Punapentu oli jo elänyt yhden taistelun lyhyessä kolmikuisessa elämässään. Mutta viime kerralla hän veljineen olivat olleet turvassa pentutarhan suojaavien seinämien sisäpuolella. Taistelun äänien kuunteleminen, kivusta kajahtaneet ulvahdukset ja vihasta sihisevät sähähdykset olivat olleet tarpeeksi pelottavia, eikä pentu ollut edes uskaltanut kuvitella miltä taistelutantereella voisi edes näyttää. Leiriaukio oli ainakin ollut verinen ja karvatuppoja täynä seuraavana päivänä, kun hän oli emon kanssa käynyt jaloittelemassa. Nyt tilanne oli kuitenkin ollut toinen.
"Oletko varma, että pentusi säilyivät vahingoittumattomina?" Mustakipinän uusi parantajaoppilas Yötassu naukaisi tutkiessaan Mustakynnen taistelussa saamia haavoja. Punapentu veljineen makoilivat emonsa vieressä, eivätkä pennut saaneet silmiään irti vahingoittuneista luuklaanilaisista. Kolli pystyi yhä näkemään verkkokalvoillaan kuinka kissat pyörivät toistensa kipuissa repien ja purren. Näky oli ollut kammottava, mutta jokin pieni ääni hänen mielessään oli janonnut päästä taistoon mukaan, suojelemaan klaanitovereitaan hyökkääjiltä. Tällä kertaa heidän suojelemisen oli kuitenkin tehnyt Mustakynsi, joka oli riepottanut jokaista nummiklaanilaista ketkä olivat erehtyneet liian lähelle pentuja.
"Näyttävätkö he sinusta kovin kivuissaan olevilta?" kuningatar sihahti ja läpsäisi Yötassun tassun irti kyljestään. Parantajaoppilas näytti hetken säikähtäneeltä, mutta sitten luimituin korvin keräsi hoitovehkeensä ja kipitti seuraavan potilaan luo. Punapentu katsoi hetken kilpikonnakuvioisen naaraan perään, ennen kuin käänsi katseensa takaisin leirin sisäänkäynnin suuntaan. Ohramyrskyn keho makasi samassa paikassa mihin varapäällikkö oli taistelun aikana luhistunut ja Mustakipinä paineli sammalta ja hämähäkinseittiä tuon verta vuotaviin haavoihin. Kuolontähti istui parantajan vierellä valvoen työtä. Pentu ei tiennyt kuinka pahasti mustaturkkiselle naaraalle oli taistelussa käynyt, muuta kuin aivan taistelun loppupuolella. Ohramyrsky oli repinyt yhden valkoturkkisen nummiklaanilaisen kaulan auki, minkä johdosta oli saanut kaksi muuta kimppuunsa. He olivat piesseet varapäällikön kunnolla ja Punapennun mielestä tuo ei ollut liikahtanut enää kalliolle kaatumisen jälkeen kertaakaan.

Aaltotähden ään kajahti aukion ohi, ja Uskosielulta tietoja kärttäneet soturit siirtyivät kohti päällikköään. Naaras huokaisi helpotuksesta. Toisaalta hän oli ylpeä itsestään ja suoriutumisestaan, mutta jestas, että kysymyksiä oli tulvinut paljon.
Uskosielun mieltä oli painanut mahdollisuus virhearviosta, sillä vaikka hän tiesi Aaltotähden olevan muita päälliköitä avoimempi vierailijoille, oli nykyinen tilanne hyvin erilainen tavalliseen verrattuna.
Uskosielu veti muutaman kerran syvään henkeä ja asettui kuuntelemaan Aaltotähden rauhoittavia sanoja. Päällikkö ei vaikuttanut vihaiselta, tosin kyseessä saattoivat olla myös näyttelijänlahjat.
Uskosielu siirsi katseensa Kostokynteen, mutta katsoi pian pois päin. Nyt ei olisi oikea aika muisteloille, vaikka siskon kuvat vilisivätkin soturin mielessä.
#Yöpentu!#
Uskosielu hätkähti muistaessaan pennun, jonka hän oli huomannut pesänsä suulla sisään tullessaan. Kostokynnen saapuminen sai soturin levottomaksi, ja hän lähti kohti väliaikaista pentutarhaa varmistaakseen, noh, hän ei itsekään ollut aivan varma, mitä oli tarkistamassa.
Mikä ikinä se olikaan, vastaus oli ei. Pentutarhassa olivat muut pennut, kuningataret ja pari oppilasta sitä korjaamassa, mutta mustakuonoinen pentu oli poissa.
Uskosielu kirosi itsekseen ja vilkuili äkkiä ympärilleen. Olisiko kersa karannut leiristä kaiken hässäkän keskellä. Soturi koki pientä syyllisyyttä, sillä jos niin oli, olisi pikkuinen todennäköisesti lähtenyt turhauduttuaan odottamaan Uskosielua, jolloin tilanne voitaisiin katsoa hänen syykseen. Soturi peitti hätäännyksensä ja alkoi kierrellä leiriä vaivihkaan ympäri, pitäen samalla silmällä yleistä tilannetta.
Etsintä tuotti tulosta, joskaan ei sitä, jota Uskosielu olisi toivonut. Päällikön pesän suulta hän bongasi tutun vaalean turkin leirin nurkasta - juuri sieltä, jossa hänen ei missään nimessä pitäisi olla.
Nyt olisi aivan väärä hetki Yöpennulle kohdata isänsä.

Nyt alkoi tapahtua!
Aaltotähti oli palannut leiriin, ja kaiken kaaoksen keskellä pentu oli pääsyt tassuttelemaan lähelle uusien vieraiden majapaikkaa. Ruokailevat kissaseurueet tarjosivat juuri riittävästi suojaa, jotta pentu ei välittömästi kiinnitätnyt huomiota itseensä.
#Ehkä olen jo niin iso, että ne luulevat oppilaaksi!#
Hiljaa keskustelevat Aaltotähti ja Tuhkakajo kulkivat parantajien pesää. Sisältä alkoi kuulua vaimeaa keskustelua, ja utelias pentu hivuttautui lähemmäs kuullakseen, mitä oli meneillään.

"- niin, että Kuutamoklaanissa ehdin tuskin edes astua kunnolla leiriaukiolle, kun minut jo ajettiin sieltä pois. Tihkutäplä oli yksi ainoista ja harvoista kuutamoklaanilaisista joka uskoi, että asiani klaaneille oli kuuntelemisen arvoinen", kertoi jompikumpi vieraista.
Yöpennun turkki nousi innostuksesta pörrölleen. Kuutamoklaani! Mielikuvat hurjasta klaanista, johon Uskosielu oli kertonut emonsa kerran kuuluneet vilisivät pennun mielessä. Oliko toinen vierailijoista siis Kuutamoklaanista? Olikohan hän vaarallinen?

