Päivä alkoi hiljalleen muuttua illaksi ja aurinko teki tietään vuorten taakse. Aamutäplä nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen etsien Lumopentua ja Karviaispentua, jotka olivat saaneet mennä tutkimaan leiriä. Kaksikko olivat olleet seikkailuretkellään kokonaisen päivän ja, vaikkei häntä oikein kiinnostanut palata takaisin hämärään pentutarhaan, halusi hän silti etsiä pentunsa. Kyllä hän kaksikosta jollain tasolla välitti, olivathan he hänen pentunsa. Hän venytteli hieman, jonka jälkeen lähti kulkemaan kohti oppilaiden pesää, missä oli viimeksi kaksikon nähnyt. Tämän koko ajan hän oli nauttinut pentutarhan ulkoisesta ajasta ja kylpenyt mukavan lämpimässä auringonvalossa, joka oli juuri täydellisesti paistanut hänen turkilleen. Hän oli jutellut Sädetaivaan kanssa jonkin aikaa niitä näitä ja antanut emon sukia häntä. Ei häntä haitannut emon keskipisteenä oleminen ja hän rakasti olla naaraan kanssa kahdestaan ja vain jutella. Jos kyseessä emon sijaan olisi ollut Tummakajo, suoraan sanoen hän olisi tuntenut olonsa paljon kiusaantuneemmaksi ja ahdistuneeksi. Ei hän osannut olla isän kanssa samanlailla kuin emon. Ehkä hän vain aina oli ollut läheisempi Sädetaivaan kanssa?
“Oletteko te täällä?” hän naukui laiskasti samalla, kun antoi katseensa kiertää oppilaiden pesän aluetta. Karviaispentua eikä Lumopentua näkynyt lähistöllä, vaikka kaksikon tuoksu olikin siinä kohtaa todella voimakas. Oli varmaa, että pennut olivat olleet tässä aika kauan. Ehkä he olivat tavanneet jonkun oppilaista ja jääneet juttelemaan tämän kanssa?
Hän pudisteli päätään ja päätti jatkaa pentujen etsimistä. Hän kulki rauhallisin askelin seuraavaksi sotureiden pesälle, mihin kaksikon ominaistuoksu hänet vei. Naaras katseli ympärilleen ja yritti erottaa pentujaan, muttei huomannut heitä. Monet kissat aukiolla alkoivat lähtemään pesiinsä nukkumaan ja hän tiesi, että pennut olisi löydettävä ennen kuin pimeys laskeutuisi aukiolle. Ei pentuja ollut turvallista jättää keskenään yön pimeyteen.
“Lumopentu, Karviaispentu?” hän naukui hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän aukaisi suunsa ja yritti saada parempaa hajua kaksikosta. Hetken hän haisteli ympärilleen ja lähti sitten jäljittämään hajua. Parilla askeleella hän päätyi pensaan luokse ja pysähtyi aloilleen. Kuningatar höristi korviaan ja kuunteli aivan hiljaa.
*Puskassako te olette piilossa minua? En kai nyt niin kamala ole?* hän tuhahti itsekseen ja tassullaan varovaisesti veti oksia sivummas, jotta sai sen sisälle paremman näkyvyyden. Hänen yllätyksekseen Lumopentu ja Karviaispentu olivat käpertyneet aivan vierekkäin, lähes sylikkäin. Pentujen päät olivat vierekkäin ja hännät kietoutuneet toistensa ympärille. Ei hän voinut olla kuin hymähtämättä ihastuksissaan. Eivät ne niin kamalia olleet kuin hän monesti päättyi ajattelemaan.
“Pennut? Yö on tulossa on teidän tultava nukkumaan pentutarhaan”, hän kuiskasi. Kumpikin pentu kuitenkin nukkui sikeästi eivätkä kumpikaan kuulleet emonsa sanoja.
*Voi hiirenpapana sentään*, hän ärähti hiljaa. Hän ei voinut muuta kuin antaa toiveidensa siitä, että pennut tulisivat itse omilla tassuillaan kävelemään pentutarhaan murentua ja ryhtyä itse toimiin. Hän kurkotti hieman ja nappasi ensin Karviaispennun niskanahasta hampaisiinsa ja laski vaivalloisesti pennun tassujensa juureen. Hän toisti saman Lumopennun kohdalla ja ähkäisi hieman tuskastuneena, kun huomasi, että kollipentu oli selvästi paljon painavampi kuin siskonsa. Paino varmasti johtui siitä, että kollipentu oli paljon vankempi ja lihaksikkaampi kuin solakka siskonsa. Hän huokaisi helpottuneena saatuaan kaksikon pois pusikosta tassujensa juureen.
“Kaipaatko sinä apua? Tuo näyttää aika hankalalta”, joku totesi lähettyviltä huvittuneen kuuloisena ja sai Aamutäplän katseen suuntautumaan soturiin, joka katseli häntä meripihkaisilla silmillään. Miksi aina Kotkamielen piti olla kaikkialla kuin hänenkin?
“Sinä vain näät sen hankalana”, hän kommentoi heittäen kollille nyrpeän katseen.
He katselivat jonkin tovin toisiaan hiljaisina ennen kuin Kotkamieli hieman pudisteli päätään ja tassutteli lähemmäs. Aamutäplä seurasi katseellaan kuinka soturi otti Lumopentua niskavilloista kiinni ja helposti nosti tuon maasta. Hän mittaili kollia katseellaan hetken ennen kuin tuhahti närkästyneenä ja nappasi Karviaispennun otteeseensa.
*Saat kaiken näyttämään niin helpolta hiirenaivo*. Hän lähti pentu hampaissaan kulkemaan pentutarhaa kohden ja kuuli nopeat askeleet perässään, kun Kotkamieli kiri hänen vierelleen. He kulkivat vierekkäin pentutarhalle ja Aamutäplä pystyi tuntemaan valkoisen kissan turkin hipovan omaansa koko matkan. Hän ei oikein tiennyt, mitä tuntea. Ehkä onnea siitä, että kolli oli sattunut paikalle ja halusi auttaa häntä vai ärsyyntymistä siitä, että Kotkamieli tuntui aina olevan lähettyvillä ja katsovan hänen peräänsä. Ei hän ollut mikään avuton pentu -niin kuin nämä kaksi heidän kannossaan- vaan osasi kyllä huolehtia itsestään.
“Odota tässä ulkona”, hän sai sanotuksi, loi Kotkamieleen katseen ja kulki sitten pentutarhaan. Hän laski Karviaispennun sammalpedille ja palasi sitten kollin luokse ulos.
“Miksi en saisi tulla sisälle? Onko sinulla siellä jotain piiloteltavaa vai?” Kotkamieli kyseli nostaen kulmaansa. Aamutäplä mulkaisi kollia tuskastuneena. Tähtiklaanin tähden mitä hän joutui kestämään!
“Jos et ole aivan hiirenaivo ymmärrät varmasti sen, että pentutarha on ahdas paikka olla ja liikkua, joten en tarvitse sinua sinne kompastelemaan ja rikkomaan kaikkea”, hän naukui ivallisesti ja kohautti olkapäitään. Hän huomasi kuinka Kotkamieli katsoi häntä tyhmänä, mikä sai väistämättä hänen kasvoilleen nousemaan ironisen virneen.
“Älä siinä seiso tyhmänä vaan anna Lumopentu minulle niin pääsen sinusta mahdollisimman nopeasti eroon”, hän naukui. Virnistys naaraan kasvoilla yhä vain leveni, kun Kotkamielen ilmeestä tuli vieläkin tyhmemmän näköinen. Kuin kolli ei olisi ymmärtänyt ollenkaan, mitä hän juuri tuolle kertoi.
Kotkamieli nyökäytti päätään hämillään ja laski Lumopennun maahan varovaisesti. Aamutäplä loi kolliin huvittuneen katseen, jonka jälkeen nappasi kollipennun itselleen. Hän oli kääntymäisillään jo ympäri, kunnes tuli toisiin päätöksiin ja päätti vielä sanoa jotain.
“Sinun on kannattaisi mennä nukkumaan eikä huolehtia muiden ongelmista enää tänään. Huomenna varmasti sinua odottaa partio, joten et varmasti halua olla väsynyt silloin?” hän naukui tutkaillen kollia.
“A-aivan, olet oikeassa”, soturi yskäisi kiusaantuneena, nyökkäsi hänelle pikaisesti ennen kuin kääntyi kannoiltaan ja lähti ripein askelin kulkemaan sotureiden pesää. Aamutäplä katsoi kollin perään huvittuneena ja lähti sitten itsekin nukkumaan.

Yö ja sen synkkyys oli jo kerennyt laskeutua Puroklaanin aukion ylle, kun Aamutäplä säpsähti hereille. Hän katseli ympärilleen ja joutui hetken räpyttelemään väsymystä silmistään ennen kuin näki hyvin. Hän nousi hiljaisesti ylös ja tassutteli varovaisesti pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos aukiolle. Aukiolla ei näkynyt ristin sieluakaan, mikä sai kuningattaren huokaisemaan helpotuksesta. Hän kääntyi ja palasi sammalpedin luokse, jonka päällä Lumopentu ja Karviaispentu nukkuivat aivan toisiinsa kiinni käpertyneinä.
“Herätys”, hän sihahti ja tökki kahta pentuja, jotka päästivät uneliaita vikinöitä. Hän jatkoi kaksikon herättelemistä siihen asti, kunnes Lumopentu avasi vihertävät silmänsä ja katsoi häntä uneliaana. Kollipennun katse oli hämmentynyt.
“Herätä siskosi ja tulkaa sitten ulos aukiolle. Odotan teitä pentutarhan seinustalla”, hän kertoi kollipennulle ja katsoi tätä pitkään siihen saakka, että sai pään nyökäytyksen ja lähti sitten suuaukolle ja pujahti ulos. Hän istuutui odottamaan kaksikkoa ja alkoi sukimaan turkkiaan siistimmiksi. Hän nyppi pari sammalpalloa turkistaan.
Hän joutui odottamaan tovin, kunnes kaksi uneliasta pentua asteli ulos pentutarhasta pimeyteen. Kaksi pentua kulkeutuivat ripein askelin hänen luokseen ja hän tunsi kuinka molemmat painautuivat hänen etujalkojaan vasten.
“Emo miksi sinä herätit meidät keskellä yötä?” Lumopentu kysyi ja kollin äänestä pystyi kuulemaan tuon olevan hieman peloissaan.
“Olette varmasti miettineet kuka teidän isänne on? No nyt saatte nähdä hänet, jos hän on vielä samassa paikassa kuin ennenkin”, Aamutäplä kertoi hiljaisesti ja nousi seisomaan. Hän katsoi kaksikkoa varoittavasti,
“Kukaan ei saa tietää tästä, että vien teidät ulos leiristä ja, jos kerrotte jollekin voitte olla varmoja, että teille käy samalla tavalla kuin isällennekin. Ututähti karkoittaa petturit.”
“K-karkoittaa?” Karviaispentu äänähti hiljaisena inahduksena.
“Aivan, Ututähti ei pidä pettureista ettekä varmasti halua olla sellaisia ettehän?” hän kysyi tuijottaen viiruuntuneilla silmillään kaksikkoa. Hän ehkä saattoi valehdella, mutta teki sen vain pentujen ja itsensä parhaaksi. Kyllä hän halusi, että pennut tulisivat tapaamaan edes kerran Kuroa ja valehtelu ja pelottelu saattoi olla ainut tapa tehdä se mahdolliseksi.
“Teidän on oltava aivan hiljaa, ei sanaakaan”, hän sihahti pennuilleen ja viittoi hännällään seuraamaan. Hän lähti kulkemaan kohti leirin suuaukkoa kohden ja kuunteli tarkkaavaisesti, että kaksikko varmasti seurasivat häntä.
He saapuivat suuaukolle ja hän päästi pennut menemään ensin ulos ennen kuin itse meni ja vilkuili ympärilleen tarkistaakseen turvallisuuden. Hän huomasi kuinka selvästi pennut olivat pelokkaita. Ehkä hän oli pelotellut kaksikkoa hieman liikaa.. Jos joku karkotettaisiin klaanista totuuden tultua julki se olisi hän.

