"Minua pelottaa...", Pisara naukaisi, mikä sai Huurrekukan ja Kuutamon, jotka olivat hetki sitten vielä keskustelleet, kääntämään kaiken huomionsa erakkonaaraaseen.
"Mikä hänessä on vialla Huurrekukka? Ei Pisara ole normaalisti noin pelokas", erakkokolli kysyi hätäisesti. Parantaja katsoi nuorta naarasta haikein silmin ja nuolaisi tuon otsaa rohkaisevasti.
"Ei ole mitään syytä pelätä. Tässä", Huurrekukka rauhoitteli ja työnsi Pisaran eteen katajanmarjoja. Erakkonaaras haisteli marjoja epäileväisenä.
"Ne ovat katajanmarjoja. Ne antavat voimaa ja auttavat levottoman hengityksen kanssa. Poimin niitä samalla, kun kävelimme tänne", parantaja selitti.
"Älä syö niitä Pisara. Ne saattavat vahingoittaa sinua tai pentujamme!" Kuutamo kiirehti sanomaan, mikä sai mustaraitaisen naaran sulkemaan silmänsä toivottomana. Että pitikin tuon kollin mennä aina pilaamaan jokainen hänen auttamisyrityksensä.
"Olisitko hiljaa Kuutamo? Mitä jos menisit nyt vaikka etsimään lisää sammalia? Selkääni särkee", Pisara huokaisi kumppanilleen, joka oli miltei samassa silmänräpäyksessä jo poistunut pusikosta. Huurrekukka naurahti ja pudisti päätänsä huvittuneena.
"Olen pahoillani Kuutamon puolesta, oikeasti. Hän on vain niin-"
"Ylisuojeleva?" Parantaja kehräsi ja samalla paineli varovasti tassuillaan Pisaran vatsaa.
"Hän on yhtä hermostunut asiasta kuin sinäkin. Se on ihan ymmärrettävää. En vain ole ikinä tavannut kissaa joka noin palavasti yrittää välttää parantajan apua", Huurrekukka selitti ja yhtäkkiä kurtisti kulmiaan.
"Onko jokin hätänä?" Pisara kysyi hermostuneena. Parantaja pudisti päätänsä ja antoi pienen hymyn nousta huulilleen.
"Ruumiinlämpösi laskee. Synnytys alkaa pian", Huurrekukka selitti lempeästi ja silitti hännällään erakkonaaraan kylkeä.
"Jos haluat vielä hetken olla yksin, niin voisin mennä etsimään lisää katajanmarjoja. Tulen nopeasti kyllä takaisin", parantaja naukui ja poistui pusikosta. Hän tiesi, että jotkut naaraat eivät tosiaankaan haluaisi jäädä yksin synnytyksen aikaan, mutta jotkut tarvitsisivat omaa tilaa ja aikaa ajatella. Vaikka Pisara vaikuttikin hermostuneelta, uskoi mustaraitainen naaras, että tuo saisi rauhoitettuaan itseään paremmin yksin kuin hänen seurassaan.

Huurrekukka palasi takaisin pusikolle ja ihmetteli, kun Kuutamoa ei näkynyt missään. Parantaja ei ollut viipynyt kauaakaan marjojen keruussa, mutta erakkokollin piti vain mennä hakemaan sammalta. Hänen pitäisi olla jo takaisin pusikolla. Kuinka kauas hän oikein oli niitä lähtenyt etsimään? Naaras pudisteli päätänsä ja laski keräämänsä marjat Pisaran eteen, joka hengitti nyt huomattavasti tiheämmin kuin aikaisemmin.
"Jos vain pystyt niin syö nuo. Sattuuko mihinkään?" Huurrekukka kysyi ja yritti varovasti tunnustella erakkonaaraan vatsaa. Tuo ähkäisi kosketuksesta.
"Aina välillä... Pieniä kipuaaltoja...", Pisara puhisi hengityksensä seasta. Parantaja nyökkäsi ja varovasti silitti ja hieroi erakkonaaraan vatsaa ja selkää. Tuo olisi valmis synnyttämään. Samassa Kuutamo juoksi hengästyneenä paikalle, ilman sammalia. Naaraskaksikko kääntyivät hämmentyneinä katsomaan erakkokollia, joka näytti siltä, kuin olisi juuri nähnyt jotakin kamalaa.
"Meitä uhkaa vaara, Pisara. Meidän pitää lähteä täältä niin nopeasti kuin on mahdollista!" Kolli selitti hengästyneenä. Huurrekukka jäi hämmentyneenä paikalleen ja katsoi Kuutamoa epäuskoisena.
"Lähteä? Mutta... Miksi ihmeessä?!" Pisara naukui hämmentyneenä, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti kivuliaaksi, kun toinen supistus lävisti hänen kehoaan.
"Selitän myöhemmin. Meidän pitää lähteä nyt, kun vielä ehdimme", erakkokolli sanoi hätäisesti ja vilkaisi taaksensa.
"Ei missään nimessä! Olisi vaarallista lähteä liikuttamaan Pisaraa nyt!" Huurrekukka naukaisi jämäkästi. Hänen ja Kuutamon välille syntyi pitkä tuijotuskilpailu, missä kumpikin osapuoli yritti tahdonvoimallaan voittaa omaa mielipidettään oikeaksi.
"Mikä on niin tärkeää, että meidän pitäisi lähetä täältä?" Parantaja miltei kihisi kiukusta. Miten tuo hätäilevä, typerä kolli ei tajunnut, että hänen kumppaninsa synnyttäisi tuossa tuokiossa, ja synnyttävän emon siirtäminen olisi riskialitsta, niin emolle kuin pennuille?
"Koska sammalia kerätessäni näin ketun. Ja se taisi nähdä minut."

// Anteeksi kauheasti Huurrekukan tarinan viivästyminen!

"Kuten tiedät, jokaisen kissan tullessa päälliköksi, heidän täytyisi valita itselleen uusi varapäällikkö...", Misteli selitti taas tohkeissaan klaanikissojen tavoista Kinuskille, joka makasi normaalia lähempänä erakkoa. Kotikissalta meni melkein kaikki kollin puheista ohi, kuten yleensäki. Hän vain ihasteli itsekseen tuon komeita kasvonpiirteitä ja ilmeitä. Kaksikko oli taas tavanomaiseen tapaansa asettautunut naaraan takapihalle loikoilemaan ja nauttimaan viimeisistä kesän lämpimistä säistä.
*Voisiko tämä vain jatkua ikuisesti?* Kinuski ajatteli toiveikkaana kierähtäessään kyljelleen, koskettaen Mistelin kylkeä ja sulkien silmänsä.
"Kinuski sinä et taaskaan kuuntele minua", harmaaturkkinen kissa huokaisi kääntyessään katsomaan vieressän kierähtelevää kotikissaa. Juovikas kissa oli huomannut nopeasti, ettei naaras käyttäytynyt samalla tavalla kuin heidän aikaisempien kohtaamisien aikana. Hänestä oli tullut enemmän huomiota sekä kosketusta hakeva, mikä sai erakon hämmentymään pahasti. Tuossa oli selvästi jotakin vialla. Kinuski käänsi päätänsä, avasi silmänsä ja kohtasi Mistelin katseen.
"Miksi sinä tuijotat minua?" Kotikissa kysyi hiljaa, nauttien tilanteesta. Se sai perhoset lentelemään hänen vatsassaan.
"Sinua on mielenkiintoista katsella", erakko sanoi ja tunsi poskiensa hiukan kuumottuvan, vaikka lämmin sää oli tehnyt kollin kehon ihan tarpeeksi lämpimäksi. Naaras tuijotti harmaaturkkista kissaa epäuskoisena. Mitä hän oli juuri sanonut? Silmät pyöreänä Kinuski kierähti vatsalleen ja kohtasi taas Mistelin punastuneet kasvot.
"Mitä sinä sanoit?" Hän kysyi ja käänsi päätään poispäin, piiloittaen omat punastuneet kasvonsa.
"En mitään", erakko totesi kylmän viileästi ja nousi ruohikolta. Kolli lähti kävelemään pois kotikissan takapihalta, mikä sai juuri kyseisen kotikissan tuijottamaan hänen peräänsä vielä epäuskoisempana. Misteli kuitenkin pysähtyi, alkoi kaivamaan maata ja nosti sitten jotakin suuhunsa. Sitten tuo juoksi takaisin Kinuski luokse. Harmaaturkkisella kissalla oli mukanaan pieni jänis, jonka hän oli saanut kiinni hetki sitten, ollessaan matkalla tapaamaan naarasta. Jäniksen keho oli vielä lämmin, ja vaikka juovikas kissa niin mieluusti olisi pitänyt sen itsellään, päätti hän yrittää syöttää oikeaa jänistä kotikissalle. Hän laski jäniksen naaraan eteen ruohikolle, jolla tämä vieläkin makasi.
"Minä haluan, että syöt kanssani tämän jäniksen", Misteli sanoi ja katsoi Kinuskia mahdollisimman vetoavasti.
"En todellakaan syö!" Kinuskin värinen kissa sanoi äimistyneenä ja torjui lahjan. Hän ei voinut uskoa, että erakko tuosta noin vain vaihtoi puheenaihetta ja nyt yritti syöttää hänelle kuollutta jänistä. Kolli kuitenkin oli vähintäänkin yhtä itsepäinen kuin kotikissakin - kieltäytyessään syömästä tuoresaalista - joten hän työnsi jänistä yhä lähemmäs naarasta. Harmaaturkkinen kissa yskäisi hiukan ja koetti uudelleen.
"Mutta minä haluan, että edes kokeilet sitä! Kanjoniin mentäessä tulemme syömään pelkästään muita eläimiä, joten sinun on totuttava niihin!" Misteli sanoi.
"Miksi sanoit, että minua on mielenkiintoista katsella? Ja miksi antaisit minulle ruokaasi?" Kinuski kysyi tiukasti. Hän vilkuili vuoroin erakkoa, vuoroin jänistä. Hetken he molemmat olivat hiljaa, tai no Misteli yritti keksiä vastausta Kinuskille, kun tuo tuijotti kollia sinisissä silmissään palava katse.
"Noh... Totuus on, että olet minusta varsin mielenkintoinen naaras. Olisi myös surullista jos nääntyisit kanjonissa nälkään vain siksi etten saanut tyrkytetyksi sinulle yhtä vaivaista jänistä", harmaaturkkinen kissa naurahti hiukan sarkastisesti. Kotikissa murahti erakolle vihamielisesti, mutta sen jälkeen virnisti ovelasti.
"Mutta minä tunnistan nälkäisen kissan kun näen sellaisen. Et ole itse tainnutkaan syödä vähään aikaan, et edes näytä ihan terveeltä. Joten syö vain koko jänönen, minua ei haittaa ollenkaan", Kinuski sanoi toiveikkaana. Vaikka naaraan rinnassa yhä tykytti aiempi Mistelin kommentti, hän silti leikki mukana, yrittääkseen ärsyttää tuota. Kolli huokaisi syvään ja sitten alkoi syödä jänistä. Erakko päätti luopua ideastaan, kotikissa ei selvästikkään halunnut edes yrittää kokeilla mitään uutta. Se saikin hänet miettimään, että olisiko Kinuski sittenkään sopivaa matkaseuraa hänelle.

