20.1.25 klo 11.23

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Oletteko valmiita lähtöön?" Naukaisin ja annoin katseeni käydä niiden muutaman soturin ja oppilaan kohdalla, ketkä olin valinnut mukaani taisteluun. Kuulin muutaman hyväksyvän naukaisun, mutta muuten kissat olivat hiljaa tai supisivat viimeisiä hyvästejään ystävilleen ja perheenjäsenilleen, ketkä jäisivät puolustamaan Nummiklaanin leiriä. Sisälläni paini raivo ja syyllisyys, sekä niin monta muuta tunnetta etten osannut kuvailla sen hetkistä mielentilaani. Halusin juosta rajalle mahdollisimman nopeasti, taistelemaan klaanini puolesta, kuten kuka muukin tahansa soturi. Mutta minä en ollut enää soturi, vaan klaanipäällikkö, joka joutuisi johtamaan omat klaanitoverinsa taisteluun. Lausuessani Seinämäkivellä niiden kissojen nimiä ketkä ottaisin mukaani hyökkäyspartioon, oli todellisuus iskenyt minuun kuin kanin potku. Minä olin vastuussa jokaisen kissan hengestä kenen nimen olin maininnut. Minä olin se kuka päättäisi ketkä saisivat jäädä leiriin, eloon ja turvaan. Tämä oli ehdottomasti asemani mukana tulveista tehtävistä kamalin mitä olin tähän mennessä joutunut suorittamaan.
Vilkaisin Tihkutäplän suuntaan, joka asteli Yötuulen jäljessä muun partion joukkoon ja räpäytin soturittarelle silmiäni, kun katseemme kohtasivat. Minä en tiedä kuinka meidän tulisi hoitaa Tähtiklaanin ennustuksen toinen puoli, mutta emme voisi jäädä miettimään asiaa yhtään sen pidemmäksi aikaa. Emme voisi perääntyä nyt.
"Lähdetään!" naukaisin ja viitoin hännälläni pertion liikkeelle. Yksitellen kissat nousivat perässäni leirin sisäänkäynnille ja pujahtivat ulkoilmaan. En yllättynyt ollenkaan, kun ulkona minua oli vastassa tihkusade, sekä hiljalleen kylmenevä sää. Lehtisade oli aivan nurkan takana, mikä toisi lisää vesisateita mukanaan. Kanjonin jo valmiiksi tulvivat vedenlähteet eivät kestäisi sitä, kuten ei mikään riistakaan. Jos tulvat eivät loppuisi lehtisateeseen mennessä, klaanit olisivat tuhon omia, sillä kanjoni ei pystyisi elättämään ja kodittamaan neljää klaania hiljalleen tuhoutuvassa ympäristössä. Mielessäni oli jo käynyt Nummiklaanin evakuoiminen järven vieressä kasvavalle metsäalueelle, minkä toisella puolella kaksijalkala sijaitsi. En voisi ikinä kuvitella itseäni elämään kulkukissan lailla kaksijalkalan liepeillä, mutta me emme voisi muutakaan, jos halusimme pysyä hengissä lehtisateen jälkeen. Siitä tulisi varmasti päällikköurani hirvein aika, saisinkohan edes pidettyä koko Nummiklaania kasassa vai hajoaisiko klaanimme useaksi eri kissaryhmäksi? Haluaisivatko Purotassu ja Solinatassu asua kanssani, vai lähtisivätkö he omille teilleen heti mahdollisuuden tullen?
Lähdin juosten liikkeelle, ottaen suunnaksi suorimman reitin Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin rajalle. Meidän pitäisi mennä paikalle nopeinta reittiä, taistelu oli pauhannut niin pitkään, että apuvoimia varmasti tarvittaisiin. Väsymys olisi varmasti painanut silmäluomiani vielä enemmän, ellen olisi ollut niin adrenaliiniryöpyn kourissa. Toivoin, että muiden viimeisen yön Neljän virran tammella viettäneiden kissojen kohdalla asia olisi sama. Oli jo valmiiksi paha lähteä taistelemaan aliravittuna, mutta vuorokauden pituinen valvominen siihen päälle takaisi varman häviön.
Sitten näin silmäkulmassani liikettä, kun laskeuduimme pieneltä numminyppylältä alas. Katseeni ajautui heti liikkeen suuntaan ja erotin muutaman kissan hahmon puunmittojen päässä. Mitä ihmettä he tekivät täällä, keskellä Nummiklaanin reviiriä, kun taistelua käytäisiin rajalla? Vauhtini hiipui muun partion kanssa, kun he huomasivat saman kuin minä. Näin tarkemmin katsottuna neljän kissan hahmot, joista yksi makasi maassa liikkumattomana. Tarkastelin tummaraitaista turkkia tarkemmin, kunnes tieto hysähti minuun salamaniskun lailla. Tassuni alkoivat vapisemaan ja vatsaani syntyi pohjaton aukko. Tuo oli minun poikani, Purotassu!
Olin hetkessä taas liikkeessä ja kirmasin tuulenpuuskan lailla kissojen luoke. Tajusin paikalla olevan myös Sadeläikän, sekä kaksi minulle etäisesti tuttua klaanikissaa. Kohtasin varapäälliköni katseen, kun hän huomasi tuloni ja näin tuon silmissä raivon. Kaksi muuta kissaa ottivat tassut allensa heti, kun Nummiklaanin varapäällikön katse irtaantui heistä. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut lähteä ajojahtiin, halusin varmistaa olisiko pentuni vielä hengissä.
"Onko hän-?" sähähdin, kun ennätin naaraan luo, joka oli kumartunut oppilaansa yläpuolelle. Valkoläikikäs kissa nosti katseensa ja pudisti päätään. Tunsin pystyväni taas hengittämään ja kumarruin itsekin painamaan kuononi tajuttoman poikani turkkiin. Miten näin oli päässyt käymään, Purotassunhan oli pitänyt juosta suoraan taisteluun etsimään Solinatassua. Kuinka hän oli joutunut vihollisen kynsiin näin kaukana rajasta? Ajatus siitä, että partioni olisi saapumassa liian myöhässä rajalle sai henkeni kylmenemään. Olisiko taistelu ehtinyt jo levittäytymään niin pitkälle, että sitä olisi mahdotonta saada purettua ilman järkyttävää määrää vahinkoa? Tieto taistelun loppumisesta ei kulkisi kaikkien korviin, jos he olisivat taistelemassa muualla.
"Purotassu on saatava leiriin nopeasti, hän saattaa muuten vuotaa kuiviin", Sadeläikkä sanoi ja nyökkäsi varapäällikölleni. Kutsuin partiossa mukana olleen Kotkakynnen luokseni ja annoin hänen ja Sadeläikän tehtäväksi viedä Purotassu takaisin leiriin Tähtitulen hoitoon. Rukoilin mielessäni, että pentuni selviäisi siitä matkasta, emme kuitenkaan loppujen lopuksi olleet ehtineet tavattoman kauas leiristämme. Joten hänen olisi pakko selvitä, eikö niin?