He olivat kulkeneet jo jonkin aikaa aavemaisen hiljaisessa metsässä. Kaikki tuntui olevan unessa eikä ääniä tuntunut kuuluvan mistään. Ainut äänenlähde oli kuivuneista lehdistä kuulunut rapina, kun jonkun tassu astui niiden päältä. Aamutäplä oli päättänyt patistaa pentunsa aivan vierelleen eikä taakseen, koska heitä oli näin paljon helpompi suojella. Jos jokin hyökkäisi heidän kimppuunsa, saisi hän nopeasti siirrettyä pennut turvaan aluskasvillisuuden sekaan, mitä kasvoi heidän molemmilla puolillaan. Hän myös kuunteli tarkkaavaisesti ympäristöä, jottei mikään pääsisi yllättämään heitä.
He alkoivat lähestymään paikkaa, jossa hän oli viimeksi nähnyt Kuron. Heidän paikkaansa.. Aamutäplä pystyi muistamaan elävästi kuinka he olivat ensimmäisen kerran tavanneet erakon kanssa ja pikkuhiljaa ajan myötä olivat alkaneet näkemään miltein joka päivä siellä. Hän tunsi huonoa omatuntoa siitä, että oli sanonut niin pahasti kollille, muttei voinut mitään sanoilleen. Hän oli ollut silloin niin vihainen ja täynnä tunteita. Hän oli ollut hämmentynyt ja vihainen, mutta myös pelokas. Hän ei ollut valmis edes olemaan kunnolla kenenkään kanssa kunnolla yhdessä eikä varsinkaan saamaan pentuja, mutta tässä sitä oltiin.. Kermanvaalea naaras laski katsettaan pentuihinsa, jotka kompastelivat askelissaan. Eivät pennut tietenkään olleet tottuneet kulkemaan aluskasvillisuuden ja kaikkien juurien joukossa. Vastahan he oppivat kävelemään ja nyt jo hän pakotti pentunsa tänne.. Hän tunsi pientä katumusta. He olivat vasta niin pieniä.. Oli hänkin täydellinen emo, oikein malliemo!
“Kuro?” hän sihahti hiljaisuuteen ja pysähtyi aloilleen. Lumopentu ja Karviaispentu pysähtyivät myös ja varovaisesti painautuivat hänen etutassujaan vasten. Hän tunsi pienemmän Karviaispennun tärisevän.
“Aamutäplä? Aamutäplä sinäkö?!” tuttu ääni kysyi ja loppua kohden tuo melkein huusi ilosta.
“Hiljaa karvapallo!” hän tiuskaisi saaden puussa istumaan nousseen kollin vaikenemaan samalla sekunnilla.
He katselivat toisiaan jonkin aikaa silmiin ennen kuin kolli säpsähti hieman ja rikkoi katsekontaktin ja lähti laskeutumaan alas puusta. Aamutäplä seurasi katseellaan kuinka isokokoinen kolli pääsi nopeasti puusta ja tassutteli lähemmäs. Oli varmaa, ettei erakko ollut vielä nähnyt hänen etutassujensa suojissa piileskeleviä pentuja.
“E-emo pelottaa”, Karviaispentu inahti hermostuneena.
Kuro seisahtui samalla silmänräpäyksellä paikoilleen kuultuaan pennun lauseen. Harmaa kolli näytti siltä kuin olisi jäätynyt paikoilleen tai jokin olisi pidellyt hänen jaloistaan kiinni. Kolli tuijotti lamaantuneena Aamutäplää silmiin hetken ennen kuin nielaisten laski katseensa hänen jaloissaan oleviin kahteen pentuun ja näytti siltä, että tuon silmät laajenivat entisestään. Erakko katsoi pentuja kuin uskomatta omia silmiään.
“En ole antanut sinulle anteeksi enkä varmasti tulekaan koskaan antamaan, enkä halua olla missään tekemisissä kanssasi”, Aamutäplä aloitti vakavana rikkoen hiljaisuuden ja sai kollin katseen siirtymään itseensä. Hän kuitenkin huokaisi raskaasti samalla, kun tuijotti kollia suoraan silmiin,
“Mutta halusin silti, että saat nähdä pentusi, koska uskon että sinulla on oikeus siihen. Tietenkin on, koska olet heidän isänsä.”
Kuro katsoi häntä hiljaisena ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt ymmärtää hänen juuri sanomaansa. Lopulta kolli kuitenkin nyökäytti päätään ymmärtäväisenä, vaikka näyttikin järkyttyneeltä.
“Joten”, hän naukui ja nyökäytti pentujaan,
“Tässä ovat Lumopentu ja Karviaispentu. Karviaispentu ja Lumopentu, tässä on isänne.”
Pennut hänen jaloissaan tuntuivat hieman säpsähtävän. Hän laski katseensa pentuihinsa ja molemmat olivat kallistaneet hieman päitään ja katselivat häntä laajentuneilla silmillään hölmistyneinä.
“Isämme?” Lumopentu kysyi saaden emoltaan pään nyökäytyksen. Pitkäturkkinen kollin kulmat kurtistuivat ja tuo katsoi seuraavaksi parin askeleen päässä olevaa erakko kollia,
“Karkoittiko Ututähti sinut Puroklaanista?”
Kuro katsoi Aamutäplää hämmentyneenä. Kuningatar vastasi katseeseen totisena ja nyökäytti päätään yrittäen viestittää kollille, että tuon pitäisi vastata myönteisesti.
“Kyllä?” Kuro vastasi ja kohdisti katseensa takaisin Lumopentuun.
“Miksi?” kollipentu kysyi.
“Koska isänne oli petturi, siksi”, Aamutäplä naukui puuttuen tilanteeseen ja pelastaen erakon nahan. Kollipennun katse siirtyi hänen uudelleen.
“Hän juonitteli muiden klaanien kissojen kanssa ja paljastuttuaan Ututähdelle, hän hääti isänne. Nykyään isänne on erakko eikä saisi enää olla reviirillämme, mutta hän ei ole uskonut minua vaan haluaa leikkiä urheaa. Ettehän te kaksi halua, että klaani saa tietää siitä, että tapasitte karkoitetun isänne ettehän? Se vaan saattaisi teidät ongelmiin”, hän kertoi vakaalla äänellä. Lumopennun katse muuttui pelokkaammaksi.
“En halua emo, en tietenkään halua. Minusta tulee klaanin suurin soturi. En halua, että minut karkotetaan sen takia, mitä isä teki”, valkoruskea kolli kertoi. Aamutäplä nyökäytti päätään tyytyväisenä ja kollipennun katsottua muualle hän päästi virneen kasvoilleen.
“E-en minäkään kerro emo!” Karviaispentu älähti hiljaa kuin peläten, että jos ei sanoisi mitään voisi hänelle tapahtua jotain. Aamutäplä hymyili vieläkin enemmän tyytyväisenä. Hän ei uskonut, että pentujen saaminen omalle puolelleen olisi niin helppoa.
“Sanokaa heipat isälle, koska tämä voi olla viimeinen kerta, kun näette hänet”, hän naukaisi ja pukkasi kaksikkoa kohti isäänsä. Kuro katsoi ensin pentujaan ja sitten häntä. Erakon silmistä pystyi näkemään selvän surun. Aamutäplä katsoi kollia purren hammasta. Ei hän välttämättä halunnut satuttaa kollia, mutta ei hän voinut muuta. Jos klaani saisi tietää Kurosta ja siitä, että erakko oli pentujen isä, ei se tulisi päättymään hyvin.
Lumopentu rohkeampana pentuna asteli Kuron luokse Karviaispentu kintereillään. Erakkokolli kosketti molempien pentujensa päitä kuonollaan murtuneena.
“Teistä tulee vahvoja taistelijoita”, kolli kuiskasi rikkinäisenä ja laski päänsä pentujensa ylle. Aamutäplä katsoi kolmikkoa sydän hiljalleen rikkoutuen. Ei hän olisi halunnut saada kollia niin surulliseksi, ei tietenkään. Hän jopa taisi rakastaa kollia, mutta hänen olisi ajateltava omaa ja pentujensa tulevaisuutta. Hän ei halunnut, että asian julki tuleminen aiheuttaisi harmia Lumopennulle ja Karviaispennulle. Puoliverisiä ei kohdeltu välttämättä niin hyvin kuin täysiverisiä.
“Rakastan teitä enkä tule koskaan unohtamaan teitä”, Kuro kuiskasi hiljaa, mutta sen verran kovaa, että myös Aamutäplä kuuli sen. Hän katsoi kolmikkoa vaitonaisena ja laski katseensa maahan. Kyyneleet kirvelivät hänen silmissään. Ei hän olisi uskonut, että tällainen voisi sattua niin paljon. Hänen rinnassaan puristi ilkeästi. Näin olisi parasta.
Pennut tassuttelivat hetken päästä takaisin hänen luokseen. Aamutäplä vilkaisi Kuroa ja kääntyi ympäri aikomuksenaan lähteä suunnistamaan leiriin pentujensa kanssa, mutta sen esti erakon hiljainen kysymys.
“Tässäkö se oli? Oliko se kaikki muka tässä? Enkö saa edes jäähyväisiä sinulta?”
Hän kääntyi ympäri, muttei halunnut kohdata kollin surullista katsetta.
“Odottakaa hetki, emo hyvästelee isän”, hän kuiskasi pennuilleen nielaisten ja kulki sitten Kuron luokse, joka seisoi paikoillaan kuin olisi jämähtänyt siihen. Hän painoi päänsä erakon pitkien rintakarvojen sekaan ja tunsi kuinka hänen poskiaan pitkin alkoi valumaan kyyneliä. Ei hän halunnut itkeä eikä näyttää heikkoa puoltaan kollille, muttei voinut mitään.. Tämä koko tilanne vain sai myös hänet surulliseksi.
“Tiedäthän, että tulen rakastamaan sinua aina, vaikka emme enää näe? En unohda sinua koskaan Aamutäplä, tulen aina ajattelemaan sinua. Olet ajatuksissani aamuisin, kun herään ja iltaisin, kun menen nukkumaan”, kolli kuiskasi aivan hänen korvansa juureen. Sanat saivat hänen ihon kihelmöimään ja tuntemaan kylmiä väreitä. Kyyneliä alkoi muodostumaan yhä enemmän hänen silmiinsä ja valumaan vuolaina hänen poskiaan pitkin kollin sanojen myötä.
Hän ei osannut sanoa mitään kuin vain nieleskellä ja itkeä. Hän ei ollut koskaan tuntenut yhtä suurta surua kuin nyt. Tuntui kuin iso paino olisi pyörähtänyt hänen rintansa päälle.
“Rakastan sinua”, Kuro toisti nuolaisten hänen päälakeaan. Aamutäplä vetäytyi hieman ja kohtasi surusta ja kyynelistä täyttyneet vihreät silmät. Hänestä tuntui kuin ei olisi voinut hengittää hetkeen.
“Minäkin sinua”, hän kuiskasi koskettaen varovaisesti erakon kuonoa ennen kuin kääntyi ympäri särkynein sydämin ja askelsi pentujensa luokse, jotka katselivat häntä ymmällään. Eivät he tietenkään sitä ymmärtäneet. Eivät he varmasti tulisi koskaan tietämäänkään tätä tunnetta, mikä myrskysi hänen sisällään.
“Tulkaa, mennään kotiin”, hän naukui vapisevalla äänellä ja viittoi pennut mukaan. Hän ei pystymään vilkaisemaan taakseen, koska ei pystynyt kohtaamaan kollin katsetta uudelleen.
Hän lähti johdattamaan pentujaan kotiin ja päätti hieman mennä kierrellä ja hieman kiertää. Hän ei halunnut, että hajua pystyisi seuraamaan kunnolla. Pennut melkein matelivat hänen vieressään, koska olivat niin väsyneitä kaikesta kävelemisestä.