"Sinäkö et pyydä vastapalvelusta tästä jäniksestä, minkä itse pyydystit? Etkä aio edes syödä sitä vaan annat minulle?" Taivashalla kysyi ja katsoi hämmentyneenä edessään seisovaa Liekkitaivasta, joka nyökytteli päätänsä soturittaren sanojen edetessä. Kolli oli laatinut loistavan suunnitelman, miten hän saisi Taivashallan taas viettämään aikaa kanssaan. Hän tykkäsi kutsua tekoaan ystävyyden osoitukseksi, vaikka tarkoituksena olikin ehkä enemmänkin lahjonta.
"No, enhän minäkään nyt ihan noin täydellinen ole...", soturi naukaisi, virnistäen. Oliko kommentin tarkoitus kuullostaa flirttailevalta? Vain Liekkitaivas tietää sen.
"Mitä sinä haluat?" Taivashalla kysyi pyöritellen silmiään, vaikka kolli näki soturittaren silmissä iloisen pilkkeen. Se antoi hänelle lisää itsevarmuutta suorittaa tehtäväänsä.
"No voisit vaikka aluksi kiittää kauniisti tuosta jäniksestä", Liekkitaivas totesi hymyillen tavanomaista veikeää hymyään.
"Kiitos. Minä olinkin kyllä hiukan nälkäinen", Taivashalla sanoi ja alkoi rauhalliseen tahtiin syömään. Soturi katseli kokenutta naarasta jollakin tapaa huvittuneena, hän oli tyytyväinen, että suunnitelma eteni näinkin hyvin. Kolli myöskin piti lämpimästä tunteestaan rinnassaan, kun soturitar söi HÄNEN metsästämää riistaa, toivottavasti kiitollisena ja tyytyväisenä. Liekkitaivas piti töpöhäntäisestä kissasta ja jotenkin päätteli tämän kaiken perusteella, että tuo pitäisi hänestä, ainakin jollakin tasolla. Jos soturin itsevarmuuden voisi haistaa, koko leiri löyhkäisi siltä.
"Mitä sinä sitten haluat?" Taivashalla kysyi ja otti jälleen uuden suullisen jäniksestä. Kolli otti henkeä ja suoristi istuma-asentoaan ryhdikkäämmäksi ja otti naamalleen lempeän virneen.
"Kenties voisit hiukan hymyillä välillä? Sinulla on kaunis hymy, jos oikein muistan", Liekkitaivas hykerteli ja hivuttautui hiukan lähemmäs naarasta. Se, ettei soturitar ollut jo lyönyt kollia tuon typerän käyttäytymisen takia, ihmetytti varmasti monia sivustaseuraajia. Mutta sivustaseuraajien ja jopa ruskearaitaisen kissan yllätykseksi, Taivashalla soi hänelle pyydetyn hymyn, lipoessaan huuliltaan viimeisiä jäniksen rippeitä. Soturi hymyili takaisin ja ihmetteli, miten kokenut naaras yhtäkkiä hymyilikin noin luonnostaan. Toimiko hänen suunnitelmansa odotettua paremmin? Liekkitaivas jäi ihastelemaan soturittaren hymyä ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa, koska töpöhäntäinen kissa alkoi tekemään lähtöään, herättäen kollin omista ajatuksistaan.
"Kiitos jäniksestä Liekkitaivas", Taivashalla naukaisi hymyillen ja katsoen soturin sinisiin silmiin. Ruskearaitainen kissa katsoi todella punastuneena kokeneen naaraan omia metsänvihreitä ja nielaisi. Liekkitaivas miltei lukittautui soturittaren katseeseen ja hetken he tuijottivat toisiaan, kunnes siniharmaaturkkinen varovasti kosketti kuonollaan soturin poskea ja lähti tepastelemaan pois päin kollista. Punaturkkinen kissa istui hetken jähmettyneenä paikallaan, mutta selvittyään tilanteesta, kääntyi hän nopeasti katsomaan Taivashallan kaikkonevaa hahmoa.
"Olisi minulla vielä yksi juttu!" Liekkitaivas huudahti soturittarelle ja lähti kävelemään tuota kohti. Naaras pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvänä luoksensa kävellyttä kollia. Soturi nielaisi uudestaan, mutta virnisti sitten tavanomaiseen, hölmöön, tapaansa.
*Nyt tai ei koskaan!* Hän ajatteli valmistautuessaan seuraavaan kommenttiinsa.
"Ei sinusta olisi seuraa lämmittämään kylkeäni näin viileänä iltana?" Liekkitaivas uteli kerskaasti, yrittäen olla mahdollisimman rentona, mutta uljaana Taivashallan edessä, vaikka hänen häntänsä pää pompahtelikin maassa hermostuneisuuden johdosta. Soturitar piti pitkän hiljaisuuden, ennen kuin purskahti nauruun. Kolli katsoi hämmentyneenä kokenutta naarasta. Oliko tämä kommentti mennyt liian pitkälle?
"Kuulehan nyt Liekkitaivas, et sinä noin helposti voita yhtään ketään puolellesi", Taivashalla kikatti, mikä sai taas samaisen lämpimän tunteen röyhyämään Liekkitaivaan rinnassa. Hän piti soturittaren naurusta. Niin eloisa ja heleä.
"Enpä varmaankaan, mutta eihän kukaan helppoutta haluakaan. Toivossa on kuitenkin hyvä elää", soturi murahti hiukan nolostuneena naaraan naurun takia, vaikka yrittikin saada tällä enemmänkin jonkinlaista reaktiota aikaiseksi tuolta.
"Mitäs jos tulisit vaikkapa kanssani metsälle? Toivottavasti se käy vastikkeeksi aikaisempaan ehdotukseesi", Taivashalla ehdotti. Liekkitaivas jäi hetkeksi katsomaan soturitarta hämmentyneenä, mutta kohautti sitten olkiaan. Kyllähän tämäkin kelpaisi hänelle.
"Näytä tietä ystäväiseni", soturi naukaisi ja heilautti häntäänsä innokkaana. Aivan kuin vastanimitetty oppilaskin, joka kuulisi, että tänään hän pääsisi ensimmäiselle metsästysreissulleen.
"Minulla on kyllä nimikin", Taivashalla huokaisi.
"Anteeksi Taivashalla. No, mihin suuntaan menemme?" Liekkitaivas kysyi veikeästi virnuillen. Soturi oli tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli onnistunut suunnitelmassaan ja oli tällä hetkellä aika iloinen sen takia. Kolli oli huomannut tulevansa aina iloisemmaksi soturittaren seurassa, kuten tämäkin kerta oli tähän asti todistanut. Kokeneen naaraan seura oli joinakin pentu- ja oppilas aikoina ollut kunnon päivänpelastaja.
"Jos nyt vaikka seuraat minua näin alkajaisiksi", Taivashalla naukaisi ja lähti kulkemaan ulospäin leiriin johtavasta tunnelista. Liekkitaivas seurasi kuuliaisena ja ylös päästessään, yhdessä kaksi kissaa lähtivät kulkemaan nummien halki, etsien saalista klaanilleen.

