Punapentu kurkisteli uteliaana sammalpetinsä reunojen yli vierekkäiselle petipaikalle, missä Myyräkynsi imetti omaa pentuaan sekä klaanin uusinta tulokasta. Mustakipinä ja Yötassu hääräsivät koko ajan kuningattaren ympärillä ja tutkivat vain muutaman päivän ikäisen pennun terveydentilaa. Kilpikonnakuvioinen pentu ei ollut nähnyt vielä kertaakaan tämän uuden tulokkaan ulkonäköä, vain pienen vilauksen tummanharmaasta karvoituksesta, kun tuo oltiin laskettu tabbykuvioisen naaraan huomaan. Sanomattakin oli selvää, että kollin itsehillintä ei kauaa häntä pitäisi pedin sisäpuolella, uteliaisuus ja halukkuus nähdä kunnolla tämä uusi kasvo pentutarhassa oli vahvasti voittamassa tahtojen taistelua.
"Uskotko pennun selviävän?" Aavepentu sihahti happaman kuuloisena veljensä viereltä. Punapentu vilkaisi vanhempaa pentuetoveriaan ja kohautti olkiaan. Hän arvasi heti, ettei hänen mustaturkkinen veljensä tykännyt siitä, että heidän nukkumapaikassaan parveili kissoja häiritsemässä hyvää päiväuniaikaa. Tuo vahtasi Myyräkynnen vatsan suojiin murhaavasti ja muovasi etukäpälillään heidän sammalpetiinsä reikiä. Kilpikonnakuvioinen pentu siirsi häntänsä takajalkojensa viereen, sillä veljen kynnet olivat käyneet uhkaavan lähellä sitä. Hän käänsi katseensa toiselle puolelleen, missä Luupentu pompotteli selällään sammalpalloa ilmassa. Tuota ei selkeästi kiinnostanut yhtään nämä mielenkiintoiset tapahtumat heidän kuonojensa edessä.
"Yötassu, menehän hakemaan lisää purasruohon lehtiä, Kuolontähti näyttää tulevan tännepäin", Mustakipinä yhtäkkiä murahti ja se sai potkua aikaan kolmessa kissassa. Yötassu kiiruhti parantajan pesäpaikalle, kun taas Aavepentu ja Luupentu olivat molemmat samassa istumassa selät suorina veljensä molemmin puolin. Punapentu uskalsi itsekin nousta istumaan ennen kuin Kuolontähti ja varapäällikkö Pihlajamyrsky saapuivat pentutarhalle. Kaikki tuntuivat jähmettyvän sinä sydämenlyöntinä, kun päällikön hyytävän kylmä katse ja läsnäolo saapui heidän seuraansa. Kolme pentua yrittivät näyttää rohkeilta ja uljailta johtajansa katseen alla, mutta kilpikonnakuvioinen pentu ei saanut häntäänsä lopettamaan edestakaista vääntyilyä.
"Pihlajamyrsky kertoi, että Jääsilmä toi pennun leiriin", Kuolontähti sähähti ja siirsi jäistä katsettaan Mustakipinästä Myyräkynnen vatsan ääreen. Kuningatar siirsi häntänsä pois pentujen päältä, saaden molemmissa aikaan kimeähköt vinkaisut, kun lämmin ja pehmeä suoja heidän yltään katosi. Päällikkö kumartui lähemmäs ja tutkaili uutta pentua hetken, nostaen sitten ylähuulensa irvistykseen. Punapentu nielaisi, johtaja ei selkeästi ollut tyytyväinen uuteen tulokkaaseen. Tabbykuvioinen naaras huomasi saman, sillä hän laski häntänsä nopeasti takaisin pentujen suojaksi ja korjasi asentoaan niin, että pienokaiset olivat enemmän hänen allaan kuin vierellään. Kilpikonnakuvioinen pentu ei ymmärtänyt miksi.
"Kyllä, pentu on vain muutaman päivän ikäinen ja hänen tilansa on heikko. Emme tiedä kuinka kauan hän oli joutunut olemaan ravinnotta ja kylmissään, joten mahdollisuudet menehtymiselle ovat suuret. Kuitenkin uskon, että jos pentu selviää tulevan yön yli hengissä, hänen selviytymismahdollisuutensa paranevat huimasti. Tietenkin on aina riski sille, että pentu on sairas ja on tällä hetkellä vain liian heikko näyttääkseen oireitaan...", Mustakipinä aloitti, mutta tuon selitys hiipui sitä mukaan mitä vihaisemman näköiseksi Kuolontähti tuli. Punapentu luimi korviaan ja kyyristyi veljiensä kanssa hieman alemmas sammalpedillään. Emo näytti useasti yhtä vihaiselta ja he kaikki kolme tiesivät, että silloin kannatti vain pysyä poissa vihaisen kissan tieltä, esittää kokonaan näkymätöntä.
"Jääsilmäkö toi mahdollisesti sairaan pennun leiriin, joka voi tartuttaa ja tappaa muutkin pentutarhan pennut?" päällikkö rääkäisi ja loi murhaavan katseen parantajaan, joka vain katsoi takaisin johtajaansa neutraaleilla kasvoilla. Punapentu tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, Mustakipinän täytyi olla valtavan urhea, kun tuo ei edes värähtänytkään Kuolontähden vihan alla! Mustaturkkinen naaras astui kauemmas Myyräkynnestä ja lähemmäs valkotäplikästä kollia.
"Aina on mahdollisuus sille, että pentu onkin täysin terve ja selviytyy tulevasta yöstä", parantaja yskäisi ja vilkaisi kuningatarta, joka näytti nyökkäävän rohkaisevasti tuolle.
"Tuollainenko pieni hiirulainen selviäisi?" Kuolontähti naurahti ja kaikkien yllätykseksi ei iskenytkään kynsiään Mustakipinän kasvoihin, vaan pyörähti ympäri ja tassutti ulos pentutarhasta. Kissat pentutarhassa jäivät hiljaa ja jähmettyneinä aloilleen, tietämättä olivatko onnekkaita kun olivat selvinneet päällikön vihasta noinkin helposti vai epäonnekkaita koska olivat mahdollisesti suututtaneet tuota vain lisää.

//Rotalla jatkoa?^^

Päivä oli harvinaisen kuuma, suorastaan tukahduttavan kuuma. Koko klaani vain makoili leiriaukiolla ja nautti siitä vähäisestä viileydestä mitä maanalainen leiri tarjosi. Kaikki tuntuivat hylänneen metsätyksen ja muut askareensa, kun mahdollisuus joko auringossa tai varjossa loikoiluun oli tullut ensimmäsitä kertaa pitkiin aikoihin.
Minua lämpö ja toimettomuus lähinnä ärsyttivät... Olin maannut leirin suuaukolla auringossa jo koko aamupäivän, enkä aikoisi jatkaa sitä enää silmänräpäystäkään kauemmin! Nousin ylös ja huomaan kuinka kaikkialta hohkaava kuuma ilma väreilee ympärilläni, en tuntenut edes tuulta. Tiesin, että minun pitäisi pyytää partiollinen kissoja mukaani, mutta kukaan tuskin suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään mukaani, kun lämpötila oli tämä... Niinpä tassuttelin yksikseni ulos leiristä ja lähden kävelemään nummilla kuuman nurmen pistellessä polkuanturoissani. Rajajoella kuumuus voisi helpottaa, se oli ajatukseni...