Kun ilta pimeni.Lumihäntä oli täysin hereillä. Hän oli lähdössä kalaijalkalaan. *Siellä on varmasti mukavaa* Oli Lumihäntä ajatellut. Lumihäntä loikki kohti suloskäyntiä innoissaan. Lumihäntä noukki kaksi kalaa tuoresaaliskasasta. Tuoksu oli taivaallinen auringonhuipun partion jälkeen oli Lumihäntä vienyt pentutarhaan vesimyyrän. Nyt hän lähtisi kaksijalkalaa Harmaan luokse. Hän aikoi nukkua siellä. Se olisi erilainen kokemus. Ainakin Lumihännälle. Joskun hän toisi Harmaan reviirille. Toivottavasti Harmaa pitäisi siitä. Tosin,ei Lumihäntä voinut pakottaakkaan. Jos Harmaa ei tykkäisi niin tämä ei tykkäisi. Lumihäntä ei voisi sille mitään.

Kuu alkoi jo nousta kun Lumihäntä pääsi kaksijalkalaan. Pesän suussa oli aukko josta Lumihäntä pääsisi. Harmaa odotti sisällä. Tämä kertoi että hänen kotiväkensä oli jo mennyt nukkumaan. Yhtäkkiä kaksikon tielle putosi jotain. Lumihäntä säikähti mutta Harmaa kertoi että kotiväki suojaisi niillä itseään. Kotiväellä ei kuulemma ollut turkkia. Yhtäkkiä he tulivat ”aukiolle” jolla oli värikkäitä kiviä. Harmaa kertoi että niillä voi nukkua.

Me Harmaan kanssa menimme nukkumaan yhdelle niistä. Kolli kiersi häntänsä ympärilleni.

Kun aamulla heräsin kotiväki tarjosi siltä istumalta ruokaa. Otin vähän,mutta Lumihännälle näytti maistuvan. Nappuloita oli enemmän kuin tavallista. Kivet olivat pehmeämpiä ja kivillä oli enemmän pikkukiviä. Lumihäntä nautti siitä kun tätä hoivattiin. Kaipa klaaneissa oli sellaista. Lumihäntä pyysi minua purolle. Lupasin että menisimme sinne kohta. Kun lähdimme Lumihäntä rupatteli minulle.

Kun saavuimme purolle Lumihäntä saalisti itse minulle ja minä hänelle. Onnistuin nappaamaan kaksi hiirtä. Lumihäntä sai ”vesimyyrän". Hyvä niin, sillä se oli iso. Lumihäntä ja minä söimme saalista hyvällä ruokahalulla. Yhtäkkiä pensaasta kuului rapinaa. Lumihäntä tyrkkäsi minut piiloon ja tervehti tulijaa. "Hei Ututähti" Mistä lie tunsi naaraan. Kun tämä lähti Lumihäntä kertoi että tämä oli hänen päällikkönsä,Ututähti. Loikoilimme auringossa hetken aikaa.

Kun ilta alkoi tunnus Lumihäntä lähti saattamaan minua kotiin. Kotona heittäydyin pehmeälle kivelle ja nukahdin. Juuri kun olin saamassa unta kaverini Yö tupsati kissanluukusta ja huusi"Sain hiiren!". Just joo tosi hienoa olisin voinut sanoa mutta en sanonut. Yö alkoi popsia hiirtä ja sen jälkeen leikki kotiväen pentujen kanssa. He telmivät ainakin puoleen yöhön asti kunnes päälleni lensi höyheniä. Lopulta sain unenpäästä kiinni.

Unessa Lumihäntä oli kumppanini. Meillä oli hurjan hauskaa.

Hetken maisteltuaan ilmaa ja havaittuaan saaliin hajun, Tihkutassu pudottautui vaanimisasentoon. Naaras alkoi asetella tassujansa kärsivällisesti kohti rapisevaa lehtikasaa, jonka pinnalta hän erotti hiiren liikehdinnän. Sopivalle etäisyydelle saapuessaan oppilas jännitti takajalkojansa, ja loikkasi siihen missä arvioi hiiren olevan. Hän laskeutui juuri oikealle kohdalle, vangiten riistan käpäliensä väliin.
Tyytyväisenä kahteen peräkkäisenä onnistuneeseen saalistusyritykseen, Tihkutassu palasi taaemmas hautaamaan hiiren kuoppaan, johon oli jo aikaisemmin asettanut saamansa oravan. Kuopiessaan maata harmaakuvioinen naaras katsahti ylös ja näki vilauksen punertavasta lehtijonosta, jota tuuli pyöritteli ilmassa. Kuutamoklaanilainen väräytti valkeita viiksiään haikeana. Viherlehti oli väistynyt lehtisateen tieltä.
Tihkutassu päätteli aikaa kuluneen jo tarpeeksi, ja lähti matelemaan takaisin tapaamispaikalle orava sekä hiiri suussaan. Metsässä oli rauhallista, ja lintujen viserrys sekä pehmeä tuulenvire saattoivat nuorta kissaa.
”Hei Tihkutassu! Hyvin metsästetty oppilaaksi!” Oksakatseen huuto kuului, juuri kun Tihkutassu saapui kivien peittämälle aukiolle jossa partio oli alunperin jakaantunut. Sammalpuro, Hämärätassu käpertyneenä viereensä, nyökytteli. Tihkutassu asetti tuoresaaliinsa maahan ja kiitti pirteästi, otettuna soturin sanoista.
”Tämä tarkoittaa sitä, että vain Syreenikukka puuttuu”, Sammalpuro totesi, ja vilkaisi suuntaan, johon tumma soturi oli kadonnut. Juuri silloin, kun partion johtaja lopetti lauseensa, Syreenikukka loikki esiin aluskasvillisuudesta.
”Siinä paha missä mainitaan”, Oksakatse kommentoi ja venytti selkäänsä. Syreenikukan vaikeasti luettava ilme ei värähtänyt. Sirorakenteinen, musta kissa piteli suussaan kahta päästäistä sekä vesimyyrää.
”Oikein hyvää työtä kaikilta”, Sammalpuro naukui lempeästi, ja lausui vielä ennen kuin poimi omatkin saaliinsa leukojensa väliin:
”Lähdetään nyt takaisin leiriin.”
Klaanitoverit nyökkäsivät, ja lähtivät seuraamaan kokenutta naarasta.