“Ymmärrät kuitenkin, ettei valehteleminen kannatta ja tulet aina jäämään kiinni siitä”, Tummakajo naukui. Aamutäplän korviin tummanharmaan kissan sanat kuulostivat enemmänkin syyttäviltä ja moittivilta kuin opettavaisilta. Naaraskissa tuhahti pitäen katseensa kohti Suurkiveä ja varoi olla vilkaisemmattakaan Tummakajoa, joka selvästi yritti saada katsekontaktin aikaiseksi.
Hän huomasi sivusilmällä kuinka Tummakajo nousi tassuilleen ja lähti hartiat alas painuneina pois hänen luotaan saaden Aamutäplän huokaisemaan helpotuksesta, kun hänet oltiin vihdoin jätetty rauhaan. Hän käänsi katsettaan isänsä loittonevaan hahmoon, joka kulki sotureiden pesää kohden. Kyllä hän tiesi, että isä oli aivan oikeassa ja ehkä se oli se syy, miksi häntä ärsyttikin niin paljon. Hän tiesi, ettei valehtelulla päässyt pitkälle, mutta juuri tämän takia hän ei ollutkaan kertonut kollille totuutta, hän ei jaksanut kuunnella toisten inhon sävytteisiä sanoja.
Hän nousi tassuilleen ja etsi katseellaan olisiko leirissä ketään sellaista kissaa, joka ei ärsyttäisi häntä tai olisi kuin esimerkiksi Kotkamieli.
*Kotkamieli?* Aamutäplä kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään. Jos kolli ei kiusannut häntä sanallisesti tai epämiellyttävällä olemassaolollaan, sitten tuo härnäsi hänen ajatuksiaan. Miksei hän vain voinut olla koko aikaa ajattelematta lumenvalkoista kollia? Kermanvaalea naaras puri hammasta ja lähti kulkemaan kohti Kottaraissulkaa, joka makoili leirin varjoissa uneliaan oloisena. Kollin leveä pää oli laskeutunut hänen tassujen päälle ja häntä kiertynyt lämmittämään kylkeä. Aamutäplä nielaisi hieman. Hän ja Kottaraissulka eivät olleet jutelleet sitten sen jälkeen, kun heidät oltiin nimitetty sotureiksi. Silloinkin se oli ollut vain hänen syytä, jos hän ei olisi tulistunut pienestä asiasta, kuten Liljatassun kanssa puhumisesta, ei heillä olisi minkäänlaisia ongelmia. Aina kaikki oli hänen syytää.. Hän teki kaiken aina väärin.
“Hei”, hän naukui hermostuneena, kun pääsi veljensä luokse, joka nosti yllättyneenä päätään ylemmäs ja katsoi niillä meripihkaisilla, lämpimillä silmillään häntä suoraan silmiin. Tuntui kuin kollin katse olisi voinut lävistää hänet. Hän luimisti korviaan ja siirteli painoa toiselta tassulta toiselle jännittyneenä. Entä jos Kottaraissulka ei halunnut puhua hänen kanssaan?
“Hei”, raidallinen kolli naukui lopulta saaden painavan kiven kierähtämään pois hänen sydämeltään. Kuitenkaan Kottaraissulan ilme oli neutraali ja Aamutäplän oli vaikeaa nähdä oliko toinen mitä mieltä.
“Tulitko taas paasaamaan Liljatassusta ja minusta?” Kottaraissulka kysyi siristäen silmiään ilme värähtämättä. Kollin painostava tuijotus sai Aamutäplän nielaisemaan. Hän olisi vain halunnut kääntää päätään, jottei hänen olisi tarvinnut vastata toisen katseeseen, muttei hän viitsinyt rikkoa katsekontaktia heidän kahden välillä.
“No en tietenkään!” hän hieman kivahti, mutta hiljeni nopeasti. Miksi hänen piti olla tällainen? Oli jo tarpeeksi, että hänellä oli Tummakajon vihat niskassaan. Ei hän halunnut olla monen kissan mustalla listalla vain ja ainoastaan siksi, ettei osannut olla vastaamatta ärhäkkäästi.
“Viimeksi sinulla näytti olevan paljon sanottavaa Liljatassuun liittyen”, Kottaraissulka naukui jyrkästi saaden sen saman painon siirtymään uudelleen Aamutäplän rinnalle. Hänestä tuntui pahalta. Hän oli ihan itse aiheuttanut tämänkin ja kyllä hän selvästi huomasi, että oli saanut kollille pahan mielen olemalla niin hiirenaivo. Ei se hänelle kuulunut kenen kanssa Kottaraissulka oli niin kuin kolli oli itsekin sanonut.
“Tiedän..”, hän naukui hiljaa laskien katsettaan alemmas ja istui alas. Hänen häntänsä kietoutui naaraan ympärille, joka sai pientä turvan tunnetta hänessä aikaiseksi. “Anteeksi, Kottaraissulka.. En tiedä mikä minuun meni silloin- minä vain- en tiedä, anteeksi.”
Hän pystyi näkemään kuinka Kottaraissulka katsoi häntä hetken aivan hiljaa, ilme neutraalina ennen kuin se pikkuhiljaa alkoi sulaa. Meripihkaiset silmät olivat kuin hunajaa ja täynnä kiintymystä ja kasvoille nousi hymy. Aamutäplä odotti täysin hiljaa ja paikoillaan kuin jäätyneenä tassuistaan maahan kiinni, kun Kottaraissulka nousi tassuilleen ja asteli hänen eteensä. Hän odotti saavansa huudot, mutta hänen yllätyksekseen veljen pää laskeutui hänen päälaelleen ja hän tunsi kuinka veli nuolaisi hänen päätään saaden väkisinkin hiljaisen kehräämisen aikaiseksi kermanvaaleassa naaraassa. Aamutäplän kasvoille levisi varovainen hymy, kun hän painoi päänsä raidallisen kollin pehmoiseen turkkiin.
“Kyllä sinä saat anteeksi, hupsu”, veli kuiskasi.