Yöpentu hivuttautui entistä lähemmäs, aivan pesän suulle kuullakseen, kuinka päällikkö vastaisi. Pentu oli juuri pesän suuaukon nurkalla, josta juuri hieman näki pesän sisään. Hän aisti, että Aaltotähti oli juuri kertomassa jotakin tärkeää.
"Yöpentu."
Vaaleaturkilla kesti hetki ymmärtää, että päällikkö oli suuren suunnitelman sijaan lausunut hänen nimensä.
#Voi ei...#
"Yöpentu, tietääkös Uskosielu, että olet kaukana pesästäsi?", päällikön ääni ei ollut vihainen, mutta jyrkkä. Pentu vinkaisi, ja nousi arasti tassuilleen yrittäen kuumeisesti keksiä järkevää vastausta, mutta ei ehtinyt hampaiden tarttuessa häntä niskasta kiinni ja nostaessa ylös maasta.
"Tietää! Anteeksi Aaltotähti", Uskosielun ääni kuului pennun yläpuolelta, ja maailma alkoi keinua naaraan loikkiessa äkkiä takaisin pentutarhaan.

Yöpentu varautui pitkälliseen läksytykseen. Kun Uskosielu pudotti hänet pentutarhan nurkkaan, käpertyi naaras pieneksi palloksi painautuen seinää vasten.
Uskosielun tuima ilme heltisi hieman, ja hän painautui hitaasti lähemmäs Yöpentua, käyden makuulle hänen ympärilleen nuollakseen pennun turkin suoraan. Soturin häntä viskasi hermostuneena, mutta Yöpentu alkois saada tunteen, että naaras oli enemmän huolissaan, kuin vihainen. Ehkä kuutamoklaanilainen oli tosiaan vaarallinen!

"Anteeksi...", pentu mutisi maata kohden.
"Kyllä sinä tiedät, ettet olisi saanut tehdä noin. Leiri on riittävän kaaoksessa ilmankin, että hiippailet salakuuntelemassa päällikön neuvotteluja!", Uskosielu selitti.
Pentu vingahti syyllisesti. Tulisiko hänestä koskaan oppilasta? Aaltotähti oli saanut hänet rysän päältä kiinni. Karkotettaisiinko hänet klaanista? Vieläköhän Uskosielu välittäisi hänestä, jos hän ei enää olisikaan vuoristoklaanilainen? Suostuisikohan hänen emonsa ottamaan Yöpennun luokseen? Vaikka hänestä ei koskaan tulisi soturia?

Pennun hengitys tiheytyi huomattavasti, ja hän painoi päänsä maahan peloissaan. Uskosielu huomasi Yöpennun ahdistuneisuuden, ja keräsi pennun lähemmäs itseään.
"Hei", naaras tökkäsi pienempäänsä hellästi.
"Ei mitään hätää. Hengitä, pieni. Kaikki on ihan hyvin. En minä ole vihainen."
Yöpentu yritti parhaansa mukaan tasata hengitystään, ja vilkaisi sitten pelokkailla silmillä Uskosielua. Pennun helpotukseksi, naaras ei näyttänyt vihaiselta, ennemmin huvittuneelta. Yöpentu kallisti päätänsä hämmentyneenä, minkä nähdessään Uskosielu käänsi katseensa kohti parantajanpesää, jonka liepeillä Yöpentu oli vaaninut.
"Vakuuttavaa väijymistä", soturi naukaisi sitten hyväksyvästi, ja hymyili.
Yöpennun sydän hyppäsi. Joko vihdoin?

Olin järjestämässä vielä sille illalle viimeisiä partioita.
"Timaliviiksi, mene metsätyspartioon ja ota mukaasi Haukkakiito, Kotkakynsi, Mustatassu ja Kuutassu", naukaisin ja Timaliviiksi lähti etsimään partioonsa valitsemiani kissoja. Katsoin hetken mustaturkkisen soturin perään, mutta vähitellen katseeni palasi takaisin kahteen kissaan, joita olin seurannut jo aiemmin tänään hyvän tovin. Varjokukka ja Naavasulka olivat toisiinsa painautuneina maanneet samassa kohdassa leiriaukiolla koko päivän, odottaen pelastuspartion saapumista takaisin kotiin. He olivat suorastaan surullinen näky, varsinkin kun tiesi, että he molemmat odottivat yhtä kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta; joko Saarnihäntä palaisi leiriin elävänä tai tuon ilmoitettaisiin menehtyneen pelastustehtävää suorittaessa.
"Pelastuspartio saapuu!"
Katseeni sinkosi oitis leirimme sisäänkäynnille, minkä reunalla Timaliviiksi seisoi partionsa kanssa. He loikkivat yksitellen alas, tehden tilaa pelastuspartion jäsenille, jotka alkoivat vähitellen piirtyä suuaukolle. Riensin ottamaan heidät vastaan ja tunsin pystyväni koko päivän aikana ensimmäistä kertaa hengittämään vapaasti, kun näin vilauksen Solinatassun oranssinpunaisesta turkista ja Purotassun oranssinruskean silmäparin. Pentuni olivat selvinneet taistelusta hengissä, kumpainenkin. Näin myös Tähtitassun ja kiitin Tähtiklaania hiljaa mielessäni siitä, että partio oli onnistunut tehtävässään. Mutta kuka tuo oli jota Saarnihäntä ja Purotassu kantoivat selässään...?
"Emo!"
"Valkotäplä!"

//Kettutassu?