Leiriin saapuessaan Tihkutassu kipitti nopeasti tuoresaaliskasalle, ja asetteli hiirensä ja oravansa sen reunoille. Oppilas huokaisi syvään, ja hymyili sitten pienesti. Kääntyessään hän huomasi Vasanloikan istuskelevan pentutarhan vierellä, keskustellen Valkoturkin kanssa. Mestarin ja oppilaan katseiden kohdatessa ruskea soturi värähti, ja alkoi viittoa hännällään nuorempaa naarasta luokseen.
”Olitko metsästyspartiossa?”
Tihkutassu nyökkäsi ja heristi rintaansa ylpeänä.
”Sain oravan ja hiiren!” oppilas kertoi. Oli Vasanloikan vuoro nyökätä hyväksyvästi.
”Oikein hyvä. Lähdetään kohta pitämään taisteluharjoitukset, selvitän vain tämän asian Valkoturkin kanssa”, soturi naukui ja väräytti korvaansa valkeaa, sinisiä silmiään räpyttelevää kollia kohti.
”Selvä”, Tihkutassu vastasi vielä, ja suuntasi sitten lepäämään hetkeksi oppilaiden pesän edustalle, tulevista taisteluharjoituksia jännitystä sekä innostusta vatsassaan.
Risupesän eteen olivat jo kokoontuneet Mustatassu, Salamatassu, Ruostetassu sekä Kaamostassu. Tihkutassun istuessa rinkiin klaanin oppilaista puuttui vain Hämärätassu.
”Hei”, harmaa naaras tervehti pirteyttä äänessään. Ruostetassu nyökkäsi huomaamattomasti, ja muut oppilaat vastasivat tervehdykseen.
Kuutamoklaanilaiset tunnettiin raakoina taistelijoina, jotka olivat ylpeitä kovan ulkokuorensa rikkomattomuudesta. Ehkä siksi kukaan oppilaista ei ollut luonteeltaan aurinkoinen taikka erityisen ystävällinen. Nytkin heidän silmänsä kuvastivat pisteliäisyyttä, välinpitämättömyyttä ja tylyyttä. Tihkutassu hymyili vienosti kuunnellessaan toveriensa keskustelua päivän partioista ja viime kokoontumisesta. Häntä kiinnosti tietää mitä näiden kylmiltä ja kaukaisilta vaikuttavien kissojen sydämissä todella oli, mutta hän ei tiennyt olisiko sellaisen pehmeyden ja heikkouden näyttäminen soveliasta.
”Hei, Vasanloikka taitaa etsiä sinua”, joku oppilaista huomautti ja tökkäsi Tihkutassua tassullaan.
”Ai”, naaras naukui havahtuen.
”Nähdään taas!” hän huikkasi, ennen kuin juoksi mestarinsa luo häntä hakaten ilmaa innostuneena.

//tää on vähän lyhyt ja tönkkö yms yms mutta halusin jo alkaa kirjoittaan yhtä toista juttua, niin yritin saada täksi päiväksi valmiiksi. :D

Haukkakiidon palatessa leiriin auringon laskettua siellä oli jännittynyt tunnelma. Monet olivat haavoittuneet taistelussa kettuja vastaan, osat pahemmin, toiset taas olivat selvinneet pelkillä pintanaarmuilla, joten parantajilla riitti puuhaa. Naaras huomasi kuinka katseet kääntyivät häntä kohti uteliaina. Kissojen seasta kuului hetken ajan supinaa, mutta se loppui lyhyeen, kun Sulkatähti loikkasi Seinämäkivelle valtavalla loikalla.

“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!”, Hopeanharmaa päällikkö ulvaisi kuuluvasti.
Joka kissa kokoontui paikalle tai ainakin kuunteli korvat höröllään omalta pesäaukoltaan, kun Sulkatähti aloitti puheensa:
“Me kaikki tiedämme kuinka yleinen ongelma ketut ovat Nummiklaanissa”, Päällikkö vilkuili kissoja kulmiensa alta kuin varmistaakseen, ettei kukaan väittäisi hänelle vastaan. “Tänään kuitenkin kettuja oli kaksi, mikä voi merkitä sitä, että pian nuo kaksi kettua saavat pentuja ja reviirillämme liikkuisi tällöin varmasti yli neljä kettua! Olen hetken harkittuani tullut siihen tulokseen, että klaanillemme on parhaaksi ajaa ketut pois.”, Sulkatähti lopetti itsevarmana, leuka pystyssä.
Haukkakiito oli epävarma päällikön puheista. *Olisi paljon järkevämpää tappaa ne variksenruoanhajuiset iljetykset, sillä ainahan ne voivat palata takaisin*, Hän tuumi itsekseen.
“Miksemme vain repisi niiltä silmiä päästä ja viiltäisimme kurkkuja auki?”, Klaanin joukosta kohosi Leopardilaikun ääni pukien Haukkakiidon ajatukset sanoiksi.
Monet kissoista nyökyttelivät pienesti merkiksi siitä, että olivat samaa mieltä, mutta Sulkatähti ei vaikuttanut tyytyväiseltä.
“Jos olisit päälikkö, klaanimme polku kulkisi sinun johtamana, mutta et ole, joten näin suoraan sanottuna et päätä tästä asiasta.”, Päällikkö lopetti hieman töykeästi ja hyppäsi alas Seinämäkiveltä.

Haukkakiito oli jo tassuttamassa soturienpesälle, kun kuuli takaansa hiljaisen kuiskauksen.
“Odota hetki Haukkakiito. Minulla on asiaa.”, Ääni sanoi. Kääntyessään hän huomasi puhujan olevan Kuurahohde.
“No, anna tulla sitten”, Haukkakiito vastasi hieman äkäisenä.
Kuurahohde vaikutti yllättyneeltä, mutta sai suustaan ulos:”Ei tässä. Tule kävelylle.”
Haukkakiito suostui ja kissat pujahtivat ulos luolasta, hämärään iltaan. He kulkivat jonkin aikaa aivan hiljaa kunnes Kuurahohde vihdoin avasi suunsa puhuakseen.

“Näin sinut siellä joella.”, Hän maukui rauhallisena.
“Hmph.. Entä sitten?”, Haukkakiito vastasi ärtyneenä.
“Kuka se toinen oli?”
“Kuka kuka?”, Naaras esitti tietämätöntä.
“Se vaalea soturi.”
“Jaa… Hän on Lumitassu....”
“Ai, hän on siis oppilas”
“Niin on. Oliko kenties muuta?”
“Ei muuta kuin, että ei kannata sotkeutua hänen elämäänsä mitenkään”, Kuurahohde totesi merkitsevästi ennen kuin he lähtivät viilettämään takaisin leiriä kohti.

Haukkakiito ja Kuurahohde pääsivät huomaamatta yövartiossa olevan Varjokukan ohi ja soturien pesään omille makuualusilleen. Vain hetken päästä Haukkakiito vaipui syvään uneen.
Unessaan hän näki ensin pelkkää mustaa, kunnes tummuuden keskeltä esiin astui valkea kolli, jonka Haukkakiito tunnisti heti Lumitassuksi. Lumitassu juoksi häntä kohti, mutta kun kolli pääsi Haukkaiidon luokse, näky katosi ja tilalle ilmestyi vihreää nurmikkoa, korkeita puita ja pieni puro, jonka varrella oli muutamia tassunjälkiä. Hänen takaansa kuului rapinaa, ja kun hän kääntyi katsomaan taakseen hänen edessään seisoi vaaleanharmaa, valkoläiskäinen ja paksuturkkinen kissa.
“Olen Pöllönlento ja sinä olet kaiketi Haukkakiito. Tiedätkö missä olet?” Kolli naukui ystävällisesti
“Kyllä, olen Haukkakiito ja kyllä, tiedän missä olen.” Soturi vastasi.
“Hienoa. Olet Tähtiklaanissa, mutta ei hätää, et ole kuollut. Asiani oli lyhyesti sanottuna, että kohtalosi ei ole purolla.”, Pöllönlento valitsi sanansa tarkkaan.
“Hei sitten”, Kolli maukui hyvästit jättäen Haukkakiidon yksin.
Pian naaras kuitenkin heräsi pimeässä pesässään miettien yhä uudelleen ja uudelleen Pöllönlennon sanoja.

// Sainpas tän nyt ulos!