Valo siivilöityi oppilaiden pesän tunneliin, ja Kuisketassu nousi höyhenvuoteestaan ylös. Hän haukotteli makeasti ja venytteli väsyneitä jäseniään. Ei ollut kulunut kauaakaan Kuisketassun oppilaaksi nimittämisestä. Harmaavalkoinen naaras oli nimitetty oppilaaksi yhdessä Kuuratassun, Punatassun ja Leijonatassun kanssa. Äskettäin nimitetetyt oppilaat Havutassu ja Naavatassu olivat mukavia sisaruksia. Parantajaoppilas Yötassu oli myös kiva, vaikkakin vähän ujo. Kuisketassu piti Punatassusta tämän rohkeuden ja avoimuuden takia, mutta Kuuratassun ja Leijonatassun kanssa Kuisketassu ei tullut niin hyvin toimeen. Kuuratassu oli näet kylmä luonteeltaan, ja Leijonatassun tavoin hän oli myös taistelunhaluinen kissa. *Ehkä se johtuu minusta itsestäni, etten pidä heistä*, Kuisketassu ajatteli.
Vasta nimitetty soturi, Liekkitaivas, oli taasen Kuisketassun mielestä hurmaava. Hän ei vain pitänyt kollin läheisestä ystävyydestä Taivashallan kanssa. Hän oli vain leimannut usein tällaiset tuntemuksensa kateudeksi. Muuten Taivashalla oli todella mukava, ja kaiken lisäksi hän oli Kuisketassun oma mestari. *Mestarista puheenollen, mitähän Taivashalla on ajatellut täksi päiväksi?*, Kuisketassu mietti. *Kenties kanien jahtaamista tai uusia taisteluliikkeitä*, hän ajatteli toiveikkaana. Sitä Kuisketassu ei ehtinyt ajatella enempää, kun leiriin ilmestyi aamupartio. "Kävimme Puroklaanin rajan tuntumassa, tuli kahnauksia rajoista", partion johdossa oleva varapäällikkö Lehvähammas ilmoitti. Hänen perässään leiriin astelivat myös Kuisketassun isä Hahtuvaturkki, Liekkitaivas ja Kuurahohde. Taivashalla tassutti Liekkitaivaan luo ja kysyi huolestuneena: "Eihän sinulle sattunut mitään?" Kuisketassu tunsi kaihoa sydämessään Liekkitaivasta kohtaan. Hetken päästä Taivashalla kuitenkin kiinnitti huomionsa oppilaaseensa. "Kuisketassu, aloitamme päivän saalistamisella, ja sen jälkeen osallistut rajapartioon", hän maukui. "Kivaa!" nuori oppilas naukaisi. "Pidä hauskaa, kultaseni", maukui paikalle saapunut Kuisketassun emo, Sadeläikkä, ja nuolaisi Kuisketassun korvannipukoita hellästi. "Kieli irti minusta!" Kuisketassu älähti. "En minä ole enää mikään pentu!", hän naukaisi. "Sinä olet aina minun pikku pentuni", Sadeläikkä sanoi.
*Vanhempani ovat aivan liian ylihuolehtivaisia*, ajattelin. *Ehkä se johtuu siitä, että olen ainoa pentueesta*, Kuisketassu ajatteli.
Kipitin jäähyväisten jälkeen Taivashallan perässä leirin kautta tunnelista ulos. Saavuttuamme ulos tunsin hyytävän viiman turkissani. "Viherlehti lähenee loppuaan", Taivashalla totesi. "Niin, ja tuuli sotkee turkkini", Kuisketassu marisi. "Sinä olet aina niin siisti ja suittu", Taivashalla naukui. Kuisketassu väitti vastaan innokkaasti, mutta hänen mestarinsa keskeytti naaraan hännänheilautuksella. "Lopetetaan nyt tämä kinastelu, ja yritetään edes saada jotain saalista", hän sanoi tiukasti. "Niin, muuten saamme Leopardilaikulta turkkipöllyn", Kuisketassu hekotti. Kokenut soturi läpsäytti oppilastaan kynnet piilossa korville. Kuisketassu tajusi kömmähdyksensä, ja lähti tassuttamaan kiltisti Taivashallan perässä kauemmas tunnelin suuaukosta. Kuisketassu maisteli ilmaa, ja huomasi siinä uuden tuoksun. *Myyrä loikki jossain kauempana*, hän oivalsi. Oppilas lähti saaliin perään juosten nopeasti.
Hän saavutti myyrän nopeasti, ja tappoi sen tappopuraisulla, mutta yhtäkkiä hän haistoi uuden hajun, joka oli kitkerämpi kuin myyrän haju. Kuisketassun yrittäessä havaita uuden hajun kohdetta, pensaikosta rymisteli esiin punavalkoinen otus. "Kettu!" Kuisketassu kiljahti ja hypähti ilmaan säikähdyksestä. Kettu tuli lähemmäs varmoin askelin, tietoisena
siitä että saalis oli puolustuskyvytön oppilas, josta ei ollut vastusta pedolle. "Taivashalla, apua!" Kuisketassu huusi. Taivashallasta ei näkynyt jälkeäkään, ja Kuisketassu hätääntyi. Hän alkoi epätoivoissaan kynsiä ketun kuonoa, mutta peto
vain huitaisi laiskasti Kuisketassun kauemmas. Lopulta Kuisketassu päätti, ettei ollut kuin yksi keino, hänen täytyi juosta. Oppilas lähti hurjaan juoksuun hengenhädässä, ja kettu säntäsi perään. Kuisketassu tunsi jo ketun hengityksen turkissaan, mutta sitten hänen eteensä pölähti vaalea turkki, joka alkoi samantien jaella iskuja ketun kuonoon. "Taivashalla", Kuisketassu huokaisi helpottuneena.
"Kuisketassu, hae apua!" Taivashalla huusi oppilaalleen. "Mutta kun sinä...", Kuisketassu vastusteli.
"Älä huoli, minä pärjään kyllä, nyt haet vain apua", Taivashalla keskeytti, ja hyppäsi sen sanottuaan ketun niskaan. Kuisketassu teki työtä käskettyä ja lähti juoksemaan leiriä kohti. Lopulta tunnelin suu jo häämötti oppilaan edessä. Kuisketassu kipitti tunnelin kautta maanalaiseen leiriin, ja huusi hengästyneenä: "Apua, tulkaa auttamaan, kettu hyökkäsi minun ja Taivashallan kimppuun!" Sotureita alkoi ilmaantua aukiolle, ensimmäisenä Liekkitaivas huolestunut katse sinisissä silmissään. "Minä tulen heti!" hän naukaisi. "Ja minä!" varapäällikkö Lehvähammas
sanoi. Mukaan tuli myös muutama muu soturi kaiken varalta. Joukko juoksi Taivashallan ja ketun luo. Taivashalla oli saanut vain pieniä naarmuja. *Hän on mahtava taistelija*, Kuisketassu ajatteli. Muut soturit hyökkäsivät heti ketun kimppuun, ja hetken päästä pedon saatua paljon kynneniskuja turkkiinsa se perääntyi uikuttaen. "Kiitos!" Taivashalla henkäisi. "Ei mitään kiittämistä", Liekkitaivas maukui. "Olisin ollut variksenruokaa jos ette olisi tulleet apuun", Taivashalla totesi. "Kuisketassu, sinullapa on nopeat käpälät, ei kulunut kauaakaan kun jo tulit takaisin", Taivashalla kehaisi.
Kuisketassu punastui mestarinsa kehuista, ja änkytti: "Eihän tämä nyt mitään" "Todella, Kuisketassu", Hahtuvaturkkikin myönsi. "Teen ilmoituksen ketusta Sulkatähdelle", hän jatkoi. "Miten reviirillämme edes oli kettu?" mukaan tullut Saarnihäntä ihmetteli. "Minä taisin johdattaa sen lähemmäs leiriä, kun juoksin siltä karkuun", Kuisketassu naukui syyllisyydentuntoisena. "Mitä sinä oikein ajattelit, kun teit niin?" Lehvähammas tiuskaisi. "Ei se ollut hänen syynsä", Taivashalla puolusti oppilastaan. Kuisketassu tunsi suurta kiitollisuutta mestariaan kohtaan, ja maukui hetken päästä: "Kiitos kun pelastit henkeni, Taivashalla". Taivashalla kehräsi hyvillään, ja Kuisketassu hymyili hänelle. "Sinun pitäisi mennä Ketunkynnen ja Yötassun luo paikattavaksi, Taivashalla", Liekkitaivas huolehti. "Ei tarvi, nämähän ovat vain pieniä naarmuja...", Taivashalla väitti. Liekkitaivas ei antanut hänen vastustella, vaan pakotti naaraan tassuttamaan leiriin tullessaan parantajan pesään. Muu joukko tuli perässä, ja Kuisketassu ajatteli, että kyllä Taivashallan oli syytä mennä paikattavaksi, koska vastahan hän oli toipunut mäyrän hyökkäyksestä. Kuisketassu oli myötätuntoinen kovia kokeneen naaraan puolesta. Sulkatähti tarjoutui saalistamaan Kuisketassun kanssa kuultuaan ketusta.
Oppilas oli innoissaan päästessään päällikön mukaan. Sulkatähti antoi Kuisketassun käydä hakemassa myyränsä, ja sen jälkeen he saalistivat yhdessä. Kuisketassu ihasteli Sulkatähden isoa kania, jonka päällikkö oli napannut helposti.
Saalistuksen lopuksi riistaa oli ihan kohtuullisesti, ja Sulkatähti tassutti leiriin jättäen Kuisketassun rajapartioon yhdessä Hahtuvaturkin, Varjokukan, Kuurahohteen ja Havutassun kanssa. Joukko lähti leirin tuntumasta Kuisketassun isä Hahtuvaturkki johtajanaan. "Tarkistetaan Puroklaanin ja Kuutamoklaanin rajat", hän maukui. Kuisketassua jännitti hieman, koska viimeksi Puroklaanin rajalla oli ollut kahakkaa. Heidän tullessaan rajalle, siellä ei kuitenkaan näkynyt kissaakaan.
Kissat asettivat Nummiklaanin hajumerkit, ja lähtivät sen jälkeen kohti Kuutamoklaanin rajaa. Rajan tuntumaan päästyään partio huomasi vähän matkan päässä Kuutamoklaanin rajapartion, jota johti itse Varistähti. Hänen perässään tulivat Lehmustassu ja Mustatassu, vihollisklaanin uudet oppilaat. Oppilaiden lisäksi partioon kuuluivat myös soturit Vasanloikka ja Oksakatse. Rajapartiot tassuttivat lähemmäksi toisiaan omalla puolellaan reviiriä, ja Varistähti tiukkasi
vihamielisesti: "Mitä te täällä teette?" "Tarkistamme reviirimme rajoja, onko siitä haittaa sinulle, Varistähti?" Hahtuvaturkki kysyi ilmeisen rauhallisesti nyökäten kunnioittavasti toisen kissan äänensävystä huolimatta. Oksakatse asettui päällikkönsä tueksi ja kysyi muristen: "Ette kai ole vain meidän puolellamme maata?" "Emme minun tietääkseni", Hahtuvaturkki naukui. "Jos olette, niin revimme teidät kappaleiksi", Mustatassu uhkasi astuen yhden askeleen eteenpäin. "Nummiklaanin soturit eivät ole astuneet käpälälläkään teidän puolellenne reviiriä", Varjokukka maukui. "Joten teillä ei ole mitään aihetta syytää syytöksiä", Kuurahohde säesti. Kuutamoklaanin partiosta pari soturia väläytti hampaitaan Nummiklaanin rajapartiolle. "Muistakaa, että jos löydämme teidän hajuanne hiirenmitankaan meidän puolellamme, saatte maksaa. Kuutamoklaani on vahva", Varistähti maukui
ylimielisesti, ja johdatti partionsa poispäin Nummiklaanin partiosta sen sanottuaan. Kissojen asettaessa hajumerkkejään omalle puolelleen maata Kuisketassu kysyi ihmeissään: "Ovatko toiset klaanit aina noin vihamielisiä?" "Niin", Havutassukin ihmetteli. "Eivät aina, mutta nyt on erilainen tilanne", Hahtuvaturkki vastasi. *Kuutamoklaanin soturit näyttivät pelottavilta*, Kuisketassu ajatteli, mutta ei uskaltanut kertoa ajatuksistaan muulle partiolle. Asetettuaan hajumerkit partio lähti kohti leiriä. "Jos tulee taistelu, niin me olemme valmiina", Havutassu innostui. "Eipäs mennä asioiden edelle", hänen mestarinsa Kuurahohde toppuutteli. "Meidän on syytä silti olla valppaana", Varjokukka maukui. Partion tullessa tunnelin kautta leiriin Hahtuvaturkki kävi tekemässä taas ilmoituksen retkestä Sulkatähdelle. Päällikkö kuunteli keskittyneesti, ja näytti miettivän samalla jotain. Hänellä oli kummallinen palo silmissään, ja
Kuisketassu värisi ajatuksen tuomasta pelosta. *Entä jos tulee oikeasti taistelu?* hän ajatteli. Illalla Kuisketassu kertoi ajatuksistaan mestarilleen Taivashallalle. Soturin haavoihin oli laitettu nähtävästi jotain salvaa, vaikka ne eivät isoja naarmuja olleetkaan. "Ei tule taistelua, ja vaikka tulisikin, me selviämme siitä", hän lohdutti. Taivashallan sanat saivat Kuisketassun rauhoittumaan, ja naaras sai mennä hyvillä mielin nukkumaan syötyään pienen myyrän ensin ruuaksi. Yöllä kuitenkin Kuisketassu näki kauheaa unta, aivan kuin painajaista. Unessa Liekkitaivas ja Taivashalla istuivat puun
alla turkki kiinni turkissa, hännät toisiinsa kietoutuneina. Liekkitaivas vannoi Taivashallalle rakastavansa vain tätä, eikä ketään muuta. Kuisketassu heräsi huohottaen yön ollessa vielä läsnä. Hänellä oli vielä tunteita kollia kohtaan, ja tuollaisen unen kokeminen teki kipeää. Kuisketassu päätti lähteä jaloittelemaan rauhoittuakseen. Hän istahti tunnelin vieressä olevalle laakealle kivelle, ja katseli taivaalla tuikkivia kirkkaita tähtiä. "Antakaa minulle voimaa päästä
tästä yli", hän maukui hiljaa esi-isilleen. "Antakaa minun löytää joku toinen", Kuisketassu kuiskasi. *Toivottavasti esi-isät ymmärtäisivät*, Kuisketassu ajatteli. Hän tassutti takaisin pesäänsä, ja käpertyi höyhenvuoteeseensa. Pehmeät höyhenet tuudittivat Kuisketassun uneen, ja loppuyön hän sai nukkua vailla huolen häivää. Ja olihan vielä aikaa löytää kumppani, eivät kollit hävinneet minnekään, vaikka Kuisketassu oli tarkka rakkaudestaan.

