​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!"
Liekkitähden ilmoille huudettu klaanikutsu sai päivittäisissä askareissaan puuhaavat nummiklaanilaiset keskeyttämään ne ja valumaan leiriaukiolle kuuntelemaan päällikkönsä sanaa. Leijonakynsi nosti katseensa paksun rintaturkkinsa pesemisestä ja nousi jupisten tassuilleen, löntystellen sitten muiden klaanitovereidensa seuraan. Hän katseli ympärilleen ja tunsi pientä ylpeyttä erottuessaan niin selkeästi stereotyyppisestä nummiklaanilaisesta. Hänellä ei ollut hoikkaa rakennetta tai pitkiä jalkoja vaan päinvastoin, lihakset pullistelivat paksun turkin alta ja hän oli yksi suurimmista klaanin kissoista. Soturilta vaadittaisiin yksi lyönti iskemään vastustaja kanveesiin, kun muut kissat hänen ympärillään joutuivat turvautumaan monimutkaisiin hyökkäysstrategioihin ja vastustajan huiputtamiseen. Kolli olisi totisesti arvokkain tekijä klaanilleen, kunpa muutkin vain pystyisivät näkemään sen.
"On tullut aika nimittää uusi soturioppilas joukkoomme. Sulkapentu, astuisitko edemmäs?" Liekkitähti kysyi ja Leijonakynsikin havahtui seuraamaan uuden oppilaan nimitysseremoniaa. Hän uskoi, että päällikkö ei enää tämän lehtisateen aikana nimittäisi hänestä mestaria yhdellekään uudelle oppilaalle, mikä oli sinänsä hyvä asia. Kaikki pentutarhan pennut olivat sillä hetkellä naaraita, eikä soturi suostuisi kouluttamaan sellaiselle kissalle soturin oppeja ja tapoja, jos tuon oikea tehtävä olisi viettää suurin osa soturinurastaan pentutarhassa. Hän ei pääsisi näkemään työnsä tulosta ja ylpeilemään sillä, eikä kollia huvittanut tehdä työtä, joka valuisi vain hukkaan. Sulkapennulle oli siis varmasti joku toinen kissa valittuna mestarin työhön.
"Sulkapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, tunnetaan sinut Sulkatassuna. Mestariksesi olen valinnut Viiksihännän."
Leijonakynsi oli arvannut oikein. Hän seurasi katseellaan, kuinka mustaturkkinen soturitar käveli tuoreen oppilaan viereen ja hymyili tuolle lempeästi. Oppilaan silmät säihkyivät innosta.
"Viiksihäntä, olet valmis saamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut hyvän koulutuksen omalta mestariltasi ja oletan sinun siirtävän kaiken tietosi ja taitosi tälle oppilaalle."
Viiksihäntä nyökkäsi ja kosketti kuonollaan Sulkatassun kuonoa, samalla kun koko muu klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä.

​

Kirkasloiste Luuklaani

Dark

Myrskytuuli kääntyi kirkasloisteen suuntaan. Hänen silmänsä olivat viiruina. "Miksi halusit minut takaisin tänne?" Myrskytuuli kysyi. Kirkasloiste katsoi tassuihinsa. "Vain koska olet veljeni" Hän maukaisi. Myrskytuuli nyökkäsi. Kirkasloiste näytti tietä hyvään paikkaan missä Myrskytuuli voisi levätä. "Minä vien saaliit leiriin. Odota tässä" Kirkasloiste maukaisi. Myrskytuuli katsoi kun kirkasloiste hävisi leirin sisäänpääsy tunneliin. Hän oli silti luuklaanin reviirillä. Myrskytuuli näki hiiren joka meni hänen ohitseen mutta tiesi ettei saisi saalistaa sitä. Kirkasloiste palasi. "Päälikkö haluaa vain repiä sinut riekaleiksi jos et kerro kunnon selitystä" Kirkasloiste tuhahti. Myrskytuulen silmät levisivät jännityksestä. Hän ei ollut ikinä näin vaarallisessa tilanteessa. Paitsi jos hän pakenisi nyt. "Emomme on siellä. Hän tietää tulostasi" Kirkasloiste maukaisi. Myrskytuuli hymyili hieman kun kuuli että hänen emonsa odottaisi häntä. Ja hänen isänsä! Se olisi mahtavaa. Kuin isä ja poika. He menivät leirin sisälle ja sisäänkäynnillä heitä odotti valkoisen,mustan ja oranssin kirjava naaras. Hän oli hieman vanha. "Oletko...oletko sinä myrskypentu?" Naaras maukaisi hiljaa. Myrskytuuli nyökkäsi. Hänen emonsa oli niin iloinen nähdessään oman pentunsa joka katosi kauan aikaa sitten. "Missä isä on?" Myrskytuuli kysyi. Naaraan ilme muuttui synkäksi ja surulliseksi. Kirkasloiste saapui myrskytuulen viereen "Isä kuoli,Myrskytuuli" Kirkasloiste maukaisi surullisesti. Heidän emonsa nyökkäsi. "Niin. Hän kuoli pian sen jälkeen kun katosit. Hän lähti etsimään sinua mutta sitten ketut tappoivat hänet matkalla" emo maukaisi surullisena. Hän kumminkin katsoi pentujansa. "Te kaksi olette kumminkin siinä. Nopsatöyhtö ja Etsijäsydän ovat teidän veljiänne." Emo maukaisi.

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisydän oli kävelemässä yksin nummilla. Hän oli ajatellut käyvänsä katsomassa josko Nummiklaanin reviirin läpi virtaavasta joesta saisi napattua muutaman kalan, mutta metsätysonni oli ollut suorastaan surkea ja soturi oli saanut saaliiksi vain yhden säälittävän ahvenen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä aukiolle klaanikokoukseen!" Ututähden huutelu kantautui kollin korviin aavalla nummella ja hän joutui kiristämään tahtiaan, että ehtisi Puroklaanin väliaikaiseen leiriin ennen klaanikokouksen alkamista. Miksiköhän päällikkö oli päättänyt kutsua klaanin koolle? Jaloaamun soturinimityksen jälkeen Lumisydän ei ollut lainkaan pereillä oppilaiden koulutusten tilanteesta, hän lähinnä kuuli vain Aamutäplältä tai Liekkisateelta Mesitassun ja Ukkostassun hitaasta, mutta varmasta oppimisesta soturioppilaiden polulla. Kaksikko oli kuitenkin vielä vasta koulutuksensa alkupuolella, joten heidän nimitystilaisuutensa ei kokouksen aiheena ainakaan voinut olla. Sitten soturin mieleen välkähti parin illan takainen ruokailuhetki emonsa Sädetaivaan kanssa.
"Hyvät Puroklaanin kissat, on tullut aika nimittää uusi soturi joukkoomme", Ututähti ulvaisi, kun Lumisydän viimein saapui väliaikaiseen leiriin. Koko klaani oli kerääntynyt aukiolle ja kolli toivoi näyttävänsä mahdollisimman huomaamattomalta, kun kävi pudottamassa ahvenen piskuiseen tuoresaaliskasaan. Sitten hän jäi yleisön takaosaan kuuntelemaan loppua seremoniaa. Sädetaivas oli todella kertonut, että oli ajatellut pitävänsä oppilaansa Valkotassun soturiarvioinnin aivan lähipäivinä, joten voisiko kyseessä nyt olla kyseisen kissan soturinimitys? Harmaalaikkuinen kissa kurotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin kissajoukon päiden yli, mutta ei saanut kunnolla selvää kuka yleisön edessä istui. Tilannetta ei kuitenkaan tarvinnut kauaa arvailla.
"Valkotassu, astuisitko eteenpäin?" Ututähti pyysi ja Lumisydämen arvaus osui oikeaan. Valkotassu oli läpäissyt soturiarvioinnin ja olisi tämän illan jälkeen yksi Puroklaanin sotureista. Päällikön silmät siristyivät, "Pyydän soturi esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Valkotassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan!" Oppilas vastasi ja nosti kuononsa ylpeänä pystyyn. Harmaalaikkuinen soturi ei voinut olla hymyilemättä naaraan itsevarmalle käytökselle.
Ututähti jatkoi nimitysseremoniaa sen tavalliseen tapaan. Hän antoi naaraalle soturin arvon ja tuon uuden soturinimen, Valkoleijona. Valkoleijonaa kunnioitettiin hänen uskostaan Tähtiklaaniin ja Lumisydän yhtyi muiden klaanitovereidensa rinnalla hurraamaan soturin uutta nimeä, kun päällikkö kävi koskettamassa tuon otsaa kuonollaan.
"Valkoleijona! Valkoleijona! Valkoleijona!"

