan!" Hiutaletassu kehui. Kipinätassu kantoi lintunsa ylpeänä leiriin. "Missä te kaksi olette olleet?" Kuului vihainen ääni heidän takaansa. Kipinätassu kääntyi ympäri ja näki hänen mestarinsa Ampiaispiston seisomassa vihaisen näköisenä hänen edessään. "Me olimme saalistamassa..." Kipinätassu aloitti, mutta Ampiaispisto keskytti hänet: "Oppilaat eivät saa lähteä leiristä yksin." Ampiaspisto tuijotti vihaisesti oppilastaan. Kipinätassu painoi päänsä häpeissään. "Anteeksi, me vain halusimme auttaa klaaniamme." Kipinätassu sanoi pahoillaan. "Parhaiten auttaisitte klaanianne jos pysyisit täällä etkä häipyisi noin vain ilmoittamatta kenellekkään!" Ampiaspisto sätti oppilastaan. Kipinätassua nolotti. Hän oli halunnut vain auttaa klaaniaan. Ja päästä kiipeilemään ystävänsä kanssa taivaspuuhun, mutta päätti jättää sen mainitsematta. "Kuunteletko sinä ede sminua?" Ampiaispisto kysyi raivoissaan. "Minä..kyllä." Kipinätassu takelteli. Hän ei ollut kuunnellut sanaakaan mestarinsa puheista ollessaan omissa mietteissään. Ampiaispisto pyöritteli silmiään ja sanoi: "Voit olla varma että kerron tästä Aaltotähdelle!" Ampiaisviiksen raivotessa oppilaalleen, Hiutaletassu, päätti yrittää karata tilanteesta. "Sinä et lähde minnekään Hiutaletassu!" Ampiaisviiksi karjui, mutta molemmat oppilaat juoksivat jo pois. Hiutaletassu päätti mennä nukkumaan, mutta Kipinätassu halusi käydä vielä lerin ulkopuolella. Hän varmasti että kukaan ei katsonut ja pinkaisi sitten kapeaa vuoristopolkua pitkin, kohti lempi ajanvietto paikkaansa, koko reviirin suurinta vuoristopuroa. Sen vieressä oli suuri kivikasa minkä sisällä oli tyhjä tila minne mahtui noin 3 kissaa. Sinne Kipinätassu meni melkein joka päivä. Maisemat sieltä olivat kauniit, ja aurinko oli lämmittänyt kivetr mukavan lämpimiksi. Puron vesi oli raikasta ja kylmää. Kipinätassu katseli kun aurinko laski vuorten taa. Taivas värjäytyi tumman punaseksi, kuin veri. Alkoi tulla pimeä. Kipinätassu päätti lähteä takaisin leiriin. Tällä kertaa leiriin palatessaa hän ehti livahtaa oppilaiden pesään ilman että kukaan muu huomasi mitään. "Olitko taas purolla?" Hiutaletassu kysyi. Kipinätassu nyökkäsi. Kipinätassu sulki silmänsä ja vaipui hiljalleen uneen.

