*Et voi ihastua Lumitassuun, olette molemmat eri klaaneissa!* Sinitassu ajatteli ja pudisti päätään. Hän nousi paikaltaan väliaikaisen leirin reunamalta ja toivoi saavansa myllertäville aivoilleen muuta ajateltavaa. Oppilas päätti käydä tervehtimässä Keltasydäntä ja käveli klaaninvanhimpien väliaikaiselle pesälle. Hän näki vanhan naaraan, joka oli käpertynyt sammalmättäälle nukkuakseen, joka kuitenkin raotti silmiään lähenevät askeleet kuullessaan.
"En saa unta", tuo naukui ärsyyntyneesti.
Sinitassu katsoi taakseen, läpi korkeiden lehtipuiden latvojen ja huomasi, että oli tosiaankin jo myöhäinen ilta.
"Voin hakea sinulle unikonsiemeniä", oppilas naukaisi ja lähti parantajien pesälle. Siellä hän kertoi Lehtikuulle asiansa, joka sitten johdatti ruskeamerkkisen naaraan yrttivarastoille. Parantaja otti hänelle esiin unikonsiemeniä, valkoturkkinen kissa nappasi ne suuhunsa ja lähti kävelemään takaisin kohti klaanivanhimpien pesää. Siellä hän vei siemenet Keltasydämelle.
"Kiitos", klaaninvanhin kiitti.
Sinitassu käveli ulos pesältä ja samassa hänen silmänsä avautuivat ammolleen. Oppilas juoksi leiriaukiolle, missä Lehtikuu, Varistähti, Nummipyörre, Syreenikukka ja Oksakatse olivat kyyristyneet Kotkakanjonin elottoman ruumiin ympärille. Vaikka ruskeamerkkinen naaras ei kokenutta soturia tuntenutkaan, hän juoksi äkkiä tuon ruumiin luokse. Samalla Varistähti hyppäsi kaatuneen puunrungon päälle leiriaukiolla.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä leiriaukiolle klaanikokoukseen!" tuo ulisi ja kissoja alkoi tulla leiriaukiolle.
"Isä!" Tiikerisydän huusi ja tuo juoksi Kuiskauspyynnön, Valkoturkin ja Salamatassun kanssa Kotkakanjonin ruumiin viereen.
"Kotkakanjoni on kuollut, muistelemme häntä hyvänä Kuutamoklaanin soturina ja valvomme tämän yön hänen kanssaan. Kiitos Nummipyörre ja Oksakatse, kun toitte Kotkakanjonin ruumiin tänne, muuten se olisi jäänyt siihen ketunkoloon minkä asukas uljaan soturimme tappoikin", Varistähti maukui.
Sinitassu käänsi katseensa ruumiista Tiikerisydämeen ja näki tuon poskiturkilla kyyneleitä. Tuo ja Kuiskauspyyntö olivat menettäneet vain kuun aikana molemmat vanhempansa, tämä otti heitä molempia varmasti koville.
Varistähti merkitsi klaanikokouksen päättyneeksi ja kissat menivät jättämään hyvästit Kotkakanjonille.
"Hyvästi Kotkakanjoni, voi kun olisit voinut elää vielä pidempään", oppilas naukaisi, vetäytyen sitten sivummalle ruumiin ääreltä ja antoi tilaa seuraavalle kissalle.
*Miksi Kotkakanjonin piti kuolla jossakin hirvittävässä ketunkolossa, eikä meidän, hänen perheensä luona?* Sinitassu ajatteli ja katsoi ylöspäin. Hän ei nähnyt tähtiä, sillä lehtipuiden latvat peittivät suurimman osan yötaivaasta. Joten oppilas käveli ulos leiristä, aikeinaan mennä sellaiselle reviiriosalle, missä puut kasvoivat hieman harvemmassa ja näkymä taivaalle olisi selkeämpi. Hän pääsi aivan Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin rajajoen tuntumaan, missä kohotti katseensa uudemman kerran ylös ja katseli tähtiä. Tähtikuviot näyttivät siltä, kuin Kotkakanjonin näköinen kuvio olisi ollut Sammalpyörteen ja pienen Iltapennun näköisten kuvioiden kanssa. Sitten ruskeamerkkinen naaras otti mukavan asennon, laittoi päänsä käpäliensä päälle ja sulki silmänsä. Sitten hän nukahti.

Purotassu käveli linkuttaen eteenpäin ja katsahti matkallaan välillä taivaalle, tummat pilvet enteilivät ukkosta. Hänen olonsa oli kohentunut sitten Tähtitassun pelastusretken ja oppilas tunsi voimiensa palaavan pikkuhiljaa, pian hän olisi entisellään. Pieniä arpia taistelusta saattoi jäädä, mutta ne olivat vain muistoja. Kirveleviä sellaisia kylläkin. Kolli hidasti tahtiaan.
"Oletko kunnossa?" Sadeläikkä naukaisi ja katsoi oppilaaseensa huolestuneena.
"Olen", Purotassu naukaisi. Kaksikko jatkoi kävelyään nummilla, he olivat päättäneet jäädä illan rajapartiosta vielä kaksin tarkistamaan Nummiklaanin reviirin pohoisrajaa, jonka he jakoivat Puroklaanin kanssa. Vaikka puroklaanilaiset asustivatkin tällä hetkellä Nummiklaanin reviirillä, erakot ja petoeläimet saattaisivat yhä kulkea kyseisen rajan yli.