​

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

“Hän on Syreenikukan ja Varistähden pentu.”
“Ai”, Tihkutäplä naukui, kun ymmärrys levisi hänen tajuntaansa. Vaikka aika oli tuntunut hänestä lopulta paljon lyhyemmältä, paljon oli muuttunut siitä, kun hän oli klaaninsa jättänyt. Samaan aikaan pahanolontunne puristi hänen vatsaansa. Oliko Syreenikukka ollut tiineenä jo silloin, kun he olivat ottaneet yhteen rajalla?
“Eikö sinun pitäisi olla pentutarhassa? Olet suurinpiirtein… Vastasyntynyt. Mitä sinä teet, yritätkö vakoilla meitä?” Salamaviilto murahteli pennulle, joka kerääntyi pelokkaan oloisena kasaan, kuitenkin uhmakas kiilto silmissään.
“Salamaviilto, se on pikkupentu”, Tihkutäplä huomautti saadakseen kollin rentoutumaan, ennen kuin Syreenikukan ja Varistähden pienokainen traumatisoituisi tilanteesta enempää. Salamaviilto tuskin tiesi, miten pennuille puhuttiin, saati sitä, miten niillä oli tapana tutkia kiellettyjäkin paikkoja.
“Ne tykkäävät leikkiä. Sinun pitäisi ehkä viedä se takaisin leiriin-”
“Ai jättäisin sinut yksin tänne! En todellakaan.”
Tihkutäplä luimisti korviaan. Kun naaras oli vastaamassa, kuului pusikoista kuitenkin ärtynyttä mouruntaa:
“Hilleripentu! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet täällä?”
Syreenikukan tumma, solakka hahmo sujahti esiin. Tihkutäplä nielaisi ja tunsi halua vetäytyä mäyränkolon varjoihin kohdatessaan naaraan kipinöivän katseen. Nähdessään hänet kuutamoklaanilainen pysähtyi kuin seinään.
“Pettureita näkyvissä. Kehtasitkin tulla takaisin.”
Tihkutäplä katsoi lannistuneena meripihkasilmäistä naarasta, jonka kylmä ilme sai hänen turkkinsa väreilemään häpeästä. Kipeä muisto siitä viimekertaisesta tapaamisesta nousi pintaan. Hän vilkaisi Salamaviiltoa, joka tuijotteli tassujaan vaitonaisena. Varsinkin nyt, kun Syreenikukka kuului Varistähden lähipiiriin, kollilta oli varmasti turha toivoa apuja sanaharkassa häntä vastaan.
“Minä olen kuutamoklaanilainen”, Tihkutäplä virkkoi lopulta kiristellen hampaitaan.
#Vaikka asiat menivät kuten menivät, en voi hyväksyä ihan mitä vain.#
Syreenikukan tumma turkki pörhistyi ja naaraan katse hurjistui jopa entisestään.
“Häpeäisit, ketunmieli. Et sinä kuutamoklaanilainen ole, et sen jälkeen, kun hyökkäsit klaanitoverisi kimppuun!”
Soturittaren sanat tuntuivat yhtä kipeiltä kuin fyysiset kynneniskut. Tihkutäplä avasi suunsa puolustautuakseen, mutta turhaan. Syreenikukka sylki sanoja suustaan yhä raivokkaammin:
“En kuuntele sinun selityksiäsi! Hilleripentu, me menemme nyt. Voit olla varma, että saat puhuttelun minulta ja isältäsi, kun sillä tavalla karkasit pentutarhasta.”
Syreenikukka poistui paikalta häntä dramaattiseti heiluen ja vei mukana pentunsa. Tihkutäplä lysähti alas kuin maahan lyötynä. Tihkutäplä ummisti silmänsä hetkeksi ja avatessaan ne uudelleen hän näki Salamaviillon tarkkailevan häntä silmät tiukkoina, arvioivina viiruina. Naaras huokaisi epätoivoisena.
“Se ei ollut sellaista mitä luulet. Sitä paitsi Syreenikukka saattoi olla ensimmäinen, joka paljasti kyntensä. En edes tiedä, kaikki oli niin sekavaa, etten muista.”
“Jos luulet, että tuo muuttaa mitään, niin-”
“En luulekaan!” Tihkutäplä intti ja kampesi itsensä ylös nyt kiukustuneena. Salamaviilto tuhahti ja käänsi hänelle selkänsä. Tihkutäplä tunsi katumuksen piston sydämessään. Ei ollut hänenlaistaan tuohtua tuolla tavalla.
“Anteeksi Salamaviilto”, harmaakirjava naaras naukui lohduttomasti.
“Olet ainoa kissa, joka on kuunnellut minua. Ei ollut tarkoitukseni kerätä sääliä tai selitellä mitään, mutta jos joku vain ymmärtäisi, ettei tarkoitukseni ollut pettää klaaniani, niin.. ehkä kaikki voisi sitten palata normaaliin.”
Hiljaisuus raastoi Tihkutäplän korvia. Hän erotti vain tuulen suhinan ympäröivien puiden oksistoissa. Pihkan kirpeä tuoksu ja puiden laakeat varjot muistuttivat, että hän oli kotona, ja se rauhoitti naarasta osiltaan hieman.
“Luuletko, että saisin tavata jonkun? Lehtikuun tai Ruostehallan? Tai Laikkutassun? En edes tiedä, miten oman oppilaani koulutus menee..”
Salamaviilto koukisteli kynsiään ja heitti:
“Se ei ole minun päätettävissäni.”
Tihkutäplä tyytyi vastaukseen ja jäi istumaan hiljaa paikoilleen. Pian aluskasvillisuudesta kuului jälleen rapinaa. Äänien perusteella Villituuli oli palannut.
“Minä voin ottaa seuraavan vahtivuoron”, kuutamoklaanilainen totesi klaanitoverilleen kylmästi, ja vilkaisi lyhyesti Tihkutäplään ennen kuin asettui itse Salamaviillon paikalle.
“Varistähti sanoi, että häntä on vahdittava päivin öin.”
Salamaviilto nyökkäsi ja poistui paikalta. Tihkutäplä kuunteli askelten jälkeensä jättämää hiljaisuutta haikeana. Villituulesta ei olisi juttuseuraksi. Tihkutäplä silmäili vanhan mäyränkolon kolkkoja seinämiä ja huokaisi. Tähän näkymään olisi kait sitten totuteltava ainakin toistaiseksi. Puhumista hän oli yrittänyt ja se oli osoittautunut turhaksi - luultavasti hän oli vain pahentanut asiaa. Ainoa vaihtoehto oli siis vain odottaa.
Pimenevä ilta oli vilpoinen. Yöksi Villituulen tilalle saapui Leijonaturkki, joka oli yhtä halumaton puhumaan harmaan naaraan kanssa. Lopulta Tihkutäplä käpristyi tiukalle kerälle pehmusteenaan nopeasti koottu kasa kolon pohjalta löytyneitä lehtiä ja ummisti silmänsä päästäkseen pian seuraavaan aamuun.
Pian hän kuitenkin kuuli tutun äänen kehottavan häntä heräämään.
“Vasanloikka?” Tihkutäplä kutsui entistä mestariaan hämmästyneeltä. Avatessaan silmänsä soturi näki naaraan edessään sellaisena kuin muistikin, mutta vielä hyvinvointisempana - leveitä lapoja peitti vaaleanruskea, kiiltävä turkki, ja karvan alta erottuvien lihasten päällä väreili astetta tummempia raitoja. Meripihkasilmät katsoivat häntä samaan aikaan sekä lempeästi, että tiukasti. Tihkutäplä lähti juoksemaan nurmikentän läpi häntä kohti, mutta entinen kuutamoklaanilainen nosti häntänsä pystyyn ja heitti hänelle varoittavan silmäyksen.
“Tihkutäplä, klaanisi ei ole enää kauaan turvassa. Tapaa kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella kolmen päivän päästä, olette klaanien ainoa toivo.”
Tihkutäplä katsoi Vasanloikkaan hölmistyneenä. Uutta viestiä Tähtiklaanilta hän ei ollut osannut odottaa, vaikka unen luonteen huomioon ottaen varmaan olisi pitänyt. Äänekäs kohina, jonka Tihkutäplä yhdisti kuohuvan joen myrkyävään virtaan, täytti hänen korvansa samaan aikaan, kun Vasanloikan hahmo sumentui ja katosi pian näkymättömiin. Tihkutäplä tunsi painuvansa humisevan pinnan alle ja imautuvansa pimeään, kylmään pyörteeseen. Naaras haukkoi henkeä kauhistuksesta kangistuneena, kunnes hätkähti hereille yön pimeydessä. Naaraan keltaiset silmät hohtivat hämmästyksestä pyöreinä. Ahdistus riipaisi hänen vatsaansa, eikä hän epäillyt unen todenmukaisuutta enää lainkaan kuten viime kerralla. Sen sijaan hän pohti, miten ihmeessä selvittäisi tiensä tuohon tapaamiseen.