Kipinätassu avasi silmänsä ja haukotteli. Oli auringonhuippu. Osa sotureista ja oppilaista heräsi aikaisin aamulla aamupartioon, mutta Kipinätassu ei. Kipinätassu katselu unisesti ympärilleen. Hänen ystävänsä Hiutaletassu nukkui vieläkin. Yllättäen Ampiaspisto, Kipinätassun mestari työnsi päänsä oppilaiden pesään ja ilmoitti: "Tänään jäätte molemmat koko auringon kierroki leiriin ja valitsette tuoresaalista viimeisenä." Kipinätassu katsoi hämmentyneenä mestariaan. "Minua sinä et voi määrillä et ole mestarin!" Hiutaletassu uhitteli, mutta heidän yllätyksekseen Ampiaspisto hymyili: "Ei tämä käsky minulta tule vaan päälliköltä Aaltotähdeltä." Oppilaat katsoivat soturia järkyttyneitä. Ampiaspisto hymyile omahyväisesti ja lähti. "En voi uskoa että oma mestarinsa ilmiantoi meidät päällikölle!" Kipinätassu raivosi. "En vietä varmasti koko auringon kiertoa, täällä!" Kipinätassu huusi. "Jos lähdet pois leiristä sinut voidaan karkoitettaa" Hiutaletassu varoitti. Kipinätassu oli haljeta raivosta. "Jotenkin me täältä pääsemme sen minä lupaan." Hän mutisi hiljaa ystävälleen. Myöhemmin Ampiaispisto, toi heille ison kasan sammalta: "Vaihtakaa kaikkien oppilaiden makuualuset." Ampiaspisto lähti, jättäen oppilaat raatamaan. He vaihtoivat uudet makuualuset kaikille. Silloin Kipinätassu sai idean. Hän muotoili vanhoista sammalesta kaksi kissan muotoista hahmoa ja asetti ne heidän nukkumapaikoilleen. "Nyt kaikki luulevat että nukumme ja voimme lähteä!" Kipinätassu kuiskasi. "Kuinka se onnistuu?" Hiutaletassu kysyi. Kipinätassu hymyili ja siirsi kiveä oppilaiden pesään perällä. Sieltä paljastui tunneli. "Tule." Hän sanoi ystävälleen ja meni tunneliin. Hiutaletassu tuli perässä. He laittoivat kiven paikalleen ja jatkoivat matkaa halki pimeä ja ahtaan tunnelin. He kävelivät ikuisuudelta tuntuneen matkan kunnes tunneli alkoi mennä jyrkästi ylöspäin. Päivänvaloa alkoi näkyä tunnelin suuaukolta. He kiipesivät ulos raittiiseen vuoristoilmaan. "Missä me olemme?" Hiutaletassu kysyi ihmeissään. "Purolla." Vastasi Kipinätassu. He tosiaan olivat suurella purolla. "Tännekö se tunneli vei?" Kysyi hämmästynyt Hiutaletassu. Kipinätassu nyökkäsi. "Jos minut karkoitetaan tulen tänne asumaan." Kipinätassu kertoi. "Jos minutkin karkoitettaisiin tulin tänne." Hiutaletassu myönsi. He viettivät purolla melkein koko päivän, kunnes aurinko alkoi laskea. Heidän on istui saada jopa hieman kalaa. Lopulta he menivät tunnelia pitkin takaisin oppilaiden pesään ja piilottivat sammalhahmot tunneliin. Kukaan ei ollut huomannut mitään. He ottivat tuoresaaliskasasta linnun ja alkoivat syödä sitä. Kun aurinko laski ja kuunhuippu lähestyi oli aika mennä nukkumaan. Kipinätassu käpertyi kerälle sammalvuoteelleen ja nukahti.

