”Tietenkin sinulla on oikeus mennä kotiin jos haluat, mutta uskotko heidän ottavan sinut vastaan avosylin kaiken tapahtuneen jälkeen? Minä en halua että sinulle käy mitään Tihkutäplä, olen sinulle niin suuressa kiitollisuudenvelassa henkeni pelastamisesta, kahdesti. En voi vain lähettää sinua yksinäsi Kuutamoklaaniin, missä klaanitoverisi voivat yhtä hyvin repiä sinut kappaleiksi erakon suojelemisesta.”
Sammalpetiä vasten painautuneena Tihkutäplä kuunteli Kostokynttä ja katsoi vakavaa, epätoivoista kiiltoa erakon silmissä. Hän vilkaisi Tuhkakajoon ennen kuin puhui, ja joutui pinnistelemään että pystyi puhumaan ilman liikutuksen tuomaa säröä äänessään.
”Ymmärrän miksi ajattelet noin. Ja olisinkin tyhmä jos luulisin, että kaikki on ennallaan, kun palaan”, Tihkutäplä väräytti viiksiään ja käänsi katseensa hetkeksi mietteliäänä tassuihinsa.
”Mutta lupaan että pärjään kyllä. Se on klaanini enkä voisi kuvitella elämää missään muualla. Joten ennemmin tai myöhemmin minun on palattava kuitenkin”, hän sanoi estäen tuskaisen ilmeen ilmestymistä kasvoilleen. Naaraan mielessä siinsivät rakkaiden klaanitovereiden kuvat. Samaan aikaan Syreenikukan syyttävä katse oli poltettu hänen verkkokalvoilleen. Hän ei voinut kuvitellakaan, minkälaisena petturina koko klaani häntä piti, koska ei tiennyt koko tarinaa.
Kostokynsi pudisti päätään. Tihkutäplän lupaus ei näyttänyt vakuuttavan erakkoa.
”Oma päätöksesi, kuten sanoin.”
Hiljaisuus laskeutui kolmen kissan välille. Tihkutäplä tunsi yön kosteuden kielellään avatessaan suunsa jälleen:
”Tapaamme varmasti pian uudestaan”, naaraan viikset värisivät leikkisästi, ”jos se on minusta kiinni.”
”Ajattelit siis lähteä huomenna?” Tuhkakajo kysyi varovasti.
”Kyllä, aamulla on varmaankin hyvä”, Tihkutäplä naukui nyökäten.
”Minun on ennen sitä hyvästeltävä myös Taivaslilja, ja kiitettävä Aaltotähteä”, hän jatkoi jälleen nyökkäämällä, nyt Tuhkakajon suuntaan, ”olette kaikki olleet hyvin ystävällisiä. Jään ikuisesti kiitolliseksi siitä, miten hyvin otitte meidät vastaan.”
Nuori vuoristoklaanilainen räpäytti silmiään hänelle, ja kissat jatkoivat hiljaista puheluaan vielä pitkälle yöhön.

Aamun valjettua seuraavana päivänä Tihkutäplä jäi vielä kuuntelemaan sivusta kahden uuden vuoristoklaanilaissoturin nimitysmenot. Menojen jälkeen hän vaihtoi vielä viimeiset hyvästit Kostokynnen kanssa, ja lähti lopulta tassuttelemaan pois päin. Jo aiemmin hän oli puhunut Taivasliljankin kanssa, joka oli toivottanut hänelle haikein mielin onnea. Yhtä liikuttunut olo oli Tihkutäplälläkin. Oli ollut outo kokemus viettää niinkin pitkä aika poissa klaanitovereiden luota, vielä täysin vieraiden kissojen parissa, mutta hän oli onnistunut sitomaan moneen kissaan yllättävän vahvoja suhteita niin lyhyen ajan sisällä. Hän tarpoi eteen päin hypellen lätäköiden väliin jäävien saarekkeiden päälle niin, että vesi pärskyi kaikkialle, ja piti katseensa tiukasti tummana eteensä kohoavassa metsässä, jossa Kuutamoklaani majaili. Hän ei halunnut katsoa taakseen ja katua päätöstään. Hän huokaisi raskaasti. Vuoristoklaani ja Kostokynsi pärjäisivät kyllä ilman häntäkin. Vaikka mitä haasteita noiden kissojen eteen heitettäisiin, he jatkaisivat kyllä eteen päin.
Tihkutäplä hypähti kosteaksi nurmeksi muuttuneen rajan yli sydämessään riemu, välittämättä siitä että maa oli nyt veden peitossa hänen nilkkoihinsa asti. Kaipuu kotiin ja lähimmäisten pariin täytti hänen ajatuksensa, kun hän veti metsän tuoksua, klaaninsa pihkaista ominaistuoksua, sisäänsä. Häntä jännityksestä nykien hän lähti seuraamaan tuttua polkua aina syvemmälle ja syvemmälle metsään. Hän mietti, mitä leirille oli käynyt sinä päivänä, kun hän oli sieltä Kostokynnen kanssa kadonnut. Oliko se nyt kenties kokonaan veden peitossa? Jos niin, minne ihmeessä Kuutamoklaani oli evakuoinut itsensä? Kaikki selviäisi varmasti pian, Tihkutäplä muistutti itseään ja loikkasi tutulle, jättimäisen suuren kuusen kaatuneelle rungolle ja tarkkaili hetken ympäristöä puristaen kynsiään pehmeään ja kosteutta tihkuvaan sammaleeseen.
Vaikka muutkin hänen klaanitovereistaan varmaan kilpailisivat siitä, että pääsisivät repimään hänet kappaleiksi, tulisi Varistähden kohtaamisesta varmasti vaikeinta. Totta puhuen Tihkutäplä tunsi nyt suurta vastenmielisyyttä sen suuren kunnioituksen sijaan, jota ennen oli päällikköään kohtaan tuntenut. Siitä julmasta käytöksestä, jota Varistähti oli osoittanut Lehtikuuta ja etenkin Kostokynttä kohtaan, Tihkutäplä ei voisi koskaan antaa päällikölleen anteeksi. Se teki asioista monimutkaisia, Tihkutäplä ei voinut ajatella itseään enää sinä uskollisena ja luotettavana soturina, jona itseään oli pitänyt – minkälainen kissa asettui päällikköään vastaan niin? Ja minkälainen kissa paljasti kyntensä vielä klaanitovereilleenkin? Ajatus kuristi Tihkutäplän kurkkua, mutta hänen oli ollut pakko, muuten kuutamoklaanilaiset olisivat silpunneet Kostokynnen variksenruoaksi.
Nuuskittuaan hetken ilmaa harmaa naaras hypähti alas ja lähti jatkamaan matkaansa kosteassa aluskasvillisuudessa. Hän etsi hajujälkien joukosta tuoreita, ja löysi pian erään polun, jota pitkin joku partio oli kulkenut. Sateen ja kosteiden neulasten huumaavan hajun takia hän ei kyennyt erottamaan, ketkä olivat partion jäseniä, mutta siitä välittämättä hän lähti seuraamaan jälkeä sydän odottavasti pamppaillen.
Kun naaras kumartui pienen kummun ylle, joku oli juuri haudannut saaliinsa pehmeään maahan, hänet iskettiin yllättäen kumoon ja samassa terävät kynnet puristuivat hänen niskaansa.
”Se olen minä! Tihkutäplä!” hän sähisi hyökkääjälle kähisevällä äänellä, yrittämättä pyristellä vastaan.