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Mustakynsi kulki vuoristossa ja nautti kevyestä sumusta, mikä niin aikaisin aamulla vuorilla vallitsi. Hän viihtyi hyvin kivisellä maastolla, sillä osasi kiivetä loistavasti ja luotti kykyihinsä kulkea niinkin hengenvaarallisilla poluilla. Kuningatar tassutteli kohti lempiluolaansa, kun hänen nenäänsä löyhähti tuttu haju. Luuklaanin pentutarhassa jokusen kuun asustaneen Rottapennun ominaistuoksu sekottui raikkaaseen usvaan ja sai naaraan kulmat kurtistumaan hämmennyksestä. Pentu oli vielä niin pieni ettei tuolla ollut lupaa poistua niin kauaksi Luuklaanin väliaikaisesta leiristä, edes Myyräkynnen seurassa. Hän haisteli ilmaa muutaman kerran varmistaakseen ettei ollut kuvitellut omiaan ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, kun kollin tuoksu vain vahvistui. Muiden luuklaanilaisten hajuja ei ollut tavoitettavissa, joten hiilenharmaa kissa oli luvatta liikkeellä.
- Rottapentu, tule tänne ja heti!
Mustakynsi huusi komennuksen vuoristopolulla ja heilautti häntäänsä, kun vastausta ei kuulunut. Hän alkoi hitaasti kulkemaan tuoksun suunnassa ja yritti kurkistella pieniin rakoihin kalliossa, jos pentu olikin ryöminyt sellaiseen piiloon. Tuota ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut missään, vaikka sumu peittikin kaiken muutamaa ketunmittaa kauemmas. Kolli saisi kyllä kuulla kunniansa, jos ilmoittaisi kuningattarelle olinpaikkansa. Vaikka hän vietti yhä vähemmän ja vähemmän päivisin aikaa pentutarhassa, oli hän kuitenkin yhtä oikeutettu rankaisemaan sen pieniä asukkeja jos he tekivät väärin tai rikkoivat sääntöjä. Vuoristossa tuntui kuitenkin olevan tavallista hiljaisempaa ja kuningatar puri hampaitaan yhteen pohtiessaan tilannetta. Tämä ei tuntunut normaalilta.
*Jokin on nyt hullusti*, hän mietti ja kiristi vauhtiaan. Pahat aavistukset hiipivät naaraan takaraivoon ja kohta hän laukkasi vuoristopolulla tuskin varoen sen kapeaa ja helposti murenevaa pintaa. Yhtäkkiä edempänä polulla, sumun keskeltä tuli esiin pienen pennun hahmo, mikä makasi uhkaavan lähellä polun reunamaa. Mustakynsi säntäsi tuon luokse.
- Rottapentu! Hei! Mitä tapahtui? Oletko edes elossa?
Kuningatar naukui ja haisteli kollin kehoa löytääkseen mahdollisia haavoja tai muita vammoja. Mitään vakavaa ei ollut kuitenkaan näkyvillä, pieni naarmu lavassa ja polkuanturoiden punoittaminen kielivät pitkästä kävelypatkasta kovalla kallioperällä ja kompastumisesta. Rottapentu tuntui havahtuvan naaraan herättelyyn ja nyökkäsi miltei huomaamattomasti.
- Tule. Vien sinut Mustakipinän luo. Pystytkö nousemaan selkääni?
Mustakynsi naukaisi ja auttoi toisella etukäpälällään pentua nousemaan selkäänsä. Tuo vaikutti olevan tokkurainen ja voimaton, mutta sai kerättyä sisua kasaan sen verran, että pystyi heivaamaan itsensä kuningattaren selkään. Pienet kynnet pureutuivat mustaan turkkiin, kun Rottapentu yritti olla putoamatta. Naaras olisi mielellään kiitänyt niin nopeasti kuin pääsi takaisin leiriin, mutta tajusi ettei kollilla ollut voimia pysyä niin kovassa vauhdissa mukana. Kiipeäminen oli tuskallisen hidasta, mutta he lähestyivät leiriä. Mustavalkean kissan oli matkan loppuvaiheilla pakko nopeuttaa vauhtia, sillä oli alkanut tuntemaan lämpimän nesteen valuvan hiilenharmaan kissan ihosta omalleen. Leiriluolaan saavuttuaan he pujahtivat sisälle ja keltasilmä kuuli järkyttyneitä huudahduksia ympäriltään, kun muun luuklaanilaiset huomasivat hänen taakkansa. Mustakynsi vei pennun parantajanpesälle.
- Mustakipinä! Apua!
Mustakipinä ilmestyi pesästään ja tuon silmät laajenivat kun tuo näki Rottapennun. Parantaja kiiruhti oitis kuningattaren rinnalle ja auttoi tuota laskemaan pennun mahdollisimman varovaisesti kalliolle, tarkastellen samalla pienokaisen kuntoa.
- Mit-Herranen aika! Mitä ihmettä? Mitä tapahtui?
Valkopilkullinen kolli kyseli naaraalta, mutta hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Erilaiset teoriat tapahtumien kulusta vilahtivat vuoronperään hänen mielessään, mutta yksikään niistä ei vaikuttanut varmalta vaihtoehdolta. Vain hiilenharmaa kolli tiesi itse mitä vuoristossa oli käynyt. Mustakynsi pudisteli päätään ja sihahti ääneen.
- En tiedä mitä on tapahtunut, löysin hänet aika kaukana leiristä olevalta vuoristopolulta tuossa kunnossa. Autathan häntä?
Kuningatar naukaisi ja ei voinut olla tuntematta pienehköä huolta kalliolla tärisevästä, verta vuotavasta pennusta.