//Tämä on siis kolmas luku tätä tarinaa mutta en tiedä onko osa kakkonen poistunut vai mitä koska en ite ainakaan nää sitä tääl enää mut aloitan nyt sitten tarinan kolmannen luvun- Sori tästä tuli sit lyhyt.//

Aaltotähti seisoi hänen edesään. “Kipinätassu, minä tiedät että sinä et totellut käskyjäni ja nyt saat kärsiä!” Kipinätassu katsoi kauhuissaan kun hänen päällikkönsä huusi hänelle. “Siispä olet karkoitettu Vuoristoklaanista, äläkä palaa ikinä takaisin!” Aaltotähti jyrähti. “Eiiiiiii!” Häntä ei voitaisi erottaa, ei vain voitaisi, se olisi……..”Kipinätassu herää!” Kuului Hiutaletassun ääni. Kipinätassu avasi silmänsä. “Näitkö painajaisen?” Hiutaletassu kysyi. Kipinätassu nyökkäsi. Häntä pelotti ajatus että Aaltotähti saisi tietää siitä että he eivät olleet eilen leirissä. “Tulkaa jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne, puhujankiven alle kuuntelemaan päällikköne sanaa!” Kuului Aaltotähden ääni. Kipinätassu ja Hiutaletassu kiirehtivät puhujankivelle katsomaan, mitä asiaa päälliköllä olisi. “Kiitos että tulitte tänne, koska kuten hyvin tiedätte, muutaman auringon kierron kuluttua on täydenkuun kokoontuminen.” Aaltotähti aloitti. Kissat nyökyttelivät. Aaltotähti jatkoi “No olen päättänyt vihdoin valita kisat kokoontumiseen.” Syntyi innostunutta puheensorinaa. “Kokoontumiseen ajaksi Myrskytuuli vastaa leiristä. Mukaan kokoontumiseen tulevat, Uskosielu, Ampiaispisto, Mutakoipi, Ruskasiipi, Sorasydän, Tikkatuuli, Kotkasumu, Pöllönkynsi, Kiurusara, Uskotuuli, Tuhkakajo, Siiliviiksi, Keltahavu, Salamavirta, Jäkäläaskel sekä heidän mahdolliset oppilaansa. Myös Mustikkasielun oppilas Hiutaletassu voi tulla koska Ampiaisviiksi on lupautunut vahtimaan häntä oman oppilaansa Kipinätassun lisäksi. Pisaraturkki, Marjaleuka, Sädeloiste, Jänisloikka, Aurinkomyrsky ja Tummavarjo vastaavat leirin vartioinnista. Jos jotain vakavia loukkaantumisia tai muuta vakavaa tapahtuu lähettäkää Lehtituuli tai Kieppumyrsky tuomaan meille sana. Tarvittavissa hätätilanteissa Unikkokukka ja Paarmahehku ohjeistavat pennut, oppilaat, klaaninvanhimmat sekä kuningattaret turvaan. Perhosilta ja Sirkkalehti vastaavat oppilaiden suojelusta vaaratilanteissa. Vanhemmat oppilaat voivat taistella halutessaan, mestarinsa ja vanhempiensa luvalla ja valvonnalla. Kaunosydän ja Piikkisammal te vartioitte pentutarhaa. Helmikaste ja Loskaliito te suojaatte parantajan pesää. Klaaninvanhemmista huolehtii Keltahavuja Pikkukotka. Parantajia auttamaan menee Tuiskuturkki. Jos leiri joudutaan evakuoimaan Myrskytuuli ja Salamavirta ohjaavat kaikki turvallisesti pois. Onko ymmärretty? Jos teitä ei ole valittu mihinkään tehtävään noudattakaa teille annettuja ohjeita mahdollisissa hätätilanteissa.” Aaltotähti selitti. “Me pääsemme kokoontumiseen!” Hihkaisi Hiutaletassu. “Mahtavaa!” Kipinätassu säesti. “En malta odottaa!” Hän sanoi silmät loistaen. Juuri silloin Kipinätassu