Kipinätassu loikkasi pienen vuoristopuron yli. Hän oli menossa kiipeilemään ystävänsä Hiutaletassun kanssa taivaspuuhun. Kun he saapuivat lähes taivaspuun kohdalle, Kipinätassu päätti kysyä ystävältään haluasiko tämä juosta hänen kanssan kilpaa taivaspuulle. "Hei, Hiutaletassu, juostaanko kilpaa taivaspuulle?" "Vaikka samantien!" Hiutaletassu huudahti iloisena, ja oppilaat lähtivätpinkomaan kohti taivaspuuta. Kun he saapuivat taivaspuulle, Kipinätassu katsoi puuta silmät loistaen. "Olin aivan unohtanut että se on noin suuri!" Kipinätassu kokeili tassullaan puun pintaa. Se oli märkä ja liukas. Olisi paras etsiä kohta josta voisi kiivetä hyvin. "Mitä ihmettä sinä oikein teet?" Kyysi Hiutaletassu joka oli jo kiipeämässä puun latvaan. "Etsin turvallista kohtaa kiivetä." Kipinätassu vastasi. Hiutaletassu pyöritteli silmiään ja jatkoi kiipeämistä. Lopulta Kipinätassun onnistui löytää sopiva kohta josta kiivetä. Hän kiipesi aluksi hitaasti ja varovasti kunnes, tajusi miten hauskaa kiipeily oli ja miten paljon hän oli kaivannut sitä. "Odota minua!" Kipinätassu hihkaisi ystävälleen, ja lähti kiipeämään nopeammin ylöspäin saavuttaakseen ystävänsä. Pian he olivat aivan puun latvassa. "Vau, täältä on hyvin kauniit maisemat, vaikka ei kyllä yhtä hyvät kuin vuoristosta vai mitä Hiutaletassu?" Kipinätassu kysyi. Hiutaletassu nyökäytti päätään. Juuri sillon Kipinätassu kuuli rapinaa takaansa. Hän maistoi ilmaa ja totesi "Orava". Sitten hän lähti hitaasti kiipeämään kohti oravaa. Jossain vaiheessa orava huomasi hänet ja pakeni. "Ketunläjät!" Kipinätassu palasi Hiutaletassun viereen. "Minusta tuntuu että meidän pitäisi palata pian leiriin, aurinko alkaa jo laskea." Hiutaletassu ehdotti. "Hyvä idea, mutta emme voi mennä takaisin enne kuin olemme saaneet jotain syötävää klaanille." Kipinätassu totesi. "Totta, napataan jotain matkalla leiriin!" Hiutaletassu hihkaisi. Kipinätassu paljasti kyntensä ja lähti liukumaan alas taivaspuun paksua runkoa. Juuri silloin hän kuulin Hiutaletassun sanovan: "Tuo taitaa olla se sama orava, jonka näimme aiemmin." Hetkeäkään miettimättä, oli Hiutaletassu jo hypännyt kohti oravaa, joka istui ohuella oksalla. "hiutaletassu älä se oksa ei kestä sinua!" Kipinätassu yritti varoittaa ystäväänsä, mutta olin jo myöhästä. Hiutaletassu laskeutui oksalle ja sai kuin saikin oravan kiinni, mutta sillä samalla sekunnilla kun hän kosketti oksaa se katkesi hänen allaan. "Hiutaletassu, eiiii!" Huusi kauhistunut Kipinätassu joka laskeutui puusta niin nopeasti kun pystyi. Hiutaletassu maksi maassa sykkyrällä. "Hiutaletassu, herää!" Kipinätassu huusi. Hetken kuluttua Hiutaletassu avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. "Mi-mitä tapahtui?" Hiutaletassu kysyi hämmentyneesti. "Putosit taivaspuusta kun hyppäsit heikoillen oksalle oravan perään." Kipinätassu selitti. "Pystytkö nousemaan ylös?" Kipinätassu kysyi. Hiutaletassu nousi varovasti neljälle tassulle ja tärisi hetken ajan. Sitten hän n yökkäsi Kipinätassulle, ja he lähtivät kävelemään kohti leiriä. Matkalla Kipinätassu tajusin että Hiutaletassun oli kuin olikin saanut oravansa kiinni, ja päätti itsekin napata jotain. Lintu lensi matalalla, Kipinätassun yläpuolella ja hän tiesi tilaisuutensa koittaneen. Kipinätassu loikkasi korkealle ilmaan ja paljasti kyntensä. Sitten hän otti linnusta tiukan otteen kynsillään, ja veti sen lähemmäs itseään, ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan. Lopuksi hän laskeutui lintu suussan neljälle tassulle maahan. Hiutaletassu katsoi häntä lumoutuneena. "Vau, sinä olet hyvä saalistamaan!" Hiutaletassu kehui. Kipinätassu kantoi lintunsa ylpeänä leiriin. "Missä te kaksi olette olleet?" Kuului vihainen ääni heidän takaansa. Kipinätassu kääntyi ympäri ja näki hänen mestarinsa Ampiaispiston seisomassa vihaisen näköisenä hänen edessään. "Me olimme saalistamassa..." Kipinätassu aloitti, mutta Ampiaispisto keskytti hänet: "Oppilaat eivät saa lähteä leiristä yksin." Ampiaspisto tuijotti vihaisesti oppilastaan. Kipinätassu painoi päänsä häpeissään. "Anteeksi, me vain halusimme auttaa klaaniamme." Kipinätassu sanoi pahoillaan. "Parhaiten auttaisitte klaanianne jos pysyisit täällä etkä häipyisi noin vain ilmoittamatta kenellekkään!" Ampiaspisto sätti oppilastaan. Kipinätassua nolotti. Hän oli halunnut vain auttaa klaaniaan. Ja päästä kiipeilemään ystävänsä kanssa taivaspuuhun, mutta päätti jättää sen mainitsematta. "Kuunteletko sinä ede sminua?" Ampiaispisto kysyi raivoissaan. "Minä..kyllä." Kipinätassu takelteli. Hän ei ollut kuunnellut sanaakaan mestarinsa puheista ollessaan omissa mietteissään. Ampiaispisto pyöritteli silmiään ja sanoi: "Voit olla varma että kerron tästä Aaltotähdelle!" Ampiaisviiksen raivotessa oppilaalleen, Hiutaletassu, päätti yrittää karata tilanteesta. "Sinä et lähde minnekään Hiutaletassu!" Ampiaisviiksi karjui, mutta molemmat oppilaat juoksivat jo pois. Hiutaletassu päätti mennä nukkumaan, mutta Kipinätassu halusi käydä vielä lerin ulkopuolella. Hän varmasti että kukaan ei katsonut ja pinkaisi sitten kapeaa vuoristopolkua pitkin, kohti lempi ajanvietto paikkaansa, koko reviirin suurinta vuoristopuroa. Sen vieressä oli suuri kivikasa minkä sisällä oli tyhjä tila minne mahtui noin 3 kissaa. Sinne Kipinätassu meni melkein joka päivä. Maisemat sieltä olivat kauniit, ja aurinko oli lämmittänyt kivetr mukavan lämpimiksi. Puron vesi oli raikasta ja kylmää. Kipinätassu katseli kun aurinko laski vuorten taa. Taivas värjäytyi tumman punaseksi, kuin veri. Alkoi tulla pimeä. Kipinätassu päätti lähteä takaisin leiriin. Tällä kertaa leiriin palatessaa hän ehti livahtaa oppilaiden pesään ilman että kukaan muu huomasi mitään. "Olitko taas purolla?" Hiutaletassu kysyi. Kipinätassu nyökkäsi. Kipinätassu sulki silmänsä ja vaipui hiljalleen uneen.

