Katajatassu suki turkkiaan verkkaiseen tahtiin lähellä nukkumapaikkaansa ja tarkkaili kielenvetojen välistä, kuinka hänen klaanitoverinsa poukkoilivat sinne tänne aukiolla, kukaan ei näyttänyt pystyvän pysymään paikoillaan. Aaltotähti, Myrskytuuli, Tuhkakajo sekä parantajat olivat juuri poistuneet mustavalkoisen erakon ja harmaaturkkisen kuutamoklaanilaisen kanssa sivummalle ja musta oppilas näki, kuinka he istuivat koivun alla pienessä ringissä. Aaltotähti oli äänessä ja näytti Katajatassusta itsevarmalta ja arvokkaalta. Hän räpäytti silmiään ihailevasti. Aaltotähti ei ikinä antaisi muukalaisten kävellä Vuoristoklaanin yli, vaikka oli mahdollista, ettei noilla kahdella olisi pelkkiä hyviä aikeita. Kuutamoklaanilaiselta ainakin hän osasi odottaa jotain kieroa, mutta erakosta hän ei voinut olla täysin varma, mikä teki tuosta toisaalta melkein suuremman uhan Katajatassun silmissä. Aaltotähti olisi onneksi jo varmasti heittänyt nuo kaksi kissaa ulos, jos olisi aistinut pienintäkään vaaraa klaanilleen.
Katajatassu pudisti päätään ja nousi venyttelemään. Päivät väliaikaisessa leirissä matelivat hitaasti eteen päin. Kaipuu vuoristoon sai Katajatassun olon levottomaksi, vaikka hän piilottikin sen parhaansa mukaan klaanitovereiltaan. Hän oli pyrkinyt olotilastaan huolimatta täyttämään päivänsä partioinnilla ja metsästysreissuilla, mutta mikään ei tuntunut samalta kuin aiemmin.
”Mustatassu ja Kastetassu!” hän huikkasi oppilastovereilleen, jotka olivat kävelemässä ohi. Sisarukset kääntyivät hänen puoleensa, jänistä suussaan pitelevä Kastetassu kysyvä ilme kasvoillaan, kun hänen veljensä kysyi:
”Mitä nyt Katajatassu?”
”Mihin te olette menossa?” naaras kysyi hiukan nolostuneena ja käveli häntä pystyssä lähemmäs ikätovereitaan. Hän toivoi, ettei ollut keskeyttänyt mitään tärkeää.
”Katsomaan, miten Voimasydän ja pennut voivat”, naamiokuvioinen kolli naukui, ja lisäsi:
”Haluatko tulla mukaan?”
Katajatassu röyhisti rintaansa, nyökkäsi ja ravasi sisarusten rinnalle. Siitä olikin aikaa, kun hän oli viimeksi viettämällä viettänyt aikaa pesätovereidensa kanssa. Nyt kaksikon seura tuntui erityisen raikkaalta.
Pennuille oli raivattu oma alueensa heinikkoon. Katajatassun sydäntä pisti, kun hän muisto leirin lämpimästä pentutarhasta tulvahti hänen mieleensä. Miten paljon turvallisempi olo heillä kaikilla olisikaan, kun he pääsisivät palaamaan luolastoon.
Voimasydän makasi silmät ummessa ruohikkoon painuneessa kuopalla ja nosti päätään haistaessaan tulijat. Kastetassu laski jäniksen kuningattaren eteen, ja tuon hetken samealta näyttäneet silmänsä kirkastuivat.
”Toimme teille vähän purtavaa”, Mustatassu naukui ja vaihtoi katseita sisarensa kanssa.
”Kastetassu nappasi sen ihan itse metsästyspartiossa.”
”Kuinka ystävällistä teiltä”, Voimasydän naukui hyvillään.
”Noin iso!” joku pennuista huudahti ihastuneena ja juoksi paikalle häntä heiluen.
Katajatassu istui sivuummalle tarkkailemaan pentuja, jotka leikkivät tuulessa heiluvien heinien joukossa. Pähkinäpentu ja Laulupentu vaanivat Tummapentua, joka kyyhötteli aluskasvillisuuden peitossa esittäen kettua niin, että vain mustat korvat pilkistivät esiin. Kun Pähkinäpentu hypähti eteen ja läimäisi pesätoveriaan, Tummapentu loikkasi ulos piilostaan häntä pörröllä ja lähti jahtaamaan ilosta hihkuvia, nuorempia pentuja. Katajatassu katseli huvittuneena omahyväistä ilmettä, joka Tummapennun kasvoille levisi, kun ikäisekseen suurikokoinen karvapallo väänsi Laulupennun alleen ja alkoi järsiä tuon korvaa samalla, kun Pähkinäpentu heittäytyi ’ketun’ niskaan pelastaakseen pesätoverinsa.
Katajatassun silmissä Tummapentu oli kasvanut hurjasti väliaikaisessa leirissä vietettyjen päivien aikana – tuo tuskin enää muistutti sitä pientä, mustaa nyyttiä, jota hän oli kantanut alas vuoristopolkuja, kun leiri oli evakuoitu. Hän ei ollut juurikaan vieraillut pentujen luona, mutta tajusi nyt tuntevansa edelleen jonkinlaista suojeluviettiä kollipentua kohtaan. Kun Tummapentu huomasi hänen läsnäolonsa, pentu alkoi tapittaa häntä tiiviisti toisella sinisellä ja toisella vihreällä silmällään.
#Muistaakohan hän enää minua?# Katajatassu pohti ja vilkaisi sitten Mustatassua, joka oli juuri antanut Pähkinäpennun kiivetä selkäänsä. Pentu kiljahteli riemusta, kun kolli loikki edestakaisin tuo selässään, ja naukui sitten:
”Mustatassu on varmaankin Vuoristoklaanin nopein oppilas!”
Katajatassu päästi tahtomattaan epäuskoisen pihahduksen. Mustatassu katsoi häneen haastava kiilto silmissään.
”Pidetäänkö pieni kilpailu, ja otetaan selvää?” hän naukui ja pysähtyi yhtäkkiä niin, että Pähkinäpentu jäi roikkumaan pitkin hänen kylkeään. Kastetassu vilkaisi veljeensä viikset väristen.
”Se, joka nopeimmiten juoksee tuolle puulle”, Mustatassu viittasi ketunmittojen päässä häämöttävään koivuun, joka oli isoimpia aukioita ympäröiviä puita, ”on voittaja.”
”Minä olen mukana”, Katajatassu ilmoitti itsevarmasti ja nousi ylös. Mustatassu nyökkäsi hänelle.
#Mustatassu varmaan luulee nyt olevansa paras kaikessa sen puuhunkiipeämiskilpailun jälkeen#, musta naaras ajatteli kiusoitellen. Vaaleaturkkiselle kollille tekisi hyvää tulla taas pudotetuksi maanpinnalle.
”No niin.. Jos Laulupentu kiipeää Katajatassun selkään ja Tummapentu Kastetassun, niin voidaan aloittaa.”
Katajatassu asettui matalaksi niin, että Laulupentu saattoi kiivetä hänen selkäänsä. Tummapentu tuijotti Kastetassua, joka tassutteli lähemmäs, ja totesi sitten vaativasti:
”Minä tahdon Katajatassun.”
Katajatassu nosti hämmästyneen katseensa pentuun, mutta sitten kovaääninen ulvonta vei hänen huomionsa:
”VUORISTOKLAANI ON VAARASSA!”
Musta oppilas hyppäsi jaloilleen turkki pörhöllä, ja ryntäsi heinien läpi katsomaan, mitä väliaikaisessa leirissä tapahtui.
”Vesi valuu vuoristosta maalle asti ja koko vuoriston juurten läheinen metsäalue on tulvivan veden peitossa!”
Katajatassu näki Täplätassun ja Seittitassun saapuneen aukion reunalle ja Myrskytuulen ja Aaltotähden kävelevän rivakkaan tahtiin oppilaiden luo. Musta oppilas vetäytyi sydän hakaten takaisin heinien suojaan. Yhtäkkiä hän tunsi raskaiden pisaroiden hakkaavan selkäänsä, ja väräytti korvaansa ärtyneenä. Missä vaiheessa oli alkanut satamaan?
”Mitä me teemme?” Voimasydän henkäisi avuttomana, ja kompuroi ylös, etsien klaanin pentukatrasta katseellaan kuumeisesti. Kastetassu ryntäsi kuningattaren vierelle ja painoi rauhoittavasti kuononsa tämän kaulaan, kun Katajatassu kääntyi Mustatassun puoleen.
”Autetaan Voimasydäntä pentujen kanssa”, hän naukui ja toivoi, ettei näyttänyt Mustatassusta ihan yhtä kauhistuneelta kuin Voimasydän itse.

