11.3.25 klo 13.28

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Oliko tässä taistelussa edes mitään järkeä? Kuka tässä oli altavastaaja, kuka puolustaja ja kuka hyökkääjä?
Aaltotähti taisteli parhaillaan kahta soturia vastaan. Heidän seurassaan ollut kolmas oppilas oli joutunut peräytymään saatuaan pahan haavan kylkeensä.
*Toivottavasti selviää.*
Päällikkö ulvaisi tummanruskeaturkkisen soturin hyökätessä hänen sivustaan. Kolli lensi maahan ja hapuili hetken päästäkseen tassuilleen. Pitkä taistelu alkoi tuntua, vaikka hän hyvässä kunnossa olikin. Aaltotähti oli ottanut tehtäväkseen suojella klaaninsa mukana olevia uudempia taistelijoita, etenkin oppilaita, ja varmistaa, että kaikki tulisivat kotiin hengissä.
*Ketä tässä oikein suojellaan?*
Sade sotki näkyvyyden, eikä päällikkö tosiaan enää tiennyt, kuka tässä taisteli ja ketä vastaan. Päätös vetäytymisestä häilyi hänen mielessään.
*Klaanilla on jo muutenkin vaikeata, ilman että vielä menettäisimme jonkun toisten klaanien taistelussa.*
Perääntyminen iski kuitenkin vahvasti päällikön omia arvoja vastaan, ja päätös rummutti hänen korvissaan kilpaa sateen kanssa.
*Sinä olet klaanistasi vastuussa. Jos joku kuolee koska mietit liian pitkään, se on sinun vastuussani.*
Toisaalta, Vuoristoklaani oli tällä hetkellä riippuvainen Nummiklaanin ystävällisyydestä.
*Tässä näyttäisi kyllä jo kissa taistelevan kissaa vastaa. Puolet ovat huuhtoutuneet sateeseen.*
Aaltotähti ajoi viimeiseen kimpussaan olevan kissan kauemmas ja pyrki kauemmas etsiäkseen klaanilaisiaan kissamassasta. Hänen silmänsä haravoivat joukosta tutun turkin.
*Hänhän piti olla leirissä!*
Katajatassu vaikutti seisovan liikkumattoman ruumiin yllä, kunnes hävisi takaisin joukkioon.
*Kuinka moni leiriin jättämistä oppilaistani seurasi meitä? Entä pennut? Jätinkö Uskosielun vastuulle liikaa?*
Huoli liian kokemattomista soturinaluista taistelussa ja pelko siitä, ketä leirissä oli sitä enää jäljellä puolustamassa riitti päätöksen tekemiseen. Aaltotähti syöksähti korkeimmalle löytämälleen kohdalle, suuren kiven päälle ja veti syvään henkeä.
"VUORISTOKLAANI! VERENVUODATUS EI TUOTA TULOSTA! PALATKOON KUKIN LEIRIINSÄ JA-"
Loput lauseesta eivät ehtinee ulos Aaltotähden suusta, kun suurikokoinen kissa syöksähti kiinni hänen ojennettuun kaulaansa ja paiskasi päällikön alas. Hän oli kuulevinaan varapäällikkönsä huutavan nimeään, mutta aivan varma ei kolli asiasta ollut. Hän oli keskittänyt kaiken saadakseen viestinsä klaaninsa korviin, ja se oli kostautunut heti.
*Tulkaa kotiin*, oli päällikön viimeinen ajatus, ennen kuin kaikki pimeni.

// Aaltotähti -1 elämä.

11.3.25 klo 12.51

Lumipentu~nummiklaani

⁠♡Ukkossilmä♡

Lumipentu istui tylsistyneenä sammalpedillään heilutellen häntäänsä. Hänellä oli ihan totaallisen tylsää. Jos hän pääsisi vaikka taistelemaan, niin olisi ainakin vähän kiinnostavampaa. Hetkinen, hänhän voisi tehdä sen! *Kaikki tässä klaanissa ovat niin hiirenaivoisia että eivät he nyt huomaa!* Hän ajatteli nopeasti ja kieri sammaleessa. *No, piti nyt silti varmistaa.* Hän pyysi anteeksi itseltään mielessään ja sujahti pois pentutarhasta. Hänen jokaisella askeleellaan kuului:Raks! Koska maa oli täynnä lehtiä. Leiristä päästyään hän lähti juoksemaan satunnaiseen suuntaan. Pian hän pääsikin jo eräälle purolle. *Hetkinen.. onko tuo..* Lumipentu ajatteli kauhuissaan. "TULVA!" Hän kiljui ja lähti juoksemaan poispäin. Juuri ennen kuin aalto osui häneen, hampaat ottivat hänen niskanahastaan kiinni. Hän tunnisti kissan tuoksun. Kissa oli Sadeturkki, klaanin varapäällikkö. Sadeturkki laski hänet kivelle. "Älä enää ikinä tee noin, jooko?" Hän murahti ärsyyntyneenä."En jaksa olla koko ajan perässäsi!" Lumipentu mietti hetken. "Mmh.. älä unta näe! Mutta pidän ainakin... Kahden päivän tauon." Lumipentu murahti ja hypähti alas kiveltä. "Sopiiko?" Sadeturkki mietti hetken. "Mmh.. noh...Ehkä nyt tämän kerran." Sadeturkki sanoi lempeästi ja alkoi kävellä ripeään tahtiin leiriin Lumipentu tiukasti perässään.