Olin jo kaukana leiristä, keskellä nummia. Yhä oli lämmin, mutta täällä sentään tuuli hiukan, eikä ilma siksi tuntunut enää niin tukalalta. Näen edessäni Nummiklaanin ja Puroklaanin välisen rajajoen, joka näin lännessä reviiriä oli alkanut jo rotkoutumaan. Vedenpinta laski, kun taas maatilkut joen molemmin puolin pysyivät samassa korkeudessa. Rotko ei ollut syvä, vain ketunmitan pituinen, mutta seinämät olivat niin jyrkkiä ja virtaus vahva että jos veteen tippuisi ei sieltä pääsisi pois kuin menemällä virran mukana putoukselle, mikä pudottaisi kissan järveen, aika varmasti tapattaen tuon.
Päähäni pälkähti täysin idioottimainen ajatus, mutta en saanut sitä mielestäni. Minun täytyi olla hullu, mutta tunsin suorastaan vastustamatonta halua ylittää sen, hypätä joen yli Puroklaanin reviirille. Minä halusin todellakin hypätä sen yli! En saisi mielenrauhaa ennen sitä!! Peruutan kauemmaksi reunasta, vedän ilmaa keuhkoihini ja toivon ettei se ole viimeinen kerta. Sitten otan vauhtia ja aivan rotkon reunalta ponnistan itseni valtaisaan loikkaan ja lyhyen hetken ajan minusta tuntui siltä, että lensin!
Sitten tunnen putoavani ja onnistun vain juuri ja juuri saamaan otteen vastareunasta. Kiskon itseni ylös ja tunnen jälleen maan jalkojeni alla... Olin pystynyt siihen! Katson kuilua takanani ja hymyilen, olin hypännyt elämäni pisimmän loikan!
Sitten jokin naksahti päässäni, halusin tehdä sen uudelleen ja uudelleen, halusin tuntea tuon tunteen vielä monta kertaa, halusin lentää! Välittämättä siitä, että olisi täysin mahdollista ettei loikan pituus riittäisikään ja syöksyisin veteen kuin kivi ja voisin kuolla... En vain välittänyt, minä rakastin tätä!

Ylittelen rajajokea kymmeniä kertoja ja nautin! Olin koko ajan siirtynyt lähemmäs järveä, missä joki vain rotkoutui entisestään ja leveni. Nyt, ollessani Puroklaanin reviirin puolella, edessäni häämötti ainakin ketunhännän verran leveämpi kaistale, ja matkaa veteen oli useita ketunmittoja. En ollut enää täysin varma pystyisinkö ylittämään sitä... Kävelen joen reunalle ja kurkkaan alas. Solisevan joen pinta tuntui olevan niin kaukana joten törkkään viereltäni käpäläni kokoisen kiven alas testatakseni putoamisetäisyyttä. Kului paljon olettamaani pidempi aika ennen kuin kuulen ja näen plumpsahduksen kiven lopulta osuessa veteen. Kyseessä taisi siis sittenkin olla jopa puunmitta... Värähdän, mutta päättäväisesti otan askeleita jälleen taaksepäin ja valmistaudun loikkaan. Olin juuri lähdössä liikkeelle, kun näen kauempana nummilla hyppivän hahmon. Siristän silmiäni ja näen kuinka hahmo loikkii rajajoen ohitse, jatkaen siitä poispäin hokien: "Violetteja kukkasia, paljon violetteja kukkasia joka puolella! Lallaaaaaa violetteja kukkasiaaa... "
Jään hölmistyneenä tuijottamaan kissavanhusta joka pomppii onnessaan eteenpäin heinikossa. Violetteja kukkasia? En nähnyt missään ympärilläni sellaisia... En ollut nähnyt tätä vanhustakaan ennen. Unohdan rotkon ja vanhuksesta tarttuneen riemun siivittämänä lähden juoksemaan hänen peräänsä.

"Violetteja kukkasia, joka puolella!" Kuulen vanhuksen huudahtavan vähän matkan päässä. Hän ei ollut huomannut minua lainkaan vaan edennyt niityllä kuin unissakävelijä, joka oli löytänyt paratiisin. Hetkinen... Niityllä? Mutta minähän olin seurannut häntä Puroklaanin reviirille, pienten purojen ja jokien valloittamalle alueelle. Ei täällä pitäisi niittyjä olla... Katsahdan jalkoihini ja totta tosiaan, violetteja kukkasia! Nostan katseeni, niitä oli silmänkantamattomiin joka puolella, jatkuen ja jatkuen vain! Niiden loppumaton meri sai minunkin pääni sekaisin ja kohta itsekin hypin vanhuksen lailla violettien kukkasten niityllä. Kaikkialla oli niin kaunista! Pysähdyn nuuhkaisemaan yhtä kukkaa, mutta kun nostan pääni, ei vanhusta näkynyt enää missään... Etsin häntä katseellani ja juoksen eteenpäin niityllä, mutta en löydä häntä. Näen vain violetteja kukkasia kaikkialla. Sitten taivas pimenee, äsken vielä kauniina ja elinvoimaisina hehkuneet kukkaset nuukahtavat... Ja sitten niitä ei enää ole. Vain hyytävän kylmä tuuli pyyhkii kasvojani.
"He kuolevat lopulta...", kuulen äänen pimeydestä.
"Ja ne joihin he luottavat ovatkin heidän vihollisiaan...", ääni jatkaa ja hiipuu sitten olemattomiin...
"EI!" huudan ja kaikki pimenee.

Räväytän silmäni auki ja huomaan makaavani tutun tuoksuisella nurmella, jota laikuttavat paahteessa kärventyneet ruohonkorret. Ei violetteja kukkasia... Ei missään. Nousen tassuilleni ja katselen ympärilleni, mutta en näe niitä, ainoastaan tuttua nummialuetta. Pudistan turkkiani liasta ja lähden astelemaan kohti leiriä. Mielessäni käväisee, että voisin kertoa parantajalle tästä oudosta kokemuksesta, mutta hylkään ajatuksen samantien...

//Long story short: Liekki sai auringonpistoksen xd.