//Pikkupätkä filleriä Purotassun tarinaan^^

19.1.25 klo 14.10

Rastastassu~Luuklaani

Pepsihammas

Rastastassun sydän tykytti sitä lujempaa, mitä kauemmas he Hallaroiskeen kanssa tarpoivat leiristä. Hän oli kokea kuolemanpelkoa jo alkumatkasta, kun he kulkivat kapeilla vuoristopoluilla. Onneksi Hallaroiske pysyi tyynenä oppilaansa peloista huolimatta. Hän jopa kulki Rastastassun takana, jotta oppilas voisi tuntea edes hivauksen turvaa muuten vaikeassa tilanteessa. Onneksi vuoristoa ei ollut loputtomasti, ja kaksikko pääsi tasaiselle maalle. Se oli Rastastassulle helpotus. Hän kyseenalaisti sen että vuoristoklaanin kissat kulkivat noilla kapeilla poluilla aivan leikiten. Hän ihmetteli myös sitä, kuinka joku haluaisi aidosti elää sellaisella kivisellä seudulla, vaikka olihan luuklaaninkin leiri myös vuorten syleilemä. Nuorukainen itse vain ei ollut pyytänyt luuklaaniin ’joutumista’.

Oppilaan askeleet saivat uutta voimaa, kun tassut saivat tuntea kostean maan allaan.
Samalla nuorukaisen mieli oli malttamaton. Häntä jännitti tuleva harjoitus. Hän ei ollut edes varma kykenisikö viemään joltain toiselta elolliselta henkeä. Rastastassun keskittyminen tosin herpaantui, kun hänen nenäänsä tulvahti vieras haju.

”Kenen reviirillä me olemme?”
Oppilas kysyi varovasti kuin toivoen että kukaan ei kuulisi heitä.
”Puroklaanin.” Hallaroiske vastasi samalla kun kulki pensaikoin ja puuston seassa.
”Mutta älä huoli, puroklaani ei käy täällä usein.” Hän lisäsi ja tieto helpotti heti Rastastassun oloa. Oppilas katsoi ihailevasti ympärillään olevia puita ja pensaita, joista osan lehdet olivat jo kellastuneet hiukan.
Sellaisia puita ja pensaita hän oli nähnyt viimeksi pentuna, mutta lehtiä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin läheltä. Syynä tähän oli se, että Rastastassu oli syntynyt lehtikatona. Oppilaasta tuntui epätodelliselta kaiken tämän keskellä.

Kohta Hallaroiske pysähtyi ja otti haisteli hiljaa ilmaa. Myös Rastastassu pysähtyi hämmentyneenä.
”Voimme aloittaa nyt harjoittelun.”
Oppilaan mestari määräsi varmistettuaan ympäristön uhattomaksi.
”Mitä minä siis…” Harmaanruskea oppilas oli kysymyssä, mutta Hallaroiske keskeytti hänet.
”Odota kun minä kerron.” Vaaleanharmaa naaras vastasi.
Rastastassu ei voinut muuta kuin tyytyä sulkemaan kuononsa ja kuuntelemaan.