11.3.25 klo 12.15

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Pennut vikuroivat ja melkein kuolevat.
Soturit eivät harjoittlee kuin jos on aivan pakko.
Oppilaat vaeltavat leirissä ilman hitustakaan kunnioitusta klaaninsa verta ja historiaa kohtaan.
Vähemmästäkin alkaa oksettaa.
Kuolontähti murjotti pesässään ja tuijotti seinässä näkyviä raapimisjälkiä, kuin ne olisivat häntä henkilökohtaisesti loukanneet. Hänellä oli tylsää.
Luuklaanin maine oli valumassa tassuista, eikä ketään vaikuttanut kiinnostavan. Vikurointia, tottelemattomuutta, kunnianpuutetta. Mitä vielä? Pitäisikö päällikön astua sivuun ja hakea kadulta jokin luopio klaania johtamaan?
Taistelu tähän tarvittaisiin. Kunnollinen sellainen. Tai varoittava esimerkki.
Ulkoa kuuluva pennun vikinä suututti päällikköä vielä ennestään.
*Aika oppia tavoille...*
Päällikkö nousi ja poistui pesästään.
"Tuokaa Luutassu, Harakkapentu ja Rottapentu tänne ja vähän äkkiä!"
Lähellä olevat kissat kohahtivat päällikön äkkistä komentoa, mutta muutama lähti toimittamaan määräystä.
*Liian hidasta... Liian hidasta.*
Päällikkö odotti kärsimättömänä silmät salamoiden, kun oppilas ja kaksi pentua lopulta raahattiin leirin keskelle. Rottapentu nilkutti käpäläänsä, ja saapui paikalle viimeisenä.
Myyräkynsikin ilmestyi aukiolle pentujensa perässä ja lähestyi päällikköä huoli ja vimma silmissään.
"Mitä tämä on olevinaan?", naaras vaati tietää pentujensa eteen asettuen.
"Vielä yksikin sana ja saat liittyä teloitusriviin", Kuolontähti vastasi emolle tiukasti ääni kylmänä.
Naaras rääkäisi ja otti taisteluasennon pentujensa edessä.
"Viekää se pois", päällikkö ärähti. Käärmekotka ja Tähtipilkku ilmestyivät joukosta kävivät yhä valmiudessa seisovan Myyräkynnen päälle.
*Idiootti. Ei tässä ole varaa alkaa klaanin tulevaisuutta tappamaan. Sinut, toisaalta...*
"Viekää se vankikuoppaan odottamaan. Uskaltaakin uhmata päällikköään!" Kuolontähti komensi. Adrenaliini alkoi virrata hänen verissään, ja naaras suoristautui täyteen mittaansa katsellen pelkoa pentujen ja heidän emonsa silmissä. Luutassu sen sijaan vaikutti pysyvän aloillaan kohtuullisen hyvin.
*Ehkä toivo ei ole menetetty, jos se oppii noudattamaan käskyjä.*
Kahden soturin avuksi tuli vielä Tappotahto, ja yhdessä he saivat raahattua Myyräkynnen pois, vaikkakin hänen huutonsa yhä kaikuivat päällikön korviin.
*Tätä onkin ollut ikävä. Ja on vanhasta isästäkin näköjään vielä jotakin hyötyä.*
Kuolontähti käänsi katseensa edessään olevaan miniriviin.
"Te. Mikähän teille olisi oikea rangaistus, hm?", päällikkö tiedusteli myrkyllisesti hymyillen. Kyllä tästä vielä tapahtuma saataisiin.