Katajatassu havahtui hereille kuin unesta ja siristi silmiään nähdäkseen eteensä, ettei vain kompastunut klaanitovereihin, jotka harhailivat hekin pitkin liukasta, mutaista polkua hänen edessään. Sade oli äitynyt kaatosateeksi, sellaiseksi, joka kasteli turkin läpimäräksi silmänräpäyksissä ja jonka takia hän tuskin näki kuononsa eteen.
#Taas tien päällä#, naaras ajatteli ja katseli kulmiensa alta vierasta, sateen sekoittamaa ympäristöä lähes happamasti. Tällä kertaa hän ei kantanut ketään suussaan, hän saattoi vain toivoa, että jokainen pennuista oli löytänyt kantajansa ja ettei kukaan ollut jäänyt panikoivien kissojen jalkoihin. Aaltotähti ja Myrskytuuli olivat yrittäneet rauhoitella klaaniaan parhaansa mukaan, mutta paniikki ja ajatus kodin menettämisestä jälleen oli jo iskeytynyt jokaiseen kissaan, ja normaalisti tyynistä sotureistakin osa oli juoksennellut sinne tänne pää kolmantena jalkana. Katajatassu muisti, että joku heistä oli tönäissyt hänet kumoon niin, että hän oli iskeytynyt pää edellä hiekkaan. Vaikka hänen päänsä oli jo terävöitynyt iskun jäljiltä, muistot tuon jälkeisistä tapahtumista olivat sumuisia.
Katajatassu vilkuili ympärilleen sameassa harmaudessa, yritti erottaa puiden varjoista tuttuja kasvoja, joilta kysyä, mihin he olivat matkalla. Hän tarkkaili hetken vieressään kulkevaa kissaa, ja vaikkei tarkkailusta huolimatta saanut selvää hänen identiteetistään, päätti kuiskata sateeseen:
”Minne me olemme menossa?”
”Mikä pikkupentu sinäkin olet, etkö kuunnellut yhtään?” käheä sähähdys heitti vastakysymyksen. Katajatassu toljotti vierellään kulkevaa kissaa poskikarvat pisaroita tiputtaen, ja tunsi olonsa palaksi purossa uitettua variksenruokaa.
”Miksi sanot noin, minähän kysyin vain?”
Soturi pysyi hiljaa, ja Katajatassu alkoi hänen äänestään ja heikosti tummaa metsikköä vasten piirtyvästä siluetistaan hahmottaa, että kyseessä oli Paarmahehku.
”Olemme varmaan menossa Neljän virran tammelle. Ehkä siellä on vielä kuivaa maata”, Katajatassu naukui happamasti, vastaiskuna enonsa huonolle asenteelle.
”Tässä säässä missään ei ole kuivaa”, Paarmahehku sähisi sateen yli, ”paitsi ehkä Nummiklaanissa. Tähtiklaani tietää.”
Katajatassu mumisi myöntävän vastauksen, mieli täynnä synkkiä ajatuksia, kunnes havahtui siihen, että hänen käpälänsä olivat nyt kokonaan veden peitossa. Jostain kuului huutoja ja ulvaisuja, kenties ohjeita, mutta sateen takaa kaukana olevien kissojen ääniä oli vaikea erottaa.
”Se saa meidät kiinni!” Katajatassu kuuli kauhistuneen, itkunsekaisen huudon edestään.
#Emo!# hän ajatteli ja tajusi, että hänen edessään kompuroivat, sateen muhkuraisiksi muovaavat hahmot olivat hänen vanhempansa. Oppilas vilkuili ympärilleen, oliko myös Seittitassu jossain lähistöllä, vaikka näki edelleen tuskin eteensä.
”Ei, ei saa, olemme ihan kohta perillä”, Kotkasumun tuttu ääni lupaili Unikkokukan viereltä, mutta ilman lämpöä ja varmuutta, joka olisi todella kyennyt tuomaan lohdutusta Katajatassulle. Jostain syystä hän ei silti tuntenut paniikkia, joka tuntui yltyvän joka puolella häntä olevissa kissoissa – hän ei tuntenut juuri mitään, ei pelkoa tai muutakaan, ehkä enintään vastenmielisyyttä märkyydestä, joka pursui iholle paksun turkin läpi ja sai hänen olonsa raskaaksi.
#Aalto tulee pian ja hukuttaa meidät kaikki#, naaras ajatteli siniset silmät suurina. Vaikka hän tiesi kyllä, että ajatus oli hirveä, tyhjyys ammotti hänen sisällään kuin suuri, musta aukko. Huudot hänen ympärillään kaikuivat kuin tyhjiössä, pian ne pyyhkiytyisivät kaikki pois.