//Rottapennulla jatkoa?

​

Kirkasloiste Luuklaani

Dark

Kirkasloiste katsoi tummanharmaata kollia silmiin. Hän ei ollut varma siitä että olisiko hänen edessään oleva kissa oikeasti hänen veljensä. Se voisi olla kuka vain! Hän ajatteli. Myrskytuuli näytti kumminkin heikolta sekä väsyneeltä. Kirkasloiste tunsi sydämmessään itsekin pientä kipua kollin takia. Myrskytuuli meni makoilemaan sammaleisen kiven päälle ja päästi ison huokauksen. "Kirkasloiste" Hän aloitti "tarvitsen apuasi. Olet siskoni. Olen varma siitä. Anna apua nyt tai katso kun kuolen" Hän maukaisi heikkona. Kirkasloiste katsoi käpäliinsä. -En uskalla avata suutani. En luota tuollaiseen kattiin jonka löysin kaukaa leiristämme- hän ajatteli. Myrskytuuli katsoi kirkasloistetta silmiin. "Tarvitsen apuasi Kirkasloiste. En ole syönyt yli viikkon. Olen yrittänyt pärjäillä vain vedellä" Hän maukaisi. Kirkasloiste tällä kertaa uskalsi avata suunsa. "Selvä. Luotan sinuun vain koska olet saman ikäinen kuin minä ja sinun perheessä on saman nimiset kissat kuin minun perheessäni." Kirkasloiste maukaisi hieman ärtyneenä. Harmaa kolli sähähti siskonsa äänensävystä mutta rauhoittui sitten. "Ai vain sen takia? Selvä. Elä omassa tuskassasi ilman minua SISKO" Hän tuhahti ja käänsi selkänsä. "Tämä kolli jatkaa matkaansa sinne missä sinun naamaasi ei näytetä!" Hän sähähti vielä perään. "Ei odota!" Kirkasloiste Huudahti.

​

Kirkasloiste Luuklaani

~•★Dark★•~

Hei. Olen kirkasloiste. Ei! Älä kerro nimeäsi vielä. Ai olet eksynyt? Sepä kamalaa. Leiriimme on pitkä matka. Mutta kauanko olet ollut eksyksissä? Mitä? Pennusta asti?! Voi ei! Olet saman ikäinen kuin minä. Olet ollut ilman kotia kauan. Tuli toki mukaani tai...jää mieluiten tähän sammaleiselle kivelle makoilemaan. Kysyn pääliköltä asioita vähän sinuun liittyen. Tulen pian. Hei! Älä huido kuin ärsyyntynyt mäyrä! Yritän auttaa. Kerro toki nimesi. Ai olet myrskytuuli? Sama nimi alkuliite kuin kadonneella veljelläni. Kiva nimi kuitenkin. No kerro toki myös perheestäsi. Selvä...selvä...entä emosi nimi? Ai mikä oli? Öh....Älä ihmettele...olen...järkyttynyt...minun emollani on sama nimi kuin sinun emollasi..

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Haukkakiito tuntui heräävän viereltäni ja kohta tuijotinkin kumppanini kirkkaita silmiä. Hymyilin ja hän tuntui hymyilevän minulle takaisin. Olimme jutelleet lähes aamunkoittoon saakka, kun olin edellisestä kokoontumisesta palannut ja olimme saaneet sovittua riitamme. Sekä suunniteltua yhteistä tulevaisuuttamme perheenä. Tulevat kuut näyttivät kerrankin valoisilta, ainakin yksityiselämäni kannalta. Klaanin kohdalla ei niinkään. Nummillamme asui meidän lisäksi nyt kaksi muutakin klaania ja maariista alkoi selkeästi hupenemaan. Puroklaani antoi meille yhä osan puroista ja joista nappaamista kaloista, mutta eivätpä ne monelle nummiklaanilaiselle maistuneet, saatikka sitten vuoristoklaanilaisille. Pelkäsin tulevaa lehtisadetta, tulisimme kaikki kuihtumaan rapakuntoon ennen lehtikatoa tämän riistan puutteen takia, mikä viimeistään lehtikadon kylminä öinä tulisi koitumaan kohtaloksemme. Tuntui kammottavalta ajatukselta, että pentumme tulisi syntymään keskelle nälkäkatoa, kuolevaan klaaniin.
Vatsaani kouraisi epämiellyttävästi ahdistavat ajatukset, joten nousin pikaisesti tassuilleni ja viitoin Haukkakiitoa seuraamaan minua äänettömästi. En halunnut muiden pentutarhan pentujen heräävän poistumiseemme. Saavuin leiriaukiolle, missä klaani oli täydessä työn touhussa. Oli varmaankin hetki ennen aurinkohuippua, kun kissat vasta palailivat aamupartioilta ja etsivät vielä ruokailu- ja kieltenjakoseuraa.
Sadeläikkä istui pesäni edessä ja viittoi minua hännällään luokseen. En voinut olla huomaamatta varapäällikön sotkuista ja naarmuuntunutta turkkia, sekä lovea tuon korvassa.
"Missäs sinä olet ollut, kun noin pieksetyltä näytät?" kysyin saapuessani naaraan luo, kumppanini yhä vierelläni kulkien.
Valkoläikikäs kissa yritti parhaansa mukaan selittää aamun metsästyspartion aikana tapahtunutta kahakkaa Vuoristoklaanin jäsenten kanssa.
Karvani nousivat pystyyn ärtymyksestä, kun kuulin alaisteni aloittaneet täysin turhan tappelun vieraan klaanin jäsenten kanssa. Kaikki vain sen takia, koska joku Nummiklaanista ja joku Vuoristoklaanista olivat vahingossa jäljittäneet samaa jänistä ja menettäneet sen koska eivät olleet huomanneet toisiaan. He eivät olleet toimineet yhteistyössä sen nappaamisessa, vaan olivat mielummin antaneet ylpeydelleen vallan ja alkaneet nahistelemaan siitä kumman syy oli ollut pitkäkorvan menetys.
Katseeni lipui leiriaukion reunamilla oleileviin kissoihin, ilmeisesti juurikin tähän kyseiseen partioon, jonka naarmujen tarkkailun ja paikkaamisen Yötuuli ja Tähtitassu olivat juuri saaneet tehtyä.
Niskakarvat pystyssä marssin partion luokse ja annoin liekehtivän katseeni käydä jokaisen kissan oman läpi.
Saarnihäntä, joka partiota oli johtanut, astui eteenpäin.
"Se oli erittäin typerästi tehty!" kivahdin, enkä yrittäyt peittää sihinää äänessäni.
Luottosoturini painoi päänsä anteeksipyytäväisesti alas, mutta ei näyttänyt ottavan läksytystäni ihonsa alle.
Sen sijaan Tiikerililja tuon vierellä luimi korviaan ja näytti selkeästi häpeävän, että oli ottanut osaa moiseen hiirenaivoiseen temppuun.
Leijonakynsi tuhahti ja heilautteli häntäänsä tympääntyneenä, selkeästi hänestä ei partio ollut tehnyt mitään väärää.
Kurkkuani kuristi, kun katsoin omaa tytärtäni, Solinatassua ja tuon etutassullaan hajamielisenä kaivamaa kuoppaa leirin multapohjassa. Kuinka minun oma vereni oli ryhtynyt tappelemaan täysin turhan asian vuoksi? Hänestä pitäisi tulla soturi aivan lähipäivinä, eikö hän ollut sittenkään vielä henkisesti valmis soturin arvon vastuuseen?
Pudistin päätäni pettyneenä ja käänsin katseeni vielä partion viimeiseen ja nuorimpaan jäseneen, Karhutassuun. Tuon elekieli imitoi paljon Leijonakynttä, enkä suoraan sanottuna jaksanut katsoa oppilaan naurettavaa käyttäytymistä. Tuo tuskin tajusi mitä oli edes tehnyt väärin.
"Saarnihäntä, pistämme sinut Sadeläikän kanssa partioiden johtoon, koska luotamme johtokykyihisi ja siihen, että saat pidettyä partion muut jäsenet ruodussa. Olemmeko olleet väärässä taitojesi suhteen? Ja Tiikerililja, haluatko todella näyttää tälläistä esimerkkiä sinua nuoremmille sotureille ja oppilaille, varsinkin omallesi? Leijonakynsi, miten kehtaat niskuroida sinua vanhempien ja kokeneempien sotureiden antamia käskyjä vastaan, kun he tietävät sinua paremmin? Solinatassu, et selkeästi ole vielä valmis soturin arvoon, jos et osaa ajatella rationaalisesti tällaisissa tilanteissa. Ja Karhutassu, määräämme Tiikerililjan kanssa sinulle sopivan rangaistuksen", jatkoin ja silmät viirussa kävin vielä kertaalleen partion jäsenet läpi. Olin hyvin pettynyt heihin ja pohdin jo tulisiko Aaltotähti tekemään tapahtuneesta ihan virallisen valituksen. Minua ei kiinnostanut oliko riidan aloittanut Nummiklaanin vai Vuoristoklaanin jäsen, alaiseni olivat hoitaneet tilanteen väärin ja Vuoristoklaanin päälliköllä olisi täysi oikeus olla tapahtuneesta ärtynyt. Vaikutin hänen mielessään varmasti nuorelta ja naiivilta päälliköltä, joka ei saanut oman klaaninsa jäseniä tottelemaan annettuja käskyjä. Tai näkemään ettei kynsien käyttö ollut vastaus kaikkeen ja usein tuotti vain turhaa veren vuodatusta.
Pyörähdin ympäri häntä vihasta huiskuten ja olin naukumassa Sadeläikkää luokseni, kun huomasin tuon kyyristyneen Haukkakiidon viereen. Ärtymys oli samantien tiessään, kun huoli kumppanini hyvinvoinnista valtasi minut.