11.3.25 klo 11.28

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Kostean kiven haju tulvi nenääni, kun seurasin Joutsentassua ja Kettutassua syvälle luolaston uumeniin, jonne yksi niistä lukuisista vuoristopuroista virtasi. Niskaturkkini nousi pystyyn, kun kaikki valonlähteet katosivat pikkuhiljaa ympäriltäni ja ainoastaan hetkittäin kuonoani hipaiseva häntä kertoi siitä, että edessäni kulki yhä kissa. Tiesin, että vuoristovesi solisi jossakin oikealla puolellani, mutta luolan korkea katto sai veden virran kaiun hypähtelemään kaikkialla ympärilläni. Minun olisi vain luotettava Kettutassun muistavan reitin Paarmahehkun luokse, kuka oli haavoittunut ja jäänyt kalastamaan vuoristopurosta jotakin syötävää.
Joutsentassu kuitenkin luotti klaanitoverinsa suunnistuskykyihin, sillä hän ei epäröinyt lainkaan seuratessaan oranssiturkkista oppilasta pienistä luolatunneleista toiseen. Välillä minun teki mieli kysyä mistä nämä nuoret oppilaat keräsivät kaiken rohkeutensa, kun he ensimmäistä kertaa kulkivat tuiki tuntemattomassa maastossa noin itsevarmoina. Olin itse asunut pennusta aikuiseen vuoristossa ja käynyt kerran Vuoristoklaaninkin vuoristossa ja pimeät käytävät saivat vieläkin sydämeni hakkaamaan itsensä ulos rinnastani.
- Minusta tapaamispaikkamme oli aivan tämän mutkan jälkeen, täällä alkaa olemaan valoisampaakin.
Kettutassu naukaisi taaemmas meille ja poistui pieneen halkeamaan luolan seinämässä. Halkeamasta tuikki pientä valoa ja minun oli todella pidäteltävänä itseäni etten olisi väkisin tunkenut ennen Joutsentassua halkeaman toiselle puolelle. Vaikka luolassa olikin yhä hämärää, näin nyt eteeni paljon paremmin ja tunsin pystyväni nyt hengittämään hiukan vapaammin. Seuraavaksi koitin etsiä Paarmahehkua katseellani ja hetken jo luulin että Nummiklaanin oppilas olisi johdattanut meidät väärään paikkaan.
Vuoristoklaanin soturin musta turkki soljui niin hyvin yhteen luolan varjojen kanssa, että häntä oli ollut miltei mahdotonta erottaa maasta vuoristopuron vieressä. Kolli oli käpertynyt pieneksi kippuraksi ja tuon vieressä oli muutama hopeasuomuinen sintti. Vuoriston antimet eivät todellakaan olleet runsaimmasta päästä, mutta tämä olisi tyhjääkin parempi. Olin ollut itse pakahtua onnesta, kun olin onnistunut nappaamaan yhden vuoristosopulin ennen kuin törmäsin Joutsentassuun. Siitä tuntui nyt jo kuluneen ikuisuus ja nälkäkin oli jo palannut.
- Paarmahehku.
Naukaisin ja loikin ripein askelin Paarmahehkun luo. Tuo kohotti päätänsä hämillään ja tuijotti suoraan minua kohti sekaisen oloisena. Nielaisin pahan aavistuksen maun suustani, kun näin kylmän ja valppaan katseen sijaan väsyneet meripihkaiset silmät ja nuupahtaneet korvat. Vaikutti siltä kuin vuoristoklaanilaisen ja hänen aistiensa välissä olisi paksua utua jonka läpi hän ei nähnyt, kuullut tai haistanut kunnolla. Pelkkä kollin ilme kertoi siitä, että hän oli sairas. Mutta tämä ei tullut minulle yllätyksenä, olihan Kettutassu kertonut siitä miltei heti kun oli löytänyt minut ja Joutsentassun. Mainitsinkin asian ääneen kumartuessani tutkimaan mustaa juovikasta turkkia haavoja etsien. Kuonooni iski märkivän lihan ja tulehduksen haju, eikä ollut lainkaan vaikeaa löytää kissan lavassa olevaa syvää haavaa. Vuoristovesi oli varmasti saanut kissojen uintireissulla vaikka millaisen määrän hiekkaa, multaa ja muuta likaa olemaan kontaktissa tuoreen haavan kanssa. Tulehdus olisi ollut varma lopputulos, vaikka haavan olisikin saanut putsattua heti sen saamisen jälkeen.
- Nyt kun olemme kaikki taas koolla, meidän pitäisi lähteä suuntaamaan tukkeumalle.
Naukaisin. Meillä ei olisi aikaa jäädä aloillemme nyt, kun olimme taas löytäneet toisemme. Vaikka Tähtiklaanin meille suoma tehtävä painoi vahvasti jokaisen harteilla ja vastuuntunto johdatti meitä eteenpäin, ei täällä pimeässä luolassa myöskään kasvaisi yhtäkään yrttiä. Ja me tulisimme tarvitsemaan niitä mahdollisimman pian, tai Paarmahehku voisi jäädä kokonaan matkasta.
Kaikki kuitenkin nyökäyttelivät päitään hyväksyvästi sanoilleni ja pikaisen kalajaon jälkeen asetuimme lähekkäin nauttimaan ainakin oman elämäni oudoimmasta ateriasta. En ollut ikinä maistanut vedeneläviä, kun ei minulla mitään kalastustaitojakaan ollut, enkä suoraan sanottuna nauttinut siitä vahvasta hajusta, mikä suomukkaasta olennosta lähti. Joten kun sain vaivoin nieltyä ensimmäisen suomuisen ja ruodokkaan lihakimpaleen alas kurkustani, tarjouduin antamaan loput särjestä vuoristoklaanilaiselle. Vaikka nälkä kurni vatsassa, olin syönyt jo aikaisemmin hiukan ja kolli tarvitsisi tulevaa matkaa varten kaikki mahdolliset avut jaksaakseen. En halunnut edes ajatella mitä ennustuksen kävisi, jos yksi meistä menehtyisi ennen tukkeumalle pääsyä.
- Missä sinä Kostokynsi olet muuten parantajan taitoja oppinut? Luulin etteivät erakot osaa mitään parannustaitoja.
Joutsentassu naukaisi lopetellessaan omaa ateriaansa. Nostin katseeni valkeatäplikkääseen naaraaseen ja annoin sen sitten käväistä Kettutassussa ja Paarmahehkussa. Tiesivätkö nämä kissat, etten koko elämääni ollut viettänyt erakon nahoissa?
Kahden muun katseista huomasi, että hekin olivat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita tietämään tietojeni alkuperät. Mutta miten he tulisivat reagoimaan, jos kertoisin olevani syntyjäni Luuklaanista? Vaikka erottamisestani oli kulunut jo vuodenaikoja, tiesin mitä mieltä muiden klaanien kissat olivat tuosta murhaajaklaanista. Heitä halveksuttiin ja vihattiin, eikä luuklaanilaisen tavatessa alettu arvuuttelemaan olisiko kissa pohjimmiltaan kiltti vai klaaninsa huonon maineen veroinen. Asiaa miettiessäni aloin näkemään seuralaisteni kulmien kurtistuvan hiljaisuuden jatkuessa. Olin pysynyt liian pitkään hiljaa ja he varmasti epäilivät minun kehittelevän jonkinlaista valetarinaa mikä selittäisi taitojeni alkuperät. He eivät saisi alkaa epäilemään minua nyt, me olimme suorittamassa Tähtiklaanin antamaa tehtävää ja meidän pitäisi pystyä luottamaan toisiimme.
- Sinä olet Luuklaanista!
Paarmahehku sähähti ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Katseestani pystyi varmasti näkemään epätoivon, kun kaikki kolme matkakumppaniani vetäytyivät reaktiomaisesti taaemmas ja vilkuilivat toisinsa epäuskoisina. Tämä oli ollut juuri se tilanne miltä olisin halunnut välttyä, mutta en minä voisi väittää vastaan vuoristoklaanilaisen arvaukselle. Paha mielikuva oli jo isketty seuralaisteni ajatuksiin, enkä saisi pyyhittyä sitä enää pois vaikka kuinka yrittäisin. Saisin itseni näyttämään vain epäuskottavammalta ja kissojen luotto minuun häviäisi entisestään. Minä kuitenkin olin loppujen lopuksi täysin tuntematon ja vieras kissa näille klaanikissoille, olimme tunteneet toisemme vasta parin hassun päivän ajan. Joten ainoa tapa millä saisin itseni näyttämään varmalta, olisi olla valehtelematta. Nousin tassuilleni ja ravistelin turkkiani, viittoen sitten hännälläni muitakin nousemaan. Kukaan heistä ei liikkunut, mikä oli ihan odotettavissa. Mustajuovikas kolli näytti yhä vihaiselta, mutta Joutsentassu ja Kettutassu tutkivat minua nyt vaikeasti tulkittavin katsein, ja vilkaisivat sitten toisiaan.
- Niin olin, mutta entisestä klaanistani eroamisesta on jo monta vuodenaikaa. En palaisi sinne enää mistään hinnasta, te varmasti tiedätte kuinka kamala paikka Luuklaani on.
Hymähdin. Olin kiitollinen siitä, että Nummiklaanin oppilaat saattoivat olla niin nuoria, etteivät he olleet vielä päässeet kontaktiin luuklaanilaisten kanssa ja perustivat mielipiteensä vain klaanitovereidensa kertomuksille. He saattaisivat tottua ajatukseen menneisyydestäni nopeammin ja olisivat halukkaampia palaamaan siihen 'normaaliin' tunnelmaan mikä meidän välillämme oli vuoristoon kiipeämisen aikana ollut. Paarmahehkusta en uskonut samaa, hän tarkkaili minua yhä karvat sojolla, kuin odottaen että kävisinkin yhtäkkiä hänen kimppuunsa. Halusin pistää osan hänen käytöksestään sairastumisen piikkiin, vuoristoklaanilainen oli jo valmiiksi heikossa tilassa eikä ajatus entisen vihollisklaanin jäsenen kanssa matkaamisesta enää tuntunut turvalliselta hänelle. Koitin kuitenkin näyttää mahdollisimman normaalilta, kun lähdin tassuttelemaan halkeamaa kohti. Toivoin muiden seuraavan perästä, me emme voisi hajaantua nyt. Olimme niin lähellä tehtävämme loppuun saattamista, emme voisi antaa kaiken työn ja tuskan valua hukkaan. Klaanit luottivat siihen että onnistuisimme.