Lumisydän oli jähmettynyt paikoilleen ja pudottanut partiossa nappaamansa saaliin suustaan. Kottaraissulka seisoi hänen edessään, tuo oli juuri kertonut soturille jotakin hyvin epäuskottavaa, asian joka ei voinut pitää paikkaansa. Koska kuinka, miten? Liekkisadeko oli muka synnyttämässä pentuja? Lumisydämen ja Liekkisateen yhteisiä pentuja? Harmaalaikkuinen kolli ei ollut edes tiennyt kumppaninsa olevan tiineenä! Heille ei ollut edes tullut vielä keskusteluissa esille yhteisen perheen hankinta, joten miten vain ajatuksen tasolla ollut asia olikin yhtäkkiä totta? Tajuamattaan hän oli rynnännyt veljensä ohi kohti Puroklaanin väliaikaisen leirin pentutarhaa ja pelmahti pusikkojen suojaamalle pienelle nurmikaistaleelle kuin kettu olisi ollut hänen perässään. Kolli etsi katseellaan kumppaniaan ja lopulta löysikin tuon pesän nurkasta Yöturkki ja Kylmähämärä vierellään. Lumisydän juoksi naaraan luokse ja kysyi hämillään: "Oletko kunnossa? Mitä on tapahtunut? Kottaraissulka-"
Loppuja hän ei edes saanut sanottua, koska Liekkisade purskahti itkuun. Harmaalaikkuinen soturi ei voinut mitään, vaikka hänen mielensä oli yksi pyörremyrsky tällä hetkellä, kumppanin ahdinko pakotti kollin kävelemään tuon selän taakse, painautumaan sitä vasten ja painamaan kuononsa lohdutuksen eleenä tuon kaulaan. Vaikka tarve päästää tunteensa ulos jotenkin, mieluiten huutamalla, ei hän pystynyt tekemään sitä tummanoranssille kissalle, kun tuo niin selvästi oli täysin poissa tolaltaan.
Sitten Liekkisade sai kouristuksen ja käpertyi vielä tiukemmin sammalpetiään vasten, Yöturkki kävi maahan tuon takapään viereen makaamaan.
"Lumisydän! Pennut syntyvät, nyt!" naaras huudahti. Lumisydän katsoi vanhempaa parantajaa, joka nyökkäsi ja naukui ohjeita hänen kumppanilleen.
"Yritän auttaa parhaani mukaan, mutta sinun täytyy itse tehdä suurin työ", mustaraitainen kolli mutisi ja paineli tassullaan soturittaren vatsaa. Harmaalaikkuinen soturi kohotti katseensa vilkaistakseen mitä mieltä Kylmähämärä oli, mutta hänen yllätyksekseen nuori parantaja ei ollutkaan heidän vierellään. Sen sijaan tuo tassutteli pesän sisäänkäynnistä sisälle mukanaan jonkinlainen yrttikäärö. Missä vaiheessa sokea kissa oli ehtinyt kadota, vielä soturin huomaamatta?
"Syö!" valkopilkullinen kolli tokaisi Liekkisateelle, joka kivusta irvistellen söi käärön sisällä olleet kasvit.
Ja pian maailmaan syntyi yksi pentu.

Leijonakynsi ja Naavasulka olivat palanneet tapporetkeltään leiriin, eikä heidän katoamistaan oltu sen koommin ihmetelty. Heidän parin päivän poissaolon aikana oli tapahtunut sellainen muutos normaalissa klaanielämässä, että Haukkakiito oli muuttanut pentutarhaan. Ilmeisesti tuo ja Liekkitähti yrittivät perustaa perhettä tai päällikkö korjata jo olemassaolevaa tuomalla mukaan uusia jäseniä, jotka rikkoisivat viileät välit tuon jo kahteen olemassaolevaan pentuun. Soturi ei kuitenkaan asiaa miettinyt hyvällä, vaikka johtaja olikin tällä kertaa päätynyt täysiveriseen nummiklaanilaiseen oli tuon soturilain rikkomus yhä muistettavissa niin pitkään kuin sekaveriset Purotassu ja Solinatassu klaanissa olivat. Ja kuka tietää, ehkä punaraitainen kolli päätyisi vielä kerran vaihtamaan kumppaniaan takaisin johonkin erakonketaleeseen, joka pyöräyttäisi lisää sekaverta Nummiklaaniin. Olisi vain parempi, että oranssiturkkinen kissa lähtisi samassa kasassa pois pentujensa kanssa ja Sadeläikkä pääsisi johtoon...
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä nummiklaanilainen Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Liekkitähden klaanikutsunauku kaikui leirissä ja Leijonakynsi tassutteli muiden klaanitovereidensa kanssa leiriaukiolle, asettuen puolikaareen Seinämäkiven alle. Mitäköhän tämä klaanikutsu oikein koski? Soturilla ei ollut hajuakaan kuka olisi seuraavaksi nimitysvuoroissa, vai olisiko jotakin tapahtunut puroklaanilaisten kanssa, minkä takia he ajaisivat nuo nyt ulos Nummiklaanin mailta? Kolli tunsi korviensa taipuvan eteenpäin kiinnostuneena, viiksien väristen innostuksesta mahdolliseen verilöylyyn.
"Hyvät klaanitoverit, olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään kaksi uutta oppilasta riveihimme", päällikkö naukui ja kermanvaalea kissa tunsi korviensa nuupahtavan alemmas. Kyseessä olikin vain nimitysseremonia.
"Laventelipentu ja Aamupentu, astuisitteko eteenpäin?" Liekkitähti kysyi ja koko klaani tuntui seuraavan kuinka kaksi naaraspentua kipittivät Haukkakiidon viereltä koko klaanin katseiden alle. Joutsentassun nuoremmista sisarista vanhempi oli selkeästi arkajalka, tuon korvat oli painettuna päälakea vasten ja vaaleanharmaa niskakarva oli hermostuksesta pörröllä. Aamupentu sen sijaan oli paljon sisartaan innokkaampi ja ryntäsikin heistä ensimmäisenä Seinämäkiven eteen, hännänpään jännityksestä vääntyillen. Leijonakynsi siristi silmiään, hän todella toivoi ettei johtaja ollut keksinyt hänestä mestaria jommalle kummalle kissalle. Soturi ei suostuisi yhtäkään naarasta kouluttamaan elämänsä aikana, ei noista ollut kunnon sotureiksi. Naaraat olivat hyviä vain parantajiksi ja kuningattariksi, taistelussa ja metsätyksessä nuo jäivät jalkoihin kevyemmän rakenteen, pienemmän koon ja herkemmän mielen vuoksi. Sadeläikkäkin olisi hyvä päällikkövalinta vain sen takia, että tuo voisi valita kermnavaalean kollin varapäällikökseen, ei mitenkään muuten.
"Te kaksi olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän vuoronne aloittaa soturikoulutus. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään saakkaa, kunnes saatte soturinimenne, teitä tullaan kutsumaan Laventelitassuksi ja Aamutassuksi", Liekkitähti naukaisi ja vaikutti seuraavaksi katsovan Leijonakynttä suoraan silmiin. Soturi kiroili mielessään, tämä ei meinannut hyvää.
"Aamutassu, sinun mestariksesi olen valinnut Leijonakynnen", päällikkö maukui. Kermanvaalea kolli sulki silmänsä ja puski kynsiään leirin multapohjaan. Hän ei tahtonut tämän tapahtuvan, vihersilmä ei suostuisi kouluttamaan Aamutassua. Mutta jos hän sen ääneen sanoisi, koko Nummiklaani ei pitäisi häntä enää minkäänlaisessa arvossa ja Leijonakynsi saisi heittää heipat varapäällikköunelmalle. Niinpä hänen täytyi siis pikaisesti keksiä jokin vale tai tekosyy, miksi ei voinut oppilasta itselleen ottaa.
Kun koko muu klaani huomasi ettei soturilla ollut aikomustakaan liikkua paikaltaan, alkoi supina ja paheksunut sähinä. Aamutassu näytti hämmentyneeltä.
"Arvostan valintaasi Liekkitähti, kolmas oppilas olisi kunnia kenelle tahansa mestarille. Joudun kuitenkin valitettavasti kieltäytymään tällä kertaa. Minä... koen, että Kottaraistulen soturinimityksestä on niin vähän aikaa, että haluaisin keskittyä hieman kauemmin omien taitojeni kehittämiseen ennen kuin ottaisi kolmannen oppilaan koulutettavakseni."
Koko klaani oli hiljaa, mutta lopulta Liekkitähti nyökkäsi ymmärtäväisenä ja nimitti Aamutassun mestariksi Kotkakynnen. Itsestään hän kuulutti tulevan mestari Laventelitassulle.