Tihkutäplä oli hermostunut, mutta sitäkin enemmän helpottunut, kun Aaltotähti saapui takaisin Vuoristoklaanin leiriin ja he pääsivät siirtymään syrjemmäksi, pois uteliaiden vuoristoklaanilaisten katseiden alta. Heidän asiansa eteni viimein.
Kuutamoklaanilaisesta tuntui oudolta nähdä kiiltäväturkkinen, musta päällikkö niin läheltä, kun oli tuttunut tarkkailemaan tuota ylhäällä Nelipuun oksilla. Nyt Aaltotähteä olisi voinut melkein erehtyä luulemaan keneksi tahansa klaanikissaksi, mutta kunnioittavat katseet ja tapa, joilla muut vuoristoklaanilaiset kohtelivat kollia tekivät eron selkeäksi. Kollin ympärillä huokui arvovaltainen aura, juuri sellainen jonka klaanipäällikön olisi voinut kuvitellakin omaavan. Tihkutäplä nyökkäsi hänelle lähes vaivaantuneena, koska tunsi hetken olevansa niin väärässä paikassa, mutta ajatteli sitten hilpeänä mielessään:
#Tapasin juuri klaanipäällikön!#
Hänen lisäkseen koivun alla istuivat Kostokynsi, Taivaslilja, hänen oppilaansa Opaalikaamos, itse Aaltotähti, Vuoristoklaanin varapäällikkö Myrskytuuli ja harmaaturkkinen soturi nimeltään Tuhkakajo, joka oli kuuleman mukaan ollut se, joka oli ensimmäisenä löytänyt vuoriston tukkeuman. Tihkutäplä maalaili mieleensä kuvaa suuresta paksujen oksien ja lehtimassan vuoraamasta padosta, joka esti vettä virtaamasta alas valtavaan solaan, hän ei ollut koskaan käynyt ylhäällä vuoristossa, mutta silti hän osasi jotenkin kuvitella, miltä sellainen tukkeuma voisi näyttää. Hänen mieleensä muistui jälleen uni, jonka Tammiturkki oli hänelle lähettänyt – siinähän hän oli kulkenut pitkin vuoristopolkua, mikä oli selvästi merkki siitä, että vuoriston ja ennustuksen täytyi linkittäytyä tiiviisti yhteen. Tihkutäplä tunsi innostuvansa, mutta samassa muisto kodista ja klaanitovereista, raivosta kiehuvista tai tulvavesien saarroksissa kieppuvista, alkoi huolestuttaa häntä jälleen.
#Mitä nopeammin tämä saadaan hoidettua#, hän muistutti itseään, #sitä nopeammin pääsen takaisin.#
Hän saattoi vain puskea pois mielestään sen mahdollisuuden, ettei häntä oltaisikaan ottamassa takaisin yhtä avoin käpälin, kuin hän itse olisi halunnut.
Kostokynsi aloitti neuvottelut esittelemällä heidät ja hymyili hänelle rohkaisevasti. Tihkutäplä repi itsensä hetkeen ja räpäytti kiitollisena tuolle silmiään. Naaras antoi erakon hoitaa puhumisen ja keskittyi tarkkailemaan Vuoristoklaanilaisten reaktioita, kun Kostokynsi kertoi luulevansa, että tulvien syy piili vuoristossa.
”Ajatus on tutkimisen arvoinen, tukkeuma liittyy varmasti tulviin”, Myrskytuuli totesi mutta pälyili päällikköään epäilevä kiilto silmissään, niin kuin ei olisi halunnut antaa ilmi rakasta reviiriään kanjonin hukuttamisesta. Aaltotähti kuitenkin nyökkäsi hitaasti näyttäen mietteliäältä. Taivaslilja pudisteli hiukan päätään, mutta ilmaisi sitten olevansa samaa mieltä. Tihkutäplä kietoi hännän käpäliensä ympärille ja vilkaisi Kostokynttä. Ylpeinä klaanikissoina jotkut vuoristoklaanilaiset saattaisivat ottaa heidän epäilynsä loukkauksena, vaikkei heillä varmastikaan ollut ollut osaa taikka arpaa tukkeuman muodostumisessa. Tähtiklaanin tähden, hehän olivat menettäneet jo ainakin yhden klaanitoverin tulville. Kaikki Tihkutäplän sympatiat olivat naapuriklaanin puolella, etenkin kun heidät oltiin otettu vastaan niin ystävällisesti, paljon paremmin kuin mitä olosuhteiden puitteissa olisi saattanut odottaa.
”Voisitteko kertoa vähän lisää siitä tukkeumasta?” Kostokynsi pyysi, ja Aaltotähti näytti nyökkäävän vieressään istuvalle Tuhkakajolle, joka vilkaisi päällikköä Tihkutäplän tulkinnan mukaan hieman hätääntyneenä. Hän kuunteli, kuinka vuoristoklaanilainen kuvasi mitä oli vuoristosta partioreissullaan löytänyt, ja nyökkäili hiljaa. Pahaenteinen ajatus hiipi hänen mieleensä.
”Mitä Vuoristoklaani aikoo tehdä seuraavaksi?” Tihkutäplä naukui yrittäen kuulostaa mahdollisimman rennolta ja tiedustelevalta. Kuutamoklaanilaisen yllätykseksi hänen silmänsä hakivat Aaltotähden katsetta, ja kolli katsoi häntä takaisin neutraali, ellei kylmäkiskoinen ilme kasvoillaan. Tihkutäplä pysyi liikkumatta paikoillaan, järähtämättä, vaikka olisi odottanut katseensa musertuvan korkea-arvoisen kissan edessä. Vastaamisen sijasta päällikkö kuitenkin käänsi katseensa sivulle, ja naukui tyynellä äänellä:
”Yöpentu.”
Kaikki käänsivät päitään samaan suuntaan, ja Tihkutäplä väräytti huvittuneena viiksiään, kun tajusi vaaleaturkkisen pennun lymyilleen lähistöllä heitä vakoillen.
”Yöpentu, tietääkös Uskosielu, että olet kaukana pesästäsi?” päällikkö tiedusteli vakavaan sävyyn, mikä sai pennun vinkaisemaan, kunnes hänen taakseen hiipinyt Uskosielu nosti hänet leukoihinsa ja mumisi Aaltotähdelle:
”Tietää! Anteeksi Aaltotähti!”
Kun kaksikko katosi näkyvistä, Tihkutäplä tunsi hartioidensa rentoutuvan hiukan.
”Enteen seitsämän kissaa”, Aaltotähti jatkoi osoittaen sanansa kaikille läsnäoleville.
”Heidät on löydettävä, sitten voimme alkaa ratkaisemaan tulvaongelmaa.”
Myrskytuuli ja parantajat nyökkäilivät, Tihkutäplä tunsi, ettei hänen kurkkuaan enää kuivannut niin kuin päällikön saapumista odotellessa. Hän uskaltautui avaamaan suunsa jälleen.
”Minustakin on tärkeää löytää ennustuksen kissat, tietenkin”, hän aloitti ja jatkoi sitten keskittynyt ilme kasvoillaan:
”Mutta se taitaa olla hankalaa, kun klaanit ovat näin hajallaan, olettaen siis, että kaikki valitut tulevat klaaneista. Oletteko jo suunnitellut siirtyvänne Nummiklaanin reviirille? Liekkitähtihän lupasi, että..”
”Matka on pitkä ja Pöllötassu on vielä epävakaassa tilassa”, Taivaslilja kiirehti sanomaan huoli paistaen äänestään. Tihkutäplä nyökkäsi hänelle myötätuntoisesti ja tunsi leuassaan kiristävän tunteen. Hän toivoi ettei ollut kuulostanut vuoristoklaanilaisille siltä, että olisi halunnut työntää nenänsä pakolla heidän asioihinsa – hänhän oli vain tuntematon soturi toisesta klaanista, mutta kun ajatuksia oli alkanut virrata hänen päähänsä, velvollisuudentunne niiden ilmaisemisesta oli vallannut hänet.
”Siirtymää pitää alkaa valmistelemaan, mutta kuten Taivaslilja sanoi, kaikkien klaanitovereidemme on oltava täysissä voimissa”, Aaltotähti maukui.
”Se on varmasti viisasta”, Tihkutäplä myönsi ja ravisti turkkiaan hieman nolostuneena siitä, mitä sanoisi seuraavaksi:
”Minusta kuitenkin tuntuu, että teidän on lähdettävä niin nopeasti kuin mahdollista. Kun lähdimme Kuutamoklaanista, leiri, joka sijaitsee syvällä reviirin sydämessä, alkoi täyttyä vedellä. En tiedä tarkkaan miten paha tilanne on, mutta täälläkään ei ehkä ole enää pian turvallista.”
Tihkutäplä vilkaisi Kostokynttä ja yritti tuon ilmeestä päätellä, käyttikö oikeita sanoja.
”Tulva-alue voi levitä hetkellä millä hyvänsä. Viime kuut ovat näyttäneet, ettei näitä sateita voi ennakoida.”
Tihkutäplä nyökkäsi puheenvuoronsa lopuksi ja painoi katseensa maahan synkkänä. Leirin tulviminen oli tullut Kuutamoklaanille täytenä yllätyksenä – hänen tietääkseen heillä ei ollut ollut evakuointisuunnitelmia, ei paikkaa minne mennä, ei mitään.
Aaltotähti huokaisi syvään, ja maukui sitten:
”Minun on keskusteltava klaanitovereideni kanssa.”
Tihkutäplä kumarsi pienesti osoittaakseen kunnioituksensa ja oli lähes positiivisesti yllättynyt siitä, ettei päällikkö ollut haukkunut häntä pystyyn klaaninsa asioihin puuttumisesta. Varistähdeltä hän ei olisi voinut odottaa samaa. Vuoristoklaanin johtoryhmän siirtyessä syrjemmälle Tihkutäplä kääntyi Kostokynnen puoleen lähes hölmistyneenä. Ennen neuvotteluja hän ei olisi osannut odottaa, että olisi ollut keskustelussa näinkin aktiivinen.
”Mitä ikinä he päättävätkin, meidän pitää pysyä heidän mukanaan”, Kostokynsi totesi, mille Tihkutäplä nyökkäsi. Se oli hänestäkin järkevä vaihtoehto. Vasta silloin hän alkoi käsittää, mitä hänen saamansa ennustus todella merkitsi.
#Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen#, naaras toisti mielessään. Teot ja sanat voisivat olla kohtalokkaita, ratkaisevia, ja hän toivoi, että onnistuisi toiminnallaan työntämään klaaneja edes hiukan kauemmas edessä häämöttävästä vaarasta.