8.3.25 klo 6.03

Lumipentu~Nummiklaani

♡Ukkossilmä♡

Lumipentu istui sammalpedillään muiden leikkiessä syvemmällä pesässä. Lämmin tuuli lensi pehmeästi pesään. *En tarvitse ystäviä....En tarvitse ystäviä...* Hän jankkasi mielessään, mutta totuus oli ilmiselvä. Hän todellakin tarvitsisi ystäviä. *Hmmh... Haukkapentu...Ei, tarvitsen kokemusta jos häneen haluan tutustua.Alppipentu...Eii, liian ärsyttävä.* Olisipa siis pakko tutustua Liljapentuun tai sadepentuun, ja valinta oli ilmiselvä. "Liljapentu!" Hän huusi vahingossa ääneen. Kaikki katsoivat häntä. Lumipentu punastui. Hän käveli pesän perälle ja kuiskasi:"Anteeksi..."


Kaikki pennut vain jatkoivat leikkejään. Lumipentu etsi katseellaan Liljapentua. Liljapentu riiteli kulmassa Haukkakiidon kanssa. *Voi ei... Tuohon riitaan en aio osallistua..." Hän ajatteli ja käpertyi pedilleen. Kaipa se totuus oli pakko hyväksyä. Ei kukaan hänen ystävänsä halunnut olla.

6.3.25 klo 9.42

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu katseli vihaisena muiden pentutarhan asukkien vierellä, kuinka kuutamoklaanilaiset lähtivät pikkuhiljaa raahaamaan maassa makaavaa harmaata kollia ulos leiristä. Taistelu oltiin saatu loppuun hetkessä ja nyt Puroklaanin varapäällikkö Hiiriturkki katseli kavennetuin silmin hyökkääjien pakoa. Naaraspentu oli saanut ensimmäisen kosketuksensa taistelusta ja vaikka aluksi se oli ollut hurjan pelottavaa, oli into alkanut palaa hänen sisällään. Pentu halusi jo oppilaaksi, opettelemaan samoja puolustus- ja hyökkäysliikkeitä, mitä soturit olivat tappelussa käyttäneet. Silloin hänkin pääsisi puolustamaan klaanitovereitaan, eikä vain katselemaan sivusta koko tapahtumaa. Raidallinen kissa käveli emonsa luokse ja aloitti taas saman vanhan marisemisen: "Emoo, mä haluan jo oppilaaksi! Sano Ututähdelle, että nimittää mut!"
Liekkisateen aiemmin tarkka katse siirtyi nyt hänen tyttäreensä ja tuon silmissä välähti ärtymys. Kaikupentu ei kuitenkaan vapissut kuningattaren katseen alla, hän tiesi että hän ja kaikki muutkin pentutarhan asukit olivat tällä hetkellä ylikuuden kuun ikäisiä. Ututähti ei vain ollut ehtinyt vielä nimittää heitä, kun väliaikaisessa leirissä selviytyminen vei koko klaanin ajan, puhumattakaan jossakin Nummiklaanin reviirin siimeksessä käynnissä olevasta taistelusta.
"Tämä keskustelu on käyty monta kertaa, joten älä jaksa jauhaa samaa vanhaa!" punaturkkinen naaras naukui.
"Mutta, kun mä haluun!" Kaikupentu aneli emoltaan. Hän näki sivusilmällä kuinka lähistöllä istunut Lampipentu tuijotti häntä nyt ihmeissään. Naaraspentu näytti tuolle kieltä.
"Kaikupentu! Älä näytä pesätoverillesi kieltä!" Liekkisade naukui. Raidallinen kissa nosti kuononsa pystyyn ja käveli pois paikalta. Hän tassutteli pentutarhaan ja näki Timalipennun olevan siellä. Kolli oli jo miltei seitsemän kuun ikäinen ja tuo oli viettänyt väliaikaisessa leirissä paljon aikaa nuorempien oppilaiden kanssa. Niinpä ruskeaturkkinen kissa alkoi kyselemään tuolta kaikenlaista Puroklaanin sen hetkisistä oppilaista.
"No kaikki olivat odottaneet innolla, että pääsisivät oppilaiksi", Timalipentu maukaisi. Kaikupentu nyökkäsi ja huomasi nyt, että leiriaukiolla meno oli rauhoittunut ja Konnatassu ja Ampiaistassu olivat asettautuneet leirin seinämälle syömään yhdessä oravaa. Miksi naaraspentu viettäisi aikaansa kyselemässä pennulta millaista olisi olla oppilas, kun paikalla olisi ihan oikeita oppilaita! Hän käveli tuoresaaliskasalle ja otti sieltä myös oravan. Pentu tassutteli orava suussaan Konnatassun vierelle ja tiputti kantaumuksensa tuon tassun viereen. Kollioppilas käänsi päätään ja katsoi ruskeaturkkista kissaa.
"Saanko liittyä seuraan?" Kaikupentu kysyi. Konnatassu käänsi päätänsä ja katsoi vuorostaan Ampiaistassua. Tuo nyökkäsi.
"Saat liittyä", harmaa raidallinen kissa naurahti kuivasti. Naaraspentu hymyili hänelle ja toivoi, että olisi saanut tuolta samanlaisen takaisin, mutta hän näki vain oppilaan harmaan takaraivon, kun tuo kääntyi juttelemaan sisarelleen. Pentu huokaisi ja alkoi syömään oravaa.