Tummakajo istui sotureiden pesän edustalla ja suki turkkiaan kaikessa rauhassa. Oli vasta aikainen aamu, muttei hän ollut saanut unta eikä sitten ollut jaksanut jäädä pyörimään sotureiden pesään ja herättämään muita. Hetkeen häntä ei ollutkaan painanut minkäänlaiset pahat unet, mutta äsken hän oli taas säpsähtänyt hereille painajaisen takia hereille. Se sama kissa jaksoi aina tuoda hänet sinne hämärään metsään, missä ei pystynyt näkemään ympärilleen eikä erottamaan edes omia tassujaan. Usva ja pöly tuntui aina kieppuvan hänen ympärillään eikä hän päässyt ikinä näkemään sitä kissaa. Kissa tuntui tekevän sen ihan tahallaan. Taitavasti tuo aina liikkui juuri niissä kohdissa, missä usvaa oikein tuntui pulppuavan.
“Tule nyt Karviaispentu! Voimme nähdä, kun aamupartio lähtee!” kollipentu hihkaisi samalla, kun tuppautui ulos pentutarhasta aukiolle. Tummakajon korvat värähtivät ja hän nosti katsettaan kohti pentutarhaa, missä näki pitkäturkkisen valkoisen kollin, jonka naamassa ja selässä oli kullanruskeaa.
Tummakajo seurasi katseellaan kuinka kollin jälkeen esille tuli solakka naaras, jonka turkkia koristi vaalean- ja tummanruskeat laikut. Naaraspentu näytti todella pelokkaalta, tuon turkki oli pörhistynyt ja häntä kietoutunut jalkojen ympärille.
“Mutta jos emo ei pidä siitä, että menemme häiritsemään muita?” naaraspentu älähti vastaukseksi, mutta saatuaan rohkaisevan katseen veljeltään, uskalsi tuo astella kollin viereen.
“Ei emoa haittaa, kunhan me vain osaamme käyttäytyä!” kollipentu hihkaisi ja viittoi pentuetoveriaan seuraamaan hieman kauemmas pentutarhasta, jotta he näkisivät aamupartioon lähtevät kissat.
Tummakajo huokaisi masentuneena. Hän olisi halunnut mennä juttelemaan ja tutustumaan kahteen pentuun, olivathan he hänen tyttärensä pennut. Jokin hänessä kuitenkin kielsi menemästä liian lähelle. Ehkä se johtui siitä, ettei hän halunnut aiheuttaa minkäänlaista riitaa hänen ja Aamutäplän välille. Hän vain ei halunnut suututtaa tytärtään millään tavalla..
“Oho, en olisi odottanut, että olisit jo näin aikaisin ylhäällä”, Hiiriturkin ääni totesi hänen takanaan ja Tummakajo vilkaisi sotureiden pesän suunnalle, mistä vaaleanruskea varapäällikkö tupsahti ulos.
“En oikein saanut unta”, hän naukui vastaukseksi. Hän kuuli kuinka naaras asteli hänen vierelleen ja sivusilmällä huomasi naaraan istahtavan hänen vierelleen ja alkoi sukimaan turkkiaan.
“Onko jokin pielessä? Monesti pahat unet heijastavat ongelmia, joita kohtaa hereillä ollessaan”, Hiiriturkki naukui ymmärtäväisen oloisena ja huokaisi,
“Voi olla, että ehkä stressaat tai välttelet jotain, mikä heijastuu unissa ja siksi et saa nukuttua. Johtuuko se Aamutäplästä?”
Tummakajo hieman värähti ja hämmentyneenä kääntyi kohtaamaan vanhemman naaraan viisaat tummansiniset silmät. Mistä naaras tiesi? Käyttäytyikö hän erilailla kuin aikaisemmin, kun lähes kaikkien oli helppo aina veikata Aamutäplää syyksi?
“Olen huomannut, ettet ole enää ollut Aamutäplän kanssa tekemisissä ja siksi päättelinkin, että ehkä teillä on jonkinlaista riitaa. Ei asia minulle tietenkään kuulu, mutta ehkä sinun pitäisi puhua hänen kanssaan. Se voisi auttaa sinua nukkumaan paremmin, kun asiat eivät painaisi mieltä niin paljoa”, varapäällikkö sanoi ja hymyili hieman tummanharmaalle kollille, joka tuijotti naarasta takaisin ymmällään. Hiiriturkki nousi ylös ja nyökkäsi hänelle ennen kuin lähti järjestämään aamupartiota.
Tummakajo huokaisi syvään. Hänen kyllä pitäisi kuunnella Sädetaivasta ja Hiiriturkkia ja mennä mitä pikimmiten puhumaan Aamutäplän kanssa. Ei hän voisi loputtomiin lykätä sitä. Hän nousi ylös ja lähti hitain liikkein kulkemaan kohti pentutarhaa. Hän huomasi matkallaan Aamutäplän kaksi pentua, Lumopennun ja Karviaispennun, jotka istuivat vierekkäin tuijottaen kohti tunnelia, josta pääsisi ulos leiristä. Hän hymähti kahdelle pennulle ja seisahtui pentutarhan eteen. Hän tunsi kahden pennun vilkaisevan itseään varmaan miettien miksi hän sinne oli menossa. Tummakajo nielaisi hermostuneena ja yritti saada hullusti hyppivän sydämensä rauhoittumaan ja kääntyi lopulta katsomaan kaksikkoa, jotka tuijottivat häntä ihmeissään.
“Onko emonne hereillä?” hän kysyi. Kollipentu katsoi takaisin jonkin tovin ennen kuin hitaasti nyökäytti päätään.
“Kyllä on.”
“Kiitos”, hän naukaisi vastaukseksi eikä voinut mitään hieman hämmästyneelle reaktiolleen, kun huomasi Lumopennun tuijottavan häntä hailakan meripihkaisilla silmillään lähes vihaisen näköisenä. Tummakajosta tuntui kuin pentu olisi ollut varuillaan siitä, että hän meni pentutarhaan ja uskoi pennun vielä tuijottavan kauan hänen peräänsä, kun hän katoaisi pentutarhaan. Hän pudisti hieman päätään ja henkäisi syvään astellen sitten pentutarhan suuaukosta sisälle hämärään pesään.
“Aamutäplä?” hän naukui hiljaisesti saaden keltaiset silmät kääntymään suuntaansa.
“Isä?” kuningatar naukaisi selvästi hämillään eikä edes piitannut peittää sitä kasvoiltaan. Samalla, kun naaras näytti hämmästyneeltä ja yllättyneeltä, näytti hän myös hieman varuillaan olevalta. Oliko sittenkin virhe tulla tänne?
“Minä- minä ajattelin tulla vain katsomaan kuinka voit ja tarkistamaan, että olet kunnossa”, Tummakajo sanoi jännittyneenä, mutta pyrki piilottamaan sen istumalla alas ja sukaisemalla rintakarvojaan. Aamutäplän tuijotus tuntui hänestä lähes pelottavalta, mutta hiljalleen naaraan katse alkoi pehmentymään.
“Olen ihan kunnossa, mutta en ole tykännyt olla täällä, jos rehellisiä ollaan”, naaras naukui huokaisten,
“Täällä on todella tylsää, pimeää ja rasittavaa olla. On ihanaa, että Lumopennusta ja Karviaispennusta nimitetään jo kohta oppilaita niin pääsen takaisin sotureiden pesään nukkumaan.”
“Ymmärrän kyllä ja ihan oikeassa olet, ei siihen enää kauaa ole, kun heistä nimitetään oppilaita”, Tummakajo naukui hyvillään siitä, että oli saanut keskustelun käyntiin eikä kumpikaan näyttänyt olevan vaivautunut puhumaan toisilleen.
“Haluatko mennä ulos puhumaan?” hän ehdotti saaden Aamutäplän lähes hypähtämään tassuilleen.
“Todellakin, se olisi paljon mukavampaa”, kermanvaalea kissa naukui vastaukseksi ja loi Tummakajolle jopa pienen hymynkin ennen kuin kulki hänen ohitseen ja pujahti ulkoilmaan. Tummakajo seurasi tytärtään mielissään ulkoilmaan.
He suuntasivat lähelle tuoresaaliskasaa ja istahtivat alas. Pieni lempeä tuuli kävi koko aukiota läpi saaden heidän turkkinsa hieman tanssahtelemaan sen mukana ja Tummakajon pidemmän turkin takuille. Hänen katseensa kääntyi Hiiriturkkiin, joka seisoi lähellä päällikön pesää ja etsi aamupartioon sopivia kissoja. Tummakajo kuuli askelia sotureiden pesältä ja käänsi katseensa sinne. Ulos pesästä astelivat Sädetaivas, Ruskalehti ja Täpläliito. Hän seurasi katseellaan kuinka hänen kumppaninsa lähti tassuttelemaan heitä kohden, kun huomasi kaksikon istuvan tuoresaaliskasan luona. Ruskalehti ja Täpläliito sen sijaan lähtivät samaa matkaa oppilaiden pesälle hakemaan Lumitassua ja Sammaltassua.
“Huomenta”, Sädetaivas naukaisi kohdaten hetkeksi Tummakajon katseen ja hymyili onnellisena. Tummakajo selvästi pystyi näkemään naaraan silmistä, että soturitar oli iloinen siitä, että hän ja Aamutäplä olivat vihdoin puhuneet ja nyt istuivat lähekkäin eivätkä vältelleet toisiaan.
“Huomenta”, Tummakajo vastasi lempeä hymy kasvoillaan.
“Nukuitko hyvin?”
“Kyllä”, kermanvaalea naaras hymähti ja kosketti hänen poskeaan nenällään ja istui sitten hänen viereensä ja kääntyi tyttärensä puoleen hymyillen.
“Miten voit, Aamutäplä? Meneekö kaikki hyvin Lumopennun ja Karviaispennun kanssa?”
“Ei sinun tarvitse huolehtia, kaikki on mennyt hyvin heidän kanssa”, Aamutäplä tuhahti ja napautti häntäänsä maata vasten,
“He viihtyvät hyvin keskenään ja ulkona pentutarhasta päivisin ja öisin nukkuvat hyvin. En tarvitse sinua pyörimään ympärilläni.”
“En minä tietenkään sinua halua kiusata, mutta haluan vain parastasi.”
“Jos parhaani tarkoittaa sitä, ettet jätä minua edes silmänräpäykseksi rauhaan niin ei kiitos siinä tapauksessa”, Aamutäplä tiuskaisi vastaukseksi.
Tummakajo katsoi ihmeissään Aamutäplää ja sitten Sädetaivasta. Oliko kaksikolla jonkinlaista riitaa? Mistä oikein Aamutäplä puhui ja miksi hän oli niin ilkeä emolleen?
“Voi sinua itsepäistä karvapalloa!” Sädetaivas älähti huvittuneena ja teki leikkimielisen hypyn Aamutäplän kimppuun ja painoi tuon maata vasten. Tummakajo katsoi laajentunein silmin kuinka Sädetaivas ei päästänyt tytärtään ylös vaan alkoi sukimaan tuon kasvoja lähes raivokkaasti.
“Et sinä kaikkea jo valmiiksi tiedä! Saan auttaa sinua jos haluan ja se on tehtäväni sinun emonasi!” naaras kertoi vakavan oloisena ja jatkoi Aamutäplän hurjaa sukimista. Tummakajo katseli kaksikkoa peläten, että Aamutäplä vihastuisi tästä, mutta yllättyi, kun kuuli nuoremman naaraan suusta pakenevan naurua. Hänenkin kasvoilleen alkoi hiljalleen sulaa hymy.
“E-emo lopetaa!” Aamutäplä huusi nauraen ja käpälillään sohi Sädetaivasta yrittäen näin saada vanhemman kissan kimpustaan. Sädetaivas sen sijaan vain virnisti voittoisasti ja antoi vielä muutaman nuolaisun tyttärensä otsalle ennen kuin vapautti tuon.
“Sinä, Kottaraissulka ja Lumitassu tulette aina olemaan pienokaisiani ja tulen aina huolehtimaan ja neuvomaan teitä halusitte tai ette!” Sädetaivas naukui kovaäänisesti samalla, kun hymyili huvittuneena.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!” Ututähden kutsuhuuto kaikui ympäri leiriä saaden Tummakajon katseen miltein heti kääntymään päällikköä kohden. Isokokoinen naaras seisoi Päällikön pesällä ja odotti kissoja saapumaan ympärilleen kuullakseen mitä hänellä olisi sanottavanaan.
Tummakajo lähti tassuttelemaan lähemmäs samalla miettien mistä päällikkö voisikaan ilmoittaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista ideaa, mitä asia saattaisi koskea. Riistaa oli vielä runsaasti liikkeellä ja saatavilla, petoeläimiä tai muuta vaaroja ei oltu kohdattu eikä kukaan ollut loukkaantunut. Olikohan aamupartiossa tai rajapartiossa tapahtunut jotain, mistä pitäisi ilmoittaa? Hän istahti alas ja sukaisi rintakarvojaan. Kyllä asian silti piti olla sen verran tärkeä, jos päällikkö siitä kuuluttaisi pesänsä edustalla.
“Mitäköhän asia koskee?” hän kuuli Kotkamielen kysyvän hiljaa Räntäturkilta. Kaksikko oli istahtanut lähelle häntä vierekkäin ja alkoivat juttelemaan hiljaa keskenään niin, ettei hän enään kuullut sanaakaan.
“Puroklaani!” Ututähti sanahti kuuluvasti saaden kaikki hiljentymään ja keskittymään päällikköön.
“On aina todella ihailtavaa saada uusia sotureita keskuuteemme ja ylpeästi ilmoitan, että nyt on Liljatassun vuoro päästä soturiksi”, Ututähti naukui ja viittoi kermanvaalean oppilaan luokseen, jonka kasvoilta pystyi selvästi näkemään innostuksen ja ylpeyden. Tummakajo käänsi katsettaan hieman, jotta näki Kanijalan, jonka kasvoilta paistoi selvä ylpeys, kun tuo katsoi oppilastaan.
“Minä Ututähti, Purokaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Ututähti aloitti ja käänsi katseensa Liljatassuun, joka katseli häntä kirkkailla silmillään ja jatkoi sitten,
“Liljatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan!” Liljatassu sanoi voimakkaasti.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Liljatassu tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Liljatuulena. Tähtiklaani kunnioittaa innokkuuttasi ja nokkeluuttasi, ja hyväksyy sinut Puroklaanin täydeksi soturiksi”, Ututähti naukui ja laski päätään hieman, jotta pystyi koskettamaan uuden soturin päälakea ja Liljatuuli vastasi nuolaisemalla naaraan lapaa.
“Liljatuuli, Liljatuuli!” klaani puhkesi onnitteluhuutoihin. Liljatuuli näytti todella onnelliselta ja ilmeisesti tavoitteli entisen mestarinsa katsetta samalla, kun näytti siltä kuin olisi voinut puhjeta onnen kyyneliin sillä samalla silmänräpäyksellä.
Tummakajo hymyili iloisena. Hänestä oli aina todella mukavaa saada uusia sotureita klaaniin ja varmasti Leskenlehtikin osasi olla iloinen tyttärensä puolesta, vaikka monesti näyttikin niin nyrpeältä. Hän seurasi kuinka vastanimitetty soturi laskeutui alas ja meni ottamaan onnitteluita vastaan ensin emoltaan ja sitten Kylmätassulta. Sisarukset hetkeksi jäivät juttelemaan keskenään ennen kuin naaras käänsi katsettaan hieman Kottaraissulkaa kohden. Hän katseli kuinka Liljatuuli otti muutaman nopean askeleen kollia kohden ja painautui sitten tuon rintakarvoja vasten ottaen kaiken huomion vastaan Kottaraissulalta. Harmaa raidallinen kolli hymysuin kertoi jotain soturittaren korvaan saaden tuonkin hymyilemään pehmeästi.
*Kyyhkyläiset*, hän mietti huvittuneena ja hymähti hieman. Olivatko hekin näyttäneet tuolta Sädetaivaan kanssa silloin nuorempina? Saattoivat he nytkin tuolta näyttää, mutta hänestä se oli hassua, että nyt heidän poikansa oli samassa tilanteessa. Hän oli kyllä todella onnellinen molempien, niin Kottaraissulan kuin Liljatuulenkin puolesta, että he olivat löytäneet toisensa ja varmasti lähiaikoina alkaisivat kumppaneiksi elleivät jo olleet. Aika vain tuntui menevän niin nopeasti ohitse.