//Eipä tehdä tästä niin helppoa Vuoristoklaanille >:D

Uskosielu juoksi eteenpäin Yöpentu suussaan. Aaltotähden solakka ruumis juoksi hänen edellään, Myrskytuuli oli komennettu pitämään perää.
Soturin edessä roikkuva pentu vinkui ja pyristeli irti - mokoma olisi halunnut jäädä katselemaan sadetta, ja naaraan oli täytynyt napata vikuri mukaansa väkipakolla.
#Paikallasi nyt, tilanne on pahempi kuin miltä se näyttää!#
"Neljän virran tammi on suoraan edessämme! Kaikki puuhun, viekää pennut ensimmäisenä, oppilaat perässä varmistamaan!" Aaltotähden huuto kuului edestä.
Huuto alkoi kuulua kaikuna juoksevien sotureiden joukosta, jotta se kantaisi kauempana takana juoksevien korviin.
Uskosielu kiri vauhtiaan saadakseen Yöpennun äkkiä puun suojiin. Maa oli yhä märkä, mutta sen ympärillä oli vielä kuivaa maata, jolla soturit voisivat odottaa. Ainakin vielä hetken.
Aaltotähti pyörähti ryhmän keulassa ympäri saavutettuaan kuivahkon alueen rajan ja alkoi kutsua kauempana juoksevia ääntään kohden, jottei kukaan eksyisi myrskyssä. Veden kohina kuului kai jostain kauempaa, mutta Uskosielu ei ollut täydin varma, oliko se todella tulva, vai vain veri hänen korvissaan.
Kuivempi ruoho tuntui mahtavalta tassujen alla soturin syöksähtäessä kohti puuta päällikkönsä ohi. Ensimmäisten joukossa hän saavutti puun ja pudotti Yöpennun sen alle.
"Kiipeä. Osaat kyllä. "
Uskosielu ei halunnut ottaa riskiä, että putoaisi pentu suussaan. Yöpentu oli hyvä kiipeäjä, sen, jos ei muuta, oli soturi pennun karkailuista saanut selville.
Pentu otti muutaman varovaisen askeleen taaksepäin ja vilkaisi hätääntyneenä ympärillään vallitsevaa kaaosta.
"NYT, Yöpetu!"
Vaalea pentu syöksähti vauhtiin ja loikkasi puun rungolle ja sitä ylöspäin. Uskosielu loikkasi pennun perään ja työnsi hänet eteenpäin alimmalle oksalle. Uskosielu veti itsensä ylös ja varmisti Yöpennun olevan kunnossa. Heidän allaan Vuoristoklaanin kissat olivat levinneet jonoksi, joka juoksi kohti tammea. Uskosielu ei nähnyt jonon päätä.
#Ovatkohan kaikki kunnossa?#
"Pysy tässä. "
Uskosielu kosketti Yöpennun otsaa kuonollaan, ennen kuin loikkasi alas puusta ja juoksi takaisin kohti päällikköään. Jotain täytyi olla vielä tehtävissä muiden auttamiseksi, mikäli jotain menisi pieleen.
"Oppilaat varmistamaan pennut, viekää pienimmät ensimmäisenä puuhun ja hakekaa suojaa! Pian, pian!", soturi huusi kaikuna päällikkönsä aiempia käskyjä.

#Loistavaa. Aivan loistavaa. Uuden varapäällikön koulimistahan tässä juuri tarvittiinkin. #
Kuolontähti kihisi kiukusta, mutta ei näyttänyt sitä klaanilleen, saati sitten Mustakynnelle, jonka uhkailusta hän oli juuri saanut tarpeekseen tälle hetkelle. Päällikkö marssi kauemmas naaraasta, hakien katseellaan tiettyä vaaleanharmaata turkkia.
#Tämän olisi parempi kestää pidempään, tähän vaihteluun ole kenelläkään aikaa. Klaanilla on suurempiakin ongelmia. #
Klaani vaikutti levottomalta, mikä sai päällikön tuhahtamaan. Kyllähän nyt Luuklaanin omien sotureiden pitäisi pystyä selättämään viimeaikaiset haasteet ongelmitta. Sentään he olivat onnistuneet järjestämään Kuolontähdelle säädyllisen nukkumapaikan.
#Jääsilmääkään ei taas näy...#
Kuolontähti oli varma siitä, että hänen entisen oppilaansa nimittäminen soturiksi olisi hänen viimeaikaisista toimistaan suurin virhe, mikäli hän sellaisia myöntäisi tekevänsä.
#Joku saisi ojentaa mokomaa, täysin hyödytön taistelussa. Kenties voin harjoitella hänellä, mikäli tästä täytyy vielä Mustakyntä alkaa.... poistamaan. #
Päällikkö löysi lopulta katseellaan hakemansa soturin. Pihlajamyrsky seisoi itsekseen leirin rajoilla venytellen.
"Pihlajamyrsky."
Päällikön ääni oli komentava, ja soturi suoristi asentonsa välittömästi ja asettui hieman alentuvaana asentoon päällikkönsä eteen.
#Lupaavaa. #
"Ohjamyrsky ei selviä. Sinä olet seuraava. Valmistaudu. Nimitys on pian."
Niine hyvineen Kuolontähti kääntyi pois päin. Tämä ei ollut pyyntö, tämä oli uhkaus.