Kipinätassu avasi silmänsä ja haukotteli. Oli auringonhuippu. Osa sotureista ja oppilaista heräsi aikaisin aamulla aamupartioon, mutta Kipinätassu ei. Kipinätassu katselu unisesti ympärilleen. Hänen ystävänsä Hiutaletassu nukkui vieläkin. Yllättäen Ampiaspisto, Kipinätassun mestari työnsi päänsä oppilaiden pesään ja ilmoitti: "Tänään jäätte molemmat koko auringon kierroki leiriin ja valitsette tuoresaalista viimeisenä." Kipinätassu katsoi hämmentyneenä mestariaan. "Minua sinä et voi määrillä et ole mestarin!" Hiutaletassu uhitteli, mutta heidän yllätyksekseen Ampiaspisto hymyili: "Ei tämä käsky minulta tule vaan päälliköltä Aaltotähdeltä." Oppilaat katsoivat soturia järkyttyneitä. Ampiaspisto hymyile omahyväisesti ja lähti. "En voi uskoa että oma mestarinsa ilmiantoi meidät päällikölle!" Kipinätassu raivosi. "En vietä varmasti koko auringon kiertoa, täällä!" Kipinätassu huusi. "Jos lähdet pois leiristä sinut voidaan karkoitettaa" Hiutaletassu varoitti. Kipinätassu oli haljeta raivosta. "Jotenkin me täältä pääsemme sen minä lupaan." Hän mutisi hiljaa ystävälleen. Myöhemmin Ampiaispisto, toi heille ison kasan sammalta: "Vaihtakaa kaikkien oppilaiden makuualuset." Ampiaspisto lähti, jättäen oppilaat raatamaan. He vaihtoivat uudet makuualuset kaikille. Silloin Kipinätassu sai idean. Hän muotoili vanhoista sammalesta kaksi kissan muotoista hahmoa ja asetti ne heidän nukkumapaikoilleen. "Nyt kaikki luulevat että nukumme ja voimme lähteä!" Kipinätassu kuiskasi. "Kuinka se onnistuu?" Hiutaletassu kysyi. Kipinätassu hymyili ja siirsi kiveä oppilaiden pesään perällä. Sieltä paljastui tunneli. "Tule." Hän sanoi ystävälleen ja meni tunneliin. Hiutaletassu tuli perässä. He laittoivat kiven paikalleen ja jatkoivat matkaa halki pimeä ja ahtaan tunnelin. He kävelivät ikuisuudelta tuntuneen matkan kunnes tunneli alkoi mennä jyrkästi ylöspäin. Päivänvaloa alkoi näkyä tunnelin suuaukolta. He kiipesivät ulos raittiiseen vuoristoilmaan. "Missä me olemme?" Hiutaletassu kysyi ihmeissään. "Purolla." Vastasi Kipinätassu. He tosiaan olivat suurella purolla. "Tännekö se tunneli vei?" Kysyi hämmästynyt Hiutaletassu. Kipinätassu nyökkäsi. "Jos minut karkoitetaan tulen tänne asumaan." Kipinätassu kertoi. "Jos minutkin karkoitettaisiin tulin tänne." Hiutaletassu myönsi. He viettivät purolla melkein koko päivän, kunnes aurinko alkoi laskea. Heidän on istui saada jopa hieman kalaa. Lopulta he menivät tunnelia pitkin takaisin oppilaiden pesään ja piilottivat sammalhahmot tunneliin. Kukaan ei ollut huomannut mitään. He ottivat tuoresaaliskasasta linnun ja alkoivat syödä sitä. Kun aurinko laski ja kuunhuippu lähestyi oli aika mennä nukkumaan. Kipinätassu käpertyi kerälle sammalvuoteelleen ja nukahti.

//Tämä on siis kolmas luku tätä tarinaa mutta en tiedä onko osa kakkonen poistunut vai mitä koska en ite ainakaan nää sitä tääl enää mut aloitan nyt sitten tarinan kolmannen luvun- Sori tästä tuli sit lyhyt.//

Aaltotähti seisoi hänen edesään. “Kipinätassu, minä tiedät että sinä et totellut käskyjäni ja nyt saat kärsiä!” Kipinätassu katsoi kauhuissaan kun hänen päällikkönsä huusi hänelle. “Siispä olet karkoitettu Vuoristoklaanista, äläkä palaa ikinä takaisin!” Aaltotähti jyrähti. “Eiiiiiii!” Häntä ei voitaisi erottaa, ei vain voitaisi, se olisi……..”Kipinätassu herää!” Kuului Hiutaletassun ääni. Kipinätassu avasi silmänsä. “Näitkö painajaisen?” Hiutaletassu kysyi. Kipinätassu nyökkäsi. Häntä pelotti ajatus että Aaltotähti saisi tietää siitä että he eivät olleet eilen leirissä. “Tulkaa jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne, puhujankiven alle kuuntelemaan päällikköne sanaa!” Kuului Aaltotähden ääni. Kipinätassu ja Hiutaletassu kiirehtivät puhujankivelle katsomaan, mitä asiaa päälliköllä olisi. “Kiitos että tulitte tänne, koska kuten hyvin tiedätte, muutaman auringon kierron kuluttua on täydenkuun kokoontuminen.” Aaltotähti aloitti. Kissat nyökyttelivät. Aaltotähti jatkoi “No olen päättänyt vihdoin valita kisat kokoontumiseen.” Syntyi innostunutta puheensorinaa. “Kokoontumiseen ajaksi Myrskytuuli vastaa leiristä. Mukaan kokoontumiseen tulevat, Uskosielu, Ampiaispisto, Mutakoipi, Ruskasiipi, Sorasydän, Tikkatuuli, Kotkasumu, Pöllönkynsi, Kiurusara, Uskotuuli, Tuhkakajo, Siiliviiksi, Keltahavu, Salamavirta, Jäkäläaskel sekä heidän mahdolliset oppilaansa. Myös Mustikkasielun oppilas Hiutaletassu voi tulla koska Ampiaisviiksi on lupautunut vahtimaan häntä oman oppilaansa Kipinätassun lisäksi. Pisaraturkki, Marjaleuka, Sädeloiste, Jänisloikka, Aurinkomyrsky ja Tummavarjo vastaavat leirin vartioinnista. Jos jotain vakavia loukkaantumisia tai muuta vakavaa tapahtuu lähettäkää Lehtituuli tai Kieppumyrsky tuomaan meille sana. Tarvittavissa hätätilanteissa Unikkokukka ja Paarmahehku ohjeistavat pennut, oppilaat, klaaninvanhimmat sekä kuningattaret turvaan. Perhosilta ja Sirkkalehti vastaavat oppilaiden suojelusta vaaratilanteissa. Vanhemmat oppilaat voivat taistella halutessaan, mestarinsa ja vanhempiensa luvalla ja valvonnalla. Kaunosydän ja Piikkisammal te vartioitte pentutarhaa. Helmikaste ja Loskaliito te suojaatte parantajan pesää. Klaaninvanhemmista huolehtii Keltahavuja Pikkukotka. Parantajia auttamaan menee Tuiskuturkki. Jos leiri joudutaan evakuoimaan Myrskytuuli ja Salamavirta ohjaavat kaikki turvallisesti pois. Onko ymmärretty? Jos teitä ei ole valittu mihinkään tehtävään noudattakaa teille annettuja ohjeita mahdollisissa hätätilanteissa.” Aaltotähti selitti. “Me pääsemme kokoontumiseen!” Hihkaisi Hiutaletassu. “Mahtavaa!” Kipinätassu säesti. “En malta odottaa!” Hän sanoi silmät loistaen. Juuri silloin Kipinätassu sai idean. “Mitä jos menisimme juhlistamaan tätä purolle?” Hän kysyi. Hiutaletassu empi. Hän ei halunnut joutua ongelmiin enää. “Enpä tiedä…” Naaras sanoi välttelevästi. “No voin aina mennä sinne yksin, olet tervetullut milloin vain