16.1.25 klo 21.43

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

“Oliko järkevä liike tulla tänne vastoin Tuhkakajon käskyjä? Me joudumme kaikki ongelmiin kun palaamme leiriin ja meidän ollessa vielä vanhempia kuin Tummatassu, olemme hänestä vastuussa. Eikö siinä olisi jo tarpeeksi syytä Aaltotähdelle lykätä soturinimitystämme?”
Katajatassun sydän hakkasi villisti, vaikka hän kuinka koitti tasata hengitystään. He olivat juosseet läpi sateen, ohi Tuhkakajon, joka oli nähnyt heidät ja tuskin unohtaisi näkyä. Velvollisuudentunne oli piinannut Katajatassun jokaista solua, kun hän oli adrenaliiniryöpyssään päättänyt seurata veljeään kohti taistelutannerta tuon mestarin huudoista huolimatta. Hän ei halunnut uskoa, että oli niin räikeästi toiminut vastoin harmaaturkkisen soturin käskyä. Niin oli kuitenkin käynyt, ja nyt he kävelivät heikolla jäällä, yksikin väärä askel ja he putoaisivat pää edellä jääkylmään veteen.
“Lähtekää takaisin leiriin, jos haluatte. Minä lähden pelastamaan Vuoristoklaanin”, Seittitassu julisti ja Katajatassu näki veljensä silmien kiiltelevän innokkaina yön hämärässä. Jostain kuului taistelun rääkynää, tuskanhuuto halkoi ilmaa, ja Seittitassu katosi hänen näköpiiristään nopeasti kuin näätäeläin saaliinsa kimppuun. Katajatassu tunsi paineen kasautuvan hartioilleen.
#Millainen sisar olisin, jos jänistäisin nyt?# hän ajatteli uhmakkaasti, turkki pörheänä ja loikki ripeästi Tummatassun luo. Nuorempi kollioppilas tiputtautui alas kiviröykkiöltä ja katsoi häntä tuimasti.
“Sinä jäät tänne”, hän aloitti. Tummatassu irvisti hänelle, mutta ennen kuin oppilas kerkesi väittää vastaan, hän lausui viileästi niin vakuuttavalla äänensävyllä, kuin sai loitsittua aikaan:
“Jos joku kuutamoklaanilaista yrittää iskeä selustaamme tätä kautta, sinä voit olla Vuoristoklaanin viimeinen toivo.”
Yhtäkkiä musta kolli tuijotti häntä vakasti. Helpotus sai Katajatassun turkin väreilemään. Pieni liioittelu ei painanut sillä hetkellä hänen omatuntoaan, tärkeintä oli, että hän saisi Tummatassun tottelemaan ja pysymään kaukana taistelusta.
“Pysyttele vain täällä, ja jos näät vihollisen lähestyvän, juokse varoittamaan leiriä.”
“Miksen vain antaisi niille opetuksen itse?” Tummatassu kysyi ääni käheänä.
“Parempi pelata varman päälle. Kuutamoklaanilaiset ovat kuin käärmeitä, ikinä ei voi tietää, mitä ikäviä temppuja he keksivät. Sinut voitaisiin vaikka yllättää takaa päin”, Katajatassu varoitti. Selitys toi oppilaan kasvoille pohtivan ilmeen. Katajatassu väräytti viiksiään mielessään. Oli onni, että Tummatassu oli niin kokematon, ettei näyttänyt epäilevän hänen sanojaan lainkaan.
Katajatassu huikkasi tuolle vielä muutaman kannustavan sanan, ennen kuin kääntyi kohti suuntaa johon Seittitassukin oli kadonnut. Tuuli toi veren hajun mukanaan ja juostessaan naaras oli erottavinaan nummimaan olevan ruosteenpunaisten täplien värittämä. Seittitassun kiiltävät silmät palasivat hänen mieleensä ja yhtäkkiä jännitys löi hampaansa kiinni Katajatassun raajoihin, jotka tallasivat maata tasaisessa rytmissä ja veivät häntä hetki hetkeltä lähemmäs taistelukenttää, hänen ensimmäistä taisteluaan. Hän ravisteli jäykkyyden pois ja madalsi itsensä aluskasvillisuuden peittoon, kun hänen näkökenttäänsä iskeytyi liikkuvia varjoja yön mustuudesta. Kuutamoklaanin reviirin valtavat kuusipuut heiluivat hiljalleen valtavana jättiläisrivinä horisontissa merkkinä siitä, että hän oli saapunut perille. Sade rummutti maata edelleen, sumensi maisemaa ja häivytti taistelevien kissojen hahmot ja hajut toisiinsa. Huudot ja loukkaukset värisyttivät ilmaa.
Katajatassu kerkesi tuskin miettiä, miten lähestyisi ensimmäistä vastustajaansa tai että oliko Seittitassu jo rynnännyt taistelevien kissojen keskelle, kun joku iski kiinni hänen kylkeensä ryminällä. Hyökkääjä oli kuutamoklaanilainen, pihkan ja veren voimakas sekoitus tunki Katajatassun sieraimiin voimakkaasti, ja hetkeksi naaras painui tuntemattoman kissan painon alle. Hän piti sitä merkkinä siitä, että oli hänen tilaisuutensa loistaa.
Ikävä rusahdus jostain hänen luustostaan kaikui Katajatassun korvien välissä, mutta oppilas tuskin tunsi kipua. Kun vastustaja kömpi hänen päältään, varmaan tarkistaakseen oliko jo nujertanut Katajatassun musertaessaan tuon alleen, naaras hyökkäsi silmänräpäyksessä päin kollin kasvoja. Turkiltaan siniharmaan, nuorehkon oloisen mutta selvästi soturin iässä olevan kuutamoklaanilaisen meripihkasilmissä välähti yllätys, kun juuri litistyneenä ja liikkumattomana maassa maannut Katajatassu iski nyt vuorostaan käpälänsä kiinni tämän rintaan. Kuutamoklaanilainen oli ruumiinrakenteeltaan roteva, leveälapainen ja kaiken kukkuraksi Katajatassua suurempi, ja isku ei kaatanut tätä kumoon mutta sai tämän horjahtamaan ja astumaan taakse. Katajatassu sihisi vihaisesti ja viilsi kynnet välähtäen kollin kasvoja. Hän palautti mieleensä kaikki läpikäymänsä taisteluharjoitukset ja toistot, ja kun Kuutamoklaanilainen nousi takajaloilleen ja ponkaisi häntä kohti, Katajatassu livahti tuon alta ja iski hampaansa tämän toiseen korvaan samalla, kun upotti kyntensä pehmeään lihaan tuon kyljessä. Vastustaja rääkäisi ja ravisteli hänet irti. Katajatassu pudottautui kauemmas ja sylkäisi kaaressa suustaan palan kuutamoklaanilaisen korvasta. Maku oli saada hänet oksentamaan ja hän irvisti niin, että hänen hampaansa hehkuivat punaisina hämärässä.
Kuutamoklaanilainen katsoi häntä vauhkosti sateen läpi. Siniharmaan kollin suun ympärille oli kuivunut tuon aiempien vastustajien verta ja nyt uudet punaiset norot koristivat tuon kasvoja niistä kohdista, joihin Katajatassu oli kerennyt tekemään vahinkoa. Naaras räpytteli silmiään tyytyväisenä ja kerkesi ajatella, että oli viimein päässyt käyttämään voimiaan siihen, mihin ne oli tarkoitettu - klaanin suojelemiseen. Kolotus hänen luissaan ja sadeveden raskaannuttama turkki eivät painaneet häntä yhtään. Hän odotti ainoastaan, että saisi upottaa kyntensä kuutamoklaanilaiseen uudestaan.
Kolli syöksähti häntä päin ja oli Katajatassun vuoro nousta takajaloilleen. Naaras läimäisi vihollistaan valtavilla etutassuillaan ja kuutamoklaanilainen perääntyi hetken hämääntyneen näköisenä. Katajatassu mourusi voitonriemuisena ja jatkoi hyökkäystään. Kuutamoklaanilainen katsoi häntä purren huultaan, lasittuneissa silmissä vihaa. Kolli ei antanut hänelle paljoa aikaa miettiä iskujaan, vaan iski vastaan joka kerralla. Katajatassun jatkaessa hyökkäystään keskeyttämättä tuon vastaiskut alkoivat kuitenkin hidastua ja pian tuo horjahti taakse päin. Samalla Katajatassu täräytti kollia poskeen ja kuutamoklaanilainen putosi maahan yhtäkkiä heikkona kuin tuulen riepottelema lehti.
Katajatassu pohti, kauanko kolli oli jo kerennyt taistella ennen hänen tuloaan, pohti, miten itsevarmalta tuo oli vaikuttanut hypätessään hänen niskaansa. Kuutamoklaanilainen ei ollut varmaankaan odottanut saavansa vastaansa täysissä voimissaan olevaa kissaa tässä vaiheessa pitkittynyttä taistelua. Katajatassu oli saanut vain muutamia viiltoja naamaansa. Naaras tunsi ylpeyttä rinnassaan ajatellessaan, että joistain niistä saattaisi jäädä arpia, olivathan kuutamoklaanilaisen kynnet iskeneet syvälle ja kovaa.
#Ansaitset tuon siitä, että aliarvioit minut#, vuoristoklaanilainen ajatteli puuskuttaen ja katsoessaan kuinka kolli kiemurteli maassa. Kesken taistelun hän ei ollut kiinnittänyt huomiota ympärillään jatkuvaan kaaokseen, mutta nyt hän huomasi kissojen taistelevan kaikkialla ympärillään, tuskanhuutojen kaikuessa läpi veren metallisesta hajusta raskaan ilman. Katajatassu vilkuili ympärilleen varuillaan. Hän ei antaisi enää yhdenkään kirpputurkin yllättää häntä.
Juuri kun tuo ajatus oli lähtenyt Katajatassun päästä, kuutamoklaanilaisen mutamaassa huohottava ruho liikahti väkivaltaisesti häntä kohti ja sielunsa silmin Katajatassu näki, kuinka tuo oli aikeissa lähteä jälleen vastahyökkäykseen. Toinen naaraan valtavista etukäpälistä painautui voimakkaana kollin kurkulle niin, että suurikokoinen hyökkääjä näytti taas hetkessä harmittomalta.
Katajatassu oli tiennyt olevansa vahva pitkään, mutta nyt hän todella tunsi sen, näki käpäliensä työn henkeään haukkovana sekamelskana suoraan silmiensä edessä. Kuutamoklaanilaisen syke pamppaili hänen polkuanturaansa vasten poukkoillen ärhäkkäästi kuin ampiainen, kunnes liike yhtäkkiä hiipui.
Katajatassu siristi silmiään hämärässä eikä tiennyt oliko murskannut tuon kurkun, vai oliko verenhukka pitkän taistelun tuloksena tehnyt tehtävänsä, vai oliko kollin sydän pysähtynyt jostain muusta syystä - mutta nyt ruumis makasi velttona hänen allaan ja hän perääntyi sen päältä inahtamatta.
Hetken Katajatassua puistatti. Mutta tunne oli poissa silmänräpäyksessä, niin kuin hänen selkäänsä rummuttava sade olisi huuhtonut sen pois.