sai idean. “Mitä jos menisimme juhlistamaan tätä purolle?” Hän kysyi. Hiutaletassu empi. Hän ei halunnut joutua ongelmiin enää. “Enpä tiedä…” Naaras sanoi välttelevästi. “No voin aina mennä sinne yksin, olet tervetullut milloin vain tahdot!” Kipinätassu huikkasi ja sujahti oppilaiden pesän tunneliin. Hiutaletassu jäi miettimään seuraisiko ystäväänsä vai ei. Lopulta hän päätti että ei seurannut. Kipinätassu juoksi tunnelia. Hän oli niin iloinen! Kun hän saapui purolle, hän asettautui auringon lämmittämälle kivelle ja nukahti. Hän heräsi siihen että joku tökki häntä. “Kipinätassu herää.” Sanoi kylmä ääni. Kipinätassu avasi silmänsä ja näki edessään mestarinsa Ampiaspiston, sekä klaaniin päällikön. “Olemme hyvin pettyneitä toimintaasi Kipinätassu.” Sanoi Aaltotähti. Kipinätassu oli pyörällä päästään. Hän ei yhtään tiennyt mitä tapahtui. Hän katseli ympärilleen, ja tajusi olevansa purolla. Myös Hiutaletassu oli siellä. Ampiaspisto huomasi hänen katsovan Hiutaletassua. “Aivan pikku ‘ystäväsi’ johdatti meidät tänne.” Kipinätassu suuttui: “Hiutaletassu kuinka sinä saatoit?” Hiutaletassu painoi päänsä ja mutisi “Anteeksi haluan vain olla mahdollisimman hyvä oppilas.” Kipinätassu oli raivoissaan: “Saatat ehkä olla hyvä oppilas mutta surkea ystävä!” “Ystäväsi teki aivan oikein.” Aaltotähti sanoi kylmästi. Kipinätassu ei voinut uskoa että hänen ainoa ystävänsä olisi pettänyt hänet. “Voin selittää Aaltotähti minä…..-” Kipinätassu aloitti. “Ei mitään selityksiä, olet karkoitettu ikuisesti!” Aaltotähti sanoi silmät leiskuten. “Jos näemme sinua reviirillä enää, nyljemme sinut!” Aaltotähti varoitti. “Joten parasta häipyä.” Totesi Ampiaispisto ivallisesti. “Mutta, minne minä muka menisin?” Kysyi Kipinätassu hätääntyneenä. “No se on sinun ongelmasi.” Ampiaspisto tokaisi. “Ai niin ja vielä yksi asia. Et ole enää Kipinätassu et ansaitse klaaninimeä.” Aaltotähti sanoi ja kaikki kolme lähtivät pois. Mitä minun kuuluisi tälläisessä tilanteessa tehdä? Olen klaanini hylkäämä ja alkaa tulla pimeä. Kipinätassu päätti nukkua yön ajan purolla kivikasan alla olevassa pienessä luolassa. siellä oli pehmeää sammalta, josta hän valmisti itselleen vuoteen. Sitten hän sulki silmänsä ja nukahti. Mitäköhän huominen toisi tullessaan?

Jatkuu seuraavassa luvussa.

//Kettutassun näkökulma Kävyn viimeisimpään tarinaan
Kettutassu heräsi hätkähtäen ahtaassa oppilaiden pesässä. Hän oli nähnyt unta siitä, että Nummiklaanin reviiri tulvi, ja kaikki josta hän välitti, hukkuivat. *Se oli vain uni, mitään tuollaista ei tapahtunut, pelkkä uni,* hän yritti rauhoitella itseään ja tasata hengitystään. Hän tassutti ulos pesästä aukealle, jolla Sadeläikkä, vielä kohtalaisen tuore varapäällikkö, oli järjestämässä aamun ensimmäisiä metsästyspartioita. “Kuiskevirta, Kettutassu, Haukkakiito sekä Kuutassu, lähtekää metsästämään Pöllötasangolle,” tuo valkopilkullinen naaras sanoi.