"Hopeatassu, sinulla on vain vähän tietoa oikeista taisteluasennoista. Tieto auttaa sinua voittamaan", Tammisydän sähisi ja päästi sitten allaan olevan Hopeatassun vapaaksi otteestaan. Oppilas ravisteli turkkinsa puhtaaksi kuivuneista ruohonkorsista ja asettui sitten vastakkain mestarinsa kanssa. Kollin kasvoilla oli päättäväinen ilme, kun tuo asettui uuteen puolustusasentoon.
Soturi murahti ja pudottautui alemmas, valmiina tekemään uuden hyökkäyksen. Sitten hän kävi uudemman kerran harmaalaikkuisen kissan kimppuun, kampittaen tuon jälleen kerran alleen muutamalla tarkalla liikkeellä. Valkoturkkinen kissa yski, kun ilmat pakenivat tuon keuhkoista ja naaras asteli poispäin oppilaastaan, hännän heiluen turhautuneena puolelta toiselle.
Hän kyllä tiesi, että nämä olivat tuoreen oppilaan ensimmäiset taisteluharjotukset, eikä tuo voinut mitenkään vielä muistaa kaikkea mitä mustaoranssi kissa oli puolustusliikkeistä kertonut.
"Hopeatassu, mene leiriin, minä käyn hakemassa jotakin suuhunpantavaa tästä läheltä", Tammisydän sähisi ja siristetyin silmin katseli kun Hopeatassu nousi jaloilleen, nyökkäsi ja lähti takaisin kohti Puroklaanin väliaikaista leiriä.
Soturi kääntyi itsekin ja suuntasi kohti Puroklaanin reviiriä. Vaikka reviirialue olikin tulvivan veden peitossa ja erittäin vaarallinen, ei Ututähti ollut missään vaiheessa kieltänyt sinne menemistä. Luultavasti olettaen, että jokainen puroklaanilainen olisi sen verran järkevä tapaus, että ymmärtäisi asian ilman erillistä varoitusta. Naaras kuitenkin luotti tarpeeksi uimataitoihinsa, että uskoi läpäisevänsä tulvivat joet ilman sen suurempia ongelmia.
Ja niin kävikin, hän poistui Nummiklaanin reviiriltä onnistuneesti ja meni tutulla kotireviirillään pienelle niittykaistaleelle, jonka läpi virtasi pieni puro, mikä yleensä oli täynnä kaloja. Tammisydän sai napattua muutaman pienen sintin, kun haistoi yht'äkkiä kauhistuttavan tutun hajun...
*KETTU!* soturi ajatteli kauhuissaan. Hän oli pulassa, ketut tappoivat kissoja liian usein. Varsinkin sellaisia jotka olivat alueella ihan yksinään. Läheinen pusikko kahahti ja naaras tajusi tuijottavan petoeläintä suoraan silmiin, kun se jo hyökkäsi. Hän sai tassunsa liikkeelle kangistuneesta pelosta sen verran ajoissa, että ehti väistämään, kun se iski. Kettu oli Hopeatassua huomattavasti vaikeampi vastus. Mustaoranssin kissan taistelukokemus kuitenkin auttoi tässä tilanteessa, hän sai väistettyä kaikki petoeläimen iskut ja pystyi useamman kerran naarmuttamaan ketun kuonoa ja kasvoja. Sitten Tammisydän näki tilaisuutensa saapuneen, kun kettu kompuroi kissan iskusta ja nopeasti syöksyi pedon kaulaa kohti. Hän sai repäistyä syvän haavan ketun kaulaan, mikä alkoi heti vuotamaan vuolaasti verta. Petoeläin kompuroi kauemmaksi kissasta, lopulta pökertyen nummikaistaleen reunaan verenhukasta.
"Palaa sinne mistä tulitkin!" soturi ulisi ja juoksi nappaamaan kalat leukojensa väliin. Hän ei jäisi tarkastamaan oliko saanut ketun kuolleeksi, vaan pakeni niityltä niin nopeasti kuin pystyi.

Tähtitassu ei muista koska hän oli paennut yhtä nopeasti kuin äsken juostuaan rajalta takaisin leiriin. Oli hyvä, että parantajaoppilas edes sai henkeä tarpeeksi sen jälkeen, että pystyi selittämään Sadeläikälle erakosta, joka vaikutti olevan aikeissa ylittää rajan. Varapäällikkö oli pikaisesti kerännyt pienen partion kasaan, joka oli lähtenyt tarkastamaan Nummiklaanin reviirirajoja rajarikkurin varalta. Punaviirullinen naaras oli sen jälkeen ollut aikeissa mennä selittämään tapahtuneesta Yötuulelle, kun muisti, että tuo oli pyytänyt kehäkukanlehtien lisäksi häntä hakemaan vielä kamomillaakin. Ja koska harmaaturkkinen kissa ei halunnut palata mestarinsa luokse vain puolikkaan yrttisaaliin kanssa, hän päätti jättää lehdet parantajan pesän suuaukolle ja käydä vielä pikaisesti hakemassa kamomillaa.
Kamomillaa kasvoi yleensä vain kaksijalkalassa, mutta Ketunkynsi oli saanut monia vuodenaikoja sitten kasvatettua oman varastonsa maanalaisen luolan lähelle. Istutukset olivat viherlehden aikaan täydessä kukinnassa, joten kaksijalkalaan tarvitsi tehdä reissuja nykyään vain lehtikatona. Tähtitassu saapui maanalaisen luolan lähelle, aikeinaan napata muutaman kukan istutuksista, kun huomasi vaaleanharmaan pennun tarkkailevan häntä kivikon takaa. Parantajaoppilas siristi silmiään ja asteli lähemmäs, tajuten että hänhän tunnisti tämän pennun!
"Sulkapentu, mitä sinä teet täällä?" punaviirullinen naaras kysyi.
"Öö... Tulin vain seikkailemaan", Sulkapentu änkytti.
"Tietääkö Haukkakiito?" Tähtitassu kysyi. Pentu pudisti hiljaa päätään. Parantajaoppilas huokaisi syvään ja viittoi naaraan luokseen.
"Kerron hänelle myöhemmin. Mutta haluaisitko auttaa yrttien keräämisessä?" punaviirullinen naaras kysyi. Vaaleanharmaa kissa nyökkäsi ja tepasteli hänen luokseen. Tuo ei kuitenkaan saanut yhtäkään kukkaa puraistua irti, kun jäi hölmistyneen näköisenä tuijottamaan jotakin kasvien joukossa.
"Mikä tämä on?" Sulkapentu kysyi hämmentyneenä. Tähtitassu siirsi oman katseensa samaan kohtaan mitä pentu katsoi ja näki pienen madon tyylisen kävelevän otuksen.
"Se on tuhatjalkainen", parantajaoppilas sanoi ja jatkoi yrttien keräämistä.
"Onko sillä oikeasti TUHAT jalkaa?" vaaleanharmaa naaras sähisi kauhistuneena.
"Ei, mutta niillä on aika monta jalkaa", Tähtitassu kähisi kasvien seasta ja katsoi itsekin, kuinka tuhatjalkainen katosi kasviston sekaan.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen leiriaukiolle klaanikokoukseen!" Varistähti ulisi jo hänelle normaalilta paikalta kaatuneen puunrungon päältä. Sinitassu oli ollut leiriaukealla muutaman oppilaan kanssa juoruilemassa, joten heidän ei tarvinnut montakaan askelta ottaa, että pääsivät puolikaareen minkä kuutamoklaanilaiset tekivät päällikkönsä eteen. Oppilaat istuivat rivissä aika yleisön takaosassa, missä näkyvyys oli huono, mutta mahdollisuus hiljaiselle höpinälle oli hyvä. Ruskeamerkkinen naaras istui Ratamotassun vieressä, toisella puolellaan Toivetassu. Vanhimmat oppilaat Salamatassu ja Laikkutassu olivat ängenneet eturiviin, Ratamotassun sanojen mukaan 'hakemaan päällikköönsä mahdollista katsekontaktia, mikä muistuttaisi tuota tulevien soturinimitysten pidosta'. Nuoremmat oppilaat eivät ymmärtäneet kahden oppilaan suoranaisesta pakkomielteestä päästä nopeasti sotureiksi.
"Syreenikukka muuttaa tänään pentutarhaan joten haluan muistuttaa oppilaita tekemään hänelle koko leirin hienoimman ja pehmeimmän pedin sinne. Sillä pian minun jälkikasvuni tulee nukkumaan siellä hänen kanssaan", Varistähti sanoi iloisena ja näytti katsovan Syreenikukan suuntaan ylpeänä. Mustaturkkinen kuningatar vastasi kumppaninsa katseeseen silmien pyöräytyksellä, mikä nauratti takarivin oppilaskolmikkoa. Sinitassulle oli tullut hieman yllätyksenä tuoreen parin yhtäkkinen kumppanuusjulistus, ja sitäkin nopeampi ilmoitus pennuista. Vaikka oli jotenkin ilmiselvää, että kaikista Kuutamoklaanin naaraista päällikkö valitsisi sysimustan, oranssinruskeasilmäisen kaunottaren, oli oppilas silti ilmoituksen kuullessaan joutunut keräämään leukansa leirin maapohjalta. Kuutamoklaanissa ei ollut montaakaan paria tällä hetkellä, joten uusien ilmestyminen tuntui maailmaa järkyttävältä tapahtumalta.
"Sen lisäksi nimitän joukkoomme uuden oppilaan", Varistähti lisäsi ja selvitti ääntään yskäisyllä. Sinitassun silmät suurenivat ja hän katsoi pesätovereitaan innoissaan. He saisivat uuden jäsenen pesäänsä, Säröpennun! Uusien kasvojen saapuminen pesään oli jännittävä tapahtuma niin nimitettävälle oppilaalle kuin jo siellä asuville.
"Säröpentu, astuisitko eteenpäin?" päällikkö jatkoi ja koko klaani katsoi kilpikonnakuvioisen pennun tepastelua heidän eteensä.
"Säröpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta joten on sinun aikasi aloittaa soturikoulutus. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi, sinua tullaan kutsumaan Särötassuna. Mestariksesi tulee Oksakatse."