//Pihlajamyrskystä seuraava vp

Vesipisarat putosivat kovaa vauhtia kasvoilleni, ja jouduin siristämään silmiäni katsoessani kohti Neljän virran tammen alinta oksastoa. Tunsin pystyväni hengittämään kunnolla vasta, kun tunnistin joukosta valkomustan kissan, joka uskaliaasti kurkotteli oksan reunalla nähdäkseen paremmin tammen aukion ja lehtimetsän, minkä olimme juuri jättäneet taaksemme. Kuutassun kanssa olin sentään ehtinyt vaihtaa muutaman sanan takaa-ajossa Kuutamoklaanin alueella, mutta täällä toiseksi vanhimman tyttäreni kanssa puhumiseen ei ollut ollut edes mahdollisuuta. Tuo asui yhä pentutarhassa, mutta omien laskujeni mukaan pentuni olisivat kaikki jo kuuden kuun iässä. En tiedä oliko Uskosielu valehdellut sisarentyttärensä iästä vai oliko Vuoristoklaanin tämänhetkinen tilanne pistänyt taukoa kaikille seremonioille. Olin kuitenkin tyytyväinen tilanteeseen, Yöpentu olisi tällä hetkellä siinä ryhmässä, minkä pelastamiseksi koko Vuoristoklaani uhraisi itsensä.
- Kostokynsi! Missä Tihkutäplä on?
Ääni vierestäni kysyi huolissaan. Kääntäessäni katseeni huomasi Taivasliljan litimäräksi kastuneen hahmon muutaman ketunmitan päässä vierelläni. Parantajan kyljet kohoilivat tihentyneen hengityksen johdosta tiuhaan tahtiin ja tuo pälyili katseellaan huolestuneena puolelta toiselle. Tajusin itsekin katsella ympärilleni ja huomasin kauhukseni ettei Tihkutäplän siniharmaata turkkia näkynyt missään lähellämme. Vuoristoklaanilaiset poukkoilivat aukiolla edestakaisin, joten yhden tietyn henkilön löytäminen oli tietenkin vaikeaa, mutta vaikka kuinka monta kertaa kävin aukion läpi päästä päähän katseellani, ei kuutamoklaanilaista näkynyt missään. Mutta tuohan oli ollut vielä lehtimetsässä aivan rinnallani, kun olimme auttaneet parantajia kuljettamaan yrttivarastoja pois...?
- En tiedä.
Parkaisin rankkasateen yli parantajalle, jonka silmät levenivät huolesta. Tuo kääntyi rynnätäkseen takaisin lehtimetsän suuntaan ja ajattelin seurata, kun Neljän virran tammen suunnalta kuului rääkäisy ja useamman kissan pelästyneet huudot. Katseeni kääntyi salamana tammelle, vaistojeni heti saaden minut pelkäämään tyttäreni puolesta. Tassuni liikkuivat ennen kuin olin edes rekisteröinyt tammen juurella makaavan hahmon. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä nopeammin suora paniikki hiipui kehostani. Tuo kissa oli isokokoisempi kuin Yöpentu ja valkomustan turkin sijaan näin vain valkoista karvaa ruskeilla merkinnöillä. Kissa ei ollut tyttäreni, mutta oli selkeästi ahdingossa, sillä tuo ei ollut kertaakaan liikahtanut asennosta missä makasi. Saavuin tassut vetisessä maapohjassa liukuen vuoristoklaanilaisen luo ja silmäni huomasivat heti veren mikä värjäsi kissan valkoista lapaa ja kylkeä.
- Voimasydän!
Yläpuolellamme olevalta oksalta ulistiin ja nopeasti yhdistin vihjeet tapahtumien kulkuun. Tämä kissa oli varmasti pudonnut puusta sateesta kastuneen ja liukkkaan kaarnan takia, kolhaissut lapansa röpelöiseen ja terävään pintaan ja pudonnut sitten toiselle kyljelleen maahan. Mielessäni kävi mahdollisuus päävammasta, sillä matka oksalta maahan oli lyhyt mutta mahdollisesti kuolettava jos naaras oli saanut iskun päähänsä. Tuo kuitenkin hengitti kivuissaan tiheään tahtiin, suu raollaan ja silmät kiinni. Osoitus siitä, että pudotuksesta oltiin selvitty hengissä. Riensin hakemaan hämähäkinseittiä ja kehäkukanlehtiä hyvin piskuisesta yrttikasasta, jota Opaalikaamos yritti parhaansa mukaan kerätä kasaan. En saanut selitettyä parantajaoppilaalle tilannetta, sillä huoli kissan selviytymisestä sai minut liikkumaan tuulen lailla. Voimasydämen luo palatessani aloin paikkailemaan hänen lavassaan olevaa ilkeän näköistä haavaa, yrittäen samalla huhuilla kissan nimeä ja saada tuota palaamaan tajuihinsa.
- Voimasydän, oletko hereillä? Kerro sattuuko sinua muualle kuin lapaasi, tuntuuko pääsi ja niskan alueesi miltä?
Vastausta kysymyksiini en kuitenkaan saanut, kun naaras tuntui saavan jonkinlaisen kohatuksen. Hän alkoi vääntelemään ja ulisemaan. Pudotin oitis yrtit tassuistani ja painoin käpäläni tuon pään ja niskan alueen molemmille puolille, ettei sätkiminen aiheuttaisi enempää vahinkoa mahdollisille päävammoille. Huusin tajuamattani Opaalikaamoksen apua, sillä aivoni olivat lyöneet itsensä lukkoon. En muistanut parantajakoulutuksestani minkäänlaista tietoa, mikä kertoisi tai vihjaisi siihen miten päävammojen kanssa toimittiin. Paha aavistus kuitenkin hiipi takaraivooni, toteamus siitä, että kohtauksen pitäisi vain odottaa menevän ohi ja katsoa sitten minkälaista tuhoa se sai aikaan.
*Ei! En muista yrttiä tähän!* Ajattelin epätoivoisena, kun yritin saada Voimasydäntä pidettyä aloillaan. Halusin uskoa, että oli olemassa jokin yrtti mikä saisi vääntelevän kehon rauhoittumaan... En kyennyt ymmärtämään kuinka aivoni vain eivät tuntuneet antavan vastausta ongelmaan, vaikka parantajapäivinäni hoitomenetelmät olivat tulleet kuin salamaniskusta mieleeni, kun ogelma oltiin minulle esitetty.
- Kamomillaa vai katajanmarjoja vai... EI TÄSTÄ TULE MITÄÄN, TULKAA JOKU NYT AUTTAMAAN!
Huomasin, että Voimasydämen kunto alkoi heikkenemään, tuon nenä oli alkanut vuotamaan verta ja hengitys alkoi hidastumaan.
- Tuossa unikosiemeniä, ne lievittävät kipua.
Opaalikaamos oli huomaamattani saapunut luoksemme ja varovasti antoi naaraalle pieniä mustia siemeniä. Tiesin, että ne eivät pelastaisi tuon henkeä, mutta jos kissa oli kivuissaan, ne ainakin tehoaisivat nopeasti ja turruttaisivat kivun. Tuon viimeiset hetket olisivat siedettävämmät.
*Voi Tähtiklaani, ota hänet vastaan hyvin.* ajattelin ja vilkaisin ympärilleni. Jos Taivaslilja olisi täällä, olisiko hän osannut auttaa? Sitten, vaikka me kaikki seisoimme viherlehden aikaisessa sateessa viluissamme, lämmin olo valtasi minut. Kuulin vaimean äänen, en tiennyt oliko se Opaalikaamos, joku muu vai kuuluiko ääni pääni sisältä. Jotenkin tutulta se kuitenkin vaikutti, lempeältä ja rakastavaiselta.
- Älä huoli Kostokynsi, hän on tassuissani.
Ja samassa Voimasydämen sätkiminen loppui ja naaras vaipui velttona tassujeni väliin. Hän oli kuollut. Parantaja vierelläni huokaisi syvän ja lausui vaimean rukouksen. Päästin tassuillani irti kissasta ja nousin seisomaan, tuijottaen lamaantuneena tuon ruumista. Yläpuoleltamme kuului yhä hätääntyneitä kysymyksiä, jotka vaativat tietää oliko Voimasydän kunnossa.
*Ei...* Ajattelin. Tämä ei voinut olla todellista.
- Ei!
Painoin pääni alas voimattomana, päihitettynä. Olin epäonnistunut tehtävässä, joka minulle oltiin monia vuodenkiertoja sitten annettu. Taas. Kivulias muisto Sielutaivaasta makaamassa verilammikossa pentujemme kyyristellen tuon vatsan vierellä välähti mielessäni ja kyyneleet putosivat poskilleni.
*Minusta ei ole mihinkään...* Ajattelin surullisena ja kyyristyin Voimasydämen ruumiin viereen. Tuon valkoruskeat kasvot näyttivät rauhallislta ja hieman onnellisilta.
*Kiitos Tähtiklaani, kun otitte hänet vastaan hyvin... mutta tämä on minun syytäni.* Ajattelin itseeni pettyneenä.