Oppilas tunsi vatsansa kurnivan, hän tarvitsisi kipeästi ruokaa. Ilmeisesti kollin seuralainen kuuli murinan, sillä tuo kysyi: "Haluatko, että haen meille pikaisesti jotakin? Kuulostat nälkäiseltä."
Purotassu hymähti hyväntuulisena ja nyökkäsi. Hän olisi taatusti ihmetellyt Sadeläikän ehdotusta, elleivät he olisi tänään aikaisemmin jo metsästäneet koko klaaninvanhimpien pesän asukeille syötävää. Soturilakihan sanoi vain ettei riistaa saa syödä ennen kuin muu klaani olisi ensin ruokittu. Mikään ei estänyt enää sen jälkeen heitä metsästämästä riistaa suoraan itselleen.
Mestari katosi pensaikkoon ja jätti oppilaansa yksin. Hän käänsi katseensa tummunevalle taivaalle ja totesi, että olisi kannattavaa mennä samaiseen pensaikkoon odottamaan tuon palaamista, jos halusi selvitä siihen asti kuivin turkein. Kolli kömpi pensaikon juurakkoon ja varoi kipeää raajaansa laskeutuessaan makaamaan.

Pikku juoksi kapeaa vuoristopolkua pitkin. Hänen ja Laventelin - hänen ottoemonsa - pesään oli luultavasti tulvinut vettä, sillä kun naaras saapui sinne riistamatkalta, oli luola jo veden täyttämä. Pikku oli huomannut pienen virran, joka johti luolaan, ja jatkui luolan jälkeen Pikun käpälien kohdalle.
*Laventeli, sinun on pakko olla selvinnyt! Olet huomannut veden, ja mennyt pois! Jos et... SInä kyllä olet!*
Pikun tummanharmaa turkki näytti nyt lähinnä ruskealta, kiitos mudan joka valui polku mukanaan alas vuoristoilta. Nyt Pikku oikein kiisi kulkureittiänsä pitkin, sillä se tuntui oli putoamaisillaan rotkoon, joka oli naaraan vieressä. Vihdoin naaras näki hieman leveämmän alueen edessäpäin.
*Vihdoin! Vielä pari ketunmittaa...*
Pikku hiljensi vauhtiaan, lopulta pysähtyen, ja alkoi huohottaa. Ajatuksin lepopaikasta sai hänet väsyneeksi.
"Ei! En voi levätä nyt!", naaras huudahti itselleen. Silloin hän tunsi sateen ropisevan turkilleen, ja katsoi ylös. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan. Pisara putosi Pikun nenälle, ja hän ravisti päätään saadakseen sen pois. Erakko yritti nostaa käpäläänsä juostakseen laakealle alueelle, muttei onnistunut.
"No ketunläjät sentään! Olin paikallani liian kauan!", Pikku huudahti, samalla kun paniikki valtasi hänet.
*Jos en kohta pääse pois, putoan rotkoon!*
Pikku tunsi mutaisen maan allansa liikkuvan hieman. Hän yritti kiskoa tassujaan irti mutavankilasta, mutta pahensi vain asiaa.
*Voi jospa Laventeli olisi täällä... Hän tietäisi mitä tehdä!*, Pikku rukoili. Yhtäkkiä Pikku tunsi mudan allansa muuttuvan ilmaksi. Hän putosi. Hän näki rotkon pohjan lähestyvän, ja lähestyvän.
*Auttakaa minua, Tähtikissat. Klaanejen esi-isät.*

Punapentu kurkisteli uteliaana sammalpetinsä reunojen yli vierekkäiselle petipaikalle, missä Myyräkynsi imetti omaa pentuaan sekä klaanin uusinta tulokasta. Mustakipinä ja Yötassu hääräsivät koko ajan kuningattaren ympärillä ja tutkivat vain muutaman päivän ikäisen pennun terveydentilaa. Kilpikonnakuvioinen pentu ei ollut nähnyt vielä kertaakaan tämän uuden tulokkaan ulkonäköä, vain pienen vilauksen tummanharmaasta karvoituksesta, kun tuo oltiin laskettu tabbykuvioisen naaraan huomaan. Sanomattakin oli selvää, että kollin itsehillintä ei kauaa häntä pitäisi pedin sisäpuolella, uteliaisuus ja halukkuus nähdä kunnolla tämä uusi kasvo pentutarhassa oli vahvasti voittamassa tahtojen taistelua.
"Uskotko pennun selviävän?" Aavepentu sihahti happaman kuuloisena veljensä viereltä. Punapentu vilkaisi vanhempaa pentuetoveriaan ja kohautti olkiaan. Hän arvasi heti, ettei hänen mustaturkkinen veljensä tykännyt siitä, että heidän nukkumapaikassaan parveili kissoja häiritsemässä hyvää päiväuniaikaa. Tuo vahtasi Myyräkynnen vatsan suojiin murhaavasti ja muovasi etukäpälillään heidän sammalpetiinsä reikiä. Kilpikonnakuvioinen pentu siirsi häntänsä takajalkojensa viereen, sillä veljen kynnet olivat käyneet uhkaavan lähellä sitä. Hän käänsi katseensa toiselle puolelleen, missä Luupentu pompotteli selällään sammalpalloa ilmassa. Tuota ei selkeästi kiinnostanut yhtään nämä mielenkiintoiset tapahtumat heidän kuonojensa edessä.