//Jezkebel tai Magic jatkaa? ^^ Voisin Katajalla kirjoittaa siitä, kun Vuoristoklaani lähtee matkaan Nummiklaaniin.

Kun Tähtitassun pelastuspartio palasi, Kettutassu ja Karhutassu olivat kinaamassa siitä kumpi oli nopeampi.
“Minä olen varmasti sinua nopeampi! Olet hidas kuin mato!” Karhutassu huudahti.
“Ai miten niin, minähän juoksin tänäänkin nopeammin kuin sinä kun olimme partiossa!” Kettutassu sanoi.
“Minua sattui takajalkaan, en voinut juosta lujempaa,” väitti Karhutassu.
Kettutassu oli juuri sanomassa siihen jotakin, kun uloskäynnin aukosta pelmahti Kirkasaamu. “Pelastuspartio saapui!” Timaliviiksi huudahti, ja hän ja hänen partionsa joka oli lähdössä metsästämään, tekivät tilaa pelastuspartiolle. Molemmat oppilaat käänsivät päänsä salamannopeasti kohti uloskäynnin aukkoa, ja tuijottivat sitä. Siinä samassa Kettutassu heti tajusi: *Miksei Valkotäplä johda? Missä hän on?* hän ihmetteli. Kirkasaamun perässä tuli Joutsentassu ja Tähtitassu. *Tähtitassu on elossa!* ajatteli Kettutassu iloisempana. Mutta heidän jälkeensä tuli hitaasti kävellen Purotassu ja Saarnihäntä. Heillä oli lavoillaan…. Valkotäplä. Viimeisenä tuli Sadeläikkä sekä Solinatassu. Kun Kettutassu tajusi, kuka Purotassun ja Saarnihännän lavoilla oli, hän huusi: “Valkotäplä!" samaa aikaa kun Ratamotassu huusi: "Emo!"
"Ei! Ei Valkotäplää! Hän EI VOI OLLA kuollut!” Kettutassu huusi särkyneenä. Hänen mestarinsa, ja yksi klaanin parhaimmista sotureista oli kuollut!
Kettutassu, ja myös Ratamotassu juoksivat partiota kohti. Kirkasaamu pysäytti heidät molemmat.
“Kyllä. Valkotäplä kuoli, kun hänen kimppuunsa hyökättiin, juuri kun Nummiklaani oli vetäytymässä,” kertoi tuo kermanvärinen soturi.
“Eieieiei…ei…ei voi olla,” Kettutassun ääni hiljeni ja kyyneleet vierivät tämän jo nyt lohduttoman oppilaan poskilla. Valkotäplä oli paras mestari sekä soturi. Purotassu ja Saarnihäntä kantoivat Valkotäplän ruumiin leirin keskelle. Liekkitähti tuli siihen, ja sanoi: “Olemme menettäneet taas yhden hyvän ja lahjakkaan soturin, joka oli myös klaanimme varapäällikkö. Hänelle järjestetään valvojaiset tänä yönä.”
Oli jo ilta, joten valvojaiset alkoivat pian. Jokainen sai vuorollaan vaihtaa kieliä viimeisen kerran Valkotäplän kanssa.
Kettutassu painoi päänsä Valkotäplän jo kylmään ruumiiseen ja kuiskasi: “Olit paras mestari. En kertonut sitä sinulle, mutta toivon että kuulet tämän. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin Tähtiklaanissa.”
Seuraavaksi viimeiset hyvästelyt tuli tekemään Ratamotassu. Kettutassu tuli vielä surullisemmaksi katsellessaan, kun tuo siniharmaa oppilas, yleensä niin iloinen, hyvästeli emoaan. Sitten hän palasi rinkiin, joka oli muodostunut Valkotäplän ympärille, aivan Kettutassun viereen. Nämä kaksi oppilasta lohduttivat toisiaan yön kuluessa. Oli täysi hiljaisuus, kun kaikki kunnioittivat entistä varapäällikköään. Tämä oli suuri menetys. Kettutassu ei ollut ajatellut, että Tähtitassun ja pelastuspartion palaaminen olisi ollut tällainen.