Tammisydän saapui aamupartiossaan olleiden Kanijalan ja muutaman muun nummiklaanilaisen kanssa takaisin nummikumpuroiden keskelle, missä Puroklaani väliaikaista leiriään ylläpiti. Kokeneempi soturi vilkutti hännällään heipat nummiklaanilaisille, kun nuo jatkoivat oman leirinsä suuaukolle, jota marjapusikot suojasivat. Soturitar katseli hetken heidän peräänsä, kunnes käänsi katseensa omien klaanitovereidensa pariin. Nuo istuivat samanlaisessa muodostelmassa Ututähden edessä kuin aikaisempana iltana Kuutamohaukan ja Kaislasydämen nimitysseremonian aikana. Oliko päällikkö kutsunut klaanin koolle? Naaras kipitti kollin perässä aukiolle ja jäi aika takaosaan, pyrkien olemaan häiritsemättä muita paikallaolijoita. Puhtaanvalkea naaras oli selkeästi odottanut partion saapumista, sillä tuo lopetti Hiiriturkin kanssa käydyn keskustelun ja viittoi hännällään hiljaisuutta aukiolle heti nähdessään kumppaninsa ja Kanijalan.
"Viime iltana pidimme ensimmäisen nimitysseremonian kotileirimme ulkopuolella, eikä Tähtiklaani ole osoittanut yön aikana minun tai parantajiemme unissa erimielisyyttään asialle. Yö, sekä tämä aamu ovat olleet rauhallisia, eikä esi-isiltämme ole kuulunut tai näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että rikkoisimme pyhia lakeja toimittamalla nimityksiä kotileirimme ulkopuolella. Sillä se ei ole nukkumapaikkamme tai meitä ympäröivät kaislamuurit mitkä tekevät meistä klaanin vaan se mihin menemme yhdessä perheidemme ja ystäviemme kanssa. Siksi olen päättänyt nimittää tänään uuden oppilaan joukkoomme."
Tammisydän oli hieman yllättynyt Ututähden päätöksestä pitää heti seuraavana aamuna uusi seremonia, eikä hän ollut selkeästikkään ainoa. Epäilevää supinaa kaikui puolelta toiselle siitä oliko tämä hyvä idea, jos Tähtiklaani päättäisikin nyt suutahtaa tämän nimityksen takia, mutta päällikön ilme ei värähtänytkään, hän odotti supinan hiljentyvän ennen kuin jatkoi seremoniasanojaan; "Hopeapentu, astuhan esiin."
Harmaalaikkuinen pentu asteli keinuvin askelin johtajansa eteen ja katsoi tuota leuka korkealla, mutta kuitenkin alistuvana.
"Hopeapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Hopeatassuna. Mestariksesi olen valinnut Tammisydämen."

//Alkuun huomio, että tämä kertoo Rottapennun emon näkökulmasta kun Rotta syntyy:) Ja ehkä myös, että jos olet tosi herkkä niin ei kannata lukea.

Tuuli ulvoi vuoristossa. Viimeisillään tiineenä oleva vaalea naaras kiipesi ylös kivikkoista polkua.
-Ei vie–vielä, naaras mutisi itsekseen.
Hän oli vaeltanut monta päivää, lähes pysähtymättä. Hänen ainoa toivonsa nälkäisenä ja väsyneenä olivat olleet tarinat kanjonin kissalaumasta, jotka elivät kuin riistaeläimet ja pedot, villissä luonnossa. Ne kertomukset sanoivat, miten ne kissat kouluttivat pentunsa selviämään, pysyivät yhdessä ja puolustivat laumaansa kuolemaansa asti. Se oli kuulostanut vaaleasta naaraasta hurjalta, mutta paremmalta kuin se kohtalo, jonka hänen vatsassaan kasvavat pienokaisensa olisivat saaneet kaksijalkalassa. Heidät olisi viety.
Mutta oli liian aikaista. Aivan liian aikaista hänen pentujensa tulla tähän maailmaan. Eikä hän ollut vielä edes löytänyt näitä kissoja.
-Vuorten yli, odottakaa vielä vuorten yli rakkaat pentuni, hän huohotti.
Hänen uskonsa hiipui päivä päivältä. Mitä jos villikissoja ei olisikaan? Mitä jos hän olisi lähtenyt tälle uhkarohkealle reissulle aivan turhaan? Hän oli jättänyt edellisen elämänsä taakseen ja mitä jos hän ei löytäisikään uutta?
Silloin alkoi sataa. Suuret pisarat pommittivat naaraan turkkia ja saivat sen raskaaksi vedestä.
-Täytyy löytää... Suojaa, hän mutisi.
Naaraan tassut lipsuivat jyrkällä polulla, hän oli tottunut kaksijalkalan tasaisiin ukkospolkuihin ja pieniin harvoihin metsikköihin. Naaraan onneksi hän löysi kapean kallionkolon ja taapersi sinne. Maahan oli muodostunut lammikko ja vaikka naaraan oli nälkä, hän tyytyi latkimaan muutaman suullisen vettä ja asettui sitten maahan makaamaan huohottaen.
Vaikka naaras halusi kieltää, hän tiesi että pennut syntyisivät tänä yönä. Krampit ja kivun aallot kulkivat hänen varsin luisevan kehonsa läpi. Naaras ei näyttänyt siltä, kuin pitäisi. Hän näytti sairaalta ja kaikkensa antaneelta.

Sade piiskasi vuoristoa vielä hyvän tovin, ennen kuin loppui. Naaras näki, miten hänen asken kulkemastaan polusta oli muodostunut tulviva puro lyhuessä ajassa. Turvapaikassaan naaras ei olisi turvassa. Mutta naaraalla ei ollut voimia jatkaa matkaa. Hänen hengityksensä oli muuttunut hyvin pinnalliseksi. Hän tiesi, että aika oli tullut ja valmistautui saattamaan pennut yksinään tähän maailmaan.

Ensimmäinen pentu syntyi. Se oli pienen pieni harmaa mytty, eikä reagoinut, kun sen emo yritti parhaansa nuolla sitä ja vetää sen kiinni kylkeensä. Naaras vaikersi, mutta ei ollut aikaa, toinen oli tulossa.

Toinen pienokainen päästi kimeän naukaisun heti vedettyään omilla keuhkoillaan happea ensi kertaa. Emo kehräsi heikosti kaiken tuskansa keskellä ja maukui:
-Rakas, vahva pienokaiseni. Sinä selviät kyllä.
Emolla ei ollut voimia nuolaista tummanharmaata kollipentua kuin muutaman kerran, ennen kuin hänen oli laskettava päänsä maahan ja keskityttävä selviämään itse. Pienokaisen omat vaistot käskivät sitä lähemmäs emoaan, imemään emon maitoa. Sitä kyllä tuli, mutta ei tarpeeksi. Naaras vaistosi pennun lämpimän turkin omaansa vasten, hän tunsi kylmän kiven allaan ja kuuli kun lintujen siiveniskut kaikuivat jossain hänen yllään. Hän tunsi suurta surua kuolleen pennun takia ja riemua ja rakkautta elossa olevan. Hän tunsi pettymystä ja pelkoa, koska ei ollut ehtinyt kanjoniin ajoissa.