"Yötassu, menehän hakemaan lisää purasruohon lehtiä, Kuolontähti näyttää tulevan tännepäin", Mustakipinä yhtäkkiä murahti ja se sai potkua aikaan kolmessa kissassa. Yötassu kiiruhti parantajan pesäpaikalle, kun taas Aavepentu ja Luupentu olivat molemmat samassa istumassa selät suorina veljensä molemmin puolin. Punapentu uskalsi itsekin nousta istumaan ennen kuin Kuolontähti ja varapäällikkö Pihlajamyrsky saapuivat pentutarhalle. Kaikki tuntuivat jähmettyvän sinä sydämenlyöntinä, kun päällikön hyytävän kylmä katse ja läsnäolo saapui heidän seuraansa. Kolme pentua yrittivät näyttää rohkeilta ja uljailta johtajansa katseen alla, mutta kilpikonnakuvioinen pentu ei saanut häntäänsä lopettamaan edestakaista vääntyilyä.
"Pihlajamyrsky kertoi, että Jääsilmä toi pennun leiriin", Kuolontähti sähähti ja siirsi jäistä katsettaan Mustakipinästä Myyräkynnen vatsan ääreen. Kuningatar siirsi häntänsä pois pentujen päältä, saaden molemmissa aikaan kimeähköt vinkaisut, kun lämmin ja pehmeä suoja heidän yltään katosi. Päällikkö kumartui lähemmäs ja tutkaili uutta pentua hetken, nostaen sitten ylähuulensa irvistykseen. Punapentu nielaisi, johtaja ei selkeästi ollut tyytyväinen uuteen tulokkaaseen. Tabbykuvioinen naaras huomasi saman, sillä hän laski häntänsä nopeasti takaisin pentujen suojaksi ja korjasi asentoaan niin, että pienokaiset olivat enemmän hänen allaan kuin vierellään. Kilpikonnakuvioinen pentu ei ymmärtänyt miksi.
"Kyllä, pentu on vain muutaman päivän ikäinen ja hänen tilansa on heikko. Emme tiedä kuinka kauan hän oli joutunut olemaan ravinnotta ja kylmissään, joten mahdollisuudet menehtymiselle ovat suuret. Kuitenkin uskon, että jos pentu selviää tulevan yön yli hengissä, hänen selviytymismahdollisuutensa paranevat huimasti. Tietenkin on aina riski sille, että pentu on sairas ja on tällä hetkellä vain liian heikko näyttääkseen oireitaan...", Mustakipinä aloitti, mutta tuon selitys hiipui sitä mukaan mitä vihaisemman näköiseksi Kuolontähti tuli. Punapentu luimi korviaan ja kyyristyi veljiensä kanssa hieman alemmas sammalpedillään. Emo näytti useasti yhtä vihaiselta ja he kaikki kolme tiesivät, että silloin kannatti vain pysyä poissa vihaisen kissan tieltä, esittää kokonaan näkymätöntä.
"Jääsilmäkö toi mahdollisesti sairaan pennun leiriin, joka voi tartuttaa ja tappaa muutkin pentutarhan pennut?" päällikkö rääkäisi ja loi murhaavan katseen parantajaan, joka vain katsoi takaisin johtajaansa neutraaleilla kasvoilla. Punapentu tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, Mustakipinän täytyi olla valtavan urhea, kun tuo ei edes värähtänytkään Kuolontähden vihan alla! Mustaturkkinen naaras astui kauemmas Myyräkynnestä ja lähemmäs valkotäplikästä kollia.
"Aina on mahdollisuus sille, että pentu onkin täysin terve ja selviytyy tulevasta yöstä", parantaja yskäisi ja vilkaisi kuningatarta, joka näytti nyökkäävän rohkaisevasti tuolle.
"Tuollainenko pieni hiirulainen selviäisi?" Kuolontähti naurahti ja kaikkien yllätykseksi ei iskenytkään kynsiään Mustakipinän kasvoihin, vaan pyörähti ympäri ja tassutti ulos pentutarhasta. Kissat pentutarhassa jäivät hiljaa ja jähmettyneinä aloilleen, tietämättä olivatko onnekkaita kun olivat selvinneet päällikön vihasta noinkin helposti vai epäonnekkaita koska olivat mahdollisesti suututtaneet tuota vain lisää.

//Rotalla jatkoa?^^

Päivä oli harvinaisen kuuma, suorastaan tukahduttavan kuuma. Koko klaani vain makoili leiriaukiolla ja nautti siitä vähäisestä viileydestä mitä maanalainen leiri tarjosi. Kaikki tuntuivat hylänneen metsätyksen ja muut askareensa, kun mahdollisuus joko auringossa tai varjossa loikoiluun oli tullut ensimmäsitä kertaa pitkiin aikoihin.