- Seuraa.
Mustakynsi näytti sydämenlyönnin ajan hämmentyneeltä, mutta sai kasvonsa nopeasti peruslukemille. Kuolontähti oli liikkunut ensimmäisen kerran taistelun jälkeen Ohramyrskyn luota ja jostakin syystä tassutellut suoraan kuningattaren luokse. Mustavalkea naaras vilkaisi kolmikkoaan, jotka nukkuivat kaikki yhdellä sammalpedillä Yötassun antamien unikonsiementen voimalla ja lähti sitten seuraamaan päällikköään tuon väliaikaiseen pesäpaikkaan. Johtaja arvosti yksityisyyttään, joten hänen sammalpetinsä oltiin siirretty syrjässä olevaan uomaan, joka esti suoran näköyhteyden muun klaanin nukkumatiloihin. Keltasilmän mielessä pyöri mikä mahtoi olla syy tuon mustaturkkisen naaraan yksityisen keskustelun pitämiselle, mutta hän uskoi vahvasti sen liittyvän kuoleman kielissä olevaan varapäällikköön.
- Minä en aio kaunistella asioista kanssasi Mustakynsi, vaan menen suoraan asiaan. Ohramyrsky ei tule selviämään taistelusta saamistaan vammoista, Mustakipinä jopa arvioi ettei hän palaa tajuihinsa enää lainkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että olemme yhden soturin vajaa nykyiseen miehitykseemme. Sinun pentusi ovat miltei neljän kuun ikäisiä ja syövät jo kiinteää lihaa, eikö totta?
Mustakynsi nyökkäsi ja yritti tutkailla Kuolontähden ilmettä tai kehonkieltä. Sille, että tuon johtopari ja oikea tassu oli jättämässä heidän klaaniaan ei näyttänyt vaikuttavan päällikön olemukseen lainkaan. Tuo oli yhä kylmähkö ja täysin neutraali tunteidensa ulosannissa.
- Siinä tapauksessa sinun virallinen koeaikasi alkaa nyt. Alat metsästämään ja taistelemaan muiden Luuklaanin sotureiden rinnalla, osoittaaksesi että haluat todella olla osa klaaniamme ja vannot sille uskollisuutta. Kun olet suorittanut koeaikasi mielestäni loppuun, tulet kanssani hyppäämään Tulikammion yli, kuten oikean luuklaanilaissoturin kuuluun.
Mustakynsi nyökkäsi uudemman kerran ja tunsi hienoisen jännityksen pistelevän tassuissaan. Viimeinkin hän pääsisi palaamaan normaaliin elämäänsä, soturin elämään.
- Sinun on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että pentusi eivät koidu ongelmaksi muulle klaanille heidän emonsa ollessa partioreissuilla. Minä tai kukaan muu sotureistani ei ota heitä vastuulleen siksi aikaa, eikä ketään meistä kiinnosta jos heille jotakin sattuu tapahtumaan. Riittää että he tai sinä teet yhdenkin virheen tällä koeajalla niin minä henkilökohtaisesti pidän huolen siitä, ettet tule näkemään seuraavaa päivää.