25.2.25 klo 17.57

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

"Hei, mitä sinä siellä puussa teet? Ja noin korkealla?" Punatassu kysyi ihmeissään. Hän oli päässyt ensimmäistä kertaa ulos leiristä, aina alas tulvivaan kanjoniin Mustakipinän kanssa yrttienkeruu reissulle. He olivat onneksi kulkeneet kuivia polkuja pitkin ja parantajaoppilas oli näin säästynyt turkkinsa kastelemiselta. Hän oli erkaantunut mestaristaan etsiäkseen puiden kolosta hämähäkinseittiä, kun oli havahtunut yläpuolelta kuuluvaan ääneen ja yllätyksekseen kohdannut ylös katsottuaan tutun silmäparin.
"Halusin vain omaa rauhaa, koska oppilainen pesässä on niin kova vilinä ja melu, etten kuule edes omia ajatuksiani", Aavetassu vastasi. Parantajaoppilas räpäytteli hämmentyneenä silmiään isoveljensä vastaukselle. Oliko tuolla muka oikeasti jo mestarinsa lupa lähteä Luuklaanin leiristä omin päin ulos? hehän olivat vasta olleet hieman yli kolmen kuun ajan oppilaina!
"Puhut aika aikuismaisesti. Etkö voisi vain nauttia siitä, kun olet nuori oppilas ja telmiä muiden oppilaiden kanssa? Se vasta on elämää", Punatassu naukaisi. Hän itse ainakin nautti vielä oman oppilasaikansa alusta, kun opeteltavat asiat olivat helppoja ja vapaa-aikaa klaanitovereiden kanssa hengailulle oli paljon. Kiplikonnakuvioinen kolli kuitenkin tiesi veljensä olevan paljon introvertimpi persoona, eikä tuo välttämättä nauttinut muiden oppilaiden seurasta yhtä paljon. Mutta kyllä kai Aavetassu piti yhä veljiensä kanssa telmimisestä, he olivat ainakin olleet pentuina kunnon kolmen kollin kopla Luutassun kanssa. Ei kai oppilaan arvo ja muuttunut päivärytmi ollut vienyt isoveljen leikkimielisyyttä pois?
"Hmm... no jaa, voisihan sitä kokeilla", Aavetassu vastasi. Mustaturkkinen kolli loikkasi ketterästi alas puusta ja venytteli oksalla kököttelyn jäykistämiä raajojaan. Parantajaoppilas nappasi puun kolosta käpälänsä täyteen hämähäkinseittiä ja yhdessä kollikaksikko lähti kohti Luuklaanin väliaikaista leiriä. Mustakipinä oli sanonut itse menevänsä jo edeltä. Kiipeämismatka ylös rasitti kilpikonnakuvioista kollia paljon, mutta hän ei kehdannut sanoa mitään, kun Aavetassu tuntui kiipeilevän vuoristopolkuja pitkin kuin mikäkin vanha konkari. Leiriin päästyään Punatassu kertoi mestarilleen puun kolosta, mistä oli seitin löytänyt, kuinka sen sisälle oli jäänyt vielä paljon verkkoja keräiltäväksi. Parantaja oli tyytyväinen ja sanoi, että oppilaasta voi tulla isona vielä jotakin suurta.

16.2.25 klo 19.07

Seittitassu ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

"Ei tuollainen rääpäle ansaitse olla soturi!" Pienikokoinen, ruskeaturkkinen kolli naukui ivailevaan sävyyn ja pyyhkäisi verta suupielestään. Seittitassun kurkusta kumpusi matalaa murinaa ja hän testasi muutaman kerran kumartua koko painollaan toisen etutassunsa varaan. Hyvä jos oppilas oli edes päässyt kastamaan kynsiään taisteluun, kun tämä miltei häntä pään verran pienempi kissa oli tullut ja käynyt hurjalla tarmolla vuoristoklaanilaisen kimppuun. Siinä remakassa mustaraitainen kolli oli onnistunut taittamaan etukäpälänsä oman painonsa alle, mutta hän oli sitä ennen saanut iskettyä muutaman mojovan iskun ruskeaturkkisen kissan kasvoille ja kehaissut kuinka hänestä varmasti tehtäisiin soturi tämän jälkeen. Nyt molemmat kollit ottivat uudet hyökkäysasennot ja tuijottivat hurjistuneina toisiaan, heidän ympärillään taistelevien kissojen taistelurääkäisyt korvissaan kaikuen.
Seittitassu ei malttanut enää odottaa ja hyökkäsi ensin, juosten kynnet esillä ruskeaturkkista kollia kohti. Etutassu pakotti juoksun toispuoleiseksi, milloin vastustajan oli helpompi loikata vuoristoklaanilaisen yli ja laskeutua hänen selkänsä päälle. Mustaraitainen kolli puuskahti äkillisestä painosta selkärangallaan ja irvisti tuntiessaan kynsien sivaltavan reitin hänen paksun turkkinsa läpi iholle asti. Seittitassu ulvaisi raivoissaan ja heittäytyi selälleen, aikeinaan kieräyttää vastustaja irti hänen kimpustaan. Ruskeaturkkinen kolli ehti kuitenkin hypätä pois alta, mutta tuo horjahti laskeutuessaan ja kaatui. Vuoristoklaanilainen kääntyi ja syöksähti nousevaa vastustajaansa kohti. Ruskeaturkkinen kolli ehti hypätä pois alta, mutta Seittitassu oli tällä hyökkäyskerralla nopeampi ja sai raapaistua kynsillään kollin takajalkaa.
Vastustajalla oli kuitenkin sama isku mielessä ja mustaraitainen kolli sävähti tuntiessaan otteen omassa takajalassaan, ja hetkeä myöhemmin sen kuinka vastustaja veti häntä voimalla itseään kohti. Seittitassu tajusi liian myöhään, että ruskeaturkkinen kolli heivasi hänet oman kehonpainonsa ja hyökkäysliikkeen vauhdin voimalla lähellä olevaa kitukasvuista puuta päin. Iskeytyessään kylki edellä puun runkoa päin, vuoristoklaanilainen joutui haukkomaan henkeään, kun ilma karkasi hänen kauhkoistaan. Hän luisui vatsalleen maahan ja koitti saada hengitystään tasaantumaan, kun vastustaja ulvaisi raivoisasti ja lähti juoksemaan häntä kohti. Seittitassu väisti juuri ja juuri ajoissa, ja ruskeaturkkinen kolli törmäsi samaiseen puuhun, mitä päin oli vain hetkeä aikaisemmin heittänyt tappelutoverinsa.
Ollessaan taas käpälän etäisyydellä vastustajastaan, Seittitassu alkoi raapimaan ruskeaturkkisen kollin kylkeä ja päästessään tarpeeksi lähelle, upotti hän hampaansa tuon selkärangan ympärille. Ei mennyt aikaakaan, kun mustaraitainen kolli tunsi raapaisun niskassaan ja hetkessä kahdesta kissasta oli tullut toistensa ympärille kiertyvä, vimmatusti potkiva ja sähisevä karvapallo.