// Toivottavasti ette suutu tällaisesta tarinasta, Jezkebel ja Tikru :)

"Mitä te täällä teette?" Varistähti kysyi tiukasti tuijottaen kirkkaansinisillä silmillään Nummiklaanin rajalla seisovia kissoja. Huomasin kuinka hänen savunharmaa turkkinsa oli hieman pörhistynyt, mikä sai kollin näyttämään paljon isommalta kuin hän normaalisti oli. Korviani väräyttäen käänsin katseeni takaisin toisella puolella seisoviin kissoihin, jotka näyttivät aavistuksen hämmästyneiltä Varistähden käyttäytymistä. Hymähdin äänettömästi.
"Tarkistamme reviirimme rajoja, onko siitä haittaa sinulle, Varistähti?" pörröinen kokonaan valkoinen kolli naukui katsellen rauhallisesti sinisillä silmillään Varistähteä.
*Oliko hänen nimensä Hahtuvaturkki?* mietin tutkaillen kiinnostuneena kollia, joka ei näyttänyt minkäänlaista pelkoa kasvoiltaan. Hänen olemuksensa oli ihailtavan rauhallista.
Seurasin sivusilmällä kuinka päällikköä pienempi Oksakatse asteli eteen. Kuulin selvästi matalan murinan, joka kuului minuakin pienemmästä soturista, kun tämä tuijotti palavin silmin Nummiklaanin partiota. "Ette kai ole vain meidän puolellamme maata?"
"Emme minun tietääkseni", Hahtuvaturkki naukui tyynesti vain vilkaisten Oksakatsetta ennen kuin käänsi taas huomionsa Varistähteen. Ele tuntui saavan tummanruskean kollin yhä enemmän hyökkäävämmäksi ainakin niillä perusteilla miten hänen turkkinsa pörhistyi kuin salamaniskun saaneena. Pakotin huvittuneen hymähdyksen pysymään vain omana tietonani, mutten voinut mitään viiksilleni, jotka värähtelivät hiljaisesta naurusta.
"Jos olette, niin revimme teidät kappaleiksi", Mustatassukin ryhtyi mukaan kipakkaasti samalla, kun astui askeleen eteenpäin. Naaraan ele sai sai minut pyörittelemään silmiäni. Miksi kaikki jaksoivat uhkailla, kun olisimme voineet vain jatkaa matkaamme ja antaa olla? Huokaisten vaihdoin painoa tassulta toiselle tylsistyneenä.
"Nummiklaanin soturit eivät ole astuneet käpälälläkään teidän puolellenne reviiriä", vihreäsilmäinen tummaturkkinen naaras sanoi saaden hänen vierellään olleen vaaleanharmaan kollin nostamaan kuonoaan tympeänä. "Joten teillä ei ole mitään aihetta syytää syytöksiä.”
"Muistakaa, että jos löydämme teidän hajuanne hiirenmitankaan meidän puolellamme, saatte maksaa. Kuutamoklaani on vahva", Varistähti ilmoitti hymyillen maireasti kuin olisi saavuttanutkin jotain isoa ja mahtavaa, jonka jälkeen huiskautti häntäänsä. Hymähdin kiitollisena, vihdoinkin voisimme lähteä emmekä vain seistä paikoillamme, ja lähdin seuraamaan Varistähteä takaisin kohti leiriä.
Askelsin Vasanloikan jäljessä ja aivan tahallani jättäydyin melkein viimeiseksi. En olisi jaksanut vielä palata leiriin tylsistymään kuoliaaksi. Ehkä se oli sittenkin ollut ihan virkistävää, että Varistähti oli Oksakatseen kanssa jäänyt äyskimään Nummiklaanilaisille, saihan siitä päivän hauskimman tapahtuman helposti aikaiseksi. Vilkaisin Mustatassua, joka käveli hieman edempänä kuin minä, mutta kuitenkin niin lähellä että olisin voinut helposti sanoa hänelle jotain todella hiljaa ja naaras olisi kuullut. Tutkailin vaitonaisena mustaa naarasta, jonka kasvoilta oli vaikeaa lukea minkäänlaisia tunteita. Hän näytti jollain tasolla todella tylsistyneeltä ja uupuneelta, jota itsekin olin muttei sitä nähnyt minusta. Siirsin katseeni pois naaras oppilaasta peläten jääväni kiinni hänen tuijottamisestaan ja huomasin pian katselevani Oksakatsetta, joka tassutteli aika lähellä päällikköä kuin olisi ollut jokin tärkeäkin kissa Varistähden rinnalla. Minusta tummanruskea kolli näytti heikolta pienikokoisuutensa takia enkä osannut unohtaa sitä kauhun sekaista katsetta, joka hänellä oli ollu, kun Syreenikukka oli helposti hänet voittanut. Rajalla Oksakatse oli saattanut näyttää pelottomalta ja sähäkkäältä leirinsä puolustajalta, kun oikeasti hän oli helposti jäänyt siskonsa jalkoihin ja saanut kunnolla kynsistä. Oli ihme, ettei kollin haavat ollut sen syvempiä kuin vain pintahaavoja, oli Syreenikukka sen verran tosissaan olevalta näyttänyt silloin. Hymähdin itsekseni ja huomasin, että olimmekin jo todella lähellä leiriä. Pystyin jo haistamaan Kuutamoklaanilaisten ominaisuustuoksut, jotka olivat paljon vahvempia, mitä lähemmäs me astelimme. Avasin hieman suutani yrittäen tiedustella oliko Nummipyörre tai Syreenikukka lähettyvillä. Nummipyörteeltä halusin udella olisiko hänellä minun koulutukseeni suunnitelmia tälle päivälle ja Syreenikukan sen takia, että osasin olla nolaamatta itseäni. En vain halunnut olla jonkin takia mahdollisimman täydellisen oloinen mustan naaraan seurassa.
“Ne Nummiklaanilaiset luulevat omistavan koko metsänsä, mokomatkin kanien perässä kirmailijat”, Oksakatse ärisi saaden kiinnostukseni siirtymään jälleen kerran kolliin, joka vilkuili kuin sivusilmällä olihan päällikkö kuullut häntä. Varistähti hyrähti huvittuneena,
“He eivät koskaan voisi omistaa metsää, he ovat aivan liian heikkoja siihen puuhaan.”
“Sitä paitsi”, tuhkanharmaa kolli naukui katsoen Oksakatsetta silmiin maireasti. “He eivät koskaan voisi voittaa meitä taistelussa, ovat niin täynnä itseään, että luulevat osaavansa kaiken.”
*Kukahan tässä on se, joka on täynnä itseään?* katsoin kaksikkoa tuhahtaen ja nopeutin askeleitani meidän ollessa melkein leirissä. Jätin kaksikon mielellään rauhaan ja kiitin onneani, ettei Varistähdestä ollut tullut mestarini.

Aamu oli valjennut vuoristoon kuulaana ja kirkkaana. Kanjonin pohjoispäässä, syvällä vuoristossa sijaitsi Tulikammio, jonne Kuolontähti ja Jäätassu olivat asettautuneet yöksi. Oppilas raotti unisena silmiään. Hänen tämähetkinen olotilansa oli kuitenkin niin miellyttävä, ettei hän halunnut vielä herätä, ja sulki silmänsä jälleen. Tulikammion lämmin ilma piti ulkoa tulevan kylmän viiman loitolla. Jos naaras olisi kuullut aikaisemmin Tulikammion kuumasta ominaisuudesta, hän olisi nukkunut pelkästään kammiossa, eikä omassa leirissään. Kammiossa oli niin hiljaista, että Jäätassu pystyi kuulemaan vieressään makaavan Kuolontähden tasaisen hengityksen. Oppilas päätti lopulta avata silmänsä. Hän käänsi päätään ja huomasi mestarinsa makaavan vieläkin Kuukiveä vasten. Myös ensimmäistä kertaa elämässään naaras huomasi päällikönsä kasvoilla rauhallisen ja tyynen ilmeen.
*Onkohan mitään parempaa tapaa herätä? Täällä on niin lämmin ja kukaan Luuklaanilainen ei ole huutamassa minulle*, Jäätassu tuumi ja päästi pitkän, rentoutuneen henkäyksen. Ja tietenkin samantien hänen hetkensä meni pilaamaan Kuolontähden heräämisäänet. Oppilas katsoi, kun hänen mestarinsa avasi silmiään ja murahti hämmentyneenä. Ilmeisesti herääminen oli yhtä vaikeaa tuolle kuin punaoranssille naaraallekin. Hetken aikaa kaksikko vain makoili Tulikammion luolassa, missä Kuukivi sijaitsi, sanomatta toisilleen sanaakaan. Sitten päällikkö kapusi ylös ja lähti reipasta vauhtia kävelemään ulos luolasta. Jäätassu voihkaisi ääneen ja yritti itsekin hivuttautua ylös, vaikka koko hänen kehonsa ja mielensä olisi halunnut jäädä vielä loikoilemaan lämpimälle kallioalustalle. Oppilas kuitenkin tiesi, ettei osaisi palata sokkeloista kammiota tai vuoristoa pitkin takaisin itsekseen.
"Odota!" Jäätassu huusi, vaikka tiesi, ettei Kuolontähti siihen vastaisi. Vaikka päällikkö viiletti jo pitkällä luolastossa, piti punaoranssin naaraan jäädä sukimaan turkkiaan siistiksi. Mitä hän olisi tehnyt jos ulkona olisikin odottanut muita kissoja ja hän olisi tullut heidän eteensä turkki takussa? Se häpeä olisi ollut hirveintä ikinä.