Ne olivatkin viimeiset tunteet, joita naaras koskaan tunsi. Hänen hengityksensä hiipui ja loppui lopulta kokonaan.

***

Pieni kollipentu ei tajunnut vielä mitään, mutta tiesi silti sisimmässään, että joku oli pielessä. Se painautui vielä heikkoa lämpöä hohkavan emonsa turkkia vasten tiiviisti ja naukui epätoivoaan. Pentu ei sitä tiennyt, mutta hän oli menettänyt juuri koko perheensä, eikä hänellä ollut kotia. Oli vain se kapea kallionkolo, jossa hyvin pieni pentu makasi hyvin yksinään.

//Joku Luuklaanilainen saa jatkaa, kun Rotta löydetään ja viedään sitten Luuklaaniin

Jääsilmä haisteli viherlehden lämmittämää vuoristoilmaa tarkasti. Yöllä oli vielä satanut kaatamalla, joten yllättävä tauko jatkuville sateille näin aikaisin aamusta vaikutti jokseekin epäilyttävältä. Vuoristoilmasto vaikutti kuitenkin päättäneen saaneensa myös sateista tarpeeksi, sää oli kirkas ja ilma tuntui raikkaalta, eikä niinkään painostavalta kuten aina ennen sateita.
Mustatassu hypähteli liiallisen kosteuden takia murentuneiden vuoristopolkujen ohi ja yritti tähystää sopivaa harjoittelupaikkaa kaksikolle. He olivat pitäneet kunnon harjoittelutunnin viimeksi silloin, kun Luuklaanin väliaikainen leiri oli ollut vielä Puroklaanin reviirillä, joten alkoi olla jo korkea aika heille molemmille harjoittaa taitojaan muunkin kuin metsästyksen parissa.
"Jääsilmä! Tuolla näyttäisi olevan suuren luolan suuaukko! Siellä saattaisi olla tarpeeksi tilavaa harjoituksille", oppilas naukaisi korkean kivirykelmän päältä ja viittoi mestariaan tulemaan luokseen.
Jääsilmä käänsi katseensa pilvisestä taivaasta oppilaansa suuntaan ja näki enää vain kuinka tuon valkoinen häntä katosi kivirykelmän toiselle puolelle. Hymähtäen soturitar lähti seuraamaan tuota, varoen tarkasti kohtia polulla mihin astui. Hallaroiske oli kuulemma ollut lähellä taittaa nilkkansa edellispäivän partiossa, kun oli huomaamattaan astunut märälle kohdalle hiekkapolulla, mikä oli soturittaren painon alla murentunut.
Kiivetessään samaisen kivikasan päälle missä Mustatassu oli vain hetkeä aikaisemmin ollut, pystyi Jääsilmäkin nyt huomaamaan edessäpäin olevan luolan suuaukon, joka auringon valonsäteiden puutteessa näytti mustalta aukolta vuoristoseinämässä.
"Jääsilmä...", Mustatassu naukui, mutta nyt paljon varovaisemmalla äänensävyllä. Oppilas oli kerennyt jo suuaukon luo ja nyt kurkisteli luolan sisälle niskaturkki pörröllä, ja korvat taaksepäin taitettuna.
Soturitar tajusi heti jonkin olevan pielessä ja hypähti alas kivirykelmältä, loikkien nopeasti oppilaansa luo. Asuttiko luola jotakin petoeläintä minkä naaras oli haistanut, vai mistä oikein oli kyse? Punaoranssi naaras ei haistanut mitään normaalista vuoristoilmasta poikkeavaa, mutta jos valkoturkkisen kissan mielestä luolassa oli jotakin, hän ei sitä jäisi selvittämään. He kyllä löytäisivät jostakin muualta uuden harjoittelupaikan.
"Mustatassu!" Jääsilmä joutui kuitenkin sihisemään, kun hänen oppilaansa alkoikin ottamaan varovaisia askelia luolaan. Mustatassu ei päässyt kulkemisessaan muutamaa askelta pidemmälle, kun päätti pysähtyä äkisti. Tuon jännittyneet lihakset rentoutuivat ja korvat taipuivat normaaliin asentoonsa.
Soturitar siristi ainoaa tervettä silmäänsä ja kurkisti varovasti itsekin luolan syvyyksiin. Eikö siellä sittenkään ollut minkäänlaista uhkaa?
"Ei näköjään oltu ensimmäisiä täällä", valkoturkkinen naaras naukui ja siirtyi niin, että hänen mestarinsa saisi suoran näköyhteyden siihen mikä ikinä luolassa olikaan.
Vaaleaturkkinen kissa makasi kyljellään luolan seinustaa vasten, pienen vesilammikon äärellä. Tuon turkki oli näyttänyt aluksi kastuneen ja kuivuneen sitten kehnosti, ja kylkiluut suorastaan paistoivat takkuisen karvapeitteen alta. Luolassa tuoksui mieto veren haju, sekä pikkuhiljaa levittyvä kalma. Nopeasti katsottuna kissa olisi voinut näyttää vain käpertyneen nukkumaan, mutta Jääsilmä tiesi paremmin. Kissan kyljet eivät kohoilleet, eivätkä viikset värisseet tunkeilijoiden läsnäolon johdosta.
"Jääsilmä, sillä on ollut pentujakin!" Mustatassu kähisi astuessaan lähemmäs ruumista.
Soturitar käänsi katseensa vaalean kissan hahmosta tuon vatsan kohdalle, minkä suojaksi naaras oli kiertänyt häntänsä. Ja toden totta, kaksi pientä harmaata nyyttiä makasi hännän suojassa. Yksi oli tummempi kuin toinen ja molemmat olivat painautuneet toisiaan vasten. Missäköhän järjetyksessä tämä epäonninen perhe oli kuollut? Jääsilmä ei halunnut antaa ajatukselle enempää aikaa, vaan kumartui tarkistaakseen olisiko pentuja vielä enempää kuolleen emon kaulan alla. Hän irvisti painaessaan kuonoaan vaalean kissan turkille, tuossa alkoi haista jo variksenruuan lemu.
*Hän on varmasti kuollut muutaman päivää sitten.* Soturitar ajatteli.
"Hei, toinen noista pennuista liikahti!" Mustatassu yhtäkkiä huudahti ja änkesi mestarinsa rinnalle, tunkien kuononsa kahden pienen pennun yläpuolelle.
Soturitar oli varma, että hänen oppilaansa oli nähnyt harhoja. Vastasyntyneet pennut eivät olisi voineet mitenkään selvitä ilman emonsa maitoa ja lämpöä, ties kuinka monta päivää ruumiit olivat ehtineet olla luolassa. Jääsilmä uskoi teoriaansa niin pitkään, kun kuuli kimeän vinkaisun kaikuvan luolan seinissä ja katossa.