Minua lämpö ja toimettomuus lähinnä ärsyttivät... Olin maannut leirin suuaukolla auringossa jo koko aamupäivän, enkä aikoisi jatkaa sitä enää silmänräpäystäkään kauemmin! Nousin ylös ja huomaan kuinka kaikkialta hohkaava kuuma ilma väreilee ympärilläni, en tuntenut edes tuulta. Tiesin, että minun pitäisi pyytää partiollinen kissoja mukaani, mutta kukaan tuskin suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään mukaani, kun lämpötila oli tämä... Niinpä tassuttelin yksikseni ulos leiristä ja lähden kävelemään nummilla kuuman nurmen pistellessä polkuanturoissani. Rajajoella kuumuus voisi helpottaa, se oli ajatukseni...

Olin jo kaukana leiristä, keskellä nummia. Yhä oli lämmin, mutta täällä sentään tuuli hiukan, eikä ilma siksi tuntunut enää niin tukalalta. Näen edessäni Nummiklaanin ja Puroklaanin välisen rajajoen, joka näin lännessä reviiriä oli alkanut jo rotkoutumaan. Vedenpinta laski, kun taas maatilkut joen molemmin puolin pysyivät samassa korkeudessa. Rotko ei ollut syvä, vain ketunmitan pituinen, mutta seinämät olivat niin jyrkkiä ja virtaus vahva että jos veteen tippuisi ei sieltä pääsisi pois kuin menemällä virran mukana putoukselle, mikä pudottaisi kissan järveen, aika varmasti tapattaen tuon.
Päähäni pälkähti täysin idioottimainen ajatus, mutta en saanut sitä mielestäni. Minun täytyi olla hullu, mutta tunsin suorastaan vastustamatonta halua ylittää sen, hypätä joen yli Puroklaanin reviirille. Minä halusin todellakin hypätä sen yli! En saisi mielenrauhaa ennen sitä!! Peruutan kauemmaksi reunasta, vedän ilmaa keuhkoihini ja toivon ettei se ole viimeinen kerta. Sitten otan vauhtia ja aivan rotkon reunalta ponnistan itseni valtaisaan loikkaan ja lyhyen hetken ajan minusta tuntui siltä, että lensin!
Sitten tunnen putoavani ja onnistun vain juuri ja juuri saamaan otteen vastareunasta. Kiskon itseni ylös ja tunnen jälleen maan jalkojeni alla... Olin pystynyt siihen! Katson kuilua takanani ja hymyilen, olin hypännyt elämäni pisimmän loikan!
Sitten jokin naksahti päässäni, halusin tehdä sen uudelleen ja uudelleen, halusin tuntea tuon tunteen vielä monta kertaa, halusin lentää! Välittämättä siitä, että olisi täysin mahdollista ettei loikan pituus riittäisikään ja syöksyisin veteen kuin kivi ja voisin kuolla... En vain välittänyt, minä rakastin tätä!

Ylittelen rajajokea kymmeniä kertoja ja nautin! Olin koko ajan siirtynyt lähemmäs järveä, missä joki vain rotkoutui entisestään ja leveni. Nyt, ollessani Puroklaanin reviirin puolella, edessäni häämötti ainakin ketunhännän verran leveämpi kaistale, ja matkaa veteen oli useita ketunmittoja. En ollut enää täysin varma pystyisinkö ylittämään sitä... Kävelen joen reunalle ja kurkkaan alas. Solisevan joen pinta tuntui olevan niin kaukana joten törkkään viereltäni käpäläni kokoisen kiven alas testatakseni putoamisetäisyyttä. Kului paljon olettamaani pidempi aika ennen kuin kuulen ja näen plumpsahduksen kiven lopulta osuessa veteen. Kyseessä taisi siis sittenkin olla jopa puunmitta... Värähdän, mutta päättäväisesti otan askeleita jälleen taaksepäin ja valmistaudun loikkaan. Olin juuri lähdössä liikkeelle, kun näen kauempana nummilla hyppivän hahmon. Siristän silmiäni ja näen kuinka hahmo loikkii rajajoen ohitse, jatkaen siitä poispäin hokien: "Violetteja kukkasia, paljon violetteja kukkasia joka puolella! Lallaaaaaa violetteja kukkasiaaa... "
Jään hölmistyneenä tuijottamaan kissavanhusta joka pomppii onnessaan eteenpäin heinikossa. Violetteja kukkasia? En nähnyt missään ympärilläni sellaisia... En ollut nähnyt tätä vanhustakaan ennen. Unohdan rotkon ja vanhuksesta tarttuneen riemun siivittämänä lähden juoksemaan hänen peräänsä.