//Magic sitten seuraavaksi vaan valitsemaan uutta varapälee Luuklaanille

Kevyet vesipisarat satoivat taivaalta ja aina välillä laskeutuvat epämukavasti Seittitassun kuonolle tai viiksille. Hän yritti kuitenkin olla värähtämättä äkkinäisten kosketusten myötä, sillä vain muutaman ketunmitan päässä metsäpohjaa tonkiva hiiri ei saisi tietää vaanijansa läsnäolosta. Oppilas mietti seuraavaa liikettään; uskaltaisiko hän vielä yrittää ottaa askelta lähemmäs saalistaan, sillä ei ollut varma yltäisikö syöksyloikalla aivan jyrsijän yläpuolelle. Askeleen ottamisessa olisi kuitenkin riski tulla nähdyksi tai kuulluksi, hiiri saattaisi hetkenä minä hyvänsä nostaa päänsä tarkkaillakseen ympäristöään ja jos hän ottaisi askeleen lähemmäs, marjapuskan varjon ei enää suojaisi häntä. Kolli työnsi ajatuksensa syrjään ja yritti muistella uniaan, mitä oli oppilasaikansa alussa nähnyt. Pimeää metsää sekä Helmilainetta, joka oli puhunut suureksi soturiksi tulemisesta, jos hän suostuisi kouluttautumaan tuon opetuksen alaisena unissaan. Vaikka tummaraitainen kissa ei ollut hyväksynyt - muttei myöskään kieltänyt - tarjousta, oli hän nyt viimeaikaisissa unissaan nähnyt paljon tummia hahmoja ja kuullut noiden supisevan vinkkejä korvaansa, aina saalistamisesta ja taistelemisesta muiden kissojen manipulointiin ja käskyttämiseen.
*Äänet aina puhuvat tilaisuuteen tarttumisesta ja epäröinnin välttämisestä...* Seittitassu ajatteli, kun katsoi jyrsijää. Hän päätti toimia ohjeiden mukaisesti ja alkoi valmistautua loikkaan. Hän otti takajaloilleen varovasti tukevamman asennon ja jännitti ne. Sitten, hyvin hitaasti ja varovaisesti oppilas pudottautui metsäpohjaa vasten, pitäen kuitenkin kuononsa tarpeeksi ylhäällä pystyäkseen arvioimaan loikkansa korkeutta. Hän antoi hännänpäänsä nykäistä kerran, minkä jälkeen ponnisti kaikella voimallaan hiirtä kohti. Saalis ehti nostaa päänsä tekemisistään kuullessaan pusikoiden havinan, mutta ei ehtinyt edes vinkaista, kun kolli oli kahmaissut hiiren kynsiensä väliin ja mursi eläimen selkärangan painollaan. Omahyväinen hymy nousi hänen huulilleen ja hän pääsi viimeinkin ravistelemaan sateesta kastuneen turkkinsa. Paksu karvapeite oli jo alkanut keräämään epämukavasti painoa kaiken sen kosteuden takia, mutta nyt tummaraitaisen kissan olo oli oikein hyvä, jos siis märästä johtuvaa epämukavuutta ei mukaan laskettu.
"Se oli hieno loikka Seittitassu", naukaisu puiden varjoista sai Seittitassun kääntämään nopeasti päänsä äänen suuntaan. Jäkäläaskel, joka oli heidän metsätyspartionsa johdossa ollut, seisoi oma mustaraidallinen turkki yhtä litimärkänä kuin oppilaallakin. Tuon tassujen juuressa oli piskuinen päästäinen, joten ilmeisesti kokeneella soturilla oli ollut huono metsästysonni. Vai oliko ikä jo alkanut painaa kollin lihaksissa? Vai oliko tuo tarkoituksella seurannut vaaleanruskeaa kollia, arvioiden hänen onnistumistaan? Sinisilmäinen kissa päätti vain kohauttaa olkiaan välinpitämättömästi vastauksena ja nappasi hiiren leukojensa väliin. Toivottavasti tuo tummanruskea kissa oli kertomassa, että heidän partionsa olisi jo palaamassa takaisin väliaikaiseen leiriin suojaan sateelta.
"Ihan totta. En ihmettelisi ollenkaan jos Salamatassun ja Kaunotassun soturinimityksien jälkeen sisaresi ja sinä olisitte seuraavana loppuarviointivuoroissa", Jäkäläaskel maukui. Seittitassu tunsi sydämensä hakkaavan tavallista lujempaa, puhuiko tuo totta? Olivatko hän ja Katajatassu tosiaankin valmiita loppuarviointiin? Tai kyllähän molemmat oppilaat olivat jo kauan odottaneet pääsevänsä näyttämään mestareilleen, että olivat taitojensa kanssa jo soturin tasolla. Mutta, että nyt jo klaanin kokeneimmat soturit olivat sitä mieltä, että heistä olisi jo läpäisemään loppuarviointi? Vaaleanruskea kolli röyhisti rintaansa tyytyväisenä.
"Huomasi myös, että se puuhunkiipeämiskilpailu kannatti, tuo oli todella hyvää takajalkojen ponnistuslihaksien käyttöä", tummanruskea turkkinen kolli naukaisi. Siniset silmät kehuista loistaen Seittitassu hymähti hyväntuulisena ja tassutteli Jäkäläaskeleen luo. Vuoristoklaanin oppilaat olivat tosiaankin järjestäneet kilpailun, missä korkeimmalle koivun runkoa vasten hypännyt kissa voittaisi. Mustatassu oli onnistunut jättämään kynnenjälkensä korkeimmalle kohdalle, mutta oppilaalla oli ollut silkkaa onnea hyppynsä kanssa. Jos vaaleanruskea oppilas olisi onnistunut hyppäysvaiheessa - eikä olisi menettänyt tasapainoaan ponnistaessaan - olisi hän varmasti voittanut kisan. Katajatassu oli lohduttanut kiroilevaa veljeään, että ei toiseksi tuleminen ollut lainkaan paha tulos. Kurkitassu, joka oli tullut kisassa kolmanneksi, oli suorastaan tanssahdellut riemusta ja oli hieman hupsua, että häntä paremman tuloksen saanut kissa murjotti.
Yhtäkkiä pusikko heidän lähellään kahahti ja polulle pelmahti märkä karvapeite väristen, raskaasti hengittävä Täplätassu. Oppilaan siniset silmät olivat ammollaan, tuo näytti aivan aaveen nähneeltä.
"Täplätassu? Onko kaikki hyvin?" Jäkäläaskel naukui.
"Ve-vettä! Vettä valuu vuorilta! Siis... Olin metsästämässä vuorien juurten läheisyydessä ja yhtäkkiä koko maa oli veden peitossa. Sitä valuu hirveinä ryöppyinä alas vuorilta!" ruskeaturkkinen kolli ulisi ja tuli kahden kissan luokse. Seittitassu tunsi ihonsa menevän kananlihalle, hän pystyi vielä elävästi näkemään mielessään tulvivan leirin ja vuoristopolut. Oliko Vuoristoklaanin onni tosiaankin näin huono? Olivatko he taas vaarassa ja joutuisivat lähtemään kauemmas reviirillään? Tai mihin he edes voisivat enää mennä omalla reviirillään, jos vesi todellakin valui jo lehtimetsään asti. Olisiko seuraava turvallisin alue heille Neljän virran tammi? Joutuisivatko he hylkäämään koko reviirinsä?
"Voi Tähtiklaani sentään", Jäkäläaskel maukui. Tuon otsa oli rypyssä ja hännänpää nyki ahdistuksen merkkinä. Vaaleanruskea oppilas katsahti kokeneempaan soturiin ja odotti sydän rinnassa hakaten tuon avaavansa suunsa sanoakseen jotakin tai antaakseen heille merkin lähteä kohti leiriä. Heidänhän pitäisi rientää varoittamaan muita vuoristoklaanilaisia, he eivät välttämättä olleet vielä tietoisia vaarasta!
"Nyt teemme niin, että te kaksi juoksette leiriin ja kerrotte tilanteen Aaltotähdelle. Minä käyn etsimässä Mutakoiven ja Ruskasiiven, ja tulemme sitten leiriin. Älkää kuitenkaan jääkö odottamaan meitä, löydämme kyllä klaanin jos se lähtee liikkeelle", mustaraitainen kolli naukui jämäkästi ja työnsi päästäisensä Täplätassulle. Seittitassua ei tarvinnut kahdesti käskeä, hän otti jalat alleen heti tummaruskean kissan puheenvuron loppuessa. Oppilas ei edes jäänyt odottamaan pesätoveriaan, mutta pystyi sateen läpi kuulemaan pian juoksevan tassuparin äänet takanaan. Adrenaliini antoi lihaksille potkua ja vaaleanruskea kissa tunsi itsensä suorastaan liitävän lehtimetsän halki kohti Vuoristoklaanin väliaikaista leiriä. Sadepisarat, jotka hakkasivat hänen kasvojaan eivät tuntuneet miltään, vaikkakin ne vaikeuttivat hieman näkyvyyttä. Sinisilmä osasi kuitenkin reitin välaikaiseen leiriin, eikä siis mennyt kuin muutama sydämenlyönti, kun hän ryntäsi leiriaukiolle hiiri suussaan. Lähellä olevat kissat säikähtivät yhtäkkistä ryntäystä, mutta säikyt ilmeet ja olemukset muuttuivat huolestuneiksi, kun Täplätassu hetkeä myöhemmin ilmestyi samalla vauhdilla pesätoverinsa viereen. Tuo viskaisi päästäisen pois suustaan ja ulisi; "Vuoristoklaani on vaarassa! Vesi valuu vuoristosta maalle asti ja koko vuoriston juurten läheinen metsäalue on tulvivan veden peitossa!"
Seittitassu sylkäisi hiirensä pois suustaan ja tunsi hienoista ärtymystä. Hän olisi halunnut ilmoittaa asiasta, mutta ei lainkaan samalla tyylillä kuin pesätoverinsa. Tummaraitainen oppilas olisi mennyt suoraa Aaltotähden luo ja ehkä hetken salakuunnellut keskustelua mitä tuo, Myrskytuuli, Taivaslilja, Opaalikaamos ja Tuhkakajo kävivät kahden muukalaisen kanssa. Hän tiesi, että noiden keskustelu liittyi jotenkin tukkeumaan vuoristossa, mutta ei tiennyt miksi kummassa he vaativat tuollaisen yksityisyyden keskustelulleen. Aaltotähti oli kuitekin Myrskytuulen kanssa jo jättänyt keskustelupiirin ja he kävelivät nyt rivakkaa vauhtia Täplätassua kohti.

//Magic/Inka jatkamaan?