Tihkutäplä rämpi pitkin märkää polkua yskien suustaan sinne jatkuvasti valuvaa vettä. Samassa kun yksi Vuoristoklaanin oppilaista oli rynnännyt leiriin ja ilmoittanut, että tulvamassat olivat valtaamassa vuorten juurta ja saavuttaisivat heitä pian, taivas oli tuntunut repeävän entisestään. Rankka sade hakkasi maata, kohisi kuutamoklaanilaisen korvissa ja sumensi hänen näkökenttänsä. Hän ei ollut koskaan ollut niin pahoillaan siitä, että oli sattunut olemaan oikeassa siinä, ettei Vuoristoklaani pystynyt jäämään väliaikaiseen leiriinsä pidemmäksi aikaa. Onneksi Vuoristoklaanin johtoryhmä oli toiminut nopeasti ja he olivat jo matkalla Neljän virran tammea, joka vaikutti olevan tällä hetkellä heidän ainoa mahdollisuutensa selvitä tilanteesta pelkällä säikähdyksellä.
Tihkutäplä räpytteli silmiään villisti erottaakseen, näkyikö Neljän virran tammen jykevä runko jo sademuurin läpi. Hän kuvitteli erottavansa tummat ääriviivat jo, kun joku vuoristoklaanilaisista huusi heidän olevan lähellä, vahvistaen naaraan ajatukset.
Mutaa pärskyi kuutamoklaanilaisen harmaalle turkille. Hän puristi suussaan olevaa yrttitukkoa tiukemmin, vilkaisi taakseen ja tunsi sydämensä hypähtävän. Vuoristoklaani kulki jonossa pitkin melko kapeaa, aluskasvillisuuteen tallottua polkua, joka oli nyt vedestä ja mudasta liukas ja tuntui upottavan joka askeleella. Vielä tulvivaa vettä, ilmassa kaukana jylisevää ukkosta ja polun kuoppiakin vaarallisemmalta Tihkutäplästä tuntui kuitenkin paniikinomainen pelkotuoksu, joka huokui kissoista hänen ympärillään.
Kun naaras oli aikeissa lohduttautua ajatukseen siitä, että he olisivat pian perillä siellä, mihin tulvavesi ei yltäisi, hän vilkaisi taakseen ja sattui erottamaan kauhukseen vuoristoklaanilaisten pörröisten siluettien joukosta, kuinka yksi sivussa kulkevista kissoista ensin horjahti, ja mätkähti sitten maahan. Tihkutäplä katsoi kauhuissaan, kuinka tumma hahmo etääntyi kauemmas joka askeleella. Asiaa sen enempää ajattelematta hän syöksähti taakse päin ja loikki kohti hahmoa, joka oli nyt vetäytynyt pieneksi nyytiksi maahan, samalla kun sokeasti sateessa eteen päin rämpivät vuoristoklaanilaiset kulkivat ohi tietämättöminä klaanitoverinsa tilasta. Tihkutäplä kumartui kissan ylle kasvot huoleen vääntyneenä. Kirkkaanvihreät silmät revähtivät auki ja tuijottivat häntä kauhistuneina. Vaaleaturkkinen, naamiokuvioinen oppilas ei sanonut mitään, mutta pyrki jaloilleen vain lysähtääkseen takaisin mutamaahan. Tihkutäplä sylkäisi yrtit suustaan.
“Minä autan”, hän kähisi pikaisesti ja sujahti naaraan vierelle tukeakseen tämän ponnisteluita. Nuori kissa puhisi pienesti, mutta hänen tassunsa lipsuivat sohjoisessa maassa ja hän putosi taas pian vatsalleen. Toinen vuoristoklaanilaisen etukäpälistä näytti retkottavan luonnottomassa asennossa. Tihkutäplä puri hammastaan sydän hakaten. Oliko oppilas murtanut käpälänsä kaatuessaan?
“Apua! AUTTAKAA!” kuutamoklaanilainen päätyi huutamaan, mutta tajusi hölmistyksekseen, että vuoristoklaanilaiset olivat jo kadonneet näkymättömiin. Maassa makaava oppilas katsoi häntä epätoivoisena, kasvoillaan kivulias irvistys. Litimärkä Tihkutäplä katsoi nuorta kissaa hetken toimettomana, ja madalti sitten itsensä hänen vierelleen.
“Pystytkö kiipeämään selkääni?” hän enemmänkin pyysi kuin kysyi, eikä vuoristoklaanilainen vastannut, mutta ponnisteli kuitenkin häntä päin ja pian Tihkutäplä tunsi hänen painonsa selällään.
“Hyvä, pidä nyt tiukasti kiinni.”
Oppilas oli painava, luultavasti jo melkein täysikasvuinen, joten harmaa naaras lähti tallustelemaan hitaasti eteen päin. Pelokas vuoristoklaanilainen upotti kyntensä hänen kylkeensä ja Tihkutäplä puristi silmänsä kiinni.