tahdot!” Kipinätassu huikkasi ja sujahti oppilaiden pesän tunneliin. Hiutaletassu jäi miettimään seuraisiko ystäväänsä vai ei. Lopulta hän päätti että ei seurannut. Kipinätassu juoksi tunnelia. Hän oli niin iloinen! Kun hän saapui purolle, hän asettautui auringon lämmittämälle kivelle ja nukahti. Hän heräsi siihen että joku tökki häntä. “Kipinätassu herää.” Sanoi kylmä ääni. Kipinätassu avasi silmänsä ja näki edessään mestarinsa Ampiaspiston, sekä klaaniin päällikön. “Olemme hyvin pettyneitä toimintaasi Kipinätassu.” Sanoi Aaltotähti. Kipinätassu oli pyörällä päästään. Hän ei yhtään tiennyt mitä tapahtui. Hän katseli ympärilleen, ja tajusi olevansa purolla. Myös Hiutaletassu oli siellä. Ampiaspisto huomasi hänen katsovan Hiutaletassua. “Aivan pikku ‘ystäväsi’ johdatti meidät tänne.” Kipinätassu suuttui: “Hiutaletassu kuinka sinä saatoit?” Hiutaletassu painoi päänsä ja mutisi “Anteeksi haluan vain olla mahdollisimman hyvä oppilas.” Kipinätassu oli raivoissaan: “Saatat ehkä olla hyvä oppilas mutta surkea ystävä!” “Ystäväsi teki aivan oikein.” Aaltotähti sanoi kylmästi. Kipinätassu ei voinut uskoa että hänen ainoa ystävänsä olisi pettänyt hänet. “Voin selittää Aaltotähti minä…..-” Kipinätassu aloitti. “Ei mitään selityksiä, olet karkoitettu ikuisesti!” Aaltotähti sanoi silmät leiskuten. “Jos näemme sinua reviirillä enää, nyljemme sinut!” Aaltotähti varoitti. “Joten parasta häipyä.” Totesi Ampiaispisto ivallisesti. “Mutta, minne minä muka menisin?” Kysyi Kipinätassu hätääntyneenä. “No se on sinun ongelmasi.” Ampiaspisto tokaisi. “Ai niin ja vielä yksi asia. Et ole enää Kipinätassu et ansaitse klaaninimeä.” Aaltotähti sanoi ja kaikki kolme lähtivät pois. Mitä minun kuuluisi tälläisessä tilanteessa tehdä? Olen klaanini hylkäämä ja alkaa tulla pimeä. Kipinätassu päätti nukkua yön ajan purolla kivikasan alla olevassa pienessä luolassa. siellä oli pehmeää sammalta, josta hän valmisti itselleen vuoteen. Sitten hän sulki silmänsä ja nukahti. Mitäköhän huominen toisi tullessaan?

Jatkuu seuraavassa luvussa.

//Kettutassun näkökulma Kävyn viimeisimpään tarinaan
Kettutassu heräsi hätkähtäen ahtaassa oppilaiden pesässä. Hän oli nähnyt unta siitä, että Nummiklaanin reviiri tulvi, ja kaikki josta hän välitti, hukkuivat. *Se oli vain uni, mitään tuollaista ei tapahtunut, pelkkä uni,* hän yritti rauhoitella itseään ja tasata hengitystään. Hän tassutti ulos pesästä aukealle, jolla Sadeläikkä, vielä kohtalaisen tuore varapäällikkö, oli järjestämässä aamun ensimmäisiä metsästyspartioita. “Kuiskevirta, Kettutassu, Haukkakiito sekä Kuutassu, lähtekää metsästämään Pöllötasangolle,” tuo valkopilkullinen naaras sanoi.
*Äh! Juuri kun luulin että voisin olla rauhassa tämän aamun, ennen niitä taisteluharjoituksia joita Kuiskevirta suunnitteli eilen!* Kettutassu ajatteli ärsyyntyneenä, mutta meni kuitenkin Kuiskevirran luo. Kettutassu piti kyllä Kuiskevirrasta, mutta ikävöi edelleen Valkotäplää. Kettutassu lähti seuraamaan mestariaan, perässään muu partio. Kun he pääsivät nummelle Kettutassu katseli kohti Puroklaanin reviiriä kävellessään. Hän näki että se oli edelleen veden peitossa, ja tunsi hieman sääliä Puroklaanilaisia kohtaan, jotka joutuivat asumaan tilapäisesti Nummiklaanin reviirillä. Toisinaan häntä kylläkin ärsytti se, että kokonainen toinen klaani asui heidän reviirillään. Kettutassu havahtui ajatuksistaan kun he saapuivat Pöllötasangolle. Partio asettui haistelemaan ilmaa. Pian Kuutassu sai kiinni hiiren, joka suurinpiirtein juoksi hänen edestään. Kettutassu haistoi kanin, ja lähti hiipien hajua kohti. Mutta vikkelä kani lähti karkuun. Tämä päättäväinen oppilas kuitenkin lähti perään. Hän jahtasi ja jahtasi, mutta ei meinannut saada kania kiinni. Yhtäkkiä kun Kettutassu luuli, että hän oli saavuttamassa kania, hän näki tuntemattoman kissan hampaissaan hänen kaninsa! Se oli solakka ruskea naaras, joka katsoi häntä paheksuvasti. “Hei! Minä olin jahtaamassa tuota! Ja mitä sinä teet Nummiklaanin reviirillä, senkin riistavaras!” Kettutassu huudahti vihaisena. *Nyt tämä päivä menee niin hyvin! Aluksi näen painajaisia ja sitten minun riistani varastetaan!*
“Ei kukaan omista riistaa, ja millä perusteella tämä on teidän aluetta?!” tuntematon naaras kivahti.
Kettutassu oli juuri vastaamassa jotain, kun Kuiskevirta juoksi paikalle perässään Kuutassu. Pian paikalle tuli myös Haukkakiito. “Mitä täällä tapahtuu?” sihahti Kuiskevirta.
“Riistavaras,” vastasi Kettutassu.
“Palauta se riista meille niin tästä ei tule tappelua tai mitään muutakaan!” Kuiskevirta käski, ja hänen korvat menivät luimuun.
Kettutassu työnsi kynnet esiin. Tuo vaaleanruskea naaras vain tuijotti partiota halveksivasti. Siinä samassa riistavarkaan takaata tassutti toinen kissa. Mustavalkoinen roteva kolli. *Tuon kanssa en haluaisi tappeluun,* Kettutassu ajatteli.
Kolli kysyi riistavaras-naaraalta: “Hyvä sait saalista. Mennään.” Hän ei ollut huomannut vielä Kettutassua ja muuta partiota. Mutta sitten hän näki partion ja sanoi: “Mitä täällä tapahtuu?”
Kettutassu oletti, että tuo mustavalkoinen kolli oli riistavarkaan ystävä, ja vastasi: “No, sinun ystäväsi tuossa varasti riistaa Nummiklaanilta, ja tunkeutui alueellemme!”
“Ei riista kuulu kenellekkään,” sanoi mustavalkoinen kolli, samalla tavalla kuin se naaras oli sanonut.
Kettutassua alkoi oikein kunnolla ärsyttää. Hän oli todella vihainen. “Pitäisikö meidän viedä nämä rajarikkurit Liekkitähden luo kuulusteltavaksi?” hän kysyi hiljaa Kuiskevirralta. Kuiskevirta ei vastannut mitään, mutta korotti sitten ääntään ja sanoi kahdelle rajarikkurille: “Jos ette nyt lähde ja luovuta riistaa meille, me viemme teidät päällikkömme luo kuulusteltaviksi.”
“Ja todennäköisesti saatte rangaistuksen!” lisäsi Kettutassu.
Vaaleanruskea naaras ja mustavalkoinen kolli kääntyivät poispäin sanomatta mitään mutta riista mukanaan! Kettutassu tulistui: “Lähdenkö perään?!”