*Äh! Juuri kun luulin että voisin olla rauhassa tämän aamun, ennen niitä taisteluharjoituksia joita Kuiskevirta suunnitteli eilen!* Kettutassu ajatteli ärsyyntyneenä, mutta meni kuitenkin Kuiskevirran luo. Kettutassu piti kyllä Kuiskevirrasta, mutta ikävöi edelleen Valkotäplää. Kettutassu lähti seuraamaan mestariaan, perässään muu partio. Kun he pääsivät nummelle Kettutassu katseli kohti Puroklaanin reviiriä kävellessään. Hän näki että se oli edelleen veden peitossa, ja tunsi hieman sääliä Puroklaanilaisia kohtaan, jotka joutuivat asumaan tilapäisesti Nummiklaanin reviirillä. Toisinaan häntä kylläkin ärsytti se, että kokonainen toinen klaani asui heidän reviirillään. Kettutassu havahtui ajatuksistaan kun he saapuivat Pöllötasangolle. Partio asettui haistelemaan ilmaa. Pian Kuutassu sai kiinni hiiren, joka suurinpiirtein juoksi hänen edestään. Kettutassu haistoi kanin, ja lähti hiipien hajua kohti. Mutta vikkelä kani lähti karkuun. Tämä päättäväinen oppilas kuitenkin lähti perään. Hän jahtasi ja jahtasi, mutta ei meinannut saada kania kiinni. Yhtäkkiä kun Kettutassu luuli, että hän oli saavuttamassa kania, hän näki tuntemattoman kissan hampaissaan hänen kaninsa! Se oli solakka ruskea naaras, joka katsoi häntä paheksuvasti. “Hei! Minä olin jahtaamassa tuota! Ja mitä sinä teet Nummiklaanin reviirillä, senkin riistavaras!” Kettutassu huudahti vihaisena. *Nyt tämä päivä menee niin hyvin! Aluksi näen painajaisia ja sitten minun riistani varastetaan!*
“Ei kukaan omista riistaa, ja millä perusteella tämä on teidän aluetta?!” tuntematon naaras kivahti.
Kettutassu oli juuri vastaamassa jotain, kun Kuiskevirta juoksi paikalle perässään Kuutassu. Pian paikalle tuli myös Haukkakiito. “Mitä täällä tapahtuu?” sihahti Kuiskevirta.
“Riistavaras,” vastasi Kettutassu.
“Palauta se riista meille niin tästä ei tule tappelua tai mitään muutakaan!” Kuiskevirta käski, ja hänen korvat menivät luimuun.
Kettutassu työnsi kynnet esiin. Tuo vaaleanruskea naaras vain tuijotti partiota halveksivasti. Siinä samassa riistavarkaan takaata tassutti toinen kissa. Mustavalkoinen roteva kolli. *Tuon kanssa en haluaisi tappeluun,* Kettutassu ajatteli.
Kolli kysyi riistavaras-naaraalta: “Hyvä sait saalista. Mennään.” Hän ei ollut huomannut vielä Kettutassua ja muuta partiota. Mutta sitten hän näki partion ja sanoi: “Mitä täällä tapahtuu?”
Kettutassu oletti, että tuo mustavalkoinen kolli oli riistavarkaan ystävä, ja vastasi: “No, sinun ystäväsi tuossa varasti riistaa Nummiklaanilta, ja tunkeutui alueellemme!”
“Ei riista kuulu kenellekkään,” sanoi mustavalkoinen kolli, samalla tavalla kuin se naaras oli sanonut.
Kettutassua alkoi oikein kunnolla ärsyttää. Hän oli todella vihainen. “Pitäisikö meidän viedä nämä rajarikkurit Liekkitähden luo kuulusteltavaksi?” hän kysyi hiljaa Kuiskevirralta. Kuiskevirta ei vastannut mitään, mutta korotti sitten ääntään ja sanoi kahdelle rajarikkurille: “Jos ette nyt lähde ja luovuta riistaa meille, me viemme teidät päällikkömme luo kuulusteltaviksi.”
“Ja todennäköisesti saatte rangaistuksen!” lisäsi Kettutassu.
Vaaleanruskea naaras ja mustavalkoinen kolli kääntyivät poispäin sanomatta mitään mutta riista mukanaan! Kettutassu tulistui: “Lähdenkö perään?!”
“Äh, ei tarvitse, se oli vain yksi kani loppujen lopuksi,” huokaisi Kuiskevirta.
*Niinpä niin,* mietti Kettutassu.
Loppu metsästyspartiosta sujui hyvin, mutta Kettutassu sai vain pienen hiiren loppupartiosta.