//valikoin Katajatassun uhriksi siis Kivivyöryn, toivottavasti se käy eikä ollut huitelemassa jossain muualla ! taistelussa olijat voi jatkaa/käyttää katajaa tarinoissa jos haluaa ^^

15.1.25 klo 19.48

Taistovaara - Luopio

Magic

Yötassusta oli tullut kovin suloinen.
Taistovaara leikitteli hymyillen tulevaisuuden mahdollisuuksista, joissa neljä hänen kerran kohtaamaansa pientä pentua olivat kukin kasvaneet sotureiksi, kehittäneet omat luonteensa ja löytäneet kutsumuksensa. Luopion veti ajatuksistaan kaukaa kuuluva taisteluhuuto.
*Ah, aivan. Tuonne se pieni vintiö oli varmaankin menossa.*
Ajatus kunnon klaanitaistelusta houkutti. Tunne klaanitovereista naaraan rinnalla puolustamassa toimiaan läikäytti hänen rinnassaan jotain lämmintä, jota Taistovaara ei ollut valmis myöntämään.
*Ehkä, jos olisin syntynyt toiseen klaaniin. Näillä eväillä klaaniutopiaan ei ollut mitään mahdollisuuksia.*
Luopio harkitsi askeliaan hetken. Aaltotähti voisi olla pulassa. Kenties avun tarpeessa, ja ehkä silloin klaanistatuksella ei olisi niin paljoa merkitystä?
Lopulta hän kuitenkin kääntyi pois päin. Jos klaanien välillä olisi jo kahinaa, ei ylimääräisiä osallistuja todennäköisesti kaivattaisi.
*Ei muuten, mutta en viitsisi aiheuttaa Aaltosyöksylle lisää vaikeuksia... Päällikkö, sentään.*
Taistovaara lähti juoksemaan kohti kauempaa reviirirajaa. Jos klaanien soturit olivat kiinni taistelussa, nyt olisi täydellinen hetki viedä loppuun aiemmin kesken jäänyt saalistusreissu.
*Nyt voisi olla myös helpompi hetki hiipiä tapaamaan niitä kolmea muuta vintiötä...*
Ajatus oli houkuttava, mutta nykyisessä tilanteessa myös vaarallinen. Eikä kolmikko sitä paitsi tuntisi häntä ollenkaan.
*Sentään Uskosielu voi auttaa Yötassun kanssa. Sen keskustelun haluaisin kuulla.*
Aiempi suunnitelma etäällä pysymisestä ja pentujen jättämisestä tuntui ajan kuluessa entistä tylsemmältä.
*Täytyyhän jonkun pitää huoli, että suvun nimi säilyy, eikä penskoista tule aivan liian kuuliaisia sotureita. Kunhan ovat kunnolla ja uskollisia. *
Taistovaara naurahti itsekseen, ja hyppäsi pienen puron yli. Kyllä tässä vielä kerkiäisi aiheuttaa vaikka mitä kaaosta, kunhan klaanit saivat omansa ensin selvitettyä.

15.1.25 klo 19.40

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

*Miten voi olla näin vaikeaa löytää valkoinen turkki keskellä lehtisadetta?*
Aaltotähti ei ollut aivan varma, miten tilanne oli päätynyt näin kaoottiseksi. Hän yritti paikantaa varapäällikköään taistelevien kissojen joukosta, ja haravoi samalla katseellaan muiden klaanien päälliköitä.
*Kuka täällä on johdossa? Tämän on loputtava!*
Muutama vieras soturi tuntui välttävän päällikön kimppuun käymistä, ja hyökkäsi sen sijaan hänen rinnallaan olleen soturin kimppuun. Ruskeaturkki näytti pärjäävän hyvin, joten Aaltotähti loikkasi eteenpäin, jatkaen aiempaa etsintäänsä.
"Kappas! Kukas se siinä!"
Aaltotähdelle tuntematon tummaturkkinen kolli asettui päällikön eteen taisteluasennossa. Päällikö oli melko varma, että oli nähnyt kollin Neljän virran tammella, mutta sillä ei vaikuttanut olevan nyt mitään merkitystä.
"Väisty", Aaltotähti sähähti kylmästi ja yritti kulkea kissan ohitse. Tummaturkki sähähti ja hyökkäsi kohti Aaltotähden kurkkua.
*No, kai tätäkin täytyy välillä harjoitella.*
Aaltotähti kierähti nopeasti oikealle sivulleen ja sivalsi vuorostaan vieraan kollin kylkeä kohti. Hänen ollessa juuri laskeutumassa, päällikkö hyökkäsi kaikella voimallaan toisen kylkeen ja hänen menettäessa tasapainonsa, painoi kollin kovalla voimalla maahan.
"Sanoin: väisty. Takaisin leiriisi, jos voisit."
Aaltotähti ei halunnut asettaa tappamisen esimerkkiä, mutta kollin yrittäessä nousta tönäisi tämän kohti lähellä olevaa kiveä riittävällä voimalla, ettei toisesta olisi ainakaan pieneen hetkeen juuri apua taistelussa. Päällikkö ravisti nopeasti turkkinsa ja lähti juoksemaan kohti seuraavaa kissojen joukkoa, jossa hän luuli nähneensä vilahduksen valkoista.
"Myrskytuuli!"
*Mitä ihmettä täällä on oikein tapahtunut?*

15.1.25 klo 19.19

Uskosielu - Vuoristoklaani

Magic

Näytä rauhalliselta. Näytä varmalta. Näytä rauhalliselta. Näytä varmalta.
Eikö Aaltotähden tai ainakin Myrskytuulen pitäisi olla jo takaisin?
Aika tuntui matelevan. Taistelusta ei ollut kuulunut mitään, ja Uskosielu oli lopulta päätynyt seisomaan väliaikaisen leirin sisäänkäynnin lähelle kuin uutisia odottaen.
*Taistelut ovat aina pitkiä. Kai. Kyllä he pian tulevat. Jos joku olisi kuollut, he olisivat jo lähettäneet jonkun.*
Uskosielu liikahti paikaltaan vasta pitkän tovin kuluttua.
*Osa oppilaista saattaa olla hermoraunioina. Heidän vointinsa olisi pitänyt tarkistaa jo aiemmin...*
Suurin osa klaaniin jääneistä sotureista oli asemissa, tai muuten valmiina toimimaan. Moni oppilas oli seurannut heidän esimerkkiään, vaikka merkkejä leiriin suuntautuvasta hyökkäyksestä ei ollut. Tunnelma oli siitä huolimatta kireä.
*Viime aikojen tapahtumien jälkeen se on kyllä odotettavissa.*
Uskosielu oli juuri kävelemässä kohti leirin reunalla harjoittelevaa oppilasryhmää, kun kiihtynyt naukaisu kiinnitti hänen huomionsa. Salamavirta lähestyi Uskosielua, ja soturi sai välittömästi tunteen, että tämä päivä oli muuttumassa entistä pahemmaksi.
"Oletko nähnyt Tummatassua?"
Uskosielu jäätyi pieneksi hetkeksi ja vilkaisi ympärilleen. Nuoremman oppilaan ei todellakaan pitäisi olla soturipartion mukana, joten kai hän oli leirissä?
"Minä en ole", Salamavirta jatkoi odottamatta vastausta, selvästi hermostuneena - tai kenties ärsyyntyneenä tilanteeseen.
Uskosielu kävi mielessään läpi listaa oppilaista, jotka olivat lähteneet mukaan taisteluun. Hän soimasi itseään siitä, ettei ollut kiinnittänyt parempaa huomiota siihen, keiden oppilaista oli pitänyt jäädä leiriin, mutta soturi oli harvinaisen varma, että Tummatassun nimi ei ollut ollut lähtevien listassa.
Uskosielu pudisti päätään hermostuneena ja naukaisi hiljaa, kiinnittääkseen lähellä seisoneiden Murattituulen ja Piikkisammaleen huomion aiheuttamatta suurempaa paniikkia.
"Tarkistakaa leiri, Tummatassua ei ole näkynyt hetkeen. "
Kolme soturia hajaantuivat heti pyynnön kuultuaan ja Uskosielu livahti itse tarkistamaan leirin sisäänkäynnin läheisyyden. Tuoksujen sekamelskasta oli mahdotonta sanoa, keitä leiristä oli lähtenyt viime aikoina. Uskosielun vielä käydessä jälkiä läpi, palasivat kolme muuta hänen luokseen, kukin pudistaen päätään vakavan näköisenä.
Uskosielun sydäntä kylmäsi. Yötassu oli onneksi ollut vain metsästämässä, mutta millä todennäköisyydellä myös Tummatassu olisi vain viattomalla partioretkellä? Sen oppilaan tuntien, mahdollisuudet eivät olleet kovin hyvät. Uskosielu seisoi hieman suoremmassa yrittäen vakuuttaa itsensäkin siitä, että tilanne oli hallussa.
"Selvä. Te kolme. Otatte etsintäpartion leirin suulta. Ellei selkeää jälkeä löydy... lähtekää taistelun suuntaan."
"Sinne on mennyt paljon väkeä. Jälki tuskin on kovin selvä, vaikka sellainen löytyisikin", Murattituuli vastasi mietteliäänä, mutta jo matkalla kohti ovea.
"Yrittänyttä ei laiteta. Salamavirta, olet johdossa. Menkää."
Kolme soturia nyökkäsivät kukin, ja pinkaisivat ulos leiristä.
*Täytyy pysyä rauhallisena. Jos joku kysyy, he lähtivät hakemaan ruokaa...*
Uskosielu kääntyi katsomaan muuta leiriä mietteliäänä. Kai tässä pitäisi vielä tarkistaa, ketä muita leiristä puuttui.