“Äh, ei tarvitse, se oli vain yksi kani loppujen lopuksi,” huokaisi Kuiskevirta.
*Niinpä niin,* mietti Kettutassu.
Loppu metsästyspartiosta sujui hyvin, mutta Kettutassu sai vain pienen hiiren loppupartiosta.
//Näköjään Kettutassusta paljastuu tällänen mietteliäs puoli :)

"Seittitassu, onko totta, että olet metsästänyt Puroklaanin alueella?" Myrskytuuli kysyi tiukalla äänensävyllä. Varapäällikkö seisoi Tuhkakajo rinnallaan, molempien aikuisten katsoen edessään seisovaan oppilaaseen hyvin tuiman ja pettyneen näköisenä.
Seittitassu ei horjunut tuomitsevien katseiden alla, hännellä oli se ainainen, välinpitämätön ilme kasvoillaan, jossa nyt pystyi myös näkemään hivauksen ärtyneisyyttä. Kirottu Uskosielu ja tuon ihmeellinen päähänpisto olla metsästämättä hänen itse johtamassa metsätyspartiossa ja sen sijaan seurata miltei soturi-ikäisen kissan metsätystä.
Oppilas kohautti lapojaan välinpitämättömänä, "Joo, mutta eiväthän he enää itse reviirillänsä asu tai metsästä. Rajamerkitkin olivat niin vanhat, hyvä että niitä edes haistoi! Eikö kaikilla klaaneilla olisi siis oikeus metsästää reviirillä, jos kukaan ei sitä ole puolustamassa?"
Tuhkakajon ilme muuttu järkyttyneeksi, siinä missä Myrskytuulen tuima ilme vain tummui tummenemistaan. Seittitassu sai vain vaivoin pidäteltyä virneen suupielessään, hän tiesi ettei olisi ainoa joka hänen tekosistaan satikutia saisi. Varapäällikö pitäisi varmasti entiselle oppilaalleen saarnan tämän jälkeen ja toivottavasti epäilisi soturin kykyä toimia enää vastaisuudessa mestarina. Jos naaras oli kykenemätön kouluttamaan tummaraitaista kollia hänen potentiaaliseen huippuunsa asti, oli tuo kykenemätön kouluttamaan yhtään ketään.
Harmaalaikkuisen kollin korvat kääntyivät taaemmas ja hän nosti leukaansa hitusen ylemmäs.
"Siinä tapauksessa olet ansainnut rangaistuksen teostasi. Saat käydä vaihtamassa jokaisen sammalpedin uuteen koko klaanille, aloittaen klaaninvanhimpien pesästä. Kun saat työsi päätökseen, olemme varmasti Tuhkakajon kanssa keksineet sinulle sitten lisää tekemistä", Myrskytuuli naukaisi häntä puolelta toiseen heiluen.

Klaaninvanhimpien petien vaihtaminen oli ollut yhtä tuskaa ja suorastaan nöyryyttävää puuhaa. Nuoret oppilaat tekivät tälläisia hommia, eivät sellaiset jotka olivat miltei soturiksi nimitettyjä! Asiaa ei ollut auttanut ollenkaan vierestä virnuilleet Kurkitassu ja Hiutaletassu, ja oli ollut hyvin lähellä ettei kumpikin oppilas olisi saanut Seittitassua kimppuunsa.
Muiden oppilaiden ilkeileviltä katseilta hän oli kuitenkin säästynyt, mutta uskoi niitä tulevan myöhemmin lisää, kun oppilas siirtyisi parantajien ja päällikön petien jälkeen sotureiden nukkumapaikan putsaamiseen.
"Hei Seittitassu", Taivaslilja tervehti kollia, joka sammalkantamuksiensa kanssa saapui parantajien petipaikalle. Kaunis parantaja oli kumartunut muutaman hassulehtisen kasvin ylle, mutta nosti katseensa oppilaaseen ja hymyili läpimästi tuolle.
"Minun piti tulla vaihtamaan teille sammaleet", Seittitassu mumisi tympääntyneenä. Naaras ei ollut moksiskaan tummaraitaisen kissan äänensävystä, vaan viittoi hännällään tammen takana kasvavaan pusikkoon.
"Voit käydä ensimmäiseksi vaihtamassa Pöllötassun makuualustan. Ole kuitenkin varovainen hänen siirtelemisensä kanssa, raukka on hyvin heikossa tilassa", Taivaslilja selitti.
Oppilas tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, kun muistot murenevasta vuoristopolusta ja Pöllötassun 'uhraamisesta' palasivat välähdyksinä hänen mieleensä. Mitä oikein tapahtuisi, jos naarasoppilas yhtäkkiä heräisi ja muistaisikin kaiken. Sen kuinka Seittitassu oli repinyt hänet alas vuoristopolulta pelastaakseen itsensä, eikä ollut edes ilmoittanut huomanneensa Pöllötassun putoamista, jättäen tuon löytymisen täysin Tähtiklaanin armoille.
"Kuinka hän... voi?" oppilas huomasi kysyvänsä. Taivaslilja vilkaisi pusikon suuntaan ja tuon hymy lämpeni entisestään. Kolli tunsi sisuskalujensa kiristyvän, hän aavisti pahaa.
"Uskon, että Pöllötassu tulee heräämään muutaman päivän sisällä. Hän mumisee aina välillä jotakin ja liikehtii", parantaja selitti. Seittitassu tunsi kuinka veri hänen kehostaan tuntui valahtavan tassujen läpi maan alle. Pöllötassuko olisi nyt todellakin heräämässä? Se ei ollut hyvä juttu, ei hyvä juttu lainkaan. Jos hän oli jo saanut näin ison rangaistuksen Puroklaanin reviirillä metsästämisestä, kuinka iso se tulisi olemaan kun naarasoppilas lavertelisi tapaturmansa oikean syyllisen julki? Oppilas lähti pikaisin askelin kohti pusikkoa, piilottaen Taivasliljalta säikähtäneen olemuksensa.
"Vai olet sinä heräämässä?" hän murisi työntyessään pusikkoon ja laskien puhtaat sammaleet Pöllötassun pedin ääreen. Naarasoppilas näytti aivan nukkuvalta, tuon tummanruskea keho oli kyljellään pedillä ja välillä valkoinen hännänpää nytkähteli tai viikset värähtivät, aivan kuin kissa olisi nähnyt unta. Seittitassu asteli tuon pääpuolelle ja tökkäisi aika rajusti kissaa niskaan. Ei reaktiota, hännänpää korkeintaan liikahti. Oppilas oli selkeästi yhä tajuton, eikä tulisi reagoimaan kun kolli joutuisi kieräyttämään hänet pois vanhan sammalpedin päältä. Tummaraitainen kissa irvisti ja alkoi tekemään puhtaasta sammaleesta petiä.
*Kuinka hyödytön sinä oletkaan, makaat täällä päivät pitkät ja kulutat Vuoristoklaanin yrttivarastoa, joka on jo ihan tarpeeksi vähäinen. Ja herätessäsi tuo lörppösuusi tulee aiheuttamaan minulle karkoituksen klaanista! Olisi parempi jos et heräisi lainka-*
Seittitassun ajatus katkesi siihen, kun hän jäi tuijottamaan sammalta tassujensa välissä. Se oli todella tiivistä, eikä repeytynyt helposti. Oppilaan katse siirtyi hitaasti toiseen oppilaaseen ja tarkemmin katsottuna tuon raollaan olevaan suuhun. Sammaltukko mahtuisi peittämään niin suun kuin nenän sen yläpuolella. Hän alkoi tuntemaan kihelmöintiä varpaissaan.