//Näköjään Kettutassusta paljastuu tällänen mietteliäs puoli :)

"Seittitassu, onko totta, että olet metsästänyt Puroklaanin alueella?" Myrskytuuli kysyi tiukalla äänensävyllä. Varapäällikkö seisoi Tuhkakajo rinnallaan, molempien aikuisten katsoen edessään seisovaan oppilaaseen hyvin tuiman ja pettyneen näköisenä.
Seittitassu ei horjunut tuomitsevien katseiden alla, hännellä oli se ainainen, välinpitämätön ilme kasvoillaan, jossa nyt pystyi myös näkemään hivauksen ärtyneisyyttä. Kirottu Uskosielu ja tuon ihmeellinen päähänpisto olla metsästämättä hänen itse johtamassa metsätyspartiossa ja sen sijaan seurata miltei soturi-ikäisen kissan metsätystä.
Oppilas kohautti lapojaan välinpitämättömänä, "Joo, mutta eiväthän he enää itse reviirillänsä asu tai metsästä. Rajamerkitkin olivat niin vanhat, hyvä että niitä edes haistoi! Eikö kaikilla klaaneilla olisi siis oikeus metsästää reviirillä, jos kukaan ei sitä ole puolustamassa?"
Tuhkakajon ilme muuttu järkyttyneeksi, siinä missä Myrskytuulen tuima ilme vain tummui tummenemistaan. Seittitassu sai vain vaivoin pidäteltyä virneen suupielessään, hän tiesi ettei olisi ainoa joka hänen tekosistaan satikutia saisi. Varapäällikö pitäisi varmasti entiselle oppilaalleen saarnan tämän jälkeen ja toivottavasti epäilisi soturin kykyä toimia enää vastaisuudessa mestarina. Jos naaras oli kykenemätön kouluttamaan tummaraitaista kollia hänen potentiaaliseen huippuunsa asti, oli tuo kykenemätön kouluttamaan yhtään ketään.
Harmaalaikkuisen kollin korvat kääntyivät taaemmas ja hän nosti leukaansa hitusen ylemmäs.
"Siinä tapauksessa olet ansainnut rangaistuksen teostasi. Saat käydä vaihtamassa jokaisen sammalpedin uuteen koko klaanille, aloittaen klaaninvanhimpien pesästä. Kun saat työsi päätökseen, olemme varmasti Tuhkakajon kanssa keksineet sinulle sitten lisää tekemistä", Myrskytuuli naukaisi häntä puolelta toiseen heiluen.

Klaaninvanhimpien petien vaihtaminen oli ollut yhtä tuskaa ja suorastaan nöyryyttävää puuhaa. Nuoret oppilaat tekivät tälläisia hommia, eivät sellaiset jotka olivat miltei soturiksi nimitettyjä! Asiaa ei ollut auttanut ollenkaan vierestä virnuilleet Kurkitassu ja Hiutaletassu, ja oli ollut hyvin lähellä ettei kumpikin oppilas olisi saanut Seittitassua kimppuunsa.
Muiden oppilaiden ilkeileviltä katseilta hän oli kuitenkin säästynyt, mutta uskoi niitä tulevan myöhemmin lisää, kun oppilas siirtyisi parantajien ja päällikön petien jälkeen sotureiden nukkumapaikan putsaamiseen.
"Hei Seittitassu", Taivaslilja tervehti kollia, joka sammalkantamuksiensa kanssa saapui parantajien petipaikalle. Kaunis parantaja oli kumartunut muutaman hassulehtisen kasvin ylle, mutta nosti katseensa oppilaaseen ja hymyili läpimästi tuolle.
"Minun piti tulla vaihtamaan teille sammaleet", Seittitassu mumisi tympääntyneenä. Naaras ei ollut moksiskaan tummaraitaisen kissan äänensävystä, vaan viittoi hännällään tammen takana kasvavaan pusikkoon.