"Liekkitaivas! Tai siis LiekkiTÄHTI!" Joku nummiklaanilainen kutsui päällikköään. Lumisydän värähti ja tunsi turkkinsa nousevan pystyyn. Päällikön kutsuminen tuon soturinimella tuntui niin väärältä, se suorastaan särähti korvassa. Hän ymmärsi kuitenkin, että virheitä sattui, varsinkin kun ei Nummiklaanin nykyinen päällikkö ollut vielä ollut virassaan montakaan kuuta. Soturi jatkoi tassuttelemistaan Nummiklaanin pentutarhaa kohti ja kurkisti varovaisesti sisään. Susivarjo oli juuri tulossa ulos pentujensa kanssa, ilmeisesti soturi oli tullut jo ilmoittamaan pentutarhalle tulevista menoista ja oli viemässä omaa jälkikasvuaan ulos leiristä niitä seuraamaan. Harmaalaikkuinen kolli antoi neljän kissan mennä ensiksi ohitseen, ennen kuin sujahti itse sisälle pentutarhaan.
"Hei Lumisydän, olemme tässä juuri lähdössä katsomaan nimitysmenoja", Hunajavirta naukaisi kerätessään omaa kaksikkoaan mukaansa. Kermanvalea kissa nyökkäsi kehräten.
"Olinkin tulossa kysymään jaksaako Ruskalehti vielä poistua pentutarhasta hetkeksi", Lumisydän naukaisi ja etsi tätiään katseellaan. Tuo makasi tarhan nurkassa, omat vastasyntyneet pennut tiiviisti vatsansa ja häntänsä välissä. Punalehti oli tuon vieressä, naukumassa omille pennuilleen jonkinlaisia ohjeita.
"Ruskalehti on yhä väsynyt ja joutuu jättämään nämä nimitysmenot väliin. Hän jää myös vahtimaan Punalehden pentuja siksi aikaa, kun Punalehti ja Hopeapentu tulevat seuraamaan menoja", kultalaikkuinen kuningatar naukaisi ja poistui pentuineen tarhasta. Soturi nyökkäsi harmistuneena ja vilkutti hännällään heipat tädilleen, ennen kuin lähti seuraamaan muita ulos pentutarhasta ja Nummiklaanin leiriaukiolta.
Ututähti oli päättänyt sinä iltana nimittää Kuutamotassusta ja Kaislatassusta sotureita, mikä oli aluksi aiheuttanut oudoksuntaa ja hämmennystä. Puroklaanilaiset eivät tällä hetkellä asuneet omassa leirissään, missä kautta aikojen oltiin jokainen nimitysseremonia pidetty. Oli siis tuntunut hyvin väärältä kuulla nimitysseremonian pitämisestä jossakin muualla kuin leirissä, mutta pitkin päivää Lumisydän oli myös kuullut partioissa kissojen puhuvan siitä, kuinka seremonia toisi koko Puroklaania yhteen ja olisi heille kaikille vain hyväksi. Kolli oli itsekin sitä mieltä, tämä tilaisuus olisi kaikille muistutus siitä, että he olivat täysin ehjä ja normaali klaani, vaikka asuivatkin muualla.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä puroklaanilainen tälle nummikumpuralle klaanikokoukseen!" päällikön ulina kantautui Nummiklaanin leirin suuaukolle asti ja soturi joutui pistämään vilskettä kinttuihinsa että ehti viherlehden lämmittämälle nummelle kuuntelemaan seremoniaa. Sää oli ollut sateinen, joten nurmi oli märkää, mutta ilma oli ollut lämminta ja aika painostavaa muutamien päivien ajan. Tälläkin hetkellä sadetta tuli tihuttaen ja kolli pahoin pelkäsi, että kaksi vastanimitettyä soturia joutuisivat yövartionsa pitämään sateessa.
Hän löysi Liekkisateen istumasta aika takaosasta kerääntynyttä Puroklaania ja tervehti tuota hellästi kuonolle sipaisten, istuen sitten kumppaninsa viereen.
"Olemme kerääntyneet tänne tänään julistamaan joukkoomme kaksi uutta soturia. Nämä siirtymäriitit aikuisuuteen eivät ole tärkeitä vain nimitettäville, vaan ihan koko klaanille. Me seuraamme klaanitoveridemme kasvua läpi elämämme, kuten hekin seuraavat meidän kasvuamme. Seremoniat tuovat meitä lähemmäs toisiamme ja muistuttavat siitä, että klaani elää ja kasvaa omien perheidemme ympärillä täysin samalla tavalla", Ututähti naukaisi. Lumisydän nyökkäsi ymmärtäväisesti mukana, päällikön sanat olivat viisaita ja resonoisivat varmasti monen puroklaanilaisen mielessä.
"Kuutamotassu ja Kaislatassu, astukaapa eteenpäin", päällikkö naukui lempeästi ja koko klaani seurasi kuinka kaksi oppilasta astelivat johtajansa eteen. He olivat jo täysikasvuisen kissan kokoisia ja loivat toisilleen sisarelliset hymyt.
"Minä Ututähti, Puroklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensä näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Kuutamotassu ja Kaislatassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella Puroklaania vaikka henkenne uhalla?"
Kaksi naarasta naukaisivat kovaan ääneen lupauksensa ja Ututähti jatkoi seremoniaa tavalliseen tapaan. Kuutamotassu sai nimekseen Kuutamohaukka ja tuota arvostettiin uskollisuuden ja rohkeuden osoittamisesta. Kaislatassu taas sai nimekseen Kaislasydän ja tuota arvostettiin viisauden ja uskollisuuden osoittamisesta. Lumisydän huusi muunkin Puroklaanin mukana uusien sotureiden nimiä, eikä voinut olla huomaamatta muutamaa nummiklaanilaista, jotka olivat hivuttautuneet nummille seuraamaan seremoniaa. Liekkitähti oli yksi heistä ja soturi yllättyi, kun Nummiklaanin päällikkö yhtyi ylistyshuutoihin mukaan.

Leijonakynsi oli nukkumassa sotureiden pesässä, mutta hän heräsi tuntiessaan töytäisyn lavallaan. Soturi päästi murahduksen suustaan, hän oli ollut yövartiossa Valkotäplän valvojaisia seuraavana yönä ja oli päässyt viimeinkin nukkumaan kahden valvotun yön univelkojaan pois. Ja nyt joku kehtasi herätellä häntä, vaikka Sadeläikkä oli luvannut, että kolli saisi vapautuksen aamun ja päivän partioista. Ei myöskään ollut mitenkään mahdollista, että olisi jo nyt ilta, hän tiesi ettei ollut nukkunut vielä kauaakaan. Kermanvaalea kissa raotti vihreitä silmiään ja yllättyi hieman nähdessään Naavasulan istuvan yläpuolellaan, katseen käyden tasaisin väliajoin pesän suuaukolla. Mitä asiaa juuri tuolla naaraalla oli hänelle, hehän eivät olleet koskaan jutelleet toisilleen, jos leiriaukealla tervehtimisiä ei mukaan laskettu.
"Oliko sinulla tärkeääkin asiaa?" Leijonakynsi kysyi. Hän nousi istumaan sammalpedilleen ja ravisti päätään. Samalla soturi huomasi, että he olivat aivan kahdestaan pesässä. Tavasta miten soturitar yhä vilkuili sotureiden pesän suuaukolle kolli sai sellaisen mielikuvan, että tuo halusi puhua kahdenkesken hänen kanssaan jostakin. Kermanvaalean kissan ärtymys laski hieman ja tilalle tuli uteliaisuus, mistä kummasta naaras oikein halusi jutella hänen kanssaan, vielä kahden kesken?
"Oli. Ja tämän keskustelun täytyy jäädä vain meidän välillemme, ymmärrätkö?" Naavasulka selvitti. Vihersilmän mielestä asia oli sanomattakin selvää ja hän nojautui hieman lähemmäs vaaleanruskeaa kissaa kuullakseen tuon asian.