//Seitti ja Kataja HOX! Nää on kyl niin hukassa et on täysin uskottavaa et kolmikkoa ei löydy ajoissa. Käyttäkää elementtinä jos haluatte.

Ps. Yritin käydä eri tarinoita läpi et kuka soturi nyt on missäkin päässä mut jos vahingossa silti laitoin tähän kissat jotka on jo taistelemssa niin leikitään et käytin jotakuta muuta xd

15.1.25 klo 18.59

Yötassu - Vuoristoklaani

Magic

"Oletko valmis?"
Uskosielun sanat kaikuivat oppilaan päässä hänen tarkistaessaan leirin reunoja kymmenettä kertaa. Hän oli tehnyt kierrostaan uskollisesti muutaman hetkisen välein, haluten tuntea itsensä hyödylliseksi. Osa muista leiriin jääneistä oppilaista seisoi jännittyneinä aloillaan, leirin ulkoisia tapahtumia kuunnellen, ikään kuin taistelun etenemisen voisi kuulla täältä asti. Näyttipä joku sparraavan mestarinsakin kanssa.
Päivän aiemmat tapahtumat, taisteluun karkaaminen, vieraan naaraan tapaaminen ja Uskosielulle valehteleminen pyörivät Yötassun mielessä sekavana verkkona, mutta ylpeys ja tahto puolustaa leiriä loi niiden ylle tietyn rauhan.
*Mitä jos he tulevat tänne? Muistanko kaikki hyökkäysliikkeet? Tai väistöt? Pitäisikö minunkin sparrata vai säästää energiaa?*
Yötassu ei löytänyt mestariaan katseellaan, mutta vilkuili hetken leirin sisäänkäynnin luona seisovan Uskosielun suuntaan.
*Hänellä on tärkeämpää tekemistä.*
Oppilas istui hetkeksi alas ja katseli tätinsä vartiota ylpeänä.
*Ehkä jonain päivänä minutkin voi jättää leirin johtoon. Ja pysyn noin rauhallisena ja varmana kaikesta.*
Kauaa oppilas ei malttanut istua aloillaan. Jännitys hänen kehossaan tuntui ylimääräisenä energiana ja säpinöintinä, joka pakotti nuoren kissan takaisin jaloilleen etsimään seuraavaa tehtävää.
*Ehkä teen vielä sen yhdennentoista kierroksen.*

15.1.25 klo 18.58

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Taisteluita. Pettureita. Lupauksia, tulevia, menneitä, taisteluita, taisteluita.
*Elämä on mennyt hulluksi.*
Tuuli pöllytti varapäällikön turkkia. Kauempaa kuuluvan partion äänet tuntuivat kissan korvissa liian kovilta. Oliko se partio ollenkaan? Lisää kissoja taisteluun?
*Ehkä jokin uusi taistelu on alkanut*, varapäällikkö ajatteli, pystymättä estämään katkeran puoleista sarkasmia tihkumasta mieleensä.
Klaaninsa puolustaminen oli hänelle kunniatehtävä. Varapäällikkö muisti yhä kirkkaasti päivän, jolloin hän oli saanut nykyisen asemansa klaanissa. Kuinka ylpeä hän oli ollut, ja miten mahdollisuus puolustaa klaania tuntui pyyhkivän pois kaikki avoimet kysymykset soturin identiteetistä ja epävarmuudesta osaa klaanitovereistansa, tai heidän ajatusmaailmojaan, kohtaan.
Nuo epäilykset olivat heränneet jälleen, kun yhä useampi soturi oli alkanut mutista ajatuksia taisteluista ja konflikeista.
Nummipyörteellä ei ollut ongelmaa taisteluiden kanssa. Hän oli käyttänyt tuhottomia tunteja harjoitellen, katsellen auringonlaskua iskuja ja väistöjä treenaten. Mutta noita taitoja oli pitänyt käyttää puolustamiseen, ei hyökkäämiseen, ja nyt noiden kahden raja tuntui alkavan hämärtyä.
*Hämärtyköön. Kunhan sitä ei ylitetä kuin äärimmäisessä hädässä, klaanin hyvinvointi menee kaiken edelle. Kanjonissa on vain levoton jakso.*

15.1.25 klo 18.57

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Että pitikin olla päällikkö tällaisena aikana.
Kuolontähti nuoli juuri syömänsä hiiren viimeisiä rippeitä. Yksi oppilaista oli juoksuttanut sen hänelle pitkän läksytyksen jälkeen. Miten voi olla, ettei näinkin suuri klaani kykene edes päällikköään ruokkimaan?
Viimeisin metsästyspartio palasi juuri väliaikaiseen leiriin säälittävä saalis mukanaan, ja Kuolontähti tuhahti turhautuneena. Itsekö tässä piti lähteä metsästämään, että tuloksia tulisi?
*Söisivät sitten vaikka muiden klaanien kissat, jos kerran hiiren nappaaminen on liian vaikeaa*, päällikkö manasi mielessään.
Hän nousi ylös leirin laidalta, jossa hän oli makoillut syömässä ja katselemassa klaaninsa tapahtumia. Päällikkö venytteli perusteellisesti ja ravisti kasaan painuneen turkkinsa entistä sekaisempaan järjestykseen.
*Olkoon. Jos joku mainitsee sen, hän saa kärsiä.*
Etäinen kahakointi nappasi Kuolontähden huomion. Pari oppilasta näyttivät päätyneen konfliktiin keskenään, ja kerran muuta viihdettä ei ollut, päätti päällikkö selvittää asian. Toisen oppilaista mestari näytti jo lähestyvän tilannetta, mutta huomattuaan päällikönsä tiukan katseen, perääntyi takaisin töidensä pariin.
Tilanne ehti kuitenkin selvitä, ennen kuin päällikkökään ehti siihen puuttua.
*Omapa on etunsa.*
Toinen väittelyn osapuolista, leirin parantajaoppilas lysähti maahan mestarinsa pesän vierelle.
*Eipä tässä muutakaan tekemistä ole. *
Kuolontähti käveli oppilaan eteen ja kallisti päätään rauhallisena.
"Hallatassu. Selitä."
*Tästähän voisi tulla hauskaa!*