14.2.25 klo 14.38

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

“Missä Varistähti on?” Tihkutäplä kuuli puuskuttavansa yli piiskaavan sateen, kun hänen tassunsa liukuivat pitkin mutamaata ja toistensa kimpussa ärjyvien klaanitovereiden epätoivoiset huudot saavuttivat hänen korvansa. Nummiklaanilaiset hänen vierellään eivät näyttäneet enää kuulevan. Liekkitähden hän näki sukeltavan taistelun sekaan sulavasti kuin kärppä. Päällikön oranssi turkki vilahti pois hänen näkökentästään kuin punertavan pyrstötähden välähdys.
#Taistelu on jo levinnyt liian pitkälle#, kuutamoklaanilainen ajatteli epätoivoisena seuratessaan nummiklaanilaisten esimerkkiä.
#Koko kanjoni hukkuu vereen.#
Hän ryntäsi eteen päin ja kerkesi tuskin ajatella mitään muuta, kun lukitsi katseensa Villituulen kanssa. Tihkutäplä nielaisi ja taivutti itseään alas, kun tummanruskea kuutamoklaanilainen syöksyi häntä päin.
“Minä tässä”, naaras ähkäisi puolustusasennossa, “Tihkutäplä!”
Tunnistus tuikahti Villituulen silmäkulmassa. Siitä huolimatta kolli iskeytyi häntä päin ja hän joutui luikahtamaan pois alta.
“Petturi!” entinen klaanitoveri sylkäisi suustaan ja tavoitteli kynsillään hänen kurkkuaan. Tihkutäplä loikki taakse päin lannistuneena väistäen vanhemman soturin äkäiset vedot.
#Se olen edelleen minä#, naaras nieleskeli mielessään. Oliko hänen todella taisteltava kuutamoklaanilaisia vastaan, jotta taistelu saataisiin päätökseen? Hän ei vieläkään olisi halunnut alentua sille tasolle, mutta Villituuli teki päätöksen hänen puolestaan iskiessään hampaansa hänen niskaansa. Tihkutäplä veti tuuman verran pienemmän kollin mukanaan maahan ja takoi takajaloillaan tämän vatsaa samalla sähisten villisti. Jos hän ei taistelisi hengestään, se voitaisiin viedä häneltä silmänräpäyksessä.
Villituulen hengitys löyhkäsi hänen nenäänsä ja piikit, jotka tuon kaulasta törröttivät, painuivat kiinni häneen. Hän halusi lakata taistelemasta vastaan ja huutaa kollille, vaikka tiesi, etteivät sanat pelastaisi häntä. Eivät ne olleet pelastaneet aiemminkaan.
Yhtäkkiä Villituulen paino katosi hänen päältään ja kolli rojahti hänen sivulleen rääkäisten. Tihkutäplä loikkasi vikkelästi jaloilleen ja oli kähisemässä kiitokset pelastajalleen, kun sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hämäräaskel soi hänelle nopean vilkaisun ja kääntyi sitten Villituulen puoleen muristen niin kuin kolli ei olisi ollutkaan hänen klaanitoverinsa, jonka tuo oli tuntenut lähes koko ikänsä. Tihkutäplä katseli häntä keltaiset silmät hämmennyksestä kiiltäen.
#En varmaan koskaan saa tietää mitä tuon kollin päässä liikkuu#, hän ajatteli ja hyppäsi tuon rinnalle. Villituuli tuntui käpertyvän kasaan kahden isomman kissan edessä.
“Mu-mutta.. sinä..”
Tuota enempää kolli ei saanut mutistua. Tihkutäplä näki hänen katoavan aluskasvillisuuteen karaten niin kuin haavoittunut saaliseläin.
“Hänen olisi pitänyt taistella loppuun saakka. Mokoma ketunmieli, kehtaakin kutsua itseään kuutamoklaanilaiseksi.”
“Sinä pelastit juuri petturin”, Tihkutäplä naukui sivuuttaen tummanharmaan kollin ivalliset sanat ja kääntyi tämän puoleen. Hämäräaskeleen leveät lavat olivat yltä päältä kuivuneessa veressä ja punainen noro valui kollin leualle, hänen omaansa tai jonkun muun. Tihkutäplä räpytteli silmiään eikä tiennyt mitä sanoa kissalle, jonka oli joskus salaisissa ajatuksissaan mieltänyt kumppanikseen.
Hämäräaskel sylkäisi maahan eikä enää nostanut katsettaan häneen.
“Et olisi saanut tulla tänne.”
“Me olemme täällä lopettamassa taistelun.”
“Miten? Antamalla omien klaanitoveriesi repiä sinut kappaleiksi?”
#He eivät ole enää klaanitovereitani#, Tihkutäplä huomautti mielessään, vaikka ajatus kylmäsi.
“Jos puhut Villituulesta, niin olisin selvinnyt hänestä itsekin”, harmaalaikukas naaras vakuutti. Hämäräaskel murahti ja vilkaisi häntä vielä kerran, ennen kuin ryntäsi takaisin taisteluun.
#Hänkin on vielä puolellani#, Tihkutäplä ajatteli ja huokaisi.