“Tihkutäplä!”
Kuutamoklaanilainen ei tiennyt kauanko aikaa oli kulunut, kun hän kuuli jonkun huutavan nimeään.
“Täällä!” hän huudahti innostuneena. Vuoristoklaanilainen hänen selässään liikahti, mistä hän päätteli tämänkin olevan vielä tajuissaan.
“Tihkutäplä, onneksi olet kunnossa!” Taivasliljan hahmo putkahti esiin harmaasta maisemasta. Sade oli heidän välillään enää vain ohut, samentava verho, se oli hidastunut tihkuksi.
“Onko tuo Kastetassu? Tähtiklaanin kiitos..” Vuoristoklaanin parantaja säntäsi nuuhkimaan nuutunutta oppilasta, joka avasi silmänsä katsoakseen helpottuneena klaanitoveriaan.
“Hänen käpälälleen kävi pahasti”, Tihkutäplä selitti ja laski oppilaan selästään Taivasliljan tutkittavaksi, “onko se murtunut?”
Harmaalaikukas parantaja tutkiskeli hetken oppilasta, joka luimi korviaan kun vääntyneeseen tassuun koskettin, ja nousi sitten ylös.
“Meidän on saatava hänet nopeasti Neljän virran tammelle, että voin hoitaa häntä.”
“Pääsivätkö kaikki perille turvassa?”
“Kyllä”, Taivaslilja naukui helpottuneena. Hieman voimia saanut Kastetassu nousi puolittain seisomaan, ja he lähtivät kulkemaan tukien oppilasta kummaltakin puolelta.
“Kun huomasin, ettet ollut mukana joukossa, minun oli pakko lähtä etsimään sinua”, Taivaslilja naukui Tihkutäplälle pudistellen päätään.
“Nyt Kastetassunkin katoaminen on varmasti huomattu. Kaikki tulevat olemaan helpottuneita nähdessään, että olette kunnossa.”
Tihkutäplä nyökkäili väsyneenä. Hän oli iloinen kuullessaan siitä, että Kostokynsi ja koko Vuoristoklaani oli päässyt turvaan ajoissa.
“Pahin vaara taitaa olla nyt ohi”, hän naukui haukotellen. Taivaslilja nyökkäsi.
Neljän virran tammella heitä odotti kuitenkin järkytys. Osa kissoista istui tammen oksilla tähyillen ympäristöä, mutta suurin osa oli kerääntynyt alas. Nyyhkyttävien kissojen välistä Tihkutäplä näki, että he olivat kerääntyneet kuolleen kissan ympärille. Kostokynsi kiirehti tapaamaan heitä, mutta jälleennäkemisestä puuttui riemu. Aukion surumielinen tunnelma sai Tihkutäplän silmät vetistymään.
Kostokynsi selitti heille lyhytsanaisesti, kuinka Voimasydän oli menettänyt henkensä pudottuaan tammen liukkaalta oksistolta. Taivaslilja jäi tuijottamaan eteensä järkyttyneenä, kun Tihkutäplä laski häntänsä lohduttavasti parantajan lavalle. Samaan aikaan Kastetassua muistuttava, vaaleaturkkinen oppilas juoksi paikalle haukkoen henkeään. Kolli kosketti neniä Kastetassun kanssa ja ummisti silmänsä helpottuneena. Tihkutäplä käänsi selkänsä sukulaisten jälleennäkemiselle, ja tassutteli sivummalle antaakseen klaanitovereille tilaa surra.

Voimasydämen hautajaismenot suoritettiin siitä huolimatta, että klaanitovereiden pettymykseksi kuningattaren viimeinen leposija ei sijainnut kotivuoristossa. Tihkutäplä näki, kuinka Taivaslilja vakuutti kimmeltävät kyyneleet poskillaan, että Voimasydän oli jo päässyt Tähtiklaaniin, ja että naaras ymmärtäisi kyllä etteivät he sillä hetkellä voineet palata takaisin reviirilleen häntä hautaamaan. Auringonsäde pilkisti harmaiden pilvenhattaroiden välistä ja kultasi Tihkutäplän selkämyksen, kun naaras tassutteli hitaasti keskemmäs aukiota. Hän silmäili Kostokynttä neuvottomana nähdessään, että kollin silmiin oli leimautunut edelleen tuskallinen katse. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta sen oli täytynyt tehdä kipeää.
Vuoristoklaani alkoi viimein lähtä jatkamaan matkaansa Aaltotähden johdolla. Tihkutäplä vilkaisi nopeasti suuntaan, jossa Kuutamoklaanin korkeat kuuset kasvoivat tummina rivistöinä. Hän otti askeleen eteen päin ja seurasi vaitonaisena vuoristoklaanilaisia. Häntä halutti kääntyä takaisin kotiin päin, mutta samaan aikaan toinen voima tuntui vetävän häntä orpona kohti Nummiklaania vaeltavan klaanin matkaan. Tyhjyys kieppui hänen vatsassaan huonona olona, kun hän mietti, minkälaisen vastaanoton Vuoristoklaani saisi, kun he saapuisivat aamun sarastaessa nummille.

// Tihkun 50. tarina!