Kinuski istui kodinsa ikkunalaudalla huolestuneen näköisenä, sillä Misteliä ei vieläkään näkynyt missään. He olivat sopineet, että erakko tulisi hakemaan häntä auringon noustessa, ennen kuin kotikissan omistajat heräisivät. Mutta aurinko oli noussut jo aikoja sitten, eikä kolli ollut saapunut paikalle. Naaras oli hämmentynyt, se oli ollut aina raidallisen kissan idea lähteä tutkimaan kanjonia, joten miksi hän ei nyt ollut täällä? Oliko hänelle tapahtunut jotakin vai oliko hän vain unohtanut heidän sopimuksensa? Syvä huokaisu pääsi Kinuskin suusta, kun tuo päätti kääntyä poispäin ikkunasta ja pudottautua lattialle. Misteli ilmestyisi parin päivän sisällä kyllä uudestaan, mutta silloin hän ei enää lähtisi erakon mukaan. Ilma alkoi viilenemään kovaa vauhtia eikä kotikissa uskonut pärjäävänsä kaikessa siinä lumisateessa ja pakkasessa. Silloin hän haluaisi vain olla käpertyneenä omaan pehmeään petiinsä lämpimässä kodissaan, missä ruokaakin riittäisi. Naaras käveli ympäri taloa, harmistuneena siitä, että hänen omistajansa olivat taas lähteneet johonkin ja jättäneet hänet yksin tänne. Nyt kun Misteliäkään ei näkynyt, olisi Kinuski mielellään kaivannut jotakin seuraa. Kuin kutsusta, kuului talon ulkopuolelta tuttua mau'untaa. Kotikissan korvat nousivat pystyyn ja tuo kipitti takaisin ikkunalaudalle, loikaten kevyesti sille. Hänen sydämensä tuntui hyppäävän kurkkuun asti, kun erakon tuttu hahmo seisoi keskellä naaraan pihaa. Kolli nosti kulmakarvojaan ja heilautti häntäänsä, kutsuen häntä ulos seuraansa. Eikä aikaakaan, kun kaksikko seisoi kasvotusten viileällä nurmella.
"Minä luulin ettet sinä tule ollenkaan", Kinuski naukui hieman loukkaantuneena. Misteli huokaisi ja näytti pahoittelevalta.
"Anteeksi, metsästysreissuni venyi pitemmäksi mitä olin ajatellut", hän soperteli, mikä sai kotikissan hieman ihmettelemään. Valehteliko erakko juuri hänelle? Mutta miksi ihmeessä?
"No, lähdemmekö me?" Misteli kysyi, vaihtaen nopeasti puheenaihetta. Kinuski oli hetken hiljaa, miettien olisiko sittenkään kannattavaa lähteä kollin mukaan, kun hän selvästi käyttäytyi oudosti. Kotikissa kuitenkin myöntyi nyökäyttämällä päätään, minkä seurauksena erakon ilme kirkastui. Tuo kääntyi nopeasti ja lähti jolkottelemaan poispäin naaraan pihasta.
"No mennään sitten, ehdimme juuri ennen pimeää kanjonin rajalle!" Misteli huikkasi kulkiessaan. Kinuski jäi katsomaan tuon perään, ottaen muutaman askeleen eteenpäin, kääntäen sitten katseensa takaisin kotiinsa.
"En minä kauaa ole poissa, lupaan sen", kotikisu kuiskasi, lähinnä yrittäen uskotella itselleen, ettei tulevalla seikkailulla mitään pahaa tapahtuisi. Sen jälkeen hän nopeasti kipitti Mistelin perään, joka oli hiljentänyt vauhtiaan odottaessaan Kinuskia.
"Voin luvata ettet tule katumaan tätä", erakko hykersi hymysuin. Naaras hymyili takaisin, mutta ei voinut mitään sille pienelle huolelle, mikä hänen mieltään painoi. Mitä jos kaikki ei menisikään niin hyvin, kuin he olivat suunnitelleet?

Kinuski ja Misteli olivat kävelleet tuntikausia. Kotikissalle jokaisen askeleen ottaminen oli pelkkää tuskaa, hänen tassujaan ei ikinä ollut särkenyt näin paljon. Vaikka erakko olikin kävellyt niin rauhalliseen tahtiin kuin pystyi, jäi naaras siltikin jälkeen, antaessaan käpäliensä laahata maassa.
"En usko, että pääsemme tänään pidemmälle", kolli sanoi huokaisten ja pysähtyi aloilleen.
"Vihdoinkin!" Kinuski älähti ja samalla sydämenlyönnillä istahti alas, nostellen vuorotellen etutassujaan ilmaan. Vaikka hänen hengityksensä tai mikään muu kuin kävely ei tuntunutkaan raskaalta, kotikissa ei millään pystyisi ottamaan enää yhtäkään askelta. Hänen tassunsa eivät antaisi sitä anteeksi. Miksi kukaan ei ollut kertonut naaraalle, että tämä tulisi olemaan näin työläistä? Misteli kiersi lähiympäristöä, koettaen löytää jotakin sopivaa suojapaikkaa heille.
"Jäimme kyllä hyvään kohtaan, emme ole vielä minkään klaanin alueella. Virallinen Puroklaaninkin raja alkaa vasta tuon nummialueen kohdalta", erakko huudahti osoittaen hännällään hiukan kauempana olevaa nummitilkkua, joka nopeasti muuttui kanervikoksi. Kanjonia ympäröivät vuoretkin heidän vierellään olivat vasta äskettäin alkaneet kasvaa huimasti pituudessa, lähempänä kaksijalkalaa se oli ollut monta kertaa matalaampaa ja paljon tasaisempaa. Vaikka Kinuski kuinka yritti siristää silmiään, hän ei pystynyt näkemään vuorten huippuja pilvikerroksen läpi. Näkemistä myös vaikeutti pilvien harmaa sävy, mikä kertoi nopeasti tulevasta sateesta ja mahdollisesta myrskystä. Laskiessaan katsettaan toisella puolellellaan olevaa järveä kohti, hän miltei pystyi erottamaan sen loppuvan syvemmällä kanjonissa. Muutama leveä vesikaistale kuitenkin jatkui ympärillä olevista maatilkuista huolimatta syvälle kanjoniin.
"Kinuski tule tänne!" Misteli huusi kivien takaa, minne hän oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Kinuski päästi valittavan urahduksen, nousi nyt täriseville tassuilleen ja lähti irvistellen kohti kivikkoa. Erakko istui pienen pensaikon edessä ja sitä siirtäessään, pystyi kotikissa näkemään sen takana olevan onkalon kalliossa.
"Voisimme olla tuolla siihen saakka, että tuleva sade lakkaa", kolli ehdotti, mihin naaras vastasi nyökkäämällä. Paikka olisi varmaankin samantyyppinen, missä he olivat edellisen yhteisen yönsä viettäneet. Kaksikko vetäytyi nopeasti suojaan juuri alkavan myrskyn tieltä ja molemmat olivat tyytyväisiä onkalon suuruuteen sekä tasaiseen kalliopohjaan, millä oli mieluinen nukkua. Kinuski ja Misteli käpertyivät sylikkäin onkalon reunaan pysyäkseen lämpiminä ja melko nopeasti kotikissa nukahti.