14.2.25 klo 11.30

Sorapentu, Kuutamoklaani

Usva

Istun pentutarhassa tylsistyneenä ja tuijotan sisartani, joka nukkuu. Miten hän voi nukkua, kun Kuutamoklaani on taistelussa? Itse haluan kuulla jokaisen tapahtuman, joka vain minulle kerrotaan. Mutta minulle ei kerrota paljon mitään, ja se ärsyttää minua todella paljon. Olen kuulemma liian nuori vielä. Omasta mielestäni olen ihan tarpeeksi vanha kuulemaan taisteluista, ja ehkä jopa menemään taisteluun. Mutta toisaalta, en ole vielä oppinut kaikkia tarvittavia liikkeitä, joten ehkä se on hyvä etten ole taistelussa. Silti, ansaitsisin kuulla mitä taistelussa tapahtuu!
Nousen ylös ja pyörin turhautuneena ympyrää. Ei ole mitään tekemistä, ja minua ei päästetä edes ulos, koska “entä jos leiriin hyökättäisiin.” Emot sanovat noin, mutta minä olen eri mieltä. Ei muut klaanit uskaltaisi hyökätä tänne, koska kaikki tietävät, että Kuutamoklaani on todella vahva ja uhkaava, minä tiedän sen!
Lopulta kun olen aikani pyörinyt, Liekkipentu herää. Hän räpyttelee silmiään uneliaana ja katsoo minua. Hänestä on tullut ystäväni, koska kaikki muut pennut ovat aika ärsyttäviä. “Liekkipentu! Tule, leikitään taistelua!” sanon hänelle.
“En minä juuri nyt jaksa,” Liekkipentu vastaa.
“Miksi? Minulla on niin tylsää,” valitan.
“No kun minua väsyttää vielä,” Liekkipentu sanoo ja haukottelee. Hän käpertyy uudestaan kerälle, ja ennen kuin sulkee silmänsä hän sanoo: “Ja lopeta tuo pyöriminen, se häiritsee minua!”
Minä tottelen, en halua suututtaa ystävääni. Istun pentutarhan suuaukon lähelle ja yritän kuunnella sen ulkopuolelta kuuluvia keskusteluja. En kuitenkaan kuule mitään kiinnostavaa, vain jotain huolestunutta supinaa, josta en edes saa kunnolla selvää. Huokaisen ja menen siskoni viereen makaamaan. Kai minunkin pitää levätä, kun kaikki muutkin nukkuvat. Olen väsyneempi kuin luulen, ja pian olen nukahtamaisillani. Taistelen kuitenkin unta vastaan. Entä jos Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin välisessä taistelussa tapahtuisi jotain tärkeää kun minä nukun? Haluaisin kuulla siitä ensimmäisenä! Silmäni eivät kuitenkaan pysy enää auki, ja minä nukahdan.

13.2.25 klo 19.19

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Lähestyvä puheensorina sai Paarmahehkun havahtumaan. Vaikka vieraan luolan seinät tuntuivat kolkoilta ja kylmiltä, niiden tunkkainen haju muistutti häntä kotileiristä, ja hän oli harhautunut muistelemaan oppilasaikojaan. Kuinka kauan hän oli paikoillaan nuokkunut? Oliko päivä jo mennyt ohi, oliko Kettutassu palannut? Kuka muukaan häntä saattoi lähestyä täällä luolan hämärässä?
“Paarmahehku”, Kostokynsi kutsui häntä nimeltä ja loikki kohti ripein askelin. Paarmahehku nielaisi ja tuijotti tyhjällä katseellaan päin erakon huolestuneita kasvoja. Hän tuskin jaksoi pohtia, miten tämäkin oli löytänyt tiensä vuoriston sydämeen. Kollin silmät laajenivat, kun hän huomasi myös Joutsentassun ja Kettutassun tassuttelevan mustavalkoisen kollin takaa.
“Kettutassu kertoi sinun olevan loukkaantunut“, Kostokynsi mumisi kulmat kurtussa ja kyyristyi varovasti Paarmahehkun kuivuneen veren peittämien haavojen ylle.
“Se on mahdollista”, hän kähisi vastaukseksi. Liikkuminen koski haavoihin yhä eikä Kostokynnen olisi tarvinnut yrittää peitota järkytystään nuuhkaistuaan Paarmahehkun lapaa. Hän tunsi itsekin, ettei kaikki ollut kunnossa.
Kuumeisesta tilastaan huolimatta soturi oli kuitenkin onnistunut onkimaan tassullaan virtaavasta vedestä muutaman niljakkaan särjen. Kuolleet kalat makasivat nyt pinossa hänen toisella puolellaan.
#Kitukasvuisia otuksia#, Paarmahehku murahti mielessään. Niissä ei olisi paljoakaan vatsantäytettä nelikolle, mutta hän oli yrittänyt parhaansa. Kivun nykiessä hänen lapaansa hän toivoi, että he kestäisivät hänen limaisten särkiensä voimalla pois näistä sokkeloisista luolastoista. Vaikka Paarmahehku oli varttunut kotiluolan hämärissä, tässä vieraassa luolassa vietetyn yön jälkeen hän kaipasi taas kipeästi auringonpaistetta turkilleen ja kuivaa soraa käpäliensä alle.
#Tarvitsen aurinkoa. Ei enää tätä sadetta, märkää, kosteaa, kylmää. Tähtiklaani, emmekö ole jo tehneet tarpeeksi?#
Kettutassu ja Joutsentassu seisoivat lähekkäin katsellen Paarmahehkun kalasaalista silmät ymmyrkäisinä. Vuoristoklaanilainen nyökkäsi heille vaivalloisesti.
“Nyt kun olemme kaikki taas koolla”, Kostokynsi aloitti, “meidän pitäisi lähteä suuntaamaan tukkeumalle.”
Paarmahehkun päässä surisi kuin mehiläispesässä. Kostokynnen ääni kuulosti kiireiseltä, eikä ihme, Paarmahehkusta he olivat kuluttaneet jo turhan paljon energiaa tippumiseen, loukkaantumiseen ja toistensa löytämiseen. Soturi katsoi väsyneenä matkakumppaneitaan ja puristi kyntensä lujasti luolan kivilattiaan jotta pysyisi käpälillään. Pahin oli silti vielä edessä. Ja vaikka he onnistuisivatkin pääsemään tukkeumalle hänen opastuksellaan, ei ollut mitään takeita siitä, että he onnistuisivat oikeasti purkamaan sen.
Heidän pitäisi joka tapauksessa kiivetä korkealle. Paarmahehku näki sielunsa silmin, kuinka he kaikki tippuisivat johonkin kuohuvana tulvivaan vuoristopuroon - taas.
#Matkan varrelta olisi parempi löytyä jotain yrttejä näihin haavoihin.#