Voimasydämen päästämä rääkäisy tuon pudotessa Neljän virran tammen oksastolla yhä kaikui Tuhkakajon mielessä, kun hän yön pimeydessä oli lähtenyt juomaan yhdestä tammea ympäröivästä neljästä virrasta.
Vuoristoklaanin kissat olivat levittäytyneet tammen oksista tuon juurakkoon asti, mutta harva tuntui nukkuvan. Lasittuneet katseet olivat suunnattuna Neljän virran tammen aukion keskellä olevaan ruumiiseen ja kahteen oppilaaseen, jotka valvoivat menehtyneen emonsa äärellä.
Soturin sydäntä riipaisi ajatus siitä, että heidän siarensa Pöllötassu ei päässyt osallistumaan oman vanhempansa valvojaisiin, sillä oli yhä tajuttomana. Kuinka kamalaa se olisikaan, kun oppilas viimeinkin heräisi ja saisi ensimmäisenä kuulla Voimasydämen kuolleen ja menettäneen mahdollisuutensa antaa tuolle viimeiset hyvästit. Naaras tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä, joten hän hiippaili nopeasti tammen toiselle puolelle, menettäen suoran näköyhteyden aukioon.
"Purojuova!" Tuhkakajo henkäisi syvään, kun huomasi sivusilmällään tammen runkoa vasten, varjoissa istuvan kissan. Jos hän olisi jatkanut matkaansa suoraan veden ääreen, sen kummemmin välittämättä ympäristöstään, ei hopeajuovaista soturia olisi huomannut. Kun tummanharmaa soturi käänsi katseensa kunnolla tuohon, tajusi hän ettei naaras istunut yksin.
Tammen runkoa vasten, vielä paremmin varjoihin piiloutuneena istu Sädeloiste sekalaisen harmaan turkkinsa kanssa. Sinisilmäinen naaras räpäytti muutaman kerran silmiään hämmentyneenä, kunnes tajusi Purojuovan ympäri kierretystä kollisoturin hännästä ja valkoturkkisen naaraan itkuisesta katseesta, että hän oli keskeyttänyt selkeästi muiden korville kuulumattoman keskustelun.
Hän yskäisi kiusaantuneena ja luimi korviaan anteeksipyytävästi, hännän painautuen takajalkoja vasten.
"A-anteeksi häiriö, tulin vain juomaan", Tuhkakajo piipitti ja kipitti pikaisesti virran penkareelle. Hän lipaisi ihanan raikasta vettä muutaman kerran, mutta ei kehdannut jäädä pidemmäksi aikaa juomaan, vaikka jano ei parilla lipaisulla lähtenytkään. Soturi hölkkäsi pitkillä askeleilla takaisin tammen aukiolle ja vältteli kaksikon katseita ohittaessaan nuo. Pysähtyessään aukion laidalle, hän huokaisi syvään ja pudisti päätään. Naaraasta tuntu niin pahalta katsoa vierestä, kun hänen klaanitoverinsa kokivat niin suurta surua ja ahdistusta kaiken tapahtuneen takia. Kuolemat, kodin menettäminen, väliaikaisen leirin jättäminen ja se ainainen turvattomuuden tunne, kun ei tiennyt koska tulva saavuttaisi heidät. Hän käänsi katseensa taivaalle siritetyin silmin. Sade oli lakannut miltei heti Voimasydämen kuoleman jälkeen, ja nyt vuoristoklaanilaisten yläpuolella oli lämmin viherlehden yötaivas, jota Hopeahännän tähdet koristivat ja miltei täydessä oleva kuu valaisi. Ihan kuin sade pitäisi heitä pilkkanaan.
"Hei, Tuhkakajo, niinhän?" ääni Tuhkakajon läheltä kuiskasi. Hän käänsi katseensa kuiskijan suuntaan ja tajusi kyseessä olevan heidän kaksi vierailijaansa Kostokynsi ja Tihkutäplä.
Kaksi kissaa makasivat hieman sivummalla muista vuoristoklaanilaisista ja molempien kasvoilla näytti olevan surumielinen ilme. He taisvat seurata valvojaisia siinä missä moni muukin, vaikka eivät edes kuuluneet Vuoristoklaaniin.
Soturi nyökkäsi ja asteli kaksikon luokse, hymyillen pienesti. Vaikka surusta kimmeltävät silmät kertoivatkin muuta tummanharmaan naaraan sen hetkisestä mielentilasta, sai hän vastauksen hymyynsä molempien kissojen omilla.
Erakkokolli siirtyi hieman lähemmäs kuutamoklaanilaista, tehden näin tilaa vuoristoklaanilaiselle heidän sammalpedilleen.
Sinisilmäinen kissa asteli heidän viereensä ja istui valmiiksi lämmitetylle pehmusteelle.
"Hei, miten jaksatte?" Tuhkakajo kysyi ja katsoi kumpaakin kissaan vuorotellen, vaikka Kostokynttä hän katsoi huomattavasti lyhyemmän ajan kuin Tihkutäplää.
Kaksi kissaa kohauttelivat olkiaan tai huokailivat syvään, sehän oli sanomattakin selvää ettei kellään mennyt tällä hetkellä hyvin.
Soturi kuitenkin koki vastuutehtäväkseen olla päällikön vanhimpana tyttärenä heidän vierailijoidensa saatavana ja keskusteluseurana silloin kun Aaltotähti, Myrskytuuli tai joku vanhemmista sotureista ei ollut läsnä.
"Olen niin pahoillani koko Vuoristoklaanin puolesta. Olette joutuneet kärsimään niin... paljon...", Kostokynsi sanoi hiljaa ja katseli aukion suuntaan, vaikka tuon katse tuntui jatkuvan jonnekin paljon kauemmas.
Harmaaturkkinen naaras luimi korviaan ja päästi myötäilevän äännähdyksen, kaikki epäilykset kyseisen erakon aikeista olivat hävinneet hänen mielestään sinä silmänräpäyksenä kun Tuhkakajo oli nähnyt tuon yrittävän auttaa Voimasydäntä tuon viimeisillä hetkillä. Ja nyt, kun kolli niin avoimesti näytti surevan vuoristoklaanilaisten puolesta, tuntui myötätunnon saaminen mustalaikukkaalta kissalta oikeastaan aika hyvältä, ystävälliseltä ja välittävältä.
"Te olette niin tavattoman vahvoja, kun jaksatte jatkaa tämän kaiken jälkeen vielä Nummiklaanin alueelle ja vastaanotta sen mitä ikinä siellä tuleekaan vastaan", Tihkutäplä sanoi ja nyhti etutassujensa kynsillä pieniä sammalhippuja pedistään.
Tuhkakajo kallisti päätään hiukan ja yritti saada katsekontaktia kuutamoklaanilaiseen. Jokin vaikutti olevan soturin mielen päällä otsarypyistä ja vääntyilevästä hännänpäästä päätellen. Siniharmaan naaraankin kohdalla vuoristoklaanilaisen mielestä oli lähtenyt viimeisetkin epäilyksen rippeet, kun hän oli kuullut tuon jääneen auttamaan evakuoinnin aikana Kastetassua, joka oli kaatunut ja murtanut tassunsa, jääden näin jälkeen muusta Vuoristoklaanista. Jos Tihkutäplä ei olisi huomannut oppilaan kaatumista ja auttanut tuota, naaras olisi hukkunut tulvivaan metsään. Tummanharmaa soturi tunsi äkkiä olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa molemmille kissoille.
"Mutta kiitos teille, olette olleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan vaikka emme ole edes saman klaanin jäseniä", Tuhkakajo kiitti ja hymyili nyt jo paljon lämpimämmin kaksikolle. Vaikka Kostokynnen tapauksessa kissa jota hän yritti auttaa ei selvinnytkään hengissä, oli soturin mielestä jo avunannon yritys tarpeeksi osoittamaan avuliaisuutta. Erakon korvat näyttivät nuupahtavan alemmas, arvatenkin tuon mielessä olevan sama ajatus Voimasydämestä, joten naaras kiirehti pikaisesti kysymään jotakin mikä veisi heidän ajatuksensa muualle, "Tuntuuko teistä siltä, että jaksatte vaeltaa huomenna Nummiklaanin reviirille?"
Tuhkakajon kysymys sai Tihkutäplän henkäisemään vaivaantuneena, mikä sai kahden muun kissan kääntämään kaiken huomionsa tuohon. Oliko kuutamoklaanilaisella jotakin asiaa vastaan?
"Minä... en tiedä jatkanko kanssanne sinne asti", laikukas soturi sanoi hiljaa ja katsoi hyvin anteeksipyytäväisen näköisenä Kostokynttä ja vuoristoklaanilaista.
Tummanharmaa soturi ei aluksi ymmärtänyt mikä ihme sai naaraan ajattelemaan noin, kunnes hetken pohdinnan jälkeen tajusi että jos sattuisi itse olemaan toisen klaanin keskellä yksinään useamman päivän, kyllä hänkin haluaisi mahdollisimman nopeasti omien, tuttujen klaanitovereidensa joukkoon. Siniharmaa naaras oli osoittanut olevansa rohkea ja epäitsekäs soturi, joten tuolla oli täysi oikeus palata takaisin Kuutamoklaaniin, jos hän niin halusi. Koko Vuoristoklaani jäisi tuolle velkaa.
"Muistatko millä vihamielisyydellä klaanitoverisi häätivät meidät molemmat?" Kostokynsi kysyi ja kääntyi kunnolla Tihkutäplän puoleen, "tietenkin sinulla on oikeus mennä kotiin jos haluat, mutta uskotko heidän ottavan sinut vastaan avosylin kaiken tapahtuneen jälkeen? Minä en halua että sinulle käy mitään Tihkutäplä, olen sinulle niin suuressa kiitollisuudenvelassa henkeni pelastamisesta, kahdesti. En voi vain lähettää sinua yksinäsi Kuutamoklaaniin, missä klaanitoverisi voivat yhtä hyvin repiä sinut kappaleiksi erakon suojelemisesta."
Erakon ääni kuulsi huolta ja tuon vihreät silmät kimmelsivät epätoivoisina. Tuhkakajo ymmärsi hyvin kollin huolen ja oli itsekin sitä mieltä ettei kuutamoklaanilaista otettaisi niin hyvin vastaan jo pelkästään heidän maineen puolesta. Jos Kuutamoklaanin kissat olivat todella niin taistelunjanoisia, mikä heitä estäisi käymästä klaanitoverinsa kimppuun, joka avusti erakkoa?