Olin isä. Tai, olinhan minä ollut isä jo monta vuodenaikaa, mutta nyt olin aivan uuden kissan vanhempi.
Haukkakiidon synnytys oli käynnistynyt ja pentumme oli putkahtanut maailmaan hieman ennen auringonlaskua. Tulokas oli ainokaisemme, kaunis tummanruskea naaras, jonka turkkia värittivät vaaleat laikut. Pentu ei ollut juurikaan näyttänyt minulta, mutta kumppanini kertoi tuon näyttäneen lähes identtiseltä oman emonsa kanssa. Asia ei ollut jäänyt häiritsemään, minulla oli kuitenkin jo yksi pentu joka oli lähes samannäköinen oman väritykseni kanssa. Jos Purotassu antaisi raitansa Solinatassulle, meitä erottaisi enää vain silmien väri.
Emme olleet Haukkakiidon kanssa ruvenneet vielä päättämään tyttärellemme nimeä, sillä tuore kuningatar oli ollut hyvin väsynyt raskaan synnytyksen jäljiltä ja olin jättänyt tuon nukkumaan pentumme ympärille kääriytyneenä.
Yötuuli oli hätistellyt minut pois pentutarhasta, etten vain häiritsisi vaaleanharmaan naaraan hitaasti alkavaa toipumista ja paljon tarvittua unta. Nyt kuu oli jo hyvää vauhtia matkalla huippuaan kohti.
*Tiesin tässä käyvän näin, mutta en olisi uskonut näin pian...*, mietin ja käännyin katsomaan pentutarhaan. Sieltä kuului hirveä melu, kun pentuni huusi ja vikisi, ja muut tarhan pennut valittivat kun eivät saaneet nukutuksi moisessa melussa.
Olin käynyt kysymässä kaipasiko Haukkakiito kaitsemisapua, mutta hän oli hyvin kylmästi käännyttänyt minut pentutarhan ovelta ja todennut, että hän ja Yötuuli pärjäisivät kyllä.
Käänsin katseeni tarhan suunnalta pois ja se osui yövartiossa istuvaan Viiksihäntään. Olimme Sadeläikän kanssa jutelleet tuosta hienosta soturista ja pohtineet, olisiko tuosta tulevaa mestariainesta. Kumppanini työmäärä laskisi huomattavasti, jos tuo saisi yhden pennun pois käpälistään ja pystyisi keskittymään vain Liljapentuun ja vastasyntyneeseen tyttäreemme. Ja Sulkapentu alkoi olla kuuden kuun iässä, hänestä pitäisi tehdä joka tapauksessa pian oppilas. Varmuus lämmitti rintaani, kun kävelin pesälleni soturittaren ohitse tuota tervehtien. Nimittäisi Sulkapennusta oppilaan ja valitsisin Viiksihännän hänen mestarikseen.

​

Hilleripentu - Kuutamoklaani

Maria:)