5.2.25 klo 6.54

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purotassu oli päässyt hyvän matkaa ulos Nummiklaanin leiristä taisteluvammoistaan huolimatta. Hän oli päättänyt palata taisteluun, jos oppilas pystyisi vielä seisomaan tassuillaan, hän pystyisi myös taistelemaan. Kolli huomasi kauempana yhden kissan hahmon, joka alkoi lähestymään häntä. Raidallinen kissa nielaisi pienesti, mutta tuijotti tulijaa tiiviisti. Tuo saapui puhe-etäisyydelle hänestä ja tummanharmaa kissa sävähti inhosta, kun toinen kissa aloitti murinan.
"Lähde täältä, jos haluat pysyä hengissä", tuo sanoi.
Purotassu huudahti: "Vain kuolleen ruumiini ylitse."
Kissa perääntyi askeleen, kun oppilas paljasti valkoiset pitkät kyntensä. Hän paljasti vielä terävät hampaansa ja kissa astui muutaman askeleen vielä taaemmas.
"Pelottaako?" raidallinen kolli tuhahti välinpitämättömästi. Kissa pudisteli päätään, joten tummanharmaa kissa alkoi lähestymään tuota kyyryssä, valmiina hyökkäämään. Hän käänsi nopeasti katseensa sivulleen, ja toinen kissa käänsi katseensa myös, odottaen nummiklaanilaisen nähneen jotakin. Sitten Purotassu hyökkäsi. Vaikka joka lihas ja tuore haava huusi hänelle vastaan, oranssisilmäinen kissa hyppäsi nopeasti kissan selkään ja painoi tuon yllättyneen hahmon helposti maahan.
"Viimeiset sanasi?" oppilas kysyi arvostelevasti. Kissa sähisi ja sihahti hampaidensa välistä: "Et voi voittaa koko klaaniani. Et voi voittaa meistä edes oppilasta. Et voi voittaa edes minua. Et vain voi. Me olemme Vuoristoklaanista ja sinä olet vain joku pahainen nummiklaanilainen."
Tummaraitainen kolli sävähti ja upotti kynsiään vastustajansa kurkkuun.
"Ai en voi voittaa? Sinä et pysty edes päihittämään haavoittunutta Nummiklaanin oppilasta. Ketunläjä", Purotassu ärähti vihaisena. Vuoristoklaanilaisen silmät muuttuivat tuskaisiksi.
"Pidin nummiklaanilaisia hyväsydämisinä", kissa nieleskeli. Yhtäkkiä oppilasta kävi tätä kissaa sääliksi. Vuoristoklaanilainen ei ollut kuitenkaan aloittanut hyökkäsytä, mutta tuo oli selkeästi ollut matkalla Nummiklaanin leiriä kohti, eikä kissalla varmasti ollut hyvät aikeet mielessään. Tuo olisi sanonut, jos tuolla olisi ollut jokin painava syy sille miksi oli matkalla leiriä kohti. Eikä tummaraitainen kolli voinut antaa vuoristoklaanilaisen uhata klaaniaan enempää.
"Annan sinulle tästä vapauden, kunhan tulet leiriimme Nummiklaanin vankina", Purotassu sähähti.
"Ei, en koskaan alentuisi niin", tuo kuiskasi hänelle.
"Elämä vai kuolema. Päätä äkkiä", oppilas huudahti.
"Päästä minut klaanini luokse", vuoristoklaanilainen sanoi hiljaa. Purotassu pudisti päätään surullisena, hän ei voisi päästää kissaa menemään klaaninsa luokse. Tuo kävisi varmasti samantien hänen kimppuunsa ja tappaisi nummiklaanilaisen sen enempiä kyselemättä päästäkseen Nummiklaanin leiriin.
"Nyt tapan sinut. Aikasi on loppu. Jos sanot vielä kerran suostuvasi ehdotukseeni, saat pitää henkesi", oppilas murisi. Kissa kuitenkin pysyi hiljaa. Tummaraitainen kolli irroitti kyntensä tuon kurkusta ja puraisi hetkessä vuoristoklaanilaisen kaulaa. Veri roiskui ja kissa sätki luonnottoman pitkän aikaa, ennen kuin tuon ruumis valahti veltoksi.

//Ja Purotassun uhriksi sitten päätyi Pisaraturkki