"Lähetän yhden Luuklaanilaisen vakoilemaan Kuutamoklaanin alueelle. Tehtävänä olisi saada selville, mitä kaikkea he tietävät tulevasta hyökkäyksestä, sekä saada selville heidän heikkouksiaan. Mutta kenet minä oikein valitsisin?" Kuolontähti kuulutti Luukummun päältä, silmäillen allaan olevaa Luuklaania. Jäätassu makoili oppilaiden pesällä ja heilautteli häntäänsä hermostuneena. Hänen mestarinsa oli äsken kertonut koko klaanille tulevasta hyökkäyksestä Kuutamoklaaniin. Ainoastaan Käärmeenisku näytti olevan innoissaan asiasta, muut supattelivat keskenään tai katselivat epäileväsinä toisiaan. Varsinkin klaanin kaksi uusinta jäsentä vaikuttivat olevan Kuolontähden julistusta vastaan. Ohramyrsky pudisteli päätänsä ja naukaisi jotakin "typerä idea" kaltaista vieressään istuvalle Varpuskynnelle, joka nyökkäsi, osoittaen olevansa samaa mieltä naaraan kanssa. Ohramyrsky ja Varpuskynsi olivat entisiä Puroklaanilaisia, jotka lähtivät klaanistaan tappeluiden puutteen takia. Luuklaanin partio löysi heidät vuoristosta ja toivat leiriin, tarkoituksena Puroklaanin kiristäminen. Ohramyrsky sai puhuttua itsensä ja Varpuskynnen pois tilanteesta ja kertoi heidän haluavan liittyä Luuklaaniin. Jäätassu ei pitänyt näistä kahdesta uudesta tulokkaasta, hehän saattaisivat olla vain vakoilemassa Luuklaania. Yksi uusi tulokas, kenestä oppilas kuitenkin piti, oli Matukka. Matukka oli entinen kulkukissa, joka yhtenä päivänä vain ilmestyi Luuklaanin leiriin ja yritti haastaa Pakkasviimaa jonkinlaiseen "älykilpailuun". Pakkasviima ei ollut pitänyt ideasta. Kaksikko tappeli raivokkaasti ja Matukka oli voittamaisillaan varapäällikköä, kunnes Kuolontähti oli keskeyttänyt tappelun. Päällikkö selvästi näki kulkukissassa taistelijan, ja pyysi tuota liittäytymään klaaniinsa. Matukka oli hyväksynyt pyynnön, kunhan vain saisi hiljaisina aikoina kulkea milloin missäkin.
"Tiedän, että jokainen teistä haluaa osoittaa uskollisuuttaan Luuklaanille, mutta valitsen vain yhden suorittamaan tätä tehtävää", Kuolontähti naukaisi, mihin sai vastaukseksi muutamalta kissalta odottamattomia huudahduksia ja maukaisuja. Jäätassu ei voinut uskoa, että joku oikein haluamalla halusi lähteä suorittamaan tuollaista tehtävää, vielä yksin.
"Valinta on vaikea, mutta valitsen Käärmeeniskun!" Kuolontähti julisti. Käärmeenisku päästi urahduksen kuullessaan nimensä, lähinnä hurraten päällikön valintaa. Tappotahto ja Viiltokynsi osoittivat myös omat suosionosoituksensa soturia kohtaan.
"Mitä vielä odotat Käärmeenisku?" Kuolontähti kysyi hurrauksien laantuessa, kun oranssiturkkinen kolli istui vielä paikoillaan. Hän kohotti kulmaansa kysyvänä.
"No ajattelin ensin syödä ja sitten vasta-"
"LÄHDE, NYT!" Päällikkö karjui, mikä sai Käärmeeniskuun vauhtia. Soturi oli miltei samassa silmänräpäyksessä jo kadonnut leiristä.
"Sitten vielä toinen ilmoitusasia", Kuolontähti naukaisi normaaliin viileään sävyynsä. Jäätassu huokaisi ja pyöritteli silmiään. Eikö kokous voisi jo loppua?

"Mustatassu, tulehan tänne", Varistähti kutsui oppilaiden pesän suulta silkinpehmeään sävyyn, mikä sai Mustatassun ihon miltei kananlihalle. Mitä hän oli tehnyt väärin, kun päällikkö niin hempeästi hänelle puhui? Olivatko eiliset taisteluharjoitukset menneet huonommin, kuin oppilas luuli? Vaikka ne olivat olleet hänen ensimmäisensä, hän oli saanut mestarinsa vihat niskaansa osaamattomuudesta. Vai oliko syynä tänään aikaisemmin rajapartiossa tapahtunut kohtaaminen ja hänen nälvimisensä Nummiklaanilaisille? Mustatassu käveli ulos oppilaiden pesästä hieman hämmentyneenä ja istahti Varistähden eteen. Nuori naaras vältteli katsekontaktia päällikkönsä kanssa joten hänen katseensa harhaili tuon turkilta omiin tassuihinsa. Vaikka osa oppilaasta halusi kunnioittaa savunharmaata kollia, hän tunsi olonsa tuon seurassa alistetuksi, mistä ei todellakaan pitänyt. Hänen menneisyytensä muistot ja tunteet olivat viimeisen kahden auringonkierron aikaan olleet todella pinnalla hänen ajatuksissaan. Mustatassu tekisi mitä vaan unohtaakseen ne.
"Lähdemme taisteluharjoituksiin. Eilinen oli vasta totuttelua, mutta tänään harjoittelemme tosissamme", Varistähti sanoi virnistäen ja lähti kulkemaan ulos leiristä. Oppilas nielaisi ja lähti seuraamaan mestariaan.

Tömps! Mustatassu tömähti maahan ainakin kymmenettä kertaa. Hänen kylkiään särki ja koko keho oli varmasti mustelmilla.
*Ei tästä tule yhtään mitään!* Oppilas valitti itselleen ja nousi irvistäen ylös. Nouseminen alkoi sattumaan enemmän, kuin maahan iskeytyminen. Nuori naaras vilkaisi sivusilmällään Varistähteä, joka yhtä istui paikallaan silmät sirissä, häntä laiskasti heiluen maata vasten, pöllyyttäen erilaisia neulasia ja hiekkaa ympärilleen. Tehtävänä Mustatassulla oli hyökätä mestariaan kohti, ilman että tuo saisi torjuttua hyökkäystä. Tähän mennessä mustaturkki ei ollut vielä onnistunut. Päällikön oli niin helppoa vain läimäistä tassullaan oppilaan kevyt ruumis kauemmas, tai potkaista tuo toiselle puolelle harjoitteluaukeaa.
"Ymmärrätkö, että ensimmäinen kissa jota vastaan taistelisit tappaisi sinut tuossa tuokiossa ja sylkisi jäännöksillesi sen jälkeen!" Varistähti sähisi inhoten. Naaras luimi korviaan ja paljasti hiukan ikeniään. Hänen mestarinsa pilkkaavat ja haukkuvat kommentit alkoivat nousemaan hänen päähänsä ja viha jylläsi Mustatassun sisällä. Hän toivoi pääsevänsä kynsimään päällikön kylkeä.
"Mitä sinä oikein odotat? Yritä uudestaan!" Varistähti murahti. Oppilas henkäisi rauhoittuakseen ja alkoi ottamaan hitaita askelia kollia kohti.
"Tuollainen hidastelu ei auta. Juokse! Sinun pitää olla nopea taistelukentällä!" Hänen mestarinsa hymähti. Mustatassu yritti olla välittämättä savunharmaan kissan kommentista. Totuus oli, ettei hän pystynyt juoksemaan. Hänen kehoonsa sattui niin paljon, ettei juoksemisesta olisi tullut yhtään mitään. Lisäksi hän oli huomannut, että juokseminen suoraan Varistähteä kohti oli typerä idea, päällikkö näki samantien mitä hän oli yrittämässä. Kollin ympärillä juokseminen oli myös väsyttävää, eikä oppilas viitsinyt edes ajatella sitä tässä tilassaan. Hän jatkoi hitaasti kulkemistaan ja lähti kiertämään mestariaan ympäri. Molemmat tarkastelivat toisiaan kulmiensa alta, silmät sirissä. Mustatassu ajatteli aluksi hypätä savunharmaan kissan selkään päästessään tuon taakse, mutta Varistähti oli varautunut siihen ja liikutti kehoaan niin, että hänen kylkensä oli nyt oppilaan kohdalla. Nuori naaras puri hammastaan ja teki niin nopean syöksyn kun pystyi, kohti päällikkönsä kylkeä. Tuo tietenkin sai nopealla väistöllä ja lyönnillä mustaturkkisen kissan taas lentämään kyljelleen. Keltasilmäinen kissa ähisi ja sylkäisi neulasia suustaan.
"Ei tästä tule yhtään mitään. Jatkamme huomenaamulla", Varistähti naukaisi. Mustatassu kääntyi katsomaan mestariaan ja näki selvän pettymyksen tuon kasvoilla. Kolli lähti kävelemään pois aukiolta, kun naaras jäi makaamaan maahan ja katsomaan tuon perään tuhoutuneena. Miksi hän oli saanut Varistähden mestarikseen? Tuon opetustaktiikat olivat huonoja, hän ei kunnolla edes opettanut mitään ja menetti hermonsa oppilaaseensa liian nopeasti. Noustessaan ja ravistellessaan turkkiaan huomasi oppilas kuitenkin jotakin outoa ja hetkeä myöhemmin hän huomasi hymyilevänsä. Mustatassun etutassujen kynsien välissä oli pieniä savunharmaita karvatuppoja. Hän tunsi koko kehonsa värähtävän mielihyvän aallosta, kun tajusi onnistuneensa edes jollakin tavalla hyökkäyksestään.