Kinuski huomasi hyvin pian näkevänsä unta. Hän käveli hiljaiseen tahtiin pakkasen jäädyttämällä polulla. Kotikissan polkuanturoita kipristeli, kun maan jäisyys pureutui jokaisella askeleella niihin. Hän haisteli ilmaa, ja jokin pieni ääni naaraan sisällä kertoi, että hän etsi jotakin. Jotakin hyvin tärkeää. Tuuli ja lumisade mitkä hänen ympärillään jylläsivät olivat tehneet selvää kaikista mahdollisista lumeen jäävistä jäljistä, joten hän kulki pelkän hajuaistin varassa. Sinisilmäinen kissa tiesi, että jäljittäminen tälläisessä säässä kävisi nopeasti mahdottomaksi, mutta hänen oli pakko jatkaa. Jokin puski Kinuskia vain kulkemaan eteenpäin laimean hajuvanan johdattamana. Siristäessään silmiään lumipyryssä, pystyi hän näkemään kaukana edessään pienen hahmon ja kohta surumielinen nyyhkytys tavoitti kotikissan korvat. Hän ripensi tahtiaan, mutta pysähtyi parin ketunmitan päähän tajutessaan, että tämä itkevä hahmo oli pieni valkoturkkinen pentu. Sinisilmäinen naaras lähestyi pentua varovasti ja säikähti hieman, kun tuo käänsi metsänvihreät silmänsä häneen.
"Miksi sinä itket pentu?" Kinuski tajusi naukaisevansa, vaikka hän ei edes ollut ajatellut sanovansa kissalle mitään. Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, pentu lopetti nyyhkyttämisensä ja vain kylmä tuuli ujelsi ilmassa.
"Minä itken, koska olen nähnyt kamalien asioiden tapahtuvan, enkä voi tehdä mitään muuttaakseni niitä", valkoturkkinen naaras maukaisi surullisena. Kotikissa katsoi pentua ihmeissään. Miksi noin nuori kissa edes ajatteli tuollaista? Mikä oli saanut hänet ajattelemaan noin? Yhtäkkiä metsänvihreät silmät vakavoituivat ja pennun olemus muuttui uhkaavaksi. Hän ei pörhistellyt karvojaan tai näyttänyt hampaitaan, katsoi vain kolkolla katseella Kinuskia, joka otti nopean askelluksen taaksepäin.
"Misteli tietää, että pahoja kissoja on tulossa. Toivo, että hän lähettää sinut muualle hetkeä ennen hyökkäystä", valkoturkkinen naaras sihahti. Kotikissa tuijotti järkyttyneenä pentua eikä tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa. Mistä pentu edes tiesi tuollaista ja miten Misteli tiesi...?
"Jos jään hänen seuraansa, voisin auttaa häntä!" Kinuski huomasi sanovansa päättäväisesti. Hän ei tiennyt mistä kissoista ja hyökkäyksestä tuo tuntematon pentu hänelle oikein puhui, ei hän edes tiennyt oliko valkoturkkisen naaraan sanoissa mitään mitä uskoa. Mutta kotikisu kyllä olisi erakon tukena, tapahtui mitä tahansa.
"Jos jäät, olisitte molemmat hengenvaarassa ilman mitään mahdollisuutta pelastua", pentu sanoi siristellen silmiään. Naaras yhä epäuskoisena tuijotti edessään istuvaa kissaa, mutta hetken pyöriteltyään kaikkea kuulemaansa mielessään, hänenkin silmänsä viiruuntuivat.
"Misteli siis tietää tästä hyökkäyksestä?" Kinuski sanoi hitaasti, kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein. Miksi ihmeessä erakko haluaisi lähteä hänen kanssaan nyt kiertämään kanjonia, jos jonkinlainen kissalauma olisi heidän perässään? Miksi kolli oikein halusi saattaa heidät molemmat hengenvaaraan? Oliko se aikaisempi outo käyttäytyminen kaksijalkalassa johtunut juuri tästä?
"Olet oikeassa. Misteli tietää hyökkäyksestä. Olen varoittanut häntä vaarasta etukäteen, mutta hän ei vaikuttanut ottavan varoitustani kyllin vakavasti", pentu maukui. Kinuski huomasi sihahtavansa ääneen ja tajusi, että tämän kuuleminen sai hänen sappensa kiehumaan. Oliko Misteli todellakin noin itsekäs? Tahtoiko hän tahallaan tapattaa heidät? Kotikissa otti muutaman askeleen lähemmäs valkoturkkista naarasta, eikä antanut enää tuon uhkaavan olemuksen vaikuttaa häneen.
"Ja sinä puhut nyt aivan varmasti totta?" Kinuski kysyi vilauttaen hammasrivistöään. Lumimyrsky ei tuntunut enää haittaavan naarasta, hänen mielessään ei ollut mikään muu kuin hiljalleen kasvava ärtymys. Pentu tuntui aistivan sen myös, koska hänen ilmeensä muuttui neutraaliksi ja hän nousi seisomaan.
"Kyllä puhun. Mutta sinä voit vielä kuitenkin pelastaa itsesi. Ole rohkea ja pysy lujana, äläkä koskaan menetä toivoasi minkään suhteen. Koska muuten kaikki on mennyttä", valkoturkkinen naaras sanoi ja katosi, jättäen Kinuskin yksin uneensa.

Kinuski heräsi tuntiessaan Mistelin vierellään nousevan. Kotikisu hetken hämillään katseli ympärilleen ja yritti muistella miten tähän pieneen, pimeään ja kosteaan luolaan oltiin oikein jouduttu. Muistaessaan seikkailulle lähdön, muisti naaras myöskin unen mitä oli äskettäin nähnyt. Hän kääntyi ilmeettömänä katsomaan erakon niskaa, kun kolli katseli onkalon suuaukolta vielä rankasti satavaa sadetta.
"Misteli?" Kinuski maukaisi kysyvästi. Misteli väräytti toista korvaansa, kuitenkaan kääntymättä katsomaan kotikissaa.
"Niin?" Hän vastasi. Naaraan siniset silmät viiruuntuivat kun hän yritti miettiä miten saisi muodostettua kysymyksensä. Eihän hän nyt suoraan voisi kysyä erakolta, että kuka heidän perässään oli ja miksi tuo oli halunnut lähteä seikkailemaan, kun tiesi heihin molempiin kohdistuvasta vaarasta. Kolli varmasti kysyisi mistä hän oikein tiesi tästä, eikä 'näin unen jossa sanottiin niin' - ollut kauhean hyvä vastaus siihen.
"Et ole ikinä puhunut minulle menneisyydestäsi. Kertoisitko minulle millaista elämäsi oli ennen kuin tapasimme?" Kinuski kysyi, antaen tarkoituksellisesti äänelleen pehmeän sävyn, ettei Misteli epäilisi mitään. Kotikissan katse oli nimittäin yhä kylmä. Erakko hänen edessään naurahti ja kiersi häntänsä käpäliensä päälle. Kolli oli ääneti pitkään, mikä raastoi naaraan hermoja.
"Noo, nuoruuteni oli aika rankkaa, kuten erakolla nyt yleensäkin. Koin paljon kovia, kasvoin sisarieni Pajun ja Deranan varjoissa. Onneksi tukenani oli ollut Tora, isäni. Hän oli aina auttanut minut pois vaikeistakin paikoista eikä koskaan ollut jättänyt pulaan", Misteli aloitti kertomuksensa, mutta ei missään vaiheessa kääntynyt katsomaan Kinuskia, jolloin kotikissa ei nähnyt erakon ilmeitä. Naaras epäili hyvin paljon tarinan todenmukaisuutta, mutta päätti ääneti kuunnella kollin kertomusta. Jospa hänen menneisyydestään ilmentyisi syy miksi he olivat nyt vaarassa?
"Emoni Kuutamokukka ei ymmärtänyt minua, eikä hän pitänyt minua minkäänlaisessa arvossa. Hän rakasti Pajua ja Deranaa, eikä hänen sydämessään riittänyt enää tilaa kolmannelle pennulle. Kyllä hän oli vaaran uhatessa minuakin suojellut, mutta muuten jätti kokonaan huomioimatta. Onneksi Toran avulla opin ymmärtämään oman elämäni tärkeyden, vaikka nuoruuteni olikin pelkkää alamäkeä, erakkona olo teki siitä vain ankeampaa. Kun opimme sisarteni kanssa metsästämään ja taistelemaan, en ikinä saanut Kuutamokukalta hymyn hymyä onnistuessani. Vain sydäntä viiltävän kylmän katseen", Misteli naukui ja nousi jaloilleen, kävellen onkalon seinämää pitkin Kinuskin viereen. Kotikissa katsoi erakkoa neutraalilla katseella, kun Misteli taas korvat luimittuina katsoi Kinuskia alakuloisena. Vaikka tarina saikin myötätunnon ja säälin nousemaan naaraan rintaan, ei hän vielä pystynyt täysin uskomaan kollia. Mitä jos tämä kaikki olikin vain sepitystä? Jos raidallinen kissa vain yritti saada Kinuskia kääntymään puoleensa ja tuntemaan sääliä surullisen taustansa takia.
"Paju ja Derana olivat aina olleet pentueen vahvimmat. Kunnes ajat muuttuivat, tuli lehtikato, kylmät hiutaleet tippuivat taivaalta ja riista hupeni. Eräänä päivänä olivat Paju ja Derana saaneet viheryskän. Perheestäni kukaan ei osannut sitä parantaa ja vaikka tiesimme Kuutamokukan, entisen Puroklaanilaisen olevan hyvissä väleissä sen aikaisen Puroklaanin parantajan kanssa, emme uskaltaneet mennä kysymään apua. Onneksi Pajun ja Deranan viheryskän vain pahentuessa, ei ollut kylmille suhteille enää aikaa. Sinä lehtikatona oli emokin arvostanut metsästämääni riistaa. Joka päivä sisareni yskivät kuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, mutta he sinnittelivät kuitenkin. Mutta lehtikadon kylmimpänä päivänä - he olivat kuolleet. Emoni itki heidän vierellään kunnes oli vain niin väsynyt, että nukahti kesken suremisensa. Hautasimme heidät yhdessä ja sen jälkeen Kuutamokukka vain katosi johonkin. En ole nähnyt häntä sen kummemmin. Isäni kuoli vain muutama vuodenaika myöhemmin rotanpuremaan. Siitä lähtien olen kulkenut yksin", Misteli huokaisi selvästi pettyneenä. Kinuski ei sanonut mitään, koska hän ei osannut päättää uskoiko tarinaa vai ei. Kotikissa kuitenkin siirsi häntänsä erakon vierelle, kiertäen sen kollin oman kanssa yhteen. Hän halusi osoittaa olevansa tukena, eikä tarinassakaan ollut käynyt ilmi ketään, kuka Mistelille oikein halusi pahaa. Kinuski ei kysellyt enempää, ei hän tiennyt mistä aiheesta olisi kyselyään seuraavaksi jatkanut. Kaksikko jäi hiljaisina istumaan luolaan, odottamaan sateen lakkaamista.