*Tee se~* Ääni kollin pään sisällä kuiski. Transsinomaisessa tilassa tummaraitainen kissa nousi tassuilleen ja kurkisti varovasti ulos pesästä. Taivaslilja näytti olevan ainoa lähettyvillä oleva kissa ja tuon selkä oli pensaikkoon päin. Pöllötassu ei tulisi pitämään minkään näköistä ääntä, ei varmasti ainakaan niin voimakasta, että parantaja sen kuulisi.
*TEE SE!*
Seittitassu nappasi sammaltukon tassuihinsa ja asettui istumaan naarasoppilaan pään taakse, vetäen kissan kiinni aivan hänen jalkoihinsa. Tuo ei pääsisi pyristelemään taaksepäin, jos sattuisikin heräämään. Sitten kolli alkoi tunkemaan sammalta tummanruksean kissan suuhun ja varmisti, että toisella tassulla piti osaa sammaleesta tuon nenän päällä. Jos pöllötassu heräisi ja yrittäisi päästä poispäin oppilaasta, painautuisivat tuon tassuissa olevat sammaleet vielä kovemmin kuonoa vasten. Kolli pystyi helposti pitämään naaraan pään kiinni itsessään, antaen ajan ja Pöllötassun viimeisten voimien käydä taistelua keskenään.
Muutaman kerran naaras nytkähteli koko kehon pituudelta ja Seittitassu oli kuulevinaan pientä äännähtelyä, mutta hänen otteensa ei hellittänyt. Oppilas katseli silmät viiruina tummanruskean kissan kehoa ja olisi oikeastaan toivonut tuolta hieman enemmän reaktiota, hieman enemmän pyristelyä. Tämä tuntui tavattoman antiklimaattiselta. Kolli kumartui lähemmäs naarasta ja painoi korvansa kissan kaulalle. Ei sykettä. Hän poisti varovasti sammaleen pois nenän edestä ja varmisti useampaan kertaa ettei hampaiden koloon jäänyt sammalhaituvia. Samalla tummaraitainen kissa varmisti ettei Pöllötassu tosiaankaan enää hengittänyt. Turkki mielihyvästä kipinöiden hän kieräytti ruumiin pois vanhan sammalpedin päältä ja pisti uuden tilalle, pyöräyttäen Pöllötassun sen päälle. Hän asetteli oppilaan vielä hieman luonnollisempaan asentoon ja poistui pesästä, arvaillen kuinka kauan menisi, että parantajat huomaisivat potilaansa kuolleen.

Kipinätassu avasi silmänsä. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli oppilaiden pesässä. Miten se oli mahdollista? Hänethän karkoitettiin eilen. Tämän täytyy olla unta, Kipinätassu ajatteli. Hän huomasi Hiutaletassun nukkumassa omalla vuoteellaan. "Hiutaletassu?" Kipinätassu sanoi äimistyneenä. Juuri tuo kissa oli aiheuttanut hänen erottamisensa. Hiutaletassu avasi silmänsä ja mutisi väsyneesti: "Mitä nyt Kipinätassu, miksi herätiti minut?" Kipinätassu ei ymmärtänyt mitään. "Sinä kerroit minusta päällikölle ja Ampiaispistolle ja minut karkoitettiin..-" Kipinätassu selitti hämmentyneenä. "En tiedä yhtään mistä sinä puhut." Hiutaletassu ihmetteli. "Minua..minua ei karkoitettu?" Hän kysyi epävarmasti. "Ei miksi oliis?" Hiutaletassu kysyi ihmeissään. "Ei miksikään minä vain...-" Juuri silloin Kipinätassnu ymmärsi jotakin. Se oli ollut vain unta! Helpotus valtasi Kipinätassun. "Kipinätassu oletko kunnossa, näytät omituiselta." Hiutaletassu kysyi huoletuneena. "Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen!" Kipinätassu hihkui. "Ai sepä...mukava kuulla." Hiutaletassu sanoi epilevästi. "Näin aivan kamalaa painajista! Kipinätassu aloitti ja selitti koko kamalan unensa ystävälleen. "Olipa kerrassaan kamala uni!" Hiutaletassu henkäisi kauhistuneena. Kipinätassu nyökkäsi.

Voi kuinka Purotassu rakastikin sitä, viherlehden aikaa nimittäin. Oli runsaasti riisaa ja nummet täynnä kauniita kukkasia, mutta mikä oli parasta, oli valtava määrä erilaisia tuoksuja, värejä, makuja ja ääniä. Oli paljon perhosia, lämmintä tuulta, hiekkaa, vehreitä marjapensaita ja vaikka mitä muuta. Hän ei sitä kuitenkaan ikinä sanoisi kellekkään ääneen, oppilas oli varma että saisi muilta vain makeat naurut vastauksena, jos lähtisi luettelemaan syitä miksi vuodenajoista parhain oli viherlehti.
Purotassu jatkoi kävelyään leiriaukiolla ja näki Sadeläikän istumassa itsekseen leirin suuaukon lähellä.
"Purotassu, kiinnostaisiko partiointi?" varapäällikkö naukaisi. Kolli nyökkäsi ja nosti häntänsä pystyyn innosta,
"Ota mukaasi Saarnihäntä ja Solinatassu, ja ottakaa vielä Kuurasädekin mukaan", naaras naukui.
Purotassu innostui partiosta vielä lisää, sen lisäksi että hän saisi setänsä mukaan, saisi oppilas pyytää vielä sisarensa mestareineen partioimaan heidän kanssaan. Viikset ilosta väristen kolli kiepahti etsimään partionsa jäseniä.

Saarnihännän johdolla he kävelivät ulos leiristä. Purotassu vetäisi kauhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja lähti seuraamaan muita kissoja, jotka jo viilettivät nummilla, kohti Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin välistä rajaa. He olivat juoksemassa pöllötasangon läpi, kun Kuurasäde yhtäkkiä maukui merkin pysähtyä. Tassut sateiden jälkeisessä kosteassa nurmessa liukuen kissat pysähtyivät ja kääntyvät katsomaan hopeajuovaista soturia.
"Minä haistan tunkeilijoita", tuo murisi niskaturkki pörhistyen.
Saarnihäntä ja Solinatassu katselivat ympärilleen hämillään, mutta missään päin ei näkynyt liikettä. Nyt muutkin kissat saivat vainun rajarikkureiden jäljestä ja Kuutamoklaanin rajalle menon sijaan he lähtivät seuraamaan hajujälkeä.
Purotassu loikki edellä ja piti katsettaan nummikumpuroiden suunnalla, hän halusi olla ensimmäinen joka saisi vihiä mahdollisten tunkeilijoiden olinpaikasta.
"Tästä on mennyt Nummiklaanin partio äskettäin, haistan ainakin Kuiskevirran, Kettutassun ja Kuutassun", Kuurasäde ulvaisi hieman kauempaa ja muut partion jäsenet askelsivat lähemmäs, varmistamaan klaanitovereidensa tuoksut. Ja toden totta, ne ristesivät erakoiden kanssa.
"Sitten on todennäköistä, että heidän partionsa on jo hoitanut tunkeilijat, he eivät olisi jättäneet näin vahvaa hajujälkeä tutkimatta vaikka olivatkin metsästyspartiossa", Saarnihäntä sanoi ja viittoi hännällään heitä jatkamaan matkaansa Kuutamoklaanin rajalle.
Nyt Purotassu ei malttanut odottaa, että partio saataisin päätökseen ja hän pääsisi kyselemään Kettutassulta ja Kuutassulta kaiken erakoiden häätöön liittyen.