// Tuli tälläinen hiukan lyhyempi tarina. Aluks mulla oli inspiraatiota kirjoittaa Mustatassulla, mutta sitten se lopahti. :D

Istuskelin jälleen lähellä oppilaiden pesää ja katselin kuinka Varistähti sanoi jotain Mustatassulle, joka näytti erityisen kankealta.
*Mitäköhän Varistähti hänelle sanoi?* Seurasin katseellani kaksikkoa kuinka he lähtivät ulos leiristä ja hymähdin itsekseni, en ymmärtänyt miksi jaksoin seurata jokaisen klaanilaisen liikkeitä ja miettiä itsekseni mitä he mahtoivat miettiä ja miksi he olivat sellaisia kuin olivat. Pudistelin päätäni ja hieman päätäni kääntäen sain näkökenttääni Syreenikukan ja Pilvipyrstön, jotka juttelivat jostain. Syreenikukka näytti paljon aremmalta kellanpunaisen kollin seurassa kuin hän normaalisti oli. Miksi edes Syreenikukka jutteli Pilvipyrstön kanssa?
“Lähdettäisiinkö metsästämään, Lehmustassu?” kuulin Nummipyörteen äänen kysyvän saaden myrkynvihreät, siristyneet silmäni siirtymään Syreenikukasta ja Pilvipyrstöstä mestariini, joka oli jossain vaiheessa astellut melkein viereeni. Katsoin toffeenväristä naarasta hetken hiljaa miettien miten ja milloin hän siihen oli hiippaillut ennen kuin nyökäytin päätäni vastaukseksi. Nousin vaaleankellertäville tassuilleni ja lähdin seuraamaan Nummipyörrettä ulos leiristä, joka tuntui saavan ajatukseni takkuiksi ja oudoksi. Ehkä liikaa paikoillaan oleminen oli saanut minut ajattelemaan ihan ihmeellisesti, nimittäin eihän minua ennen kauheasti ollut kiinnostanut kenen kanssa Syreenikukka aikansa vietti ja minkälainen hän muka ‘normaalisti’ oli.
“Onko jokin vialla?” heräsin mestarini ääneen. Huomasin pian katsovani huolestuneita meripihkaisia silmiä. “Olethan sinä yleensäkin aika hiljainen, mutta jokin näyttää painavan mieltäsi. Voit kyllä kertoa minulle.”
“Ei minulla mikään ole”, nau’uin vastauksesi ja katsoin hetken mestariani silmiin ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin. Eihän minulla ollut mikään, kaikkihan oli ihan hyvin. Minä vain päädyin ajattelemaan ihan liikaa ja siksi näyttämään ‘erilaiselta’. Seuraavan kerran vain pitäisi piilottaa kaikki se, mikä oli saanut Nummipyörteen huolestuneeksi.
Koko loppu matkaan syvemmälle metsään Nummipyöre ei sanonut mitään, mutta tunsin hänen aina välillä vilkuilevan minua kuin tarkkaillen olinko oikeasti kunnossa. Itse pidin katseeni koko ajan eteenpäin ja varoin olla katsomatta häntä takaisin. En vain jaksanut puhua juuri nyt hänen kanssaan. En edes tuntenut Nummipyörrettä kunnolla enkä luottanut häneen paljoakaan, vaikka naaras olikin mestarini. En luottanut kehenkään Kuutamoklaanin kissoista enkä edes ymmärtänyt miksi, olivathan he minun ‘perheeni’. Pystyisinköhän luottamaan kehenkään koskaan?
“Muistatko miten vaanittiin?” Nummipyörre kysyi pysähtyen. Seisahduin naaraan viereen ja käännyin katsomaan häntä,
“Kyllä minä jokseenkin muistan, kun opettelimme.”
“Se on hyvä. Voin näyttää vaaanimisasennon vielä ja sitten on sinun vuorosi. Korjaan vaanimisasentoasi, jos se on jollain tasolla väärin”, mestarini naukui ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän asetteli häntänsä kevyesti hieman ylemmäs maasta ja varovaisin, pehmein askelin lähti liikkumaan katse tiukasti eteenpäin suunnattuna. Huomasin hänen vaanivan hiirenmitan päässä olevaa kepin palasta. Kevyin askelin hän hän lähestyi keppiä ja sulakalla loikalla hyppäsi kauhaisten kepin tassuihinsa ja esitti tappavansa ‘saaliin’.
Naaras kääntyi puoleeni ja istui alas. Hänen katseensa oli odottava ja kannustava, mistä tunnuin saavan intoa vaanimisen harjoittelemiseen. Vilkaisin toffeenruskeaa naarasta vielä nopeasti ennen kuin pudottauduin vaanimisasentoon. Yritin saada häntäni pysyttelemään hieman maanpinnan yläpuolella mahdollisimman paikoillaan, ettei se olisi aiheuttanut minkäänlaista ääntä metsästäessä. Tunsin Nummipyörteen katseen turkillani, kun kohdistin katseeni samaiseen kepin palaan, jota äsken hän oli vaaninut ja lähdin varovaisin askelin kulkemaan sitä kohden yrittäen kuvitella puunpalan saaliseläimeksi. Päästessäni tarpeeksi lähelle, loikkasin kepin kimppuun ja huitaisin sen tassuihini ja esitin purevani sen kuoliaaksi.
“Se oli oikein hyvä suoritus, Lehmustassu”, Nummipyörre kehui samalla, kun nousin tassuilleni ja käännyin hänen puoleensa. Naaraan kehut saivat rintaani syttymään lämpimän tunteen, mikä sai pienen, lähes varovaisen hymyn nousemaan kasvoilleni.
“Kun muistat olla yhtä tarkkaavainen oikeassakin metsästyksessä, se tulee menemään todella hyvin ja sinusta voisi ihan hyvin tulla klaanin paras metsästäjä”, soturitar naukui. Katsoin naarasta siristäen silmiäni.
“Klaanin paras metsästäjä?” toisin tuijottaen edessäni seisovaa kissaa, joka nyökytteli tyytyväisen näköisenä päätään.
*Minusta ei ikimaailmassa tulee mitään klaanin parasta metsästäjää*, ajattelin, kun katselin mestarini hymyileviä kasvoja, *Minusta tulee klaanin paras taistelija eikä mikään tylsä metsästäjä. Minusta tulee niin hyvä taistelija, että muut klaanit pelkäävät minua ja taitojani.*