Matka takaisin Luuklaanin väliaikaiseen leiriin oli mennyt hujauksessa, sillä Jääsilmä ja Mustatassu eivät olleet pysähtyneet kertaakaan matkalla. Soturitar piti pientä tummanharmaata pentua leukojensa välissä ja yritti olla purematta tuon ohuesta ihokerroksesta läpi joka kerta, kun joutui laskeutumaan hypyistä. Pentu vikisi heikosti ja piti uhkaavan pitkiä taukoja äännähdystensä välissä, punaoranssi naaras oli muutaman kerran ehtinyt jo ajattelemaan pitävänsä kuollutta pentua suussaan.
Mustatassu oli luolassa ehdottanut pennun päästämistä tuskistaan, sillä tuon selviytymismahdollisuudet olivat suorastaan minimaaliset, vaikka he ehtisivätkin kiikuttaa pennun Luuklaanin leirin suojaan ja lämpöön. Sinisilmä oli ollut idean kannalla hetken, kunnes muisti Kuolontähden. Jos Jääsilmä toisi pennun leiriin, kertoen päällikölle kuinka 'hän todella haluaa ajatella Luuklaanin parasta ja värväsi heille juuri uuden tulevan soturioppilaan' saattaisi johtaja antaa anteeksi hänen töyttöilynsä taistelussa.
"Minä haen Mustakipinän!" Mustatassu naukaisi kaartaessaan leiriaukiolle, sujahtaen heti parantajan petipaikkaa kohti.
Soturitar pysähtyi aukiolle ja varovasti laski pennun hampaistaan viileälle kalliopohjalle, kiertäen sitten puuhkamaisen häntänsä tuon ympärille lämpöä tuomaan. Hän näki sivusilmällään kuinka leirissä olleet luuklaanilaiset ihmettelivät kahden kissan nopeaa sisääntuloa ja pientä kissanpentua, joka yhä ilmoitti hengissäpysymisestään vaimein vinkaisuin. Pihlajamyrsky, Luuklaanin uusi varapäällikkö, vilkaisi Jääsilmää kerran, ennen kuin kiepahti vieressään olevalle luolakäytävälle, joka vei Kuolontähden petipaikalle.
"Jääsilmä, jos sinulla on vastasyntynyt pentu mukanasi, voisitko tuoda sen suoraan kuningatarten luokse etkä keskelle leiriaukiota odottamaan ihan tarpeeksi lähellä olevaa loppua?" Mustakipinän sähinä kantautui jostakin syvemmältä luolasta soturittaren korviin.
Hän hymähti tympääntyneenä ja nappasi pennun varovasti takaisin leukojensa väliin. Soturitar olisi halunnut ensiksi näyttää päällikölle uuden tulokkaan ja saada heti selville oliko pennun pelastaminen ollut tarpeeksi hänen pelastamiselleen johtajan vihalta.
"Mustakynnen maidontulo on jo loppunut, joten Myyräkynsi, voisitko imettää tätä pentua se aikaa kun tarkistan hänen terveydentilansa?" Mustakipinä kysyi nuorelta kuningattarelta, kun Jääsilmä saapui pentutarhalle.
Harmaa tabbykuvioinen naaras oli hetken hiljaa ja katsahti omaan pentuunsa, joka näytti nukkuvan rauhallisen näköisenä tuon kylkeä vasten. Kuningatar nyökkäsi lopulta ja soturitar kävi laskemassa pennun tuon luokse. Pentu tuntui ryömivän heti lähemmäs lämmön ja maidon lähdettä, eikä tuntunut välittävän Mustakipinästä, joka alkoi varovasti tutkimaan pennun kuntoa ja selviytymismahdollisuuksia.

//Toivottavasti oli ihan ookoo tarina Rotan leiriintuonnista

Sen illan jälkeisenä aamuna, kun Käpy oli tavannut vanhan ystävänsä Mäyrän, hän heräsi siihen, että Mäyrä lähti hieman kömpelösti pois painanteesta, jossa he olivat nukkuneet. “Hei, mihin sinä lähdet?” Käpy kysyi, nousi jaloilleen ja venytteli.
“Metsästämään,” vastasi Mäyrä.
“Odota vähän, tulen mukaan,” sanoi Käpy. Hän loikkasi pois painanteesta ja lähti seuraamaan Mäyrää. “Missä sinä yleensä metsästät?” Käpy tiedusteli.
Mäyrä ei vastannut mitään vaan vain nyökkäsi kohti nummea.
*Hän ei taida olla kovin puhelias aamuisin,* ajatteli Käpy, ja hymähti huvittuneena, sillä hän taas rakasti aamuja. Silloin oli niin rauhallista. Mutta sitten Käpy tajusi, että Mäyrä oli osoittanut kohti nummea. Siellähän asuu klaani! *Onko hänellä mehiläisiä päässä?!* Käpy kuitenkin seurasi Mäyrää, eikä sanonut mitään. Ehkä klaanit asuivat pidemmällä. Päästyään kunnolla nummelle Käpy ja Mäyrä haistelivat ilmaa valppaina. Käpyä kuitenkin häiritsi sade, joka ripsi pieninä pisaroina hänen turkilleen, joka pikkuhiljaa liimautui ihoon kiinni. Yhtäkkiä Mäyrä asettui vaanimisasentoon. Hän oli huomannut kanin vain muutaman ketunmitan päässä. Käpy ryhtyi vaanimaan myös, ja pian Mäyrä hyökkäsi. Hän kuitenkin osui ohi, ja kani lähti karkuun. Käpy ja Mäyrä lähtivät molemmat perään. Käpy oli nopeampi, joten hän saavutti koko ajan kania. Juuri kun hän oli saamassa sitä kiinni, kani livahti koloonsa. “Hiirenpapanat!” huudahti Käpy, ja pysähtyi. Mäyrä saapui paikalle huohottaen. “Livahtiko se koloon? Ei voi mitään, minulle käy välillä myös noin. Yritetään etsiä jotain muuta,” hän sanoi. He jatkoivat matkaansa, eivätkä olleet tajunneet, kuinka pitkälle oikeasti kulkivat, ja eivät myöskään huomanneet hajumerkkejä, jotka ohittivat. Kohta Käpy huomasi kanin, joka juoksi pitkin nummea. Hän lähti salamannopeasti jahtaamaan sitä, ja sai kuin saikin sen kiinni. Mutta kanin perässä olikin tullut toinen kissa. Oranssi pienikokoinen naaras. “Hei! Minä olin jahtaamassa sitä! Ja miksi olet Nummiklaanin reviirillä, senkin riistavaras!”
“Ei kukaan omista riistaa, ja millä perusteella tämä on teidän aluetta?” Käpy kysyi naaraalta tylyyn äänensävyyn, ja oli lähtemäisillään riistan kanssa, kun paikalle tuli kolme muuta kissaa, harmaavalkoinen naaras, pieni harmaa kolli, sekä vaaleanruskea, aika iso kolli.
“Palauta se riista meille, niin tästä ei tule tappelua,” harmaavalkoinen naaras sanoi tiukasti, korvat luimussa.
Kävyn korvat menivät luimuun myös. *Metsästän ihan mitä haluan,* hän ajatteli ärsyyntyneenä.