"Violetteja kukkasia, joka puolella!" Kuulen vanhuksen huudahtavan vähän matkan päässä. Hän ei ollut huomannut minua lainkaan vaan edennyt niityllä kuin unissakävelijä, joka oli löytänyt paratiisin. Hetkinen... Niityllä? Mutta minähän olin seurannut häntä Puroklaanin reviirille, pienten purojen ja jokien valloittamalle alueelle. Ei täällä pitäisi niittyjä olla... Katsahdan jalkoihini ja totta tosiaan, violetteja kukkasia! Nostan katseeni, niitä oli silmänkantamattomiin joka puolella, jatkuen ja jatkuen vain! Niiden loppumaton meri sai minunkin pääni sekaisin ja kohta itsekin hypin vanhuksen lailla violettien kukkasten niityllä. Kaikkialla oli niin kaunista! Pysähdyn nuuhkaisemaan yhtä kukkaa, mutta kun nostan pääni, ei vanhusta näkynyt enää missään... Etsin häntä katseellani ja juoksen eteenpäin niityllä, mutta en löydä häntä. Näen vain violetteja kukkasia kaikkialla. Sitten taivas pimenee, äsken vielä kauniina ja elinvoimaisina hehkuneet kukkaset nuukahtavat... Ja sitten niitä ei enää ole. Vain hyytävän kylmä tuuli pyyhkii kasvojani.
"He kuolevat lopulta...", kuulen äänen pimeydestä.
"Ja ne joihin he luottavat ovatkin heidän vihollisiaan...", ääni jatkaa ja hiipuu sitten olemattomiin...
"EI!" huudan ja kaikki pimenee.

Räväytän silmäni auki ja huomaan makaavani tutun tuoksuisella nurmella, jota laikuttavat paahteessa kärventyneet ruohonkorret. Ei violetteja kukkasia... Ei missään. Nousen tassuilleni ja katselen ympärilleni, mutta en näe niitä, ainoastaan tuttua nummialuetta. Pudistan turkkiani liasta ja lähden astelemaan kohti leiriä. Mielessäni käväisee, että voisin kertoa parantajalle tästä oudosta kokemuksesta, mutta hylkään ajatuksen samantien...

//Long story short: Liekki sai auringonpistoksen xd.

Lumisydän oli jähmettynyt paikoilleen ja pudottanut partiossa nappaamansa saaliin suustaan. Kottaraissulka seisoi hänen edessään, tuo oli juuri kertonut soturille jotakin hyvin epäuskottavaa, asian joka ei voinut pitää paikkaansa. Koska kuinka, miten? Liekkisadeko oli muka synnyttämässä pentuja? Lumisydämen ja Liekkisateen yhteisiä pentuja? Harmaalaikkuinen kolli ei ollut edes tiennyt kumppaninsa olevan tiineenä! Heille ei ollut edes tullut vielä keskusteluissa esille yhteisen perheen hankinta, joten miten vain ajatuksen tasolla ollut asia olikin yhtäkkiä totta? Tajuamattaan hän oli rynnännyt veljensä ohi kohti Puroklaanin väliaikaisen leirin pentutarhaa ja pelmahti pusikkojen suojaamalle pienelle nurmikaistaleelle kuin kettu olisi ollut hänen perässään. Kolli etsi katseellaan kumppaniaan ja lopulta löysikin tuon pesän nurkasta Yöturkki ja Kylmähämärä vierellään. Lumisydän juoksi naaraan luokse ja kysyi hämillään: "Oletko kunnossa? Mitä on tapahtunut? Kottaraissulka-"
Loppuja hän ei edes saanut sanottua, koska Liekkisade purskahti itkuun. Harmaalaikkuinen soturi ei voinut mitään, vaikka hänen mielensä oli yksi pyörremyrsky tällä hetkellä, kumppanin ahdinko pakotti kollin kävelemään tuon selän taakse, painautumaan sitä vasten ja painamaan kuononsa lohdutuksen eleenä tuon kaulaan. Vaikka tarve päästää tunteensa ulos jotenkin, mieluiten huutamalla, ei hän pystynyt tekemään sitä tummanoranssille kissalle, kun tuo niin selvästi oli täysin poissa tolaltaan.
Sitten Liekkisade sai kouristuksen ja käpertyi vielä tiukemmin sammalpetiään vasten, Yöturkki kävi maahan tuon takapään viereen makaamaan.
"Lumisydän! Pennut syntyvät, nyt!" naaras huudahti. Lumisydän katsoi vanhempaa parantajaa, joka nyökkäsi ja naukui ohjeita hänen kumppanilleen.
"Yritän auttaa parhaani mukaan, mutta sinun täytyy itse tehdä suurin työ", mustaraitainen kolli mutisi ja paineli tassullaan soturittaren vatsaa. Harmaalaikkuinen soturi kohotti katseensa vilkaistakseen mitä mieltä Kylmähämärä oli, mutta hänen yllätyksekseen nuori parantaja ei ollutkaan heidän vierellään. Sen sijaan tuo tassutteli pesän sisäänkäynnistä sisälle mukanaan jonkinlainen yrttikäärö. Missä vaiheessa sokea kissa oli ehtinyt kadota, vielä soturin huomaamatta?
"Syö!" valkopilkullinen kolli tokaisi Liekkisateelle, joka kivusta irvistellen söi käärön sisällä olleet kasvit.
Ja pian maailmaan syntyi yksi pentu.