Kuljimme auringonhuipun aikoihin takaisin leiriin Nummipyörteen kanssa. Suussani roikkui metsämyyrä ja Nummipyörteellä oli kaksi oravaa ja hiiri hampaissaan. Veimme ne tuoresaaaliskasaan, jonka jälkeen Nummipyörre antoi minulle loppu päivän vapaaksi. Jäin tuoresaaliskasalle katselemaan mestarini perään, joka kulki rauhallisin askelin Kotkakanjonin ja Linnunsiiven luokse. Hän liittyi kaksikon seuraan ja alkoi puhumaan kahdelle muulle soturille hymyilevien ilmein. Luimistin korviani ja siirsin katseeni heistä pois vain huomatakseni askel askeleelta lähestyvän Piikkiraidan, jonka meripihkaiset, pistävät silmät oltiin suunnattu minuun eikä voinut erehtyä kenen luokse hän oli paraikaa tulossa. Vedin syvään happea keuhkojeni täydeltä ja puhalsin kaiken ulos sitten siirtäen katseeni kunnolla isokokoiseen vaaleanharmaaseen kolliin, joka parilla harppauksella olikin jo luonani. Vastasin hänen kitkerään katseeseen ryhdistäytyen.
“Piikkiraita”, naukaisin kunnioitus paistaen äänestäni helposti läpi. Kolli katsoi minua hetken vaitonaisena ennen kuin kollin kasvoille levisi mairea hymy,
“No katsoppas sinua Lehmustassu, Nummipyörre kyllä jaksoi hehkuttaa kuinka loistit metsästämisessä.”
Hänen katseensa näytti lähes pilkkaavalta, mikä sai niskakarvani pörhistymään ja silmieni katseen ärtymään. En minä halunnut olla tunnettu klaanissani minään hyvänä saalistajana vaan voimakkaana taistelijana.
“Luulin sinusta enemmän”, Piikkiraita naukui hyrisevällä äänensävyllä, mikä kuulosti pehmeältä ja sarkastiselta täysin samaan aikaan, mikä sai korvani luimistumaan. Miksi hän puhui minulle näin?
“En halua olla mikään tunnettu metsästäjä”, rohkaistuin sanomaan vaisusti, mutta vihaisella äänellä, jonka hän huomasi helposti. Sanani saivat kollin kasvoille virneen, mikä sai kylmiä väreitä minussa aikaiseksi.
“No siinä tapauksessa”, hän naukui astellen luokseni ja kiersi takaatani osuen hännällään kylkiini ja selkääni saaden minut jäätymään paikoilleni. Lähes uskalsin hengittää. Seurasin sivusilmällä kuinka hän äänettömin askelin kiersi toiselle puolelleni ja laskeutui korvani tasolle. “Minähän voin opettaa sinua.”
Silmäni avartuivat hämmästyksestä. Hänkö halusi opettaa minua? Miksi? Oliko hänellä jonkinlaisia taka-ajatuksia?
“Miksi?” kysyin ja pakotin ääneni pysymään tyynenä, en antanut pelkoni paistua siitä läpi.
“Klaaniin tarvitaan lisää taistelijoita ja minusta sinussa olisi potentiaalia siihen. Varsinkin näinä aikoina klaani tarvitsee mahdollisimman paljon hyviä taistelijoita”, hän selitti kylmän rauhallisella äänellä saaden kylmät väreet juoksentelemaan pitkin selkäpiitäni.
“S-selvä”, nau’uin ja säpsähdin, kun hänen häntänsä osui selkääni hellästi.
“Sinulla on ilmeisesti loppupäivä vapaata, joten mennäänpä sitten”, Piikkiraita naukui pehmeällä äänellä kuin emo, joka puhui pennulleen ja viittoi minut mukaansa. Nousin tassuilleni ja lähdin hieman epävarmana seuraamaan isompaa kollia takaisin metsään.

Leijonatassu heräsi aikaisin aamusta hyvin epämiellyttävään tunteeseen. Hän tunsi jotakin lämmintä painautuvan selkäänsä vasten ja kevyen ilmavirraan tasaisin väliajoin niskallaan. Kääntäessään päätään, hän miltei säikähti nähdessään Kuuratassun kasvot todella lähellä omiaan. Oppilas nousi nopeasti ylös, tuntien kylmien väreiden vaeltavan kehollaan. Harmaajuovainen kolli oli nukkunut vatsa hänen selkäänsä vasten. Yleensä kollit menivät joka ilta nukkumaan selät vastakkain, mutta luonnonvalkoinen kissa oli ilmeisesti jossain vaiheessa aamuyöstä kääntynyt toiselle kyljelle. Leijonatassu sävähti katsellessaan vieläkin nukkuvaa Liekkitaivaan veljeä.
*Oppilaiden pesä on liian ahdas, minun on päästävä pois täältä!* Oppilas ajatteli ja kääntyi lähteäkseen ulos pesästä. Hän kuitenkin huomasi kohtaavansa Kuisketassun katseen kääntäessään omansa pesän suuaukkoa kohti. Naarasoppilaan vaaleansiniset silmät loistivat pesän pimeydessä . Kolli ihmetteli, miten hän ei ollut huomannut tuon hereilläoloa? Harmaavalkea kissa istui sievästi pedillään ja oli keskeyttäny turkkinsa sukimisen katsoakseen Leijonatassun touhuja.
"Etkö nukkunutkaan hyvin?" Kuisketassu naurahti hiljaa, antaen keltaturkkiselle oppilaalle varmennuksen siitä, että tuo oli nähnyt kaiken.
"Olitte aika suloisia nukkuessanne noin", naaras jatkoi huvittuneena. Vihersilmäinen kolli murahti uhkaavasti ja antoi varoittavan katseen tuolle, ennen kuin käveli nopein askelin ulos oppilaiden pesästä. Toivottavasti Kuisketassu pitäisi näkemänsä omana tietonaan, koska saisi myöhemmin varmasti katua, jos levittelisi tietoa eteenpäin. Saapuessaan leiriaukiolle hän huomasi ensimmäisenä Sulkatähden ja Leopardilaikun juttelevan keskenään. Leijonatassu asteli heidän luoksensa ja nyökkäsi molemmille kunnioittavasti.
"Sinäpäs olet aikaisin liikkeellä", Sulkatähti sanoi kohottaen kulmiaan yllättyneenä. Oppilas nyökkäisi ja nuolaisi rintaansa pari kertaa. Keltaturkkinen kolli oli yleensäkin ensimmäisten oppilaiden joukossa heräämässä, mutta ei ikinä ole ollut näin aikaisin hereillä.
"No nythän voimme lähteä tarkistamaan sitä Kuutamoklaanin rajaa", Leopardilaikku totesi huokaisten ja kääntyi katsomaan oppilastaan.
"Käy herättämässä Kuuratassu niin pääsemme lähtemään", soturi naukaisi odottamatta päällikön vastausta. Leijonatassu nyökkäsi ja lähti takaisin oppilaiden pesälle. Pieni virne ilmestyi kollin huulille hänen astuessa pesään. Kuisketassu oli vieläkin sukimassa itseään ja muut nukkuivat. Keltaturkkinen kissa käveli naarasoppilasta huomioimatta Kuuratassun luo ja muksautti tuota niin lujaa päähän tassullaan, kuin pystyi. Koko oppilaiden pesä heräsi rääkäisyyn, minkä harmaajuovainen oppilas päästi. Vihersilmä hymyili itsekseen, toivottavasti tuo nyt oppisi nukkumaan omalla puolellaan. Hän muuten saisi herätä jokainen aamu samanlaiseen lyöntiin.
"Mitä sinä teet Leijonatassu?" Kuuratassu kysyi noustessaan seisomaan ja ravistellessaan päätään.
"Olet aamupartiossa", Leijonatassu tuhahti ja poistui pesästä.

Neljä kissaa kulkivat pitkin Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välistä rajaa. Leijonatassu ja Kuuratassu tutkivat rajaa kauempaa, samalla kun Sulkatähti ja Leopardilaikku jättivät hajujälkiään rajalle. Kellertävän oppilaan häntä liikkui rauhattomasti. Ei sillä, että häntä jännittäisi mahdollinen kohtaaminen Kuutamoklaanin partion kanssa, vaan se, että hän oli jäänyt edellisestä välikohtauksesta paitsi. Kolli oli aina ollut muualla kun jotakin jännittävää oli tapahtunut. Mäyrän hyökkäyksen aikaan hän oli ollut vielä pentu, eikä saanut poistua leiristä. Kuisketassu oli edellispäivänä törmännyt kettuun, kun Leijonatassu ja Leopardilaikku olivat olleet järven lähettyvillä harjoittelemassa saalistamista, joten he olivat jääneet kokonaan paitsi siitäkin. Ja viimeisimpänä oli Kuutamoklaanin rajakahakka. Oppilas oli ollut samoihin aikoihin vieläkin metsästämässä mestarinsa kanssa, joten sekin oli jäänyt kokematta. Suoraan sanottuna kollia suututti, kun hänelle ei ikinä tapahtunut mitään jännittävää. Keltaturkki olisi halunnut kunnon jännitystä elämäänsä ja tilanteita, missä pääsisi osoittamaan kykyjään ja kehuskelemaan voitoillaan.
"Leijonatassu, herätys!" Leopardilaikun ääni tunki Leijonatassun ajatuksiin ja oppilas kääntyi katsomaan mestariaan. Tuo seisoi kauempana Sulkatähden ja Kuuratassun kanssa. He olivat ilmeisesti jo alkaneet jatkaa matkaansa. Oppilas kipitti nopeasti heidän luokseen ja tunsi soturin hännän napautuksen korvillaan.
"Sinun pitää rajapartiossa keskittyä! Et voi jäädä ajattelemaan omiasi!" Ruskealaikkuinen kolli sihisi ja lähti kävelemään Sulkatähden vierellä rajaa pitkin. Keltaturkkinen kolli seurasi häpeissään perässä. Oli noloa, kun Leopardilaikku läksytti häntä päällikön ja Kuuratassun silmien alla. Sulkatähti sai nyt varmasti huonon kuvan hänestä ja hänen keskittymisestään. Harmaajuovainen oppilas taas varmasti kertoisi kaikille oppilaille tästä. Toisaalta Leijonatassua ei haitannut, vaikka luonnovalkea kolli puhuisi hänestä muille, ei häntä loppupeleissä kiinnostanut yhdenkään oppilaan mielipide itsestään. Ainoat kissat, keille hän halusi osoittaa olevansa hyvä, ja loistava oppilas olivat Sulkatähti, Lehvähammas ja Leopardilaikku. Vihersilmäinen oppilas veti keuhkonsa täyteen metsän, sekä nummien tuoksua. Metsä tuoksui raikkaalle mikä miellytti häntä kovasti, mutta erilaisten havupuiden haju kuitenkin kutitteli hänen nenäänsä. Uloshenkäistessään hän otti normaalin, tympeän ilmeen naamalleen.
"Lähdetään takaisin leiriin. En usko, että tulemme törmäämään Kuutamoklaanilaisiin tänään", Sulkatähti naukaisi. Partio kääntyi kulkemaan kohti kotileiriä, tympääntynyt Leijonatassu partion hännillä maleksien.