//Punatassu? :3

14.1.25 klo 16.43

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu herää kun joku tökkii hänen kylkeään. Hän räpyttelee silmiään ja ravistaa turkkiaan. Hetken ajan hän ei muista missä on, kunnes näkee vieressään istuvan Paarmahehkun ja luolan, ja edellisen päivän tapahtumat vyöryvät takaisin hänen mieleen. Joutsentassun perään syöksyminen oli ehkä tyhmin asia minkä hän oli ikinä tehnyt! Silti toivo täyttää hänet, sillä hän muistaa Paarmahehkun sanoneen että tuo oli nähnyt joutsenen sulan. Se täytyi tarkoittaa jotakin. Joutsentassu ja Kostokynsi olisivat varmasti lähellä. Ajatuksensa selvittäneenä, Kettutassu huomaa että hänellä on nälkä.
“Ehkä meidän pitäisi saalistaa. Joutsentassulla ja Kostokynnelläkin on varmasti nälkä,” Kettutassu sanoo varovasti, hakien Paarmahehkun mielipidettä asiaan.
Paarmahehku nyökkää sanomatta mitään. He lähtevät kävelemään puron vartta. Tassun kipu iskee heti kun he lähtevät liikkeelle, mutta Kettutassu yrittää määrätietoisesti sivuuttaa sen, mutta silti joutuu nilkuttamaan. Puro on aika nopeasti virtaava, ja aina välillä Kettutassu näkee sen seassa hopeisen vilahduksen.
“En tiedä onko täällä riistaa. Purossa voi olla kaloja,” Paarmahehku pohtii.
Kettutassu oli kyllä nähnyt kaloja purossa, mutta että niitä syötäisiin? Ajatuskin on vastenmielinen.
“Kaloja?” Kettutassu toistaa epäröivänä. Tuskin hän sellaisia pystyisi syömään. Mutta nälkä on kova, joten pakkohan se ehkä olisi. Hän irvistää ajatukselle niljakkaasta kalasta. Paarmahehku vain tuhahtaa, varmaan Kettutassun ilmeelle. *En voi ilmeilleni mitään. Olen tottunut elämään nummilla ja syömään kaneja ja muuta maariistaa,* hän ajattelee, muttei sano tätä ääneen, ja hiljaisuus laskeutuu noiden kahden kissan välille. Kettutassu vilkaisee Paarmahehkua, jonka kasvoilla paistaa monta eri tunnetta. Hän ei selvästi ole yhtä toiveikas kuin Kettutassu. Pian he saapuvat paikkaan jonka Kettutassu tunnistaa. Luola haarautuu kolmeen eri tunneliin. “Minä kuljin tästä,” hän sanoo, ja nuuhkii maata, ja haistaakin sen reitin mitä hän itse kulki. Pettymyksekseen hän ei löydä muita uusia hajuja. Hän kääntyy kohti Paarmahehkua, kysyäkseen häneltä, mihin he lähtisivät. Hän huomaa, että kolli on mennyt istumaan puron reunaan, ilme täynnä kipua.
“Paarmahehku?” Kettutassu kysyy huolestuneena ja kurtistaa kulmiaan. *Ei Paarmahehku taida pystyä jatkamaan matkaa tänään, tuossa kunnossa,* hän ajattelee hieman pettyneenä. *Mutta minä voin!* hän piristyy hieman, mutta pieni epävarmuus iskee häneen. Lähtisikö hän matkaan ilman kokenutta Paarmahehkua? Ehkä Paarmahehku voisi saalistaa sillä aikaa kun Kettutassu lähtee etsimään Joutsentassua. Ja toivottavasti hän löytäisi myös Kostokynnen.
Paarmahehku kääntyy kohti Kettutassua, ja lähestulkoon toteaa tuon ajatukset ääneen: “Tehdään näin,” hän aloittaa. “Minä jään tänne pyydystämään saalista meille. Lähde sinä etsimään Joutsentassua tai uloskäyntiä. Jos sulka oli merkki, hänen täytyy olla jossain täällä…” musta kolli toteaa mietteliäänä.
Kettutassu nyökkää tomerasti. Vaikka Paarmahehku ei lähde mukaan, hän ei luovuttaisi ennen kuin löytäisi Joutsentassun, se oli varmaa. Hän lähtee kävelemään kohti sitä luolanhaaraa, jossa kumpikaan kissoista ei ollut vielä käynyt. Se näyttää jotenkin pimeämmältä kuin muut, mutta ei pimeys häntä pelota, ja hän jatkaa nilkuttamistaan kohti pimeyttä.
Paarmahehku kähisee hänen peräänsä: “Jos luola haarautuu, niin tule samaa reittiä takaisin.”
Kettutassu laittaa tämän mieleensä, sillä eksyä hän ei ainakaan haluaisi. Hän jättää Paarmahehkun taaksensa kun kävelee yhä syvemmälle käytävään. Tunneli on välillä aika kapea, mutta se ei pienikokoista Kettutassua häiritse. Enemmänkin se häiritsee, että hänen tassunsa särkee, ja kipu säteilee koko jalkaan. Kohta hänen täytyisi pitää tauko. Hän huomaa tunnelin levenevän isommaksi luolaksi. Se on lähes kokonaan veden peitossa, ja se on niin kuin lampi. Vesi on kirkasta. Kettutassu kumartuu nuolaisemaan vettä. Se on raikkaan makuista, joten hän juo lisää, ja sen jälkeen istuutuu lammen reunalle. Hän huokaisee ja katselee enemmän ympärilleen. Luola ei haaraudu, joten hän voisi jatkaa matkaa. Pienen tauon pidettyään hän tekeekin niin. Hän kiertää lammen, turkki hipoen luolan reunaa. Hän nilkuttaa tunneliin. Vesi on siellä leveämmällä. Tarkoittaako se sitä, että tukkeuma olisi jossain täälläpäin? Hän huomaa, että hänen vauhtinsa on hidastunut. *Johtuu typerästä tassusta,* hän ajattelee vähän ärsyyntyneenä, mutta jatkaa matkaa. Pian hän on kuulevinaan puhetta. Ei voi olla, hänen väsyneet aivonsa vain hallusinoivat. Mutta kun hän kulkee eteenpäin, äänet vain voimistuvat. Hän tunnistaa toisen huolestuneelta kuulostavan äänen. Se on Joutsentassu!
“Joutsentassu! Kostokynsi!” hän huutaa äärimmäisen huojentuneena ja iloisena.
“Kettutassu!” Joutsentassu kiljahtaa yhtä iloisen kuuloisena. Pian Joutsentassu tulee vastaan kun tunneli kääntyy ja levenee taas vähän. Hänen perässään tulee Kostokynsi.
“Kettutassu. Hyvä että löysimme sinut. Oletko kunnossa?” Kostokynsi kysyy huolestuneena, mutta myös huojentuneen kuuloisena.
“Olen satuttanut tassuni, ja toinen kylkeni on naarmuilla, mutta ei se ole mitään isoa,” Kettutassu vastaa.
“Hyvä. Olin niin peloissani kun näin sinut tulevan alas kalliota, luulin kuolevani! Ja luulin että sinäkin kuolet. Minä jouduin jonnekin vedenalaiseen tunneliin, ja sieltä ajauduin tänne vuoren sisälle, ja sitten onneksi löysin Kostokynnen! Tiesitkö, että hän on entinen parantaja?” Joutsentassu höpöttää.
Kettutassu yllättyy. Kostokynsi on parantaja? Hänhän voisi auttaa Paarmahehkua, vaikka tuskin luolan sisältä mitään yrttejä löytyy.
“Minä---anteeksi. Se oli tyhmin idea ikinä, mennä sinun perääsi. Minun olisi pitänyt kuunnella Kostokynttä ja Paarmahehkua,” Kettutassu sanoo hieman häpeillen, jopa vähän surullisena. Hänen vika tämä kaikki oli, kun hän oli syöksynyt “pelastamaan” Joutsentassua.
“Oletko nähnyt Paarmahehkua?” kysyy Kostokynsi.
“Joo, minä löysin hänet eilen, ja hän jäi saalistamaan, kun minä tulin etsimään teitä. Hänellä on kyljessä aika paha haava,” Kettutassu sanoo huolestuneena.
Joutsentassu ja Kostokynsi molemmat huokaisevat helpottuneena. Kaikki valitut olivat elossa.
“Lähdetäänkö sinne mihin jätin hänet, hän on ehkä saanut kalaa,” Kettutassu ehdottaa.
Joutsentassu nyökkää. Kettutassu huomaa, että tuo näyttää aika väsyneeltä.
“Lähdetään vain,” Kostokynsi sanoo. “Keskustellaan sitten kaikki siellä siitä mitä teemme seuraavaksi.”
Ja niin tuo kolmikko lähtee takaisin kohti suuntaa josta Kettutassu tuli.