//Usva voi halutessaan jatkaa Ketulla^^

Oli pimeyttä, sekä hyvin hiljaista. Äänetöntä melkeinpä, ellei vaimeita huminoita joita aika ajoin kantautui jostakin kauempaa laskettu mukaan. Mukavaa se ei ainakaan ollut, kaikki tuntui päättyvältä ja niin pimeältä. Kuka hän edes oli, miksi hän oli täällä? Hän ei muistanut aikaisempia ajatuksiaan, oikeastaan hän ei muistanut mitään. Mitään muuta kuin pimeyttä. Ajatukset unohtuivat, katosivat äärettömyyteen sitä mukaa mitä ne ilmestyivätkin ja hän jatkoi olemista tilassa tietoisuuden ja tiedottomuuden välillä. Kuka hän oli, mitä hän teki täällä? Miksi kaikkialla oli niin pimeää, miksi tuo aaltoileva humina oli ainoa asia minkä hän kuuli? Hän ei halunnut olla täällä, hän ei pitänyt tästä.
Olemisesta tuli hieman mukavampaa, kun jostakin pimeyden toiselta puolen kumpusi lämpöä, joka kiertyi hänen ympärilleen kokonaan. Hän ei ollut edes tajunnut olevansa kylmissään aiemmin. Mutta lämpö tuntui mukavalta, tuudittavalta. Se teki pimeydestä, äärettömyydestä paljon siedettävämpää. Toivo siitä, ettei hän ollut yksin tässä tilassa, maailmassaan. Että pimeyden toisella puolen olisi tämän lämmön lähde. Sillä sen toisella puolen oli pakko olla jotakin, se ei voinut vain olla tämä tila. Pimeys kuristi häntä. Toisella puolen täytyi olla jotakin muuta, jotakin muuta kuin tätä kauheutta.
Enää lämpö ei ollutkaan niin rauhoittavaa, kun tietoisuus äärettömästä pimeydestä palasi. Kuka hän oikein oli ja miksi hänen piti olla täällä?
Humina voimistui ja pian hän alkoi tuntemaan jotakin. Se ei ollut enää vain lämpöä, jokin sai hänet liikkumaan. Hän ei tiennyt liikkuiko hän pimeydessä, vai jossakin muualla. Hän ei nähnyt sitä. Liikehdinnät olivat tasaisia, ne pysyivät jonkin aikaa samassa kohdassa, kunnes siirtyivät muualle. Jossakin vaiheessa hän tajusi ettei oikeastaan itse liikkunut, vaan jokin liikkui häntä vasten. Pimeydessä ei kuitenkaan ollut mitään. Mutta toivo siitä, että sen toisella puolella oli jotakin vain kasvoi. Toisella puolella oli pakko olla jotakin, joku toinen. Hän ei voinut olla yksin siellä. Hän ei halunnut olla yksin tässä äärettömässä, olemattomassa tilassa. Se tuntui kamalalta, hirveältä, musertavalta ja niin, niin yksinäiseltä. Niin niin ikävältä. Hän ei halunnut olla yksin siellä.
Kuinka kauan hän edes oli ollut siellä ja kuinka pitkään se jatkuisi? Kuka hän oikeastan edes oli? Ja miksi hän joutui kokemaan tämän?
Oli pimeyttä, sekä hyvin hiljaista.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä kissa Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Huusin ja katselin kuinka nummiklaanilaiset liikkuivat leiriaukion laidoilta tai ilmestyivät pesistään luokseni Seinämäkiven alle. Näky oli jokaisella kerralla yhtä lumoava ja tunsin outoa mielihyvää siitä, että olin yksi niistä harvoista joka pääsi näkemään klaanikokoukset tästä näkökulmasta. Vilkaisin alemmas kohtaan missä Sadeläikkä istui ja tuo näytti nyt jo paljon itsevarmemmalta ja rennommalta verrattuna Laventelitassun ja Aamutassun nimitykseen, mikä oli ollut hänen ensimmäinen virallinen klaanikokoontumis meno varapäällikkönä. Tiesin kuitenkin, että naaran mielessä myllersi tulevan yön klaanien kokoontuminen, missä julistaisin hänet Nummiklaanin uudeksi varapäälliköksi Valkotäplän kuoleman jälkeen.
"Hyvät klaanitoverini! Tänä yönä on täysikuu, mikä tarkoittaa sitä että klaanit kokoontuvat tavanomaiseen tapaansa Neljän virran tammen aukiolle", ulvoin ja nautin reaktiosta mitä sain klaanitovereissani aikaan. Kissat ulvoivat innosta ja heidän silmänsä säihkyivät jännityksestä. Kevyt puheensorina kantautui korviini kun kissat kyselivät tohkeissaan toisiltaan enteitä tulevan yön tapahtumiin. Jouduin selvittämään kurkkuani saadakseni hiljaisuuden palaamaan leiriaukiolle ja yritin vetää kasvoilleni paljon vakavamman ilmeen kuin aiemmin.
"Tällä kertaa kuljemme tammelle yhdessä Puroklaanin kanssa, joten teidän on muistettava yön kokoontumisrauha jo matkalla. En halua kuulla yhdestäkään kärhämänalusta ennen kuin olemme perille päässeet."
Äsken niin innostunut tunnelma latistui, kun nummiklaanilaiset kuulivat joutuvansa saattamaan naapuriklaanin jäsenet kokoontumispaikalle. Ymmärsin vastahakoiset ajatukset ideaa kohtaan, mutta olin siltikin hitusen pettynyt alaisiini. Olimme Ututähden kanssa päässeet hyvään sopimukseen siitä, että saapuisimme yhdessä aukiolle, osoittaen näin väliaikaista yhteenlyöttäytymistä kahden klaanin välillä. Mutta muistellessani omaa soturiaikaani totesin etten itse ollut kiinnostunut politiikasta juuri lainkaan silloin ja olisin reagoinut täysin samalla tavalla kuten klaanitoverini nyt.
"Teemme tämän osoittaakseemme Nummiklaanin toimivan yhteistyössä Puroklaanin kanssa, kahden muun klaanin on tajuttava ettei kumpikaan Nummiklaanista tai Puroklaanista toimi altavastaajana tilanteessa."
Nummiklaanilaiset hymähtivät ja mutisivat toisilleen kommentteja, mitkä eivät omiin korviini kantautuneet. Huokaisin syvään ja kohensin ryhtiäni, toivottavasti alaiseni tajuaisivat tilanteen oikean tarkoituksen ja käyttäytyisivät kunnolla tulevana yönä. Pitäisi kuitenkin vielä mainita Sadeläikälle, että pitäisi erityisesti silmällä helposti kiihtyvämpiä kokoontumiseen lähtijöitä.
"Mutta menkäämme siihen osuuteen tätä ilmoitusta mitä olette kaikki odottaneet. Kokoontumiseen lähtee minun, Sadeläikän, Yötuulen ja Tähtitassun lisäksi klaaninvanhimmista mukaan Kaniinisydän sekä Hämähäkkijalka. Sotureista olen valinnut mukaamme Saarnihännän, Kotkakynnen, Hopeakaiun, Peipposkorvan, Pikkusielun, Murhesiiven, Tuuliturkin ja Tiikerihännän."
Aukiolle palasi aikaisempi, iloisempi tunnelma kun kokoontumiseen päässeet kissat henkäisivät yllätyksestä ja saivat hiljaisia onnitteluja ystäviltään.
"Oppilaista mukaan tulevat Purotassu, Solinatassu, Laventelitassu ja Aamutassu."