Pentua kuljetettiin pois sieltä, missä hän oli ehtinyt viettää lyhyen elämänsä ensimmäiset päivät. Se ei tajunnut vielä, mitä tapahtui, mutta oli iloinen aistiessaan toisia (eläviä) kissoja ympärillään. Pennulla oli myös hyvin kova nälkä ja se yritti pyristellä kissan otteessa heikosti miukuen. Kissa piti sen kuitenkin tiukasti otteessaan. Toisinaan kissa hyppäsi niin, että häneen sattui, ja hän vinkaisi.

Pian pentu alkoi aistia muita ääniä ympärillään.
Kantaja laski hänet maahan ja kietaisi häntänsä hänen ympärilleen. Pentu naukui, ihmetellen mitä nyt tapahtui. Sillä oli hyvin kova nälkä ja vilu ja se olisi halunnut nukkua. Mutta uusi ympäristö ihmetytti sitä ja siksi se yritti pysyä tietoisena, vaikka se vaatikin ponnisteluja.
Kohta pentu nostettiin taas ilmaan ja se laskettiin alas mukavan pehmoiselle alustalle, jollaista se ei ollut aiemmin tuntenut. Se aisti taas uuden kissan tuoksun ja jotain muuta – maitoa! Pentu vingahti ja pyrki lähemmäs kissaa. Se alkoi imeä nälkäisenä ja vingahteli aina välillä. Pentu tunsi taas uuden kissan kosketuksen turkissaan, mutta se tuntui lempeältä, eikä häntä oikeastaan kiinnostanut muu, kuin maito, joka pikkuhiljaa täytti vatsan ja lämmön, joka alkoi levitä pennun jäseniin. Ensimmäistä kertaa se tunsi olonsa hyväksi.
-Se on juuri ja juuri elossa, kuului ääni hänen korvansa juuresta. -Pentu on kuitenkin hyvin pieni, luultavasti etuajassa syntynyt ja ravinnonpuutteen takia sen hengitys on normaalia harvempaa. Löysitte sen juuri oikeaan aikaan, se olisi luultavasti kuollut muutamassa tunnissa. Ihmettelen, miten se onnistui selviämään useamman päivän ilman emon maitoa ja lämpöä.
Pentu oli jo melkein unohtanut, että sitä tutkittiin koko ajan ja se oli kummissaan. Puhuivatko kissat hänestä? Kuka hänet oli löytänyt? Miten niin emo oli kuollut? Kuka oli emo? Kuka tämä kissa sitten oli? Missä hän itseasiassa oli?
Pian paikalle saapui lisää kissoja, joiden keskustelua hän yritti seurata parhaansa mukaan:
-... Luolasta...Mustatassu...
-...Kuolleitako?
-...Emo...Haju...Muutaman päivän...
-...Teitte...Heille?
-...Emme...Suoraan tänne...
-...Tehdä?
-...Myyräkynsi...Levätä...Myöhemmin...
Pentu ei tajunnut, mikä oli vialla, mutta tällä hetkellä se oli onnellinen, koska sen vatsa oli täynnä ja sillä oli lämmin olo.
Pentua kuitenkin väsytti ja se vajosi uneen kissojen keskusteluista huolimatta.

//Joku Luuklaanilainen saa taas jatkaa

Tähtitassu näki Yötuulen palaavan aamupalaltaan takaisin pesälle.
"Onko sinulla töitä minulle?" parantajaoppilas kysyi.
"Voit käydä etsimässä kamomillaa ja kehäkukkaa", parantaja naukui. Punaviirullinen naaras nyökkäsi ja käveli leiristä ulos, lähtien keräämään kamomillaa ja kehäkukkaa. Hän tiesi, että kehäkukkaa löytyisi Neljän virran tammen lähistöltä, olihan aukio tapaamispiste kaikille kanjonin neljälle pääjoelle. Ja kehäkukka tykkäsi kasvaa veden lähellä, kosteassa maaperässä.
Sitten Tähtitassu kuuli äänen, se oli lehtien rapinaa. Hän oli aivan rajan tuntumassa, eikä ilmassa tuoksunut partion hajua. Oliko joku mestari tullut oppilaansa kanssa harjoittelemaan näin lähelle rajaa, vai olisiko kyseessä petoeläin? Tai vielä pahempaa, kuuluiko ääni rajajoen toiselta puolen? Parantajaoppilas kurotteli kaulaansa nähdäkseen normaalia leveämmän joen toiselle puolelle ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän, kun hän näki mustavalkean kissan. Naaras ei tunnistanut kyseistä kollia, vaikka hän aluksi luulikin kyseessä olevan toisen klaanin parantaja, sillä kissalla oli kehäkukkaa suussaan.
"Tarvitsetko tätä?" kissa puuskutti lehtien välistä.
"Lähde vetämään!" Tähtitassun sähisi hurjana. Kyseessä oli selkeästi erakko, sillä tuo ei tuoksunut miltäkään kolmesta klaanista. Erakko, joka oli näyttänyt olevan matkalla Nummiklaanin rajajoen tälle puolen. Vaikka naaras ei soturioppilas ollutkaan, koki hän yhtälailla olevansa vastuussa rajarikkureiden häätämisestä. Kollin läpitunkeviin, vihreisiin silmiin syttyi hämmenyksen liekki.
"Mitä minä olen sinulle tehnyt?" kissa naukui katkerasti ja tuli lähemmäs joen pengarta. Punaviirullinen kissa peruutti hiukan, vaikka hän yrittikin kerätä rohkeutensa pitämään pintansa ja paikkansa rajalla. Vaikka erakko oli aluksi vaikuttanut ystävälliseltä, nyt tuo oli kuitenkin loukkaantunut uuden tuttavansa käytöksestä ja vaikutti uhkaavalta. Tähtitassu tiesi ettei mitenkään päihittäisi taistelussa edes täysikasvuista erakkoa, sillä itsepuolustusharjoitukset olivat jääneet Ketunkynnen kanssa vain yhteen kertaan. Nyt hän toivoi kipeästi sitä, että hänen klaanitoverinsa - tai edes joku puroklaanilaisista- saapuisi paikalle auttamaan häntä.

//Haluaakos Usva jatkaa tästä Kettutassulla? Tai TheFoxTherian Kärkihampaalla? Vai olisko tästä juonisilta vuoristoklaanilaisille?? Ei oo mikään pakko jatkaa tietenkään, mutta jos joku kaipasi kirjoitusideoita niin tässä olis lol.