Upeaa, oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin ulkomaailman. Jäin hetkeksi seisomaan pöllämystyneenä väliaikaisen pentutarhan suuaukolle ja tuijotin leiriä ja metsää ympärilläni.
Korkeiden puiden väleistä siivilöityi metsään hämyisää valoa. Linnut lauloivat, lintuja niiden täytyi olla. Täytyi kuitenkin kuunnella tarkkaan, jos halusi kuulla metsän ääniä, koska kissat klaanissa juttelivat keskenään, varapäällikkö jakoi käskyjä kuuluvaan ääneen ja parilla oppilailla oli menossa jonkinlainen leikkitaistelu, jonka ympärillä muut kannustivat. Olisin halunnut mennä mukaan, koska se näytti siistiltä. Voisi olla mukava tutustua oppilaisiin, niin tuntisin heidät jo valmiiksi sitten viiden kuukauden kuluttua, kun minustakin tehtaisiin oppilas. Tai ehkä isä voisi tehdä minusta poikkeuksellisesti oppilaan jo etuajassa... Toisaalta leiri kutsui minua tutkimaan itseään. Vilkaisin vielä kerran kateellisena oppilaiden leikkiä ja yritin sitten kulkea mahdollisimman ei-syyllisen näköisenä leirin poikki, etten saisi saman tien häätöä takaisin pentutarhaan.
Isä ja emo olivat kertoneet vanhasta leiristä, ennen tulvaa. Olin syntynyt vasta väliaikaiseen leiriin saapumisen jälkeen ja se ei kuulemma ollut yhtään niin hieno kuin vanha. Mielestäni leirissä oli kuitenkin hyvin paljon tutkittavaa. Huomasin tuoresaaliskasan, jossa oli muutama lintu ja hiiriä. Mehiläispentu oli kertonut niistä, mutta en saanut vielä syödä kiinteää ruokaa. Mukamas liian pieni, sanoi emo. Huoh. Pesätkin oli jo selvästi järjestetty: näin vanhojen kissojen, selvästi klaaninvanhimpien kömpivän juuri kannon alta päivänvaloon. Sotureita tuli myös omasta pesästään ja ihailin pakostakin sitä, miten suurilta ja mahtavilta osa heistä näytti. Minusta tulisi samanlainen, tai oikeastaan vielä parempi. Niin kuin isä.
Kun isä tuli mieleeni, aloin etsiä häntä kissojen joukosta. Savunharmaata turkkia ei kuitenkaan näkynyt missään. Ehkä isä oli pesässään.
-Hei, mitäs sinä siinä teet? Kysyi yhtäkkiä ääni takanani.
Hypähdin säikähdyksestä ilmaan. Turkki pystyssä käännyin ympäri ja kohtasin ikivanhanoloisen, valkoturkkisen kissan katseen. Klaaninvanhimpia, luultavasti Sinikellohäntä, josta olin kuullut: hän oli vanhin kuutamoklaanilainen, äreä mutta huononäköinen, -kuuloinen ja -muistinen. Siis helppo huijata.
-O-olen oppilas? vastasin, niin kuin se olisi kysymys.
Sinikellohäntä katseli minua nenänvarttaan pitkin silmät viiruina ja mutisi sitten:
-Minun aikanani oppilaat olivat isoimpia. Mikähän näissä nykynuorissa on vikana. Saisitte tulla vaihtamaan makuualuseni, niissä alkaa olla kirppuja.
Hän lähti rahjustamaan pois itsekseen jupisten.
-Vanha hiirenaivo, mutisin itsekseni ja huokaisin samalla helpotuksesta. Vaara vältetty.
Seuraavaksi katseeni kiinnitti kummallinen haju. Se muistutti samaa kirpeää löyhkää, miltä myös Lehtikuun kuonooni laittama haude haisi. Olin tullut siis parantajien pesälle.
Yritin pysytellä huomaamattomana, lähellä leirin reunaa kiertäviä karhunvatukkapensaita. Kuulin, kun minulle tuntematon kissa totesi, jollekin, luultavasti Lehtikuulle:
-Kiitos. Se tuntuu paremmalta.
-Muista olla varaamatta sille liikaa painoa seuraavina päivinä ja tule välittömästi luokseni, jos se tulehtuu, vastasi Lehtikuun hiljainen ja hiukan varuillaan oleva ääni.
En kuullut, mitä kissa vastasi, mutta kohta hän pujahti ulos parantajan pesästä. Vetäydyin kiireesti varjoihin. Kolli ei huomannut mitään, hän loikki parantajan ohjeista huolimatta takaisin soturien joukkoon juuri varomatta jalkaansa.
Mietin juuri, mitä tekisin seuraavaksi, kun joukko kissoja saapui leiriin. Istuin edelleen varjoissa, mutta nojauduin vähän lähemmäs nähdäkseni kissat.
Leiriin saapui tummanruskea kolli, joka yhdessä mustan kollin kanssa talutti vaaleanharmaata naarasta. Kollit näyttivät vihaisilta, naaras siltä, että tilanne oli hänelle epämiellyttävä.
Oliko naaras kulkukissa ja nyt isä aikoi rangaista häntä klaanin reviirille tunkeutumisesta?
Totta tosiaan, leiriaukiolla olevat kissat kerääntyivät lähemmäs nähdessään jotain tavallisesta poikkeavaa ja näin heidän pörhistyneistä turkeistaan ja jopa vihamielisistä ilmeistään, ettei naaras ollut haluttu vieras kuutamoklaanin leiriin.
Kohta isä marssi omalta pesältään kaiken keskelle.
-Väistykää tieltäni! Hän jyrähti ja kissat tottelivat.
Katselin silmät suurina. Nyt näkisin todellani, miten suuri päällikkö isäni on. Hän näyttää sille kulkurille!
Keskittymiseni herpaantui hetkeksi miettiessäni isän suuruutta ja seuraavaksi kuulin naaraan yrittävän sanoa:
-Mutta minä olen kuutamoklaanilainen...
-Kuuletteko saman kuin minä? Jotenkin se kehtaa kutsua itseään kuutamoklaanilaiseksi! Isä mourusi vihaisena.
Hän näytti todella pelottavalta. Yritin saada kuvaa tilanteesta. Oliko naaras kuutamoklaanilainen? Oliko hän rikkonut sääntöjä pahasti?
-Olen edelleen se sama Tihkutäplä kuin kaikkina aiempinakin kuina, naaras puolustautui.
Tihkutäplä? Olikohan emo puhunut hänestä joskus jotain? Yritin muistella, mutta en saanut mitään päähäni.
-Viekää Tihkutäplä sinne mäyränkoloon, jonka tyhjensitte puolikuuta sitten. Hän saa ryvetä siellä siihen asti, että keksin, mitä hänelle tehdään, isä käski nyt.
Tihkutäplä-nimistä kissaa raahattiin taas samojen isojen kollien toimesta kohti... minua!
Hypähdin puskaan piiloon, kun kollit veivät Tihkutäplää ulos leiriaukiolta. Uteliaisuuteni heräsi. Minne vaaleanharmaa naaras joutuisi? Vilkaisin taakseni leiriin, minua ei tunnuttu etsivän. Emoa ei näkynyt aukiolla olevien kissojen joukossa, ehkä hän nukkui vielä eikä ollut herännyt isän mouruntaan.
Lähdin ääntäkään päästämättä kissojen perään. En voinut olla samalla vilkuilematta metsää ympärilläni, näinhän sen ensimmäisen kerran. Neulaset pistelivät jalkapohjia ja olin melko varma, että kuulin jonkun pikkueläimen kipittävän kiireesti pois alta. Metsä oli upea! Miten odotinkaan saalistusta ja taisteluita ja harjoituksia ja tutkimista!
Olin kadottanut kissat hetkeksi näköpiiristäni, mutta nyt näin heidät taas. Hyppäsin puun taa piiloon, kun kuulin ohi kiitävät juoksuaskeleet. Kolli suuntasi takaisin kohti leiriä. Katselin varuillani ympärilleni ja hiivin sitten taas eteenpäin.
Tihkutäplä ja musta kolli keskustelivat. Yritin kuunnella, mistä.
-Oli miten oli, Varistähti on raivoissaan, musta kolli totesi.
-Täysin ilman syytä. Kostokynsi ei tehnyt hänelle mitään! Tihkutälä vastasi vihaisen oloisena.
-Toimit vastoin hänen määräyksiään, vastasi kolli tähän.
Nyt Tihkutäplä vastasi niin hiljaa, etten olisi kuullut, jos en olisi nojautunut lähemmäs korvat valppaina:
-Etpä ole itsekään aina noudattanut niitä.
Oliko kolli Tihkutäplän rikoskumppani? Värähdin hiukan, ja nojauduin edelleen lähemmäksi. Menetin kuitenkin tasapainoni ja tömähdin kuono edellä maahan. Oksa rasahti ja paniikki valtasi mieleni. Olivatko kissat kuulleet?
Kävi ilmi, että olivat, koska seuraavana tunsin niskassani vahvat hampaat. Aiottiinko minut tappaa, koska olin kuullut? Tajusin roikkuvani mustan kollin vahvassa otteessa. Yritin rimpuilla irti, mutta turhaan.
Kolli tassutti takaisin mäyränkololle. Näin Tihkutäplän, joka katseli minua uteliaana ja hiukan huvittuneen oloisena. Hän puuskahti:
-Salamaviilto, kuka tuo on?
Salamaviilto-niminen kolli yritti mumista vastausta, mutta siitä ei saanut selvää. Hän laski minut maahan, enkä uskaltanut tassuakaan liikuttaa.
-Hän on Syreenikukan ja Varistähden pentu, Salaviilto vastasi katsellen minua epäluuloisena.
On minulla nimikin, olisin tahtonut tiuskaista, mutta pidin suuni kiinni.
Tihkutäplä näytti edelleen huvittuneelta.
-Ai...
Salamaviilto murahti. Hän oli koko ajan katsonut minua sillä silmällä, etten vain tekisi mitään tyhmää.
-Eikö sinun pitäisi olla pentutarhassa? Olet suurin piirtein... Vastasyntynyt. Mitä sinä teet, yritätkö vakoilla meitä? Salamaviilto sanoi jokseenkin vihaiseen sävyyn.
-Salamaviilto, se on pikkupentu. Ne tykkäävät leikkiä. Sinun pitäisi ehkä viedä se takaisin leiriin... Tihkutäplä aloitti, mutta Salamaviilto keskeytti hänet:
-Ai jättäisin sinut yksin tänne! En todellakaan.
Tihkutäplä ei ehtinyt vastata, kun heidän takaansa kuului vihaista mau’untaa:
-Hilleripentu! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet täällä?
Se oli emoni. Käännähdin ympäri ja väänsin naamalleni viatonta ilmettä. Emo kuitenkin kiinnitti huomionsa takanani oleviin kissoihin. Hän murisi:
-Pettureita näkyvissä. Kehtasitkin tulla takaisin.
Tihkutäplä ei vastannut heti, mutta näytti olevan puolustuskannalla. Katselin kaikkia kolmea isoa kissaa vuorotellen varuillani. Salamaviilto pysytteli hiljaa, kun naaraat mittailivat toisiaan.
-Minä olen kuutamoklaanilainen, Tihkutäplä sanoi hetken kuluttua.
Syreenikukka mulkoili häntä vihaisesti. Hän näytti melkein yhtä hurjalta, kuin isä.
-Häpeäisit, ketunmieli. Et sinä kuutamoklaanilainen ole, et sen jälkeen, kun hyökkäsit klaanitoverisi kimppuun! emo raivosi.
Tihkutäplä yritti vastata, mutta emo karjui hänen päälleen.
-En kuuntele sinun selityksiäsi! Hilleripentu, me menemme nyt. Voit olla varma, että saat puhuttelun minulta ja isältäsi, kun sillä tavalla karkasit pentutarhasta.
Voi ei, ajattelin. Emo lähti raahaamaan minua pentutarhaan. Millaisessakohan liemessä olin nyt?