Leijonakynsi ja Naavasulka olivat palanneet tapporetkeltään leiriin, eikä heidän katoamistaan oltu sen koommin ihmetelty. Heidän parin päivän poissaolon aikana oli tapahtunut sellainen muutos normaalissa klaanielämässä, että Haukkakiito oli muuttanut pentutarhaan. Ilmeisesti tuo ja Liekkitähti yrittivät perustaa perhettä tai päällikkö korjata jo olemassaolevaa tuomalla mukaan uusia jäseniä, jotka rikkoisivat viileät välit tuon jo kahteen olemassaolevaan pentuun. Soturi ei kuitenkaan asiaa miettinyt hyvällä, vaikka johtaja olikin tällä kertaa päätynyt täysiveriseen nummiklaanilaiseen oli tuon soturilain rikkomus yhä muistettavissa niin pitkään kuin sekaveriset Purotassu ja Solinatassu klaanissa olivat. Ja kuka tietää, ehkä punaraitainen kolli päätyisi vielä kerran vaihtamaan kumppaniaan takaisin johonkin erakonketaleeseen, joka pyöräyttäisi lisää sekaverta Nummiklaaniin. Olisi vain parempi, että oranssiturkkinen kissa lähtisi samassa kasassa pois pentujensa kanssa ja Sadeläikkä pääsisi johtoon...
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä nummiklaanilainen Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Liekkitähden klaanikutsunauku kaikui leirissä ja Leijonakynsi tassutteli muiden klaanitovereidensa kanssa leiriaukiolle, asettuen puolikaareen Seinämäkiven alle. Mitäköhän tämä klaanikutsu oikein koski? Soturilla ei ollut hajuakaan kuka olisi seuraavaksi nimitysvuoroissa, vai olisiko jotakin tapahtunut puroklaanilaisten kanssa, minkä takia he ajaisivat nuo nyt ulos Nummiklaanin mailta? Kolli tunsi korviensa taipuvan eteenpäin kiinnostuneena, viiksien väristen innostuksesta mahdolliseen verilöylyyn.
"Hyvät klaanitoverit, olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään kaksi uutta oppilasta riveihimme", päällikkö naukui ja kermanvaalea kissa tunsi korviensa nuupahtavan alemmas. Kyseessä olikin vain nimitysseremonia.
"Laventelipentu ja Aamupentu, astuisitteko eteenpäin?" Liekkitähti kysyi ja koko klaani tuntui seuraavan kuinka kaksi naaraspentua kipittivät Haukkakiidon viereltä koko klaanin katseiden alle. Joutsentassun nuoremmista sisarista vanhempi oli selkeästi arkajalka, tuon korvat oli painettuna päälakea vasten ja vaaleanharmaa niskakarva oli hermostuksesta pörröllä. Aamupentu sen sijaan oli paljon sisartaan innokkaampi ja ryntäsikin heistä ensimmäisenä Seinämäkiven eteen, hännänpään jännityksestä vääntyillen. Leijonakynsi siristi silmiään, hän todella toivoi ettei johtaja ollut keksinyt hänestä mestaria jommalle kummalle kissalle. Soturi ei suostuisi yhtäkään naarasta kouluttamaan elämänsä aikana, ei noista ollut kunnon sotureiksi. Naaraat olivat hyviä vain parantajiksi ja kuningattariksi, taistelussa ja metsätyksessä nuo jäivät jalkoihin kevyemmän rakenteen, pienemmän koon ja herkemmän mielen vuoksi. Sadeläikkäkin olisi hyvä päällikkövalinta vain sen takia, että tuo voisi valita kermnavaalean kollin varapäällikökseen, ei mitenkään muuten.
"Te kaksi olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän vuoronne aloittaa soturikoulutus. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään saakkaa, kunnes saatte soturinimenne, teitä tullaan kutsumaan Laventelitassuksi ja Aamutassuksi", Liekkitähti naukaisi ja vaikutti seuraavaksi katsovan Leijonakynttä suoraan silmiin. Soturi kiroili mielessään, tämä ei meinannut hyvää.
"Aamutassu, sinun mestariksesi olen valinnut Leijonakynnen", päällikkö maukui. Kermanvaalea kolli sulki silmänsä ja puski kynsiään leirin multapohjaan. Hän ei tahtonut tämän tapahtuvan, vihersilmä ei suostuisi kouluttamaan Aamutassua. Mutta jos hän sen ääneen sanoisi, koko Nummiklaani ei pitäisi häntä enää minkäänlaisessa arvossa ja Leijonakynsi saisi heittää heipat varapäällikköunelmalle. Niinpä hänen täytyi siis pikaisesti keksiä jokin vale tai tekosyy, miksi ei voinut oppilasta itselleen ottaa.
Kun koko muu klaani huomasi ettei soturilla ollut aikomustakaan liikkua paikaltaan, alkoi supina ja paheksunut sähinä. Aamutassu näytti hämmentyneeltä.
"Arvostan valintaasi Liekkitähti, kolmas oppilas olisi kunnia kenelle tahansa mestarille. Joudun kuitenkin valitettavasti kieltäytymään tällä kertaa. Minä... koen, että Kottaraistulen soturinimityksestä on niin vähän aikaa, että haluaisin keskittyä hieman kauemmin omien taitojeni kehittämiseen ennen kuin ottaisi kolmannen oppilaan koulutettavakseni."
Koko klaani oli hiljaa, mutta lopulta Liekkitähti nyökkäsi ymmärtäväisenä ja nimitti Aamutassun mestariksi Kotkakynnen. Itsestään hän kuulutti tulevan mestari Laventelitassulle.