"Voit käydä ensimmäiseksi vaihtamassa Pöllötassun makuualustan. Ole kuitenkin varovainen hänen siirtelemisensä kanssa, raukka on hyvin heikossa tilassa", Taivaslilja selitti.
Oppilas tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, kun muistot murenevasta vuoristopolusta ja Pöllötassun 'uhraamisesta' palasivat välähdyksinä hänen mieleensä. Mitä oikein tapahtuisi, jos naarasoppilas yhtäkkiä heräisi ja muistaisikin kaiken. Sen kuinka Seittitassu oli repinyt hänet alas vuoristopolulta pelastaakseen itsensä, eikä ollut edes ilmoittanut huomanneensa Pöllötassun putoamista, jättäen tuon löytymisen täysin Tähtiklaanin armoille.
"Kuinka hän... voi?" oppilas huomasi kysyvänsä. Taivaslilja vilkaisi pusikon suuntaan ja tuon hymy lämpeni entisestään. Kolli tunsi sisuskalujensa kiristyvän, hän aavisti pahaa.
"Uskon, että Pöllötassu tulee heräämään muutaman päivän sisällä. Hän mumisee aina välillä jotakin ja liikehtii", parantaja selitti. Seittitassu tunsi kuinka veri hänen kehostaan tuntui valahtavan tassujen läpi maan alle. Pöllötassuko olisi nyt todellakin heräämässä? Se ei ollut hyvä juttu, ei hyvä juttu lainkaan. Jos hän oli jo saanut näin ison rangaistuksen Puroklaanin reviirillä metsästämisestä, kuinka iso se tulisi olemaan kun naarasoppilas lavertelisi tapaturmansa oikean syyllisen julki? Oppilas lähti pikaisin askelin kohti pusikkoa, piilottaen Taivasliljalta säikähtäneen olemuksensa.
"Vai olet sinä heräämässä?" hän murisi työntyessään pusikkoon ja laskien puhtaat sammaleet Pöllötassun pedin ääreen. Naarasoppilas näytti aivan nukkuvalta, tuon tummanruskea keho oli kyljellään pedillä ja välillä valkoinen hännänpää nytkähteli tai viikset värähtivät, aivan kuin kissa olisi nähnyt unta. Seittitassu asteli tuon pääpuolelle ja tökkäisi aika rajusti kissaa niskaan. Ei reaktiota, hännänpää korkeintaan liikahti. Oppilas oli selkeästi yhä tajuton, eikä tulisi reagoimaan kun kolli joutuisi kieräyttämään hänet pois vanhan sammalpedin päältä. Tummaraitainen kissa irvisti ja alkoi tekemään puhtaasta sammaleesta petiä.
*Kuinka hyödytön sinä oletkaan, makaat täällä päivät pitkät ja kulutat Vuoristoklaanin yrttivarastoa, joka on jo ihan tarpeeksi vähäinen. Ja herätessäsi tuo lörppösuusi tulee aiheuttamaan minulle karkoituksen klaanista! Olisi parempi jos et heräisi lainka-*
Seittitassun ajatus katkesi siihen, kun hän jäi tuijottamaan sammalta tassujensa välissä. Se oli todella tiivistä, eikä repeytynyt helposti. Oppilaan katse siirtyi hitaasti toiseen oppilaaseen ja tarkemmin katsottuna tuon raollaan olevaan suuhun. Sammaltukko mahtuisi peittämään niin suun kuin nenän sen yläpuolella. Hän alkoi tuntemaan kihelmöintiä varpaissaan.
*Tee se~* Ääni kollin pään sisällä kuiski. Transsinomaisessa tilassa tummaraitainen kissa nousi tassuilleen ja kurkisti varovasti ulos pesästä. Taivaslilja näytti olevan ainoa lähettyvillä oleva kissa ja tuon selkä oli pensaikkoon päin. Pöllötassu ei tulisi pitämään minkään näköistä ääntä, ei varmasti ainakaan niin voimakasta, että parantaja sen kuulisi.