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Höristin korviani, kun Taivaslilja, Vuoristoklaanin parantaja, oli aamuisen ruokailumme yhteydessä alkanut selittämään viimeöisestä unestaan, jonka uskoi olevan enne Tähtiklaanilta. Päästäisen pureskeleminen oli jäänyt minulta samantien kesken, kun kumarruin lähemmäs naarasta ja yritin tutkia tuon ilmeestä jonkinlaista vihiä hänen mielentilastaan. Tietenkin minä harmaalaikkuista kissaa Tähtiklaaniin liittyvissä asioissa uskoisin, tuolla oli paljon läheisempi yhteys klaanien soturi esi-isiin, kuin minulla, Tähtiklaanin hyllänneestä klaanista erotetulla luopiolla.
Mutta oliko viesti ollut pahaenteinen? Vai voisiko se antaa jonkinlaista vihiä siitä mitä klaanien kuuluisi seuraavaksi tehdä, tämän tulva ongelman selättämiseksi? Vuoristoklaani ei tuntenut oloaan turvalliseksi avaralla nummella, olin viettänyt vasta yhden yön täällä heidän kanssaan ja olin huomannut sen heti.
- Toivopentu, entinen vuoristoklaanilainen, käski minun tavata kahdeksan muuta kissaa kolmen päivän päästä Neljän virran tammella!
Taivaslilja naukaisi ja vilkaisi ympärillemme varmistaakseen ettei ylimääräisiä korvapareja ollut kuuntelemassa. Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja vetäessäni henkeä meinasin tukehtua puoliksi pureskellun päästäisen palaan. Laskin katseeni tassuihin rykiessäni lihanpaloja kurkustani ja vasta kunnolla ruokani nielaistua kohotin katseeni takaisin parantajaan. Unesta oli ollut todella yllättävää kuulla, varsinkin kun olin nähnyt itse lähes samanlaista. Vaikka omassa unessani lempeä ääni ja makea tuoksu olivat olleet ainoat merkit siitä etten ollut yksin unimaailmassani, oli ääni myös informoinut minua tulevasta tapaamisesta. Halusin kuitenkin naaraan seurassa - kollegan läsnäollessa - osoittaa omaa kyvykkyyttäni puhua jonkinlaisen henkiolennon kanssa unissani, joten vaikka äänen henkilöllisyys oli jäänyt mysteeriksi minulle, päätin sanoa ääneen ensimmäisen nimen joka mieleeni tuli.
- Sielutaivas sanoi unessani minulle, että minunkin pitää tavata kahdeksan kissaa.
Kuolleen kumppanini nimen naukuminen puristi rinnassani, mutta yritin olla näyttämättä kasvoillani surun merkkejä, kun Taivasliljan kanssa katsoimme toisiamme. Parantaja ei kyseenalaistanut untani vaan näytti luottavan sanoihini, siihen että minäkin olin saanut saman viestin Tähtiklaanilta. Naaraan ilme oli päättäväinen ja tuo huiskaisi häntäänsä kuin mielensä päättäneenä kauan harkittuun asiaan.
- Eli lähdemme Neljän virran tammelle kolmen päivän päästä.
Taivasliljan maukaisu oli itsevarmuutta täynnä ja nyökkäsin asian hyväksyneenä. Samaan aikaan käpälissäni alkoi kutittelemaan, kahdeksan muuta kissaa olivat varmasti saaneet saman viestin kuin mekin, mutta keitä he oikein olivat? Kuutamoklaanin Tihkutäplä aivan varmasti, hänhän oli ilmoittanut minulle itse, että oli alkuperäisen enteen Tähtiklaanilta saanut. Mutta pääsisikö soturi varmasti tammelle vihamielisten klaanitovereidensa keskeltä? Häntä ei ollut näkynyt aikaisemmassa kokoontumisessa, enkä voinut estää pahaenteisten ajatusten myllertämistä mielessäni. Olikohan naaraalle tapahtunut jotakin? Olisivatko hänen klaanitoverinsa satuttaneet tai rankaisseet häntä jotenkin, kun hän oli auttanut minut pakoon ja lähtenyt mukaani Vuoristoklaaniin reilu kuunkierto sitten?