"Hopeatassu, sinulla on vain vähän tietoa oikeista taisteluasennoista. Tieto auttaa sinua voittamaan", Tammisydän sähisi ja päästi sitten allaan olevan Hopeatassun vapaaksi otteestaan. Oppilas ravisteli turkkinsa puhtaaksi kuivuneista ruohonkorsista ja asettui sitten vastakkain mestarinsa kanssa. Kollin kasvoilla oli päättäväinen ilme, kun tuo asettui uuteen puolustusasentoon.
Soturi murahti ja pudottautui alemmas, valmiina tekemään uuden hyökkäyksen. Sitten hän kävi uudemman kerran harmaalaikkuisen kissan kimppuun, kampittaen tuon jälleen kerran alleen muutamalla tarkalla liikkeellä. Valkoturkkinen kissa yski, kun ilmat pakenivat tuon keuhkoista ja naaras asteli poispäin oppilaastaan, hännän heiluen turhautuneena puolelta toiselle.
Hän kyllä tiesi, että nämä olivat tuoreen oppilaan ensimmäiset taisteluharjotukset, eikä tuo voinut mitenkään vielä muistaa kaikkea mitä mustaoranssi kissa oli puolustusliikkeistä kertonut.
"Hopeatassu, mene leiriin, minä käyn hakemassa jotakin suuhunpantavaa tästä läheltä", Tammisydän sähisi ja siristetyin silmin katseli kun Hopeatassu nousi jaloilleen, nyökkäsi ja lähti takaisin kohti Puroklaanin väliaikaista leiriä.
Soturi kääntyi itsekin ja suuntasi kohti Puroklaanin reviiriä. Vaikka reviirialue olikin tulvivan veden peitossa ja erittäin vaarallinen, ei Ututähti ollut missään vaiheessa kieltänyt sinne menemistä. Luultavasti olettaen, että jokainen puroklaanilainen olisi sen verran järkevä tapaus, että ymmärtäisi asian ilman erillistä varoitusta. Naaras kuitenkin luotti tarpeeksi uimataitoihinsa, että uskoi läpäisevänsä tulvivat joet ilman sen suurempia ongelmia.
Ja niin kävikin, hän poistui Nummiklaanin reviiriltä onnistuneesti ja meni tutulla kotireviirillään pienelle niittykaistaleelle, jonka läpi virtasi pieni puro, mikä yleensä oli täynnä kaloja. Tammisydän sai napattua muutaman pienen sintin, kun haistoi yht'äkkiä kauhistuttavan tutun hajun...
*KETTU!* soturi ajatteli kauhuissaan. Hän oli pulassa, ketut tappoivat kissoja liian usein. Varsinkin sellaisia jotka olivat alueella ihan yksinään. Läheinen pusikko kahahti ja naaras tajusi tuijottavan petoeläintä suoraan silmiin, kun se jo hyökkäsi. Hän sai tassunsa liikkeelle kangistuneesta pelosta sen verran ajoissa, että ehti väistämään, kun se iski. Kettu oli Hopeatassua huomattavasti vaikeampi vastus. Mustaoranssin kissan taistelukokemus kuitenkin auttoi tässä tilanteessa, hän sai väistettyä kaikki petoeläimen iskut ja pystyi useamman kerran naarmuttamaan ketun kuonoa ja kasvoja. Sitten Tammisydän näki tilaisuutensa saapuneen, kun kettu kompuroi kissan iskusta ja nopeasti syöksyi pedon kaulaa kohti. Hän sai repäistyä syvän haavan ketun kaulaan, mikä alkoi heti vuotamaan vuolaasti verta. Petoeläin kompuroi kauemmaksi kissasta, lopulta pökertyen nummikaistaleen reunaan verenhukasta.
"Palaa sinne mistä tulitkin!" soturi ulisi ja juoksi nappaamaan kalat leukojensa väliin. Hän ei jäisi tarkastamaan oliko saanut ketun kuolleeksi, vaan pakeni niityltä niin nopeasti kuin pystyi.

Tähtitassu ei muista koska hän oli paennut yhtä nopeasti kuin äsken juostuaan rajalta takaisin leiriin. Oli hyvä, että parantajaoppilas edes sai henkeä tarpeeksi sen jälkeen, että pystyi selittämään Sadeläikälle erakosta, joka vaikutti olevan aikeissa ylittää rajan. Varapäällikkö oli pikaisesti kerännyt pienen partion kasaan, joka oli lähtenyt tarkastamaan Nummiklaanin reviirirajoja rajarikkurin varalta. Punaviirullinen naaras oli sen jälkeen ollut aikeissa mennä selittämään tapahtuneesta Yötuulelle, kun muisti, että tuo oli pyytänyt kehäkukanlehtien lisäksi häntä hakemaan vielä kamomillaakin. Ja koska harmaaturkkinen kissa ei halunnut palata mestarinsa luokse vain puolikkaan yrttisaaliin kanssa, hän päätti jättää lehdet parantajan pesän suuaukolle ja käydä vielä pikaisesti hakemassa kamomillaa.