//valitut jatkaa? :)
// i wish että olisin niin toiveikas ja sinnikäs kuin Kettutassu

12.1.25 klo 18.35

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Katsoin kauhistuneena kallioreunaman yli, kuinka matkatovereideni turkit upposivat yksitellen mustan vuoristoveden syövereihin. En nähnyt yhdenkään pään pulpahtavan pintaan ennen kuin vuoristojoki katosi kallion sisään, riistäen minulta viimeisimmät toivonrippeet tovereideni selviytymisestä. Halusin huutaa, syöksyä heidän peräänsä tuohon kuoleman koskeen, mutta tassuni olivat kuin kivettyneet osaksi vuoriston kylmää kalliopintaa. Haukoin henkeäni ja laskeuduin hitaasti vatsalleni, roikottaen päätäni reunan yli. En saanut katsettani irti pauhaavasta joesta ja sen mustasta aallokosta. Kuinka tässä oli näin käynyt, eihän tämän näin pitänyt mennä! Tähtiklaanin enteessä puhuttiin neljästä kissasta, joten miksi minä olin nyt yksin? Paarmahehkun, Joutsentassun ja Kettutassun kaikkien pitäisi olla rinnallani tukkeumaa etsimässä, sekä tuhoamassa sitä! Ei Tähtiklaani voisi antaa oman suunnitelmansa epäonnistua, eihän? Minua pyörrytti, kun katselin vuoristoveden solinaa ja yhtäkkinen heikkouden ja pahoinvoinnin aalto kävi lävitseni. Kierähdin kauemmas reunasta, peläten että menettäisin tajuntani ja putoaisin samaan surman suuhun, mihin matkatoverini olivat joutuneet.
- Tähtiklaani, miksi annoit tämän tapahtua? sähisin ja puristin silmäni kiinni, keskittyen pitämään viimeisiä itsehillintäni rippeitä kasassa. En halunnut avata silmiäni ja kohdata sitä todellisuutta, että makasin vuoristopolulla yksinäni, enkä kolmen kissan ympäröimänä. Kuinka minun olisi edes tarkoitus jatkaa, Paarmahehku oli ainoa meistä kuka tiesi tukkeuman sijainnin! En ainoastaan olisi vain yksin, olisin myös täysin eksyksissä tässä vuoristossa. En enää muistanut mitä reittiä olimme kiivenneet ylöspäin, täällä jokainen polku ja mutka näytti täsmälleen samalta kuin edeltäjänsäkin. Kai minä voisin koittaa laskeutua alas, jos löytäisin tarpeeksi turvallisen reitin. Mutta olisiko minua sitten alhaalla vastassa kaikki neljä klaania, kuinka pystyisin selittämään heille, että heidän klaanitoverinsa olivat menehtyneet heti matkan alkuvaiheessa? Kuinka pystyisin kertomaan ettein yksinäni edes löytänyt koko tukkeumaa, saati saanut sitä purettua? Mitä klaaneille tapahtuu, kun he kuulevat että tulvat tulisivat vielä jatkumaan? Ja mitä minulle tapahtuisi, en ainakaan varmasti pääsisi toiselle yritykselle mukaan, jos klaanit edes päättäisivät uhrata vielä lisää kissojaan sille koitokselle.
- En minä pysty tähän yksin! sähisin uudelleen itselleni ja kierryin pieneksi keräksi kylmälle kalliolle. Jos minä vain jäisin tähän, odottamaan josko jotakin tapahtuisi? Arvuuttelemaan kumpi veisi minulta ensimmäiseksi hengen, nälkä vai jostakin ylempää murentuvan kallionkimpaleen palanen? Muistikuvat Loimusta ja Mustasta, Kuutassusta, Hopeatassusta, Yötassusta ja Tähtitulesta välähtivät mielessäni heti aikaisempien ajatusten jälkeen. Tiesin heti, etten voisi jäädä aloilleni, minun olisi tehtäväni kaikkeni pelastaakseni pentuni ja heidän kotinsa. Vaikka joutuisinkin tekemään sen sitten ihan yksinäni. Raotin toista silmääni ja vedin syvään henkeä, kun likaisenharmaa vuoristoseinämä muistutti minua siitä missä oikein olin. Kohottauduin varovasti jalkeilleni ja välttelin reunan yli katsomista. Minä en voisi tehdä enää mitään Paarmahehkun, Joutsentassun tai Kettutassun hyväksi. Lähdin haparoivin askelin kulkemaan takaisinpäin samaa vuoristopolkua mitä olimme kiivenneet ylöspäin, polku toiseen suuntaan oli murentunut uhkaavan kapeaksi Joutsentassun putoamisen johdosta enkä koittaisi nyt leikkiä hengelläni, kun olisin kanjonin ainoa toivo tulvien lopettamiselle.
- Kuuntele nyt itseäsi, ajattelet kuin olisit ainoa kissa joka pystyisi tekemään tulville jotakin. Kuinka itsekkääksi olet oikein ruvennut? sähähdin itselleni ja pudistelin päätäni. Minä en todellakaan haluaisi olla kanjonin ainoa kissa joka voisi hankkiutua eroon tulvista, enkä hetki sitten edes ollutkaan ollut. Kohtalolla oli ikävä tapa pistää elämänkulkuni ristiin niin monessa kohdassa kuin mahdollista. Olivatkohan Pimeydenmetsän henget kironneet minut silloin, kun erosin Luuklaanista? En ihmettelisi, elämäni oli sen jälkeen ollut pelkkää alamäkeä. Nielaisin karvakkaan tunteen kurkustani, kun mielikuva kauniista valkoisenharmaasta kissasta täytti ajatukseni. Hän oli ollut ainoa hyvä asia mitä minulle oli tapahtunut niiden vuodenaikojen aikana, kun kuljimme yhdessä. Ja senkin ilon oli kohtalo minulta riistänyt. Hetken minun taas teki mieli luovuttaa koko tulvaoperaation suhteen, mutta pudistelin päätäni ja keskityin kävelemään eteenpäin. Vaikka minulle tapahtusi mitä, en luovuttaisi ennen kuin pentuni olisivat turvassa. Kurniva vatsani ilmoitti taas kerran nälästä, mikä oli minua riivannut koko päivän. Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinkohuippu oli mennyt jo ohi. Ehtisinköhän saalistamaan jotakin ennen kuin aurinko laskeutuisi ja minun olisi pakko etsiä yösijaa? Vuoristossa olisi nimittäin mahdotonta kävellä yön pimeydessä.