Leijonakynsi oli suostunut lähtemään Naavasulan kanssa etsimään - ja tappamaan - erakkoa, joka oli melkein kuu takaperin käynyt Yötuulen kimppuun Nummiklaanin rajalla ja yrittänyt pakottaa tuota pentuihin kanssaan. Parantaja oli selvinnyt tapauksesta pennutta, mutta oli jäänyt epäselväksi oliko syynä tuon taistelutaidot vai yrtit jotka syötyä tappaisivat mahdolliset pennunalut. Valkopilkullinen naaras oli kertonut asiasta vain pikkusiskolleen ja vannottanut tuota olemaan hiljaa, sillä ei kuulemma kestänyt häpeää, jos heidän vanhempansa, tai kukaan muukaan saisi asiasta tietää. Soturittaren mielestä olisi vaaraksi kaikille, jos tuon erakon annettaisiin elää niin lähellä Nummiklaanin reviiriä. Vaaleanruskea naaras oli luvannut vastineeksi tästä tehtävästä Leijonakynnelle mitä tahansa tuo halusi, mutta kolli oli vastannut nistivänsä tämän terrorisoijan ihan mielellään ja ilman vastapalveluksia.
"Kuinka kauan meillä menee vielä?" Leijonakynsi huusi. Naavasulka oli kertonut jo useamman päivän ajan jäljittäneensä tätä kyseistä erakkoa ja yrittänyt saada selville tuon pesäpaikkaa. Tietenkin kyseinen kissa olisi helppo nujertaa, jos tuon nukkumapaikan löytäisi. Silloin tarvitsisi vain odottaa yötä ja sitä, että kissa menisi nukkumaan. Tämä erakko oli kuitenkin joka päivä kulkenut yhä kauemmas ja kauemmas Nummiklaanin rajalta, tehden jäljittämisestä hankalaa soturittarelle, joka joutui aina päivän päätteeksi palaamaan klaaniin.
Soturi epäili, että tämä kissa ei enää tulisi Nummiklaanin maiden lähellekkään, jos oli jo kerran matkannut niin kauas. Vaaleanruskea naaras kuitenkin uskoi vaaran olevan läsnä niin pitkään kun tuossa erakossa henki pihisi.
"Ei kovin kauaa, päivä korkeintaan!" Naavasulka huutaa.
Kaksi kissaa juoksivat läpi nummien sateen iskiessä heidän turkeilleen vain koko ajan yltyvänä, mutta soturitar tuntui tietävän suunnan mitä he seurasivat, aina Nummiklaanin rajojen ulkopuolelle ei kenenkään maalle. Leijonakynnen lihaksia pakotti, he olivat juosseet taukoamatta koko matkan ja hänen puhtinsa alkoi olla lopuillaan. Kuitenkin heidän astuessa ei kenenkään maille, jaksoi soturi yhä juosta, mutta tällä kertaa uteliaisuuden voimalla. Ja ehkä mukana oli pieni toive siitä, että hän saisi vainua Leopardilaikusta.
Sateen vain yltyessä he joutuivat hidastamaan vauhtinsa kävelyksi, ja päättivät samalla käydä läpi suunnitelmansa.
"Eli teemme siis näin: Sinä taistelet erakon kanssa ja minä teen yllätyshyökkäyksen hänen kimppuunsa takaapäin ja puren niskan poikki", Naavasulka huohotti. Matka oli ollut tuollekin selkeästi raskas, vaikka naaraalla oli paljon paremmat juoksulihakset kuin Leijonakynnellä. Soturi nyökkäsi hyväksyvänä, yllätyshyökkäys oli hyvä liike tapauksessa, missä erakko luuli olevansa vain yhtä kissaa vastassa. He kävelivät vielä hetken ei kenenkään maalla, kunnes soturitar sai vahvan vainun erakosta. He päättivät jäädä läheisen kivirykelmän luo suojaan ja nukkumaan. He olivat päättäneet hyökätä aamuyöstä, milloin erakko olisi varmimmillaan nukkumassa.

Aamuyöllä:

Leijonakynsi ja Naavasulka olivat nukkuneet vuorotellen lyhyissä pätkissä ja kuun alkaessa laskemaan, he olivat päättäneet lähteä liikkeelle. Soturitar liikkui hieman etäämmällä kollista, sillä tuon pitäisi päästä äkkiä piiloon, jos erakko sattuisikin olemaan hereillä ja tulisi heitä vastaan. Sade oli hieman laantunut, ja hajujälkiä oli paljon helpompi seurata kuin aikaisemmin.
"Hys, haistan sen kissan! Mene piiloon!" kermanvaalea kissa kuiskasi. Naaras nyökkäsi ja kiirehti läheiseen pensaseen piiloon. Vihersilmä kirosi itsekseen, erakko oli selkeästi hereillä, sillä hän kuuli askeleita etäämpää kitukasvuisten puiden lomasta. Pian hänen eteensä astui tummanharmaa kolli. Tuo näytti etäisesti tutulta, olikohan Leijonakynsi aikaisemminkin törmännyt tähän kyseiseen yksilöön? Hän ei saanut mieleensä yhtäkään tiettyä tilannetta, mutta uskoi kyseessä olevan se sama kissa, joka asusti tyttärensä kanssa Nummiklaanin länsirajan toisella puolen.
"Kas, kukas se täällä seisookaan kuin nummiklaanilainen? Olet kuule aika kaukana kotoa", kuului venyttelevä ääni. Soturi ei kuitenkaan antanut kyseiselle erakolle aikaa enempää, vaan säntäsi tuon kimppuun. Tummanharmaa kolli ei ollut odottanut hyökkäystä, vaan päästi yllättyneen sihahduksen, kun nummiklaanilainen hyökkäsi kynnet ojossa häntä kohti. Kermanvaalea kolli sai toisen läimäistyä voimakkaalla iskulla maahan, milloin Naavasulka hyppäsi pensasta erakon niskaan. Kolli päästi korskahduksen ja muuttui veteläksi. Soturitar nosti katseensa nyt kuolleesta kissasta Leijonakynteen, aikeinaan sanoa jotakin, kun uudet askeleet tavoittivat heidän korvansa. Heidän takaansa kuului vertahyytävä ulvaisu, mutta kumpikaan nummiklaanilaisista ei jäänyt selvittämään ulvojan henkilöllisyyttä, vaan he säntäsivät saman tien pakoon.