Kamomillaa kasvoi yleensä vain kaksijalkalassa, mutta Ketunkynsi oli saanut monia vuodenaikoja sitten kasvatettua oman varastonsa maanalaisen luolan lähelle. Istutukset olivat viherlehden aikaan täydessä kukinnassa, joten kaksijalkalaan tarvitsi tehdä reissuja nykyään vain lehtikatona. Tähtitassu saapui maanalaisen luolan lähelle, aikeinaan napata muutaman kukan istutuksista, kun huomasi vaaleanharmaan pennun tarkkailevan häntä kivikon takaa. Parantajaoppilas siristi silmiään ja asteli lähemmäs, tajuten että hänhän tunnisti tämän pennun!
"Sulkapentu, mitä sinä teet täällä?" punaviirullinen naaras kysyi.
"Öö... Tulin vain seikkailemaan", Sulkapentu änkytti.
"Tietääkö Haukkakiito?" Tähtitassu kysyi. Pentu pudisti hiljaa päätään. Parantajaoppilas huokaisi syvään ja viittoi naaraan luokseen.
"Kerron hänelle myöhemmin. Mutta haluaisitko auttaa yrttien keräämisessä?" punaviirullinen naaras kysyi. Vaaleanharmaa kissa nyökkäsi ja tepasteli hänen luokseen. Tuo ei kuitenkaan saanut yhtäkään kukkaa puraistua irti, kun jäi hölmistyneen näköisenä tuijottamaan jotakin kasvien joukossa.
"Mikä tämä on?" Sulkapentu kysyi hämmentyneenä. Tähtitassu siirsi oman katseensa samaan kohtaan mitä pentu katsoi ja näki pienen madon tyylisen kävelevän otuksen.
"Se on tuhatjalkainen", parantajaoppilas sanoi ja jatkoi yrttien keräämistä.
"Onko sillä oikeasti TUHAT jalkaa?" vaaleanharmaa naaras sähisi kauhistuneena.
"Ei, mutta niillä on aika monta jalkaa", Tähtitassu kähisi kasvien seasta ja katsoi itsekin, kuinka tuhatjalkainen katosi kasviston sekaan.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen leiriaukiolle klaanikokoukseen!" Varistähti ulisi jo hänelle normaalilta paikalta kaatuneen puunrungon päältä. Sinitassu oli ollut leiriaukealla muutaman oppilaan kanssa juoruilemassa, joten heidän ei tarvinnut montakaan askelta ottaa, että pääsivät puolikaareen minkä kuutamoklaanilaiset tekivät päällikkönsä eteen. Oppilaat istuivat rivissä aika yleisön takaosassa, missä näkyvyys oli huono, mutta mahdollisuus hiljaiselle höpinälle oli hyvä. Ruskeamerkkinen naaras istui Ratamotassun vieressä, toisella puolellaan Toivetassu. Vanhimmat oppilaat Salamatassu ja Laikkutassu olivat ängenneet eturiviin, Ratamotassun sanojen mukaan 'hakemaan päällikköönsä mahdollista katsekontaktia, mikä muistuttaisi tuota tulevien soturinimitysten pidosta'. Nuoremmat oppilaat eivät ymmärtäneet kahden oppilaan suoranaisesta pakkomielteestä päästä nopeasti sotureiksi.
"Syreenikukka muuttaa tänään pentutarhaan joten haluan muistuttaa oppilaita tekemään hänelle koko leirin hienoimman ja pehmeimmän pedin sinne. Sillä pian minun jälkikasvuni tulee nukkumaan siellä hänen kanssaan", Varistähti sanoi iloisena ja näytti katsovan Syreenikukan suuntaan ylpeänä. Mustaturkkinen kuningatar vastasi kumppaninsa katseeseen silmien pyöräytyksellä, mikä nauratti takarivin oppilaskolmikkoa. Sinitassulle oli tullut hieman yllätyksenä tuoreen parin yhtäkkinen kumppanuusjulistus, ja sitäkin nopeampi ilmoitus pennuista. Vaikka oli jotenkin ilmiselvää, että kaikista Kuutamoklaanin naaraista päällikkö valitsisi sysimustan, oranssinruskeasilmäisen kaunottaren, oli oppilas silti ilmoituksen kuullessaan joutunut keräämään leukansa leirin maapohjalta. Kuutamoklaanissa ei ollut montaakaan paria tällä hetkellä, joten uusien ilmestyminen tuntui maailmaa järkyttävältä tapahtumalta.
"Sen lisäksi nimitän joukkoomme uuden oppilaan", Varistähti lisäsi ja selvitti ääntään yskäisyllä. Sinitassun silmät suurenivat ja hän katsoi pesätovereitaan innoissaan. He saisivat uuden jäsenen pesäänsä, Säröpennun! Uusien kasvojen saapuminen pesään oli jännittävä tapahtuma niin nimitettävälle oppilaalle kuin jo siellä asuville.
"Säröpentu, astuisitko eteenpäin?" päällikkö jatkoi ja koko klaani katsoi kilpikonnakuvioisen pennun tepastelua heidän eteensä.
"Säröpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta joten on sinun aikasi aloittaa soturikoulutus. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi, sinua tullaan kutsumaan Särötassuna. Mestariksesi tulee Oksakatse."