//Valittuja jatkamaan? Jos vaikka Kosto ja joku eksyisi saalistamaan samaa riistaa tai löytäisi sattumalta saman yösijan?

8.1.25 klo 14.26

Silotassu - Kuutamoklaani

Cherry13

Silotassun silmät, tai oikeastaan silmä levisi, kun hän erotti toisetkin kissanhajut epämukavan märässä metsässä. Sinitassu ja Salamatassu! Hänen mielestään aiempi ruskea erakko oli ollut tarpeeksi paha, mutta kaksi klaanitoveria? Miten hän oli joutunut tällaiseen tilanteeseen...

"Silotassu! Mitä tämä oikein on olevinaan?", Salamatassu sähisi, mulkoillen nuorempaa oppilasta. Silotassun korvat luimistuivat ja hän toivoi, että maa voisi vain niellä hänet sisäänsä. Silloin hänen ei tarvitsisi olla näin kauheassa tilanteessa, ja siellä olisi luultavasti kuivempaa kuin täällä. Sinitassu tassutti Salamatassun viereen ja tarkkaili aluskasvillisuutta - ehkä etsien aiempaa erakkoa, hänen hajunsa oli vielä selvästi ilmassa. Äkkiä Silotassu tajusi seisovansa melkein kiinni Pikussa, ja otti pari askelta sivulle, kauemmas tummanharmaan- ja ruskeankirjavasta naaraasta. Pikku puolestaan mulkoili toisia oppilaita, välillä vilkuillen Silotassua, ja samalla perääntyen vähä vähältä. Hänestä ei tihkunut pelkotuoksua, toisin kuin Silotassusta.

"Ja kuka pelkuri sinä oikein olet? Ensin tunkeudut reviirillemme ja ahdistat toverimme nurkkaan, mutta heti kun minä saavuin paikalle, olit ottamassa tassuja allesi. Puolustaudu, senkin hiiri!", Salamatassu sihahti Pikulle, jonka silmät leimahtivat. Samalla Sinitassu tuli Silotassun luokse, luultavasti etsien mahdollisia haavoja. Silotassu tunsi olonsa petturiksi. Miksi hänellä olisi haavoja? Hän oli kaveerannut erakon kanssa, ei taistellut... Kun toiset oppilaat saisivat tietää, miten asiat oikeasti olivat, he tekisivät hänestä variksenruokaa. Sitten he kertoisivat Varistähdelle ja... Silotassua puistatti.

Pikku oli avaamassa suutaan, silmät sirrillä ja turkki pystyssä, mutta Silotassu tajusi lähestyvän vaaran ja avasi suunsa ensin. Kuka ties mitä Pikku olisi voinut sanoa...

“E- ei... Ei hän- ei hän ahdistanut minua nurkkaan... Minä vain-”, hän änkytti. Sinitassun ja Salamatassun katseet olivat nyt hänessä.

*Voi, voi ei...*

“...sinä mitä?”, Sinitassu kysyi. Silotassua oksetti, hän oli pulassa, isossa pulassa, varmasti, ei toisille voinut kertoa totuutta, voi Tähtiklaani, auta...

“Olin- Minä olin taistelussa ja-”, Silotassu mumisi. Hän tunsi kolmen kissan katseen turkissaan, Pikku, joka oli luultavasti hämmentynyt tilanteessa mutta vihainen sillä häntä kutsuttiin hiireksi, Sinitassu, joka varmaan halusi jokaisen pienen tiedonjyvän, että hän voisi kertoa Varistähdelle, niin, niin se oletettavasti oli... Ja Salamatassu, joka varmaan tappaisi Pikun ja Silotassun heti kun saisi tietää totuuden, jos ei tappanut Pikkua jo sitä ennen...

“Tähtiklaanin tähden, lopeta änkytys ja kerro kaikki!”, Salamatassu ärähti, joka sai Silotassun hätkähtämään ja vinkaisemaan.

“Olin taistelussa... Mutta- mutta olin joen lähellä... Ja näin Pik- tuota... tuon erakon, hän oli putoamassa jokeen...”, Silotassu aloitti täristen siitä, miten hän oli huomion keskipiste ja muutenkin tilanteen epämukavuudesta. Hän meinasi sanoa Pikun nimen, se ei tulisi kuuloonkaan.

“Ja? Kai sinä yritit tappaa sen, pudotit sen jokeen, jotta meillä olisi vähemmän vihollisia niin kuin normaali soturi tekisi?”, Salamatassu murahti silmät viiruina.

“E-”, Silotassu aloitti, tuntien itsensä todella huonoksi oppilaaksi, mutta tällä kertaa Pikku ennätti puhumaan ensin.

“Anteeksi nyt vain, mutta kuulen teidät kyllä, ja olen kissa itsekin! Ei tarvitse kutsua minua “tuo”:ksi kuin mitäkin hiirtä, sillä minä EN ole hiiri. Ja ei, hän ei tappanut minua, sillä jos sinulla on silmät, tajuat että olen tässä, todella elossa enkä kovinkaan kuolleena.”, Pikku tiuskaisi, mulkoillen Salamatassua pahasti. Salamatassun selkäkarvat pörhistyivät silmänräpäyksessä, ja hän mulkoili Pikkua takaisin.

“Hiljaa, erakko! Sinulta ei kysytty, meitä ei kiinnosta mielipiteesi!”, kolli ärähti, ja Silotassun onneksi Salamatassun inho ei kohdistunut häneen. Vielä. Pikun silmät levisivät raivosta.
“Harmillisesti minua ei kiinnosta mitä sinä sanoit! Aioin liittyä tuohon niin sanottuun “Kuutamoklaaniin” mutta jos se on täynnä sinun kaltaisiasi ketunmieliä, ei kiitos!”, Pikku maukui kipakasti ja kääntyi ympäri nokka pystyssä, selvästi aikoen lähteä. Kaikki kolme oppilasta oli sanattomia, sillä edes Silotassu ei ollut arvannut tuollaista vastausta. Silotassu olisi kovin halunnut huutaa Pikun perään, sillä voi, hän ihaili tuon rohkeutta, mutta ei uskaltanut Sinitassun ja Salamatassun katseiden alla. Pian hän ei enää nähnyt Pikkua. Sinitassu oli naukaisemassa jotain, mutta sen katkaisi kauempaa kuuluva ärähdys:
“Et nyt sinäkin häiritse minua! Mene pois sinä- Outo ruskea kissa!”

Se oli Pikun ääni, hän oli ilmeisesti tavannut sen toisen erakon.

//Voisko tulla esim. Sinitassulla tai Kävyllä jatkoa?