*TEE SE!*
Seittitassu nappasi sammaltukon tassuihinsa ja asettui istumaan naarasoppilaan pään taakse, vetäen kissan kiinni aivan hänen jalkoihinsa. Tuo ei pääsisi pyristelemään taaksepäin, jos sattuisikin heräämään. Sitten kolli alkoi tunkemaan sammalta tummanruksean kissan suuhun ja varmisti, että toisella tassulla piti osaa sammaleesta tuon nenän päällä. Jos pöllötassu heräisi ja yrittäisi päästä poispäin oppilaasta, painautuisivat tuon tassuissa olevat sammaleet vielä kovemmin kuonoa vasten. Kolli pystyi helposti pitämään naaraan pään kiinni itsessään, antaen ajan ja Pöllötassun viimeisten voimien käydä taistelua keskenään.
Muutaman kerran naaras nytkähteli koko kehon pituudelta ja Seittitassu oli kuulevinaan pientä äännähtelyä, mutta hänen otteensa ei hellittänyt. Oppilas katseli silmät viiruina tummanruskean kissan kehoa ja olisi oikeastaan toivonut tuolta hieman enemmän reaktiota, hieman enemmän pyristelyä. Tämä tuntui tavattoman antiklimaattiselta. Kolli kumartui lähemmäs naarasta ja painoi korvansa kissan kaulalle. Ei sykettä. Hän poisti varovasti sammaleen pois nenän edestä ja varmisti useampaan kertaa ettei hampaiden koloon jäänyt sammalhaituvia. Samalla tummaraitainen kissa varmisti ettei Pöllötassu tosiaankaan enää hengittänyt. Turkki mielihyvästä kipinöiden hän kieräytti ruumiin pois vanhan sammalpedin päältä ja pisti uuden tilalle, pyöräyttäen Pöllötassun sen päälle. Hän asetteli oppilaan vielä hieman luonnollisempaan asentoon ja poistui pesästä, arvaillen kuinka kauan menisi, että parantajat huomaisivat potilaansa kuolleen.

Kipinätassu avasi silmänsä. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli oppilaiden pesässä. Miten se oli mahdollista? Hänethän karkoitettiin eilen. Tämän täytyy olla unta, Kipinätassu ajatteli. Hän huomasi Hiutaletassun nukkumassa omalla vuoteellaan. "Hiutaletassu?" Kipinätassu sanoi äimistyneenä. Juuri tuo kissa oli aiheuttanut hänen erottamisensa. Hiutaletassu avasi silmänsä ja mutisi väsyneesti: "Mitä nyt Kipinätassu, miksi herätiti minut?" Kipinätassu ei ymmärtänyt mitään. "Sinä kerroit minusta päällikölle ja Ampiaispistolle ja minut karkoitettiin..-" Kipinätassu selitti hämmentyneenä. "En tiedä yhtään mistä sinä puhut." Hiutaletassu ihmetteli. "Minua..minua ei karkoitettu?" Hän kysyi epävarmasti. "Ei miksi oliis?" Hiutaletassu kysyi ihmeissään. "Ei miksikään minä vain...-" Juuri silloin Kipinätassnu ymmärsi jotakin. Se oli ollut vain unta! Helpotus valtasi Kipinätassun. "Kipinätassu oletko kunnossa, näytät omituiselta." Hiutaletassu kysyi huoletuneena. "Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen!" Kipinätassu hihkui. "Ai sepä...mukava kuulla." Hiutaletassu sanoi epilevästi. "Näin aivan kamalaa painajista! Kipinätassu aloitti ja selitti koko kamalan unensa ystävälleen. "Olipa kerrassaan kamala uni!" Hiutaletassu henkäisi kauhistuneena. Kipinätassu nyökkäsi.