​

Kauristassu, Vuoristoklaani

Raven

Tuntui hieman erikoiselta asua nummilla, mutta minusta tuntui että olin sopeutunut elämään siellä paremmin kuin muut klaanin kissat. Tietysti kaipasin vuoristoa ja siellä kiipeilyä, mutta tiesin että nyt oli vaan sopeuduttava uuteen elämäämme Nummiklaanin reviirillä. Oli hyvin anteliasta heiltä antaa meidän asua heidän alueellaan väliaikaisesti, mutta joka tapauksessa toivoin että palaisimme omalle reviirillemme mahdollisimman pian. En tosiaankaan ollut ajatellut, että oppilaaksi nimittämiseni tapahtuisi täällä, mutta asia oli nyt näin ja sen kanssa oli vain elettävä.
"Kaurispentu, Kaurispentu!" paras ystäväni Pähkinäpentu juoksi luokseni innoissaan. "Tänään sinusta tulee oppilas!" valkea kolli hihkui.
"Tiedän, en malta odottaa", sanoin iloisena. "Mutta mitähän meidän ystävyydellemme sitten käy?"
Pähkinäpennun ilme vakavoitui hieman.
"Niin, sinulla varmaan menee kauheasti aikaa kaikissa harjoituksissa", hän sanoi vakavana. "Mutta sehän on tosi siistiä, että pääset harjoittelemaan kaikkia soturin taitoja, voit sitten kertoa minulle niistä kaiken!" kolli innostui taas.
Hymyilin, tosin hieman vaisusti. Olihan se tavallaan siistiä että olisin tulevaisuudessa soturi, mutta samalla oloni oli ristiriitainen. Vanhempani olivat kuolleet taisteluissa, nyt minunkin pitäisi harjoitella olemaan valmis siihen. Totta kai halusin puolustaa klaaniani viimeiseen asti, en ikinä hylkäisi Vuoristoklaania, mutta kyllä minua samalla hieman pelotti vaikka olinkin innoissani soturikoulutuksen alkamisesta. Mitä kaikkea eteeni tulisikaan tulevaisuudessa? Ehkä harjoittelisimme jotain hyviä puolustustekniikoita, että voisin suojella itseäni ja muita klaanilaisia mahdollisimman hyvin taisteluissa. Tietysti toivoin, että pystyisimme elämään muiden klaanien kesken mahdollisimman rauhanomaisesti eikä mitään rajuja taisteluja tarvitsisi käydä.
"Leikitään vielä vähän aikaa, ennen kuin oppilasseremonia alkaa!" Pähkinäpentu ehdotti ja aloimme leikkisästi jahdata toisiamme pentutarhassa.

***

Aaltotähden kantava ääni raikui väliaikaisessa leirissämme, nyt se sitten tapahtuisi - minusta tulisi soturioppilas! Kunnioitin Aaltotähteä suuresti, hänellä oli niin paljon vastuuta klaanin päällikkönä, se ei varmasti ollut aina helppoa. Tuskin itse koskaan halusin päälliköksi, se oli niin suuri vastuu. Kuuntelin klaanin päällikköä lähes lumoutuneessa tilassa. Hän ilmoitti soturinimeni, joka olisi tietysti Kauristassu ja mestarini, joka tulisi olemaan Tomukukka. Arvostin kaikkia sotureita klaanissamme, he tekivät tärkeää työtä turvatakseen klaanin jokapäiväisen elämän ja olin innoissani, että pian minäkin pystyisin palvelemaan klaaniani paremmin kuin pelkkänä pentuna. Tomukukka olisi varmasti loistava mestari minulle ja oppisin paljon hyödyllisiä taitoja häneltä. Musta, meripihkan väriset silmät omaava naaras asteli luokseni, jolloin kosketimme toisiamme kuonoillamme. Toivoin, että mestarini aisti kunnioitukseni häntä kohtaan, vaikka emme sanoneetkaan tilanteessa mitään. Odotin innolla, mitä hän opettaisi minulle ensimmäisenä. Toivottavasti ensimmäiset harjoitukset olisivat pian!

​

Turmasielu, Luuklaani

Raven

Turmasielulla kesti yllättävän kauan palata takaisin Luuklaanin leiriin. Hän käytti paljon aikaa siihen, että asetteli tassunsa varovaisemmin vuoristopolulle - hän ei halunnut loukata itseään enempää. Kaatosade piiskasi vuoristoa, jolloin Turmasielu alkoi entistä enemmän katua metsästämään lähtemistä. Hän kapusi hitaasti ylös vuorenrinnettä, liukastuminen olisi voinut olla hyvinkin kohtalokasta joten nopeisiin liikkeisiin ei ollut varaa. Hänen täytyi myös varoa nyrjähtänyttä tassuaan, eteneminen oli siis todella hidasta. Naaras alkoi turhautua, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän luuli olevansa liikkeellä yksin, kunnes hänen katseensa kiinnittyi vähän matkan päässä olevaan tummanpuhuvaan otukseen. Aluksi hän ei edes ollut varma, oliko se kissa ollenkaan, mutta lähemmäs päästyään hän erotti kissan pitkän, joskin aika ohuen hännän ja arpisen, sysimustan turkin, joka sai Turmasielun epäilemään että kyseinen kissa olisi Luuklaanista. Tässä klaanissa oli usein aika rujon näköisiä kissoja, hän ei kuitenkaan heti tunnistanut kuka kyseinen kissa voisi olla.
"Hei, kuka sinä olet?" Turmasielu huusi kaatosateen kohinan läpi, mutta kissa ei edes kääntynyt katsomaan häneen päin vaan jatkoi päättäväisen näköistä kiipeämistään vuorella.
"Kuuletko sinä?" naaras huusi kovempaa, mutta ei edelleenkään saanut vastausta. Hän yritti saada oudon kissan kiinni, mutta nopeampaa eteneminen vuoristossa oli toivotonta. Ketterän oloinen, mysteeriksi jäänyt, laiha mutta pitkäkoipinen kissa luikki paljon nopeampaa vuoristossa ja katosi pian kokonaan Turmasielun näköpiiristä. Naaras kirosi pettyneenä, jokin sai hänet kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että tapaisi kyseisen kissan ennemmin tai myöhemmin Luuklaanissa, ellei kissa sitten ollut erakko ja katosi jäljettömiin.

Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, hän oli takaisin leirissä saaliinsa kanssa. Turmasielu mietti edelleen outoa kissaa vuoristossa, mutta hän yritti unohtaa sen, ehkä se ei ollut mitään erikoista. Hän ei uskonut kissan olevan mistään muustakaan klaanista, muuten hän olisi varmasti haistanut kissan epäilyttävän hajun. Ehkä kissa vielä ilmestyisi Luuklaaniin jossain vaiheessa. Hieman Turmasielu kuitenkin ihmetteli, miksei kissa ollut vastannut hänelle, jos he olivat samasta klaanista. Mietteliäs naaras asteli pentutarhaan aivan läpimärkänä, hän varmasti näytti vielä rujommalta kuin aiemmin. Sillä välin kun hän oli ollut metsästämässä, klaani oli herännyt ja pentutarhassa kävi kuhina. Turmasielu heitti hiiren Kalmapennun eteen ja kehotti pienokaista syömään. Pentu katsoi hiirtä epäillen, mutta Turmasielun rohkaisevan katseen jälkeen alkoi syödä sitä pienin haukuin. Turmasielu vahti, että pentu sai syötyä, pentu ei varmasti osannut pitää puoliaan rohkeampien pentujen keskuudessa eikä sen takia saanut kunnolla syötyä. Hän tunsi, että hänen pitäisi varmasti ottaa vastuu tästä pennusta, hän ei uskonut pennun vanhempien enää palaavan. Joku päivä Turmasielu toivoi saavansa omiakin pentuja, mutta se oli toive joka ei ollut Luuklaanissa kovinkaan suuressa suosiossa. Varsinkin, jos hän meinasi päästä päälliköksi, hänen pitäisi omistautua kokonaan klaanille eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten hän sovittaisi pennut siihen rooliin. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvinnut miettiä nyt.