"No miten olisi Aurinko?" ehdotin. Tuhkapentu ja Kurkipentu vilkaisivat toisiaan. Tiesin, mitä he ajattelivat, mutta miksi aina Tuhkapentu sai päättää kaiken jännän?
"Aurinko ei oikein... Kuulosta pelottavalta", Kurkipentu sanoi varovasti. Tiesin, että hän ei tarkoittanut pahaa, mutta en voinut olla harmistumatta.
"Entäpä Aamu?" Tuhkapentu ehdotti.
Joopa joo! Se oli vielä huonompi kuin Aurinko!
"Se ei ainakaan kuulosta pelottavalta", murisin tympääntyneenä. Heilautin häntääni ja Tuhkapentu nyökkäsi.
"Minäpäs keksin loistavan nimien!" Kurkipentu huudahti yhtäkkiä. Käännyin katsomaan veljeäni, joka näytti innostuneelta.
"Tämän hullun kissan nimi olkoon Ukkonen!" hän maukui. Ulkona jyrähti. Kiljaisin, ja painauduin vasten siskoni kylkeä.
"Rauhoittukaa, ei ole mitään hätää. Ukkonen ei yllä leiriimme asti", Kaunokirjon mau'unta kuului pentutarhan suulta.
Päätin näyttää sisaruksilleni. Nousin seisomaan, ja kaksi muuta painautuivat toisiaan vasten.
"Saanko jatkaa tarinaa Ukkosesta?" kysyin virnistäen. Tiesin, että emo puhuisi totta, eikä ukkonen yltäisi leiriin. Kuin pelotellakseen, salama välähti ja ulkona jyrähti.
Tuhkapentu vinkaisi ja raastoi kynsillään pesän lattiaa. Hyvä, sillä kerrankin minä sain olla se, joka päätti.
"Nämä luopiot, seuraavat ja kunnioittavat Ukkosta, he tekevät kyselemättä kaiken mitä hän käskee - jopa surmaavat ja sieppaavat jos hän niin haluaa", selitin hyvin pelottavasti ja dramaattisesti, kuin osasin.
Tuhkapentu ei näyttänyt kuulevan, ja Kurkipentu vain seisoi ja tuijotti eteenpäin.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujakiven juurelle klaanikokoukseen!" isän ääni kuului juuri ja juuri vesisateen, ja myräkän yli.
Lähdin veljeni kanssa pentutarhasta kuulemaan, mitä hänellä oli asiaa. Tuhkapentu jäi täristen pentutarhaan, koska emo lähti perässämme kuuntelemaan.
Asetuimme sotureiden pesän suuaukon lähelle. Höristin korviani, ja kuuntelin, kun Aaltotähti puhui:
"Tänä iltänä on kokoontuminen. Vaikka keli on surkea-", hän aloitti ja kuului samanmielistä muminaa.
"-on kuu silti näkyvissä, eli on tähtiklaanin tahto, että lähdemme kokoontumiseen. Tällä kertaa pääsevät mukaan minun, Myrskytuulen ja Huurrekukan lisäksi Taivastassu, Ruskatassu, Soratassu, Uskosielu, Mustikkasielu, Pisaraturkki, Marjaleuka ja Sädeloiste", hän kertoi. Niiden oppilaiden, jotka eivät kokoontumiseen päässyt, kuului jupinaa. Ne taas, jotka pääsivät, hyppivät innoissaan ja selittivät, mitä aikoivat tehdä.
"Mennään isän luo", Kurkipentu ehdotti. Emo oli lähtenyt pentutarhalle, ja isä jutteli Myrskytuulen, varapäällikön kanssa.
Nyökkäsin veljelleni. Hyppelehdimme pikimustan isämme luokse.
"Asia selvä", Myrskytuuli sanoi juuri ja lähti. Aaltotähti käänsi katseensa meihin.
"Mitäs nyt pikkuiset?" hän kysyi lempeästi ja silitti hännällään Kurkipennun kylkeä.
"Mekin halutaan kokoontumiseen", kerroin isälle. Isä kehräsi ja maukui:
"Te olette liian pieniä. Mutta odottakaahan muutama kuukausi, niin pääsette varmasti mukaan".
Katsoimme isää harmistuneena. Mutta eihän kukaan jaksanut odottaa kokonaista kuuta.
"Kuulkaas nyt, pikkuiset. Meidän pitää lähteä, ja teidän mennä pentutarhaan", hän kertoi ja lähti saattamaan meitä pentutarhalle.
"Voitko kertoa kokoontumisesta? Jooko?" pyysimme, mutta ihan turhaan. Aaltotähti pudisti päätään.
"Ei nyt. Mutta kertokaapas minulle, mikä on parasta riistaa."
Loppumatkan pentutarhalle selostimme isälle innoissaan, miten hyvää kaikki hiiret olivat, ja miten kerran Kurkipentu melkein tukehtui kotkansulkiin.
"Toin nämä kaksi päänvaivaa takaisin sinun huomaasi", isä maukui virnistäen, kun pääsimme pentutarhaan.
"Emme me ole mitään päänvaivoja!" tiuskaisin isälleni, joka vain virnisti. Tiesin kyllä, ettei hän pahaa tarkoittanut.
"Emme olekkaan! Emmehän?" Kurkipentukin makui ja varmisti vielä emolta, joka vastasi:
"Ette ole."
"Mikä on kokoontuminen?" Tuhkapentu keskeytti. Katsoin siskoani hetken aikaa moittivasti, mutta käänsin sitten katseeno odottavasti isään, joka sulki silmänsä ja nyökkäsi pennulleen.
"Olen pahoillani, minä en sitä juuri nyt ehdi kertomaan. Mutta emonne voi sen varmasti selittää teille", isä naukui pahoittelevasti. Hän puski meitä vuorotellen hellästi kylkeen, ja huomasin hänen viipyvän kohdallani kaikkein pisimään. Kehräsin tyytyväisenä.
"Olettehan varovaisia? Vuoristopolut ovat liukkaita sateen takia", emo sanoi huolestuneesti, kun Aaltotähti kosketti hänen kanssaan neniä.
"Tietenkin olemme. Korpinkutsu ja Purotassu ovat käytettävissänne koko yön yli. Nähdään!" Aaltotähti sanoi ja poistui pentutarhasta, vilkaisten vielä kerran taakseen.
Huusimme hyvästejä niin kauan, kun isä oli kadonnut suuaukosta klaanitoverien kanssa. Vasta sen jälkeen käänsin katseen emoon.
"Kerro meille klaanien kokoontumisista!" pyysin saamaan aikaan, kun sisaruksenikin.
Emo käänsi katseensa meihin ja maukui:
"Minä kerron".

//Anteeks, oon ollu kauhean epäaktiivinen. Mutta nyt tuli tämmönen, ja aion tästä jatkaa, jos et Jez halua.

Aamulla kun Rähjä oli tapellut riistasta olin joutunut hoitamaan tätä. Harmaa on oikea kiusankappale. Rähjä oli tokaissut.

Kun astelin pesästä ulos oli jo auringonhuipun aika. Tuokuttelin ilmaa ja haistoin oravan. Se oli matalalla joten ajattelin että saisin sen. Ponkaisin ylös ja nappasin oravan vaivalloisesti. Oravan lisäksi en tuntenut muuta riistaa. Ajattelin lähteä poispäin ja hetken kuljettuani näin vilauksen päästäisestä. Kiipesin puuhun heti kun olin kaivanut oravalle kuopan. Puun korkeammalle oksalle oli matkaa mutta sain pääsiäisen parilla nopealla liikkeellä. Mutta pienen hetken jälkeen tipahdin puusta ja kaikki pimen.

Kun avasin silmäni näin äitini ja kuulin tämän äänen. Lintu siveli turkkiani hännällään. Kaikki oli unta, luulisin. Lintu antoi riistaa ja vettä.

Kun heräsin kuulin kuinka kaksi kissaa keskusteli. "Laitoin jalan paikalleen Ututähti" *Päällikkö* ajattelin mielessäni. "Kun hän herää annan tälle unikonsiemeniä" sama kissa tokaisi. Räpäytin silmiäni ja kysyin "Missä olen?" Toinen kissa vastasi " Puroklaanissa" Kissa joka oli puhunut Utitähdelle sanoi " Parantajan pesässä. Minä olen Yöturkki ja tuossa on Kylmätassu" Kylmätauu tokaisi " Tässä on unikonsiemeniä, syö ne" Kun olin syönyt siemenet vaivuin uneen.

//On ollu tässä kiireitä mutta nyt sain tämän ulos.

”Mitä täällä tapahtuu! Tuskinpa kukaan vastaa minulle" ,Lumihäntä tuhahti. Kumma kyllä Ututähti vastasi. "Löysimme erakon jonka jalka oli poikki. Erakko sanoi nimekseen Lehti" *Jaaha, siskollani on "hyviä" ideoita* Silti tyydyin kysymään. "Jääkö tämä erakko Puroklaanin?" Ututähden katse oli kysyvä, kun tämä vastasi. "Hetkeksi aikaa. Luulisin" Mietin mitä Lehti oikein halusi kun tassutin kohti parantajan pesää.

Pesän sisällä oli niin kotoista, että unohdin mitä tein siellä. Kun olin muistamassa mitä tein siellä Kylmätassu huusi "Tulitko katsomaan Lehteä? Hän sanoi että olisi siskoosi" Kylmätassu ei halunnut näköjään puhua enempää joten katsoin missä Lehti olisi. Kun näin sammalvuoteen jolla Lehti oli tämä kysyi "Lumihäntä, en halunnut tänne. Minun pitäisi olla Rähjän luona. Se sinun Harmaa kumppanisi veti pari haavaa Rähjän turkkiin" Jos Harmaa osaisi taistella olisin hänelle hiiren velkaa. Etsin Lehdelle tuoresaalista ja annoin tälle kalan. Lehti nyrpisti nenäänsä "Eikö ole hiiriä?" Mikä kummajainen Lehti on. Juoksin soturien pesälle ja nukahdin.


//Noh, jatkoa Lehden tarinalle.