Paarmahehku värähti, kun nenä osui lätäkön hyiseen pintaan ja latki ahnaasti jääkylmää vettä suuhunsa. Juotuaan hän tassutteli lähemmäs Neljän virran tammea ympäröivän aukion keskusta, jossa nurmimaa oli tallaantunut tasaiseksi satojen kissojen käpälien alla. Hän tarkkaili kulmiensa alta enemmän märkiä karvakasoja kuin klaanitovereitaan muistuttavia kissoja, jotka istuskelivat ympäriinsä onnettoman näköisinä. Osa oli ripustautunut tammen oksille tai käpertynyt sen paksuille juurille - osa partioi ympäristöä niin kuin Paarmahehku, joka palasi ilmoittamaan Myrskytuulelle ettei ollut havainnut Kuutamoklaanin suunnalla ristin sielua – edes naapuriklaanin partioinnista ei ollut merkkejä, rankka sade oli kenties onnistunut huuhtomaan hajumerkit kadoksiin. Maasto sen sijaan oli Kuutamoklaanin suunnassa muuttunut lähes kulkukelvottomaksi; märkä maa upotti ja vaikka Paarmahehku oli yrittänyt vältellä lätäköitä hyppelemällä niiden väliin muodostuneille saarekkeille, olivat hänen käpälänsä vatsakarvoja myöten kastuneet, vaikka turkki oli tuskin kerennyt kuivua väliaikaisesta leiristä paon jäljiltä.
Kuunneltuaan Paarmahehkun raportin Myrskytuuli päästi hänet ”lepäämään”, mutta soturi tunsi olevansa kykenemätön edes puoliksi ummistamaan silmiään osittain painajaismaisen pakomatkan ja osittain Voimasydämen äkkillisen kuoleman takia.
Paarmahehku loikkasi Neljän virran tammen eräälle juurelle ja tasapainotteli liukkaalla pinnalla. Ohi mennessään hän kumartui nuuhkaisemaan tiukaksi kääröksi käpertyneen Tomukukan märkää selkää. Hetken ajan emo oli näyttänyt makaavan aivan liikkumatta, kuin kuolleena, mutta katsoessaan tarkemmin Paarmahehku näki tämän kyljen kyllä kohoilevan hitaasti ylös ja alas. Soturi tuskin nukkui kovin syvää unta, mutta kolli vältti silti herättämästä häntä edes yhden viiksikarvan kosketuksella.
”Vuoristoklaani!”
Aaltotähden ääni kajahti ja kaikui läpi tammen oksiston.
”Kerääntyköön jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Neljän virran tammen lähelle klaanikokoukseen!”
Paarmahehku vääntäytyi asentoon, josta oli suora näköyhteys päällikköön joka istui eräällä oksalla tuijottaen alas keltaiset silmät hohtaen. Klaanin sekavasta tilanteesta huolimatta hän oli ohimennen kuiskannut Aaltotähden korvaan tiedon siitä, että hänen puolestaan Kaunotassu oli valmis soturiksi. Oliko päällikkö todella nimittämässä kaksi kissaa juuri nyt, vai koskiko kokous jotain muuta?
”Kutsun pian eteen kaksi kissaa, jotka olen ajatellut nimittää sotureiksi tänään. Vaikka emme ole leirissämme eikä Vuoristoklaanin kissaa ole koskaan nimitetty näin kaukana kotoa, uskon että tässä tilanteessa järjestely sopii myös Tähtiklaanille. Kaunotassu ja Salamatassu?”
Paarmahehku henkäisi. Sisarukset astelivat eteen pörröiset turkit sekaisin, Kaunotassun valkea karvoitus oli mutatahrojen likaama, mutta silti naaraan katseessa tuikki into ja Salamatassu röyhisti rintaansa ylpeänä, kun Aaltotähti alkoi puhua uudelleen:
”Kaikesta kokemastamme huolimatta Kaunotassu ja Salamatassu toimivat esimerkillisesti pelastaessaan Pöllötassun hukkumasta. Myös Voimasydän oli loputtomasti heille kiitollinen pentunsa pelastamiseksi. Tämän takia he ansaitsevat mielestäni tulla tänään täysiksi Vuoristoklaanin sotureiksi.”
Pari kannustavaa huutoa kaikui tammella.
”Kaunotassu”, Aaltotähti kutsui Paarmahehkun oppilasta, ja kolli tunsi häntänsä nykäisevän.
”Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kaunotassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kaunotassu hihkaisi hiirenaivoisen innostuneena, mikä sai Paarmahehkun tuntemaan jotain selittämätöntä tuota vaivaista karvapalloa kohtaan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kaunotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kaunosydän. Saat nimesi Voimasydämen mukaan, jonka pennun pelastit sydän täynnä rohkeutta ja uskollisuutta klaanitovereillesi.”
Vuoristoklaanilaiset ulvoivat tuoreen soturin nimeä päällikön sanoista tunteikkaina, edesmennyttä kuningatarta muistellen. Kun Salamatassu astui vuorostaan eteen, ja lupasi sisarensa tapaan noudattavansa soturilakia ja suojelevansa klaaniaan henkensä uhalla, Aaltotähti jatkoi juhlallisesti:
”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinule soturinimesi. Salamatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Salamavirtana. Nimeän sinut sen virran mukaan, johon hyppäsit pelottomasti pelastamaan klaanitoverisi: Tähtiklaani kunnioittaa loputtomasti tekoasi.”
Aaltotähti loikkasi alas ja kosketti päällään tuoreiden soturien päitä.
”Kaunosydän! Salamavirta!” klaani hurrasi vuoron perään.
Paarmahehku pyyhki yksinäisen kyyneleen nopeasti poskeltaan.