Nyt iloiset reaktiot olivat paljon kuuluvampia, kun kaksi klaanin tuoreimmista oppilaista päästivät innokkaat kiljaisut kun kuulivat pääsevänsä kokoontumiseen mukaan. Hymyillen tavoitin oman oppilaani Laventelitasun katseen ja hymyni oli vain leventyä kun näin tuon onnesta palavan katseen. Naaraasta oli paljastunut ihan miellyttävä opetettava, hän oli aika samaa luokkaa Peipposkorvan kanssa, hieman ujommanpuoleinen, mutta innokas oppimaan uutta. Etsin katseellani omia pentujani, joiden nimien lausuminen oli kummallakin kerralla riipaissut sydäntäni ikävästi. Kaksikko oli kuitenkin jo leiriaukealta kadonnut, liekö takaisin oppilaiden pesään. Korvani värähti kytevästä hermostumisesta, halusin päästä puhumaan heille ennen heidän soturinimityksiään. Seremonia tulisi olemaan todella vaikea ja kiusallinen jos en sitä ehtisi tekemään.
"Lähdemme auringonlaskun aikaan!"
Huikkaukseni jälkeen heilautin häntääni merkiksi kokouksen päättymiselle, vaikka kissat olivatkin alkaneet jo hajaantua takaisin omien puuhiensa pariin. Katselin toiveissani oppilaiden pesälle päin, mutta pentuni eivät ilmestyneet aukiolle. Huokaisten pudottautuduin Seinämäkiveltä Sadeläikän viereen. Hetken pohdin, että pitäisikö minun pyytää häntä ja Saarnihäntää kutsumaan oppilaansa paikalle jonkin verukkeena toimivan saarnan takia, mutta päätin toisin. Minun tulisi puhua heille itse aloittamallani keskustelulla, vaikka hyvin epätodennäköistä se olisikin että he minua omasta tahdostaan kuuntelisivat.
"Tässä on vielä hieman aikaa, etkö menisi katsomaan Haukkakiitoa?"
Sadeläikän sanoma lause havahdutti minut ajatuksistani ja käänsin katseeni hämmentyneenä tuohon. Aivan niin, Haukkakiito, nykyinen kumppanini oli muuttanut pentutarhaan sillä oli tiineenä pennuillani. Minua hävetti myöntää se kuinka vähän olin käynyt naaraan luona tänä aikana. Silloin kun Lilja oli ollut elossa ja pentutarhassa, poikkesin siellä yhtenään. Muisto erakkonaaraasta toi palan kurkkuuni ja jouduin yskäisemään muutaman kerran että se palasi sinne mistä oli tullutkin. Kermanvaalea naaras oli menneisyyden haamu ja minun tulisi keskittyä nykyisyyteen.
"Kiitos Sadeläikkä, taidanpa tehdä niin. Tulethan hakemaan minut, jos en tajua itse ajan kulkua?"
Sadeläikkä nyökkäsi hymyillen ja korvan näpäytyksellä hyvästelin tuon ja suuntasin kohti pentutarhaa. Sulkapentu ja Liljapentu olivat ulkona, vanhemman kirmatessa takjaloista halvaantuneen pennun ympärillä, he molemmat vaikuttivat olevan innoissaan kokoontumisesta, vaikka jäisivätkin leiriin nummiklaanilaisita suurimman muun osan kanssa. Haukkakiito makoili pentutarhan edustalla ja tuon katse siirtyi kahdesta pennusta minuun, selkäpiitäni kylmäsi kun huomasin tuon silmien viiruuntuvan.
"Näkee sinuakin", kuningatar sähisi ja teki sen jälkeen hyvin selväksi ettei minun tarvitsisi kävellä enää yhtään lähemmäs. Hieman kiusaantuneena istahtin noin ketunmitan päähän kumppanistani ja korvat luimittuina laskin katsettani tuon tasolle. Haukkakiito oli kiivas naaras, ja olin tuon seurassa tajunnut hyvin nopeasti sen, että tuon hermoille ei kannattanut yhtään enempää käydä jos hän oli jo valmiiksi suuttunut. Sulkapentu ja Liljapentu jatkoivat pikkuhiljaa leiriaukiolle kerääntyvän kokoontumispartion seuraamista ja jättivät meidät onneksi rauhaan. Yritin tavoittaa kumppanini katsetta, mutta se oli jo ehtinyt siirtyä minusta takaisin pentuihin. Välillämme oli hetken hiljaisuus, kun yritin miettiä oikeita sanoja mitä lausua tilanteen rauhoittamiseksi.
"Olen pahoillani etten ole tullut katsomaan sinua useammin. Päällikkötehtävieni ei pitäisi mennä sinun edellesi, kun tilasi on tämä. Kuinka voit? Onko Yötuuli jo saanut selville pentujen määrän? Onhan kaikki ihan kunnossa?"
En saanut kysymyksilleni vastausta, vain kylmän mulkaisun. Huokaisin ja asetuin vatsalleni multaiselle leiriaukiolle. Katseeni kävi aina Haukkakiidosta ja kahdesta telmivästä naaraasta leirin kiviseiniin ja railojen välissä kasvavaan sammaleeseen. Vatsaani kiristi koko tilanne, en halunnut että suhteeni kunigattareen päättyisi samalla tavalla kuin Linnunsiiven kanssa. Olin päättänyt, että tämä naaras olisi minulle viimeinen kumppani, se jonka kanssa viettäisin elämäni loppuun saakka.
"Liekkitähti, ymmärrän kyllä jos tämä on sinulle vaikeaa. En minäkään ole unohtanut Liljaa ja sitä mitä hänen kanssaan tapahtui."
Haukkakiidon yhtäkkinen puheenvuoro sai nyt hämmentyneeksi muuttuneen katseeni palaaman takaisin tuohon. Vaikka kuningattaren äänensävystä pystyi yhä erottamaan piikittelyn, oli se aikaisempaan verrattuna huomattavasti lempeämpi. Naaras käänsi katseensa minuun ja hänen ilmeensä oli vakava. Nielaisin ja luimin korviani entisestään.
"En kuitenkaan halua, että hylkäät meidän samalla tavalla miten teit Purotassun ja Solinatassun kanssa. Mutta sinun käytöksesi perusteella olet jo hyvää vauhtia matkalla toistamaan typeryytesi."
Kuinka Haukkakiidon sanat sattuivatkin, mutta tiesin että minä olin todellakin antamassa historian toistaa itseään. Eikö minusta sitten vain ollut isäksi vai mistä tämä velvollisuuksien välttely perheasioissa johtui? Laskin katseeni tassuihini ja purin huultani.
"Minä en ole hylkäämässä teitä-"
"Voi et olekkaan, jos se minusta on kiinni. Minä pidän kyllä huolen siitä, että sinä tulet aktiivisesti olemaan osa meidän pentujemme elämää, teit sinä sen sitten vapaaehtoisesti tai et. Minun pentuni eivät kasva ilman isäänsä, jos tuo elossa on."
Haukkakiidon äänensävy oli vankkumaton, uhkaava jopa. Tuon katse oli tulistunut ja kuningattaren hännänpää huiski puolelta toiselle. Vedin syvään henkeä ja olin vastaamassa kumppanilleni, kun jostakin takaani kuului huuto: "Liekkitähti, aurinko alkaa laskemaan!"
Vilkaisin taaksepäin ja näin Sadeläikän istuvan leirin sisäänkäynnin edessä, muun kokoontumispartion kanssa. Huokaisin syvään ja nousin tassuilleni, luoden vielä anteeksipyytäävn katseen Haukkakiitoa kohti.
"Olen pahoillani, minun täytyy lähteä. Jutellaan tästä sitten kun palaamme?"
Vastauksena sain pelkän tuhahduksen ja kuningatar käänsi kylkeään niin, että hänen selkänsä oli minua kohti. Nielaisin katkeruudenmaun suustani ja käännyin ympäri, lähtien tassuttelemaan klanitovereitani kohti. Kokoontumiset olivat minuakin stressaavia tapahtumia, joidenka halusin loppuvan mahdollisimman nopeasti, että pääsisin takaisin kotileirini turvaan. Nyt kuitenkin toivoin yön kestävän mahdollisimman pitkään.